Vuonna 2018 Kiinan kansankongressi kumosi perustuslakiin kirjatun Deng Xiaopingin luonnosteleman vallanjakomallin, jonka mukaan presidentin valtakaudet rajattiin kahteen. Se sinetöi Xi Jinpingin valitsemisen kansanjohtajaksi rajattomaksi ajaksi. Vuonna 2023 kansankongressi valitsikin Xin kolmannelle presidenttikaudelle.

Alkujaan Xi valittiin kommunistisen puolueen pääsihteeriksi 2012 ja maan presidentiksi 2013. Siitä lähtien hänen valtansa on laajentunut asteittain, ja vähitellen hänen ympärilleen on muodostunut Maon asemaan rinnastuva henkilökultti.

Xin valta-asemassa ja vallankäytössä on nähty keisarinvallan piirteitä. Kirjassaan Punainen keisari – Xi Jinping ja hänen Kiinansa pitkän linjan ulkomaantoimittaja Michael Sheridan kutsuukin Xitä vertauskuvallisesti keisariksi ja puhuu suoraan Xin dynastiasta, henkilökultista ja paluusta Taivaan pojalle tottelevaisuutta osoittavaan keisarilliseen perinteeseen.

Kultin rakentamiseen ovat osallistuneet niin puoluekaaderit kuin Xi itse. Xi viittaa usein puheissaan ja kirjoituksissaan Kungfutsen ajatuksiin, mikä on vahvistanut hänen arvovaltaansa kansalaisten silmissä ja rinnastanut hänet keisarivallan aikaisiin yksinvaltiaisiin.

Oppi Taivaan pojasta kuuluu kiinalaiseen aateperintöön

Itsevaltius on kautta aikain määrittänyt kiinalaista valtiomuotoa. Sen taustalla on keisarinvallan ajalla syntynyt doktriini Taivaan pojasta, jolla on tehtäväänsä jumalallinen valtuutus. Itsevaltiutta suosiva valtiojärjestys voidaan myös nähdä perinteistä maailmankuvaa merkitseväksi ”kiinalaiseksi erityispiirteeksi”.

On yleisesti hämmentävää, että marxismin nimeen vannova kommunistinen puolue pitää keisarinvallan ajalta periytyvää arvo- ja uskomusjärjestelmää politiikkansa tukijalkana, määrittelee itsensä aatteellisesti osaksi samaa kokonaisuutta ja korostaa siitä versovien hallintokäytäntöjen siunauksellisuutta. Toisaalta se ilmentää kiinalaista aatemaailmaa, jolle on tunnusomaista yhdistellä erilaisia aatesuuntia.

Ajatus itsevaltiuden jumalallisesta oikeutuksesta toki on ristiriidassa marxismin materialistisen maailmankuvan kanssa. Kommunistisessa kontekstissa mandaatin oikeutusta ei kuvata jumalalliseksi jure divino vaan inhimilliseksi jure humano. Ihmisten mielissä nämä kuitenkin helposti sekoittuvat, jolloin Xi näyttäytyy kansanuskon perinteen mukaisena jumalallisen vallan haltijana ja kansantasavalta yliluonnolliseen oikeutukseen perustuvana hallintomuotona.

Itsevaltius on kautta aikain määrittänyt kiinalaista valtiomuotoa. Sen taustalla on keisarinvallan ajalla syntynyt doktriini Taivaan pojasta, jolla on tehtäväänsä jumalallinen valtuutus.

Kommunistinen puolue voi myös pelata itsevaltiusasiassa kaksilla korteilla: yhtäältä vaietaan mielleyhtymästä perinteiseen kiinalaiseen maailmankuvaan, jossa mandaatilla on yliluonnollinen alkuperä, mutta toisaalta se hiljaisesti oikeutetaan osana kiinalaista valtiollisen ajattelun perinnettä. Vastaavasti muukin aateperintö voidaan tulkita tarkoitushakuisesti sovittamalla se marxilaiseen kehykseen. Näin saadaan kommunistinen puolue näyttämään osana hallintotradition aatehistoriallista jatkumoa.

Opilla Taivaan pojasta on myös astrologinen ja fatalistinen puolensa: keisari oli lähtökohtaisesti yksivaltias ja vastuussa ainoastaan maailmankaikkeuden kosmisille voimille. Edelleen osa kansasta näkee yhteiskunnallisen järjestyksen ja hallituksen osaksi yliluonnollisia voimia, jotka määräävät ihmisten kohtaloita. Tähän sisältyy ajatus, jonka mukaan hallituksen ja politiikan menestys riippuu siitä, kuinka se toteuttaa yliluonnollista järjestystä. Tällaisella kohtalonuskolla on edelleen jalansijaa kiinalaisten sieluissa kansanuskona.

Kuten suomalaisten Kiina-tutkijoiden Mikael Mattlinin, Lauri Paltemaan ja Juha A. Vuoren teoksessa Kiinan poliittinen järjestelmä todetaan, oppi Taivaan mandaatista on kiinalaisen yksivaltiuden aatteellinen juuri. Se on sisäänrakennettuna perinteiseen kiinalaiseen maailmakuvaan, jossa Taivas nähdään okkulttisena voimana ja hallitsijan katsotaan saaneen valtansa suoraan Taivaalta, minkä perusteella hän on loogisesti koko maailman yksinvaltias.

Ajatus Taivaalta oikeutuksensa saaneesta itsevaltaisesta johtajasta istuu kiinalaiseen perinteeseen ja palvelee kommunistisen puolueen valtapyrkimyksiä.

Taivas valitsee hallitsijaksi kyvykkäimmän ja hyveellisimmän. Menestyäkseen ja säilyttääkseen Taivaan mandaatin hallitsijan tulee noudattaa toimissaan hyvettä, kunnioittaa muinaisia tapoja, toimittaa perinteiset uskonnolliset seremoniat ja kohdella alamaisia hyväntahtoisesti.

Kiinalaisen uskomuksen mukaan Taivaan pojan valtuutus kestää niin kauan kuin hän täyttää Taivaan tahdon. Toronton yliopistossa uskonnon, filosofian ja Itä-Aasian tutkimuksen professorina työskennellyt kiinalaistaustainen Julia Ching puhuu ”sakraalisesta kuninkuudesta”. Termi viittaa Taivaan mandaatin hallitsijan asemaan jumalallisen vallan edustajana ja palvonnan kohteena maailmassa.

Imperiumin aikana harmonia, yhtenäisyys ja vauraus nähtiin kriteereinä, joilla kiinalaiset arvioivat hallintojen menestystä ja niiden harjoittamaa politiikkaa. Kiinan nykyinen kommunistinen hallinto näyttäisi myös käyttävän näitä samoja kriteereitä propagandassaan kuvaten ne yhteiskunnallisen kehityksen tavoitteinaan liittämättä niitä avoimesti perinteiseen näkemykseen maailmankaikkeuden mystisestä vaikutuksesta ihmisten ja yhteiskuntien kohtaloihin.

Ajatus Taivaalta oikeutuksensa saaneesta itsevaltaisesta johtajasta istuu kiinalaiseen perinteeseen ja palvelee kommunistisen puolueen valtapyrkimyksiä. Kaudellaan Xi on keskittänyt roimasti valtaa itselleen, muun muassa tehnyt itsestään elinikäisen kansanjohtajan kumoamalla säädöksen, jolla presidentin toimikaudet oli rajoitettu kahteen.

Autokratian puolustaminen vetoamalla perinteiseen elämänmuotoon 

Kommunistinen puoluevaltioaate kokonaisuudessaan nousee keisarivallan historiallisesta juuresta. Samalla kun Xistä on luotu lähes yli-inhimillinen hahmo puoluejohtajana ja kansanjohtajana, jonka mandaattia ei kyseenalaisteta, myös itse puolue esiintyy samasta vallasta osallisena poliittisena koneistona ja keisarinvallan ajalta periytyvän ”kiinalaisen” valtiomuodon ja hallintotavan edustajana.

Kiinalaiseen perinteeseen elämänmuotoon kuuluu oppi kollektiivisesta harmoniasta. Harmonian nimissä Kiinan kommunistinen puolue korostaa kansalaisten osallistumista yhteisöllisyyden rakentamiseen ruohonjuuritasolla ja yleistä myötämielisyyttä vallanpitäjiä kohtaan. Retoriikassa on sekä alistavia että sitoutumiseen kannustavia äänenpainoja. Ihanteena on patrioottinen kansalainen, joka asettaa yhteisen edun henkilökohtaisten pyrkimysten edelle.

Kulttuurinen globalisaatio haastaa perinteisen kiinalaisen arvo- ja uskomusjärjestelmän ja sitä ilmentävät poliittiset ja hallinnolliset käytännöt. Kyse on pitkälti kansalais- ja poliittisia oikeuksia korostavan liberaalin demokratian ja keskusjohtoisen autokratian aatteellisesta vastakkaisasettelusta. Xin visio voidaan myös nähdä pyrkimyksenä pitää jättimäinen valtio poliittisesti koossa korostamalla kansakunnan yhteistä aatepohjaa.

Vetoamalla perinteiseen kiinalaiseen elämänmuotoon kommunistinen puolue oikeuttaa kansalaisvapauksia rajoittavan ja puoluevaltaan perustuvan kollektivismin.

Tutkijat, kuten esimerkiksi Malesian yliopiston Kiina-opintojen Instituutissa työskentelevä Peter T. C. Chang, ovat esittäneet, että kiinalainen unelma harmonisesta maailmasta voidaan käsittää pelkän kansallisen näkökannan ylittävänä ajattelutapana, joka ilmentää pyrkimystä universaaliin eettiseen järjestykseen. Vastaavasti Huiyong Wu Hubein taiteiden ja tieteen yliopistosta puhuu kiinalaisena visiona sivilisaatioiden ”jaettuun tulevaisuuteen” perustuvasta maailmanjärjestyksestä.  

Vaikka Kiinassa modernisaatio eroaakin monessa suhteessa länsimaisesta, siinä on länsimaiseen tapaan kyse myös perinteisten ja uusien arvojen ja uskomusten jännitteestä. Pitkän päälle perinteisen ja modernin elämäntavan välinen ristiriita ulottuu väistämättä koskemaan myös poliittista järjestelmää. Jokaisella maalla on oma erityinen kulttuuriperintönsä ja tietty perinteinen poliittinen järjestys, jota modernisaatio muovaa ja haastaa.

Klassisen marxilaisen talousteorian mukaisesti Xi painottaa keskusjohtoiseen talousjärjestelmään perustuvaa taloudellista yhteisvastuuta. Puolueen kontrolli taloudesta onkin Xin aikana tiukentunut. Harmonian nimissä puolue on myös kiristänyt kansalaisten valvontaa. Vetoamalla perinteiseen kiinalaiseen elämänmuotoon kommunistinen puolue oikeuttaa kansalaisvapauksia rajoittavan ja puoluevaltaan perustuvan kollektivismin.

Modernisaatioon liittyy usein taloudellista vaurastumista, elämäntapojen yksilöitymistä ja koulutustason tuntuvaa kohoamista. Kiinalainen sosialismi ei sinällään torju modernisaatiota vaan pikemmin pyrkii suuntaamaan sitä toisin kuin länsimaissa. Se tarjoaa amerikkalaiselle unelmalle vaihtoehdon, kiinalaisen unelman, jolle huikea talouskasvu antaa erityistä pontta myös Kiinan ulkopuolella.

Kulttuuriperintö menestyksen maaperänä

Xin sisäpolitiikka on ollut kiintoisa sekoitus kansallista kulttuuriperintöä hyödyntävää retoriikkaa ja visiointia korkeaan teknologiaan perustuvasta huippumodernista yhteiskuntamuodosta. Hänen kaudellaan Kiina onkin kehittynyt moderniksi teollisuusvaltioksi ja taloudelliseksi mahtimaaksi, jolla on kanttia haastaa sääntöpohjainen poliittinen maailmanjärjestys.

Historiasta kumpuavien kansallisten ”erityispiirteiden” korostaminen ei ole pelkkä puolueen vallan pönkittämiseksi keksitty ideologia. Kyse ei ole vain kotimaisen yleisön kosiskelusta, vaan aate koskettaa olennaisesti myös Kiinan ulkosuhteita ja globaalia strategiaa. Xi uskoo – ilmeisen aidosti – autoritaarisen valtiojärjestyksen ja hallintotavan paremmuuteen lännen demokratioihin nähden.

Kiinan talousmalli yhdistää vapaan talouden käytäntöjä ja valtiojohtoisen sosialistisen talousopin periaatteita. Xin valtakaudella valtion orgaanien asema ja kommunistisen puolueen rooli ovat vahvistuneet talouselämässä. Käytännössä linjaukset noudattavat Xin ajattelutapaa. Tavoitteena on saavuttaa johtava asema maailman taloudellisena ja sotilaallisena suurvaltana.

Teoksessa Kiinan maailma – tulevaisuuden supervalta ja sen tavoitteet journalistit Mika Hentunen ja Kristiina Helenius korostavat Xin roolia Kiinan globaalin vision ja strategian pääarkkitehtina. Xi uskoo visionsa oikeellisuuteen ja oikeutukseen mutta myös omaan eritysasemaansa maan itseoikeutettuna johtajana. Yksivaltiaan elkeet näkyvät siinä, että hän on keskittänyt itselleen kaikki mahdolliset valtaoikeudet korostaen päällikkyyttään myös ohjelmansa toimeenpanossa.

Kiinan talousmalli yhdistää vapaan talouden käytäntöjä ja valtiojohtoisen sosialistisen talousopin periaatteita. Xin valtakaudella valtion orgaanien asema ja kommunistisen puolueen rooli ovat vahvistuneet talouselämässä.

Vaikka Xi ei itse haluaisikaan näyttäytyä puolijumalana, hänen kannattajansa mieluusti näkevät hänet sellaisena. Tosin ei ole mitään merkkejä siitä, etteikö henkilökohtainen vallanhalu ja kunnianhimo olisi ajanut häntä keskittämään valtaa itselleen. Xin menestystä tervehditään puolueessa suurelta osin tyydytyksellä, koska se lujittaa puoluevaltiota ja on taannut menestystä myös puolueelle.

Toki marxilainen ideologinen seula kohtelee sivilisaation aate- ja kulttuuriperintöä valikoidusti poimien vain sen, mikä sopii yhteen jo ennakkoon asetettujen ideologisten kriteereiden kanssa. Kyse on yksipuolisesta ja poliittisesti tarkoitushakuisesta historian tulkinnasta, jolla suojellaan puoluevaltaa.

Visio Kiina-johtoisesta maailmanjärjestyksestä

Xin ohjelma tai paremminkin visio kytkee omaperäisesti yhteiskunnallisen kehityksen suuntaviivat kiinalaisen sivilisaation korkeisiin ihanteisiin. Samalla se antaa marxilaiselle opille uutta sisältöä. Visiossa on kyse eräänlaisesta poliittista järjestelmää ja kehityksen suuntaa määrittelevästä periaateohjelmasta mutta samalla myös erityisestä poliittisesta teoriasta.

Xi on kuvannut visiotaan useissa teoksissa ja käsitellyt lukuisissa puheissa sen eri puolia. Usein esiintyviä termejä ovat harmonia, kollektiivinen solidaarisuus, vakaa kehitys ja toki keskeisinä ideologisina jäsentäjinä marxismi ja sosialismi, joihin johdonmukaisesti on kytketty ajatus Kiinan johtavasta asemasta maailmassa. Kyse on myös länsimaisiin arvoihin perustuvan kansainvälisen sääntöpohjaisen järjestelmän ideologisesta kyseenalaistamisesta ja haastamisesta.

Arvojen ja periaatteiden kokonaisuutena Xin visiossa on suureksi osaksi kyse ideaalista, joka antaa suuntaa käytännön politiikalle mutta jota ei välttämättä koskaan sellaisenaan pystytä saavuttamaan. Se ilmentää pyrkimystä tai päämäärää, jota kohti Kiinan halutaan yhteiskuntana etenevän, samalla kun se poliittisena ohjelmana määrittää päämäärään sointuvia keinoja. Voitaneen puhua erityisille kiinalaisille arvoille ja periaatteille rakentuvasta maailmanvalloitusstrategiasta.

Arvojen ja periaatteiden kokonaisuutena Xin visiossa on suureksi osaksi kyse ideaalista, joka antaa suuntaa käytännön politiikalle mutta jota ei välttämättä koskaan sellaisenaan pystytä saavuttamaan.

Kuten amerikkalaisen Center for Strategic and International Studies -ajatushautomon strategian emeritusprofessori Anthony H. Cordesman on laajoihin aineistoihin perustuvassa analyysissa China’s Emergence as a Superpower osoittanut, Kiina on kohonnut talouden, teknologian ja asevarustelun suurvallaksi. Tämä antaa pontta esiintyä myös poliittisena suurvaltana, joka horjuttaa lännen hegemoniaa globaalissa maailmanjärjestyksessä. Xin visio ei ole vain talous- vaan myös geopoliittinen.

Valtioiden kansainvälisissä suhteissa kiinalainen malli edustaa vaihtoehtoa länsimaiselle oikeusvaltioihanteeseen ja kansalaisoikeuksiin perustuvalle yhteiskuntajärjestykselle. Se haastaa ideologisesti länsimaiset demokratiat omalla yhteiskunta- ja tulevaisuusvisiolla. Jää kuitenkin nähtäväksi, kuinka pitkälle sisäiseen konsonanssiin perustuva politiikka kantaa ja kuinka kauan kansalaisilla riittää lojaliteettia laajaa kontrollia harjoittavalle ja yksilön vapauksia rajoittavalle valtakoneistolle.

Neljäs kausi

Autokraattisella hallintomallilla on ilmeinen ajatuksellinen yhteys keisarivallan pitkään traditioon. Rinnastus sopii luontevasti Xin lisäksi myös rajatonta valtaa käyttäneeseen Maoon, ehkä myös joihinkin tämän jälkeen ennen Xitä toimineisiin kommunistisiin vallankäyttäjiin.

Xillä näyttäisi olevan laaja kansan tuki, mutta puoluehierarkian huipulla hänen yksinvaltansa ei ole horjumaton. Hän ei voi luottaa varauksettomasti puolueliitin toverien lojaaliuteen, kuten Asian Institute of Management -korkeakoulun dosentti Robert Wihtol osoittaa Kanava-lehden artikkelissaan.

Xin neljäs valtakausi on ilmeinen mutta vaatii häneltä valppautta ja kykyä pitää vastustajat kurissa. Keisarinvallan ajalta periytyvä itsevaltiuden perintö on hänen puolellaan. Myös kommunistisen puolueen piirissä sen ajatellaan kuuluvan kiinalaiseen hallintotapaan ja ilmentävän kommunistisen Kiinan maailmakuvallista yhteyttä keisarinvallan tuhatvuotiseen perinteeseen.

Juha Hämäläinen on Itä-Suomen yliopiston täysinpalvellut sosiaalityön, erityisesti sosiaalipedagogiikan professori. Hän on tehnyt vuosien ajan yhteistyötä kiinalaisten yliopistojen kanssa sosiaalialan yliopistollisen koulutuksen kehittämiseksi Kiinassa.

Artikkelin kuvituskuva: Ayrton Tang / Unsplash

Julkaisu Xi Jinping ja itsevaltiuden perintö ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Presidentti Xi Jinpingin ideologisten linjausten mukaisesti Kiinan nykyhallinto luonnehtii itseään erityisen kiinalaisen aate- ja kulttuuriperinnön ylläpitäjäksi ja jatkajaksi. Tätä ilmentävä slogan ”sosialismista kiinalaisilla erityispiirteillä uudelle aikakaudelle” lisättiin vuonna 2018 Kiinan perustuslakiin. Kyse on poliittisesta iskulauseesta, jonka sisältö avautuu kiinalaisen maailmankuvan ja elämänmuodon taustaa vasten.

Monissa politiikka-analyyseissä, esimerkiksi Janette Ain, Kerry Brownin ja Carl Minznerin teoksissa ja useissa tieteellisissä artikkeleissa, kommunistisen puolueen julistautumista muinaisen kiinalaisen elämänmuodon perilliseksi, puolustajaksi ja uudistajaksi on pidetty autoritaarisen puoluevaltion propagandistisena keinona vahvistaa valta-asemaansa tavalla, joka saa laajaa vastakaikua kansan syvissä riveissä. Puolueen katsotaan luovan tarkoituksellisesti kansaan vetoavaa mielikuvaa hallinnosta, joka arvostaa kansallista menneisyyttä ja suorastaan tuntee siitä ylpeyttä.

Näkemys, jonka mukaan puolue tarkoituksellisesti sumuttaa kansalaisia, on vähintäänkin vain puolitotuus. Julistautuminen keisarinvallan aikuisen perinnön jatkajaksi läpäisee johtoajatuksena niin sisäisen hallinnon kuin ulkosuhteiden hoidon ja toimii sisä- ja ulkopolitiikan ideologisena ohjurina. Ajatelman perusajatusta on aiheellista selkiyttää mutta on myös perusteltua nostaa esiin siihen liittyviä ideologisia jännitteitä.

Xin visio mieltyy osaksi historiallista jatkumoa

Xin ideologinen linjaus ei ole suuri irtiotto aikaisempaan. Ajatus kiinalaiskansallisen sosialismin erityisluonteesta on kuulunut alusta saakka kommunistisen puolueen ideologiaan. Puhemies Mao Tse-tung lanseerasi ajatuksen kiinalaiseen yhteiskuntaan sovitetusta marxilaisuudesta jo ennen kommunistien valtaannousua, ja siitä tuli hänen poliittisen ajattelunsa kantava elementti, jolla hän erottautui neuvostoliittolaisesta marxismi-leninismistä.

Puheenparsi ”sosialismista kiinalaisin erityispiirtein” yleistyi Maon jälkeen puhemieheksi nousseen Deng Xiaopingin aikana. Deng lähestyi kielikuvaa olennaisesti uudesta tulokulmasta: siinä missä Mao korosti kommunististen ihanteiden sovittamatonta ristiriitaa sekä traditionaalisen kiinalaisen elämänmuodon että länsimaisen talousajattelun kanssa, Deng sovitti ajatuksen kiinalaisesta sosialismista osaksi kulttuurista jatkumoa ja ajoi sosialistisen markkinatalouden pohjalle rakentuvaa talousreformia.

Deng käytti ajatusmallia iskulauseena, jolla hän perusteli Maon aikaisen suunnitelmatalouden luovaa purkamista. Johtolause viittasi Dengin edustaman talousajattelun ideologiseen perustaan.    

Xi Jinpingin tulkinta erityisestä kiinalaiskansallisesta sosialistisesta yhteiskuntamuodosta käsittää sekä kulttuurisen että taloudellisen näkökannan. Ideologinen kontrasti 1970-luvun taitteen kulttuurivallankumouksessa lakipisteensä saavuttaneeseen maolaiseen politiikkaan on ilmeinen, Dengin ajatusrakennelmaan vähäisempi. Xi painottaa kiinalaisen sivilisaation suuruutta ja poliittisen visionsa yhteyttä kansalliseen intellektuaaliseen ja kulttuuriseen perintöön.

Mao näki marxismin ja perinteen välillä avoimen ristiriidan, kun taas Xi korostaa näiden yhteenkuuluvuutta. Tämän mukaisesti nykypolitiikassa kaihdetaan vastakkaisasettelua menneisyyden henkiseen perintöön. Puhemies Mao vieroksui perinteistä uskomusjärjestelmää korostaen ideologista kuilua perinteisen maailmankuvan ja sosialistisen Kiinan välillä, Xi puolestaan rakentaa ideologista siltaa traditiosta nyky-Kiinan poliittisiin tavoitteisiin.

Xin näkemys erityisestä ”kiinalaisesta sosialismista” viittaa yhteiskunta- ja hallintomalliin, jossa sosialismin periaatteita sovitetaan kiinalaiseen kulttuuriperintöön ja siinä vaikuttavien sosiaalisten ihanteiden historialliseen kontekstiin sekä nykypäivän reunaehtoihin.

Xin näkemys erityisestä ”kiinalaisesta sosialismista” viittaa yhteiskunta- ja hallintomalliin, jossa sosialismin periaatteita sovitetaan kiinalaiseen kulttuuriperintöön ja siinä vaikuttavien sosiaalisten ihanteiden historialliseen kontekstiin sekä nykypäivän reunaehtoihin. Valtio-omistajuutta korostava talousjärjestämä ja kommunistisen puolueen hegemoniaan perustuva puoluevaltio nähdään kiinalaiselle kollektivistiselle elämänmuodolle tunnusomaisina sosiaalisina ja hallinnollisina rakenteina.

Erot Maon ja Xin tulkinnoissa selittyvät osin historiallisen kontekstin ja poliittisten olojen erilaisuudella mutta myös eroilla poliittisessa ajattelussa. Mao vaali ideologista puhtautta, korosti luokkataistelua ja tuki kommunistisia liikkeitä maailmalla mutta muuten eristäytyi kansainvälisissä suhteissa. Xin visiona taas on kasvattaa Kiinan kansainvälistä roolia taloudellisena ja poliittisena mutta myös kulttuurisena suurvaltana.

On yksipuolista ajatella, että Xin visio erityisestä kiinalaiselle sosialismin tulkinnalle rakentuvasta yhteiskunnasta olisi vain valtapoliittinen kikka. Sitä sävyttää vahva ideologinen retoriikka, mutta samalla se on myös erottamaton osa Kiinan sekä sisä- että ulkopoliittista strategiaa. On runsaasti todisteita siitä, kuten esimerkiksi politiikan tutkijat Michael Sobolik ja Stuart Davis osoittavat, että se on Xin maailmanvalloituspolitikan johtoajatuksia ja kuuluu aidosti hänen poliittiseen ajatteluunsa.

Mitä ovat kiinalaiset erityispiirteet?

Kiinalla on tuhatvuotinen historia, johon mahtuu erilaisia aikakausia. Aikojen kuluessa erilaiset maailmankuvat, tavat ja uskomukset ovat levittäytyneet sekä hallintoon että ihmisten arkeen. Suurista linjoista erityisesti kungfutselainen sosiaalinen teoria ja moraalioppi piirtyvät keskeiseksi jäsentäjäksi. Perinteisistä uskonnoista kiinalaista maailmankuvaa ovat muovanneet myös taolaisuus ja buddhalaisuus.

Poliittisen elämän ja yhteiskuntajärjestyksen kannalta kiinalaisilla erityispiirteillä tarkoitetaan nimenomaan kungfutselaista perintöä. Kiinalainen ajattelu on kuitenkin tunnetusti synkronoivaa, jossa erilaiset maailmankuvalliset ainekset sekoittuvat ja sulautuvat toisiinsa.

Kungfutselainen sosiaalioppi on läpeensä hierarkkinen. Yksilön asema ja tehtävät samoin kuin ihmisten väliset suhteet niin perheessä kuin laajemmin yhteiskunnassa perustuvat pystysuoraan luokitteluun. Perheenjäsenten keskinäiset roolit sekä hallitsijoiden ja kansalaisten oikeudet ja velvollisuudet määrittyvät siitä käsin, mikä heidän asemansa on sosiaalisessa hierarkiassa.

Sosiaalisiin hierarkioihin liittyvät määritykset on puettu hyveteoreettiseen kuosiin. Keskeisenä moraalikoodina on sosiaalisen aseman mukaisten velvollisuuksien täyttäminen. Perushyveenä pidetään yhteisen hyvän edistämistä, yhteisen edun asettamista oman henkilökohtaisen edun edelle. Kansalaisilta odotetaan lojaaliutta valtakoneistolle ja hallinnossa työskenteleviltä hyväntahtoisuutta alamaisia kohtaan.

Kiinalaisen sosialismin visiossa ei kuitenkaan erityisen selvästi määritellä, mitä kiinalaiset erityispiirteet tosiasiallisesti tarkoittavat. Kyse on kiinalaisten arvojen, tapojen ja uskomusten mukaisesta yhteiskuntajärjestyksestä, mikä ilmenee kiinalaista elämänmuotoa ja ihanteita heijastavana politiikkana ja hallintatapana.

Poliittisen elämän ja yhteiskuntajärjestyksen kannalta kiinalaisilla erityispiirteillä tarkoitetaan nimenomaan kungfutselaista perintöä. Kiinalainen ajattelu on kuitenkin tunnetusti synkronoivaa, jossa erilaiset maailmankuvalliset ainekset sekoittuvat ja sulautuvat toisiinsa.

Myös sosialismi voidaan ymmärtää monella tavalla, yhtäältä pelkkänä talousoppina, toisaalta laajasti tasa-arvoa ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta ajavana poliittisena aatteena. Talousjärjestelmänä kyse on keskusjohtoiseen suunnittelutalouteen perustuvasta vaihtoehdosta vapaalle markkinataloudelle.

Xin kiinalaisen sosialismin konseptoinnissa on nähty pyrkimystä avata sosialistista talousmallia markkinasuuntautuneen talousajattelun, kansainvälisten investointien ja globaalin kaupan suuntaan. Se on eittämättä ollut Kiinan talouskasvun avaintekijä. Talousjärjestelmä ei kuitenkaan ole avoin eikä perustu yksityiselle omistusoikeudelle vaan kommunistisella puolueella on keskeinen rooli kaikessa, niin taloudessa kuin hallinnossa.

Marxilaisen teorian mukaisesti kiinalaisen sosialismin yhteiskuntamallissa kommunistinen puoluevaltio kontrolloi lujalla kädellä taloutta ja politiikkaa korostaen taloudellista yhteisvastuuta. Ajatus erityisestä kiinalaisesta sosialismista ei kuitenkaan rajoitu vain talouden ja politiikan rakenteisiin, vaan kyse on myös tietystä kansalliseen aate- ja kulttuuriperintöön sovitetusta arvoajattelusta.

Arvojärjestelmänä kiinalainen sosialismi viittaa kiinalaisille tunnusomaisiin arvoihin ja uskomuksiin. Kommunistisen puolueen mukaan tämä tarkoittaa kiinalaisille ominaista yhteisöllistä elämäntapaa, johon kuuluu sosiaalisen järjestyksen hierarkkisuus ja puolue-eliitin ylivalta.

Kulttuurinen perintö korostuu poliittisessa retoriikassa

Sikäli kuin kiinalaisella sosialismilla ymmärretään erityislaatuista kiinalaista poliittista ideologiaa, se näyttäytyy ennen muuta kiinalaiseen arvo-, tapa- ja uskomusjärjestelmään sovitettuna marxismina. Kommunistisen puolueen retoriikassa sitä kuvataan kiinalaista elämänmuotoa ilmentävänä oppina kollektiivisesta harmoniasta, jonka ylläpitäminen ja edistäminen esitetään puoluevaltion tehtäväksi.

Yhteistä poliittista ja kulttuurista aatepohjaa vahvistamalla luodaan sosiaalista yhtenäisyyttä ja torjutaan arvojen ja elämäntapojen moninaisuuteen sisältyviä poliittisia uhkia. Kuten esimerkiksi tutkijat Shameer Modongal ja Aleksandra Kubat ovat osoittaneet, kansallisen kulttuuriperinnön sympatisointi on nostanut kiinalaisten kansallistuntoa, jopa synnyttänyt nationalistista hybristä.

Puolueen viestissä kirjailijoille ja muulle intellektuaaliselle eliitille korostuu ajatus kansan ja sosialismin palvelemisesta jokaista yksilöä velvoittavana kansakunnan yhteisenä tehtävänä. Marxilainen käsitys kirjallisuudesta ja taiteesta, sosialistinen realismi, tarjoaa luovalle toiminnalle yhteisen nimittäjän.

Kiinan kommunistinen puolue esittäytyy omille kansalaisilleen poliittisena voimana, joka sijoittuu samalle jatkumolle aikain saatossa muovautuneen kiinalaisen yhteiskuntajärjestyksen kanssa ja jolla on tahto ja kyky edustaa menneiden sukupolvien työlle rakentuvaa kansallista tulevaisuutta.

Kiinan kommunistinen puolue esittäytyy omille kansalaisilleen poliittisena voimana, joka sijoittuu samalle jatkumolle aikain saatossa muovautuneen kiinalaisen yhteiskuntajärjestyksen kanssa ja jolla on tahto ja kyky edustaa menneiden sukupolvien työlle rakentuvaa kansallista tulevaisuutta. Kyse ei kuitenkaan ole nostalgisesta unelmasta palata ajassa taaksepäin vaan eteenpäin katsovasta uudistusmielisestä linjasta.

Presidentti Xin ajattelua kiteyttävän sloganin jälkiosa viittaa muutokseen, ”uuteen aikakauteen”. Se luo mielikuvan siitä, että tulevaisuutta rakennetaan erityiselle kiinalaiselle perustalle, jossa samalla ollaan kiinni oman aikakauden haasteissa ja tavoitellaan yhä parempaa huomista. Menneisyyttä ihannoiva kansallinen narratiivi otetaan tulevaisuuteen suuntautuvan politiikan ideologiseksi voimavaraksi.

On ilmeistä, että vaurauden jatkuva kasvu edesauttaa sanoman putoamista hyvään maahan, jossa se kantaa toivottua satoa. Massiivisella propagandakoneistolla luodaan yhteenkuuluvuuden tunnetta ja rakennetaan yhteistä kansallisidentiteettiä. Marxilaisen linssin läpi määritelty kiinalainen kulttuuriperintö ja maailmankuva toimivat aatteellisena sideaineena.

Kansallismielinen itsesuojelu on osa visiota

Xin kaudella suhtautuminen länsimaisiin aatteisiin on muuttunut lyhyessä ajassa suopeasta torjuvaksi. Länsimaiset aatteet ja maailmanselitykset katsotaan sopimattomiksi kiinalaiseen elämäntapaan ja poliittiseen järjestelmään, ja ne nähdään jopa uhkaksi omaan kiinalaiseen aatemaailmaan perustuvalle yhteiskuntajärjestykselle. Vahva aatteellinen ja kulttuurinen protektionismi lyö leimansa visioon erityisestä kiinalaisesta yhteiskuntamallista.

Kansallista suuruutta korostavassa ideologiassa on vahvasti nationalistisia sävyjä, joiden voi sanoa olevan ristiriidassa klassisen marxilaisen politiikan teorian kanssa. Tavoitteena on, että Xin visio erityisestä kiinalaiseen sosialismin tulkintaan perustuvasta yhteiskunnasta elähdyttäisi yhteiskuntaa ja hallintoa sen kaikilla tasoilla ja osa-alueilla. Eliitin johdolla media ja yhteiskunnan hallinto- ja kasvatusjärjestelmä on valjastettu tähän ideologiseen tehtävään.

Kansallismielinen puhunta erityisestä kiinalaisesta sosialismista on kaiken kaikkiaan tärkeä osa puolueen propagandakoneiston poliittista viestintää, jopa sen punainen lanka. Se saa runsaasti tilaa kansallisessa mediassa, ja sillä on merkittävä jalansija myös kouluopetuksessa sekä koulun ulkopuolisessa kansalaiskasvatuksessa.

Kansallismielinen puhunta erityisestä kiinalaisesta sosialismista on kaiken kaikkiaan tärkeä osa puolueen propagandakoneiston poliittista viestintää, jopa sen punainen lanka.

Puolue järjestää kaadereille koulutuksia, joiden tavoitteena on lisätä ideologisia valmiuksia toimia erityisen kiinalaisen sosialismin ajatukselle nojaavan tulevaisuuden puolestapuhujina ja poliittisena etujoukkona. Hallintovirkamiehiltä samoin kuin opettajilta varhaiskasvatuksesta aina yliopistokoulutukseen edellytetään ideologista sitoutumista.

Nykymaailmassa yhteiskuntien on mahdotonta suojautua ulkopuolisilta aatteellisilta ja kulttuurisilta vaikutteilta. Globaalissa viestintäympäristössä suojautuminen vaatii kattavaa valvontakoneistoa, jota kansalaiset kuitenkin luontaisesti vieroksuvat ja joka murentaa heidän luottamustaan viranomaisiin. Protektionistinen kulttuuripolitiikka sulkee yhteiskuntaa väistämättä myös sisäisesti.

Kiinan kansainvälisissä suhteissa kiinalainen malli näyttäytyy pehmeänä imperialismina. Monessa ystävämaassa Kiina on nähty globaalina moraalisena johtajana. Se peittää näkyvistä geopoliittiset valtapyrkimykset.

Juha Hämäläinen on Itä-Suomen yliopiston täysinpalvellut sosiaalityön, erityisesti sosiaalipedagogiikan professori. Hämäläinen on tehnyt vuosien ajan yhteistyötä kiinalaisten yliopistojen kanssa sosiaalialan yliopistollisen koulutuksen kehittämiseksi Kiinassa.

Artikkelin kuvituskuva: Christian Lue / Unsplash

Julkaisu Sosialismia kiinalaisilla mausteilla ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Mattlin Mikael, Paltemaa Lauri & Vuori Juha A. (2022): Kiinan poliittinen järjestelmä. Vastapaino. 388 sivua.

Kiinan poliittinen järjestelmä on tarkoitettu oppikirjaksi samalla kun sen on tarkoitus tuoda suomalaisen yleisön saataville ajankohtaisin tutkimustieto Kiinan poliittisesta järjestelmästä. Kirjoittajien ilmoittama tavoite on tarjota hyvä yleiskatsaus Kiinan poliittisesta järjestelmästä, sen historiasta, instituutioista, sitä ohjaavasta ideologiasta, käsitteistä ja sitä selittämään luoduista teorioista.  Kirjan kirjoittajista professorit Lauri Paltemaa ja Juha Vuori ovat myös vuonna 2012 julkaistun Kiinan kansantasavallan historia tekijöitä.

Kirjan yhdeksän lukua käsittelevät Kiinan poliittisen järjestelmän historiaa, luonnetta, päätöksentekojärjestelmää, hallintoa, valtion ja yhteiskunnan suhdetta, talouspoliittista päätöksentekoa sekä maan ulkosuhteita. Keskeinen viesti on, että vuodesta 2012 alkaen Kiinan kommunistisen puolueen pääsihteerinä ja vuodesta 2013 Kiinan presidenttinä toimineen Xi Jinpingin aikana Kiinan jälkitotalitaristisessa yhteiskunnassa puolue on vahvistanut asemiaan, poliittinen valta on keskittynyt ja maa on ulkosuhteissaan muuttunut aggressiivisemmaksi.

Teoksen päättää pohdinta Kiinan poliittisen järjestelmän tulevaisuudesta. Pohdinta kumoaa suuren osan länsimaissa yleisiä Kiinaa koskevia väitteitä siitä, että markkinataloutta ja autoritääristä järjestelmää ei voi yhdistää, keskiluokan kasvu johtaa demokratian laajenemiseen, tuloerojen kasvu synnyttää epävakautta ja että kommunistisen puolueen asema on heikkenemässä.

Pelkistettyä historian tulkintaa

Kirjoittajat tukeutuvat analyysissaan institutionaaliseen valtio-opilliseen lähestymistapaan, mutta eivät selitä sitä, viittaavat vain edesmenneen valtio-opin professorin Jaakko Nousiaisen vuonna 1959 julkaistuun, klassikoksi muodostuneeseen tutkimukseen Suomen poliittinen järjestelmä. Lähestymistapa sallii kirjoittajien valita laajasta aineistosta mieleisensä faktat ja tulkinnat.

Kirjan lähteinä ovat maailmalla ja myös Suomessa suuresti kasvaneen Kiina-tutkimuksen tuottamat tulokset. Teoksesta puuttuu kuitenkin lähdeaineiston kommentointi. Erityisesti lukija jää kaipaamaan vastausta kysymykseen, mikä rooli kiinalaisilla lähteillä on kirjoittajien tulkinnassa.

Kysymys on perusteltu siksi, että kirja tukeutuu selkeästi läntiseen ajatteluun. Läntinenkin tutkimus sisältää paljon ristiriitaisia näkemyksiä ja tulkintoja, mutta usein kirja esittelee vain yhden vaihtoehdon ja unohtaa muut. Tässä mielessä kirja muistuttaa enemmän historiantutkimusta kuin yhteiskuntatieteellistä tutkimusta. Seuraavat kommentit perustuvat aiheesta viime vuosina lukemieni tutkimusten vaihtoehtoisiin tulkintoihin.

Kirjan lähteinä ovat maailmalla ja myös Suomessa suuresti kasvaneen Kiina-tutkimuksen tuottamat tulokset.

Ensimmäinen kommentti liittyy Kiinan poliittiseen historiaan. Kirjassa todetaan keisariajan Kiinan valtion minimalistisuus, mutta jätetään pohtimatta sen seuraukset. Valtion minimalistisuus tarkoitti ennen kaikkea keskushallinnon kyvyttömyyttä muuttaa yhteiskuntaa ­– olennainen valta oli maakuntien päätöksentekijöillä.

Keskushallinnon heikkous on tärkeä selittäjä sille, että Kiina ei pystynyt vastustamaan länsimaiden tunkeutumista maahan, eikä käynnistämään maan modernisointia. Tilanne muuttui kommunistien noustua valtaan. Valta koottiin keskushallintoon ja valtio otti haltuunsa aikaisempaa selvästi suuremman osuuden yhteiskunnan voimavaroista.

Kirjoittajat ovat omaksuneet usein esitetyn väitteen, että Mao Zedongin aikana Kiinan taloudessa meni huonosti sen vuoksi, että päästyään valtaan vuonna 1949 kommunistit alkoivat rakentaa raskasta teollisuutta, vaikka kannattavampaa olisi ollut keskittyä maatalouteen ja työvaltaiseen teollisuuteen. Kritiikki olisi hyväksyttävää, jos ratkaisua tarkasteltaisiin vain taloudellisesta näkökulmasta. Poliittisesta näkökulmasta ratkaisu oli järkevä, koska raskas teollisuus – erityisesti metalli- ja kemian teollisuus – on sellaisenaan tai pienellä muuntamisella sotateollisuutta, joka pystyy tuottamaan kivääreitä, tykkejä, panssarivaunuja ja ammuksia.

Puolustusteollisuuden rakentaminen oli enemmän kuin perusteltua kun muistetaan Kiinan vuosisadan ajan kokemat nöyryytykset, joita Lauri Paltemaa kuvaa hyvin vuonna 2018 julkaistussa teoksessaan Lyhyt johdatus Kiinan historiaan, ja että 1940-luvun lopulla läntisen kapitalisten ja itäisen kommunistisen blokin välinen kylmä sota asevarustelukierteineen oli kuumimmillaan.

Kiinan talouskasvun selitys

Kirja toistaa valtavirtatutkimuksen väitettä, jonka mukaan Kiinan ilmiömäisen talouskasvun taustalla oli suunnitelmatalouden purkaminen ja siirtyminen markkinatalouteen. Se oli merkittävä tekijä, mutta monet tutkijat ovat korostaneet maatalouden vihreää vallankumousta, jossa siirryttiin perinteisistä ja työvaltaisista viljelymenetelmistä nykyaikaisten tuotantopanosten ja teknologian käyttöön.

Vihreä vallankumous nosti maatalouden tuottavuutta, vapautti työvoimaa laajentuvan teollisuuden käyttöön sekä pystyi tuottamaan kasvavalle kaupunkiväestölle riittävästi ruokaa. Tähän liittyy kirjassa varsin vähäiselle huomiolle jäänyt maaseutuyritysten rooli Kiinan talouskasvussa. Maatalouden tuottavuuden kasvun myötä maaseutu sai lisää tuloja, jotka investoitiin teollisuus- ja muiden yritysten perustamiseen.

1970-luvun lopulla maaseudun ei-maataloudellinen sektori oli työllistänyt 20 miljoonaa henkeä, mutta 1990-luvun loppuun mennessä määrä oli kasvanut yli 200 miljoonaan henkeen. Kiinan maaseudun teollistumisesta on laaja kirjallisuus, joista mainittakoon Susan H. Whitingin vuonna 2001 julkaistu Power and Wealth in Rural China ja Chris Bramallin vuonna 2007 julkaistu The Industrialization of China.

Kirjan mukaan viennin osuus Kiinan bruttokansantuotteesta oli juuri ennen finanssikriisiä liki kaksi viidesosaa. Luku on todennäköisesti laskettu maailmanmarkkinahinnoin, mutta Angus Maddisonin vuoden 2007 teoksen Chinese Economic Performance in the Long Run elintasovertailuun perustuva laskelma antaa osuudeksi yhden kymmenesosan, ja teoksen arviota mukaillen 2010-luvun lopun tilanteeksi yhden kahdeskymmenesosan.

Arviolla viennin osuudesta on merkitystä, sillä yleinen tulkinta on ollut, että Kiinan talouskasvun keskeinen tekijä on perustunut nimenomaan viennin laajenemiseen. Vientivetoisen tulkinnan vaihtoehdoksi on tarjottu tuontivetoista tulkintaa, eli toisin sanoen Kiinan talouskasvu on riippunut enemmän koti- kuin ulkomarkkinoiden kehityksestä. Viennin rooli on ollut hankkia valuuttaa ulkomaisen teknologian saamiseksi; viimekäden tavoitteena on tehdä maa mahdollisimman omavaraiseksi.

Kiinan muuttuva kansainvälinen rooli

Kirjan mukaan kansantasavallan ulkopolitiikkaa ovat ohjanneet vakiintuneet tunnuslauseet ja linjaukset. Kylmän sodan jälkeen ulkopolitiikassa on nähty moninapaisuuteen tähtäävä pyrkimys, harmonisen maailman idea ja ”ihmiskunnan jaettu kohtalo”. Kirja ei pidä todennäköisenä antiikin kreikkalaisen historioitsijan Thukydideen mukaan nimettyä valtapoliittista ”ansaa”, jossa laskussa oleva ja nousussa oleva valta päätyvät väistämättä sotaisiin ristiriitoihin.  

Kirjoittajat pitävät Yhdysvaltojen ja Kiinan välistä suursotaa todennäköisempänä kamppailua maiden edustamien yhteiskuntajärjestelmien sekä niiden perusteella muodostuvien kansainvälisten järjestysten vetovoimasta. Kiinan malli on edelleen elinvoimainen, ja yhteiskuntamallien välisessä kamppailussa Kiinan vaurauden ja vakauden yhdistelmä saattaa olla houkutteleva esimerkki kehitysmaille.

Kirjassa ei mainita, että vuonna 1949 Kiinan kommunistinen puolue asetti tavoitteekseen lopettaa vuosisatainen nöyryytys ja tehdä Kiinasta taas rikas ja mahtava. Vuonna 1978 alkanut uudistuspolitiikka ei muuttanut tätä tavoitetta, vaan oli uusi keino sen toteuttamiseksi. Vaikka on todennäköistä, ettei lähivuosina ole syntymässä suurvaltojen välistä suursotaa, Thukydideen ansa säilyy. Olisi Kiinan päättäjien kannalta tyhmää aloittaa aseiden kalistelu, jos vastassa oleva vihollinen on ylivoimainen. Mutta voimasuhteet tasoittuvat Kiinan taloudellisen kasvun ollessa jatkuvasti länsimaita nopeampaa.

Kirjoittajat pitävät Yhdysvaltojen ja Kiinan välistä suursotaa todennäköisempänä kamppailua maiden edustamien yhteiskuntajärjestelmien sekä niiden perusteella muodostuvien kansainvälisten järjestysten vetovoimasta.

Merkkejä konfliktitilanteiden syntymisestä on. Kasvaessaan Kiina tarvitsee muualta maailmasta raaka-aineita ja energiaa. Vyö ja tie -hanke on yksi ratkaisu siihen. Samalla kun Kiina investoi eri puolilla maailmaa raaka-aineiden hankkimiseen ja kuljetusinfrastruktuurin rakentamiseen, se lisää poliittista vaikutusvaltaansa.

Tämä ei lopulta kovin paljon poikkea siitä mallista, jolla läntiset suurvallat ovat rakentaneet imperiumejaan. Kiinan kasvava kansainvälinen taloudellinen ja poliittinen valta haastaa Yhdysvallat ja sen liittolaiset, jotka puolestaan pyrkivät patoamaan Kiinan etenemistä. Miten tilanne tulee kehittymään, riippuu paljon siitä, pystyykö Kiina saamaan viime vuosina hidastuneen kasvun taas käyntiin.

Hyvä yleiskatsaus ja hakuteos

Kirja onnistuu yleiskatsauksen tarjoavassa tavoitteissaan yleisesti ottaen melko hyvin: lukija saa hyvän kuvan Kiinan poliittisesta järjestelmästä, ja jokaisen Kiinasta kiinnostuneen kannattaa hankkia se kirjahyllyynsä. Toisaalta kirja kuvaa paljon kommunistisen puolueen ja valtionhallinnon hyvinkin pitkälle meneviä – ja usein jopa juridisia – yksityiskohtia.

Yksityiskohdat tuskin kiinnostavat suurta yleisöä, eivät välttämättä opiskelijoitakaan. Tästä näkökulmasta tiiviimpi esitys olisi ollut paikallaan. Ehkä kirjan yksi tavoite onkin ollut toimia jonkinlaisena tutkijoiden hakuteoksena. Tähän viittaa se, että tärkeimmät käsitteet sekä instituutioiden ja organisaatioiden nimet on annettu suluissa kiinalaisin merkein ja latinalaisille aakkosille sovitetulla pinyinillä.

VTT Olli Poropudas on eläkkeellä ja tekee tutkimusta politiikan vaikutuksesta taloudelliseen kehitykseen.

Artikkelikuva: Kuva: Pexels / Pixabay

Julkaisu Kirja-arvio: Kiinan poliittista järjestelmää valtavirtaisesti ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vielä muutama vuosi sitten Suomessa suhtauduttiin Kiinan pyrkimyksiin laajentaa Vyö ja tie -hankkeensa (engl. Belt and Road) arktiseksi ”jääsilkkitieksi” suurella innostuksella. Toiveissa oli saada mittavia investointeja etenkin infrastruktuuri- ja tehdashankkeisiin Lapissa sekä lujittaa kahdenvälisiä ystävällisiä suhteita kulttuurisen ja poliittisen yhteistyön merkeissä.

Myös Kiinan kannalta ”puolueeton” Suomi näyttäytyi optimaalisena kumppanina maan arktiselle laajentumiselle. Valtiovierailullaan Suomessa vuonna 2017 Kiinan presidentti ja kommunistisen puolueen pääsihteeri Xi Jinping jopa kehui Kiinan ja Suomen välistä suhdetta ”esimerkkinä rauhanomaisesta rinnakkaiselosta ja ystävällisestä vaihdosta kahden kooltaan, kulttuuriltaan ja kehitystasoltaan erilaisen maan välillä”.

Vierailun yhteydessä maiden väliset suhteet sinetöitiin pandoin, ja yhteisjulistuksessa sovittiin “uudenlaisen tulevaisuuteen suuntaavan yhteistyökumppanuuden perustamisesta ja edistämisestä” sekä taloudellisen ja teknisen yhteistyön lisäämisestä arktisen meriteollisuuden, geologian sekä meri- ja napa-alueiden tutkimuksen alalla. Yhteistyöhankkeita käynnistettiin myös teollisuuden, infrastruktuurin, matkailun, kulttuurin ja talviurheilun saralla.

Julkisessa keskustelussa ei kuitenkaan tuolloin nostettu puheeksi näiden hankkeiden mahdollisia turvallisuusulottuvuuksia.

Venäjän hyökättyä viime vuonna Ukrainaan myös Suomessa on herätty keskustelemaan Kiina-riippuvuuksiemme kytköksistä huoltovarmuuteen ja ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Arktinen alue on keskeinen näyttämö näille turvallisuushaasteille.

Kiinan turvallisuusstrategia arktisella alueella

Tuoreessa Maanpuolustuskorkeakoulun julkaisemassa Arktinen harppaus: Kiinan turvallisuusstrategia ja arktisen alueen geopolitiikka -tutkimusraportissa osoitamme, että arktinen alue on viime vuosikymmenen aikana noussut Kiinan viralliseen turvallisuuspoliittiseen keskusteluun osana kokonaisvaltaisen kansallisen turvallisuuden ja uusien turvallisuusympäristöjen käsitteistöä.

Kiina on vuodesta 2014 alkaen rakentanut itsestään pohjoisnavalle yltävää polaarista suurvaltaa. Vuonna 2015 maa hyväksyi kansallisen turvallisuuden lain, joka esitti ensimmäistä kertaa napa-alueiden kuuluvan virallisesti Kiinan turvallisuusintressien piiriin.

Myös Kiinan vuonna 2018 julkaisema Arktinen strategia mainitsi lyhyesti ”lähellä arktista olevan valtion” alueelliset turvallisuusintressit, mutta keskittyi muutoin ensisijaisesti taloudellisiin ja ympäristöllisiin kysymyksiin. Vaikka Kiinan tavoitteet arktisen turvallisuusroolinsa suhteen ovat toistaiseksi hämärän peitossa, on selvää, että maa hyödyntää moninaista keinovalikoimaa alueellisten intressiensä edistämiseksi.

Vaikka virallisesti Kiina on vaitonainen arktisen politiikkansa turvallisuusulottuvuuksista, kiinalainen tutkijakeskustelu tarjoaa kiinnostavia näkökulmia maan turvallisuusstrategian tulevaisuuskuvien haarukointiin. Esimerkiksi Kiinan Maanpuolustuskorkeakoulun vuonna 2020 julkaiseman Strategian tiede -oppikirjan voidaan katsoa edustavan varsin hyvin Kiinan sotilasjohdossa vallitsevia näkemyksiä. Vähintäänkin se heijastelee Kiinan asevoimien virallisten, mutta salaisten ”sotilasstrategisten ohjenuorien” sisältöä.

Vaikka Kiinan tavoitteet arktisen turvallisuusroolinsa suhteen ovat toistaiseksi hämärän peitossa, on selvää, että maa hyödyntää moninaista keinovalikoimaa alueellisten intressiensä edistämiseksi.

Oppikirjan mukaan napa-alueet muodostavat Kiinan merentakaisten intressien laajentumisen pääsuunnan, mikä tuo uusia tehtäviä myös maan asevoimille. Kirja näkee Jäämeren alueen tulevaisuuden meri- ja ilmaliikenteen kriittisenä solmukohtana, mutta korostaa myös alueen merkitystä ydinpelotteen näkökulmasta. Pohjoiselta napa-alueelta on vain 8000 kilometrin etäisyys kaikkien tärkeimpien suurvaltojen, eli Yhdysvaltojen, Euroopan unionin, Venäjän ja Kiinan strategisiin kohteisiin, ja paksu jääpeite luo ihanteelliset puitteet ydinaseistettujen sukellusveneiden piiloleikeille.

Vaikka Strategian tiede kannustaa Kiinan valtiojohtoa panostamaan nopeasti arktiseen läsnäoloon, kehottaa teos samalla äärimmäiseen varovaisuuteen. Kiinan laajentumispyrkimykset arktiselle alueelle eivät saa vahingoittaa valtion laajempia strategisia etuja ja diplomaattisia suhteita. Näkemys on yleinen, sillä liian hyökkäävän asenteen tai sotilaallisen voiman tarpeettoman esittelemisen arvellaan kiinalaisessa tutkijakeskustelussa vain ruokkivan jo nyt näkyvästi esillä olevia ”Kiinan uhkateorioita”. Kiina onkin arktisessa diplomatiassaan pyrkinyt ennen kaikkea hälventämään alueellisten sidosryhmien epäluuloja sitä kohtaan.

Kiina rakentaa taloudellisia yhteyksiä alueelle Jääsilkkitiensä kautta, ja tieteissä vasta selvitetään arktisen operoinnin teknologisia vaatimuksia.

Tällä hetkellä Kiinan arktinen strategia vaikuttaa olevan vielä pohjustamisen vaiheessa. Maa luo perustaa tulevalle läsnäololle Arktiksella – vaikka se todellisuudessa voi konkretisoitua vasta vuosikymmenien päästä. Esimerkiksi taloudessa Kiina rakentaa taloudellisia yhteyksiä alueelle Jääsilkkitiensä kautta, ja tieteissä vasta selvitetään arktisen operoinnin teknologisia vaatimuksia.

Politiikassa ja diplomatiassa Kiina luo perustaa sen legitiimille läsnäololle osallistumalla aktiivisesti arktiseen hallintaan, rakentamalla diskurssia Arktiksesta globaalina alueena sekä huoltamalla suhteitaan siihen myötämielisesti suhtautuviin arktisiin toimijoihin.

Kokonaisvaltaisen laajentumisen tavoitteena on rakentaa Kiinalle merkittävä ja alueen muihin toimijoihin tiiviisti linkittynyt arktinen läsnäolo, jonka turvin voitaisiin pitkällä aikavälillä oikeuttaa myös syvempi osallistuminen arktiseen turvallisuuteen jopa asevoimia avoimesti käyttäen.

Kiinan arktinen laajentuminen Suomen kautta

Suomi tarjoaa mielenkiintoisen ikkunan Kiinan pyrkimyksiin laajentua kohti arktista aluetta ja vakiinnuttaa asemansa polaarisena suurvaltana. Vielä 2010-luvulla Suomi näyttäytyi Kiinalle ystävällismielisenä väylänä idän ja lännen välillä.

Diplomaattiset suhteet maiden välillä ovat olleet varsin ongelmattomat, koska Suomi on perinteisesti pysynyt herkkänä Kiinan sisäpoliittisesti herkille, esimerkiksi Taiwania, Tiibetiä ja Xinjiangin uiguureita koskeville ”ydinintresseille”. Samaan aikaan Kiinan politiikka Suomea kohtaan on osoittanut vastavuoroista maltillisuutta, eikä Kiina ole kohdistanut Suomeen esimerkiksi Ruotsissa nähdyn kaltaista painostusta.

Kiinan arktisten taloustavoitteiden kannalta Suomen rooli olikin keskeinen vielä muutama vuosi sitten. Merkittävin ja kunnianhimoisin näistä arktisista taloushankkeista oli epäilemättä Jäämeren rata, joka olisi yhdessä Helsingin ja Tallinnan välisen tunnelin kanssa yhdistänyt Venäjän aluevesillä kulkevan Jääsilkkitien Keski-Euroopan markkinoille. Hanke kuitenkin kohtasi voimakasta paikallista vastustusta, ja ratavaraus päätettiin poistaa Lapin maakuntakaavasta vuonna 2021. Myös biotaloussektorilla suunniteltiin kiinalais-suomalaista yhteistyötä Kemissä ja Kemijärvellä, mutta nämäkin hankkeet jäivät toteutumatta.

Kiinan arktisten taloustavoitteiden kannalta Suomen rooli olikin keskeinen vielä muutama vuosi sitten.

Tieteen saralla on myös yritetty käynnistää kiinalais-suomalaisia arktisia hankkeita. Vuonna 2018 kiinalainen valtuuskunta pyrki tiettävästi ostamaan tai vuokraamaan Kemijärven lentokentän Rovajärven ampuma-alueen naapurista toteuttaakseen tutkimusretkiä pohjoisnavalle. Valtuuskunta, johon kuului myös Kiinan Helsingin suurlähetystön apulaissotilasasiamies, suunnitteli laajentavansa Kemijärven nykyistä kiitorataa suurempien lentokoneiden kuljettamiseen ja rakentavansa uusia lentokenttärakennuksia sekä tutkimustiloja. Puolustusviranomaiset kuitenkin estivät nämä suunnitelmat.

Lisäksi Ilmatieteen laitos ja Kiinan kaukokartoitukseen keskittynyt laitos sopivat vuonna 2018 yhteisen avaruustutkimuskeskuksen perustamisesta Sodankylään. Tutkimuskeskus olisi tarjonnut maa-asemapalveluita kiinalaisille kaukokartoitus- ja navigointisatelliiteille samaan tapaan kuin Kiinan ensimmäinen ulkomailla sijaitseva satelliittien vastaanottoasema, joka perustettiin Ruotsin Kiirunaan vuonna 2016.

Samoihin aikoihin yksityinen suomalainen yritys North Base pyrki kehittämään satelliittien maa-asemia ilmeisesti pääasiassa kiinalaiselle asiakaskunnalle, toisen yhtiökumppanin ollessa Kiinan asevoimissa aiemmin työskennellyt kiinalaistaustainen henkilö. Molemmat Kiinaan kytkeytyvät hankkeet on sittemmin laitettu jäihin turvallisuussyistä.

Arktinen turvallisuus tulevaisuudessa

Arktisen alueen tulevaisuuteen liittyy monenlaisia epävarmuuksia, eikä vähiten ilmaston lämpenemisen vuoksi. Arktisen alueen tärkeimmän yhteistyöfoorumin, Arktisen Neuvoston toiminnan pysähdyttyä kestävän kehityksen haasteiden ratkaiseminen on entistä vaikeampaa.

Vaikka Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan ei ole levinnyt Arktikselle, on se muuttanut alueen turvallisuusdynamiikkaa pysyvästi. Jatkossa kaikki arktiset valtiot Venäjää lukuun ottamatta tulevat todennäköisesti olemaan puolustusliitto Naton jäseniä ja suhtautumaan Kiinaan yhä penseämmin. Nato-jäsenyyden myötä voidaan myös olettaa, että Suomesta tulee Kiinalle entistä kiinnostavampi tiedustelun, kybervakoilun ja informaatiovaikuttamisen kohde. Rauhan ja yhteistyön Arktis vaikuttaa blokkiutuvan uuden kylmän sodan rintamalinjoja myötäillen.

Vielä koronapandemiaa edeltävänä aikana Kiinan arktiset pyrkimykset edistyivät suhteellisen hyvin, ja valtio onnistui tasapainoilemaan arktisen laajentumisen ja uhkateorioiden vahvistumisen välisellä harmaalla alueella.

Viime aikoina poliittinen ilmapiiri on kuitenkin muuttunut radikaalisti ja myös suomalaispoliitikot, pääministeri Sanna Marin (sd.) mukaan lukien, ovat kritisoineet Kiinaan liittyviä turvallisuusriskejä aiempaa äänekkäämmin. 2010-luvun positiivinen pöhinä arktisen yhteistyön mahdollisuuksista on korvautunut voimistuvilla uhkadiskursseilla, ja Kiinan kokonaisvaltaisen laajentumisstrategian näkymät ainakin “läntiselle Arktikselle” ovat muuttumassa epävarmoiksi.

Rauhan ja yhteistyön Arktis vaikuttaa blokkiutuvan uuden kylmän sodan rintamalinjoja myötäillen.

Tämä jättää Kiinan ainoaksi arktiseksi laajentumisvektoriksi Venäjä-yhteistyön tiivistämisen. Ukrainan sodan jatkuessa Venäjä heikkenee ja ajautuu syvempään eristykseen kansainvälisestä yhteisöstä. Venäjän taloudelliseksi, teknologiseksi ja kenties jopa sotilaalliseksi elämänlangaksi vaikuttaa jäävän Kiina, ja maiden välisen tiivistyvän yhteistyön voidaan olettaa ajavan Venäjän riippuvuussuhteen Kiinasta aivan uusiin mittasuhteisiin.

Vaikka Kiinan arktinen laajentumisstrategia törmää Nato-maiden vastustukseen, saattaa Kiina pyrkiä käyttämään Venäjä-yhteyttään arktisen läsnäolonsa vahvistamiseksi esimerkiksi vaatimalla oikeutta käyttää alueen merireittejä vapaammin tai jopa tukeutua Venäjän arktiseen infrastruktuuriin sotilaallista läsnäoloa laajentaakseen. Esimakua tästä nähtiin, kun Venäjän presidentti Vladimir Putin kertoi maaliskuun lopussa olevansa valmis perustamaan uuden venäläis-kiinalaisen yhteistyöelimen Koillisväylän kehittämiseksi.

Arktisen alueen muotoutuminen Neuvostoliiton viimeisen johtajan Mihail Gorbatšovin toivomaksi rauhan tyyssijaksi vaikuttaa siis kaukaisemmalta kuin koskaan.

Sanna Kopra, YTT, on yliopistotutkija Lapin yliopiston Arktisessa keskuksessa.
Matti Puranen, YTT, on erikoistutkija Maanpuolustuskorkeakoulussa.

Kuva: Bernd Hildebrandt / pixabay.com

Julkaisu Suunnitelmat jäissä: Kiinan Jääsilkkitie törmää arktisen Naton vastustukseen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kiina ja Yhdysvallat käyvät kilpailua globaalista johtajuudesta tieteen ja teknologian alalla. Julkaisu- ja patenttitilastojen perusteella Kiina on jo kirinyt Yhdysvaltojen ohi tässä kisassa, mutta tieteen alalla pelkästään numeerinen vertailu ei kerro, kenen tutkimus- ja innovaatiojärjestelmä on paras. Kiinan järjestelmässä on useita heikkouksia, jotka pitävät Kiinan todellisuudessa kakkosena tilastojen kärkisijoista huolimatta.

Kiinan johto on ymmärtänyt, että laatu on määrää tärkeämpää ja alkanut korjata havaitsemiaan ongelmia. Toimista huolimatta Kiina ei tule lähivuosina saavuttamaan Yhdysvaltojen tieteen tasoa.

Siihen on kaksi keskeistä syytä, jotka käyn tässä tekstissä läpi. Ensinnäkin Kiinalla on vaikeuksia syvään juurtuneiden käytäntöjen ja rakenteiden muuttamisessa. Toiseksi kommunistinen puolue asettaa tieteen tekemiselle poliittisia rajoituksia.

Miksi Kiina johtaa tilastollisesti?

Yhdysvaltojen kansallinen tiedesäätiö julkaisi tammikuussa raportin, jossa maalattiin uhkakuvia siitä, että Yhdysvallat menettää Kiinalle johtoaseman tieteen ja teknologian alalla. Raportin mukaan esimerkiksi kansainvälisten patenttien ja luonnontiedejulkaisujen määrässä Kiina on jo ohittanut Yhdysvallat.

Kiinan tutkimustilastoja tulkittaessa olisi kuitenkin syytä kiinnittää huomiota Kiinan varsin omintakeiseen tutkimusympäristöön. Sekä julkaisujen että patenttien kohdalla korkeat luvut johtuvat kiinalaisesta kannustin- ja arviointijärjestelmästä. Tutkijoiden ja yliopistojen johtajien lisäksi tieteestä ja teknologiasta vastaavien paikallisvirkamiesten suoriutumista on arvioitu määrällisten tulosten perusteella. Vieraillessani kiinalaisissa kouluissa havaitsin, että jopa tiedepainotteiset peruskoulut osallistuvat patenttitalkoisiin.

Tutkijoiden urakehitys on ollut pitkälti kiinni siitä, kuinka paljon he määrällisesti tuottavat. Sen takia tutkijat ovat keskittyneet julkaisujen ja patenttien tehtailuun. Aikaa vaativien, uudenlaisten tutkimusten aloittaminen on jäänyt vähemmälle. Kun julkaisupaine on kova, moni käyttää apunaan haamukirjoittajia tai haamulaborantteja tai julkaisee tutkimustuloksia heikoin perustein saadakseen vuosittaiset julkaisukiintiöt täyteen.

Tutkijoiden urakehitys on ollut pitkälti kiinni siitä, kuinka paljon he määrällisesti tuottavat. Sen takia tutkijat ovat keskittyneet julkaisujen ja patenttien tehtailuun.

Yhdysvaltojen tiedesäätiön raportin ilmestymisen jälkeen Pekingin yliopiston (PKU) ajatushautomo julkaisi raportin, jonka mukaan Kiina on vielä kaukana Yhdysvalloista monessa suhteessa. PKU:n raporttia voi pitää yrityksenä vähätellä Kiinan Yhdysvalloille aiheuttamaa uhkaa. Samalla se kuitenkin nosti esiin myös ongelmia Kiinan tutkimusjärjestelmässä. Siinä myönnettiin omaperäisyyden puute julkaisuissa ja matala hyödyntämisaste patenttien kohdalla. Myös tutkimusetiikan puutteet kuuluvat Kiinassa kansallisesti myönnettyihin ongelmiin.

Arviointijärjestelmää uudistettu

Kiinan johto on tietoinen tutkimusjärjestelmän heikoista kohdista, ja siksi ministeriöt ovat puolueen johdolla laatineet lakeja ja ohjeita ongelmien korjaamiseksi.

Viime vuonna päivitetyn Kiinan tiede- ja teknologialain mukaan paikallisiin kehityssuunnitelmiin tulee määritellä tiede- ja teknologia-alan tavoitteet. Paikalliset virkamiehet ovat vastuussa suotuisan innovaatioekosysteemin luomisesta ja tavoitteiden saavuttamisesta.

Tutkijoiden arviointijärjestelmää on uudistettu monella tapaa. Vuonna 2020 julkaistut uudet säännöt kieltävät yliopistoja asettamasta määrällisiä tavoitteita julkaisuille. Kansainvälisten julkaisujen määrä ei ole enää tärkein arviointikriteeri. Tarkoituksena on kehittää järjestelmä, jossa arvioidaan julkaisujen lisäksi muitakin meriittejä.

Julkaisujen kohdalla huomio kohdistetaan laatuun, ja nationalistisessa hengessä Kiinassa julkaistujen artikkelien merkitystä arvioinnissa korostetaan. Aiemmin akateemisella uralla eteneminen vaati Science Citation Indeksiin (SCI) tai Social Sciences Citation Indeksiin (SCCI) kuuluvissa aikakausilehdissä julkaisuja. Nyt näiden sijaan käytetään kiinalaisista julkaisuista koostuvia indeksejä.

Kansainvälisten julkaisujen määrä ei ole enää tärkein arviointikriteeri. Tarkoituksena on kehittää järjestelmä, jossa arvioidaan julkaisujen lisäksi muitakin meriittejä.

Myös rahalliset palkkiot huippujulkaistuista on nyt kielletty. Tiedelehti Naturessa julkaistusta artikkelista tavallinen palkkio oli aiemmin vähintään 40 000 euroa. Yliopistoissa vitsailtiin, että tutkijan auton merkin perusteella pystyi arvioimaan, missä lehdessä hän on julkaissut artikkeleitaan.

Nämä muutokset luultavasti laskevat Kiinassa toimivien tutkijoiden kansainvälisten julkaisujen määrää. Mikäli uudistus onnistuu kannustamaan tutkijoita keskittymään määrän sijasta laatuun, korkean vaikuttavuuskertoimen julkaisujen määrä lisääntyy, kun taas artikkeleiden kokonaismäärä saattaa laskea.

Lakeja ja suunnitelmia tutkimusetiikan vahvistamiseksi

Heikko tutkimusetiikka on murentanut luottamusta kiinalaiseen tutkimukseen. Esimerkiksi vuonna 2017 paljastui satoja julkaisuihin liittyviä vilppiepäilyjä, joiden seurauksena 400 tutkijaa rangaistiin. Seuraavana vuonna maailmaa kohahdutti geenimuunneltujen alkioiden käyttö koeputkihedelmöityksessä.

Vuonna 2018 Kiinan kommunistinen puolue julkaisi uudet säännöt akateemisen vilpin havaitsemiseksi ja todentamiseksi. Samalla tutkimusetiikka lisättiin luotettavuuden arviointijärjestelmään (engl. social credit system). Tutkija tai tutkimusjohtaja voi nyt joutua niin sanotulle mustalle listalle, jos hänen toimintansa synnyttää ”vakavaa epäluottamusta”. Käytännössä tämä voi tarkoittaa esimerkiksi sulkemista rahoitushakujen ulkopuolelle ja arvonimien mitätöintiä.

Heikko tutkimusetiikka on murentanut luottamusta kiinalaiseen tutkimukseen.

Vuonna 2021 päivitetty tiede- ja teknologialaki kattoi myös tutkimusetiikan käytänteet, ja se kielsi suoraan muun muassa haamukirjoittajien ja haamulaboratorioiden käytön. Rangaistukseksi näistä kuitenkin määrättiin vain julkinen varoitus tai sakot, joten tämän pykälän vaikutus jäänee vähäiseksi. Etiikan saralla viimeisin toimi on puolueen ja valtioneuvoston tänä vuonna julkaisema dokumentti tieteen ja teknologian etiikan hallinnon vahvistamiseksi.

Toimista huolimatta vakavia vilppitapauksia ilmaantuu kuitenkin edelleen. Huhtikuussa 2022 tuli esiin plagiointitapaus, jossa lähes sadan tutkijan yhteiskirjoittama tuore artikkeli paljastui merkittäviltä osin muiden artikkeleiden suoraksi kopioksi. Kirjoittajat edustivat Kiinan johtavia tekoälyn tutkimuslaitoksia. Vanhojen käytäntöjen kitkemiseen menee pitkä aika.

Innovaatiota puolueen ohjauksessa

Vuodesta 2017 lähtien Kiinan johto on pyrkinyt luomaan ”uudenlaista innovaatiojärjestelmää”, jonka tukemana Kiina nousisi johtavaksi tiedemaaksi. Lait, päätökset ja ohjelmat toistavat itsenäisen ja kriittisen ajattelun, innovaation ja riskin ottamisen tärkeyttä.

Kiinan johto asettaa kuitenkin ratkaisevia rajoitteita tieteen vapaudelle. Korkeakoulujen peruskirjoista on poistettu maininnat akateemisesta vapaudesta ja tutkimuksen riippumattomuudesta. Puolueen rooli korkeakoulujen toiminnan ohjauksessa vahvistui vuonna 2021. Päivitetyt ohjeet korkeakoulujen puolueyksiköistä korostavat laitostason yksiköiden keskeistä roolia toiminnan ohjauksessa.

Ylipäätään kommunistisen puolueen pääsihteeri Xi Jinping on puheissaan toistuvasti tuonut esiin yliopistojen ”punaisen” perinteen tärkeyttä ja korostanut tutkijoiden ideologista oikeaoppisuutta tärkeänä hyveenä asiantuntijuuden rinnalla. Tutkimuslaitokset eivät palkkaa huippututkijoita, jotka kyseenalaistavat puolueen johtavan roolin tutkimuksessa.

Myös uudistettu tiede- ja teknologialaki asettaa poliittisia rajoitteita tutkimukselle. Laki määrää rangaistavaksi tutkimuksen, joka haittaa yhteiskunnallisen järjestyksen ylläpitoa. Tutkimusta rahoittavia tahoja kielletään tukemasta hankkeita, jotka aiheuttavat vahinkoa kansalliselle turvallisuudelle ja yhteiskunnallisille intresseille.

Tutkijat valitsevat vain poliittisesti turvallisia aiheita ja turvautuvat itsesensuuriin välttyäkseen syytöksiltä nyt ja tulevaisuudessa.

Nämä ovat yleisiä rajoituksia muissakin maissa, mutta Kiinassa tätä lakia tulkitaan kommunistisen puolueen päämäärien valossa. Jos tutkimustoiminta haittaa puolueen päämäärien saavuttamista, se voidaan tulkita kansallisen tai yhteiskunnallisen intressin vastaiseksi.

Koska määritelmät tärkeistä intresseistä ovat tarkoituksellisesti epäselviä ja muuttuvat tilanteiden mukaan, tutkijat valitsevat vain poliittisesti turvallisia aiheita ja turvautuvat itsesensuuriin välttyäkseen syytöksiltä nyt ja tulevaisuudessa.

Näin itsenäisen ja kriittisen ajattelun tavoite ei toteudu. Uusien aiheiden tutkimukseen ei ryhdytä, jos ne eivät ole linjassa oman työyksikön puolueosaston määrittämien päämäärien kanssa.

Uudistusvimman seuraukset

Kiinan puolue- ja valtiojohto on laatinut uusia ohjeistuksia tarmokkaasti, ja paikalliset viranomaiset sekä tutkimuslaitokset ovat toteuttaneet niitä innolla. Tarjolla on ollut runsaasti rahaa uuden innovaatioekosysteemin rakentamiseen, ja seurauksena on kirjava kokoelma nopeasti perustettuja innovaatiokeskuksia ja yrityshautomoita.

Uusien keskusten ja laboratorioiden rakentamiseen on tuhlaantunut rahaa. Silti niiden toiminta on usein päällekkäistä, ja ne ovat linkittyneet huonosti paikalliseen toimintaympäristöön. Jopa kiinalaiset tutkijat ovat osoittaneet huolensa järjestelmän liian nopeasta ja hallitsemattomasta muutoksesta.

Jopa kiinalaiset tutkijat ovat osoittaneet huolensa järjestelmän liian nopeasta ja hallitsemattomasta muutoksesta.

Uusien yksikköjen rakentaminen ei välttämättä ole ollut tarpeellista, mutta se on selkeä indikaattori, jolla virkamiehet voivat suoriutumisen arvioinnissa osoittaa täyttäneensä velvollisuutensa.

Tutkimustyön arviointikäytäntöä on muutettu, mutta virkamiesten kohdalla tieteen ja teknologian edistämisen kannustinjärjestelmä tulisi vielä uudistaa, jotta strategiat toisivat toivottuja tuloksia: innovaatioita seinien sijaan.

Lahjakkuuksien puute

Pysyvä ongelma Kiinan tiedestrategiassa on osaajien ja varsinkin lahjakkuuksien puute. Tämä näkyy selvästi esimerkiksi tekoälyn alalla. Tuoreen kiinalaisraportin mukaan tekoälyn alalla on viiden miljoonan työtekijän vaje, ja Kiinan korkeakouluista valmistuu vuosittain vain 20 000 tekoälyn asiantuntijaa.

Yhdysvallat on monelle edelleen Kiinaa houkuttelevampi asuin- ja työskentelypaikka teknologia-alalla.

Merkittävä osa alan kanditutkinnon Kiinassa suorittaneista opiskelijoista siirtyy Yhdysvaltoihin jatkamaan opintojaan, ja monet heistä jäävät sinne töihin. Yhdysvallat on monelle edelleen Kiinaa houkuttelevampi asuin- ja työskentelypaikka teknologia-alalla.

Perusteelliset tutkimusekosysteemin muutokset parantavat Kiinassa tehtävän tutkimuksen laatua ja luotettavuutta, mutta uudistukset etenevät epätasaisesti. Suurin este innovatiivisuuden vahvistamiselle on kommunistisen puolueen tiukka ote tutkimusympäristöstä, eivätkä Kiinan nykyiset johtajat pysty poistamaan sitä.

VTT Outi Luova toimii yliopistonlehtorina Itä-Aasian tutkimus- ja koulutuskeskuksessa Turun yliopistossa. Hän on myös Yliopistojen Aasia-verkoston johtaja. Luova on perehtynyt Kiinan yhteiskuntaan – erityisesti kaupungistumiseen, tiedepolitiikkaan ja digitalisaatioon.

Artikkeli pohjaa kirjoittajan kahteen julkaistuun tutkimukseen kiinalaisesta korkeakoulu- ja tutkimusjärjestelmästä

Julkaisu Kiina johtaa Yhdysvaltaa tiedekamppailussa määrällä – mutta ei laadulla ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ascension on katsottavissa verkossa DocPoint-dokumenttielokuvafestivaalien ajan 31.1.-6.2.2022.

”Annetaan joidenkin rikastua ensin.” Nämä Kiinan kansantasavallan johtajan Deng Xiaopingin vuonna 1985 lausumat sanat päästivät vapaaksi valtavan määrän energiaa, joka sai kiinalaiset havittelemaan parempaa elintasoa ja vaurautta. Samalla muistot kommunistijohtaja Mao Zedongin ajan Kiinan äkkinäisistä poliittista täyskäännöksistä pitivät heitä varuillaan. Vaarana oli, että tulevaisuuden uusi poliittinen suuntaus voisikin määritellä rikastumisen perisynniksi.

Epävarmuus siitä, koska suunta taas muuttuisi, nosti kiinalaisten yritteliäisyyden kiihdytysvaihteen päälle. Rahaa piti tehdä nopeasti ja paljon, kun siihen oli tilaisuus. Tultuaan Kiinan kommunistisen puolueen pääsihteeriksi vuonna 2012 Xi Jinping halusi kanavoida Kiinan yhteiskunnan ja talouden energian ”Kiinan unelman” toteuttamiseen. Kiinalaisilta kysyttiin: mikä on kiinalainen unelmasi? Miten haluat kantaa kortesi kekoon Kiinan vahvistamiseksi?

Sosialismi kiinalaisin ominaispiirtein

Kiina on vaurastunut uskomattoman nopeasti, mutta samalla elintasoerojen kasvu on jyrkentynyt. Nimellisesti kommunistisesta järjestelmästä huolimatta Kiinassa, niin kuin Yhdysvalloissa, kymmenen prosenttia kotitalouksista omistaa nyt yli kaksi kolmasosaa maan varallisuudesta. Pandemiankin aikana vuonna 2020 kiinalaisten superrikkaiden määrä nousi. Yhdysvaltain dollareissa mitatun yli miljardin nettovarallisuuden omistajien listalle pääsi 259 uutta nimeä.

Epävarmuus siitä, koska politiikan suunta taas muuttuisi, nosti kiinalaisten yritteliäisyyden kiihdytysvaihteen päälle.

Kiina ohitti kirkkaasti Yhdysvallat miljardöörien määrässä ja ylitti ensimmäisenä maana tuhannen miljardöörin rajapyykin menestyneiden yrittäjien Hurun Rich -listalla: listauksen mukaan kiinalaisia miljardöörejä on jo 1058. Hurun Rich -listaus keskittyy nimenomaan taloudellisen menestyksen tutkimukseen ja mittaamiseen. Listaa on koonnut vuodesta 1999 lähtien brittiläinen mediayritys, jonka toimitusjohtajan Rupert Hoogwerfin kiinankielinen nimi on Hu Run.

Toista ääripäätä edustavat kaupungeissa asuvat noin 380 miljoona maaseudulta tullutta siirtotyöläistä, jotka pitävät kaupunkien vaurauden rattaat pyörimässä. He asuvat kaupungeissa toisen luokan kansalaisina, koska heillä ei ole oikeutta saada kaupungeissa asuinpaikkaoikeutta ja sen mukanaan tuomia sosiaali- ja terveyspalveluita. Arviolta 600 miljoonaa kiinalaista, eli noin 40 prosenttia väestöstä, elää alle 140 euron kuukausituloilla.

“No pain, no gain”

Elokuva alkaa työpaikkatorilta, jossa selviää, mitä siirtotyöläisille on tarjolla 30 euron päiväpalkalla. Tehtaissa koneiden ja työnteon monotonista rytmiä täydentää epävireinen teknomusiikki. Mieleen nousevat sadan vuoden takaiset futuristiset elokuvat tehtaista ja Charlie Chaplinin 1930-luvun elokuva Nykyaika. Rauhaton musiikki, joka soi taustalla melkein läpi koko elokuvan, korostaa levottomuuden tunnetta.

Monipuolisempaa työtä pääsevät tekemään seksinukkien valmistajat, turvamiehet ja länsimaisen hovimestarikoulutuksen saaneet henkilöt. Elokuvan hupaisimpia ja häiritsevimpiä kohtia on kuvaus seksinukkeja valmistavasta yrityksestä. Työntekijät keskittyvät nännipihan oikean värin valitsemiseen nuken tilaajan toiveiden mukaisesti, juttelevat niitä näitä työn ohessa ja sulattavat nuken muovia tulikuumilla raudoilla ilman hengityssuojaimia tai muita turvavälineitä. Nukkien tilaajat pääsevät toteuttamaan unelmaansa, ja työntekijät voivat olla ylpeitä ammattitaidostaan. Puutteellisella työturvallisuudella voi kuitenkin olla kova hinta.

Kiinassa kymmenen prosenttia kotitalouksista omistaa nyt yli kaksi kolmasosaa maan varallisuudesta. Kiinalaisia miljardöörejä on jo 1058.

Elokuva tarkastelee myös, mitä taitoja tarvitaan vaurautta tavoittelevan keskiluokan unelman toteuttamiseksi. Sometähden kalliilla kurssilla keskeinen oppi on: mistään tiedoista ja taidoista ei ole hyötyä, jollet voi laittaa niitä rahoiksi. Kahden päivän kurssi päättyy kurssilaisten suunnitelmien esittelyyn. Vaatimattomin kurssilainen on päättänyt tienata 10 miljoonaa yuania ensimmäisen vuoden aikana (noin 1,4 miljoonaa euroa). Livestriimauksella elantonsa ansaitsevat nuoret vaikuttavat yhtä uupuneilta työhönsä kuin tehdastyöläiset.

Yläluokan kuvauksessa korostuu länsimaiden arvostus. Totta on, että yhä useammat superrikkaat kiinalaiset hankkivat ulkomailta oleskeluluvan sijoittamalla tarvittavia summia ”kultaisia viisumeita” tarjoaviin maihin. Myös länsimaiset kalleimmat luksustuotteet ovat edelleen suosittuja, koska ne ovat harvojen saavutettavissa. Elokuvassa varakas nuorimies osoittaa tutuilleen vaurauttaan antamalla hovimestarinsa tarjoilla heille länsimaisia herkkuja. Hän kuitenkin vakuuttaa ystävilleen olevansa patriootti.

Olisin kuitenkin odottanut esimerkkejä myös perinteisen ja modernin kiinalaisen kulttuurin kulutuksesta yläluokan parissa. Nyt elokuvasta saa yksipuolisen käsityksen, että yläluokka ei arvosta kiinalaista kulttuuria. Miten superrikkaat toteuttavat kiinalaista unelmaansa? Vai onko se toissijaista niille, jotka haluavat samaistua globaaliin rahaeliittiin?

“Work hard and all wishes come true”

Vuoden 2021 elokuussa Xi Jinping ilmoitti, että jotkut kiinalaiset ovat rikastuneet liikaa. Nyt kohtuuttoman rikkaiden on aika maksaa takaisin yhteiskunnalle. Aiempi pelko uudesta poliittisesta suunnanmuutoksesta ei vaikuttanutkaan aiheettomalta. Puhe lähetti kauhunväristyksiä läpi kiinalaisen yläluokan.

”Yhteisen vaurauden” -teema, joka on muutaman viime vuoden aikana toistunut useammin ja useammin Kiinan johtajien puheissa, kulminoitui elokuun ilmoituksessa. Yhteisen vaurauden saavuttamiseksi rikkaiden tulisi tukea koko yhteiskuntaa. Kohtuuttoman suuria tuloja tulisi säädellä järkevästi. Keskeiseksi keinoksi esitettiin verotusta, mikä tarkoittaisi myös vaatimuksia omaisuuden tarkemmasta raportoinnista.

Alkushokin jälkeen kommunistinen puolue vakuutti, että vaurastuminen voi toki jatkua. Tarkoituksena on edelleen kohottaa koko kansan elintasoa ”kasvattamalla piirakkaa” eikä jakamalla sitä tasaisemmin kaikkien kesken. Viesti oli kuitenkin selvä: rikastumiselle asetetaan rajat ja varakkaiden tuloja aletaan tarkkailla. Rikkaiden parissa alkoi uusi rauhattomuuden aika.

Nyt kohtuuttoman rikkaiden on aika maksaa takaisin yhteiskunnalle.

Puolueen mukaan yhteisen vaurauden strategia tarkoituksena ei kuitenkaan ei ole tarjota sosiaalietuuksia, jotka laiskistavat kansalaisia. Lähtökohtana on edelleen oman työn ja ponnistelujen kautta – elokuvan nimeä heijastellen – nouseminen. Tavallisen kansan parissa elokuvan kuvaama rytmi siis jatkuu edelleen.

Elokuvan perusteella kiinalaisen järjestelmän ero länsimaiseen ei pohjaa juurikaan kommunismin ja kapitalismin erittelyyn. Vaikka retoriikassa puhutaan yhteisestä vauraudesta, se ei ilmene paluuna mihinkään kommunistiseen talousmalliin, vaan valtionkapitalismin vahvistamisena.

Elokuva herättää kysymyksen toisensa jälkeen tarjoamatta selityksiä. Katsojalle johtolangaksi voi kertoa, että ohjaajan mukaan elokuvassa on ennen kaikkea kysymys siitä, mitä edistys tarkoittaa kapitalismissa. Hänen näkemyksensä kiteytyy hyvin viimeiseen tarinaan, jossa iloiset päiväuimarit kelluvat joessa onnellisen tietämättöminä tai välinpitämättöminä siitä, että joen vesi on läheisen kaivoksen saastuttama.

VTT Outi Luova toimii yliopistonlehtorina Itä-Aasian tutkimus- ja koulutuskeskuksessa Turun yliopistossa. Hän on myös Yliopistojen Aasia-verkoston johtaja. Luova on perehtynyt Kiinan yhteiskuntaan – erityisesti kaupungistumiseen, muuttoliikkeiseen ja digitalisaatioon.

Julkaisu DocPoint: Kiinan rauhaton kapitalismi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Karl Marxin ja Friedrich Engelsin Kommunistisen manifestin kielikuvaa lainaten aave kummittelee pandemiasta irti pyristelevässä maailmassa – energiapulan ja inflaation aave. Kaikkien kolmen fossiilisen polttoaineen – hiilen, öljyn, maakaasun – hinta on noussut ja kahden viimeisen noin kaksinkertaistunut vuoden aikana. Koska energian hinta siirtyy ennen pitkää lähes kaikkien muiden tuotteiden hintoihin, on hintapiikki synnyttänyt pelon jopa hallitsemattomasta inflaation kiihtymisestä. Myös talouskasvu on uhattuna.

Kuten Geologian tutkimuskeskuksen erikoistutkija Simon Michaux toteaa tuoreessa raportissa, energia on avainresurssi (master resource), jota tarvitaan kaikkien muiden resurssien käyttöön. Ilman energiaa sen paremmin koboltista kuin kuusipuustakaan ei ole iloa teolliselle tuotannolle.

Koronakriisin toistaiseksi merkittävin energiapoliittinen oppi lieneekin juuri tässä. Tuotannon takkuilu, logistiikkaketjujen katkeilu ja kysynnän heilahtelut ovat saaneet monet maat pohtimaan huoltovarmuutta ja omavaraisuutta. Energian pullonkaulat ovat erityisen huomionarvoisia juuri siksi, että energia on kaiken toiminnan perusta. Niin kauan kuin fossiilinen energia kattaa noin 80 prosenttia maailman energiantarpeesta, sillä on kuristusote niin geopolitiikasta kuin yksittäisten valtioiden liikkumavarasta.

Hintapiikin syistä

Fossiilienergian hintapiikin taustalla on useampi koronakriisiin liittyvä syy. Keväällä 2020, kun yhteiskuntien sulkeminen alkoi globaalisti, polttoaineiden kulutus laski rajusti johtaen hetkittäin jopa negatiiviseen öljyn hintaan. Ymmärrettävästi tämän jälkeen fossiilipolttoaineiden tuottajien investoinnit olivat matalalla tasolla.

Kansainvälinen energiajärjestö IEA arvioi, että jo vuosien 2014–2019 välillä fossiiliyhtiöiden investoinnit (CAPEX) laskivat 40 prosenttia. Koronakriisi heikensi entisestään investointihalukkuutta ja -mahdollisuuksia: vuonna 2020 investoinnit laskivat arvioiden mukaan noin 30 prosenttia.

Ilman energiaa sen paremmin koboltista kuin kuusipuustakaan ei ole iloa teolliselle tuotannolle.

Toinen syy pandemia-ajan taloudellisiin vaikeuksiin on pullonkaulaefekti, joka koskee muitakin raaka-aineita ja tuotteita. Kuten professori Peter Lund Helsingin Sanomissa toteaa, tuotannon pysäyttäminen on huomattavasti helpompaa kuin sen aloittaminen uudelleen, saati kokonaan uuden tuotannon käynnistäminen. Kun koronaan liittyviä rajoituksia on purettu ja pandemian aikainen kysyntäpaine purkautuu, ei alhaisista investoinneista ja seisautuksista kärsivä fossiilituotanto pystykään yhtäkkiä vastaamaan kaikkeen kysyntään.

Paikallisesti hintapiikkeihin on vielä omia syitään. Kiina on riidellyt Australian kanssa jo pitkään ja kielsi vuoden 2020 loppupuolella australialaisen hiilen maahantuonnin. Kiinan omille energialaitoksille puolestaan on tuottanut ongelmia maassa noudatettu malli, jossa hiili ostetaan markkinahintaan, mutta sähkö myydään säädellyin pitkäaikaissopimuksin.

Kun koronaan liittyviä rajoituksia on purettu ja pandemian aikainen kysyntäpaine purkautuu, ei alhaisista investoinneista ja seisautuksista kärsivä fossiilituotanto pystykään yhtäkkiä vastaamaan kaikkeen kysyntään.

Niinpä tuottajalle voi syntyä tilanne, että tuotanto ei kannata. Jopa 70 prosentin Kiinan hiilivoimaloista arvellaan toimivan tappiolla. Tällöin voimalan paras selitys tuotannon keskeytykselle keskushallinnon suuntaan on “hiilipula”. Keskushallinto puolestaan lupaa lisää joustoja sähkön hintaan. Joka tapauksessa Kiinassa on jouduttu useammassa maakunnassa rajoittamaan sähkön saantia ja sitä tietä sulkemaan tehtaita. Energiapula on jo johtanut tuotannon vähentymiseen ja BKT:n kasvuennusteiden laskuun syksyllä 2021.

Euroopassa taustan tilanteelle muodostaa mantereen oman maakaasun ja öljyn tuotannon raju lasku. Koska maakaasua on edistetty hiiltä ja öljyä puhtaampana siirtymäkauden “siltapolttoaineena” kohti puhdasta energiajärjestelmää, riippuvuus kaasun tuonnista on kasvanut. Muutoksen rajuutta kuvaa esimerkiksi Britannia: entinen öljyn ja kaasun viejä on nykyään niiden tuoja. Samaan aikaan Britannia on ilahduttavasti vähentänyt hiilivoiman käyttöä.

Koska maakaasua on edistetty hiiltä ja öljyä puhtaampana siirtymäkauden “siltapolttoaineena” kohti puhdasta energiajärjestelmää, riippuvuus kaasun tuonnista on kasvanut.

Niinpä kylmimpään talviaikaan jopa 50 prosenttia koko brittien sähköstä tuotetaan maakaasusta, josta suurin osa on tuontitavaraa. Ylipäätään Euroopassa kaasua tarvitaan niin teollisiin prosesseihin kuin asuntojen lämmitykseen. Saksassa hintapiikki on kuristanut lannoitetuotantoa, ja kaasun hinnan nousuun liittyvä lannoitteiden hinnan nousu tuntuu Suomessakin.

Yhdysvaltojen tilanteeseen maailmanmarkkinat vaikuttavat pehmeämmin, koska niin öljyä kuin kaasuakin on kotimarkkinoilta ja Kanadasta saatavilla riittävästi. Silti Yhdysvallat painosti öljynviejämaiden järjestöä OPEC+:ia lokakuun alussa nostamaan reilusti tuotantomääriään, mistä OPEC+ kuitenkin pidättäytyi. OPEC+ katsoo, että 70–80 dollaria tynnyriltä on sopiva hinta öljylle.

Ratkaisuja?

Valitettavasti koronakriisi ei ainakaan vielä ole johtanut toivottuun loikkaan polttamattomiin energiamuotoihin, jota jopa IEA:n johtaja Fatih Birol on vaatinut. Fossiilipolttoaineiden 80 prosentin kuristusote on luja. Tuoreen IMF:n raportin mukaan suorat tuet, verohelpotukset ja varsinkin hinnassa näkymättömät ekologiset kustannukset vastaavat maailmassa noin 5,9 triljoonan dollarin tukea fossiilisille polttoaineille, eli noin 11 miljoonaa dollaria minuutissa. Tulevaisuuden taloushistoria voi hyvinkin pitää tätä markkinoiden epäonnistumista hinnoittelussa merkittävänä ilmastokriisin juurena.

Kiinan oma öljyntuotanto on hiipumassa. Niinpä siellä tutkitaan mahdollisuutta seurata “Amerikan mallia” eli pyrkiä tuotannon nostoon tai jopa omavaraisuuteen säröytystuotannolla. Kiinan öljyliuskeet ovat kuitenkin geologiselta rakenteeltaan erilaisia kuin Yhdysvaltain öljyliuskeet tai Kanadan öljyhiekat, joten vielä ei ole selvää, onnistuuko säröytystuotanto ja jos onnistuu, millä taloudellisella ja ekologisella hinnalla.

Suorat tuet, verohelpotukset ja varsinkin hinnassa näkymättömät ekologiset kustannukset vastaavat maailmassa noin 5,9 triljoonan dollarin tukea fossiilisille polttoaineille, eli noin 11 miljoonaa dollaria minuutissa.

Kiinalle kysymys on myös vahvasti geopoliittinen. Se pärjää muiden Aasian maiden tavoin tällä hetkellä hyvin markkinoilla. Maat pystyvät ostamaan öljyä, kaasua ja nesteytettyä kaasuakin (LNG) esimerkiksi Eurooppaa korkeammalla hinnalla. Mutta Kiinaa hirvittää sen riippuvuus haavoittuvasta tankkeriliikenteestä.

Kiina pyrkii vahvistamaan sotilas- ja kauppalaivastoaan nopeaan tahtiin, mutta tosiasia on, että vielä moniin vuosiin se ei pysty vastaamaan Yhdysvaltain mahdollisiin voimatoimiin, ja kuljetukset Malakansalmen kautta ovat Kiinalle ratkaisevan tärkeitä.

Öljyn ja kaasun ja sitä tietä myös sähkön hinnat ovat nousussa tilanteessa, jossa pitäisi samaan aikaan tehdä merkittäviä investointeja uusiin energiantuotannon muotoihin.

Niinpä Kiinan ratkaisuksi muodostuu mielenkiintoinen ja ainutlaatuinen strategia: tehdään kaikkea ja täysillä. Kiina on jo maailman suurin aurinko- ja tuulivoiman tuottaja, ja ensimmäiset ultrakorkean (UHV) jännitteen sähkönsiirron superverkot (supergrid) ovat käytössä. Samalla suunnitellaan säröytystuotantoa öljylle ja pidetään kotimaisesta hiilentuotannosta huoli. Ja kauppaa käydään kaikkien kanssa, myös Venäjältä tulevien uusien kaasuputkien avulla.

Euroopalle tässä geopoliittisessa tilanteessa jää hanttikortti. Öljyn ja kaasun ja sitä tietä myös sähkön hinnat ovat nousussa tilanteessa, jossa pitäisi samaan aikaan tehdä merkittäviä investointeja uusiin energiantuotannon muotoihin. Kuluttajien kohoavat energialaskut nostavat Ranskan keltaliivien edustamien mielenosoitusten kuvia poliitikkojen mieliin.

Nord Stream 2

Tähän rakoon iskee näkökulmasta riippuen joko mahdollisimman hienosti tai huonosti Gazpromin uusi Nord Stream 2 -kaasuputki, jonka reitti kulkee Itämeren halki Venäjältä Saksaan. Venäjä on tehnyt hienovaraisesti ja suoraan sanoenkin selväksi, että jos Nord Stream 2 hyväksytään nopeasti käyttöön, se edistää kaasun toimituksia myös Ukrainan, Valko-Venäjän ja Puolan läpi kulkevia putkia pitkin.

Saksa haluaa Nord Stream 2 -putken, mutta Yhdysvallat vastustaa ja haluaa Venäjälle asetettavan pakotteita. Myös Ukraina ja Puola vastustavat, koska pelkäävät sekä omien kaasun läpikulusta saatavien korvaustensa laskua että Venäjän vaikutusvallan lisääntymistä. Kaiken kaikkiaan Euroopassa on monenlaisia ristiriitaisia käsityksiä maakaasun roolista ja siitä, mitä korkealle hinnalle ja sen aiheuttamille korkeille energiakustannuksille pitäisi tehdä.

Saksan ja Yhdysvaltain juuri aikaansaama laiha sopu Nord Stream 2:sta kuvastaa geopoliittista realismia: Saksa sitoutui toistaiseksi määrittelemättömillä tavoilla rajoittamaan kaasun tuontia Venäjältä, jos Venäjä käyttää energiaa painostuskeinona Ukrainaa vastaan.

“Tyhmät saksalaiset luopuivat ydinvoimasta ja joutuivat riippuvaisiksi Venäjästä. Fiksut suomalaiset päättivät rakentaa itsenäisyyden takaavan venäläisen ydinvoimalan.”

Talouslehti Bloombergin kolumnisti Andreas Kluth on todennut, että “Nord Stream 2 antaa Gazpromille (ja siten Moskovalle) juuri sellaista markkinavoimaa, jota eurooppalaisten lakien on tarkoitus ehkäistä.” Kaasu ei tietenkään ole ainoa geopoliittinen peikko, kuten pitkän linjan Venäjä-tarkkailija Antti Rautiainen ironisoi Twitterissä: “Tyhmät saksalaiset luopuivat ydinvoimasta ja joutuivat riippuvaisiksi Venäjästä. Fiksut suomalaiset päättivät rakentaa itsenäisyyden takaavan venäläisen ydinvoimalan.”

Gazprom on moittinut Eurooppaa siirtymisestä kaasukaupassa nopeaan spot-kauppaan entisten pitkäaikaisten toimitus- ja hintasopimusten sijaan. Myös Suomessa on perinteisesti ollut kaasun toimituksesta Venäjältä pitkäaikaissopimukset, joissa toimitusmäärät ja hinnat on sidottu. Niinpä toimitusongelmia tai hintapiikkejä ei ole ollut. Nyt uuden BalticConnector-putken myötä osa Suomen kaasukaupasta aletaan käydä Suomen ja Baltian välisessä kaasupörssissä. Nähtäväksi jää, aiheutuuko siitä kaasun hintapiikkejä Suomeen.

Tienhaarassa vai umpikujassa?

Kysymys Gazpromista kuvastaa hyvin fossiilisten polttoaineiden kuristusotetta ja energiasiirtymän hankaluutta. Kun on rakennettu eurooppalainen infrastruktuuri, jossa kokonaiset kaupungit, teollisuusalueet ja tuotannon muodot toimivat maakaasulla, on maakaasua pakko ostaa sieltä, mistä sitä saa, niin happamalta kuin kauppa muuten kenties tuntuisikin. Samaa kuristusotteen vaikutusta kuuluu myös EU-parlamentin teollisuusvaliokunnan päätöksessä, että maakaasuinfran rakentamista voidaan edelleen Euroopassa tukea – sillä “vihreällä” ehdolla, että kyseinen infrastruktuuri soveltuu tulevaisuudessa myös vetykäyttöön.

Tuottajien puolella kuristusote näkyy paitsi Kiinan säröytyssuunnitelmissa, myös yhä uudelleen nousevissa toiveissa arktisen alueen öljynporauksen avaamisesta sekä kaikkein vahingollisimmin ja takaperoisimmin myös hiilen jatkuvana käyttönä. Kun hiili on niin Kiinalle kuin Intiallekin ainut kotoperäinen, runsaasti saatavilla oleva fossiilipolttoaine, on melko ymmärrettävää, että hintapiikkien aikaan ne panostavat omaan hiilen tuotantoonsa.

Kun on rakennettu eurooppalainen infrastruktuuri, jossa kokonaiset kaupungit, teollisuusalueet ja tuotannon muodot toimivat maakaasulla, on maakaasua pakko ostaa sieltä, mistä sitä saa, niin happamalta kuin kauppa muuten kenties tuntuisikin.

Fossiiliteollisuus on huomannut tilaisuutensa tulleen ja argumentoi orastavan energiakriisin kertovan, että fossiilisista luopumista ei ole syytä tai oikeastaan mahdollistakaan kiirehtiä. Muutoin energian hinnasta tulee liian korkea, ja teollista tuotantoa voi haitata energiapula ja kansalaisia energiaköyhyys.

Puhtaaseen energiajärjestelmään siirtymisen kannattajat puolestaan näkevät tilanteessa erinomaisen perustelun katkaista fossiiliriippuvuus mitä pikimmin. EU:n päästökaupan ideahan on tehdä fossiilisista polttoaineista kalliimpia, ja nyt korkeampia hintoja on saatu. Niin Kiina kuin Eurooppakin hengittäisivät varmasti paljon helpommin – niin kuvainnollisesti kuin kirjaimellisestikin –, jos ne saisivat tarvittavan energian tuulesta ja auringosta.

Yhdysvaltain presidentti Joe Bidenin mittava infrastruktuuriohjelma tai Euroopan Green Deal eivät vielä ole käytännössä muotoutuneet. Odotettavissa tuskin on täysimittaista ja suoraviivaista hyppyä fossiilivapaaseen energiainfraan, vaan pahimmassa tapauksessa jopa suoria tukia uudelle fossiili-infralle. Jos näin on, matka pidemmälle umpikujaan jatkuu.

Perälauta häämöttää

Fossiilienergian tuotantoa luonnehtii tuttu vertaus matalalla roikkuvista hedelmistä: ensin on pumpattu ja porattu helpoimmin saatavissa olevat ja parhaimman laatuiset kentät. Helppoa ja hyvälaatuista öljyä on vielä saatavissa Saudi-Arabiassa, Irakissa ja muutamassa muussa paikassa, mutta toisaalla öljyä ja kaasua täytyy jo pumpata kilometrien syvyydestä meren alta tai keittää – maakaasun avulla – esiin asfalttimaisista öljyhiekoista.

Mitä pidemmälle öljyn ja muiden fossiilisten polttoaineiden tuotanto etenee, sitä vaikeampaa se on. Tällöin entistä suurempi osa yhteiskunnan käyttämästä kokonaisenergiasta menee energian hankintaan. Vaikka absoluuttinen tuotantomäärä pysyisikin ennallaan, yhä suurempi osa tuotannosta menee itse tuottamiseen. Yhteiskunnan saama nettoenergia vähenee, ja tuottajan on koko ajan juostava lujempaa pysyäkseen paikoillaan.

Tähän pakottavaan lujempaa juoksemiseen liittyy myös nykyisen fossiilituotannon ruhjovuus. Esimerkiksi Yhdysvalloissa säröytystuotanto on käytännössä säätelemätöntä, eikä yhtiöillä ole halua eikä varaa kunnolla hoitaa hylättyjä porausalueita, joista vapautuu valtavia määriä metaania.

Samaan aikaan toisella puolella palloa Kiinan hiilikaivostyöläisten olot ovat vaaralliset, ja uiguurien pakkotyönäkin aurinkopaneeleja varten tuottama polypii jalostetaan hiiltä käyttämällä. Venäjän pohjoisilla tuotantoalueilla on jatkuvia öljy- ja kaasuvuotoja, joiden jatkumisesta venäläistä öljyä paitsi käyttävä myös jalostava ja edelleen myyvä Suomi on osaltaan vastuussa.

Helposti hyödynnettävät öljyvarannot ovat pian käytetty. Sitä mukaa, kun siirrytään yhä vaikeammin hyödynnettäviin varantoihin, entistä suurempi osa yhteiskunnan käyttämästä kokonaisenergiasta menee energian hankintaan.

Nettoenergiaa voidaan kuvata suureella EROEI (energy return on energy investment), joka saadaan yksinkertaisena jakolaskuna: saatu energiamäärä jaetaan energian hankintaan käytetyn energian määrällä. Laskutoimitus on helppo, mutta muuten EROEI:n arvioiminen on hankalaa, koska on vaikea määritellä, mikä kaikki lasketaan mukaan energian hankintaan käytetyn energian määrään. Joka tapauksessa tutkimukset viittaavat samaan suuntaan: teknologisesta kehityksestä huolimatta fossiilisten polttoaineiden EROEI on kaiken aikaa laskenut.

Historiallisesti Yhdysvaltain parhailla öljykentillä (Texas, Louisiana, jne.) EROEI oli jopa luokkaa 100:1. 70-luvulle tultaessa näiden tuotantoalueiden EROEI oli laskenut 30:1 paikkeille ja 2000-luvulla lukemiin 10:1. Säröytys-tuotannon EROEI on meta-analyyseissa asettunut 7:1 ja 4:1 välille.

Tuoreessa tutkimuksessaan Louis Delannoy ja kumppanit arvioivat globaalisti kaikkien nestemäisten öljyperäisten polttoaineiden EROEI-arvoja ja päätyvät siihen, että tällä hetkellä noin 15 prosenttia polttoaineiden energiamäärästä kuluu polttoaineiden tuotantoon. Hälyttävästi tutkimus arvioi, että vuonna 2050 jo 50 prosenttia tuotannosta saadusta energiasta kuluu itse tuottamiseen (eli EROEI on 2:1).

Energiajärjestelmän siirtymällä puhtaaseen tuotantoon on kiire: nyt vielä fossiillipolttoaineet tuottavat riittävästi nettoenergiaa siihen, että mittavia puhtaan energian infrastruktuurihankkeita voidaan viedä maaliin.

Nettoenergian lasku toteutuu bruttotuotannon huipun lähestyessä. Tuotannon huippua on eri arvioissa laskettu esimerkiksi vuosille 2035 (OPEC), 2030 (Total) ja 2026 (Rystad). Yhdessä bruttotuotannon huippu ja nettoenergian lasku tietävät öljystä yhteiskunnalle koituvan energiahyödyn perälautaa.

On selvää, että jos puolet öljystä saadusta energiasta menee öljyenergian tuottamiseen, fossiiliriippuvainen infrastruktuuri ei voi toimia. Tämä perälauta lähestyy poliittisista päätöksistä riippumatta.

Delannoyn ja kumppaneiden päätelmä onkin, että energiajärjestelmän siirtymällä puhtaaseen tuotantoon on kiire: nyt vielä fossiillipolttoaineet tuottavat riittävästi nettoenergiaa siihen, että mittavia puhtaan energian infrastruktuurihankkeita voidaan viedä maaliin. Jos näin ei tehdä, vuosikymmenen tai parin sisällä on pakko peruuttaa öljyä heikompiin energialähteisiin, sillä vain hiilellä ja mahdollisesti kaasulla on riittävä nettoenergia ja saatavuus pyörittämään teollista infrastruktuuria. Tosin siinä tilanteessa ihmissivilisaatioille käypä ilmasto on jo kokonaan menetetty.

Dosentti Tere Vadén on BIOS-tutkimusyksikön tutkija ja toinen Energia ja kokemus -kirjan kirjoittajista.

Julkaisu Toinen koronasyksy toi energiakriisin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Hongkongin viimeinen brittikuvernööri Chris Patten kirjoittaa muistelmissaan, ettei kukaan tiennyt, mitä tulisi tapahtumaan kesällä 1997, kun Hongkong palautui Kiinalle oltuaan 150 vuotta Britannian hallinnassa. Hän epäili, että olisi saattanut joutua poistumaan kuvernöörin residenssistä helikopterilla väkijoukkojen mellakoidessa.

Mitään dramaattista ei kuitenkaan tapahtunut, ja alue palautui sovitusti Kiinalle rauhallisissa merkeissä.

Hongkongin luovutuksesta on nyt kulunut yli 20 vuotta. Samalla on kulunut yli 20 vuotta siitä 50 vuoden määräajasta, jonka Kiina antoi takaisinliittämisen yhteydessä Hongkongin itsehallinnollisille erikoisjärjestelyille.

Epävarmuus takaisinluovutuksen yhteydessä liittyi sekä Hongkongin asukkaiden että Kiinan reaktioihin. Ei ollut täysin selvää, kuinka asukkaat, joista osa oli muuttanut Hongkongiin nimenomaan päästäkseen pois manner-Kiinasta, reagoisivat alueen paluuseen osaksi Kiinaa.

Toisaalta ei ollut myöskään selvää, kuinka Pekingissä asia nähtäisiin. Pelkona oli, että Peking ottaisi alueen haltuun rautaisella kädellä ja alkaisi järjestelmällisesti mannermaistamaan sitä.

Näin ei tapahtunut, vaan Kiinalla oli selkeä politiikka, joka tunnetaan nimellä “Yksi valtio, kaksi järjestelmää”. Se tarkoittaa, että Kiina on yksi ja jakamaton, mutta sen sisällä voi olla erilaisia järjestelmiä – kuten kapitalismia ja laajahkoja sananvapauksia toteuttava Hongkong.

Hongkongilaisetkaan eivät kapinoineet: pelokkaimmat olivat muuttaneet jo pois ja monet varautuneet pahan päivän varalle ottamalla kaksoiskansalaisuuden eli käytännössä jonkun muun valtion passin.

Miksi mitään dramaattista ei tapahtunut? Pääasiallinen syy on, että kaikki osapuolet hyötyivät tilanteesta vuonna 1997. Hongkong oli Kiinan ikkuna länteen ja lännen ikkuna itään. Se oli pitkään toiminut porttina Kiinan markkinoille, ja monet Kiinaan pyrkivät ulkomaalaiset yritykset tarvitsivat yhteistyötahoja Hongkongissa.

Myös Kiina tarvitsi Hongkongia aloittaessaan taloudellisen avautumisen. Kaupunki tarjosi mallin Kiinan talousuudistuksille. Kiinan johtaja Deng Xiaoping (1904–1997) visioi Shanghaista uutta Hongkongia tai Singaporea vuoteen 2010 mennessä.

Vuodesta 1992 niin sanottu dengiläinen talouspolitiikka alkoi ohjelmallisesti nostaa päätänsä. Kiinan tavoitteeksi tuli sosialistisen suunnitelmatalouden sijasta sosialistinen markkinatalous. Kuten Deng vuonna 1992 historian kirjoihin jääneellä Etelä-Kiinan-matkallaan, joka laittoi liikkeelle Kiinan avautumispolitiikan, totesi: ”Rikastuminen on suurenmoista”.

Pitkälti Dengin viitoittamien uudistuksien ja toimintamallien seurauksena Kiina on noussut maailmantalouden suurvallaksi. Maan bruttokansantuote on kasvanut keskimäärin miltei 10 prosenttia vuosittain viimeisen 30 vuoden ajan.

Kun vielä vuonna 2005 Kiinan talous oli vain puolet Yhdysvaltojen taloudesta, vuonna 2014 se ohitti ostovoimakorjatulla BKT:lla mitattuna Yhdysvallat maailman suurimpana taloutena.

Mikä on muuttunut sitten takaisinluovutuksen?

Hongkongille Kiinan kasvu on tarkoittanut aiemmin niin tärkeän välimiehen roolin heikentymistä. Kiinan markkinoille pyrkivät länsimaiset yritykset eivät enää keskeisesti tarvitse Hongkongia vaan pystyvät asioimaan suoraan mannerkiinalaisten yritysten kanssa. Kommunistisen puolueen johdolla toimiva kapitalistinen talousjärjestelmä onkin jotakin, jota Karl Marx ei osannut aavistaa.

Vuosituhannen vaihteessa Kiinan talouskasvu perustui vielä taloustieteilijä Paul Krugmanin sanoin “perspiraatiolle eikä inspiraatiolle”, mikä tarkoittaa, että Kiinassa tehtiin samaa kuin muuallakin mutta halvemmilla työvoimakustannuksilla. Kun Kiina-ilmiö painui unohduksiin ja alhaisen jalostusasteen teollisuus siirtyi joko Kiinan sisällä halvempiin paikkoihin tai vielä halvempiin maihin, kuten Vietnamiin, Kiina on kuitenkin onnistunut siinä missä Hongkong puolestaan ei.

Hongkongille Kiinan kasvu on tarkoittanut aiemmin niin tärkeän välimiehen roolin heikentymistä.

Maassa on tehty innovaatioita robotiikan, verkkokaupan ja monen muun palvelukeskeisen talouden saralla. ”Made in China” ei enää tarkoita ainoastaan kopioituja halpatuotteita, vaan myös innovaatioita ja modernisaatiota.

Samaan aikaan Hongkongin talouskasvu on jatkunut, mutta sen suhteellinen merkitys Kiinalle on laskenut. Kun vuonna 1997 sen osuus Kiinan bruttokansantuotteesta oli melkein 20 prosenttia, nykyisin se on enää 3 prosenttia.

Vuonna 1997 Hongkongin nuoriso oli kansainvälistä ja englannintaitoista mannerkiinalaisiin verrattuna. Nykyisin tämä ei pidä enää paikkaansa: Manner-Kiinan uusrikkaat ovat lähettäneet lapsensa ulkomaisiin eliittikouluihin ja Kiinan ennennäkemätön vaurastuminen on ajanut paikoitellen monessa mielessä ohi hongkongilaisista.

Miksi Hongkong on jäänyt sivuun? Eräs selitys lienee sen poliittis-taloudellisessa järjestelmässä, joka on ollut bisnesvetoinen mutta samalla olemassa olevia intressejä suojeleva – innovatiivisen ja uudistuvan sijaan.

Hongkongin autonomia on verrattain laaja, mutta sitä ohjaava peruslaki on muotoiltu aikoinaan niin, että Pekingillä säilyy käytännössä kontrolli Hongkongin hallintoelimistä. Kaupunkia johtaa hallintojohtaja, joka valitaan vaaleilla. Vaaleissa kaikkien ehdokkaiden tulee kuitenkin käytännössä olla Pekingin hyväksymiä.

Manner-Kiinan intressejä valvoo yhteystoimisto, vaikkakaan Kiinan kommunistisella puolueella ei virallisesti ole mitään tekemistä Hongkongissa.

Edustusjärjestelmä on korporatistinen. Hongkongin peruslaki, joka on siis osa Kiinan lainsäädäntöä eikä mikään kansainvälinen sopimus, sisältää lupauksen yleisen äänioikeuden käyttöönotosta Hongkongissa. Sen ajankohtaa ei kuitenkaan ole määritelty.

Edellinen hallintojohtaja Leung Chun-ying, joka oli hyvin läheisissä väleissä Pekingin kanssa, ehdotti elokuussa 2014, että yleinen äänioikeus voidaan toteuttaa vuonna 2017 mutta niin, että Peking silti valitsisi kandidaatit, joista äänestetään. Seurauksena syntyi protestien aalto. Nämä protestit tunnetaan nimillä sateenvarjovallankumous ja Occupy Central, mutta niiden nousuun yhdistyy myös muita tapahtumia ja syitä.

Protestien taustasyitä

Länsimediassa lukuisat Hongkongin protestit on kehystetty usein demokratian ja jopa itsenäisyysvaatimusten viitekehykseen. Tosiasiassa Hongkongin demokratialeiri on kuitenkin hyvin hajanainen, eikä varsinaista itsenäisyysvaatimusta kannata tutkimusten mukaan kuin alle kymmenen prosenttia hongkongilaisista.

Demokratiaa lisäämään pyrkivä vanha koalitio tunnetaan nimellä pan-demokraatit. Sen jäsenet ovat kannoissaan varsin maltillisia ja pyrkivät reformiin olemassa olevan järjestelmän kautta ja laillisilla keinoilla.

Nuoremman polven edustajat ovat sen sijaan uhmakkaampia. Vuonna 2016 kaksi lakiasäätävään kokoukseen (LegCo) valittua edustajaa, Yau Wai-ching ja Sixtus Leung Chung-hang, jotka kuuluivat Occupy-liikkeen pohjalta syntyneeseen Youngspiration-ryhmään, vannoivat edustajan valan tahallisen loukkaavasti Kiinaa kohtaan. Se käänsi sekä maltilliset että hallintoa tukevat lehdet ja poliitikot heitä vastaan. Heidän poliittinen uransa oli ohitse muutamassa viikossa.

Kaikki Hongkongin protestiliikkeet eivät liity suoraan Kiinan tekemisiin eikä niissä tavoitella demokratiaa tai itsenäisyyttä. Vaikka Hongkongin monia paikallisia poliittisia liikkeitä inspiroi ja yhdistää juuri jonkinlainen uhka manner-Kiinan vaikutuksen kasvusta alueella, tyytymättömyyden taustalla on muitakin syitä.

Occupy Central oli osa laajempaa Occupy-liikettä, joka alkoi Yhdysvalloissa Occupy Wall Street -nimellä. Liikkeen protestin kohteena oli kansainvälinen globaali talous ja suuriyritykset, joiden nähtiin aiheuttavan sosiaalista ja taloudellista epätasa-arvoa. Youngspirationin ja eräiden muiden poliittisten protestiliikkeiden käyttövoimana voi nähdä ensinnäkin sen, että protesti kohdistuu keskeisesti kasvavaa eriarvoistumista kohtaan.

Hongkong on yksi maailman taloudellisesti epäarvoisempia paikkoja.

Gini-indeksillä mitattuna Hongkong on yksi maailman taloudellisesti epäarvoisempia paikkoja. Asumisen suhteen se on maailman kallein paikka. Keskipalkka on noin 2 230 Yhdysvaltain dollaria kuukaudessa. Yksiön keskivuokra kaupungin keskustassa on 2 100 dollaria. Vuosittaisella mediaanitulolla saa ostettua yhden neliömetrin omaa asuntoa.

Erityisesti asumisen ja elämisen kalleuden on nähty olevan yksi keskeisempiä syitä kasvavaan tyytymättömyyteen.

Hongkongissa rikkaat ovat entistä rikkaampia, mutta muiden elämään talouskasvu ei ole tuonut välttämättä arkielämässä näkyviä positiivisia merkkejä. Syyt kasvavaan eriarvoisuuteen ovat osaksi historiallisia ja rakenteellisia.

Jo aikoinaan Hongkongin brittihallinto nojautui vahvasti paikallisten suurliikemiesten tukeen. Kiina on myöntänyt heille yhä enemmän taloudellisia erivapauksia ja kädenojennuksia sekä turvannut heidän investointejaan.

Taloudellisen vallan vanavedessä on seurannut myös poliittinen vaikutusvalta, jonka voi nähdä linkittyvän läheisesti Kiinan keskusjohdon visioihin. Jo vuonna 1997 Hongkongin ensimmäisessä hallituksessa yhdestätoista epäsuoraan valituista jäsenestä kahdeksan oli liike-elämän edustajia. Vuosien varrella tämä vaikutusvalta on kytkeytynyt myös suoraan Kiinaan.

Jo 80-luvulla Kiina nimitti joitakin näitä suurliikemiehiä Kiinan kansan neuvoa-antavaan poliittiseen konferenssiin (CPPCC). Trendi on jatkunut vuosikymmenien aikana – nykyisin osa heidän lapsistaan jatkaa samoissa tehtävissä Kiinan poliittisen vallan lähellä.

Pohatat ovat julkisesti vastustaneet demokraattisia uudistuksia, vahvempaa hyvinvointivaltiota tai tasa-arvoisempaa valtiojohtoista asuntopolitiikkaa. Ei liene yllättävää, että nämä samaiset suurliikemiehet ovat viime aikoina julkaisseet Hongkongin sanomalehdissä vetoomuksia, joissa on vaadittu mielenosoitusten lopettamista ja toivottu vakaiden olojen paluuta.

Protestien keskiössä on ollut myös Hongkongin kiinalaistuminen.

Protestien keskiössä on ollut myös Hongkongin kiinalaistuminen. Mannerkiinalaisten turistimäärät ovat kasvaneet räjähdysmäisesti viime vuosikymmenien aikana: joka päivä noin 140 000 kiinalaista turistia saapuu kaupunkiin vierailulle, mikä hipoo jo kahdeksaakymmentä prosenttia kaikista turisteista.

Kaupungin mannerkiinalaistuminen näkyy katukuvassa. Monelle hongkongilaiselle heidän oma kaupunkinsa ei ole enää heidän, vaan se on muuttunut mannerkiinalaisia palvelevaksi lomakeskukseksi.

Niin ikään rajakaupunki Shenzhenin kehityssuunnitelmat ja sen mahdollinen integroiminen Hongkongin kanssa yhdeksi metropolialueeksi kylvää epäluuloa hongkongilaisissa. Asukkaiden pelkona on, että Hongkongista tulee vain yksi kiinalaisista miljoonakaupungeista, joita riittää.

Populistisia piirteitä

Hallintojohtaja Leung pyrki siis kesyttämään demokratialiikkeen asettamalla päivämäärän yleisen äänioikeuden toteuttamiselle, mutta nämä pyrkimykset epäonnistuivat Päinvastoin demokratialeiri laajeni, ja separatistit, pan-demokraatit ja monet nuoren polven aktivistit löysivät toisensa ainakin hetkeksi. Reaktiona protesteihin epäsuosittu Leung ilmoitti, ettei jatka toiselle kaudelle.

Laajan sanan- ja kokoontumisvapauden sekä niistä seuraavien protestien on joskus nähty osittain määrittelevän hongkongilaista identiteettiä. Niillä se myös erottautuu manner-Kiinasta.

Ironista on, että kulttuurivallankumouksen vuosipäivää muisteleva maolaisten tilaisuus pidettiin Kiinaa laajempia sananvapauksia nauttivassa Hongkongissa, koska manner-Kiinassa kulttuurivallankumous ei ole hyvässä huudossa.

Vaikka pääasiallinen tavoite demokratia-aktivisteilla on yleinen äänioikeus ja vapaat vaalit, on liikkeessä paljon aineksia, joita on totuttu muissa yhteyksissä nimittämään populistisiksi.

Vaikka pääasiallinen tavoite demokratia-aktivisteilla on yleinen äänioikeus ja vapaat vaalit, on liikkeessä paljon aineksia, joita on totuttu muissa yhteyksissä nimittämään populistisiksi. Demokratiaa vaativien kanta on anti-elitistinen, vallitsevaa hallintoa vastustava, valtaa kansalle vaativa, yksinkertaisia ratkaisuja monimutkaisiin kysymyksiin tarjoava ja vieläpä jossakin mielessä myös ulkomaalaisvastainen, mikäli mannerkiinalaiset voidaan tässä yhteydessä nähdä ulkomaalaisina.

Osa liikkeen retoriikasta keskittyy mannerkiinalaisten turistien määrään ja huonoihin tapoihin. Heidän väitetään kuormittavan julkista liikennettä, sylkevän kaduilla, käyttäytyvän huonosti ja harrastavan muun muassa synnytysturismia.

Protestiliikettä inspiroi näkemys, että poliittinen järjestelmä hyödyttää vain rikkaita ja eliittiä, jotka eivät ymmärrä tavallisten kansalaisten huolia. Tällaisena se ei oikeastaan eroa paljoakaan niistä tunnelmista, jotka inspiroivat brexitiä ja Yhdysvaltojen presidentti Donald Trumpin valintaa.

Ero on kuitenkin siinä, että hongkongilaisilla ei ole yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta, joten sama pettymys nähdään varsinkin läntisessä mediassa kaipuuna vapauteen ja demokratiaan.

Pehmeää vai kovaa vallankäyttöä?

Ennen Occupy-liikettä ja sateenvarjovallankumousta Peking käytti valtaansa Hongkongissa varsin epäsuorasti ja epämuodollisesti.

Hongkongissa on periaatteessa vapaa lehdistö, vaikkakin sitä on usein syytetty itsesensuurista. Monet lehdistä kuuluvat suuriin mediakonserneihin, joilla on taloudellisia intressejä ja sijoituksia manner-Kiinassa, mikä saa ne varovaiseksi kritiikissään. Demokratiaa avoimesti ajava sanomalehti Apple Daily on kuitenkin saanut jatkaa ilmestymistään.

Protestien jatkuessa on kuitenkin nähty yllättävän suoraa vallankäyttöä. Erityiseksi huolenaiheeksi on noussut sananvapaus, joka on yksi Hongkongin itsehallinnon kulmakiviä. Hongkongin toimittajayhdistys on raportoinut lukuisista toimittajiin kohdistuneista fyysisistä hyökkäyksistä.

Kiinan kommunistista puoluetta kritisoivia kiinankielisiä teoksia myyneen Mighty Current -kirjakustantamon työntekijöitä on mystisesti hävinnyt. Paikallisia yrityksiä on painostettu ilmiantamaan työntekijöitänsä, jotka ovat ottaneet osaa mielenilmauksiin. Useat johtavat lakimiehet ovat julkisesti ilmaisseet syvän huolensa lainsäädäntövallan vapauden kaventumisesta ja rapautumisesta.

Vaikka Hongkongin merkitys Kiinalle on rajusti vähentynyt vuodesta 1997, se on edelleen hyvin tärkeä.

Vaikka Hongkongin merkitys Kiinalle on rajusti vähentynyt vuodesta 1997, se on edelleen hyvin tärkeä. Kiinan ”Greater Bay Area” -projekti ja Hongkongin vieressä sijaitseva Shenzhenin kaupungin kukoistus riippuvat paljon Hongkongin läheisyydestä ja sen menestyksestä.

Suoranainen kovan vallan käyttö ei Kiinan toiveissa liene eikä palvelisi sen intressejä. Protestoijien toiveet ulkovaltojen väliintulosta (erityisesti Britannian konsulaatin edustalla on osoitettu mieltä) lienevät jokseenkin epärealistisia: Kiinan kovat otteet toisaalla vaikkapa uiguurien suhteen eivät ole aiheuttaneet ulkovaltojen väliintuloa ja Kiinan markkinoiden taloudellinen merkitys on niin suuri, että niiden toimivuuden vaarantaminen ei liene monienkaan intresseissä.

Siirtymäaika loppuu vuonna 2047. Säilyykö ”Yksi Kiina, kaksi järjestelmää” -politiikka vai imaiseeko Helmijoen suiston metropolialue Hongkongin osakseen samalla, kun sen erityispiirteet hiljalleen häviävät ja se mannermaistuu?

Karkotuslakiehdotuksensa poisvetänyt hallintojohtaja Carrie Lam on ehdottanut 150 halukkaan joukosta sattumanvaraisesti valitun kansalaisen muodostamaa keskusteluforumia, jossa tyytymättömyyden syitä käsitellään.

Hongkongin hallinto ei ole varsinainen poliittinen hallitus, joka voisi vetää suuria linjoja tai tehdä suuria muutoksia.

Osittain lienee kysymys viivytystaktiikasta. Protestit ovat jatkuneet lakiesityksen poisvetämisestä huolimatta. On myös muistettava, että Hongkongin hallinto ei ole varsinainen poliittinen hallitus, joka voisi vetää suuria linjoja tai tehdä suuria muutoksia.

Hongkongia suojaa sen vieläkin kohtuullinen tärkeys manner-Kiinalle globaalin kapitalismin solmukohtana. Tästä näkökulmasta ei ole yllättävää, että Hongkongin hallinto julkaisee ulkomaisissa sanomalehdissä mainoksia, joissa väittää paikan olevan turvallinen, avoin ja dynaaminen. Pehmeä vallankäyttö ja mielipiteisiin vaikuttaminen on tässä ilmeistä.

Samalla on kuitenkin selvää, että Hongkongin tärkeys liittyy juuri siihen, että se on ollut ja jossakin mielessä on edelleen ”portti Kiinaan”. Muutoin se ei eroaisi paljoa Qatarin tai Dubain kaltaisista kaupunkivaltioista globaalin kapitalismin solmukohtana.

Onkin oman tutkimuksen ja keskustelun aihe, miksi nämä hallinto- tai toimitusjohtajavetoiset kapitalismin solmukohdat ovat maailmantaloudessa niin tärkeitä.

Paul-Erik Korvela on valtio-opin dosentti ja toimii yliopistonlehtorina Turun yliopistossa. Hän on ollut vierailevana tutkijana City University of Hong Kongissa ja Hong Kong Universityssä. Riina Yrjölä on yhteiskuntatieteiden tohtori, joka on asunut Hongkongissa useita vuosia.

Julkaisu Mistä Hongkongin levottomuuksissa on kysymys? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yritysostosääntely kiristyy ympäri maailman. Valtiot arvioivat ja rajoittavat tarvittaessa kansallista turvallisuuttaan uhkaavia ulkomaisia sijoituksia. Raja legitiimin yritysostorajoituksen ja poliittisesti värittyneen protektionismin välillä on kuitenkin häilyvä.

Euroopan parlamentti hyväksyi 14. helmikuuta asetuksen ulkomaisten suorien sijoitusten seurantaan tarkoitettujen puitteiden perustamisesta. Asetus luo väljän tiedonvaihtojärjestelmän, jonka puitteissa jäsenvaltiot ja komissio voivat järjestelmällisesti seurata unionin ulkopuolelta tulevia investointeja. Lisäksi asetus määrittää kansallisten seurantajärjestelmien menettelyllisen vähimmäistason.

Pääomaliikkeiden vapauttamiseen nojaava kansainvälinen talouspolitiikka horjuu.

Seuranta-asetus on viimeisin esimerkki viime vuosina kiristyneestä yritysostosääntelystä, jonka tarkoituksena on tarkkailla, arvioida ja tarvittaessa rajoittaa kansallista turvallisuutta uhkaavia ulkomaisia sijoituksia kohdevaltion yrityksiin. Muutos on merkittävä, sillä rajat ylittävät investoinnit ja yrityskaupat ymmärretään usein taloudellisen kehityksen ajurina.

Pääomaliikkeiden vapauttamiseen nojaava kansainvälinen talouspolitiikka horjuu. Muun muassa Yhdysvallat, Kanada, Australia, Iso-Britannia, Saksa ja Ranska ovat terävöittäneet yritysostolainsäädäntöään. Moni valtio on estänyt yrityskauppoja, joissa ostajana on ollut ulkomainen, yleensä kiinalainen, yhtiö.

Tiukentuva kansallinen, ja EU:n seuranta-asetuksen myötä alueellinen, yritysostosääntely herättää kysymyksen yritysostovalvonnan politisoitumisesta ja jopa kansainvälisten määräysvaltamarkkinoiden tulevaisuudesta.

Mistä on kyse?

Johtavat teollisuusmaat seuraavat ulkomaisia yritysostoja tiheällä kammalla. Pisimmälle on mennyt Yhdysvallat, jossa ulkomaisia investointeja tarkkailevan Committee on Foreign Investment in the United States (CFIUS) -elimen valvonta on herkistynyt vuoden 2014 jälkeen ja etenkin nykyhallinnon aikana.

Myös Saksa on terävöittänyt seurantakäytäntöään. Heinäkuussa 2018 se esti runkoverkkotoimija 50Hertzin myynnin kiinalaiselle valtionyhtiö China State Gridille hankkimalla itse viidenneksen kohdeyhtiön osakkeista. Elokuussa 2018 Saksa antoi ensimmäisen ennakollisen yritysostorajoituspäätöksen, jolla estettiin Leifeld Metal Spinningin myynti ydinvoimasektorin Yantai Taihaille.

Yritysostorajoitusten takaa hahmottuu kehityskulkuja, jotka ovat kannatelleet talouden, kehityksen ja turvallisuuden poliittisia kysymyksenasetteluita viime vuosina.

Yritysostorajoitusten takaa hahmottuu lukuisia kehityskulkuja, jotka ovat kannatelleet talouden, kehityksen ja turvallisuuden poliittisia kysymyksenasetteluita viime vuosina. Kansantaloudellisen menestyksen ja kansallisen turvallisuuden puhetavat ovat monin paikoin yhtyneet. Voimistuva taloudellinen nationalismi ja geoekonomian paluu heijastuvat myös kansalliseen turvallisuuteen perustuvien pääomakontrollien uusiin muotoihin.

Yritysostosääntelyn soveltamisala laajenee

Yritysostosääntelyllä on sinänsä pitkät perinteet. Valtiot haluavat määritellä itse sekä kansalliseen turvallisuuteensa kohdistuvat uhat että mekanismit, joilla ulkomaisiin yritysostoihin voidaan puuttua. Rajoitukset ovat mahdollisia, sillä rajat ylittäviä yrityskauppoja ei säännellä – EU:n sisämarkkinoita ja muutamia muita poikkeuksia lukuun ottamatta – esimerkiksi kansainvälisen kaupan tapaan.

Yritysostosääntely on mahdollista järjestää eri tavoin. Esimerkiksi kotimainen lainsäädäntö tarjoaa vuoteen 1939 ulottuvan katkeamattoman säädössarjan, joka on antanut viranomaisille mahdollisuuden rajoittaa Suomeen suuntautuvia yritysostoja. Nykylainsäädännön mukaan näin tehdään kuitenkin vain erittäin tärkeän kansallisen edun vaatiessa ja tarkasti määritellyin perustein.

Sääntelyn voi hahmottaa kilpailuoikeudellisen yrityskauppavalvonnan vastinparina. Suojeltavana ei tällöin ole terveen ja toimivan taloudellisen kilpailun turvaaminen vaan kansallinen turvallisuus. Kansallinen turvallisuus ymmärretään kuitenkin laajasti, ja viime vuosien lakimuutokset ovat laventaneet hyväksyttäviä rajoitusperusteita entisestään.

Huomattavin muutos on tapahtunut sääntelyn kattamien teknologiayritysten kohdalla. Aiemmin lähinnä puolustusteknologiaa kehittävien yritysten ulkomaiset yritysostot ovat olleet korostuneen tarkkailun kohteina. Vuosien 2017–2019 lakiuudistusten jälkeen Yhdysvaltain, Ison-Britannian, Saksan ja EU:n yritysostojärjestelmät kattavat laajasti muun muassa akku-, robotiikka-, kvanttilaskenta- ja tekoälyteknologian kehityksen.

Yhdysvaltain Foreign Investment Risk Review Modernization Act (FIRRMA) -lakiuudistus on nimenomaisesti viritetty turvamaan maan ”teknologinen johtajuus” myös tulevaisuudessa. Singaporelaisen Broadcomin puolijohdevalmistaja Qualcommista tekemä ostotarjous torjuttiin jo, sillä yrityskaupan katsottiin vaarantavan 5G-teknologian tulevaa kehitystä ja käyttöönottoa Yhdysvalloissa.

Raja legitiimin yritysostorajoituksen ja poliittisesti värittyneen protektionismin välillä häilyy myös Euroopassa.

Raja legitiimin yritysostorajoituksen ja poliittisesti värittyneen protektionismin välillä häilyy myös Euroopassa. EU:n seuranta-asetuksen tarkoituksena on suojata keskeistä eurooppalaista omaisuutta haitallisilta investoinneilta.

Saksan ensimmäinen yritysostorajoitus kohdistui Leifeldiin, noin 200 työntekijän metallialan yritykseen, jonka liiketoiminta ei päällisin puolin herätä huolta kansallisen turvallisuuden vaarantumisesta. Rajoituspäätöksen selittääkin kiinalaisten yhtiöiden pitkän aikavälin investointiherkkyys Saksaan.

Onko kaiken takana todella Kiina?

Viimeaikaiset kansallisten yritysostojärjestelmien kiristykset nähdään usein reaktiona Kiinan valtionyhtiövetoisille ulkomaaninvestoinneille, jotka ovat herättäneet huolta esimerkiksi energiaturvallisuudesta ja laajamittaisesta teknologiansiirrosta. Niinpä Yhdysvaltain FIRRMA-uudistus edellyttää erillistä raportointia kiinalaisista investoinneista.

Kiinan uhka näkyy myös EU:n uuden seuranta-asetuksen taustalla. Jean-Claude Junckerin sanoin: ”Jos valtion omistama ulkomainen yritys haluaa ostaa eurooppalaisen sataman, osan energiainfrastruktuuria tai puolustusteknologiayrityksen, se voi tehdä niin vasta sen jälkeen, kun asiassa […] on tehty tarvittavat tutkimukset.” Junckerin mainitsemat sektorit vastaavat Kiinan teollisuuspoliittista Made in China 2025 -ohjelmaa ja sen vyö ja tie -infrastruktuuristrategiaa.

Kiina vastaan maailma -asetelma ei täysin selitä yritysostosääntelyn suosiota ja käytäntöjä.

Kiina vastaan maailma -asetelma ei kuitenkaan täysin selitä yritysostosääntelyn suosiota ja käytäntöjä. Ashley Thomas Lenihan tarkasteli tuoreessa tutkimuksessaan viranomaisten puuttumista rajat ylittäviin yrityskauppoihin. Laajaan aineistoon tukeutuvassa tutkimuksessa havaittiin, että valtaosa interventioista kohdistui saman turvallisuusyhteisön – esimerkiksi Naton tai EU:n – sisällä tapahtuviin yritysostoihin.

Osa tuloksista selittyy tutkimuksen tarkasteluvälillä, joka kattaa suhteellisen vakaan jakson vuoden 2001 terrori-iskuista vuoden 2008 finanssikriisiin. Pääviesti on kuitenkin selvä: yritysostosääntely on työkalu, jota käytetään yrityskaupan lähtö- ja kohdevaltion kilpailu- ja riippuvuussuhteen tasapainottamiseen etenkin läheisissä taloudellis-sotilaallisissa valtioyhteisöissä. Rajoitukset eivät ole olleet yhtä yleisiä strategisista kilpailijamaista peräisin yritysostojen olevien kohdalla.

Kauppablokkien kiristynyt strateginen kilpailu voi muuttaa tilannetta. Lenihanin havainnot asettavat EU:n seuranta-asetuksen kuitenkin uuteen valoon.

Politisoituvatko yrityskaupat ulkosuhteissa vai sisämarkkinoilla?

EU:n seuranta-asetuksen ytimessä on unionin laajuinen yhteistyömekanismi, jonka puitteissa jäsenvaltiot ja komissio voivat seurata unioniin tulevia ulkomaisia sijoituksia. Aie on hyvä: jäsenvaltioiden omat yritysostojärjestelmät ovat olleet hajanaisia ja usein tehottomia. Ero Yhdysvaltain keskitettyyn CFIUS-prosessiin ja muiden johtavien teollisuusmaiden yritysostojärjestelmiin on huima.

Vaikka seurantajärjestelmä nojaa jatkossakin jäsenvaltioiden kansallisiin lainsäädäntöratkaisuihin, EU näyttäytyy seuranta-asetuksen myötä ulospäin – yksinomaisen kauppapoliittisen toimivaltansa mukaisesti – yhtenäisemmältä toimijalta. Tarkoitus on käyttää tehostunutta yritysostoseurantaa kauppapoliittisena vipuna, jolla muita talouksia voidaan pakottaa noudattamaan yhteisiä sääntöjä.

Seuranta-asetus voi kuitenkin politisoida yrityskauppoja myös sisämarkkinoilla. Ensinnäkin se antaa muille jäsenvaltioille ja komissiolle oikeuden pyytää tietoja ja lausua johonkin jäsenvaltioon kohdistuvasta ulkomaisesta sijoituksesta.

Seuranta-asetus on pitkälti Saksan, Ranskan ja Italian poliittisen tahdon ilmentymä. Monen pienemmän EU-maan, Suomi mukaan lukien, suhtautuminen asetukseen on ollut varauksellisempaa. Pieni, avoin reunamarkkina elää ulkomaisista investoinneista eri tavalla kuin suuri teollisuusmaa. Intresseiltään eriparisten jäsenvaltioiden osallistaminen kansalliseen yritysostoseurantaan sisältää taloudellisia- ja maineriskejä niin kohdevaltiolle kuin yrityskaupan osapuolillekin.

Seuranta-asetuksen kauppapoliittinen asemointi voi vuotaa muille politiikkalohkoille.

Toisaalta seuranta-asetuksen kauppapoliittinen asemointi voi vuotaa muille politiikkalohkoille. Komission helmikuinen päätös estää Siemensin ja Alstomin sulautuma kilpailuoikeudellisin perustein on tästä oiva esimerkki. Ranska tuomitsi komission päätöksen naiiviksi ja unionin kilpailuoikeudellisen järjestelmän arkaaiseksi: sen mielestä eurooppalaisten yritysten on pakko yhdistyä, jotta niistä olisi vastusta kiinalaisille valtionyhtiöille.

Berliini säesti Pariisia. Saksan uunituore teollisuuspoliittinen ohjelma painottaa niin kilpailuoikeudellisen yrityskauppavalvonnan höllentämistä kuin todellisten eurooppalaisten johtoyritysten (national champion) luomista.

Ulkosuhteissa tiukentunut yritysostosääntely voikin pedata laajempia muutoksia sisäiseen yrityskauppavalvontaan unionin strategisen kilpailuaseman nimissä. Kiinalaisen rahan pelko valjastuu herkästi kiihtyvän yrityskonsolidaation keppihevoseksi. Tällä tavoin politisoituva yrityskauppavalvonta ei välttämättä palvele kaikkia jäsenmaita tai kuluttajia tasavertaisesti.

Omistajuudella on väliä

Kauppa- ja turvallisuuspolitiikan nykyvirtaukset korostavat usein taloudellisen turvallisuuden ja kansallisen turvallisuuden kohtalonyhteyttä: economic security is national security. Ajatus on yksinkertainen – ja tarttuva. Kiristyvä yritysostosääntely on yksi uuden geoekonomisen kilpailun ilmenemismuodoista.

Kun talous- ja turvallisuuspoliittiset puhetavat ja keskustelut limittyvät, omistajuus, ja etenkin kansallinen omistajuus, korostuu. EU:n seuranta-asetuksen ajama eurooppalaisen omaisuuden turvaaminen on tästä yksi osoitus, mutta esimerkiksi kiinteistöomistuksia ja kansallista turvallisuutta koskevan lainsäädännön uudistaminen ja kaivoslaista virinnyt keskustelu paljastavat, että vahventuvat omistusrajoitustrendit ulottuvat myös puhtaasti kotimaiseen sääntely-ympäristöön.

Suomessa ei ole estetty ainuttakaan ulkomaista yritysostoa voimassa olevan lainsäädännön tai sen edeltäjän aikana. Aika näyttää, koska ensimmäinen kotimainen yritys jää saksalaisen Leifeldin tapaan kiristyvien kansainvälisten taloussuhteiden puristukseen.

OTT Mikko Rajavuori (@MRajavuori) työskentelee kansainvälisen oikeuden yliopistonlehtorina Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksella. Hänen tutkimuksensa tarkastelee, miten kansainvälinen sääntely raamittaa kansallista talousoikeutta ja -politiikkaa.

Julkaisu Politisoiko EU:n seuranta-asetus yrityskaupat? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Marraskuussa 2016 valmistunut väitöskirjani With Great Power Comes Great Responsibility? China and the International Practice of Climate Responsibility pohtii vastuullisuuden monia merkityksiä ja ulottuvuuksia kansainvälisessä ilmastopolitiikassa sekä analysoi Kiinan tulkintoja näistä.

Tarkastelen väitöskirjassani kansainvälisen ilmastopolitiikan käytänteitä sekä suurvalta-instituution roolia näissä käytänteissä. Kansainvälisen politiikan tutkimuksessa käytänteillä tarkoitetaan ajan saatossa muotoutuneita intentionaalisia toimintatapoja. Näiden toimintatapojen ajatellaan ilmentävän sosiaalisessa vuorovaikutuksessa muotoutuneita jaettuja käsityksiä. Tekemällä näkyväksi käytänteiden arvopohjaa ja historiallisia kehityskulkuja voimme ymmärtää paremmin, miksi koemme jonkin tietyn tavan toimia oikeaksi ja ”normaaliksi”.

Suurvaltainstituutio taas on kansainvälisten suhteiden englantilaisen koulukunnan mukaan perustavaa laatua oleva käytänne, joka järjestää ja ylläpitää kansainvälisen yhteisöä. Suurvallat toimivat siis eräänlaisina kansainvälisen yhteisön poliiseina ja huolehtivat, että järjestys yhteisössä säilyy.

Käytänteisiin ja suurvaltainstituutioon nojaavaa näkökulmaa kansainväliseen ilmastopolitiikkaan ehdotti väitöskirjani ohjaaja Eero Palmujoki. Aluksi ihmettelin ehdotusta: miksi olisi relevanttia tarkastella suurvaltainstituutiota ilmastovastuullisuuden käytänteissä, kun kansainväliset ilmastoneuvottelut keskittyvät pääasiallisesti kehittyneiden teollisuusmaiden ja kehitysmaiden väliseen taakanjakoon?

Tutkimukseni – ja oppimiseni – edetessä ymmärsin, että ehdotus oli hyvinkin järkeenkäypä ja sanoitti hyvin tutkimusintressejäni, joita en ollut vielä itse osannut käsitteellistää. Ehdotus näytti siis tutkimukselleni suunnan, jota kohti myös nykyinen, väitöksenjälkeinen tutkimuksenikin kulkee.

Suurvallat kansainvälisessä ilmastopolitiikassa

Kansainväliset ilmastoneuvottelut etenivät aluksi vauhdikkaasti, kun Yhdysvallat toimi niiden veturina. Kun George W. Bush kieltäytyi ratifioimasta Kioton pöytäkirjaa, neuvottelut muuttuivat mutkikkaammiksi ja juuttuivat juupas–eipäs-leikkiin pariksi vuosikymmeneksi.

Kun Barack Obama otti vahvan roolin Pariisin ilmastoneuvotteluissa, Kiina lähti imuun mukaan ja uusi kansainvälinen ilmastosopimus saatiin solmittua.

Erityisen arvokkaaksi suurvaltainstituution tarkastelu osoittautui Kiinan Kööpenhaminan ilmastokokouksen jälkeisen imagonparannuskampanjan analysoinnissa. Vaikutti siltä, että Kiinan leimautuminen vastuuttomaksi kansainväliseksi toimijaksi oli merkittävin tekijä sille, miksi tätä ei hyväksytty täysivaltaiseksi jäseneksi suurvaltojen klubiin.

Tutkimusprojektini kuitenkin takkuili pahasti, koska en saanut millään sovitettua YK:n ilmastoneuvotteluita tarkastelevaa analyysiani englantilaiseen koulukuntaan perustuvaan teoreettiseen viitekehykseeni. Englantilainen koulukunta teoretisoi perustavaa laatua olevien kansainvälisten käytänteiden eli primaari-instituutioiden roolia kansainvälisen järjestyksen muotoutumisessa. Näihin käytänteisiin, tai primaari-instituutioihin, lukeutuvat esimerkiksi vallan tasapaino, diplomatia ja kauppa. Kansainväliset organisaatiot eivät perinteisesti ole kiinnostaneet tätä tutkimusperinnettä, joten koin tutkimukseni olevan ristiriitainen.

Eräänä päivänä sain Palmujoelta sähköpostin, joka ratkaisi ongelmani. Sähköpostissa olivat International Studies Associationin konferenssissa New Orleanissa pidetyt esitykset, joita Eero oli ollut kuuntelemassa. Niistä kävi ilmi, että Cornelia Navari ja muutama muu englantilaisen koulukunnan tutkija olivat alkaneet teoretisoida kansainvälisten regiimien ja organisaatioiden roolia kansainvälisessä yhteisössä.

Näitä regiimejä ja organisaatioita kutsutaan myös sekundaari-instituutioiksi. Eero osallistui tähän uuteen tutkimusprojektiin kansainvälistä kauppaa tarkastelevalla tutkimuksellaan.

Myöhemmin Eero kutsui Navarin vastaväittäjäkseni ja avasi näin myös tien Tonny Brems Knudsenin ja Navarin kirjaprojektiin International Organization in the Anarchical Society: The Institutional Structure of World Order, joka käsittelee primaari- ja sekundaari-instituutioiden välistä suhdetta sekä näiden roolia kansainvälisen järjestyksen muotoutumisessa.

Kirjoitin kirjaan luvun väitöstutkimukseni pohjalta. Kirjassa on myös Eeron luku Maailman kauppajärjestöstä ja normatiivisesta muutoksesta.

Suurvaltojen ilmastovastuullisuus

Vain neljä päivää väitöstilaisuuteni jälkeen Palmujoen idea kansainvälisen ilmastopolitiikan tarkastelusta suurvaltainstituution kautta sai aivan uudenlaisia ulottuvuuksia, kun Donald. J. Trump valittiin Yhdysvaltain presidentiksi. Kansainvälisille ilmastoneuvotteluille tämä oli erittäin huono uutinen, sillä Trump oli jo vaalikampanjansa aikana hyökännyt voimakkaasti ilmastopolitiikkaa vastaan.

Poliittisen ilmapiirin muuttuessa Pariisin ilmastokokouksen voimakkaasta me-hengestä kohti sisäänpäin käpertymistä totesin, että ei ole riittävää tarkastella suurvaltojen toimintaa kansainvälisessä ilmastopolitiikassa pelkästään empiirisesti. Tarvitaan normatiivista keskustelua suurvaltojen globaalista vastuusta yleisesti, mutta erityisesti ilmastonmuutoksen kontekstissa.

Tästä oivalluksesta käynnistyi kirjaprojekti China and Great Power Responsibility for Climate Change. Routledgen kustantama kirja julkaistiin elokuun alussa järjestetyn keskustelutilaisuuden yhteydessä Helsingin yliopiston Tiedekulmassa.

Koska ilmastonmuutos on yksi aikamme suurimmista turvallisuusuhkista, suurvalloilla on erityinen vastuu sen hillitsemisestä ja siihen sopeutumisesta.

Väitän kirjassani, että koska ilmastonmuutos on yksi aikamme suurimmista turvallisuusuhkista, suurvalloilla on erityinen vastuu sen hillitsemisestä ja siihen sopeutumisesta. Rakennan kirjassa normatiivista viitekehystä englantilaisen koulukunnan pluralistisen ja solidaristisen perinteen pohjalta.

Pluralistinen näkemys korostaa suurvaltojen vastuuta kansainvälisen järjestyksen ylläpitämisestä. Ilmastonmuutos lisää konfliktien syttymisen riskiä sekä vaikeuttaa olemassa olevia konflikteja, jotka murentavat kansainvälistä järjestystä. Suurvaltojen tulee tämän vuoksi johtaa ilmastonmuutoksen hillitsemistä toteuttamalla kunnianhimoisia päästövähennyksiä kotimaassaan.

Solidaristisen näkemyksen mukaan suurvalloilla on erityinen vastuu edistää kansainväistä oikeudenmukaisuutta sekä ihmisten hyvinvointia. Koska ilmastonmuutos lisää globaalia eriarvoisuutta ja heikentää ihmisten hyvinvointia, suurvaltojen tulee ottaa johtajan rooli kansainvälisessä ilmastodiplomatiassa.

Kiinan ilmastovastuullisuus ja akateeminen vastuullisuus

Vaikka Kiina onkin estänyt YK:n turvallisuusneuvostoa tekemästä päätöslauselmaa ilmastonmuutoksesta, pitää se ilmastovastuullisuutta suurvaltavastuun tärkeänä aspektina. Niin sanotut länsimaat määrittelevät suurvaltavastuuta ihmisoikeuksien, demokratian tai suojeluvastuun periaatteen kautta. Ilmastonmuutos eroaa näistä, sillä se ei perustu läntisiin ideaaleihin tai filosofioihin. Kiinalle ilmastonmuutos on tarpeeksi neutraali ilmiö sidottavaksi vastuullisuuskäsityksiin.

Ilmastonmuutoksen hillitseminen ei myöskään ole Kiinan kotimaisten intressien vastaista. Onkin vaikea uskoa, että Kiina seuraisi Yhdysvaltoja ja irtautuisi Pariisin ilmastosopimuksesta. Sopimuksessa pysyminen tarjoaa Kiinalle hienon mahdollisuuden esiintyä vastuullisena johtajana ja voi parantaa Kiinan neuvotteluasemia muissakin kysymyksissä.

Arktinen politiikka on tässä Suomenkin kannalta kiinnostava esimerkki. Voiko Kiina ilmastovastuullisuutensa kautta legitimoida vaatimuksiaan kasvattaa rooliaan arktisen alueen hallinnassa?

Tätä pohdin seuraavassa tutkimusprojektissani ja luotan siihen, että tarvittaessa voin edelleen saada hyviä ideoita keskusteluista Palmujoen kanssa.

Ohjaussuhdettani Palmujoen kanssa voikin pitää esimerkkinä akateemisesta vastuullisuudesta.

Ohjaussuhdettani Palmujoen kanssa voikin pitää esimerkkinä akateemisesta vastuullisuudesta. Ohjaajani Eero käytti paljon aikaa kahdenkeskisiin keskusteluihimme, joissa pöyhimme väitöstutkimukseni koukeroita ja selkiytimme ajatuksiani. Hän vaikutti aidosti uskovan, että kyllä niistä kaikista sekavista tekstinpätkistä vielä väitöskirja syntyy, ja tämä loi uskoa itsellenikin epätoivon hetkillä. Lisäksi Eero auttoi minua väitöksenjälkeisten urapolkujen haarukoinnissa ja neuvoi akateemisessa työnhaussa.

Palmujoki on lempeä ohjaaja, joka osaa taitavasti tarjota ohjattavalleen työkaluja tämän hapuilevien ideoiden käsitteellistämiseksi ja eteenpäin työstämiseksi, mutta jättää tämän itsensä tehtäväksi soveltaa näitä. Oppimisen kannalta tämä on tärkeää. Tällöin vältetään myös se, että ohjaaja alkaisi liikaa sanella, mihin suuntaan työtä tulisi viedä. Vastuu säilyy ohjattavalla itsellään.

Toisaalta Eero teki kyllä selväksi, milloin harhauduin sivupoluille tutkimusaiheestani. “Mitä lisäarvoa tämä tuo työllesi?” hän kysyi. Useimmiten vastaus oli ilmiselvä: ei sitten yhtikäs mitään.

Kirjoitus on osa Kansainvälinen yhteisö ja ilmastonmuutoksen hallinta -sarjaa.

Sanna Kopra on tutkijatohtori Aleksanteri-instituutissa ja aloittaa syyskuun alussa tutkijatohtorina Lapin yliopiston Arktisessa keskuksessa Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessa ”The Rise of China and Normative Transformation in the Arctic Region”.

Julkaisu Kiina ja suurvaltojen rooli ilmastopolitiikassa: palmujokelaisia näkökulmia vastuuseen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.