Yhdysvaltojen vuoden 2020 presidentinvaalien alla tarkastelin Donald Trumpin presidenttikauden (2017–21) vaikutuksia kulttuuriperinnön suojan sääntelyyn Yhdysvalloissa. Tuolloin kerroin, kuinka Trump oli muun muassa leikannut kahden alkuperäiskansojen pyhän paikan pinta-alaa yli puolella vapauttaakseen alueen luonnonvarat energia- ja kaivosteollisuuden käyttöön. Pyhät paikat olivat kansallisina kulttuuriperintömonumentteina lailla suojattuja. Trumpin toiminnasta nostettiin useita oikeuskanteita, ja vuonna 2021 presidentti Joe Biden palautti monumenttien alkuperäiset rajat.

Kun mielenosoittajat olivat kaataa orjanonomistajan ja alkuperäiskansojen pakkosiirtojen toimeenpanijan, presidentti Andrew Jacksonin patsaan George Floydin murhaa seuranneiden rasismin vastaisten protestien yhteydessä kesäkuussa 2020, Trump uhkasi heitä vankilatuomiolla kulttuuriperinnön turmelemisesta. Kun Biden taas sisusti presidentin työhuoneen Valkoisessa talossa uusiksi Trumpin jäljiltä, hän poistatti ensitöikseen seinältä Jacksonin muotokuvan. Tapahtumaparit kuvaavat osuvasti näiden kahden presidentin ja heidän valtakausiensa suhdetta ja keskeisiä arvoeroavaisuuksia.

Tässä kirjoituksessa tarkastelen, minkälaista kulttuuriperintöpolitiikkaa Bidenin kaudella on harjoitettu sekä pohdin lyhyesti, miltä kulttuuriperinnön suojelun tulevaisuus näyttää, kun Yhdysvaltojen seuraava presidentti on joko Bidenin varapresidentti Kamala Harris tai Donald Trump. Kulttuuriperinnöllä tarkoitan tässä laajasti erilaisia kulttuurin aineellisia ja aineettomia osia, joihin myös luonnonperintö lukeutuu.

Paluu Pariisin ilmastosopimuksen ja Unescon jäseneksi

Neljä vuotta sitten esitin, että Bidenin presidenttikaudella kulttuuriperinnön suojan olisi mahdollista vähintäänkin välillisesti kohentua ympäristöpolitiikassa oletettavasti otettavan täyskäännöksen myötä. Biden oli tuolloin ilmoittanut sitouttavansa Yhdysvallat takaisin Pariisin ilmastosopimuksen piiriin, josta maa oli Trumpin kaudella irtautunut, ja palauttavansa arktisen öljynporauksen rajoitukset, jotka Trump oli vielä kautensa loppumetreillä kiirehtinyt poistamaan.

Ensimmäisenä päivänä heti virkaan astuttuaan Biden lunasti lupauksensa ja liitti Yhdysvallat takaisin Pariisin ilmastosopimukseen. Samoin tuore presidentti keskeytti ensitöikseen öljynporaushankkeet arktisella luonnonsuojelualueella Alaskassa. Sittemmin Bidenin hallintoa on kuitenkin kritisoitu siitä, että se on sallinut öljynporauksen jatkua muualla Alaskassa.

Ilmastosopimuksen lisäksi Trumpin presidenttikaudella Yhdysvallat erosi YK:n koulutus-, tiede- ja kulttuurijärjestö Unescosta, jota Trump syytti Israel-vastaisuudesta. Jo tätä ennen presidentti Barack Obaman hallinto oli lakkauttanut rahoituksen Unescolle järjestön hyväksyttyä Palestiinan täysjäsenekseen. Järjestön tehtäviin kuuluu muun muassa maailmanperintöluettelon hallinta.

Yhdysvalloilla on luettelossa 26 kohdetta, joista Trumpin kotiosavaltiossa Floridassa sijaitseva Evergladesin kansallispuisto on Unescon vaarantuneiden maailmanperintökohteiden listalla.

Yhdysvalloilla on luettelossa 26 kohdetta, joista Trumpin kotiosavaltiossa Floridassa sijaitseva Evergladesin kansallispuisto on Unescon vaarantuneiden maailmanperintökohteiden listalla maatalouden ja liikenteen päästöjen, rakentamishankkeiden ja ilmastokriisin voimistamien sään ääri-ilmiöiden vaikutusten vuoksi. Everglades edustaa maailmanlaajuisesti ainutlaatuista kosteikkoekosysteemiä ja nauttii kansainvälisen kulttuuriperintöoikeuden näkökulmasta korkeinta mahdollista suojaa. Tästä huolimatta se on haavoittuvainen edellä mainituista syistä, joihin Yhdysvaltojen hallinto ei ole riittävästi puuttunut.

Kesäkuussa 2023 Yhdysvallat lähestyi Unescoa kirjeellä, jossa se ehdotti palaavansa järjestön jäseneksi ja sitoutui maksamaan arviolta 619 miljoonan dollarin jäsenmaksurästinsä. Kuukautta myöhemmin Yhdysvallat palasi Bidenin johdolla takaisin Unescoon. Yhdysvalloilla on vuoden 1972 Unescon maailmanperintösopimuksen osapuolena velvollisuus suojella maailmanperintökohteitaan. Sopimusvaltioiden on raportoitava säännöllisesti maailmanperintökomitealle vaarantuneiden kohteidensa tilasta ja niiden hyväksi tehdyistä suojelutoimista. Bidenin hallinto on ilmoittanut kohdentaneensa kaksi miljardia dollaria Evergladesin ennallistamiseen.

Presidentit ennen Bideniakin ovat nostaneet esille Evergladesin erityisiä luontoarvoja ja ilmastohaavoittuvuutta. Yhdysvaltojen kongressi hyväksyi CERP-hankkeen (Comprehensive Everglades Restoration Plan) Evergladesin suojelelemiseksi jo 2000-luvun alussa Bill Clintonin presidenttikauden päätteeksi. Vuosien mittaan Evergladesin suojelusta on kuitenkin kehkeytynyt samankaltainen politisoitunut pääoman ja ympäristöarvojen välinen kamppailu, jollaisesta vaikkapa Venetsian maailmanperintökohde Italiassa on äärimmäinen esimerkki.

Klassismista monimuotoisempaan kulttuuripolitiikkaan

Kuten länsimaisessa viitekehyksessä yleisesti, myös Yhdysvalloissa perinnönsuojelu on painottunut aineellisen perinnön turvaamiseen. Yhdysvallat ei ole ratifioinut Unescon vuoden 2003 yleissopimusta aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta eikä myöskään vuoden 2001 yleissopimusta vedenalaisen kulttuuriperinnön suojelemisesta.

Biden on kuitenkin nostanut esille sekä aineetonta että merellistä perintöä osana America the Beautiful -aloitetta, jonka tavoitteena on suojella ja ennallistaa vähintään 30 prosenttia Yhdysvaltojen maa- ja vesialueista vuoteen 2030 mennessä. Aloitteeseen liittyen Bidenin hallinto perusti lokakuussa 2024 kansallisen Chumash Heritage National Marine Sanctuary -merisuojelualueen Kalifornian rannikolle. Suojelualueen tarkoituksena on turvata meriluonnon monimuotoisuutta ja kunnioittaa alueen alkuperäiskansojen merisuhdetta.

Samalla kun Trump purki innokkaasti ympäristönormeja, hän vastavuoroisesti kehitteli taiteelle ja kulttuurille mielivaltaisia sääntöjä, kuten modernin taiteen kiellon liittovaltion tiloissa.

Biden on herättänyt kaudellaan henkiin alun perin presidentti Ronald Reaganin perustaman taiteiden ja humanististen tieteiden komitean. Sen toiminta päättyi Trumpin kaudella komitean jäsenten erottua elokuussa 2017 kannanottona presidentin Charlottesvillen väkivaltaisista tapahtumista antamiin kommentteihin. Taide- ja kulttuurialan toimijoista koostuvan komitean tehtävänä on antaa suosituksia presidentille taide- ja kulttuuripoliittisissa kysymyksissä. Bidenin kaudella komitean toisena puheenjohtajana on toiminut artisti Lady Gaga.

Samalla kun Trump purki innokkaasti ympäristönormeja, hän vastavuoroisesti kehitteli taiteelle ja kulttuurille mielivaltaisia sääntöjä, kuten modernin taiteen kiellon liittovaltion tiloissa ja asetuksen, joka edellytti liittovaltion julkisilta rakennuksilta ‘ensisijaisesti ja oletusarvoisesti perinteistä ja klassista arkkitehtuuria’. Biden puolestaan on kaudellaan kumonnut useita Trumpin julkiselle taiteelle asettamia rajoituksia.

Kulttuuriperintöpolitiikan vastakkaiset tulevaisuuskuvat

Sääntelysotkujen lisäksi Trump jätti Bidenille nimittämänsä konservatiiviset korkeimman oikeuden tuomarit. Kulttuuriperinnön suojelun näkökulmasta korkeimmalla oikeudella on merkittävä rooli esimerkiksi ilmastokanteiden käsittelyssä.

Keskustelua ovat herättäneet erityisesti Amy Coney Barrettin näkemykset ilmastokriisistä. Trump ehti nimittää Barrettin korkeimman oikeuden tuomariksi vain viikkoa ennen vuoden 2020 vaalipäivää. Kautensa aikana Biden on nimittänyt yhden korkeimman oikeuden tuomarin: Ketanji Brown Jackson on ensimmäinen musta naistuomari oikeusistuimen historiassa. Konservatiivienemmistöinen tuomarikokoonpano säilyy seuraavan presidentin kaudella, sillä korkeimman oikeuden tuomarien virat ovat elinikäisiä.

Vaikka Yhdysvaltojen paluu Pariisin ilmastosopimuksen piiriin ja Unescon jäseneksi oli kulttuuri- ja ilmastodiplomatian näkökulmasta kiistatta tärkeää, varsinainen suuri edistysaskel se ei ollut. Pikemminkin kyseessä on Bidenin yritys palauttaa tasapaino aikaan ennen Trumpia. Tästä syystä Bidenin politiikka on kulttuuriperinnön suojan sääntelyn näkökulmasta lähinnä palannut lähtöruutuun. Esimerkiksi Everglades oli vaarantunut kohde jo Trumpin aloittaessa presidenttikautensa, ja se on sitä edelleen, kun Biden päättää omansa.

Sääntelysotkujen lisäksi Trump jätti Bidenille nimittämänsä konservatiiviset korkeimman oikeuden tuomarit. Kulttuuriperinnön suojelun näkökulmasta korkeimmalla oikeudella on merkittävä rooli esimerkiksi ilmastokanteiden käsittelyssä.

Bidenin ympäristöpolitiikka on kuitenkin kohdannut Euroopan unionin tavoitteiden kanssa – ja ollut paikoin jopa niitä kunnianhimoisempaa. EU:ssa kesäkuussa 2024 hyväksytyn ennallistamisasetuksen tavoitteena on muun muassa ennallistaa vähintään 20 prosenttia maa- ja vesialueista vuoteen 2030 mennessä, samalla kun Bidenin edellä mainittu America the Beautiful -aloite tavoittelee 30 prosenttia.

Harris todennäköisesti jatkaisi ympäristöpolitiikassa pitkälti Bidenin linjaa. Hänen ympäristöretoriikassaan ovat nousseet esille ainakin vihreä siirtymä, ympäristöoikeudenmukaisuus ja ilmastokriisi eksistentiaalisena uhkana. Harris on ilmoittanut haluavansa kiristää ympäristösääntelyä erityisesti fossiilipäästöjen vähentämiseksi.

Kuten tässä kirjoituksessa kuvatut kaiut Trumpin edelliseltä kaudelta kertovat, hänen hallintonsa ympäristö- ja ilmastopolitiikka edustaisi Harrisin näkemysten täyttä vastakohtaa. Trump on vaalikampanjansa aikana toistuvasti vitsaillut ilmastovaikutuksilla ja esitellyt niistä vääristeltyjä tietoja, kuten että merenpinta tulevaisuudessa laskee eikä nouse. Hän on ilmoittanut jatkavansa edellisen kautensa tapaan ympäristösääntelyn purkamista ja vahvistavansa fossiilitaloutta.

Nämä pyrkimykset ovat räikeässä ristiriidassa Pariisin ilmastosopimuksen tavoitteiden ja Unescon arvojen kanssa. Gazan sota saattaa myös entisestään lisätä Trumpin ja Unescon välisiä jännitteitä. Yhdysvaltojen jäsenyydellä on merkittävä vaikutus Unescon toimintaedellytyksiin ja sitä kautta esimerkiksi maailmanperinnön suojeluun, sillä järjestön budjetista yli viidesosa muodostuu Yhdysvaltojen rahoituksesta.

Kulttuuriperinnön suojelu on erottamattomasti sidoksissa ilmastokriisin ratkaisemiseen ja ympäristönsuojeluun laajemmin. Yhdysvaltojen seuraavan presidentin kulttuuriperintö- ja ympäristöpolitiikkaa ei vaikuta ainoastaan siihen, minkälaisen perinnön Yhdysvallat jättää tuleville sukupolville. Jos Yhdysvallat antaa päästöjensä kasvaa, irtautuu kansainvälisistä ilmastovelvoitteista ja kaivautuu Trumpin johdolla takaisin fossiilipoteroonsa, sillä on peruuttamattomia vaikutuksia koko planeetan perintöön.

HM, FM Sanna Lehtinen viimeistelee julkisoikeudellista väitöskirjaansa tulevien sukupolvien kulttuuri- ja luonnonperintöön liittyvistä oikeuksista Helsingin yliopistossa Suomen Kulttuurirahaston tuella. Lehtinen on aiemmin työskennellyt vierailevana väitöskirjatutkijana Yhdysvalloissa Kalifornian yliopistossa Davis School of Law’ssa (2022/2023).

Artikkelikuva: Näkymä Evergladesin kansallispuistosta (Brice Cooper / Unsplash)

Julkaisu Yhdysvaltojen presidentinvaalien tuloksella on merkitystä tulevaisuuden kulttuuriperinnölle ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin norminpurkuretoriikassa kulttuuriperinnön suojan sääntelyn heikennykset ja luonnon monimuotoisuuden köyhdyttäminen esitetään vapausoikeuksien turvaamisena. Trumpin presidenttikaudella Yhdysvallat on vetäytynyt YK:n koulutus-, tiede- ja kulttuurijärjestö UNESCOsta ja Pariisin ilmastosopimuksesta.

Samaan aikaan Evergladesin kansallispuiston ainutlaatuinen ekosysteemi kamppailee ilmastokriisiä, Floridan osavaltion kaupunkikehitystä ja valumavesien päästöjä vastaan. UNESCOn maailmanperintökomitea on listannut Evergladesin vaarantuneiden kohteiden luetteloon jo kahteen otteeseen vuosiksi 1993–2007 ja uudelleen vuodesta 2010 alkaen.

Lomakeskusten tieltä hävitetyt mangrovemetsät ovat vain yksi esimerkki kulutushyödykkeiksi valjastetuista tai fossiilista elämäntapaa palvelevista kulttuuri- ja luonnonperintömaisemista.

Lomakeskusten tieltä hävitetyt mangrovemetsät ovat vain yksi esimerkki kulutushyödykkeiksi valjastetuista tai fossiilista elämäntapaa palvelevista kulttuuri- ja luonnonperintömaisemista. Vuonna 2017 Trump leikkasi kahden kansallisen kulttuuriperintömonumentin pinta-alaa vapauttaakseen alueen luonnonvarat energia- ja kaivosteollisuuden käyttöön. Näistä Utahin osavaltiossa sijaitsevista kansallismonumenteista Grand Staircase-Escalainte puolitettiin ja Bears Earsin pinta-alasta lohkaistiin pois 85 prosenttia.

Valtaoikeuksien harmaalla alueella

Nimensä mukaisesti valtavaa portaikkoa ja karhun korvia muistuttavat Grand Staircase-Escalainte ja Bears Ears ovat pyhiä paikkoja useille Amerikan alkuperäiskansojen heimoille. Hiekkakivivuorien ja -kanjonien kehystämät maisemat kätkevät sisäänsä kymmeniä tuhansia alkuperäiskansojen kalliopiirroksia.

Molemmat kohteet on suojattu vuonna 1906 säädetyn kansallisen muinaismuistolain nojalla.

Yhdysvaltojen presidentit ovat tähän mennessä käyttäneet valtaoikeuttaan 158 historiallisesti tai tieteellisesti merkittävän kulttuuri- ja luonnonperintökohteen suojaamiseen. Barack Obama nimitti Bears Earsin kansalliseksi suojelukohteeksi vuonna 2016. Grand Staircase-Escalainte puolestaan on Bill Clintonin vuonna 1996 suojaama kohde.

Trumpin leikkaukset eivät ole ensimmäisiä laatuaan, mutta ne ovat laajimmat koskaan toteutetut. Yhdysvaltain presidenttien on totuttu puuttuvan edeltäjiensä nimittämien kohteiden pinta-aloihin lähinnä laajentamalla niitä. Edellisen kerran vuonna 1945 presidentti Harry S. Truman leikkasi edeltäjänsä Franklin D. Rooseveltin kansallismonumentiksi nimittämän, Kalifornian rannikolla sijaitsevan, Santa Rosan saaren pinta-alasta puolet sotilaskäyttöön.

Elinkeinonvapaus on ajanut luonnon monimuotoisuuden säilyttämisen ohi.

Trumpin toimeenpanemien leikkausten johdosta on nostettu useita kanteita, joiden oikeuskäsittely on vielä kesken. Muun muassa viisi alkuperäiskansojen heimoa sekä vaateyhtiö Patagonia ovat haastaneet Trumpin hallinnon oikeuteen yhdessä alueita suojelevien järjestöjen kanssa. Vuonna 1906 laadittu lakiteksti ei sanatarkasti salli, mutta ei varsinaisesti myöskään kiellä, presidentin valtaa muokata kansallismonumenttien rajoja poistamalla niistä alueita.

Trump itse on perustellut toimeenpanemiaan suojelualan leikkauksia muun muassa vallan vapauttamisella Washingtonin byrokraateilta Utahin asukkaille. Tätä voidaan kuitenkin pitää lähinnä retoriikkana: käytännössä kaivosten pystyttäminen kansallispuistoon ei kuitenkaan juuri eroa siitä samasta luonnon monimuotoisuuden säilyttämisen ohi arvotetusta elinkeinovapaudesta, johon perustuvat loistohotellit nyt seisovat Evergladesin ruopatulla rämealueella.

Kulttuuriperintö konfliktina

Vuoden 2020 aikana Trump on uhannut niin kulttuuriperinnön tuhoamisella kuin sen vahingoittajien viskaamisella vankilaan. Tammikuussa Trump kohahdutti twiittaamalla Yhdysvaltojen varautuneen pommittamaan Iranin kulttuuriperintökohteita.

Kulttuuriperinnön suoja, niin sodan kuin rauhankin aikana, on turvattu useissa kansainvälisissä sopimuksissa ja kansainvälisen humanitaarisen oikeuden tapaoikeudessa. Trumpin uhkaus oli seurausta Yhdysvaltain ja Iranin kiristyneistä väleistä Yhdysvaltain surmattua ilmaiskussa Bagdadissa Iranin vallankumouskaartin kenraalin Qassim Suleimanin.

Kun rasismin vastaisissa protesteissa puolestaan on vaadittu kolonialististen patsaiden poistamista esiltä, Trump on kritisoinut patsaiden laskemista jalustaltaan kulttuuriperinnön hävittämisenä.

Vuoden 2020 aikana Trump on uhannut niin kulttuuriperinnön tuhoamisella kuin sen vahingoittajien viskaamisella vankilaan.

Kesäkuussa mielenosoittajat olivat kaataa Valkoisen talon edustalla seisovan, orjanonomistajan ja alkuperäiskansojen pakkosiirtojen toimeenpanijan, presidentti Andrew Jacksonin patsaan. Tuolloin Trump twiittasi monumenttien vahingoittamisesta ja tuhoamisesta seuraavan 10 vuotta vankeutta muun muassa veteraanimuistomerkkejä koskevan lain nojalla. Lain tarkoituksena on suojata ilkivallalta nimenomaan henkilölle tämän sotilasansioiden perusteella kunniaa tekeviä rakennuksia, patsaita ja muistolaattoja. Tulkinnallista on, voisiko lakia soveltaa myös presidentin patsaan kohdalla.

Osaltaan amerikkalaista kulttuurimaisemaa on viime vuosina muokannut Trumpin muuriprojekti. Yhdysvaltain ja Meksikon välille rakentuva raja-aita halkoo useita alkuperäiskansojen heimojen maita ja kansallista luonnonperintöä Organ Pipe Cactusin alueella, joka on myöskin kansallismonumenttina suojattu edellä mainitun muinaismuistolain nojalla.

Pääoman turvaksi aidatut maisemat

Kuluvan presidenttikautensa loppumetreillä Trump on vielä ilmoittanut poistavansa öljyn- ja kaasunporausta koskevia rajoituksia Alaskasta. Kyse on jälleen elinkeinovapauden asettamisesta niin alkuperäiskansojen kuin tulevien sukupolvien oikeuksien edelle.

Trumpin uusliberalistinen talouspolitiikka yhdistettynä konservatiivisiin arvoihin tarkastelee kulttuuriperintöä ennen kaikkea pääoman vapauden rajoittajana. Kaikkein haavoittuvimmillaan on tällöin aineeton kulttuuriperintö, joka kietoutuu erottamattomasti aineellisen kulttuuriperinnön edustamiin konkreettisiin rakennuksiin, monumentteihin ja maisemiin kulttuurisina tiloina, ilmauksina, taitoina ja tapoina.

Löyhään ympäristömoraaliin perustuva trumpilainen kulttuuriperintöpolitiikka käyttää valtaa turvaamaan konservatiivista kulttuuriperintöä ja aitaamaan kulttuurimaisemia pääoman hyväksi.

Julkinen valta, jolla on vastuu esimerkiksi alkuperäiskansojen oikeuksien turvaamisesta ja kestävän kehityksen tavoitteiden toteuttamisesta, nauttii samanaikaisesti valtaa tuhota ja valikoida, mitkä alkuperäiskansoille ja tuleville sukupolville merkitykselliset kohteet säilytetään ja mitkä jätetään tuhoutumaan. Löyhään ympäristömoraaliin perustuva trumpilainen kulttuuriperintöpolitiikka käyttää tätä valtaa turvaamalla konservatiivista kulttuuriperintöä ja aitaamalla kulttuurimaisemia pääoman hyväksi.

Tälläkin tavoin syntyy toki uutta kulttuuriperintöä, loppuun pumpattuja öljylähteitä ja luonnon takaisin valtaamia hotellien raunioita, joita tulevat sukupolvet ehkä aikanaan kutsuvat uusliberalismin kulttuuriperinnöksi.

Joe Bidenin presidenttikaudella kulttuuriperinnön suojan on mahdollista vähintäänkin välillisesti kohentua ympäristöpolitiikan täyskäännöksen myötä. Biden on muun muassa ilmoittanut sitouttavansa Yhdysvallat takaisin Pariisin ilmastosopimuksen piiriin ja palauttavansa arktisen öljynporauksen rajoitukset. Trumpin toinen kausi puolestaan jatkaisi todennäköisesti linjalla, jossa kulttuuriperintö alistetaan yhä enemmän pääomalle ja ilmastonmuutos esiintyy uhkana lähinnä öljymarkkinoille.

Sanna Lehtinen (HM, FM) työskentelee Suomen Akatemian Strategisen tutkimusneuvoston rahoittamassa ALL-YOUTH-hankkeessa ja valmistelee julkisoikeudellista väitöskirjaansa tulevien sukupolvien kulttuuriperintöön liittyvistä oikeuksista Tampereen yliopiston johtamisen ja talouden tiedekunnassa.

Julkaisu Pääoman maisemat: Trump ja uusliberalismin kulttuuriperintö ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Notre Damen tulipalo herätti valtavan mediareaktion silmänräpäyksessä. Sosiaalisen median aikakaudelle tyypilliseen tapaan eri alustojen uutisvirrat täyttyivät hetkessä live-kuvista palavasta kirkosta ja eri puolilta maailmaa tulevista viesteistä.

Seuraavassa aallossa viestimet täyttyivät Notre Damen luona vuosien varrella otetuista matkakuvista, joiden kautta niiden jakajat ja vastaanottajat osallistuivat kollektiiviseen muistamiseen ja järkytyksen ja surun käsittelyyn.

Kolmannessa aallossa, alle vuorokausi palon alkamisen jälkeen, median täyttivät lupaukset lahjoituksista Notre Damen kunnostamiseksi. Muutamissa päivissä lahjoitukset ylittivät miljardin euron rajan, ja Ranskan presidentti Emmanuel Macron vannoi, että Notre Dame tullaan kunnostamaan.

Mitä Notre Damen ympärille puhjennut keskustelu kertoo eurooppalaisesta muistamisen kulttuurista ja länsimaisesta kulttuuriperinnön ideasta?

Laaja ja nopea reaktio osoittaakin, että Notre Dame ei ole pelkästään ranskalaisen kulttuuriperinnön symboli, vaan vahvasti myös merkityksiltään eurooppalainen ellei jopa globaali. Notre Dame kuuluu Pariisia halkovan Seinejoen ranta-alueet käsittävään kokonaisuuteen, joka liitettiin Unescon maailmanperintöluetteloon vuonna 1991.

Tässä kirjoituksessa EUROHERIT-hankkeen tutkijat Johanna Turunen ja Tuuli Lähdesmäki keskustelevat siitä, mitä Notre-Damen ympärille puhjennut keskustelu kertoo meille eurooppalaisesta muistamisen kulttuurista ja ennen kaikkea länsimaisesta kulttuuriperinnön ideasta. Teksti rakentuu aiheesta käytävän vuoropuhelun varaan.

Globaali suru?

Turunen: ”Notre Damen tapauksessa kuvaavaa on, miten tulipalon aiheuttama suru kietoutuu vahvasti turismiin. On mielenkiintoinen ilmiö, miten lukuisista kirkoista on niiden kulttuuriperintöstatuksen kautta tullut hyvin maallisia turistikohteita. Uskonnollisten tai henkisten arvojen sijaan Notre Dameen liittyvä massaturismi onkin yksi keskeinen syy, miksi tulipalo aiheutti niin laajan rajat ylittävän järkytyksen.

Suosittuna turistikohteena monilla ihmisillä on omakohtaisia muistoja kirkosta. Pariisilaisten ohella paikassa vuosien varrella vierailleet turistit ovat osallistuneet aktiivisesti kaupunkilaisten suruun ja purkaneet omaa järkytystään vahvasti mediassa.”

Massaturismi on yksi keskeinen syy, miksi tulipalo aiheutti niin laajan rajat ylittävän järkytyksen.

Lähdesmäki: ”Kulttuuriperinnön tuhoutumisen traagisuudesta on helppo olla yksimielisiä, ja tämä on nyt nähtävän globaalin surun taustalla. Globaaliin järkytyksen jakamiseen ja tuhon aiheuttamaan suruun on osallistunut myös lukuisten valtioiden päämiehiä Sauli Niinistöstä Donald Trumpiin.

Mediassa levinneiden poliitikkojen twiittien ja Facebook-päivitysten myötä surutyö sai globaalin poliittisen ulottuvuuden: osanottojen myötä myös poliitikot surivat yhdessä Macronin ja ranskalaisten kanssa Ranskaa, Eurooppaa ja koko globaalia yhteisöä kohdannutta traagista menetystä.”

Turunen: ”Tosiasia kuitenkin on, että kulttuuriperintöä tuhoutuu jatkuvasti eri puolilla maailmaa ja se, miten media tarttuu eri tapauksiin, kertoo paljon myös siitä, mitä kulttuuriperinteitä arvostetaan ja pidetään universaalisti merkittävinä ja arvokkaina.

Näissä keskusteluissa usein korostuu länsimaisen kulttuurin etuoikeutettu asema ja ajatus kulttuuriperinnöstä nimenomaan materiana, rakennuksina ja esineinä – ei niinkään taitoina, tapoina tai ilmiöinä.”

Usein korostuu ajatus kulttuuriperinnöstä nimenomaan materiana, rakennuksina ja esineinä – ei niinkään taitoina, tapoina tai ilmiöinä.

Lähdesmäki: ”On totta, että kulttuuriperintöön liittyvät tapaukset ja tapahtumat ylittävät sinänsä harvoin uutiskynnyksen – ellei kyse ole perintöön kohdistuvista katastrofeista. Länsimaissa media kohdistaa mielenkiintonsa ennen kaikkea länsimaiseen kulttuuriperintöön. Muiden mantereiden kulttuuriperintöä käsitellään mediassa lähinnä kevyissä matkailujutuissa, joissa näkökulma on yleensä turistinen.”

Mitä ovat kulttuuriperinnön arvot?

Lähdesmäki: ”Notre Damen palon uutisoinnissa toisteltiin, miten Notre Dame sisältää ’taideaarteita’ ja on ’mittaamattoman arvokas’. Nämä ovat sanavalintoja, joilla uutisointiin saatiin dramaattista painoa ja lisättiin uutisen huomioarvoa.

Ajatus mittaamattomasta arvokkuudesta on kiinnostava. Millaisesta arvosta siinä on kyse? Sanavalinta tuo mieleen kenties ensimmäisenä rahallisen arvon, mutta Notre Damelle on vaikea määritellä rahallista arvoa. Rahallisen arvon mittaaminen on mahdotonta kohteelle, jollaisia ei myydä.”

Turunen: ”Usein kulttuuriperinnön tuhoutuessa kyse onkin rahassa mittaamattomista arvoista. Syyskuussa 2018 tapahtunut Brasilian kansallismuseon palo on mielestäni hyvä esimerkki. Itse museorakennuksen ohessa tulipalossa tuhoutui yli 20 miljoonaa esinettä ja yli 200 vuotta vanha muisti-instituutio.

Tuholla oli valtava vaikutus sekä Brasilian että koko Etelä-Amerikan kulttuuriseen muistiin ja kollektiiviseen identiteettiin. Sitä kuvailtiin ’rikokseksi menneitä ja tulevia sukupolvia kohtaan’. Samanlaista retoriikkaa on ollut havaittavissa myös Notre Damen yhteydessä.”

Linkki kulttuuriperinnön ja kansallisten identiteettien välillä on todella tärkeä.

Lähdesmäki: ”Kulttuuriperintöön liittyviä arvoja on pohdittu teoriakirjallisuudessa jo yli sadan vuoden ajan. Vuonna 1903 Alois Riegl hahmotti kulttuuriperinnöllä olevan ikään, historiaan, muistamiseen, käyttöön ja taiteellisuuteen liittyviä arvoja. Sittemmin tutkijat ovat hahmottaneet kulttuuriperinnölle koko joukon muitakin arvoja – myös poliittisia.

Poliittisiin arvoihin voidaan laskea myös identiteettipoliittiset arvot ja merkitykset, joita voidaan tunnistaa Notre Damen paloon liittyvistä uutisista. Niin Macronin puheenvuoroissa kuin erilaisissa median kommentaareissa niin Notre Damen tuhoutumisen sureminen kuin ripeät suunnitelmat sen uudelleen rakentamiseksi ovat osa kansallista identiteettityötä.”

Turunen: ”Linkki kulttuuriperinnön ja kansallisten identiteettien välillä on todella tärkeä. Ranskassa on tällä hetkellä käynnissä varsin vahva yhteiskunnallinen konflikti hyvätuloisten ja huonotuloisten luokkien välillä. Vaikka kirkon korjaaminen muodostui nopeasti yhteiseksi kansalliseksi projektiksi, nosti se esiin myös näitä olemassa olevia ristiriitoja.

Notre Damen palo ja ennen kaikkea sadoissa miljoonissa liikkuvat yksityiset lahjoitukset sen korjaamiseksi ovat herättäneet myös Suomessa vahvaa keskustelua epätasa-arvosta ja siitä, miksi Notre Damen tuho saa rahavirrat auki samalla, kun köyhien ja vähätuloisten kokema kurjuus herättää vain tyhjiä lupauksia.”

Kulttuuriperintö ja autenttisuus

Turunen: ”Yksi etenkin länsimaissa kulttuuriperintöön liitetty arvo on myös autenttisuus. Notre Dame, kuten valtaosa muistakin kulttuuriperintökohteista, on vaurioitunut useita kertoja vuosisatojen saatossa ja jokainen korjaus on tuonut mukanaan uusia vaikutteita. Notre Dame itsessään on lukuisten eri kerroksien kokonaisuus.”

Lähdesmäki: ”Notre Dameen liittyvästä uutisoinnista nousee kiinnostavasti esiin kulttuuriperinnön länsimaiset arvot. Länsimaissa kulttuuriperintö on tyypillisesti hahmotettu – ja hahmotetaan usein edelleen – materiaalisena.

Tämä materiaalisuus jäsentyy osaksi kollektiivista identiteettiä: kulttuuriperinnöksi tunnustetut esineet, paikat, rakennukset ja monumentit ovat tyypillisesti liitetty osiksi länsimaisten kansojen kertomuksia historiastaan ja itsestään kansakuntina.

Näihin arvoihin linkittyy menneen ajan jälkien arvostaminen muistoina ajan kulumisesta: esineiden ja rakennusten materiaalien ikä on arvo sinänsä. Autenttisuuden ajatus kiinnittyy tähän menneestä säilyneeseen materiaaliin. Siksi autenttisuutta ei länsimaisessa ajattelussa voida rakentaa uudelleen.”

Lähestymistapa materiaaliseen kulttuuriperintöön ja autenttisuuteen on varsin erilainen, jos katsomme Euroopan ulkopuolelle.

Turunen: ”Lähestymistapa materiaaliseen kulttuuriperintöön ja autenttisuuteen onkin varsin erilainen, jos katsomme Euroopan ulkopuolelle. Eri puolilla Aasiaa on tyypillistä ajatella kulttuuriperintöä ennen kaikkea paikkojen ja taitojen kautta. Pyhäksi uskotussa paikassa oleva temppeli nähdään tuhansia vuosia vanhana, vaikka se olisi rakennettu tuon ajan kuluessa useita kertoja uudestaan.

Tärkeää on nimenomaan paikka, missä temppeli sijaitsee, ja perinteiset tekniikat, joilla se on rakennettu. Tästä näkökulmasta ajatellen onkin mielenkiintoista miettiä, voiko uudelleen rakennettu Notre Dame olla yhä autenttinen –  ja jos voi, niin millä ehdoilla.

Kulttuuriperinnössä on usein kyse siihen liittyvistä merkityksistä, ei pelkästään materiasta. Ilman näitä merkityksiä kulttuuriperintö on vain tyhjiä seiniä. Mutta miten seinät voisi rakentaa uudestaan tavalla, joka ylläpitää samat merkitykset? Tällöin kyse on lopulta aineettomasta kulttuuriperinnöstä ja perinteisistä käsityötaidoista. Onkin tärkeää myös miettiä, ovatko Notre Damen rakentamiseen tarvittavat taidot yhä olemassa.”

Miten seinät voisi rakentaa uudestaan tavalla, joka ylläpitää samat merkitykset?

Lähdesmäki: ”Tähän kysymykseen kiteytyy nähdäkseni Notre Damen uudelleen rakentamisen suurin haaste, jonka rakentamista suunnittelevat tahot ovat itse asiassa jo tuoneet esiin. Vanhat, vain harvojen enää taitamat käsityötaidot, tekniikat ja materiaalien tuntemus tunnistetaan liian harvoin kulttuuriperinnöksi.

Ehkäpä Notre Damen uudelleen rakentaminen on parhaimmillaan kansainvälinen ponnistus, joka ei vain elvytä vanhaa käsityöosaamista, vaan samalla lisää sen arvostusta ja arvoa kulttuuriperintönä.”

Kohti tulevaisuutta

Notre Damen ympärillä parhaillaan vellova keskustelu linkittyy moneen keskeiseen ilmiöön. Yksi keskeinen huoli on historian poispyyhkiytyminen tai katoaminen ja se pelko, jonka tuo tunne saa aikaan. Kuten olemme edellä keskustelleet, kulttuuriperinnössä on pohjimmiltaan kuitenkin kysymys ennen kaikkea arvoista, aineettomista taidoista ja tunteista – kokemuksesta yhteisöstä ja jaetusta historiasta.

Kulttuuriperinnössä on pohjimmiltaan kysymys ennen kaikkea arvoista, aineettomista taidoista ja tunteista – kokemuksesta yhteisöstä ja jaetusta historiasta.

Tästä näkökulmasta, kaiken traagisuuden keskellä, Notre Damen tulipalo ja sen mukanaan tuoma huomio voi olla myös tärkeä askel eteenpäin kulttuuriperinnön yhteiskunnallisen merkityksen ymmärtämiselle.

FM, YTM Johanna Turunen työskentelee tohtorikoulutettavana Euroopan tiedeneuvoston hankkeessa ”EUROHERIT – Legitimation of European cultural heritage and the dynamics of identity politics in the EU”. Väitöskirjassaan Turunen tutkii eurooppalaista kulttuuriperintöä jälkikoloniaalin ja dekoloniaalin teorian näkökulmasta. Hanke toimii Jyväskylän yliopiston musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella.

FT, YTT Tuuli Lähdesmäki on taidehistorian dosentti ja työskentelee akatemiatutkijana musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella Jyväskylän yliopistossa. Lähdesmäki johtaa edellä mainittua Euroopan tiedeneuvoston rahoittamaa EUROHERIT-hanketta (ERC 636177).

Julkaisu Notre Dame ja eurooppalainen kulttuuriperintö ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Mikä olisi sellaista suomalaista kulttuuriperintöä, jolla olisi eurooppalaisia ulottuvuuksia? Asiaa päästään miettimään nyt, kun Suomesta tuli Euroopan kulttuuriperintötunnuksen (European Heritage Label, EHL) jäsen.

Samalla kysymys ”suomalaisesta” kulttuuriperinnöstä ”eurooppalaisella” tvistillä on kuitenkin mieletön. Ei ole automaattisesti olemassa sen enempää suomalaista kuin eurooppalaistakaan kulttuuriperintöä.

Kulttuuriperintö, kuten kulttuuri yleensäkin, muodostuu aina erilaisten toimijoiden monimutkaisessa vuorovaikutuksessa, jossa vaikutteet liikkuvat eri suuntiin ja muuttavat muotoaan. Kulttuuriperintö on siis jatkuvassa muutoksessa, ja käsitykset siitä, mitä kulloinkin pidetään kulttuuriperintönä, vaihtelevat.

Euroopan kulttuuriperintötunnukseen liittyminen avaa Suomelle uuden areenan osallistua keskusteluun siitä, mitä ajatus eurooppalaisesta kulttuuriperinnöstä voisi tarkoittaa.

Kulttuuriperinnön moninaisuutta kyllä painotetaan lukuisissa EU-asiakirjoissa, mutta samaan hengenvetoon puhutaan myös yhtenäisyydestä – EU:n ”Moninaisuudessaan yhtenäinen” -mottoa toistaen. Esimerkiksi eurooppalaista kulttuuriperintötunnusta koskevassa päätöksessä kulttuuriperinnön sanotaan olevan ”yhteinen mutta monimuotoinen”. Tätä moninaisuuden ja yhtenäisyyden välistä jännitettä ei kuitenkaan yleensä pohdita.

Euroopan kulttuuriperintötunnukseen liittyminen avaa Suomen kulttuuriperintötoimijoille uuden areenan osallistua keskusteluun siitä, mitä ajatus eurooppalaisesta kulttuuriperinnöstä voisi tarkoittaa. Tuoreet ideat tälle areenalle ovat tervetulleita, jos kulttuuriperintö todella halutaan nähdä monimuotoisena.

EHL ja ajatus eurooppalaisesta kulttuuriperinnöstä

Euroopan kulttuuriperintötunnus eli EHL on yksi monista EU:n toimenpiteistä, joilla tähdennetään ajatusta yhteisestä eurooppalaisesta kulttuuriperinnöstä. Euroopan komissio on jakanut tunnuksia vuodesta 2014 lähtien tähän mennessä 38 kohteelle.

Keskeinen valintakriteeri on kohteiden ”eurooppalainen merkitys”, sillä tunnus on politiikkainstrumentti, jolla pyritään lisäämään ”Euroopan kansalaisten tietämystä Euroopan historiasta ja unionin rakentamisesta”. Siksi ”[t]unnusta hakevilla kohteilla on oltava symbolista eurooppalaista arvoa ja niillä on täytynyt olla merkittävä asema Euroopan historiassa ja kulttuurissa ja/tai unionin rakentamisessa”.

Eurooppa ja eurooppalaisuus ovat kuitenkin moniselitteisiä ja ristiriitaisille tulkinnoille avoimia käsitteitä, joita mikään toimija ei pysty omimaan.

EHL on osa EU:n kulttuuripolitiikkaa ja sen pyrkimyksiä edistää jäsenvaltiorajat ylittävää yhteistyötä kulttuurin eri aloilla. On kuitenkin ongelmallista, jos kulttuuri ymmärretään lähinnä hallinnon sektorina, EU:n legitimiteetin vahvistajana ja ”eurooppalaisen identiteetin” rakentajana.

Kulttuuriperintö ja osallistuminen

Yksi esimerkki EU:n pyrkimyksistä korostaa eurooppalaisen kulttuuriperinnön ideaa on myös juuri päättynyt kulttuuriperinnön eurooppalainen teemavuosi (European Year of Cultural Heritage, EYCH).

Suomen erityisenä EYCH-teemana oli ”osallisuus kulttuuriperintöön”. Kulttuuriperintö ymmärretään tällöin vuoropuheluna kaikkien kulttuuriperinnöstä kiinnostuneiden kesken.

Osallistumista painotetaan kulttuuriperintökentällä yhä enemmän

Osallistumista painotetaankin kulttuuriperintökentällä yhä enemmän, esimerkiksi Euroopan neuvoston Faron sopimuksessa sekä myös EU:n kulttuuriperintöpolitiikassa. Se, ketkä milloinkin pääsevät osallistumaan kulttuuriperinnön määrittelyyn ja päätöksentekoon ja miten, on kuitenkin kaikkea muuta kuin yksiselitteistä.

Muistin kenttä voi olla taistelukenttä

Kysymys osallistumisesta on keskiössä, jos kulttuuriperintö ymmärretään kriittistä kulttuuriperintötutkimusta seuraten sosiaalisena ja diskursiivisena konstruktiona, jota eri toimijat rakentavat ja muokkaavat poliittisten, taloudellisten, sosiaalisten ja muiden intressiensä pohjalta. Kulttuuriperintöä koskevissa keskusteluissa valitaan menneisyydestä nykypäivän näkökohtien perusteella asioita, joita käytetään halutunlaisen tulevaisuuden luomiseksi.

Riitasointuisena rakennelmana kulttuuriperintö sisältää monikerroksisia merkityksiä.

Menneisyyttä muistetaan, tulkitaan ja käytetään aina monin erilaisin tavoin. Se, mitä menneisyydestä valitaan muistettavaksi ja uudelleen kerrottavaksi ja mikä unohdetaan ja vaietaan, määritellään monimutkaisessa poliittisessa prosessissa. Siksi on tärkeää kysyä, kenen tulkinnat ja merkitykset saavat hallitsevan aseman ja kenellä on ylipäätään mahdollisuus osallistua niiden tuottamiseen.

Riitasointuisena rakennelmana kulttuuriperintö sisältää monikerroksisia merkityksiä sekä poliittisia prosesseja, joissa identiteettejä, konflikteja ja valtasuhteita neuvotellaan ja säännellään. Niin valtiot kuin muutkin yhteisöt ovat käyttäneet ja käyttävät edelleen kulttuuriperintöä pyrkimyksissään tuottaa identiteettiä ja kuulumisen tunnetta.

Kulttuuriperinnöstä tulee siten rajanvedon väline, jolla voidaan sekä sisään- että ulossulkea yksilöitä ja ryhmiä. Ei siis ole samantekevää, ketkä pääsevät osallistumaan kulttuuriperintöä koskeviin keskusteluihin.

Monimuotoinen osallistuminen tuo esiin kulttuuriperinnön särmiä

Kansalaisilla on oltava oikeus tuottaa kulttuuriperintöä koskevaa tietoa ja määritellä, mikä on kulttuuriperintöä. Heidän pitäisi päästä vaikuttamaan siihen, millaisia tarinoita kulttuuriperintökohteissa ja muistiorganisaatioissa kerrotaan ja miten. Kohteiden tulisi olla myös kansalaisten omaehtoisen toiminnan paikkoja, joita koskevaan päätöksentekoon kansalaiset voivat osallistua.

Kulttuuriperintöön osallistuminen sisältää laajan kirjon käytäntöjä, kuten vaikkapa kulttuuriperintöön liittyvien matkailupalveluiden pyörittämistä. Suomessa Elävän perinnön wikiluetteloon kuka tahansa voi lisätä ilmoituksen aineettomasta kulttuuriperinnöstä.

Kulttuuriperintöön ja sen käyttöihin voi kohdistua monenlaisia intressejä. Esimerkiksi asukkailla, yrittäjillä, viranhaltijoilla ja luottamushenkilöillä voi olla keskenään hyvin ristiriitaisia näkemyksiä vaikkapa rakennusperinnön käytöistä, suojelusta ja tuhoamisesta.

Visnja Kisićin ehdottama mukaanottava kulttuuriperintökeskustelu (inclusive heritage discourse) avaa tilaa kulttuuriperinnön riitasoinnuille: erilaisille muistoille, menneisyyden tulkinnoille ja kulttuuriperinnön merkityksille.

Tällainen keskustelu tunnistaa eri ryhmien aktiivisen toimijuuden ja ottaa mukaan niiden näkökannat kulttuuriperinnön tuottamisesta ja käytöstä. Se sallii myös kriittisen ajattelun, vaihtoehtojen kuvittelemisen ja niistä keskustelun sekä yhteisten toimintamahdollisuuksien löytämisen.

Mukaanottava kulttuuriperintökeskustelu voi edistää kulttuurienvälistä dialogia, joka on yksi Euroopan kulttuuriperintötunnuksen keskeinen tavoite. Nähtäväksi jää, miten EHL-toiminnassa tehdään tai ei tehdä tilaa erilaisten muistojen kohdata ja sekoittua ja miten siinä edistetään tai jätetään edistetämättä tasa-arvoista ja demokraattista osallistumista.

Kenttätutkimusta EHL-kohteissa

EUROHERIT-tutkimushanke toteutti Euroopan kulttuuriperintötunnuksen saaneissa kohteissa laajan etnografisen kenttätutkimuksen 2017–2018. Siinä haastateltiin kohteiden työntekijöitä ja vierailijoita 10 maassa (yhteensä 11 kohteessa) sekä kulttuuriperinnön parissa työskenteleviä EU:n virkamiehiä.

Tämän lisäksi toteutettiin kyselytutkimus Euroopan kulttuuriperintötunnuksen kansallisille koordinaattoreille 10 maassa. Tutkimus sisälsi myös tunnuksen saaneiden kohteiden havainnointia sekä niiden näkyvyyden ja viestinnän tarkastelua.

Euroopan kulttuuriperintötunnuksen saaneet kohteet kertovat eurooppalaisen tarinan ulottuvuuksia eri tavoin.

Kenttätutkimus osoittaa, että Euroopan kulttuuriperintötunnuksen saaneet kohteet kertovat eurooppalaisen tarinan ulottuvuuksia eri tavoin. Kohteiden työntekijät ja vierailijat toistivat haastatteluissa EU:n kulttuuripolitiikasta kumpuavaa käsitystä eurooppalaisesta identiteetistä samanaikaisesti yhtenäisenä ja moninaisena.

Kenttätyöaineisto paljastaa sekä kulttuuriperintöön että Eurooppaan liittyviä monisyisiä rajanvetoja ja limittymisiä esimerkiksi ”meidän” ja ”muiden” sekä paikallisen, alueellisen, kansallisen, eurooppalaisen ja globaalin tason välillä.

Työntekijät pitivät kansalaisten osallistumista kulttuuriperintöön tärkeänä. Kukaan heistä ei silti maininnut kansalaisten osallistumista kulttuuriperintöä koskevaan päätöksentekoon.

Paikallisten asukkaiden ja muiden toimijoiden aloitteet ovat tervetulleita kohteiden toimintaan, mutta monet tunnistivat ongelmaksi sen, että toimintaan osallistuvat enimmäkseen ne, jotka ovat muutenkin aktiivisia julkisessa sfäärissä.

Haastattelujen perusteella kohteissa on tilaa vierailijoiden omalle merkityksenannolle ja eriäville tulkinnoille. Jotkut toivoivat, että ”oma” kulttuuriperintökohde voisi innostaa kansalaisia aktiiviseen osallistumiseen muillakin elämänalueilla. Toisaalta haastatteluista välittyi kuva vierailijoista opettamisen kohteina, joilla on vain kapea rooli kulttuuriperinnön säilyttämisessä ja edistämisessä.

Osallistuminen Suomen tulevassa EHL-toiminnassa

Euroopan kulttuuriperintötunnuksessa korostetaan demokratiaa arvona ja sen roolia Euroopan yhdentymisessä. Nyt Suomen liityttyä tunnukseen on aika pohtia, voitaisiinko Suomen tulevissa EHL-kohteissa tuoda esiin demokratiaan ja kansalaisten osallistumiseen liittyvää historiaa – ja nykypäivää.

Esimerkiksi vuonna 1906 säädetty yleinen ja yhtäläinen äänioikeus voidaan nähdä kansainvälisesti merkittävänä kulttuuriperintönä, koska sen myötä naiset saivat sekä äänioikeuden että vaalikelpoisuuden ensimmäisinä Euroopassa.

Voitaisiinko Suomen tulevissa EHL-kohteissa tuoda esiin demokratiaan ja kansalaisten osallistumiseen liittyvää historiaa ja nykypäivää?

Demokratiaan liittyvää kulttuuriperintöä on myös Ruotsin valtiopäivillä vuonna 1766 säädetty painovapausasetus, jonka muotoutumiseen vaikutti olennaisesti Pohjanmaalla kappalaisena toiminut Anders Chydenius. Maailman ensimmäisenä julkisuuslakina asetus poisti ennakkosensuurin ja teki yhteiskunnallisesta keskustelusta ja valtaapitävien arvostelusta sallittua. Ensimmäistä kertaa säädettiin, että hallinnon ja oikeuslaitoksen asiakirjat olivat lähtökohtaisesti julkisia ja kansalaisten käytettävissä.

Suomalaisen koululaitoksen historia puolestaan kertoo tarinaa pyrkimyksistä tasa-arvoon ja kansalaisten mahdollisuuksista hankkia tietoa ja kehittää kriittistä ajattelua ja muita kykyjään toimia demokratiassa. Samoin julkiset kirjastot yhä monipuolisempina kansalaisten kokoontumispaikkoina edistävät tiedon saatavuutta. Valistuneet kansalaisethan ovat demokratian avainpelaajia.

Hakuprosessi ja mahdollinen kulttuuriperintötunnuksen saaminen voisivat auttaa tuomaan päivänvaloon demokratiaa ja sen edellytyksiä niin Suomessa kuin muuallakin ja innostaa kehittämään niitä eteenpäin niihin liittyviä ongelmia tunnistaen ja ratkoen.

Toivottavasti Suomen tulevista EHL-kohteista muodostuu kaikille avoimia yhteisöllisiä foorumeja, jotka herättävät julkista keskustelua. Eri taustoista tulevien yksilöiden ja yhteisöjen täytyy voida osallistua keskusteluun kulttuuriperinnöstä ja mahdollisista EHL-kohteista jo esivalintaprosessin aikana – jotta ne olisivat monimuotoista ja elävää kulttuuriperintöä, jossa menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus kohtaavat.

Politiikan tutkija, YTT Katja Mäkinen työskentelee tutkijatohtorina Euroopan tiedeneuvoston rahoittamassa hankkeessa ”EUROHERIT – Legitimation of European cultural heritage and the dynamics of identity politics in the EU” Jyväskylän yliopiston musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella.

Kirjoitus on osa Näkökulmia kulttuuriperintöön -kirjoitussarjaa.

Julkaisu Euroopan kulttuuriperintötunnus ja kansalaisten osallistuminen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana Lapin toisen maailmansodan tapahtumia, saksalaisaikaa ja Lapin sodan vaikutuksia on käsitelty niin populaarikulttuurissa, museonäyttelyissä kuin akateemisessa tutkimuksessa. Esiin on nostettu vaikeita ja vaiettuja kokemuksia, suomalaissaksalaisen yhteistyön eri ulottuvuuksia ja Lapin sodan aiheuttamien tuhojen pitkäaikaisia vaikutuksia.

Aiempaa tutkimusta täydentävät näkökulmat ja uudet avaukset ovat synnyttäneet keskustelua. Se osoittaa, että Lapin sodan kulttuuriperintö herättää edelleen voimakkaita tunteita monessa suomalaisessa ja että aihepiiriin liittyy aiemmin käsittelemättömiä teemoja.

Lapin sodan kulttuuriperintö herättää voimakkaita tunteita monessa suomalaisessa ja aihepiiriin liittyy aiemmin käsittelemättömiä teemoja.

Lapin maakuntamuseossa on tuotettu ja siellä on ollut esillä useita rohkeita ja koskettavia näyttelyitä. ”Wir waren Freunde – olimme ystäviä. Saksalaisten ja suomalaisten kohtaamisia Lapissa 1940–1944″ –näyttely keskittyi ystävällismielisiin aseveljeyden vuosiin 1940–1944 ennen Suomen ja Saksan välistä Lapin sotaa ja sitä seurannutta tuhoa.

Näyttelyssä esiteltiin runsaasti valokuvia ja esineitä, joista osan museo oli saanut pääosin lahjoituksina sekä paikallisilta asukkailta että alueelle sijoitetuilta saksalaissotilailta ja heidän jälkeläisiltään. Eräs aineistokokonaisuus koostui suomalaisen naisen ja saksalaisen sotilaan rakkaustarinaan liittyvästä kirjeenvaihdosta ja muistoesineistä.

Wir waren Freunde – olimme ystäviä -näyttely sai ennätysyleisön, jonka joukossa oli poikkeuksellisen paljon paikallisia, rovaniemeläisiä kävijöitä. Näyttelyn saama vastaanotto oli pääsääntöisesti varsin myönteistä, mutta niin käsittelytapa kuin näyttelyn markkinointimateriaali tulitikkuaskeineen tulkittiin joidenkin toimesta provokatiiviseksi ja tarkoitushakuiseksi. Näyttelyn tekijät olivat tietoisia markkinointimateriaalinsa tulenarasta potentiaalista ja osasivat odottaa reaktioita näyttelyn rajaukseen liittyen.

Saksalaisaikaa koskevaa näyttelyä seurasi Jari Kosken valokuvanäyttely ”Seitajärvi 1944 – Sota asuu meissä kaikissa”, joka toi esiin Lapin synkkää sotahistoriaa. Siihen kuuluvat neuvostojoukkojen partisaani-iskut vaikuttavat edelleen lappilaisten perheiden ja kylien arjessa kipuna, poissaolona, suruna ja kaipauksena. Suomen valtion pitkään ohittamien tragedioiden muistitietoa on alettua tutkia vasta aivan viime aikoina.

Tänä vuonna Lapin maakuntamuseoon avautui myös uusi perusnäyttelyosio ”Suomi Jäämeren rannalla – Petsamo 1920–1944″, johon liittyy myös Petsamon historiaa monipuolisesti käsittelevä laadukas näyttelyjulkaisu.

Lapin yliopiston kulttuurihistorian tutkijoiden Feeniks–hankkeessa (2011–2017) tarkasteltiin Lapin sodan ja jälleenrakentamisen traumaattisia muistoja ja mielen jälleenrakennusta kulttuurin ja taiteen näkökulmasta. Tutkimushanke nosti esiin sodan tuhon ja sen kiihdyttämän kulttuurisen muutoksen moninaisia vaikutuksia Lapin alueen asukkaiden elämään. Hankeen tutkijoiden ja yhteiskumppanien tutkimuksesta on julkaistu muun muassa artikkelikokoelma Lappi palaa sodasta.

Juuri päättyneessä Helsingin ja Oulun yliopistojen monitieteisessä Lapin synkkä kulttuuriperintö -hankkeessa (2014–2018), jossa itse työskentelin, tutkittiin Suomessa toimineiden saksalaisjoukkojen jälkeensä jättämää materiaalista kulttuuriperintöä ja siihen liitettyjä moninaisia arvoja ja merkityksiä. Hankkeessa paitsi kartoitettiin tutkimattomia Lapin metsistä löytyviä saksalaisten joukkojen tukikohtia ja rakennelmia, kuten vankileirejä, tarkasteltiin myös museoiden olemassa olevia kokoelmia ja näyttelyitä sekä sodan kulttuuriperinnön asiantuntijoiden ja harrastajien asenteita heitä ympäröivien sotahistoriakohteiden kohteluun ja hyödyntämiseen.

Miten sodan materiaalista kulttuuriperintöä kohdellaan ja miten sen kanssa vuorovaikutetaan Lapissa?

Keskeinen lähtökohta oli tarkastella, miten sodan materiaalista kulttuuriperintöä kohdellaan ja miten sen kanssa vuorovaikutetaan Lapissa. Lapin sodassa tuhoutui merkittävä määrä sekä Lapin alueen sotilaallisesta infrastruktuurista että siviiliasutuksesta mukaan lukien irtain omaisuus. Siksi sodanaikainen materiaali on paitsi kierrätettyä ja uudelleenkäytettyä, myös hajanaista ja unohdettua.

Tutkimme myös Lapin toiseen maailmansotaan liittyvän militarian keräilyä. Viimeksi mainittuun liittyy järjestäytynyttä harrastustoimintaa mutta myös harmaalla alueella liikkuvaa, kulttuuriperinnön säilyttämisen näkökulmasta kyseenalaista metallinetsintää, maaston siivousta ja sotaromun kauppaa.

Kun haastattelimme museoiden ja metsähallituksen työntekijöitä, sotahistoriaharrastajia ja kulttuuriperintöaktivisteja, kohtasimme monenlaisia näkökulmia Lapin sotahistoriaan ja kulttuuriperintöön. Hahmotimme muistin politiikan dynamiikkaa, johon liittyy niin paikallinen kuin kansallinen ulottuvuus.

Vaikeaa ja synkkää kulttuuriperintöä?

Lapin synkkä kulttuuriperintö -hankkeemme oli nimetty jo hakemusvaiheessa kiinnittyväksi tiettyyn teoreettiseen käsitteeseen ja tutkimusperinteeseen. Käsite vaikea kulttuuriperintö (difficult heritage) viittaa menneisyyden vaiheisiin, joista muistuttava kulttuuriperintö koetaan jonkun ihmisryhmän toimesta kiusalliseksi, kipeäksi tai häpeälliseksi nykyhetken näkökulmasta.

Se on usein kiistanalaista kulttuuriperintöä (contested heritage), jota ei välttämättä ole historian eri vaiheissa hyväksytty osaksi kansallisia representaatioita tai edes tunnustettu kulttuuriperinnöksi.

Lapin toisen maailmansodan aikaiset kohteet ovat joko kiistanalaisia tai jostain syystä sivuutettu ja unohdettuja kohteita. Vain muutama niistä on saanut Museovirastolta merkittävän kulttuuriperintökohteen statuksen.

Lapin toisen maailmansodan aikaiset kohteet ovat joko kiistanalaisia tai jostain syystä sivuutettu ja unohdettuja kohteita.

Suurin osa kohteista on vailla muistomerkkejä tai tietokylttejä. Monet saksalaisten läsnäolosta kertovista muistomerkeistä, kuten vuonna 1963 perustettu saksalaisten sotilaiden hautausmaa Norvajärvellä, ovat kohdanneet aikanaan vastustusta tai myöhemmin vandalismia.

Monien kohteiden synkkä menneisyys on sivuutettu tai häivytetty uusien rakennusten ja turistikohteiden imagoon sopimattomana, kuten esimerkiksi Rovaniemellä sijaitsevan joulupukin kylän kohdalla.

Monet sotakohteista ovatkin vain iäkkäiden paikallisten asukkaiden tai sotahistoriaharrastajien tiedossa. Tuntemattomuus ja syrjäinen sijainti on kuitenkin myös suojannut niitä esimerkiksi metallinpaljastimia käyttäviltä aarteenetsijöiltä.

Arkeologian ja kulttuuriperinnön tutkimuksen kentällä on havaittu, että vaikeaan kulttuuriperintöön liittyy erilaisia myyttejä, yliluonnollisia kertomuksia, kummittelua ja muita kiehtovia ominaisuuksia, jotka ruokkivat erityistä kiinnostusta makaaberiin historiaan – oli kyse sitten kuolemaan, rikoksiin, sotaan tai sortoon tai kuvitteellisiin kauhuihin liittyvistä kohteista.

Ilmiö on tunnistettu jo vuosikymmeniä sitten turismin tutkimuksessa ja käsitteellistetty synkäksi turismiksi (dark tourism). Synkän turismin ilmentymiin voidaan lukea aiemmin mainittu sotakohteisiin suuntautuva metallinetsijöiden aarteenmetsästys (treasure hunting) ja hautausmaaturismiin kuuluva kummitusjahti (legend tripping).

Synkkä kulttuuriperintö (dark heritage) on yhdistelmä edellisiä käsitteitä. Se korostaa niin kiinnostusta tutkia ja vetoa vierailla erilaisilla historian julmien tapahtumien näyttämöillä kuin poikkeavia lähestymistapoja kulttuuriperintöön. Synkkä kulttuuriperintö ei siis ole aina vain hankalaa ja vaikeaa vaan myös resurssi ja kiinnostuksen kohde.

Vaikeaa tai synkkää kulttuuriperintöä tutkiessa onkin tärkeää ottaa huomioon, että eri ihmisryhmät tulkitsevat historiaa eri tavoin. Kaikki eivät pidä esimerkiksi toiseen maailmansotaan liittyvää kulttuuriperintöä yhtä vaikeana tai synkkänä. Siinä missä toisille sillä on henkilökohtainen ja vakava merkitys, näkevät toiset sen jännittävänä ja kiehtovana. Erilaisten tulkintojen vuoksi sodan kulttuuriperinnön hyödyntäminen vaikkapa matkailussa on hyvin haastavaa.

Osa paikallista ja kansallista historiaa?

Vaikka materiaalista kulttuuriperintöä käsittelevään tutkimukseemme suhtauduttiin pääosin myönteisesti, kohtasimme jonkin verran suoranaista kritiikkiä tutkimushankkeen nimeä ja lähestymistapaamme kohtaan. Monissa paikoissa tutkimusryhmämme otettiin vastaan hieman epäluuloisesti ja tunnustellen.

Huomasimmekin nopeasti, että joillakin paikkakunnilla suhtautuminen ja kiinnostus sodan kulttuuriperintöön noudattelee pitkät perinteet omaavia poliittisia, joissakin tapauksessa paikallispoliittisia, jakolinjoja tai muita jännitteitä ja vastakkainasetteluja – kuten esimerkiksi saamelaisalueen ajankohtaisia kysymyksiä.

Jotkut yksittäiset haastateltavamme Lapin alueella vierastivat nimen sanavalintaa siksi, että he tulkitsivat sen poliittisesti asenteelliseksi: sodanvastaiseksi ja vasemmistosuuntaiseksi. Lisäksi eräät sotahistoriaharrastajat kokivat synkän kulttuuriperinnön leimaavan heidän kiinnostuksen kohteensa arveluttavaksi ja kielteiseksi. Yksi Lapin alueen ulkopuolelta tuleva sotahistoriaharrastajista koostuva kollektiivi kieltäytyi kokonaan yhteistyöstä kanssamme.

Monet haastateltavat kokivat käsittelyn tarpeellisena ja tervetulleena, sillä se on väistämättä osa alueen, yhteisöjen ja perheiden historiaa, jonka läsnäoloon he ovat arjessaan tottuneet.

Yllätykseksemme suurin osa haastateltavistamme Lapin alueen asukkaista, mukaan lukien sodan kulttuuriperinnön harrastajat ja kulttuuriperintötyön ammattilaiset, ei pitänyt Lapin toisen maailmansodan aikaisia tapahtumia, kokemuksia ja sodan aineellista kulttuuriperintöä mitenkään vaikeana eikä edes kovin kiusallisena puheenaiheena. Sen sijaan monet haastateltavat kokivat sen käsittelyn tarpeellisena ja tervetulleena, sillä se on väistämättä osa alueen, yhteisöjen ja perheiden historiaa, jonka läsnäoloon he ovat arjessaan tottuneet.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö aihepiiriin liittyisi myös kipeitä kokemuksia. Niistä ei ole suinkaan vaiettu perhepiirissä ja kyläyhteisöissä, vaan surullisten tapahtumien paikat ja niihin liittyvät kertomukset elävät paikallisessa muistitiedossa. Tieto kulttuuriperintökohteista ja niihin liittyvistä merkityksistä ja kertomuksista ei kuitenkaan ole välttämättä ulkopuolisten, esimerkiksi Metsähallituksen tai museoviranomaisten, tiedossa – alueella vierailevista retkeilijöistä puhumattakaan.

Toisen maailmansodan aikaisia sotakohteita ei tällä hetkellä hyödynnetä juurikaan Lappiin suuntautuvassa matkailussa. Tutkimushankkeemme lisäsi omalta osaltaan paikallisten kiinnostusta sodan kulttuuriperintöä kohtaan, ja keskusteluja sota-aikaisten kohteiden saavutettavuudesta esimerkiksi kylttien ja virtuaalisten sisältöjen avulla on käyty esimerkiksi Inarissa.

Lapin sodan kulttuuriperinnön hyödyntäminen olisi merkityksellistä paitsi matkailuelinkeinon edistämisen, myös paikallisen identiteetin kannalta. Näin Lapin sodan aikaiset tapahtumat tulisivat näkyväksi osaksi alueellista historiaa, ja niiden paikoilla vierailevat matkailijat saisivat tietoa toisen maailmansodasta monitahoisista vaikutuksista sekä Lapin sodasta osana kansallista ja ylikansallista historiaa.

Käsittelemme Wir waren Freunde – olimme ystäviä -näyttelyn kävijäkyselyn tuloksia piakkoin julkaistavissa suomen- ja englanninkielisissä artikkeleissamme Suomen Museossa ja Difficult Issues -artikkelikokoelmassa. Lisäksi tässä kirjoituksessa esitettyjä ajatuksia pohditaan tarkemmin teksteissä, jotka ilmestyvät Ethnologia Fennican ja Ethnologia Europaean tulevissa numeroissa sekä Encyclopedia of Global Archaeology -kokoelmassa.

Etnologi, FT Eerika Koskinen-Koivisto työskenteli tutkijatohtorina Suomen Akatemian rahoittamassa Lapin synkkä kulttuuuriperintö -hankkeessa Helsingin yliopistossa ja on jatkanut tutkimusta toisen maailmansodan kulttuuriperinnöstä ja perhehistorioista Jyväskylän yliopistossa.

Kirjoitus on osa Näkökulmia kulttuuriperintöön -kirjoitussarjaa.

Julkaisu Lapin sodan kulttuuriperintö ja muistin politiikka ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Itämeri on ollut viime aikoina esillä ennätyksellisen paljon. Kesä 2018 piirtyy historiaan sinileväkesänä: julkisuudessa on käyty keskustelua Itämeren ympäristöongelmien syistä ja torjunnan keinoista. Hallitus päätti vastikään panostaa merkittävän summan Itämeren suojeluun.

Huoli meriympäristön tilasta ei sinänsä ole uusi ilmiö. Jo 1970-luvun alussa Itämerestä puhuttiin maailman saastuneimpana merenä ja vaadittiin kiireellisiä toimia meren pelastamiseksi.

Itämeri voi toimia aikakoneena suuriin ympäristömuutoksiin sopeutumisessa.

Vaatimukset johtivat Itämeren ympäristönsuojelun institutionalisoitumiseen. Neuvostoliiton hajoaminen edisti konkreettisia merensuojelutoimia kuten Pietarin yhdyskuntajätevesien puhdistamista ja herätti toiveita erityisesti Suomenlahden tilan paranemisesta. Vuonna 2008 Elinkeinoelämän valtuuskunnan arvo- ja asenneraportti nimesi Itämeren ympäristönsuojelun Suomen ulkopolitiikan tärkeimmäksi tehtäväksi.

Vaikka  erilaisia merensuojelutoimenpiteitä on tehty, ilmastonmuutos, jonka ilmentymänä myös kuluneen vuoden poikkeuksellisia sääoloja voidaan osittain pitää, uhkaa tehdä tyhjäksi ponnistelut erityisesti rehevöitymisen suhteen. Sademäärän kasvu lisää muun muassa sinileviä aiheuttavaa ravinnehuuhtoumaa ja voi epäsuorasti vaikuttaa myös suolavesipulsseihin, happikatoon ja eliöyhteisöihin.

Tieteen aikakone

Joukko arvovaltaisia tutkijoita esitti vastikään Science Advances -lehdessä, että Itämeri voi toimia aikakoneena suuriin ympäristömuutoksiin sopeutumisessa.

Ajatus perustuu toteamukseen siitä, että koska elämä on lähtöisin merestä ja meri on maapallon tärkein elinympäristö, ymmärryksemme nykyisistä ekologisista muutoksista täytyy perustua menneiden ja nykyisten merien seikkaperäiseen tarkasteluun.

Meri on tärkeä erilaisten ympäristömuutosten tutkimuksen laboratorio ja voi myös toimia esimerkkinä sille, miten ilmastonmuutosta tulisi pyrkiä torjumaan ja miten siihen voi sopeutua.

Itämeren ekosysteemi on yksi maailman eniten tutkituista ympäristöistä.

Kirjoittajien mukaan ne merialueet, joilla muutos on ollut nopeaa, voivat toimia aikakoneina tarkastella, ennustaa ja hallita kehitystä hitaampien muutosten merialueilla. Monet muutokset, joita muualla vielä odotellaan, ovat jo toteutuneet Itämeren ekosysteemissä. Matalana ja suljettuna murtovesialtaana Itämeri on erityisen herkkä ympäristökuormitukselle.

Itämeren ekosysteemi on yksi maailman eniten tutkituista ympäristöistä. On olemassa pitkäaikaisen seurannan aikasarjoja, jotka mahdollistavat esimerkiksi ilmastonmuutosten vaikutusten tutkimisen tai sen, että voidaan arvioida suojelutoimenpiteiden tehokkuutta tietyllä aikavälillä.

Itämeri myös havainnollistaa, miten nopeasti etenevät globaalit muutokset kuten lämpenevä merivesi ja lisääntyvä sademäärä voivat hetkessä vesittää tehtyjen suojelutoimenpiteiden vaikutukset.

Suojelupolitiikan aikakone

Itämeren ympäristöä voi pitää aikakoneena myös poliittisessa mielessä – Itämeri oli ensimmäinen meri, jonka suojelusta kokonaisuudessaan sovittiin kansainvälisellä sopimuksella. Itämeren ympäristönsuojelua on kansainvälisestikin käytetty malliesimerkkinä onnistuneesta ympäristödiplomatiasta.

Aikakoneartikkelin kirjoittajat korostavat, että Itämeren ympäristönsuojelu sijoittuu Itämeren rantavaltioiden poliittisella agendalla pääsääntöisesti verrattain korkealle. Monenlaiset politiikat, strategiat, ohjelmat, lait, säädökset ja muut järjestelyt ohjaavat Itämeren suojelua hallinnan eri tasoilla.

Suojelutoimenpiteet ovat myös saaneet aikaan tiettyjä myönteisiä kehityskulkuja: ravinnepäästöjä sekä myrkkyjen kertymistä on onnistuttu vähentämään ja jo kadonneita lajeja on palannut Itämerelle. Useimmilla maailman muilla merialueilla tällainen sääntely ja siihen pohjaava toiminta ovat vielä utopiaa.

Kokemuksellinen tieto esiin

Jotta Itämeri-aikakone olisi täydellinen, tulisi tarkastelu ulottaa paikalliseen tietoon ja kokemuksiin sekä niiden merkitykseen merensuojelussa.

Suomessa on runsaasti rantaviivaa ja maailmanlaajuisestikin ainutlaatuinen saaristo. Rannikolla ja saaristossa on paljon elämää ja elinkeinoja — vapaa-ajanasutusta, turismia, kalastusta – jotka ovat monin tavoin kytköksissä meren hyvinvointiin ja joiden piirissä on jouduttu sopeutumaan ympäristömuutoksiin.

Paikallisia toimijoita on kuultava, jotta ympäristöön liittyvä päätöksenteko koettaisiin reiluksi ja oikeudenmukaiseksi ja tehdyt päätökset toteutuisivat konkreettisina suojelutoimenpiteinä.

Niinpä paikallisilla toimijoilla on paljon kokemusperäistä tietoa paitsi Itämeren ekologiasta, myös esimerkiksi sääoloista ja muuttuvasta ilmastosta ja sen vaikutuksista sekä lajiston muutoksista.

Tätä tietoa ei ole kovin ponnekkaasti hyödynnetty suojelutoimien tukena. Vastakkainasettelut esimerkiksi kalastajien ja suojelijoiden kesken ovat välillä pahoin kärjistyneitä, usein turhaan.

Paikallisia toimijoita on kuultava, jotta ympäristöön liittyvä päätöksenteko koettaisiin reiluksi ja oikeudenmukaiseksi ja jotta tehdyt päätökset toteutuisivat konkreettisina suojelutoimenpiteinä.

Ympäristöä koskeva kulttuuriperintö

Suuria ympäristömuutoksia ja niihin sopeutumista koskeva tutkimus hyötyy suuresti siitä, että tarkastellaan sitä, miten ihmiset ovat eläneet ympäristömuutosten keskellä, kuinka he kokevat muutokset ja selittävät niitä sekä minkälaisia sopeutumisen keinoja he ovat löytäneet.

Ympäristön ”lukutaito”, sitä koskeva tieto ja kokemus, ovat kulttuuriperintöä, jota ei aina ole mahdollista sanallistaa. Tällaista tietoa voidaan nimittää ympäristöä koskevaksi kulttuuriperinnöksi (environmental heritage). Käsite korostaa tiedon ja kokemuksen historiallisuutta ja kerrostuneisuutta.

Esimerkiksi globaalia ilmastonmuutosta koskevat ideat kietoutuvat paikalliseen, koska ne rakentuvat suhteessa konkreettisiin luonnossa tapahtuviin muutoksiin kuten vuodenaikojen vaihteluun tai vaikkapa vieraslajien yleistymiseen.

Myös aika-aspekti on olennainen – menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus ovat yhteenkietouma, jossa kaikki ulottuvuudet ovat olennaisia tulevaisuuden mahdollistamiseksi ja josta juuri paikallisilla on konkreettista tietoa ja kokemusta. Kuten Hannes Peltonen toteaa, ilmastonmuutoksen ymmärtäminen ja hallinta vaativat vuosikymmenten näkökulman.

Itämeri aikakoneena -ajatukseen on siten lisättävä myös ajatus siitä, että ympäristöä koskevaa kulttuuriperintöä tulee hyödyntää ympäristömuutosten tutkimisessa, niiden torjumisessa ja niihin sopeutumisessa. Tämän perinnön huomioiminen auttaa myös rakentamaan ja vahvistamaan sellaisia Itämereen liittyviä yhteisöllisiä identiteettejä, jotka edistävät ympäristönsuojelua ja yhteisen hyvän vaalimista sekä lisäävät erilaisten poliittisten päätösten yhteiskunnallista hyväksyntää.

Nina Tynkkynen on politiikan tutkimuksen apulaisprofessori Åbo Akademin The Sea -tutkimusyksikössä. Hän johtaa Suomen Akatemian rahoittamaa hanketta Living with the Baltic Sea in a changing climate: Environmental heritage and the circulation of knowledge.

Kirjoitus on osa Näkökulmia kulttuuriperintöön -sarjaa.

Julkaisu Itämeri aikakoneena: Ympäristöön liittyvän kulttuuriperinnön hyödyntäminen merensuojelussa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kulttuuriperinnöllä on ollut keskeinen rooli, kun erilaisia kansallisia ja alueellisia kulttuureja on määritelty. Viime vuosina kulttuuriperinnöstä on muodostunut myös keskeinen osa Euroopan unionin identiteettipolitiikkaa.

EU:n kulttuuriperintöohjelmia kuvaa erityisesti halu korostaa yhteistä eurooppalaista kulttuuriperintöä – eurooppalaista yhtenäisyyttä, joka yltää poliittista ja taloudellista yhtenäisyyttä laajemmalle.

Osana tätä kulttuuriperinnön laajenevaa merkitystä EU on julistanut vuoden 2018 kulttuuriperinnön vuodeksi (European Year of Cultural Heritage, EYCH). Yleisien tavoitteiden ohella EYCH ja kulttuuriperintö laajemmin on valjastettu monimuotoisuuden käsittelyyn ja muun muassa välineeksi pakolaisten integraation tukemiseen.

EU on julistanut vuoden 2018 kulttuuriperinnön vuodeksi.

Eurooppalaisen kulttuuriperinnön ja kasvavien vähemmistöjen oman kulttuurin tukeminen ei kuitenkaan aina mahdu saman agendan alle. Eurooppalaisesta kulttuuriperinnöstä keskusteltaessa meidän tuleekin miettiä, onko kyse kansallisten perinteiden yhteissummasta vai jostain niitä suuremmasta. Voiko ajatus eurooppalaisesta kulttuuriperinnöstä ylittää rajan ”eurooppalaisen sivilisaation” ja sen ”toisien” välillä? Ja miten raja EU:n ja laajemman Euroopan välillä määrittyy näissä keskusteluissa?

Kriittisen kulttuuriperinnön tutkijat, kuten Rodney Harrison, Sharon Macdonald ja Laurajane Smith, korostavat kulttuuriperinnön määrittelemisen diskursiivista ja poliittista puolta. He pyrkivät osoittamaan, kuinka kulttuuriperintöön sitoutuvien merkitysten määrittely on erilaisten, usein kilpailevien valtasuhteiden läpäisemä poliittinen kenttä. Tuuli Lähdesmäki on tuonut tätä tutkimusotetta vahvasti myös keskusteluihin EU:n kulttuuriperinnöstä.

Erilaisten valtarakenteiden kritiikin ohella keskeisenä osana kriittisen kulttuuriperinnön tutkimusta ovat kysymykset siitä, kenen ehdoilla kulttuuriperinnön kentällä toimitaan, kenen tarinoilla on merkitystä ja kenen muistot ovat osa laajempaa muistamisen perinnettä. Kun puhumme meidän kulttuuriperinnöstämme, keitä ”me” tässä keskustelussa olemme?

Keitä ”me” olemme?

Kulttuuriperinnön ohella akateeminen historiankirjoitus on otettu viime vuosina osaksi EU:n identiteettipolitiikkaa. Kun katsomme historiaan, voimme kuitenkin huomata, kuinka menneisyydessä ei ole luontaisesti ollut yhtenäistä eurooppalaisuutta tai suomalaisuutta.

Sen sijaan suomalaisuus, niin kuin mikä tahansa muukin yhtenäiseksi väitetty kulttuuri, on ennemminkin moninainen rakennelma, jota on vuosikymmenien ja -satojen kuluessa rakennettu historiankirjoituksen ja kulttuuriperinnön kaltaisten ideoiden avulla.

Ajatus yhtenäisestä kulttuurista on aina seurausta yhtäaikaisesta erojen häivyttämisestä ja uusien luomisesta. Yhtenäisyyteen sisältyy erilaisuuden rajan määrittelyä ja tuon rajan suojelemiseen tähtäävää väkivaltaa.

EU on pyrkinyt tukemaan käsitystä moninaisesta Euroopasta, joka ei ole ainoastaan valtioidensa summa vaan moninaisuudessaan jotain sitäkin monimuotoisempaa.

Schengen-sopimuksen määrittelemässä Euroopassa sisäisten rajojen korostaminen on niin poliittisesti kuin kulttuurisestikin ongelmallista. Niinpä eurooppalaista kulttuuriperintöä on rajojen sijaan pyritty määrittelemään erityisesti erilaisuuden ja moninaisuuden kautta. EU on pyrkinyt tukemaan käsitystä moninaisesta Euroopasta, joka ei ole ainoastaan valtioidensa summa vaan moninaisuudessaan jotain sitäkin monimuotoisempaa.

Kulttuuriperintöä ei kuitenkaan voi olla olemassa ilman rajoja. Vain määrittelemällä rajan meidän kulttuuriperintömme ja muiden kulttuuriperinnön välille voimme määritellä, mitä oma kulttuuriperintömme on. Usko rajoihin voi kuitenkin olla myös vaarallista.

Onko ”meistä” moneksi?

Eurooppaan ja sen rajoihin on aina liitetty monia tulkintoja. Euroopan ja EU:n välisen rajan hämärtyminen on yksi viimeisimmistä. Kenties olisikin tarpeen puhua Euroopasta ja EUroopasta – EU:n määrittelemästä Euroopasta – toisistaan erillisinä käsitteinä.

Ulkoisten rajojen ohella Euroopan sisäisillä rajoilla on keskeinen rooli, kun määrittelemme, mitä eurooppalainen kulttuuriperintö on – tai voisi olla.

Euroopan sisäisilläkin rajoilla on keskeinen rooli, kun määrittelemme, mitä eurooppalainen kulttuuriperintö on – tai voisi olla.

EU:n moninaisuuden retoriikkaa on kritisoitu laajasti, sillä kosmopoliittisten ideaalien ja rajojen murtamisen ja ylittämisen sijaan se on ajoittain päätynyt vahvistamaan rajoja EU:n jäsenmaiden kansallisten kulttuurien välillä. Juuri erojen korostaminen on nähty todisteena kulttuurien moninaisuudesta, siitä, että EUrooppa koostuu monista toisistaan erillisistä kulttuureista.

Kulttuuriperintökentällä yksi keskeinen kritiikki on se, kuinka moninaisuuden nimissä on yhtenäisyyden sijaan päädytty korostamaan kansallisia eroja. Näin on rakennettu Eurooppaa, joka koostuu moninaisista toisistaan eroavista kulttuureista.

Tämä on monin paikoin pelkistänyt ajatukset moninaisuudesta Euroopan valtioiden väliseksi suhteeksi laajemman erilaisuuden hyväksymisen kustannuksella ja jättänyt monet ylirajaiset kulttuuriperinnön muodot marginaaliseen asemaan.

Tällainen kansallisten kulttuurien voimaannuttaminen voi osaltaan myös kietoutua nousevan oikeistopopulismin, maahanmuuttovastaisuuden ja rasismin kierteeseen Euroopassa. Argumentit kansallisen kulttuuriperinnön vaalimisen tärkeydestä ja kansallisten kulttuurien ainutlaatuisuudesta toistuvat äärioikeiston maahanmuuttovastaisissa sloganeissa uusiin merkityksiin sidottuina.

Onko Euroopassa laajasti vaikuttava oikeistopopulistinen liikehdintä ja siihen liittyvä maahanmuuton vastainen ajatusmaailma osa Euroopan kulttuuriperintöä, osa meille yhteisiä arvoja ja osa meidän kollektiivista muistiamme?

Viime vuonna Brysselissä Euroopan parlamentin aloitteesta avattu EU:n viimeisin historiaprojekti, Euroopan historian talo, nostaakin näyttelyssään esiin tärkeän kysymyksen – onko Euroopassa laajasti vaikuttava oikeistopopulistinen liikehdintä ja siihen liittyvä maahanmuuton vastainen ajatusmaailma osa Euroopan kulttuuriperintöä, osa meille yhteisiä arvoja ja osa meidän kollektiivista muistiamme?

Vai voiko eurooppalainen kulttuuriperintö muodostua voimaksi, joka ulossulkemisen, syrjinnän ja vihan sijaan on voimavara erilaisuutta arvostavalle yhteiskunnalle?

Kulttuuriperinnön ja siihen liittyvien arvojen dekolonisoiminen on yksi keino lähteä purkamaan tätä kulttuuriperinnön, eurooppalaisuuden ja kansallisten identiteettien suhdetta erilaisuuteen. Mutta mitä kulttuuriperinnön dekolonisoiminen itse asiassa tarkoittaa?

Jälkikoloniaalista dekoloniaaliin

Monet jälkikoloniaalin teorian tutkijat ovat korostaneet, että voimme elää kolonialismin jälkeen, mutta emme ilman sitä. Käsite jälkikoloniaali (postcolonial) korostaa ajallisen merkityksen, jonkin jälkeen tulevan, lisäksi kolonialismin jälkeensä jättämiä jälkiä.

Kulttuuriperinnön yhteydessä dekolonisoinnissa onkin kolonialismin lopettamisen sijaan kyse noiden jälkien purkamisesta niin politiikan, talouden, kulttuurin kuin myös erilaisten valtarakenteiden tasolla. Tavoitteena ei voi olla paluu johonkin kolonialismia edeltäneeseen tilaan. Dekolonisaation tulee suunnata tulevaisuuteen ja pyrkiä luomaan uutta.

Tavoitteena ei voi olla paluu johonkin kolonialismia edeltäneeseen tilaan.

Kriittisen kulttuuriperintötutkimuksen kentällä erilaiset aloitteet kulttuuriperinnön dekolonisoimiseksi ja siihen kietoutuneiden valtarakenteiden muuttamiseksi ovat muotoutuneet keskeiseksi.

Usein dekolonisoiminen nähdään suppeasti. Silloin se sidotaan ainoastaan kolonialismiin suoraan kiinnittyneen kulttuuriperinnön uudelleenarviointiin, erilaisen kolonialismiin kietoutuneen esineistön omistajuuteen liittyviin kysymyksiin tai marginalisoitujen toimijoiden, kuten alkuperäiskansojen, oikeuksiin määritellä itse omaa kulttuuriperintöään.

Nämä ovat jo itsessään suuria ja tärkeitä muutoksia ajavia prosesseja, mutta omasta mielestäni dekolonisoiminen luo mahdollisuuksia vielä huomattavasti laajemmalle ja perustavammalle kulttuuriperinnön uudelleenmäärittelylle.

Kulttuuriperinnön koloniaalisuus

Kulttuuriperinnön käsitettä on kritisoitu sen eurokeskeisyydestä ja länsimaisten arvojen ylikorostamisesta. Juuri tällä saralla piilevät kulttuuriperinnön dekolonisoinnin suurimmat haasteet. Kulttuuriperintöön sidottujen arvojen avaaminen voikin pohjimmiltaan haastaa sen, mitä kulttuuriperintö merkitsee meille, ja osaltaan tehdä näkyväksi kulttuuriperinnön poliittisuutta.

Kulttuuriperinnön kolonialistisen ja rasistisen perinnön purkaminen nostaa kysymykset kulttuurisesta omimisesta ja rodullistamisesta myös eurooppalaisen kulttuuriperinnön keskiöön.

Ensimmäiset ajatukset kulttuuriperinnöstä ovat peräisin ajalta, jolloin nationalismi ja kansallisvaltioajattelu alkoivat levitä ympäri Eurooppaa. Kulttuuriperintöä ei kuitenkaan käytetty ainoastaan kansallisten identiteettien luomiseen, vaan ajatuksilla kulttuuriperinnöstä legitimoitiin myös kolonialismiin tiukasti kietoutuneita rasistisia kulttuurihierarkioita.

Siinä missä Eurooppaa kuvastivat taide, kansakunnat ja ”sivilisaatio”, muu maailma nähtiin kädentaitojen, heimojen ja alkukantaisuuden prisman kautta. Kulttuuriperinnön oman kolonialistisen ja rasistisen perinnön purkaminen nostaa muun muassa kysymykset kulttuurisesta omimisesta ja rodullistamisesta myös eurooppalaisen kulttuuriperinnön keskiöön.

Jälkikoloniaalia kuulumista

Erilaisten kulttuuriperintöön kietoutuneiden arvojen purkaminen haastaa meidät arvioimaan uudelleen kulttuuriperinnön ja identiteettien välistä suhdetta. Kulttuuriperintö on usein nähty ennen kaikkea keinona luoda ja oikeuttaa erilaisia kulttuurisia ryhmäidentiteettejä.

Tämä on suurissa määrin myös se lähestymistapa, jonka EU on ottanut kulttuuriperintöön. Yhtenäisen eurooppalaisen identiteetin ohella EU korostaa tarvetta tukea kansalaisten kuulumisen tunnetta Eurooppaan. Juuri tässä piilee osittain EU:n kulttuuriperintöpolitiikan vaikeus.

Yhtenäisen eurooppalaisen identiteetin ohella EU korostaa tarvetta tukea kansalaisten kuulumisen tunnetta Eurooppaan.

Jos kulttuuriperintö nähdään kansallisten kulttuurien ja identiteettien rakennusaineena, kuinka ajatusta eurooppalaisesta kulttuuriperinnöstä voitaisiin käyttää osana tukemaan kansallisidentiteettejä laajempaa käsitystä eurooppalaisesta kuulumisesta? Kuinka tuon eurooppalaisen kulttuuriperinnön idean alle voidaan ottaa eurooppalaisiksi vähemmistöiksi identifioitavia jälkikoloniaaleja ryhmäidentiteettejä, joiden alemmuuden rakentamiseen sitä on historiallisesti käytetty?

Valtarakennelmien purkamisen ohella yhtenä ratkaisuna tähän ongelmaan on nähty erilaisten kulttuurien välisten monisyisten yhteyksien korostamista. Näitä niin sanottuja sotkeutumia (entanglements) ovat korostaneet niin jälkikoloniaalin teorian tutkijat, kuten Edward Said, Stuart Hall ja Gurminder Bhambra, kuin myös eurooppalaisen kulttuuriperinnön tutkijat kuten Gerard Delanty.

Sotkeutumien esiin nostaminen on kuitenkin haastava prosessi. Valtaosa Euroopan kulttuuriperintövuoteen sidotuista tapahtumista korostaa erilaisia kansallisia tai alueellisia kulttuuritraditioita ja niiden omintakeisuutta, ei niiden sisältämiä moninaisuuksia ja samankaltaisuuksia.

Samoin valtaosa kulttuuriperintövuoteen sisällytetyistä maahanmuuttoon kiinnittyvistä aloitteista on pyrkinyt luomaan mahdollisuuksia ylläpitää maahanmuuttajien ja pakolaisten omia kulttuurisia traditioita. Tämä on vahvistanut entisestään käsitystä maahanmuuttajien kulttuuriperinnöstä Euroopan kulttuuriperinnöstä irrallisena ilmiönä.

Kohti avoimempaa käsitystä Euroopasta

Oikeuden vaalia omaa kulttuuriperintöä tulee olla ensisijainen prioriteetti. Silti sen rinnalle täytyy löytää eurooppalaisuuden kertomuksia, jotka mahdollistavat Euroopan ulkopuolisten maahanmuuttajien moninaisen ja rikkaan kulttuuriperinnön näkemisen osana yhteistä eurooppalaista kulttuuriperintöä.

EU:n tulisi löytää keinoja päästä eroon taipumuksesta ymmärtää moninaisuus eroja korostavana tekijänä.

Esimerkkejä Euroopan ja Euroopan ulkopuolisen maailman rajoja rikkovista aloitteistakin löytyy. Osana kulttuuriperinnön teemavuotta Europeana-verkoston kokoama Migration–portaali on onnistunut tuomaan sekä Euroopan sisäisten muuttajien, Euroopasta muualle muuttavien että Eurooppaan sen ulkopuolelta saapuvien ihmisten tarinat tasavertaisina kuvauksina Euroopan monimuotoisuudesta ja Eurooppaa monilla tavoin määrittelevästä jatkuvasta muuttoliikkeestä.

Laajentaakseen käsitystä eurooppalaisuudesta ja siihen kuuluvista ihmisistä eurooppalaisten kulttuuriperintötoimijoiden ja EU:n tulisikin löytää keinoja päästä eroon taipumuksesta ymmärtää moninaisuus eroja korostavana tekijänä. Myös kansallisilla toimijoilla on tässä prosessissa keskeinen asema.

Jotta voisimme avata kulttuuriperinnön merkityksiä kohti inklusiivisempia muotoja, meidän tulisi päästä eroon moninaisuudesta kulttuurien välistä suhdetta kuvaavana käsitteenä ja pyrkiä moninaisuuteen, joka korostaa kulttuurien sisäistä moniäänisyyttä.

FM, YTM Johanna Turunen työskentelee tohtorikoulutettavana Euroopan tiedeneuvoston projektissa ”EUROHERIT – Legitimation of European cultural heritage and the dynamics of identity politics in the EU”. Projekti toimii Jyväskylän yliopiston musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella.

Julkaisu Euroopan kulttuuriperintöä dekolonisoimassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kuuntele artikkeli Marianne Sandelinin lukemana:

Tutkin väitöskirjassani saamelaisen nykyrunouden saamelaiskuvastoja eli saamelaisten omakuvia. Ne kumpuavat saamelaiskulttuurin sisältä, saamelaisena elämisen kokemuksista ja halusta saada saamelaisten oma ääni kuuluville.

Näitä omakuvia voi verrata valtakulttuurin tuottamiin saamelaiskuviin ja julkisessa keskustelussa esiintyviin mielikuviin saamelaisista. Erityisesti turisteille suunnatussa materiaalissa eksotisoiva kuva tulen äärellä rumpua lyövistä mystisistä saamelaisista on edelleen elinvoimainen.

Vanha stereotypia juoposta likaisesta lappalaisesta on sen sijaan väistymässä. Sen karnevalisoivat ja ottivat haltuun Märät säpikkäät jo joitakin vuosia sitten esiintyessään sketsisarjassaan rivoja puhuvina helsinkiläisalkoholisteina Leilana ja Lailana.

Runoilija Niillas Holmberg totesi Ylen haastattelussa syksyllä 2016, että uudeksi stereotypiaksi tuntuu muodostuvan kuva saamelaisesta mielensäpahoittajana, joka kitisee oikeuksistaan ja ylireagoi esimerkiksi siihen, kun ulkopuoliset pukeutuvat saamenpukujäljitelmiin eli feikkisaamenpukuihin.

Uudeksi stereotypiaksi tuntuu muodostuvan kuva saamelaisesta mielensäpahoittajana.

Holmberg pohtii: ”Voisi ajatella, että kyse on tärkeämmistäkin asioista, kuten oikeudesta kieleen, kulttuuriin ja maahan. Joten miksi me paasaamme vaatteista?”

Feikkipukujen lähihistoriaa

Kun pukukysymystä vähätellään, ei nähdä sen taustalla vaikuttavaa laajempaa historiallista ja kulttuurista taustaa. Tähän taustaan kuuluvat esimerkiksi niin kutsutun asuntolasukupolven kokemukset, joita on kuvattu paljon saamelaisessa kirjallisuudessa.

Monet saamelaislapset asuivat 1950–1970-luvulla pitkiä aikoja koulujen asuntoloissa, joissa heidän vaatteitaan ja tapojaan usein pilkattiin. Suuri osa lapsista ei osannut kouluun tullessaan sanaakaan suomea, mutta silti saamen puhuminen kiellettiin.

Kun pukukysymystä vähätellään, ei nähdä sen taustalla vaikuttavaa laajempaa historiallista ja kulttuurista taustaa.

Esimerkkejä löytyy lähempääkin historiasta. 1980-luvulla näkyvin saamelaisuuden representaatio Suomessa oli sketsisarja, jossa nokinaamaiset ”nunnuka-miehet” hyppivät likaisissa heinähatuissaan viinakasseja kilistellen. Suomalainen matkailuteollisuus on puolestaan jo vuosikymmenten ajan hyödyntänyt erilaisia saamenpukujäljitelmiä.

Tuhannet Lapin-turistit ovat saaneet seurata oppaita, jotka ovat pukeutuneet Kiinassa tehtyihin ”neljäntuulenlakkeihin” – siitä huolimatta, että saamelaiset ovat aktiivisesti vastustaneet tätä käytäntöä kohta 30 vuotta.

Kun seuraa saamenpukukeskustelua sosiaalisessa mediassa, törmää usein tietämättömyyteen, vihamielisyyteen ja, mikä surullisinta, myös täydelliseen haluttomuuteen ymmärtää saamelaisten näkökulmaa ja kokemusta. Pahimmillaan jopa poliittisesti valtaapitävässä asemassa olevat ihmiset syyttävät saamelaisia aggressiivisuudesta ja fundamentalismista.

Parhaimmillaan nöyrrytään pahoittelemaan feikkisaamenpukujen aiheuttamaa mielipahaa. Sanamuoto on silloin usein ”anteeksi, jos olen loukannut”. Onneksi on myös iloisia poikkeuksia, joissa myönnetään virhe, korjataan se ja luvataan tutustua paremmin saamelaiseen kulttuuriin.

Saamelaiset kuvataiteilijat Marja Helander ja Outi Pieski ovat ottaneet näkyvästi osaa saamenpukukeskusteluun. Helanderin mukaan siihen kuuluu se, että valtaväestö loukkaantuu vähemmistöjen loukkaantumisesta. ”Länsimaisessa kulttuurissa elää hyvin vahvana ajatus siitä, että kaikki materiaali on käytettävissä”, sanoo Pieski. ”Jos sen käytön kieltää, on länsimaista vapautta loukattu”, Helander lisää.

Saamenpuku – iloa, ylpeyttä ja kipua

Loukkaantumisen kulttuurista on keskusteltu vastikään Nuori Voima -lehden nettisivuilla. Keskustelu virisi Antti Hurskaisen esseestä, jossa kirjoittaja rinnastaa Koko Hubaran Ruskeat tytöt -esseekokoelman ja Timo Hännikäisen Lihamylly-teoksen.

Nuori Voima julkaisi sivuillaan neljä näkökulmaa Hurskaisen esseeseen. Yhden näkökulman esitti toimittaja Iida Sofia Hirvonen: ”On irvokasta, kun valkoiset ihmiset määrittelevät, mitä rasismi on tai ei ole, ja missä kohdin siitä ’loukkaantuminen’ on aiheellista ja milloin turhaa uhriutumista.”

Tämä lause tiivistää mielestäni myös saamenpukuun liittyvän keskustelun. Väännetään se vielä rautalangasta: valtaväestöön kuuluvilla ei ole oikeutta määritellä, saavatko saamelaiset loukkaantua oman kulttuuriperintönsä hyväksikäytöstä. Jos feikkisaamenpukujen käyttäminen on saamelaisten mielestä loukkaavaa, se on loukkaavaa, eikä sitä voi kukaan tulla kiistämään puhumalla uhriutumisesta, loukkaantumisen kulttuurista tai tyhjän valittamisesta.

Valtaväestöön kuuluvilla ei ole oikeutta määritellä, saavatko saamelaiset loukkaantua oman kulttuuriperintönsä hyväksikäytöstä.

Ei voi kuin ihmetellä häikäilemättömyyttä, jolla saamelaiskulttuuria ja pukuperinnettä kenties vain pinnallisesti tuntevat ihmiset ottavat oikeudekseen kommentoida saamenpuvun merkityksiä ja siihen liittyviä oikeuksia tai neuvoa saamelaisia, minkälaisia tunteita feikkipukujen pitäisi heissä herättää.

Saamelaiskulttuurin ulkopuolisen voi tietysti olla vaikea ymmärtää, että saamenpuku eli gákti ei ole vain vaate. Se on kuulumisen ja erottautumisen merkki. Gákti kertoo kuulumisesta paitsi saamen kansaan myös tiettyyn alueeseen, paikkaan ja sukuun. Puvuissa näkyy käsityöperinteen ylisukupolvinen jatkumo. Silti se on elävää perinnettä nykyaikaisine muotivirtauksineen.

Saamenpuku on aina kantajalleen tehty, ja se on usein sukulaisen tekemä. Puvun malleja ja myös sen pukemista määrittää tapaoikeus, joka säätelee niin kengänpaulojen kiertosuuntaa, huivin sitomista, korujen kiinnittämistä kuin hapsujen asetteluakin.

Gákti on saamelaisuuden ilmaisemista. Se on ilon, ylpeyden ja myös kivun aiheuttaja. Se kantaa mukanaan muistoja epätasa-arvon historiasta, mutta kertoo ennen kaikkea saamelaisen kulttuurin elinvoimasta.

Nyt voi kysyä, ja ihan aiheesta, millä oikeudella minä, umpisuomalainen kirjallisuudentutkija, esitän näkemyksiä saamenpuvun merkityksestä. Minulla ei ole omakohtaista kokemusta saamelaisena elämisestä tai saamenpukuun pukeutumisesta – ellei lasketa sitä, että viidennellä luokalla pidin esitelmän saamelaisista pukeutuneena naapurilta lainattuun gáktiin.

Nuoruusiän suunnitelmani saamelaisen poronhoitajan vaimoksi hankkiutumisesta eivät toteutuneet, ja niinpä olen menettänyt ainoan legitiimin tavan päästä käyttämään saamenpukua. Se, miten edellä kuvaan saamenpuvun merkitystä, perustuu näkemääni, kuulemaani ja lukemaani, ei suoraan omakohtaiseen kokemukseen. Se on yritys ymmärtää, mitä gáktin kantaminen merkitsee.

Taide ymmärryksen herättäjänä

Myös saamelainen runous kertoo saamenpuvusta, siihen pukeutumisen tuottamasta nautinnosta ja ylpeydestä, sen tekemiseen tarvittavasta käsityötaidosta ja sen kantajaan kohdistuvasta kummastelusta. Uskon, että saamelainen kirjallisuus ja muut kulttuurituotteet voivat avata uudenlaista ymmärrystä saamenpuvun, saamelaisten kokemusten ja saamelaisena elämisen merkityksistä.

Taideteokset voivat avata sävyjä, moninaisuutta, sisäisiä eroja, yksilön tunteita ja myös rakenteellista epäoikeudenmukaisuutta. Ymmärryksen, empatian ja myötätunnon herättäminen, ihmisten erilaisuuden ja perimmäisen samanlaisuuden paljastaminen – näissä on kaunokirjallisuuden maailmaa parantava potentiaali.

Saamenpukua käsittelevässä keskustelussa mainitaan usein kulttuurisen omimisen, appropriaation tai varastamisen käsitteet. Olli Löytty on esittänyt, että olisi parempi puhua kulttuurisesta hyväksikäytöstä tai vallankäytöstä, sillä kaikki kulttuuri on omittua, kierrätettyä ja lainattua.

Merkittävää kulttuurintutkijaa Stuart Hallia mukaillen voi todeta, että maailma on täynnä ”kulttuurisia sekasikiöitä”. Mitään puhdasta, aitoa, alkuperäistä, yhtenäistä saamelaista, suomalaista tai vaikkapa islamilaista kulttuuria ei ole olemassakaan, koska kaikki lainaavat toisiltaan ja sekoittavat mielin määrin erilaisia kulttuurisia vaikutteita.

Esimerkkinä tästä voi mainita perinteiset saamelaiskorut, joiden mallit ovat keskieurooppalaista alkuperää. Korut ovat kulkeutuneet saamelaisille muun muassa eurooppalaisten turkiskauppiaiden mukana. Myös itse saamenpuku on vuosikymmenten aikana kokenut monenlaisia muodonmuutoksia ja ottanut lainoja varsin kaukaisistakin kulttuureista. Tämä tulee hienosti esille Rawdna Carita Eiran runossa:

Runon ensimmäinen säkeistö kuvaa gáktiin pukeutumista latautuneena, merkityksellisenä toimena. Eira kuvaa saamenpuvun historiallisia ja kulttuurisia kerroksia: puvun osia ovat yhtä lailla ”kiinalaiset silkit / marokkolaiset brokadit” kuin aiemmin käytetyt luonnonmateriaalit, verka ja sisnanahka. Runon viimeinen säkeistö kuvaa fyysistä nautintoa, jota puvun kantaminen tuottaa.

Alkuperäiskansojen omat representaatiot

Miksi saamelaisilla sitten on oikeus omia pukuunsa kiinalaisen ja marokkolaisen kulttuurin elementtejä, jos kerran esimerkiksi Disney-yhtiöllä ei ole oikeutta ottaa vaikutteita saamenpuvusta elokuvaansa?

Helsingin Sanomien toimittaja Arla Kanerva toteaa, että kulttuurisessa omimisessa ”varsinaiseksi ongelmaksi nousevat valta-asetelmat, joita vieraan kulttuurin väärin esittäminen vahvistaa”. Nämä asetelmat nimittäin sanelevat sen, minkälaista kohtelua ja miten paljon sananvaltaa kukin saa, Kanerva painottaa.

Kulttuurisessa omimisessa ”varsinaiseksi ongelmaksi nousevat valta-asetelmat, joita vieraan kulttuurin väärin esittäminen vahvistaa”.

Seattlelainen kirjoittaja ja toimittaja Ijeoma Oluo määrittelee, että kulttuurinen omiminen on jonkin ryhmän taiteen ja kulttuurin väärinkäyttöä, jossa taide määritellään uudelleen ja erotetaan siitä kansasta, joka taiteen on alun perin tuottanut.

Kulttuurisesta omimisesta puhuminen ei ole saamelaisten keksintöä, vaan keskustelua käydään globaalisti alkuperäiskansojen ja muiden rodullistettujen keskuudessa. Aihetta käsitellään esimerkiksi F.A.I.R. Mediassa (For Accurate Indigenous Representations), jonka tavoitteena on tuoda esille populaarikulttuurin rasistisia ja stereotyyppisiä kuvauksia alkuperäiskansoista. Lisäksi tavoitteena on nostaa esiin alkuperäiskansojen omia representaatioita niin taiteen, populaarikulttuurin kuin vaikkapa muodin kentillä.

F.A.I.R.:in sosiaalisen median sivuilla on paljonpuhuva kuvapari iloisista valkoisista amerikkalaislapsista intiaanipäähineissä ja hymyttömistä intiaanilapsista koulunpenkissä. Kuvateksti kuuluu: ”Näillä [valkoisilla] lapsilla oli lupa leikkiä intiaaneja… kun taas näillä [intiaani]lapsilla ei ollut lupaa olla oikeasti intiaaneja. Vieläkö mietityttää, miksi ihmiset ovat ’niin herkkiä’ kulttuurisen omimisen suhteen?”

Empatiakykyisen ihmisen on helppo kuvitella, miltä äideistä ja isistä on tuntunut lähettää 7-vuotiaat lapsensa vieraskieliseen ympäristöön, vieraiden ihmisten luo, pitkien taipaleiden päähän. Jokainen voi myös kuvitella, miltä tämä kodin piiristä kenties kuukausiksi eroon joutuminen on tuntunut lapsista, jotka pahimmillaan ovat joutuneet koulussa henkisen, fyysisen ja seksuaalisen väkivallan uhreiksi. Lapset ovat toki saaneet osakseen länsimaisen sivistyksen valon, mutta hinta on ollut kova.

Taide voi auttaa meitä kuvittelemaan ja ymmärtämään alkuperäiskansojen kokemuksia, jotka ovat useimmille valtaväestön edustajille tuntematonta lähihistoriaa.

Jokainen voi yrittää ymmärtää sitä, että länsimaisen koululaitoksen ja valtakulttuurin aiheuttamat haavat eivät umpeudu yhdessä eivätkä kahdessakaan sukupolvessa. Näitä haavoja on käsitelty paljon alkuperäiskansojen kirjallisuudessa, musiikissa ja elokuvassa. Tämä taide voi auttaa meitä kuvittelemaan ja ymmärtämään alkuperäiskansojen kokemuksia, jotka ovat useimmille valtaväestön edustajille tuntematonta lähihistoriaa.

Kun keskustelemme saamenpuvusta, keskustelemme myös tästä perinnöstä, jonka valtaväestöt ovat alkuperäiskansoille jättäneet.

Oluo, johon edellä viittasin, esittää tärkeän kannanoton liittyen kulttuuriseen omimiseen. Oluon mukaan kulttuurinen omiminen on

”alistavan ja hyväksikäyttöön perustuvan maailmanjärjestyksen oire, ei sen syy. Kulttuurinen omiminen pitää haastaa – joka ikinen kerta, ilman epäröintiä tai anteeksipyytelyä. Meidän tulisi kuitenkin haastaa koko järjestelmämme, mielemme ja sydämemme. Taistelemalla sen puolesta, että koulujen historian oppikirjat kuvaisivat totuudellisemmin historiaa ja sen moninaisuutta, voimme yrittää muuttaa kulttuurisen omimisen menneisyyden jäänteeksi.”

Kirjallisuudentutkija yrittää taistella ja parantaa maailmaa lukemalla esiin kaunokirjallisuuden hyvyyden, kauneuden ja eettisyyden sanoman. Tutkija on myös politiikan tekijä. Omassa tutkimuksessani poliittisinta on aihe sekä halu ja pyrkimys tuoda esiin saamelaisen runouden moninaisia sanomia. Tutkimukseni toivon mukaan osoittaa, että saamelaiset nykyrunoilijat totisesti ansaitsevat tulla nähdyiksi ja kuulluiksi.

FM (väit.) Kaisa Ahvenjärvi tutkii saamelaista kuvataidetta Koneen Säätiön rahoittamassa Arts of Belonging -tutkimushankkeessa Jyväskylän yliopistossa.

Julkaisu Kulttuurinen omiminen on vallankäyttöä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Epävarmuus tekee identiteetin näkyväksi. Siksi on loogista, että eurooppalainen identiteetti on noussut mielenkiinnon ja väittelyn kohteiksi juuri Euroopan unionin kriisien yhteydessä.

Pakolaisten kasvanut  määrä on lisännyt keskustelua siitä, ketkä kuuluvat ja ketkä hyväksytään Eurooppaan. Talouskriisi puolestaan nostatti vastakkaisia mielipiteitä, pitääkö ”meidän” tukea talousvaikeuksissa olevia ”muita” jäsenmaita.

Kulttuuriperintö osana identiteettipolitiikkaa

Identiteettipolitiikka on kuitenkin jatkuva, joskaan ei aina näkyvä prosessi. Yhtenä merkittävänä mutta julkisuudessa harvemmin näkyvänä EU:n identiteettipolitiikan osana on eurooppalainen kulttuuriperintö.

Keskityn artikkelissa unionin tuoreimpaan ja merkittävimpään kulttuuriperintöaloitteeseen, Euroopan kulttuuriperintötunnukseen (European Heritage Label, EHL), jonka avulla unioni luo eurooppalaista kertomusta. EHL on esimerkki Laurajane Smithin kuvailemasta auktorisoidusta perintödiskurssista eli asiantuntijadiskurssista, joka määrittelee, mitä on eurooppalainen kulttuuriperintö.

Identiteettipolitiikka on jatkuva, joskaan ei aina näkyvä prosessi.

EU on vuodesta 2013 myöntänyt EHL-tunnuksen 29 ”eurooppalaisen merkityksen” omaavalle perintökohteelle 16 jäsenmaassa. Kaksitoista kohdetta sijaitsee niin sanotuissa itäisissä jäsenmaissa – Puolassa, Tšekeissä, Sloveniassa, Unkarissa, Kroatiassa, Virossa ja Liettuassa. Etelä-Euroopan maista kohteita löytyy Kreikasta, Portugalista, Espanjasta ja Italiasta. Loput kohteet sijoittuvat Ranskaan, Hollantiin, Belgiaan, Itävaltaan ja Saksaan.

Euroopan komission kotisivuilta löytyy jokaisen kohteen esittelyvideo, joiden  avulla tarkastelen kohteita. Videot on rakennettu samantyyppisesti, ja niillä kohteiden edustajat kertovat kohteensa tarinan suhteessa Eurooppaan. Kertomusten tarkoituksena on tarjota kansalaisille mahdollisuus samaistua eurooppalaiseen yhteisöön, jota luodaan kulttuuriperinnön avulla.

Perinnön ”eurooppalainen merkitys”

EU:n mielenkiinto eurooppalaista kulttuuriperintöä kohtaan on osa niin sanottua kulttuurista eurooppalaistumista, joka aktivoitui 1990-luvulla Neuvostoliiton romahduksen jälkeen, kuten Klas-Göran Karlsson kirjoittaa.

Tämä EU:n kolmas integraatiovaihe lisäsi kulttuurisen ulottuvuuden taloudelliseen ja poliittiseen integraatioon. Sen tavoitteena on rakentaa kulttuurin avulla Eurooppaa, johon kansalaiset voisivat samaistua ja tuntea sitä kautta kuuluvansa unioniin.

Kun unioni myöntää kohteille EHL-tunnuksen, se luo samalla sisältöä myös sille, mitä eurooppalainen merkitys tarkoittaa ja mitä se pitää sisällään. Useammat EHL-kohteet tarjoavat vierailijoille museoita ja näyttelyitä, jossa historiaa hyödyntäen kerrotaan, miksi kohde on eurooppalaisittain merkittävä. Päivittäin paikalliset museoammattilaiset ja muut kansalliset ja paikalliset toimijat siis osallistuvat niin ikään eurooppalaisen merkityksen luomiseen.

Ensisilmäyksellä kohteiden paletti näyttää hyvin monipuoliselta.

Ensisilmäyksellä kohteiden paletti näyttää hyvin monipuoliselta: siihen kuuluvat esimerkiksi Ateenan Akropolis ja sitä ympäröivät arkeologiset kohteet; slovenialainen salainen partisaanisairaala, jossa toisen maailmansodan aikana hoidettiin haavoittuneita riippumatta heidän taustastaan; ja Virossa sijaitseva Tarton yliopiston historiallinen kampus. Ajallisesti EHL-kohteet ulottuvat esihistoriasta – neandertalinihmisestä – 1980-luvulle.

Menneisyyden opit

Ajallinen ulottuvuus on vahvasti läsnä kaikissa EHL-kohdevideoissa. Videot kertovat menneisyydestä esimerkiksi siihen ulottuvien juurten kautta. Tšekeissä Moravian alueella sijaitsevan Olomoucin linnan yhteydessä ”juuremme” liitetään juutalais-kristilliseen taustaan ja antiikkiin.

Akropoliksen videossa juuret sijoitetaan antiikkiin, jossa ne kytkeytyvät Platonin ja Sokrateen filosofiaan, klassisen arkkitehtuuriin ja demokratiaan.

Vaikka perintö perustuukin menneisyyteen, keskeistä on sen suhde nykyisyyteen ja tulevaisuuteen. Perinnössä on kyse siitä, miten menneisyys ohjaa ”meidät”, nykyihmiset, tulevaan, kuten Rodney Harrison kirjoittaa.

Kohteiden edustajat kertovat, mitä voimme nykyihmisinä oppia menneestä, jotta osaisimme tehdä viisaita valintoja tulevaa varten. Esimerkiksi Euroopan integraation yhden alullepanijan Robert Schumanin Ranskassa sijaitsevaa kotimuseota esittelevässä videossa korostetaan, miten vihollisia kannattaa kohdella liittolaisina. Toisen maailmansodan jälkeiseen Eurooppaan sijoittuvien kokemusten nähdään olevan merkittäviä myös nykypäivänä.

Puolassa Gdanskin kaupungissa sijaitsevan telakan entisen ammattiyhdistysliikkeen johtaja ja Solidaarisuus-liikkeen perustaja Lech Walesa kertoo videolla toiminnastaan, joka auttoi romuttamaan sosialistista järjestelmää. Rauhanomainen vastarintaliike Solidaarisuus osoitti Walesan mukaan, että suurimmatkin ongelmat kannattaa voimankäytön sijaan ratkaista neuvottelupöydän ääressä.

EHL:ssa näitä oppeja halutaan välittää varsinkin lapsille ja nuorille. Esimerkiksi Puolassa sijaitsevalle ensimmäisen maailmansodan hautausmaalle nro 123 on haudattu Gorlice–Tornowin taistelussa kaatuneet sotilaat riippumatta heidän sotilaallisesta, etnisestä tai uskonnollisesta taustastaan. Hautausmaan edustaja kertoo, että tutustumalla sodan kauhuihin nykynuoret voivat antaa panoksensa siihen, että samanlaiset tapahtumat eivät toistu tulevaisuudessa.

Videoiden kuvamateriaali myötäilee tarinaa menneisyyden opeista. Historiallisten kuvien, karttojen, korujen ja muiden esineiden käsittely (välillä kirjaimellisesti) silkkihansikkain viestii niiden arvosta ja työstä, jota tehdään, jotta ne säilyisivät jälkipolville.

Punaisena lankana videoissa kulkee myös perinnön digitalisointi. Sen avulla helpotetaan arvokkaiden asiakirjojen saatavuutta ja laajennetaan potentiaalista kohderyhmää. Samalla varmistetaan, että asiakirjojen sisältö säilyy tuleville polville.

”Me kaikki”, entäs ne toiset?

EHL on hyvä esimerkki siitä, miten menneen ja tulevan avulla oikeutetaan nykyistä toimintaa, kuten Petterson ja Hellström asian ilmaisevat. Ajatusleikkinä voi miettiä, mistä nykyilmiöstä voisi tulla perintöä, jota tulevat sukupolvet vaalivat sen ”eurooppalaisen merkityksen” johdosta tai pitävät varoittavana esimerkkinä, jonka ei tulisi toistua.

Vaikka EHL-videot antavat kohteiden eurooppalaiselle merkitykselle sisällön, ne herättävät myös kysymään, mitä muita tarinoita kohteista voisi kertoa. Portugalin rannikolla Iberian niemimaalla sijaitsevan kulttuurimaiseman, Sagresin niemenkärjen videossa muistellaan edistyneitä portugalilaisia merenkulkijoita, jotka seilasivat aikanaan kohteesta maailmalle tekemään ”löytöretkiä”. Muuttuisiko tarinan merkitys, jos ”löytöretkistä” puhuttaisiin osana kolonialismia?

Identiteettipolitiikka toimii, jos EU:n kansalaiset pystyvät samaistumaan EHL-kohteiden kautta unioniin tai laajemmin Eurooppaan. Kytkös perinnön ja kuulumisen tunteen välillä ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys. Samalla voi miettiä, ketä videoissa puhutellaan ja tarjoaako EHL kaikille (EU-kansalaisille) pääsyä osaksi eurooppalaista tarinaa.

Vaikka EU on nostanut kulttuuriperinnön identiteettipolitiikkansa keskiöön, eurooppalaista identiteettiä tai kuulumisen tunnetta ei pysty hallitsemaan jäsenmaihin suunnatun politiikan avulla. Esimerkiksi Puolan nykyhallituksen toiminta asettaa Gdanskin telakan tarinan solidaarisuudesta ja neuvottelujen merkityksestä irvokkaaseen kontekstiin.

Eurooppalaista identiteettiä tai kuulumisen tunnetta ei pysty hallitsemaan jäsenmaihin suunnatun politiikan avulla.

Asian voi kuitenkin ilmaista myös toisinpäin: vaikka julkisuudessa dominoiva päivänpolitiikka määrittää pitkälti tietämyksemme muista EU-maista, menneisyyden tarinat tarjoavat arvokkaan kehyksen päivänpoliittisen toiminnan tulkitsemiseen.

VTT Sigrid Kaasik-Krogerus työskentelee tutkijatohtorina Euroopan tiedeneuvoston projektissa ”EUROHERIT – Legitimation of European cultural heritage and the dynamics of identity politics in the EU”. Projekti toimii Jyväskylän yliopiston musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella.

Julkaisu Kulttuuriperintö eurooppalaisessa identiteettipolitiikassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.