Kiina ja suurvaltojen rooli ilmastopolitiikassa: palmujokelaisia näkökulmia vastuuseen

Lukuaika: 4 min. 

Väitöskirjaohjaaja Eero Palmujoen ehdotus näytti tutkimukselle suunnan, jota kohti myös nykyinen, väitöksenjälkeinen tutkimus kulkee.

Marraskuussa 2016 valmistunut väitöskirjani With Great Power Comes Great Responsibility? China and the International Practice of Climate Responsibility pohtii vastuullisuuden monia merkityksiä ja ulottuvuuksia kansainvälisessä ilmastopolitiikassa sekä analysoi Kiinan tulkintoja näistä.

Tarkastelen väitöskirjassani kansainvälisen ilmastopolitiikan käytänteitä sekä suurvalta-instituution roolia näissä käytänteissä. Kansainvälisen politiikan tutkimuksessa käytänteillä tarkoitetaan ajan saatossa muotoutuneita intentionaalisia toimintatapoja. Näiden toimintatapojen ajatellaan ilmentävän sosiaalisessa vuorovaikutuksessa muotoutuneita jaettuja käsityksiä. Tekemällä näkyväksi käytänteiden arvopohjaa ja historiallisia kehityskulkuja voimme ymmärtää paremmin, miksi koemme jonkin tietyn tavan toimia oikeaksi ja ”normaaliksi”.

Suurvaltainstituutio taas on kansainvälisten suhteiden englantilaisen koulukunnan mukaan perustavaa laatua oleva käytänne, joka järjestää ja ylläpitää kansainvälisen yhteisöä. Suurvallat toimivat siis eräänlaisina kansainvälisen yhteisön poliiseina ja huolehtivat, että järjestys yhteisössä säilyy.

Käytänteisiin ja suurvaltainstituutioon nojaavaa näkökulmaa kansainväliseen ilmastopolitiikkaan ehdotti väitöskirjani ohjaaja Eero Palmujoki. Aluksi ihmettelin ehdotusta: miksi olisi relevanttia tarkastella suurvaltainstituutiota ilmastovastuullisuuden käytänteissä, kun kansainväliset ilmastoneuvottelut keskittyvät pääasiallisesti kehittyneiden teollisuusmaiden ja kehitysmaiden väliseen taakanjakoon?

Tutkimukseni – ja oppimiseni – edetessä ymmärsin, että ehdotus oli hyvinkin järkeenkäypä ja sanoitti hyvin tutkimusintressejäni, joita en ollut vielä itse osannut käsitteellistää. Ehdotus näytti siis tutkimukselleni suunnan, jota kohti myös nykyinen, väitöksenjälkeinen tutkimuksenikin kulkee.

Suurvallat kansainvälisessä ilmastopolitiikassa

Kansainväliset ilmastoneuvottelut etenivät aluksi vauhdikkaasti, kun Yhdysvallat toimi niiden veturina. Kun George W. Bush kieltäytyi ratifioimasta Kioton pöytäkirjaa, neuvottelut muuttuivat mutkikkaammiksi ja juuttuivat juupas–eipäs-leikkiin pariksi vuosikymmeneksi.

Kun Barack Obama otti vahvan roolin Pariisin ilmastoneuvotteluissa, Kiina lähti imuun mukaan ja uusi kansainvälinen ilmastosopimus saatiin solmittua.

Erityisen arvokkaaksi suurvaltainstituution tarkastelu osoittautui Kiinan Kööpenhaminan ilmastokokouksen jälkeisen imagonparannuskampanjan analysoinnissa. Vaikutti siltä, että Kiinan leimautuminen vastuuttomaksi kansainväliseksi toimijaksi oli merkittävin tekijä sille, miksi tätä ei hyväksytty täysivaltaiseksi jäseneksi suurvaltojen klubiin.

Tutkimusprojektini kuitenkin takkuili pahasti, koska en saanut millään sovitettua YK:n ilmastoneuvotteluita tarkastelevaa analyysiani englantilaiseen koulukuntaan perustuvaan teoreettiseen viitekehykseeni. Englantilainen koulukunta teoretisoi perustavaa laatua olevien kansainvälisten käytänteiden eli primaari-instituutioiden roolia kansainvälisen järjestyksen muotoutumisessa. Näihin käytänteisiin, tai primaari-instituutioihin, lukeutuvat esimerkiksi vallan tasapaino, diplomatia ja kauppa. Kansainväliset organisaatiot eivät perinteisesti ole kiinnostaneet tätä tutkimusperinnettä, joten koin tutkimukseni olevan ristiriitainen.

Eräänä päivänä sain Palmujoelta sähköpostin, joka ratkaisi ongelmani. Sähköpostissa olivat International Studies Associationin konferenssissa New Orleanissa pidetyt esitykset, joita Eero oli ollut kuuntelemassa. Niistä kävi ilmi, että Cornelia Navari ja muutama muu englantilaisen koulukunnan tutkija olivat alkaneet teoretisoida kansainvälisten regiimien ja organisaatioiden roolia kansainvälisessä yhteisössä.

Näitä regiimejä ja organisaatioita kutsutaan myös sekundaari-instituutioiksi. Eero osallistui tähän uuteen tutkimusprojektiin kansainvälistä kauppaa tarkastelevalla tutkimuksellaan.

Myöhemmin Eero kutsui Navarin vastaväittäjäkseni ja avasi näin myös tien Tonny Brems Knudsenin ja Navarin kirjaprojektiin International Organization in the Anarchical Society: The Institutional Structure of World Order, joka käsittelee primaari- ja sekundaari-instituutioiden välistä suhdetta sekä näiden roolia kansainvälisen järjestyksen muotoutumisessa.

Kirjoitin kirjaan luvun väitöstutkimukseni pohjalta. Kirjassa on myös Eeron luku Maailman kauppajärjestöstä ja normatiivisesta muutoksesta.

Suurvaltojen ilmastovastuullisuus

Vain neljä päivää väitöstilaisuuteni jälkeen Palmujoen idea kansainvälisen ilmastopolitiikan tarkastelusta suurvaltainstituution kautta sai aivan uudenlaisia ulottuvuuksia, kun Donald. J. Trump valittiin Yhdysvaltain presidentiksi. Kansainvälisille ilmastoneuvotteluille tämä oli erittäin huono uutinen, sillä Trump oli jo vaalikampanjansa aikana hyökännyt voimakkaasti ilmastopolitiikkaa vastaan.

Poliittisen ilmapiirin muuttuessa Pariisin ilmastokokouksen voimakkaasta me-hengestä kohti sisäänpäin käpertymistä totesin, että ei ole riittävää tarkastella suurvaltojen toimintaa kansainvälisessä ilmastopolitiikassa pelkästään empiirisesti. Tarvitaan normatiivista keskustelua suurvaltojen globaalista vastuusta yleisesti, mutta erityisesti ilmastonmuutoksen kontekstissa.

Tästä oivalluksesta käynnistyi kirjaprojekti China and Great Power Responsibility for Climate Change. Routledgen kustantama kirja julkaistiin elokuun alussa järjestetyn keskustelutilaisuuden yhteydessä Helsingin yliopiston Tiedekulmassa.

Koska ilmastonmuutos on yksi aikamme suurimmista turvallisuusuhkista, suurvalloilla on erityinen vastuu sen hillitsemisestä ja siihen sopeutumisesta.

Väitän kirjassani, että koska ilmastonmuutos on yksi aikamme suurimmista turvallisuusuhkista, suurvalloilla on erityinen vastuu sen hillitsemisestä ja siihen sopeutumisesta. Rakennan kirjassa normatiivista viitekehystä englantilaisen koulukunnan pluralistisen ja solidaristisen perinteen pohjalta.

Pluralistinen näkemys korostaa suurvaltojen vastuuta kansainvälisen järjestyksen ylläpitämisestä. Ilmastonmuutos lisää konfliktien syttymisen riskiä sekä vaikeuttaa olemassa olevia konflikteja, jotka murentavat kansainvälistä järjestystä. Suurvaltojen tulee tämän vuoksi johtaa ilmastonmuutoksen hillitsemistä toteuttamalla kunnianhimoisia päästövähennyksiä kotimaassaan.

Solidaristisen näkemyksen mukaan suurvalloilla on erityinen vastuu edistää kansainväistä oikeudenmukaisuutta sekä ihmisten hyvinvointia. Koska ilmastonmuutos lisää globaalia eriarvoisuutta ja heikentää ihmisten hyvinvointia, suurvaltojen tulee ottaa johtajan rooli kansainvälisessä ilmastodiplomatiassa.

Kiinan ilmastovastuullisuus ja akateeminen vastuullisuus

Vaikka Kiina onkin estänyt YK:n turvallisuusneuvostoa tekemästä päätöslauselmaa ilmastonmuutoksesta, pitää se ilmastovastuullisuutta suurvaltavastuun tärkeänä aspektina. Niin sanotut länsimaat määrittelevät suurvaltavastuuta ihmisoikeuksien, demokratian tai suojeluvastuun periaatteen kautta. Ilmastonmuutos eroaa näistä, sillä se ei perustu läntisiin ideaaleihin tai filosofioihin. Kiinalle ilmastonmuutos on tarpeeksi neutraali ilmiö sidottavaksi vastuullisuuskäsityksiin.

Ilmastonmuutoksen hillitseminen ei myöskään ole Kiinan kotimaisten intressien vastaista. Onkin vaikea uskoa, että Kiina seuraisi Yhdysvaltoja ja irtautuisi Pariisin ilmastosopimuksesta. Sopimuksessa pysyminen tarjoaa Kiinalle hienon mahdollisuuden esiintyä vastuullisena johtajana ja voi parantaa Kiinan neuvotteluasemia muissakin kysymyksissä.

Arktinen politiikka on tässä Suomenkin kannalta kiinnostava esimerkki. Voiko Kiina ilmastovastuullisuutensa kautta legitimoida vaatimuksiaan kasvattaa rooliaan arktisen alueen hallinnassa?

Tätä pohdin seuraavassa tutkimusprojektissani ja luotan siihen, että tarvittaessa voin edelleen saada hyviä ideoita keskusteluista Palmujoen kanssa.

Ohjaussuhdettani Palmujoen kanssa voikin pitää esimerkkinä akateemisesta vastuullisuudesta.

Ohjaussuhdettani Palmujoen kanssa voikin pitää esimerkkinä akateemisesta vastuullisuudesta. Ohjaajani Eero käytti paljon aikaa kahdenkeskisiin keskusteluihimme, joissa pöyhimme väitöstutkimukseni koukeroita ja selkiytimme ajatuksiani. Hän vaikutti aidosti uskovan, että kyllä niistä kaikista sekavista tekstinpätkistä vielä väitöskirja syntyy, ja tämä loi uskoa itsellenikin epätoivon hetkillä. Lisäksi Eero auttoi minua väitöksenjälkeisten urapolkujen haarukoinnissa ja neuvoi akateemisessa työnhaussa.

Palmujoki on lempeä ohjaaja, joka osaa taitavasti tarjota ohjattavalleen työkaluja tämän hapuilevien ideoiden käsitteellistämiseksi ja eteenpäin työstämiseksi, mutta jättää tämän itsensä tehtäväksi soveltaa näitä. Oppimisen kannalta tämä on tärkeää. Tällöin vältetään myös se, että ohjaaja alkaisi liikaa sanella, mihin suuntaan työtä tulisi viedä. Vastuu säilyy ohjattavalla itsellään.

Toisaalta Eero teki kyllä selväksi, milloin harhauduin sivupoluille tutkimusaiheestani. “Mitä lisäarvoa tämä tuo työllesi?” hän kysyi. Useimmiten vastaus oli ilmiselvä: ei sitten yhtikäs mitään.

Kirjoitus on osa Kansainvälinen yhteisö ja ilmastonmuutoksen hallinta -sarjaa.

Sanna Kopra on tutkijatohtori Aleksanteri-instituutissa ja aloittaa syyskuun alussa tutkijatohtorina Lapin yliopiston Arktisessa keskuksessa Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessa ”The Rise of China and Normative Transformation in the Arctic Region”.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*