Viimeisen kymmenen vuoden aikana Lapin toisen maailmansodan tapahtumia, saksalaisaikaa ja Lapin sodan vaikutuksia on käsitelty niin populaarikulttuurissa, museonäyttelyissä kuin akateemisessa tutkimuksessa. Esiin on nostettu vaikeita ja vaiettuja kokemuksia, suomalaissaksalaisen yhteistyön eri ulottuvuuksia ja Lapin sodan aiheuttamien tuhojen pitkäaikaisia vaikutuksia.

Aiempaa tutkimusta täydentävät näkökulmat ja uudet avaukset ovat synnyttäneet keskustelua. Se osoittaa, että Lapin sodan kulttuuriperintö herättää edelleen voimakkaita tunteita monessa suomalaisessa ja että aihepiiriin liittyy aiemmin käsittelemättömiä teemoja.

Lapin sodan kulttuuriperintö herättää voimakkaita tunteita monessa suomalaisessa ja aihepiiriin liittyy aiemmin käsittelemättömiä teemoja.

Lapin maakuntamuseossa on tuotettu ja siellä on ollut esillä useita rohkeita ja koskettavia näyttelyitä. ”Wir waren Freunde – olimme ystäviä. Saksalaisten ja suomalaisten kohtaamisia Lapissa 1940–1944″ –näyttely keskittyi ystävällismielisiin aseveljeyden vuosiin 1940–1944 ennen Suomen ja Saksan välistä Lapin sotaa ja sitä seurannutta tuhoa.

Näyttelyssä esiteltiin runsaasti valokuvia ja esineitä, joista osan museo oli saanut pääosin lahjoituksina sekä paikallisilta asukkailta että alueelle sijoitetuilta saksalaissotilailta ja heidän jälkeläisiltään. Eräs aineistokokonaisuus koostui suomalaisen naisen ja saksalaisen sotilaan rakkaustarinaan liittyvästä kirjeenvaihdosta ja muistoesineistä.

Wir waren Freunde – olimme ystäviä -näyttely sai ennätysyleisön, jonka joukossa oli poikkeuksellisen paljon paikallisia, rovaniemeläisiä kävijöitä. Näyttelyn saama vastaanotto oli pääsääntöisesti varsin myönteistä, mutta niin käsittelytapa kuin näyttelyn markkinointimateriaali tulitikkuaskeineen tulkittiin joidenkin toimesta provokatiiviseksi ja tarkoitushakuiseksi. Näyttelyn tekijät olivat tietoisia markkinointimateriaalinsa tulenarasta potentiaalista ja osasivat odottaa reaktioita näyttelyn rajaukseen liittyen.

Saksalaisaikaa koskevaa näyttelyä seurasi Jari Kosken valokuvanäyttely ”Seitajärvi 1944 – Sota asuu meissä kaikissa”, joka toi esiin Lapin synkkää sotahistoriaa. Siihen kuuluvat neuvostojoukkojen partisaani-iskut vaikuttavat edelleen lappilaisten perheiden ja kylien arjessa kipuna, poissaolona, suruna ja kaipauksena. Suomen valtion pitkään ohittamien tragedioiden muistitietoa on alettua tutkia vasta aivan viime aikoina.

Tänä vuonna Lapin maakuntamuseoon avautui myös uusi perusnäyttelyosio ”Suomi Jäämeren rannalla – Petsamo 1920–1944″, johon liittyy myös Petsamon historiaa monipuolisesti käsittelevä laadukas näyttelyjulkaisu.

Lapin yliopiston kulttuurihistorian tutkijoiden Feeniks–hankkeessa (2011–2017) tarkasteltiin Lapin sodan ja jälleenrakentamisen traumaattisia muistoja ja mielen jälleenrakennusta kulttuurin ja taiteen näkökulmasta. Tutkimushanke nosti esiin sodan tuhon ja sen kiihdyttämän kulttuurisen muutoksen moninaisia vaikutuksia Lapin alueen asukkaiden elämään. Hankeen tutkijoiden ja yhteiskumppanien tutkimuksesta on julkaistu muun muassa artikkelikokoelma Lappi palaa sodasta.

Juuri päättyneessä Helsingin ja Oulun yliopistojen monitieteisessä Lapin synkkä kulttuuriperintö -hankkeessa (2014–2018), jossa itse työskentelin, tutkittiin Suomessa toimineiden saksalaisjoukkojen jälkeensä jättämää materiaalista kulttuuriperintöä ja siihen liitettyjä moninaisia arvoja ja merkityksiä. Hankkeessa paitsi kartoitettiin tutkimattomia Lapin metsistä löytyviä saksalaisten joukkojen tukikohtia ja rakennelmia, kuten vankileirejä, tarkasteltiin myös museoiden olemassa olevia kokoelmia ja näyttelyitä sekä sodan kulttuuriperinnön asiantuntijoiden ja harrastajien asenteita heitä ympäröivien sotahistoriakohteiden kohteluun ja hyödyntämiseen.

Miten sodan materiaalista kulttuuriperintöä kohdellaan ja miten sen kanssa vuorovaikutetaan Lapissa?

Keskeinen lähtökohta oli tarkastella, miten sodan materiaalista kulttuuriperintöä kohdellaan ja miten sen kanssa vuorovaikutetaan Lapissa. Lapin sodassa tuhoutui merkittävä määrä sekä Lapin alueen sotilaallisesta infrastruktuurista että siviiliasutuksesta mukaan lukien irtain omaisuus. Siksi sodanaikainen materiaali on paitsi kierrätettyä ja uudelleenkäytettyä, myös hajanaista ja unohdettua.

Tutkimme myös Lapin toiseen maailmansotaan liittyvän militarian keräilyä. Viimeksi mainittuun liittyy järjestäytynyttä harrastustoimintaa mutta myös harmaalla alueella liikkuvaa, kulttuuriperinnön säilyttämisen näkökulmasta kyseenalaista metallinetsintää, maaston siivousta ja sotaromun kauppaa.

Kun haastattelimme museoiden ja metsähallituksen työntekijöitä, sotahistoriaharrastajia ja kulttuuriperintöaktivisteja, kohtasimme monenlaisia näkökulmia Lapin sotahistoriaan ja kulttuuriperintöön. Hahmotimme muistin politiikan dynamiikkaa, johon liittyy niin paikallinen kuin kansallinen ulottuvuus.

Vaikeaa ja synkkää kulttuuriperintöä?

Lapin synkkä kulttuuriperintö -hankkeemme oli nimetty jo hakemusvaiheessa kiinnittyväksi tiettyyn teoreettiseen käsitteeseen ja tutkimusperinteeseen. Käsite vaikea kulttuuriperintö (difficult heritage) viittaa menneisyyden vaiheisiin, joista muistuttava kulttuuriperintö koetaan jonkun ihmisryhmän toimesta kiusalliseksi, kipeäksi tai häpeälliseksi nykyhetken näkökulmasta.

Se on usein kiistanalaista kulttuuriperintöä (contested heritage), jota ei välttämättä ole historian eri vaiheissa hyväksytty osaksi kansallisia representaatioita tai edes tunnustettu kulttuuriperinnöksi.

Lapin toisen maailmansodan aikaiset kohteet ovat joko kiistanalaisia tai jostain syystä sivuutettu ja unohdettuja kohteita. Vain muutama niistä on saanut Museovirastolta merkittävän kulttuuriperintökohteen statuksen.

Lapin toisen maailmansodan aikaiset kohteet ovat joko kiistanalaisia tai jostain syystä sivuutettu ja unohdettuja kohteita.

Suurin osa kohteista on vailla muistomerkkejä tai tietokylttejä. Monet saksalaisten läsnäolosta kertovista muistomerkeistä, kuten vuonna 1963 perustettu saksalaisten sotilaiden hautausmaa Norvajärvellä, ovat kohdanneet aikanaan vastustusta tai myöhemmin vandalismia.

Monien kohteiden synkkä menneisyys on sivuutettu tai häivytetty uusien rakennusten ja turistikohteiden imagoon sopimattomana, kuten esimerkiksi Rovaniemellä sijaitsevan joulupukin kylän kohdalla.

Monet sotakohteista ovatkin vain iäkkäiden paikallisten asukkaiden tai sotahistoriaharrastajien tiedossa. Tuntemattomuus ja syrjäinen sijainti on kuitenkin myös suojannut niitä esimerkiksi metallinpaljastimia käyttäviltä aarteenetsijöiltä.

Arkeologian ja kulttuuriperinnön tutkimuksen kentällä on havaittu, että vaikeaan kulttuuriperintöön liittyy erilaisia myyttejä, yliluonnollisia kertomuksia, kummittelua ja muita kiehtovia ominaisuuksia, jotka ruokkivat erityistä kiinnostusta makaaberiin historiaan – oli kyse sitten kuolemaan, rikoksiin, sotaan tai sortoon tai kuvitteellisiin kauhuihin liittyvistä kohteista.

Ilmiö on tunnistettu jo vuosikymmeniä sitten turismin tutkimuksessa ja käsitteellistetty synkäksi turismiksi (dark tourism). Synkän turismin ilmentymiin voidaan lukea aiemmin mainittu sotakohteisiin suuntautuva metallinetsijöiden aarteenmetsästys (treasure hunting) ja hautausmaaturismiin kuuluva kummitusjahti (legend tripping).

Synkkä kulttuuriperintö (dark heritage) on yhdistelmä edellisiä käsitteitä. Se korostaa niin kiinnostusta tutkia ja vetoa vierailla erilaisilla historian julmien tapahtumien näyttämöillä kuin poikkeavia lähestymistapoja kulttuuriperintöön. Synkkä kulttuuriperintö ei siis ole aina vain hankalaa ja vaikeaa vaan myös resurssi ja kiinnostuksen kohde.

Vaikeaa tai synkkää kulttuuriperintöä tutkiessa onkin tärkeää ottaa huomioon, että eri ihmisryhmät tulkitsevat historiaa eri tavoin. Kaikki eivät pidä esimerkiksi toiseen maailmansotaan liittyvää kulttuuriperintöä yhtä vaikeana tai synkkänä. Siinä missä toisille sillä on henkilökohtainen ja vakava merkitys, näkevät toiset sen jännittävänä ja kiehtovana. Erilaisten tulkintojen vuoksi sodan kulttuuriperinnön hyödyntäminen vaikkapa matkailussa on hyvin haastavaa.

Osa paikallista ja kansallista historiaa?

Vaikka materiaalista kulttuuriperintöä käsittelevään tutkimukseemme suhtauduttiin pääosin myönteisesti, kohtasimme jonkin verran suoranaista kritiikkiä tutkimushankkeen nimeä ja lähestymistapaamme kohtaan. Monissa paikoissa tutkimusryhmämme otettiin vastaan hieman epäluuloisesti ja tunnustellen.

Huomasimmekin nopeasti, että joillakin paikkakunnilla suhtautuminen ja kiinnostus sodan kulttuuriperintöön noudattelee pitkät perinteet omaavia poliittisia, joissakin tapauksessa paikallispoliittisia, jakolinjoja tai muita jännitteitä ja vastakkainasetteluja – kuten esimerkiksi saamelaisalueen ajankohtaisia kysymyksiä.

Jotkut yksittäiset haastateltavamme Lapin alueella vierastivat nimen sanavalintaa siksi, että he tulkitsivat sen poliittisesti asenteelliseksi: sodanvastaiseksi ja vasemmistosuuntaiseksi. Lisäksi eräät sotahistoriaharrastajat kokivat synkän kulttuuriperinnön leimaavan heidän kiinnostuksen kohteensa arveluttavaksi ja kielteiseksi. Yksi Lapin alueen ulkopuolelta tuleva sotahistoriaharrastajista koostuva kollektiivi kieltäytyi kokonaan yhteistyöstä kanssamme.

Monet haastateltavat kokivat käsittelyn tarpeellisena ja tervetulleena, sillä se on väistämättä osa alueen, yhteisöjen ja perheiden historiaa, jonka läsnäoloon he ovat arjessaan tottuneet.

Yllätykseksemme suurin osa haastateltavistamme Lapin alueen asukkaista, mukaan lukien sodan kulttuuriperinnön harrastajat ja kulttuuriperintötyön ammattilaiset, ei pitänyt Lapin toisen maailmansodan aikaisia tapahtumia, kokemuksia ja sodan aineellista kulttuuriperintöä mitenkään vaikeana eikä edes kovin kiusallisena puheenaiheena. Sen sijaan monet haastateltavat kokivat sen käsittelyn tarpeellisena ja tervetulleena, sillä se on väistämättä osa alueen, yhteisöjen ja perheiden historiaa, jonka läsnäoloon he ovat arjessaan tottuneet.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö aihepiiriin liittyisi myös kipeitä kokemuksia. Niistä ei ole suinkaan vaiettu perhepiirissä ja kyläyhteisöissä, vaan surullisten tapahtumien paikat ja niihin liittyvät kertomukset elävät paikallisessa muistitiedossa. Tieto kulttuuriperintökohteista ja niihin liittyvistä merkityksistä ja kertomuksista ei kuitenkaan ole välttämättä ulkopuolisten, esimerkiksi Metsähallituksen tai museoviranomaisten, tiedossa – alueella vierailevista retkeilijöistä puhumattakaan.

Toisen maailmansodan aikaisia sotakohteita ei tällä hetkellä hyödynnetä juurikaan Lappiin suuntautuvassa matkailussa. Tutkimushankkeemme lisäsi omalta osaltaan paikallisten kiinnostusta sodan kulttuuriperintöä kohtaan, ja keskusteluja sota-aikaisten kohteiden saavutettavuudesta esimerkiksi kylttien ja virtuaalisten sisältöjen avulla on käyty esimerkiksi Inarissa.

Lapin sodan kulttuuriperinnön hyödyntäminen olisi merkityksellistä paitsi matkailuelinkeinon edistämisen, myös paikallisen identiteetin kannalta. Näin Lapin sodan aikaiset tapahtumat tulisivat näkyväksi osaksi alueellista historiaa, ja niiden paikoilla vierailevat matkailijat saisivat tietoa toisen maailmansodasta monitahoisista vaikutuksista sekä Lapin sodasta osana kansallista ja ylikansallista historiaa.

Käsittelemme Wir waren Freunde – olimme ystäviä -näyttelyn kävijäkyselyn tuloksia piakkoin julkaistavissa suomen- ja englanninkielisissä artikkeleissamme Suomen Museossa ja Difficult Issues -artikkelikokoelmassa. Lisäksi tässä kirjoituksessa esitettyjä ajatuksia pohditaan tarkemmin teksteissä, jotka ilmestyvät Ethnologia Fennican ja Ethnologia Europaean tulevissa numeroissa sekä Encyclopedia of Global Archaeology -kokoelmassa.

Etnologi, FT Eerika Koskinen-Koivisto työskenteli tutkijatohtorina Suomen Akatemian rahoittamassa Lapin synkkä kulttuuuriperintö -hankkeessa Helsingin yliopistossa ja on jatkanut tutkimusta toisen maailmansodan kulttuuriperinnöstä ja perhehistorioista Jyväskylän yliopistossa.

Kirjoitus on osa Näkökulmia kulttuuriperintöön -kirjoitussarjaa.

Julkaisu Lapin sodan kulttuuriperintö ja muistin politiikka ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomen valtion toimet keskeisen alkuperäiskansojen oikeuksia turvaavan kansainvälisen sopimuksen, eli Kansainvälisen työjärjestön ILO:n yleissopimuksen nro 169, ratifioimiseksi ovat synnyttäneet kärjekkään poliittisen konfliktin, joka kulminoituu alkuperäiskansan määrittelyn problemaattisuuteen. Suomessa saamelaisen alkuperäiskansan kulttuuri-itsehallinnon perustava laki saamelaiskäräjistä (1995/974) tuli voimaan lähes 20 vuotta sitten. Saamelaiskäräjälain saamelaisen määritelmään ja myös saamelaiskäräjien toimintaan on alusta lähtien kohdistunut voimakasta paikallista kritiikkiä. Saamelaisella tarkoitetaan tässä laissa henkilöä, joka pitää itseään saamelaisena, edellyttäen:

1.         että hän itse tai ainakin yksi hänen vanhemmistaan tai isovanhemmistaan on oppinut saamen kielen ensimmäisenä kielenä; tai

2.         että hän on sellaisen henkilön jälkeläinen, joka on merkitty tunturi-, metsä-, tai kalastajalappalaiseksi maa-, veronkanto- tai henkikirjassa; taikka

3.         että ainakin yksi hänen vanhemmistaan on merkitty tai olisi voitu merkitä äänioikeutetuksi saamelaisvaltuuskunnan tai saamelaiskäräjien vaaleissa. (Laki saamelaiskäräjistä 1995/974.)

Saamelaisten näkökulmasta määritelmän toinen momentti, niin sanottu lappalaispykälä, joka hakee saamelaisuutta historiallisista verokirjoista, ei määritä etnistä saamelaista. Se ei siis vastaa saamelaisen ryhmän perinteistä ymmärrystä siitä, ketkä ovat saamelaisia. Toisaalta juuri lappalaispykälä on antanut mahdollisuuden aiemmin saamelaisen ryhmän näkökulmasta suomalaiseksi ymmärretylle paikallisväestölle rakentaa omanlaistaan alkuperäiskansaidentiteettiä tai alkuperäiskansaisuutta.

Pohjois-Suomessa onkin syntynyt saamelaisuutta ja alkuperäiskansaisuutta rakentamaan, määrittelemään ja haastamaan pyrkiviä, osin toisiinsa kiinnittyviä ja sulautuvia etnopoliittisia liikkeitä. Tällaisia ovat niin kutsuttu (uus)lappalaisliike erilaisine järjestäytymisen muotoineen sekä tuoreempana niin sanottujen statuksettomien saamelaisten järjestäytyminen. Suomen saamelaisten virallinen edustaja saamelaiskäräjät on taas pitänyt tiukkaa, joskus mielivaltaiseltakin näyttävää linjaa, kuka hyväksytään saamelaiskäräjien vaaliluetteloon ja näin saamelaisen ryhmän jäseneksi. Perusteluna tälle on ennen muuta se, että alkuperäiskansakysymyksen politisoituminen uhkaa saamelaisten itsemääräämisoikeutta ja hallintoa, mikä voi johtaa saamelaisten sulauttamiseen valtaväestöön. Näin on kehkeytynyt ainakin näennäisesti etnopoliittinen konflikti kahden tai useamman etnisen ryhmän välille, joka kulminoituu siihen, kuka tai mikä voi edustaa ILO169-sopimuksen mukaista saamelaista ryhmää, siis alkuperäiskansaa, ja miten tämä asia pitää todentaa ja ymmärtää.

Väitämme, että ILO169-sopimuksen ratifioimisen ympärille kehkeytynyt etnopoliittinen konflikti Suomessa selittyy yhdeltä osin ryhmäkeskeisen ajattelun eli groupismin ongelmilla ja seurauksilla. Alkuperäiskansojen oikeudellisesta asemasta keskusteltaessa, sitä tutkittaessa ja siitä päätettäessä ei ole toista niin keskeistä käsitettä kuin ryhmä. Jotta alkuperäiskansoille voidaan myöntää esimerkiksi kansainvälisellä sopimuksella erityisiä ryhmäoikeuksia, täytyy näiden oikeuksien subjektit pystyä määrittelemään. Alkuperäiskansan täytyy siis tällä tavalla ajatellen olla tietynlainen, objektiivisin kriteerein määriteltävissä oleva ryhmä. Ryhmä on siten se subjekti, jonka oikeuksia sopimus säätelee.

Ryhmien kautta ajattelu ilmenee alkuperäiskansaoikeuksissa sekä siitä käytävässä keskustelussa, politiikassa ja tutkimuksessa siten, että ryhmä otetaan usein täysin ongelmattomana, itsestään selvänä ja annettuna asiana, jota ei tarvitse mitenkään erityisesti purkaa tai perustella. Vaikka ryhmä itsessään on ongelmallinen käsite, se on merkittävässä asemassa vähemmistöoikeuksien toteutumisessa, ja tähän ongelmaan palautuu myös ILO169-sopimuksen subjektiuden ympärille kietoutunut konfliktoitunut tilanne Suomessa.

Suomen alkuperäiskansakonfliktilla on pitkä historia, joka alun perin näyttäytyi lähinnä saamelaisen ryhmän oikeuksia koskevana kiistakysymyksenä. Konflikti kärjistyi 1990-luvulla, kun Suomessa alettiin valmistella lakiehdotusta, joka mahdollistaisi ILO169-sopimuksen ratifioinnin Suomessa. Konfliktin kärjistymiseen on ollut vaikuttamassa se, että lakiehdotus herätti aikaisemmin suomalaiseksi paikallisväestöksi luokitellut ihmiset toimimaan ja puhumaan itsestään etnisinä ryhminä, joiden oikeuksista alkuperäiskansasopimuksessa olisi kyse. Näin on muodostunut joukko uusia etnisiä kategorioita saamelaisen kategorian rinnalle eli lappalaisen, statuksettoman saamelaisen ja metsäsaamelaisen kategoriat.

Kyseenalaista kuitenkin on, ovatko nämä ”ryhmät” ristiriidan päätekijöitä ja ovatko nämä kategoriat ylipäätään nyt tai koskaan olleet yhteenkuuluvuutta tuntevia yhteisöjä. Suomen ILO169-sopimuksen ratifioimisen ympärille kehkeytyneelle konfliktille on kuitenkin ominaista, että puhe pyrkii kääntymään kategorioista ryhmiin. Voidaan esimerkiksi esittää, että lappalaisten, statuksettomien saamelaisten tai metsäsaamelaisten tulisi saada edustus ryhminä saamelaiskäräjien vaalilautakuntaan Siksi onkin tärkeää tarkastella, kuinka kategorioiden nimeämiin ”ryhmiin” pyritään tuottamaan ryhmämuotoisuutta. Se, miten alkuperäisyys ymmärretään, on merkityksellinen tekijä. Konfliktissa ryhmämuotoisuutta pyritään tuottamaan kategorioiden sisälle määrittelemällä alkuperäisyys kolmella tavalla eli tulkitsemalla polveutuminen, alueellisuus ja identifikaatio vaihtelevin tavoin.

ILO169-sopimuksen ratifioimisen ympärille kehkeytynyt etnopoliittinen konflikti Suomessa juontuu ryhmän ja kategorian samaistamisesta toisiinsa. Keskustelussa alkuperäiskansaisuudesta pidetään itsestään selvinä konfliktin osapuolina rajattuja ryhmiä, joilla nähdään olevan yhteinen tahto, tavoite ja päämäärä. Analyysimme kuitenkin osoittaa, ettei alkuperäiskansaisuus ole etnokulttuurinen, objektiivisesti olemassa oleva tosiasia vaan kehystävä näkemys ja poliittinen vaatimus. Kun alkuperäiskansan kategoriasta on tullut houkutteleva johtuen siihen liittyvistä oletetuista oikeuksista, on osalle Pohjois-Suomen paikallisväestöstä tullut tarve kuulua perinteisesti Suomessa jäsennettyyn alkuperäiskansaan eli saamelaisiin.

Tämä on tarkoittanut, että päästäkseen osaksi alkuperäiskansaoikeuksia, on henkilön osoitettava kuulumisensa saamelaisuuteen ja siten päästävä saamelaisen ryhmän jäseneksi. Kun identifikaatio saamelaiseksi ei kuitenkaan ole onnistunut, on sekä kiistetty saamelaisen ryhmän olemassaolon perustat että rakennettu uusia etnisiä ryhmäkategorioita, joiden on väitetty olevan ryhmiä sen todellisessa merkityksessä.

Lappalaisuus, metsäsaamelaisuus ja statukseton saamelaisuus ovat ryhmäkategorioita, joiden kautta etnopoliittiset yrittäjät kokevat osallisuuttaan ja esittävät vaatimuksiaan suhteessa saamelaisuuteen ja/tai ILO169-sopimuksen määrittämään alkuperäiskansaan. Näille ryhmäkategorioille löytyy perusteet, kun alkuperäiskansan määritelmää tulkitaan kansallisissa yhteyksissä. Kuitenkaan nämä perustelut eli polveutuminen, alueellisuus tai identifikaatio eivät sinällään riitä osoittamaan, että kategoriat kuvaisivat tässä päivässä läsnä olevia etnisiä ryhmiä, joista ILO169-sopimuksen tarkoittama Suomen alkuperäiskansaisuus rakentuu.

Alkuperäisväestö ei ole sama kuin alkuperäiskansa. Alkuperäiskansan kategoria kuitenkin mahdollistaa tulkinnan, jonka mukaan alkuperäiskansan muodostaa kyseisen valtion alueella asuva väestönosa, jolla on osoittaa pitkäkestoinen suhde maahan ja jonka viranomaiset ovat luokitelleet eri syistä lappalaisiksi. Tämä tulkinta on kuitenkin ongelmallinen, sillä polveutuminen tekee alkuperäiskansalaisuudesta ikään kuin ”perittyä”, eikä se sisällä erityisiä vaatimuksia kulttuurisesta olemisesta. Näin alkuperäiskansalaisuus lähentelee merkityksiltään rotua.

Saamelaiset on taas perinteisesti ja virallisesti totuttu näkemään ylirajaisena etnisenä ryhmänä, jolla on vahva yhteenkuuluvuuden tunne. Vaikka useissa yhteyksissä on todettu, kuten Veli-Pekka Lehtola kirjoittaa, että ”saamelaisten kulttuuria ja historiaa koskevista yleistyksistä harhaanjohtavimpia on nähdä heidät yhtenäisenä väestönä ja kulttuurimuotona” (Lehtola 2012, 446), on saamelaisten rajat ylittävä solidaarisuus ja yhteenkuuluvuus mahdollistanut saamelaisten poliittisen organisoitumisen omana kansana, jolla on omat kansalliset symbolit ja instituutiot. Uudet ryhmäkategoriat eivät riitä tätä asiantilaa purkamaan, mutta nostavat toki esille kysymyksiä, kuinka saamelainen ryhmä säilyttäisi perinteisen moninaisuutensa, eikä sulkeutuisi rajatuksi ja rajoiltaan tiukasti vartioiduksi ryhmäksi.

Emme väitä, etteivätkö uudet ryhmäkategoriat voisi sisältää jonkinasteista ryhmäisyyttä tai etteivätkö ne jatkossa voisi johtaa yhden tai useamman etnisen ryhmän muodostumiseen. Sen sijaan katsomme, että ryhmäkeskeisyyden purkaminen on välttämätöntä, sillä vasta näin voidaan nähdä, millaisia intressejä, vaatimuksia ja tarpeita konfliktin osapuolilla on. Vaatimusten pukeminen etnisyyden kaapuun on tapa, jolla etnopoliittiset yrittäjät pyrkivät saamaan vaateilleen poliittista painoarvoa, eikä heitä siitä pidä syyttää.

Jarno Valkonen, YTT, dosentti, yliopistonlehtori, Lapin yliopisto

Sanna Valkonen, YTT, apulaisprofessori, Lapin yliopisto

Timo Koivurova, OTT, tutkimusprofessori, Lapin yliopisto

Viitteet

Lehtola, Veli-Pekka. 2012. Saamelaiset suomalaiset. Kohtaamisia 1896–1953. Helsinki: SKS.

Kirjoitus perustuu Jarno Valkosen, Sanna Valkosen ja Timo Koivurovan artikkeliin ”Groupismi alkuperäiskansan määrittelyssä: tapaustutkimus Suomen alkuperäiskansakonfliktista”, Politiikka, 3/2014.

Artikkelikuva: jacqueline macou / Pixabay

Julkaisu Kuka on saamelainen? Alkuperäiskansan määrittelyn paradoksit ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Hallitusohjelman mukaan ”Hallitus edistää oikeusvaltion, demokratian ja ihmisoikeuksien kehitystä kahdenvälisissä suhteissaan ja kansainvälisissä järjestöissä rakentavalla ja tuloksiin pyrkivällä otteella. Suomi korostaa annettujen kansainvälisten sitoumusten ratifiointia. Tavoitteena on hallituskauden aikana ratifioida ILO:n alkuperäiskansoja koskeva yleissopimus 169” (Hallitusohjelma, 22.6.2011). Suomessa keskustelu ILO-sopimuksen ratifioinnista liittyy nimenomaan saamelaisten oikeuksiin ja asemaan alkuperäiskansana.

Kysymys sopimuksen ratifioinnista on hyvin vahvasti linkittynyt yhteen Lapin historiallisista maaoikeuksista käydyn keskustelun kanssa. On huomattava, että ne kysymykset ja ongelmat, joita pohdimme tässä hetkessä juontavat juurensa hyvin kauas historiaan ja tapahtumiin, joilla on ollut kauaskantoisia seurauksia. Ruotsin kuningas Kaarle XI, annettuaan Lapinmaiden asutusplakaatin vuonna 1673, tuskin osasi aavistaa millaiset seuraukset Lapinmaiden asuttamisella oli alueen alkuperäisväestölle, ja millaisten ongelmien parissa nyt, yli 300 vuotta myöhemmin, joudumme työskentelemään.

ILO-sopimus No. 169 on tällä hetkellä ainoa oikeudellisesti sitova kansainvälinen ihmisoikeussopimus, joka koskee nimenomaan alkuperäiskansojen oikeuksia. Sen ensisijaisena tavoitteena on valtion toimenpitein turvata ja suojella alkuperäiskansoja ja heidän kulttuurinsa ja elinkeinojensa säilymistä. Sopimuksen on tällä hetkellä ratifioinut 22 valtiota, joista suurin osa on Etelä- Amerikan ja Latinalaisen Amerikan maita. Euroopassa sopimuksen ovat ratifioineet Espanja, Hollanti, Norja ja Tanska.

Suomessa lähdetään siitä, että nykyinen oikeusjärjestyksemme ei riitä täyttämään sopimuksen maaoikeuksiin liittyviä velvoitteita, eikä ratifiointi täten ole ollut mahdollista. Muun muassa artiklassa 14 vaaditaan valtioita tunnustamaan alkuperäiskansan omistus- ja hallintaoikeus heidän perinteisesti käyttämillään alueilla. Jyrki Kataisen hallituskausi on jo ylittänyt puolen välin, eikä hallitus ole ottanut kantaa saamelaisten maanomistuskysymyksiin tai ILO-sopimuksen ratifiointiin.

Kuka on alkuperäiskansaa?

Sen sijaan maaoikeuksista käytävän keskustelun rinnalle tai tilalle on noussut esille kysymys siitä, kuka yksilötasolla kuuluu vähemmistöön, alkuperäiskansaan? Kuka saa ns. virallisen saamelaisaseman tai statuksen, miten tämä tapahtuu ja millaisia vaikutuksia virallisella asemalla on? Käsitettä ”alkuperäiskansa” voidaan pitää poliittisesti latautuneena käsitteenä, eikä ole olemassa yhtä universaalia määritelmää alkuperäiskansasta. Yleisesti kuitenkin ajatellaan, että alkuperäiskansat erottuvat muista vähemmistöistä siinä, että ne ovat jonkin alueen alkuperäistä väestöä, että kansa itse pitää itseään alkuperäisenä väestönä ja että heillä on katkeamaton yhteys siihen alueeseen, jota se asuttaa. Alkuperäiskansalla on yleensä myös oma erityinen, muista poikkeava kulttuuri (kts. lisää Seurujärvi-Kari 2012, 34; ILO-sopimus No. 169 Art. 1). Erilaisia alkuperäiskansamääritelmiä on useita ja ne ovat erilaisiin tarkoituksiin tehtyjä. ILO-sopimuksen määritelmä on yksi tällainen.

Suomessa on yksi alkuperäiskansa, saamelaiset. Suomessa saamelainen on henkilö, joka on määritelty laissa saamelaiskäräjistä (17.7.1995/974). Saamelaiskäräjät (Sámediggi) on vuoden 1996 alussa omalla laillaan perustettu saamelaisten itsehallintoelin. Sen tärkein tehtävä on suunnitella ja toteuttaa Suomen perustuslaissa saamelaisille alkuperäiskansana turvattua kulttuuri-itsehallintoa, ja samalla se on saamelaisten korkein poliittinen elin. Saamelaiskäräjien 21 jäsentä ja neljä varajäsentä valitaan saamelaisten keskuudessa joka neljäs vuosi toimeenpantavilla vaaleilla.

Näissä vaaleissa äänioikeutettu on henkilö, joka saamelaiskäräjälain 3§:n mukaan pitää itseään saamelaisena, edellyttäen että hän itse tai ainakin yksi hänen vanhemmistaan tai isovanhemmistaan on oppinut saamen kielen ensimmäisenä kielenään; tai että hän on sellaisen henkilön jälkeläinen, joka on merkitty tunturi-, metsä- tai kalastajalappalaiseksi maa-, veronkanto- tai henkikirjassa; taikka että ainakin yksi hänen vanhemmistaan on merkitty tai olisi voitu merkitä äänioikeutetuksi saamelaisvaltuuskunnan tai saamelaiskäräjien vaaleissa. Saamelainen henkilö määritellään siis edellä esitetyn lainkohdan mukaan, ei esimerkiksi virallisen väestölaskennan mukaan.

Pohjoismaat eri linjoilla

Vaaliluettelon perusta taas juontaa juurensa 1960-luvulle ja tuolloin tehtyyn haastattelututkimukseen. Aloite saamelaisia koskevan tutkimuksen suorittamisesta tehtiin pohjoismaisen saamelaisneuvoston kokouksessa vuonna 1959. Perustiedot kerättiin vuonna 1962 toteutetuissa haastatteluissa, jossa tietojen kerääjille annettiin tehtäväksi haastatella jokainen saamelaisalueen asukas, jonka vanhemmista tai isovanhemmista jollain on tai on ollut saamen kieli ensimmäisenä kielenään. (Kts. lisää Nickul Erkki, Tilastotieteen pro gradu –tutkielma 1968, 6.)

Lainvalmistelussa saamelaismääritelmää käsiteltiin vuonna 1973 mietintönsä jättäneessä saamelaiskomiteassa. Komitea toteaa, että ”saamelaisten määrän täsmällisen arvioiminen on erittäin vaikeaa, koska se riippuu saamelaisen määrittelemisestä”. Komitean mukaan ”eri aikoina ja eri Pohjoismaissa kansalaisia on lueteltu saamelaisiksi hyvinkin eri perusteilla”, mikä on aiheuttanut tilastotietojen vaihtelua ja horjuvuutta. Lopuksi mietinnössä todetaan, että Suomessa on saamelaisten määrittelyssä pantu keskeinen paino kielelle, kun taas Ruotsissa saamelaisuus perustuu poronhoidon harjoittamiseen (KM 1973:46, 3; Joona J. 2006, 368-369).

Samana vuonna annettiin asetus saamelaisvaltuuskunnasta. Asetuksessa saamelaisella tarkoitettiin henkilöä, joka tai ”jonka vanhemmista tai isovanhemmista ainakin yhden Pohjoismaiden saamelaisneuvoston Suomen jaoston vuonna 1962 suorittaman väestötutkimuksen mukaan, taikka muuten, todetaan oppineen saamen kielen ensimmäisenä kielenään (Joona J. 2006, 369). Myöhemmin saamelaisvaltuuskunta-asetus korvattiin vuoden 1996 alusta voimaantulleella lailla saamelaiskäräjistä. Kielellinen saamelaismääritelmä säilyi samana, mutta lakiin lisättiin myös ns. lappalaisperuste. Myös Ruotsi ja Norja seurasivat Suomen esimerkkiä perustaen saamelaiskäräjät 1990-luvulla, joissa äänioikeutta koskeva kohta on kieliperusteen osalta samantyyppinen kuin Suomessa. Sen sijaan se, miten kyseistä lainkohtaa käytännössä sovelletaan, näyttää poikkeavan eri maissa toisistaan (Joona J. 2006, 369).

Ryhmähyväksynnän kautta saamelaiseksi

Suomessa saamelaiskäräjien vaaliluetteloon ja äänioikeutetuksi hakeminen on mahdollista joka neljäs vuosi aina saamelaiskäräjävaalien yhteydessä. Esimerkiksi Norjassa hakeutuminen on mahdollista koko ajan. Viimeksi vaalit toimitettiin Suomessa vuonna 2011 ja tuolloin äänioikeutetuiksi saamelaiskäräjien vaaleissa on merkitty 5483 henkilöä. Saamelaisten kokonaismääräksi Suomessa saadaan näiden henkilöiden jälkeläiset mukaan lukien noin 9200 henkilöä. Vaikka saamelaiskäräjien vaaliluettelomerkintää ei pidetäkään ”rekisterinä saamelaisista”, se käytännössä määrittelee henkilön virallisen aseman saamelaisena. Päätöksen henkilön äänestysluetteloon hyväksymisestä tekee viisihenkinen vaalilautakunta, jonka päätöksestä on mahdollisuus valittaa aina korkeimpaan hallinto-oikeuteen saakka (KHO). Vaalilautakunta tekee siis ”ryhmähyväksynnän” siitä, kuka on saamelainen, ja viime kädessä KHO ratkaisee asian.

Ryhmähyväksyntään ja sitä kautta ihmisen identiteettiin liittyvä päätöksenteko nousi erityisesti esille vuonna 1999, jolloin 1128 ihmistä hakeutui vaaliluetteloon lähinnä saamelaiskäräjälain 3 § kohdan 2 ns. ”lappalaisperusteella”. Vaalilautakunta hyväksyi heistä 20, ja heidät merkittiin äänestysluetteloon. Lopuksi 656 henkilöä valitti päätöksestä korkeimpaan hallinto-oikeuteen (KHO), joka lopulta hyväksyi seitsemän henkilöä merkittäväksi vaaliluetteloon.

Korkeimman hallinto-oikeuden päätös saamelaiskäräjien vaaliluetteloon hakeutumisesta leimasi saamelaismääritelmäkeskustelua yli 10 vuotta. Käytännössä päätös tarkoitti, että lain 3§:n momentilla kaksi ei ollut merkitystä, koska pelkästään sillä perusteella vaaliluetteloon hakeutuminen oli käytännössä mahdotonta. Näin ollen saamelainen määriteltiin vahvasti kielellisen polveutumisen kautta, mikä ei kuitenkaan edellytä, että henkilön itsensä tulisi puhua jotain saamen kielistä.

KHO:n linja muuttui kuitenkin myöhemmin vuonna 2011, kun se hyväksyi 5:stä valittajasta 4 merkittäväksi vaaliluetteloon. Näistä yksi hyväksyttiin ns. ”lappalaisperusteella”. Merkittävää on se, että lainkohdan lisäksi KHO edellytti henkilöltä ”saamelaiskulttuurin mukaista elämäntapaa”. Pelkkä asiakirjamerkintä tunturi-, metsä- tai kalastajalappalaiseksi maa-, veronkanto- tai henkikirjassa ei KHO:n päätöksen mukaan riitä osoittamaan henkilön ”saamelaisuutta”. Mainintaa saamelaiskulttuurin mukaisesta elämäntavasta voidaan kuitenkin pitää linjassa sen kanssa, mitä esimerkiksi ILO-sopimuksen Artiklan 1 alkuperäiskansamääritelmällä (1) ymmärretään. Saamelaiskäräjät haki KHO:n vuoden 2011 päätökseen purkua, mutta KHO pysyi kannassaan maaliskuussa 2013 antamassaan vastauksessa. Kielen merkityksen asemaa saamelaisyhteisössä kuvaa hyvin se, että Suomen noin 9200 saamelaisesta vain noin 1800 henkilöä ilmoittaa saamen kielen äidinkielekseen (tilastokeskus, 2011).

Onko Suomen käytäntö oikeudenmukainen?

Pohjoismaissa saamelaisten lukumääräksi arvioidaan Norjassa 75000–100000 ja Ruotsissa 15000–27000 saamelaista. Tässä mielessä Suomi poikkeaa lähestymistavallaan, koska saamelaisväestön määrää kuvaavana lukuna käytetään saamelaiskäräjien vaaliluetteloon merkittyä henkilömäärää ja heidän jälkeläisiään, tällä hetkellä noin noin 9200 henkilöä. Toisin sanoen Suomessa luku ei perustu arvioon vaan olettamukseen, että kaikki saamelaiset ovat vaaliluetteloon merkittyjä. Norjassa vaaliluettelossa on noin 14000 henkilöä ja vastaavasti Ruotsissa noin 8000. Suomessa tilanteen tekee haastavaksi se, että vaaliluettelon perustana on käytetty aiemmin mainittua 1960-luvulla tehtyä haastattelututkimusta, joka sulki pois merkittävän osan saamelaissuvuista. Tutkimus tehtiin vain pohjoisimman Lapin alueella. Kukaan ei käynyt haastattelemassa esimerkiksi Unga-, Vasara-, Pokka-, tai Suikki-sukuihin kuuluvia henkilöitä Tornionlaaksossa. Tällaisiin sukuihin kuuluvia poromiehiä ei ole hyväksytty saamelaiskäräjien vaaliluetteloon, vaikka he ovat sinne lukuisia kertoja hakeneet.

Asia on monitahoinen, eikä tässä yhteydessä ole mahdollista mennä yksityiskohtiin. Saamelaismääritelmään liittyvät haasteet ovat kuitenkin edenneet sille tasolle, että nykyinen tilanne mahdollistaa sen, että esimerkiksi Helsingissä syntyneet ja siellä jo useita sukupolvia asuneet henkilöt ja kaikki heidän jälkeläisensä voivat olla virallisen saamelaisaseman omaavia henkilöitä, koska riittää, että yksi henkilön vanhemmista on merkitty tai olisi voitu merkitä äänioikeutetuksi saamelaisvaltuuskunnan tai saamelaiskäräjien vaaleissa. Tällöin kaikilla jälkeläisillä alenevassa polvessa on mahdollista hakeutua vaaliluetteloon huolimatta yhteydestä kieleen, saamelaisalueeseen tai kulttuuriin ylipäätään. Toisaalta tilanne voi olla ongelmallinen useille esimerkiksi poronhoitoa harjoittaville henkilöille, kuten edellä mainituille suvuille, jotka ovat alueen alkuperäisväestöä, mutta joita ei ole hyväksytty saamelaiskäräjien vaaliluetteloon. Mikäli virallinen subjektiasema saavutetaan vain vaaliluettelomerkinnällä, on kysyttävä miten varmistetaan se, että kaikki mahdolliset henkilöt ovat vaaliluettelossa?

Lopuksi

Lopuksi voidaan todeta, että ILO-sopimukseen liittyvässä keskustelussa kysymys sopimuksen subjekteista on olennainen. Subjektiuteen liittyvien polveutumista ja kulttuurisia tunnusmerkkejä sisältävien kriteerien ohella on huomattava, että ILO-sopimuksen maaoikeusartikla 14 asettaa subjektiuteen liittyviä lisäkriteerejä. Artiklan mukaan maiden omistus- ja hallintaoikeus on tunnustettava alueilla, joilla alkuperäiskansa perinteisesti asuu. Artiklan ilmaisun ”asuu” preesensmuoto edellyttää siis, että alueiden käytön on tullut jatkua sukupolvesta toiseen ja sen täytyy jatkua myös tässä hetkessä. Ruotsissa asia on vuoden 1999 komiteamietinnössä (SOU 1999: 25) ymmärretty siten, että sellaisia henkilöitä joilla maankäyttö perinteisillä alueilla on jatkunut ovat lähinnä poronhoitajat. Huomattava on, että Ruotsissa poronhoito-oikeus pitää sisällään muun muassa myös oikeuden harjoittaa metsästystä ja kalastusta.

Koska ILO-sopimus koskee Suomessa saamelaista alkuperäiskansaa, on tärkeää pohtia alkuperäiskansan määräytymiskriteerejä myös yksilön ihmisoikeuksien näkökulmasta. Kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskevan sopimuksen valvontaelin ihmisoikeuskomitea on todennut, että etnisen alkuperänsä perusteella tiettyyn alkuperäiskansaan kuuluvalta henkilöltä voidaan evätä oikeus kuulua tähän kansaan vain, jos tämä toimenpide on objektiivisesti ja kohtuullisesti oikeutettu. Myös alkuperäiskansan tulee toiminnassaan noudattaa kansainvälisiä ihmisoikeussäännöstöjä.

Viitteet

(1) Artikla 1: Tämä yleissopimus koskee

a) niitä itsenäisissä maissa eläviä heimokansoja, jotka eroavat selväsi maan muista väestöryhmistä sosiaalisten, kulttuuristen ja taloudellisten olojensa puolesta ja joiden asema määräytyy kokonaan tai osittain niiden omien tapojen tai perinteiden tai erityislainsäädännön mukaan;

b) niitä itsenäisissä maissa eläviä kansoja, joita pidetään alkuasukkaina, koska

– he polveutuvat väestöstä, joka maan valloituksen tai asuttamisen tai nykyisten valtionrajojen muodostumisen aikaan asui maassa tai sillä maantieteellisellä alueella, johon maa kuuluu, ja

– jotka oikeudellisesta asemastaan riippumatta ovat säilyttäneet kokonaan tai osittain omat sosiaaliset, taloudelliset, kulttuuriset ja poliittiset instituutionsa.

2. Määriteltäessä ryhmät, joihin tämän yleissopimuksen määräyksiä sovelletaan, on olennaisena perusteena pidettävä sitä, että kansa itse pitää itseään alkuperäis- ja heimokansana.

3. Tässä yleissopimuksessa käytettävää ilmausta ”kansat” ei ole tulkittava siten, että sillä olisi vaikutuksia niihin oikeuksiin, joita tähän ilmaisuun saattaa liittyä kansainvälisen oikeuden mukaan.

Lähteet

Joona, Juha: Entisiin Tornion ja Kemin lapinmaihin kuuluneiden alueiden maa- ja vesioikeuksista. Juridica Lapponica 32. Rovaniemi 2006.

Joona, Tanja: ILO Convention No. 169 in a Nordic Context with Comparative Analysis: An Interdisciplinary Approach. Juridica Lapponica 37. Lapin yliopistokustannus 2012.

Joona, Tanja: ILO:n vuoden 1989 alkuperäiskansasopimuksen soveltaminen. Teoksessa Kai T. Kokko (toim.) Kysymyksiä saamelaisten oikeusasemasta. Lapin yliopiston oikeustieteellisiä julkaisuja, Sarja B nro 30. Jyväskylä 2010.

Myntti, Kristian: Suomen saamelaisten yhteiskunnallinen osallistuminen ja kulttuuri-itsehallinto.

Raportti Oikeusministeriölle, osa I. OM, lainvalmisteluosaston julkaisu 2/1997. Helsinki 1997.

Nickul, Erkki: Suomen saamelaiset vuonna 1962. Selostus Pohjoismaisen saamelaisneuvoston suorittamasta väestötutkimuksesta. Tilastotieteen pro gradu-tutkielma. Helsinki 1968.

Seurujärvi-Kari, Irja: Saamelaiset alkuperäiskansana ja saamelaisuuden tulevaisuus. Teoksessa Suomen kansalliset vähemmistöt. Kulttuurien ja kielten rikkautta. Vähemmistöoikeuksien ryhmän Suomen jaosto, Minority Rights Group Finland, Keuruu 2012.

SOU 1999:25; Samerna – ett ursprungsfolk i Sverige. Frågan om Sveriges anslutning till ILO:s convention nr 169. Betänkande av Utredningen om ILO:s convention nr 169. Statens offentliga utredningar 1999:25, Jordbruksdepartementet, Stockholm, 1999.

Artikkelikuva: MattiPaavola / Wikimedia Commons

Julkaisu Saamelaisten oikeudet ja asema alkuperäiskansana ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Mikko-Pekka Heikkisen uutuusromaani Terveiset Kutturasta kärjistää Suomen aluepoliittiset jännitteet sisällissodaksi, jossa vastakkain ovat Pohjoisen potut ja Etelän citykanit. Heikki Sirviön mukaan satiirinen romaani on eräs painavimmista aluepoliittisista puheenvuoroista kirjallisuudessa sitten Erno Paasilinnan esseen ”Joko Lappi on loppu?” vuodelta 1991.

Helsingin Sanomien toimittajana työskentelevän kainuulaislähtöisen Heikkisen teoksen innoituksena ovat toimineet Lapin ihmisten katkeruus vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä kohtaan ja sen kirvoittamat kovat puheet. ”Terveiset Kutturasta on aluepoliittinen kostofantasia”, Helsingin Sanomat (17.7.2012) kuvasi. Kirja on saanut ansaittua huomiota ainakin maakuntien tiedotusvälineissä ja siitä on kirjoitettu koko joukko arvioita. Sitä on luonnehdittu politofiktioksi (Savon Sanomat 10.9.2012), sotakirjallisuudeksi (Kaleva 27.8.2012) ja dystopiaksi. Synkkänä tulevaisuuskuvitelmana dystopia on viime vuosikymmenen lopulta lähtien korostunut kulttuurintuotteissa ilmastonmuutoksen ja talouskriisin ilmapiirissä. Minun on kuitenkin vaikea nähdä mitään dystopista kertomuksessa, jossa Pohjois-Suomi itsenäistyy Helsingin alamaisuudesta. Pidänkin kirjan asetelmaa ensisijaisesti satiirisena.

”Me katkaisimma viimeisenkin napanuoran Etelän ja Pohjoisen välillä. Sähkön kantaverkon. Me ei meijän vesivoimaa teille enää tuupata.” (24) Näin luonnehtii Pohjoisen kapinan käynnistävää attentaattia Youtube-videolla esiintyvä saamelaisterroristien johtaja Oula. Lause on tärkeä mietittäessä kirjan ongelmanasettelua. Vastakkain ovat vallantäyteinen kilpailuvaltion keskus ja sen resurssiperiferia. Etelän kannalta sisällissodan alkuasetelma hahmottuu seuraavasti: ”Jesse Purolan puolesta Lappi saisikin amputoida itsensä, ellei valtavalla alueella sijaitsisi koko maalle niin tärkeitä luonnonvaroja ja vesivoimaa. Matkailukäytössä Lappi palvelee tietysti mitä oivallisimmin. Lentokentät sinne rakennettiin onneksi jo edellisten sukupolvien verorahoilla. Helsinkiin emme enää päästä pottuja asumaan, mutta suomme heille mieluusti toimeentuloa vierailemalla turisteina heidän omilla alueillaan.” (39)

Terveiset Kutturasta lähtee siitä tutunomaisesta tilanteesta, ettei suomalaisilla yleensä eikä varsinkaan menestyvän Etelän ja taantuvan Pohjoisen asukkailla ole enää juuri mitään yhteistä. Niin konservatiivien valtiollisen yhtenäisyyden symboliikka kuin vasemmistolais-liberaalit tasa-arvon ihanteetkin kumisevat tyhjyyttään kun kansalaisten elinolosuhteet ja vaikutusmahdollisuudet eriytyvät rajusti asuinpaikan ja sen kanssa vahvasti korreloivan taloudellisen menestyksen mukaan. Jäljelle jäävät vain paljaat taloudelliset riistosuhteet, joiden puitteissa Pohjois-Suomi toimii energian ja raaka-aineiden lähteenä voittojen valuessa Helsingin pääkonttoreihin tai ulkomaille. Laadittaessa budjetteja voidaan sitten sitovasti osoittaa, kuinka Pohjois-Suomen asukkaat ovat Etelän verovaroilla loisivia toisen luokan kansalaisia. Tältä pohjalta mitätöidään heidän kulttuurinen identiteettinsä ja unohdetaan se tosiseikka, etteivät he koskaan pääse täysimääräisesti ja alueen omaa kehitystä palvelevalla tavalla hyötymään esim. asuinalueidensa luonnonvaroista, koska niiden käytöstä tai sen ehdoista päätetään muualla. Demokratia kääntyy Pohjoisen demografisen heikkouden vuoksi irvikuvakseen, enemmistön diktatuuriksi. Kirjan ei niinkään kaukaiseen tulevaisuuteen sijoittuvassa tilanteessa Etelän ja Pohjoisen suhde on kärjistynyt entisestään uudistusten lopetettua maaseudun palvelut ja Helsingin alettua rajoittamaan maaltamuuttoa Kiinasta omaksutun mallin mukaisesti.

Syttyvä sisällissota ja sen tapahtumat kerrotaan viiden tärkeimmän henkilöhahmon kautta. He ovat Etelän armeijassa palvelevat Jesse Purola ja somalialaistaustainen Abdi Bahdoon, Keskisuomalaisen pätkätyöläistoimittaja Aino Riski, Saamen vapautusrintaman ČSV:n komentaja Oula ja Heikkisen edellisen kirjan samannimisestä novellista tuttu Kutturan gangsta Toni Morottaja. Huomionarvoinen piirre kerronnassa on murteiden ja sosiolektien sujuvan käytön tuottama moniäänisyys. Hahmot erottuvat puheenparrellaan ja tällä kielellisellä aineksella Heikkinen luo huumoria ja ironisoi hahmojen kertomaa. Hyvä esimerkki on kohtaus, jossa Etelän riveissä taisteleva Moilanen paljastetaan pottujen vakoojaksi tenttaamalla häneltä Helsinki-tietoutta. ”Se jäi komentajan huoneeseen kiljumaan: Hesasta minä olen, Hesasta!” (147) Tapahtumien etenemistä rytmittävät lukujen väleihin upotetut Aino Riskin lehtijutut.

Hahmoista Jesse Purola on kirjan antisankari ja suomalaisuuteen kohdistuvan satiirin teemahenkilö. Jesse on Kouvolan ympäristön maaseudulta Helsinkiin muuttanut yliopistohallinnon koulutussuunnittelija, joka inhoaa Pottu-Suomea. Tämä neljääkymmentä lähenevä byrokraattialikersantti haaveilee johtavansa pääkaupungin ostarihengailijoista koostuvaa ryhmäänsä kuin Tuntemattoman sotilaan vänrikki Koskela. Hänen mielikuvitustaan hallitsevat Edvin, Molle, Väinö, sekä Spielberg. Taistelutoverit herkistävät. Siihen vertautuvaa kumppanuutta hän etsii opiskelu- ja armeijakaveri Abdista. Maahanmuuttajan irrallisuus ja Helsingissä kohtaamat vaikeudet saavat Abdin kuitenkin loikkaamaan Pohjoisen puolelle.
Jessen ja Abdin hahmojen avulla Heikkinen kääntää suomalaisuuskliseitä päälaelleen. Tuntematonta sotilasta muisteleva ja takavuosien johtamiskoulutuksen konsulttien tavoin Koskelaa esikuvanaan pitävä Jesse on turkinpippuririippuvainen reppana, alaistensa mielestä ”läsö, böntsö ja flöde”, esimiehensä mukaan ”puusilmä”. Hillitty ja mietiskelevä, kersanttina kyvykäs Abdi vertautuu huomattavasti suotuisammin suomalaisuuden ihanteisiin. Hän havaitsee tuntevansa vetoa Pohjoista suorasukaisuutta ja saamelaisten paimentolaiselämäntapaa kohtaan. Junttimainen rasismi on pienempi paha kuin sivistynyt piilorasismi. ”Musta mies ratsastaa porolla pohjoiseen. Koskela syö sellissä rasvatonta jukurttia”. (222)

Jessen tarinassa on kehityskertomuksen makua siinä mielessä, että loppua kohti hänen tyypillisiin suomalaisiin traumoihin kiinnittyvät vaikuttimensa käyvät ilmi. Kirjan rakenteen kannalta merkittäviä ovat jatkuvat rinnastukset Tuntemattomaan sotilaaseen sekä kadonneen Koskelan metsästys. Jesselle ei voi olla selviämättä, että hänen miehenmallina ihailemansa Koskela on pottu. Koskela ruumiillistuu Oulassa.

Saamelaisten komentaja kuvataan liukaskieliseksi ja karismaattiseksi inarinsaamelaiseksi. Liikkeessä ja sen johtajassa Heikkinen tuo esiin historiallista ainesta saamelaisten taistelusta oikeuksiensa puolesta. ČSV:n tärkein symboli on norjalaisen saamelaisaktivisti Nils Sombyn irtileikkautunut vasen nyrkki. Oula on myös Sombyn tapaan hakenut esi-isänsä pääkallon pois pääkaupungin museon vitriinistä. Saamelaiskomentajan hahmoa taustoitetaan hänen äitinsä tarinalla, mutta muutoin Oula jää arvoitukselliseksi. Mielestäni Heikkinen on kuitenkin onnistunut kirjallisen hahmon kehittelyssään. Satiiri ei useinkaan ole henkilöhahmon psykologisen syvärakenteen hahmottamista. Karikatyyrimäinen luonnos palvelee kerronnallista tarkoitustaan riittävän hyvin. Tähän sopii hyvin juuri stereotypioiden hyödyntäminen. Kuten se, että pikkutuhmia jutteleva lyhyenläntä ja myskintuoksuinen lapin mies saa houkuteltua etelän tytön poronnahkavällyihinsä.

Aino Riskin toimittajahahmo on arvosteluissa mainittu esimerkkinä Heikkisen kielteisestä ihmiskuvauksesta. Kielteisyys tai luonnosmaisuus ei kuitenkaan itsestään selvästi merkitse ylenkatsetta. Aino Riski tekee uraa olemalla oikeassa paikassa oikeaan aikaan, mitä edistää myös ryhtyminen intiimiin suhteeseen Oulan kanssa. Hän etenee tarvittaessa töihin kutsuttavasta maakuntalehden toimittajasta valtakunnan ykkösmedian toimituspäälliköksi. Tämän kaaren kuvaus palvelee paitsi työelämän satiiria, myös sen tuottaman ihmisyyden muodon tarkastelua. On oltava alati irtoamisvalmis, laskelmoiva ja pelattava korttinsa oikein. Jos kuva ei miellytä, voi olla että kirjailija on onnistunut luonnostelemaan aikamme sankarin.

Toni Morottaja on omituinen linkki Pohjoisen syrjäkylien ja globaalin populaarikulttuurin välillä. ”Straight outta Compton. Kutturasta tullaan. Syvältä maailman raosta. Sellaisesta joita ministerit ja toimitusjohtajat polkevat sikari hampaissa umpeen.” (213) Oulan oikeana kätenä toimiva moottorikelkka-drive-by-taktikko ei länsirannikon oldschool-kuoseineen ja ”neekerijankutuksineen” saavuta Saamen miesten jakamatonta suosiota. Tässä jo esikoisteoksessaan esittelemässään Kutturan Gangstan hahmossa Heikkinen tuo esiin, kuinka omituisia yhdistelmiä globaalin ja paikallisen kohtaamiset voivat tuottaa. Ja kuinka osallisten ja osattomien välisenä ymmärretyn poliittisen kamppailun mielessä ”every hood’s the same”, kuten sanoo vanha kunnon Ice Cube. Kahdenlaisten stereotypioiden oivana yhteenliittymänä Kutturan Gangstan voi niin halutessaan nähdä ironisoivan stereotypioilla pelaavan saamelaisten esittämisen.

Sodassa ei Etelän vetelistä ole Pohjoiselle vastusta. Kamikazekelkkailijat lietsovat paniikkia kuin juokseva upseeri konsanaan. Tallinna täyttyy lantalaispakolaisista. Syykin on selvä. Globaalikapitalismin aikakauden koulutettu ihminen ei ole sidottu paikkaan. Jos henki on vaarassa, vaihtaa hän kaupunkia. Ihminen hankittujen ominaisuuksien kokoelmana on vaihtokelpoinen. Hän liikkuu lipakasti kuin pääoma konsanaan. Pohjoisen taistelutahdon taustalla on sitoutuminen maahan ja paikallisiin sosiaalisiin suhteisiin. Ne eivät ole vaihtokelpoisia vaan määrittävät ihmistä ja hänen identiteettiään. Sen tajuaa myös toimittaja Aino Riski: ”Pohjoinen puolustaa maata, joka on ja pysyy peruskallion päällysteenä Lapissa ja Kainuussa. Etelä puolustaa ilmaa, jota voi hengittää myös muualla”. (204)

Tarina muistuttaa juonen luonnostelun ja sujuvuuden puolesta Arto Paasilinnan pikareskeja. Samaan suuntaan viittaa ihmiskuvauksen karikatyyrimaisuus, mikä satiirissa ei kuitenkaan ole vika vaan ominaisuus. Epäsovinnaisten ideoiden, ristivalottavan kielenkäytön ja sotakirjallisuuden parodioinnin puolesta Veikko Huovinenkin on osuva vertailukohta. Kirjan teeman osalta haluan kuitenkin nostaa esiin vakavamman ja ilkeämmän Paasilinnan, Ernon. Heikkisen romaani on nähdäkseni eräs painavimmista aluepoliittisista puheenvuoroista kirjallisuudessa sitten Erno Paasilinnan esseen ”Joko Lappi on loppu?” (1991).

Terveiset Kutturasta kehittelee edelleen jo Heikkisen esikoisteoksessa Nuorgamin Alkon tuho (2010) esiintyneitä teemoja. Keskeinen ero on siinä, että esikoisteoksen novellit korostivat Pohjoisen ihmisten erimielisyyttä. Musiikkimieltymyksineen ja elämäntapoineen sosiaalisesta ympäristöstään eristyksiin jäävä Kutturan gangsta lähtee tappamaan kolttaa, jonka kuulee myös pukeutuvan kuin Amerikantonttu ja diggailevan rappia. Rannikko kuitenkin on väärä eikä Inariin mahdu kahta gangsteria. Kokoelman päätösnovellissa ”Metsän kuningatar” aiheena on Pohjoisen separatismi, mutta sen edellyttämän yhtenäisyyden kykenee aikaansaamaan vain alkuperältään groteski salaseura. Juttu irvailee maakuntien toraiselle paikallispolitiikalle, naapureiden kampittamiselle, taistelulle Etelän almuista ja tämän poliittisen kulttuurin voittamisen mahdottomuudelle. Näihin ituihin verrattuna Terveiset Kutturastakehittelee yhteen hiileen puhaltamisen mahdollisuutta siihen kusemisen sijaan.

Kirjan poliittista merkitystä pidän kahtalaisena. Ensinnäkin jo tarttuessaan aiheeseen satiirin keinoin Terveiset Kutturasta politisoi Suomen alueiden suhteita, asioita joista poliitikot ja virkamiehet puhuvat fraasein ja teknisellä kielellä tai joista huudetaan maanisesti ja nimettömänä keskustelupalstoilla. Kirja pilkkaa sekä maan jakautumisen esittämistä luonnolliseksi kehitykseksi, että aiheesta käydyn (epä)keskustelun idioottimaista tasoa. Politisoinnista voi puhua, koska kirja esittää aluepolitiikan ongelmat niin kärjistettyinä, että ainoa ratkaisu on valtiollisen yhteyden purkaminen. Vain suvereniteetti voi vapauttaa Pohjoisen Etelän ylivallasta ja mahdollistaa myönteisen kehityksen. Vallitsevaan ajatteluun ja poliittisiin voimasuhteisiin nähden kyse on satiirisesta paisuttelusta, kirjallisuuden kyvystä esittää mahdoton mahdollisena. Tämä liittyy läheisesti kirjallisuuden toiseen poliittisesti kiinnostavaan funktioon: kykyyn ylittää vallitseva todellisuus.

Kepeässä karikatyyrimäisyydessään ja ironiassaan kirja kuitenkin hahmottelee utopiaa kehittyvästä Pohjois-Suomesta. Se jopa sinkoilee enemmän ja vähemmän ilkikurisia ideoita tämän saavuttamiseksi. Tiukkapipoisemmasta päästä on kaivostoiminnan kiinteistöverotus tuotannon arvon perusteella, jolloin siitä voisi kuvitella olevan pelkkää avolouhoksen ”palkkakuoppaa” merkittävämpää alueellista hyötyä.

Kirjan poliittista aktia ajatellen on se jo tähänastisessa keskustelussa herättänyt kiinnostavia assosiaatioita. Hannu Niklander kirjoitti Savon Sanomissa 10.9.2012 ilmestyneessä arviossaan:”Poliittisessa historiassa harva asia on aivan mahdoton. Uskomaton menestystarina, jopa rauhanomainen, oli Québecissä 1960-luvulla alkanut La révolution silentieuse, Hiljainen vallankumous, joka palautti ranskan oikeudellisen aseman – Pohjois-Amerikassa.” On syytä miettiä, minkälaisissa konjunktuureista tällaiset menestystarinat syntyvät. Voiko niillä olla alkuituja kirjallisuudessa? Ja vaatiiko kirjallisuus merkittävää ollakseen aina syväluotaavaa ihmiskuvausta, eeppistä mittakaavaa ja suurta vakavuutta, vai toimivatko vapaan käden irvikuvat toisinaan jopa paremmin.

Julkaisu Heikkinen: Terveiset Kutturasta eli potut pottuina ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.