Politiikan ytimessä on kyse sekä yhteiskunnallisten ryhmien että yksilöiden valtasuhteista ja toivottavasta käyttäytymisestä.

Valtarakenteet muokkautuvat tietoisesti ja tiedostamattomasti. Valta toimii sekä negatiivisesti kieltojen ja käskyjen avulla että positiivisesti suostuttelujen ja palkintojen avulla ohjaamalla toimijoiden eli subjektien elämää. Imperatiivit joko kieltoina tai suosituksina ovat tärkeä osa tätä ohjausmekanismia.

Artikkelissani pureudun työelämän poliittinen luonteeseen tarkastelemalla, kuinka työelämän toimijat tottelevat työelämässä imperatiiveja ja rajoittavat niiden välityksellä sekä toimintansa että tajuntansa annettuihin puitteisiin. Erittelen, kuinka meitä ohjataan kolmen imperatiivin avulla.

Työelämän toimijoiden ideologinen ja poliittinen ohjailu

Arkielämässä työnteon rakenteiden poliittisia ja ideologisia yhteyksiä ei yleensä tiedosteta. Tyydymme valittamaan kiirettä ja viestien tulvaa. Työssämme kestämme tekniikan aiheuttamat työnteon katkot. Pelkäämme tulevia organisaatiomuutoksia ja yhteistoimintaneuvotteluita.

Politiikan sivuuttamisen syinä ovat työelämässä tapahtuneet muutokset. 1970-luvulta alkaen on Suomessa siirrytty työelämän ongelmien henkilökohtaistamiseen ja ennen yhteiskunnallisena pidettyjen asioiden epäpolitisointiin. Kollektiivinen luokkakamppailu on vaihtunut henkilökohtaisia ratkaisuja vaativaan työn kehittämiseen ja työhyvinvointitoimintaan.

Työelämän kysymysten henkilökohtaistaminen niveltyy manageralismiin, jossa yhteiskunnallisten ongelmien hallinta nähdään insinöörimäisenä ratkaisutaitona. Ideologian marginalisointi tukeutuu järkiperäisen hallitsemisen asiantuntijoihin, joiden katsotaan tekevät päätöksiä vain tiedon ja faktojen perusteella.

Arkielämässä työnteon rakenteiden poliittisia ja ideologisia yhteyksiä ei yleensä tiedosteta.

Henkilökohtaistaminen liittyy nykykapitalismissa edelleen keskeiseen uusliberalismiin. Se korostaa yksilön oikeutta toimia, ajatella ja käyttää rahojaan ilman valtiollisia rajoituksia. Taloudessa ja työelämässä painotetaan yksityisen omistusoikeuden ja elinkeinotoiminnan vapautta ja sopimusoikeutta. Samalla uusliberalismi korostaa yksilön omaa vastuuta vaikkapa työllistymisessä ja terveytensä vaalimisessa.

Uusliberalismin merkitys ei rajoitu julkituotuihin oppeihin, vaan se näkyy yhteiskunnan käytännöissä. Sitä pidetäänkin nykykapitalismin globaalina järkiperäisyyden muotona, joka raamittaa todellisuuteen kiinnittyvän ajattelun ja toiminnan ja erottaa sen epärationaalisista haihatteluista.

Työelämän poliittinen luonne ilmenee arjessa siten, että useimmat työelämän toimijat reagoivat tavalla tai toisella työelämän imperatiiveihin.

Uusliberalismia pidetään nykykapitalismin globaalina järkiperäisyyden muotona, joka raamittaa todellisuuteen kiinnittyvän ajattelun ja toiminnan ja erottaa sen epärationaalisista haihatteluista.

Ensinnäkin toimija hyväksyy kiellot ja suositukset. Toiseksi toimija voi soveltaa imperatiiveja omaan tilanteeseensa osaksi hyväksyen ja osaksi kieltäen ne. Toimija voi myös vastustaa imperatiiveja ja pyrkiä niiden ylittämiseen vaihtoehtoisella ajattelulla ja toiminnalla.

Seuraavassa tarkastelen, kuinka meitä ohjataan kolmen imperatiivin avulla “uudessa työelämässä”.  Uudella työelämällä tarkoitan 2000-luvulla muotoutunutta työelämää niin Suomessa kuin muissa vastaavissa maissa. Uusi työelämä on painotetusti kognitiivista, kommunikatiivista, estetisoitunutta, henkilöitynyttä, joustavaa, säätelemätöntä ja prekaaria eli epävarmaa.

Asuuko meissä kaikissa kilpailija?

Kilpailulla ja kapitalismilla on vahva rakenteellinen yhteys. Kapitalistisessa markkinataloudessa yritysten keskinäinen kamppailu pääomien ja markkinaosuuksien kasvattamisesta tahdittaa taloutta.

Kilpailuimperatiivi ohjaa sekä yksityisiä yrityksiä että julkisen sektorin työorganisaatiota Suomessa. Suomalainen yhteiskunta on ristitty kilpailukykyvaltioksi. Kilpailu on oivallinen väline ohjata ihmisiä ja muokata ”yrittäjäminää”. Kilpailukyvystä on tullut pakkomielle ja nykykapitalistisen politiikan perustava ohjain.

Kapitalistinen kilpailukulttuuri tuottaa subjekteja, jotka pyrkivät kilpailemaan yhä tuloksellisemmin. Kilpailijoina toimijat mieltävät muut työelämän toimijat lähinnä kilpailijoina ja vastustajina.

Taloudellisen kilpailun korostuksella on negatiivisia vaikutuksia. Se eristää ja yksilöllistää toimijoita. Useimmat työn tekijät, sekä palkkatyöntekijät että yrittäjät, kilpailevat markkinoilla yksin. Aito yhteistyö käy kilpailutaloudessa yhä vaikeammaksi.

Kapitalistinen kilpailukulttuuri tuottaa subjekteja, jotka pyrkivät kilpailemaan yhä tuloksellisemmin.

Kilpailu-imperatiivi on vastaanotettu eri tavoin. Osa toimijoista hyväksyy kilpailukulttuurin arvot ja vaatimukset ja pyrkii kilpailemaan paremmin, vaikka se tuottaa heille pahoja ongelmia esimerkiksi omassa terveydessä. Monet toimijat sopeutuvat hiljaisesti näihin vaatimuksiin. Kolmanneksi osa toimijoista kritisoi ja vastustaa vaateita kilpailla aiempaa tehostetummin.

Vastustus voi olla passiivista vetäytymistä. Tämä näkyy ensinnäkin siinä, että työn tekijät tekevät vain välttämättömän työn. Toiseksi he voivat vetäytyä kokonaan irti virallisesta markkinaehtoisesta työelämästä. Kolmanneksi työn tekijät voivat kritisoida aktiivista kilpailuun kannustavia arvoja ja kehitellä toisenlaisia työelämän toimintamuotoja.

Yksilöt oman työnsä ja elämänsä sankareina

Individualismi korostaa, että yksilöiden ajatukset ja teot ratkaisevat. Individualisti on henkilö, joka pyrkii määrittämään oman toimintansa mahdollisimman itsenäisesti.

Individualismilla ja kapitalismilla on vahva yhteys. Liberalismi painottaa talouden markkinoilla toimivien yksilöiden valintoja muun muassa kapitalisteina, palkkatyöntekijöinä ja kuluttajina. Tähän liittyy työelämän ongelmien henkilökohtaistuminen ja epäpolitisoituminen.

Individualismilla ja kapitalismilla on vahva yhteys.

Individualististen asenteiden suosioon on monta syytä. Individualismi ilmenee muun muassa psykokulttuurin voimistumisena. Siinä yhteiskunnalliset ilmiöt ymmärretään yksilötoimijoiden psykologisten ominaisuuksien avulla. Näin vaikkapa työnhakijan menestys pyritään tulkitsemaan hänen persoonallisuutensa kautta.

Individualismin kytkeytyen työelämän ongelmat mielletään usein myös yksilöiden lääketieteellisinä ja terveydenhuollollisina seikkoina. Tätä kutsutaan medikalisaatioksi. Suomessakin moni työelämässä pettymyksiä kokenut on  on parina viime vuosikymmenenä tulkittu masentuneeksi, vaikka osa ongelmasta on voinut piillä työelämän rakenteissa, kuten huonossa työtilanteessa tai liian raskaassa työssä.

Uusliberalistinen työpolitiikka vahvistaa individualismia. Se on vähentänyt kollektiivien merkitystä. Yleisten työehtosopimusten ja työlainsäädännön merkitys on laskenut ja paikallista, viime kädessä yksilöiden välistä, sopimista on lisätty. Myös työvoimapolitiikassa tähdennetään työnhakijoiden henkilökohtaisten valmiuksien ja oman yksilöllisen työpanoksen terästämistä.  Samalla on suosittu yksinyrittäjyyttä joko pakotettuna tai vapaaehtoisena yrittäjyytenä.

Individualismi ilmenee muun muassa psykokulttuurin voimistumisena. Siinä yhteiskunnalliset ilmiöt ymmärretään yksilötoimijoiden psykologisten ominaisuuksien avulla.

Osa työn tekijöistä on ottanut tyytyväisyydellä ja innostuksella vastaan kasvaneen itsenäisyyden. Toisaalta joukko työn tekijöitä on kokenut  painetta  tehdä omia ratkaisuja, olla individualisti ja omia tuloksia tavoitteleva toimija. Jotkut kokevat tämän välttämättömänä muutoksen välttämättömänä.

Vastustus kutsuun olla työelämässä individualisti on tuottanut myös erilaisia aktiivisen vastarinnan muotoja. Yksilötasolla jokin taiteilija voi päättää toimia toisin ja haluta jakaa ideoita vapaasti kollegoilleen. Individualismiin perustuvalle toimijuudelle on työpaikkatasolla kehkeytynyt kollektiivisia vaihtoehtoja esimerkiksi yhteisöllisesti toimivien alustojen ja työtilojen muodossa. Uusia kilpailua ja yksilösuorituksia supistavia organisointitapoja ovat myös pienosuuskunnat, yhteiskunnalliset yritykset, käyttäjätuotanto ja avoimen lähdekoodin verkosto.

Realistit vaiko utopistit?

Kulttuurintutkija Mark Fisher on analysoinut kapitalisista realismia. Sen mukaan elämme maailmassa, jossa kapitalismi on rajoittanut mielikuvitustamme ja pyrkimyksiämme. Kaikki yhteiskuntaideat, jotka eivät pidä kapitalistista taloutta ja lähtökohtia välttämättömyytenä, ovat järjettömiä ja epärealistisia.

Uusliberalismi juurruttaa opeillaan käsitettyihin realiteetteihin rajoittumista. Tämän lisäksi monet käytännön konventiot ja pakot pönkittävät fatalistista alistumista ja sopeutumista todellisuuden lainalaisuuksiin mikrotasolla. Makrotasolla poliittinen oikeisto korostaa talouden kunnossa pitämistä ja yhteiskunnallisten uudistusten sovittamista taloudellisiin kehyksiin annettuina realiteetteina.

Monet työelämän toimijat pitävät vallitsevia työelämän ja talouden kapitalistisia käytäntöjä ja rakenteita luonnollisina ja järjellisinä.  Markkinat näyttävät neutraaleilta ja globaali talous ja työelämä rakentuvat väistämättömyyksien perustalle. Esimerkiksi kilpailevan työotteen kasvava merkitys otetaan monissa kotimaisissa työelämäntutkimuksissa ja työelämän kehittämisoppaissa kritiikittömäksi lähtökohdaksi.

Yrittämisen pakko nähdään arvostelussa työelämään liittyvän epävarmuuden kasvun hyväksymisenä.

Realistit sopeutuvat leipäpappeina annettuihin rakenteellisiin realiteetteihin. Tämä heikentää mahdollisuutta katsoa kauas tulevaisuuteen ja synnyttää toimijoissa kyynisyyttä sekä heikentää vaihtoehtojen etsintää.

Toki keskustelussa on löydettävissä kirjoituksia, joissa on ylitetty kapitalistisen realismin vaihtoehdoton ajattelu, kuten esimerkiksi Hanna Ylöstalo, Pilvi Porkola ja Suvi Salmenniemi ovat tehneet artikkelissaan.

Kriittisissä kirjoituksissa vallitsevia “välttämättömyyksiä” ei hyväksytä, vaan niitä arvostellaan. Täten esimerkiksi yrittäjäkasvatuksen luontevuutta ja ihannointia ei pidetä suotavana. Yrittämisen pakko nähdään arvostelussa työelämään liittyvän epävarmuuden kasvun hyväksymisenä.

Vastarinnan mahdollisuudesta

Nykykapitalistisen työelämän ja talouden rakenteita vastustetaan eri tavoin. Ensinnäkin on olemassa pientä ja suurta vastarintaa. Pientä vastarintaa harjoittavat yksilöt ja pienryhmät. He pyrkivät omassa elinpiirissään toimimaan toisin puuttumatta kuitenkaan työelämän ja talouden yleisiin rakenteisiin.

Suurta vastarintaa harjoittavat isot organisaatiot eli ammattiliitot, joukkoliikkeet ja poliittiset puolueet. Tässä yhteydessä ne voivat suhteutua nykykapitalismin talouden ja työelämän valtarakenteisiin joko reformistisesti tai kumouksellisesti.

Reformismia ilmentää esimerkiksi Hewlett-säätiön uuden talouden hahmotelma, jota yritetään ajaa Joe Bidenin presidenttikauden talouspolitiikan osaksi. Siinä painotetaan tuloerojen kaventamista rajoittamalla pääomatuloja. Se tähdentää työntekijöiden aseman vahvistamista työehdoista sovittaessa. Se ei pidä uusliberalismin lailla vapautta ja tasa-arvoa vastakohtina vaan toisiaan tukevina. Tästä syystä se painottaa koulutusmahdollisuuksien tasaamista ja palkkatasa-arvoa.

On tärkeää muodostaa uudenlaisia toimijoita, jotka tukeutuvat yhteisölliseen järkeen. Tämä voi tapahtua vain yhteiskunnallisessa käytännössä kollektiivisesti toimien ja mullistaen rakenteita sekä paikallisella että globaalilla tasolla.

Filosofi Pierre Dardot ja sosiologi Christian Laval ovat esittäneet kumouksellisen vaihtoehdon uusliberalistiselle työelämälle. Se on mahdollista saavuttaa vain purkamalla uusliberaali hallinnointi ja ohjaus. Työelämän toimijoiden ei tule työskennellä entiseen malliin itseään yksilöllisesti kirittävänä subjektina.

Työtä ja taloutta tulisi kirjoittajien mielestä rakentaa vapaan kommunikaation ja aidon yhteistyön varaan. On tärkeää muodostaa uudenlaisia toimijoita, jotka tukeutuvat yhteisölliseen järkeen. Tämä voi tapahtua vain yhteiskunnallisessa käytännössä kollektiivisesti toimien ja mullistaen rakenteita sekä paikallisella että globaalilla tasolla.

Sosiologi ja politiikan teoreetikko Peter Frase esittelee kirjassaan Four Futures neljä vaihtoehtoa nykykapitalismille. Näistä vaihtoehdoista globaalin pääoman tahdittamasta maailmasta vahvimmin eroaa ”kommunismi”. Kirjoittaja korostaa, että kommunistista yhteiskuntaa ohjaavat tasa-arvon periaate ja aineellinen yltäkylläisyys.

Työelämän kritiikki ja vallitsevan tilanteen muuttamisen välttämätön — mutta ei riittävä — ehto on työelämän poliittisuuden tiedostaminen.

Kaikki osallistuvat talouteen ja yhteiskunnan toimintoihin kykyjensä mukaan saaden takaisin taloudellisia hyödykkeitä ja yhteiskunnallisia palveluja tarpeidensa mukaan. Kommunistisessa yhteiskuntakehityksen vaiheessa kollektiivinen rikkaus on suurta ja yhteiskunnallista työnjakoa voidaan purkaa.

Työelämän kritiikki ja vallitsevan tilanteen muuttamisen välttämätön — mutta ei riittävä — ehto on työelämän poliittisuuden tiedostaminen. Tässä tutkimus ja julkinen keskustelu voivat olla tärkeissä rooleissa. Tältä osin tutkimuksen tulee hyödyntää politiikan tutkimuksen, työelämäntutkimuksen ja yhteiskuntapolitiikan kuten myös poliittisen taloustieteen näkökulmia.

Millaisia riittäviä ehtoja työelämän onnistuneet reformit tai kumoukset edellyttävät?

Ilkka Pirttilä on Tampereen yliopiston ja Itä-Suomen yliopiston dosentti, vapaa tutkija ja kouluttaja.

Julkaisu Työelämän imperatiivit ja politiikka ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Maahanmuuttajien työmarkkina-asema on keskimäärin heikompi kuin kantasuomalaisten. Ensinnäkin maahanmuuttajat ovat kaksi kertaa useammin työttöminä kuin kantasuomalaiset. Toiseksi maahanmuuttajat työskentelevät kantaväestöä useammin palvelualoilla määrä- ja osa-aikaisissa työsuhteissa, joten maahanmuuttajat ovat useammin pienituloisia kuin kantasuomalaiset.

Maahanmuuttajaväestö on kuitenkin moninainen ryhmä, ja useat yksilölliset ja yhteiskunnalliset taustatekijät vaikuttavat maahanmuuttajien työllistymiseen. Työperäiset maahanmuuttajat työllistyvät paremmin kuin pakolaisina maahan saapuneet, sillä he muuttavat maahan vain, mikäli pitävät omia työllisyysnäkymiään valoisina.

Maahanmuuttajaväestö on moninainen ryhmä, ja useat yksilölliset ja yhteiskunnalliset taustatekijät vaikuttavat maahanmuuttajien työllistymiseen.

Tutkimustulosten mukaan naimisissa olevat miehet, korkeasti koulutetut, Virosta ja Länsi- ja Etelä-Euroopasta lähteneet maahanmuuttajat työllistyvät todennäköisimmin. Lähi-idästä ja Somaliasta muuttaneiden, matalasti koulutettujen sekä naimisissa olevien naisten työmarkkinatilanne on heikoin.

Yhteiskunnalliset tekijät, kuten kotoutumiskoulutus, taloudellinen tilanne muuttovuonna ja työmarkkinoiden instituutiot vaikuttavat maahanmuuttajien työllistymiseen. Jäykät, vahvasti työnantajia velvoittavat työmarkkinainstituutiot voivat johtaa siihen, että maahanmuuttajat jäävät työllistämiskynnyksen alapuolelle eivätkä työllisty edes matalan palkkatason tehtäviin.

Myös taloussuhdanne vaikuttaa. Ruotsissa tehdyssä pitkittäistarkastelussa havaittiin, että korkeasuhdanteen aikana saapuneiden pakolaisten ansiot säilyvät pitkään suurempina kuin niiden pakolaisten, jotka ovat saapuneet maahan matalasuhdanteen aikana.

Britannian ja Saksan aineistoilla tehdyssä tutkimuksessa havaittiin, että matalasti koulutettujen kantaväestön työntekijöiden ja maahanmuuttajien työllisyys on herkempi suhdannevaihteluille kuin korkeasti koulutettujen.

Maahanmuuttajat työskentelevät usein rutiininomaisissa työtehtävissä, joissa työpaikan menetys heikossa taloustilanteessa on todennäköisempää.

Puutteellisen kielitaidon vuoksi maahanmuuttajat työskentelevät usein rutiininomaisissa työtehtävissä, joissa työpaikan menetys heikossa taloustilanteessa on todennäköisempää. Teknologian kehitys ja digitalisaatio voivat korvata työvoimaa rutiininomaisissa töissä uhaten myös maahanmuuttajien työllistymistä.

Uhkaako maahanmuutto kantaväestön palkkoja ja työllisyyttä?

Valitettavasti talousteoria ei tarjoa yksiselitteisiä vastauksia siihen, onko maahanmuutolla negatiivinen vai positiivinen vaikutus kantaväestön työllisyyteen ja palkkoihin. Voimme kuitenkin hyödyntää teorian antamia malleja systemaattisen lähestymistavan löytämiseksi.

Talousteoria ei tarjoa yksiselitteisiä vastauksia siihen, onko maahanmuutolla negatiivinen vai positiivinen vaikutus kantaväestön työllisyyteen ja palkkoihin.

Yksinkertaisen mallin mukaan matalasti koulutetut maahanmuuttajat lisäävät matalasti koulutetun työvoiman kokonaistarjontaa, jolloin matalasti koulutetun kantaväestön palkat ja työllisyys heikentyvät. Korkeasti koulutetuista työntekijöistä tulee aikaisempaa niukempi tuotannontekijä, ja heidän tulonsa ja työllisyytensä paranevat suhteessa matalasti koulutettuihin.

Maahanmuutto voi siis kärjistää tulonjakoa. Siksi onkin loogista, että ammattiyhdistysliikkeet ja matalasti koulutetut työntekijät suhtautuvat maahanmuuttoon skeptisemmin kuin työnantajajärjestöt ja korkeasti koulutetut työntekijät.

Yhdysvaltalainen taloustieteilijä George J. Borjas havaitsi tutkimuksissaan maahanmuuton laskevan matalasti koulutettujen, samoilla työmarkkinoilla maahanmuuttajien kanssa kilpailevien yhdysvaltalaisten palkkoja. Työmarkkinatutkija Matti Sarvimäki huomauttaa kuitenkin, ettei matalasti koulutettujen amerikkalaisten palkkojen lasku välttämättä johdu maahanmuutosta, vaan kyseessä voi olla kansainvälisen kaupan vapautumisen ja korkeasti koulutettuja suosivan teknologian vaikutus.

Yksinkertaista mallia on kritisoitu taloustieteilijöiden keskuudessa lukuisista eri syistä. Malli perustuu oletukseen, että talous sopeutuu muutoksiin työvoiman tarjonnassa ainoastaan palkkojen ja työllisyyden kautta, vaikka todellisuudessa sopeutumiskeinoja on useita.

Kokonaiskysyntä on kansantalouden sopeutumiskeinoista kenties merkittävin. Työpanoksen hinta laskee niillä toimialoilla, joilla työvoiman tarjonta on lisääntynyt maahanmuuton kasvun seurauksena, joten nämä toimialat voivat tuottaa hyödykkeitä entistä tehokkaammin.

Kuluttajien näkökulmasta tämä merkitsee alhaisempia hintoja, joten kuluttajat voivat toisaalta lisätä kyseisten toimialojen kysyntää ja toisaalta ohjata säästyneet varansa muihin hyödykkeisiin. Talouden kokonaiskysyntä kasvaa, koska kantaväestö kuluttaa enemmän ja maahanmuuttajat alkavat toimia kuluttajina markkinoilla.

Pieni avotalous sopeutuu työvoiman tarjonnan kasvuun myös tuotantorakenteen muutoksen kautta. Suomi on ikääntyvä ja korkean koulutustason yhteiskunta, jossa naiset osallistuvat aktiivisesti työmarkkinoille. Tämä lisää monien työvaltaisten palveluiden kysyntää samalla, kun näihin tehtäviin halukkaiden työntekijöiden määrä vähenee.

Maahanmuuttajat voivatkin paikata esimerkiksi hoiva- ja ravintola-alojen työvoimapulaa. Osa suomalaisista matalasti koulutetuistakin voi tällöin nousta paremmin palkattuihin työtehtäviin, sillä heillä on vaadittu suomen kielen taito ja suomalaisten markkinoiden tuntemus.

Toisaalta voimme kyseenalaistaa, missä määrin suomen kielen taito ja suomalaisten markkinoiden tuntemus ovat oleellisia esimerkiksi vientiyrityksissä. Maahanmuuttajien muiden kielten taito sekä Suomen ulkopuolisten kulttuurien ja markkinoiden tuntemus voivat päinvastoin olla valttikortti kansainvälisissä asiantuntija- ja esimiestehtävissä.

Monikulttuurinen työyhteisö tuo taloudellisia hyötyjä yrityksille myös siksi, että henkilöstön diversiteetti edistää innovatiivisuutta ja sopeutumiskykyä.

Tutkimustulosten mukaan monikulttuurinen työyhteisö tuo taloudellisia hyötyjä yrityksille myös siksi, että henkilöstön diversiteetti edistää innovatiivisuutta ja sopeutumiskykyä. Tulevaisuudessa yritysjohtajat voivat nimenomaan pyrkiä rekrytoimaan ihmisiä, joiden juuret ovat Suomen ulkopuolella. Suomalaiset eivät siis automaattisesti ole maahanmuuttajia pätevämpiä korkeasti palkattuihin työtehtäviin.

Keskeinen seikka on tarkastelun aikajänne. Lyhyellä aikajänteellä maahanmuuttajien tulo työmarkkinoille lisää työvoiman tarjontaa ja työttömyys lisääntyy palkkojen ollessa joustamattomia.

Keskipitkällä aikavälillä työvoiman kasvu kuitenkin laskee palkkoja, mikä puolestaan kasvattaa työvoiman kysyntää yritysten palkkakustannusten laskiessa. Samanaikaisesti työvoiman tarjonta voi vähentyä, sillä palkan laskiessa työskentelyhalukkuus heikkenee.

Toisaalta työpanoksen halvempi hinta houkuttelee yrityksiä investoimaan lisäten työvoiman kysyntää entisestään. Pitkällä aikajänteellä työvoiman kasvanut kysyntä pyrkiikin nostamaan paitsi työllisyyttä lopulta myös palkkoja; maahanmuuttajien tulo työmarkkinoille ei siis laske palkkoja eikä lisää työttömyyttä vaan kasvattaa työllisyyttä.

Onko maahanmuutto ratkaisu väestön ikääntymisen ongelmiin?

Väestön ikääntyminen haastaa hyvinvointivaltion rahoituksen nyt ja tulevaisuudessa. Ensiksi suomalainen eläkejärjestelmä perustuu siihen, että työssä käyvät rahoittavat nykyiset eläkkeet, joten mitä pienempi työssäkäyvien määrä on suhteessa eläkeläisiin, sitä vaikeampi eläkejärjestelmän on taata eläkkeiden riittävyys.

Toiseksi suomalaisilla on perustuslaillinen oikeus riittäviin sosiaali- ja terveyspalveluihin sekä huolenpitoon vanhuudessa. Työssäkäyvät rahoittavat sosiaali- ja terveyspalveluja sekä vanhustenhuoltoa, joten työssäkäyvien vähentyminen uhkaa myös näiden palveluiden rahoitusta.

Tilastokeskus arvioi, että työikäisten määrä vähenee Suomessa 57 000 hengellä vuoteen 2030 mennessä. Ilman maahanmuuttoa työikäisten määrä vähenisi jopa 217 000 hengellä, sillä valtaosa maahanmuuttajista on työikäisiä.

Maahanmuutosta on toivottu ratkaisua väestön ikääntymisestä johtuviin julkisen talouden ongelmiin. Muuttajien sopiva ikärakenne ja hyvä työllistyminen ovat kuitenkin edellytyksiä sille, että maahanmuutto helpottaa huoltosuhteen ongelmia.

Tutkimusten valossa näyttää siltä, että nuoret, koulutetut ja perheettömät maahanmuuttajat vahvistavat julkista taloutta, kun taas iäkkäät ja matalasti koulutetut muuttajat sekä perheenyhdistämiseen oikeutetut heikentävät huoltosuhdetta entisestään. Työikäiset muuttajat, jotka voivat aloittaa työskentelyn heti Suomeen saavuttuaan, voivat parantaa huoltosuhdetta merkittävästikin.

Toisaalta maahanmuuttajaväestön työttömyys ja lyhyet työurat ovat yhteiskunnallinen ongelma. Osa maahanmuuttajista jää pitkiksi ajoiksi työmarkkinoiden ulkopuolelle tai työskentelee matalapalkka-aloilla, jolloin heidän eläkekertymänsä jää pieneksi. Erityisesti maahanmuuttajanaiset uhkaavat jäädä eläkkeellä pelkän perusturvan varaan.

Maahanmuuttajien ikärakenne on nuori, joten maahanmuuttajille maksetut eläkkeet ovat vielä marginaalinen osa eläkkeistä. Tulevaisuudessa eläkejärjestelmän on kuitenkin huolehdittava kantaväestön eläkkeiden lisäksi myös ikääntyvän maahanmuuttajaväestön eläketurvasta. Tämä on lisähaaste eläkejärjestelmän kestävyydelle, ja siihen on varauduttava riittävän ajoissa poliittisin päätöksin.

Maahanmuutto voi parantaa heikentyvää huoltosuhdetta vain, mikäli Suomeen kohdistuva maahanmuutto kasvaa nykyisestä, maahanmuuttajat ovat nuoria ja työllistyvät hyvin.

Maahanmuuttajat eivät ole uhka kantaväestölle työmarkkinoilla, eikä tähän viittaavia yksiselitteisiä tutkimustuloksia ole löydettävissä. Jos maahanmuuttajat kuitenkin työllistyvät ainoastaan tietyille aloille, voivat näillä aloilla työskentelevät kantasuomalaiset kohdata kilpailun kiristymistä ja sitä kautta palkkojen ja työllisyyden laskua.

Kasvanut maahanmuutto lisää kansantalouden kokonaiskysyntää, sillä maahanmuuttajat toimivat myös kuluttajina markkinoilla. Kokonaiskysynnän kasvu kasvattaa kansantalouden kokoa tuoden vaurautta kaikille talouden toimijoille.

Maahanmuutto voi parantaa heikentyvää huoltosuhdetta vain, mikäli Suomeen kohdistuva maahanmuutto kasvaa nykyisestä, maahanmuuttajat ovat nuoria ja työllistyvät hyvin. Tämä edellyttää, että teemme onnistuneita poliittisia päätöksiä sekä maahanmuuttopolitiikan että työ- ja elinkeinopolitiikan saralla.

VTT, dosentti Ulla Lehmijoki toimii taloustieteen yliopisto-opettajana Helsingin yliopistossa. Aino Ojutkangas on valtiotieteiden ylioppilas Svenska Social- och kommunalhögskolanissa.

Julkaisu Maahanmuuttajat työmarkkinoilla ‒ ratkaisu heikentyvään huoltosuhteeseen? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuoden 2019 Suomen eduskuntavaalien tulosta on syytä tarkastella ”Suomen mallin” kehitystä vasten. Sillä tarkoitetaan politiikan rakenteita ja kulttuuria, joilla päätökset tehdään. Suomen mallin synnyn taustalla on korporatiivinen kehitys, jota työmarkkinasuhteiden tutkimus on analysoinut.

Korporatismi on vahvistunut Suomessa EU:hun liittymispäätöksen jälkeen, kun taas muissa Pohjoismaissa työmarkkinasuhteet ja politiikka ovat eriytyneet toisistaan riippumattomiksi voimatekijöiksi.

Valtaelinten suhteiden muutos

Kansalaisten kannalta valtalähteiden keskinäiset suhteet ja toimivuus ovat suuri haaste, koska niissä kaikissa on ollut meneillään EU-jäsenyyskaudella 1995–2019 merkittävä murros – eri syistä tosin. Tämän hahmotuksen avaamiseksi on kerrattava Suomen EMU-ratkaisun suuri linja.

Hallitus ja työmarkkinajärjestöt sopivat – työnantajien toimiessa politiikan arkkitehteina – huomenlahjasta tuolloiselle pääministeri Paavo Lipposelle, että Suomen EU-aikakauden politiikan kotimainen rakenne perustuisi työmarkkinapolitiikalle ja budjettipolitiikalle. Rahapolitiikka annettiin uudelle Euroopan keskuspankille (EKP).

Perinteisten toimijoiden kuten eduskunnan, hallituksen ja tasavallan presidentin ohella erilaiset eturyhmät ovat olennainen tekijä politiikan prosesseissa. Politiikan pyöröovi-ilmiö ei ole vain henkilöliikkuvuutta, vaan etujen kilpailua ja vaihtoa valtaelimissä. On tärkeää huomata, että nämä eturyhmät toimivat sekä kansallisella että EU-tasolla.

Parlamentaarisen valmistelukoneiston olennainen osa on korporatiivinen järjestelmä, jolla on käytössään suuret taloudelliset voimavarat, tuhansia asiantuntijoita ja vahvasti verkottuneet vakiintuneet yhteisöt

Parlamentaarisen valmistelukoneiston olennainen osa on korporatiivinen järjestelmä, jolla on käytössään suuret taloudelliset voimavarat, tuhansia asiantuntijoita ja vahvasti verkottuneet vakiintuneet yhteisöt. Eräs EU:n perussopimuksessa määritellyistä komission tehtävistä on mahdollistaa työmarkkinaosapuolten välinen ”sosiaalidialogi”.

Tämä on prosessin merkittävin eturyhmiä ohjaava tekijä. Sen rinnalle ovat tulleet yritysten omat edunvalvontakoneistot ja niiden käyttämät vaikuttajaviestinnän toimistot tai vastaavat tahot, joita on alettu kutsua konsulttidemokratiaksi.

Kun eturyhmiä tarkastellaan, on otettava huomioon yritysten kasvava rooli maailman kehityksessä valtioiden rinnalla. Maailman sadan vuosibudjetiltaan suurimman taloudellisen vaikuttajan joukossa valtiot ovat vähemmistönä: yritykset edustavat globaalia taloudellista voimaa. Tämä heijastuu valtioiden sisäänkin, mistä Google, Apple, Facebook ja Amazon ovat esimerkkejä myös Suomessa.

Maailman sadan vuosibudjetiltaan suurimman taloudellisen vaikuttajan joukossa valtiot ovat vähemmistönä.

Valtaelinten suhteissa tapahtunut murros on osaltaan aiheuttanut sen, että poliittinen päätöksenteko on muuttunut jonkinlaiseksi etujen toriksi, jonka basaareissa on myytävänä eturyhmille erilaisia ratkaisuja. Torin järjestäjä on valtio, joka ei kuitenkaan pysty ratkaisemaan, minkälaista tuottoa se basaareilta haluaa. Samaan aikaan eturyhmien kokonaisuutta on entistä vaikeampi hahmottaa.

Korporatismin murros

Suomen poliittisen järjestelmän sisäänrakennettu ansaintalogiikka on ollut sotatalouden jälkeen (1939–1955) siirtyminen korporatiivisiin päätöksentekojärjestelmiin, joita olivat sotakorporatismin jälkeen liittokorporatismi (1956–1967), yhteiskuntakorporatismi (1968–1991) ja EU-korporatismi 1992–2007). Korporaatioiden yhteistyö toi leivän, kasvun ja hyvinvointiyhteiskunnan, josta tuli Suomessa turvallinen leiri.

EU-korporatismi alkoi rapautua vuonna 2007, kun Teknologiateollisuus otti Elinkeinoelämän keskusliitto EK:lta pois oikeuden allekirjoittaa yleissitovia työehtosopimuksia. Tämän päätöksen historiallisia ja yhteiskuntapoliittisia vaikutuksia ei työnantajaleirissä ole kenties ymmärretty, koska työnantajayhteisö ei ole pystynyt keskustelemaan aihealueesta avoimesti eikä kiihkottomasti.

Tämä johtunee siitä, että Suomen liittyminen EU:n jäseneksi vuonna 1995 avasi kotimarkkinat sisämarkkinakilpailulle ja siirsi erityisesti kauppapolitiikan ja rahapolitiikan pois Suomen hallituksen ja Suomen päätöksenteon välittömästä toimivallasta.

Kolmikantaisen sopimisen ongelmat Suomessa liittyvät siihen, että kolmikannan piirissä on ollut melkein kaikki sopiminen.

Kolmikantaisen sopimisen ongelmat Suomessa liittyvät siihen, että kolmikannan piirissä on ollut melkein kaikki sopiminen. Se on osa kansallista selviytymistarinaa, joka ei enää toimi 2020-luvun yhteiskunnallisessa todellisuudessa.

EU-korporatismi on ollut siirtymäkauden järjestelmä, mutta se taisi olla jo syntyessään vanhentunut puolustusmekanismi korporatiiviselle politiikalle. Sen ongelmia ovat jäykähköt työmarkkinasuhteet ja kilpailuasetelma kotimarkkinoiden, sisämarkkinoiden ja vientiponnistusten välillä.

Kolmikantaisen systeemin toiminta-ajatus ennen EU:ta oli hallita rahapolitiikkaa (rahan arvon määräytyminen Suomen Pankin johdolla), työmarkkinapolitiikkaa (inflaation hillitsemiseksi sekä vientiponnistusten ja länsi-integraation toteuttamiseksi) sekä budjettipolitiikkaa, joka oli edellä mainitun basaaritaloudeksi muodostuneen torin ajatus synnyttää hallitulle kasvulle sosiaaliset, taloudelliset ja poliittiset edellytyk

Korporatiivisen poliittisen voiman heikentyminen Suomen politiikassa on antanut mahdollisuuden lyhyen aikavälin saalistajille rikastua omistuksiin liittyvien murrosten seurauksena. Toisaalta se on merkinnyt poikkeamaa Lipposen hallitusten linjauksista, kun päätöksenteon tärkeimmiksi työvälineiksi otettiin työmarkkinapolitiikka ja finanssipolitiikka. Näiden ”kivijalkojen” hylkäämisestä on kysymys, eikä sitä kenties tiedosteta riittävän laajasti.

Kolmikannan todellisten osapuolten identifioimisella on merkitystä

Kuten totean väitöskirjassani, Ralf Dahrendorfin sääntelyteoria asettaa sääntelylle tietyt edellytykset. Oli voitava tunnistaa eturyhmien konfliktit eli se, mistä on kysymys ja ketkä olivat aidot osapuolet. Sääntelyn perustana oli osapuolten keskinäissuhteet eli se, että osapuolet kunnioittivat toisiaan ja tunnustivat toisensa osapuolina.

Valtiovallasta oli konflikteissa kolmanneksi osapuoleksi, joka pystyi tarjoamaan sosiaalidialogissa osapuolille hyviä palveluksia eli ”sosialisoimaan ratkaisut”. Tätä osapuolet aktiivisesti hyödynsivät ja siitä sosiaalidialogi ammensi voimansa. Konfliktien yksityistämiseksi kutsuttiin sitä, ettei valtion hyviä palveluksia ollut tarjolla – monista eri syistä.

Sosiaalidialogi on ollut monin verroin halvempaa ja parempaa kuin kalliit työmarkkinasodat tai jopa vallankumoukset ja muut väkivaltaiset konfliktit.

Sosiaalidialogi on tullut veronmaksajille ja työnantajille kalliiksi, mutta se on ollut monin verroin halvempaa ja parempaa kuin kalliit työmarkkinasodat tai jopa vallankumoukset ja muut väkivaltaiset konfliktit. Itse asiassa dahrendorfilainen vuoropuhelu kukisti kommunismin Euroopassa ja loi pohjan kylmän sodan jälkeiselle talouskasvulle Euroopassa.

Dahrendorfin teorian valossa Suomen kolmikantaista sopimista voidaan tarkastella neljällä muuttujalla, joita ovat yrittäjyys, omistajuus, elinkeinojen edistäminen ja työmarkkinasuhteet. Nämä neljä teemaa ovat kaikki politiikan osa-alueita, jotka ovat kolmikantaisen sopimisen piirissä tai ulottuvilla Suomen poliittisessa järjestelmässä.

Omistajuussuhteet ja yrittäjät

Koska Suomessa valtiovalta on Euroopan skaalassa suuri omistaja, valtion omistajaohjauspolitiikka on hyvin merkittävä yhteiskunnallinen instrumentti. Edellä mainittuja neljää teemaa on tarkasteltava eturyhmien organisoitumisen, hallituksen poliittisen valmistelun ja sisämarkkinakehityksen valossa.

Yrittäjät ovat järjestäytyneet useisiin kilpaileviin organisaatioihin – Suomen Yrittäjiin, Perheyritysten liittoon ja Etelärannan päämajassa sijaitseviin toimialaliittoihin. Eräät elinkeinonharjoittajat ovat vielä järjestäytyneet ammattiliittoihin.

Valtion omistajaohjauspolitiikka on Suomessa hyvin merkittävä yhteiskunnallinen instrumentti.

On tärkeää hahmottaa, mistä tässä puhutaan. Yrittäjyyden edunvalvonnassa on monta kokkia, mutta raskaan sarjan järjestöt, siis suurten yritysten painottama edunvalvonta, pitävät yrittäjyyttä symbolisesti tärkeänä mutteivät omia ensisijaisia etujaan ylittävänä. Niinpä yrittäjyys on yritysten välisessä kilpailussa ja edunvalvonnassa aina toissijainen teema.

Omistajat ja omistajuus ovat kasvattaneet yhteiskunnallista merkitystään monesta eri syystä. Ensinnäkin ulkomaalaisomistus on muuttanut edunvalvonnan luonnetta, koska kotimainen omistajakunta on saanut rinnalleen toisen, sisämarkkinanäkökulmaa ja kilpailua korostavan ulkomaisen omistajakunnan.

Toiseksi julkinen omistus – sekä valtion omistus että listattujen yritysten lukumäärä ja suuri koko – korostavat instituutioiden merkitystä omistajapolitiikassa. Suomeen on syntynyt valtion omistajaohjauksen, työeläkeyhtiöiden ja säätiöiden hiljainen kolmiliitto. Se toimii tarvittaessa ja on ”suomalaisen omistajuuden” – mitä sillä kulloinkin tarkoitetaan – tärkein puolustusmekanismi. EU:n tasolla ulkomaalaissomisteiset yritykset tarjoavat kuitenkin edunvalvonnassaan toisia ratkaisuja kuin suomalaiset.

Elinkeinojen kilpailu

Elinkeinojen edistäminen liittyy siihen, mitä elinkeinoja ja minkälaista säätelyä Suomessa edistetään. Kysymys on sisämarkkinoiden kansallisista tulkinnoista, missä esimerkiksi julkisen omistuksen suuri osuus voi vaikuttaa halukkuuteen soveltaa energia- ja ympäristöratkaisuissa kotimaisia linjauksia.

Elinkeinopolitiikan linjat määräytyvät yhä enemmän yritysten välisen kilpailun perusteella.

Elinkeino- ja sääntelypolitiikka ovatkin yritysten kannalta äärimmäisen merkittäviä politiikkasektoreita, koska politiikalla annetaan suosituimmuusasema valikoiduille palveluille, tuotteille ja toimintatavoille. Sähköntuotanto, metsäpolitiikka, tietoliikennekysymykset, logistiikka- ja liikenneratkaisut sekä julkisten elinkeinopalvelujen tuotanto ovat näistä esimerkkejä.

Elinkeinopolitiikan linjat määräytyvät yhä enemmän yritysten välisen kilpailun perusteella, missä ne kilpailevat omistajuuden areenan lisäksi poliittisella areenalla, työmarkkinoilla, mediassa ja tietenkin edunvalvontajärjestöissä. Siksi kansallisen ratkaisun löytämiseksi elinkeinoelämän toimialajärjestöillä on ollut merkitystä suurten linjojen etsimisessä ja löytämisessä. Työnantaja- mutta myös työntekijäleiri kohtaavat tulevaisuudessa yhä suuremman keskinäisen kilpailun.

Työnantajat irtaantuvat keskitetystä sopimismallista

Teknologiateollisuuden irtautuminen vuonna 2007 keskitetystä ratkaisusta käynnisti EK:n sisäisen ja EU-korporatiivisen systeemin ohjauskyvyn rapautumisen.

Raamisopimus vuonna 2011, työllisyys- ja kasvusopimus vuonna 2013 ja kilpailukykysopimus vuonna 2015 olivat ontuvia kolmikantaisia ratkaisuja, jotka kaikki heijastivat työnantajien eriytyneitä taloudellisia ja yhteiskunnallisia intressejä.

Olennaista kapenevalle kolmikantaiselle sopimiselle on ollut se, että yhä suppeampi eturyhmien edustus on mukana sen valmistelussa ja päätöksenteossa. Kun ennen EU-jäsenyyttä eturyhmien osallistuminen oli suurta ja lähes tulkoon täydellistä, nykyisin kolmikannan legitimiteetti on heikentynyt.

Jos kolmikantaa halutaan uudistaa, on sen perusideaa tarkistettava ja tarjottava sopimiseen osallistumista myös muissa kuin työmarkkinakysymyksissä. Edellä kuvattu analyysi osoittaa, että omistajien kesken tarvitaan aivan oma vuoropuhelu, joka käytännössä korvaa osan työmarkkinasovun poliittisista yhteistyökuvioista valtiovallan kanssa.

Aivan oma lukunsa on, miten ulkomaalaiset omistajat integroidaan omistajavuoropuheluun. Tämän lisäksi on löydettävä elinkeinopolitiikassa ratkaisuja, joissa kilpailulle annetaan aikaisempaa suurempi rooli.

Tarvitaan siis ainakin kaksi kolmikantaista vuoropuhelua sosiaalidialogin rinnalle, jotta kolmikantayhteistyö ei olisi vain työnantajien ja työntekijöiden erikoisoikeus. Tässä on myös yrittäjien uusi mahdollisuus.

Kolmikantasopimista on uudistettava

Suomessa työnantajat ja työntekijät ovat linnoittautuneet eri leireihin, mikä näkyy myös vaalikampanjoinnissa. Työntekijäjärjestöt panostivat eduskuntavaaleissa omiensa tukemiseen aikaisempaa enemmän ja ”fiksummin”. Palvelualojen ammattiliitto PAM ja Julkisten Alojen Liitto JHL olivat hyvin aktiivisia vaalikampanjoinnissa.

Myös Teollisuusliitto oli liikkeellä kampanjamielessä samoin kuin SAK. Teollisuusliitot harjoittivat vielä yhteistyötä työnantajien vientiliittojen kanssa kampanjoimalla maakunnissa. Liitot loivat haluamilleen ehdokkaille puhujalavoja, julkisuutta ja uskottavuutta. Olennaista tässä on ”epäsuora” vaikuttaminen, jota ei tarvitse raportoida viranomaisille vaaliavustuksina.

Työmarkkinaosapuolet ovat EU-korporatismissa osoittaneet olevansa liian erimielisiä omistamisesta ja elinkeinojen kilpailusta.

Vuosien 1968–1970 ja 1995–1999 korporatiivisille ratkaisuille ominaista oli vahva poliittinen yhteistyö, valtiovallan ja eturyhmien laaja yhteisymmärrys kansallisen politiikan sisällöstä sekä taloudelliset kannustimet tai pakko. Mikään näistä edellytyksistä ei nyt näytä nousevan esille – ei eturyhmissä eikä politiikassa.

EU-jäsenyyden ajalta kokemukset osoittavat, että taloudellisilla eturyhmillä on ollut suuri vaikutus kansakunnan merkittävissä ratkaisuissa. Kun työmarkkinasuhteissa ei ole yhteistä säveltä, ei myöskään politiikassa ole riittävää yhteisymmärrystä.

Avainkysymys on kolmikantasopimisen laajuus. Kolmikanta on ollut suomalaisittain menestys pitkällä aikavälillä: se loi poliittisen kommunismin patoamisella yhteistyöpohjan, josta Suomi voitiin viedä läntisen integraation piiriin, sekä loi vakaat olot talouskasvulle ja mahdollisuuden liittyä Euroopan talous- ja valuuttaunioniin.

Työmarkkinaosapuolet ovat kuitenkin EU-korporatismissa osoittaneet olevansa liian erimielisiä omistamisesta ja elinkeinojen kilpailusta. Ne kaikki heijastavat uusia tarpeita määritellä kansallinen – suomalainen – yhteinen näkemys.

Voidaanko kolmikantaista sopimista laajentaa ja samalla eriyttää nykyisten osapuolten ulkopuolelle?

Kysymys tulevaisuudessa onkin siitä, voidaanko kolmikantaista sopimista laajentaa ja samalla eriyttää nykyisten osapuolten ulkopuolelle. Olisiko mahdollista, että omistajat joutuisivat ottamaan vastuuta aikaisempaa enemmän talouspolitiikasta ja heitä kuultaisiin toimivan johdon lisäksi?

Sama koskee yrittäjiä, jotka yleisesti omistavat vähemmän kuin kuvitellaan. Voisivatko yrittäjät olla jatkossa mukana kolmikantaisessa sopimisessa? Ja kuuluuko elinkeinojen kilpailun säätely kolmikantaisen sopimisen piiriin – työmarkkinaosapuolille?

Nyt tämä toimivalta tulee eräänlaisena bonuksena, kun työmarkkinaosapuolet voivat miehittää hallitusyhteistyön puitteissa erilaisia valmistelevia työryhmiä, joiden tuottama informaatio ja mahdolliset ehdotukset tuovat sisäpiiriläisille kilpailuetua.

Olisi myös virhe odottaa, että työnantajien intressit ovat yhtenäiset. Metsäteollisuus, Kaupan Liitto ja Teknologiateollisuus toimivat hyvin erilaisilla talouden sektoreilla. Metsäteollisuus erosi EK:sta vuonna 2016. Kokonaiskuvaa eturyhmistä on entistä vaikeampi muodostaa.

Poliittinen haaste

Hallituskoalitiot ovat useiden eturyhmien ristipaineessa. Hallitus ja erityisesti eduskunta tarvitsevat läpinäkyvyysrekisterin voidakseen identifioida asioihin vaikuttavat tahot EU:n ja Suomen päätöksenteossa.  Hallituskoalitioiden erilaisten talouspolitiikkojen suurin uhkatekijä on ”jakopolitiikaksi” kutsuttu julkinen velkaantuminen, joka saattaa olla poliittisesti heikkojen enemmistöhallitusten seuraus.

Kun puoluekannatukset ovat matalalla tasolla, poliittiselta areenalta löytyy vähemmän vahvoja tahtotiloja ja voimaa kuin kenties eturyhmien suunnalta.

Jää nähtäväksi, kykeneekö Antti Rinteen ”punavihreä arvoryhmä” (SDP, vihreät ja vasemmistoliitto) operoimaan onnistuneesti muun muassa kokoomuksen ja keskustan muodostaman ”porvarillisten puolueiden ryhmän” kanssa.  Jälkimmäisen arvot ovat enemmän hajallaan kuin punavihreiden – on esimerkiksi vaikeaa arvioida, ovatko perussuomalaiset osa porvarillista perheryhmittymää.

Koska puolueiden väliset voimasuhteet ovat kapeissa marginaaleissa, koalitiot saavat uutta painoa. Yleisesti on arvioitu, että hallituksen muodostaminen näillä voimasuhteilla on erittäin haastavaa.

Kun puoluekannatukset ovat matalalla tasolla, poliittiselta areenalta löytyy vähemmän vahvoja tahtotiloja ja voimaa kuin kenties eturyhmien suunnalta. Tämä asettaa poliittiselle johtajuudelle uusia laatuvaatimuksia.

Poliittinen systeemi tarvitsee remonttia, jotta sopiminen, yhteistyö ja yhteisten tahtotilojen kirkastaminen on mahdollista. Politiikassa haetaan nyt uutta johtajuutta, jonka vahvuus on kyky sopia.

VTT Anders Blom on työelämäprofessori Turun yliopiston yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa.

Julkaisu Suomen malli murroksessa – edunvalvonnan ja korporatismin uudet kuviot ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Julkinen sektori on tyypillisesti profiloitunut kohtuullisen rehtinä työnantajana. Tähän imagoon uutisointi palkkakartellista iski särön ja aiheutti laajamittaista kritiikkiä.

Uutinen palkkakartellista ravisteli yleistä käsitystä palkkojen määräytymisen perusteista. Kävi ilmi, että naisenemmistöisten tehtävien palkat eivät suinkaan ole muotoutuneet matalammiksi markkinoilla, vapaassa kilpailussa työvoimasta. Uutinen palkkakartellista paljasti rakenteet sekä toimijat, jotka tietoisesti alihinnoittelevat naisten tekemää työtä ja pitävät palkat alhaalla.

Suomessa suuri osa naisista työskentelee julkisella sektorilla, erityisesti kuntasektorilla, suhteellisen matalapalkkaisissa töissä. Sukupuolten keskimääräinen noin 17 prosentin palkkaero palautuu pitkälti juuri työmarkkinan vahvaan sukupuolittuneisuuteen ja naisten tekemän työn vähäisempään arvostukseen, joka konkretisoituu matalampana palkkatasona. Tämä yleisesti tiedossa oleva asia harvoin ylittää uutiskynnystä.

Tyypillisempi julkisessa keskustelussa esiintyvä argumentti on ollut se, että työmarkkinoiden eriytyminen selittää sukupuolten palkkaerot ja palkat määräytyvät markkinoilla. Tämän ajattelutavan mukaan keskimääräinen palkkaero voisi kaventua, mikäli naiset enenevissä määrin suuntaisivat miesenemmistöiselle yksityiselle sektorille töihin.

Palkkaeron selittäminen työmarkkinoiden segregaatiolla oikeuttaa palkkaeriarvoisuutta ja sysää vastuuta rakenteellisesta ongelmasta yksilölle. Palkkakartellipaljastus onkin kiinnostava ja tärkeä juuri siksi, että se ravistelee käsitystämme siitä, mihin palkat perustuvat ja miten työmarkkina toimii.

Eivätkö liitot tienneet?

Ammattiliitot, erityisesti lastentarhanopettajien palkoista kunnallisessa yleisessä virka- ja työehtosopimuksessa neuvotteleva Opetusalan Ammattijärjestö OAJ ilmaisi kritiikkiä palkkakartellista ja julisti, että palkkakartelli rikkoo palkkausjärjestelmää. On vaikea kuitenkaan uskoa, että varhaiskasvatusalan palkkataso ja palkanmäärityksen käytännöt tulivat esimerkiksi OAJ:lle yllätyksenä.

OAJ korosti, että työehtosopimuksessa mainittu palkka on vain minimi ja työnantaja saa maksaa sen yli. Sopimuksessa esiintyvä minimipalkka antaa kuitenkin kunnille oikeuden maksaa niin pientä palkkaa, vain 2 308,88 euroa kuukaudessa, suurelle joukolle koulutettuja, vaativassa tehtävässä toimivia naisia. Asia on kyllä ollut tiedossa, vaikka nyt muuta väitettäisiin.

Lastentarhaopettajien palkat ovat osa naisten työn juurtunutta aliarvostusta, joka on kiinteästi kiinnittynyt suomalaiseen sopimusjärjestelmään.

Paljastunut palkkakartelli aiheuttaa tyrmistystä. Hiljaisen hyväksynnän turvin palkkojen poljenta on kuitenkin saanut jatkua jo vuosikymmeniä. Lastentarhaopettajien palkat ovat osa naisten työn juurtunutta aliarvostusta, joka on kiinteästi kiinnittynyt suomalaiseen sopimusjärjestelmään. Sillä on pitkä historia.

Naisystävällinen hyvinvointivaltio?

Pohjoismaisia hyvinvointivaltioita on usein pidetty naisystävällisinä. Meillä on julkisen sektorin tuottamia palveluja, esimerkiksi varhaiskasvatus, jotka tekevät kansalaisten, erityisesti naisten, elämästä monella tapaa helpompaa. Vaikka hyvinvointivaltion palvelut voidaan nähdä naisystävällisinä, hyvinvointivaltio työantajana ei välttämättä ole erityisen naisystävällinen.

Naisenemmistöisten ammattien matalampi palkka on yleensä ymmärretty aliarvostuksena. Sen on nähty liittyvät ammattikuntien historiaan, usein esimerkiksi siihen, että naiset ovat palkkatyössä tehneet tehtäviä, joiden on katsottu sopivan naisille ”luonnostaan”. Ne ovat olleet tietynlaisia jatkeita naisten roolille kotona ja perheissä. Naisten työn vaativuutta ei ole tunnistettu ja tunnustettu palkan arvoiseksi.

Suomessa hyvinvointivaltion työllisyyden laajeneminen osuu ajallisesti kohtaan, jota täpärästi edelsi aika, jolloin oli vielä täysin normaalia ja yleisesti hyväksyttyä maksaa naisille pienempiä palkkoja kuin miehille.

Erilaiset palkat esiintyivät paitsi virallisessa käytännössä – kuten työehtosopimuksissa – myös tuon ajan arkiymmärryksessä miesten ja naisten roolista yhteiskunnassa ja perheessä. Miehillä katsottiin olevan ensisijainen perheenelatusvelvollisuus, naisilla taas vastuu kodista, perheestä ja hoivasta.

Tätä taustaa vasten ei ole yllättävää, että tuohon aikaan kasvavalle julkiselle sektorille muodostui naisammatteja, joiden palkkataso oli suhteellisen matala.

Sopimusjärjestelmästä ja tasa-arvosta

Myöskään suomalainen sopimusjärjestelmä ei ole syytön nyt esiin tulleeseen lastentarhanopettajien palkkakuoppaan. Tämä on hyvä pitää mielessä siitäkin huolimatta, että palkkakartellin tullessa esiin syyttävä sormi osoitti kuntiin.

Palkoista ja niiden korotuksista on sovittu Suomessa keskitetysti ja koordinoidusti 1960-luvun lopulta lähes näihin päiviin saakka muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Tämä tarkoittaa, että vakiintuneet palkkasuhteet eivät kovastikaan ole heiluneet ja tiettyjen, esimerkiksi kuntasektorin naisalojen, palkkojen korottaminen muita aloja enemmän olisi ollut huomattavan vaikeaa ellei mahdotonta.

Alun perin matalammaksi muotoutunut palkkataso on säilynyt käytännössä muuttumattomana ilman, että sitä olisi sen kummemmin pyritty kyseenalaistamaan. Julkisen sektorin naisenemmistöisten tehtävien palkkataso on ollut tietynlainen itsestäänselvyys, sukupuolittunut rakenne, jota ei ole haastettu. Poikkeuksena voi mainita sairaanhoitajien palkankorotuspyrkimykset, jotka ovat kuitenkin aina kohdanneet merkittävää vastustusta.

Muutos vaatii sen haastamista, mikä on arkiymmärryksemme naisten ja miesten roolista yhteiskunnassa, miten ajattelemme työn arvon ja mitä pidämme tärkeänä ja palkan arvoisena.

Kuntasektorin työehtosopimuksista

Pienen Suomen mittakaavassa kuntasektori on merkittävä työnantaja noin 430 000 työntekijällä. Heistä 80 prosenttia on naisia. Erityisen naisenemmistöinen on kunnallinen yleinen virka- ja työehtosopimus KVTES, jonka piirissä työntekijöistä 90 prosenttia on naisia.

Myös lastentarhanopettajien työsuhteen ehdot ja palkat määrittää KVTES. Kuntasektorilla on myös muita sopimuksia, joista merkittävimmät ovat miesenemmistöinen kunnallinen teknisen henkilöstön virka- ja työehtosopimus TS, kunnallinen opetushenkilöstön virka-ja työehtosopimus OVTES, kunnallinen lääkärien virkaehtosopimus LS sekä kunnallinen tuntipalkkaisen henkilöstön työehtosopimus TTES.

Sopimusjärjestelmään juurtunut aliarvostus

Olen väitöskirjassani tutkinut samapalkkaisuutta suomalaisessa kuntasektorissa. Olen myös tutkinut kuntasektorin työehtosopimusten palkanmäärityskäytäntöjä.

On toki totta, että kunnilla on paikallisia palkkausjärjestelmiä eikä palkkojen kanssa välttämättä pitäydytä työehtosopimusten määrittelemissä minimipalkoissa. Tästä huolimatta näkemykseni on, että työehtosopimukset ohjaavat vahvasti sitä, minkälaisiksi palkkatasot lopulta muodostuvat ja minkälainen palkka nähdään oikeutettuna millekin työntekijäryhmälle.

Artikkelissa, jossa teimme palkkavertailuja KVTES:in ja TS:n välillä, löysimme huomattavan negatiivisen palkkavaikutuksen KVTES:iin kuuluvissa varhaiskasvatuksen tehtävissä verrattuna saman koulutustason ja yhtä pitkän työkokemuksen omaaviin teknisten sopimuksen (TS) piirissä työskenteleviin.

Koulutustaso ja työkokemusvuodet eivät toki ole sama asia kuin työn vaativuus, joten tuloksemme ovat näiltä osin suuntaa-antavia. Yhdessä laadullisten tutkimustulosten kanssa, jotka osoittavat palkanmäärityksen käytäntöjen laajan skaalan, ne kuitenkin antavat vahvaa näyttöä siitä, että kuntasektorilla esiintyy rakenteellista palkkasyrjintää, joka kohdistuu erityisesti perinteisiin naisenemmistöisiin hyvinvointivaltion töihin, kuten varhaiskasvatukseen.

Varhaiskasvatuksessa työskentelevät saavat huomattavasti vähemmän palkkaa kuin samantasoisen koulutuksen omaavat, kunnallisen teknisen henkilöstön virka- ja työehtosopimuksen piirissä työskentelevät henkilöt.

Saman työnantajan tulisi maksaa samaa palkkaa samasta ja samanarvoisesta työstä sukupuolesta riippumatta. Tällä hetkellä tämä ei toteudu. Varhaiskasvatuksessa työskentelevät saavat huomattavasti vähemmän palkkaa kuin samantasoisen koulutuksen omaavat, kunnallisen teknisen henkilöstön virka- ja työehtosopimuksen (TS) piirissä työskentelevät henkilöt.

Palkkakartellipaljastus puhuu omaa karua kieltään tästä ilmiöstä. Naisten palkat on tietoisesti pidetty alhaalla eikä edes työvoimapula ole saanut niitä nousemaan.

Pystyykö kansanliike siihen, mihin neuvottelupöydissä ei olla pystytty?

Lastentarhanopettajien palkkakysymyksen ympärille on noussut aktiivinen #eileikkirahaa-kansanliike, joka pyrkii toteuttamaan palkankorotukset ohi tehottomiksi todettujen työmarkkinapöytien. On kiinnostavaa seurata, kykenevätkö kansalaiset haastamaan paitsi kunnat työnantajina myös patriarkaalisen miesten ja vientisektorin etua pönkittävän työmarkkinajärjestelmän.

Kansanliikkeen aktivoituminen on ollut poikkeuksellinen. Ryhmä keräsi muutamassa päivässä 10 000 jäsentä ja pienemmän joukon aktiivisia toimijoita. Tällä hetkellä jäseniä on yli 16 000.  Perinteisemmät toimijat, kuten työmarkkinajärjestöt ja poliittiset puolueet, ovat kilvan rientäneet tukemaan tavoitteita ja osallistuneet esimerkiksi 24.3.2018 järjestettyyn mielenosoitukseen lastentarhanopettajien palkankorotuksien puolesta.

Nähtäväksi jää, onnistuuko ulkopuolinen painostus viimein murtamaan status quon suomalaisilla työmarkkinoilla ja tuomaan julkisen sektorin naisille palkankorotuksia.

Kirjoitus perustuu osin Koskinen Sandbergin väitöskirjaan The Politics of Gender Pay Equity – Policy Mechanisms, Institutionalised Undervaluatian, and Non-Decision Making, joka julkaistiin 2016 Hankenin julkaisusarjassa.

FT Paula Koskinen Sandberg työskentelee tutkijatohtorina Tampereen yliopistossa, Suomen Akatemian rahoittamassa Gender, Power and Reconfigured Corporatism in Finland -hankkeessa, jossa tutkitaan sukupuolta, valtaa ja muuttuvaa työmarkkinajärjestelmää.

Edit. 5.4.2018 klo 14:52: Sana ”työsopimukset” korjattu sanaksi ”työehtosopimukset”.

Julkaisu Lastentarhanopettajien palkat, palkkakartelli ja #eileikkirahaa-kansanliike ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kalevi Sorsa -säätiön julkaisemassa tutkimuksessa Luottamuksen loppu? Suomalainen sopimusyhteiskunta myllerryksessä 2015-2017 projektitutkija Matti Hirvola esittää, että Juha Sipilän (kesk.) hallitus vastaa ”työnantajien vuosikymmeniä muhineisiin toiveisiin muuttaa kolmikantaisen sopimusyhteiskunnan hegemonista diskurssia pysyvästi”.

Hirvola pyrkii osoittamaan, miten ”uusliberalistisessa argumentaatiossa on siten ollut kyse työmarkkinoiden hegemonisen, suomalaisen korporatismin institutionaaliseen järjestykseen perustuvan toimintatavan kyseenalaistamisesta”.

Hirvola kiinnittää huomion siihen, miten suomalaista sopimusyhteiskuntaa on lähdetty muokkaamaan hyvin voimallisesti, ja kevään 2015 eduskuntavaalien alla ”ideologiset viritykset työmarkkinoiden ja niihin liittyvän valmistelun uudistamisesta nousivat vahvasti poliittiselle agendalle”. Ajattelun voi Hirvolan mukaan palauttaa 1990-luvun lamavuosille:

”Elinkeinoelämän mukaan laman olivat aiheuttaneet liian laaja julkinen sektori, korkea verotus ja antelias sosiaaliturva sekä korporatiivinen päätöksenteko ja sopimisen jäykkyys. Erityisesti työnantajien kritiikki suuntautui ammattiyhdistysliikettä vastaan. Uusliberalistisen politiikan keskeiseksi tavoitteeksi tuli ay-liikkeen nujertaminen ja sopimusyhteiskunnan institutionaalisen järjestyksen muuttaminen työnantajia hyödyttävään suuntaan”.

Välttämättömyyden retoriikka

Kysymys Suomen poliittisen järjestelmän murroksesta ja luottamusyhteiskunnan murenemisesta palaa työmarkkinaosapuolten väliseen kamppailuun, jossa hyödynnetään välttämättömyyden retoriikkaa. Siinä missä kolmikantaa on puolustettu välttämättömänä osana suomalaista sopimusyhteiskuntaa, nyt vakiintunutta perinnettä haastetaan niin ikään välttämättömyyspuheella.

Siinä missä kolmikantaa on puolustettu välttämättömänä osana suomalaista sopimusyhteiskuntaa, nyt vakiintunutta perinnettä haastetaan niin ikään välttämättömyyspuheella.

Hirvolan mukaan työmarkkinoiden voimatasapainoa on murrettu Sipilän hallituksen kaudella hajottamalla sopimusyhteiskunnan valtakeskittymiä, minkä seurauksena luottamus eri toimijoiden välillä on heikentynyt. Poliittinen valtapeli esitetään vastapuolella epäpoliittisena välttämättömyytenä, vaikka taustalla vaikuttavat vahvat ideologiset virtaukset. Työehtosopimusten yleissitovuus ja sosiaalisten ryhmien keskinäinen solidaarisuus pyritään rikkomaan, jotta vakiintunut neuvottelu- ja sopimusjärjestelmä saataisiin nujerrettua työnantajan hyväksi.

”Helkkarin vallan” vahvistamista

Samana päivänä Hirvolan julkaisun kanssa esiteltiin myös toinen teos, pankkiiri Björn Wahlroosin pamfletti Hiljainen vallankumous – tekikö uusi perustuslaki Suomen hallitsemisen mahdottomaksi? (EVA). Wahlroosin piirtämä kuva Suomen poliittisesta kehityksestä näyttää aivan erilaiselta kuin Hirvolan analyysi suomalaisen korporatismin uusliberaalista uhasta.

Wahlroosin mukaan uusi perustuslaki on tuottanut Suomen poliittiseen järjestelmään ”toimeenpanovajeen” eli toimeenpanovallan tyhjiön, joka on täyttynyt muilla kuin demokraattisesti valituilla toimijoilla – erityisesti ay-liikkeellä.

Wahlroos esittää ratkaisuksi muun muassa presidentin valta-aseman vahvistamista. ”Jollain pitää olla se helkkarin valta!” Wahlroos totesi pamfletin julkaisutilaisuudessa maanantaina. Wahlroos ei ole Hirvolan tavoin huolissaan siitä, että valta keskittyy yhden ideologian ja eturyhmän ympärille, vaan vallan hajautumisesta, minkä seurauksena perustuslakia tulkitsevien asiantuntijoiden valta korostuu. Wahlroosin mukaan työmarkkinoita pitää pystyä uudistamaan niin, ettei perustuslain ”valttikorttia” lyödä aina pöytään.

Wahlroos on huolissaan vallan hajautumisesta, minkä seurauksena perustuslakia tulkitsevien asiantuntijoiden valta korostuu.

Tutkimuksessaan Hirvola käy perusteellisesti läpi hallituksen esitystä pakkolaeista, joiden kohdalla ”peruslakikortti” nousi esiin. Pakkolakien taustalla vaikutti ”ideologinen tavoite työmarkkinoiden hegemonisen diskurssin muuttamisesta”.

Wahlroos taas näkee esityksen pakkolaeista – ”vaatimaton työajan pidennys sekä joidenkin lisien ja lomarahan alennus julkisella sektorilla” – sekä niihin liittyvän perustuslakitulkinnan ilmentymänä vakavammasta epäsuhdasta työehtosopimusten yleissitovuuden kanssa. Walhroosin mukaan yleissitovuus on ristiriidassa perustuslain kanssa:

“Tänään tuntuu selvältä, että yleissitovuutta pidettäisiin mitä vakavimpana sopimusvapauden loukkauksena, minkä monet oikeusoppineetkin ovat todenneet. Mutta koska meillä ei ole perustuslaillista jälkivalvontaa, työehtosopimuslain toisen luvun 7. pykälä jää voimaan, kunnes eduskunnasta löytyy viisas enemmistö sitä muuttamaan”.

Wahlroosin mukaan on perustuslain vastaista, että “työntekijällä, edes liittoon kuulumattomalla ja järjestäytymättömän työnantajan palveluksessa olevalla, ei ole vapautta halutessaan sopia yleissitovasta työehtosopimuksesta poikkeavista työehdoista, vaikka hän ei ole mitenkään, suoraan tai välillisesti, ollut niistä sopimassa”.

Etääntyvät todellisuudet

Toisin sanoen siinä missä Hirvola näkee yhteiskunnallisesti merkittävän sopimuksen, joka vahvistaa poliittista vakautta ja edistää eri toimijoiden välistä solidaarisuutta ja luottamusta, Wahlroos näkee vakavan perustuslakirikkomuksen. Heidän analyysejaan lukiessa ei voi olla pohtimatta, miten eri tavoilla saman poliittisen tilanteen voi hahmottaa.

Tämän perusteella Hirvola on aivan oikeassa kirjoittaessaan: ”Työmarkkinoiden sosiaalisten ryhmien maailmankuvat ja näkemykset sosiaalisesta todellisuudesta ovat globaalin kilpailun ja finanssitalouden etenemisen myötä etääntyneet toisistaan.” Julkaisut todella edustavat kahta sosiaalista todellisuutta.

Julkaisut todella edustavat kahta sosiaalista todellisuutta.

On ilmeistä, että Hirvolan kuvailema isku sopimusyhteiskuntaa kohtaan pitää sisällään myös Wahlroosin pamfletin perustuslakikritiikin. Perustuslaista on muodostunut osa poliittista kamppailua myös työmarkkinoilla.

Wahlroosille puolestaan ajatus siitä, että sopimusyhteiskunnan murtuminen heikentää Suomen taloudellisia, poliittisia ja sosiaalisia toimintaedellytyksiä, lienee hyvin etäinen – ellei mahdoton. Jos sopimusyhteiskunnan keskeisin periaate eli yleissitovuus näyttäytyy perustuslakirikkomuksena, sen puolustamisesta tulee yhteiskunnallisen kehityksen jarruttamista. Miten näistä lähtökohdista voisi käydä rakentavaa dialogia?

Ajatusmarkkinat mediassa

Tutkijat Marko Ampuja ja Timo Harjuniemi esittävät, että Suomessa ajatuspajojen avaukset jäävät pääsääntöisesti vähälle mediahuomiolle, mutta tässä on kaksi poikkeusta: “Jo 1970-luvulta asti toiminut EVA ja vuonna 2011 perustettu Libera onnistuvat tavan takaa murtautumaan valtavirtajulkisuuteen muita ajatushautomoita tehokkaammin. Niiden raportit ja avaukset nauttivat laajaa mediahuomiota, ja niiden edustajat ovat näkyviä mediahahmoja ja kysyttyjä politiikan kommentaattoreita.”

Arvio pätee varsin tarkasti näiden kahden julkaisun kohdalla. Kalevi Sorsa -säätiön tutkimuksesta kirjoittivat tuoreeltaan lähinnä poliittisesti lähellä oleva Demokraatti sekä Kansan Uutiset ja Suomenmaa, kun taas Elinkeinoelämän valtuuskunnan pamfletin julkistustilaisuus näytettiin suorana lähetyksenä HSTV:ssä. Lähes kaikki suuret mediat kirjoittivat pamfletista näkyvästi Helsingin Sanomista Aamulehteen, Iltasanomiin ja Talouselämään.

Mikä selittää sen, että pankkiirin analyysi perustuslaista kiinnostaa enemmän kuin tutkijan analyysi työmarkkinauudistuksesta?

Mikä selittää sen, että pankkiirin analyysi perustuslaista kiinnostaa enemmän kuin tutkijan analyysi työmarkkinauudistuksesta? Ampujan ja Harjuniemen mukaan poliittinen suhdanne Suomessa on historiallisesta katsottuna poikkeuksellisen myötämielinen markkinaliberalismille. Samaan aikaan ”puolueisiin sidoksissa olevien ajatuspajojen kehnoa näkyvyyttä selittää osin poliittisen journalismin logiikka, joka rakentuu kyynisyydelle puoluepolitiikkaa kohtaan”.

Kun Wahlroosin pamflettia lukee, sen ytimessä ei kuitenkaan ole niinkään perustuslaki vaan työmarkkinareformin toteuttaminen. Varsin perinteistä poliittista kamppailua siis, vaikka se ei kiinnity suoraan mihinkään puolueeseen.

Eräänlainen hiljainen vallankumous sekin, että politiikan jakolinja vasemmiston ja oikeiston välillä näyttää mediassa avoimen ideologiselta usein vain silloin, kun avaukset tulevat vasemmiston suunnalta.

Johanna Vuorelma, PhD, työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkostossa. Vuorelma on toiminut Politiikasta-lehden päätoimittajana vuodesta 2014 saakka.

Julkaisu Hiljainen vallankumous vai luottamuksen loppu? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.