Akateeminen prekariaatti – Saksan nyky-yliopiston ongelma

Ihmisiä portaissa
Kuten Suomessa, myös Saksassa eletään sivistysyliopiston ja tuloksellisuutta korostavan yliopistomallin ristivedossa. Akateemisessa väessä yliopistopolitiikan uusi suuntaus on herättänyt närää alusta asti.

Eurooppalaisia yliopistoja on muutettu uuteen uskoon 1990-luvun lopulta alkaen Bolognan prosessina tunnetun EU:n korkeakoulupolitiikan mukaisesti. 

Saksassa on eletty parikymmentä vuotta kahden yliopistomallin, humboldtilaisen sivistysyliopiston ja uusliberalistisen taloudellisia prioriteetteja korostavan yliopistomallin ristivedossa. Tilanne on hankaloittanut tutkijaopettajien ja opiskelijoiden työtä ja opiskelua, ja siksi myös protestointia yliopistopolitiikkaa vastaan on nähty jatkuvasti. 

Vuonna 2021 tilanne kiihtyi, kun liittovaltio julkaisi Olen Hanna (Ich bin Hanna) -videon, joka yritti kuvata nykytutkijaa yliopistopolitiikan kannalta suotuisassa valossa. Video synnytti valtavan kritiikkivyöryn, jonka mukaan sivistysyliopiston oli korvannut uusi akateemisen prekariaatin vaihe. Prekaari akateeminen työ tarkoittaa lyhytaikaista tai tilapäistä yliopistotyötä, jossa tulevaisuus on jatkuvasti epävarmaa.

Tieteellisen työn rajoittamisen politiikka

Nykyaikaisen saksalaisen yliopistopolitiikan mukaan tutkimusta on suunnattava käytännön ongelmia palvelevien innovaatioiden luomiseen. Alun perin luonnontieteistä levinnyt lyhytkestoinen projektityöskentely on yliopistojen arkea. 2000-luvun alussa projektit olivat jo laajentuneet lähtökohtaisesti tieteenaloja ylittäviksi, eivätkä ne enää olleet vain oman alan tutkijoiden yhteistoimintaa. 

Tieteidenvälisyys ja projektityöskentely lisäsi yliopiston keskiryhmän, eli tutkijoiden ja opettajien, määrää moninkertaisesti. Projekteista jatkuvasti vapautuva tutkijatyövoima ei automaattisesti työllistynyt uudelleen, vaan yleiseksi käytännöksi tuli ”loppuun käytettyjen” tutkijoiden erottaminen.

Liittovaltiotasolla vuonna 2007 hyväksytty laki rajoitti yliopistotutkijoiden kokonaistyöskentelyn vuosityöajan kuuteen vuoteen ennen ja jälkeen tohtoriksi väittelyn. Jos tutkija ei ollut edennyt näiden kahdentoista vuoden aikana professorin uralle, edessä oli umpikuja.

Uusi yliopistopolitiikka pyrkii nopeasti ratkaisemaan tutkimuksen avulla uusia tiedeyhteisön ulkopuolelta määritettyjä ongelmia nopeassa tahdissa ulkopuolisen rahoittajan, usein valtion, toivomusten mukaisesti. 

1800-luvulta juontavan humboldtilaisen sivistysyliopiston yhtenä ajatuksena oli yliopistouran huipentuminen professuuriin, mutta yliopistotutkijoiden määrän moninkertaistuessa ja projektitutkimuksen vyöryessä yliopistoihin idea mitätöityi. Urakehitys professoriksi oli enää harvojen mahdollisuutena. Tilalle keksittiin yliopiston virtausidea, jonka tarkoituksena oli ohjata aina uusia voimia projektituotannon palvelukseen. 

Ajatus oli, että työvoima virtaa yliopiston läpi vauhdilla, ja voidaan siirtyä aina uusien ideoiden toteuttajien palkkaamiseen. Vanhat tutkijat ovat täyttäneet tehtävänsä aiemman innovaatiomassan tuottajina. Uudet innovaatiot tarvitsevat uusia tuottajia.

Ajattelutapa tappaa yliopistollisen tutkimuksen jatkuvuuden idean: perustutkimuksellisin keinoin pyritään ratkaisemaan visaisia ongelmia yhä uudestaan, uusin lähestymistavoin. Monta kertaa voidaan mennä harhaan, kunnes uusi lähestymistapa johtaa kantavaan tulokseen. 

Uusi yliopistopolitiikka taas pyrkii nopeasti ratkaisemaan tutkimuksen avulla aina uusia, tiedeyhteisön ulkopuolelta määritettyjä ongelmia nopeassa tahdissa ulkopuolisen rahoittajan, usein valtion, toivomusten mukaisesti. 

Konkreettiset vastareaktiot

Yliopistohenkilökunta ja opiskelijat ovat protestoineet Saksan nykyistä yliopistopolitiikkaa vastaan sen alusta asti. Vuoden 2021 alussa liittovaltiotasolla arvioitiin, että maassa tarvitaan konkreettinen esitys siitä, mihin politiikalla oikein pyritään ja millaista yliopistotutkijan työ on. Koulutus- ja tiedeministeriössä ideoitiin fiktiivisen biologitutkijan, Hannan, videohahmo. 

Ministeriön avaus riehaannutti tutkijat ja opettajat ympäri maan protestoimaan videota verkossa. Yhdessä pikaviestipalvelu Twitterin keskusteluketjussa oli yhtäkkiä 140 000 twiittiä, jossa saksalaiset tutkijat jakoivat vähemmän hohdokkaita kokemuksiaan yliopistomaailmassa. 

Aihe kulkeutui kesäkuussa 2021 liittovaltion parlamentin kyselytunnille, jossa käytiin vasemmistopuolueen (Die Linke) aloitteesta vilkas keskustelu. Hallituspuolueet sopivat, että tutkijoiden työskentelyaikaa koskeva laki otetaan arvioinnin kohteeksi.

Kriitikot vaativat, että koko järjestelmä pitäisi arvioida uudelleen. He katsovat, että saksalainen yliopisto ei voi toimia enää tulevaisuudessa yritystoiminnan periaattein. 

Keskustelua ei ole käyty yliopistoissa, vaan sosiaalisessa mediassa: kolmen 1980-luvulla syntyneen yliopistotutkijan avaukset käsittelivät vuosirajoituksia saksaksi ja englanniksi sekä lanseerasivat tunnisteen #IchBinHanna, joka protestoi ministeriön videota vastaan. Lisäksi keskustelu ulkomaalaisten asemasta konkretisoitui tutkija Reyhan Sahinin aihetunnisteen #IchBinReyhan tuottamassa keskustelussa. 

Kriitikot vaativat, että koko järjestelmä pitäisi arvioida uudelleen. He katsovat, että saksalainen yliopisto ei voi toimia enää tulevaisuudessa yritystoiminnan periaattein. 

Tutkijoiden sosiaaliseen mediaan tuottamaa sisältöä voi luonnehtia akateemisen prekariaatin kokemuksiksi yliopistossa toimimisesta. Akateeminen ura on epävarma ja vaikeasti ennustettava. 

Vuonna 2022 onkin ilmestynyt usean saksalaisen yliopistotutkijan prekaaria yliopistotyötä ruotiva yhteisjulkaisu, joka käyttää #IchBinHanna-tunnistetta otsikkonaan. Kirjassa keskiryhmän edustajat kertovat asemastaan yliopistopolitiikan kohteina ja kirjoittavat tutkijaopettajien reaktioista politiikkaa kohtaan. Lopuksi pohditaan toimenpidevaateita, joista osansa saavat liittovaltio, osavaltiot ja tutkimuslaitokset.

Kirjan mukaan yliopisto on irtautunut humboldtilaisuuden hengestä, kun yritystoiminnallinen yliopistopolitiikka soveltaa yliopiston ulkopuolisia toimintalogiikoita tieteelliseen toimintaan. Kirjoittajat olettavat tämän alkavan vähitellen heikentää yliopiston ja tieteen harjoittamisen houkuttelevuutta. Yliopistouudistus on vastakohta tutkimuksenteon ja opetuksen arvokkaille perusperiaatteille, vapaudelle ja luovuudelle.  Yliopisto on uudistusten myötä enää tiedontuottaja ja tieteenharjoittajat alennetaan ammatinharjoittajiksi (Wissenschaft als Beruf), mikä ei sovi humboldtilaiseen tiedekäsitykseen (Wissenschaft als Profession).

Prekariaattipolitiikan kritiikin sisältö: eriytynyt yliopisto

Saksassa yliopistojen nykytoimintatapaa kritisoidaan pinnalliseksi. Siinä ei oteta huomioon yliopistossa työskentelevien ryhmien erilaista asemaa. 

Yliopistopolitiikasta seuraa automaattisesti, että tutkijat menettävät itsenäisyytensä ja ovat yliopiston johdon ja hallinnon sekä professoreiden määräysvallan alaisia aivan toisella tavoin kuin aiemmassa itsenäisyyttä ja vastuuta korostaneessa yliopistokulttuurissa. Professorikunta on tämän uuden kurinpitovallan yläpuolella, jolloin yliopiston sisälle syntyy tutkimus- ja opetushenkilöstön eriytymistä. 

Vakinaisten professorienkin määrää on kuitenkin vähennetty, ja suurin osa tutkimus- ja opetushenkilökunnasta on määräaikaista. Lisäksi on siirrytty entistä enemmän valtionyliopistoista väljempään suuntaan kuten säätiöyliopistoihin samaan tapaan kuin Suomessakin. Kuten muutkin tutkijat, myös professorit työskentelevät entistä enemmän julkaise tai kuole -säännön alaisuudessa. 

Virtausidea ei kuitenkaan koske maineikkaimpia professoreita, jotka ovat päässeet nauttimaan järjestelmän hyvistä puolista.

Lisäksi heistä on tullut tutkimushankeanomusten tekokoneita, mikä sekin saattaa kuulostaa tutulta suomalaisille professoreille. Suuri osa niin professorien kuin tutkijoidenkin ajasta kuluu näihin toimintoihin samaan tapaan kuin muissakin eurooppalaisissa maissa. 

Sanotaan, että suuri osa työn tuloksista menee paperikoriin, kun toiseksi parhaaksi anomukseksi määritetty hanke-esitys hylätään. Toiseksi tulleille kun ei myönnetä palkintoja – tässä tapauksessa tutkimusrahoitusta. 

Ongelmat ovat kasautuneet, kun tutkijoita on hankittu lyhytaikaisiin projekteihin lisääntyvässä määrin. Projekteista vapautuu taas työvoimaa tekemään uusia tutkimusanomuksia, joiden määrä kasvaa entisestään.

Virtausidea ei kuitenkaan koske maineikkaimpia professoreita, jotka ovat päässeet nauttimaan järjestelmän hyvistä puolista. He saavat pitää oppituolinsa, kunhan vain koko ajan suoltavat uusia tutkimusartikkeleita vertaisarvioita tekeviin arvostettuihin englanninkielisiin julkaisuihin sekä tekevät jatkuvasti uusia tutkimusanomuksia, joiden ulkopuolinen rahoitus toteutuu. Näin yliopiston rahoitus ja maine kasvavat. Avuksi on Saksassakin otettu huippulaitos- ja huippuyliopisto -käsite.

Opetuksen ja tutkimuksen yhteyden katkeaminen

Saksalaiselle sivistysyliopistolle keskeinen tutkimuksen ja opetuksen yhteys on sekin alkanut murtua. Professorit eivät juuri tavalliseen opetukseen enää ehdi paneutua. Opetusvastuu on siirtynyt niin ikään akateemiselle prekariaatille, jonka päähuomio taas on omassa tutkimuksessa, uusien anomusten tekemisessä ja tutkimusartikkeleiden kirjoittamisessa. 

Opetus tuntuu monesti pakolta eikä niinkään iloa tuottavalta osalta työtä. Uuden yliopistojärjestelmän aikana opetuksen taso on laskenut, ja sen yhteys tutkimukseen on vähentynyt. Opetuksessa turvaudutaan tavanomaisuuksiin eikä tutkimuksellisesti innostavaan ongelmakeskeiseen pohdintaan. 

Esitetyn kritiikin mukaan opettajana toimiminen ei saksalaisessa yliopistossa ole enää haluttu tehtävä vaan pakkotyötä, mutta prekariaatti tekee sitä mitä käsketään. Kun opetusvelvollisuutta lisättiin projektitutkijoiden tehtäviin, oletettiin nuorten tuovan uusia tutkimuksellisia tuulia opiskelijoidenkin pohdittaviksi. Nyt epäillään, ettei näin olekaan käynyt.

Tilanne on tuonut epävarmuutta ja terveysongelmia sekä kasvattanut väärinkäytösten mahdollisuuksia. Työntekijöiden oikeuksista ei pidetä kiinni, kun halutaan pysyä kiinni järjestelmässä. Vapaa-aika ja lomat ovat niitä, joista luovutaan ensin. 

Esitetyn kritiikin mukaan opettajana toimiminen ei saksalaisessa yliopistossa ole enää haluttu tehtävä vaan pakkotyötä, mutta prekariaatti tekee sitä mitä käsketään.

Toisaalta prekariaatti alkaa huolehtia entistä enemmän omasta hyödystään eikä enää yliopistoyhteisön yhteisestä hyvästä. Tämä voi johtaa keinotteluun ja laskelmoiviin, ”hyödyllisiin” riippuvuussuhteisiin. Rasituksen ja ylitöiden lisääntyessä toiminta kääntyy itsekeskeiseksi. 

Perustutkimus vähenee ja yliopistosta tulee suora palvelulaitos. Soveltavassa tutkimuksessa tutkimuksen aihe, tavoitteet ja sisältö pysyivät aiemmin tekijöidensä määräysvallan piirissä. Nyt ulkopuoliset toimijat tunkeutuvat tutkimuksenteon ytimeen.

Lyhytaikainen työskentely, tutkimuksen teon riippuvuus sopimuksista ja perustutkimuksen teon vähyys koetaan negatiivisesti: enää ei voida puhua tutkijan urasta. Tutkimusjulkaisuissa esitetään puolivalmiita tuloksia, jotta saadaan julkaisuluetteloon pituutta. Yhteisartikkeleiden kirjoittajista osa ei juuri ole ollut tekemisessä julkaisun kanssa. 

Työttömyys uhkaa jatkuvasti koko akateemista prekariaattia. Varsinainen tutkimus liukuu etuoikeutettujen tehtäväksi – sellaisten, jotka esimerkiksi taloudellisista syistä ovat vapaita harjoittamaan sitä epävarmuuksien maailmassa. 

Epävarmassa asemassa ovat erityisesti naiset, joilla on lapsia. Lapsettomuuden valitseminen onkin yleinen keino välttää vaikeuksia. Ulkomaalaisilla on epävarmuuksia oleskelulupien saamisessa ja työsopimusten teossa. Kuitenkaan työsopimuksen päättymisen jälkeen heistä ei enää olla kiinnostuneita, arvioivat kriitikot.

Mihin suuntaan seuraavaksi?

Ministeriötasolla on tehty vuonna 2022 ulkopuolinen arviointi vuoden 2007 laista. Sekä väitöskirja- että tohtoritutkijoiden sopimustilanne ja urakehitys on määrä ottaa uudelleen käsittelyyn keväällä 2023. Rajoituslakia pidetään sinänsä tärkeänä, eikä suuria suunnanmuutoksia ole odotettavissa.

Nykyistä yliopistopolitiikkaa on harjoitettu Euroopassa nyt yli kaksikymmentä vuotta, angloamerikkalaisissa maissa kauemmin. Akateemisen prekariaatin syntyminen on tapahtunut asteittain. Kärkevimmät arvostelijat ovat kokeneet aiemman yliopistokäytäntöjen maailman ja pitävät nykyistä käytäntöä ei-toivottuna uudistuksena. 

Nyt odotetaan, mihin suuntaan opiskelijoiden ja nuorten tutkijoiden valtavirta asettuu. Kysytään, politisoituuko ryhmä taas, kuten tapahtui puoli vuosisataa sitten. Tällöin uudistuspaineet tulivat konkreettista ongelmista, kun sodan jälkeen syntyneet suuret ikäluokat rynnivät pieniin ikäluokkiin tottuneisiin yliopistoihin. 

Tuolloin kritiikin taustaksi otettiin nouseva marxilainen ideologia. Nykyinen yliopistopolitiikka tukeutuu uusliberalistiseen talousnäkemykseen ja ideologiaan. Mistä nyt etsitään sille vastakohtaa? Prekariaattipuhe viittaa marxilaiseen suuntaan, mutta samalla myös peräänkuulutetaan vihreää vallankumousta.

Nyt odotetaan, mihin suuntaan opiskelijoiden ja nuorten tutkijoiden valtavirta asettuu. Kysytään, politisoituuko ryhmä taas – kuten tapahtui puoli vuosisataa sitten.

Berliinin teknilliseen yliopistoon vuonna 2022 valittu uusi rehtori Geraldine Rauch etsii yliopistolleen uutta mallia, jossa tieteellinen toiminta kytketään suoraan yhteiskuntaan. Nuoret 14–18-vuotiaat kytketään tieteelliseen keskusteluun ja tutkimusaiheet tulevat konkreettisista yhteiskunnan parannustarpeista, kuten kaupunkitilan uudelleenjäsentämisestä. 

Rehtori ehdottaa yliopiston ulkopuolisten tulevan mukaan tutkimuskysymysten hahmottamiseen ja olennaisten tutkimusratkaisujen tekemiseen. Humboldtilaisessa ajattelutavassa tehtiin ero tutkimuksellisen asiantuntijuuden ja kansalaisosallistumisen välillä, ja sama ero on olemassa myös kansalaistutkimuksessa. Rehtori on nyt muuttamassa tieteellisen asiantuntijuuden harjoittajien pätevyysvaatimuksia maallikkopätevyyden suuntaisiksi. Tarvitaanko yliopistoja siis enää ollenkaan? 

Saksan sosiologit pohtivat konferenssissaan syyskuun lopussa 2022 Bielefeldin yliopistossa myös yliopistomaailman akateemiseen prekarisaatioon liittyvää eriytymistä ja eriarvoisuutta. He arvioivat, että jos nykykehitys jatkuu, akateemisella elämällä on tyly tulevaisuudennäkymä. Toinen vaihtoehto olisi moninaisuuden suosiminen positiivisena rikkautena.

Briitta Koskiaho on sosiaalipolitiikan professori emerita Tampereen yliopistossa.

Artikkeli on osa Korkeakoulupolitiikan murros -juttusarjaa.


Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Vieritä ylös