Presidentinvaaleissa voivat äänestää kaikki suomalaiset, jotka ovat täyttäneet 18 vuotta.

Vaaleissa on kaksi kierrosta. Jos yksi ehdokas saa ensimmäisellä kierroksella yli puolet äänistä, hänestä tulee presidentti. Jos näin ei käy, järjestetään toinen vaalikierros. Sen voittaa se, joka saa yli puolet äänistä.

Presidentinvaaleissa äänestetään paljon

Yleensä suomalaiset äänestävät aktiivisesti presidentinvaaleissa ja eduskuntavaaleissa. Muissa vaaleissa ei äänestetä yhtä paljon. Muita vaaleja ovat kuntavaalit, aluevaalit ja EU- eli europarlamenttivaalit.

Vuonna 2024 presidentinvaaleissa äänestettiin erityisen paljon. Ensimmäisellä kierroksella yli 75 prosenttia äänioikeutetuista kansalaisista äänesti.

Miksi niin moni äänesti? Yksi syy voi olla se, että Suomen tilanne on muuttunut viime vuosina. Ensin alkoi Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa, ja sitten Suomesta tuli Naton jäsen.

Tämä on vaikuttanut paljon Suomen ulkopolitiikkaan eli suhteisiin muiden maiden kanssa. Presidentti on ollut esillä enemmän kuin ennen. Presidentti johtaa ulkopolitiikkaa yhdessä Suomen hallituksen kanssa.

Vuonna 2024 presidentinvaaleissa oli kaksi kierrosta. Toisella kierroksella ehdokkaat olivat Alexander Stubb ja Pekka Haavisto. Molemmilla oli paljon kokemusta Suomen ulkopolitiikasta ja liberaalit eli vapaat arvot.

Toisella kierroksella vain noin 70 prosenttia äänesti. Tähän voi olla monta syytä.

Jotkut äänestäjät olivat ehkä sitä mieltä, että kumpikin ehdokas on sopiva. Heille oli sama, kumpi voittaa vaalit. Siksi he eivät äänestäneet.

Toisten äänestäjien mielestä kumpikaan ehdokas ei ollut hyvä. Äänestäjillä on monenlaisia arvoja ja asenteita. Ehkä kaikki eivät halunneet äänestää ehdokasta, jolla on liberaalit arvot.

Alexander Stubb voitti vaalit, ja hänestä tuli presidentti. Stubb on Suomen kolmastoista presidentti.

Voiko presidentti olla koko kansan presidentti?

Äänestäminen on aina vapaaehtoista. Mitä tapahtuu, jos alle puolet kansasta äänestää presidentinvaaleissa?

Presidentin valintaan tai toimintaan ei vaikuta, kuinka moni äänestää. Presidentiksi tulee se, joka saa eniten ääniä niiltä, jotka äänestävät.

Presidentinvaaleissa voi kuitenkin käydä esimerkiksi niin, että 70 % äänioikeutetuista kansalaisista äänestää ja heistä vain vähän yli puolet äänestää uutta presidenttiä. Silloin ei voida sanoa, että uudella presidentillä on koko kansan tuki. Ei voida sanoa, että edes suurin osa kansasta tukee presidenttiä.

Täytyykö presidentillä olla koko kansan tuki?

Suomessa ajatellaan usein, että presidentti on Suomen edustaja ja on tärkeää, millaiset arvot hänellä on. Presidentti ei voi kuitenkaan edustaa kaikkien kansalaisten arvoja, koska arvoja on niin monenlaisia.

Suomessa presidentti kuitenkin yrittää toimia koko kansan puolesta. Yleensä hän luopuu puolueen jäsenyydestä, kun presidentin työ alkaa. Tässä ideana on, että silloin presidentti voi edustaa paremmin kansalaisia, jotka kannattavat eri puolueita.

Suomalaisilta kysytään säännöllisesti, mikä on heidän mielipiteensä presidentistä. Yleensä kansalaiset ovat tyytyväisiä. Tutkijoiden mielestä tämä ei tarkoita, että kaikki ovat tyytyväisiä juuri tiettyyn presidenttiin ihmisenä. Kansalaiset ovat tyytyväisiä siihen, millainen työ ja valta presidentillä on Suomessa.

Presidentti voi siis olla ihminen, jota suurin osa kansasta ei ole äänestänyt. Se ei vaikuta hänen työhönsä. Presidentille voi kuitenkin olla vaikeaa yhdistää kansaa ja edustaa erilaisia arvoja.

Suomessa on demokratia eli kansanvalta. Kansa valitsee päättäjät vaaleissa. Demokratian kannalta voi olla ongelmallista, jos vain harva äänestää. Vain äänestäjät vaikuttavat siihen, kuka pärjää vaaleissa ja saa valtaa.

Maarika Kujanen on väitellyt valtio-opista huhtikuussa 2025 Tampereen yliopistossa. Kujanen tutki väitöskirjassaan presidentinvaaleja sekä presidentin suosiota ja valtaa Suomessa ja muissa Euroopan maissa.

Tämä teksti on saanut Selkokeskuksen myöntämän selkotunnuksen. Teksti on selkomukautettu Maarika Kujasen artikkelista, joka on julkaistu helmikuussa 2024. Lue artikkeli yleiskielellä.

Selkomukautuksen teki Jenni Saarilahti

Artikkelikuva: Alexander / Pixabay

Julkaisu Politiikasta selkokielellä -sarja: Voiko presidentti edustaa koko kansaa, jos suurin osa ei äänestä häntä? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Presidentti Sauli Niinistön vuoden 2022 uudenvuodenpuhe vaikutti rutiininomaiselta ajankohtaiskatsaukselta, mutta kuitenkin yksi Nato-lause johti vilkkaaseen keskusteluun Suomen turvallisuuspoliittisesta linjasta. Niinistö totesi, että ” Suomen liikkumatilaan ja valinnanmahdollisuuksiin kuuluu myös mahdollisuus liittoutua sotilaallisesti ja hakea Nato-jäsenyyttä, jos niin itse päätämme. Naton asia on niin sanottu avoimien ovien politiikka, jonka jatkuminen on Suomelle toistuvasti julkisestikin vahvistettu.”

Media ja tutkijat kommentoivat aktiivisesti Niinistön puhetta ulkomaita myöten, vaikka presidentti itse vakuutti Suomen linjan olevan vakaa. Vaikeammin hallittavissa olevassa mediakentässä sanomat ja tulkinnat leviävät nopeasti.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa yksikin sana voi merkitä paljon. Valtiojohtajien puheita ja kirjoituksia analysoidaan suurennuslasilla. Suomessa lisähaasteita tuottaa ulkopolitiikan johtajuusjärjestelmä. Perustuslain mukaan presidentti johtaa ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa.

Presidentit Tarja Halonen ja Niinistö ovat korostaneet lauseen alkuosaa, kun taas perustuslakiasiantuntijat ja eduskunta ovat alleviivanneet yhteisjohtajuutta. Hallitus puolestaan vastaa kaikesta EU-politiikasta, jonka seurauksena Niinistö onkin toistuvasti valitellut jäävänsä sivuun unionin ulko- ja turvallisuuspolitiikan päätöksenteosta.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa yksikin sana voi merkitä paljon.

Ulkosuhteissa on käytännössä vakiintunut työnjako, jossa presidentti vastaa ennen kaikkea kahdenkeskisistä suhteista EU:n ulkopuolisten maiden kanssa hallituksen vastatessa unionin kautta hoidettavasta ulkopolitiikasta. Presidentti saa runsaasti näkyvyyttä nimenomaan Venäjä-suhteiden kautta. On jopa argumentoitu, ilmeisen vakavissaan, Suomen tarvitsevan presidentin Venäjän takia: itänaapurin presidentti haluaa keskustella toisten presidenttien kanssa.

Suomi-silmälasit päässä on lisäksi moitittu Venäjän hallintoon avoimen kielteisesti suhtautuvia Baltian maita ja katsottu muun maailman hyötyvän presidenttiemme Venäjä-tuntemuksesta. Putin-kuiskaajan asiantuntemukselle ja henkilökohtaisille suhteille on tämän tulkinnan mukaan kansainvälistä kysyntää.

Konsensuksen vahva perinne

Presidentin ja hallituksen välinen koordinaatio on vahvoihin käytäntöihin nojaavaa. Presidentti tapaa pääministerin ja ulkoministerin lähes viikoittain ja ulko- ja turvallisuuspoliittinen ministerivaliokunta on keskeinen väline yhteisymmärryksen rakentamiseen. Käytännöt ovat säilyneet samanlaisina läpi Halosen ja Niinistön presidenttikausina. Niinistö tosin on tavannut säännöllisesti eduskunnan ulkoasiainvaliokuntaa ja myös puolustusvaliokuntaa sekä EU-asioista vastaavaa suurta valiokuntaa sekä eduskuntapuolueiden puheenjohtajia.

Näin presidentti on osaltaan tuonut eduskuntaa vahvemmin mukaan ulko- ja turvallisuuspolitiikan kysymyksiin. Tosin näissä tilaisuuksissa kansanedustajat ovat lähinnä vain kuulleet presidentin näkemyksiä.

Yhtenäisyys koetaan ensisijaisen tärkeäksi, näin erityisesti Venäjä-suhteissa. Huolellisesti valmistellut hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittiset selonteot ja eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan korostettu luottamuksellisuus alleviivaavat kansallisen konsensuksen merkitystä. Mikään ei kuitenkaan estä varsinkaan oppositiopolitiikkoja tuomasta esiin vaihtoehtoisia näkemyksiä yhteiskunnalliseen keskusteluun. Turvallisuuspolitiikassa puolueet ja kansanedustajat turhan helposti piiloutuvat presidentin selän taakse.

Suomessa esiintyy paljon vahvan johtajan kaipuuta, jossa presidentti näyttäytyy puoluepolitiikan yläpuolella olevalta kansallisen turvallisuuden takaajalta.

Toistaiseksi suuremmalta draamalta on vältytty. Kulisseissa on jännitteitä, mutta koordinaatio tuntuu toimivan ja presidentti sekä hallitus ovat sitoutuneet yhteistoimintaan. Ajoittain on toki käynyt ilmi, että kannanotot ovat tulleet joko presidentille tai hallitukselle yllätyksenä. Yhtälöä hankaloittaa sosiaalinen media, josta on tullut johtaville poliitikoille tärkeä viestintäkanava.

Pääministerin kalenteri on täynnä hallituksen ja eduskunnan kokouksia, minkä lisäksi pääministerillä on puolue johdettavanaan. Presidentin kalenterissa ei puolestaan juurikaan ole pakollisia menoja. Täten presidentti voi lyhyelläkin varoitusajalla sopia tapaamisia ja vierailuja.

Presidenttien aktiivisuutta ei ole kyseenalaistettu ja sen on tulkittu olevan ulkopolitiikkamme etujen mukaista. Suomessa esiintyy paljon vahvan johtajan kaipuuta, jossa presidentti näyttäytyy puoluepolitiikan yläpuolella olevalta kansallisen turvallisuuden takaajalta. Media myös huolehtii siitä, että presidentti saa julkisuutta. Miksi media haastattelee ensisijaisesti Niinistöä, vaikka myös pääministeri johtaa ulkopolitiikkaa?

Putin-kuiskaajan kiireiset sotaviikot

Kriisitilanteita voidaan tavallaan pitää johtamisjärjestelmän stressitestinä. Ukrainan sodan aikana ulkopolitiikan johdossa ei ole ilmennyt julkisia erimielisyyksiä. Informaatio vaikuttaa kulkeneen oikea-aikaisesti ja presidentti sekä hallitus ovat koordinoineet toimiaan. Samalla on kuitenkin kysyttävä, riittäisikö vähempi matkustaminen ja kommentointi.

Niinistö on antanut jatkuvasti haastatteluita, soitellut toisten valtioiden johtajille ja tavannut heitä eri puolilla maailmaa. Samaan aikaan pääministeri ja ulkoministeri ovat vastanneet politiikan valmistelusta ja osallistuneet EU-kokouksiin.

Riittäisikö vähempi matkustaminen ja kommentointi?

Ei ole täysin selvää, ehtiikö ulkopoliittinen johtomme yhteensovittamaan riittävässä määrin sanottavansa – ja onko tähän edes aina pyritty. Erityisen huonosti presidentin toimien valvonta toteutuu kahdenkeskisten tapaamisten ja puhelujen kohdalla, vaikka esimerkiksi puheluista laaditaankin ministereille jaettava salainen muistio.

Suhteet muihin EU-maihin hoituvat ensisijaisesti hallituksen kautta. Pääministeri johtaa Suomen EU-politiikkaa ja edustaa Suomea Eurooppa-neuvostossa ja muissa päämiestason kokouksissa. Miksi siis Niinistö soittelee toisten EU-maiden johtajille, kun vuorovaikutuksesta heidän kanssaan vastaa pääministeri? Tai arvostavatko toisten valtioiden johtajat sitä, kun Suomesta käy lyhyen ajan sisään vierailulla kaksi henkilöä?

Kyse ei ole vain muodollisuudesta. Entä jos presidentti ja pääministeri vievät eri viestiä – ulkopolitiikassa kun sanavalinnoilla voi olla ratkaiseva merkitys. Kuka tällöin määrittää Suomen virallisen ulkopoliittisen linjan? Kenen sana painaa eniten, jos mielipiteet eroavat? Entä ketä virallinen linja velvoittaa?

Onko jatkossa yhteistyöhalukkuutta?

Perustuslaki velvoittaa presidentin ja hallituksen koordinaatioon, mutta ei samanmielisyyteen. Mikään ei estä presidenttiä, pääministeriä tai vaikka ulkoministeriä tuomasta esiin omia painotuksia. Halonen ja Niinistö ovat kokeneita poliitikkoja, jotka osallistuivat uuden perustuslakimme laadintaan ja olivat toimineet ministereinä.

Presidentiksi ja pääministeriksi voidaan kuitenkin valita henkilöitä, jotka eivät kunnioita yhteisjohtajuuden periaatteita. Tai entä jos presidentin ja hallituksen linjaukset ovat hyvin kaukana toisistaan eivätkä kompromissit ole mahdollisia? Pahimmassa skenaariossa presidentin tai pääministerin toimintatavat halvaannuttavat ulkopoliittisen päätöksenteon tai jopa kyseenalaistavat maamme turvallisuuden.

Pääministeri ja ulkoministeri tarvitsevat eduskunnan luottamuksen, mutta presidentti valitaan kuudeksi vuodeksi.

Entä jos presidentin ja hallituksen linjaukset ovat hyvin kaukana toisistaan eivätkä kompromissit ole mahdollisia?

Useassa muussa Euroopan maassa ulkopolitiikan johtaminen nojaa Suomen tapaan hallituksen ja presidentin yhteistyöhön. Esimerkiksi Liettuassa, Puolassa ja Romaniassa pääministeri ja presidentti eivät ajoittain edes ole olleet puheväleissä. Julkiset ristiriidat ovat rapauttaneet kansalaisten uskoa johtajiin ja päätöksenteko on kärsinyt. Kyseiset valtiot ovat toki monin tavoin epävakaampia kuin Suomi, mutta ongelmia voi ilmetä myös Suomessa.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtajuutta on syytä miettiä myös mahdollisen Nato-jäsenyyden näkökulmasta. Nato on puolustusliitto, jonka päätöksenteko nojaa jäsenvaltioiden yksimielisyyteen. Etukäteen on tärkeää pohtia, miten kansallinen Nato-asioiden valmistelu ja päätöksenteko organisoidaan.

Kansallisten toimielinten vastuita ja valtasuhteita on syytä miettiä etukäteen.

Naton päätöksentekoon liittyvien kysymysten valmistelu todennäköisesti tapahtuisi ulkopolitiikan tapaan asianomaisissa ministeriöissä, mutta edustaisiko puolustusvoimien ylipäällikkö presidentti Suomea huipputason Nato-kokouksissa samalla kun pääministerille vastuulliset puolustusministeri ja ulkoministeri osallistuisivat ministeritason kokouksiin. On syytä myös pohtia, miten tällainen asetelma vaikuttaisi pääministerin ja eduskunnan rooleihin ulkopolitiikassa.

Kansallisten toimielinten vastuita ja valtasuhteita on syytä miettiä etukäteen. Näin voidaan välttyä virheiltä ja myötävaikuttaa johtamisjärjestelmän toimivuuteen ja selvyyteen. Suomen edustus Eurooppa-neuvostossa on tästä hyvä esimerkki. Uudistettaessa perustuslakiamme 1990-luvulla ei katsottu tarpeelliseksi säätää erikseen siitä, kuka Suomea huippukokouksissa edustaa. Syntyi niin sanottu kahden lautasen politiikka, jossa pääministeri osallistui aina kokouksiin ja presidentti valtaosaan niistä.

Kahden lautasen politiikka aiheutti tarpeetonta kahnausta hallituksen, presidentin ja eduskunnan kesken. Lissabonin sopimuksen voimaantulon yhteydessä asia oli pakko ratkaista, kun Eurooppa-neuvostossa sallittiin vain yksi edustaja jäsenmaata kohden. Halosen vastusteluista huolimatta perustuslakia muokattiin siten, että pääministeri edustaa Suomea Eurooppa-neuvostossa.

Tapio Raunio on valtio-opin professori Tampereen yliopistossa. Hän johtaa Suomen Akatemian rahoittamaa hanketta, jossa analysoidaan presidenttien vallankäyttöä eri Euroopan valtioissa.

Julkaisu Kuka määrittelee Suomen ulkopoliittisen linjan? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuoden 2020 Yhdysvaltojen presidentinvaalit lähestyvät vauhdilla: äänestyspäivä on tiistaina marraskuun kolmas. Ehdokkaiden menestymismahdollisuuksista esitetään hyvin ristiriitaisia arvioita. Esimerkiksi tämä New York Timesin juttu  näkee merkkejä Joe Bidenin voiton puolesta, kun taas Fox News povaa Donald Trumpille jatkokautta.

Osaltaan tämä johtuu eritoten yhdysvaltalaisen median polarisoitumisesta vahvasti liberaaliin ja konservatiiviseen mediaan, mistä syystä niiden arviot tilanteesta ovat usein täysin ristiriitaisia. Tulkintoihin saavutaan valitusta näkökulmasta, ei niinkään kiihkottomasta pyrkimyksestä objektiiviseen tarkkailuun.

Eräs osa-alue on kuitenkin hieman paremmin arvioitavissa muiden kuin pelkkien yhteiskunnallis-ideologisten tulkintojen kautta; se on talous. Tässä artikkelissa esitellään muutama aikasarja presidentti Donald Trumpin ja häntä edeltäneen presidentti Barack Obaman ajan taloudesta. Niiden tarkoitus on antaa viitteitä siitä, kuinka Yhdysvaltojen talous on kehittynyt näiden kahden täysin poikkeavan presidentin aikana.

Eräs osa-alue on hieman paremmin arvioitavissa muiden kuin pelkkien yhteiskunnallis-ideologisten tulkintojen kautta; se on talous.

Taloustilastot on haettu U.S. Bureau of Economic Analysis (BEA) -viraston nettisivuilta ja edustavat laadukkainta taloudellista dataa, jota Yhdysvaltojen taloudesta voidaan saada. Kaksi ensimmäistä aikasarjaa on koostettu sivuston tarjoamasta niin sanotusta raakadatasta käyttäen R-ohjelmointikieltä ja kolmas on koostettu sivun oman käyttöliittymän avulla.

Talouden indikaattorit

Analyysi keskittyy erityisesti niin sanottujen vaa’ankieliosavaltioiden kohdalle, sillä vaalituloksen kannalta ne ovat merkittävimpiä. Tämä johtuu Yhdysvaltojen vaalijärjestelmästä, jossa lopullinen äänestys tapahtuu valitsijamiesten kautta, joita kullakin osavaltiolla on tietty määrä.

Ehdokkaat eivät siis kilpaile suurimmasta äänisaaliista, vaan enemmänkin osavaltiokohtaisista voitoista. Järjestelmä on jossain määrin lukkiutunut: oletetaan, etteivät demokraatit tai republikaanit voi voittaa tiettyjä osavaltioita vaan ne asettuvat lähihistorian valossa aina toisen puolueen eduksi. Demokratian kannalta ongelmallista on, että ehdokkaiden kampanjointi keskittyy tämän takia lähinnä vaa’ankieliosavaltioihin.

Vaalien ratkaisu siis tapahtuu sellaisten osavaltioiden kautta, jotka voivat kallistua kumman tahansa ehdokkaan puolelle. Nämä osavaltiot ovat perinteisesti olleet Arizona (11 valitsijamiestä), Colorado (9), Florida (29), Georgia (16), Maine (4), Michigan (16), Minnesota (10), Nebraska (5), Nevada (6), New Hampshire (4), North Carolina (15), Pennsylvania (20), Virginia (13) ja Wisconsin (10).

Vuoden 2016 vaaleissa äänestäjät nimesivät työllisyyden tärkeimmäksi kriteeriksi äänestyspäätökselleen.

Näiden osavaltioiden kohdalla analyysiin on valittu henkilökohtaisen tulotason kehitys, työllisyysluvut sekä ikään kuin yhteenvetona kumuloitu bruttokansantuotteen kehitys niin Obaman kuin Trumpinkin presidenttikausina. Henkilökohtainen tulotaso on historiallisesti ollut hyvin tärkeä muuttuja vaalituloksen osalta. Vuoden 2016 vaaleissa taas äänestäjät nimesivät työllisyyden tärkeimmäksi kriteeriksi äänestyspäätökselleen.

Graafeihin on valikoitu myös neljä Obaman ensimmäistä kautta edeltävää vuotta antamaan taustaa ja tasapainottamaan tilaston aikasarjaa, sillä Trumpin ajalta käytettävissä on vain yksi kausi. Tasapainottaminen on tärkeää, sillä Obaman ensimmäisen kauden alkuun sattunut finanssikriisi aiheutti normaalia suuremman poikkeaman talouteen. Ensimmäinen graafi näyttää henkilökohtaisen tulotason kehityksen.

Henkilökohtainen tulotaso

Keskimääräiseen kasvuvauhtiin suhteutettuna graafien käyristä voidaan havaita, että Obaman aika vuosina 2008–2016 jäi keskimääräisen kasvuvauhdin alapuolelle. Sitä edeltävät neljä vuotta sekä seuraavat neljä vuotta ovat olleet suotuisamman tulotason kehityksen aikaa lähes kaikissa vaa’ankieliosavaltioissa.

Tasaisinta kehitys on ollut New Hampshiressa, Pennsylvaniassa, Virginiassa ja Wisconsinissa. Poikkeuksen muodostaa Nebraska, jossa tulotason kehitys nousi keskimääräistä korkeammalle Obaman aikana. Toisaalta myös Trumpin aikana kehitys oli noussut jo keskitasolle vuoden 2019 aikana.

Työllisyyskehityksen osalta graafit korreloivat tulotason kehityksen kanssa. Työllisyyslukemat kuitenkin näyttävät vielä selkeämmin ja tasaisemmin kaikkien vaa’ankieliosavaltioiden kohdalla heikomman taloudellisen kehityksen jakson Obaman aikakaudella. Näiden lukujen osalta myös Nebraska asettuu yleiselle linjalle eikä poikkea muista osavaltioista.

Työllisyysaste

Erityisen vahva pudotus työllisyydessä oli vuoden 2008 jälkeen Michiganissa. Kuten jo mainittua, talouden putoaminen vahvasti juuri vuoden 2008 jälkeen liittyy Lehman Brothersin kaatumisen käynnistämään globaaliin finanssikriisiin. Vaikka kriisi ei ollut presidentti Obaman syytä, hänen presidenttikauttaan leimasi joka tapauksessa talouskriisin runnoma heikko talouskehitys.

Osavaltiot kuten Michigan, jotka nojaavat vahvasti teollisuuteen (rust-belt) kärsivät finanssikriisistä huomattavasti. Kampanjoinnissaan Trump lupasikin palauttaa juuri näiden pohjoisten osavaltioiden teollisuuden ja työllisyyden. Hänen mukaansa osavaltiot eivät kärsineet vain finanssikriisistä, vaan myös taloudellisesta säätelystä, ympäristölainsäädännöstä, sekä epäedullisista kauppaehdoista globalisoidussa taloudessa.

Katsaus vaa’ankieliosavaltioiden bruttokansantuotteen kehitykseen osoittaa, että Yhdysvaltain talous lähti keskimääräistä suurempaan kasvuun presidentti Trumpin aikana. Toisaalta, kuten aiemmat graafit osoittivat, toipuminen Yhdysvaltojen taloudessa alkoi jo Obaman toisen kauden aikana.

Bruttokansantuote

Ongelmaksi Obaman varapresidentille ja vuoden 2020 demokraattipuolueen presidenttiehdokkaalle Joe Bidenille kuitenkin muodostuu se, että Obaman kauden talouskehitys joutui lähtemään syvältä pohjalta. Näin ollen se on alempana ainakin sitä potentiaalista kasvua, joka olisi voinut syntyä ilman talouskriisiä.

Kuten tarkastelu seitsemän ensimmäisen vaa’ankieliosavaltion kohdalta osoittaa, kumuloitu bruttokansantuotteen kasvu Trumpin kaudella oli huomattavasti korkeampaa kuin Obaman kaudella.

Huomion arvoista on eritoten vaalien kannalta usein ratkaisevan Floridan nopea kasvu Trumpin aikana. Kasvu on ollut lähes 3,2 prosenttia, kun se Obaman aikana jäi noin 0,6 prosenttiin. Sama kasvuvauhdin eroavaisuus toistuu myös jäljelle jäävien vaa’ankieliosavaltioiden kohdalla.

Neljässä osavaltiossa ylitettiin Trumpin kaudella yli kolmen prosentin kasvu: Arizonassa, Coloradossa, Floridassa ja Nevadassa. Vertailun vuoksi Obaman kaudella ainoastaan kaksi osavaltiota, Colorado ja Nebraska, ylsivät edes kahden prosentin kasvuun, sen sijaan kuusi osavaltiota jäi alle yhden prosentin kasvuvauhdin. Näiden lukujen valossa, Trumpilla on Yhdysvaltojen vaaleissa yleisesti ratkaisevassa asemassa ollut talous puolellaan.

Toisaalta samoin kuin Obama, myös Trump on nyt kohdannut ennalta-arvaamattoman iskun taloudelle. Koronavirus on kurittanut taloutta globaalissa mittakaavassa liikkeiden sulkemisen, kokoontumiskieltojen ja matkustusrajoitusten myötä. Demokraattipuolue on tehnyt parhaansa kaataakseen koronan aiheuttaman taloudellisen katastrofin Trumpin syyksi.

On kuitenkin eri asia, uskovatko äänestäjät tämän. Ovathan nimenomaan demokraatit ja demokraattijohtoiset osavaltiot olleet tiukimpia vaatimuksissaan yhteiskunnan ja talouden sulkemisesta. Mikäli tarkastellaan vain vaa’ankieliosavaltioiden talouskehitystä, Trumpin uudelleenvalinta näyttää hyvinkin mahdolliselta.

Jukka Nissinen (FT) on väitellyt yleisestä historiasta. Hän on vapaa tutkija, joka työskentelee viestintäteknologiseen murrokseen ja identifioitumiseen liittyvän projektin parissa. Hän on kiinnostunut ohjelmointikielten hyödyntämisestä tutkimuksessa.

Julkaisu Trumpin talous oli vahva ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Koronapandemian aikana on toki tärkeämpää mietittävää kuin poliittisten instituutioiden valtasuhteet. Kuitenkin poliitikot ovat taitavia hyödyntämään poikkeusoloja omien tavoitteidensa edistämiseksi. Politiikan tutkijat ovat seuranneet presidenttien roolien kehittymistä eri valtioissa. Erilaisia kehityspolkuja voi seurata esimerkiksi viime vuonna edesmenneen, presidentti-instituution johtavan asiantuntijan Robert Elgien (1965-2019) perustamasta blogista. Suomessa keskustelu on kohdentunut ennen kaikkea presidentin ja hallituksen väleihin.

Presidentti Sauli Niinistön toiminta on selkeästikin ollut kansan mieleen. Jo valmiiksi huippusuosittu presidentti on ottanut aktiivisen roolin koronaviruskriisin kuluessa. Niinistö on antanut useita korkean profiilin haastatteluita, tehnyt virtuaalisia vierailuja Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselle ja Rajavartiolaitokselle sekä puuttunut hallituksen toimiin koronapandemian taltuttamiseksi.

Poliitikot ovat taitavia hyödyntämään poikkeusoloja omien tavoitteidensa edistämiseksi.

Valmiuslain mukaan hallitus toteaa ”yhteistoiminnassa tasavallan presidentin kanssa” maassa vallitsevan poikkeusolot, mutta sen jälkeen itse toimenpiteistä vastaa hallitus. Erityisesti puhutti Niinistön hallitukselle lähettämä kirje, jossa hän ehdotti ”kriisinyrkin” perustamista. Pääministeri Sanna Marinin johtama hallitus ei noudattanut presidentin toivetta, eivätkä kaikki ilahtuneet Niinistön pyrkimyksestä puuttua hallituksen sisäiseen organisoitumiseen.

Presidentti Niinistön ja hallituksen välejä on siis paikallaan tarkastella koronakriisin poikkeusolojen yhteydessä. Samoin on paikallaan tarkastella, miten suosittu presidentti voi suotuisalla medianäkyvyydellä osallistua julkiseen keskusteluun ja siten päivänpolitiikkaan merkittävällä tavalla.

Ärtynyt arvojohtaja

Niinistö ei tuntunut ymmärtävän hänen roolistaan ja kriisinyrkkiehdotuksestaan syntynyttä keskustelua. MTV:n haastattelussa Niinistö ihmetteli omien sanojensa mukaan ”vainoharhaista valtapolitiikkaoppia”:

Minä olen yllättynyt siitä, että jotkut edelleen tuntuvat ylläpitävän tuollaista vainoharhaista valtapolitiikkaoppia. Ainakaan minä en ole viitannut mihinkään valtaoikeuteen. Päinvastoin olen vain puhunut ajatuksesta esittää hallitukselle sen toiminnan tueksi tällaista ryhmää. Mutta tuo valtiosääntöön ja valtapolitiikkaan liittyvä vainoharhaisuus näyttää kiinnostavan joitakin enemmän kuin asioiden käytännön hoitaminen kriisitilanteessa. Siitä minä olen vähän yllättynyt.

Dagens Nyheterin haastattelussa Niinistö puolestaan totesi ”Hur hade man tänkt om jag hade varit tyst hela tiden? Jag är ju president” (Miten voidaan ajatella, että olisin vain koko ajan hiljaa? Minähän olen presidentti.). Jälkimmäinen kommentti ja laajemmin MTV:n haastattelu kertovat selkeästi, että Niinistö nimenomaan katsoo presidentin velvollisuudeksi ottaa aktiivisesti osaa kriisin hoitoon ja yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Miten voidaan ajatella, että olisin vain koko ajan hiljaa? Minähän olen presidentti.

Varsinkin pääministeri Marinin lausunnoista välittyy kuitenkin varauksellisempi suhtautuminen presidentin toimiin. Kun Marin kiitteli hallituksen tiedotustilaisuudessa Niinistöä arvojohtajuudesta, voitiin kiitokset tulkita myös näpäytykseksi presidentin suuntaan. Presidenttiä voi toki kismittää sekin, että nimenomaan Marin on näyttäytynyt maan tärkeimpänä arvojohtajana koronavirusepisodin aikana.

Suotuisa media tukee presidentin valtapyrkimyksiä

Niinistö on hyötynyt median suopeudesta. Olisi mielenkiintoista tietää, tuliko aloite eri keskeisten medioiden – Yle, MTV, Helsingin Sanomat – haastatteluihin toimittajilta vai presidentin kansliasta. Varsinkin Yle tuntuu antavan todella runsaasti palstatilaa Niinistölle.

Medialla – myös verovarain rahoitetulla Ylellä – vaikuttaa olevan vaikeuksia kritisoida supersuosittua presidenttiä.

Presidentin ja hallituksen pienen nokittelun jälkeen Marin ja Niinistö vannottivat yhteistyön sujuvuutta. Näin tunnutaan tekevän aina, kun joku vihjailee presidentin ja hallituksen erimielisyyksistä. Tämä on koskenut erityisesti ulko- ja turvallisuuspoliittista ministerivaliokuntaa (tp-utva), jonka ympärillä vallitsee lähes mystinen salamyhkäisyys.

Toimittajat vaikuttavat vain hyväksyvän vakuuttelut yhteistyön sujuvuudesta, eivätkä tutki asiaa syvemmin.

Kuitenkin vuodesta 2000 lähtien on lähes joka vuosi ilmennyt jotain sanaharkkaa presidentin ja hallituksen kesken, yleensä ulkopolitiikasta. Toimittajat vaikuttavat kuitenkin pääosin vain hyväksyvän vakuuttelut yhteistyön sujuvuudesta, eivätkä tutki asiaa syvemmin, tarjoten selkeyttä siihen, miltä osin aitoja erimielisyyksiä voi esiintyä.

Voidaan toki argumentoida, että nimenomaan suurten kriisien kohdatessa presidenttien ja muiden valtionpäiden on noustava esiin yhteisellä linjalla. Valtionpäiden katsotaan usein olevan puoluepolitiikan yläpuolella ja edustavan koko kansaa, kun taas pääministeri johtaa ”vain” hallitusta. Koronakriisin aikana jopa eri Euroopan maiden kuninkaalliset ovat pitäneet puheita ja kantaneet näin julkisesti huolta kansalaistensa tilasta.

Presidentti sekaantuu sisäpolitiikkaan

Ei pidä kuitenkaan unohtaa, että Niinistö on tiukasti puolustanut toimivaltuuksiaan ja pyrkinyt useasti osallistumaan sisäpolitiikan hoitoon. Niinistö on myös ainakin kahdesti osoittanut valmiutta puuttua hallitusneuvotteluihin.

Ensimmäisen kuusivuotiskautensa Niinistö sai huseerata varsin rauhassa. Kataisen ja Stubbin hallitusten aikana esiintyi erimielisyyksiä, mutta näkemyserot liittyivät kuitenkin verraten pienen kokoluokan asiakysymyksiin. Sipilä puolestaan ei osoittanut juurikaan kiinnostusta ulkosuhteisiin eikä ulkoministeri Soini ainakaan julkisesti kyseenalaistanut Niinistön linjauksia.

Nyt tilanne näyttäytyy selvästi jännitteisempänä. Marinin viisipuoluehallitus on vasemmalle kallellaan ja niin pääministerillä kuin ulkoministerillä on varmasti erilaisia näkemyksiä ulkosuhteista kuin presidentillä. Marin on jo osoittanut lujuuttaan ja ulkoministeri Haavisto tuskin suostuu presidentin kumileimasimeksi.

Nyt tilanne näyttäytyy selvästi jännitteisempänä kuin Niinistön ensimmäisellä kaudella.

Niinistö otti ennen koronapandemian alkua kantaa esimerkiksi Kreikan pakolaistilanteeseen. Toukokuun lopulla Niinistö on kommentoinut niin EU:n elvytyspakettia kuin hyvinvointivaltion tulevaisuutta. Niinistö niin ikään suhtautui kriittisesti ajatukseen unionin yhteisvastuun kasvattamisesta, painottaen jokaisen jäsenmaan vastuuta omasta taloudestaan.

Hallituspuolueiden keskuudessa on selkeästikin erilaisia kantoja EU:n kriisitoimista, joten presidentin ulostulo vain sekoittaa politiikan pakkaa entisestään. Yhteentörmäyksien todennäköisyyttä lisää se, että Niinistö on itse sanonut toimivansa kansakunnan ”unilukkarina”, eli tavallaan kansakunnan herättelijänä. Näin puuttuminen voidaan tavallaan oikeuttaa asiaan kuin asiaan suomalaisessa politiikassa.

Niinistö myös selvästi soveltaa niin sanotun laajemman turvallisuuden tai ulkopolitiikan käsitettä, jolloin on entistä hankalampaa vetää rajaa sisäpolitiikan, EU-asioiden ja ulkopolitiikan kesken. Pystyykö kiireinen hallitus puolustamaan tonttiaan ja tukeeko eduskunta hallitusta vai ennemminkin presidenttiä?

Yhteentörmäyksiä odotettavissa

On muistettava, että kyselytutkimusten mukaan suomalaisten enemmistö olisi valmis antamaan presidentille merkittävää toimivaltaa niin hallituksen muodostamisessa, sisäpolitiikassa kuin EU-politiikassa.

Loppuun on syytä pohtia niinkin harmittomalta kuulostavan yksityiskohdan kuin kalenterin merkitystä. Pääministerin kalenteri on todella kiireinen: hallituksen kokoukset, vierailut eduskunnassa, EU-kokoukset, kansainväliset velvoitteet ja oman puolueen johtaminen täyttävät pääministerin kalenterin vuosikausiksi eteenpäin.

Jatkossa Sauli Niinistö ottaa entistä hanakammin osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun – ja tämä johtaa väistämättä hallituksen ja presidentin välisiin törmäyksiin.

Miten on tähän verrattuna presidentin laita? Niinistön kalenteri voi toki täyttyä, mutta se täyttyy presidentin omien toiveiden mukaisesti. Näin presidentti voi myös itse määritellä milloin hän sanaisen arkkunsa avaa.

Allekirjoittanut uskoo, että jatkossa Sauli Niinistö ottaa entistä hanakammin osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun – ja tämä johtaa väistämättä hallituksen ja presidentin välisiin törmäyksiin. Ja tällöin niin tutkijoiden, toimittajien kuin poliitikkojen velvollisuus on ottaa kantaa valtaoikeuskysymyksiin. Se ei ole ”vainoharhaista valtapolitiikkaoppia” vaan demokratiaan kuuluvaa julkista keskustelua.

Tapio Raunio on valtio-opin professori Tampereen yliopistossa.

Julkaisu Jag är ju president: Sauli Niinistö, vainoharhainen valtapolitiikkaoppi ja median silkkihansikkaat ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.