Antiikin Kreikassa politiikkaa käsitelleet ajattelijat kuvasivat, kuinka ylimielisyys, vallan väärinkäyttö ja koettu epäoikeudenmukaisuus voivat murentaa yhteiskuntarauhaa sekä johtaa demokratiasta tyranniaan. Kun valtaapitävät ylittävät valtuutensa, halveksivat kansaa ja jättävät huolehtimatta yleisestä oikeudenmukaisuuden kokemuksesta, seuraukset voivat olla kauaskantoisia ja yhteiskuntarauhalle epäedullisia.

Aihe on ajankohtainen populistisen politiikan nousun ja suosion myötä, mutta yhteiskunnallinen polarisaatio ja henkilölähtöisen politiikan haasteet olivat tuttuja aiheita jo antiikin Kreikassa. Esimerkiksi filosofit Aristoteles ja Platon kuvaavat poliittisissa teoksissaan, kuinka hybris ja jaettu tyytymättömyyden tunne johtavat yhteiskuntarauhan järkkymiseen sekä demokratian muuttumiseen tyranniaksi.

Antiikissa esiintyneet ajatukset ovat yhä relevantteja ja herättelevät miettimään, kuinka niiden avulla voitaisiin löytää nykypäivänkin poliittisen kulttuurin tutkimiseen ja ymmärtämiseen sopivia näkökulmia.

Oman arvon yliarvioinnista muiden kaltoinkohteluun

Antiikin kreikkalaista, monivivahteista hybriksen käsitettä on tutkittu pitkään ja eri näkökulmista. Keskeinen erimielisyys tutkijoiden keskuudessa on koskenut sitä, käsitettiinkö hybris loukkaavaksi väkivallanteoksi vai myös tuota tekoa ennakoivaksi mielentilaksi.

Kysymyksenä on säilynyt, onko hybriksellä oltava aina uhri tai kohde? Vaikuttaa siltä, että antiikin Kreikassa hybris ymmärrettiin omasta erinomaisuudesta haltioitumisen aiheuttamaksi psykologiseksi tilaksi, joka sokeutti henkilön sekä inhimillisille rajoituksille että ihmisten välisen vuorovaikutuksen pelisäännöille, johtaen jumalten uhmaamiseen ja kanssaihmisiä alentavaan käytökseen.

Perinteisen, erityisesti runoudessa esiintyvän käsityksen mukaan hybris oli seurausta ylenpalttisesta hyvinvoinnista, jonka ajateltiin aiheuttavan kylläistä itsetyytyväisyyttä. Rikkauden, samoin kuin nuoren iän ja päihtymystilan, nähtiin erityisesti altistavan hybrikselle. Toisinaan hybris esitettiin kohtuullisuuden (kreikaksi sôfrosynê) vastakohtana.

Kreikassa hybris ymmärrettiin omasta erinomaisuudesta haltioitumisen aiheuttamaksi psykologiseksi tilaksi, joka sokeutti henkilön sekä inhimillisille rajoituksille että ihmisten välisen vuorovaikutuksen pelisäännöille.

Aristoteleen mukaan hybris merkitsi ylemmyyden osoittamisesta ja toisen loukkaamisesta saatua mielihyvää. Hybris on vähättelyn kahdesta muodosta toinen, kun toinen on halveksunta. Hybris liittyikin klassisessa Ateenassa (n. 480–330 eaa.) tahalliseen julkiseen häpäisemiseen ja se oli laissa kielletty.

Hybris poikkesi tavanomaisesta panettelusta siinä, että se liittyi tekijän motiiviin. Oli eri asia pahoinpidellä tai herjata malttinsa menettäneenä kuin siksi, että katsoi olevansa kohdettaan arvokkaampi ja siksi oikeutettu kohtelemaan uhriaan kaltoin. Vain jälkimmäisessä tapauksessa henkilön saatettiin katsoa syyllistyneen hybrikseen, vaikka myös herjaaminen ja pahan puhuminen (erityisesti kuolleista ja viranomaisista) oli laitonta. Hybristä ei kuitenkaan laissa erikseen määritelty.

Hybris ja yhteisön vaarantuminen

Toisin kuin pahoinpitely tai solvaaminen, hybris oli julkisen syytteen alainen rikos.  Syytteen sai siis nostaa kuka tahansa kansalainen. Julkinen syyte merkitsi myös sitä, että rikkomuksen katsottiin kohdistuneen yhteisöön ja olevan sille vaaraksi. Hybriksen vastaisen lain voidaankin katsoa liittyneen yksittäisen kansalaisen kunnian varjelemiseen sekä koko yhteiskunnan suojelemiseen. Samalla sen voi ajatella suojelleen kansalaisten lähtökohtaista arvokkuutta.

Laki kielsi hybriksen niin kansalaisia eli vapaita miehiä kuin naisia, lapsia ja orjia kohtaan. Tämä oli poikkeuksellista, sillä orjalla ei yleensä katsottu olevan lainkaan lähtökohtaista arvokkuutta tai loukattavaa ”kunniaa”. Antiikin Kreikassa käytettiin orjatyövoimaa ja orjat olivat aristoteelisen näkemyksen mukaan “välineitä käyttäviä välineitä”, joiden sielusta puuttui rationaalinen osa: orjilla oli kirjaimellisesti välineellinen arvo.

Hybristä pidettiin valtion kannalta vaarallisena olotilana, sillä toisia ihmisiä ylenkatsovan käytöksen pelättiin yksityiseltä yleiselle tasolle levitessään lietsovan yhteiskunnallista epävakautta.

Professori Mirko Canevaro esittää hybriksen vastaisen lain virinneen ajatuksesta, että hybristinen yksilö vaarantaa yhteisön yliarvioimalla oman arvonsa suhteessa muihin ja siksi vaatii itselleen enemmän kuin muille. Ehkä lakiin olikin sisällytetty myös naiset, lapset ja orjat siksi, että näihin ”epäkansalaisiin” suhtautumisen ajateltiin kertovan jotakin olennaista henkilön luonteesta.

Hybristä pidettiin valtion kannalta vaarallisena olotilana, sillä toisia ihmisiä ylenkatsovan käytöksen pelättiin yksityiseltä yleiselle tasolle levitessään lietsovan yhteiskunnallista epävakautta (kreikaksi stasis). Aristoteles listaakin Politiikka-teoksensa viidennessä kirjassa hybriksen yhdeksi yhteiskuntarauhan järkkymisen syistä. Hyödynnän seuraavassa Douglas Cairnsin, Mirko Canevaron ja Kleanthis Mantzouranisin tutkimustuloksia, jotka ovat syntyneet osana kreikkalaisia kunniakäsityksiä perannutta Honour in Classical Greece -tutkimushanketta.

Tasa-arvonäkemykset levottomuuksien taustalla

Stasis eli yhteiskunnallinen kahakointi johtuu aina eriarvoisuudesta, sanoo Aristoteles Politiikka-teoksessa. Hänen mukaansa tasa-arvoa on kahdenlaista: numeerista ja ansioon perustuvaa. Edellinen liittyy määrään (tasajako), jälkimmäinen laatuun (ansioperustaisuus). Aristoteleen mielestä valtiomuotoa ei pitäisi perustaa kumpaankaan yksinään, sillä tällainen valtiomuoto ei kestä.

Aristoteleen mukaan demokratiat syntyvät vaatimuksesta tasa-arvoiseen jakoon kaikkien kesken. Demokratian kannattajat uskovat, että kaikki ovat lähtökohtaisesti vapaita, jolloin he ovat tasa-arvoisia kaikessa muussakin. Harvainvallan kannattajat taas uskovat, että mittava omaisuus tekee heistä muita parempia ja arvossaan suurempia.

Demokratioissa, joissa enemmistö hallitsee, syntyy levottomuuksia silloin, kun yhdenvertaisuus on uhattuna. Rikkaiden hallitsemissa oligarkioissa taas kahakoidaan silloin, kun vallitseva eriarvoisuus kyseenalaistetaan ja tasa-arvovaatimukset lisääntyvät. Pohjimmiltaan kyse on siis ideologisesta mieltymyksestä ja juurtuneista asenteista: kuka tai mikä yhteiskuntaluokka mitäkin ansaitsee, kuinka paljon ja millä perusteella?

Aristoteleen mukaan ihmiset kapinoivat sellaista valtiomuotoa vastaan, joka sallii vallanpitäjien julkeuden ja ahneuden eli hybriksen.

Aristoteleen ajatus on, että levottomuuksissa on aina kyse materiaalisen tai henkisen hyvän epäoikeudenmukaiseksi koetusta jakautumisesta. Perimmäisenä stasiksen alkusyynä eli levottomuuksien aiheuttajana näyttäytyy Aristoteleen ajattelussa siis epäreiluksi koettu voiton ja arvostuksen jakautuminen. Muihin yhteiskuntarauhan järkkymisen syihin lukeutuvat hybris, pelko, liiallinen ylivalta, halveksunta ja vallan suhteeton kasvu.

Aristoteleen mukaan ihmiset kapinoivat sellaista valtiomuotoa vastaan, joka sallii vallanpitäjien julkeuden ja ahneuden eli hybriksen. Demokratioissa stasiksen pääasiallinen syy on demagogien eli kansankiihottajien (kirjaimellisesti ”kansanjohtajien”) julkeus, sillä he lietsovat vastakkainasettelua tavallisen kansan ja rikkaan kansanosan välillä.

Hybris johtaa demokraattisissa oloissa stasikseen siten, että korostuneen omanarvontunnon johdattama henkilö arvelee olevansa muita arvokkaampi ja siten ansaitsevansa enemmän valtaa kuin muut. Tällöin syntyy kumoukselliseenkin toimintaan mahdollisesti johtavia levottomuuksia, jotka kumpuavat kansalaisten reaktiosta hybristisen yksilön toimintaan.

Kansa ja sen kiihottajat luovat tyrannin

Sekä Aristoteles että Platon jakoivat valtion hallintomallit hyviin ja rappeutuneisiin valtiomuotoihin. Kaikkia rappeutuneita valtiomuotoja yhdistää hallitseminen hallitsijan eduksi, kun taas hyvissä valtiomuodoissa hallitaan yhteiseksi eduksi. Hallitsemisen tapoihin kuuluivat kuninkuus, jonka vääristymänä oli tyrannia, sekä aristokratia eli parhaiden valta, jonka kääntöpuolena oli oligarkia eli rappeutunut harvainvalta.

Myös demokratialla tai enemmistön vallalla oli hyvä ja huono muotonsa – hyvää muotoa Aristoteles kutsuu hankalasti suomennettavalla, monimerkityksisellä termillä politeia, joka tässä yhteydessä tarkoittaa yhteistä hyvää ajavaa valtiomuotoa, jossa kansan- ja harvainvallan parhaat piirteet sekoittuvat. Demokratia oli Aristoteleen mielestä politeiaa heikompi vaihtoehto, sillä se edusti hänelle omaa etuaan ajavan, köyhän enemmistön valtaa.

Aristoteleen poliittisessa ajattelussa demokratia on pahimmillaan joukon valtaa. Tällaisessa tilanteessa kansanvalta ei perustu laille ja järjestykselle vaan järjestäytymättömän massan hetkellisille mielihaluille. Valta on laumalla, jota rationaalisen harkinnan sijasta ohjaavat demagogit. Yhteiskuntarauhaa saattaakin järkyttää myös se, että kuka tahansa kyvykäs puhuja voi retoristen taitojensa avulla saada poliittista valtaa ja lopulta nostaa ”kansan” lakien yläpuolelle.

On kiinnostavaa, kuinka Platon psykologisoi tyrannin mielihalujensa orjaksi, joka ei kykene hallitsemaan itseään.

Aristoteles ei kuitenkaan näe demokratiaa tyranniaan automaattisesti johtavana kehityksen vaiheena, sillä hän ei pidä valtiomuotojen muutosta teleologisena, tiettyyn päämäärään johtavana vääjäämättömänä kehityskulkuna vaan keskittyy analysoimaan valtiomuotojen erityispiirteitä.

Platon tarjoaa toisen näkökulman. Hän katsoo demokratian muuttuvan väistämättä tyranniaksi, kun liika vapaus johtaa sekasortoon, vahvan johtajan kaipuuseen ja tätä kautta demagogin nousuun. Esiin noustessaan demagogi esittää itsensä kansan suojelijana, lupaa puhdistaa valtion vihollisista ja mielistelee massoja. Kansan antaessa demagogille yhä lisää valtaa tästä tulee lopulta tyranni, joka hallitsee yksin eikä ole kenellekään tilivelvollinen.

Edellä esitetyt ajatukset heijastelevat Aristoteleen ja Platonin kansaan liittyneitä, jossain määrin ennakkoluuloisiakin näkemyksiä. Joka tapauksessa on kiinnostavaa, kuinka Platon psykologisoi tyrannin mielihalujensa orjaksi, joka ei kykene hallitsemaan itseään.

Hillittömyytensä vuoksi Platonin tyranni näyttäytyy hahmona, jossa hybriksen eri aspektit – kuten väkivalta, ylimielisyys ja itsekurin puute – yhdistyvät. Voisiko ajatella, että kansalaisten keskuudessa jaettu tyytymättömyyden kokemus saattaa nykyaikanakin johtaa hybristiseen diktatuuriin, jos kansa antautuu demagogin johdatettavaksi?

FT Suvi Kuokkanen on tieteiden ja aatteiden historian vieraileva vanhempi tutkija Oulun yliopistossa.

Artikkelin kuvituskuva: Rafael: Ateenan koulu (1509–1511) Wikimedia Commons, CC0, Public Domain

Julkaisu Hybris, kansa ja yhteiskuntarauhan järkkyminen antiikin Kreikassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kirkon ja valtion yhteistyön juuria Kreikassa voitaisiin etsiä ja löytää Bysantista. Nykyinen tilanne ei kuitenkaan ole suora jatkumo kaukaa muinaisuudesta vaan Kreikan vuonna 1828 päättyneen itsenäisyystaistelun yksi seuraus. Maa itsenäistyi islaminuskoisesta Osmanien valtakunnasta ja rakensi kansallisen identiteettinsä islamin- ja osmanimenneisyyden vastaisuudelle, tai turkkilaisuuden, kuten kansallismielinen historiankirjoitus asian ilmaisee.

Kirkko yhteiskunnan puhtauden vartijana

Toisen maailmansodan jälkeinen kylmä sota jakoi Balkanin poliittiseen länteen (Kreikka) ja itään (muut Balkanin valtiot). Jako teki kirkosta uudella tavalla poliittis-ideologisen toimijan. Kirkko erotti ”todellisen” Kreikan kommunisteista ja teki siitä aatteiden portinvartijan, joka kommunismin lisäksi torjui myös ”länsimaiset erheet” kuten moniarvoisen yhteiskunnan ja ekumenian eli kirkkokuntien yhteispyrkimykset.

Vuoden 1952 perustuslaki tuki kirkon portinvartijaroolia. Laissa ortodoksisuus määriteltiin käytännössä valtionuskonnoksi. Siinä esimerkiksi kiellettiin muita uskontoja tekemästä lähetystyötä tai käännyttämästä ortodokseja. Valtio tuki kirkkoa myös maksamalla vuoteen 2019 saakka papiston palkat, 2010-luvulla vuosittain noin 200 miljoonaa euroa. Uskonnon opetus on kouluissa pakollista. Vuoteen 2011 saakka se oli tunnustuksellista ortodoksisuuden opettamista, ja edelleen opetuksen painopiste on ortodoksisuudessa.

Junttamyönteisten piispojen haaveena oli saada yhteiskunta toimimaan ortodoksisten arvojen pohjalta.

Sotilasjuntan kaapattua vallan keväällä 1967 ”pelastaakseen maan kommunismilta” kirkon ja valtion suhteet tiivistyivät. Juntan tuella kirkon johtoon noussut arkkipiispa Ieronimos erotti junttaa kritisoineita piispoja ja nimitti tilalle sen tukijoita. Junttamyönteisten piispojen haaveena oli saada yhteiskunta toimimaan ortodoksisten arvojen pohjalta. Ulkopolitiikassa Ieronimos omaksui Kirkkojen maailmanneuvoston vastaisen linjan, koska järjestö kritisoi junttaa.

Jyrkkä ortodoksisuus jatkuu juntan jälkeen

Juntan kukistuttua vuonna 1974 valtion ja kirkon yhteys heikkeni. Uusi oikeistolainen hallinto teki yhteistyötä kirkon kanssa, mutta ei jakanut sen jyrkkää kommunisminvastaisuutta. Hallinto myös toteutti uudistuksia, jotka lisäsivät uskonnonvapautta ja uskonnollisten ja muiden vähemmistöjen oikeuksia.

Tämä kehitys jatkui sosialistisen hallituksen aikana 1980-luvulla ja seuraavalla vuosikymmenellä, kun ortodoksiset kirkot nousivat Balkanilla, Venäjällä ja Ukrainassa kansallisen, ei-länsimaisen identiteetin rakentajiksi. Vahvan ortodoksis-kansallishenkisen ajattelun äänekkäimpiä puolestapuhujia olivat yksittäiset hengelliset auktoriteetit ja ääriortodoksiset liikkeet.

Auktoriteetteja olivat muutamat askeesistaan ja väitetyistä ihmeteoistaan kuuluisat munkit. Heidän julistamansa ”aito ortodoksisuus” sai kannatusta niiden keskuudessa, jotka kärsivät 1990-luvulta lähtien voimistuneista talouskriiseistä ja vastustivat samaan aikaan lisääntynyttä maahanmuuttoa. Ääriortodoksista liikkeitä tunnetuimpia on 1980-luvun alussa perustettu Hrisopiji eli Kultainen lähde. Siihen kuuluneesta Hristodulos Paraskevaidisista tuli vuonna 1998 Ateenan ja koko Kreikan arkkipiispa Serafim.

Reaalipolitiikkaa ja ortodoksisuutta

Ennen Serafimin valintaa kirkon johto ja Kreikan hallitus lähenivät toisiaan. Molempien intressissä oli 1990-luvulla lähialueiden kreikkalaisuuden puolustaminen. Kirkko tuki valtiota kiistoissa ”Pohjois-Epiroksen” eli Albanian eteläosan kreikkalaisten asemasta sekä pitkällisessä ja monilla ulkopoliittisillakin foorumeilla käydyssä nimiriidassa nykyisen Pohjois-Makedonian kanssa.

Kirkko harjoitti myös valtioon sitoutumatonta politiikkaa. Jugoslavian hajoamissodissa 1991–1999 se asettui selkeästi serbien puolelle ja bosniakkeja ja albaaneja vastaan. Niin kirkko kuin serbit puhuivat näistä muslimeina, jotka halusivat vallata takaisin osmanien menettämän Balkanin. Viholliskategoriaan sijoitettiin myös albaaneja ja bosniakkeja tukeneet Nato ja länsimaiset valtiot. Ainoana turvana näitä vastaan nähtiin ortodoksinen usko.

Jugoslavian hajoamissodissa 1991–1999 se asettui selkeästi serbien puolelle ja bosniakkeja ja albaaneja vastaan. Niin kirkko kuin serbit puhuivat näistä muslimeina, jotka halusivat vallata takaisin osmanien menettämän Balkanin.

Ortodoksisuuden korostus ja länsimaiskriittiset puheenvuorot kuuluivat vahvasti arkkipiispa Serafimin valtakaudella 1998–2008. Hän kritisoi länsimaista moniarvoisuutta ja suvaitsevaisuutta sekä ajatusta valtion uskontoneutraalisuudesta sekä väitti lännen kirkkojen poikenneen oikeasta kristillisyydestä.

Arkkipiispa oli kuitenkin myös pragmaatikko, joka jätti oven avoimeksi yhteyksille länteen. Pian arkkipiispaksi tulonsa jälkeen hän avasi Brysselissä Kreikan kirkon EU-edustuston. Kun hallitus vuonna 2001 kutsui paavin vierailulle Kreikkaan, Serafim toivotti tämän tervetulleeksi huolimatta eräiden papistonsa edustajien vastustuksesta. Viisi vuotta myöhemmin hän teki vastavierailun Vatikaaniin.

Talousskandaalista kolmannen sektorin toimijaksi

Kirkon arvovaltaa söi alkuvuodesta 2005 julkisuuteen tullut skandaali: monet kirkonmiehet, piispatkin, olivat sekaantuneet hämäriin taloustoimiin. Epäselvyydet johdettiin aina arkkipiispaan saakka. Tämä kielsi jyrkästi syytökset, mutta ei kyennyt estämään kirkon maineen ryvettymistä. Kiista jatkui kuukausia ja sai osan kreikkalaisista vaatimaan arkkipiispan eroa ja kirkon uudistamista. Näin ei kuitenkaan tapahtunut.

Serafimin kuoltua tammikuussa 2008 seuraajaksi valittiin samoin konservatiivinen Ieronimos II. Edeltäjästään poiketen hän ei kritisoinut kirkon arvoja koskevia poliittisia päätöksiä, kuten lakia, jolla vuonna 2008 avoliitto tunnustettiin juridisesti samanarvoiseksi kuin avioliitto. Hän myös sanoi, ettei kaikkien Kreikan kansalaisten tarvitse olla ortodokseja. Politiikan sijaan arkkipiispa keskittyi sisälähetykseen ja avustustoimintaan, mukaan lukien maahanmuuttajien auttaminen.

Kirkon arvovaltaa söi alkuvuodesta 2005 julkisuuteen tullut skandaali: monet kirkonmiehet, piispatkin, olivat sekaantuneet hämäriin taloustoimiin.

Eurooppalaisen talouskriisin aikaan vuosina 2008–2009 kirkko ja valtio löysivät yhteisen tehtävän kolmannen sektorin toiminnasta. Tässä työssä Ieronimos loi yhteyksiä EU:hun sekä Saksan katoliseen ja evankeliseen kirkkoon. Avustustoiminta ei kuitenkaan täysin palauttanut kirkon edellisvuosina menettämää arvovaltaa. Joidenkin mielestä kirkko olisi voinut tehdä paljon enemmän talouskriisistä kärsineiden hyväksi. Myöskään yhteistyö lännen kirkkojen kanssa ei miellyttänyt kaikkia.

Äärioikeisto kyseenalaistaa

Oikeistonationalistiset liikkeet alkoivat 2010-luvulla kyseenalaistaa Ieronimoksen toimintamallin. Kriitikkojen mielestä kirkon tulisi pitää tiukasti kiinni perinteisistä arvoista ja keskittyä toiminnassaan kreikkalaisiin. Maahanmuuttajien auttaminen esimerkiksi ei ollut ”oikeaa” ortodoksista toimintaa.

Kriitikoista tunnetuin on vuonna 1993 perustettu radikaali, maahanmuuttajavastainen oikeistopuolue Hrisi avji, Kultainen aamunkoitto, jolla oli edustus Kreikan parlamentissa vuosina 2015–2019. Liikkeen ideologiaa voi kuvata sekulaariksi muunnokseksi ortodoksis-nationalistis-konservatiivisesta arvomaailmasta. Molempien katsomusten viesti on sama: Kreikka kuuluu vain kreikkalaisille ja kreikkalainen voi olla vain ortodoksi. Näin maahanmuuttovastaisuutta perusteltiin uskonnolla.

Pasok / Wikimedia Commons

Islamin uusi näkyvyys ärsyttää

Enemmistö Kreikan maahanmuuttajista on tällä vuosituhannella tullut Lähi-idästä, Afrikan pohjoisosasta ja Kaakkois-Aasiasta. Monelle heistä Kreikka on kauttakulkumaa muualle Eurooppaan. Maahanmuuttajien määrä on vuodesta 2000 lähtien pysynyt hiukan yli miljoonassa, joka on kymmenesosa Kreikan koko väestöstä. Lähtömaan – kuten Afganistan, Irak, Syyria – perusteella 2010-luvun alussa noin kolmanneksen saapuneista arvioitiin olevan muslimeja. Vuonna 2020 Kreikassa asui puolisen miljoonaa muslimia, joista viidennes oli Traakiassa, Pohjois-Kreikassa, jo vuosisatoja asuneiden turkkilaisten ja bulgariankielisten pomakkien jälkeläisiä.

Valtaosa maahanmuuttajamuslimeista asuu Ateenassa, missä he näkyvät julkisuudessa ja katukuvassa monin tavoin. Tämä on ärsyttänyt eräitä kreikkalaisia ja johtanut provosoiviin tekoihin kuten Koraanin repimiseen tai islaminvastaisen aineiston lataamiseen Youtubeen. Muslimit ovat vastanneet mielenosoituksilla, joita poliisi on tukahduttanut varsin kovakouraisestikin.

Vuoden 2015 parlamenttivaaleissa Kultainen aamunkoitto sai vain seitsemän prosenttia äänistä, mutta EU:n vuotta myöhemmin tekemän tutkimuksen mukaan lähes 60 prosenttia kreikkalaisista, myös viranomaisista, myötäili sen propagandaa.

Kultainen aamunkoitto hyödynsi yleisen muslimivastaisuuden voimistumista. Vuonna 2013 kaksi puolueeseen kuulunutta miestä tappoi Ateenassa pakistanilaisen maahanmuuttajan. Vaikka syylliset saivatkin elinkautistuomion, teon rasistisesta motiivista ei juuri keskusteltu.

Propagandassaan Kultainen aamunkoitto hyödynsi islamististen terrori-iskujen 2000-luvulla herättämää länsimaista muslimivastaisuutta ja syytti kaikkia Kreikan muslimeja maan taloudellisesta ahdingosta. Vuoden 2015 parlamenttivaaleissa puolue sai vain seitsemän prosenttia äänistä, mutta EU:n vuotta myöhemmin tekemän tutkimuksen mukaan lähes 60 prosenttia kreikkalaisista, myös viranomaisista, myötäili sen propagandaa.

Ketä kirkko tukee?

Kreikan kirkko ei virallisesti tue Kultaista aamunkoittoa, mutta papistoon on kuulunut sen kannattajia. Vuonna 2017 esimerkiksi Thessalonikin piispa Anthimos tapasi puolueen johtoa ja ilmoitti olevansa valmis taistelemaan sen kanssa ”Kreikan islamilaistumista” vastaan.

Taisteluun ovat yhtyneet monet tavalliset kreikkalaiset, jotka sanovat haluavansa pitää kiinni perinteisistä arvoista ja aidosta ortodoksisuudesta. Arkkipiispa Serafimin tavoin he kritisoivat taloudellista ja arvoliberalismia, kansainvälistymispolitiikkaa, monikulttuurisuutta ja oikeuksien myöntämistä seksuaalisille vähemmistöille. Muslimien lisäksi he ovat valmiita solvaamaan ja pahoinpitelemään myös etnisiä kreikkalaisia, jotka tohtivat puhua mainittujen asioiden puolesta.

Korostamalla ”kreikkalais-ortodoksisia” arvoja ja kreikkalaisuuden ja ortodoksisuuden yhteenkuuluvuutta kirkko tukee asenneilmastoa, joka ruokkii ääriajattelua.

Ääriajattelu ja -toiminta ei päättynyt Kultaisen aamunkoiton lakkauttamiseen rikollisjärjestönä vuonna 2019. Se jatkuu. Kirkko ei sinänsä ole syyllinen tähän, mutta korostamalla ”kreikkalais-ortodoksisia” arvoja ja kreikkalaisuuden ja ortodoksisuuden yhteenkuuluvuutta se tukee asenneilmastoa, joka ruokkii ääriajattelua.

FT Teuvo Laitila on uskontotieteen ja ortodoksisen kirkkohistorian yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopistossa sekä Turun ja Itä-Suomen yliopistojen dosentti.

Kirjoitus on osa Uskonto ja politiikka -juttusarjaa.

Julkaisu Millaisia arvoja Kreikan ortodoksinen kirkko tukee? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuonna 2015 Kreikka koetti neuvotella hätälainojen ehdot uusiksi, mutta päätyi hyväksymään entistä tiukamman talouskurin. Miltä kamppailu näytti valtiovarainministeri Gianis Varoufakisin silmin?  

Kreikan Gianis Varoufakisista tuli eurokriisin ensimmäinen radikaalivasemmistolainen valtiovarainministeri tammikuussa 2015. Syriza oli voittanut Kreikan ennenaikaiset vaalit talouskurin ja tukipakettien vastaisella ohjelmalla.

Ennenaikaiset vaalit järjestettiin, koska Antonis Samaraksen hallitus ei saanut Kreikan parlamentin tukea presidenttiehdokkaalleen joulukuussa 2014. Perustuslain mukaan vaalit on järjestettävä, jos hallitus menettää parlamentin luottamuksen.

Tilanteesta teki poliittisesti vaikeamman se, että Kreikan toisen tukipaketin oli määrä umpeutua vuoden 2014 viimeisenä päivänä. Koska ennenaikaiset vaalit oli määrä järjestää tammikuussa, euroryhmä tarjosi Samarasille kuuden kuukauden lisäaikaa, jotta seuraavalla hallituksella olisi aikaa neuvotella tukipaketin jatkosta. Vaalitappiostaan varma Samaras kieltäytyi tarjouksesta ja pyysi neuvotteluille lisäaikaa ainoastaan kaksi kuukautta, helmikuun loppuun.

Varoufakis ja pääministeri Alexis Tsipras olivat mahdottoman tehtävän edessä. Heillä oli ainoastaan neljä viikkoa aikaa päästä sopuun tukipaketin jatkosta ja Kreikan velkojen ehdoista samalla, kun Kreikalla oli erääntymässä vuonna 2015 ennätykselliset 16 miljardia euroa velkoja Euroopan keskuspankille (EKP) ja Kansainväliselle valuuttarahastolle (IMF).

Puoli vuotta vaalivoiton jälkeen Tsipras allekirjoitti kolmannen tukipaketin, joka vei Kreikan poliittisen suvereniteetin.

Helmikuussa Tsipras hyväksyi Samarasille alun perin esitetyn tarjouksen, että tukipaketin jatkosta on aikaa neuvotella kesään. Puoli vuotta vaalivoiton jälkeen Tsipras allekirjoitti kolmannen tukipaketin, joka vei Kreikan poliittisen suvereniteetin ja oli taloudellisesti edellisiä tukipaketteja ankarampi

Varoufakis erosi vastalauseena antautumiselle. Kaksi vuotta pölyn laskeutumisen jälkeen hän on julkaissut muistelmat, joissa hän kertoo oman versionsa kuuden kuukauden tapahtumista.

Muistelmien ehdoton ansio on, että ne perustuvat Mauno Koiviston tyylillä tehtyihin nauhoituksiin ja sisältävät runsaasti suoraan translitteroitua dialogia Tsiprasin kabinetissa, euroryhmän kokouksissa ja avainhenkilöiden kanssa. On toivottavaa, että digitalisaation myötä myös poliittiset muistelmat kokevat modernin renessanssin!

Varoufakisin neuvottelustrategia

Varoufakis kertoo hyväksyneensä Tsiprasin tarjouksen valtiovarainministerin pestistä sillä ehdolla, että hän vastaa sataprosenttisesti neuvotteluista. Hänen tärkein tavoitteensa oli sitoa Kreikan velkojen takaisinmaksu talouskasvuun, mikä olisi luonut motiivin huojentaa budjettikuria ja vapauttanut Kreikan velkavankeudesta.

Mikäli paremmat lainaehdot eivät olisi neuvoteltavissa, Kreikan tuli Varoufakisin olla valmis laiminlyömään velkansa EKP:lle ja IMF:lle, mikä olisi toiminut poliittisena uhkauksena neuvotteluissa. EKP oli ostanut vuodesta 2010 lähtien Kreikan velkakirjoja rauhoittaakseen finanssimarkkinoita.

Velkaostot olivat erittäin epäsuosittuja Saksassa ja esimerkiksi Bundesbankin johtaja Axel Weber ja EKP:n johtokunnan jäsen Jürgen Stark erosivat vastalauseena kriisimaiden velkakirjojen ostoille 2011. Saksan perustuslakituomioistuin pyrki kumoamaan EKP:n rajattomat velkaostot, eikä EU-tuomioistuin ollut vielä keväällä 2015 ottanut kantaa perustuslakituomioistuimen syytöksiin.

Velkojen laiminlyönneistä aiheutuneet tappiot olisivat Varoufakisin mukaan kyseenalaistaen EKP:n toimien laillisuuden ja johtanut sen perustuslailliseen konfliktiin Saksan kanssa. Koska EKP:n lupaus rajattomista tukiostoista oli käytännössä lopettanut euroalueen velkakriisin kesällä 2012 ja EKP oli aloittamassa uutta velkojen ostokierrosta maaliskuussa 2015, uusi perustuslaillinen kriisi EKP:n ja Saksan perustuslakituomioistuimen välillä olisi tuonut eurojohtajat takaisin eurokriisin lähtöruutuun. Tämän vuoksi laiminlyönnit olivat Varoufakisin mukaan arvokas poliittinen talismaani.

Varoufakisin mukaan oli järkevämpää tulla erotetuksi eurosta kuin allekirjoittaa uusi tukipaketti huonoilla ehdoilla.

Lisäksi Kreikalla tuli olla valmius ottaa käyttöön rinnakkainen maksujärjestelmä, mikäli EKP sulkisi Kreikan pankkijärjestelmän. Rinnakkainen maksujärjestelmä olisi pitänyt rahan kierrossa ja estänyt taloudellisen aktiivisuuden täydellisen romahduksen, kuten Kreikalle lopulta kävikin.

Varoufakisin mukaan oli järkevämpää tulla erotetuksi eurosta kuin allekirjoittaa uusi tukipaketti huonoilla ehdoilla. Euroeroa ei siis tullut tavoitella, mutta ei myöskään pelätä sitä, mikäli euroryhmä ja troikka olisivat päättäneet erottaa Kreikan eurosta. Tässä tapauksessa rinnakkainen maksujärjestelmä olisi pehmentänyt Kreikan siirtymistä eurosta drakmaan.

Troikan voimapolitiikka

Kokousten ja kahdenkeskisten keskusteluiden lisäksi muistelmissa tuodaan esiin strategiat, joilla euroryhmä ja troikka marginalisoivat Kreikan vaatimuksia. Troikka, eli Euroopan komissio, EKP ja IMF, valvoo Euroopan kriisimaiden lainaohjelmia. Varoufakisille annettiin ymmärtää, että mikäli Kreikan vaatimuksista vuodetaan julkisuuteen, niistä ei keskusteltaisi lainkaan.

Veloista neuvottelemisen sijaan troikka vaati Varoufakisin valtiovarainministeriöltä yksityiskohtaisia esityksiä, kuinka Kreikka uudistaisi verotusta ja eläkejärjestelmää. Lisäksi se vaati ennusteita, kuinka nämä uudistukset vaikuttaisivat Kreikan talouteen.

Troikan peräänantamattomuus neuvotteluissa oli niin järkähtämätöntä, että se oli jo melkein sympaattista. Varoufakis suostui esimerkiksi troikan vaatimukseen, että arvonlisäverokantojen määrä lasketaan kuudesta kahteen, mutta esitti samalla, että arvonlisäverokantoja lasketaan kuuteen ja viiteentoista prosenttiin. Troikka kuitenkin vaati arvonlisäverokantojen nostoa.

Troikan käyttämissä malleissa oletettiin, että ALV:n nostosta seuraava hinnannousu ei laske myyntiä vaan itse asiassa kasvattaa valtion tuloja. Vastakkain eivät olleet pelkästään Kreikan ja troikan poliittiset tavoitteet vaan myös näiden erilaiset oletukset maailman toiminnasta makrotaloudellisten simulaatioiden takana.

Samaan aikaan kun aliresursoitu valtiovarainministeriö koetti vastata troikan vaatimuksiin, lehdistölle vuodettiin materiaalia, jonka mukaan Kreikan suunnitelmat olivat riittämättömiä ja naurettavia.

Kreikan amatöörimäisyys oli vallitseva puhetapa myös Suomessa.

Kreikan amatöörimäisyys oli vallitseva puhetapa myös Suomessa. Esimerkiksi Arvopaperi uutisoi,, kuinka Reutersin nimettöminä pysyttelevien lähteiden mukaan neuvottelut eivät etene, koska Kreikan suunnitelmissa ”ei ollut konkreettista edistystä”. Taloussanomat kertoi puolestaan Financial Timesin lähteisiin vedoten, miten ”[o]sa [Kreikan] ehdotuksista on sen sijaan melko innovatiivisia. Varoufakis esittää kirjeessä muun muassa opiskelijoiden ja jopa turistien palkkaamista ’salaisiksi verotarkkailijoiksi’”.

Junnaamisen ja marginalisoinnin lisäksi troikan kolmas nyrkki oli EKP. Ennen Varoufakisin ensimmäistä euroryhmän kokousta EKP ilmoitti, että Kreikan velkakirjat eivät käy EKP:n hätälainojen vakuuksina ennen kuin Kreikalla ja euroryhmällä on sopimus lainaohjelman jatkosta. Tämä pakotti kreikkalaiset pankit hakemaan kalliimpaa hätälainoitusta Kreikan keskuspankilta, minkä EKP:n johtokunta pystyi kaiken aikaa lopettamaan.

Varoufakisin mukaan EKP lisäsi toimillaan keskeisesti taloudellista epävarmuutta ja kavensi näin Tsiprasin hallituksen neuvotteluasemaa. Neuvotteluiden absurdeinta antia on euroryhmän päätös olla antamatta EKP:n hallussa olevista Kreikan velkapapereista kertynyttä korkoa Kreikalle, jonka avulla Kreikka olisi voinut maksaa velkansa IMF:lle. Koska EKP oli antanut vastaavat korot Samarasin hallitukselle, voidaan päätös tulkita puhtaaksi aggressioksi.

Varoufakisin mukaan EKP lisäsi toimillaan keskeisesti taloudellista epävarmuutta.

Sen sijaan, että Tsipras olisi uhannut velkojen laiminlyönnillä, Tsipras lähentyi Saksan liittokansleri Angela Merkelin kanssa. Rahojen loppuessa hän teki yhä enemmän myönnytyksiä troikalle saamatta kuitenkaan lupauksia velkahelpotuksesta. Hän etääntyi Varoufakisin suunnitelmasta ja siirsi tämän lopulta syrjään neuvotteluista.

Kansanäänestys poliittisena teatterina

Kun Tsipras julisti kesäkuun lopussa kansanäänestyksen tukipaketin ehdoista, EKP kielsi Kreikan keskuspankkia antamasta lisää hätälainaa Kreikan pankeille. Rahaliikennettä ulkomaille jouduttiin kontrolloimaan, käteisnostot rajattiin 60 euroon päivässä ja pankit olivat suljettuina kolmisen viikkoa.

Tsipras halusi hävitä kansanäänestyksen, jotta kolmannen tukipaketin hyväksyminen olisi Syrizan hallitukselle helpompaa.

Vaikka taloudellinen aktiivisuus romahti, Tsipras ei ottanut käyttöön Varoufakisin ehdottamaa rinnakkaista maksujärjestelmää. Varoufakisin mukaan Tsipras ajatteli, että pääomakontrollien myötä tyytymättömyys kasvaisi siinä määrin, että ihmiset äänestäisivät tukipaketin ehtojen puolesta Syrizan hallitusta vastaan. Toisin sanoen Tsipras halusi hävitä kansanäänestyksen, jotta kolmannen tukipaketin hyväksyminen olisi Syrizan hallitukselle helpompaa.

Varoufakis erosi kansanäänestyksen jälkeisenä päivänä, kun Tsipras kertoi hakevansa kolmatta tukipakettia siitä huolimatta, että yli 61 prosenttia oli äänestänyt tukipaketin ehtoja vastaan. Kreikan velkojen uudelleenjärjestämisestä ei koskaan neuvoteltu vakavasti troikan tai euroryhmän kesken.

Muistelmat ilman loppunäytöstä

Teos on Varoufakisin julkinen likapyykki Tsiprasin, Syrizan ja euroryhmän kanssa. Muistelmista käy ilmi, miksi Kreikan pyrkimykset vaikuttivat vuoden 2015 aikana niin typeriltä ja miten Kreikka alistui ilman taistelua – miksi Kreikalla ei ollut varasuunnitelmaa ja miksi se antautui ilman vastarintaa.

Muistelmat kuvaavat myös, kuinka media osallistuu troikan voimapolitiikkaan. Välillä muistelmia lukiessa tulee mieleen Werner Herzogin dokumenttielokuva 25. tunti, jossa Herzog muistelee kokemiaan kauheuksia maanisen ja äärimmäisen hovinäyttelijänsä Klaus Kinskin kanssa. Kirja soveltuu luettavaksi niin oikeistolaisille kuin vasemmistolaisillekin, sillä osansa ryöpytyksestä saavat melkeinpä kaikki toimijat neuvotteluiden eri asteilla.

Muistelmista käy ilmi, miksi Kreikan pyrkimykset vaikuttivat vuoden 2015 aikana niin typeriltä ja miten Kreikka alistui ilman taistelua.

Katkeruus Tsiprasia, puoluepolitiikkaa ja troikkaa kohtaan teoksen eteenpäin vievänä voimana on perusteltu, sillä karkeasti ottaen sekä vasemmisto- että oikeistosiivet Kreikassa mutta myös laajemmin Euroopassa syyttivät Kreikan alistumisesta Varoufakisin huonoa neuvottelustrategiaa. Jos troikan pyrkimys oli kuitenkin jo joulukuussa 2014 Kreikkaa saada jatkamaan kolmanteen tukipakettiin, Varoufakisia ei voida pitää yksin syyllisenä.

Muistelmien suurin puute on, että ne kattavat vain Varoufakisin ministeripäivät. Eroamisensa jälkeen hän jatkoi vielä kolmen kuukauden ajan kansanedustajana, jolloin hän tuki katkeruudestaan huolimatta Tsiprasin hallitusta passiivisesti.

Koska muistelmat päättyvät kansanäänestykseen, Varoufakis ei esimerkiksi pohdi tarkemmin toimiaan kolmannen tukipaketin hyväksymiseksi. Vaikka Varoufakis on kuvannut tukipakettia uudeksi Versailles’n sopimukseksi, kesällä 2015 hän ei osallistunut ensimmäiseen tukipakettia koskeneeseen äänestykseen, äänesti toisessa 977-sivuisen toimenpidelistan puolesta ja vasta viimeisessä kriittisessä äänestyksessä vastaan.

Hän ei myöskään käsittele kolmannen tukipakerin aiheuttamaa sisäistä kaaosta Syrizassa. Koska Syrizan kansanedustajista 40 äänesti tukipakettia vastaan, Tsipras joutui viemään paketin läpi opposition tuella. Menetettyään parlamentin tuen hän hajotti parlamentin Samarasin tavoin ja järjesti ennenaikaiset vaalit syyskuussa.

Pettymystä kansalliseen puoluepolitiikkaan on ilmentänyt Varoufakisin perustama paneurooppalainen DiEM25-liike Euroopan demokratisoimiseksi.

Vastaan äänestäneitä kansanedustajia ei otettu Syrizan listoille eivätkä he lopulta saaneet yhtään ehdokasta omalta listaltaan läpi. Varoufakis ei osallistunut toisiin vaaleihin. Pettymystä kansalliseen puoluepolitiikkaan on ilmentänyt Varoufakisin perustama paneurooppalainen DiEM25-liike Euroopan demokratisoimiseksi.

Teos on silkkaa must read -osastoa Euroopan politiikasta kiinnostuneelle. Vaikka kyseessä on huippukiinnostavat muistelmat, joita perinteiset poliitikot tuskin tulevat jatkossakaan kirjoittamaan, teos kärsii kuitenkin liiasta henkilökohtaisuudesta. Aikarajauksen lisäksi teoksen toinen selkeä puute on valtarakenteiden tarkemman analyysin jääminen pois kirjasta.

Vaikka Kreikan antautumiseen johtaneet tapahtumat dokumentoidaan tarkasti, muistelmissa ei avata tarkemmin, miten esimerkiksi geopolitiikka sekä Syrizan ja troikan sisäiset valtakamppailut vaikuttivat Kreikan tukipaketin lopputulokseen. Historia olisi huomattavasti toisenlainen, jos Saksan valtiovarainministeri Wolfgang Schäublen kanta Kreikan väliaikaisesta euroerosta olisi voittanut. Teoksen perusteella annetaan myös ymmärtää, että Varoufakis olisi onnistunut, jos Christine Lagarde tai Euroopan komissio olisivat saaneet päättää.

Koko 560-sivuisissa muistelmissa Varoufakis ei vakavasti pohdi, olisiko hänen tullut (tai olisiko hän edes voinut) toimia Tsiprasin, euroryhmän tai troikan suhteen toisin.

Koko 560-sivuisissa muistelmissa Varoufakis ei vakavasti pohdi, olisiko hänen tullut (tai olisiko hän edes voinut) toimia Tsiprasin, euroryhmän tai troikan suhteen toisin. Ottaen huomioon muistelmien aikarajauksen ja lopputuloksen tarkastelun ainoastaan henkilötasolla, ei voi välttyä ajatukselta, että Varoufakisin keskeinen motiivi muistelmien kirjoittamisessa on ollut kertoa maailmalle, että hän oli ja on edelleen oikeassa.

Antti Ronkainen on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistolla. Ronkaisen väitöskirja käsittelee Yhdysvaltojen ja Euroopan keskuspankkien poikkeuksellisia toimia finanssikriisin jälkeen. Kotisivu: anttironkainen.fi ja Twitter: anttironkainen.

Julkaisu Varoufakis: Kamppailu troikkaa ja Syrizaa vastaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kreikkalaisista huoltoaseman omistavista sisaruksista kertova dokumentti kuvastaa talouskriisin myötä kasvanutta kuilua huono-osaisten ja hyväosaisten eurooppalaisten välillä.

Ihailemme lasten kanssa yön aikana satanutta paksua lumipeitettä. Vihdoin saimme kunnon talven! Myöhemmin samana päivänä katson dokumenttielokuvan A Greek Winter, joka tarjoaa karun kontrastin talvi-ilollemme.

Elokuva kertoo kreikkalaisessa Thessalonikin kaupungissa asuvista sisaruksista, jotka omistavat pienen huolto-aseman. Talvikuukausina huoltoasema tarjoaa lämmitysöljyä myös kotiinkuljetuksena.

Talvisin tynnyriauto kolistelee päivät pitkät kapeita kujia pitkin kyydissään kolme kiroilevaa ja toisiaan sättivää miestä. Pitkä bensaletku nostetaan milloin korkean parvekkeen, milloin ahtaan kellarin tai katon kautta sisään.

Talousahdingon seuraukset

Elokuvassa seurataan Tasosin ja Evdokian elämää yhden kylmän talven ajan. Heidän asiakkaansa yksi toisensa jälkeen kertovat Kreikan syvästä talousahdingosta koituneista huolista, peloista ja vihasta.

Huoltoasemalle tullaan koko ajan pienemmän tilauksen kanssa: viidellä eurolla bensaa, kiitos. Tyhjänä kumisevan suuren kanisterin pohja hädin tuskin peittyy. Vielä muutama vuosi sitten öljyä haettiin monella kanisterilla. Ajat olivat toiset.

Kreikan vuosia kestäneestä talouskriisistä piirtyvä kuva on niin synkkä, että eurooppalainen katsoja tuntee paitsi surua ja myötätuntoa myös häpeää ja vihaa: miten Euroopan unioni on voinut jättää kansalaisensa noin surkeaan tilanteeseen?

Miten Euroopan unioni on voinut jättää kansalaisensa noin surkeaan tilanteeseen?

EU ei kuitenkaan huoltoaseman keskusteluissa juuri esiinny. On vain pääministeri Aléxis Tsípras ja muut johtavat poliitikot, joiden ahneutta ja pahuutta kreikkalaiset kiroavat. Ehkä Kreikkaa kurittanut troikka – Euroopan komissio ja keskuspankki sekä Kansainvälinen valuuttarahasto IMF – on niin ilmiselvä vihollinen, että sitä ei tarvitse edes mainita.

”Ei ole jäljellä enää mitään, mitä voisi verottaa”, lakimies kertoo Tasosin täyttäessä hänen asuntonsa öljytynnyriä. Verojen lisäksi korotetaan myös muita maksuja, esimerkiksi vakuutuksia.

”Millä meidän on tarkoitus elää, kun 70 prosenttia tuloista menee näihin maksuihin?” lakimies ihmettelee. Sitä ihmettelee katsojakin.

Öljykauppiaiden asiakkaat

Huoltoasemalla pyydetään alennusta bensasta pakolaisia auttavan kuorma-auton tankkaamista varten. ”Ymmärrättehän, se menisi hyvään tarkoitukseen.” Evdokia ymmärtää, ja on halukas tarjoamaan öljyä paitsi lainaksi myös alennuksella ahdingossa oleville lähimmäisille. Välillä öljyä annetaan ilmaiseksikin.

Tasos yrittää olla tiukempi ja muistuttaa, että liiallinen empatia suistaa huoltoaseman konkurssiin. Mutta kyllä hänellekin tekee tiukkaa soitella saatavien perään. Talven jälkeen on pakko aloittaa soittokierros, saatavia kun on kertynyt pelkästään yhden talven aikana 30 000 euroa. Se on huima summa.

Vuonna 2013 lämmitysöljyn verotusta nostettiin 450 prosenttia.

Asiakas kertoo, että Kreikan asunnot ovat talvisin kylmiä kuin Siperia. Vuonna 2013 lämmitysöljyn verotusta nostettiin 450 prosenttia, minkä seurauksena ihmiset alkoivat kaataa lähipuistojen puita lämmittääkseen kotejaan. Myös filosofi Platonin tuhansia vuosia vanhan oliivipuun sanotaan kadonneen ateenalaisesta puistosta.

Monet jättävät kotinsa lämmittämättä – ei ole yksinkertaisesti varaa. Kylmä talvi voi olla kreikkalaisille kohtalokas. Se tuntuu Suomesta käsin kaukaiselta. Täällä harmitellaan, kun enää ei ole kunnon talvia: kylmiä ja runsaslumisia.

Elokuvaa katsoessa ristiriita Suomen yltäkylläisen talvi-ilon ja Kreikan traagisen talvipelon välillä tuntuu epämukavalta. Se kuvastaa talouskriisin myötä kasvanutta kuilua huono-osaisten ja hyväosaisten eurooppalaisten välillä.

Jossain vaiheessa ajatus kääntyy kotoisiin leipäjonoihimme, kasvavaan työttömyyteen ja lisääntyvään epätasa-arvoisuuteen. Millaisia tarinoita sähköyhtiöiden työntekijät nykyään kuulevat.

DocPoint-dokumenttifestivaali järjestetään 23.1.–29.1. Helsingissä.

Johanna Vuorelma on Politiikasta-verkkolehden päätoimittaja. Vuorelma väittelee tohtoriksi tammikuussa Warwickin yliopiston politiikan ja kansainvälisten suhteiden laitokselta.

Julkaisu DocPoint: Siperia joka ei opeta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Politiikka on ongelman määrittelyä

Eurokriisiin ei ole automaattista, oikeaa tai rationaalista ratkaisua. Jokainen ehdotus ja politiikka lähtee ongelman määrittelystä ja perustuu siksi tulkinnalle.

Feministitutkija Carol Bacchi on korostanut alkuperäisen ongelman määrittelyn merkitystä politiikkaprosessissa, mutta tämä pätee oikeastaan kaikkeen poliittiseen retoriikkaan ja tulkintaan.

Tulkinnat tehdään aina erilaisista aatteellisista tai kokemuksellisista lähtökohdista. Tämä pätee myös tutkimukseen, mutta tutkijan tehtävä on olla vastaanottavainen erilaisille näkökulmille, etsiä uusia ja tuoda niitä esille.

Kun kirjoitan tätä tekstiä Brysselin koneessa matkalla Suomeen, on hyvä kertoa matkani päätarkoituksena olleen tulkinnalliseen politiikantutkimuksen konferenssiin osallistuminen Lillessä samaan aikaan, kun EU:ta tutkivat kollegat kuuntelivat Thomas Pikettyä Pariisissa. Eurooppa on kuitenkin myös politiikantutkimuksen tutkimuskohde, ja EU- ja kansalliset prosessit liittyvät toisiinsa.

Politiikalle tunnusomaista on artikulaatioprosessi, jossa irrallisia elementtejä liitetään yhteen ja erotetaan toisistaan. Tällainen prosessi on tietenkin ongelman ja ratkaisun määrittelyssä keskeistä, mutta sillä on merkitystä myös poliittiselle mobilisaatiolle ja liikehdinnälle, kannatuksen hakemiselle ja samaistumiselle. Yhteisyyttä luodaan tuottamalla retorisia kiinnekohtia, yhteisiä nimittäjiä ja vastapuolta.

Politiikan teoreetikko Ernesto Laclaun ajattelua jatkaen voidaan todeta, että juuri tällainen poliittinen retoriikka ja mobilisaatio voi johtaa tilanteeseen, jossa kaksi ryhmää taistelee sokeasti toisiaan vastaan. Näin on käynyt myös tässä kriisissä.

Polarisaatio Kreikassa

Aiemmin kirjoitin, kuinka Kreikan politiikalle tyypillistä on ollut kahden ison puolueen välinen kamppailu ja klientelismi. Syrizan vaalivoitto oli vastaus kriisiytyneeseen tilanteeseen, jossa tavalliset kreikkalaiset katsoivat tulleensa edellisen poliittisen eliitin ja Euroopan unionin, euroryhmän ja IMF:n pettämiksi.

Syrizan ei tarvinut juurikaan argumentoida, mitä muuta tekisivät hallituksessa, paitsi haastaisivat euroryhmän heille kirjoittamaa talousohjelmaa, jolla oli laaja kurjistava vaikutus kreikkalaisiin, vaikka suurin osa rahoituksesta olikin jäänyt Kreikassa toimiville ulkomaalaisille pankeille. Koalitiohallituspartneri Anelia (Itsenäiset kreikkalaiset) ja Syrizaa yhdistää poliittinen analyysi tilanteesta ja Troikka-kritiikki.

Euroryhmän kantavien voimien näkökulmasta Syriza oli heihin kohdistuvan protestiin ilmentymä, jolla ei ollut aikomustakaan toteuttaa talouspakettia. Ja näin heidät vastaanotettiin kylmästi velkaneuvotteluissa. Samoin heidät nähtiin jälleen uutena poliittisena ryhmänä, joka vain tahtoisi toteuttaa klientelismiä omille ryhmilleen.

Epäilemättä hallituskoalitiolla on yhä merkitystä sille, mitä valtio vähillä rahoillaan rahoittaa, mutta tilanne ei kuitenkaan ole samankaltainen kuin kahden vakiintuneen eliitin tilanteessa – kuten esimerkiksi Unkarissa, Fideszin noustessa valtaan kahdeksan oppositiovuoden jälkeen vuonna 2010.

Syriza, löyhä poliittinen yhteenliittymä, jossa oltiin tehty pitkään työtä uudenlaisen yhteistyön muodostamiseksi, muuttui poliittiseksi toimijaksi vuonna 2012, kun kävi ilmi, että vanhojen puolueiden klientelismi jatkuu yhä ja talouspolitiikka ajaa maata entistä syvemmälle kriisiin.

Kun huomioidaan yhteenliittymän poliittisten ryhmien väliset erilaiset taustat marxilais-leninistisestä ideologiasta blairilaiseenkin eurokommunismiin, on merkittävää, kuinka hyvin Syriza ja koalitio ovat toimineet tähän saakka.

Syrizasta tuli kuitenkin protestin symboli, johon moni kreikkalainen pisti toivonsa vaaleissa. Kun se ei pysty pitämään lupaustaan, yhteenliittymä itse on vaikeuksissa.

Kansainvälisestikin Syrizasta on tullut yhteinen nimittäjä euroryhmän hegemonian kyseenalaistamiselle ja eurokritiikille. Euroopassa unohdetaan, että Syrizan kantava voima ja Tsiprasin taustaryhmä, eurokommunistit, ovat kuitenkin lojaaleimpia integraatioprojektille.

Ristiriidoista huolimatta Tsiprasin päätavoitteena ei ollut koskaan kyseenalaistaa Euroopan unionia itseään. Siksi oxi-ääni ei ollut ääni erolle eurosta vaan paketin hylkäämiselle. Kansanäänestyksellä haettiin aikaa ja sen tuomalla Grexit-vaihtoehdolla näytettiin, että Euroopassa on muitakin voimia kuin EU ja Nato.

Kansanäänestyksellä Syriza ajoi itsensä entistä tiiviimmin puun ja kuoren väliin: he tietävät, että heillä ei ole mandaattia toteuttaa kiristettyä kriisipakettia. Kreikassa moni näkee Tsiprasin myyneen sielunsa ja Kreikan kansan sielun Euroopalle – halvalla.

Koska Syriza on yhteenliittymä aiemmista pienistä toimijoista, moni myös korostaa, ettei eurokommunisteihin voinut ennenkään luottaa. Tsipras puolestaan joutunee etsimään uusia yhteisiä nimittäjiä laajasta Syrizan ryhmästä, ja jopa kutistamaan sitä pysyäkseen vallassa. Pääministerin eroamisella voisi olla symbolista voimaa, mutta onko hänelle korvaajaa?

Euroopassa epäluulo Syrizaa kohtaan näyttäytyy epäluulona Kreikkaa ja kreikkalaisia kohtaan. Euroryhmän päätös tiukentaa Kreikka-paketin ehtoja kansanäänestyksen jälkeen ja siihen liittyvät rehvakkaat vastaukset maanantaiaamuisessa tiedotustilaisuudessa korostavat tätä kreikkalaisiin henkilöityvää epäluuloa.

Kreikassa oli muitakin EU-kriittisiä voimia. Kun Syrizalta katkaistaan siivet, heidän on entistä vaikeampi vastata Kultaiselle aamunkoitolle ja oikeistopopulisteille.

Vaikka euroeliitti ehkä tahtoi perinteisempiä puolueita neuvottelupöytään, on epätodennäköistä, että heitä pitkään aikaan nähdään, sillä heillä on kytkös klientelismiin ja entiseen politiikkaan, jossa laitetaan puoluerakenteet pikemminkin kuin kansalaiset keskiöön. Tämä on uusi Kreikan politiikan jakolinja.

Kun väitetään, että Kreikka on demokratian kehto, on hyvä muistaa, että se ei ole sitä ollut aina ja automaattisesti. Kreikkalaiset ovat kuitenkin pyrkineet uudistamaan politiikkaansa demokraattisemmaksi uusien puolueiden kautta kyseenalaistamalla klientelismin ja tuomalla politiikan lähemmäksi kansalaisia.

Kansallisvaltiopolitiikka ratkaisun taustalla Euroopassa

Katsotaan vielä toisesta näkökulmasta, miksi tiukkaan, Euroopan tulevaisuuden haastavaan tulokseen päädyttiin. Kreikassa on tarve uudistuksille, mutta oliko politiikka ajettava näin kylmästi läpi?

Vastakkainasettelun perusteella on siis ymmärrettävää, miksi euroryhmä rehenteli ja pyrki tiukkaan ratkaisuun. Kuitenkin sen euroopanlaajuiset seuraukset imagotappioina #ThisIsACoup-tulkintaa tukemalla eli Kreikan suvereenisuuden avoimella kyseenalaistamisella tulivat luultavasti yllätyksenä.

Analyysini ensimmäisessä osassa kerroin, kuinka Luxemburgin Eurooppa-aukion keskellä on kansallinen instituutio, Philharmonie.

Samalla tavalla Eurooppa-politiikka ja kansallinen politiikka ovat keskenään erottamattomia. Euroryhmän päättäjät tekevät omaa kansallista politiikkaansa ja pyrkivät samalla vaikuttamaan muihin euromaihin.

Kreikka on toiminut Suomessa EU:n ongelmien symbolina. Kreikka on laclaulaisittain tyhjä merkitsijä (alkuperäisestä merkityksestään höllentynyt käsite), joka toimii kiinnekohtana erilaisissa kansallisissa poliittisissa diskursseissa.

Perussuomalaisetkin ovat tyytyneet unionin vastustamisen sijaan vastustamaan sitä, että Kreikkaan lähetetään suomalaisten rahoja. Vakuuksia vaadittiin Urpilaisen aikaan SDP:ssä, ja demariedustajat Tuppurainen ja Myller nostivat ne esiin suuren valiokunnan äänestyksessäkin sunnuntaina.

Sunnuntaina Facebook-analyysinani esitin:

”Eurokriisin ratkaisuehdotuksessa kyse on siitä, että näin oikeistohallitukset voivat 1) normalisoida tai muuttaa rationaalisiksi omat leikkauksensa, 2) viestiä, että Syrizan kaltaisille liikkeille käy kalpaten omissa maissa, 3) ja että Ranskalle ja muille ’alisuorittajille’ käy myös kalpaten elleivät usko tähän malliin, ja 4) näyttää, että se, jolla valta on, sitä käyttäköön, ettei nenille hypitä ylipäänsä, 5) sekä lopulta tulla ’sankareina’ kotiin. Samalla usko yhteisvaluuttaan ja EU:hun heikkenee, mutta sitähän Eurolojaaleissa maissa ei ymmärretä ja euroepäluuloisissa maissa siitä ei välitetä.”

Avataan tätä hieman. Koska yllämainitusti EU-demokratia toteutuu euroryhmässä kansallisvaltioedustuksen mukaan, on väliä sillä, ketkä ovat vallassa kansallisvaltiossa.

Saksassa ja Suomessa, muiden maiden muassa, ovat vallalla oikeistohallitukset. Kuten tunnettua, europarlamentin merkitys näkyy siinä, että politiikat siirtyvät sisarpuolueiden välillä ja vaikuttavat myös kotimaan politiikkaan.

Esimerkit tästä ansaitsisivat oman analyysinsa, mutta nykyisenkin hallituksemme ohjelmasta löytyy ideologisia ja käytännöllisiä kopioita muualta. Sipilä ja Stubb kumppaneineen eivät ole niitä keksineet tyhjästä. Tällainen tulkinta ongelmista perustelee leikkaukset ja tuo esiin uhan, että jos valtion velkaantuminen kasvaa, seuraamukset ovat samanlaisia itsemääräämisoikeuden menettämisiä.

Leikkauksia on jo tehty monissa maissa ja niitä on legitimoitu europolitiikalla välttämättömiksi. Jos niitä alettaisiin nyt kyseenalaistaa euromaiden tasolla, syntyisi uusia kansanliikkeitä, jotka vaatisivat samankaltaista kohtelua. Esimerkiksi Ranskassa on ilmassa vahvaa kritiikkiä, jolta pyrittiin tiukalla linjalla leikkaamaan siivet.

Vastakkainasettelu, jota Kreikka pyrki EU:ta kohtaan ottamaan, toistui tiukkana linjana. Siinä näkyi loukkaantuminen, jonka kansanäänestyksellä vetoaminen aiheutti – Tsiprashan oli nimenomaan vedonnut kansaa hylkäämään ehdotuksen. Hän olikin saanut tuen vetoomukselleen.

Saksa ja muut maat kokevat, että he vain pyrkivät auttamaan Kreikkaa – ja samalla itseään ja Eurooppaa. Kreikan kansanäänestys oli Grexit-kortin vetämistä varten, vaikka kukaan ei voisi taata tai edes yrittää taloudellisesti vakuuttaa, että ero eurosta ei aiheuttaisi kreikkalaista tragediaa.

Lopulta pitää katsoa kotimaahan, jonne neuvottelijat tahtoivat palata sankareina. He puolustivat kansalaisiaan kreikkalaisten keksintöjä vastaan.

Saksalainen ja vahvasti eurooppalainen filosofi Jürgen Habermas tuoreessa eurokriisi-kirjoituksessaan väittää, että eliitit ovat eristäytyneet kansasta ja medialla on tässä ollut rooli. Emme kuitenkaan voi tietää, miten kävisi, jos Saksassa tai Suomessa äänestettäisiin samankaltaisista asioista.

EU:ssa on uskottu siihen, että massat voidaan kouluttaa ymmärtämään, että juuri valittu tie on oikea. Eetos on samankaltainen kuin Itä-Euroopassa muutama vuosikymmen sitten vallalla olleissa järjestelmissä, mutta Euroopan unionihan on perustettu Itä-Euroopan kontekstissa fasismin ja kommunismin uhkaa torjumaan. Nyt euroryhmä toteuttaa myös polarisoivaa periaatetta itseään kohdistuvaan kritiikkiin: jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan.

Siinä, missä Neuvostoliitto jäi jälkeen teknologisessa ja humaanissa kehityksessä, olisi hyvä, että Euroopan unioni pystyisi muuttumaan maailman ja demokratiakäsitteidenkin mukana.

Demokratia ja kuinka päästä euroskeptikkojen ansasta

Voidaan sanoa, että euroryhmä ajoi itsensä ansaan, jonka sille asettivat Soinin kaltaiset EU-kriitikot. Samalla, kun pohditaan Kreikan ja Syrizan merkitystä eurolle ja sen kriisille, voidaan ihmetellä, kuinka suuri valta pienen maan 17,7 prosentilla äänestäjistä voikaan olla, vaikka Suomi ei ollut ainoa kriitikko.

Vaikka euroalue pysyisi yhtenäisenä, Euroopan unionin diskursiivinen perusta demokratian tukijana kyseenalaistui.

Amerikkalaisen talousnobelistin Paul Krugmanin mukaan Eurooppa käy perusideaansa vastaan.

Mutta Euroopan unionin perustalla on ajatus siitä, että taloudellisesta yhteistyöstä ja kansallisvaltiotalouksien interaation kautta syntyy rauhaa. Demokratia on ollut se, mitä EU puolustaa ja jopa väittää omakseen, mutta ei välttämättä itse kehitä eteenpäin. Demokratia voidaan nähdä abstraktina ideaalina, joka pyrkii lähinnä oikeusvaltioiden toteuttamiseen.

Jean Monnet’n idea, että uudet instituutiot tulisivat parlamentaarisen päätöksenteon piiriin ja demos olisi Eurooppa, ei heti ja kaikkialla saanut tuulta alleen. Maastrichtin sopimuksesta alkaen on pyritty luomaan demosta Eurooppaan ja antamaan valtaa parlamentille, mutta euroryhmässä demokratia toteutuu ainoastaan kansallisen edustuksen kautta. Keskeistä on, mikä nähdään demokseksi. Kansallisilla ”demoksilla” on valtaa unionin tason päätöksissä.

Eurooppalaisen demokratian kannalta paradoksaalista on, että vaalit tai kansanäänestys Kreikassa vaikuttaa vähemmän kuin se, millainen tulkinta taloudesta Saksan hallituksella on.

Pari viikkoa sitten Thessalonikissa tapaamallani taksikuskilla olisi siis kenties enemmän valtaa kuin tavallisella kreikkalaisella: hän oli lähdössä Saksaan vuodenvaihteessa ja paikallispolitiikan kautta pystyisi hiljalleen vaikuttamaan saksalaiseen politiikkaan.

Eikö siis tässä jo olisi perusteita laajemmalle federaatiolle? Pikkiriikkisen kahvilan pitäjä Lillessä puolestaan analysoi, että euron ongelmat johtuvat juuri siitä, että poliittinen integraatio ei ole edennyt parlamentaarisesti.

Edustuksellisen ja institutionalisoituneen demokratian kannattajille demokratiavaje euroryhmän ytimessä alkaa näyttäytyä ongelmana – oli taustalla sitten hallitusten välinen yhteistyö tai eurooppalainen parlamentarismi – jos deliberaatio ja valtasuhteet toteutuivat euroryhmässä, kuten Varoufakis niitä kuvasi ensimmäisessä ministeriytensä jälkeisessä haastattelussa.

Uudemmassa demokratiateoriassa deliberaation merkitys on korostunut niin parlamenteissa, komiteoissa kuin vakiintuneiden politiikan paikkojen ulkopuolella. Demokratiaa ei enää nähdä pelkkänä institutionaalisena tilana vaan jatkuvasti kehittyvänä eetoksena.

Jos tämä on ”tyypillinen eurooppalainen järjestely”, kuten komission presidentti Juncker maanantaiaamuisessa pressitilaisuudessa väitti, kuka tahtoo tällaista Eurooppaa tai mihin olemmekaan tottuneet?

Unionin demokratiakäsitys korostaa kansallisvaltioiden politiikkaa, mutta ei välttämättä ole responsiivinen kaikille demokratiavaatimuksille, kuten Kreikan kansanäänestykselle – tai kritiikille, joka sille esitetään suoran vastakkainasettelun kautta. Pikemminkin käy helposti niin, että luodaan uutta jakolinjaa Syrizan kannattajien ja EU:n välille.

Jokainen kriisi on kuitenkin uuden alku ja antaa mahdollisuuden sen pohtimiseen, millaista EU:ta tai demokratiaa tahtomme.

Kriisi nostatti EU-kriittisyyttä monissa niissäkin, jotka ovat olleet tyytyväisiä integraatioprojektiin. Nyt olisi aika aktivoitua nostamaan tämä kysymys esiin. Kuten alussa kirjoitin, ongelmanmäärittely on politiikkaa ja valmiita vastauksia ei ole.

Analyysisarjan ensimmäinen osa Monumenttien kummituskaupunki Euroopan symbolina? julkaistiin 13.7.2015.

Julkaisu Demokratia, Eurooppa ja poliittinen polarisaatio? Eurokriisianalyysia, osa II ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Syriza ja demokratia

Syriza ja muut uudet puolueet eroavat perinteisistä kreikalaispuolueista siinä, että ne kannattavat kansalaisten poliittisen osallistumisen lisäämistä poliittisten eliittien sijaan, kävi ilmi Thessalonikissa Aristoteles-yliopiston Populismus-konferenssissa kesäkuun lopussa.

Syriza on siis tyypillinen haastajapuolue nyky-Kreikassa, eikä sen demokratian laajentamisen vaatimus ole poikkeuksellista.

Parlamentarismi on oiva demokratian muoto, mutta järjestelmän olemassaolo sinänsä ei tarkoita, että se toimisi mahdollisimman demokraattisesti. sen demokraattisuus on kyseenalaista, kun puolueet ovat vakiintuneet ja klientelisoituneet – eli tuottavat suoria ja epäsuoria taloudellisia etuja kannattajilleen ja tukijoilleen, kuten Kreikassa.

Politiikan teoreetikko Ernesto Laclaun mukaan demokratia ei ole pelkkiä instituutioita vaan eetos, eli sitä voidaan jatkuvasti parantaa. Populismi on olennaista demokratialle, sillä se haastaa muutamaan puolueeseen ja poliittiseen identiteettiin tai ryhmään institutionalisoituneen politiikan. Laclaun ajatukset ovat inspiroineet Syrizaa ja Podemosta Espanjassa.

Syriza-vetoisen hallituksen mandaatti oli kohtuullisen kevyt, mutta heidän vaalilupauksensa oli saada paremmat ehdot ja piste kurjistamispolitiikalle. Siksi kansanäänestys oli looginen ratkaisu. Kansanäänestys symboloi uutta aikaa Kreikassa sekä haastamalla aiemman tavan tehdä politiikkaa että mittaamalla kansan tukea Syrizalle tehtävässään.

Äänestyksen on nähty olevan harhaanjohtava: EU-johtajat ovat ilmaisseet, että ”ei” tarkoittaa eroa eurosta, kun taas Syriza juhlii voittoaan demokratian ja EU:n voittona. Määrittelyt ovat politiikkaa.

Kreikkalaiset määrittelivät äänestyksensä joksikin muuksi kuin eroksi EU:sta. Muut EU-maat voivat toki tulkita, että kyse on nimenomaan erosta eurosta, mutta onko tämä tulkinta äänestäjien tahdon toteutumista?

Onko vaihtoehdoton ”ottakaa tai jättäkää” -tukipaketti neuvotteluissa demokraattista? Periaatteessa kyllä, mutta entistä enemmän demokratian teoriassa on korostettu massademokratian ja enemmistöpäätöksen sijaan toisten kuuntelemista. Kreikkalaiset ovat hylätessään paketin myös äänestäneet demokratian eli vaikutusmahdollisuuksiensa puolesta.

Kreikassa ja muissakin, etenkin diktatuurin jälkeisissä, EU-maissa on vaikeuksia maksaa veroja. Kulttuuriin kuuluu pikemminkin veronkierto.

Valtion käsite on erilainen kuin meillä hyvinvointivaltioihin tottuneissa maissa. Perinteisten puolueiden harjoittama klientelismi on myös luonut kulttuurin, jossa valtion rahoja puljataan omien taskuun. Tämä myönnetään Kreikassa, mutta sitä ja sen taustoja ei ymmärretä Euroopassa.

Ylhäältä alas suuntautuva tukimalli, joka suosii pankkeja mutta rankaisee tavallisia ihmisiä viemällä heiltä taloudellisen selviytymisen mahdollisuuksia omassa maassaan, ei haasta tätä poliittista kulttuuria vaan pikemminkin tukee sitä. Sen sijaan uudet puolueet haastavat sitä – vaikka monilta osin ne voivatkin olla pelottavia. Kuitenkin esimerkiksi tässä kontekstissa laajalle levinnyt pankkien valtiollistamisen vaatimus on ymmärrettävä.

Syriza ja populismi

Syriza on erilaisten poliittisten ryhmien yhteenliittymä. Populistiselle puolueelle tyypillistä on, että puoluerakenne ei ole hierarkkinen, vaan suhde äänestäjiin ja kannattajiin on suorempi kuin perinteisissä puolueissa.

Vaikka Tsiprasilla on keskeinen rooli puolueen keulakuvana, Syrizan diskurssi koostuu erilaisista vastapareista, joissa troikka ja kriisi muodostavat haastettavan poolin. Löyhästä liittymästä puolueeksi järjestäytyminen ja sanoman kiteyttäminen on johtunut nimenomaan kriisistä.

Osin ei-ääni on toki myös kansallisen itsemääräämisoikeuden korostamista. Kun katsoo aiempia EU-kansanäänestyksiä, olisi ollut outoa, jos kyllä-äänet olisivat voittaneet.

Syrizaa on onniteltu eri laidoilta perinteistä puoluekarttaa (kuten Ranskan Front Nationale ja Britannian vihreät), sillä he ovat onnistuneet esittämään kritiikkiä vaihtoehdottomalle EU-politiikalle.

Populismiteorioita on useita, ja yleensä termi Euroopassa yhdistetään oikeistoon tai jopa maahanmuuttajakriittiseen äärioikeistoon. Populismi ei kuitenkaan välttämättä viittaa oikeistolaisuuteen tai maahanmuuttajakriittisyyteen. Perinteisesti se on ymmärretty kolmantena tienä (amerikkalainen ja sotienvälisen ajan itäeurooppalainen maaseutupopulismi) ja eliitin vastaisuutena. Vaikka ei-äänessä kuului myös kreikkalainen itsenäisyys ja nationalismi, Syriza on lähtökohtaisesti populistinen puolue, joka hastaa poliittista eliittiä ja systeemiä.

Miten Syrizan käy, kun kansanäänestyksen myötä se vahvistaa asemaansa? Latinalaisamerikkalaiset populistipuolueet tai vaikkapa Fidesz Unkarissa ovat suurelta osin institutionalisoituneet ja luoneet oman klientilistisen verkostonsa – eli jättäneet populismin tässä mielessä. Voidaan sanoa, että populismi on oikeastaan vain mobilisointia ja hetkittäinen ominaisuus puolueessa.

Demokratia on avoin tila, joka täytetään hetkittäin. Kun populistit pyrkivät valtaan, vallan ei tulisi olla heillä absoluuttisesti.

Usein kysellään, mitä populistipuolueet tekevät hallituksessa. Sama pätee perussuomalaisiin. Koalitiohallitus haastaa tai rajoittaa Syrizan toimintamahdollisuuksia – toisaalta se voi tuoda riittävästi avoimuutta ja keskustelua, jotta erityisesti sen avoimista lähtökohdista oleva populismi voisi kukoistaa.

Puoluejohdon vaihdokset ovat yksi tapa välttää institutionalisoitumista. Suomessa vihreiden vaihtuva puheenjohtajuus ylläpitää politiikan avoimuutta. Gianis Varoufakisin siirtyminen syrjään osaltaan tukee tätä ideaa.

Varoufakisin eron taustalla on myös häneen kohdistua EU:n talousministerien epäluottamus. Oxi-äänestys kertoi myös epäluottamuksesta troikkaa ja EU:n talousministerejä kohtaan. Keskeinen kysymys onkin, mitä äänestys tekee Euroopalle.

EU ylösalaisin

EU on eliittivetoinen kansallisvaltioiden välinen talous- ja rauhan unioni, jossa talouden ja rauhan on nähty valuvan kansalle. Kansaa ei kuitenkaan olla alun perinkään nähty päätöksenteolle merkittävinä. Eurooppa on alkanut demokratisoitua vasta viime aikoina.

Euroopan unionin merkityksistä ja symboleista on käyty keskustelua, jossa on erilaisia lähtökohtia: yksi lähtee oletuksesta, että olemme kaikki samanlaisia ja Eurooppa koostuu tietyistä sisällöistä; toinen näkee yhteisyyden pikemminkin syntyvän erilaisuuksista (unity in diversity), jotka usein nähdään keskenään tasavertaisina vaikkei samanlaisina.

Näissä kahdessa lähtökohdassa tapahtui diskursiivinen siirtymä 1980- ja 1990-luvulta 2000-luvulle, mikä näkyy muun muassa kulttuuripääkaupunkihankkeissa. Näkemys yhdestä ja yhtenäisestä Euroopasta korvautui moniarvoisella Euroopalla.

Kaikki lähti Kreikasta: vuonna 1985 Ateena oli ensimmäinen Euroopan kulttuuripääkaupunki ja kulttuuriministeri Melina Mercourilla oli tärkeä rooli kulttuurisen eurooppalaisuuden kehittämisessä.

Perinteisten kulttuuripääkaupunkien, kuten Firenzen ja Pariisin, jälkeen siirryttiin uuteen aikaan. Vallalle nousi moninaisuus – hyvistäkin syistä, sillä laajentuminen on hajauttanut yhteistä kulttuurista pohjaa – mutta myös kulttuuritalous. Vuodesta 1990 ja Glasgow’sta alkaen kulttuurista on tuotettu teollisen massatuotannon jälkeistä talouden veturia.

Kulttuuripääkaupunkitutkimuksessani konkretisoituu myös se, kuinka EU tukee alueita ja kaupunkeja kansalaisvaltioiden vastapoolina. Kuitenkin kulttuurinen tuki EU:n budjetista on pientä, mikä näkyy siinä, että vaikkapa kulttuuripääkaupungit joutuvat keräämään rahoitusta valtiolta, kunnalta ja sponsoreilta. Niiltä vaaditaan erilaisia asioita, mutta maksumiehiksi EU:sta ei ole.

Kulttuuri- ja muulla politiikallaan Eurooppa myös profiloituu maailmanlaajuisesti. Se pyrkii omimaan demokratian – jonka kehtona tietenkin näyttäytyy Kreikka. Eurooppa on kuitenkin epätasa-arvoinen lähtökohdiltaan hiili- ja teräsyhteisönä, sillä keskeistä Benelux-maille oli saada työvoimaa: työtä italialaisille esimerkiksi luxemburgilaisilla kaivoksilla.

Unionin lähtökohta oli aina kahtalainen: välttää uusi sota Euroopassa ja luoda taloudellista yhteistyötä ja menestystä, jolla tämä voitaisiin toteuttaa. Taloutta ja rauhaa, tasa-arvoa ja kulttuuria laajassa mielessä ei siis voi sivuuttaa, kun pohditaan Euroopan unionia.

Samaan aikaan vuosikausia on puhuttu demokratiavajeesta ja byrokratisoituvasta Euroopasta. Syriza on tämän kritiikin ruumiillistuma. Mitä nyt tapahtuu?

Eurooppa rauhan ja talousunionina tai demokratian kehtona on saanut kolauksen Kreikan kriisin myötä. Jos kansanäänestys monitulkintaisine seurauksineen ei ollut suoraan demokratian oppikirjasta, eivät sitä olleet myöskään neuvottelut. Tiukka talouspoliittinen linja ja vakaa konsensus johtuvat myös siitä, että Euroopan poliittiset puolueet pelkäävät populistien hastetta vasemmalta tai oikealta omissa maissaan. Syrizan kaltainen liike voi nousta muuallakin.

Kun puhutaan Euroopan unionin tasalla, kritiikki iskee hitaasti. Pahimmassa tapauksessa Kreikan kritiikki voi vain vahvistaa käsitystä, jonka mukaan euromaiden konsensuksen vastaista näkemystä ei oteta vastaan. Toisaalta, jos johtavat virkamiehet katsovat peiliin, kreikkalaiset ovat vaikuttaneet unionin demokratisoitumiseen.

Seuraamukset riippuvat paljon siitä, kuinka paljon tukea Kreikka saa vai keskitettäänkö keskustelu vain Kreikkaan ja sen ongelmiin.

Julkaisu Kreikan oxi on ohi, entä EU? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Demokratian sanotaan syntyneen Ateenan kaupunkivaltiossa noin 400 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Antiikin Ateenassa kehitetty hallintojärjestelmä perustui kaikille kansalaisille – eli vapaille ateenalaisille miehille – avoimiin kansankokouksiin, joissa tärkeimmistä yhteiskunnallisista asioista päätettiin kansanäänestyksillä.

Vaikka pienemmistä asioista päättivät edustajat viidensadan neuvostossa, kansanäänestykset olivat keskeisin päätöksenteon instrumentti. Tämä historia on tuttu monille, ja nyt sunnuntaina pidettävän kansanäänestyksen alla Kreikan suoran demokratian historiaa pidetään vahvasti esillä.

Nyky-Kreikalla on kuitenkin huomattavan paljon vähemmän kokemusta kansanäänestyksistä ja suorasta demokratiasta kuin monilla muilla Euroopan mailla tai esimerkiksi Yhdysvaltojen osavaltioilla.

Kreikan nykyhistorian kansanäänestykset

Kreikan myrskyisen nykyhistorian aikana on järjestetty yhteensä vain kahdeksan kansanäänestystä vuosina 1862–1974. Kansalta on haettu vahvistusta kuninkaan valinnalle kolme kertaa: Yrjö I:lle vuonna 1862, Konstantin I:lle vuonna 1920 ja Yrjö II:n paluulle vuonna 1946 Saksan miehityksen jälkeen.

Viisi kansanäänestystä on koskenut valtiomuodon muuttamista monarkiasta demokratiaan tai toisin päin, mutta näilläkin äänestyksillä on usein tosiasiassa legitimoitu uusi poliittisen hallitsija. Monarkian lakkauttamisesta äänestettiin 1924, ja monarkian palauttamisesta Yrjö II:n kera jälleen 1935.

Diktatuurille lyötiin kansan kumileimasin vuosina 1967 ja 1973, ja toistaiseksi viimeiseksi jäänyt kansanäänestys koski uuden tasavallan perustamista ja demokraattisen perustuslain hyväksyntää vuonna 1974.

Kreikan kansalla on siis kokemusta ainoastaan jo tehtyjen päätösten symbolisesta vahvistamisesta vaaliuurnilla, ei politiikan tulevaisuuden suunnan todellisesta muokkaamisesta.

Kansanäänestyksen sitovuus

Kansanäänestys voidaan Kreikan nykyisen lainsäädännön mukaan järjestää koko valtion kannalta merkittävistä asiakysymyksistä tai voimassaolevasta lainsäädännöstä koskien sosiaalisia kysymyksiä. Sunnuntain kansanäänestys voitaneen laskea ensimmäiseen kategoriaan, mikä tarkoittaa, että sen tulos on sitova, jos 40 prosenttia äänioikeutetuista käy vaaliuurnilla.

Kreikan perustuslaki vaikenee kansanäänestyksen tuloksen sitovuudesta, mutta toisaalta kirjauksia äänestysprosentista tulkitaan osoitukseksi sen sitovasta luonteesta. Perustuslain ja kansanäänestystä koskevan lain tulkintaa tehdään varmasti kiivaasti lähiviikkoina esimerkkitapausten puuttuessa.

Sunnuntain kansanäänestyksen aihe koskettaa joka tapauksessa hyvin konkreettisesti kreikkalaisten ja yhteiskunnan tulevaisuutta. Vaikka siinä mitataankin samalla Tsiprasin hallituksen luottamusta, kansanäänestyksen ja sitä seuraavan yhteiskunnallisen todellisuuden suunta ei ole etukäteen tiedossa niin kreikkalaisilla itsellään kuin meillä muilla eurooppalaisillakaan.

On hyvä muistaa myös, että Kreikka ei järjestänyt kansanäänestystä Euroopan unioniin liittymisestä, kuten suurin osa EU-maista, tai yhteiseen raha- ja talousliittoon liittymisestä, kuten useat muut jäsenmaat. Myöskään EU:n perustuslakia tai sen korvannutta Lissabonin sopimusta ei ratifioitu Kreikassa kysymällä kansalaisilta.

Kreikka onkin Saksan lisäksi ainoa EU-maa, jossa ei ole koskaan pidetty valtiollisen tason kansanäänestystä sisällöllisistä kysymyksistä, kuten EU-integraatiosta. Saksassa tätä selittää kansanäänestyksen mahdollistavan lain puuttuminen liittovaltiotasolla, mutta Kreikassa kyse on ollut vallanpitäjien tietoisista päätöksistä.

Sunnuntain kansanäänestys

Sunnuntain kansanäänestys on siis historiallinen monessa suhteessa: se on ensimmäinen laatuaan nykyisen Kreikan demokraattisen järjestelmän aikana, ja maan nykyhistorian valossa myös ensimmäinen poliittisia asiakysymyksiä eikä hallitsijan valintaa koskeva äänestys.

Tsiprasin hallitus tuo nyt kiistämättä Kreikan lähemmäksi sekä Ateenan klassista demokratiaa että muita EU:n jäsenmaita kansalaisten suoran vaikutusvallan suhteen.

Kreikkalaisten tehtävä sunnuntaina on kuitenkin hyvin vaikea. Kyllä- ja ei-tuloksen seurauksista ei ole täyttä varmuutta kellään, ja useimmat kansalaiset joutuvat äänestyspäätöstä tehdessään turvautumaan kahdesta täysin vastakkaisesta leiristä tuleviin äänestyssuosituksiin ja perusteluihin.

Faktatiedon löytäminen ja vaihtoehtojen perinpohjainen puntarointi uhkaavat jäädä lyhyen aikajänteen jalkoihin. Monimutkainen kysymysmuotoilu äänestyslipussa ja sen johdatteleva asettelu ovat vielä viimeinen haaste tässä demokratiapelissä.

Lähteet

Kyrkos, C. and Makropoulou, G. (2014): Referendum – A challenge for democratic self-determination. Paper presented at the IXth World Congress of Constitutional Law 2014 – Constitutional Challenges: Global and Local, Oslo 16–20 June 2014, Workshop 16: Direct democracy.

Centre for Research on Direct Democracy (c2d), Direct Democracy Database.

International IDEA, Direct Democracy Database.

Julkaisu Historiasta huolimatta kansanäänestykset ovat nyky-Kreikassa harvinaisia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Eurokriisi sai jälleen tuulta purjeisiin vuoden alussa Kreikan parlamenttivaalien aiheuttaman kohun sekä Eurooopan keskuspankin (EKP) uuden elvytysohjelman myötä.

Syrizan vaalivoitto aiheutti huolestuneita reaktioita pohjoisissa eurovaltioissa. Hämmentyneisyyttä lisäsi Kreikan uuden pääministerin, Alexis Tsipraksen, ilmoitus, että Kreikka haluaa lopettaa yhteistyön Euroopan komissiosta, EKP:sta ja IMF:sta koostuvan troikan kanssa.

Syriza lupasi neuvotella Kreikan lainaehdot uusiksi ja vaatia velkojen osittaista anteeksiantoa. Euroryhmä vastustaa velkojen anteeksiantamista, koska pelkää, että muut kriisivaltiot saattaisivat noudattaa Kreikan esimerkkiä. Lainaajavaltiot haluavat saada rahansa takaisin.

Saksan ajamat rakenneuudistukset ja säästökuuripolitiikka ovat Kreikan tammikuisten vaalien ja EKP:n elvytysohjelman myötä yhä epäsuositumpia. Samalla myös Saksaa tukevan Suomen poliittinen asema euromaiden pohjoisessa rintamassa heikkenee. Nämä kaksi tiukkaa talouskuria kannattavaa valtiota eivät kuitenkaan ole yksin. Niin ikään Alankomaat tukee samansuuntaista politiikkaa.

Alankomaat Saksan linjan kannattajana ja esimerkkinä

Eurokriisi on jättänyt jälkensä Alankomaiden talouteen ja politiikkaan. Maa ei pystynyt täyttämään Maastrichtin sopimuksen kriteeriä budjettialijäämän (enintään 3 % BKT:sta) suhteen. Vuosina 2009–2012 budjettialijäämä vaihteli 4 ja 5,5 prosentin välillä.

Keväällä 2012 maan hallitus kaatui Alankomaiden talousongelmien vuoksi, kun Partij voor de Vrijheid  (PVV – Vapauspuolue) irtisanoi tukensa hallitukselle. Vapauspuolue ja hallituspuolueet Volkspartij voor Vrijheid en Democratie (VVD – Kansanpuolue Vapaus ja Demokratia) ja Christen-Democratisch Appèl (CDA – Kristillisdemokraattinen puolue) eivät olleet yksimielisiä tarvittavista säästötoimenpiteistä.

Vapauspuolue on Alankomaiden EU-kriittisin puolue ja vastustaa Kreikan lisälainoja ja lainaehtojen muuttamista. Vuoden 2012 vaalit johtivat VVD:n ja PvdA:n muodostamaan enemmistöhallitukseen, joka esitti 16 miljardin euron säästöpaketin. Vuosien 2010 ja 2017 välillä kokonaissäästöt tulevat olemaan 46 miljardia euroa.

Seuraavana vuonna hallitus päätti kuuden miljardin lisäsäästöistä vuodelle 2014. Toimenpiteet ovat onnistuneet, sillä budjettialijäämä laski 2,3 prosenttiin jo vuonna 2013. Alankomaat ei siis tue Saksan ja Suomen tiukkaa linjaa vain puheiden tasolla vaan on näyttänyt konkreettisesti noudattavansa juuri niitä toimenpiteitä, joita se vaatii kriisimailta.

Kansallinen yksimielisyys rakoilee

Alankomaiden hallitus on tukenut Saksan ja Suomen kantaa velkahelpotusten suhteen läpi eurokriisin. Kreikan vaalien jälkeen Alankomaiden kanta ei kuitenkaan näytä yksimieliseltä. Puolueiden välillä on entistä enemmän hajontaa etenkin Kreikan lainojen suhteen.

Syrizan vaalivoiton jälkeen valtiovarainministeri Jeroen Dijsselbloem painotti, että Kreikan täytyy noudattaa jo tehtyjä sopimuksia. Hänen edustamansa puolue, Partij voor de Arbeid (PvdA – Työväenpuolue), on ilmaissut olevansa avoin keskustelulle. PvdA pitää Kreikan lainaehtojen muutosta mahdollisena, kun taas toinen hallituspuolue, VVD, painottaa Dijsselbloemin tapaan, että sopimuksista on pidettävä kiinni. Hallituksen ulkopuolisista puolueista Democraten 66 (D66 – Demokraatit 66) ja Staatkundig Gereformeerde Partij (SGP – Reformoitu puolue) vaativat VVD:n tavoin Kreikkaa pitämään sopimuksista kiinni.

ChristenUnie (CU – Kristillinen liitto) kannattaa Kreikan eroamista euroalueesta. Puolue ei myöskään luota Kreikan takaisinmaksukykyyn. CU:n mielestä Kreikka tarvitsee liikkumavaraa, joka voidaan saavuttaa vain oman valuutan devalvaatiolla

Geert Wildersin Vapauspuolue vastustaa lainaehdoista keskustelua Kreikan kanssa. Heidän mukaansa lainaehtoja ei tule muuttaa eikä Kreikalle pidä antaa enempää rahaa. CDA vaatii Kreikkaa maksamaan velat takaisin. Socialistische Partij (SP – Sosialistinen puolue) on puolestaan valmis keskustelemaan laina-ajan jatkamisesta ja korkojen madaltamisesta. Puoluekannat vaihtelevat siis laidasta laitaan, mutta huomattavaa on, ettei yksikään puolue kannata velkojen anteeksiantamista.

Alankomaiden ja Suomen hallituksien suhtautumistavat ovat siis hyvin lähellä sekä toisiaan että Saksan kantaa. Myös molempien maiden populistipuolueiden PVV:n ja Perussuomalaisten kannat ovat samansuuntaisia: Molemmat ajavat Kreikan eroamista eurosta. Toisin kuin Suomessa, Alankomaissa yksikään puolue ei kuitenkaan kannata velkojen anteeksiantamista.

Julkaisu Eurokriisin pohjoinen rintama – Alankomaat tukee Saksan ja Suomen poliittista linjaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kreikan parlamenttivaalien tuloksesta on Euroopassa liikkunut kaksi vallitsevaa tulkintaa. Yhdessä iloitaan säästöpolitiikkaa vastustavan Syriza-puolueen voitosta ja esitetään sen tuovan toivoa (talous)poliittisen muutoksen mahdollisuudesta muuallakin Euroopassa. Toisessa tulkinnassa Syrizan voitto vaarantaa yhteisen valuutan ja Euroopan taloudellisen hyvinvoinnin.

Poliittisen tilanteen tulehtuneisuuden vuoksi on keskusteltu vähemmän siitä, että Syrizan voitto on – toistaiseksi – tappio myös kreikkalaiselle fasismille. Tässä mielessä Syrizan vaalimenestys on voitto demokraattiselle yhteiskunnalle.

Myös Suomessa fasismi on herättänyt keskustelua viime viikkoina. Helsingin Sanomat julkaisi artikkelin, joka paljasti suomalaisen uusnatsijärjestön Suomen Vastarintaliikkeen sisäisen foorumin salaisia keskusteluja. Pari päivää myöhemmin kaupunginvaltuutettu Veronika Honkasalo joutui satojen vihamielisten kommenttien kohteeksi kutsuttuaan Facebook-sivullaan perussuomalaisten tuoretta maahanmuuttopoliittista ohjelmaa fasistiseksi.

Nämä tapahtumat herättävät kysymyksen, mitä fasismi ylipäätään on. Miten sitä pitäisi lähestyä yhteiskunnallisena ilmiönä ja kuinka vakava uhka se on nyky-Euroopassa?

Fasismi ei ole vain ideologia

Toisen maailmansodan hiipuessa muistista fasismista on tullut monelle historiantutkijalle poikkeuksellinen historiallinen ilmiö. Sitä ei pidetä merkityksellisenä tämän päivän politiikalle.

Fasismin tutkimuksessa fasismi ymmärretään nykyään usein ideologiaksi. Sitä lähestytään jonkinlaisena ideoiden kokoelmana, jonka sisältöä tutkimalla fasismin perusluonne paljastuu.

Tunnetun fasismintutkijan Roger Griffinin (1991: 32–36) edelleen vaikutusvaltaisen tulkinnan mukaan fasismin ytimessä on uudelleensyntymisen myytti, jota tukee vallankumouksellinen diskurssi sekä poliittisesta että yhteiskunnallisesta muutoksesta.

On kuitenkin kyseenalaista, kuinka perusteellisesti tämä määritelmä auttaa ymmärtämään äärioikeistolaisten ja fasististen liikkeiden nousua.

Fasististen ryhmien tuottama minäkuva on Griffinin teoriassa tärkein tekijä ilmiön ymmärtämiseksi. Fasismia ei tässä teoriassa kytketä mihinkään erityiseen yhteiskuntateoriaan eikä sen poliittisia funktioita, strategioita ja käytäntöjä oteta juurikaan huomioon. Kun fasismin määritelmää sidotaan (ainoastaan) tiettyyn ideologiseen ytimeen, tutkimus keskittyy siihen mitä tutkimuskohde on sen sijaan että se tutkisi mitä tutkimuskohde tekee.

Fasismin määrittely sen ideologiaan nojaamalla johtaa myös helposti moralismiin eli niin sanotun natsikortin heilutteluun. Tällaisissa lähestymistavoissa keskitytään tutkimaan sitä, voidaanko henkilö, ryhmä tai puolue määritellä fasistiseksi sen sijaan että analysoitaisiin niiden roolia laajemmassa yhteiskunnallisessa ja poliittisessa kontekstissa.

Tämän tyyppinen määrittely suuntaa helposti huomion pois liikkeistä, jotka ehkä eivät ole ideologialtaan varsinaisesti fasistisia mutta jotka monessa muussa mielessä täyttävät saman yhteiskunnallisen funktion kuin perinteiset fasistipuolueet aikoinaan.

Fasismi ei kyseenalaista kapitalismia

Utopistiseen minäkuvaan keskittyvä tutkimus myöntää, että fasismi kyseenalaistaa sellaiset liberaalin yhteiskunnan pääaatteet kuten demokratian, tasa-arvon ja ihmisoikeudet sekä kapitalistisisten yhteiskuntien individualismin ja materialismin. Se ei sen sijaan huomioi tarpeeksi sitä, ettei fasismi lopulta kyseenalaista itse kapitalismia.

Fasismi reagoi kapitalismin kriisin tuottamiin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Sen kritiikki kuitenkin kohdistuu kansainvälisyyteen ja liberaaliin demokratiaan sekä niiden aiheuttamaan ’kansalliseen rappioon’ kapitalistisen talousjärjestelmän kestämättömyyden sijaan.

Marxilaisille fasismin kriitikoille tämä huomio on ollut 1930-luvulta saakka olennainen osa fasismin ristiriitaisuuksien ymmärtämistä. He lähestyvät fasismia nimenomaan kriisialttiiseen kapitalistiseen yhteiskuntaan liittyvänä ilmiönä: niin kauan kuin kriisejä syntyy on myös fasismin nousun uhka.

Suurpääoman puolustaja vai pikkuporvariston liike?

Historiantutkija David Renton (1999) on jakanut fasismia käsittelevät sotien väliset marxilaiset teoriat ‘vasemmistolaiseen’ ja ‘oikeistolaiseen’ suuntaukseen (engl. left and right theory of fascism). Vasemmistomarxilaiset uskoivat fasismin olevan monopolikapitalismin vallankäyttöä puhtaimmillaan.

Oikeistomarxilainen määritelmä fasismista syyllistyi Rentonin mukaan toiseen äärimmäisyyteen. Fasismi nähtiin puhtaasti pikkuporvariston liikkeenä, vallankumouksellisena ‘kolmantena voimana’, joka haastoi paitsi työväenluokan liikkeet myös kapitalismin.

Vasemmistomarxilaiset tutkijat kiinnittävät huomiota siihen, että sodan välisiä fasistipuolueita rahoitti suurpääoma sekä Italiassa että Saksassa. Suurpääoman edunajajan ominaisuudessa fasistihallitukset pyrkivät tuhoamaan kaikki työväenluokan organisaatiot ja työväenluokan demokraattiset oikeudet.

Työväenluokan vaientaminen tapahtui usein väkivalloin: palkkoja alennettiin, työpäiviä pidennettiin ja ammattiliitot sekä kommunistiset ja sosialistiset puolueet kiellettiin. Saksassa ensimmäiset keskitysleirit pystytettiin vuonna 1933 vasemmistolaisia puoluejäseniä ja aktivisteja varten. Vakuutus-, telekommunikaatio- ja voimayhtiöt yksityistettiin, isojen yritysten veroja kevennettiin tai poistettiin kokonaan, ja valtion rahoja käytettiin pelastamaan kaatuvia pankkeja ja suuryrityksiä.

Brittitutkija Ralph Miliband (1969) väittääkin, että fasistinen valtio säilytti kapitalistisen luokkapyramidin kärjistäen työläisten riistoa ja kasvattaen suurpääoman voittoja. Vasemmistomarxilaisen analyysin mukaan fasismi oli siis pääoman vallan alaston ilmentymä. Se oli puhdasta ja peittelemätöntä väkivaltaa työväenliikettä vastaan.

Oikeistomarxilainen näkökulma sen sijaan lähestyy fasistisia liikkeitä niiden tukijoiden luokkataustan kautta. Vaikka fasismin tukijat tulivat kaikista yhteiskunnallisista luokista, suurimmalla osalla oli keskiluokkainen tausta. Italiassa vain 15–20 prosenttia fasistipuolueen jäsenistä oli taustaltaan työväenluokkaisia. Luku oli vielä pienempi maan teollisissa keskuksissa, joissa valtaosa työläisistä asui. Roomassa ja Milanossa vain 10–12 prosenttia puolueen jäsenistä kuului työväenluokkaan (Renton 1999: 32).

Oikeistomarxilaisen näkemyksen mukaan fasismi oli siis pikkuporvariston tai keskiluokan taisteluorganisaatio. Tämä määritelmä on lähellä nykyisten fasistien itsemäärittelyä.

Keskiluokan tuen fasismille ajateltiin oikeistomarxilaisten keskuudessa johtuvan keskiluokan talouskriisin aikana heikentyneestä asemasta. Keskiluokan palkat jäädytettiin ja sen säästöt muuttuivat arvottomiksi 1920- ja 1930-lukujen finanssikriisien iskiessä.

Daniel Guerinin (1973) mukaan fasistipuolueet keräsivät ääniä nimenomaan lupaamalla palauttaa keskiluokan ostovoiman ja luokka-aseman. Rasismi ja antisemitismi taas mahdollistivat kansan vihan kohteen siirtämisen omista talouseliiteistä eli fasistipuolueiden rahoittajista kansakunnan ’ulkopuolisiin’.

Fasismi ja pääoma nyky-Euroopassa

Harvan eurooppalaisen oikeistopopulistisen puolueen voi ongelmitta määritellä fasistiseksi. Fasististen liikkeiden luokkapohja on tänään myös kulttuurisesti paljon heterogeenisempi kuin maailmansotien välisenä aikana.

Useat puolueet ovat kuitenkin selvästi omaksuneet fasismille ominaisia poliittisia rooleja. Esimerkiksi ruotsidemokraatit on Ruotsin poliittista eliittiä vastaan oikealta vasemmalle samalla kun se, marxilaisesta näkökulmasta, kuitenkin selvästi ajaa pääoman etuja.

Aivan kuten fasistiset liikkeet Saksassa ja Italiassa ruotsidemokraatit hakee tukensa keskiluokalta, jonka taloudellisia intressejä puolue ei kuitenkaan oikeastaan aja. Esimerkiksi vasemmistolaisen Vänsterekonomerna-ryhmän vuonna 2010 tekemässä katsauksessa ruotsidemokraatit kannattivat oikeistohallituksen talouspolitiikkaa 15 kysymyksessä 20:stä.

Oikeistopopulistit ympäri Eurooppaa esiintyvät pienen ihmisen puolustajina samalla kun ne ajavat samaa työntekijöiden oikeuksia kurjistavaa workfare-politiikkaa kuin kokoomuksen tai Saksan kristillisdemokraattien tapaiset porvaripuolueet.

Kreikassa avoimesti fasistista Kultaista aamunkoittoa vastustavien suhtautuminen puolueeseen tuntuu jakautuvan oikeisto- ja vasemmistomarxilaisia linjoja pitkin. Vielä pari vuotta sitten useat toimittajat ja aktivistit näkivät liikkeen olevan kapitalismin viimeinen rintama talouskurimusta vastustavien voimien tiellä. Tätä teoriaa tukivat Kreikan poliisivoimien todistettavasti tiiviit kytkökset puolueeseen sekä Kultaisen aamunkoiton äärimmäisen taantumuksellinen talouspolitiikka.

Kun mansikkaviljelmän esimiehet ampuivat kohti ja haavoittivat 28 bangladeshilaista työntekijää, Kultainen aamunkoitto ei ottanut kantaa ampumisiin vaan siihen, että viljelijä oli palkannut ulkomaalaista työvoimaa.

Tapaus kuvastaa sitä, miten fasismi suuntaa huomiota pois kapitalistisen talouden rakenteellisista ongelmista. Se rodullistaa kapitalismin luomia ongelmia esimerkiksi syyttämällä maahanmuuttajia hyvinvointivaltion rappeutumisesta ja työvoiman prekarisaatiosta.

Fasisteille ongelma ei yleensä ole kurjat työpaikat vaan se, että nämä työpaikat tarjotaan ulkomaalaisille omaksi mielletyn etnisen ryhmän sijaan. Kultainen aamunkoitto on myös syyllistynyt väkivaltaisiin hyökkäyksiin kreikkalaista ammattiyhdistysliikettä vastaan.

Antifasistien piirissä liikkuu toinenkin käsitys Kultaisesta aamunkoitosta yhteiskunnallisena liikkeenä ja vasemmiston taantumuksellisena haastajana. Kultainen aamunkoitto on onnistunut tuomaan kaduille kymmeniä tuhansia ihmisiä, ja useat kreikkalaiset näkevät sen selvästi heitä edustavana liikkeenä. Tämä tukee marxilaista havaintoa fasismin ristiriitaisuudesta. Sen mukaan fasismi nousee ratkaisemaan työväenluokan vihamielisyyden kapitalismia vastaan.

Jos David Rentonia on uskominen, vastaus löytyy näiden teorioiden välimaastosta. On merkittävää, että Kreikan Uusi demokratia -puolueen johtama hallitus antoi järjestäytynyttä rikollisuutta edustavan ja väkivaltaiseen vallankumoukseen pyrkineen Kultaisen aamunkoiton murhata ja pahoinpidellä ihmisiä yli kolme vuotta puuttumatta juurikaan puolueen toimintaan.

Kreikan hallitus kääntyi puoluetta vastaan vasta, kun Kultaisen aamunkoiton aktivisti oli murhannut vasemmistolaisräppäri Pavlos Fyssasin ja Ateena räjähti protesteihin. Myöhemmin kävikin ilmi, että Uuden demokratian avustajan Takis Baltakosin ja Kultaisen aamunkoiton välillä oli hyvin läheiset välit. Kultaista aamunkoittoa vuosikymmeniä tutkinut Dimitris Psarras onkin painottanut, miten vastahakoisesti Kreikan hallitus lopulta vei Kultaisen aamunkoiton johdon oikeuteen.

Lopuksi

Olemme pyrkineet osoittamaan, miten marxilaisen teorian näkemys fasismista dynaamisena ja ristiriitaisena voimana avaa uudenlaisia näkökulmia taantumuksellisten liikkeiden tarkasteluun.

Kiinnostavimmassa tulkinnassa fasismia ei pidetä keskiluokkaa tai suurpääomaa edustavana poliittisena edunajajana. Se ymmärretään kapitalismin kriisiytymisen herättämänä poliittisen liikkeenä, joka vaientaa antikapitalistisen vastarinnan ja sosiaalidemokratian puolustuksen siitä huolimatta, että se suhtautuu kriittisesti pääoman juurettomaan kosmopoliittiseen kiertokulkuun.

Koska äärioikeisto luonnollistaa kapitalistisen omistajuussuhteen ja tuotantotalouden, tämän tyyppiselle marxilaiselle luennalle ei ole yllätys, että fasistipuolueet aikoinaan pyrkivät ratkaisemaan talouskriisin luomat tuotanto-ongelmat tukemalla suuryrityksiä, palauttamalla yhteiskunnallisen järjestyksen sotilaallisen kurin kautta työpaikoilla, perheessä ja julkisessa tilassa sekä – ainakin toisen maailmansodan aikana – ulkoistamalla kapitalismin ongelmat hyökkäyssotia aloittamalla. Näistä syistä fasismi ja suurpääoma ovat historiallisesti turvautuneet toisiinsa hyödyllisinä liittolaisina.

Hallitsevalle luokalle fasismi on kuitenkin vastahakoinen ratkaisu – peto joka vapautetaan vain äärimmäisen hädän hetkellä. Tämä ristiriita muodostaa marxilaisille tulkitsijoille fasismin ytimen: joukkoliikkeenä fasismi lupaa hillitä pääoman intressejä, mutta reaktionäärisenä voimana se ei kuitenkaan pysty lunastamaan lupausta, vaan päätyy aina lopulta toimimaan omien kannattajiensa etuja vastaan (Renton 1999: 104).

Järjestyksen laajentamisen ja tiukentamisen ohessa äärioikeistopuolueet tosiaan tuntuvat tukahduttavan keskustelua uusliberalismin jälkeisestä mahdollisuuksista. Tässä kontekstissa marxilaisen teorian uudella luennalla olisi paljon annettavaa oikeistopopulismin ja fasismin nykytutkimukselle.

Mikael Brunila on tutkiva toimittaja ja yksi Äärioikeisto Suomessa -kirjan kirjoittajista. Kevään 2015 Brunila asuu New Yorkissa, jossa hän työskentelee paikallista asumisoikeusliikettä tutkivan hankkeen parissa ja kerää aineistoa valtiotieteen pro gradu -tutkielmaansa.

VTT Jemima Repo on sukupuoleen ja poliittiseen teoriaan erikoistunut tutkijatohtori, joka työskentelee Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessa Helsingin yliopistossa ja Birkbeck Collegessa Lontoossa. Revon väitöskirjatutkimukseen perustuva kirja The Biopolitics of Gender ilmestyy Oxford University Pressin kustantamana vuonna 2015.

Kirjoitusta on muokattu 18.3.2015 klo 20:43. Jutusta korjattiin väite, jonka mukaan bangladeshiläiset mansikanpoimijat olisivat kuolleet heitä kohti ammuttaessa.

Lähteet

Griffin, Roger 1991. The Nature of Fascism. London: Pinter Publishers.

Guerin, Daniel 1973 (1939). Fascism and Big Business. New York, NY: Pathfinder Press.

Miliband, Ralph 1969. The State in Capitalist Society. London: Weidenfeld and Nicolson.

Renton, Dave 1999. Fascism: Theory and Practice. London: Pluto Press.

Artikkelikuva: nonbirinonko / Pixabay

Julkaisu Fasismi ja kapitalismi: marxilaisia näkökulmia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Antiikin tragedian ytimessä oli usein sovittamaton ristiriita kahden ihanteen välillä. Filosofi Hegelin mukaan tätä konfliktia edusti puhtaimmillaan Antigone, tragediakirjailija Sofokleen tarina Theban kuningas Oidipuksen tyttärestä. Antigone tahtoo haudata veljensä, Polyneikeen, kuningas Kreonin kiellosta huolimatta. Maallista esivaltaa uhmaten Antigone toteuttaa teon, joutuu vangiksi ja päätyy riistämään henkensä yhdessä puolisonsa, Kreonin pojan Haimonin kanssa. Järkytyksen voimasta hautaan vie itsensä myös Eurydike, Kreonin puoliso ja Haimonin äiti.

Tragedia muodostuu siis kilpailevien ideaalien, kuten lain ja armon tai valtion ja perheen, yhteentörmäyksestä.  Sen viesti on: ehdoton ihanteista kiinni pitäminen – se, mitä arkijärjen mukaan pidämme kunniallisena – johtaa ihmisten maailmassa väistämättä katastrofiin.

Syrizan murskaava vaalivoitto toteuttaa tämän tragedian Euroopan tasolla. Sen ytimessä ei ole ainoastaan protesti vanhaa valtaeliittiä kohtaan, vaan syvempi kiista niistä ihanteista, joilla Eurooppa rakennetaan. Perustuuko Eurooppa solidaarisuudelle vai sellaiselle idealismille, joka viimeiseen asti vaatii velkojen takaisinmaksua ”moraalikadon” pelossa? Nojaako euroalue yhteistyölle vai ”yhteisesti sovituille pelisäännöille”, esimerkiksi talousunionia koskevien sopimusten ehdottomaan tulkintaan?

Euroopan nykyinen tragedia on juuri siinä, että molemmat kannat ovat omista lähtökohdistaan ymmärrettäviä. On ilmiselvää, että kreikkalaiset ovat oman poliittisen järjestelmänsä ohella kyllästyneitä eurooppalaisen talouskuripolitiikan kammottaviin seurauksiin. Euroopan pitäisi olla helpottunut, etteivät Ateenan kaduilla juhli Kultaisen aamunkoiton Horst-Wessel-Liediä hoilaavat uusnatsit.

Toisaalta protestanttisen moralismin hengessä on samalla ymmärrettävää, etteivät Kreikan velkajärjestelyyn osallistuneet poliitikot voi antaa senttiäkään periksi, kun keskustellaan lainamääristä tai -ehdoista. Vaalit ovat tulossa ja – kuten Kreonin tapauksessa – perääntyminen ideaaleista tulkittaisiin heikkoudeksi.

Hybris: ihanteista kiinni pitäminen

Tässä yhteydessä on syytä muistaa, ettei Euroopalla ole aina ollut varaa tällaiseen idealismiin. Toisen maailmansodan jälkeinen Saksa sai vuoden 1953 Lontoon velkakokouksen myötä veloistaan anteeksi noin puolet ja jäljelle jäävän osuuden maksu sidottiin maan vientiteollisuuden kehitykseen (maa sai käyttää enintään 5 prosenttia vientituloistaan velkojen maksuun). Motiivi oli merkittävältä osin taloudellinen: Yhdysvallat ja eurooppalaiset velkojamaat ymmärsivät, että Saksan velanhoitokyky riippuu kokonaistuotannon kehityksestä – ja että saksalaisia tuotteita hankkimalla velkojat itse myös hyötyvät välillisesti. Yhdistettynä Marshall-apuun järjestely oli menestys: Länsi-Saksan kokonaistuotanto kaksinkertaistui vuosien 1953–1963 aikana, poliittinen järjestelmä vakiintui ja maa säästyi Versailles’n rauhansopimusta seuranneelta katastrofilta.

Tässä suhteessa ei olekaan yllätys, että Syrizan puheenjohtaja Alexis Tsipras on pitänyt Saksan mallia ratkaisuna Kreikan ja Euroopan ongelmiin. ”Käännettäköön päälaelleen pienet Versailles’n sopimukset, joihin Saksan liittokansleri Angela Merkel ja valtiovarainministeri Wolfgang Schäuble ovat velkaantuneet maat pakottaneet”, Tsipras kirjoitti helmikuun 2013 Le Monde Diplomatique -lehden artikkelissaan. ”Otettakoon mallia tuosta hetkestä, joka kuuluu sodanjälkeisen Euroopan tarkkanäköisimpiin” (suom. Tapani Kilpeläinen).

Kyse on ennen kaikkea historiallisesta muistista. Vuonna 1953 eurooppalaiset kenties ymmärsivät paremmin, mihin taloudellisen kurjuuden ja kehittymättömän oikeusvaltion yhdistelmä voi johtaa. Weimarin tasavallan (1919–1933) kokonaisvaltainen henkinen ja taloudellinen romahdus, jota vauhdittivat nykyisen eurokriisin tavoin Euroopan ulkopuolelta alkunsa saanut suuri lama, oli tarpeeksi lähellä toisen maailmansodan jälkeistä sukupolvea. Euroopan hiili- ja teräsyhteisön keskeinen ideoija, Ranskan ulkoministerinä vuosina 1948–1952 toiminut Robert Schuman pelastui täpärästi Dachaun keskitysleiriltä vuonna 1942 – osittain sattumalta, erään hyväntahtoisen saksalaisen lakimiehen ansiosta.

Luxemburgissa syntynyt Schuman, joka peri isältään Saksan kansalaisuuden ja sai Ranskan kansalaisuuden vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen, ymmärsi hyvin, ettei Saksan 1930-luvun kehityksen taustalla ollut pahuus tai kansansielun korruptoituneisuus vaan henkinen ja taloudellinen ahdinko. Siksi Schuman painotti tunnetussa julistuksessaan vuodelta 1950, ettei Eurooppaa rakenneta ”kerralla tai yhden suunnitelman mukaan. Eurooppa rakennetaan ensin sellaisten konkreettisten askeleiden kautta, jotka tuovat todellista solidaarisuutta” – siis solidaarisuutta de facto (une solidarité de fait), ei ainoastaan yhteiseen oikeudelliseen perustaan tai ”yhteisiin pelisääntöihin” perustuvaa yhteistyötä de jure.

Tässä suhteessa EU-komission puheenjohtajan Jean-Claude Junckerin lausunto, jonka mukaan kreikkalaisten tulisi ainoastaan hyväksyä ”eurooppalaisten prosessien välttämättömyys”, on vailla historiallista ymmärrystä. Hänen institutionaalinen asemansa on seurausta siitä toisen maailmansodan jälkeisestä kehityksestä, jossa Eurooppa nimenomaan hylkäsi monet keskeisistä maailmanpolitiikan doktriineista – esimerkiksi ajatuksen yksinomaan kansainväliseen oikeuteen perustuvasta valtiojärjestyksestä, jonka rakentamisessa Kansainliitto oli kohtalokkaasti epäonnistunut. Rauha oli tehtävä kannattavaksi myös konkreettisesta, taloudellisten suhteiden näkökulmasta.

Ennen kaikkea maailmansodan jälkeinen Eurooppa irrottautui siitä filosofien ja poliitikkojen vaalimasta kertomuksesta, jonka mukaan kansallisvaltiot muodostavat Euroopan kohtalon – ja koko maailmanhistorian välttämättömän päämäärän. Kenties nämä sodanjälkeiset ylikansallisen yhteistyön muodot estivät uuden maailmansodan, ehkä ne tähtäsivät ainoastaan kapitalismin vahvistamiseen Euroopassa. Oli miten oli: Euroopan historia on olennaisesti myös nurinkääntämisen historiaa.

Hamartia eli traaginen erehdys

Tästä huolimatta on tärkeää ymmärtää, mitkä ihanteet itse asiassa ovat Euroopan tragediassa vastakkain. Ennen vaaleja erityisesti pohjoisen Euroopan poliitikot ja media leimasivat Syrizan häirikköpuolueeksi, jonka valtaannousu merkitsisi kolausta euroalueen tulevaisuudelle, kenties koko Euroopan poliittiselle järjestykselle. Helsingin Sanomien toimittaja Heikki Aittokosken mukaan ”äärivasemmistolaisessa” puolueessa on mukana myös ”piinkovia kommunisteja” – siitä huolimatta, että maahan mahtuu myös parlamenttivaaleissa 5,5 prosenttia äänistä saanut Kreikan kommunistinen puolue, KKE.

Merkille pantava oli myös Aittokosken havainto, jonka mukaan Syrizan puolueohjelmassa on ”kaikuja menneiltä ajoilta, Karl Marxia myöten: ’Kultakin kykyjensä, kaikille tarpeidensa mukaan’”. Tätä viisautta, kuten muitakaan Marxin ajatuksia, ei kuitenkaan löydy Syrizan ”puolueohjelmaksi” kutsutusta Thessalonikin julistuksesta. Muutenkin tämä lausahdus voisi kuvata yhtä hyvin julkista terveydenhuoltoa, keskimääräistä luomupiiriä tai Uuden Suomen keskustelupalstoja. Erään yhdysvaltalaisen selvityksen mukaan yli 50 prosenttia ihmisistä piti lainausta joko George Washingtonin, Thomas Painen tai Barack Obaman lausumana.

Syriza ei kuitenkaan ole kommunistinen puolue. Se ei aja Kreikan eroa Euroopan unionista, ei edes eurojärjestelmästä. Sen hyvinvointipoliittinen ohjelma tähtää lyhyen tähtäimen humanitäärisen kriisin estämiseen, ei yksityisomaisuuden kollektivisointiin. Se on ”ääriliike” vain siten, jos poliittinen keskusta ymmärretään sitoutumisena EKP:n, EU-komission ja IMF:n ajamaan talouskuripolitiikkaan, joka vuosi toisensa jälkeen epäonnistui julkistalouden leikkausten kerrannaisvaikutusten arvioinnissa.

Anagnorisis eli tunnistaminen

Mitä siis on Syrizan marxilaisuus? Useat Syrizan talouspoliittiset neuvonantajat, kuten Costas Lapavitsas ja John Milios, ovat taustaltaan marxilaisia taloustietelijöitä. Myös Kreikan uusi valtionvarainministeri – ja kenties Euroopan kiinnostavin poliitikko – Gíanis Varoufakis on todennut Marxin ajattelun vaikuttaneen merkittävästi hänen intellektuaaliseen kehitykseensä, vaikka Varoufakisin akateeminen tausta onkin ekonometrisessä tutkimuksessa, ennen kaikkea peliteoriassa.

Marx itse oli tunnetusti kriittinen 1800-luvun utopiasosialismia kohtaan ja piti Charles Fourier’n ja Robert Owenin ihanneyhteiskuntia tyhjänpäiväisenä idealismina. Marxin keskenjääneen pääteoksen Pääoman alaotsikko oli Poliittisen taloustieteen arvostelua, ja se pyrki ymmärtämään kapitalismia yhteiskunnallisena tuotantojärjestelmänä, jota luonnehtivat jatkuva epävarmuus, kriisiytyminen ja sisäiset ristiriidat – mutta myös teknologiset innovaatiot, alueellinen levittäytyminen ja vimmainen uudistumiskyky. Muutamaa sivuhuomautusta lukuun ottamatta teos ei sisällä luonnehdintaa kommunistisesta yhteiskunnasta eikä Marx yksiselitteisesti ennustanut kapitalismin tuhoa.

Syrizan marxilaisuus on ymmärrettävä ennen kaikkea tästä näkökulmasta. Kyse ei ole niinkään poliittisesta tavoiteohjelmasta tai normatiivisesta kannasta, vaan ennen kaikkea kuvauksen ja analyysin muodosta, tavasta suhtautua aikamme kapitalismin erityispiirteisiin.

Lontoon The School of Oriental and African Studies -yliopistossa (SOAS) toimiva Lapavitsas on käsitellyt eurokriisiä kahdessa edellisessä kirjassaan Profiting Without Producing: How Finance Exploits Us All (2013) ja Crisis in the Eurozone (2012). Teoksissaan Lapavitsas on noussut vastustamaan kantaa, jonka mukaan nykyisen eurokriisin taustalla olisi yksinomaan ylivelkaantuneiden maiden vastuuttomuus tai korruptoituneisuus. Kyse on sitä vastoin euroalueen rakenteellisesta epätasapainosta, joka on nojannut sen kilpailukykyisimmän talouden, Saksan, mittavaan vaihtotaseen ylijäämään. Tätä ylijäämää pankit ovat kierrättäneet kriisimaihin rahoittamalla niiden yksityistä kulutusta ja julkisen talouden alijäämää. Finanssipoliittisten tasausmekanismien puuttuessa epätasapaino purkautuu aluksi rahoitusmarkkinoilla ja johtaa lopulta kokonaistalouden kriisiin.

Lapavitsasin analyysista marxilaisen tekee se, että maailmantalouden prosesseja analysoidaan pääomavirtojen lisäksi voittoasteen ja lisäarvon muodostumisen näkökulmista. Hän kuitenkin hylkää monille marxilaisille teoreetikoille ominaisen oletuksen, jonka mukaan nykykapitalismin kriisit voitaisiin selittää ainoastaan voittoasteen supistumisen avulla, siis tuotanto- ja investointikriiseinä. Analyysin taustalla on sitä vastoin laajempi teoria Bretton Woods -järjestelmän romahdusta seuranneesta finansialisaatiosta eli maailmantalouden pääomavirtojen suuntautumisesta perinteisten investointien sijaan entistä enemmän rahoitussektorille.

Finansialisaatiossa on kyse laajasta systeemisestä muutoksesta, joka käytännössä syntyi vastauksena 1970-luvun taloustaantumaan, pääoman tuottoasteen alenemiseen ja palkankorotusvaatimuksia nostaneisiin inflaatiopaineisiin – ja tietenkin julkisen ja yksityisen velan räjähdysmäiseen kasvuun. Koska prosessissa on kyse laajasta siirtymästä asuntovelallisen työväenluokan ja rahapolitiikasta irrallisen valtion rooleissa, ei siihen voida vastata ainoastaan parempaa sääntelyä kehittämällä. Tarvitaan julkisia mekanismeja, jotka edistävät kokonaiskysyntää ja kanavoivat investointeja sosiaalisesti ja ekologisesti kestävällä tavalla.

Vastaavaa ajattelua edustaa myös Kreikan uusi valtiovarainministeri Varoufakis. Hänen parhaiten tunnettu teoksensa Maailmantalouden Minotauros (2011, suom. 2014) kuvaa finansialisaatiota eräänlaisena kompensaatiomekanismina, joka syntyi 1970-luvun alussa paikkaamaan Yhdysvaltojen julkisen talouden ja vaihtotaseen kaksoisalijäämää. Varoufakisin kertomuksen mukaan muualla syntyneet ylijäämät löysivät tiensä takaisin Yhdysvaltojen rahoitusmarkkinoille, Wall Streetin investointirahastoihin ja valtion velkakirjoihin, mikä alijäämistä huolimatta suojasi dollarin arvoa muita valuuttoja vastaan.

Tämän tarinan mukaan Euroopan nykyisen taantuman syyt ovat kahtaalla. Yhtäältä sen taustalla on Yhdysvaltojen ylläpitämän globaalin kierrätysjärjestelmän murtuminen, jonka Lehman Brothersin konkurssia seurannut talouskriisi (2008–) käynnisti. Vaikka Yhdysvaltojen talous kasvaa, velkavetoisuuteen perustuva kierrätysjärjestelmä ei ole Varoufakisin mukaan palannut ennalleen. Toisaalta eurokriisin pitkittymistä edesauttaa Euroopan sisäisten kierrätysmekanismien puuttuminen (asia, josta myös EU-komissio ja kansainvälinen valuuttarahasto IMF ovat viime aikoina olleet huolissaan).

Katharsis eli puhdistautuminen

Syrizan keskeisten talouspoliittisten ajattelijoiden ratkaisut eurokriisiin ovat siis lähempänä keynesiläisyyttä kuin marxismia – mikäli jälkimmäinen ymmärretään ainoastaan historiallisen painolastinsa valossa, sosialisointeina tai keskusjohtoisuutena. Eurooppa tarvitsee sellaisia finanssipoliittisia toimia, jotka kasvattaisivat kulutuskysyntää ja jotka vauhdittaisivat ylijäämien tasaamista euroalueella: siis aitoja investointeja, ei ainoastaan rahapoliittista elvytystä.

Varoufakis itse on aiemmin puhunut mahdollisuudesta kanavoida keskuspankin elvytystoimia jälkimarkkinoilta ostettavien valtionlainojen sijaan Euroopan investointipankin liikkeelle laskemiin velkakirjoihin, joilla rahoitettaisiin eurooppalaisia investointeja – yhdessä yksityisten sijoittajien kanssa. Viime päivinä esillä on ollut järjestely, jossa Kreikka sitoutuisi pitämään budjettinsa ylijäämäisenä ja jossa velanmaksu sidottaisiin Lontoon velkasopimuksen tavoin maan talouskehitykseen.

Ei kuulosta Neuvostoliitolta eikä edes Gothan ohjelmalta.

Viime kädessä kyse on koko Euroopan poliittisen unionin uudistamisesta. Ja tässä suhteessa Syrizan viesti on ehdottomasti Eurooppa-myönteinen: EU:n on nimenomaan syvennettävä talouspoliittista integraatiota vahvistamalla talous- ja rahaliiton institutionaalisia rakenteita ja finanssipolitiikan koordinaatiota.

Tulevat viikot näyttävät, millaisen vastaanoton Syrizan konkreettiset ehdotukset saavat eurooppalaisissa pöydissä. Varsinkin kehonkielen perusteella Varoufakisin ensimmäinen tapaaminen euroryhmän puheenjohtaja Jeroen Dijsselbloemin kanssa muistutti viileydessään Antigonen ja Kreonin kohtaamista.

Julkaisu Syrizan voitto ja eurooppalainen idealismi – tragedia neljässä osassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.