Vuonna 2010 voimaan astunutta yliopistolain uudistusta on pidetty tutkimuksessa keskeisenä suomalaisen yliopistojen itsehallinnon vedenjakajana. Uudistus mullisti yliopistojen hallintojärjestelmiä aiempaa johtajakeskeisempään – managerialistiseen – suuntaan.

Lainsäädäntöprosessi sisälsi varauksia yliopistojen itsehallinnosta. Koska yliopistojen itsehallintoa pidetään yleisesti keskeisenä tieteen ja akateemisen vapauden elementtinä, eduskunta edellytti, että opetus- ja kulttuuriministeriö (OKM) seuraisi uudistuksen vaikutuksia.  Itsehallinto ei välttämättä aina mahdollista akateemista tai tieteen vapautta. Ministeriö laatikin vuosina 2012, 2016 ja 2021 selvitykset eli autonomiaraportit yliopistoautonomian tilasta. Lisäksi vuonna 2018 arvioitiin korkeakoulu-uudistuksen vaikutuksia laajemmin.

Uudistuksen myötä suomalaisen yliopistoautonomian suunta muuttui, keskittyen yliopistojen organisaatioon ja sen juridiseen muotoon, hallituksen koostumukseen sekä rehtorin valtaan ja valintaan. Voidaan puhua niin kutsutun ylimmän johdon valtauudistuksista. Käytännössä johtaminen alkoi ammattimaistua suhteessa aiempaan primus inter pares -periaatteeseen, jossa yliopisto-organisaation johtajat nostettiin johtotehtäviin äänestämällä yhteisöstä – ja he myös oletusarvoisesti palasivat takaisin yhteisöön.

Ammattimaistuvan – managerialistisen – johtamistavan myötä yliopistoautonomia ei enää samassa määrin tarkoittanut yliopistojen tilivelvollisuutta yliopistoyhteisölle. Sen sijaan tilivelvollisuus muuttui korostuneesti taloudelliseksi tilivelvollisuudeksi OKM:lle ja muille ulkopuolisille sidosryhmille. Nämä sidosryhmät saattoivat olla myös aiempaa laajemmin edustettuina yliopistojen hallituksissa.

Tarkastelimme Journal of Higher Education Policy and Management -tiedelehdessä julkaistussa tutkimusartikkelissamme tätä muutosta OKM:n tilaamien vaikutusselvitysten avulla pelimetaforaa hyödyntäen.

Autonomiapeli

Pelillisiä vertauskuvia hyödyntävää lähestymistapaa on aiemminkin käytetty koulutuspoliittisessa tutkimuksessa. Tutkimusartikkelissamme teoreettisena lähestymistapana käytetty ”peliekologinen vertauskuva” mahdollisti keskeisten autonomiapelien tunnistamisen. Vertauskuvan avulla hahmottui pelejä, pelaajia, pelien sääntöjä ja peliliikkeitä korkeakoulupoliittisessa ja -hallinnollisessa kontekstissa.

Pelin vertauskuvaa ei tule ymmärtää kirjaimellisesti, vaan hyödyntää sitä kuvaamaan muuttuvia valtasuhteita sekä koulutuspoliittista toimintakenttää sääntöineen. Pelaavia joukkueita ei myöskään ole vain kaksi: paikansimme niin yliopiston henkilöstön, ylimmän johdon kuin opiskelijoiden asetelmia suhteessa toisiinsa. Pelaajat, säännöt ja kentän asetelmat paljastuivat autonomiaraportteja huolellisesti läpikäymällä.

Lähestymistapana pelimetafora havainnollistaa pelaajien erilaisia tavoitteita, heidän välisiään hallinnollisia valtasuhteita sekä näissä tapahtuvien muutosten seurauksia.

Lähestymistapana pelimetafora havainnollistaa pelaajien erilaisia tavoitteita, heidän välisiään hallinnollisia valtasuhteita sekä näissä tapahtuvien muutosten seurauksia. Peliekologinen metafora sopii teoreettisena kehyksenä erityisen hyvin ajan myötä muuttuviin peleihin, koska se kattaa pelaajien ja näiden edustamien intressien liittymisen peliin sekä näiden poistumisen pelikentältä.

Lähestymistavassamme esimerkiksi itsehallinnon pelaajat pyrkivät vaikuttamaan toisiinsa yliopistokentän itsehallinnon kysymyksissä paitsi omissa yliopistoissaan myös laajemmin. Emme myöskään tunnistaneet vain yhtä, vaan useita pelejä, jotka kietoutuivat itsehallinnon kysymyksen ja jännitteiden ympärille.

Yliopistoyhteisö kokee vaikutusmahdollisuutensa heikoiksi

Suomalaisten yliopistojen rakenteelliset ja hallinnolliset muutokset ovat seuranneet kansainvälisestä tutkimuskirjallisuudesta tuttua yhteisöllisen tai vertaisten kollegiaalisen itsehallinnon heikentymistä. Muutoksia ovat motivoineet ensisijaisesti tehokkuuspyrkimykset, tilivelvollisuuden vahvistaminen ja kilpailukyvyn lisääminen. Yliopistojen odotettiin myös vastaavan nopeammin muuttuvan maailman ja entistä lukuisampien sidosryhmien tarpeisiin.

Kehityskulku on tässä suhteessa ollut hyvin samankaltaista kuin esimerkiksi Ruotsissa, joskin Suomessa sen on katsottu menneen pidemmälle. Korkeakoulupoliittinen koordinaatiovalta on säilynyt OKM:n käsissä, vaikka yliopistot ovatkin itsehallinnollisia yksiköitä. Taloudellinen ohjaus on suomalaisessa tulosohjatussa korkeakoulupolitiikassa merkittävää. Tulossopimuksista OKM:n kanssa yliopistoissa neuvottelee niiden strateginen johto. Yliopistoyhteisöä edustaville tahoille, kuten esimerkiksi yliopistokollegiolle tai konsistorin kaltaiselle monijäseniselle toimielimelle, on jäänyt huomattavasti rajallisempi rooli.

Kehityskulku on tässä suhteessa ollut hyvin samankaltaista kuin esimerkiksi Ruotsissa, joskin Suomessa sen on katsottu menneen pidemmälle.

Kriittiset tutkijat ovat arvioineet suomalaisten yliopistojen toimintakulttuurin muuttuneen aiempaa kilpailullisemmaksi samaan aikaan kuin yliopistolaiset ovat kokeneet vaikuttamismahdollisuuksiensa heikentyneen. Korkeakoulututkimuksen emeritusprofessori Jussi Välimaa on kuvannut tätä kehityskuluksi, jossa tiedeinstituutio ja strategisesti johdettu yliopisto-organisaatio kasvavat erilleen toisistaan.

Instituutiolla ja organisaatiolla saattaa olla yhä samoja tavoitteita, mutta ne painottuvat eri tavoin. Nykyinen johtamisjärjestelmä on rakennettu siten, että yliopistoa johdetaan hallinnollisena organisaationa eikä niinkään tiedeinstituution tehtävien lähtökohdista. Johtamisjärjestelmän muutosta on perusteltu muun muassa yliopistojen talouden johtamisen tarpeella. Hallituksen asettaminen suoraan taloudelliseen vastuuseen yliopistosta on ohjannut päätöksenteon ja siten käytännön autonomian suuntaa.

Vaikka siis yliopistolain uudistuksessa haluttiin antaa yliopistoille vapaammat kädet suhteessa valtioon, taloudellinen ohjauksen todellisuuden vuoksi retoriikka ja käytäntö eivät saumattomasti kohtaa. Tästä syystä onkin merkittävää, että akateeminen vapaus ja merkityksellinen itsehallinto on tutkimuksessa kytketty toisiinsa.

Pelaajat, tavoitteet ja käänteet pelissä

Tutkimuksessamme pelaajat ja pelin luonne pysyivät jokseenkin samoina kaikissa kolmessa autonomiaraportissa, mutta tavoitteet ja pelien luonne muuttuivat sen mukaan, mitä vakiintuneempana yliopistolain uudistusta seuranneita hallintomalleja saattoi pitää. Tämä vaikutti luonnollisesti merkittävästi pelaajien välisiin asetelmiin.

Vuoden 2012 selvityksessä yliopistojen johto oli keskittynyt uuden organisatorisen järjestelmän, toisin sanoen pelisääntöjen, vakiinnuttamiseen. Tämä tapahtui käsi kädessä ammattijohtajien, eli uusien pelaajien, määrän kasvamisen myötä sekä strategisen johtamisen mallin mukaisen vallan keskittymisen myötä. Toiminnan tehokkuuden ja kilpailukyvyn kasvattaminen ilmenivät keskeisinä johdon tavoitteina, kuten oli tutkimuskirjallisuuden perusteella odotettua.

Itsenäiseen oikeudelliseen olomuotoon liitetyt taloudelliset hyödyt sen sijaan vaikuttivat jäävän laihoiksi. Yliopistojen johto ilmaisi tyytymättömyyttään OKM:n vahvaan tulosohjaukseen aitoa itsehallintoa rajoittavana tekijänä. Toisaalta yliopiston ulkopuolisten sidosryhmien mielikuva yliopistoista parani, koska niiden edustus ja vaikutusvalta yliopistojen hallituksissa kasvoi.

Uusissa hallintorakenteissa yliopistoyhteisön, eli tutkijoiden, opettajien, tukihenkilöstön ja opiskelijoiden asema heikkeni. Edustuksellisten toimielinten jäsenet kokivat yhteytensä johtoon heikentyneen myös organisaatiotasolla. Selvitys kehotti yliopistoja kiinnittämään huomiota tähän seikkaan.

Uusissa hallintorakenteissa yliopistoyhteisön, eli tutkijoiden, opettajien, tukihenkilöstön ja opiskelijoiden asema heikkeni. Edustuksellisten toimielinten jäsenet kokivat yhteytensä johtoon heikentyneen myös organisaatiotasolla.

Vuoden 2016 selvityksessä yliopistoautonomian katsottiin vahvistuneen, joskin yliopistoja vastuutettiin hyödyntämään uusia itsehallinnon ulottuvuuksia tehokkaammin. Ylimmän johdon asema oli vahvistunut yliopiston hallituksen ja rehtorin yhteistyön muodossa. Lisäksi talousosaamisen merkitys korostui yliopisto-organisaatiossa. Niin ikään taloudellisen itsehallinnon vastuu kasvoi, koska tuohon aikaan Juha Sipilän hallitus oli leikannut yliopistojen rahoitusta.

Yliopistoyhteisö koki, että sen rooli jopa yliopisto-organisaation virallisissa toimielimissä oli surkastunut. Vaikka toimielimet jäsenineen olisivat halunneet osallistua päätöksentekoon, niiden rooli oli aiempaa tarkemmin rajattu. Toimielimiltä kysyttiin entistä vähemmän näkemyksiä, eikä tieto tuntunut kulkevan ylimmältä johdolta alaspäin. Kokemuksen jakoivat niin henkilöstön kuin opiskelijoidenkin edustajat.

Muutosta pidettiin yhteisöllisen tai vertaisten kollegiaalisen itsehallinnon heikentymisenä, mitä myös kansainvälinen tutkimuskirjallisuus tukee. Yliopistojen sisäisen jakaantumisen katsottiin syventyneen, mitä pidettiin selvityksessä myös merkittävänä huolenaiheena. Lisäksi yliopistoyhteisö koki suorituspaineiden sekä tulosten ja tuotosten jatkuvan mittaamisen muuttaneen yliopistotyötä.

Vuoden 2021 selvitystä voidaan pitää osin myös säätiöyliopistojen hallintojärjestelmää käsittelevänä. Aiemmin mainitut kehityskulut liittyen itsehallinnon keskittymiseen yliopisto-organisaation ylätasolle olivat vahvistuneet edellisestä selvityksestä, mutta erityisesti säätiöyliopistot olivat nousseet keskiöön vanhan Tampereen yliopiston ja Tampereen Teknillisen yliopiston vuonna 2019 toteutuneen mutta riitaisan fuusioprosessin vuoksi.

Selvityksen pohjalta yliopiston managerialistinen peli voidaan katsoa paitsi vakiintuneeksi myös hallitsevaksi autonomiapeliksi. Yliopistojen johto ilmaisi tyytyväisyyttään asemaansa – peli rullasi hyvin. Poikkeuksen tähän teki tyytymättömyys OKM:n tulosohjausmalliin.

Vastaavasti jotkin yliopistoyhteisöä edustaneet eivät puhuneet enää vaikutusvaltansa heikentymisestä, vaan kollegiaalisuuden rapauttamisesta päätöksenteossa. Yliopistolaiset olivat tehneet aloitteita heitä edustavien toimielinten toimivallan laajentamisesta, mutta pitkälti turhaan.

Vuoden 2021 selvitys toi mukaan myös lainopillisen ulottuvuuden peliin: sen tarkoitus oli pohtia, tulisiko pelin kulkuun ja sääntöihin puuttua lainsäädännöllä. Selvitys päätyi kuitenkin lopulta suosittelemaan paikallisia uudistuksia yliopistokohtaisten johtosääntöjen tasolla.

Pelin etenemisen suunnat

Suomalaisten yliopistojen itsehallintopeli ilmenee monimuotoisena hallinnollisena ja politiikkatason toimijoiden asetelmana. Pelaajien pyrkimykset eivät ole yhteneväisiä, eivätkä heidän asemansa täysin pysyviä, mutta selviä yleisiä linjoja on mahdollista paikantaa.

Analyysimme osoittaa, että jokaisessa selvityksessä ilmaistiin huolta nimenomaan yliopistoyhteisön vaikutusmahdollisuuksien heikentymisestä. Kriittiset tutkijat olivat ennakoineet nämä seuraukset jo ennen uudistusta. Korjaavat käytännön toimet ovat kuitenkin jääneet vajaiksi. Kokemus vaikutusvallan heikentymisestä itsehallinnon peleissä yliopistolain uudistuksen jälkeen toistuu ja syventyy jokaisessa selvityksessä.

Vallan keskittymistä yliopistoyhteisön tasolta kapeammin yliopistojen ylimmän johdon käsiin voisi provosoivasti kutsua uudenlaiseksi akateemiseksi oligarkiaksi – yliopistoyhteisön koko ei vastaa sen edustuksellista vaikutusvaltaa yliopistojen läpi toimielinten.

Jokaisessa selvityksessä ilmaistiin huolta nimenomaan yliopistoyhteisön vaikutusmahdollisuuksien heikentymisestä. Kriittiset tutkijat olivat ennakoineet nämä seuraukset jo ennen uudistusta. Korjaavat käytännön toimet ovat kuitenkin jääneet vajaiksi.

Vuoden 2012 selvityksessä lainmuutoksia pidettiin vielä mahdollisina keinoina tukea yliopistolaisten asemaa uudessa hallintarakenteessa. Vuoden 2021 selvitys hylkäsi tämän ajatuksen, mutta vastuutti yliopistot – tai tarkemmin niiden ylimmän johdon – tutkimaan mahdollisuuksia avata johtosääntöjään niin, että aidot vaikutusmahdollisuudet sekä kokemus osallisuudesta yliopiston päätöksentekoon vahvistuisi yhteisön keskuudessa. Artikkelimme kirjoitushetkellä merkittäviä uudistuksia johtosäännöissä tähän suuntaan ei tietääksemme ole tehty.

Haastamme artikkelissamme vallitsevaa käsitystä yliopistojen itsehallinnosta sekä yliopistoautonomian muuttumattomasta määrityksestä. Painotus vaikuttaa korkeakoulupolitiikassa ja käytännössä siirtyneen ylimmän johdon tasolle, mikä kyseenalaistaa entisestään akateemisen vapauden ja organisatorisen itsehallinnon keskinäistä yhteyttä. Autonomiaraportit kuvaavat yhteisön ajautumista itsehallinnon ulkopuolelle.

Lisäksi on huomattava, että itsehallinnon ideaali ei täysin toteudu edes yliopistojen ylimmän johdon mielestä. Siinä missä suora yhteys yliopistoyhteisöön ja sitä edustaviin toimielimiin vaikuttaa vähentyneen – ja samassa määrin oletettavasti organisatorinen autonomia kasvaneen – korkeakoulupolitiikan tasolla OKM säilyttää vakaan otteen taloudellisesta ohjauksesta. Tähän lukeutuu esimerkiksi aiemmin mainittu tulosohjausjärjestelmä.

Suomalaisen yliopistoautonomian peli ei kuitenkaan vielä ole pelattu, vaan se jatkuu yhä.

YTT Mikko Poutanen on apurahatutkija Tampereen yliopistossa. Poutanen on toiminut Politiikasta-verkkolehden vastaavana päätoimittajana vuosina 2019–23.

HT, dosentti Vuokko Kohtamäki toimii opettajana ja tutkijana Tampereen yliopistossa.

Artikkeli pohjaa vertaisarvioituun kansainväliseen tutkimusartikkeliin, jossa käsitellään suomalaisten yliopistojen itsehallinnon edellytyksien heikentymisen kokemusta vuoden 2009 yliopistolainuudistuksen jälkeen opetus- ja kulttuuriministeriön tilaamissa selvityksissä.

Artikkelin kuvituskuva: Elisa El Harouny, Turun yliopisto 2016—17. Finna / Museovirasto. CC 4.0

Julkaisu Kun yliopistoautonomia hävisi pelin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Peruskoulun uudistuksia on kritisoitu useammalta taholta siitä, että uudistuksissa on vieraannuttu koulun todellisuudesta. Kritiikkiä on annettu esimerkiksi koulun perusrakenteiden ymmärtämättömyydestä tai esimerkiksi koulurakennusten suunnittelussa huomioitavista tekijöistä.

Professori Hannu Simola tutkimusryhmineen on tutkinut peruskoulun arjen reunaehtoja ja kuinka koulun eri asiantuntijat tunnistavat nämä. Esimerkiksi peruskoulussa opetukseen osallistuu aina monimuotoinen oppilasjoukko. Koulunkäynti on pakollista, ja oppilaiden käyttäytymistä ja suoriutumista valvotaan jatkuvasti, mikä edellyttää oppilailta sopeutumista koulun rutiineihin ja sääntöihin.

Nämä tutkimusten reunaehdot ovat tuttuja koulussa työskenteleville, mutta etäisiä niille asiantuntijoille, jotka eivät ole osa kouluarkea. Simola onkin puhunut koulun uudistusten yhteydessä luokkahuonetodellisuuteen liittyvästä ”muistinmenetyksestä” eli etääntymisestä kouluarjesta.

Väitöstutkimukseni mukaan, kun esimerkkinä käytetään kurinpidon sääntelyä, etääntyminen kouluarjesta näkyy myös lainvalmistelussa. Lainvalmisteluasiakirjoista avautuvat oletukset ovat ristiriidassa koulun oikeudellisen toimintaympäristön kanssa. Ristiriidat liittyvät oletuksiin opettajien osaamisesta, oppilaiden suojelusta puuttumattomuuden keinoin, koulussa käytettävissä olevasta ajasta sekä muiden oppilaiden häivyttämisestä.

Lainvalmisteluasiakirjojen perusteluista avautuvat oletukset

Perusopetuslain kurinpitoon liittyvää sääntelyä on muutettu useampaan kertaan 2000-luvulla. Viimeisin muutos astui voimaan elokuussa 2025, ja liittyi muun muassa kännyköiden kieltoon oppitunneilla.

Kun uutta lainsäädäntöä valmistellaan, lakiesityksissä perustellaan paitsi siihen liittyvät poliittiset tavoitteet, myös se, miten kyseessä olevasta asiasta tulee säännellä. Lakiesitysten lisäksi perustuslakivaliokunta asiantuntijoidensa lausuntoihin nojaten ottaa kantaa lakikirjausten muotoiluista silloin, kun lakiesitys on lähetetty sen lausuttavaksi. Perusopetuslain kurinpitosääntelyn muutokset on systemaattisesti lähetetty perustuslakivaliokuntaan, sillä niissä on katsottu olevan kyse oppilaiden perusoikeuksiin puuttuvasta sääntelystä.

Tutkimuksessani tarkastelin lakiesitysten, perustuslakivaliokunnan sekä sen asiantuntijoiden kannanottoja lakikirjausten muotoiluista perusteluineen. Näistä perusteluista avautuu oletuksia koulun toimintaympäristöstä. Toimintaympäristöllä en kuitenkaan tarkoita Simolan tapaan koulun arkea käytännössä, vaan lainsäädännön koulutyölle asettamia puitteita.

Oletus opettajan korkeakoulutuksen tuomasta osaamisesta

Kurinpitokeinojen käyttö edellyttää osaamista. Esimerkiksi oppilaan poistaminen tilasta voi edellyttää turvautumista voimakeinoihin, tai mikäli oppilaalla on hallussaan turvallisuutta vaarantava tavara, voidaan hänen reppunsa ja vaatteensa tietyin edellytyksin tarkastaa ja ottaa kielletty tavara haltuun. Toimenpiteillä puututaan oppilaan perusoikeuksiin voimakkaalla tavalla, mikä korostaa osaamista toimia tilanteissa lainmukaisesti ja turvallisesti.

Perusopetuslaki sallii kurinpitokeinojen käytön vain rehtorille ja opettajalle, sillä he toimivat virkasuhteessa. Lainvalmisteluaineiston perusteella virkasuhteeseen liittyy oletus korkeakoulutuksen kautta saadusta kasvatuksen asiantuntijuudesta. Lainsäädäntö ei kuitenkaan edellytä opettajilta minimipätevyysvaatimuksia.

Kurinpitokeinojen käyttö edellyttää osaamista. Esimerkiksi oppilaan poistaminen tilasta voi edellyttää turvautumista voimakeinoihin.

Mikäli pätevää opettajaa ei ole saatavilla, lain mukaan sijaiseksi voidaan valita kuka tahansa sopivaksi katsottu täysi-ikäinen ilman rikostaustaa. Lain mukaan epäpätevä sijainen voidaan valita jopa lukuvuodeksi kerrallaan, ja sijaisuutta voidaan myös ketjuttaa. Koska Suomessa ei ole opettajarekisteriä, ei virallista tietoa ole siitä, mikä pätevien ja epäpätevien opettajien suhde on peruskouluissa.

Epäpätevän opettajan toimivalta toimia kurinpidollisissa tilanteissa on yhtä vahva kuin pätevän opettajan, vaikka hänen osaamistaan toimia tilanteissa ei voida varmistaa. Toisaalta myöskään opettajien korkeakoulutukseen ei systemaattisesti sisälly opetusta kurinpitokeinojen käytöstä eikä opettajien täydennyskoulutukseen ei ole velvoittavaa lainsäädäntöä. Käytännössä opettajien osaamista toimia tilanteessa lapsen oikeuksien mukaisella turvallisella tavalla ei voida varmistaa.

Samaan aikaan lainsäädännön mukaan muut koulun aikuiset, kuten koulunkäynninohjaajat eivät saa toimia tilanteessa, vaikka heillä olisi koulutus keinojen turvalliseen käyttöön. Tilanne, jossa osaamaton opettaja puuttuu voimakkaalla tavalla oppilaaseen samaan aikaan, kun osaava koulunkäynninohjaaja seuraa tilannetta sivusta, on siis lainmukainen. Tutkimuksessani esitän sääntelylle pariakin eri vaihtoehtoa, jotta tilanteissa toimiminen olisi turvallista kaikille.

Puuttumattomuus oppilaan suojeluna

Lainvalmisteluaineistossa korostetaan oppilaan suojelua puuttumattomuuden kautta. Aineiston mukaan lapsia suojellaan silloin, kun vasta ihan viimeisenä keinona turvaudutaan kurinpitokeinoihin. Silloinkin keinojen käytölle on asetettu normaalia korkeampi kynnys – ikään kuin suositellaan, ettei keinoja käytettäisi.

Puuttumattomuutta perustellaan muun muassa oppilaiden alaikäisyydellä. Kuitenkaan YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen näkökulmasta lapsen suojelu ei tarkoita yksinomaan puuttumattomuutta. Päinvastoin, tutkimukseni perusteella se voi tarkoittaa aktiivista puuttumista tilanteen vaatimalla tavalla.

Puuttumattomuuden korostaminen kertoo siitä, ettei lainvalmistelussa tunnisteta oppilaan oikeudellista asemaa tai oikeuksien turvaamisen ulottuvuuksia koulussa

Puuttumattomuutta korostetaan aineistoissa myös siksi, että koulu on laitos. Oikeustieteessä korostetaan sitä, ettei oikeuksien rajoittaminen voi perustua laitosvaltaan. YK:n lapsen oikeuksien komitean ensimmäisessä yleiskommentissa lähdetään siitä, etteivät oppilaat menetä oikeuksiaan astumalla koulun portista sisään.

Oppilaat eivät menetä oikeuksiaan koulussa, mutta ne voivat toteutua siellä toisin kuin lapsella koulun ulkopuolella. On ymmärrettävä, että oppilaan oikeudellinen asema eroaa lapsen oikeudellisesta asemasta esimerkiksi kotona. Oppilailla on oppivelvollisuus ja perusopetuslain mukaiset velvollisuudet. Kurinpito ei voi perustua mielivaltaan, vaan oppilaan velvollisuuksien laiminlyöntiin. Puuttumattomuuden korostaminen aiheuttaa ristiriidan, sillä rehtorilla ja opettajilla on aktiivinen velvollisuus puuttua velvollisuuksien laiminlyönteihin.

Puuttumattomuuden korostaminen kertoo siitä, ettei lainvalmistelussa tunnisteta oppilaan oikeudellista asemaa tai oikeuksien turvaamisen ulottuvuuksia koulussa. Lisäksi se aiheuttaa ristiriidan kurinpidon kohteena olevan oppilaan ja muiden oppilaiden välille.

Yksittäisen oppilaan oikeuksien korostuminen muiden kustannuksella

Turvallinen oppimisympäristö on jokaisen oppilaan oikeus sekä edellytys oppimiselle. Koska koulussa oppilaat ovat alaikäisiä, on rehtorilla ja opettajilla korostunut huolellisuusvelvollisuus turvata kaikkien oppilaiden oikeudet.

Vaikka kurinpitokeinojen lisäämistä perustellaan koko kouluyhteisön turvallisuudella, painottuu lainvalmisteluaineistossa kurinpidon kohteena olevan oppilaan suojelu.

Jotta kurinpidon kohteena olevan oppilaan oikeusturva turvataan, kurinpitokeinojen viimesijaisuuden lisäksi laki edellyttää monia tilannetta turvaavia menettelyjä. Tutkimuksessani tuon esiin, kuinka nämä edellyttävät koulussa aikaa.

Lainvalmistelusta on havaittavissa oletus, jonka mukaan koulussa olisi loputtomasti aikaa. Esimerkiksi oppilaan poistamista voimakeinoin tai tavaroiden tarkastusta varten lähtökohtana on, että on kutsuttava toinen opettaja tai rehtori paikalle. Tilanteet voivat kuitenkin helposti pitkittyä, mikäli toisen opettajan tai rehtorin paikalle saaminen on hidasta ja oppilas vastustelee kurinpitokeinon käyttöä. Kun koulun aikaa tarkastellaan tuntijakoasetuksen mukaisina koulupäivien ja oppituntien kestoina, on opetussuunnitelman mukaiseen opetukseen oppitunnilla aikaa yleensä 45 minuuttia. Pitkittyessään kurinpitotilanne vie helposti tästä ajasta suuren osan.

Tilanteita, joissa kurinpidollisten keinojen käyttöön kuluvan ajan kautta rajoitetaan kaikkien muiden oikeutta perusopetukseen, ei tunnisteta.

Muiden oppilaiden näkökulmasta kaikki aika, joka käytetään opetusta häiritsevän tai turvallisuutta vaarantavan oppilaan oikeuksien turvaamiseksi, on poissa muiden opetuksesta ja oikeuksien toteutumisesta. Lainvalmisteluaineistossa oppilaan poistaminen luokasta, vaikka vain viideksi minuutiksi, tunnistetaan perusopetuksen perusoikeuden rajoittamiseksi, mutta tilanteita, joissa kurinpidollisten keinojen käyttöön kuluvan ajan kautta rajoitetaan kaikkien muiden oikeutta perusopetukseen, ei tunnisteta.

On huomattava, että elokuussa 2025 voimaan astunut kännykkäkiellon sääntely ottaa ensimmäistä kertaa huomioon koulun ajan. Jatkossa opettajan ei tarvitse käyttää erikseen aikaa jokaisen oppilaan kanssa kännykän häiritsevään käyttöön, vaan mobiililaitteet voidaan kerätä ennakolta.

Lainvalmisteluaineistosta avautuu oletus koulusta, jossa oppilaita on yksi ja opettajia ja rehtoreita useampi helposti saatavilla keinojen käyttöön. Muita oppilaita ei ikään kuin ole tai heidät on häivytetty passiivisina taka-alalle. Kouluissa tilanne on kuitenkin päinvastainen: Opettaja on lähtökohtaisesti yksin oppilaiden kanssa, eikä opetusryhmien koolle ole tarkkaa sääntelyä tukea saavia oppilaita lukuun ottamatta. Kun yhden oppilaan toimintaan puututaan luokassa, sitä voi seurata jopa 30 muuta oppilasta.  Ei voida myöskään olettaa, että nämä muut oppilaat seuraisivat tilannetta passiivisina. He voivat häiritä opetusta tai vaarantaa turvallisuutta samaan aikaan.

Puuttumattomuuden korostaminen aiheuttaa kouluissa tilanteen, jossa rehtorin tai opettajan on korostuneen pidättyvästi oltava puuttumatta oppilaan perusoikeuksiin niissäkin tilanteissa, joissa oppilas vaarantaa muiden oikeudet – samaan aikaan, kun rehtorilla ja opettajalla on virkavastuuseen perustuva, korostunut huolellisuusvelvollisuus turvata kaikkien oppilaiden oikeudet.

Tarve tunnistaa koulun toimintaympäristö myös lainvalmistelussa

Kun lainvalmistelusta avautuvat oletukset yhdistetään koulun oikeudelliseen toimintaympäristöön, voidaan vertailusta havaita niiden väliset ristiriidat:

Koulun arjessa rehtoreiden ja opettajien on voitava toimia oikeudellisesti selkeässä kehyksessä. Jos lainvalmistelussa etäännytään koulun arjen oikeudellisista puitteista, vaarantuu oppilaan oikeuksien toteutuminen jo lainsäätämisvaiheessa. Koulun arjen turvaaminen edellyttää, että lainsäädännön tasolla varmistetaan koulun aikuisten aidot mahdollisuudet pitää huolta kaikkien työrauhasta ja turvallisuudesta.

OTT Virve Valtonen työskentelee Suomen akatemian yhteydessä toimivan Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamassa Right to Belong: Yksinäisyyden ja ostrakismin vähentäminen lapsuudessa ja nuoruudessa -hankkeessa (352648) Turun yliopiston Opettajankoulutuslaitoksella. Lisäksi hän toimii yliopistonlehtorina Oikeustieteiden laitoksella Itä-Suomen yliopistossa.

Artikkeli pohjaa kirjoittajan keväällä vuonna 2025 tarkastettuun väitöskirjaan.

Artikkelin kuvituskuva: Richard Stachmann / Unsplash

Julkaisu Kurinpitosääntelyn oletukset ovat ristiriidassa koulun arjen kanssa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tiukentuva kuntatalous, väestörakenteen muutokset sekä koulujen sisäilmaongelmat ovat luoneet paineita yhtäältä koulujen lakkauttamiseen, toisaalta remontoimiseen ja rakentamiseen. Valtaosa Suomen uusista peruskoulurakennuksista on vuodesta 2016 saakka rakennettu innovatiivisiksi oppimisympäristöiksi, joiden keskeisin piirre on perinteisten luokkahuoneiden korvaaminen avoimemmilla ja joustavammilla tiloilla.

Suunnanmuutos perustuu näkemykseen, jonka mukaan muuttuva yhteiskunta edellyttää uudenlaisia oppimisympäristöjä. Ei olekaan tavatonta lukea koulutuspoliittisista visioista, joiden mukaan suomalainen peruskoulu opettajajohtoisine opetusmenetelmineen ja suorine pulpettiriveineen on jämähtänyt teolliselle aikakaudelle. Tilojen ja pedagogiikan ei katsota palvelevan työmarkkinoilla kipeästi tarvittavaa kykyä innovatiiviseen ajatteluun ja sisäiseen yrittäjyyteen.

Samaan aikaan mediassa on käyty vilkasta keskustelua “avokonttorikoulujen” ongelmista. Yksi keskeisimmistä kritiikeistä on ollut, että uudet tilat eivät vastaa sen paremmin opettajien kuin oppilaidenkaan tarpeita. Avoimet, seinättömät opetustilat koetaan levottomiksi ja meluisiksi. Tilojen toimimattomuus näkyy myös koulupäivän rakenteessa: Siirtymiä tilasta toiseen kertyy runsaasti ja käytävättömissä kouluissa liikkuminen tapahtuu ajoittain jopa käytössä olevien opetustilojen läpi. Myöskään ruokaloiden, aulojen tai muiden keskeisten yhteistilojen tilasuunnittelussa ei aina huomioida kouluarjen realiteetteja. 

Koulutiloja vimmaisesti uudistavien visioiden ja kouluarkea muovaavien tilaratkaisujen välille syntyy tällä tavoin jännite, joka paljastaa syviä ongelmia koulusuunnittelun tietoperustassa. Koulujen tilasuunnittelua ohjaavat tällä hetkellä arkkitehtoniset ja pedagogiset trendit sekä taloudelliset reunaehdot, mutta suunnittelulta puuttuu riittävä yhteiskuntatieteellinen tutkimusperusta. Ilman kriittistä, tutkimukseen perustuvaa tarkastelua jää huomiotta, miten koulutilat vaikuttavat koulutukselliseen tasa-arvoon ja arjen toimivuuteen.

Joustavuutta ja oppimisen vyöhykkeitä

Koulujen rakentamisesta säädetään rakennuslailla sekä rakennusasetuksilla. Lisäksi niin sanotuilla rakennuskorteilla (RT-kortit), joita julkaisee Rakennustietosäätiö, annetaan ohjeita koulurakennuksen hyvästä tila- ja sisustussuunnittelusta. Näiden puitteissa kunnille jää kuitenkin paljon harkinta- ja päätäntävaltaa.

Mikään taho ei siis velvoita kuntia erityisesti avoimien, perinteisistä poikkeavien tilojen rakentamiseen. Kuitenkin koulurakentamisessa seurataan laajasti sekä toimistotyön tilasuunnittelun trendejä että kansainvälisiä koulusuunnittelun virtauksia. Erityisesti Australiaa ja Uutta-Seelantia on pidetty esimerkkeinä rohkeasta innovatiivisten oppimisympäristöjen soveltamisesta kouluissa. Ideat leviävät myös kouluvierailuilla ja koulurakentamisen koulutuksissa.

Mihin arkkitehtonisiin tai pedagogisiin ideoihin uudet ja innovatiiviset oppimisympäristöt sitten perustuvat – mikä tekee niistä lopulta uudenlaisia? Monesti koulusuunnittelun visioissa viitataan niin sanottuihin 21. vuosisadan taitoihin (21st century skills), joiden katsotaan vaativan uudenlaista pedagogiikkaa ja uudenlaisia oppimisen tiloja. Suomessa monitila-ajattelun mukaista tilasuunnittelua on myös usein perusteltu Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteilla ja erityisesti siinä mainituilla laaja-alaisen oppimisen alueilla, vaikkei dokumentissa yksiselitteisesti ohjatakaan uudenlaiseen tilasuunnitteluun.

Mikään taho ei velvoita kuntia erityisesti avoimien, perinteisistä poikkeavien tilojen rakentamiseen. Kuitenkin koulurakentamisessa seurataan laajasti sekä toimistotyön tilasuunnittelun trendejä että kansainvälisiä koulusuunnittelun virtauksia.

Niin sanotun monitila-ajattelun mukaisesti koulujen opetustilat tulee suunnitella erilaisia oppimis- ja vuorovaikutustapoja silmällä pitäen. Koulu voidaan esimerkiksi jakaa erilaisiin vyöhykkeisiin, jotka palvelevat ryhmätyötä, yksin hiljaa lukemista tai esitelmien pitämistä. Usein innovatiiviset oppimisympäristöt on myös suunniteltu tukemaan pari- ja tiimiopettajuutta sekä oppilaiden pedagogisesti tarkoituksenmukaista ryhmittelyä.

Muuntojoustavuuden periaate puolestaan tarkoittaa sitä, että oppimisympäristöjä on voitava helposti muunnella eri tarpeisiin, esimerkiksi tilanjakajilla sekä liikuteltavilla tuoleilla ja pöydillä. Lisäksi innovatiivisten oppimisympäristöjen keskeisenä tunnuksena pidetään digitaalisen teknologian (esim. robotiikka, laajennettu todellisuus eli XR) helppoja ja tarkoituksenmukaisia käyttömahdollisuuksia.

Niin Suomessa kuin maailmallakin on hyödynnetty erilaisia oppimistieteiden ja arkkitehtuurin guruja sekä esimerkiksi huonekaluyrityksiä ja niiden vyöhykemalleja, joissa pedagogiset periaatteet yhdistyvät huonekalujen ja digitaalisten teknologioiden kokonaisratkaisuiksi.

Koulujen tilasuunnittelu politiikan välineenä

Koulujen tilasuunnittelu ei tapahdu arvotyhjiössä, vaan sitä ohjaavat aikamme koulutus- ja yhteiskuntapoliittiset ihanteet. Koulun tilat ovat tutkitusti kietoutuneita esimerkiksi ylikansallisissa koulutuspoliittisissa diskursseissa rakentuviin visioihin, kielipolitiikkaan sekä paikallisissa yhteisöissä rakentuvaan, edellisiä näkökulmia yhdistelevään koulu- ja kuntapolitiikkaan.

Julkista keskustelua kouluarkkitehtuurista leimaa kuitenkin historiaton puhe innovaatioista ja kokeiluun perustuvasta kehittämisestä. Innovaatiopuhe ja kokeilukulttuuri koulusuunnittelun ohjenuorina hämärtävät sen suhdetta sekä koulutilojen suunnittelun historiaan että vallitseviin poliittisiin ja taloudellisiin ideologioihin, kuten uusliberalismiin ja sen korostamiin yksilökeskeisyyteen, valinnanvapauteen, itsensä johtamiseen ja yrittäjämäiseen ajattelutapaan.

Tutkimustietoa uusista oppimisympäristöistä on yleisesti ottaen saatavilla rajallisesti. Erityisesti arkkitehtuurin ja kasvatustieteen näkökulmat yhdistävää tutkimusta on peräänkuulutettu esimerkiksi keväällä 2025 julkaistussa Terveet tilat -selvityksessä. Suomessa, kuten monissa muissa maissa – esimerkiksi Uudessa Seelannissa – innovatiivisten oppimisympäristöjen periaatteen mukaisia uudistuksia on tehty koko koulutusjärjestelmän mittakaavassa lähes täysin vailla tukeutumista kasvatustieteelliseen tutkimukseen tai toteutuksen arviointiin.

Koulusuunnittelua määrittää myös läpinäkymättömyys: tutkittua tietoa eri toimijoiden rooleista suunnitteluprosesseissa on vaikea löytää.

Havaintojemme mukaan poissaolollaan loistavat erityisesti kriittisesti ja yhteiskunnallisesti orientoituneet kysymyksenasettelut. Ilman näitä näkökulmia on vaikeaa rakentaa ymmärrystä siitä, kuka käyttää valtaa koulujen suunnitteluprosesseissa ja millaiseksi arki uusissa tiloissa lopulta muodostuu.

Koulusuunnittelua määrittää myös läpinäkymättömyys: tutkittua tietoa eri toimijoiden rooleista suunnitteluprosesseissa on vaikea löytää, mikä on todettu myös edellä mainitussa selvityksessä. Läpinäkymättömyyttä ilmentävät myös tiloihin liitetyt käsitteet ja puhetavat. Sellaiset väljiksi ja epämääräisiksi jäävät käsitteet, kuin “joustavuus” ja “avoimuus” saavat koulujen tilasuunnittelua koskevissa keskusteluissa monenlaisia merkityksiä, ja mahdollistavat niiden hyväksymisen agendoiltaan ja intresseiltään poikkeavissa ryhmissä. Tällaiset käsitteelliset lupaukset eivät kuitenkaan välttämättä siirry paperilta koulun käytäntöihin.

Historiallista heijastuspintaa tarjoaisivat esimerkiksi 1960- ja 70-lukujen keskustelut kouluarkkitehtuurista peruskoulujärjestelmään siirryttäessä. Uudessa opetussuunnitelmassa oppilaiden yksilöllisiä tarpeita huomioitiin mm. tasoryhmien, tukiopetuksen ja valinnaisaineiden muodossa, minkä katsottiin edellyttävän opetustiloilta muuntojoustavuutta ja avoimuutta.

Uusien koulurakennusten akustisia ongelmia käsiteltiin esimerkiksi Arkkitehti-lehden numerossa 7/1971, jossa haastateltu rehtori totesi koulunsa olevan suoritettujen melumittausten perusteella niin opettajille kuin oppilaillekin epäterveellinen työympäristö. Sittemmin näitäkin ratkaisuja on päädytty korjaamaan kouluarjen tosiasialliset tarpeet paremmin huomioiviksi.

Tilasuunnittelun kauaskantoiset seuraukset

Koulujen tilasuunnittelu rakentuu haastavan asetelman varaan: keskenään neuvottelevat erilaiset arkkitehtoniset, pedagogiset ja ekonomiset intressit sekä asiantuntijuuden muodot.

Suomesta löytyy esimerkkejä uusista tilaratkaisuista, jotka toimivat silloin kun erityisesti opettajien näkemyksiä on kuultu. Samalla on kuitenkin huolestuttavaa, että monissa kouluissa mittavia tilamuutoksia on tehty vailla perusteita kasvatustieteellisessä tutkimuksessa ja opettajien tarpeissa. Jos koulurakennuksen elinkaareksi oletetaan vaikkapa 50 vuotta, voidaan todeta, että tämän päivän tilasuunnittelun seuraukset ovat kauaskantoisia.

Pedagogisesti toimivat koulutilat vaativat demokraattista vuorovaikutusta tilojen käyttäjien kanssa, mutta pelkkä toiveiden kuuleminen ei yksin riitä ohjaamaan suunnittelua kohti pedagogisesti toimivia tiloja.

Uuden tilasuunnittelun politiikan seuraukset ovat jo nähtävillä. Arkkitehtoniset ja pedagogiset trendit, törmätessään kuntatalouden niukkuuteen ja kouluarjen realiteetteihin, tuottavat ennakoimattomia seurauksia, kuten ahtaita ja meluisia luokkahuoneympäristöjä. Osassa uusista koulurakennuksista on päädytty kalliisiin remontteihin avotilojen aiheuttamien ongelmien korjaamiseksi. Tammikuussa 2025 Helsingin kaupunki ilmoitti päivittäneensä ohjeensa päiväkotien ja koulujen tilasuunnitteluun ja luopuneensa avoimien oppimisympäristöjen rakentamisesta.

Pedagogisesti toimivat koulutilat vaativat demokraattista vuorovaikutusta tilojen käyttäjien kanssa, mutta pelkkä toiveiden kuuleminen ei yksin riitä ohjaamaan suunnittelua kohti pedagogisesti toimivia tiloja. Eri käyttäjäryhmien osallistamisen lisäksi suunnittelussa olisi tärkeää hyödyntää tutkimusta, joka tarkastelee koulun yhteiskunnallisia tehtäviä ja sen roolia demokraattisessa yhteiskunnassa.

Koulutila ei ole ainoastaan sosiaalisen elämän staattinen näyttämö, vaan sen aktiivinen muokkaaja. Yhdenvertaisen kouluarjen näkökulmasta onkin välttämätöntä ymmärtää syvällisesti, millaisia sosiaalisia suhteita ja erontekoja koulun tilasuunnittelu tulee tuottaneeksi esimerkiksi suhteessa yhteiskuntaluokkaan, kieleen tai toimintakykyyn. Ilman yhteiskuntatieteellistä tutkimusta jää piiloon se, miten koulutilat voivat sekä vahvistaa että heikentää koulutuksellista tasa-arvoa.

FT Tuuli From on tutkijatohtori Helsingin yliopiston kasvatustieteellisessä tiedekunnassa.

KT Antti Saari on apulaisprofessori Tampereen yliopiston kasvatustieteiden ja kulttuurin tiedekunnassa.

 KT Anna Kristiina Kokko on tutkijatohtori Itä-Suomen yliopiston filosofisessa tiedekunnassa.

Artikkelin kuvituskuva: Helsingin Kalasataman peruskoulu. Finna / Helsingin kaupunginmuseo. Kuvaaja: Anne Pietarinen, CC 4.0

Julkaisu Koulujen tilasuunnittelun politiikka kaipaa tuekseen yhteiskuntatieteellistä tutkimusta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

On viitteitä siitä, että perfektionismi olisi yleistynyt nuorten keskuudessa 25 vuoden aikana. Suomalaisnuorten kokema uupumus on lisääntynyt viime vuosina toisen asteen opinnoissa, erityisesti lukiossa. Tänä aikana toisen asteen koulutukseen on kohdistunut useita uudistuksia sekä lukion että ammatillisen koulutuksen puolella. Myös korkeakoulujen opiskelijavalintauudistus, mikä lisää todistusvalintoja, on korostanut opintomenestyksen tärkeyttä toisella asteella ja saattanut siten lisätä nuorten opiskeluun liittyviä paineita.

Myös opiskeluhuollon palvelujen riittävyys on herättänyt huolta yhteiskunnallisessa keskustelussa. Koronapandemian aikana nuorten hyvinvoinnin haasteet lisääntyivät entisestään, mutta asiointi opiskeluhuoltopalveluissa ei lisääntynyt samassa suhteessa, mikä johtui osin palvelujen saatavuuden heikentymisestä. Esimerkiksi opiskeluterveydenhuollon terveystarkastuksia on jäänyt tekemättä ja koronan aiheuttamia jonoja puretaan edelleen.

Tästä johtuen juuri nyt on erityisen tärkeää tutkia nuorten motivaatiota, perfektionismia ja hyvinvointia toisen asteen opinnoissa samalla kun huomioidaan nuorten tarpeet opiskeluhuollon palveluille ja näiden palvelujen riittävyys. Suomen Akatemian rahoittama Menestyksen tavoittelua vaikka uupuen (WELL²) –akatemiatutkijahanke (2022–27) tarkastelee motivaation, perfektionismin ja opiskeluhyvinvoinnin kehityksellistä ja tilannekohtaista dynamiikkaa toisen asteen opintojen aikana sekä opiskeluhuollon roolia nuorten oppimisen ja hyvinvoinnin tukemisessa.

Yksilöllisiä eroja motivaatiossa ja hyvinvoinnissa

Vaikka nuorten uupumus on yleisesti ottaen lisääntynyt, eivät erilaiset hyvinvoinnin riskit, kuten opiskelu-uupumus ja stressi, näytä koskevan kaikkia nuoria. Mahdollinen eroja selittävä tekijä on se, minkälaisia ja minkä tasoisia tavoitteita opiskelija itselleen asettaa ja miten hän suhtautuu niiden saavuttamiseen tai niissä epäonnistumiseen. Lähtökohtana tässä tutkimuksessa onkin, että sekä tavoitteiden laatu että niiden taso saattavat selittää opiskelijoiden opiskelu-uupumusta ja eroja hyvinvoinnissa.

Tavoitteiden laadulla on merkitystä. Vaikka menestyksen tavoittelu todennäköisesti tuottaa hyviä arvosanoja ja tuloksia, olemme havainneet, että opiskeluun liittyvä tavoitteisuus heijastuu opintomenestyksen lisäksi myös opiskelijoiden hyvinvointiin. Esimerkiksi pääasiassa oppimista tavoittelevat opiskelijat ovat usein innostuneita, kiinnostuneita ja sitoutuneita opinnoissaan, he pärjäävät hyvin arvosanojen valossa ja voivat hyvin.

Tavoitteiden laatu että niiden taso saattavat selittää opiskelijoiden opiskelu-uupumusta ja eroja hyvinvoinnissa.

Myös menestystä tavoittelevat opiskelijat ovat sitoutuneita ja saavat hyviä arvosanoja, mutta suoritushakuisuuden kylkiäisenä seuraa usein huolta epäonnistumisista, ahdistuneisuutta, stressiä ja uupumusta, erityisesti opintoihin liittyvää väsymystä. Menestyksen tavoittelu uuvuttaa siis erityisesti opiskelijaa, jonka pyrkimyksissä korostuu sosiaalinen vertailu ja toisten päihittäminen.

Tavoitteiden taso: Kovia tavoitteita ja niihin liittyviä huolia?

Myös tavoitteiden tasolla on väliä: opiskelijoiden tavoitteisuutta voidaankin tutkia myös perfektionismin käsitteen avulla. Perfektionismia kuvaa toisaalta korkeiden tavoitteiden asettaminen ja toisaalta huoli omista suorituksista ja tyytymättömyys niihin. Perfektionismilla on siis tavallaan myönteinen ja kielteinen puolensa. Pyrkimykset ja huolet painottuvat ihmisillä eri tavoin, ja näiden painotusten eli perfektionismiprofiilien on havaittu olevan eri tavoin yhteydessä muun muassa hyvinvointiin.

Olemme tunnistaneet aiemmissa tutkimuksissamme sekä lukiolaisilla että yliopisto-opiskelijoilla neljä erilaista perfektionismiprofiilia: kunnianhimoiset (korkeat pyrkimykset ja vähän huolia), perfektionistit (korkeat pyrkimykset ja paljon huolia), ei-perfektionistit (matalat pyrkimykset ja vähän huolia) ja huolestuneet (suhteellisen matalat pyrkimykset ja paljon huolia).

Pyrkimykset ja huolet painottuvat ihmisillä eri tavoin, ja näiden painotusten eli perfektionismiprofiilien on havaittu olevan eri tavoin yhteydessä muun muassa hyvinvointiin.

Sekä kunnianhimoiset että perfektionistit ovat tavoitteellisia ja innostuneita opiskelustaan. Kuitenkin nämä opiskelijat eroavat toisistaan siinä, että perfektionistit kokevat enemmän opintoihin liittyvää väsymystä ja riittämättömyyden tunteita opiskelijana, kun taas kunnianhimoisten opiskelu-uupumus on vähäistä siitä huolimatta, että he asettavat itselleen hyvin korkeita tavoitteita. Huolestuneilla on opiskeluhyvinvoinnin suhteen eniten haasteita, sillä heillä kaikki uupumuksen oireet – väsymys, kyynisyys ja riittämättömyys – ovat suhteellisen korkeita.

Olemme havainneet, että lukiossa jopa yli kolmannes opiskelijoista lukeutuu näihin huolestuneisiin opiskelijoihin, jotka kokevat myös uupumusta. Kunnianhimoisten ryhmä on lukiossa toiseksi suurin, mutta perfektionistien ryhmä on pienin. Yliopisto-opiskelijoilla sen sijaan kahden hyvin tavoitteellisen ryhmän (kunnianhimoiset ja perfektionistit) osuus on yhteensä jopa 60 % opiskelijoista, kun taas huolestuneiden ryhmä on selvästi pienin.

Nuorten suorituspaineita ja opintojen kuormittavuutta on tärkeää tutkia nykyisessä tilanteessa, jossa nuoret asettavat itselleen kovia odotuksia ja kokevat niitä yhä enemmän myös esimerkiksi vanhempien taholta.

Lukiolaisia tutkittu kattavasti, ammattiin opiskelevia vähemmän

Lukiolaisten ja ammatillisen koulutuksen opiskelijoiden motivaatioon ja hyvinvointiin liittyvät haasteet ja tuen tarpeet ovat osin erilaisia.

Lukiolaisten opiskelumotivaatiota ja hyvinvointia, kuten vaikkapa opiskelu-uupumusta, on tutkittu jo varsin kattavasti, mutta ammattiin opiskelevien keskuudessa näitä teemoja on tarkasteltu vielä toistaiseksi vähemmän. Tiedämme esimerkiksi, että lukiolaiset kokevat opiskelu-uupumusta enemmän kuin ammatillisten oppilaitosten opiskelijat.

Tuoreimman kouluterveyskyselyn mukaan tyttöjen tuen tarpeet ovat suurempia kuin poikien ja ammatillisten oppilaitosten opiskelijoiden tuen tarpeet ovat suurempia kuin lukiolaisten. Tytöt ja ammatillisten oppilaitosten opiskelijat myös käyttävät opiskeluhuoltopalveluja enemmän kuin muut. Vaikka uupumus yhdistetään usein nimenomaan lukio-opintoihin, on myös ammatillisen koulutuksen puolella esitetty huoli opiskelijoiden hyvinvoinnin heikentymisestä ja opiskeluhuoltopalvelujen saatavuudesta.

Vaikka uupumus yhdistetään usein nimenomaan lukio-opintoihin, on myös ammatillisen koulutuksen puolella esitetty huoli opiskelijoiden hyvinvoinnin heikentymisestä ja opiskeluhuoltopalvelujen saatavuudesta.

Perfektionismia on perinteisesti tutkittu pääasiassa aikuisilla ja suhteessa yleiseen hyvinvointiin ja terveyteen. Sitä vastoin suomalaisissa kouluissa aihetta on tutkittu ylipäänsä vasta vähän ja erityisesti opiskeluhyvinvoinnin näkökulmasta.

Muutamat olemassa olevat tutkimukset käsittelevät lukiolaisten ja yliopisto-opiskelijoiden perfektionismia, mutta ammatillisen koulutuksen opiskelijoiden perfektionismia ei tietääksemme ole tutkittu. Samoin kun oppiainekohtaista motivaatiota on tutkittu lukio-opinnoissa esimerkiksi matematiikassa ja kielissä, ammattiin opiskelevien motivaatiota ammatillisten ja yhteisten tutkinnon osien opiskeluun on tarkasteltu vähemmän.

Tässä tutkimuksessa erityisenä kiinnostuksen kohteena on motivaation, perfektionismin, hyvinvoinnin, tuen tarpeiden ja opiskeluhuollon palvelujen tarkastelu ja vertailu lukio- ja ammatillisen koulutuksen välillä.

Tutkimuksen tavoitteet ja toteutus

Tämän Suomen Akatemian rahoittaman akatemiatutkijahankkeen tavoitteena on tarkastella motivaation, perfektionismin ja opiskeluhyvinvoinnin kehityksellistä ja tilannekohtaista dynamiikkaa toisen asteen opintojen aikana. Lisäksi tavoitteena on selvittää, miten opiskeluhuollon palvelut voisivat mahdollisimman hyvin tukea nuorten oppimista ja hyvinvointia.

Tutkimuksella on neljä toisiinsa linkittyvää päätavoitetta. Ensimmäisenä tavoitteena on tarkastella opiskelumotivaation kehitystä toisen asteen opintojen aikana ja sen yhteyksiä paitsi hyvinvointiin myös tilannekohtaiseen motivaatioon ja tunteisiin.

Toisena tavoitteena on tutkia nuorten perfektionismin ennustajia, seurauksia hyvinvoinnin kannalta ja yhteyksiä opiskeluhuollon palvelujen koettuun tarpeeseen ja käyttöön.

Kolmanneksi tutkimme opiskeluinnon ja -uupumuksen kehityksellisiä profiileja ja sitä, miten ne ovat yhteydessä opiskeluhuollon palvelujen saatavuuteen. Viimeiseksi pyrimme kehittämään menetelmän, jonka avulla voidaan arvioida ja vertailla eri maiden opiskeluhuollon palveluita.

Projektissa kerätään kattava neljän vuoden pitkittäisaineisto opiskelijoiden motivaation, perfektionismin ja hyvinvoinnin kehityksestä toisen asteen opintojen aikana. Aineistoa kerätään useasta kaupungista eri puolilla Suomea. Aineistonkeruu on alkanut keväällä 2023. Toisen asteen oppilaitokset ovat edelleen tervetulleita mukaan tutkimukseen. Opiskelijat vastaavat sähköisiin kyselyihin kerran vuodessa toisen asteen opintojensa ajan.

Kyselylomakeaineistoa täydennetään kaupunki- ja koulutason tilastotiedoilla opiskeluhuollon resursseista. Lisäksi pieni osa opiskelijoista osallistuu myöhemmin kokemusotantamenetelmää hyödyntävään intensiiviseen aineistonkeruuseen. Siinä opiskelijat vastaavat kahden viikon ajan toistuviin, lyhyisiin kyselyihin liittyen opiskelijoiden tilannekohtaiseen motivaatioon ja tunteisiin. Aineistoa analysoidaan rakenneyhtälömallinnuksen ja erilaisten malliperustaisten ryhmittelyanalyysien sekä verkostoanalyysin avulla.

Miten tukea nuorten hyvinvointia mahdollisimman hyvin?

Koska nykyinen yhteiskunta näyttää asettavan nuorille paljon paineita, on tärkeää ymmärtää yksilöllisiä motivationaalisia ja emotionaalisia riskitekijöitä sekä laajempia rakenteellisia tekijöitä, ja näiden merkitystä nuorten opinnoille ja hyvinvoinnille.

Tutkimus tarjoaa ajankohtaista ja tärkeää tietoa toisen asteen opiskelijoiden motivaation ja hyvinvoinnin kehityksestä ja yhteyksistä niin opiskelijan tilannekohtaisiin tunnekokemuksiin kuin koettuun opiskeluhuollon palvelujen tarpeeseen ja näiden palvelujen saatavuuteen. Näiden ilmiöiden tarkastelu ja vertailu lukion ja ammatillisen koulutuksen opiskelijoiden keskuudessa tulee tarjoamaan uutta tietoa näiden väylien omanlaisista haasteista ja vahvuuksista.

Miten nuorten oppimista ja hyvinvointia sitten voisi tukea? Aiemman tutkimuksemme perusteella voisi olettaa, että virheet salliva oppimisympäristö, kannustava ilmapiiri sekä vähemmän suorituskeskeinen opetus ja opiskelu voisivat olla keinoja tukea nuorten opintoja ja hyvinvointia. Toisaalta riittävät opinto-ohjauksen ja opiskeluhuollon palvelut ovat ensiarvoisen tärkeitä.

Virheet salliva oppimisympäristö, kannustava ilmapiiri sekä vähemmän suorituskeskeinen opetus ja opiskelu voisivat olla keinoja tukea nuorten opintoja ja hyvinvointia.

Tiedämme jo, että opiskeluhuollon palvelujen pitäisi olla mahdollisimman helposti ja nopeasti saatavilla silloin, kun nuori niitä tarvitsee, sillä nuori ei ehkä hae apua uudestaan. Lisäksi opiskelijoiden oikeuksien opiskeluhuoltopalveluihin pitäisi toteutua kattavasti riippumatta siitä, missä päin Suomea he asuvat.

Tutkimuksen tuloksia voidaan hyödyntää sekä opiskeluhuollon palvelujen kehittämiseen että nuorten motivaation ja hyvinvoinnin tukemiseen ja edistämiseen.

KT Heta Tuominen on kasvatustieteen dosentti ja akatemiatutkija Itä-Suomen yliopistossa. Tuominen tutkii laajasti kasvatuspsykologiaan ja oppimistutkimukseen liittyviä aiheita yhdessä Motivaatio, oppiminen ja hyvinvointi ­tutkimuskollektiivin jäsenten kanssa.

Artikkelikuva: tookapic / Pixabay

Julkaisu Menestyksen tavoittelua vaikka uupuen? Nuorten motivaatio, perfektionismi ja opiskeluhyvinvointi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomi on asettanut kuluvalle vuosikymmenelle varsin kunnianhimoisen, joskin talouden nykykehityksen valossa epärealistiselta tuntuvan tavoitteen tutkimus- ja innovaatiotoiminnan kohdistuville panostuksille. 

Hallituksen keväällä 2020 hyväksymän kansallisen tutkimuksen, kehittämisen ja innovaatioiden (TKI) -tiekartan mukaan tavoitteena on nostaa tutkimus- ja kehitystoiminnan (T&K) menojen osuus 4 prosenttiin bruttokansantuotteesta vuoteen 2030 mennessä. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2021 T&K-menojen bruttokansantuoteosuus oli 2,9 prosenttia, joten kirittävää riittää. Viimeisen kymmenen vuoden aikana osuus on ollut korkeimmillaan 3,4 prosentissa vuonna 2012.

Korkeakouluissa ja tutkimuslaitoksissa tehtävän tutkimuksen osuus tästä panostuksesta on noin 31 prosenttia, eli noin 2,1 miljardia euroa. Selvästi suurin osa tutkimus- ja kehitystoiminnan panostuksista tapahtuu yksityisellä sektorilla, jonka osuus on noin kaksi kolmasosaa eli noin 4,6 miljardia euroa näistä menoista. 

Yksityisellä sektorilla on julkista sektoria ja korkeakouluja suoraviivaisempi syy investoida tutkimuksen ja kehitykseen. Yrityksille tutkimus- ja kehitystoiminta on investointi, jonka hyöty mitataan markkinaosuuksien ja liikevaihdon kehityksen sekä liikevoiton kautta. Yritykset eivät pääsääntöisesti investoi tutkimus- ja kehitystoimintaan tutkimuksellisesta uteliaisuudesta eivätkä uuden löytämisen ilosta, ellei uteliaisuudesta tai löydöistä ole odotettavissa taloudellista hyötyä.

Erityisesti yhteiskuntatieteellisillä ja humanistisilla aloilla tutkimuksen vapauden on pelätty vähentävän yliopistotutkimuksen hyödyllisyyttä. 

Myös korkeakouluilta ja tutkimuslaitoksilta vaaditaan nykyisin yhä enemmän tutkimusta, joka hyödyttää yhteiskuntaa ja taloutta. Hyöty nähdään vastineena verorahoille, jotka on sijoitettu tutkimustoimintaan. Erityisesti yhteiskuntatieteellisillä ja humanistisilla aloilla tutkimuksen vapauden on pelätty vähentävän yliopistotutkimuksen hyödyllisyyttä. 

Mitä sitten voisi olla yliopistotutkimukselta odotettava hyöty, joka olisi verrannollinen yritysten tutkimus- ja kehitystoiminnan hyötyihin? Tai voidaanko yliopistotutkimuksen hyötyjä ylipäänsä verrata T&K-toiminnan hyötyihin? 

Julkilausutut ja usein toistetut tiedepoliittiset tavoitteet ja yliopistolakiin kirjattu yliopistojen kolmas tehtävä tutkimuksen yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta ja vuorovaikutuksesta ovat osaltaan yritys vastata tähän kysymykseen. Tutkimuksen yhteiskunnallinen vaikuttavuus korostuu myös yliopistojen strategioissa ja tutkimuksen arvioinneissa sekä kansallisissa tutkimusrahoitusohjelmissa, kuten Suomen Akatemian lippulaivaohjelmassa ja Strategisen tutkimuksen neuvoston (STN) rahoitusmuodossa. 

Yhteiskunnallisen vaikuttavuuden paradoksi

Tieteellisellä tutkimuksella on erilaisia vaikuttavuuskanavia, jotka limittyvät toisiinsa. Usein tiedeyhteisöön suuntautuva tieteellinen vaikuttavuus ja muun yhteiskunnan suuntaan kurottava yhteiskunnallinen vaikuttavuus erotetaan omiksi vaikuttavuuden alueiksi. 

Tieteellinen vaikuttavuus on näistä määritelmällisesti selkeämpi ja rajatumpi. Tieteellistä vaikuttavuutta on pyritty hahmottamaan etenkin bibliometrisin menetelmin, eli analysoimalla ja mallintamalla tieteen ja teknologian kehitystä seuraamalla tieteellisten julkaisujen saamaa, viittauksiin perustuvaa huomiota julkaisutoiminnassa. Tieteellinen vaikuttavuus on näin ymmärretty ensisijaisesti julkaisutoiminnan aikaansaamina vaikutuksina, vaikka tieteellisiä vaikutuksia syntyy myös lukuisia muita reittejä pitkin tutkijoiden ollessa vuorovaikutuksessa keskenään.

Yhteiskunnallisen vaikuttavuuden ulottuvuus on puolestaan monisyisempi, hyvin vaikeasti rajautuva alue. Yhteiskunnallista vaikuttavuutta on aiemmin lähestytty etenkin tutkimustyönteisinä muutoksina, joita syntyy tutkimustulosten ja muiden tuotosten pohjalta tutkimuksen jälkeen tiedeyhteisön ulkopuolella ja yhteiskunnan eri toiminnoissa. Näitä muutoksia on usein tarkasteltu etenkin taloudellisin termein. 

Nykyisin tavoissa hahmottaa tutkimuksen yhteiskunnallista vaikuttavuutta korostuu myös yhteiskunnallinen vuorovaikutus. Vuorovaikutusnäkökulma painottaa vaikutusten syntymistä kaikissa tutkimustoiminnan vaiheissa monia reittejä pitkin tutkijoiden toimiessa yhteistyössä muun yhteiskunnan kanssa. Myös tutkimustietoon perustuva koulutus tunnistetaan merkittävänä reittinä tutkimuksen yhteiskunnalliselle vaikuttavuudelle.

Päätöksentekijällä on kuitenkin tarve tietää, ovatko julkisen talouden sijoitukset tutkimukseen kannattavia ja perusteltavissa myös veronmaksajille.

Yhteiskunnallinen vaikuttavuus hahmottuukin tieteellisen julkaisutoiminnan sijaan monenlaisena toimintana yleistajuisista julkaisuista, toimenpidesuosituksista ja sosiaalisen median hyödyntämisestä erilaisiin asiantuntijatehtäviin, joihin lukeutuvat esimerkiksi lausunnot, esitelmät, kommentoinnit ja haastattelut. 

Tutkimustuotoksista etenkin innovaatiot, tuotteet, palvelut ja toimintatavat vaikuttavat suoraan niiden käyttäjiin. Yhteiskunnallisia vaikutuksia syntyy myös silloin, kun tutkimustieto ja siihen liittyvä osaaminen välittyy ihmisten kautta yhteiskunnan eri alueille. 

Usein on hyvin vaikea hahmottaa, missä kohtaa tutkimuksen vaikuttavuus alkaa ja mihin se päättyy. Ilman kristallipalloa on myös hankala tietää ennalta, tarvitaanko eilen tai tänään tuotettua tutkimustietoa huomenna tai myöhemmin tulevaisuudessa.

Päätöksentekijällä on kuitenkin tarve tietää, ovatko julkisen talouden sijoitukset tutkimukseen kannattavia ja perusteltavissa myös veronmaksajille. Tutkimuksen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden mittaaminen törmää usein ongelmiin silloin, kun niihin yhdistetään taloudellinen palkitseminen. Tällöin sitä on kiusaus toteuttaa tavalla, joka kapeuttaa katseet ”vain sitä saadaan, mitä mitataan” –näkökulmaan. 

Yhteiskunnallisen vaikuttavuuden paradoksi on täten seuraava: tutkimuksen ohjaaminen yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen olisi yhteiskuntapolitiikan kannalta erittäin tärkeää, mutta keinot vaikuttavuuden arviointiin ovat merkittävässä määrin puutteellisia.

Vaikuttavuutta on vaikeaa ohjata

Tutkimuksen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden ohjauksen hankaluuteen on useita syitä. 

Ensinnäkin mittaamisella ja arvioinnilla tavoitetaan parhaassakin tapauksessa vain pieni osa kaikista tutkimuksen yhteiskunnallisista vaikutuksista, ja useimmiten selvää syy-seuraussuhdetta tietyn tutkimuksen ja yhteiskunnallisten vaikutusten välillä on vaikea todistaa. Tieteentutkimus nimittäin osoittaa, että tutkimuksen, vaikuttavuuden ja yhteiskunnan välinen suhde on erittäin monimutkainen. 

Tutkimuksen vaikuttavuus ja hyödyt ovat paitsi toivottavia samalla myös sattumanvaraisia, epäsuoria ja mittareiden tavoittamattomissa. Positiivisista pyrkimyksistä huolimatta tutkimuksen vaikuttavuus voi olla myös negatiivista. Lisäksi tulee muistaa, että tutkimuksen tuottama hyöty on aina hyötyä jostakin erityisestä näkökulmasta käsin. 

Tutkimuksen vaikuttavuus ja hyödyt ovat paitsi toivottavia samalla myös sattumanvaraisia, epäsuoria ja mittareiden tavoittamattomissa.

Toinen keskeinen haaste syntyy tutkimuksen yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen liittyvästä aikaviiveestä. Tutkimuksen yhteiskunnalliset vaikutukset voivat ilmetä vasta pitkän ajan kuluttua tutkimuksen toteuttamisesta. 

Viipyilevä vaikuttavuus onkin usein tutkimukselle tyypillistä. Vaikuttavuuden todentaminen myös vaikeutuu sitä mukaa kun tutkimuksesta kuluu aikaa. 

Strateginen tutkimus tutkimuksen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden edistäjänä

On tärkeää kysyä, miten tutkimuksen ja tutkimustiedon vaikuttavuutta voitaisiin parantaa tilanteessa, jossa yhteiskunnalliset ongelmat ovat monimutkaisia ja tutkimuksen avulla aikaansaatavat muutokset usein sattumanvaraisia, epäsuoria, hajanaisia ja usein vasta pitkällä aikavälillä realisoituvia. 

Kotimainen vastaus tähän kysymykseen on ollut vuonna 2014 perustettu, Suomen Akatemian yhteydessä toimiva Strategisen tutkimuksen neuvoston (STN) rahoitusinstrumentti, jonka ensimmäisten viiden vuoden toimintaa koskeva vaikuttavuuden arviointi julkistettiin hiljattain. 

STN-rahoitusinstrumentin päätehtävänä on ollut tutkimuksen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden vieminen uudelle tasolle. Keskeisenä tavoitteena on ollut rahoittaa korkeatasoista pitkäjänteistä ja ongelmakeskeistä tutkimusta, jonka tarkoituksena on löytää ratkaisuja merkittäviin yhteiskunnan haasteisiin ja ongelmiin. 

STN-instrumenttiin on kohdennettu vuositasolla noin 55 miljoonaa euroa. Summaa voidaan pitää suomalaisen tutkimus- ja innovaatiojärjestelmän kannalta merkittävänä, sillä se on vastannut noin 12 prosenttia Suomen Akatemian kautta kohdennettavasta vuosittaisesta tutkimusrahoituksesta. 

STN-rahoitusmuoto on tarjonnut kilpailtua tutkimusrahoitusta ohjelmissa toteutettaville hankkeille, joissa etsitään ratkaisuja suomalaista yhteiskuntaa haastaviin ongelmiin ja tuetaan julkisen sektorin ja yritys- ja elinkeinoelämän uudistumis- ja kilpailukykyä. Vastaavia rahoitusmuotoja löytyy myös joistakin muista maista. 

Strateginen tutkimus näyttää parhaimmillaan lähestyneen ja aktivoineen tutkimustiedon käyttäjiä osallistumaan vuorovaikutukseen.

Strategisessa tutkimuksessa on kuitenkin muutamia erityisiä piirteitä, myös kansainvälisesti verrattuna. Ensinnäkin tällä tutkimuksella on pitkäkestoinen aikahorisontti, sillä valtaosa STN-hankkeista on ollut kuusivuotisia. Tämä on tavattoman pitkä aika tehdä hankepohjaista tutkimusta, jossa tyypillinen aikajänne on ollut 2–3 vuotta. 

Hankkeiden pitkäkestoisuus on tarkoittanut STN-ohjelmien teemojen näkökulmasta sitä, että valikoitujen teemojen tulee olla pitkäjänteisiä. STN-hankkeiden näkökulmasta se on taas tarkoittanut sitä, että tutkimusta on ollut mahdollista tehdä strategisesti pitkän aikavälin tavoitteista käsin, ja että tutkimusta voidaan tarvittaessa suunnata uudelleen.  

Toinen keskeinen elementti strategisessa tutkimuksessa on monitieteisyys, eli eri tieteenalojen välinen yhteistyö. Kaikilta STN-hankkeilta edellytetään monitieteisyyttä, sillä STN-suurten yhteiskunnallisten ongelmien ratkaiseminen ei ole mahdollista vain yhden tieteenalan tutkimuksen keinoin. 

Kolmanneksi hankkeiden valinnassa on painotettu tieteellisen korkeatasoisuuden rinnalla yhteiskunnallista vuorovaikutusta ja vaikuttavuutta. Rahoitettavaksi on näin valikoitunut hankkeita, joiden potentiaali tuottaa yhteiskuntaa hyödyttävää korkeatasoista tutkimusta on arvioitu korkeaksi. Toisin kuin useimmissa muissa tutkimushankkeissa, yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen on myös panostettu merkittävästi hanketasolla.

STN-hankkeiden toteutuksessa on näin korostunut tutkijoiden ja tutkimustiedon hyödyntäjätahojen sekä tutkimuksen kohderyhmien välinen tavoitteellinen yhteistyö. Uudenlaista kahdensuuntaista vuorovaikutusta on tavoiteltu etenkin yhteiskehittämisen kautta, myös uusia yhteiskehittämisen muotoja tavoitellen. 

Strateginen tutkimus näyttää parhaimmillaan lähestyneen ja aktivoineen tutkimustiedon käyttäjiä osallistumaan vuorovaikutukseen. Tämä on keskeinen muutos aiempaan, tiedon yksisuuntaista korostavaan ajattelutapaan, jossa tiedon hyödyntäminen ymmärrettiin lähinnä passiiviseksi tiedon vastaanottamiseksi ilman aktiivista toimijuutta.

Vain vuorovaikutus luo vaikuttavuutta 

Tutkimuksen yhteiskunnallista vaikuttavuutta on hyvin vaikeaa saada aikaan ilman, että tutkimuksesta hyötyvät tahot ja/tai tutkimustiedon ja muiden tuotosten käyttäjät, kuten valtio, kunnat, yritykset ja yhteisöt, ovat itse aktiivisesti mukana tutkimuksen toteuttamisessa. Yhteistyön ja vuorovaikutustoiminnan puute tai sen pintapuolisuus ovat keskeisiä syitä sille, miksi niin monen tutkimuksen osalta yhteiskunnalliset vaikutukset jäävät vähäisiksi. 

Usein sekä tutkijat että yhteiskunnalliset toimijat unohtavat, että tutkimustieto ei johda yhteiskunnalliseen hyötyyn ilman yhteiskunnan omaa kontribuutiota tutkimustiedon siirtämisessä käytäntöön. Esimerkiksi tietopohjainen päätöksenteko julkisella sektorilla edellyttää, että tarjottua tutkimustietoa myös käytetään päätöksenteon ja ongelmanratkaisun pohjana. 

Mikäli tutkimuksen yhteiskunnallista vaikuttavuutta halutaan tulevaisuudessa lisätä, tiedon hyödyntäjätahojen tulee sitoutua tutkimukseen.

Yrityssektori on tässä suhteessa ollut edelläkävijä. Myös strategisen tutkimuksen hankkeissa yritykset ovat panostaneet julkista sektoria enemmän tutkimustiedon hyödyntämiseen. 

Mikäli tutkimuksen yhteiskunnallista vaikuttavuutta halutaan tulevaisuudessa lisätä, tiedon hyödyntäjätahojen tulee sitoutua tutkimukseen. Yhteiskunnallinen vaikuttavuus ei lisäänny enää pelkästään tutkijoiden vastuuta korostamalla. 

Optimaalisessa tilanteessa tiedonhyödyntäjien ja tutkimuksen kohderyhmien kanssa on käytävä vuoropuhelua jo tutkimusta suunniteltaessa. Tässä on edelleen opittavaa kaikilla tutkimuksen yhteiskunnalliseen vaikuttavuuden osapuolilla. 

Jussi Kivistö on hallintotieteiden professori Tampereen yliopiston Johtamisen ja talouden tiedekunnassa.

Erika Lilja on filosofian maisteri, joka toimii Turun yliopiston INVEST-tutkimuskeskuksessa päällikkönä. 

Artikkeli on osa Korkeakoulupolitiikan murros -juttusarjaa.

Muokkaustieto 28.10.2022: Artikkelin johdannon kolmannesta kappaleesta korjattu yritystoiminnan tutkimus- ja kehitystoiminnan panoksen suhdeluku: se on kaksi kolmasosaa kokonaisuudesta.

Julkaisu Tutkimuksen yhteiskunnallinen vaikuttavuus ei pelkisty ohjattavaksi ja mitattavaksi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Päätöksentekoa perustellaan usein erilaisin tunnusluvuin, tilastoin, laskelmin ja indikaattorein. Näillä määreillä pyritään kuvaamaan toimintaa ja sen vaikuttavuutta. Vaikka numeerinen ilmaisutapa on luonteva osoittamaan talouden vaihtoarvoa, inhimillisen toiminnan mittaaminen numeroina ei ole ongelmatonta. 

Väitöskirjassani tutkin koulutusjärjestelmän ohjauskeinojen kytkeytymistä tietoon ja päätöksenteossa käytettyihin numeroihin. Kysyn tutkimuksessani, miten numeerinen data muotoutuu koulutuksen käytännöissä ja miten tätä dataa käytetään ja tulkitaan koulutuspolitiikassa ja muilla politiikkasektoreilla, kiinnittäen erityistä huomiota koulutuspolitiikan ohjauskeinoihin. 

Tutkimukseni mukaan koulutuspolitiikan ohjauksen keinoja ovat muun muassa lainsäädäntö, rahoitus, tulossopimukset, informaatio-ohjaus ja erilaiset mittarit, joista yleensä käytetään nimitystä indikaattorit.

Vaikka numeerinen ilmaisutapa on luonteva osoittamaan talouden vaihtoarvoa, inhimillisen toiminnan mittaaminen numeroina ei ole ongelmatonta. 

Lainsäädäntö ja julkinen rahoitus ovat kytköksissä yhteiskunnan oikeus- ja politiikkajärjestelmään sekä talouteen. Tulossopimuksin koulutuksen rahoittaja ja järjestäjä asettavat ja seuraavat koulutuksen tuloksia. 

Myös Euroopan unioni hyödyntää yhteisen talousalueen strategian ohjaukseen indikaattoreita niillä politiikan alueilla, jotka ovat kunkin maan kansallisen lainsäädännön piirissä. Näin seurataan esimerkiksi korkeasti koulutettujen osuutta väestöstä sekä perustellaan tämän osuuden kasvattamista.

Modernin yhteiskunnan koulutusjärjestelmä ja järjestelmän ohjauskeinot

Sosiologi Niklas Luhmann on kuvannut systeemiteoriassaan yhteiskunnan muotoutuvan eriytyneiden osajärjestelmiensä kommunikaatioista. Osana yhteiskunnan kokonaisuutta koulutusjärjestelmä huolehtii valikoinnista ja ohjaamisesta urapoluille. Järjestelmän vastuulla on se, että uudet sukupolvet saavat taitoja ja kykyjä, joita tarvitaan työmarkkinoille pääsyyn ja yhteiskunnan jäsenenä toimimiseen. 

Koulutusjärjestelmän ohjauskeinot ovat kytköksissä politiikkaan, koska koulutusta ohjaavaa lainsäädäntöä ja politiikkaohjelmia laaditaan osana poliittista prosessia. Julkisen talouden jakopäätökset ja talouden seuranta vaikuttavat koulutuksen resursseihin. Oikeusjärjestelmä ohjaa säädöspohjan kautta koulutuksen toteuttamista. Jokaisella ohjauskeinolla on erilainen tapa perustella ja oikeuttaa toimintaa. 

Datan muodostumisen ja hyödyntämisen kannalta on kiinnostavaa, että lainsäädännön ja taloudellisen ohjausmekanismin määrittämää, hallinnossa kerättyä dataa hyödynnetään valtionhallinnon – esimerkiksi opetus- ja kulttuuriministeriön – informaatio-ohjauksessa ja suoritusindikaattorien muodostamisessa. 

Koulutuksen alalla laskelmia ja tulkintoja tehdään myös kyselyin kerättyyn dataan perustuen. 

Kasvatuksen ilmiöitä kuvaamaan pyrkivän rekisteridatan muotoutuminen

Oppilaitoksissa toiminnasta tehdyt kirjaukset ovat osa päivittäistä työtä. Opettaja kirjaa ylös, kuinka monta opiskelijaa on paikalla ja keitä he ovat. Tutkintotavoitteisessa koulutuksessa opiskelijoiden suorituksia arvioidaan, ”annetaan numeroita” tai yksinkertaisimmillaan hyväksytään tai hylätään. Koulutuksen hallinnossa jokainen opiskelija ja opintosuorite kirjataan rekisteriin, jotta tiedetään, keitä ja kuinka monta opiskelijaa on yhteensä ja miten he etenevät opinnoissaan. 

Opiskelijan tunnistaminen, opiskelijoiden kokonaismäärä ja tieto koulutukseen osallistumisesta on informaatiota, jota välitetään rahoittajalle ja opintotukiviranomaiselle, mikäli opiskelija on oikeutettu opintotukeen. 

Opiskelijamäärä ja suoritukset sekä koulutuksen kustannukset ovat koulutuksen järjestäjän saaman julkisen rahoituksen perusta.

Opiskelijamäärä ja suoritukset, esimerkiksi tutkintojen muodossa, sekä koulutuksen kustannukset ovat koulutuksen järjestäjän saaman julkisen rahoituksen perusta. Siksi rekisteridatan luotettavuus on korkealla tasolla; koulutuksenjärjestäjän oma etu on tuottaa tarkkaa tietoa toiminnastaan. 

Tämä oppilaitoksen ja rahoittajan välinen, koulutuksen talouteen linkittyvä tiedonvaihto tuottaa sivutuotteena hallinnollista rekisteridataa, jota voidaan hyödyntää myös muuhun kuin alkuperäiseen tarkoitukseensa. Paitsi kommunikaatioon koulutuksen järjestäjän ja rahoittajan välillä, dataa hyödynnetään tilastointiin ja politiikan perustelemiseen. Näin koulutusdata vaikuttaa myös laajemmin politiikan verkostoissa.

Tutkintorekisteri kuvaa oppilaiden suoriutumista numeroin

Tutkintorekisterin muotoutuminen on niin ikään havainnollinen esimerkki numeroista koulutuksen hallinnon teknologiana. Tutkintorekisteri perustuu oppilaiden suoriutumisen numeeriseen arviointiin oppilaitoksen arjessa. Opettajat kirjaavat havaintojaan jokaisen oppilaan suoriutumisesta, antavat arvosanoja ja kirjaavat niitä. 

Koulutuksen päättövaiheessa oppilaan arvosanat tiivistetään suoritetuksi tutkinnoksi, jonka ala ja taso kirjataan hallinnon rekisteriin. Tutkinnot koodataan numeroarvolla, jonka avulla voidaan seurata esimerkiksi eri alojen tutkintojen määriä ja suhteuttaa niitä työvoiman tarpeeseen tai tulevaisuuden ennusteisiin. 

Väestötason tarkastelussa tutkintodata muunnetaan uudenlaiseen numeeriseen muotoon koulutustasoiksi ja koulutustasoindikaattoreiksi. Tässä prosessissa tutkintojen alaa indikoiva tarkempi koodaus jää pois, kun tutkinnot muunnetaan yksinomaan niiden tasoa kuvaavaksi kategoriaksi. Koska data on valmiiksi koodattua ja helposti saatavilla Tilastokeskuksen tutkintorekisteristä, sitä myös käytetään laajasti erilaisiin yhteiskunnallisiin tarkoituksiin. 

Esimerkiksi matala koulutustaso liitetään tyypillisesti ongelmiin, kuten köyhyyteen, sairauteen ja rikollisuuteen ja korkea koulutus talouskasvuun ja yhteiskunnan menestykseen.

Tässä muuntamisprosessissa tehdään kuitenkin valintoja, jotka latistavat koulutuksen monimuotoisuuden ja tuottavat uudenlaisia tulkintoja. Kansainvälinen koulutusluokituksen standardi ISCED 2011 on laadittu suhteuttamaan eri maiden koulutusjärjestelmien tutkintoja vertailukelpoisiksi koodeiksi. 

Standardien mukaan koulutus luokitellaan kahdeksaan eri asteeseen, mutta näyttää siltä, että kansallisessa ja EU-politiikassa päädytään useimmiten yksinkertaistamaan koulutusasteet kolmeen kategoriaan. Tällöin väestö ryhmitellään vain kolmeen: matalan, keskitason ja korkean koulutustason kategoriaan.

Tieto siis yksinkertaistuu muuttuessaan yhteisverrannolliseksi. Koulutustaso tällaisena kolmiarvoisena kategoriana voidaan edelleen liittää uudenlaisiin numeerisiin laskelmiin ja yhteiskunnallisiin huoliin. Esimerkiksi matala koulutustaso liitetään tyypillisesti ongelmiin, kuten köyhyyteen, sairauteen ja rikollisuuteen ja korkea koulutus talouskasvuun ja yhteiskunnan menestykseen.

Kyselydatan merkitys

Osana Euroopan Unionin tilastotuotantoa Suomessa toteutetaan kuukausittain Työvoimatutkimus -kysely satunnaisotoksella valitulle joukolle. Kyselyn yksi keskeinen tiedontarve liittyy koulutuksen suorittamiseen ja koulutukseen osallistumiseen. Kysely poikkeaa tiedonkeruun menetelmänä rekistereistä täysin. 

Ennen kyselyn toteuttamista on laadittava kysymykset ja mitta-asteikot. Kyselyn toteuttavat sen aihepiiriin ja tekniikoihin perehtyneet tekijät, Suomessa Tilastokeskuksen asiantuntijat. Kyselyn laadintaan, toteutukseen, datan käsittelyyn ja analyysiin tarvitaan resursseja, ihmisiä ja teknisiä ratkaisuja. Vaikka Suomessa suuri osa tilastodatasta syntyy hallinnon sivutuotteena, kansainväliset kyselyt työllistävät meilläkin asiantuntijoita. 

EU:n ja taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestön OECD:n kyselyjen – jälkimmäisistä suomalaisille tunnetuin lienee PISA-kyselytutkimus – lisäksi koulutuksesta kerätään arviointidataa, josta Suomessa vastaa pääosin Kansallinen koulutuksen arviointikeskus KARVI. Kyselyn etu on se, että kysymykset voidaan laatia vapaasti mittaamaan juuri kiinnostuksen kohteena olevia aihepiirejä. 

Kaikille vähänkään tilastotieteeseen perehtyneille on selvää, että mittarin laatiminen on vaativa tehtävä ja on epävarmaa, ovatko mitattavat asiat todella relevantteja yhteiskunnallisen tiedontarpeen näkökulmasta.

Mahdolliset ongelmat liittyvät kyselyn otokseen ja vastauskatoon. Tutkimuksen otos määrittää ketkä mahtuvat mukaan, ja toisaalta keitä suljetaan ulos. Vastauskato taasen tarkoittaa, että otokseen kuuluvia henkilöitä ei tavoiteta tai he kieltäytyvät vastaamasta. Jos yli puolet jättää vastaamatta, kyselyn merkitys kyseenalaistuu.

Mutta koska työläs kysely on toteutettu, se useimmiten raportoidaan ongelmista huolimatta. Kaikille vähänkään tilastotieteeseen perehtyneille on selvää, että mittarin laatiminen on vaativa tehtävä ja on epävarmaa, ovatko mitattavat asiat todella relevantteja yhteiskunnallisen tiedontarpeen näkökulmasta.

Autuaaksi tekevä koulutustason nosto

Koulutuksen toteutumista ja koulutuksen kytkeytymistä muihin yhteiskunnan toimintoihin kuvaavat tilastot ovat tyypillinen rekisteridatan hyödyntämiskohde. Yksi hyödyntämistapa on edellä kuvattu tutkintojen standardointi ja muuntaminen koulutustasoiksi. 

Väestön koulutustasosta onkin muodostunut suomalaisen politiikan kestoaihe ja kiistakapula. Tällä hallituskaudella pöydällä ovat olleet teemat kuten oppivelvollisuuden laajentaminen ja osaamisen ja oppimisen tiekartta vuodelle 2030. Jos matalan koulutustason käsitetyt ongelmat ovat tuttuja, niin yhtä lailla odotetaan korkean koulutustason tuovan suuria hyötyjä talouskasvulle, demokratialle ja hyvinvoinnille. 

Yhteiskunnallisissa puheenvuoroissa koulutustason nosto nähdään ongelmien ratkaisemisen ja taloudellisen kehityksen edellytyksenä. Korkeakoulutettujen määrän lisäämistä tuovat voimakkaasta esiin etenkin siitä hyötyvät tahot, kuten opetusalan järjestöt ja opetus- ja kulttuuriministeriö. Laadittu osaamisen ja oppimisen tiekartta näyttäisi keskittyvän korkean koulutustason laajentamiseen ja TKI-toiminnan resurssointiin.

Toisaalla on työvoimapula, jonka paikkaamisen ensisijaiseksi keinoksi ajetaan ulkomaisen työvoiman rekrytointia. Hoitoalalla tästä räikeä esimerkki on sairaanhoitajien rekrytointi – sairaanhoitajan koulutushan luokitellaan nykyään meillä korkea-asteen koulutukseksi. Silti käytännössä esimerkiksi Filippiineillä sairaanhoitajakoulutuksen suorittaneiden tutkintoa ei Suomessa tunnusteta, ja he työskentelevät hoitoalan avustavissa tehtävissä.

Yhteiskunnallisissa puheenvuoroissa koulutustason nosto nähdään ongelmien ratkaisemisen ja taloudellisen kehityksen edellytyksenä.

Voidaan esittää, että koulutustaso on erittäin epätarkka mittari siihen, miten työvoiman koulutus –tai koulutuksessa saavutettu osaaminen– vastaa työmarkkinoiden tarpeita, koska se on alun perin laadittu kansainvälisen vertailun mahdollistamiseen. 

Hienojakoisen standardin sijaan on yhä tavallisempaa, että yhteiskuntapolitiikassa keskitytään vain matalan, keskitason ja korkean tason koulutukseen. Keskustelussa tuodaan näistä kuitenkin esiin ainoastaan matalan ja korkean koulutuksen näkökulmaa, kun matala liitetään yhteiskunnallisiin ongelmiin ja korkea liitetään menestykseen. 

Indikaattoreissa saavutettu koulutustaso yhdistetään aina tiettyyn ikäryhmään, jolloin otetaan kantaa myös siihen, mihin mennessä henkilön tulisi suorittaa tietty koulutusaste. Eurooppa 2020-strategiassa käytetty ”aikaisen koulun jättäjän” (engl. early school leaver) -indikaattori esimerkiksi osoittaa, että 25 ikävuoteen mennessä tulisi suorittaa vähintään toisen asteen tutkinto lukiosta tai ammattikoulusta. Samaisen strategian toinen tavoite oli nostaa 30–34-vuotiaiden osuutta korkeasti koulutetuista 42:een prosenttiin. 

Vastikään julkaistu OECD:n koulutuksen tilanneraportti Education at a Glance kohdistaa huomion laajennettuun 25–34-vuotiaiden osuuteen korkeasti koulutetuista. Tällä tavoin ikäryhmää muuttamalla saadaan uutisoinnissa aikaan huoli Suomen väestön koulutustason laskusta. 

Löysimme kollegani Marja Alastalon kanssa Terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksen ylläpitämästä indikaattoripalvelu Sotkanetistä myös mittarin, joka osoitti korkea-asteen koulutuksen saaneiden osuuden vasta 15 vuotta täyttäneistä. Voitaneen puhua tietystä pakkomielteisestä ja eriarvoisuutta synnyttävästä keskittymisestä korkeakoulutuspolkuihin muiden opintopolkujen yli.

Miksi korjata koulutusta, jos se ei ole rikki?

Suomessa on laaja aikuiskoulutustarjonta ja joustava koulutusjärjestelmä, mikä mahdollistaa tutkinnon tavoittelun ja kouluttautumisen erilaisissa elämäntilanteissa. Vapaan sivistystyön toiminnassa opiskelu nähdään arvona sinänsä ja osallistumista motivoi yksilöllinen tarve. Jos systeemimme toimii, miksi sitä pitäisi korjata? 

Ehkäpä EU:n ja maailman tasolla voitaisiin pikemminkin ottaa mallia Suomen ja muiden Pohjoismaiden joustavan kouluttautumisen mallista sen sijaan, että ahdamme koulutusjärjestelmäämme pakolla uusia ikästandardeja ja liitämme niitä huoliin väestön heikkenevästä koulutustasosta. 

Sosiologi ja filosofi Georg Simmel nosti jo 1800-luvun lopulla esiin huolen siitä, että numeroin ilmaistuna inhimillisestä toiminnasta tulee näkyväksi vain sen laskettavissa oleva suoritus. Simmelin varoitus on yhä ajankohtainen koulutuspolitiikan suhteen.

Koska kattavaa rekisteridataa on olemassa, sitä voitaisiin kenties hyödyntää työmarkkinoiden tarpeiden ennakoinnin sekä työvoiman osaamisen ja työmarkkinoiden tarpeiden kohtaamisen hienosyisempään analyysiin. Puuttuuko hallinnosta kuitenkin asiantuntemusta tai ehkä resursseja rekisteridatan hyödyntämiseen? Vai käytetäänkö paukut kansainvälisten kyselyjen ”palvelemiseen”? 

Sosiologi ja filosofi Georg Simmel nosti jo 1800-luvun lopulla esiin huolen siitä, että numeroin ilmaistuna inhimillisestä toiminnasta tulee näkyväksi vain sen laskettavissa oleva suoritus. Koulutuksen laatuseikat ja erityispiirteet on vaikeaa osoittaa yksinkertaisin laskelmin. 

Simmelin varoitus on yhä ajankohtainen: mikäli raha toimii ohjaavana periaatteena koulutuspolitiikan suunnittelussa, yksilöllisyys ja tunnesuhteet jäävät vaille huomiota.

Paula Alanen on kasvatustieteen tohtori (KT), joka työskentelee post doc -apurahatutkijana Koneen säätiön rahoittamassa DIGITO-hankkeessa ja osallistuu uuden tiedon popularisointiin keskittyvän Livetiede-konseptin kehittelyyn.

Artikkeli pohjaa kirjoittajan vuonna 2022 tarkastettuun väitöskirjaan ja on osa Korkeakoulupolitiikan murros -juttusarjaa.

Julkaisu Numeroiden valta koulutuspolitiikassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Eurooppalaisia yliopistoja on muutettu uuteen uskoon 1990-luvun lopulta alkaen Bolognan prosessina tunnetun EU:n korkeakoulupolitiikan mukaisesti. 

Saksassa on eletty parikymmentä vuotta kahden yliopistomallin, humboldtilaisen sivistysyliopiston ja uusliberalistisen taloudellisia prioriteetteja korostavan yliopistomallin ristivedossa. Tilanne on hankaloittanut tutkijaopettajien ja opiskelijoiden työtä ja opiskelua, ja siksi myös protestointia yliopistopolitiikkaa vastaan on nähty jatkuvasti. 

Vuonna 2021 tilanne kiihtyi, kun liittovaltio julkaisi Olen Hanna (Ich bin Hanna) -videon, joka yritti kuvata nykytutkijaa yliopistopolitiikan kannalta suotuisassa valossa. Video synnytti valtavan kritiikkivyöryn, jonka mukaan sivistysyliopiston oli korvannut uusi akateemisen prekariaatin vaihe. Prekaari akateeminen työ tarkoittaa lyhytaikaista tai tilapäistä yliopistotyötä, jossa tulevaisuus on jatkuvasti epävarmaa.

Tieteellisen työn rajoittamisen politiikka

Nykyaikaisen saksalaisen yliopistopolitiikan mukaan tutkimusta on suunnattava käytännön ongelmia palvelevien innovaatioiden luomiseen. Alun perin luonnontieteistä levinnyt lyhytkestoinen projektityöskentely on yliopistojen arkea. 2000-luvun alussa projektit olivat jo laajentuneet lähtökohtaisesti tieteenaloja ylittäviksi, eivätkä ne enää olleet vain oman alan tutkijoiden yhteistoimintaa. 

Tieteidenvälisyys ja projektityöskentely lisäsi yliopiston keskiryhmän, eli tutkijoiden ja opettajien, määrää moninkertaisesti. Projekteista jatkuvasti vapautuva tutkijatyövoima ei automaattisesti työllistynyt uudelleen, vaan yleiseksi käytännöksi tuli ”loppuun käytettyjen” tutkijoiden erottaminen.

Liittovaltiotasolla vuonna 2007 hyväksytty laki rajoitti yliopistotutkijoiden kokonaistyöskentelyn vuosityöajan kuuteen vuoteen ennen ja jälkeen tohtoriksi väittelyn. Jos tutkija ei ollut edennyt näiden kahdentoista vuoden aikana professorin uralle, edessä oli umpikuja.

Uusi yliopistopolitiikka pyrkii nopeasti ratkaisemaan tutkimuksen avulla uusia tiedeyhteisön ulkopuolelta määritettyjä ongelmia nopeassa tahdissa ulkopuolisen rahoittajan, usein valtion, toivomusten mukaisesti. 

1800-luvulta juontavan humboldtilaisen sivistysyliopiston yhtenä ajatuksena oli yliopistouran huipentuminen professuuriin, mutta yliopistotutkijoiden määrän moninkertaistuessa ja projektitutkimuksen vyöryessä yliopistoihin idea mitätöityi. Urakehitys professoriksi oli enää harvojen mahdollisuutena. Tilalle keksittiin yliopiston virtausidea, jonka tarkoituksena oli ohjata aina uusia voimia projektituotannon palvelukseen. 

Ajatus oli, että työvoima virtaa yliopiston läpi vauhdilla, ja voidaan siirtyä aina uusien ideoiden toteuttajien palkkaamiseen. Vanhat tutkijat ovat täyttäneet tehtävänsä aiemman innovaatiomassan tuottajina. Uudet innovaatiot tarvitsevat uusia tuottajia.

Ajattelutapa tappaa yliopistollisen tutkimuksen jatkuvuuden idean: perustutkimuksellisin keinoin pyritään ratkaisemaan visaisia ongelmia yhä uudestaan, uusin lähestymistavoin. Monta kertaa voidaan mennä harhaan, kunnes uusi lähestymistapa johtaa kantavaan tulokseen. 

Uusi yliopistopolitiikka taas pyrkii nopeasti ratkaisemaan tutkimuksen avulla aina uusia, tiedeyhteisön ulkopuolelta määritettyjä ongelmia nopeassa tahdissa ulkopuolisen rahoittajan, usein valtion, toivomusten mukaisesti. 

Konkreettiset vastareaktiot

Yliopistohenkilökunta ja opiskelijat ovat protestoineet Saksan nykyistä yliopistopolitiikkaa vastaan sen alusta asti. Vuoden 2021 alussa liittovaltiotasolla arvioitiin, että maassa tarvitaan konkreettinen esitys siitä, mihin politiikalla oikein pyritään ja millaista yliopistotutkijan työ on. Koulutus- ja tiedeministeriössä ideoitiin fiktiivisen biologitutkijan, Hannan, videohahmo. 

Ministeriön avaus riehaannutti tutkijat ja opettajat ympäri maan protestoimaan videota verkossa. Yhdessä pikaviestipalvelu Twitterin keskusteluketjussa oli yhtäkkiä 140 000 twiittiä, jossa saksalaiset tutkijat jakoivat vähemmän hohdokkaita kokemuksiaan yliopistomaailmassa. 

Aihe kulkeutui kesäkuussa 2021 liittovaltion parlamentin kyselytunnille, jossa käytiin vasemmistopuolueen (Die Linke) aloitteesta vilkas keskustelu. Hallituspuolueet sopivat, että tutkijoiden työskentelyaikaa koskeva laki otetaan arvioinnin kohteeksi.

Kriitikot vaativat, että koko järjestelmä pitäisi arvioida uudelleen. He katsovat, että saksalainen yliopisto ei voi toimia enää tulevaisuudessa yritystoiminnan periaattein. 

Keskustelua ei ole käyty yliopistoissa, vaan sosiaalisessa mediassa: kolmen 1980-luvulla syntyneen yliopistotutkijan avaukset käsittelivät vuosirajoituksia saksaksi ja englanniksi sekä lanseerasivat tunnisteen #IchBinHanna, joka protestoi ministeriön videota vastaan. Lisäksi keskustelu ulkomaalaisten asemasta konkretisoitui tutkija Reyhan Sahinin aihetunnisteen #IchBinReyhan tuottamassa keskustelussa. 

Kriitikot vaativat, että koko järjestelmä pitäisi arvioida uudelleen. He katsovat, että saksalainen yliopisto ei voi toimia enää tulevaisuudessa yritystoiminnan periaattein. 

Tutkijoiden sosiaaliseen mediaan tuottamaa sisältöä voi luonnehtia akateemisen prekariaatin kokemuksiksi yliopistossa toimimisesta. Akateeminen ura on epävarma ja vaikeasti ennustettava. 

Vuonna 2022 onkin ilmestynyt usean saksalaisen yliopistotutkijan prekaaria yliopistotyötä ruotiva yhteisjulkaisu, joka käyttää #IchBinHanna-tunnistetta otsikkonaan. Kirjassa keskiryhmän edustajat kertovat asemastaan yliopistopolitiikan kohteina ja kirjoittavat tutkijaopettajien reaktioista politiikkaa kohtaan. Lopuksi pohditaan toimenpidevaateita, joista osansa saavat liittovaltio, osavaltiot ja tutkimuslaitokset.

Kirjan mukaan yliopisto on irtautunut humboldtilaisuuden hengestä, kun yritystoiminnallinen yliopistopolitiikka soveltaa yliopiston ulkopuolisia toimintalogiikoita tieteelliseen toimintaan. Kirjoittajat olettavat tämän alkavan vähitellen heikentää yliopiston ja tieteen harjoittamisen houkuttelevuutta. Yliopistouudistus on vastakohta tutkimuksenteon ja opetuksen arvokkaille perusperiaatteille, vapaudelle ja luovuudelle.  Yliopisto on uudistusten myötä enää tiedontuottaja ja tieteenharjoittajat alennetaan ammatinharjoittajiksi (Wissenschaft als Beruf), mikä ei sovi humboldtilaiseen tiedekäsitykseen (Wissenschaft als Profession).

Prekariaattipolitiikan kritiikin sisältö: eriytynyt yliopisto

Saksassa yliopistojen nykytoimintatapaa kritisoidaan pinnalliseksi. Siinä ei oteta huomioon yliopistossa työskentelevien ryhmien erilaista asemaa. 

Yliopistopolitiikasta seuraa automaattisesti, että tutkijat menettävät itsenäisyytensä ja ovat yliopiston johdon ja hallinnon sekä professoreiden määräysvallan alaisia aivan toisella tavoin kuin aiemmassa itsenäisyyttä ja vastuuta korostaneessa yliopistokulttuurissa. Professorikunta on tämän uuden kurinpitovallan yläpuolella, jolloin yliopiston sisälle syntyy tutkimus- ja opetushenkilöstön eriytymistä. 

Vakinaisten professorienkin määrää on kuitenkin vähennetty, ja suurin osa tutkimus- ja opetushenkilökunnasta on määräaikaista. Lisäksi on siirrytty entistä enemmän valtionyliopistoista väljempään suuntaan kuten säätiöyliopistoihin samaan tapaan kuin Suomessakin. Kuten muutkin tutkijat, myös professorit työskentelevät entistä enemmän julkaise tai kuole -säännön alaisuudessa. 

Virtausidea ei kuitenkaan koske maineikkaimpia professoreita, jotka ovat päässeet nauttimaan järjestelmän hyvistä puolista.

Lisäksi heistä on tullut tutkimushankeanomusten tekokoneita, mikä sekin saattaa kuulostaa tutulta suomalaisille professoreille. Suuri osa niin professorien kuin tutkijoidenkin ajasta kuluu näihin toimintoihin samaan tapaan kuin muissakin eurooppalaisissa maissa. 

Sanotaan, että suuri osa työn tuloksista menee paperikoriin, kun toiseksi parhaaksi anomukseksi määritetty hanke-esitys hylätään. Toiseksi tulleille kun ei myönnetä palkintoja – tässä tapauksessa tutkimusrahoitusta. 

Ongelmat ovat kasautuneet, kun tutkijoita on hankittu lyhytaikaisiin projekteihin lisääntyvässä määrin. Projekteista vapautuu taas työvoimaa tekemään uusia tutkimusanomuksia, joiden määrä kasvaa entisestään.

Virtausidea ei kuitenkaan koske maineikkaimpia professoreita, jotka ovat päässeet nauttimaan järjestelmän hyvistä puolista. He saavat pitää oppituolinsa, kunhan vain koko ajan suoltavat uusia tutkimusartikkeleita vertaisarvioita tekeviin arvostettuihin englanninkielisiin julkaisuihin sekä tekevät jatkuvasti uusia tutkimusanomuksia, joiden ulkopuolinen rahoitus toteutuu. Näin yliopiston rahoitus ja maine kasvavat. Avuksi on Saksassakin otettu huippulaitos- ja huippuyliopisto -käsite.

Opetuksen ja tutkimuksen yhteyden katkeaminen

Saksalaiselle sivistysyliopistolle keskeinen tutkimuksen ja opetuksen yhteys on sekin alkanut murtua. Professorit eivät juuri tavalliseen opetukseen enää ehdi paneutua. Opetusvastuu on siirtynyt niin ikään akateemiselle prekariaatille, jonka päähuomio taas on omassa tutkimuksessa, uusien anomusten tekemisessä ja tutkimusartikkeleiden kirjoittamisessa. 

Opetus tuntuu monesti pakolta eikä niinkään iloa tuottavalta osalta työtä. Uuden yliopistojärjestelmän aikana opetuksen taso on laskenut, ja sen yhteys tutkimukseen on vähentynyt. Opetuksessa turvaudutaan tavanomaisuuksiin eikä tutkimuksellisesti innostavaan ongelmakeskeiseen pohdintaan. 

Esitetyn kritiikin mukaan opettajana toimiminen ei saksalaisessa yliopistossa ole enää haluttu tehtävä vaan pakkotyötä, mutta prekariaatti tekee sitä mitä käsketään. Kun opetusvelvollisuutta lisättiin projektitutkijoiden tehtäviin, oletettiin nuorten tuovan uusia tutkimuksellisia tuulia opiskelijoidenkin pohdittaviksi. Nyt epäillään, ettei näin olekaan käynyt.

Tilanne on tuonut epävarmuutta ja terveysongelmia sekä kasvattanut väärinkäytösten mahdollisuuksia. Työntekijöiden oikeuksista ei pidetä kiinni, kun halutaan pysyä kiinni järjestelmässä. Vapaa-aika ja lomat ovat niitä, joista luovutaan ensin. 

Esitetyn kritiikin mukaan opettajana toimiminen ei saksalaisessa yliopistossa ole enää haluttu tehtävä vaan pakkotyötä, mutta prekariaatti tekee sitä mitä käsketään.

Toisaalta prekariaatti alkaa huolehtia entistä enemmän omasta hyödystään eikä enää yliopistoyhteisön yhteisestä hyvästä. Tämä voi johtaa keinotteluun ja laskelmoiviin, ”hyödyllisiin” riippuvuussuhteisiin. Rasituksen ja ylitöiden lisääntyessä toiminta kääntyy itsekeskeiseksi. 

Perustutkimus vähenee ja yliopistosta tulee suora palvelulaitos. Soveltavassa tutkimuksessa tutkimuksen aihe, tavoitteet ja sisältö pysyivät aiemmin tekijöidensä määräysvallan piirissä. Nyt ulkopuoliset toimijat tunkeutuvat tutkimuksenteon ytimeen.

Lyhytaikainen työskentely, tutkimuksen teon riippuvuus sopimuksista ja perustutkimuksen teon vähyys koetaan negatiivisesti: enää ei voida puhua tutkijan urasta. Tutkimusjulkaisuissa esitetään puolivalmiita tuloksia, jotta saadaan julkaisuluetteloon pituutta. Yhteisartikkeleiden kirjoittajista osa ei juuri ole ollut tekemisessä julkaisun kanssa. 

Työttömyys uhkaa jatkuvasti koko akateemista prekariaattia. Varsinainen tutkimus liukuu etuoikeutettujen tehtäväksi – sellaisten, jotka esimerkiksi taloudellisista syistä ovat vapaita harjoittamaan sitä epävarmuuksien maailmassa. 

Epävarmassa asemassa ovat erityisesti naiset, joilla on lapsia. Lapsettomuuden valitseminen onkin yleinen keino välttää vaikeuksia. Ulkomaalaisilla on epävarmuuksia oleskelulupien saamisessa ja työsopimusten teossa. Kuitenkaan työsopimuksen päättymisen jälkeen heistä ei enää olla kiinnostuneita, arvioivat kriitikot.

Mihin suuntaan seuraavaksi?

Ministeriötasolla on tehty vuonna 2022 ulkopuolinen arviointi vuoden 2007 laista. Sekä väitöskirja- että tohtoritutkijoiden sopimustilanne ja urakehitys on määrä ottaa uudelleen käsittelyyn keväällä 2023. Rajoituslakia pidetään sinänsä tärkeänä, eikä suuria suunnanmuutoksia ole odotettavissa.

Nykyistä yliopistopolitiikkaa on harjoitettu Euroopassa nyt yli kaksikymmentä vuotta, angloamerikkalaisissa maissa kauemmin. Akateemisen prekariaatin syntyminen on tapahtunut asteittain. Kärkevimmät arvostelijat ovat kokeneet aiemman yliopistokäytäntöjen maailman ja pitävät nykyistä käytäntöä ei-toivottuna uudistuksena. 

Nyt odotetaan, mihin suuntaan opiskelijoiden ja nuorten tutkijoiden valtavirta asettuu. Kysytään, politisoituuko ryhmä taas, kuten tapahtui puoli vuosisataa sitten. Tällöin uudistuspaineet tulivat konkreettista ongelmista, kun sodan jälkeen syntyneet suuret ikäluokat rynnivät pieniin ikäluokkiin tottuneisiin yliopistoihin. 

Tuolloin kritiikin taustaksi otettiin nouseva marxilainen ideologia. Nykyinen yliopistopolitiikka tukeutuu uusliberalistiseen talousnäkemykseen ja ideologiaan. Mistä nyt etsitään sille vastakohtaa? Prekariaattipuhe viittaa marxilaiseen suuntaan, mutta samalla myös peräänkuulutetaan vihreää vallankumousta.

Nyt odotetaan, mihin suuntaan opiskelijoiden ja nuorten tutkijoiden valtavirta asettuu. Kysytään, politisoituuko ryhmä taas – kuten tapahtui puoli vuosisataa sitten.

Berliinin teknilliseen yliopistoon vuonna 2022 valittu uusi rehtori Geraldine Rauch etsii yliopistolleen uutta mallia, jossa tieteellinen toiminta kytketään suoraan yhteiskuntaan. Nuoret 14–18-vuotiaat kytketään tieteelliseen keskusteluun ja tutkimusaiheet tulevat konkreettisista yhteiskunnan parannustarpeista, kuten kaupunkitilan uudelleenjäsentämisestä. 

Rehtori ehdottaa yliopiston ulkopuolisten tulevan mukaan tutkimuskysymysten hahmottamiseen ja olennaisten tutkimusratkaisujen tekemiseen. Humboldtilaisessa ajattelutavassa tehtiin ero tutkimuksellisen asiantuntijuuden ja kansalaisosallistumisen välillä, ja sama ero on olemassa myös kansalaistutkimuksessa. Rehtori on nyt muuttamassa tieteellisen asiantuntijuuden harjoittajien pätevyysvaatimuksia maallikkopätevyyden suuntaisiksi. Tarvitaanko yliopistoja siis enää ollenkaan? 

Saksan sosiologit pohtivat konferenssissaan syyskuun lopussa 2022 Bielefeldin yliopistossa myös yliopistomaailman akateemiseen prekarisaatioon liittyvää eriytymistä ja eriarvoisuutta. He arvioivat, että jos nykykehitys jatkuu, akateemisella elämällä on tyly tulevaisuudennäkymä. Toinen vaihtoehto olisi moninaisuuden suosiminen positiivisena rikkautena.

Briitta Koskiaho on sosiaalipolitiikan professori emerita Tampereen yliopistossa.

Artikkeli on osa Korkeakoulupolitiikan murros -juttusarjaa.

Julkaisu Akateeminen prekariaatti – Saksan nyky-yliopiston ongelma ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Työn merkityksellisyys koskettaa jollain tavoin lähes kaikkia työtä tekeviä ihmisiä. Useimmille meistä on tärkeää, että oma työ vastaa omia arvoja, sen kautta voi kokea kuuluvansa johonkin yhteisöön ja olla avuksi tai hyödyksi muille. Nämä ovat merkityksellisen työn elementtejä. 

Merkityksellisyyteen kuuluu ohjautuminen omien arvojen ja tavoitteiden mukaan. Työntekijä on todennäköisesti parhaimmillaan silloin, kun hän saa tehdä tärkeinä pitämiään asioita ja tehdä ne parhaaksi näkemällään tavalla. Silloin hänellä on motivaatiota ponnistella työnsä tavoitteiden eteen ja saada aikaan laadukkaita ja vaikuttavia tuloksia. 

Työn merkityksellisyys ja tuottavuus eivät ole toisilleen vastakkaisia päämääriä, sillä yksilöiden työssään kokema merkityksellisyys voi lisätä työn tuottavuutta.

Työn merkityksellisyys on noussut 2000-luvulla yhdeksi työelämästä käytävän keskustelun kärkiteemoista. Samalla on jatkunut keskustelu tuottavuudesta ja kilpailukyvystä työelämän tavoitteina. Työn merkityksellisyys ja tuottavuus eivät kuitenkaan ole toisilleen vastakkaisia päämääriä, sillä yksilöiden työssään kokema merkityksellisyys voi lisätä työn tuottavuutta. 

Autonomiasta kontrolliin yliopistotyössä

Yliopistotyö on perinteisesti ollut autonomista, ja siihen on kuulunut akateeminen vapaus. Se on sallinut yliopistossa tutkimus- ja opetustyötä tekevien henkilöiden eli tutkija-opettajien säädellä ja kontrolloida omaa työtään sekä määrittää sen tavoitteita itse – sen sijaan, että niitä määriteltäisiin ylempää. Tämän tutkija-opettajien autonomian katsotaan edistävän tieteen riippumattomuutta, jota voidaan pitää tärkeänä yhteiskunnallisena tavoitteena. 

Tutkija-opettajat ovat akateemisen vapautensa ansiosta voineet työskennellä itselle tärkeiden asioiden parissa. Näin yliopistotyöstä on tullut monelle heistä merkittävä osa elämää ja omaa identiteettiä. He ovat tällöin sitoutuneet työhönsä vahvasti, mutta tämä sitoutuminen on ollut omaehtoista, eikä yliopiston johdon kontrolloimaa.

Vaikka työn merkityksellisyyden painoarvo työelämässä on kasvanut, ylipiston kehittämistä ovat viime vuosikymmeninä hallinneet sen sijaan tuottavuustavoitteet. Valtiovalta odottaa yliopistoissa tehtävän tutkimuksen edistävän yhä vahvemmin Suomen kilpailukykyä. Yliopisto-opetuksen puolestaan odotetaan tuottavan yhä enemmän tutkintoja entistä nopeammin. 

Yliopiston tuottama tieto ja innovaatiot sekä sen kouluttamat asiantuntijat on nähty Suomen menestystekijöinä. Yliopistotyöhön kohdistuu yhä korkeampia laatuvaatimuksia ja velvoitteita yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen, mutta samalla yliopistojen taloudelliset resurssit niukkenevat. 

Valtiovalta odottaa yliopistoissa tehtävän tutkimuksen edistävän yhä vahvemmin Suomen kilpailukykyä.

Vuonna 2010 voimaan astunut uusi yliopistolaki irrotti yliopistot juridisesti valtiosta. Valtiovallan ote yliopistoihin on kuitenkin käytännössä säilynyt, sillä suuri osa yliopiston rahoituksesta tulee edelleen valtiolta.

Vastatakseen kasvaneisiin yhteiskunnan odotuksiin ja resurssien niukentumiseen yliopistot ovat ottaneet käyttöön yritysmäisiä toimintatapoja. Yliopistoa on voitu alkaa kutsua yritysmäiseksi yliopistoksi. Samalla on vahvistettu johtajien asemaa päätöksenteossa sekä ryhdytty seuraamaan tarkemmin yksittäisten tutkija-opettajien suoriutumista työssään. 

Vuonna 2009 säädetyn yliopistolain uudistuksen myötä tutkija-opettajat ovat muuttuneet valtion virkamiehistä yliopistoon työsuhteessa oleviksi työntekijöiksi. Tämä on murentanut pohjaa yliopistotyölle perinteisesti kuuluneelta autonomialta ja lisännyt tulospaineita tutkija-opettajille. Yritysmäisessä yliopistossa tutkija-opettajien työssä suoriutumista arvioidaan pääosin määrällisillä mittareilla, kuten heidän tuottamiensa julkaisu- ja opetusmäärien perusteella. 

Työn merkityksellisyyden rakentaminen edistää yliopistossa työskentelevien tutkija-opettajien työhyvinvointia ja jaksamista ja siten auttaa heitä vastaamaan yhteiskunnan heille asettamiin odotuksiin ja vaatimuksiin. Se myös vahvistaa heidän sitoutumistaan laadukkaaseen yliopistotyöhön sekä yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen. Siksi kysyn väitöstutkimuksessani, millaisia mahdollisuuksia yliopistotyö tarjoaa työn merkityksellisyyden rakentamiselle ja mistä aineksista merkityksellisyyttä rakennetaan.

Moninaiset tieteenalat

Tutkimukseni kohteena olivat kasvatustieteitä, lääke- ja biotieteitä sekä kielitieteitä edustaneet tutkija-opettajat kahdessa suomalaisessa yliopistossa. Tony Becherin vuonna 1989 julkaistussa teoksessa Academic Tribes and Territories esittämän tieteenalaluokittelun mukaan tieteenalat voidaan jaotella karkeasti koviin ja pehmeisiin sekä puhtaisiin ja soveltaviin. 

Kovissa tieteissä vallitsee vahva yksimielisyys ydinteorioista ja käsitteistä, kun taas pehmeiltä tieteiltä tällainen yhtenäisyys puuttuu. Puhtaus puolestaan tarkoittaa perustutkimusta ja soveltavuus soveltavaa tutkimusta. 

Kasvatustieteet kuuluvat Oili-Helena Ylijoen vuonna 1998 julkaistussa väitöskirjassaan Akateemiset heimokulttuurit ja noviisien sosialisaatio esittämän tulkinnan mukaan Becherin esittämiin pehmeisiin ja soveltaviin tieteisiin. Niille tyypillistä on käytännönläheisyys, ammatillisten käytäntöjen edistäminen ja toimintatapojen kehittäminen. 

Lääketiede kuuluu Becherin mukaan koviin ja soveltaviin tieteisiin, jota leimaavat käytännönläheinen tieto, kilpailuhenkisyys sekä konkreettiset tuotteet ja menetelmät. Humanistisiin tieteisiin kuuluva kielitiede lukeutuu Becherin mukaan pehmeä-puhdas -ryhmään. Ryhmän tieteille on ominaista teoreettisuus, pyrkimys ilmiöiden kokonaisvaltaiseen ymmärtämiseen ja tutkimuksen epäsuora vaikutus käytäntöön. 

Miten työn merkityksellisyyttä rakennetaan yliopistossa?

Väitöstutkimukseni tuotti akateemisen työn merkityksellisyyden rakentamisen mallin, joka huomioi yliopistotyön erityispiirteet ja reunaehdot. Siinä työn merkityksellisyyden rakentaminen ymmärretään itseytymisenä, eli ohjautumisena omien arvojen mukaan, kuulumisena ammatilliseen yhteisöön sekä toisten palvelemisena.

Tutkimukseni tulosten mukaan yritysmäinen yliopisto suosii yksilöllisiä tapoja työn merkityksellisyyden rakentamiseen. Jos tutkija-opettajalla oli tarpeeksi resursseja ja riittävän turvattu asema työssään, hän saattoi pystyä toimimaan omien arvojensa mukaisesti, vaikka ne olivat ristiriidassa yritysmäisen yliopiston asettamien odotusten kanssa. 

Toisaalta monen tutkija-opettajan mahdollisuuksia työn merkityksellisyyden rakentamiseen heikensivät yritysmäisessä yliopistossa koetut arvoristiriidat, resurssien puute ja heikentynyt arvostus.

Monen tutkija-opettajan mahdollisuuksia työn merkityksellisyyden rakentamiseen heikensivät yritysmäisessä yliopistossa koetut arvoristiriidat, resurssien puute ja heikentynyt arvostus.

Eri tieteenaloja edustavia tutkija-opettajia yhdistävä perinteinen akateeminen eetos vahvisti kokemusta kuulumisesta ammatilliseen yhteisöön ja siten merkityksellisyyden rakentamista. Akateemiseen eetokseen sitoutuivat erityisesti kasvatustieteilijät, jotka kokivat oman tieteenalansa arvostuksen heikentyneen yliopiston yritysmäistymisen seurauksena. Tähän eetokseen sisältyi muun muassa työn korkeat laatustandardit ja akateeminen vapaus.

Toisten palvelemiseen sisältyi opiskelijoiden, tieteen ja yhteiskunnan palveleminen, jotka tulivat tutkimuksessa esiin eri tieteenaloja edustaneiden tutkija-opettajien työn merkityksellisyyden rakentamisen aineksina.

Eriarvoisuus työn merkityksellisyyden rakentamisessa

Työn merkityksellisyyteen sisältyy kokemus autonomiasta omassa työssä. Väitöstutkimukseni mukaan tutkija-opettajien kokemaa autonomiaa heikensi johdon harjoittama kontrolli, joka vahvistui yritysmäisessä yliopistossa. 

Tutkimukseni osoitti myös, että kasvaneet tehokkuuspaineet ja byrokratia voivat kaventaa tutkija-opettajien liikkumavaraa. Tällöin heidän työssään korostuu yhä enemmän ulkopuolelta annettujen velvollisuuksien täyttäminen.

Yritysmäisen yliopiston kilpailullisuuteen kannustavat mittaamistavat ja odotus rahoituksen hankkimisesta näyttivät soveltuvan muita paremmin koviin ja soveltaviin tieteisiin lukeutuvalle lääketieteelle. Sen tieteenalakulttuurille kilpailullisuus on ominaisempaa kuin pehmeille tieteenaloille, kuten kasvatus- ja kielitieteille. Yliopiston yritysmäistyminen näytti siten luovan vähemmän rajoitteita lääketiedettä edustavien tutkija-opettajien työn merkityksellisyyden rakentamiselle verrattuna muihin tutkimukseni kohteena olleisiin tieteenaloihin.

Tutkimukseni osoittaa, että mahdollisuudet kokea ja rakentaa merkityksellisyyttä jakautuvat yliopistossa epätasaisesti. Tutkija-opettajien saama vähäinen arvostus vaikeuttaa työn merkityksellisyyden rakentamista muuttuvassa yliopistossa. Siksi tutkija-opettajien työpanokselle tulisi antaa tunnustusta tasapuolisemmin riippumatta heidän asemastaan, työtehtävistään tai heidän edustamastaan tieteenalasta.

Yliopiston yhteiskunnallinen vaikuttavuus tulisi ymmärtää aiempaa laajemmin. Se voisi olla abstraktimpien yhteiskunnallisten arvojen, kuten sivistyksen, tasa-arvon ja ekologisuuden ylläpitämistä ja edistämistä.

Lisäksi yliopistotyönantajan tulisi vahvistaa yhteisöllisyyttä ja antaa tutkija-opettajille riittävästi resursseja työskennellä opiskelijoiden hyväksi. Näistä asioista tutkija-opettajat tutkimukseni tulosten mukaan rakentavat työnsä merkityksellisyyttä muuttuvassa yliopistossa.

Yliopistojen yhteiskunnallinen vaikuttavuus tulisikin ymmärtää aiempaa laajemmin. Sitä ei tulisi nähdä pelkästään konkreettista hyötyä yhteiskunnalle tarjoavien innovaatioiden tuottamisena ja opiskelijoita työelämän palvelukseen kouluttamisena. 

Yliopiston yhteiskunnallinen vaikuttavuus voisi olla myös abstraktimpien yhteiskunnallisten arvojen, kuten sivistyksen, tasa-arvon ja ekologisuuden ylläpitämistä ja edistämistä. Yhtä lailla se voisi olla yhteiskunnallisten ilmiöiden kriittistä tarkastelua tutkimukseen perustuvan ymmärryksen pohjalta. 

Näin yliopistossa oleva monipuolinen ja monialainen osaaminen ja ymmärrys saataisiin kattavammin koko yhteiskunnan käyttöön. Tämä vaikuttaisi samalla myönteisesti eri tieteenaloilla työskentelevien tutkija-opettajien työn merkityksellisyyden kokemiseen. Lisäksi yliopiston resurssienjaon kriteerinä tulisi olla määrällisesti mitattavien suoritteiden ohella myös moninaiset laadulliset yliopistotyön tuotokset.

Kirjoittajatiedot:

Katriina Tapanila on kasvatustieteen tohtori Tampereen yliopistossa.

Artikkeli pohjaa kirjoittajan 2.6.2022 tarkastettuun väitöskirjaan Työn merkityksellisyyden rakentaminen osana tutkija-opettajien ammatillista kasvua muuttuvassa yliopistossa. 

Artikkeli on osa Korkeakoulupolitiikan murros -juttusarjaa.

Julkaisu Työn merkityksellisyys vipuvartena yliopiston yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Voidaan katsoa, että suomalaisissa yliopistoissa alkoi uusi ajanjakso vuoden 2010 yliopistolain uudistuksen myötä.

Pitkään suunniteltu uudistus ilmensi uusliberalistista politiikkaa. Sosiologi Olli Herranen on arvioinut, että 2000-luvun julkisjohtamisen tuottavuusohjelmien myötä Suomesta tuli peräti julkista taloutta sopeuttavan ja tehostavan uusliberalistisen opin mallimaa. Uusliberalististen yliopistouudistusten tärkeimmiksi tavoitteiksi asetettiin kansainvälinen kilpailukyky ja talouskasvun tukeminen innovaatiojärjestelmää kehittämällä.

Yliopistoissa uusliberalismi tarkoitti managerialistisen hallintomallin käyttöönottoa ja rahoituksen sitomista entistä tiiviimmin yliopistojen tulokseen. Läpi 2010-luvun erityisesti Sipilän hallituskaudella toteutetut, valtion säästöohjelman mukaiset yliopistoleikkaukset heikensivät yliopistojen toimintaedellytyksiä. 

Yliopistot ryhtyivät etsimään säästöjä irtisanomisin ja tilavähennyksin. Lisäksi korkeakouluja lähdettiin ”profiloimaan” voimakkaasti, eli käytännössä resursseja keskitettiin vähentämällä fuusioilla korkeakoulujen määrää. Vuonna 2000 Suomessa oli vielä parikymmentä yliopistoa, vuonna 2022 enää 14. 

Yliopistoissa uusliberalismi tarkoitti managerialistisen hallintomallin käyttöönottoa ja rahoituksen sitomista entistä tiiviimmin yliopistojen tulokseen.

Tähän ryhmään kuului myös vuonna 2019 toteutettu Tampereen yliopistofuusio. Yksi uuden yliopiston toiminnan tehostamista tavoittelevista päätöksistä johti vuoden 2021 lopulla runsaan sadan henkilön irtisanomiseen. Samassa yhteydessä julkaistiin myös yliopiston uusi kampuskehitysstrategia, jonka tavoitteena oli vähentää yliopiston tiloja 25 prosentilla. 

Käytännössä se tarkoitti esimerkiksi keskustakampuksella sijaitsevasta Linna-rakennuksesta luopumista. Linnassa sijaitsee yliopiston pääkirjasto ja valtaosa yhteiskuntatieteiden tiedekunnasta. Käytännössä sana kampuskehitys tarkoittaakin tilojen vähennystä.

Linnasta ei luovuta -liike syntyy

Kampusstrategia oli julkaistu yliopiston sisäisessä intranetissä jo syksyllä 2020. Laajemmin siitä kertoi vasta loppukeväällä 2021 Ylioppilaslehti Visiiri. Uusi yliopisto oli aloittanut toimintansa vasta vuonna 2019 ja ollut koronaviruspandemian takia suljettuna alkukeväästä 2020. Opiskelijat lukivat uutisen epäuskoisena ja linkkasivat sen Telegram-ryhmäänsä, jossa se herätti etätöihin ajettujen ja koronarajoituksista kärsineiden opiskelijoiden vastakommenttien vyöryn. Turhautumisen kanavoimiseksi Telegramiin perustettiin erillisryhmä, johon liittyi satoja yliopistoyhteisön jäseniä. 

Ryhmästä syntyi Linnasta ei luovuta -liike, joka ryhtyi vastustamaan tilansäästöohjelmaa ja aikomuksia tuhota kampuselämä viemällä opiskelijoilta ja työntekijöiltä opiskelu- ja työtilat. Lisäksi se kritisoi säätiöyliopiston johdon toimintaa ja välillisesti myös yliopistodemokratiaa kaventanutta yliopistolakia. 

Tilansäästöohjelman myötä koronarajoitusten aikaisista opiskelijayhteisön poikkeusoloista tuntui tulevan uusi normaali. 

Erityisesti opiskelijoita huolestutti, että tilavähennysten myötä yliopistoelämä kuihtuisi etäopiskeluksi ja opiskelijayhteisöt katoaisivat. Tilansäästöohjelman myötä koronarajoitusten aikaisista opiskelijayhteisön poikkeusoloista tuntui tulevan uusi normaali. 

Opiskelijaliike on perinteisesti tuonut esiin kampusten arvoa yliopiston ytimenä ja opettajien sekä opiskelijoiden kohtaamispaikkoina. 1960-luvun lopulta lähtien yliopistorakennuksia on Suomessa vallattu silloin, kun on vaadittu yliopiston demokratisoimista tai vastustettu yliopistoon kohdistettuja heikennyksiä. 

Opiskelijaprotestit ovat koko yliopistolaitoksen historian ajan olleet väylä kiinnittää huomio kansallisiin ja kansainvälisiin yliopistopoliittisiin ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin. 

Linnasta ei luovuta -liike on jatkumoa opiskelija-aktivismin pitkälle historialle. Opiskelijaprotesteja tutkinut professori Mark Boren on osoittanut, että vaikka 1960-lukua muistellaan monesti opiskelija-aktivismin kulta-aikana, 2000-luvulla se on ollut laajempaa kuin koskaan.

Protestien kesä ja syksy 2021

Vuoden 2021 aikana Linnasta ei luovuta -liike järjesti heinäkuisen mielenosoituksen lisäksi Linna-rakennuksen valtauksen ja Yliopistodemokratian aika -mielenilmauksen. Se julkaisi mielipidekirjoituksia, keräsi tilavähennyksiä vastustavan adressin ja otti kantaa yliopiston tilapolitiikkaan sosiaalisessa mediassa.

Vastustushuudot kuten ”Linnasta ei luovuta, mistään tiloista ei luovuta!” ja ”Tiede syntyy yhteisössä, ei missään yksiössä!” kaikuivat heinäkuun mielenosoituksessa keskustakampuksella, jonne oli saapunut reilut 100 ihmistä. Ikimuistoisen tilaisuudesta teki Tampereen yliopiston entinen opettaja, joka kannusti yleisöä ”wau-huutoihin” viitaten näin mainostoimiston keksimään yliopiston innostusretoriikkaan. Yle Uutisten live-lähetyksen ansiosta asialle saatiin myös näkyvyyttä.

Marraskuun 5. päivänä Linna-rakennus vallattiin. Valtauksessa kuultiin opiskelijoiden ja henkilökunnan puheenvuoroja, musiikkiesityksiä ja -teatteria. Samalla opiskelijat luovuttivat yli 1600 nimeä sisältävä adressin yliopiston hallitukselle. Valtaukseen osallistui runsaat neljäsataa ihmistä, joukossa myös rehtori Mari Walls. Hänen puheensa valtauksessa sai odotettua kritiikkiä yleisöltä, joka koki, että yliopistoyhteisöä ei vieläkään kuunnella. 

Kesästä jatkuneet protestit näyttivät vaikuttavan. Yliopiston hallitus ilmoitti palauttavansa tilapolitiikasta päättävän toimenpideohjelman jatkovalmisteluun.

Linnasta ei luovuta -liike osallistui myös Tampereen ylioppilaskunta TREY:n järjestämään mielenosoitukseen ennen yliopiston hallituksen kokousta Tampere-talon edustalla marraskuun 12. päivänä. Paikalle saapui parisen sataa opiskelijaa ja opetushenkilökunnan jäsentä. Puheita pitivät opiskelijat ja Tampereen ylioppilaskunta TREYn työntekijät. Hallituksen puheenjohtaja Ilkka Herlin puolusti hallituksen toimintaa ja sanoi sen kuuntelevan ”kaikkia yhteisön ääniä”.

Vaikka johdon ympäripyöreät puheet saattoivat hetkeksi masentaa, kesästä jatkuneet protestit näyttivät vaikuttavan. Yliopiston hallitus ilmoitti palauttavansa tilapolitiikasta päättävän toimenpideohjelman jatkovalmisteluun.

Syyslukukauden lopulla opiskelija-aktiivit kokosivat rivinsä vielä kerran ja järjestivät Yliopistodemokratian aika -mielenosoituksen. Sen tavoitteena oli painostaa hallitusta siirtämään tila-asioista päättävä kokous seuraavalle vuodelle. Tämä antaisi aikaa keskustelulle ja vaikuttamiselle. Vaikka kesän mielenosoituksesta tuttua innostusta oli vaikea saavuttaa yliopiston lumisella pihalla, tapahtuma oli kuitenkin voimauttava kokemus.

Linnasta ei luovuttu – ainakaan vielä

Mielenilmauksen jälkeen pidetyssä kokouksessaan Tampereen yliopiston hallitus päätti jatkaa yliopiston tilasuunnittelua. Se valtuutti rehtorin käynnistämään tiedekuntien ja yliopistoyhteisön kanssa toimenpideohjelman jatkovalmistelun vuosille 2026–2030. Lisäksi se edellytti kiinnittämään huomiota laajan osallistumisen ja osallistumisen vaikuttavuuden varmistamiseen.

Toukokuussa 2021 samainen hallitus totesi, että edellissyksyn aikana kerätyn tiedon ja pandemiakokemusten perusteella tilakustannusten säästötavoitteita voidaan merkittävästi pienentää aiemmasta. Näin se päätti alkuperäisestä suunnitelmastaan poiketen säästää Linna-rakennuksen.

Silti monia tilasäästöjä yliopistolla toteutetaan. Yliopistohallitus päätti joulukuun 2021 kokouksessa luopua keskustakampuksen Pinni A:sta, Hervannan kampuksen Festiasta ja tiivistää tiloja Kaupin kampuksen Arvo 1 -rakennuksesta vuoteen 2025 mennessä. Keväällä päätettiin myös, että Virta-rakennuksesta ja osasta Hervannan kampuksen konetaloa luovutaan 2030 mennessä. 

Valtio-ohjaus on käytännössä luonut yliopistojen välille kilpailutilanteen, jossa ne joutuvat toimimaan valtiovallan asetettamien kriteerien valossa – tai varjossa.

Tämäkään ei ole merkityksetön menetys. Esimerkiksi Virta rakennutettiin vuonna 2011 nimenomaan siksi, että opettajakoulutus siirrettiin Hämeenlinnasta osaksi yliopiston keskustakampusta.

Tampereen yliopiston kampusstrategiaksi nimetty tilojenvähennyssuunnitelma on osa 1990-luvun alusta Suomessa harjoitettua yliopistopolitiikkaa, niin kutsuttua tuloksellisuusdoktriinia, asioiden taloudelliseen tuottavuuteen perustuvaa hallintatapaa. Valtio-ohjaus on käytännössä luonut yliopistojen välille kilpailutilanteen, jossa ne joutuvat toimimaan valtiovallan asetettamien kriteerien valossa – tai varjossa.

Tampereen yliopiston tutkijat ja opettajat ovat kokeneet tuloksellisuusdoktriinin ohjaaman työnsä vieraannuttavaksi, kuten esimerkiksi politiikan tutkija Mikko Poutasen ja kasvatustieteilijä Katriina Tapanilan tutkimukset osoittavat. Yliopistolain voimaan astumisen jälkeen yliopistotyö on koettu tunteellisesti kuormittavaksi ja epävarmuuden sävyttämäksi myös yleisesti.

Vapauden ja toivon hetkiä

Tilavähennyksiä ja yliopiston toimintaedellytysten kurjistamispolitiikkaa vastaan suunnattu Linnasta ei luovuta -liike loi toiminnallaan eräänlaisia ”vastarinnan festivaaleja”. 

Antropologi David Graeberin mukaan tuollaiset hetket voivat olla toisinajattelun ja kuvittelun toiveikkaita hetkiä. Osallistujat kohoavat hetkeksi yhteiskunnallisten pakkojen yläpuolelle ja käyttävät yhdessä järkeään ilman auktoriteetteja. Tällainen ajattelun ja kuvittelun kollektiivinen tila oli osallistujille merkittävä ja parhaassa tapauksessa myös voimaannuttava oppimiskokemus.

Yliopistorakennuksen valtaus osoitti osallistujille myös toisenlaisen yliopiston, tai jopa yhteiskunnan, olevan mahdollinen.

Opiskelijaprotestit loivat niihin osallistuneille ainakin hetkellisiä kriittisiä ajattelutiloja ja yhteiskunnallisen toiminnan harjoitusareenoita sekä tähtäsivät yliopistodemokratian lisäämiseen. Yliopistorakennuksen valtaus osoitti osallistujille myös toisenlaisen yliopiston, tai jopa yhteiskunnan, olevan mahdollinen.

Linnasta ei luovuta -liikkeen toiminta oli ”vastahegemonisen solidaarisuuden” eli joukkovoimaan perustuvan vastarinnan oppitunti pienehkölle osalle uusliberalistisen yliopiston opiskelijoita ja opettajia, jotka kokivat olevansa ahdistettuja pakkotahtisen opiskelun ja tutkimustoiminnan nurkkaan. 

Protestitoimillaan opiskelijat osoittivat olevansa vaikuttava ja tasa-arvoinen osa yliopiston kriittistä keskusteluyhteisöä ja globaalia kansalaisyhteiskuntaa.

Perttu Ahoketo on yhteiskuntatieteiden ylioppilas Tampereen yliopistossa.

Juha Suoranta on Tampereen yliopiston aikuiskasvatuksen professori.

Artikkeli on osa Korkeakoulupolitiikan murros -juttusarjaa.

Julkaisu Linnasta ei luovuta! Opiskelija-aktivismia yliopiston kurjistamista vastaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ammattikoululaisten kanssa tehdyssä, yhä jatkuvassa kanssatutkimuksessa on huomattu, että ammattikoululaisten opiskelua, vaikuttamista, osallisuutta, elämää ja identiteettejä käsitellään suomalaisessa yhteiskunnassa toiseutettujen kehysten kautta. Toiseuttaminen, eli sen korostaminen, että toiset ovat erilaisia kuin me, toimii vallankäytön välineenä julkisissa ja poliittisissa keskusteluissa sekä päätöksenteossa.

Tutkimusten mukaan nuoret ammattikoululaiset kokevat, että yhteiskunta ja tiedotusvälineet sekä toimittajat eivät välitä ammattikoululaisista, koska he ovat ammattikoululaisia. Nuoret toteavat, että heidän mukaansa ammattikoululaisia pidetään tyhminä ja osaamattomina sekä esimerkiksi näkymättöminä ilmasto- ihmisoikeus- ja paikallisina vaikuttajina. Tämä ei luonnollisesti ole totta – he vaikuttavat ja osallistuvat mitä suurimmissa määrin ja eri tavoin. 

Tutkija Niina Meriläisen tutkimuksissa nuoret kertovat muun muassa olevansa aktiivia uskonnollisissa yhteisöissä, keskusteluissa ja arkisissa toimissa kavereiden kanssa, eläinoikeusteemojen kautta, transnuorten, naisten ja vähemmistöjen oikeuksiin sekä ilmastonmuutokseen liittyvissä kampanjoissa. Myös koko Suomen asuttaminen, bensan hinta ja lihantuotannon eettisyys sekä Ukrainan sodan vaikutukset ovat olleet viime aikoina nuorten mielissä. Aktiivisuus myös pelottaa, koska pelkona on henkinen ja fyysinen häirintä, väkivalta ja kiusaaminen.

Yksilölliset koulutuspolut

Tässä artikkelissa avaamme sitä, miten erilaisessa asemassa ammattikoulutuksen ja lukiokoulutuksen nuoret ovat toisen asteen koulutuspolkuja katsoessa. Myös ammattikoulutukseen valmentava TUVA-koulutus on osa toisen asteen koulutusta. TUVA-koulutuksen tavoitteena on se, että nuori saavuttaa opiskeluvalmiudet, joiden avulla opiskelija voi hakeutua lukiokoulutukseen tai ammatilliseen koulutukseen ja suoriutua näistä opinnoista.

Koulutus ovat yksilöllistä ja vastaa nuoren tarpeita. Silti yhteiskunta tuottaa näistä nuorista näkymättömiä, kuten osa Meriläisen tutkimuksessa mukana olevista nuorista kanssatutkijoista kertoi.

Meriläisen johtamassa, monivuotisessa ja monitieteellisessä tutkimuksessa on kanssatutkijoina ammattikoululaisia ja TUVA-koulutukseen osallistuvia eri puolilta Suomea. 

TUVA-nuoriin verrattuna lukiossa opiskelu näyttäytyy nuoruuden normina: mediassa esiin pääsevät nuoret ovat suurelta osin lukiolaisia, joilta odotetaan kasvamista kansakunnan johtorooliin, mutta jotka samanaikaisesti uupuvat opiskelutaakan alle, kuten vuoden 2022 Lukiolaisbarometrista ilmenee.

Ammattikoululaiset kokevat, että aikuiset uskovat heidän olevan vähemmän älykkäitä kuin lukiolaisten.

Stereotypiat eri toisen asteen alojen opiskelijoista ovat edelleen vahvat, mikä ilmenee Meriläisen meneillään olevasta tutkimuksesta. Näitä stereotypioita myös nuoret ammattikoululaiset ovat nostaneet esiin jo tehdyssä kanssatutkimuksessa. Tällaisia stereotypioita ovat muun muassa se, että aikuiset toiseuttavat ammattikoululaisia heidän valitsemansa opintopolun, opiskelupaikkakunnan, ja ulkonäön takia – ja että ammattikoulutus on vähempiarvoista kuin lukiokoulutus. 

Nuorten mielestä aikuiset yhdistävät nämä negatiiviset piirteet ja kehystävät näin nuoren toiseksi. Lisäksi ammattikoululaiset kokevat, että aikuiset uskovat heidän olevan vähemmän älykkäitä kuin lukiolaisten. Heidän mukaansa aikuiset ajattelevat, etteivät vaikuttamisen eri muodot kiinnosta ammattikoululaisia, vaikka nuoret ammattikoululaiset ovat aktiivisia monin eri tavoin. Heidän aktiivisuutensa näkyy muun muassa kulutusvalinnoissa, adresseissa, mielenosoituksiin osallistumisessa, some-vaikuttamisessa sekä oman käytöksen kautta esimerkin näyttämisellä.

Nuorten ammattikoululaisten kanssatutkijoiden ääniä on välittynyt myös Meriläisen yhteiskuntatieteellistä tutkimusta yleistajuistavien Alusta.fi -verkkojulkaisun artikkelien kautta. Tämä on toki nähty myös siinä, kuinka eri organisaatiot tarjoavat vaikuttamisen ja osallistumisen kampanjoita yläkoululaisille ja lukiolaisille jättäen samalla ammattikoululaiset pois yleissivistävistä hankkeista, kuten Meriläisen tutkimuksessa on havaittu usean vuoden ajan. 

Levenevä kuilu

Etenkin nuoret ammattikoululaiset ovat tietoisia heihin kohdistuvista kuvauksista.  Nuoret kertovat, että nämä kuvaukset luovat oletuksia ja mielikuvia monen eri kerroksen nuorista. 

Kaikkinensa lukiolaisia pidetään teoreettisesti orientoituneina opiskelijoina, joista tulee yliopistokoulutuksen jälkeen asiantuntijoita yhteiskunnan tai yrityselämän vastuullisiin tehtäviin. Ammatilliseen koulutukseen taas ajatellaan suuntautuvan käytännöllisiä kädentaitajia, jotka toimivat suorittavissa tehtävissä, eivätkä tarvitse suurta palkkaa tai yhteiskunnallista näkyvyyttä. Duunari-identiteetti tulee kuin pakotettuna.

Viime vuosina tehdyt koulutuspoliiittiset linjaukset ovat vahvistaneet tätä jakoa. Toisella asteella oli pitkään vahva yleissivistävä tarkoituksensa alaan katsomatta, mutta ammatillisessa koulutuksessa painopistettä on siirretty entistä enemmän työelämässä tapahtuvaan koulutukseen.

Koulutuksessa tehtäviä yksilöllisiä valintoja vahvistavat työelämän vaatimukset, jossa tarvitaan ammattiosaajia ja akateemisia asiantuntijoita. Mutta kun koulutus kapeutuu näiden ympärille, myös osaaminen ja maailmankuvat kapenevat.

Lukiokoulutuksessakin työelämäyhteistyö on esillä aiempaa enemmän, mutta tendenssi ei ole yhtä vahva kuin ammatillisen koulutuksen puolella. Sen sijaan valintakoeuudistuksen jälkeen lukio-opinnoissa on korostunut ylioppilastutkinnon arvosanojen merkitys jatko-opinnoille. Tästä välittyy levenevä kuilu lukion ja ammatillisen koulutuksen tulevaisuuden mielikuvien välillä. 

Onkin otaksuttu, että uudistus on johtanut siihen, että lukiolaiset pyrkivät maksimoimaan hyödyt ja keskittyvät laajan yleissivistyksen hankkimisen sijaan siihen oppiaineeseen, josta saa eniten pisteitä tulevaisuuden opintopaikkaa silmällä pitäen. Siinä missä ammattikoulussa siis fokusoidutaan entistä enemmän käytännön työhön, lukio kehittyy entistä akateemisemmaksi. 

Koulutuksessa tehtäviä yksilöllisiä valintoja vahvistavat työelämän vaatimukset, jossa tarvitaan ammattiosaajia ja akateemisia asiantuntijoita. Mutta kun koulutus kapeutuu näiden ympärille, myös osaaminen ja maailmankuvat kapenevat. Se näkyy erityisesti alueilla, joista yksilöä ei koulutuspolulla palkita ja teemoissa, jotka ovat nykyisen koulutuseetoksen sivupoluilla. Tällaisia ovat vaikkapa demokratian kehittäminen, ihmisoikeudet ja kansalaisyhteiskuntaan monin tavoin osallistuminen. 

Pakotetut ja mahdollistavat identiteetit

Sillä, oletko ammattikoululainen vai lukiolainen, on valtava ero siinä, kuinka opiskelija kokee oman arvostuksensa, identiteettinsä ja mahdollisuutensa demokraattiseen osallistumiseen sekä vaikuttamiseen nyky-Suomessa. Valmentavissa TUVA-opinnoissa mukana olevat taas joutuvat tahtomattaan toiseutetuiksi – niiksi, joiden tulevaisuudesta ei kenelläkään tunnu olevan näkemystä, saati mielenkiintoa sitä kohtaan. 

Teemme tutkimusta suomalaisten eri lukiolaisten, ammattikoululaisten sekä valmentavassa koulutuksessa olevien nuorten kanssa monen vuoden ajan. Kokemustemme ja aiempien tutkimustemme perusteella voimme sanoa, että nuorille lukiolaisille sallitaan vapaammin moninaiset identiteetit ja haavekuvat, kun taas ammattikoululaisille pakotetaan toiseutettu, äänetön duunari-identiteetti. 

Ammattikoululaiset ja valmentavissa opinnoissa mukana olevat nuoret osallistuvat ja vaikuttavat, mutta heidät kehystetään edelleen passiivisina työntekijöinä, jotka eivät ansaitse ääntä, tilaa, hyvää palkkaa tai työoloja.

Vaikka tutkimuksiimme osallistuvat ammattikoululaiset ja valmentavissa opinnoissa mukana olevat nuoret osallistuvat ja vaikuttavat, unelmoivat ja ovat moniulotteisia identiteettiensä valossa, julkisessa keskustelussa heidät kehystetään edelleen passiivisina työntekijöinä, jotka eivät ansaitse ääntä, tilaa, hyvää palkkaa tai työoloja.  

Erityisesti valmentavassa koulutuksessa olevat nuoret ja heidän äänensä puuttuvat täysin julkisesta keskustelusta ja sanomalehtien sivuilta. Usein käy niin, että heistä, joista ei julkisessa keskustelussa puhuta, heitä ei myöskään ajatella. 

Lukiolaisille suotu vapaampi identiteetti voi olla kultainen häkki, joka tarjoaa näennäisesti vapaampaa toimijuutta nuorille, mutta ylioppilaskirjoitukset ja niiden painoarvo kuristaa lukioajan ja nuoruuden itseisarvottomaksi välitilaksi matkalla korkeakouluopintoja ja työelämää. Puhumattakaan siitä, että kaikki lukiolaiset ympäri Suomen eivät mahdu eri medioiden ja päättäjien luomaan ideaaliin aktiivisesta nuoresta kansalaisesta ja lukiolaisesta.

Koulutuksen tuottama kahtiajako

Toiseutetut identiteetit näkyvät tiedotusvälineissä sekä moninaisesti päätöksenteon eri areenoilla. Ammattikoululaiset kantavat pakotettua identiteettiä ja tulevat näkyviksi vain silloin, kun heitä tarvitaan työvoimana eri aloilla. 

Ammattikoululaiset ovat tahtomattaan tyypillisesti ikään kuin kasvoton työvoimaresurssi, kun taas lukiolaiset kehystetään tulevina korkeakoulutettuina, tietotalouden voimavarana ja muutoksen tekijöinä, oli sitten kyse poliitikkojen puheista tai eri medioista. Meriläisen tutkimuksissa nuoret ammattikoululaiset ja valmentavissa opinnoissa mukana olevat opiskelijat vastustavat tätä eriarvoistavaa todellisuutta ja kehitystä.

Toisen asteen opiskelijat ovat nuoria, joilla on unelmia, tulevaisuuden suunnitelmia ja halu elää niiden mukaista elämää. Nuo unelmat eivät ole tehon, yksilöllisyyden ja työn täyttämiä – oli kyse sitten lukiolaisesta tai ammattikoululaisesta. Nuoria ei tulisi arvioida massana ammatillisen tai korkeakoulutetun työvoiman kysynnän ja tarjonnan valossa.

Kansalaisten polarisoitumisesta eri leireihin jo nuorina ja heidän kansalaisuutensa identifioituminen yksilöllisiksi valinnoiksi saa aikaan yhä syveneviä ristiriitoja ja kamppailuja eri todellisuuksien välillä. Ammattikoululaiset halutaan yhä nähdä kasvottomina duunareina, lukiolaiset tulevaisuuden tekijöinä ja valmentavissa opinnoissa mukana olevat ovat näkymättömiä. Tämä paljastaa karusti sen, mikä on yhteiskuntamme suhde koulutukseen ja sen arvoihin. 

Nuorten unelmat eivät ole tehon, yksilöllisyyden ja työn täyttämiä, eikä heitä tulisi arvioida massana ammatillisen tai korkeakoulutetun työvoiman kysynnän ja tarjonnan valossa.

Huolestuttavaa on se, että toisen asteen koulutusjärjestelmämme näyttää juurruttavan eriyttävän jaon yhä nuorempiin ihmisiin. Tällöin koulutus ei enää tasaakaan epätasa-arvoisia lähtöasetelmia niin kuin sen pitäisi, vaan vahvistaa niitä. 

Koulutuksen tuottamaa kahtiajakoa ei korjata erillistuilla tai -ohjelmilla, vaan luomalla yhdenvertaisempaa yhteiskuntaa. Koulutus ei ole pelkkä koulutus, vaan koko yhteiskuntamme peili. 

Se, että koulutusleikkaukset ja eriävät näkemykset koulutuksesta nousevat vaalien lähestyessä jälleen esiin, kertoo paljon. Onko koulutuksen tarkoitus pitää yllä eri kerrosten nuoria, jotka aikuisena jatkavat eri todellisuuksien luomista ja toisintamista?

Niina Meriläinen työskentelee tutkijana ja tutkimushankkeiden johtajana Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa. Meriläisen tutkimuksen rahoittaa Helsingin Sanomain Säätiö (2021-2023) ja Koneen Säätiö (2023-2025).

Matti Rautiainen työskentelee vanhempana yliopistonlehtorina Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitoksella

Mikko Hiljanen työskentelee yliopistonopettajana Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitoksella

Julkaisu Monen kerroksen nuoria ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.