Saamelaiskäräjälaki on kaivannut päivitystä jo pidemmän aikaa, ja nyt sitä yritetään uudistaa kolmatta kertaa. Ongelmallisin kohta on saamelaisen määritelmä (3 §), joka on aiheuttanut ristiriitoja jo yli kolmenkymmenen vuoden ajan.

Saamelaisille lain uudistamattomuus näyttäytyy konkreettisesti heikentyneenä mahdollisuutena vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon oman itsehallintoelimen, saamelaiskäräjien, kautta samalla kun maankäyttöpaineet saamelaisten kotiseutualueella ovat koko ajan lisääntymään päin. Tätä problematiikkaa käsittelee Suvi Westin juuri ensi-iltansa saanut dokumentti Eatnameamet – hiljainen taistelumme.

Saamelaismääritelmän tarkoituksena on määrittää, kenellä on oikeus äänestää ja asettua ehdolle saamelaiskäräjien vaaleissa.

Etnisenä ryhmänä saamelaiset muodostavat poliittisen yhteisön, jonka jäsenyyden kriteerit on tarpeen määritellä tarkoitustaan vastaavasti huomioiden saamelaisten aseman alkuperäiskansana Suomessa. Saamelaiskäräjät on perustettu toteuttamaan saamelaisten perustuslaillista oikeutta ylläpitää ja kehittää saamen kieliä ja kulttuuria. Saamelaismääritelmän tarkoituksena on määrittää, kenellä on oikeus äänestää ja asettua ehdolle saamelaiskäräjien vaaleissa.

Saamelaiskäräjävaalien yhteydessä vuosina 2015 ja 2019 korkein hallinto-oikeus (KHO) on hyväksynyt saamelaiskäräjien vaaliluetteloon poikkeuksellisen suuren määrän uusia äänioikeutettuja, jotka eivät saamelaiskäräjien mukaan ole etnisesti saamelaisia. YK:n ihmisoikeuskomitea on todennut Suomen loukkaavan saamelaisten ihmisoikeuksia KHO:n päätösten takia.

Poliittisten yhteisöjen jäsenyyden voidaan ajatella perustuvan joko etnisyyden periaatteeseen (jus sanguinis) tai kansallisuuden (jus soli) periaatteeseen.

Olen aikaisemmassa artikkelissani avannut sitä, miten KHO:n ja saamelaiskäräjien tulkintalinjat saamelaiskäräjälain saamelaismääritelmästä ovat ajautuneet kauaksi toisistaan, ja miksi se, että KHO pyrkii laajennetulla laintulkinnalla ratkaisemaan monisyistä identiteettikamppailua ymmärtämättä saamelaisia poliittisena yhteisönä, on ongelmallista.

Poliittisten yhteisöjen, sekä valtiollisten että ei-valtiollisten, jäsenyyden voidaan ajatella perustuvan joko etnisyyden periaatteeseen (jus sanguinis) tai kansallisuuden (jus soli) periaatteeseen, tai joskus se voi olla luonteeltaan myös pluralistista, eli jäsenyys voi olla mahdollista eri ryhmille eri periaattein esimerkiksi hallinnollisissa liitoissa.

Tätä vasten pohdin, onko KHO:n poikkeuksellinen lain tulkinta johtanut siihen, että jäsenyys saamelaisyhteisössä on luonteeltaan pluralistista, jos sen ajatellaan toteutuvan äänioikeuden kautta saamelaiskäräjävaaleissa. Edelleen nostan esiin, miksi on ongelmallista, jos äänioikeus saamelaiskäräjillä on mahdollista saada eri periaattein ja saamelaiskäräjistä tulee kahden eri ryhmän yhteinen hallintoelin.

Saamelaisen yhteisön jäsenyys on luonteeltaan etnistä

Saamelaisesta näkökulmasta äänioikeus saamelaiskäräjillä ja näin jäsenyys saamelaisyhteisössä tulee olla luonteeltaan etnistä. Keskeisessä asemassa on ryhmän oma käsitys siitä, ketä siihen kuuluu. Tällöin ryhmäidentifikaation merkitys korostuu.

Saamelaiskäräjien mukaan etnisiä saamelaisia ovat ne, jotka kokevat itsensä saamelaisiksi ja joiden isovanhemmista yksi on puhunut saamen kieltä ensimmäisenä kielenään. Hakeutuminen saamelaiskäräjien vaaliluetteloon on ollut mahdollista jo vuosikymmenien ajan, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että nuorten saamelaissukupolvien äidinkielellinen yhteys voi ulottua isovanhempia kauemmas.

Saamelaiskäräjien mukaan etnisiä saamelaisia ovat ne, jotka kokevat itsensä saamelaisiksi ja joiden isovanhemmista yksi on puhunut saamen kieltä ensimmäisenä kielenään.

Oleellista saamelaisille on paikantaa henkilö saamelaissukuun, joka edelleen paikantuu eläviin kieliyhteisöihin. Koska saamelaiskäräjien tehtävänä on toteuttaa saamelaisille suunnattuja eritysoikeuksia eli oikeutta ylläpitää ja kehittää kieliään ja kulttuuriaan, muunlaiset tavat määritellä yhteisön jäsenyys mitätöivät saamelaisten oikeudet alkuperäiskansana ja tekevät tyhjäksi tarpeen määritellä etnisen ryhmän jäsenyys valtion kontekstissa. Saamelaisuuden määritelmän tulisi vahvistaa saamelaista itsemääräämisoikeutta.

Saamelaismääritelmän yhteydessä ei näin ollen voi toteuttaa kansallisuuteen liitettyä jus soli -periaatetta, jonka mukaan kansalaisuutta voi hakea syntymä- tai asuinpaikan mukaan. Etnisen yhteisön jäsenyys ei voi olla vapaasti valittavissa. Itse asiassa monissa valtioiden kansallisuuden määrittelyissä yhdistetään nykyään sekä etnistä että kansallisuuden periaatetta niin, että joko yhden tai molempien vanhempien tulee olla kotoisin kyseisestä maasta, johon henkilö on sen lisäksi syntynyt.

Saamelaisuuden määritelmän tulisi vahvistaa saamelaista itsemääräämisoikeutta.

Saamelaisen määritelmästä käydyssä kiistassa ja sen ratkaisuehdotuksissa ei kuitenkaan ole pyritty yhdistelemään näitä kahta periaatetta, sillä missään vaiheessa ei ole vakavasti pohdittu sitä, että äänioikeus saamelaiskäräjävaaleissa tulisi sitoa tiukemmin saamelaisten kotiseutualueella syntymiseen tai asumiseen siellä. Jotta kansalaisuuden ja etnisyyden periaatteiden yhdistäminen olisi tarkoituksenmukaista, edellyttäisi se saamelaiskäräjille vahvempaa autonomista asemaa, eli todellista valtioon rinnastettavaa päätöksentekovaltaa alueella.

Jäsenyys saamelaiskäräjillä on tehty mahdolliseksi myös muille kuin saamelaisille

KHO:n tapa tulkita saamelaiskäräjien äänioikeutta tekee saamelaisyhteisön jäsenyydestä luonteeltaan pluralistista. Tämä tarkoittaa sitä, että samalla kun KHO myöntää äänioikeuden saamelaiskäräjille eri periaatteen mukaan kuin saamelaiskäräjien vaalilautakunta, se samalla tekee jäsenyyden mahdolliseksi muille kuin etnisesti saamelaisille.

Lähtökohtaisesti ongelma piilee siinä, että vuonna 1995 voimaan tulleeseen saamelaiskäräjälakiin lisättiin niin kutsuttu lappalaiskriteeri, joka oli perua vuoden 1990 saamelaislakiesityksestä. Tässä lakiesityksessä oli tarkoitus siirtää saamelaisalueella sijaitsevia valtionmaita saamelaisten ja muiden lappalaiselinkeinoja harjoittavien paikallisten ihmisten yhteisesti hallitsemille lapinkylille.

Tämä ei kuitenkaan koskaan toteutunut, eikä vuonna 1995 voimaan tullut saamelaiskäräjälaki sisältänyt enää maaoikeusulottuvuutta. Sen sijaan lappalaiskriteeri siirrettiin saamelaiskäräjälakiin, jolloin myös muille kuin saamelaisille avautui mahdollisuus hakea äänioikeutta saamelaiskäräjillä.

Uuden laintulkinnan seurauksena äänioikeuden on saanut useita henkilöitä, joilla asiakirjojen mukaan on 1700-luvulla lappalaiseksi merkitty esivanhempi.

Kiistanalaisen lappalaiskriteerin mukaan äänioikeutetuksi saamelaiskäräjillä voidaan katsoa henkilö, joka polveutuu vanhoihin maa-, veronkanto- tai henkikirjoihin merkitystä lappalaisesta. Tämä ei mukaile sitä, miten saamelaiset itse tunnistavat ryhmänsä jäsenet etnisesti. Historiallisten asiakirjojen lappalaismerkinnät perustuvat elinkeinon harjoittamiseen – ei yksioikoisesti etnisyyteen.

Ongelma on tullut esille käytännössä vasta viime vuosina. Saamelaiskäräjien vaalilautakunta on noudattanut äänioikeuden myöntämisessä tulkintaa, joka pohjautuu saamelaiskäräjälain valmisteluvaiheessa syntyneisiin asiakirjoihin, ja joiden mukaan saamelaismääritelmän 3 §:n tavoitteena ei ole hyväksyä kuinka vanhoja luettelomerkintöjä tahansa todisteeksi henkilön ”saamelaisuudesta”, eikä ainakaan vuotta 1875 vanhempia merkintöjä.

Myös KHO noudatti tätä tulkintaa, kunnes se vuoden 2011 vaalien yhteydessä otti käyttöönsä uuden, ”kokonaisharkinnaksi” nimeämänsä poikkeuksellisen laintulkinnan, arvioidessaan sitä, onko henkilö oikeutettu äänioikeuteen saamelaiskäräjävaaleissa. Uuden laintulkinnan seurauksena äänioikeuden on saanut useita henkilöitä, joilla asiakirjojen mukaan on 1700-luvulla lappalaiseksi merkitty esivanhempi.

Saamelaismääritelmän sisältämä lappalaiskriteeri ja sen mahdollistama yhteiskunnallinen ja akateeminen keskustelu ovat luoneet pohjan uudenlaiselle paikalliselle poliittiselle liikehdinnälle.

Saamelaismääritelmän sisältämä lappalaiskriteeri ja sen mahdollistama yhteiskunnallinen ja akateeminen keskustelu ovat luoneet pohjan uudenlaiselle paikalliselle poliittiselle liikehdinnälle. Siinä on ensin vastustettu saamelaisten oikeuksia ja sittemmin vaadittu pääsyä saamelaiskäräjien vaaliluetteloon ja esitetty uusidentifikaatiovaateita – uuden identiteetin tunnustuksen hakemista – muun muassa (uus)lappalaisuuden, statuksettoman saamelaisuuden ja metsäsaamelaisuuden nimissä. Käsitteellinen epäselvyys kertoo osaltaan siitä, että saamelaiskäräjien jäsenyyttä ei ole hakemassa todellinen etninen ryhmä, joka olisi jäänyt saamelaiskäräjien ulkopuolelle.

Toisin sanoen saamelaiskäräjille KHO:n kautta äänioikeutta vaativat eivät edusta mitään tiettyä saamelaista etnistä alaryhmää, joka olisi jäänyt syrjään saamelaisten itsehallinnon kehittämisestä, ja joiden oikeudet tulisi turvata saamelaiskäräjien päätöksenteossa erillisellä jäsenyyden määrittelyllä.

Pluralistisen jäsenyyden periaate ei toimi saamelaisen määrittelyssä

Kun KHO on poikkeuksellisella lain tulkinnallaan muodostamassa saamelaiskäräjistä kahden eri ryhmän yhteistä hallintoelintä., nousee esiin toinen ongelma. Saamelaiskäräjillä ei ole sellaista valtaa eikä sellaisia resursseja, joilla se pystyisi turvaamaan tämän toisen ryhmän oikeudet. Riippumatta siitä, ymmärretäänkö tämä ryhmä saamelaisista erillisenä asiakirjojen pohjalta muodostettuna elinkeinollisena ryhmänä, kuten alun perin on ajateltu, tai jonkinlaisena muuna ryhmänä, joka koostuu saamelaisiksi samaistuvista henkilöstä.

Eri ryhmille eri ehdoin määritelty pluralistinen jäsenyys on mielekästä juuri silloin, kun sillä halutaan turvata jonkin alaryhmän oikeudet joko sektorillisesti tai maantieteellisesti. Sen ajatellaan toimivan parhaiten tilanteessa, jossa eri ryhmät muodostavat keskenään jonkinasteisen hallinnollisen liiton.

Sen lisäksi, että pluralistinen jäsenyys murentaa saamelaisten itsemääräämisoikeutta, eikä se turvaa minkään toisen ryhmän oikeuksia, vuosikymmeniä kestänyt saamelaiskiista ei välttämättä muodosta hedelmällistä maaperää kahden ryhmän väliselle yhteistyölle.

Muiden kuin saamelaisten jäsenyys saamelaiskäräjillä vesittää saamelaisen itsehallinnon kehittymisen saamelaiskäräjien kontekstissa.

Suomen lainsäädännössä saamelaiset ovat nimittäin tällainen etninen alaryhmä, jonka kielelliset ja kulttuuriset oikeudet on säädelty suhteessa saamelaisten kotiseutualueeseen. Itsehallintoa kehittäessä, ja sen kehittyessä, on aina paremmin otettu huomioon saamelaisten heterogeenisyys, joka näkyy kolmen eri kieliryhmän (inarinsaame, koltansaame, pohjoissaame) huomioimisena saamelaiskäräjien toiminnassa. Lisäksi näiden eri kieliryhmien kautta saamelaisiksi identifioituvat henkilöt, jotka eivät ole itse tai joiden vanhemmat eivät ole oppineet saamen kieltä ensimmäisenä kielenään, ovat yhtä lailla jäseniä saamelaisessa yhteisössä ja edustettuina saamelaiskäräjillä.

Saamelaiskäräjien vaalilautakunta ei äänioikeudesta päättäessään arvioi yksilön samaistumista saamelaisuuteen, toisin kuin KHO käyttäessään kokonaisharkintaa päätöksenteossaan, silloin kun vaalilautakunnan päätöksistä valitetaan. Näin ollen yksilön ei tarvitse esittää saamelaiskäräjille todisteita siitä, miten hän on jatkanut sukunsa perinteitä, mikä nimenomaan ottaa huomioon saamelaisyhteisön moninaisuuden.

KHO on ehkä päätöksenteossaan pyrkinyt korjaamaan niitä epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia, joita yksittäisten ihmisten identiteettikertomuksissa ilmenee. Samalla on kuitenkin jäänyt huomiotta se, että jos saamelaisen yhteisön jäsenyys määritellään jotenkin muuten kuin etnisesti tai jonkun muun kuin saamelaisten taholta, tekee se tyhjäksi tarkoituksen suojella tätä ryhmää erityisoikeuksilla. Muiden kuin saamelaisten jäsenyys saamelaiskäräjillä vesittää saamelaisen itsehallinnon kehittymisen saamelaiskäräjien kontekstissa.

Jäsenyyskriteerin ristiriitaisuus Suomen perustuslain kanssa

Jos saamelaiskäräjälakiin on tarkoitus jättää lappalaiskriteeri ja näin KHO:n kokonaisharkintapäätöksillä vahvistaa sitä kehityskulkua, että saamelaiskäräjistä tehdään etnisesti kahden eri ryhmän hallintoelin, keskustelu olisi syytä palauttaa siihen, mitä lappalaiskriteerin lisäämisellä saamelaismääritelmään haettiin, ja minkälaisten sektorillisten ja maantieteellisten oikeuksien vahvistumiseen siinä varauduttiin.

Keskustelussa voitaisiin mennä jopa niinkin pitkälle, että alettaisiin pohtia, olisiko saamelaisen kotiseutualueen nykyinen raja tyydyttävä tällaiselle hallinnolliselle liitolle. Tällöin ei voitaisi puhua pelkästään saamelaisesta itsehallinnosta, ja olisi kenties syytä pohtia, mistä silloin puhuttaisiin. Tulisi määrittää, miksi tätä toista ryhmää kutsuttaisiin, millaisia poliittisia tavoitteita sillä olisi, ja miksi ryhmä tarvitsisi nykyisiä saamelaiskäräjiä tuekseen tai alustakseen. Edelleen tulisi tarkastella, miksi tämän ryhmän oikeudet eivät tule turvatuiksi muiden kansallisten ja kunnallisten päätöksentekoelimien kautta.

Tulisi määrittää, miksi tätä toista ryhmää kutsuttaisiin, millaisia poliittisia tavoitteita sillä olisi, ja miksi ryhmä tarvitsisi nykyisiä saamelaiskäräjiä tuekseen tai alustakseen.

Saamelaisten osalta näihin kysymyksiin on vastattu silloin, kun saamelaisten itsehallintoelimiä on alettu kehittämään pohjoismaisten ihanteiden mukaan yhdessä pohjoismaisten valtioiden kanssa. Sen sijaan lappalaiskriteerin lisäämisen saamelaismääritelmään ja näin ollen äänioikeuden varmistaminen elinkeinollisista syistä muille kuin saamelaisille voidaan katsoa lähtökohtaisestikin olevan vastoin Suomen perustuslakia, jossa vahvistetaan nimenomaan saamelaisten oikeus ylläpitää ja kehittää omaa kieltään ja kulttuuriaan.

Jos lakiuudistuksessa jälleen epäonnistutaan eikä tälläkään kertaa lappalaiskriteeriä poisteta saamelaiskäräjälaista, palaa Suomen valtio lähtöpisteeseen suhteessa saamelaisten oikeuksien turvaamiseen. Tämä olisi varsin ristiriitaista ottaen huomioon valtion vahvan signaalin pyrkiä sovittamaan saamelaisten kokemaa epäoikeudenmukaisuutta, jota varten ollaan perustamassa totuus- ja sovintokomissiota.

Saara Alakorva on yhteiskuntatieteiden lehtori Saamelaisessa korkeakoulussa (Sámi Allaskuvla, Sami University of Applied Sciences) ja väitöskirjatutkija Lapin yliopistossa. Alakorva on mukana saamelaisen kulttuuriperinnön ontologista politiikkaa käsittelevissä Koneen säätiön ja Suomen Akatemian rahoittamissa hankkeissa.

Julkaisu Miksi pluralistinen jäsenyyden periaate ei sovellu saamelaiskäräjille ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Parhaillaan on käynnissä vaalit, joissa valitaan edustajat saamelaiskäräjille. Vaalien yhteydessä on ollut jälleen mahdollista hakea äänioikeutta saamelaiskäräjävaaleissa. Vain ne, joilla on äänioikeus voivat äänestää ja asettua ehdolle vaaleissa ja olla näin osallisina saamelaiskäräjillä toteuttamassa saamelaisten kieltä ja kulttuuria koskevaa itsehallintoa.

Saamelaiskäräjillä vaalilautakunta arvioi, täyttyykö äänioikeutta hakevan kohdalla jokin saamelaiskäräjälain sisältämän määritelmän objektiivisista kriteereistä itseidentifikaation lisäksi.

Jos vaalilautakunta ei myönnä hakijalle äänioikeutta, asiasta on mahdollista valittaa aina korkeimpaan hallinto-oikeuteen (KHO) asti.

Saamelaiskäräjien hallitus on käsitellyt vuoden 2019 vaalien yhteydessä 240 valitusta. Näistä päätöksistä suuren osan voidaan olettaa etenevän KHO:n käsittelyyn.

Viime vaalien yhteydessä KHO hyväksyi poikkeuksellisen suuren määrän (93) uusia äänioikeutettuja vaaleihin vastoin saamelaiskäräjien näkemystä.

Viime vaalien yhteydessä, vuonna 2015, KHO hyväksyi poikkeuksellisen suuren määrän (93) uusia äänioikeutettuja vaaleihin vastoin saamelaiskäräjien näkemystä. Tällöin tuli vahvasti esiin KHO:n uusi tulkintalinja, niin kutsuttu kokonaisharkinta.

KHO ja saamelaiskäräjät ovatkin ajautuneet laintulkinnassa kauaksi toisistaan, ja saamelaiskäräjävaaleihin on päässyt äänestämään henkilöitä, jotka eivät saamelaiskäräjien mukaan ole etnisesti saamelaisia.

YK:n ihmisoikeuskomitea on todennut Suomen loukkaavan saamelaisten ihmisoikeuksia KHO:n päätösten takia.

Tulevat KHO:n päätökset ovat ratkaisevia sen suhteen, mihin suuntaan saamelaisten itsehallinto ottaa askelia Suomessa ja millainen legitimiteetti saamelaiskäräjillä tulee olemaan saamelaisten keskuudessa tulevaisuudessa.

Tässä artikkelissa tarkastelen KHO:n vuosikirjapäätöksiä saamelaismääritelmään liittyen ja sitä, millaisia etnisyys- ja identiteettikäsityksiä niistä on havaittavissa. Tarkoituksenani on osoittaa, kuinka ongelmallista on, kun KHO ei ymmärrä saamelaisia poliittisena yhteisönä vaan pyrkii laajennetulla laintulkinnalla ratkaisemaan monisyistä identiteettikamppailua. Samalla KHO ottaa vallan määritellä saamelaisuutta: mitä se on ja mitä se voi olla.

Alkuperäiskansan ja lappalaiskriteerin tulkinnat ristiriitojen taustalla

Saamelaiskäräjälaissa säädetyn ensimmäisen objektiivisen kriteerin mukaan henkilö, joka itse tai yksi hänen vanhemmistaan tai isovanhemmistaan on oppinut saamen kielen ensimmäisenä kielenään, voi saada äänioikeuden saamelaiskäräjävaaleissa. Tämän voidaan katsoa parhaiten mukailevan sitä, miten saamelaiset itse tunnistavat yhteisönsä jäsenet.

Sen sijaan toinen objektiivinen kriteeri, niin kutsuttu lappalaiskriteeri, on hyvin kiistanalainen. Sen mukaan äänioikeutetuksi voidaan katsoa henkilö, joka polveutuu vanhoihin maa-, veronkanto- tai henkikirjoihin merkitystä lappalaisesta. Kriteeri on aiheuttanut erimielisyyttä siitä, kuka on saamelainen jo vuosikymmenien ajan, ja rampauttaa saamelaiskäräjiä.

Lainvalmistelussa syntyneiden asiakirjojen mukaan tarkoitus ei kuitenkaan ole ollut hyväksyä miten vanhoja luettelomerkintöjä tahansa eikä ainakaan vuotta 1875 vanhempia merkintöjä. Tätä tulkintaa, jonka myös KHO vuonna 1999 vielä vahvisti, saamelaiskäräjät noudattaa edelleen.

Kokonaisharkinnassa KHO arvioi, voiko henkilöä pitää saamelaismääritelmän mukaisena saamelaisena, vaikka yksikään objektiivisista kriteereistä ei täyty.

KHO otti käyttöönsä kokonaisharkinnan vuonna 2011. Siinä KHO arvioi, voiko henkilöä pitää saamelaismääritelmän mukaisena saamelaisena, vaikka yksikään objektiivisista kriteereistä ei täyty. Kokonaisharkinnan käyttöönoton jälkeen KHO on hyväksynyt saamelaiskäräjävaaleissa äänioikeutetuiksi henkilöitä, jotka polveutuvat jopa 1700-luvun alkupuoliskolla luetteloihin merkityistä lappalaisista.

KHO:n linjanmuutokseen lienee vaikuttaneen alkuperäiskansan määritelmään liittyvät virhetulkinnat, joita on esitetty myös tutkimuksissa ja jotka painottavat polveutumista ja sitä, miten yksilö jatkaa alueella eläneiden esivanhempiensa perinteitä.

Kansainvälisen oikeuden ohjeluontoisia alkuperäiskansamääritelmiä ei ole kuitenkaan tarkoitettu tulkittavaksi niin, että ne määrittäisivät, miten kuuluminen alkuperäiskansaan määrittyy yksilötasolla, kuten Antti Aikio ja Mattias Åhrén oikeustieteellisessä tutkimuksessaan sekä valtioneuvoston tilaama selvitys korostavat.

Alkuperäiskansalla, kuten se on määritelty kansainvälisen työjärjestö ILOn alkuperäiskansoja koskevassa yleissopimuksessa nro 169, tarkoitetaan tässä ajassa eläviä ryhmiä tai kansoja, jotka ovat alisteisessa asemassa valtaväestöön ja joilla on säilynyt omia sosiaalisia, taloudellisia, kulttuurisia ja poliittisia instituutioita alueella, jota he ovat asuttaneet ennen valtiorajojen muodostusta.

Tilanne onkin monella tapaa monimutkainen Suomessa juuri siksi, että alkuperäiskansoja koskevan ILO 169 -yleissopimukseen liittyvät poikkeukselliset tulkinnat ja poliittinen keskustelu ovat yhdessä lappalaiskriteerin kanssa osaltaan mahdollistaneet saamelaistaidentiteettikategoriaa kyseenalaistavan poliittisen liikehdinnän muun muassa (uus)lappalaisuuden, metsäsaamelaisuuden ja statuksettoman saamelaisuuden nimissä.

KHO:n vuosikirjapäätösten ristiriitainen identiteettikäsitys

Kokonaisharkinnan käytölle ei löydy tukea saamelaiskäräjälaista eikä sitä koskevista esitöistä eli lainvalmistelussa syntyneistä asiakirjoista. Valtioneuvoston tilaaman selvityksen mukaan menettely ei ole valittajia kohtaan yhdenvertainen. Täysin loogista ei ole myöskään se, miten KHO tulkitsee YK:n rotusyrjinnän vastaisen komitean itse- ja ryhmäidentifikaatioon liittyviä suosituksia eri vuosilta.

Samalla kun saamelaismääritelmään liittyvän kiistan syyt ovat moninaiset, KHO:n käyttämä kokonaisharkinta tässä asiayhteydessä on menettelynä poikkeuksellinen. Siksi on hedelmällistä tarkastella KHO:n vuosikirjapäätöksiä muustakin kuin juridisesta näkökulmasta. Näitä näkökulmia tarjoavat yhteiskuntatieteiden eri aikakausina tuottamat käsitykset identiteetistä ja etnisyydestä.

Valtioneuvoston tilaaman selvityksen mukaan kokonaisharkintamenettely ei ole valittajia kohtaan yhdenvertainen.

KHO julkaisee vuosikirjapäätökset, joilla se katsoo olevan merkitystä lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa tapauksissa.

Kokonaisharkinnassa KHO ei vaadi tai aseta kyseenalaiseksi mahdollisia todistuksia esivanhempien saamen kielen taidosta. Se kuitenkin huomioi ne yhdessä sen kanssa, miten valittaja on esittänyt saamelaiset elämäntapansa ja kuinka voimakkaasti henkilö kuvailee samaistuvansa saamelaisuuteen.

Vuosikirjapäätös KHO:2015:145 sisältää itsessään luonnehdinnan siitä, mitä identiteetti tarkoittaa ja miten sitä tulisi tulkita. Siinä valittaja toteaa, että ”identiteetti ei ole annettu ja stabiili, joten Suomen saamelaisia ei voi asettaa tiettyyn ulkopuoliseen identiteettikategoriaan”.

Tässä valittajan ilmaisema identiteettikäsitys muistuttaa niin sanottua postmodernia identiteettikäsitystä. Sen mukaan subjektilla ei ole pysyvää olemuksellista identiteettiä, vaan identiteetti muotoutuu ja muokkautuu jatkuvasti suhteissa ja neuvotteluissa kulttuurisiin puhetapoihin ja representaatioihin. Yksilö voi periaatteessa identifioitua ainakin hetkellisesti mihin tahansa kohtaamistaan identiteeteistä.

Tämä identiteettikäsitys on vastannut tarpeeseen kiinnittää paremmin huomiota ihmisten ja etnisten ryhmien moninaisuuteen. Niin kutsutut hybridi-identiteetit rikkovat jäykkiä identiteettikategorioita.

Valittaja vetoaakin siihen, ettei hänen kokemustaan saamelaiseksi identifioitumisesta voida kiistää eikä näin myöskään saamelaiskäräjälain saamelaismääritelmää voi pitää määräävänä tekijänä hänen saamelaisuudelleen.

Valittajan voidaan ajatella kyseenalaistavan lainsäätäjän vallan kategorisoida saamelaisuutta, vaikka samalla haluaa tulla sisällytetyksi tuohon kategoriaan. Lainsäädännössä taas ei voi välttää kategorisointia silloin, kun määritetään, ketkä ovat lain tarkoittamia oikeussubjekteja.

Toisaalta valittaja ei tarjoa KHO:n päätöksen tueksi pelkästään postmodernia identiteettikäsitystä, sillä heti sen jälkeen, kun valittaja on päätöksessä kiistänyt identiteetin stabiiliuden, hän jatkaa:

”Saamensuvut eivät menetä saamelaisuuttansa milloinkaan eivätkä ne muutu milloinkaan suomalaisiksi. Suomessa ei ole sellaisia suomalaisia, jotka olisivat pyrkimässä saamelaiskäräjien vaaliluetteloon, vaan kaikki pyrkijät ovat saamensukujen jälkeläisiä.”

Jos saamensuvut eivät voi koskaan muuttua suomalaisiksi tai suomalaistua, ja saamelaisuus on jotain, joka siirtyy ehdoitta sukupolvelta toiselle, KHO:n vuosikirjapäätöksessä valittaja viittaa nimenomaan identiteetteihin, jotka päinvastoin ovat annettuja ja stabiileja.

Valittajan argumentoima identiteetti muistuttaa tällöin vanhempaa, sosiologiassa kehitettyä käsitystä. Sen mukaan yksilöllä on sisäinen ydin tai olemus, mutta se muokkautuu ja muotoutuu dialogissa kulttuuristen maailmojen ja niiden tarjoamien identiteettien kautta. Tässä rakennettu identiteettikäsitys lähestyy jopa valistuksen käsitystä, jonka mukaan ihmisellä on syntymästä asti samana pysyvä muuttumaton keskus, joka on yhtä kuin identiteetti.

Näin ollen KHO:n vuosikirjapäätöksestä on tulkittavissa identiteettikäsitys, joka on ristiriitainen. Se yhtäaikaisesti kiinnittyy ajatukseen olemuksellisesti samanlaisena säilyvästä saamelaisesta identiteetistä, joka katkeamatta siirtyy sukupolvelta toiselle, mutta on henkilökohtaisissa identiteettikertomuksissa jopa strategisesti valittavissa. Postmodernia identiteettikäsitystä on kritisoitu juuri siitä, että se jättää liiaksi tilaa strategisen valinnan mahdollisuudelle identiteettikertomuksissa.

Perinteisiin sidottu ja valikoivasti periytyvä etnisyys

Samankaltainen ristiriita on tulkittavissa myös KHO:n päätöksiin sisältyvästä saamelaisen etnisyyden käsityksestä.

Vuosikirjapäätöksissä KHO:2015:147 ja KHO:2015:145 valittajien esimerkit saamelaisesta elämäntavasta liittyvät vahvasti luontaiselinkeinoihin ja perinteiden ylläpitämiseen.

Valituksissa korostetaan metsästykseen ja kalastukseen liittyvien perinteiden ylläpitämistä. Esimerkkinä mainitaan muun muassa viikkojen pituiset kalastus- ja metsästysretket vuodenkierron mukaan suvun pyyntialueilla sekä pyyntiä varten tarvittavien lauttojen ja kammien rakentaminen luonnonmateriaaleista. Toisessa valituksessa mainitaan erikseen marjastaminen, perinteisten ruokien valmistaminen, selviytymistaitojen hallitseminen, esiäitien maiden rakastaminen ja kunnioittaminen sekä saamenpukujen ompelu ja niiden käyttäminen.

Esimerkeissä korostuu tiettyjen asioiden jatkuvuus ja säilyminen samanlaisena sukupolvelta toiselle ilman, että moderni maailma olisi niitä pilannut.

Valtioneuvoston tilaamassa selvityksessä käytiin läpi kaikki KHO:n päätökset. Sen mukaan nutukkaiden eli karvakenkien käyttö oli yksi yleisimmin käytetty esimerkki saamelaisesta elämäntavasta.

KHO tukeutuu hyvin vanhakantaiseen tapaan ymmärtää etnisyys pelkästään luontaiselinkeinoihin ja perinteisiin kiinnittyneenä.

Kun KHO suhtautuu tämänkaltaisiin esimerkkeihin todisteina valittajien saamelaisesta etnisyydestä, se samalla tukeutuu hyvin vanhakantaiseen tapaan ymmärtää etnisyys pelkästään luontaiselinkeinoihin ja perinteisiin kiinnittyneenä. Näin se samalla määrittää, mitä saamelaisuus on ja mitä se voi olla.

Toisaalta etnisyydellä ilmenee vuosikirjapäätöksissä myös instrumentaalinen ulottuvuutensa, jolloin saamelaisuus on valittavissa ja performoitavissa.

Tämä korostuu vuosikirjapäätöksessä KHO:2015:145, kun valittajan todetaan uskottavasti esittäneen noudattavan saamelaisia elämäntapoja ja saamelaiskulttuuria. Ratkaisussa huomioidaan valittajan vahva omistautuminen saamen kielen elvyttämiseen ja ammatilliset ansiot. Hänellä todetaan olevan tieteellinen ura, jonka myötä hän on kirjoittanut kymmeniä kansainvälisiä referee-artikkeleita liittyen saamen- tai alkuperäiskansatutkimukseen. Näin saamelaisuudesta tulee jotain, johon voi jopa pätevöityä.

Samassa hengessä valittajat saattavat kyseenalaistaa saamelaiskäräjälain kriteerit täyttävien ja äänestysoikeuden omaavien saamelaisten identiteettiä ja etnisyyttä.

Vuosikirjapäätöksessä KHO:2015:148 ei vedota kokonaisharkintaan. Siitä kuitenkin ilmenee, kuinka valittaja kritisoi sitä, että äänioikeutettujen saamelaisten ei ole tarvinnut todistaa, että heidän elämäntapansa olisi saamelaiskulttuurin mukainen. Valittaja kyseenalaistaa ylipäätään sen, voiko saamelaisuus olla elinvoimainen kaupungeissa – voiko neljättä polvea kaupungissa elävän henkilön etnisyys olla saamelainen.

Jokseenkin nurinkurista on sekin, että saamensukujen saamelaisuus kyseenalaistetaan yhden suomalaisen esivanhemman perusteella. Eli jos valittajalla on yksikin saamelainen esivanhempi, hänet tulisi nähdä saamelaisena, mutta jos saamelaisella on yksikin suomalainen esivanhempi, hänen saamelaisuutensa on kyseenalaista.

Käytännössä useista eri esivanhemmasta valitaan siis strategisesti yksi, joka määrittää henkilön etnisyyden.

Polveutumisen sijaan huomio tulisi kiinnittää alkuperäiskansan omiin tapoihin ja poliittisiin suhteisiin

Toisaalta on totta, että myös saamelainen poliittinen keskustelu, jota saamelaiset itse ovat rakentaneet, kiinnittyy perinteisiin. Saamen kielten ja perinteisten elinkeinojen ja niihin kiinnittyvien perinteiden vaaliminen on tärkeää saamelaisille ja saamelaisuudelle, jota alkuperäiskansakeskusteluun asemoituminen on korostanut entisestään.

Mikä saamelaisille on tärkeää ja millaista poliittista keskustelua alkuperäiskansa tuottaa itsestään, on kuitenkin täysin eri asia kuin se, että ulkopuoliset tahot ja henkilöt, joilla ei ole minkäänlaista omakohtaista suhdetta saamelaisyhteisöön, arvioivat kuulumista etniseen ryhmään näiden keskustelujen valossa.

KHO:en valittaneiden kokemus siitä, että he tulevat syrjityksi jäädessään ilman äänioikeutta saamelaiskäräjillä, on läpäissyt poliittisen ja oikeudellisen päätöksenteon osittain siksi, että identiteettipoliittisessa tutkimuksessa on yhtäaikaisesti kiinnitetty huomiota ja huolta vähemmistöjen sisällä tapahtuvaan syrjintään ja poissulkemiseen, jotka ilmiöinä sinänsä ovatkin huomionarvoisia.

Samalla näyttää kuitenkin unohtuneen, miten monitahoisesti kiistaa saamelaisuuden ympärillä on tuotettu ja millaisin poliittisin intressein ja seurauksin.

Vähälle huomiolle on jäänyt myös se, että valtioneuvoston tilaaman selvityksen mukaan saamelaiskäräjien vaalilautakunnan päätökset eivät ole olleet johdonmukaisesti syrjiviä tai mielivaltaisia, kuten julkisissa keskusteluissa on väitetty.

Huomioidessaan polveutumisen ja samaistumisen kokemukset KHO ohittaa sen, että saamelaisuus ei ole ”vain” etninen identiteetti, vaan se on poliittinen yhteisö.

Huomioidessaan polveutumisen ja samaistumisen kokemukset KHO ohittaa sen, että saamelaisuus ei ole ”vain” etninen identiteetti, vaan se on poliittinen yhteisö. Sillä, miten saamelainen yhteiskunta on rakentunut ja miten kuuluminen siihen muodostuu, on oma logiikkansa.

Yhdysvaltojen ja Kanadan kontekstissa on kiinnitetty laajemmin huomiota siihen, kuinka alkuperäiskansoihin liittyvillä erilaisilla oikeudellisilla ja poliittisilla keskusteluilla ja puhetavoilla on identiteettikamppailuja tuottavia vaikutuksia ja ne voivat olla edelleen luonteeltaan rodullistavia ja kolonisoivia.

Se, että alkuperäiskansa käsitteenä typistetään biologiseen alkuperään eikä sitä ymmärretä tässä ajassa ilmenevien poliittisten suhteiden kautta, on omiaan aiheuttamaan ristiriitaisia näkemyksiä alkuperäiskansan itsensä ja sitä määrittävien oikeudellisten kategorioiden ja käytäntöjen välillä.

Tämä on helppo todeta myös saamelaisten osalta, kun seuraa saamelaiskäräjien ja KHO:n välisiä näkemyseroja.

Laura Junka-Aikio asettaa Cultural Studies and Stuart Hall Foundation –palkinnon saaneessa artikkelissaan “Can the Sámi speak Now? Deconstructive research ethos and the debate on who is a Sámi in Finland” keskustelua saamelaisuudesta poliittiseen kontekstiin ja osoittaa, kuinka dekonstruktivistiseen ja postkoloniaaliseen teoriaan perustuva näkökulma voi käytännössä estää näkemästä ja ymmärtämästä vähemmistöjen kamppailua, vaikka näiden teorioiden tarkoitus on alun perin ollut päinvastainen.

Nähtäväksi jää, missä vaiheessa saamelaisten kamppailu itsehallintonsa säilyttämiseksi tulee Suomessa laajemmin nähdyksi ja huomioiduksi – vai tuleeko?

YTM Saara Tervaniemi on väitöskirjatutkija Lapin yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa ja Suomen Akatemian rahoittamassa ”Saamelaisen kulttuuriperinnön ontologinen politiikka” -hankkeessa.

Julkaisu Korkein hallinto-oikeus saamelaisuuden määrittelijänä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Onko satavuotias Suomi valmis syntymäpäivälahjaansa? Yhdessä me, Rauna Kuokkanen, Mihku-Ilmára Jenni Unni Áile, Outi Länsman, Niillas Holmberg, Jouni Laiti, Pirita Näkkäläjärvi, Outi Pieski ja Marja Helander, haluamme lahjoittaa alla olevan dekolonisaatio-ohjelman, jotta tulevaisuudessa ja Suomen 200-vuotispäivänä olisi saamelaisillakin enemmän aihetta juhlia.

Haluamme lahjoittaa dekolonisaatio-ohjelman, jotta tulevaisuudessa ja Suomen 200-vuotispäivänä olisi saamelaisillakin enemmän aihetta juhlia.

”Minun dekolonisaatiolahjanani otamme Saanan takaisin. Saana-tunturi Kilpisjärvellä on saamelaisille pyhä. Se ei ole Suomen tai suomalaisten juhla- tai leikkikalu, vaikka se valaistaankin Suomen itsenäisyyspäivänä kansallisin värein. Haluamme pyhiä paikkojamme kunnioitettavan samalla tavoin kuin me kunnioitamme suomalaisten pyhiä paikkoja.”
Rauna Kuokkanen, professori, Rovaniemi

”Ráhkis Suopma! 100 vuotta itsenäisyyttä on hieno asia, jonka vuoksi haluan antaa sinulle monen monta syntymäpäivälahjaa, jotta seuraavat sata vuotta olisivat paremmat. Suomi, haluan antaa sinulle lahjaksi kunnioituksen ihmisyyttä kohtaan, jotta sinä kunnioittaisit meitä tasavertaisina. Haluan antaa sinulle lahjaksi ymmärryksen siitä, että kaikilla kansoilla on itsemääräämisoikeus ja että saamelaisten itsemäärääminen ei ole sinulta pois, vaan päinvastoin.

Haluan antaa sinulle lahjaksi rohkeuden – sen saman rohkeuden, jolla itsenäistyit 100 vuotta sitten. Rohkeuden, jolla sinä, jolla on valtaa, voit ratkaista kolonialismin, sorron, kärsimyksen, riiston, rasismin, epätasa-arvon, seksismin ja väkivallan maassasi. Haluan antaa sinulle lahjaksi poliittisen tahdon ratkaista alkuperäiskansakysymyksesi, jotta minun kansani voisi itsemäärätä ja elää vapaana.

Suomi, haluan antaa sinulle lahjaksi vision dekolonisoidusta Suomesta, jossa voimme elää sellaista elämää kuin itse haluamme, sellaisina ihmisinä kuin itse haluamme ja toisiamme ja elämää kokonaisvaltaisesti kunnioittamalla luoda parempaa tulevaisuutta tulevaisuuden esiäitien lastenlapsille.”
Mihku-Ilmára Jenni Unni Áile (Jenni Laiti), artivisti, Jokkmokk

”Haluan dekolonisoida arkipäiväni.”

”Haluan dekolonisoida arkipäiväni.

Haluan elää arkeani ilman jokapäiväistä varpaillaan oloa siitä, mitä saamelaisasioissa tapahtuu tänään, tai huomenna, tai ylihuomenna. Ilman ahdistusta siitä, mitä ja miten media kirjoittaa minun kansastani, minun aineellisesta kulttuuristani, minun elinkeinostani. Ilman pelkoa siitä, miten valtaväestö käyttää kulttuuriani hyväkseen. Ilman hämmennystä siitä, miten valtaväestö on niin tietämätön meistä. Ilman tunnetta siitä, miten minua ei kuulla, ei nähdä.

Suomen tehtävä on sivistää omaa kansaansa omilla resursseillaan. Se ei voi täyttää minun arkeani.”
Outi Länsman, saamen kielen lehtori, Inari

”Hyvä Suomi, mukavaa merkkivuotta! Haluaisin antaa lahjaksi runon. Se antaa osviittaa siitä, mihin pisteeseen saamelaiset on ihmisoikeuksineen ajettu. Meidän omavaraisuutemme, hyvinvointimme ja luontosuhteemme on kriminalisoitu.

Pohjoissaamen sana birget tarkoittaa suomeksi pärjäämistä, ja nykykontekstissa sillä viitataan useimmiten toimeentuloon. Toimeentulolla on kuitenkin individualistinen nyanssi, joka ilmaisee yksilön taloudellista turvaa. Birget on muutakin. Se tarkoittaa toimeentuloa ympäristön, luonnon kanssa. Se ei erota ihmistä luonnosta vaan viittaa kokonaisvaltaisesti ihmisen elinympäristön ja toimialueen hyvinvointiin. Siksi se ei käsitä pelkästään yhden ihmiselämän mittaista toimeentuloa. Miten se voisi? Tulevathan seuraavat sukupolvemme olemaan riippuvaisia ihan samasta ympäristöstä kuin me nyt.

Mutta birget on nyt valtion taholta kriminalisoitu.

Nyt on käräjien aika
nyt on se aika kun Hamlet kysyy
to have or not to have rights.

Herra tuomari, arvon valamiehistö
ja hyvät katsojat, minä vetoan siihen että
vesi pitää vastaisuudessakin nostaa myötävirtaan.”
Niillas Holmberg, muusikko, taiteilija, Utsjoki

”Minä haluan dekolonisoida kuksa-sanan väärinkäytön. Kuksa on eri asia kuin puukuppi. Puukuppeja ovat ne, joita valmistetaan sarjoina sorvityökaluilla ja jotka ovat kaikki samannäköisiä. Puiden syiden muotoa ei seurata vaan se rikotaan. Puukuppeja on Lappi ja Suomi pullollaan. Kuksa työstetään yksittäin ja kuksan muotoilussa otetaan huomioon pahkan muoto. Perinteiselle kuksalle tulee antaa nimisuoja.

Toivon saamelaisten vahvistuvan ja tulevan ylpeäksi omasta kielestään. Saamenkielisten tulee haluta siirtää kieltänsä heille, jotka eivät ole päässeet sitä oppimaan, eikä vaihtaa kieltä suomeksi heti, kun paikalla on joku, joka saamea ei niin hyvin osaa.”
Jouni Laiti, saamenkäsitöiden lehtori, Inari

”Neljässä valtiossa asuva alkuperäiskansa saamelaiset ansaitsee yhden yhteisen parlamentin, ei kolmea erillistä sámediggia.”

”Minä haluan dekolonisoida saamelaisten parlamentaarisen itsehallintoelimen, saamelaiskäräjät, sillä neljässä valtiossa asuva alkuperäiskansa saamelaiset ansaitsee yhden yhteisen parlamentin, ei kolmea erillistä sámediggia. Norjan saamelaiskäräjät avattiin vuonna 1989, Ruotsin saamelaiskäräjät 1993 ja Suomen saamelaiskäräjät 1996. Venäjällä ei ole saamelaisten parlamenttia.

Norjan, Ruotsin ja Suomen saamelaiskäräjät toimivat saamelaisten virallisina edustajina kussakin valtiossa. Saamelaiskäräjät tekevät yhteistyötä saamelaisen parlamentaarisen neuvoston kautta, mutta on aika ottaa askel eteenpäin. Alkuperäiskansa saamelaiset olisi vahvempi ja sen ääni kuuluisi paremmin, jos kansaa edustaisi yksi yhteinen parlamentti suhteessa neljään valtioon.

Valtioiden rajoista huolimatta saamelaiset toimivat yhtenä kansana ja saamelaisilla on yhteinen huoli kielen ja kulttuurin jatkuvuuden säilymisestä seuraaville sukupolville. Yhteisten tavoitteiden ajamisessa yhdellä parlamentilla olisi suurempi painoarvo ja enemmän vaikutusvaltaa kuin nykyisellä fragmentoituneella hallintomallilla. Pohjoismainen saamelaissopimus pitäisi avata uudestaan ja aloittaa neuvottelut kolmien saamelaiskäräjien korvaamisesta yhdellä yhteisellä parlamentilla.”
Pirita Näkkäläjärvi, KTM, MSc Media & Communications, Vuoden saamelainen 2017, Helsinki

”Haluan dekolonisoida suhteemme maahan, sillä se on elinehto, jotta voisimme löytää ratkaisuja selviytyä ilmastonmuutoksen tuomien uhkien alla. Niin teknologiset ratkaisut, poliittiset päätökset kuin henkilökohtaiset valinnat ilmastonmuutoksen hidastamiseksi lähtevät suhteestamme maahan. Saamelaiset muiden alkuperäiskansojen rinnalla ovat tärkeässä asemassa tässä elintärkeässä prosessissa.

Saamelaisen kulttuurisen ja henkisen perinteen pohja on yhä vahvasti maassa. Mutta ikiaikainen luonnonkierron mukana eläminen, kunnioitus ja tasavertaisuus kaiken elollisen välillä on kolonisoitunut. Jotta voisimme ottaa lisää vastuuta maasta ja sen tulevaisuudesta, tarvitsemme itsemääräämisoikeutta maahan, johon kuulumme, sekä itsemääräämisoikeutta henkisen kulttuuriperintömme vaalimiseen ja vahvistamiseen.”
Outi Pieski, taiteilija, Dálvadas ja Helsinki

”Todella toivon, että satavuotias Suomi antaisi vihdoinkin saamelaisten historialle sille kuuluvan paikan koulujen opetussuunnitelmissa!”

”Haluan dekolonisoida suomalaisten käsityksen saamelaisista historiattomana kansana, ilman oikeuksia omiin maihinsa. Haluan Suomen kouluihin kurssit saamelaisten historiasta ja kulttuurista nimenomaan saamelaisten historioitsijoiden ja kulttuurintutkijoiden kirjoittamina.

Koska suomalaiset eivät tänäkään päivänä tiedä meistä saamelaisista juuri mitään, esiintyy julkisuudessa monia paikkansapitämättömiä väitteitä. Esimerkiksi niin sanotun uuslappalaisliikkeen piirissä on väitetty Suomen porosaamelaisia Norjasta tulleiksi maahanmuuttajiksi. Täten on kylmästi sivuutettu historialliset faktat vuoden 1852 ja 1889 rajasulkujen kolonialistisista vaikutuksista saamelaiseen poronhoitoon ja saamelaisten historiaan nykyisillä asuinsijoillaan.

On myös kyseenalaistettu saamelaiskäräjien legitimiteetti Suomen saamelaisten itsehallintoelimenä ja väitetty käräjien edustavan vain tiettyjä saamelaisryhmiä ja -sukuja. Tosiasiassa saamelaiskäräjillä vaikuttavat Suomen kaikki saamelaiset kieliryhmät: pohjoissaamelaiset, inarinsaamelaiset ja koltat. Saamelaiskäräjät edustaa Suomen kaikkia saamelaisia ja käräjien jäsenet valitaan demokraattisilla vaaleilla.

Edelliset esimerkit ovat vain jäävuoren huippu. Siksi todella toivon, että satavuotias Suomi antaisi vihdoinkin saamelaisten historialle sille kuuluvan paikan koulujen opetussuunnitelmissa! Ja saamelaisten äänellä, ei suomalaisen historian tulkinnan kautta. Se olisi askel kohti saamelaisten oikeuksien tunnustamista ja samalla askel kohti totuutta ja sovintoa.”
Marja Helander, taiteilija, Helsinki

Dekolonisaatio-ohjelman ideoijana ja koordinaattorina toimi Rauna Kuokkanen, arktisen alkuperäiskansapolitiikan tutkimusprofessori Lapin yliopistosta. Lue myös Kuokkasen kirjoitus Syntymäpäivälahja Suomelle.

Julkaisu Hyvää syntymäpäivää, Suomi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Nyt maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen Helsingin yliopistosta ja tutkimusprofessori Rauna Kuokkanen Lapin yliopistosta pohtivat, onko Suomi kolonialistinen valtio.

Artikkelia päivitetty 6.11.2025: Päivitetty videon linkkaus Youtube-alustalle.

Julkaisu Onko Suomi kolonialistinen valtio? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Lue myös Rauna Kuokkasen aiheeseen liittyvä kirjoitus ”Syntymäpäivälahja Suomelle”.

Politiikasta taidetta -sarjassa kutsumme taiteilijoita tulkitsemaan politiikkaa kriittisestä näkökulmasta: kuinka politiikasta ja yhteiskunnasta tehdään näkyvää taiteen keinoin?

Julkaisu Suohpanterror: Checklist ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tänä vuonna Suomi juhlii satavuotispäiviään. Kanada taas juhlistaa tänä vuonna 150-vuotispäiväänsä. Muutin kesällä Torontosta Rovaniemelle ja juuri ennen muuttoani kuuntelin Kanadan CBC-radiokanavalta anishnaabe elokuvantekijä-kirjailija-koomikko Ryan McMahonin radiosarjan, jossa hän antoi Kanadalle syntymäpäivälahjaksi 12 askeleen dekolonisaatio-ohjelman.

Ajattelin heti, että mikä mainio ajatus ja Suomi tarvitsee samanlaisen lahjan.

Ennen Kanadan heinäkuista 150-vuotisjuhlapäivää julkisuudessa käytiin kovaa keskustelua siitä, mitä merkkivuoden juhlistaminen tarkoittaa maan alkuperäiskansoille. Keskustelu jatkuu yhä.

Julkisuudessa käytiin kovaa keskustelua siitä, mitä merkkivuoden juhlistaminen tarkoittaa maan alkuperäiskansoille.

Etenkin alkuperäiskansoihin kuuluvat ihmiset itse ottivat kovasti kantaa siihen, ettei heillä ole juurikaan syytä juhlistaa 150 vuotta kestänyttä kolonisaation historiaa, jonka tuloksena on muun muassa mittava eriarvoisuus, rasismi, köyhyys ja sosiaaliset ongelmat. Tilastot kertovat synkkää todellisuutta: reservaattien huutava asuntopula ja siitä aiheutuva monen kodittomuus, päihteiden väärinkäytön kierre ja karmeat väkivalta- ja itsemurhatilastot etenkin syrjäisissä pohjoisen kylissä.

Useat kiinnittivät huomion tähän räikeään epäkohtaan: samalla kun Kanadan valtio kuluttaa puoli miljardia dollaria juhlistaakseen 150 vuotta kestänyttä maavarkautta ja kolonialistista väkivaltaa, alkuperäiskansojen yhteisöillä ei ole vieläkään puhdasta juomavettä.

Köyhyys kuristaa huomattavasti enemmän alkuperäiskansojen kuin valtaväestön keskuudessa keskimäärin. Jotkut laativat epäkohdasta julistesarjan ja kehottivat kaikkia tulostamaan ja ripustamaan kriittisiä julisteita julkisille paikoille.

Samalla kun Kanadan valtio kuluttaa puoli miljardia dollaria juhlistaakseen 150 vuotta kestänyttä maavarkautta ja kolonialistista väkivaltaa, alkuperäiskansojen yhteisöillä ei ole vieläkään puhdasta juomavettä.

Monet kieltäytyivät juhlimasta. Joidenkin mielestä Kanadan perustaminen vuonna 1867 oli tarkoitettu alkuperäiskansojen kuolemankelloksi. Useat ilmoittivat, että 150 vuotta ei ole mitään verrattuna alkuperäiskansojen yhteiskuntien satojen ja tuhansienkin vuosien olemassaoloon.

Jotkut kysyivät retorisesti, miksi juhlia nyt, kun ei alkuperäiskansoja ollut kutsuttu ensimmäisille kekkereille vuonna 1867 – huolimatta siitä, että edeltävinä vuosikymmeninä oli ahkerasti allekirjoitettu lukuisia virallisia sopimuksia Englannin kruunun ja paikallisten kansojen välillä maiden ja resurssien jaosta. Nämä sopimukset ovat edelleen voimassa, mutta Kanada alkoi heti ensi työkseen sivuuttamaan ja rikkomaan niitä.

Joidenkin mielestä Kanada150 juhlistaa alkuperäiskansojen kansanmurhaa ja juhlat olisi pitänyt peruuttaa. Syntyivät hashtagit #Resistance150 ja #Unsettling150 korvaamaan #Canada150:ta.

Joidenkin yliopistojen opiskelijaliitot äänestivät juhlallisuuksia vastaan kampuksillaan. Algoman yliopiston opiskelijaliiton puheenjohtaja totesi, että ”kieltäydymme juhlimasta nationalistisia asenteita paikassa, joka on aiheuttanut syvää väkivaltaa alkuperäisyhteisöjä kohtaan” ja viittasi tällä yliopiston aiempaan historiaan asuntolakouluna, jonka tarkoituksena oli sulauttaa alkuperäiskansat Kanadaan.

Päivää ennen suuria juhlallisuuksia Ottawassa parlamentin edustalle pystytettiin suuri tipi mielenosoitukseksi ja vastalauseeksi. Osallistujien mielestä ei ollut kyse protestista vaan seremoniasta, jonka tarkoituksena oli muistuttaa muun muassa siitä, että Ottawakin sijaitsee alkuperäiskansojen mailla.

Suomen dekolonisaatio

Vilkas julkinen keskustelu nosti kysymyksen Kanadasta ja sen historiasta pöydälle aivan uudella tavalla. Nyt suuri osa kanadalaisista ainakin tietää vähintään sen, etteivät kaikki suhtaudu suopeasti Kanadan 150-vuotiseen historiaan.

Tiesin kyllä, ettei vastaavanlaista julkista keskustelua ole odotettavissa Suomessa, mutta olen kuitenkin yllättynyt keskustelun totaalisesta puuttumisesta.

Ainoa pyrkimys herättää keskustelua, johon olen törmännyt, on Suohpanterrorin teos, joka imitoi sinivalkoista virallista Suomi100-tunnusta, mutta tekstillä ”Sápmi-Sámieanan 10 000”. Teos oli näytillä Rovaniemen taiteiden yössä 9. syyskuuta Kemijoen Ounaskosken rannassa ja osuvasti roikkui roskiksessa kiinni. Muutoin on ollut todella hiljaista.

Antaisin Suomelle syntymäpäivälahjaksi rohkeutta keskustella näistä asioista samalla tavalla kuin Kanadassa ilman keskustelijoiden leimaamista tai syyllistämistä.

Jos voisin, antaisin Suomelle syntymäpäivälahjaksi rohkeutta keskustella näistä asioista samalla tavalla kuin Kanadassa ilman keskustelijoiden leimaamista tai syyllistämistä. Voin olla väärässä, mutta minulle on syntynyt sellainen kuva, että Suomen satavuotisjuhla on niin pyhä, ettei sitä uskalla yksinäistä Suohpanterroria lukuun ottamatta kukaan ongelmallistaa. Vai onko niin, etteivät muut näe siinä mitään ongelmaa?

Myös dekolonisaatio-ohjelma olisi hyvä lahja. Mutta kuten McMahonilla Kanadassa, myös Suomessa on ongelmana se, että monet eivät edes tiedä tai usko, että Suomellakin on oma kolonisointihistoriansa. Eli miten aloittaa dekolonisaatio, kun ensin pitää vakuuttaa kolonisaation olemassaolosta?

Dekolonisaation ensimmäinen askel on aloittaa keskustelu kolonialismin olemassaolosta. Myös tänä päivänä. Sillä kolonialismi ei ole vain mennyttä historiaa, vaan kuten teoreetikot ovat vakuuttavasti argumentoineet, se on edelleen jatkuva rakenne yhteiskunnassa. Kolonialismi ei ole mennyt tapahtuma, vaan yhteiskunnan rakenne, jonka ylimmäisenä pyrkimyksenä on alkuperäiskansojen eliminointi.

Kolonialismi ei ole mennyt tapahtuma, vaan yhteiskunnan rakenne, jonka ylimmäisenä pyrkimyksenä on alkuperäiskansojen eliminointi.

Pohjoismaat ovat YK:n perustamisesta lähtien maalanneet itsestään maailman mallioppilaan kuvaa: ei olla harjoitettu maailmalla muiden kansojen ryöstämistä ja alistamista samaan tapaan kuin kolonialistiset suurmaavallat ja viimeiset vuosikymmenetkin ollaan oltu kansainvälisten ihmisoikeuksien edistämisen ja puolustamisen mallimaita.

Kun puhumme kolonisaatiosta, mielikuvat usein pyörivät Kristoffer Kolumbuksessa, joka eksyi Amerikkaan, tai sitten Aasiassa ja Afrikassa, jotka suurvallat ensin jakoivat keskenään ja sitten anteliaasti myöntyivät keinotekoisten valtioiden itsenäistymiseen. Ei suinkaan Pohjoismaissa, eikä varsinkaan Suomessa, jossa koetaan, että ”eihän tämä asia meitä koske, mehän tässä olemme aina olleet vieraan vallan ikeen alla”.

On myös tutkimuksin todisteltu, että etenkin Saamenmaassa ei ole tapahtunut kolonialismia. Nämä tutkimukset ovat kuitenkin lähestyneet ja tarkastelleet kolonialismia hyvin kapea-alaisesti ja varsinkin uusimpiin kolonisaatioteorioihin perehtymättä.

Historiallisesti myös Saamenmaassa kolonialismi käytti tavallisimpia apuvälineitään: lainsäädäntöä, kirkkoa ja koululaitosta. Lainsäädännön avulla rajoitettiin oikeudet ja mahdollistettiin uudisasutus, ja kirkon ja koulun avulla murennettiin saamelaisten identiteettiä ja itsetuntoa sekä muutettiin maailmankatsomusta ja arvoja.

Kolonialismi on rakenne, ei tapahtuma

Kuten alkuperäiskansat Kanadassa, myös saamelaiset ovat kutsuneet tätä historiaa kulttuuriseksi kansanmurhaksi, joiden seurauksia eletään edelleen.

Englantilainen tutkija Patrick Wolfe lanseerasi käsitteen asuttajakolonialismi (settler colonialism) runsas kymmenen vuotta sitten. Vertailevan tutkimuksensa pohjalta Wolfe erottaa asuttajakolonialismin orjakauppakolonialismista sekä kansanmurhasta. Hän määrittelee asuttajakolonialismin edelleen nykypäivänä jatkuvaksi ja vaikuttavaksi yhteiskunnan rakenteeksi, jonka pyrkimyksenä on alueen alkuperäisten asukkaiden eliminointi heidän maa-alueidensa omimistarkoituksessa.

Wolfe puhuu kolonialismin perustana olevasta eliminoinnin logiikasta, joka ”tuhoaa syrjäyttääkseen” ja jonka pyrkimyksenä on päästä eroon alueen alkuperäisistä asukkaista nimenomaan alkuperäisinä asukkaina. Kyse ei ole siis välttämättä kansanmurhasta, vaan ”hienovaraisemmista” keinoista, joiden päämääränä on maiden ja resurssien haltuunotto. Wolfen mukaan ”asuttajakolonialistit tulivat jäädäkseen: tunkeutuminen on rakenne, ei tapahtuma”.

Kyse ei ole siis välttämättä kansanmurhasta, vaan ”hienovaraisemmista” keinoista, joiden päämääränä on maiden ja resurssien haltuunotto.

Saamenmaastakin löytyy esimerkkejä eliminoinnin logiikasta ihan tältä vuodelta. Norjan ja Suomen välisen uuden Tenon-sopimuksen viralliseksi tarkoitukseksi sanottiin lohikannan suojelu. Käytännössä sopimus kuitenkin tarkoittaa saamelaisten syrjäyttämistä saamelaisina: alueen alkuperäisinä asukkaina sekä alkuperäiskansana, joilla ei juurikaan ole enää turistia parempaa kalastusoikeutta jokeensa.

Tämä huolimatta siitä, miten Tenojokivarren saamelaisten identiteetti on sukupolvien ajan muodostunut nimenomaan joen kautta ja suhteessa siihen, ja että oikeudet ovat kulkeneet suvuissa pitkien perinteiden ja hyvin vakiintuneiden tapaoikeuskäsitysten mukaisesti.

Syntynyt Ellos Deatnu! -liike ja heidän julistamansa moratorio ja autonominen alue Utsjoen Tiirasaaren ympärille on konkreettinen esimerkki dekolonisaatiosta ja eliminoinnin logiikan torjumisesta.

Lahjan logiikka

Itse olen pohtinut lahjan logiikkaa, joka juontuu alkuperäiskansojen maailmankatsomuksesta ja pohjautuu vuorovaikutteisuuteen ja vastuullisuuteen toisia kohtaan. Tässä yhteydessä lahjan logiikka tarkoittaa vaikkapa sitä, että satavuotias Suomi ottaa lahjan vastaan ryhtymällä avoimin mielin keskusteluun sekä myös tekemään kotiläksynsä kolonialismin olemassaolosta.

Jos dekolonisaation ensimmäinen askel on aloittaa keskustelu, niin toinen askel on se, että vastapuoli ryhtyy kuuntelemaan ja tarkastelemaan asioita hieman toisesta näkökulmasta. Onko satavuotias Suomi valmis syntymäpäivälahjaansa?

Rauna Kuokkanen on arktisen alkuperäiskansapolitiikan tutkimusprofessori Lapin yliopistossa ja kotoisin Utsjoelta. Kuokkanen on mukana huomenna 13.10. järjestettävässä Suomen saamelaispolitiikka ihmisoikeusnäkökulmasta -tilaisuudessa, jossa julkistetaan myös Suohpanterrorin uusi teos Checklist.

Julkaisu Syntymäpäivälahja Suomelle ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Nils-Aslak Valkeapää (1943–2001, saam. Áillohaš) oli saamelainen taiteilija, toimittaja ja alkuperäiskansa-aktiivi. Valkeapää oli renessanssi-ihminen, joka uudisti saamelaista joikuperinnettä, maalasi ja kirjoitti useita runoteoksia. Hän oli sukupolvensa kansainvälisesti kenties tunnetuin saamelainen, jonka vaikutus ulottuu syvälle nykyiseenkin saamelaiskulttuuriin.

Tarkastelen tässä tekstissä Valkeapään poliittista toimintaa ja ajattelua. Tarkemmin sanoen hahmottelen, miten Valkeapää rakentaa käsitystä saamelaisista arktisena alkuperäiskansana, jonka elämäntavoissa, kulttuurissa, kohtalossa ja ajattelussa on yhtymäkohtia maailman muihin alkuperäiskansoihin.

Teksti perustuu artikkeliin, joka julkaistaan lokakuussa 2017 Leena Valkeapään ja Taarna Valtosen toimittamassa teoksessa Minä soin (LUP). Saamen- ja suomenkielinen kokoomateos käsittelee Nils-Aslak Valkeapään elämää ja toimintaa eri tieteenalojen näkökulmista ja muun muassa aikalaismuistelujen keinoin.

Valkeapään vaikutus ulottuu syvälle nykyiseenkin saamelaiskulttuuriin.

Tarkastelen erityisesti 1970- ja 1980-lukuja, jolloin Valkeapää pohtii aktiivisesti saamelaisen identiteetin ja elämäntavan luonnetta sekä saamelaisuuden suhdetta toisiin, siis niihin ryhmiin, joista erotuksena saamelaisuus on sitä mitä se on. Näitä ryhmiä edustavat Pohjoismaiden valtaväestöt ja laajemmassa mielessä länsimainen, ”valkoinen” kulttuuri.

Tekstin aineistona ovat Valkeapään teokset Terveisiä Lapista (1971) ja Trekways of Wind (1994) sekä yksitoista Yleisradion Elävän arkiston taltiointia, joista osa on konserttitaltiointeja ja osa haastatteluja.

1970-luvun alku

Valkeapään ensimmäinen kirja, pamfletti Terveisiä Lapista on keskeinen hänen poliittisen ajattelunsa näkökulmasta. Taiteilija muotoilee lyhyessä tekstissä suuren osan myöhemmin toistuvista näkemyksistään.

Terveisiä Lapista alkaa irvailulla, jonka Valkeapää kohdistaa sivistyneisiin ja älykkäisiin naisiin sekä muihin verrannollisiin etelän asukkaisiin. Kirjoittaja katsoo, että etelän valtaväestön silmissä saamelaiset edustavat alkukantaista kansaa, joka asuu Jumalan selän takana. ”Eihän siellä ole mitään, ei teatteria, ei oopperaa, ei edes sisävessaa.”

Valkeapää on sitä mieltä, että vaikka kukaan ei tunnusta pitävänsä pohjoista tyhjänä ja alkukantaisena, moni ajattelee pohjimmiltaan edelleen juuri näin. Kirjailijan hahmottama asenne kuvaa yleensä hänen käsitystään ”etelän ihmisten” suhtautumisesta saamelaisiin. Heihin ei kohdisteta kirjoittamisajankohtana suoraa väkivaltaa tai sortoa, mutta heitä ei myöskään oteta vakavasti. Saamelainen kulttuuri ei ole elävää tai tasaveroista: se on alkukantainen ja eksoottinen reliikki, jonka kohtalona on muuttua matkailunähtävyydeksi suomalaisten käyttöön.

Valkeapää esittää suomalaisten ja saamelaisten historialliset suhteet pamfletissa kärjekkäästi. Ruotsi-Suomen ja Venäjän vallan aikana Lappiin muuttaneet uudisasukkaat samaistuvat tekstissä Afrikan siirtomaaherroihin, Pohjois-Amerikkaan tunkeutuneisiin britteihin ja ranskalaisiin sekä Etelä-Amerikan intiaaneja surmanneisiin espanjalaisiin.

”Taistelu saamelaisten oikeuksien puolesta ei ole taistelua ketään vastaan.”

Toisaalta Valkeapää korostaa, ettei hänen tarkoituksensa ole syyllistää nykyisiä Lapin suomalaisasukkaita esi-isiensä tai valtioiden synneistä. Sen sijaan hän näkee pohjoisen nykyiset asukkaat naapureina, joilla on yhteisiä etuja:

Taistelu saamelaisten oikeuksien puolesta ei ole taistelua ketään vastaan. Erikoisesti haluan tähdentää, ettei se voi olla toisten oikeuksien polkemista. Ja ennenkaikkea se ei ole taistelua niitä paikallisia suomalaisia vastaan, jotka eivät ole syyllisiä nykypäivän tilanteisiin. Päinvastoin, etumme ovat monesti jopa yhtenevät ja voisivat tarjota mahdollisuuden yhteiseen rintamaankin. Taistelu saamelaisten oikeuksista saattaa kyllä olla taistelua lakeja vastaan.

Terveisiä Lapista -teoksessa Valkeapää ei puhu vielä alkuperäiskansoista. Saamelaiset ovat ei-länsimaisen kulttuurin edustajia, vähemmistöä tai arktista kansaa.

Käsitteissä on idullaan mielenmaisema, joka myöhemmin tekee alkuperäiskansakäsitteen omaksumisen taiteilijalle helpoksi. Saamelaisten asemaa määrittää suhde toiseen, jota edustavat länsimainen kulttuuri, enemmistö ja ei-arktinen kansa.

Aluillaan on myös toinen merkittävä teema, joka myöhemmin kehittyy Valkeapään ajattelussa. Hän kokee voimakasta henkistä yhteyttä muihin arktisen alueen kansoihin, erityisesti Pohjois-Amerikan intiaaneihin.

Heidän historiassaan on Valkeapään mukaan paljon sellaista, jonka saamelainen tunnistaa omakseen. Samaa on suhteessa alistaviin enemmistökansoihin, ”valkoisiin”, elämäntavassa, jota arktinen ympäristö säätelee sekä käsityksissä ihmisen ja luonnon suhteista.

Kansainvälisessä alkuperäiskansaliikkeessä

Merkittävä osa Valkeapään elämää 1970-luvulla oli toiminta kansainvälisessä alkuperäiskansaliikkeessä. Liikkeen pyrkimyksenä oli luoda yhteyksiä eurooppalaisten kolonisoimia alueita aiemmin asuttaneiden kansojen välille.

Tavoitteena oli luoda kansainvälisten yhteyksien kautta poliittinen voima kansallisvaltioita vastaan. Liike organisoitui aluksi pääosin omaehtoisesti, erityisesti Pohjois-Amerikan intiaanien aloitteesta, ja 1970-luvun lopulta lähtien vahvemmin YK:n alaisten organisaatioiden puitteissa.

Alkuperäiskansaliikkeen tavoitteena oli luoda kansainvälisten yhteyksien kautta poliittinen voima kansallisvaltioita vastaan.

Pohjoismaat eivät ole olleet sanan perinteisessä merkityksessä siirtomaita eikä saamelaisiakaan pidetty aikaisemmin alkuperäiskansana vaan etnisenä vähemmistönä. 1970-luvulla saamelaiset itse kuitenkin alkoivat integroitua kansainväliseen alkuperäiskansaliikkeeseen, johon nuoret saamelaisintellektuellit kokivat yhteyttä.

Saamelaiset olivat muiden mukana kouluttautuneet ja tutustuneet muun muassa uusmarxismiin sekä uuskolonialismin kritiikkiin. Nämä vaikutteet muuttivat ymmärrystä saamelaisten omasta asemasta.

Valkeapää oli yksi nuorista saamelaisintellektuelleista. Hän käytti saamelaisista nimitystä alkuperäiskansa julkisesti ensimmäistä kertaa tiettävästi vuonna 1975 puhuessaan ”niin sanotuista alkuperäiskansoista” Saamen radion haastattelussa.

Samana vuonna Valkeapää osallistui yhtenä Suomen saamelaisten edustajista Kanadan Port Albernissa Maailman alkuperäiskansojen neuvoston (WCIP) perustavaan kokoukseen. Hänestä tuli WCIP:n kulttuurikoordinaattori vuonna 1978, missä tehtävässä hän oli järjestämässä muun muassa alkuperäiskansojen kulttuuritapahtumaa Davvi šuvvaa Kaaresuvannossa vuonna 1979. Valkeapää raportoi alkuperäiskansojen kansainvälisistä tapahtumista myös Saamen radiolle sekä toimittajana että haastateltavana.

Osallistuminen alkuperäiskansaliikkeen toimintaan vahvisti Valkeapään käsitystä siitä, että saamelaiset eivät ole kulttuureineen ja kohtaloineen maailmassa yksin.

Osallistuminen kansainvälisen alkuperäiskansaliikkeen toimintaan vahvisti Valkeapään käsitystä siitä, että saamelaiset eivät ole kulttuureineen ja kohtaloineen maailmassa yksin. Maaliskuussa 1976 hän puhuu intiaanien ja saamelaisten kohtalonyhteydestä ja samankaltaisuudesta Yleisradion haastattelussa.

Hän muistelee vierailuaan WCIP:n perustavassa konferenssissa ja sanoo, että alkuperäiskansat ovat ”vanhimpia yhtäjaksoisesti eläviä kulttuuriltaan ja ehkä muutenkin vanhimpia kansoja”. Valkeapään ajattelussa nämä vanhat kulttuurit esittäytyvät nyt sikäli samankaltaisina, että niihin kuuluvat ihmiset kykenevät tunnistamaan toisensa esimerkiksi samantapaisen taiteen kautta. Valkeapää sanoo:

[…] tämä koskee erittäinkin arktisia alueita ja aina Pohjois-Amerikan mannerta jokseenkin etelään nimenomaan näitten intiaanien musiikkia, jota kaikkea voi nimittää joiuksi. […] vasta sinä iltana kun me joikasimme toinen toisiamme siellä intiaanien kanssa me puhuimme samaa kieltä.

Joiku muodostaa Valkeapään ajattelussa eksistentiaalisen, multimodaalisen kielen, joka ylittää puhutun ilmaisun rajat. Musiikissa ilmenee elämäntunto, joka alkuperäiskansojen sisaria ja veljiä eri puolilla maailmaa yhdistää.

Trekways of Wind

Runoteos Trekways of Wind on saamenkielisestä kokoomateoksesta Ruoktu váimmus (1985, suom. Koti sydämessä) käännetty, Valkeapään itsensä kuvittama runokokoelma. Teoksessa ovat läsnä hieman uusissa muodoissa monet niistä ideoista, joita Valkeapää on käsitellyt aiemmin haastatteluissaan ja Terveisiä Lapista -pamfletissa.

Trekways of Wind on Valkeapään yhteiskunnallisen ajattelun taiteellinen synteesi. Myöhemmin ilmestynyt ja Valkeapään pääteoksena pidetty Beaivi, Áhčážan on eeppisempi kirja, jonka fokus on jutavan saamelaisuuden elämäntunnon kuvauksessa.

Trekways of Wind on trilogia, jonka osat on alun perin kirjoitettu ja myös julkaistu eri aikoina. Tämä näkyy osien tyylin ja joidenkin aiheiden vaihtumisena ja kertoo myös taiteilijan kokemuksien karttumisesta. Ensimmäiset osiot ovat painotukseltaan henkilökohtaisia ja esimerkiksi taiteilijan lapsuuteen liittyviä, kun kolmannessa, viimeiseksi kirjoitetussa osiossa kuvataan laajasti vaikutelmia matkoilta Grönlantiin ja Pohjois-Amerikkaan.

Keskiössä on luonto, johon saamelainen elämäntapa nivoutuu.

Osilla on myös yhteisiä piirteitä. Kaikkien keskiössä on luonto, johon saamelainen elämäntapa nivoutuu. Valkeapää kuvaa sekä suuria luonnonprosesseja että pieniä yksityiskohtia: tuulta, lunta, järveä, koiraa, erilaisia poroja, tunturikoivua, pilviä, sadetta, tulta, monenlaisia lintuja ja aurinkoa. Toisaalta kaikissa kolmessa osassa kuvataan erilaisia ihmissuhteita, kuten sisaruutta, eroottista rakkautta ja sukujen jatkumoita.

Kaikki Trekways of Wind -teoksen osiot sisältävät myös yhteiskunnallisiin kehityksiin liittyviä kuvauksia ja kritiikkiä. Ensimmäisessä, vuonna 1974 alun perin julkaistussa osassa Valkeapää kirjoittaa toistuvasti länsimaisen kulttuurin yleisistä epäkohdista sekä saamelaiskulttuuriin kohdistuvista väheksyvistä asenteista.

Mielitkö sivistyneeseen maailmaan?

Kuulitko kerrottavan miten Amerikassa
tapettiin kananpoikasia
ja heitettiin menemään
jotta ihmiset pärjäisivät paremmin
– hyvin toimeentulevat ihmiset
Tässä maailmassa jossa kolmesataa miljoonaa
lasta näkee nälkää

Ja kuulitko kerrottavan
miten Kambodžaan putosi pommeja vahingossa
oletko kuullut nimet Tšekkoslovakia
Ho Tsi Minh, Allende

Wounded Knee

Maailmahan on niin sivistynyt
sata miljoonaa muuta
on ihminen oppinut tappamaan
viimeisten viidenkymmenen vuoden kuluessa

Entä oletko kuullut kerrottavan
miten primitiivistä
saamelaiskulttuuri on*

Toisessa osiossa, joka on julkaistu alun pitäen 1976, maailmanlaajuiset epäkohdat, kuten sodat ja nälänhätä, kietoutuvat kertojaminän henkilökohtaisiin kokemuksiin. Valkeapää kuvailee sisäoppilaitosta, jossa vierasta kieltä puhuvat oppilaat pahoinpitelevät tunturista tullutta.

Vierauden tunne vain kasvaa, kun päähenkilö osallistuu etelässä järjestettäviin koulujen välisiin hiihtokisoihin. Kotikoulussa jopa ei-saamelaisilla lapsilla on porosäärystimet eli säpikkäät, mutta täällä hiihtäjä on ainoa lajiaan.

Ja vaikka hän ei pärjännyt huonosti
Ei siitä ollut apua
Toiset lapset kävelivät ryhmänä
hänen perässään
ja ilkkuivat
porohousu porohousu

Toisessa osassa Valkeapää nostaa esiin myös teeman, johon hän on aikaisemmin viitannut lähinnä haastatteluissaan. Saamelaiskulttuuri ei ole vain pieni ja ainutkertainen poikkeus vaan vanha tai oikeammin muinainen kulttuurimuoto, jonka juuret ovat syvällä historiassa.

Kuinka kunnioitankaan
muinaista saamelaista elämää
se oli todellista luonnon rakastamista
jossa mikään ei mennyt hukkaan
jossa ihminen oli osa luontoa

He ovat nyt viimein uskoneet
että saamelaiset ovat asuneet täällä jo
kymmenkunta tuhatta vuotta
he joista on muodostunut saamenmaa

Se on pitkä aika
Egyptin faaraoiden vaellus
Rooman imperiumin rikkaudet
Kreikan kulttuurinen kunnia
Hetkosia rinnalla

Juridiikassa käsitteellä alkuperäiskansa viitataan muiden kriteerien ohella kansaan, joka on asuttanut nykyisiä asuinalueitaan ennen valtaväestöjä. Valkeapään kertoja kuvaa kuitenkin kansaa, joka ei ole ainoastaan asuttanut nykyisten saamelaisten maita ennen valtaväestöjen tuloa, vaan asunut täällä niin pitkän ajan, että mahtavat imperiumit ja korkeakulttuurit ovat tuulen henkäyksiä sen rinnalla. Silti saamelaiset eivät saa tunnustusta vaan joutuvat opettelemaan, seuraavan runon ilmauksen mukaan, ”toisten kansojen kansallispäiviä”.

Saamelaisten luonnonläheinen elämäntapa ei ole Valkeapäälle vain romanttinen ihailun kohde tai narratiivi, jonka tarkoituksena on ajaa saamelaisten asiaa.

Muinaisten saamelaisten luonnonläheinen elämäntapa ei ole Valkeapäälle vain romanttinen ihailun kohde tai narratiivi, jonka tarkoituksena on ajaa saamelaisten asiaa. Monista teoksessa lähelle sijoitetuista runoista välittyy ekologinen huoli, joka kohdistuu liikakansoitukseen ja luonnon voimalliseen hyötykäyttöön. Ihmiset ovat sopuleita, joiden leviämisen edessä runoilija tuntee voimattomuutta. Huoli luonnosta muotoutui Valkeapäälle keskeiseksi teemaksi erityisesti 1970-luvun puolenvälin jälkeen.

Trekways of Wind -kokoelman toisessa osiossa Valkeapää käsittelee useassa runossa myös ilmiötä, jota olen nimittänyt kodin laajaksi käsitteeksi. Kertoja kritisoi toistuvasti sitä, miten valtion edustajat eivät kykene ymmärtämään jutavien saamelaisten liikkuvaa elämäntapaa. Hän kiistää myös maiden haltuunottoon liittyvien lakien oikeudenmukaisuuden, kuten teki jo Terveisiä Lapista -teoksessa.

Meidän esi-isämme ovat tulistelleet Allaordassa
Stuorrajeaggin palsoilla
Viiddesčearrussa
Isoisävainaa hukkui vuonolla kalanpyynnissä
Isoäitivainaa tapasi leikata heinää Šelgesrohtussa
Isä syntyi Finjubaktin alle tulipalopakkaseen

Silti he kysyvät
missä kotisi on

Kokoelman kolmas osa poikkeaa kahdesta ensimmäisestä. Osiota leimaavat erityisesti tarinat, jotka kertovat vierailuista inuittien ja intiaanien luokse Grönlantiin ja Pohjois-Amerikkaan. Nyt ajatus arktisten kansojen yhteydestä saa tarkempia ja henkilökohtaisemmin ilmaistuja muotoja.

Kertoja kuvaa tuntemuksia, joita arktisten kansojen elämän samankaltaisuus hänessä herättää. Erityisen tuttuna ilmenee karunkaunis pohjoinen ympäristö, mutta myös monet kulttuurin muodot, jotka ympäristöön näyttävät liittyvän. Intiaanien tiipiit näyttävät kertojan silmissä saamelaisten laavuilta, ja heidän musiikkinsa on joikua, kuten jo Valkeapään aikaisemmissa haastatteluissa.

[…]Laavupuut taivasta vasten
ja kuu kurkistamassa tiipiihin
Niin tuttu
niin outo
tässä elämässä
olenko ollut aiemminkin

Sykkivät rummut sydämen rytmissä
Yössä soivat intiaanien joiut
Unessakin kuulen joikaamisen
taonnan
ja kaikki tämä
niin tuttua
olenko ollut
ennenkin

Yhtenäisen elämäntunteen ohella arktiset kansat kohtaavat teoksen kerronnassa samankaltaisia ongelmia, jotka liittyvät esimerkiksi maiden oikeudettomaan haltuunottoon, kaupungistumiseen ja alkoholinkäyttöön. Monet pohjoisten kansojen ongelmia käsittelevistä runoista ovat hyvin suorasukaisia. Kertoja puhuu maiden ryöstäjistä, joille mikään ei riitä.

[…]Sitten tuli outo ihminen, vieras veri.
Halusi ja himoitsi tätä maata, johon me kuuluimme.
Halusi ja himoitsi, vaikka heillä oli itselläänkin maita
He halusivat ottaa meidän maamme, sen kasvit ja kaiken sen hyvyyden, jonka kanssa olimme kasvaneet. Kukat, eläimet, meidät kaikki.
Ja he halusivat niitä asioita, joista he pitivät. Veden ja sen voiman, raudan ja muita rikkauksia, puita, kaloja. Kaikkea.
Ja vielä meidätkin. […]

Trekways of Wind -teokselle on artikkelini teeman kannalta leimallista, että Valkeapää ei käytä siinä lainkaan alkuperäiskansan (indigenous people, álgoálbmot, eamiálbmot) käsitettä. Hän puhuu saamelaisista, inuiteista ja intiaaneista (välillä tarkemmin mustajaloista) sekä siskoista ja veljistä.

Mahdollisesti alkuperäiskansa käsitteenä kuuluu lähtökohtaisesti toiseen kielipeliin, virallisen edunvalvonnan ja valtaväestön kanssa kommunikoinnin tiloihin, joissa tarvitaan suhteita selventäviä käsitteitä. Runoteoksen maailma ei ole juridinen tai edes kovin eksakti. Kuten yhdessä runoistaan, Valkeapää ”näyttää tundran” lukijalle, muttei osaa tai tahdo sanoittaa sitä länsimaisten rakenteiden kielellä.

Saamelaisuus ja arktiset kansat Valkeapään ajattelussa

Valkeapään tuotanto ja ajattelu ovat vahvasti dialogisia monessa mielessä. Ensinnäkin hän muuttaa ilmaisuaan vuosien vieriessä. Terveisiä Lapista -pamfletin suorat sanankäänteet muuttuvat vuosien aikana saamelaisen elämäntunnon moniaistiseksi kuvaukseksi.

Samalla henkilökohtaisten kokemusten synnyttämät tuntemukset jäävät taka-alalle. Taiteilija saa selväksi tilit sen kanssa, mitä hän on omassa yhteisössään ja suhteessa valtaväestöön sekä löytää paikan meidän, siskojen ja veljien joukosta.

Poliittisia viestejään taiteilija kirjoittaa yhtäältä valtaväestölle, jonka saamelaisiin kohdistuvia asenteita ja luonnonkäytön tapoja hän kritisoi. Teksteissä moititaan länsimaista valtakulttuuria yleensä ja lisäksi erityisesti ”etelän” asukkaiden ajattelutapoja.

Poliittisia viestejään taiteilija kirjoittaa yhtäältä valtaväestölle, toisaalta saameksi saamelaisyhteisölle.

Lapin suomalaiset näyttäytyvät teksteissä sen sijaan myönteisemmässä valossa. He eivät ole niinkään vastustajia kuin naapureita, joiden kanssa saamelaisilla on monia yhteisiä intressejä. Myös etelästä tuleviin yksittäisiin ihmisiin Valkeapää näyttää suhtautuvan yksilöinä, ei vain kulttuurinsa edustajina. Varsinkin haastatteluissa esiintyy leppoisa ja ihmisystävällinen taiteilija, joka puhuttelee haastattelijaa etunimeltä eikä kutsu tätä esimerkiksi toimittajaksi.

Toisaalta Valkeapää kirjoittaa saameksi saamelaisyhteisölle. Hän pyrkii näyttämään, miten valtaväestön ajattelutavat ovat syrjäyttäneet saamelaisen ajattelun ja lamanneet itsetunnon. Samalla Valkeapää sanoo, että maailmalla on siskoja ja veljiä, joiden kansat ovat kohdanneet samanlaisen kohtalon.

Alkuperäiskansojen globaali yhteys on voimavara, josta saamelaiset voivat ammentaa. Valkeapää toisin sanoen rakentaa saamelaista poliittista identiteettiä yhdistämällä sen maailmanlaajuiseen yhteisöön.

Valkeapää rakentaa saamelaista poliittista identiteettiä yhdistämällä sen maailmanlaajuiseen yhteisöön.

Saamelaisten tulevaisuuden tulisi Valkeapään mukaan rakentua heidän omista lähtökohdistaan. Heidän ei pitäisi omaksua kritiikittä monin tavoin ongelmallista länsimaista elämäntapaa. Toisaalta saamelaista kulttuuria ei pidä jähmettää tai vain pyrkiä ”säilyttämään”. Valkeapään ajattelussa saamelainenkin kulttuuri muuttuu ja kehittyy niin kauan kuin se on elävää.

Valkeapään vaatimukset sekä suomalaisille että saamelaisille ovat tyypillisiä alistettujen (disadvantaged) ihmisryhmien modernille identiteettityölle. Hän vaatii tunnistamista, tunnustamista ja kunnioitusta samoilla perusteilla, joilla tunnustus aiemmin on evätty: saamelaisuus on erityistä ja kunnioitettavaa erilaisuutensa vuoksi, ei siitä huolimatta. Erilaisuus ei merkitse pyhitettyä asemaa, mutta rikkautta kyllä, sanoo taiteilija.

Valkeapään ajattelusta on löydettävissä hahmotteluja sille, mitä alkuperäiskansaisuus (indigeneity) voisi pohjimmiltaan merkitä. Alkuperäiskansoiksi kutsuttuja ihmisryhmiä yhdistää ensinnäkin suhde enemmistökansoihin, jotka yleensä ovat sortajia. Lisäksi alkuperäiskansaisuudelle on ominaista merkityksellinen suhde maahan sekä erityinen ajattelutapa, jossa ihminen on osa luontoa pikemminkin kuin sen herra.

Saamelaista kulttuuria ei pidä jähmettää tai vain pyrkiä ”säilyttämään”.

Myös näkyvät kulttuuriset merkit, kuten vaatetus, käsityöt, asumukset ja erityisesti musiikki ovat Valkeapään ajattelussa alkuperäiskansojen tunnistamia asioita. Varsinkin joikaaminen näyttäytyy esteettisen elämyksen ohella yhteisöllisenä tekona, joka lähentää aiemmin vieraita ihmisiä toisiinsa.

1970- ja 1980-luvuilla taltioidut Valkeapään haastattelut sekä Terveisiä Lapista ja Trekways of Wind -teosten poliittinen luenta luo kuvan taiteilijasta, joka sekä kiinnittyy oman aikansa diskursiivisiin mahdollisuuksiin että luo niitä omilla ehdoillaan uusiksi. Vaikka Valkeapää omaksuu alkuperäiskansan käsitteen ja alkaa käsittää myös saamelaiset vähemmistön sijaan selvästi nimenomaan omana kansanaan, ei alkuperäiskansaisuudesta tule Valkeapään ajattelua vangitsevaa kanjonia.

Hän rakentaa omaa kielipeliään, jossa toiset ihmiset ovat sisaria ja veljiä, eivät pelkästään viiteryhmiensä edustajia. Samalla Valkeapään kertoma identiteettipoliittinen tarina lopulta muovautuu elämän sisältöjen kuvaukseksi.

Arktisten kansojen kokema sorto säilyttää asemansa metatason tarinana, ja alkuperäiskansojen identiteetti rakentuu edelleen erotuksena niistä, jotka eivät kuulu samaan kansojen perheeseen. Tämän rakenteen sisällä kirjailijan huomio alkaa kuitenkin suuntautua siihen, millaista vaiettu saamelaisuus omista lähtökohdistaan on. Tässä vaiheessa tarina siirtyy pois tekstini aihepiiristä ja jatkuu kohden Beaivi, Áhčážan -teoksen eeppisiä horisontteja.

*) Runot on suomennettu saamenkielisistä alkuteoksista. Ensimmäisen osan on suomentanut Anneli Rosell ja se on julkaistu nimellä ”Kevään yöt niin valoisat”. Kiitokset muista suomennoksista Piia Susanna Juusolle ja Taarna Valtoselle.

YTT, dosentti Tapio Nykänen on politiikan tutkija Lapin yliopistosta.

Julkaisu Saamelaisuus ja arktinen alkuperäiskansaisuus Nils-Aslak Valkeapään ajattelussa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kuuntele artikkeli Marianne Sandelinin lukemana:

Tutkin väitöskirjassani saamelaisen nykyrunouden saamelaiskuvastoja eli saamelaisten omakuvia. Ne kumpuavat saamelaiskulttuurin sisältä, saamelaisena elämisen kokemuksista ja halusta saada saamelaisten oma ääni kuuluville.

Näitä omakuvia voi verrata valtakulttuurin tuottamiin saamelaiskuviin ja julkisessa keskustelussa esiintyviin mielikuviin saamelaisista. Erityisesti turisteille suunnatussa materiaalissa eksotisoiva kuva tulen äärellä rumpua lyövistä mystisistä saamelaisista on edelleen elinvoimainen.

Vanha stereotypia juoposta likaisesta lappalaisesta on sen sijaan väistymässä. Sen karnevalisoivat ja ottivat haltuun Märät säpikkäät jo joitakin vuosia sitten esiintyessään sketsisarjassaan rivoja puhuvina helsinkiläisalkoholisteina Leilana ja Lailana.

Runoilija Niillas Holmberg totesi Ylen haastattelussa syksyllä 2016, että uudeksi stereotypiaksi tuntuu muodostuvan kuva saamelaisesta mielensäpahoittajana, joka kitisee oikeuksistaan ja ylireagoi esimerkiksi siihen, kun ulkopuoliset pukeutuvat saamenpukujäljitelmiin eli feikkisaamenpukuihin.

Uudeksi stereotypiaksi tuntuu muodostuvan kuva saamelaisesta mielensäpahoittajana.

Holmberg pohtii: ”Voisi ajatella, että kyse on tärkeämmistäkin asioista, kuten oikeudesta kieleen, kulttuuriin ja maahan. Joten miksi me paasaamme vaatteista?”

Feikkipukujen lähihistoriaa

Kun pukukysymystä vähätellään, ei nähdä sen taustalla vaikuttavaa laajempaa historiallista ja kulttuurista taustaa. Tähän taustaan kuuluvat esimerkiksi niin kutsutun asuntolasukupolven kokemukset, joita on kuvattu paljon saamelaisessa kirjallisuudessa.

Monet saamelaislapset asuivat 1950–1970-luvulla pitkiä aikoja koulujen asuntoloissa, joissa heidän vaatteitaan ja tapojaan usein pilkattiin. Suuri osa lapsista ei osannut kouluun tullessaan sanaakaan suomea, mutta silti saamen puhuminen kiellettiin.

Kun pukukysymystä vähätellään, ei nähdä sen taustalla vaikuttavaa laajempaa historiallista ja kulttuurista taustaa.

Esimerkkejä löytyy lähempääkin historiasta. 1980-luvulla näkyvin saamelaisuuden representaatio Suomessa oli sketsisarja, jossa nokinaamaiset ”nunnuka-miehet” hyppivät likaisissa heinähatuissaan viinakasseja kilistellen. Suomalainen matkailuteollisuus on puolestaan jo vuosikymmenten ajan hyödyntänyt erilaisia saamenpukujäljitelmiä.

Tuhannet Lapin-turistit ovat saaneet seurata oppaita, jotka ovat pukeutuneet Kiinassa tehtyihin ”neljäntuulenlakkeihin” – siitä huolimatta, että saamelaiset ovat aktiivisesti vastustaneet tätä käytäntöä kohta 30 vuotta.

Kun seuraa saamenpukukeskustelua sosiaalisessa mediassa, törmää usein tietämättömyyteen, vihamielisyyteen ja, mikä surullisinta, myös täydelliseen haluttomuuteen ymmärtää saamelaisten näkökulmaa ja kokemusta. Pahimmillaan jopa poliittisesti valtaapitävässä asemassa olevat ihmiset syyttävät saamelaisia aggressiivisuudesta ja fundamentalismista.

Parhaimmillaan nöyrrytään pahoittelemaan feikkisaamenpukujen aiheuttamaa mielipahaa. Sanamuoto on silloin usein ”anteeksi, jos olen loukannut”. Onneksi on myös iloisia poikkeuksia, joissa myönnetään virhe, korjataan se ja luvataan tutustua paremmin saamelaiseen kulttuuriin.

Saamelaiset kuvataiteilijat Marja Helander ja Outi Pieski ovat ottaneet näkyvästi osaa saamenpukukeskusteluun. Helanderin mukaan siihen kuuluu se, että valtaväestö loukkaantuu vähemmistöjen loukkaantumisesta. ”Länsimaisessa kulttuurissa elää hyvin vahvana ajatus siitä, että kaikki materiaali on käytettävissä”, sanoo Pieski. ”Jos sen käytön kieltää, on länsimaista vapautta loukattu”, Helander lisää.

Saamenpuku – iloa, ylpeyttä ja kipua

Loukkaantumisen kulttuurista on keskusteltu vastikään Nuori Voima -lehden nettisivuilla. Keskustelu virisi Antti Hurskaisen esseestä, jossa kirjoittaja rinnastaa Koko Hubaran Ruskeat tytöt -esseekokoelman ja Timo Hännikäisen Lihamylly-teoksen.

Nuori Voima julkaisi sivuillaan neljä näkökulmaa Hurskaisen esseeseen. Yhden näkökulman esitti toimittaja Iida Sofia Hirvonen: ”On irvokasta, kun valkoiset ihmiset määrittelevät, mitä rasismi on tai ei ole, ja missä kohdin siitä ’loukkaantuminen’ on aiheellista ja milloin turhaa uhriutumista.”

Tämä lause tiivistää mielestäni myös saamenpukuun liittyvän keskustelun. Väännetään se vielä rautalangasta: valtaväestöön kuuluvilla ei ole oikeutta määritellä, saavatko saamelaiset loukkaantua oman kulttuuriperintönsä hyväksikäytöstä. Jos feikkisaamenpukujen käyttäminen on saamelaisten mielestä loukkaavaa, se on loukkaavaa, eikä sitä voi kukaan tulla kiistämään puhumalla uhriutumisesta, loukkaantumisen kulttuurista tai tyhjän valittamisesta.

Valtaväestöön kuuluvilla ei ole oikeutta määritellä, saavatko saamelaiset loukkaantua oman kulttuuriperintönsä hyväksikäytöstä.

Ei voi kuin ihmetellä häikäilemättömyyttä, jolla saamelaiskulttuuria ja pukuperinnettä kenties vain pinnallisesti tuntevat ihmiset ottavat oikeudekseen kommentoida saamenpuvun merkityksiä ja siihen liittyviä oikeuksia tai neuvoa saamelaisia, minkälaisia tunteita feikkipukujen pitäisi heissä herättää.

Saamelaiskulttuurin ulkopuolisen voi tietysti olla vaikea ymmärtää, että saamenpuku eli gákti ei ole vain vaate. Se on kuulumisen ja erottautumisen merkki. Gákti kertoo kuulumisesta paitsi saamen kansaan myös tiettyyn alueeseen, paikkaan ja sukuun. Puvuissa näkyy käsityöperinteen ylisukupolvinen jatkumo. Silti se on elävää perinnettä nykyaikaisine muotivirtauksineen.

Saamenpuku on aina kantajalleen tehty, ja se on usein sukulaisen tekemä. Puvun malleja ja myös sen pukemista määrittää tapaoikeus, joka säätelee niin kengänpaulojen kiertosuuntaa, huivin sitomista, korujen kiinnittämistä kuin hapsujen asetteluakin.

Gákti on saamelaisuuden ilmaisemista. Se on ilon, ylpeyden ja myös kivun aiheuttaja. Se kantaa mukanaan muistoja epätasa-arvon historiasta, mutta kertoo ennen kaikkea saamelaisen kulttuurin elinvoimasta.

Nyt voi kysyä, ja ihan aiheesta, millä oikeudella minä, umpisuomalainen kirjallisuudentutkija, esitän näkemyksiä saamenpuvun merkityksestä. Minulla ei ole omakohtaista kokemusta saamelaisena elämisestä tai saamenpukuun pukeutumisesta – ellei lasketa sitä, että viidennellä luokalla pidin esitelmän saamelaisista pukeutuneena naapurilta lainattuun gáktiin.

Nuoruusiän suunnitelmani saamelaisen poronhoitajan vaimoksi hankkiutumisesta eivät toteutuneet, ja niinpä olen menettänyt ainoan legitiimin tavan päästä käyttämään saamenpukua. Se, miten edellä kuvaan saamenpuvun merkitystä, perustuu näkemääni, kuulemaani ja lukemaani, ei suoraan omakohtaiseen kokemukseen. Se on yritys ymmärtää, mitä gáktin kantaminen merkitsee.

Taide ymmärryksen herättäjänä

Myös saamelainen runous kertoo saamenpuvusta, siihen pukeutumisen tuottamasta nautinnosta ja ylpeydestä, sen tekemiseen tarvittavasta käsityötaidosta ja sen kantajaan kohdistuvasta kummastelusta. Uskon, että saamelainen kirjallisuus ja muut kulttuurituotteet voivat avata uudenlaista ymmärrystä saamenpuvun, saamelaisten kokemusten ja saamelaisena elämisen merkityksistä.

Taideteokset voivat avata sävyjä, moninaisuutta, sisäisiä eroja, yksilön tunteita ja myös rakenteellista epäoikeudenmukaisuutta. Ymmärryksen, empatian ja myötätunnon herättäminen, ihmisten erilaisuuden ja perimmäisen samanlaisuuden paljastaminen – näissä on kaunokirjallisuuden maailmaa parantava potentiaali.

Saamenpukua käsittelevässä keskustelussa mainitaan usein kulttuurisen omimisen, appropriaation tai varastamisen käsitteet. Olli Löytty on esittänyt, että olisi parempi puhua kulttuurisesta hyväksikäytöstä tai vallankäytöstä, sillä kaikki kulttuuri on omittua, kierrätettyä ja lainattua.

Merkittävää kulttuurintutkijaa Stuart Hallia mukaillen voi todeta, että maailma on täynnä ”kulttuurisia sekasikiöitä”. Mitään puhdasta, aitoa, alkuperäistä, yhtenäistä saamelaista, suomalaista tai vaikkapa islamilaista kulttuuria ei ole olemassakaan, koska kaikki lainaavat toisiltaan ja sekoittavat mielin määrin erilaisia kulttuurisia vaikutteita.

Esimerkkinä tästä voi mainita perinteiset saamelaiskorut, joiden mallit ovat keskieurooppalaista alkuperää. Korut ovat kulkeutuneet saamelaisille muun muassa eurooppalaisten turkiskauppiaiden mukana. Myös itse saamenpuku on vuosikymmenten aikana kokenut monenlaisia muodonmuutoksia ja ottanut lainoja varsin kaukaisistakin kulttuureista. Tämä tulee hienosti esille Rawdna Carita Eiran runossa:

Runon ensimmäinen säkeistö kuvaa gáktiin pukeutumista latautuneena, merkityksellisenä toimena. Eira kuvaa saamenpuvun historiallisia ja kulttuurisia kerroksia: puvun osia ovat yhtä lailla ”kiinalaiset silkit / marokkolaiset brokadit” kuin aiemmin käytetyt luonnonmateriaalit, verka ja sisnanahka. Runon viimeinen säkeistö kuvaa fyysistä nautintoa, jota puvun kantaminen tuottaa.

Alkuperäiskansojen omat representaatiot

Miksi saamelaisilla sitten on oikeus omia pukuunsa kiinalaisen ja marokkolaisen kulttuurin elementtejä, jos kerran esimerkiksi Disney-yhtiöllä ei ole oikeutta ottaa vaikutteita saamenpuvusta elokuvaansa?

Helsingin Sanomien toimittaja Arla Kanerva toteaa, että kulttuurisessa omimisessa ”varsinaiseksi ongelmaksi nousevat valta-asetelmat, joita vieraan kulttuurin väärin esittäminen vahvistaa”. Nämä asetelmat nimittäin sanelevat sen, minkälaista kohtelua ja miten paljon sananvaltaa kukin saa, Kanerva painottaa.

Kulttuurisessa omimisessa ”varsinaiseksi ongelmaksi nousevat valta-asetelmat, joita vieraan kulttuurin väärin esittäminen vahvistaa”.

Seattlelainen kirjoittaja ja toimittaja Ijeoma Oluo määrittelee, että kulttuurinen omiminen on jonkin ryhmän taiteen ja kulttuurin väärinkäyttöä, jossa taide määritellään uudelleen ja erotetaan siitä kansasta, joka taiteen on alun perin tuottanut.

Kulttuurisesta omimisesta puhuminen ei ole saamelaisten keksintöä, vaan keskustelua käydään globaalisti alkuperäiskansojen ja muiden rodullistettujen keskuudessa. Aihetta käsitellään esimerkiksi F.A.I.R. Mediassa (For Accurate Indigenous Representations), jonka tavoitteena on tuoda esille populaarikulttuurin rasistisia ja stereotyyppisiä kuvauksia alkuperäiskansoista. Lisäksi tavoitteena on nostaa esiin alkuperäiskansojen omia representaatioita niin taiteen, populaarikulttuurin kuin vaikkapa muodin kentillä.

F.A.I.R.:in sosiaalisen median sivuilla on paljonpuhuva kuvapari iloisista valkoisista amerikkalaislapsista intiaanipäähineissä ja hymyttömistä intiaanilapsista koulunpenkissä. Kuvateksti kuuluu: ”Näillä [valkoisilla] lapsilla oli lupa leikkiä intiaaneja… kun taas näillä [intiaani]lapsilla ei ollut lupaa olla oikeasti intiaaneja. Vieläkö mietityttää, miksi ihmiset ovat ’niin herkkiä’ kulttuurisen omimisen suhteen?”

Empatiakykyisen ihmisen on helppo kuvitella, miltä äideistä ja isistä on tuntunut lähettää 7-vuotiaat lapsensa vieraskieliseen ympäristöön, vieraiden ihmisten luo, pitkien taipaleiden päähän. Jokainen voi myös kuvitella, miltä tämä kodin piiristä kenties kuukausiksi eroon joutuminen on tuntunut lapsista, jotka pahimmillaan ovat joutuneet koulussa henkisen, fyysisen ja seksuaalisen väkivallan uhreiksi. Lapset ovat toki saaneet osakseen länsimaisen sivistyksen valon, mutta hinta on ollut kova.

Taide voi auttaa meitä kuvittelemaan ja ymmärtämään alkuperäiskansojen kokemuksia, jotka ovat useimmille valtaväestön edustajille tuntematonta lähihistoriaa.

Jokainen voi yrittää ymmärtää sitä, että länsimaisen koululaitoksen ja valtakulttuurin aiheuttamat haavat eivät umpeudu yhdessä eivätkä kahdessakaan sukupolvessa. Näitä haavoja on käsitelty paljon alkuperäiskansojen kirjallisuudessa, musiikissa ja elokuvassa. Tämä taide voi auttaa meitä kuvittelemaan ja ymmärtämään alkuperäiskansojen kokemuksia, jotka ovat useimmille valtaväestön edustajille tuntematonta lähihistoriaa.

Kun keskustelemme saamenpuvusta, keskustelemme myös tästä perinnöstä, jonka valtaväestöt ovat alkuperäiskansoille jättäneet.

Oluo, johon edellä viittasin, esittää tärkeän kannanoton liittyen kulttuuriseen omimiseen. Oluon mukaan kulttuurinen omiminen on

”alistavan ja hyväksikäyttöön perustuvan maailmanjärjestyksen oire, ei sen syy. Kulttuurinen omiminen pitää haastaa – joka ikinen kerta, ilman epäröintiä tai anteeksipyytelyä. Meidän tulisi kuitenkin haastaa koko järjestelmämme, mielemme ja sydämemme. Taistelemalla sen puolesta, että koulujen historian oppikirjat kuvaisivat totuudellisemmin historiaa ja sen moninaisuutta, voimme yrittää muuttaa kulttuurisen omimisen menneisyyden jäänteeksi.”

Kirjallisuudentutkija yrittää taistella ja parantaa maailmaa lukemalla esiin kaunokirjallisuuden hyvyyden, kauneuden ja eettisyyden sanoman. Tutkija on myös politiikan tekijä. Omassa tutkimuksessani poliittisinta on aihe sekä halu ja pyrkimys tuoda esiin saamelaisen runouden moninaisia sanomia. Tutkimukseni toivon mukaan osoittaa, että saamelaiset nykyrunoilijat totisesti ansaitsevat tulla nähdyiksi ja kuulluiksi.

FM (väit.) Kaisa Ahvenjärvi tutkii saamelaista kuvataidetta Koneen Säätiön rahoittamassa Arts of Belonging -tutkimushankkeessa Jyväskylän yliopistossa.

Julkaisu Kulttuurinen omiminen on vallankäyttöä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Miksi Saami ei ole maa vaikka Suomi on?”

Usva, 8

Etenkin saamelaisille Saame on myös maa, vaikka se ei näykään yleisesti käytössä olevissa kartoissa. Saamenmaa on alue, jolla saamelaiset nykypäivänä asuvat ja joka ulottuu Keski-Norjan ja Keski-Ruotsin alueelta Pohjois-Suomeen ja Kuolan niemimaan pohjoisosiin.

Saamenmaa on maa, muttei valtio, niin kuin Suomi. Yleisesti käytössä olevissa kartoissa näkyvät maailman valtiot. Sekä maalle että valtiolle on tunnusomaista maantieteellinen alue.

Valtio on maantieteellisen alueen lisäksi muutakin: se on poliittinen ihmisyhteisö, jolla on oma hallinnollinen, oikeudellinen ja taloudellinen järjestelmänsä. Valtion sisällä ihmisyhteisö päättää omista asioistaan määrittelemillään tavoilla ja valitsee edustajat ja johtajat esimerkiksi vaaleilla.

Saamenmaa ei ole valtio, vaikka saamelaisillakin on historiallisesti ollut omat tavat päättää omista asioistaan (eli hallintomuodot). Keskeisenä yksikkönä toimi siida, joka koostui useasta perheestä ja suvusta, jotka asuivat samalla alueella. Siidaa voisi verrata esimerkiksi Suomen kuntiin. Siidat toimivat osittain edelleen etenkin poronhoidon yhteydessä Norjassa ja Ruotsissa.

Ennen kuin nykyiset valtionrajat vedettiin Saamenmaan yli, Saamenmaan eteläpuolella olevat kuningaskunnat (Ruotsi, Tanska ja Novgorod) kiinnostuivat Saamenmaan luonnonvaroista. Näin alkoi kilpailu siitä, kuka saa haltuunsa Saamenmaan alueet ja näin myös käyttöönsä alueella olevat luonnonvarat.

Kuningaskunnat alkoivat verottaa siidojen asukkaita Saamenmaassa. Ajan myötä verotuksesta muodostui tapa julistaa omistusoikeus alueille, jotka kuuluivat tietyn kuningaskunnan verotuksen alaiseksi. Toinen tapa julistaa omistusoikeus Saamenmaan alueille oli kannustaa uudisasukkaita asuttautumaan ja perustamaan tiloja pohjoiseen.

Saamelaisten omistusoikeutta heidän maihinsa ei tunnustettu, sillä se perustui erilaisiin periaatteisiin ja elinkeinoihin kuin maanviljely. Esimerkkinä tästä on poronhoitoon ominainen vuotuismuutto kesä- ja talvilaitumien välillä, joka tapahtuu edelleen ja jota voi tänä keväänä seurata netissä livenä seuraavat kaksi viikkoa – poroelo lähti liikkeelle eilisaamuna, 25.4.! Kyseinen elo jutaa Šuoššjávrin tuntureilta (Karasjoen ja Kautokeinon välissä) merenrantaan.

Tässä muutama kartta Saamenmaasta.

Rauna Kuokkanen on professori Toronton yliopistossa, jossa hän opettaa alkuperäiskansojen politiikkaa ja oikeuksia. Hänen tämänhetkinen tutkimuksensa käsittelee alkuperäiskansojen itsemääräämisoikeuden toteutumista Kanadassa, Grönlannissa ja Pohjoismaissa. Hän on kotoisin Utsjoelta.

Kysy politiikasta on juttusarjamme, jossa tutkija vastaa esitettyihin kysymyksiin. Lähetä kysymyksesi osoitteeseen toimitus@politiikasta.fi.

Julkaisu ”Miksi Saami ei ole maa vaikka Suomi on?” ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Nykyisessä muodossa olevassa metsähallituslakiluonnoksessa saamelaisten kotiseutualuetta koskevat erityissäännökset on poistettu.

Viime vaalikaudella valmisteltuun metsähallituslakia koskevaan esitysluonnokseen sisältyi vielä erityinen luku saamelaisten kotiseutualueesta. Sen mukaan Metsähallituksen olisi tullut tehdä vaikutusarvioita yhteistyössä saamelaisten kanssa niistä suunnitelmista, joilla olisi ollut vaikutusta saamelaisten alkuperäiskansanoikeuksien toteutumiseen.

Lisäksi metsähallituslakiin olisi sisältynyt erityinen säännös saamelaisten oikeuksien heikentämiskiellosta. Metsähallituksen suunnitelmat ja hankkeet eivät olisi saaneet olennaisesti heikentää saamelaisten mahdollisuuksia harjoittaa perinteisiä saamelaiselinkeinoja. Saamelainen kulttuuri on vahvasti sidoksissa ympäristöön perinteisen poronhoidon, metsästyksen ja kalastuksen kautta.

Saamelaiskäräjillä olisi myös ollut oikeus hakea muutosta Metsähallituksen tekemiin hallintopäätöksiin sillä perusteella, että päätös olisi ollut heikentämiskiellon vastainen. Oikeus olisi sisällöllisesti tukenut perustuslain 21 §:ssä turvattuja oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin periaatteita. Periaatteisiin lukeutuu muutoksenhakuoikeus.

Poistoa ei perustella hallituksen esityksessä. Tässä kirjoituksessa tarkastellaankin syitä linjamuutokselle. Lisäksi analysoidaan, millaisia yhteyksiä ja vaikutuksia metsähallituslain valmistelulla ja sisällöllä on ulkopolitiikkaan ja Suomen kansainvälisen oikeuden velvoitteiden toteutumiseen.

Hallituspuolueiden väliset valtasuhteet: metsähallitus keskustan ”rootelia”?

Vastustaako hallitus kategorisesti saamelaisia koskevien oikeuksien lisäämistä metsähallituslakiin? Sellaista suoraviivaista johtopäätöstä ei voi tehdä. Ulkoministeri Timo Soini pitää Suomessa ja maailmalla puheita alkuperäiskansan oikeuksien ja arktisen politiikan puolesta.

Perussuomalaisten johtama oikeusministeriökin vaatii lausunnossaan saamelaispykälien palauttamista metsähallituslakiin. Metsähallituslain saamelaispykälät valmisteltiin kokoomuksen johdolla viime hallituskaudella, eikä voimakkaita kannanottoja linjamuutoksesta ole esiintynyt.

Lapin kansanedustajisto on tunnetusti suhtautunut saamelaisten oikeuksiin nihkeämmin kuin etelän kollegansa.

Saamelaispykälien palauttamista vastustaa eduskunnan lähetekeskustelun perusteella äänekkäimmin muutamat Lapin keskustan kansanedustajat. Eduskunnan lähetekeskustelussa esimerkiksi kansanedustaja Mikko Kärnä syytti lain vastustajia YK:ta myöten propagandasta. Ilmassa oli ”kaiken maailman YK:t” -asennetta asiaperusteiden sijaan.

Tällä hetkellä vaikuttaa kuitenkin siltä, että juurikin keskustan saamelaispykäliä vastustavat äänet dominoivat lainvalmistelua. Ehkä hallituksessa ajatellaan, että Lapin keskustan kansanedustajat tietävät saamelaisasiat parhaiten. Jos näin on, alkuperäiskansan oikeuksien edistäminen ei nouse ansaitsemalleen paikalle. Lapin kansanedustajisto on tunnetusti suhtautunut saamelaisten oikeuksiin nihkeämmin kuin etelän kollegansa.

Asiasta vastaava ministeri tai virkamiehet eivät juurikaan auta ymmärtämään pykälien poiston takana olevia syitä. Lainvalmistelusta vastaava maa- ja metsätalousministeriön kansliapäällikkö Jaana Husu-Kallio ei ole ottanut kantaa saamelaispykälien kohtaloon. Vastuuministeri Kimmo Tiilikainenkaan ei ole todennut muuta kuin etteivät saamelaisten oikeudet heikkene, vaikka pykäliä ei palautettaisikaan.

Selkeimmin kantansa on esittänyt maa- ja metsätalousministeriön valmisteleva virkamies Vilppu Talvitie sähköposteissaan. Poisto johtuu hänen mukaansa siitä, ettei ILO 169 -ratifiointia ole kirjattu Juha Sipilän hallitusohjelmaan. Hän myös totesi, että hänen mielestään ILO 169 -sopimus ei sovellu Suomen olosuhteisiin.

Sinänsä hallitusohjelmaan ratifioimisen kirjaamatta jättäminen ei tarkoita automaattisesti ratifioimatta jättämistä. Ainakin oikeusministeriö on ilmoittanut pitävänsä ratifiointia vireillä tälläkin kaudella.

Muutoinkin ihmisoikeuskirjauksia on löydettävissä niin vähäisesti, että luultavasti hallitus tekee ihmisoikeuksien saralla enemmän kuin hallitusohjelmasta on pääteltävissä. Valmistelijan asenteesta se kertoo kuitenkin jotain.

Seuraavan kerran eduskunta keskustelee asiasta 4. helmikuuta 2016 valiokunnissa. Toivon mukaan keskustelussa otetaan huomioon niin YK:n, yhdenvertaisuusvaltuutetun, oikeusministeriön, tutkijoiden kuin järjestöjenkin esittämät kannat.

Kenen kavereita hallitus haluaa olla: EU:ta kuunnellaan, YK:ta ei

Ulkopoliittisesti metsähallituslain uudistusta on perusteltu hallituspuolueiden puolelta erityisesti EU:n vaateilla.

Diplomatiaa tuntevat tietävät, että YK:n julkinen ulostulo on varsin järeä ulkopoliittinen viesti

YK:n näkökulmille ei ole sen sijaan annettu painoarvoa. Ei, vaikka YK:n erityisraportoija Victoria Tauli-Corpuz antoi Suomelle julkiset nuhteet 17. joulukuuta 2015. Viesti oli selkeä: metsähallituslain valmistelussa ja lakiluonnoksessa ei ole kunnioitettu saamelaisten alkuperäiskansan oikeuksia.

Diplomatiaa tuntevat tietävät, että YK:n julkinen ulostulo on varsin järeä ulkopoliittinen viesti. Hallitus on saanut ennen julkista häpäisyä luottamuksellisen tiedonannon, mutta sillä ei ole ollut vaikutusta.

Suomen ulkopoliittinen etu olisi kuitenkin ottaa huomioon YK:n kannanotto. Suomi nimittäin ilmoitti 9.12.2015 hakevansa ihmisoikeusneuvoston jäseneksi ja kampanjointi alkanee pian.

Kampanjaa ei tue, jos Suomi antaa kansainvälisiä lupauksia, joita se ei tosiasiallisesti toteuta. Suomi on luvannut kansainvälisesti ratifioida ILO 169 -sopimuksen ja edistää muutoin saamelaisten oikeuksia muun muassa YK:n alkuperäiskansan sopimuksen mukaisesti. Metsähallituslain uudistaminen ilman saamelaisten oikeuksien vahvaa turvaamista ei ole lupausten mukainen.

Lisäksi YK valmistelee erityistä yhteispohjoismaista raporttia saamelaisten ympäristö- ja maaoikeuksien toteutumista tänä vuonna. Metsähallituslain kanssa voi hyvinkin käydä vanhan sanonnan mukaisesti: sen minkä taakseen jättää, edestään löytää. Raportissa todennäköisesti huomautetaan siitä, jos Suomi ei huomioi YK:n kannanottoja.

Alkuperäiskansojen oikeudet ovat keskeinen Suomen prioriteettialue käsiteltäessä muiden valtioiden ihmisoikeuksia. Ulkopoliittisen uskottavuuden vuoksi ihmisoikeusprioriteettien tulisikin olla symmetriassa kotimaan perus- ja ihmisoikeuspolitiikan kanssa.

Kansainvälinen oikeus tukee saamelaispykälien palauttamista

YK:n antama linjaus on kansainvälisen oikeuden ja erityisesti alkuperäiskansan oikeuksien mukainen. Metsähallituslain saamelaispykälät valmisteltiin alun perin tukemaan ILO 169 -sopimuksen ratifiointia. Sisällöllisesti pykälät olisivatkin toteuttaneet Suomen kansainvälisiä ihmisoikeudellisia ja poliittisia velvoitteita nykyistä paremmin.

Saamelaisten oikeudet perustuvat perustuslain 17 §:ssä turvattuun alkuperäiskansan oikeuteen ylläpitää ja kehittää kulttuuriaan ja toisaalta kansainvälisestä oikeudesta kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskevan sopimuksen eli niin sanotun KP-sopimuksen 27 artiklaan. Metsähallituslain saamelaisten erityisaluetta koskevat pykälät olisivat myös vastanneet perustuslain 20 §:n 2 momenttiin sisältyviä ympäristöpäätöksentekoa koskevia osallistumisoikeuksia.

Samoin Suomi on velvoitettu noudattamaan tiedonsaanti-, osallisuus- ja muutoksenhakuoikeuksia ympäristöpäätöksenteossa EU-lainsäädännön, Århusin sopimuksen ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen sekä sitä koskevan ihmisoikeustuomioistuimen ympäristöoikeuksia koskevan oikeuskäytännön nojalla. Pykälät olisivat olleet linjassa näidenkin linjausten kanssa.

YK:n antama linjaus on kansainvälisen oikeuden ja erityisesti alkuperäiskansan oikeuksien mukainen.

Lisäksi heikentämiskieltosäännös olisi vastannut KP-sopimusta valvovan ihmisoikeuskomitean linjauksia. Muun muassa tapauksessa Poma Poma v. Peru (2009) ihmisoikeuskomitea katsoi, että alkuperäiskansojen osallistumisoikeuden tulee olla niin vahva, että jos jokin toimenpide olennaisesti heikentää heidän oikeutta kulttuuriin, yhteisöltä on oltava lupa toiminnolle. 

Palatuvatko pykälät vielä?

Hallitus on kaavaillut, että metsähallituslaki astuisi voimaan jo maaliskuussa. Jos hallituksen suunnitelmat toteutuvat etenemisaikataulusta, ei tarvitse odottaa enää kauaa, että saamelaispykälien lopullinen kohtalo selviää.

Jää nähtäväksi, voittavatko ulkopoliittiset intressit yhden hallituspuolueen vastustuksen. Nopeatkaan linjamuutokset eivät ole mahdottomia. Valiokuntakuulemiset ratkaissevat paljon. Copypasten painaminen ja saamelaispykälien palauttaminen ei vie kauaa, jos vain poliittista tahtoa löytyy.

Ennen valiokuntakuulemisia teemaan ehtii tutustumaan Eurooppasalissa pidettävässä asiantuntijaseminaarissa 22.1.2015. Niille, jotka eivät ehdi osallistumaan, uusi videotietopankki auttaa alkuun. Koneen Säätiön rahoittaman Saisiko olla ympäristökonfliktisoppaa? -hankkeen videoilla kommentoidaan saamelaisten oikeuksia, ympäristöpäätöksentekoa ja myös metsähallituslakia.

VTM, HTM Heta Heiskanen on väitöskirjatutkija Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa.

Julkaisu Miksi metsähallituslaissa painettiin deleteä? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.