Euroopan kiristyvä turvallisuustilanne on herättänyt myös Suomessa huomattavasti keskustelua. Varsinkin Venäjän tiukkenevat kannat Ukrainan pitkittyneessä konfliktissa ovat nostaneet erilaiset liittoumat kansakunnan puhutuimmiksi aiheiksi.

Turvallisuus- ja ulkopolitiikan (turpo) logiikka kuitenkin poikkeaa monella tavalla kansallisista kysymyksistä. Tästä johtuen usein asiaan vihkiytymättömälle tämä politiikan ala saattaa tuntua salatieteeltä ja mystisemmältä kuin se todellisuudessa onkaan. Kuitenkin kehittyvä uutistilanne on herättänyt uutta mielenkiintoa turvallisuuspoliittisia asioita kohtaan.

Liittoumia voidaan tarkastella kansainvälisen politiikan tutkimusalaan kuuluvan realismin koulukunnan näkökulmasta. Erityisesti keskityn tässä artikkelissa avaamaan kyseisen suuntauksen tutkimustietoa, joka koskee liittoumia. Kirjoitus ei sisällä yksiselitteisiä vastauksia nykyisiin ongelmiin, mutta toivottavasti antaa lukijalle paremmat avaimet turpo-kysymysten pohtimiseen.

Kaiken takana on anarkia

Kansainvälisen politiikan tutkimuksen realismin koulukunta nostaa kansainvälisen politiikan tutkimuksen keskeisimmäksi käsitteeksi anarkian. Tällä kuvataan valtioiden välisten suhteiden perusolemusta. Kansakuntien väliltä puuttuu selkeä hierarkia, eli niiden välillä vallitsee anarkia. Tällaisessa tilanteessa valtiojohtajat eivät voi vedota kiistoissa ylempiin auktoriteetteihin eikä päätöksistä saa valitusosoituksia.

Toisin kuin vaikkapa englantilaisessa koulukunnassa tai liberaalissa suuntauksessa, realismissa vältetään tarkoituksella erilaisia moraaliin ja ideologioihin perustuvia väitteitä.  Sen sijaan valtioiden keskeisin tehtävä on varmistaa oma turvallisuutensa.

Anarkian merkitystä ei voi alleviivata liikaa.

Käytännössä tämä tarkoittaa sotilaallisen kyvykkyyden ylläpitoa. Kyse on hyvin keskeisestä asiasta, sillä turvallisuuden varmistaminen tekee kansakunnasta itsenäisen, eli suvereenin. Vaikkakin tämä on varmasti osittain itsestään selvää, ovat monet kansainvälisen politiikan ongelmat johdettavissa tähän käsitteeseen. Tämän vuoksi anarkian merkitystä ei voi alleviivata liikaa.

Realistisen koulukunnan mukaan anarkia ei itsessään vielä selitä sotia, sillä voisivathan valtiot myös hierarkiattomassa tilanteessa sopia riitansa. Neuvotteluilla voitaisiin välttää sotimisen ”kulut”. Paremmilla kyvykkyyksillä varustettu valtio olisi vain paremmassa neuvotteluasemassa. Kuitenkin täysin rationaaliset johtajat päätyvät joskus valitsemaan verenvuodatuksen neuvotteluiden sijaan.

Syy tähän Stanfordin yliopiston kansainvälisen politiikan professorin James Fearonin mukaan löytyy kahdesta anarkiasta johdettavissa olevasta mekanismista. Ensinnä toisen valtion on mahdotonta aina tietää täysin muiden sotilaallisen iskukyvyn taso. Luottamus omaan ylivoimaan saattaa johtaa suorien toimien suosimiseen pitkien neuvotteluiden sijaan. Todellisuudessa kuitenkin voi olla, että vastapuolella on aseistusta, joka muuttaa sodan kulun. Näin ollaan tilanteessa, jossa väärän tiedon vuoksi neuvotteluvara on hyvin pieni ja vääristynyt.

Anarkia aiheuttaa epäluottamusta, joka tekee neuvotteluiden pohjana olevan luottamuksen rakentamisesta mahdotonta.

Toisekseen hierarkian puute asettaa sopimusten pitävyyden kyseenalaiseksi. Kukaan ei voi estää vahvempaa osapuolta turvautumasta väkivaltaan sopimuksen allekirjoituksen jälkeenkin. Anarkia siis aiheuttaa epäluottamusta, joka tekee neuvotteluiden pohjana olevan luottamuksen rakentamisesta mahdotonta. Tämä mahdollistaa sodat jopa rationaalisten toimijoiden välille.

Uhkatasapaino

Vaikkakin usein kuulee puhuttavan valtatasapainosta kansainvälistä politiikkaa selittävänä tekijänä, oikeastaan parempi käsite olisi uhkatasapaino (engl. balance of threat). Harvardin kansainvälisen politiikan professori ja yksi realistisen koulukunnan keskeisimmistä tutkijoista Stephen Walt on nimittäin osoittanut, etteivät valtiot hae suojaa yksiselitteisesti voimakkainta valtiota vastaan, jolloin olisi kyse vallan tasapainottamisesta.

Koska anarkia vie pohjan sääntöpohjaiselta kansainväliseltä järjestelmältä, suojaa haetaan enemmänkin uhkaavien toimijoiden varalle. Realistinen koulukunta tunnistaa yksittäisten valtioiden subjektiivisten uhkakuvien muodostumisen ja niiden arvottamiseen. Vaikka Yhdysvaltojen sotilaallinen iskukyky on täysin ylivoimainen verrattuna muihin maihin, tämä ei ole johtanut tasapainottavien amerikkalaisvastaisten sotilaallisten liittoumien muodostumiseen. Länsimaissa Yhdysvaltojen sotilasvoimaa ei nähdä yhtä uhkaavana kuin Venäjällä tai Kiinassa.

Venäjän uhkaava käytös sen sijaan on aiheuttanut painetta etenkin sen valtapiirissä olevissa maissa uhkaan vastaavien liittoutumien syntymiseen tai laajentumiseen, esimerkiksi NATOn itälaajentumisen muodossa huolimatta Moskovan vaatimattomammista resursseista Yhdysvaltoihin verrattuna. Suhteessa moniin naapureihinsa Venäjän sotilaalliset resurssit ovat kuitenkin mittavat. Mahdollisina uhkaa kasvattavina asioina Walt pitää muun muassa maantieteellistä läheisyyttä, sotilaallista hyökkäysvoimaa sekä vihamielistä politiikkaa.

Mitä suurempi uhka, sitä todennäköisemmin muodostuu kansainvälinen liittouma.

Tutkimuksessa ei ole vielä syntynyt täysin yhtenäistä näkemystä siitä, miten nämä uhat muodostuvat tai miten niitä voitaisiin purkaa. Yksi hyvä tapa jäsentää tätä muutosta on tarkastella sitä turvallistamisen käsitteen kautta, jota Anu Koivunen ja Johanna Vuorelma avaavat taannoisessa artikkelissaan journalismin näkökulmasta. Turvallisuusuhkia toisin sanoen aktiivisesti rakennetaan valtioiden ja erilaisten toimijoiden taholla, eikä yksi johtaja ei voi todeta toisen uhkakuvia vääriksi, sillä Fearonin toisen mekanismin mukaisesti luottamus on anarkiassa vaikeaa, ellei mahdotonta.

Emoryn yliopiston kansainvälisen politiikan professorin Dan Reiterin mukaan nämä uhat voidaan vielä jakaa suoriin ja rakenteellisiin uhkiin. Oleellinen ero tulee siitä, mitkä ovat uhkaavan valtion tavoitteet. Suoralla uhalla Reiter tarkoittaa yhden valtion toiselle esittämää vaatimusta, kun taas rakenteellinen uhka haastaa koko alueen tai peräti kansainvälisen järjestyksen rakenteen itsessään. Suorien uhkien tilanteessa toimijat usein pyrkivät tasapainottamaan tilannetta, tai jättäytyvät puolueettomiksi, mikäli mahdollista. Rakenteelliset uhat puolestaan aiheuttavat vahvaa leiriytymistä (engl. bandwagoning) joko uhkaa vastaan tai uhkaajan puolelle. Puolueettomuudelle ei jää juurikaan tilaa. Reiter argumentoikin seuraavasti: mitä suurempi uhka, sitä todennäköisemmin muodostuu kansainvälinen liittouma.

Yhdessä uhkia vastaan

Yksinkertaistaen valtio voi vastata näihin uhkiin kolmella limittäisellä keinolla. Yhtäältä johtajat voivat kasvattaa omaa iskukykyään hankkimalla enemmän sotilaallisia resursseja. Toisaalta valtio voi pienentää vastapuolen sotilaallista kyvykkyyttä estämällä heitä saamasta jotain sotilaallisesti merkittävää teknologiaa. Kolmas keino reagoida uhkaan on liittoutua toisten toimijoiden kanssa. Tällöin kerätään yhteen kaikkien omat voimavarat ja luvataan auttaa toisia kriisissä. Toisin sanoen kasvatetaan omaa iskukykyä, mutta sitoutumalla toisiin luovutetaan osa suvereniteetista.

Liittoumia on ollut aikojen kuluessa monenlaisia, joten tyhjentävä kategorisointi jää toisiin teksteihin. Chicagon yliopiston kansainvälisen politiikan tutkimuksen apulaisprofessori Paul Poast tarjoaa kuitenkin hyvän ajattelua jäsentävän määritelmän liittoumista eräänlaisina yhteisinä sotasuunnitelmina. Yhteistä näille on Poastin mukaan suunnitelma uhasta, tavoitteista sekä sotasuunnitelma kyvykkyyksien hyödyntämisestä. Nämä suunnitelmat voivat olla pintapuolisia tai hyvinkin yksityiskohtaisia. Samoin vihollinen voi olla tietty toimija tai liittouma voi olla myös vailla ennalta määrättyä kohdetta. Huomion arvoista on kuitenkin se, että liittoumaan osallistujilla on selkeä ja jaettu ymmärrys yhteistoiminnan tavoitteista.

Vasta liittoumista neuvotellessa sen jäsenille avautuu parempi ymmärrys toisen kyvykkyydestä ja tavoitteista suhteessa yhteiseksi koettuun uhkaan.

Anarkia asettaa myös omat haasteensa näiden suunnitelmien tekemiselle. Vasta liittoumista neuvotellessa sen jäsenille avautuu parempi ymmärrys toisen kyvykkyydestä ja tavoitteista suhteessa yhteiseksi koettuun uhkaan. Tämä voi tarkoittaa, ettei edellytyksiä liittouman perustamiselle lopulta olekaan, ainakaan näiden jäsenten välillä.

Kuvaava esimerkki tästä on vuonna 1905 neuvoteltu Koiviston sopimus Saksan ja Venäjän välillä, jonka ideana oli eristää Yhdistyneet kuningaskunnat muista suurvalloista. Viipurin edustalla käydyt neuvottelut kuitenkin kariutuivat, sillä suurvallat eivät olleet yksimielisiä siitä, koskisiko sotasuunnitelma vain Eurooppaa vai myös Britannian siirtomaata Intiaa. Näin sopimus, joka olisi voinut mahdollisesti muuttaa maailmansotien kulkua, jäi neuvottelupöydälle.

Yhdessä auringonlaskuun?

Joskus neuvottelut onnistuvat ja liittouma perustetaan. Haasteet eivät kuitenkaan lopu allekirjoituksiin. Keskeiseksi kysymykseksi nousee, kuinka uusi liittouma muokkaa uhkatasapainoa.

Hiljattain edesmennyt Columbian yliopiston kansainvälisen politiikan tutkimuksen professori Robert Jervis kuvaa hyvin tätä tilannetta käsitteellä kaksoispelote (engl. dual deterrece). Yksinkertaistaen kyse on kolmannen osapuolen velvollisuuksista. Mikäli liittouma muuttaa voimasuhteita liittouman hyväksi, voi se kannustaa uusia liittolaisia toimimaan entistä vihamielisemmin. Tämä taas saattaa vain lisätä painetta yhteenotolle, johon myös kolmannet osapuolet joutuvat reagoimaan.

Klassinen esimerkki tästä on Yhdysvaltojen tukema Taiwan, joka toimii välillä hyvinkin kärkkäästi Kiinaa vastaan. Tällöin Washington joutuu ikävään välikäteen Taiwanin sotilaallisen koskemattomuuden takaajana Kiinaa vastaan, vaikka tämä ei ollut liittouman tarkoitus.

Mikäli liittouma muuttaa voimasuhteita liittouman hyväksi, voi se kannustaa uusia liittolaisia toimimaan entistä vihamielisemmin.

Tätä kaksoispelotetta vastaan liittoutumisasiakirjoihin usein leivotaan huomattavaa väljyyttä. Vanderbiltin yliopiston kansainvälisen politiikan tutkimuksen apulaisprofessori Brett Bensonin mukaan tämä on tarkoituksellista, sillä näin kolmannet osapuolet voivat rajoittaa vastuitaan. Esimerkkeinä hän mainitsee epämääräisyyden liittouman aktivoinnissa kriisitilanteessa ja annettavan avun luonteen ennalta määrättömyyden. Sopimuksessa voidaan esimerkiksi jättää avoimeksi, onko apu sotilaallista vai taloudellista.

Ideana on, että konfliktin syntyessä voidaan tapauskohtaisesti päättää liittouman käytännön toimista, vaikka paperit olisi jo allekirjoitettu. Näin voidaan estää uhkatasapainon muutoksesta johtuvia ylilyöntejä. Yksinkertaistaen kyse on siitä, että maat haluavat mahdollisimman hyvän turvan uhraamatta yksipuolisesti liikaa resursseja tai sitoutumatta rajoituksetta. Jälleen taustalla on anarkiasta kumpuava epävarmuus muita kohtaan.

Keskeiset kysymykset

Yhteenvetona voi todeta, että liittoumat ovat keino valtiolle kasvattaa sotilaallista kyvykkyyttä uhkia vastaan luovuttamalla osan itsemääräämisoikeudestaan. Keskeistä on kuitenkin muistaa, että realismin koulukunnan mukaisesti liitot eivät poista anarkiaa kansainvälisestä politiikasta. Jokainen valtio on lopulta yksin vastuussa turvallisuudestaan. Tällöin omaa turvallisuutta ei voi myöskään ulkoistaa liittoumille tai järjestöille kuten YK:lle, vaikkakin näillä voidaan muokata anarkiasta kumpuavia uhkia. Samalla tosin luodaan uusia haasteita.

Realismin koulukunnan mukaisesti liittoumat eivät ratkaise kansainvälisen politiikan keskeistä ongelmaa, eli anarkiaa. Kuitenkin niiden avulla voidaan pyrkiä politiikalla hallitsemaan sitä. Tällöin keskeiseksi teemaksi nousee, kuinka tämä kannattaa toteuttaa.

Jokainen valtio on lopulta yksin vastuussa turvallisuudestaan.

Hallinnan kannalta ensiarvoisen tärkeää on tunnistaa, millaiseen uhkaan liittoumalla pyritään vastaamaan. On hyvä pitää mielessä, että sopimuksilla muutetaan myös ulkopuolisten uhka-arvioita. Jos valtiot tästä huolimatta päättävät liittoutua, nousee sotasuunnitelmien arviointi tärkeään asemaan. Missä ja miten sotilaallisia kyvykkyyksiä käytettäisiin? Lopuksi on muistettava, että liittouma on vasta lupaus tulevasta toiminnasta. Siksi on tärkeää kiinnittää huomiota siihen, miten liittolaiset kolmansina osapuolina reagoisivat kriisissä. Sopimuksen sisälle on voitu leipoa poliittista liikkumavaraa erilaisten äänestysten avulla tai jättämällä avun luonteen määrittely avoimeksi.

Realismin koulukunta ei anna näihin pohdintoihin yksiselitteisiä vastauksia, vaan näihin kysymyksiin on etsittävä vastauksia tapauskohtaisesti. Kuitenkin näitä asioita on hyvä pohtia, sillä kuten edesmennyt John Hopkinsin yliopiston kansainvälisen politiikan tutkimuksen professori Robert Osgood jo vuoden 1968 kirjassaan Alliances and American Foreign Policy osuvasti toteaa: ”jokaisella valtiolla on oltava liittoutumispolitiikka, vaikka sen ainut tarkoitus olisikin pysyä liittoutumien ulkopuolella.”

Jarkko Hietala on kansainvälisen politiikan väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa. Hänen väitöskirjansa käsittelee turvallisuusjärjestyksen muutosta Euroopassa.

Julkaisu Mihin tarvitsemme kansainvälisiä liittoumia? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Hävittäjäpäätöksen hipoessa maaliviivaa moni esitti Suomen olleen yksituumaisesti hankinnan takana. Helsingin Sanomat kirjoitti pääkirjoituksessaan päätöspäivän aattona, että hävittäjähankintaa on tehty ”poikkeuksellisen yksimielisessä poliittisessa ilmapiirissä”. Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja Anna-Liina Kuhanen kiinnitti kolumnissaan viikkoa aiemmin huomiota vähäiseen kansalaiskeskusteluun ja viittasi kansalaisten tukeen hävittäjäkaupalle. Niin ikään vähäiseen keskusteluun kiinnitti huomiota Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan puheenjohtaja Harri Järvinen, joka päätteli, että hävittäjähankkeesta on kansallinen yksimielisyys.

Erityisesti mielipidemittausten valossa ajatus yksimielisyydestä on hämmentävä. Kesällä 2021 kaksi viidestä suomalaisesta olisi halunnut toteuttaa hankinnat vähintään suunnitellussa laajuudessa, mutta yhtä moni halusi pienentää hankintaa tai luopua siitä kokonaan. Viidennes ei osannut sanoa kantaansa. Tulokset olivat hyvin samansuuntaiset vuonna 2018.

Erityisesti mielipidemittausten valossa ajatus yksimielisyydestä on hämmentävä.

Puolustusministeri Antti Kaikkonen (kesk) yritti asetella sanojaan tarkasti, kun häneltä marraskuun lopulla kysyttiin hävittäjäpäätöksen ”politisoitumisesta”. Kaikkonen ei halunnut rohkaista poliitikkoja ottamaan hankintaan kantaa. Hän ei halunnut toisaalta myöskään sanoa, että hallituksen pitäisi vain automaattisesti hyväksyä puolustusministeriön esitys.

Niinpä Kaikkonen sekä korosti valtioneuvoston tekevän päätöksen että toivoi valtioneuvoston päätöksen olevan hänen esityksensä mukainen.

Kysymys päätöksen poliittisuudesta pulpahti esille, kun Iltalehti kirjoitti, että osa keskustan, vasemmistoliiton ja SDP:n kansanedustajista olisi halunnut valita uudeksi hävittäjäksi ruotsalaisen Gripenin. Taustalla olivat ajatukset puolustuksen tiivistämisestä Ruotsin kanssa.

Puolustusmäärärahat kasvavat tuntuvasti kansalaismielipiteestä huolimatta

Päätös Suomen historian suurimmasta ostoksesta on väistämättä poliittinen. Hankintamaan lisäksi hallituspuolueita jakoi matkan varrella kysymys hävittäjähankinnan hinnasta. Kun hallituksen talouspoliittinen ministerivaliokunta päätti lokakuussa 2019 varata hankintaan kymmenen miljardia euroa, vihreät ja vasemmistoliitto halusivat pienempää määrärahaa.

Hallitus päätti jo hallitusohjelmassa, että hävittäjähankkeesta säästettävät varat eivät vapautuisi muuhun käyttöön. Niinpä hävittäjähankinnan vertailu muihin yhteiskunnan menoihin on jäänyt minimiin. Pääministeri Sanna Marin (sd) muistutti kuitenkin eduskunnassa syksyllä 2021, että Suomi aikoo ottaa hävittäjähankinnan vuoksi vuonna 2022 velkaa 1,5 miljardia euroa. ”[E]i tämäkään ole ikään kuin ylhäältä tullutta rahaa, vaan nämäkin panokset näkyvät siellä meidän alijäämässämme”, Marin totesi.

Hallitus päätti jo hallitusohjelmassa, että hävittäjähankkeesta säästettävät varat eivät vapautuisi muuhun käyttöön. Niinpä hävittäjähankinnan vertailu muihin yhteiskunnan menoihin on jäänyt minimiin.

Vuonna 2021 puolustusministeriön budjetti on kasvanut 4,9 miljardiin euroon lähinnä hävittäjähankintaan varattujen rahojen vuoksi. Puolustusbudjetti yli puolitoistakertaistui verrattuna vuoteen 2020, jolloin budjetti oli 3,2 miljardia euroa. Viiden miljardin euron tuntumassa olevaa puolustusbudjettia on suunniteltu myös seuraaville vuosille tästä eteenpäin.

Puolustusbudjetin puolitoistakertaistamista voi pitää hyvin tuntuvana korotuksena. Huomionarvoista on niin ikään, että Suomen puolustusbudjetti on nousemassa yli kahteen prosenttiin bruttokansantuotteesta ensimmäisen kerran sitten vuoden 1962.

Vuonna 2020 puolustusmäärärahojen ”korottamista tuntuvasti” vastasi kannattavansa kuitenkin vain 7 prosenttia suomalaisista. Suurinta kannatusta tuntuva korottaminen sai kokoomuksen kannattajilta, mutta heistäkin näin vastasi vain 11 prosenttia. Vihreiden kannattajissa osuus oli pienin, 3 prosenttia. Tässä valossa puolustusbudjetin merkittävästä kasvusta on herännyt hämmentävän vähän keskustelua.

Hallituspuolueet ovat kannattaneet hankintaa, vastustaneet sitä ja tehneet molempia

Kesällä 2020 Lännen median kyselyssä kaikki vastanneet kansanedustajat kokoomuksesta, keskustasta ja kristillisdemokraateista kannattivat hävittäjähankintaa suunnittelulla aikataululla ja budjetilla. Kuudessa muussa eduskuntapuolueessa osa oli toista mieltä.

Hallituspuolueista näkyvimmin hankinnan kannalla on ollut keskusta. Mielipidemittauksien mukaan hankinta on tärkeä myös keskustan kannattajille. Keskustan rinnalla RKP on tukenut hanketta.

Keskustalle tärkeä argumentti hankinnasta leikkaamista vastaan on ollut se, että koko Suomea on puolustettava. Keskustelu hankinnan perusteista on kuitenkin ollut hankalaa. Eversti evp. Ahti Lappi kiisti syksyllä Ylellä ministeri Kaikkosen esittämän ajatuksen siitä, että koko Suomen puolustaminen onnistuisi hävittäjillä. Kaikkonen vastasi vain, että hävittäjillä maata pystyttäisiin kuitenkin puolustamaan paremmin kuin ilman niitä.

Hallituspuolueena vasemmistoliitolla onkin ollut vaikeuksia asemoida itseään suhteessa hankintaan.

Hallituspuolueista kriittisin hankintaa kohtaan on ollut vasemmistoliitto. Sen kannattajista kolmannes halusi kesällä 2020 pienentää hankintaa, yhtä moni halusi luopua siitä kokonaan. Hallituspuolueena vasemmistoliitolla onkin ollut vaikeuksia asemoida itseään suhteessa hankintaan, kuten syksyn 2020 budjettikäsittely osoitti. Tuolloin 11 vasemmistoliiton kansanedustajaa jätti kirjallisen kysymyksen, jossa he esittivät, että hävittäjien tilausvaltuus oli muotoiltu niin epämääräisesti hallituksen budjettiesityksessä, että se oli perustuslain vastainen.

Puolustusministeri ei ehtinyt vastata kirjalliseen kysymykseen ennen eduskunnan äänestystä budjetista. Siitä huolimatta vain kaksi vasemmistoliiton edustajista kannatti lopulta hävittäjähankinnan jättämistä pois budjettiesityksestä. Vasemmistoliiton eduskuntaryhmässä tiettävästi jaettiin vastaan äänestäneille varoitus ja huomautus, vaikka liki koko eduskuntaryhmä ministereitä lukuun ottamatta oli allekirjoittanut kirjallisen kysymyksen.

SDP on suhtautunut hankintaan keskustaa varauksellisemmin, mutta suoranaisen kriittisiä näkemyksiä on SDP:n riveistä kuultu lähinnä yksittäisiltä kansanedustajilta. Pääministeripuolueena SDP on ehkä pitänyt tärkeänä, että hävittäjäkysymys ei murentaisi hallitusta. Aiemmissa kyselyissä hävittäjähanke on jakanut SDP:n kannattajat melko tasan, joten kyselyn vastausten perusteella moni SDP:n kannattajista olisi pettynyt päätökseen, olisipa se ollut mikä vaan.

Vasemmistoliiton puoluehallitus vielä viime hetkillä ennen hankintaa vaati, että ilmastovaikutukset olisi pitänyt selvittää ennen kuin hankinnasta voitiin päättää.

Myös vihreille on ollut haastavaa löytää suhdettaan hankintaan. Vihreät on eri tilanteissa ilmaissut halunsa karsia hankinnasta ja tätä on toivonut myös enemmistö vihreiden kannattajista. Vihreiltä on kuitenkin nähty julkisia ulostuloja aiheen tiimoilta vasemmistoliittoa vähemmän. Lännen median kansanedustajille kesällä 2019 hävittäjistä tekemässä kyselyssä vihreistä ja SDP:stä tuli vähiten vastauksia suhteessa eduskuntaryhmien kokoon.

Vaikka ilmastopäästöjen vähentäminen on vihreiden keskeisiä tavoitteita, puolue ei ainakaan näkyvästi ottanut esille hävittäjien päästöjä. Aiheeseen tarttui tosin vasemmistoliiton puoluehallitus, joka vielä viime hetkillä ennen hankintaa vaati, että ilmastovaikutukset olisi pitänyt selvittää ennen kuin hankinnasta voitiin päättää. Puoluevaltuuston vaatimaa selvitystä ei tehty, eivätkä ilmastopäästöt sisältyneet hävittäjien valintakriteereihin.

Hiljaisuus päättyi muodolliseen yksimielisyyteen

Vaikka hanke jakoi puolueita ja kansalaisia, yhteiskunnallinen keskustelu siitä jäi vähäiseksi. Osa selitystä hiljaisuudelle on luultavasti ollut se, että puolustusministerit ja presidenttikin ovat pyrkineet suitsimaan kriittistä keskustelua hävittäjähankinnasta vetoamalla sotilaiden ja puolustusministeriön osaamiseen. On tietenkin itsessään poliittinen pyrkimys käsitellä hankintaa vain ”epäpoliittisena” maanpuolustuksellisena asiana ja painaa taka-alalle taloudelliset, ulkopoliittiset ja ilmastolliset näkökulmat.

Osa selitystä hiljaisuudelle on luultavasti ollut se, että puolustusministerit ja presidenttikin ovat pyrkineet suitsimaan kriittistä keskustelua hävittäjähankinnasta vetoamalla sotilaiden ja puolustusministeriön osaamiseen.

Hiljaisuutta hankkeen ympärillä selittänee sekin, että siihen kriittisemmin suhtautuvat puolueet ovat hallituksessa. Hävittäjähankinta on sikäli mielenkiintoinen hallituksen hanke, että sen kannatus on merkittävästi suurempaa oppositiossa kuin hallituksessa. Jos vasemmistoliitto tai vihreät olisivat olleet tällä vaalikaudella oppositiossa, hallitukselta olisi luultavasti tiukattu hankinnan kasvavista kustannuksista moneen kertaan.

Ylen uutisessa päätöksen jälkeen kansanedustajat kiittelivät hallitus-oppositiorajan ylittävää yhteisymmärrystä hankkeesta. Kiitolliset kansanedustajat olivat kuitenkin pääosin puolustusvaliokunnan jäseniä ja pääosin puolueista, joissa tuki hankkeelle oli vahvaa. Päätöstä ovatkin kehuneet lähinnä he, jotka jo lähtökohtaisestikin ovat kannattaneet suunnitelman mukaista hankintaa. Hankintaan kriittisesti ennen päätöstä suhtautuneet ovat kritisoineet päätöstä myös sen jälkeen.

Vaikka hallituksen päätös lopulta olikin muodollisesti yksimielinen, yhteiskunnallisen keskustelun vähäisyyttä ei voi siis selittää puolueiden tai etenkään kansalaisten yksimielisyydellä.

Kari Paasonen on toiminut tutkijana useissa ajatushautomo SaferGloben asekauppaa ja asevalvontaa tarkastelevissa projekteissa. Paasonen tekee väitöskirjaa työttömyyden ja poliittisen väkivallan välisestä suhteesta Tampereen rauhan ja konfliktintutkimuskeskuksessa TAPRIssa. Hän on myös ollut vierailevana tutkijana Oslon rauhantutkimusinstituutissa PRIOssa.

Julkaisu Hävittäjähankinta jakoi mielipiteitä hallituspuolueissa ja kansalaisten keskuudessa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Valtioneuvoston laatima puolustusselonteko kirvoitti pitkän debatin maanpuolustuksen tilasta ja selonteon sisällöstä eduskunnan lähetekeskustelussa keskiviikkona 8. maaliskuuta 2017. Monituntisessa keskustelussa pidettiin kaikkiaan 96 puheenvuoroa.

Tällä kertaa erityisesti maanpuolustustahto nousi eduskunnassa keskiöön, kun kansanedustajat pohtivat yhteiskunnan asenneilmapiirin ja kokonaistilanteen merkitystä maanpuolustuksen näkökulmasta. Lähes jokaisesta puolueesta tartuttiin joko suoraan maanpuolustustahdon tilaan tai epäsuorasti siihen liittyviin teemoihin.

Mitä varsinaisesti on tai tarkoittaa maanpuolustustahto?

Mutta mitä varsinaisesti on tai tarkoittaa maanpuolustustahto? Aiheesta Maanpuolustuskorkeakoulussa vuonna 2015 väitellyt Risto Sinkko toteaa, että usein arkikielessä maanpuolustustahdon käsite nojaa arvioon siitä, että jokainen keskusteluun osallistuva tietää, mistä puhutaan.

Tällöin viitataan usein Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan (MTS) mielipidekyselyyn, jossa tiedustellaan, tulisiko suomalaisten puolustautua aseellisesti kaikissa tilanteissa, vaikka tulos näyttäisi epävarmalta.

Myöntävästi kysymykseen vastasi vuoden 2016 lopussa koko väestöstä 71 prosenttia, kun taas vuosi sitten vastaava luku oli 78 prosenttia. Naisista tätä mieltä oli 64 prosenttia, vuonna 2015 73 prosenttia. Miehistä myöntävästi vastaa 79 prosenttia, kun taas viime vuonna vastaava luku oli 84 prosenttia. Kielteisesti vastaa viidennes, heitä on miehiä 16 ja naisia 25 prosenttia. Ikäluokittain katsottuna eniten kielteisesti vastaavia on 25–34-vuotiaissa, 31 prosenttia.

Sinkko toteaa, että maanpuolustustahdon käsite on myös sosiaalinen konstruktio, joka on rakentunut samalla tavoin kuin muutkin yhteiskunnallisen todellisuuden ilmiöt. Näin ollen se on aikaan sidottu, ja tämän vuoksi se elää jatkuvasti.

Toisin sanoen maanpuolustustahto muuttuu samalla, kun yhteiskunta muuttuu. Tästä näkökulmasta käsite on hyvä ilmapuntari vallitsevalle yleiselle näkemykselle siitä, onko yhteiskunta nimeltä Suomi puolustamisen arvoinen – tarvittaessa aseellisesti ja jopa kuolemaan saakka.

Maanpuolustustahtoa voidaankin luonnehtia saksalaisen käsitehistorioitsijan Reinhart Koselleckin termillä poliittinen avainkäsite. Sillä siis on huomattavaa merkitystä poliittisessa järjestelmässä, ja sen sisällö(i)stä käydään jatkuvaa kamppailua.

Muun muassa tasavallan presidentti Sauli Niinistö on painottanut maanpuolustustahdon tärkeyttä Suomen sotilaalliselle puolustukselle. Hänen mukaansa maanpuolustustahto ”ei ole vain vanhakantaista retoriikkaa” arvaamattomaksi muuttuneessa ajassa. Toteama korostaa edelleen maanpuolustustahdon ajankohtaisuutta.

Tulkinnat siitä, mistä maanpuolustustahto kumpuaa tai miten sitä voidaan edistää, ovat jo itsessään usein ristiriitaisia.

Mielestämme on niin historiallisesti, poliittisesti kuin eettisesti tärkeää analysoida, miten maanpuolustustahdon käsitteellä edistetään mitä erilaisimpia poliittisia vaatimuksia. On myös kiinnostavaa, että tulkinnat siitä, mistä maanpuolustustahto oikein kumpuaa tai miten sitä voidaan edistää, ovat jo itsessään varsin usein ristiriitaisia.

Yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus maanpuolustustahdon edellytyksenä?

Eduskunnassa naistenpäivänä 2017 käyty debatti alleviivaa näkemystämme siitä, että maanpuolustustahtoon liitettävä politiikka on mitä relevantein aihe. Suomalaisen yhteiskunnan tilaa on enenevissä määrin tarkasteltu nimenomaan resilienssin eli kriisinsietokyvyn näkökulmasta. Maanpuolustustahto puolestaan luetaan keskeiseksi osaksi henkistä kriisinsietokykyä.

Jo yhden lähetekeskustelun tarkastelu osoittaa, että maanpuolustustyön ja puolustusvoimien resurssien lisäksi käsitteen avulla käydään keskustelua perustavanlaatuisista teemoista kuten eriarvoistumisesta – ja ylipäätään yhteiskunnan tilasta.

Maanpuolustustahto puolestaan luetaan keskeiseksi osaksi henkistä kriisinsietokykyä.

Esimerkiksi perussuomalaisten kansanedustaja Olli Immonen huomautti, että juuri naistenpäivä oli hyvä tilaisuus keskustella naisten osallistumisesta maanpuolustustehtäviin. Immonen oli huolissaan naisten maanpuolustustahdon laskusta. Keinoja ”naisten maanpuolustustahdon ja puolustustoimintaan osallistumisen lujittamiseksi” tarvittiin.

Immonen ehdotti kutsuntakirjeen lähettämistä kaikille kutsuntaikäisille naisille. Eikä Immonen ollut ainoa kansanedustaja, joka tarttui naistenpäivänä sukupuolten väliseen tasa-arvoon. Myös vihreiden ryhmäpuheenvuorossa Krista Mikkonen peräänkuulutti naisten osallistumista kutsuntoihin ja esitti sen tapana vahvistaa maanpuolustustahtoa.

Lisäksi Immonen – ja hänen mukaansa myös perussuomalainen puolue – näki, että ”puolustusjärjestelmämme opetuksen sisällyttäminen osaksi toisen asteen koulutusta” olisi hyvä tapa lisätä ”maanpuolustustietoisuutta”.

Toisin sanoen suomalaisen (alue)puolustusjärjestelmän perusteet tulisi Immosen mielestä ottaa osaksi lukioiden ja ammattikoulujen opetussuunnitelmia. Perinteisesti kyseiset asiat on opetettu varusmiespalveluksen alkupuolella.

Immosen retoriikassa on mielenkiintoisia kaikuja 1920- ja 1930-luvun militantin oikeiston pyrkimyksistä militarisoida nuoriso: yhteiskunta on ikään kuin varuskunta. ”Jokainen suomalainen on maanpuolustaja”, kuten presidentti Niinistökin on sanonut.

Uhkapuhe on tehokas keino vaatia lisää resursseja.

Tällainen retoriikka tukee käsitystä siitä, että Suomi on uhkien ympäröimä ja läpäisemä. Uhkapuhe puolestaan on tehokas keino vaatia lisää resursseja, kuten esimerkiksi asehankintoja ja viranomaisten toimintavalmiuksia – jopa perusoikeuksien kustannuksella.

Historian havinaa oli myös keskustan Hannu Hoskosen puheenvuorossa. Hän peräänkuulutti, että ilman ”tahtoa puolustaa tämän valtakunnan aluetta ja koskemattomuutta” Suomi olisi nykyistä paljon huonommassa tilanteessa.

Hoskonen iloitsikin siitä, että ”jokainen suomalainen näkee erittäin suurena asiana, että isänmaa säilyy itsenäisenä, koskemattomana eikä Suomen kautta tehdä minkäännäköisiä invaasioita esimerkiksi naapureidemme kimppuun”. Esimerkiksi syksyllä 1940 solmitun Suomen ja Saksan välisen kauttakulkusopimuksen kaltaiset järjestelyt eivät siis saa toistua.

Kiinnostavaa on myös Immosen ja Hoskosen erilainen tulkinta siitä, millä tolalla kansalaisten maanpuolustustahto oikein on.

Maanpuolustustahto liitetään yhteiskunnan eriarvoistumiseen.

Toinen kiehtova aihe oli maanpuolustustahdon liittäminen yhteiskunnan eriarvoistumiseen. Niin oikeisto- kuin vasemmistopoliitikot painottivat, että sosiaalinen yhtenäisyys vaikuttaa olennaisesti maanpuolustustahtoon.

Esimerkiksi vasemmistoliiton Markus Mustajärvi huomautti seuraavasti:

”Minä muistan aina sen, kun olin kertausharjoituksissa, ja sen kertausharjoituksen johtaja sanoi koko porukan kuullen, että parasta maanpuolustusta on hyvin hoidettu sosiaalipolitiikka eli se, että tämä maa on semmoinen, että mahdollisimman moni kokee tämän puolustamisen arvoiseksi, että se jää tuleville sukupolville vähintään yhtä hyvässä kunnossa, mitä se on tänä päivänä.”

Keskustan Seppo Kääriäinen oli yhtä mieltä Mustajärven kanssa. Hän määritteli, että maanpuolustustahto pysyy korkealla, mikäli kansalaiset kokevat Suomen puolustamisen arvoiseksi. Tämän puolestaan takaa ”oikeudenmukainen politiikka, ei paraskaan juhlapuhe”, Kääriäinen julisti.

Samalla kannalla, joskin varovaisemmin sanankääntein, olivat esimerkiksi ruotsalaisen kansanpuolueen Anders Adlercreutz ja kokoomuksen Timo Heinonen. Adlercreutz huomautti ”yhtenäisen kansakunnan, jossa jokainen kokee olevansa osallinen siitä” lisäävän maanpuolustustahtoa ja syrjäytymisen taas heikentävän sitä. Syrjäytymisen vastainen työ on siis osa maanpuolustustahdon rakentamista.

Heinonen puolestaan pohdiskeli syitä maanpuolustustahdon laskulle. Jos ”kaikki eivät kokisikaan tätä maata puolustamisen arvoiseksi” on Heinosen mielestä ”isompi huoli meille kaikille”.

Rakentuuko ”maanpuolustustahdosta” puoluerajat ylittävä silta sosiaalipoliittisissa kysymyksissä?

Yksimielisyys tässä on merkillepantavaa, sillä oikealla ja vasemmalla ollaan perinteisesti oltu eri kannalla siitä, mistä eriarvoisuus johtuu, mitä asialle pitäisi tehdä ja mitä sillä oikeastaan tarkoitetaan.

Rakentuuko ”maanpuolustustahdosta” puoluerajat ylittävä silta sosiaalipoliittisissa kysymyksissä vai syvenevätkö poterot juhlapuheiden jälkeen entisestään?

Mitä maanpuolustustahdolla tahdotaan?

Haluamme tuoda tutkimuksessamme esiin, että maanpuolustustahto on mitä suurimmassa määrin politiikkaa. Sen avulla voidaan muun muassa politisoida yhteiskunnassa tapahtuvaa resurssien jakoa.

Tähän liittyvät esimerkiksi kysymykset varuskuntarakenteen tarpeenmukaisuudesta ja vapaaehtoisen maanpuolustuskoulutuksen tukemisesta, joita Mikko Savola (kesk.), Kimmo Kivelä (ps.) sekä Lea Mäkipää (ps.) nostivat esiin.

Mistä kaikesta käsitteen tiimoilta käydään keskustelua, kenen ja mitä intressejä sillä ajetaan?

Naisten osallistuminen kutsuntoihin puolestaan on esimerkki pyrkimyksestä nostaa maanpuolustustahdon määrää laajentamalla siihen sitoutuneiden (ja sitoutettavien) ihmisten joukkoa. Toisaalta Mustajärvi toi esiin, että maanpuolustustahto ei suinkaan tarkoita pelkästään aseellista toimintaa.

Herääkin kysymys, mille kaikille yleisöille maanpuolustustahdosta puhuminen on suunnattu. Edistääkö maanpuolustustahdosta puhuminen Suomen turvallisuustilannetta vai kasvattaako se itse asiassa maan sisäisiä jännitteitä? Mistä kaikesta käsitteen tiimoilta käydään keskustelua, kenen ja mitä intressejä sillä ajetaan?

Ja lopulta: mistä oikeastaan puhutaan, kun puhutaan maanpuolustustahdosta?

Koneen Säätiön rahoittama kaksivuotinen hanke Maanpuolustustahto politiikan välineenä Suomessa, Ruotsissa ja Itävallassa. Vertaileva tarkastelu 1939–2017 alkaa vuoden 2018 alusta Jyväskylän yliopistossa.

 FT Teemu Häkkinen on tutkijatohtori Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella. YTT Jouni Tilli on tutkijatohtori Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa. FT Miina Kaarkoski on tutkijatohtori Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella.

Julkaisu Maanpuolustustahto on politiikkaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.