Valtioneuvosto julkaisi huhtikuussa puoliväliriihen kasvutoimet otsikolla ”Suomi kasvun tielle”. Nimensä mukaisesti asiakirjassa listataan toimenpiteitä, joilla voidaan vauhdittaa talouskasvua. Yhtenä kasvutoimista mainitaan koulutustason nostaminen ja korkeakoulutettujen määrän lisääminen. Keinot ovat osittain tuttuja, kuten aloituspaikkojen lisääminen, ja osittain täysin uusia.

Puoliväliriihen linjauksen mukaan luotaisiin uudenlainen tutkinnon suorittamisen väylä, jolla ”mahdollistetaan korkeakoulututkinnon suorittaminen avoimessa yliopistossa ja avoimessa ammattikorkeakoulussa.” Tähän asti avoimen opinnot ovat olleet joko tutkintoon tähtäämättömiä tai niiden avulla on voinut hakeutua tutkinto-opiskelijaksi. Ehdotus tarkoittaa, että koko tutkinnon voisi suorittaa avoimessa korkeakoulussa.

Avoimia korkeakouluopintoja on tarjolla laajasti kautta maan yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen sekä kansanopistojen ja kesäyliopistojen järjestäminä. Avoimet opinnot ovat keino tutustua korkeakoulutukseen, täydentää aiempia opintoja ja kehittää osaamistaan. Keskimääräistä opiskelijavolyymia kuvaava netto-opiskelijamäärä oli avoimissa opinnoissa vuonna 2024 lähes 120 000.

Avoimet korkeakouluopinnot ovat maksullisia, mutta hallituksen suunnitelman mukaan ilman korkeakoulupaikkaa jääneille toisen asteen koulutuksesta valmistuneille tarjottaisiin maksuton 30 opintopisteen opintoseteli avoimeen korkeakouluun. Lisäksi maksusääntelyä vapautettaisiin ”siten, että korkeakoulut voivat paremmin kattaa avoimesta koulutuksesta niille aiheutuvia kustannuksia”.

Toisin sanoen ehdotuksen perusteella Suomessa olisi tulevaisuudessa mahdollisuus suorittaa korkeakoulututkinto saamatta opinto-oikeutta valintakokeella, todistusvalinnalla tai avoimien korkeakouluopintojen kautta. Tutkinnon voisi suorittaa osallistumalla maksullisille kursseille, mitä voi kutsua myös maksulliseksi korkeakoulututkinnoksi. Aihetta voi tarkastella lukuisista eri näkökulmista, ja esimerkiksi resurssien riittävyys on herättänyt keskustelua, sillä samaan aikaan korkeakoulujen perusrahoitusta leikataan. Tässä tekstissä ehdotusta arvioidaan koulutusoikeudellisesta näkökulmasta.

Maksullisuuskeskustelun jatkumolla

Muutama vuosi sitten julkaistussa artikkelissani keskitytään korkeakoulujen lukukausimaksujen oikeudelliseen analysointiin. Tuolloin maksullisuuden aikajanalla oli vuoden 2017 alussa käyttöön otetut lukukausimaksut EU- ja ETA-alueiden ulkopuolelta tuleville opiskelijoille. Niitä toimeenpannessa uumoiltiin, ettei lukukausimaksujen laajentamiselle ole tarvetta. Tilanne on sittemmin muuttunut toiseksi, ja keskustelu lukukausimaksuista on jatkunut. Vuonna 2022 pohdittiin lukukausimaksujen laajentamista kaikille korkeakouluopiskelijoille. Vuonna 2024 toteutettiin EU- ja ETA-alueiden ulkopuolisten opiskelijoiden lukukausimaksujen täyskatteellistaminen.

Maksullisuuteen liittyviä toimenpiteitä on tehty korkeakoulutuksessa lukukausimaksuja laajemminkin. Viime vuonna voimaan tulleilla asetusmuutoksilla (199/2024, 200/2024) avoimien korkeakouluopintojen enimmäishintaa nostettiin 15 eurosta 45 euroon opintopisteeltä yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa. Jo tuolloin esitettiin huoli kansalaisten mahdollisuuksista osallistua avoimeen korkeakouluopetukseen ja edetä korkeakoulutukseen yhdenvertaisesti. Maksusääntelyn vapauttamista voitaneen tulkita siten, että enimmäishintaan on luvassa muutoksia.

Nyt kaavailtava maksullinen korkeakoulututkinto asettuu samalle jatkumolle kuluneiden vuosien keskusteluiden ja muutosten kanssa, sillä ydinajatus on sama: koulutuksen voi hankkia itselleen opiskelemalla maksua vastaan.

Nyt kaavailtava maksullinen korkeakoulututkinto asettuu samalle jatkumolle kuluneiden vuosien keskusteluiden ja muutosten kanssa, sillä ydinajatus on sama: koulutuksen voi hankkia itselleen opiskelemalla maksua vastaan. Mikään sääntely ei suoraan kiellä toteuttamasta ehdotusta. Sitä on kuitenkin tarpeen tarkastella myös oikeudellisesti, erityisesti aiheen perus- ja ihmisoikeuskytkösten vuoksi.

Suomalaista koulutusjärjestelmää ja koulutuksellisia oikeuksia läpileikkaa yhtäläisyyden ajatus. Sillä viitataan yhdenvertaisuuteen, syrjimättömyyteen ja tasa-arvoon koulutuksessa. Koulutus rahoitetaan julkisin varoin, ja julkisella vallalla on velvollisuus huolehtia koulutuksellisten oikeuksien toteutumisesta. Käytännössä yhtäläisyyttä voidaan toteuttaa monenlaisin keinoin, kuten noudattamalla kykyjen ja erityisten tarpeiden mukaisuutta sekä maksuttomuutta. 

Kaventuuko kyvykkyyden vaatimus?

Suomen perustuslaissa turvataan jokaiselle oikeus kouluttautua kykyjen ja erityisten tarpeiden mukaan. Erityiset tarpeet liittyvät yksilöllisiin ominaisuuksiin, jotka aiheuttavat erilaisia kouluttautumisen esteitä. Niiden perusteella yksilö on oikeutettu tukeen, jotta oikeus kouluttautua voisi tosiasiallisesti toteutua. Kyvykkyyttä puolestaan on pidetty keskeisenä ohjenuorana korkeakoulutukseen hakeutuessa. Valintakokeita ja enenevissä määrin myös todistusvalintaa ja avoimen väylää on pidetty seulana sille, että korkeakoulutukseen pääsevät he, joilla on opintoihin riittävät valmiudet ja kyvyt.

Kotimaisella sääntelyllä on tausta Suomea velvoittavissa kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa, joiden koulutusta koskeville määräyksille lähtökohtana on oikeus opetukseen ja sen yhdenvertainen saavutettavuus. Taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskevan sopimuksen mukaan kyvykkyys on keskeinen arviointikriteeri oikeudessa koulutukseen. Sitä voidaan arvioida esimerkiksi valintakokein tai aiemman opintomenestyksen perusteella. Kyvyt voivat olla joko synnynnäisiä tai hankittuja ominaisuuksia, jotka luovat pohjaa sivistykselliselle kyvykkyydelle.

Kotimaisella sääntelyllä on tausta Suomea velvoittavissa kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa, joiden koulutusta koskeville määräyksille lähtökohtana on oikeus opetukseen ja sen yhdenvertainen saavutettavuus.

Kyvykkyyden ja yhdenvertaisuuden näkökulmasta ajatus maksuttoman opintosetelin tarjoamisesta ilman korkeakoulupaikkaa jääneille toisen asteen koulutuksesta valmistuneille on niin ikään pulmallinen. Sinänsä se on linjassa koulutustason nostamisen kanssa, mutta toisaalta maksuttoman opintosetelin kohdentaminen kyseiselle ryhmälle voi toimia eriarvoistavana esimerkiksi muiden ikäryhmien tai eri elämänvaiheessa olevien kouluttautumisen kannalta.

Kaikkiaan maksullinen korkeakoulututkinto loisi kyvykkyyden kanssa kilpailevan keinon hankkia korkeakoulututkinto. On selvää, että taloudellinen kyvykkyys ei ole perus- ja ihmisoikeussääntelyn tarkoittamaa sivistyksellistä kyvykkyyttä. Kykyjen mukaisuus koulutuksellisten oikeuksien toteuttajana uhkaa rapautua rinnakkaisen mekanismin myötä.

Maksuttomuus on koulutuksen yhdenvertaisuuden ytimessä

Perustuslaissa turvataan oikeus kouluttautua varattomuuden estämättä. Tämä ohjaa ensinnäkin siihen, että on oltava olemassa jonkinlainen opintotukijärjestelmä. Avoimen korkeakoulun opiskelijat eivät kuitenkaan ole oikeutettuja opintotukeen. Jos avoimessa korkeakoulussa opiskelee työttömänä, sille on varsin tiukat kriteerit. Pääsäännön mukaan päätoimisella opiskelijalla ei ole oikeutta työttömyysetuuteen, kun opinnot tähtäävät tutkinnon suorittamiseen.

Toiseksi perustuslaki ohjaa tulkintaan siitä, että koulutuksen maksuttomuus turvaa yhtäläisellä tavalla oikeutta kouluttautua. Lisäksi esimerkiksi TSS-sopimus velvoittaa tekemään korkeamman opetuksen mahdolliseksi kaikille ”ennen kaikkea ottamalla asteittain käyttöön maksuton opetus”. Opintotukijärjestelmä ja maksuton koulutus yhdessä ovat turvanneet oikeutta kouluttautua yhdenvertaisesti riippumatta taloudellisesta asemasta.

Opintotukijärjestelmä ja maksuton koulutus yhdessä ovat turvanneet oikeutta kouluttautua yhdenvertaisesti riippumatta taloudellisesta asemasta.

Kun maksuttomuus ymmärretään suppeasti, sillä viitataan korkeakoulutukseen osallistumisen maksuttomuuteen. Maksuttomuuden laajassa tulkinnassa kaikki koulutukseen liittyvä, kuten opetusvälineet ja ruokailu, ovat ilmaisia. Laaja tulkinta on käytössä oppivelvollisuuden piiriin kuuluvassa koulutuksessa, kun taas tutkintoon johtavaan korkeakoulutukseen soveltuu maksuttomuuden suppea tulkinta.

Voimassa olevissa yliopistolaissa ja ammattikorkeakoululaissa korkeakoulututkintoon johtava opetus ja valintakokeet säädetään maksuttomiksi. Muusta toiminnasta korkeakoulu saa periä maksuja. Näin sääntely mahdollistaa sen, että esimerkiksi avoimen yliopiston opinnoista saa periä maksuja, sillä ne eivät ole tutkintoon johtavaa opetusta. Samalla se ilmentää tutkintoon johtavan koulutuksen maksuttomuuden periaatetta.

Avoimen korkeakoulun kautta suoritettava maksullinen korkeakoulututkinto ei poistaisi mahdollisuutta hakeutua maksuttomaan koulutukseen. Sen olemassaolo kuitenkin kyseenalaistaisi maksuttomuuden ajatusta hyvin perustavanlaatuisella tavalla, jolla on eittämättä myös syvemmälle käyviä vaikutuksia koulutusjärjestelmään.

Avoimuutta ja yhtäläisyyttä koetellaan

Viime vuosien koulutuspoliittiset keskustelut ja päätökset ovat osoittaneet, että pyrkimyksiä korkeakoulutuksen maksullisuuden laajentamiseksi on olemassa. Niin poliittisessa, hallinnollisessa kuin oikeudellisessa toiminnassa perustana olisi oltava prosessien läpinäkyvyys ja avoimuus.

Puoliväliriihen linjausta on kritisoitu avoimen valmistelun ja julkisen keskustelun puutteesta. Tämä näyttää toisinnolta vuoden 2022 lukukausimaksukeskustelulle, jossa poliittinen ja oikeudellinen kysymys käännettiin virkamiestyönä käsiteltäväksi hallinnolliseksi kysymykseksi.

Maksullisessa korkeakoulututkinnossa ei ole kyse ainoastaan rinnakkaisesta keinosta hankkia tutkinto. Se haastaa yhtäläisyyden ajatusta, jota koulutusoikeudelliset normit ja periaatteet toteuttavat.

Lopulta maksullisessa korkeakoulututkinnossa ei ole kyse ainoastaan rinnakkaisesta keinosta hankkia tutkinto. Se haastaa yhtäläisyyden ajatusta, jota koulutusoikeudelliset normit ja periaatteet toteuttavat. Toisaalta ei voi väittää, että ehdotuksen kaltaisen mekanismin perustaminen olisi kiellettyä. Samaan aikaan perus- ja ihmisoikeusmyönteisen laintulkinnan kannalta sitä ei voi pitää myöskään suositeltavana tai tavoiteltavana.

Koulutuksen maksullisuutta vahvistavilla linjauksilla saatetaan tulla muuttaneeksi järjestelmää, joka on rakennettu jokaisen mahdollisuudelle osallistua koulutukseen omien kykyjen mukaan, taloudellisesta tilanteesta riippumatta. Näin koulutuksesta muotoutuu vähitellen kulutushyödyke, mikä on omiaan luomaan kouluttautumisen esteitä. Siksi jokainen askel maksullisuuden suuntaan on askel ulommas yhdenvertaisuudesta koulutuksessa.

HT Iina Järvinen työskentelee tutkijatohtorina strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamassa OBaMa – Osallistumisen esteiden yli -hankkeessa Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksella.

Artikkelin kuvituskuva: Landsmann / Unsplash

Julkaisu Tutkinto avoimesta korkeakoulusta – millä hinnalla? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yhteiskuntatieteissä vieraantuminen käsitteenä juonnetaan useimmiten Karl Marxin vuoden 1844 taloudellisfilosofisista käsikirjoituksista. Niissä Marx kytki vieraantumisen kapitalismin rakenteisiin, eikä inhimillisen olemassaoloon itsessään, toisin kuin häntä edeltäneet filosofit kuten Friedrich Hegel, Max Stirner ja Ludwig Feuerbach. 

Koska Marxille työnteko itsessään oli keskeinen inhimillisen toiminnan muoto, jonka kautta ihminen saattoi merkityksellisesti toteuttaa itseään, tuota työtä ohjaavilla rakenteilla oli suurta merkitystä. Marxin mukaan kapitalismi muuttaa ihmisten väliset suhteet ainoastaan välinearvoisiksi vaihtosuhteiksi.

Vieraantumisen suosio yhteiskuntatieteellisenä käsitteenä on vaihdellut voimakkaasti 1900-luvulla. Käsitteellä katsotaan kuitenkin olevan yhä selitysvoimaa.

Marx katsoi, että kapitalistinen työ vieraannutti työntekijän työnsä tuotteesta, johon hänellä ei ollut yleensä varaa, työprosesseista, joihin hän ei voinut vaikuttaa ja työyhteisöstä, jossa muut ilmenivät hänelle kilpailijoina – sekä lopulta itsestään, koska toisten määrittelemä työ antoi vain harvoin hänelle mahdollisuuksia toteuttaa itseään. Mutta onko yli 170 vuotta vanhalla kritiikillä enää mitään kerrottavaa modernista kapitalismista ja työelämästä?

Vieraantumisen suosio yhteiskuntatieteellisenä käsitteenä on vaihdellut voimakkaasti 1900-luvulla. Käsitteellä katsotaan kuitenkin olevan yhä selitysvoimaa. Tässä artikkelissa kerrataan lyhyesti vieraantumiskäsitteen historiaa, esitellään vieraantumiskritiikin uutta aaltoa sekä tarkastellaan käsitteen soveltuvuutta korkeakoulutuksen piiriin.

Marxilaisen vieraantumiskäsitteen lyhyt historia 

Vieraantumisen käsite mielletään usein vähättelevästi ”nuoren Marxin” kypsymättömäksi ajatteluksi johtuen siitä, että se ei toistu hänen myöhemmissä kirjoituksissaan kuten Marxin pääteoksiksi mielletyissä Pääoma -kirjoissa. Italialainen sosiologian professori Marcello Musto kuitenkin esittää, että kyse on virheellisestä tulkinnasta: vieraantumisen käsite sisältyy Pääomassa esiintyvään tavarafetisismin käsitteeseen, joka käsittelee arvon muodostumista suhteessa hintaan – vaihtoarvoon – eikä sen taustalla olevaan inhimilliseen työpanokseen. 

Tässä suhteessa se asettuu samaan jatkumoon alkuperäisen vieraantumisen käsitteen muotoutumisen kanssa. Siinä työntekijän keskeisin rooli tuotantoprosessissa on vain lisäarvon tuottaminen tiukentuvan kilpailun puitteissa. Työntekijä kantaa Marxin mukaan yrityksen kilpailukyvyn ylläpidon harteillaan, koska se nojaa hänen työpanokseensa. Työntekijästä tulee tuotantoresurssi, joka ei laadullisesti juuri eroa tuotannon tuloksista.

Vieraantumisen katsottiin johtavan myös vaikeasti sanoiksi puettavaan yhteiskunnalliseen tyytymättömyyteen ja pahoinvointiin.

Marxin kannalta tähän kuvioon tiivistyy myös kapitalismin ongelma: tuotantojärjestelmänä se on tehokas, mutta kokonaisuudessaan koneellistava. Toisin sanoen vieraantuminen on yhteiskunnallinen ilmiö, jota kapitalismi väistämättä tuottaa. Käsite soveltuu Marxin alkuperäiseen kapitalismin kritiikkiin siten, että kumoamalla kapitalistiset tuotantosuhteet voitaisiin myös poistaa vieraantuminen. Näin ollen vieraantumisen käsite ei olisikaan ”kypsymätöntä” ajattelua, vaan marxilaisen kritiikin ydintä. 

Jälkimarxilaisessa teoretisoinnissa, esimerkiksi Frankfurtin koulukunnan jäsenten ja unkarilaisen marxilaisen teoreetikon Georg Lukácsin kirjoituksissa, vieraantuminen muuntautuu tavarafetisismistä edelleen reifikaation käsitteeksi. Kaikissa taustalla kuitenkin on sama esineellistämisen kuvio, jossa inhimillinen toiminta pelkistyy sen tuottamaksi tavaraksi. Työllä ei ole sen hinnan ulkopuolista arvoa.

Vieraantumisen katsottiin johtavan myös vaikeasti sanoiksi puettavaan yhteiskunnalliseen tyytymättömyyteen ja pahoinvointiin. Käsitteen houkuttelevuudesta kertonee se, että yhdysvaltalaisessa sosiologiassa ja sosiaalipsykologiassa vieraantumisesta yritettiin muokata määrällisiin tutkimuksiin ja kyselyaineistoon soveltuva, mitattava käsite. Tästä vieraantumisen määritelmästä tosin poistettiin marxilainen kapitalismikritiikki, ja pikemminkin yritettiin ”korjata” kapitalismia järjestelmän omilla ehdoilla. Katse siirtyi siis vieraannuttavista yhteiskunnallisista rakenteista yksilöiden kokemuksellisuuteen – esimerkiksi työtyytyväisyyteen. 

Myös ranskalaisen filosofi Louis Althusserin kaltaiset merkittävät jälkimarxilaiset teoreetikot pitivät vieraantumisen käsitettä puutteellisena ja sopimattomana moderniin marxilaiseen analyysiin. 1970-luvun loppua kohden käsitettä käytettiinkin vähenevissä määrin myös jälkimarxilaisissa piireissä.

Vieraantumiskritiikin uusi aalto

2000-luvulle tultaessa vieraantumisen käsite esiintyy silti yhä etenkin kriittisen sosiologian piirissä. Käsite on yhä voimakkaiden merkitysten lataama, mutta samaan aikaan sillä katsotaan yhä olevan selvitysvoimaa esimerkiksi sovellettuna globalisaation synnyttämiin muutoksiin poliittisen talouden järjestäytymisessä. 

Vieraantumiskritiikin uudessa aallossa halutaan päivittää käsitettä nykyaikaan sopivaksi tai laajentaa sitä uusiin konteksteihin, kuten finanssikapitalismin tai korkeakoulutuksen piiriin.

Uuden aallon tutkijoiden julkaisuissa kartoitetaan miten Marxin käsitys vieraantumisesta muotoutui, miten käsite muovautui 1900-luvun mittaan tai käydään seikkaperäisesti läpi mitä Marx oikeastaan kirjoitti vieraantumisesta. Uuden aallon tutkijat soveltavat vieraantumista käsitteenä myös tiukan marxilaisen kehyksen ulkopuolella, kuvauksena aikakautemme merkityksellisen elämän epätoivoisesta etsinnästä.

Marxilaiselle vieraantumiskritiikille ominaiset kysymykset työn merkityksellisyydestä ovat kääntyneet odotuksiksi työntekijää kohtaan: työntekijän edellytetään suoranaista intohimoista paloa työhönsä ja täyttä sitoutumista, vaikka samaan aikaan epävarmuus työelämässä kasvaa. 

Saksalainen sosiologi Hartmut Rosa on käsitellyt vieraantumista modernien yhteiskuntien ”kiihtymisen” yhteydessä: entistä enemmän pitäisi ehtiä tekemään entistä nopeammin. Teknologinen kehitys on tehnyt elämästä kokonaisuutena aiempaa nopeatahtisempaa, mutta myös mahdollistanut suoritusten mittaamisen. Niin työstä kuin elämästäkin tulee jatkuvaa kiihtyvästi kertyvän tehtävälistan vieraannuttavaa suorittamista, eikä teknologinen kehitys ole lisännyt odotusten mukaisesti vapaa-aikaa ja hyvinvointia kuin harvoille. 

Rosa puhuukin kirjoissaan resonanssin käsitteestä vastakohtana vieraantumiselle. Resonanssi kuvaa merkityksellistä yhteyttä ja vastavuoroisuutta maailman kanssa, joka ei pelkisty suoritteiden vaihtosuhteeksi. Resonanssia ei tule ajatella etuoikeutena, vaan inhimillisen merkityksellisen elämän edellytyksenä, johon kaikilla on oikeus.

Myös Turun yliopiston sosiologian professori Suvi Salmenniemi on pohtinut vieraantumisen käsitteen päivittämistä niin, että sillä selitettäisiin kroonista uupumusta modernissa suomalaisessa työelämässä. Pääosin yksilöt jäävät yksin työhyvinvoinnin ongelmien kanssa, vaikka joidenkin alojen aliresursointi ja arvostuksen puute liittyy myös yhteiskunnallisiin rakenteisiin. Työelämän nykyisessä muodossa ei nähdä ongelmia, joita ei voitaisi korjata rajatuilla ja teknisillä korjausliikkeillä työhyvinvointiin.

Marxilaiselle vieraantumiskritiikille ominaiset kysymykset työn merkityksellisyydestä ovat kääntyneet odotuksiksi työntekijää kohtaan: työntekijän edellytetään suoranaista intohimoista paloa työhönsä ja täyttä sitoutumista, vaikka samaan aikaan epävarmuus työelämässä kasvaa. Tämä näkyy erityisesti aloilla, joilla työntekijän sisäinen motivaatio – kutsumus – antaa työlle merkitystä, mutta työtä käytännössä tehdään jatkuvan ohjauksen ja tehokkuusajattelun piirissä.

Löytyykö korkeakoulumaailmasta vieraantumista?

Vieraantumista on sovellettu myös lähestymistapana kriittisessä korkeakoulututkimuksessa, joka on käsitellyt etenkin angloamerikkalaisten korkeakoulujärjestelmien ongelmia niin henkilöstön kuin opiskelijoidenkin osalta. 

Korkeakouluissa työskentely on usein määritelty juuri edellä mainitun kaltaiseksi korkean sisäisen motivaation työksi, johon on liittynyt akateeminen vapaus määritellä omat työskentelyolosuhteet. Nämä akateemiselle työlle erityistä merkityksellisyyttä antaneet piirteet ovat kuitenkin uhattuina.

Krooninen ahdistus, työuupumus ja siihen liittyvä pahoinvointi akateemisissa ammateissa on kasvanut samaa tahtia, kun epävarmuus uranäkymistä lisääntyy suhteessa prekaarin eli projektiluonteisen lyhytaikaisen tai tilapäisen yliopistotyön lisääntymiseen. Tämä kehitys on tätä nykyä pikemminkin sääntö kuin poikkeus.

Vieraantumisen korkeakouluissa katsotaan usein myös liittyvän keskusjohtoisen johtamiskulttuurin eli managerialismin, laajentumiseen ja voimaantumiseen suhteessa yhteisölähtöiseen kollegiaaliseen johtamiskulttuuriin. Keskusjohtoisen ja ammattimaisen strategisen johtamisen puitteissa vaikutusmahdollisuudet koetaan usein puutteelliseksi. Kyse on yksinkertaisimmillaan siitä, että yliopistotyön itsehallinto sanan merkityksellisessä mielessä kaventuu. 

Myös Suomessa akateemisen kapitalismin ja korostetun kilpailukulttuurin laajetessa aiempaa vahvempi tuloksellisuusohjaus synnyttää ristiriitoja yliopistolaisten sisäisen motivaation ja korkeakoulupolitiikan tai korkeakoulujen prioriteeteista nousevien ulkoisten odotusten välille. Korkeakoulupolitiikan valossa tietotalouden työntekijä yliopistoissa ei kanna vain yliopiston, vaan kokonaisuuden osana kansantalouden kilpailukykyä harteillaan.

Myös Suomessa akateemisen kapitalismin ja korostetun kilpailukulttuurin laajetessa aiempaa vahvempi tuloksellisuusohjaus synnyttää ristiriitoja yliopistolaisten sisäisen motivaation ja korkeakoulupolitiikan tai korkeakoulujen prioriteeteista nousevien ulkoisten odotusten välille.

Kasvavat ulkoiset suorituspaineet ja keskusjohtoisuus sopivat huonosti korkean sisäisen motivaation työhön. Tätä tulkintaa tukee myös Tampereen yliopiston henkilökunnan haastatteluihin pohjaava tutkimusartikkeli, jonka mukaan ylhäältä johdetut muutosprosessit, jotka korostavat henkilöstön vähäistä vaikutusvaltaa, koettiin ajan myötä vieraannuttavina. Korkeakoulupolitiikan ja yliopiston tavoitteet koettiin kaukaisiksi omiin arvoihin nähden, mutta yliopistoyhteisö antoi yhä ratkaisevaa merkitystä omalle työlle. 

Voidaankin esittää, että mitä vähemmän yliopistolaiset kokevat voivansa vaikuttaa oman työnsä ehtoihin, odotuksiin ja olosuhteisiin, sitä vieraannuttavammaksi työ koetaan. Ulkoiset mittarit ja indikaattorit muuntavat sisäisesti motivoivan työn välinearvoiseksi, mikä jättää rajatusti tilaa merkitykselliselle ja omia intohimoja toteuttavalle työlle. Näissä olosuhteissa moni tutkija haluaakin vetäytyä keskittymään vain omaan työhönsä – siihen kaikkein motivoivimpaan osaan työtään. 

Kuitenkin Suomen kaltaisessa korkeakoulujärjestelmässä, jossa itsehallinto on ainakin nimellisesti taattu lain tasolla, vapaaehtoinen vetäytyminen itsehallinnon aikaakin vievistä toimielimistä voi vaikuttaa järkevältä ajankäytön priorisoinnilta lyhyellä tähtäimellä. Omaan työhön keskittyminen vahvistaa yhteisöllisen toiminnan sijaan muiden toimijoiden valtaa: työhönsä tunnollisesti keskittyvä tutkija voidaan esimerkiksi yksipuolisesti ajaa ulos työhuoneestaan, jos yliopisto katsoo sen oman kulurakenteensa kannalta tarpeelliseksi.

Subjektiivinen ja objektiivinen vieraantuminen?

Vieraantumista käsitteenä voisi mahdollisesti soveltaa hedelmällisesti korkeakoulutuksen ohella muihin korkean sisäisen motivaation aloihin, kuten esimerkkisi hoivasektorille, jossa niin ikään hoito- ja hoivatyön itsensä ulkopuoliset tehokkuusvaatimukset ja -mittarit määrittävät työn tekemisen käytäntöä ja rajaavat ammattilaisten autonomiaa. Käsitettä täytyy kuitenkin päivittää.

Vaikka Marx katsoo, että kapitalistinen työ on kokonaisuudessaan rakenteidensa vuoksi objektiivisesti vieraannuttavaa, yksilön kokemusta ei voida ohittaa, sillä vieraantumista ei subjektiivisesti koeta samoin tavoin. Niin akateemisen kuin tavanomaisenkin kapitalismin piirissä on myös menestyjiä, joille kokemus ei ole kokonaisuudessaan negatiivinen. 

Akateemisen kapitalismin piirissä menestyneet professorit voivat esimerkiksi kritisoida vaikkapa yliopiston toimintaa, mutteivat kuitenkaan kyseenalaistaisi koko järjestelmää. Toisaalta jatkuviin pätkätyösopimuksiin juuttuneiden nuorempien yliopistolaisten akateeminen identiteetti muotoutuu suhteessa hyvin toisenlaiseksi. Näin ollen vieraantumisen määritelmää ei voida myöskään jättää vain yksilöiden kokemusten tasolle. 

Vaikka Marx katsoo, että kapitalistinen työ on kokonaisuudessaan rakenteidensa vuoksi objektiivisesti vieraannuttavaa, yksilön kokemusta ei voida ohittaa, sillä vieraantumista ei subjektiivisesti koeta samoin tavoin.

Esimerkiksi edellä mainittu Tampereen yliopistofuusion vieraantumiskokemuksia luodannut tutkimusartikkeli asettaa vieraantumisen osaksi kokemuksellisuutta, mutta sen taustalla olevien yhteiskunnallisten voimasuhteiden ja rakenteiden kontekstissa. Vieraantumista kriittisesti tarkastelevan kirjallisuuden valossa korkeakoulutuksen piirissä vieraantumista vastustavat pyrkimykset tulisi ankkuroida uudistuvaan käsitykseen akateemisesta työstä, joka pyrkisi kytkeytymään osin irti tieteen ja tutkimuksen väliarvoisuudesta ja akateemisen kapitalismin korostamasta tulosohjauksesta. Näin akateeminen kutsumustyö ei tulisi hyväksikäytetyksi osana tietotalouden tuotantokoneistoa.

Tämä edellyttäisi sitä, että yliopistolaiset saisivat jatkossakin hallinnoida omaa työtään itselleen merkityksellisellä ja mielekkäällä tavalla. Kysymys onkin, ovatko nykymuotoiset yliopistot ja niitä ohjaava korkeakoulupolitiikka itsessään tästä tavoitteesta vieraantuneita?

Mikko Poutanen on yhteiskuntatieteiden tohtori ja erikoistutkija Turun yliopistossa sekä Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Artikkeli pohjaa vuonna 2022 julkaistuun tutkimusartikkeliin liittyen Tampereen yliopiston henkilöstön kokemuksiin vaikutusvallan hupenemisesta niin yliopiston sisäisen päätöksenteon kuin oman työnkin tasolla, joka artikkelissa kehystettiin yliopistosta vieraantumiseksi.

Artikkelin pääkuva: Abenteuer Albanien/Unsplash

Toimituksen korjaus 16.2. klo 12:55: Marcello Muston kansallisuus korjattu. Hän tosin opettaa tällä hetkellä kanadalaisessa yliopistossa.

Julkaisu Vieraantumisen käsite modernissa kapitalismissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomalaisten yliopistojen sisäinen demokraattinen hallintomuoto on ollut kansainvälisesti katsottuna vahva. Kolmikantainen, professoreita, muuta yliopistonhenkilöstöä ja opiskelijoita monesti jopa tasa-arvoisesti edustanut hallintomuoto on antanut yliopistoyhteisölle merkittävää valtaa. Tässä suhteessa suomalaisten yliopistojen itsehallintomalli oli ainutlaatuinen – myös muihin Pohjoismaihin verrattuna.

Usein tutkimusartikkeleissa joutuu selittämään seikkaperäisemmin kansainväliselle yleisölle suomalaisen korkeakoulutusjärjestelmän historiaa ja erikoisuuksia.

Yliopistolain uudistusta ennen valtioon kytketyt yliopistot vastasivat ensisijaisesti vain Opetus- ja kulttuuriministeriölle (OKM).

2000-luvun alkuvuosina Suomessa kuitenkin yleistyi näkemys siitä, että suomalainen korkeakoulupolitiikka uhkasi jäädä kansainvälisessä kilpailussa jälkeen. Globaalien tietotalouksien kilpailussa tämä nähtiin ongelmana myös Suomen kansantaloudelle. Syntyi käsitys kiireellisestä tarpeesta uudistaa järjestelmää. Muutosta kutsuttiin myös rakenteelliseksi kehittämiseksi. Käytännössä se tarkoitti yliopistojen määrän vähentämistä.

Suuruuden ekonomiaan uskoen korkeakoulupolitiikassa lähdettiin tavoittelemaan huippututkimusta ja huippuyliopistoja. Samalla kiinnitettiin vähemmän huomiota siihen, miten tämä muutti valtasuhteita yliopistojen sisällä ja suhteessa muuhun yhteiskuntaan.

Uusi akateeminen oligarkia

Ennen 1960- ja 1970-lukujen yliopistodemokratiaa kohentaneita muutoksia myös suomalaissa yliopistoissa voitiin katsoa vallinneen Burton Clarkin hahmottelema, eräänlainen akateeminen oligarkia. Tämä asetelma vaikuttaa palanneen uudessa muodossa niin kutsutun strategisen johtamisen myötä. Uudessa akateemisessa oligarkiassa yliopistojen hallinnollinen, tai tarkemmin operatiivinen, johto nousi keskeiseen asemaan elinkeinoelämän toimijoiden sekä valtiollisten toimijoiden (OKM) kasvavien odotusten välillä.

Taloudellisesta kilpailukyvystä tuli enenevissä määrin yliopistojen epäsuora vastuu. Näin tärkeää kansallista voimavaraa piti johtaa suunnitelmallisesti ja keskitetysti.

Korkeakoulupolitiikan muutos heijastui suomalaisen yliopistoinstituution johtamistavan muutokseen. Ulkoapäin tätä muutosta voi olla vaikea havaita, mutta säätiöyliopistoissa se on ollut selvintä.

Taloudellisesta kilpailukyvystä tuli enenevissä määrin yliopistojen epäsuora vastuu. Näin tärkeää kansallista voimavaraa piti johtaa suunnitelmallisesti ja keskitetysti. Demokraattiset rakenteet nähtiin liian hitaiksi, kuten usein käy taloudellisten prioriteettien edessä. Kiire näkyi myös korkeakoulupolitiikan suunnan muutoksessa.

Muuttuneet valtasuhteet ovat näkyneet myös yliopistolaisten kipuilussa heikentyneiden vaikuttamismahdollisuuksiensa kanssa. Saman on todennut myös OKM:n yliopistolakiuudistuksen vaikutusten arvioinnin raportti. Muutos yliopistotyössä on niin mittavaa, että se on päässyt näkyviin myös teatterin lavalla.

Uusi hallintomalli tuo muutoksen näkyväksi

Yliopistoyhteisöille jäävä rooli alkoi kaventua etenkin yliopistolakiuudistuksen myötä, kun säätiöyliopistot tulivat suomalaisen korkeakoulutuksen kentälle. Aalto-yliopistosta lähdettiin rakentamaan ”maailmanluokan yliopistoa”, joka olisi kansainvälisesti kilpailukykyinen. Aalto-yliopistosta tuli malli myös myöhemmälle Tampereen yliopiston fuusiolle.

Fuusioprosessit toivat myös hallinnolliset muutokset näkyviksi: säätiöyliopistojen fuusiot olivat voimakkaasti ylhäältä johdettuja prosesseja. Aallon tapauksessa fuusiota ajettiin tarkoituksellisesti kiireellä, jotta vastarintaa ei ehtisi järjestäytyä. Tampereella taas fuusion voimallinen edistäminen on johtanut kokemuksiin vieraantumisesta, joita toki kaikki yliopistolaiset eivät ole jakaneet.

Yliopistoyhteisöille jäävä rooli alkoi kaventua etenkin yliopistolakiuudistuksen myötä, kun säätiöyliopistot tulivat suomalaisen korkeakoulutuksen kentälle.

Muutoksen myötä yliopistojen autonomia tuli koskemaan ensisijaisesti yliopistojen johtoa, joka toteutti itsenäisesti Opetus- ja kulttuuriministeriön asettamia tavoitteita. Rahoitusinstrumenttien kautta OKM on säilyttänyt suoran ohjausyhteyden hallinnollisesti itsenäisiin yliopistoihin.

Keväällä 2021 tehty selvitys yliopistolain mahdollisesta avaamisesta yliopistodemokratian turvaamiseksi yliopistojen hallintojärjestelmissä päätyi kuitenkin suosittelemaan, että yliopistolakia ei avata, vaan johtosääntöjä pyrittäisiin muokkaamaan.

Tämän suhteen menestys on ollut kuitenkin kovin vaatimaton. Esimerkiksi Tampereella emeritusprofessorin ja entisen Helsingin yliopiston kanslerin Thomas Wilhelmssonin työryhmän suositukset yliopiston johtosäännön uudistamiseksi suurilta osin sivuutettiin.

Professori Jari Stenvall on todennut professoriliiton blogissa, että akateeminen johtajuus on entistä juridisempaa ja heikommin yliopistoyhteisölle tilivelvollista.

Mikko Poutanen on yhteiskuntatieteiden tohtori ja tutkijatohtori Tampereen yliopistossa sekä Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Artikkeli on osa Studia Generalia: Demokratiatutkimus -juttusarjaa.

Julkaisu Suomalaisen yliopistodemokratian ongelmat ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Korkeakoulut Suomessa ja ulkomailla ovat voimakkaiden muutospaineiden alla, ja yliopistojen väliset organisaatiofuusiot ovat yleistyneet viime vuosina. Suomessa merkittävänä rajapyykkinä voidaan pitää vuoden 2009 uutta yliopistolakia, jonka jälkeen on tapahtunut useita yliopistofuusioita. Fuusioiden avulla monet yliopistot ovat pyrkineet vastaamaan toimintaympäristön muutoksiin sekä saavuttamaan kokoon ja tehokkuuteen liittyviä etuja.

Fuusiot voivat kuitenkin olla haastavia, sillä yleisen käsityksen mukaan noin 70 prosenttia fuusioista epäonnistuu asetettujen tavoitteiden saavuttamisessa. Käsityksiä epäonnistumisten suuresta osuudesta ja muutosten luontaisesta taipumuksesta epäonnistua on myös haastettu.

Fuusion onnistumisen määrittely sekä tavoitteiden saavuttamisen mittaaminen voikin olla hankalaa. Muutos voidaan myös nähdä jatkuvana prosessina, jossa yksittäisen muutostapahtuman vaikutusta voi olla mahdotonta arvioida. Näkemys fuusioiden ja organisaatiomuutosten haastavuudesta on kuitenkin laajalti jaettu sekä tutkijoiden että toteuttajien keskuudessa.

Ihmisten arviot organisaatiomuutoksista ovat usein kielteisiä, ja epäonnistumisten syyksi onkin ehdotettu inhimillisiä tekijöitä. Talouden ja strategian lisäksi tutkimuksissa on alettu kiinnittää huomiota fuusioituvien ryhmien välisiin suhteisiin sekä siihen, millainen suhde työntekijöillä on uuteen organisaationsa.

Tästä lähtökohdasta olemme toteuttaneet viimeisen vuosikymmenen aikana useita tutkimushankkeita. Esittelemme seuraavaksi hankkeista viimeisintä, joka käsitteli Tampereen korkeakouluyhteisön syntyä.

Tampereen korkeakouluyhteisön muotoutuminen

Tutkimme vuosina 2019−2021 Tampereen korkeakouluyhteisön syntyä organisaatio- ja sosiaalipsykologisesta näkökulmasta. Keskiössä olivat uuden organisaation identiteetin synty ja yhdistyvien ryhmien väliset suhteet. Henkilöstön kokemuksia muutosprosessissa selvitettiin kolmella kyselyllä, jotka toteutettiin maaliskuussa 2019, tammikuussa 2020 ja marraskuussa 2020. Hankkeen rahoittivat Työsuojelurahasto, Tampereen yliopisto ja Tampereen ammattikorkeakoulu.

Tampereen korkeakouluyhteisö syntyi vuoden 2019 alussa, kun Tampereen yliopisto ja Tampereen teknillinen yliopisto yhdistyvät uudeksi säätiöyliopistoksi. Yhdistymistä oli valmisteltu usean vuoden ajan. Tampereen ammattikorkeakoulu puolestaan jatkoi itsenäisenä osakeyhtiönä, jonka osake-enemmistön omistavat yhdistyneet yliopistot. Ryhmäsuhteiden näkökulmasta fuusiossa oli siis kolme osapuolta: yhdistyvät yliopistot sekä niiden omistuksessa oleva ammattikorkeakoulu.

Keskeistä fuusion onnistumisessa on samastuminen, jolla tarkoitetaan sitä, missä määrin yksilö määrittelee osan identiteetistään ja minäkuvastaan organisaatiojäsenyyden kautta.

Organisaatiopsykologian näkökulmasta fuusio on ryhmätilanne, jossa uusi organisaatio muodostuu kahdesta tai useammasta aiemmin erillisestä organisaatiosta. Keskeistä fuusion onnistumisessa on samastuminen, jolla tarkoitetaan sitä, missä määrin yksilö määrittelee osan identiteetistään ja minäkuvastaan organisaatiojäsenyyden kautta. Organisaatioon kuten muihinkin ryhmiin samastuminen liittyy näin ollen vahvasti yksilön kokemaan yhteenkuuluvuuden tunteeseen työkavereiden kanssa.

Fuusion onnistuminen edellyttää, että eri taustoista tulevat työntekijät samastuvat uuteen yhteiseksi koettuun organisaatioon. Vahva samastuminen myös ennustaa monia positiivisia asioita, kuten työtyytyväisyyttä sekä vähäistä irtisanoutumisten ja poissaolojen määrää. Samastuminen ei kuitenkaan tutkimusten mukaan ole yksiulotteinen ilmiö, vaan organisaatioon voidaan samastua useilla tavoilla.

Fuusiokontekstissa samastuminen voi olla esimerkiksi kaksijakoista, eli uusi organisaatio saattaa aiheuttaa ristiriitaisia tunteita. Toisaalta myös käsitys uuden organisaation identiteetistä sekä sen yhdenmukaisuudesta voi vaikuttaa kokemuksiin varsinkin fuusioprosessin alkuvaiheessa. Samastumisen merkitys organisaatiofuusioissa tunnetaan hyvin, ja useat tutkimukset ovat osoittaneet, että samaistuminen tyypillisesti laskee yhdistymisen alkuvaiheessa koko organisaation tasolla.

Sopeutumisesta vieraantumiseen

Tampereen yliopiston syntyä tutkivassa hankkeessa selvitimme erilaisia tapoja samastua organisaatioon ja paikansimme neljä erilaista sopeutumisprofiilia. Analyysissä keskityimme neljään tekijään, joista kaksi liittyi työntekijän kokemuksiin organisaatioon kuulumisesta ja toiset kaksi työntekijän näkemyksiin organisaatiosta. Organisaatioon kuulumista mittaavat muuttujat olivat organisaatioon samastuminen ja ristiriitainen organisaatioon samastuminen.

Näistä ensimmäinen kuvastaa ylpeyden tunnetta ja yhteenkuuluvuutta, kun taas jälkimmäinen kuvastaa yhtäaikaisia vihan ja rakkauden tunteita työpaikkaa kohtaan. Työntekijän näkemyksiä uudesta organisaatiosta kuvastivat näkemykset organisaation identiteetin vahvuudesta ja organisaation identiteetin ristiriitaisuudesta. Näistä ensimmäinen kuvastaa organisaation toiminnan ja päämäärän selkeyttä ja jälkimmäinen toiminnan ja päämärän ristiriitaisuutta.

Etsimme muutosta, mutta löysimmekin yllättävää pysyvyyttä.

Kun aluksi analysoimme muuttujien keskiarvoja erikseen, tilanne näyttäytyi melko pysyvänä. Tampereen yliopiston ja Tampereen teknillisen yliopiston välillä oli pieniä eroja erityisesti ristiriitaisessa samastumisessa sekä identiteetin vahvuudessa ja ristiriitaisuudessa. Myös keskiarvojen muutokset mittauspisteiden välillä olivat todella vähäisiä, joten näytti siltä, että prosessin aikana ei olisi juurikaan tapahtunut muutosta.

Etsimme muutosta, mutta löysimmekin yllättävää pysyvyyttä. Vaikka muutosta organisaation ja eri ryhmien keskiarvojen tasolla ei juuri löytynyt, on kuitenkin mahdollista, että muutosta tapahtuu yksilötasolla ja että aineistosta voidaan löytää erilaisia muutosprofiileja.

Aineistosta paljastui neljä erilaista sopeutumisprofiilia eli tietylle työntekijäjoukolle yhdenmukaista tapaa reagoida organisaatiofuusioon. Profiileista kolme olivat hyvin pysyviä, eli niissä ei juurikaan tapahtunut muutosta eri mittauspisteiden välillä. Kolmeen pysyvään profiiliin kuului yhteensä 88 prosenttia kaikista työntekijöistä.

Pysyvät profiilit jakautuivat sopeutujiin, vieraantujiin ja varovaisiin. Sopeutujat (17 %) kokivat voimakasta samastumista, he pitivät yliopiston identiteettiä vahvana ja kokivat vähäistä ristiriitaa, kun taas vieraantujat (25 %) kokivat voimakasta ristiriitaa ja vähäistä samastumista. Vieraantujien mielestä myös yliopiston identiteetti oli heikko. Suurin ryhmä varovaiset (46 %) jäi näiden kahden aiemman ryhmän väliin.

Ilmeisesti uuteen organisaatioon tai siihen kuulumiseen liittyvät kysymykset eivät muutosprosessin missään vaiheessa herättäneet suuria intohimoja varovaisten joukossa – tai sitten he eivät pitäneet muutosprosessia itsessään kovin merkityksellisenä tapahtumana. Vain 12 prosentilla työntekijöistä asennoituminen organisaatioon muuttui selkeästi. Tässä ryhmässä muutos tarkoitti melko nopeaa ja voimakasta siirtymää sopeutumisesta kohti vieraantumista puolentoista vuoden aikana keväästä 2019 syksyyn 2020.

Moni näyttää jatkavan työntekoaan kuin ennenkin

Usein sanotaan fuusioiden olevan isoja mullistuksia yhdistyvien organisaatioiden henkilöstölle. Myös niiden menestyksestä esitetään kriittisiä arvioita. Näyttää kuitenkin siltä, että monet jatkavat työntekoaan kuten ennenkin. Fuusion alun integraatiovaihe ei merkittävästi muuta heidän käsityksiään työpaikastaan, vaan käsitys uudesta organisaatiosta voi muodostua  jo fuusion ensi metreillä.

Usein sanotaan fuusioiden olevan isoja mullistuksia yhdistyvien organisaatioiden henkilöstölle.

Entäpä sitten kielteistä muutosta kokeneet 12 prosenttia vastaajista? Vaikka 12 prosenttia kuulostaa melko pieneltä osuudelta, esimerkiksi tutkimassamme Tampereen yliopiston tapauksessa se vastasi todennäköisesti noin 500 työntekijää, joiden kokemus työyhteisöstään oli heikentynyt merkittävästi. Syitä tähän voi olla monia, mutta tutkimusten mukaan asiaan on mahdollista vaikuttaa hyvällä johtamisella ja tukemalla jatkuvuutta.

Onnistuneen fuusion toteuttamista tukemaan olemme koonneet useisiin tutkimuksiin pohjautuvan verkkosivuston, joka käsittelee fuusioita sekä organisaation sisäisestä että ulkoisesta näkökulmasta käytännöllisellä mutta tutkimuslähtöisellä tavalla. Kun otetaan huomioon lähitulevaisuudessa vastaantulevat organisaatioiden muutoshaasteet, mukaan luettuna tuleva sosiaali- ja terveydenhuollon eli sote-uudistus, alan tutkimukseen kannattanee perehtyä jo ennen muutoksia. Tämä siksi, että ensivaikutelma muutoksesta saattaa jäädä pysyväksi.

Jukka Lipponen on sosiaalipsykologian vanhempi yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa. Hän johtaa Työsuojelurahaston rahoittamaa hanketta, jossa tutkitaan Tampereen korkeakouluyhteisön muotoutumista henkilöstön näkökulmasta.

Ari-Matti Erjansola on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Hänen väitöskirjansa käsittelee visuaalista identiteettiä organisaatiomuutoksissa.

Artikkelin siteerausohje: Lipponen, Jukka ja Erjansola, Ari-Matti. 2022. ”Missä muutos? Vieraantujat ja sopeutujat Tampereen yliopiston fuusiossa” Politiikasta, 23.5.2022. https://politiikasta.fi/missa-muutos-vieraantujat-ja-sopeutujat-tampereen-yliopiston-fuusiossa/

Julkaisu Missä muutos? Vieraantujat ja sopeutujat Tampereen yliopiston fuusiossa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.