Millaisia arvoja Kreikan ortodoksinen kirkko tukee?

Marko Milivojevic / Pixnio (CC 0)
Lukuaika: 5 min.

Kreikka on länsimainen demokratia, jossa kirkolla on paljon yhteiskunnallista vaikutusvaltaa. Maan presidentin tulee kuulua kirkkoon. Puolustusvoimien, oikeus- ja koululaitoksen johtoasemiin voi käytännössä päästä vain Kreikan ortodoksisen kirkon jäsen. Valta tekee kirkosta myös arvokeskustelun suunnannäyttäjän, niin hyvässä kuin pahassa.

Kirkon ja valtion yhteistyön juuria Kreikassa voitaisiin etsiä ja löytää Bysantista. Nykyinen tilanne ei kuitenkaan ole suora jatkumo kaukaa muinaisuudesta vaan Kreikan vuonna 1828 päättyneen itsenäisyystaistelun yksi seuraus. Maa itsenäistyi islaminuskoisesta Osmanien valtakunnasta ja rakensi kansallisen identiteettinsä islamin- ja osmanimenneisyyden vastaisuudelle, tai turkkilaisuuden, kuten kansallismielinen historiankirjoitus asian ilmaisee.

 

Kirkko yhteiskunnan puhtauden vartijana

Toisen maailmansodan jälkeinen kylmä sota jakoi Balkanin poliittiseen länteen (Kreikka) ja itään (muut Balkanin valtiot). Jako teki kirkosta uudella tavalla poliittis-ideologisen toimijan. Kirkko erotti ”todellisen” Kreikan kommunisteista ja teki siitä aatteiden portinvartijan, joka kommunismin lisäksi torjui myös ”länsimaiset erheet” kuten moniarvoisen yhteiskunnan ja ekumenian eli kirkkokuntien yhteispyrkimykset.

Vuoden 1952 perustuslaki tuki kirkon portinvartijaroolia. Laissa ortodoksisuus määriteltiin käytännössä valtionuskonnoksi. Siinä esimerkiksi kiellettiin muita uskontoja tekemästä lähetystyötä tai käännyttämästä ortodokseja. Valtio tuki kirkkoa myös maksamalla vuoteen 2019 saakka papiston palkat, 2010-luvulla vuosittain noin 200 miljoonaa euroa. Uskonnon opetus on kouluissa pakollista. Vuoteen 2011 saakka se oli tunnustuksellista ortodoksisuuden opettamista, ja edelleen opetuksen painopiste on ortodoksisuudessa.

Junttamyönteisten piispojen haaveena oli saada yhteiskunta toimimaan ortodoksisten arvojen pohjalta.

Sotilasjuntan kaapattua vallan keväällä 1967 ”pelastaakseen maan kommunismilta” kirkon ja valtion suhteet tiivistyivät. Juntan tuella kirkon johtoon noussut arkkipiispa Ieronimos erotti junttaa kritisoineita piispoja ja nimitti tilalle sen tukijoita. Junttamyönteisten piispojen haaveena oli saada yhteiskunta toimimaan ortodoksisten arvojen pohjalta. Ulkopolitiikassa Ieronimos omaksui Kirkkojen maailmanneuvoston vastaisen linjan, koska järjestö kritisoi junttaa.

 

Jyrkkä ortodoksisuus jatkuu juntan jälkeen

Juntan kukistuttua vuonna 1974 valtion ja kirkon yhteys heikkeni. Uusi oikeistolainen hallinto teki yhteistyötä kirkon kanssa, mutta ei jakanut sen jyrkkää kommunisminvastaisuutta. Hallinto myös toteutti uudistuksia, jotka lisäsivät uskonnonvapautta ja uskonnollisten ja muiden vähemmistöjen oikeuksia.

Tämä kehitys jatkui sosialistisen hallituksen aikana 1980-luvulla ja seuraavalla vuosikymmenellä, kun ortodoksiset kirkot nousivat Balkanilla, Venäjällä ja Ukrainassa kansallisen, ei-länsimaisen identiteetin rakentajiksi. Vahvan ortodoksis-kansallishenkisen ajattelun äänekkäimpiä puolestapuhujia olivat yksittäiset hengelliset auktoriteetit ja ääriortodoksiset liikkeet.

Auktoriteetteja olivat muutamat askeesistaan ja väitetyistä ihmeteoistaan kuuluisat munkit. Heidän julistamansa ”aito ortodoksisuus” sai kannatusta niiden keskuudessa, jotka kärsivät 1990-luvulta lähtien voimistuneista talouskriiseistä ja vastustivat samaan aikaan lisääntynyttä maahanmuuttoa. Ääriortodoksista liikkeitä tunnetuimpia on 1980-luvun alussa perustettu Hrisopiji eli Kultainen lähde. Siihen kuuluneesta Hristodulos Paraskevaidisista tuli vuonna 1998 Ateenan ja koko Kreikan arkkipiispa Serafim.

 

Reaalipolitiikkaa ja ortodoksisuutta

Ennen Serafimin valintaa kirkon johto ja Kreikan hallitus lähenivät toisiaan. Molempien intressissä oli 1990-luvulla lähialueiden kreikkalaisuuden puolustaminen. Kirkko tuki valtiota kiistoissa ”Pohjois-Epiroksen” eli Albanian eteläosan kreikkalaisten asemasta sekä pitkällisessä ja monilla ulkopoliittisillakin foorumeilla käydyssä nimiriidassa nykyisen Pohjois-Makedonian kanssa.

Kirkko harjoitti myös valtioon sitoutumatonta politiikkaa. Jugoslavian hajoamissodissa 1991–1999 se asettui selkeästi serbien puolelle ja bosniakkeja ja albaaneja vastaan. Niin kirkko kuin serbit puhuivat näistä muslimeina, jotka halusivat vallata takaisin osmanien menettämän Balkanin. Viholliskategoriaan sijoitettiin myös albaaneja ja bosniakkeja tukeneet Nato ja länsimaiset valtiot. Ainoana turvana näitä vastaan nähtiin ortodoksinen usko.

Jugoslavian hajoamissodissa 1991–1999 se asettui selkeästi serbien puolelle ja bosniakkeja ja albaaneja vastaan. Niin kirkko kuin serbit puhuivat näistä muslimeina, jotka halusivat vallata takaisin osmanien menettämän Balkanin.

Ortodoksisuuden korostus ja länsimaiskriittiset puheenvuorot kuuluivat vahvasti arkkipiispa Serafimin valtakaudella 1998–2008. Hän kritisoi länsimaista moniarvoisuutta ja suvaitsevaisuutta sekä ajatusta valtion uskontoneutraalisuudesta sekä väitti lännen kirkkojen poikenneen oikeasta kristillisyydestä.

Arkkipiispa oli kuitenkin myös pragmaatikko, joka jätti oven avoimeksi yhteyksille länteen. Pian arkkipiispaksi tulonsa jälkeen hän avasi Brysselissä Kreikan kirkon EU-edustuston. Kun hallitus vuonna 2001 kutsui paavin vierailulle Kreikkaan, Serafim toivotti tämän tervetulleeksi huolimatta eräiden papistonsa edustajien vastustuksesta. Viisi vuotta myöhemmin hän teki vastavierailun Vatikaaniin.

 

Talousskandaalista kolmannen sektorin toimijaksi

Kirkon arvovaltaa söi alkuvuodesta 2005 julkisuuteen tullut skandaali: monet kirkonmiehet, piispatkin, olivat sekaantuneet hämäriin taloustoimiin. Epäselvyydet johdettiin aina arkkipiispaan saakka. Tämä kielsi jyrkästi syytökset, mutta ei kyennyt estämään kirkon maineen ryvettymistä. Kiista jatkui kuukausia ja sai osan kreikkalaisista vaatimaan arkkipiispan eroa ja kirkon uudistamista. Näin ei kuitenkaan tapahtunut.

Serafimin kuoltua tammikuussa 2008 seuraajaksi valittiin samoin konservatiivinen Ieronimos II. Edeltäjästään poiketen hän ei kritisoinut kirkon arvoja koskevia poliittisia päätöksiä, kuten lakia, jolla vuonna 2008 avoliitto tunnustettiin juridisesti samanarvoiseksi kuin avioliitto. Hän myös sanoi, ettei kaikkien Kreikan kansalaisten tarvitse olla ortodokseja. Politiikan sijaan arkkipiispa keskittyi sisälähetykseen ja avustustoimintaan, mukaan lukien maahanmuuttajien auttaminen.

Kirkon arvovaltaa söi alkuvuodesta 2005 julkisuuteen tullut skandaali: monet kirkonmiehet, piispatkin, olivat sekaantuneet hämäriin taloustoimiin.

Eurooppalaisen talouskriisin aikaan vuosina 2008–2009 kirkko ja valtio löysivät yhteisen tehtävän kolmannen sektorin toiminnasta. Tässä työssä Ieronimos loi yhteyksiä EU:hun sekä Saksan katoliseen ja evankeliseen kirkkoon. Avustustoiminta ei kuitenkaan täysin palauttanut kirkon edellisvuosina menettämää arvovaltaa. Joidenkin mielestä kirkko olisi voinut tehdä paljon enemmän talouskriisistä kärsineiden hyväksi. Myöskään yhteistyö lännen kirkkojen kanssa ei miellyttänyt kaikkia.

 

Äärioikeisto kyseenalaistaa

Oikeistonationalistiset liikkeet alkoivat 2010-luvulla kyseenalaistaa Ieronimoksen toimintamallin. Kriitikkojen mielestä kirkon tulisi pitää tiukasti kiinni perinteisistä arvoista ja keskittyä toiminnassaan kreikkalaisiin. Maahanmuuttajien auttaminen esimerkiksi ei ollut ”oikeaa” ortodoksista toimintaa.

Kriitikoista tunnetuin on vuonna 1993 perustettu radikaali, maahanmuuttajavastainen oikeistopuolue Hrisi avji, Kultainen aamunkoitto, jolla oli edustus Kreikan parlamentissa vuosina 2015–2019. Liikkeen ideologiaa voi kuvata sekulaariksi muunnokseksi ortodoksis-nationalistis-konservatiivisesta arvomaailmasta. Molempien katsomusten viesti on sama: Kreikka kuuluu vain kreikkalaisille ja kreikkalainen voi olla vain ortodoksi. Näin maahanmuuttovastaisuutta perusteltiin uskonnolla.

Pasok / Wikimedia Commons

 

Islamin uusi näkyvyys ärsyttää

Enemmistö Kreikan maahanmuuttajista on tällä vuosituhannella tullut Lähi-idästä, Afrikan pohjoisosasta ja Kaakkois-Aasiasta. Monelle heistä Kreikka on kauttakulkumaa muualle Eurooppaan. Maahanmuuttajien määrä on vuodesta 2000 lähtien pysynyt hiukan yli miljoonassa, joka on kymmenesosa Kreikan koko väestöstä. Lähtömaan – kuten Afganistan, Irak, Syyria – perusteella 2010-luvun alussa noin kolmanneksen saapuneista arvioitiin olevan muslimeja. Vuonna 2020 Kreikassa asui puolisen miljoonaa muslimia, joista viidennes oli Traakiassa, Pohjois-Kreikassa, jo vuosisatoja asuneiden turkkilaisten ja bulgariankielisten pomakkien jälkeläisiä.

Valtaosa maahanmuuttajamuslimeista asuu Ateenassa, missä he näkyvät julkisuudessa ja katukuvassa monin tavoin. Tämä on ärsyttänyt eräitä kreikkalaisia ja johtanut provosoiviin tekoihin kuten Koraanin repimiseen tai islaminvastaisen aineiston lataamiseen Youtubeen. Muslimit ovat vastanneet mielenosoituksilla, joita poliisi on tukahduttanut varsin kovakouraisestikin.

Vuoden 2015 parlamenttivaaleissa Kultainen aamunkoitto sai vain seitsemän prosenttia äänistä, mutta EU:n vuotta myöhemmin tekemän tutkimuksen mukaan lähes 60 prosenttia kreikkalaisista, myös viranomaisista, myötäili sen propagandaa.

Kultainen aamunkoitto hyödynsi yleisen muslimivastaisuuden voimistumista. Vuonna 2013 kaksi puolueeseen kuulunutta miestä tappoi Ateenassa pakistanilaisen maahanmuuttajan. Vaikka syylliset saivatkin elinkautistuomion, teon rasistisesta motiivista ei juuri keskusteltu.

Propagandassaan Kultainen aamunkoitto hyödynsi islamististen terrori-iskujen 2000-luvulla herättämää länsimaista muslimivastaisuutta ja syytti kaikkia Kreikan muslimeja maan taloudellisesta ahdingosta. Vuoden 2015 parlamenttivaaleissa puolue sai vain seitsemän prosenttia äänistä, mutta EU:n vuotta myöhemmin tekemän tutkimuksen mukaan lähes 60 prosenttia kreikkalaisista, myös viranomaisista, myötäili sen propagandaa.

 

Ketä kirkko tukee?

Kreikan kirkko ei virallisesti tue Kultaista aamunkoittoa, mutta papistoon on kuulunut sen kannattajia. Vuonna 2017 esimerkiksi Thessalonikin piispa Anthimos tapasi puolueen johtoa ja ilmoitti olevansa valmis taistelemaan sen kanssa ”Kreikan islamilaistumista” vastaan.

Taisteluun ovat yhtyneet monet tavalliset kreikkalaiset, jotka sanovat haluavansa pitää kiinni perinteisistä arvoista ja aidosta ortodoksisuudesta. Arkkipiispa Serafimin tavoin he kritisoivat taloudellista ja arvoliberalismia, kansainvälistymispolitiikkaa, monikulttuurisuutta ja oikeuksien myöntämistä seksuaalisille vähemmistöille. Muslimien lisäksi he ovat valmiita solvaamaan ja pahoinpitelemään myös etnisiä kreikkalaisia, jotka tohtivat puhua mainittujen asioiden puolesta.

Korostamalla ”kreikkalais-ortodoksisia” arvoja ja kreikkalaisuuden ja ortodoksisuuden yhteenkuuluvuutta kirkko tukee asenneilmastoa, joka ruokkii ääriajattelua.

Ääriajattelu ja -toiminta ei päättynyt Kultaisen aamunkoiton lakkauttamiseen rikollisjärjestönä vuonna 2019. Se jatkuu. Kirkko ei sinänsä ole syyllinen tähän, mutta korostamalla ”kreikkalais-ortodoksisia” arvoja ja kreikkalaisuuden ja ortodoksisuuden yhteenkuuluvuutta se tukee asenneilmastoa, joka ruokkii ääriajattelua.

FT Teuvo Laitila on uskontotieteen ja ortodoksisen kirkkohistorian yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopistossa sekä Turun ja Itä-Suomen yliopistojen dosentti.

Kirjoitus on osa Uskonto ja politiikka -juttusarjaa.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*