Piret Peiker on virolainen historioitsija ja kirjallisuustieteilijä, joka on tutkinut virolaisen kirjallisuuden kehitystä kansallismielisyyden ja kolonialismin vaikutusten näkökulmista. Hänen tutkimuksensa paljastaa eurooppalaisen nationalismin eroja perifeeristen reuna-alueiden ja ydinalueiden kansojen välillä: siinä, missä vahvempien ydinalueiden nationalismi saattaa ilmetä kolonialismina, periferioiden nationalismi on usein antikolonialistista ja emansipatorista eli vapautukseen pyrkivää.

Filosofi ja tutkija Minna-Kerttu M. Kekki keskustelee Peikerin kanssa Viron kansallisesta heräämisestä ja nationalismin tutkimisesta postkolonialistisesta näkökulmasta.

Tutkit työssäsi paljon kansallista heräämistä. Väittelit aiheesta Turun yliopistossa vuonna 2018. Mitä yhteistä on Viron kansallisen heräämisen aikakaudella ja muun Euroopan samanaikaisilla tapahtumilla?

Riippuu tietysti, mihin verrataan. Esimerkiksi Latviassa kansallisen heräämisen aikakausi 1800-luvulla oli hyvin samankaltainen kuin Virossa. Myös tuon ajan suomalaisilla ja virolaisilla kansallismielisillä liikkeillä oli paljon yhteistä. Monet suomalaiset ja virolaiset nationalistit ystävystyivät keskenään, mikä vaikutti molempiin liikkeisiin.

Muihin eurooppalaisiin verrattaessa on puolestaan muistettava, että joillakin eurooppalaisilla kansoilla oli tuolloin oma valtio, kun taas toisilla ei. Siksi kansallismieliset liikkeet Euroopan eri alueilla olivat hyvinkin erilaisia. Esimerkiksi Venäjän keisarikunnassa ajateltiin, että valtion pitäisi jotenkin juurruttaa valtaansa alueellaan, mikä takoitti myös kulttuurisen vallan käyttämistä. Jälkimmäinen tunnetaan venäläistämisenä, jota Venäjän hallinto harjoitti virolaisten, saksalaisten, suomalaisten ja monien muiden keisarikuntaan kuuluvien kansojen parissa.

Toinen keskeinen aihe, jota käsittelet useissa julkaisuissasi ja joulukuussa 2024 ilmestyneessä kirjassasi Discourses of Modernity, on kansalliseen heräämiseen liittyvä nationalismi. Miten kuvailisit keskeisiä tekijöitä kansallismielisyyden kehityksessä Virossa?

Nationalismi on oikeastaan hankala käsite Viron historian ja kielen kontekstissa. Sana ”rahvus“ (kansallisuus), on alun perin virolaisen kielitieteilijän ja viron uudistajan Johannes Aavikin kehittämä sana. Hänelle kansa, rahvas, on eräänlainen ihmismassa. Voidaan esimerkiksi sanoa, että ”markkinoilla oli paljon rahvast”(ihmisiä). Aavik halusi kehittää sanasta ”rahvas” erillisen termin, joka viittaisi kansakuntaan samassa mielessä kuin englannin nation tai saksan Nation. Hän loi tätä varten termin ”rahvus”. Hänelle kansakunta ei ole vain yhtenäinen joukko, vaan yhteisö, jolla on rakenne ja johon kuuluu erilaisia yhteiskunnallisia ryhmiä. Nykyään ”rahvas” viittaa kuitenkin etnisyyteen. Voidaan esimerkiksi sanoa, että joku on osa venäläistä kansaa, rahvast, mutta Viron kansalainen.

Tutkimuksessa on tapana erotella ylhäältä alaspäin harjoitettava nationalismi ja alhaalta ylöspäin harjoitettava ruohonjuuritason nationalismi. Ruohonjuuritason kansalliset liikkeet usein syntyvät, kun jokin ryhmä jatkuvasti haastaa kansallisen ryhmän olemassaoloa, kuten baltiansaksalaiset tekivät aikoinaan Virossa. Tämän seurauksena virolaiset kokivat saksalaiset muukalaisina ja toiset virolaiset omana kansanaan.

Kansallismielisyyden leviämiseksi tarvitaan myös viestintäkanavia. 1800-luvulla tämä vaati laajaa lukutaitoa ja lehdistöä. Nykyisin radion, television ja elokuvan kaltaiset kanavat ajavat saman asian. Ensimmäisiä laulujuhlia 1800-luvulla ei olisi ollut mahdollista järjestää ilman toimivaa tiedonlevitystä.

Kolmanneksi ihmisten on uskottava, että heidän toiminnastaan on hyötyä. Esimerkiksi Neuvostoliiton aikana monille tuntui, että ei ole mitään järkeä vastustaa neuvostohallintoa, koska he kokivat, ettei siitä olisi kuitenkaan seurannut muutosta.

Miten kuvailisit näitä ylhäältä alaspäin harjoitettavan hallinnollisen nationalismin ja alhaalta ylöspäin harjoitettavan ruohonjuuritason nationalismin muotoja?

Alhaalta ylöspäin harjoitettava nationalismi on sitä, että ihmiset alkavat itse muodostaa jonkinlaisia verkostoja. Näiden ei ehkä aluksi ole tarkoitus olla kansallismielisiä, vaan ihmiset yksinkertaisesti kokoontuvat ja puhuvat elämästään tai ehkä lukevat sanomalehtiä yhdessä. Tällä tavalla syntyvillä julkisuuden alueilla kansallismieliset sävyt saattavat alkaa vallata alaa ja vaikuttaa yhteisöissä.

Hallinnon taholta harjoitettava nationalismi on suorempaa. Esimerkiksi entisaikoina tsaari saattoi päättää yhdessä neuvonantajiensa ja muiden virkamiestensä kanssa, että Venäjän alueella elävät saksalaiset eivät tarvinneet erityisoikeuksia, vaan saksankieliset koulut venäläistettäisiin. Myös nykyään kansallisvaltioissa, kuten Virossa, harjoitetaan nationalismia ylhäältä alaspäin.

Kun pohditaan 1900-luvun loppua Virossa, puhutaan usein siitä, kuinka aikaisemmat olemassa olleet rakenteet loivat pohjaa uudelle toiminnalle. Monenlaisia inhimillisiä luottamusrakenteita mehiläistarhaajien yhteisöistä ammattiliitoihin oli jo valmiiksi olemassa. Jotkut yksilöt, kuten poliitikot Edgar Savisaar ja Marju Lauristin, hyödynsivät näitä rakenteita kutsuessaan suuria joukkoja tulemaan Toompealle suojelemaan itsenäistyvän Viron hallintoa ja taistelemaan neuvostojoukkoja ja vastamielenosoittajia vastaan.

Tutkija Rein Ruutsoo on kirjoittanut tästä mielenkiintoisella tavalla. Tutkimuksessaan pienestä Kanepin kunnasta 1980-luvun lopussa hän kuvaa, kuinka uusi kansallisen heräämisen aikakausi syntyy yhteisöllisyyden kautta. Esimerkiksi kirkko oli paikka, jossa ihmiset olivat tottuneet käymään. Uskonnollisia kokoontumisia järjestettiin myös maalaistaloissa. Ihmiset eivät välttämättä olleet kovinkaan uskonnollisia, mutta kirkko tarjosi alueen neuvostohallinnon ulkopuolella, jossa saattoi pitää yhteyttä toisiin ja tarvittaessa saada ja tarjota apua. Näin syntyi luottamusrakenteita, joiden kautta myös laulavan vallankumouksen toiminta levisi.

Ketkä ovat sinulle tärkeimpiä nationalismiteoreetikoita?

Ensinnäkin historiallinen sosiologi Miroslav Hroch. Harvat kansallismielisyyttä kuvaavat teoreetikot kirjoittavat pienistä kansoista, joiden kieliä he eivät osaa. Mikko Lagerspetzkin on sanonut, että Hroch on erittäin luotettava kirjoittaja ainakin sen perusteella, miten hän kuvaa suomalaisen kansallismielisyyden kehitystä ja Suomen itsenäistymistä. Lagerspetzin mukaan Hroch on tarkka faktoista ja kuvailee Suomen tilannetta syvällisesti ja perusteellisesti. Voin sanoa samaa tavasta, jolla hän käsittelee Viroa. Tämä liittyy sekä hänen työssään esittämiinsä faktoihin että siihen, kuinka hän kuvaa kansakunnan muodostumisen eri vaiheita, jotka voivat vaihdella kansallisuudesta toiseen.

Virolaisista tutkijoista Ea Jansen on mielestäni erittäin hyvä historioitsija. Hän yhdistää nationalismin syntymisen sääty-yhteiskunnan vastustamiseen ja kansalaisyhteiskunnan syntymiseen ja osoittaa, miten tämä tapahtui Virossa. Lisäksi on edesmennyt puolisoni George Schöpflin, joka parhaimmissa teksteissään kuvaa modernin nationalismin syntyä: kuinka valtiot ja alistetut kansakunnat yrittävät jatkuvasti modernisoida itseään taloudellisessa ja sotilaallisessa kamppailussaan. Pidän myös Peter Wagnerista, mutta hän ei ole varsinaisesti nationalismiteoreetikko. Hän tutkii pikemminkin nykyaikaa.

Kolmas tutkimustyösi keskeinen aihealue on kolonialismi, postkolonialismi ja erityisesti Viron kontekstissa. Minkälainen vastakertomus Viron historia on Euroopan historiassa?

On puhuttu siitä, kuinka Itä-Euroopan kansat ovat aina olleet kateellisia ja katkeria menestyneempiä modernisoijakansoja kohtaan ja että itäeurooppalaiset olisivat siksi keksineet kaikenlaisia tarinoita verestä ja maaperästä. Virolaiset kuitenkin kertovat omia vastakertomuksiaan, joissa juuri he ovat niitä innovatiivisia uudistajia kansallisen heräämisen kaudesta nykyaikaan. 1800-luvun virolaisessa kirjallisuudessa baltiansaksalaisia pidetään vanhanaikaisina ja ikävinä.

Länsi-Euroopassa olen törmännyt negatiiviseen asenteeseen Itä-Euroopan kansojen taistelua itsemääräämisoikeudestaan kohtaan. Vuonna 1993 kesäkoulussa Saksassa eräs opettaja sanoi, ettei Baltian maiden tulisi olla itsenäisiä, koska niiden itsenäisyys häiritsee Euroopan valtioiden rakennelmaa. Vastaavat väitteet ovat edelleen ajankohtaisia.

Esimerkiksi vuonna 2022 tapasin muutaman belgialaisen akateemikon, jotka sanoivat, että Venäjää täytyy tulla Ukrainan tilanteessa vastaan, että Venäjä tarvitsee “harmaata vyöhykettä“ ja että Viron politiikka on siis haitallista. Kysyin, millä perusteella Venäjää on tultava vastaan Ukrainan intressien sijaan. He katsoivat minua ikään kuin he eivät olisi tulleet ajatelleeksi tätä aikaisemmin. Näistä teemoista kiistelen eniten muiden eurooppalaisten tutkijoiden kanssa.

Miten postkolonialismin viitekehys sopii Baltian maiden tai koko entisen itäblokin tutkimiseen?

Ennen Viron ja muiden niin sanotun itäblokin maiden itsenäistymistä ja sen jälkeen länsimaissa niiden muutoksista puhuttiin ensisijaisesti sanalla ”transformaatio”. Länsi-Euroopasta tulevan narratiivin mukaan Viro – puhun Virosta, ja paljon voidaan laajentaa muihin Itä-Euroopan maihin, mutta jokainen tapaus on erilainen – on köyhä takapajuinen maa, jossa nationalismi leviää, ja nyt Viron pitää ryhdistäytyä, siirtyä uusliberalistiseen markkinatalouteen ja päästä eroon ”russofobiasta”. Transformaatiokertomuksen mukaan Viro on pohjimmiltaan tavallinen eurooppalainen maa, vain huonompi ja takapajuisempi kuin länsimaat, mutta se voi kehittyä noudattamalla lännestä saatuja ohjeita.

Jos transformaationarratiivin sijaan tarkastellaan Viroa postkolonialistisena maana, avautuu paljon monimutkaisempi tilanne, jossa siirtomaavallan ja kolonisoidun suhteilla on iso merkitys. Tähän liittyy muun muassa se, että monet Neuvostoliiton aloitteesta Viroon muuttaneet ihmiset jälkeläisineen jäivät Viroon asumaan myös kolonialistisen kauden jälkeen, koska he pitivät maata kotinaan. Monet neuvostovallan alla kärsineet virolaiset eivät kuitenkaan nähneet tilannetta samalla tavalla, mikä on johtanut jatkuviin jännitteisiin.

Virossa asuvilla ihmisillä, lähinnä viron- ja venäjänkielisillä, on usein keskenään radikaalisti erilaiset käsitykset historiasta ja maailmanpolitiikasta. Tällainen asetelma on hyvin yleinen myös monissa länsimaiden entisissä siirtomaissa. Jos Viron tilannetta verrataan noihin siirtomaihin, voidaan nähdä, miten siellä on toimittu ja mitä tulisi välttää. Monet postkolonialististen maiden konfliktit ovat päättyneet hyvin väkivaltaisesti.

Yritän työssäni kommunikoida muille virolaisille erityisesti sitä, kuinka muun maailman esimerkkien perusteella postkolonialistisen tilanteen hallitseminen on hyvin vaikeaa ja monimutkaista, eikä Viron tilanne todellakaan helpotu niin yksinkertaisesti kuin transformaationarratiivi antaa ymmärtää. Meillä menee toistaiseksi edelleen melko hyvin. Tällä hetkellä tilanne on tietysti muuttunut Venäjän sodan takia. Länsimaat ehkä ymmärtävät Venäjän imperialismin uhan nyt hieman paremmin kuin ennen, mutta toisaalta jännitteet Viron sisällä ovat kasvaneet.

Pyrin tutkimaan kansallismielisyyttä monista eri näkökulmista. Vaikka nationalismi nähdään yliopistomaailmassa yleensä konservatiivisena, historiassa on ollut monia kansallisimielisiä liikkeitä imperialismia vastaan ja taistelua demokratian puolesta. Tarkoituksenani ei myöskään missään nimessä ole luoda Virosta tai virolaisista uhrinarratiivia. Päinvastoin, haluan tarjota meille parempia välineitä tulla toimeen keskenämme.

Milloin virolaisissa akateemisissa keskusteluissa alettiin puhua nimenomaan kolonialismista ja erityisesti Neuvostoliiton jälkeisestä ajasta postkolonialistisena aikakautena?

Itse asiassa ulkovirolaiset kävivät tätä keskustelua jo 1960-luvulla. Heidän tarkoituksenaan oli tuoda esille Neuvostoliiton hallinnon tekopyhyys. Siksi he puhuivat venäläisestä kolonialismista Itä-Euroopassa. On tärkeää huomata, ettei postkolonialismi ei tarkoita vain kolonialismin loppumisen jälkeistä aikaa, vaan kaikki, mitä tapahtuu kolonisaation jälkeen ja siirtomaavallan aikana on postkolonialismia.

Moderni postkoloniaalinen teoria tuli Viroon kuitenkin vasta 1990-luvulla. Kollegani Epp Annus ja minä olimme ensimmäisten joukossa, jotka uskoivat, että kyseinen viitekehys antaisi uutta näkökulmaa Viron ongelmiin ja mahdollisuuksiin. Aloitin kirjallisuuden tutkijana ja löysin postkolonialismin yrittäessäni ymmärtää paikkoja, joita 1800-luvulla elänyt Viron kansallisrunoilija Lydia Koidula kuvaa kertomuksissaan. Kävi ilmi, että postkoloniaalinen kirjallisuusteoria tarjosi tähän hyvät avaimet. Tätä kautta huomasin, että jos Viroa tutkitaan kolonialistisen asiayhteyden kautta, voimme paremmin ymmärtää, miten ratkaista Neuvostoliiton jälkeen syntyneitä ongelmia ja miten keskustella tilanteestamme muiden kanssa maailmanlaajuisesti.

Miten kuvaisit virolaista nationalismia nykyään? Voiko sitä vielä pitää emansipatorisena?

Jokainen toimiva kansallisvaltio on nationalistinen. Tavalliset ihmiset kokevat tämän usein lähinnä kansallisina juhlapyhinä, presidentin vastaanottojen seuraamisena tai niihin osallistumisena tai vastaavana. Virossa tähän kuuluvat myös kansalliset laulu- ja tanssijuhlat. Nämä kaikki nojaavat niin sanottuun ylhäältä alas -nationalismiin, mutta ne vahvistavat myös ruohonjuuritason nationalismia.

Viron nationalismin voimakkain ilmentymä viime aikoina on ollut vahva tuki Ukrainalle niin valtion kuin kansalaistoiminnan tasolla. Samaan aikaan virolaiset ovat edelleen melko maahanmuuttovastaisia, missä näkyvät neuvostoajan massamaahanmuuton kokemukset. Ukrainalaisten tapaus koetaan kuitenkin erilaisena.

Virossa on lahjoitettu valtavia summia rahaa ja toteutettu muita avustuskampanjoita Ukrainalle, ja täysimittaisen sodan alettua monet tavalliset virolaiset ajoivat oma-aloitteisesti Ukrainan rajalle ja toivat sieltä Viroon sekä tuttuja ukrainalaisia että täysin vieraita ukrainalaisia sotapakolaisia. Usein heidät majoitettiin aluksi koteihin. Tämä kuvaa virolaisten vahvaa samaistumista ukrainalaisiin. Tämä osoittaa jälleen kerran, että nationalismilla on monia hyvin erilaisia kasvoja.  

FT Piret Peiker on virolainen kirjallisuudentutkija ja historioitsija Tallinnan yliopistosta. Hän piti Helsingin yliopiston EuroStorie–huippututkimusyksikössä kutsuesitelmän virolaisen kirjallisuuden poliittisesta historiasta 1900-luvun alussa.

FT Minna-Kerttu M. Kekki on filosofi ja työskentelee tutkijatohtorina EuroStoriella Helsingin yliopistossa.

Artikkelikuva: Piret Peiker / Kuva: Krõõt Tarkmeel

Artikkelia päivitetty 14.2.2025: Tekstin 7. kappaleessa olevan virkkeen muotoilua on päivitetty kirjoittajan pyynnöstä. Ennen korjausta virke oli muodossa: ”Samaan aikaan Aavik kuitenkin halusi, että sana ”rahvas” viittaisi kansakuntaan samassa mielessä kuin englannin nation tai saksan Nation.”

Julkaisu Virolaisen nationalismin kehitys kansallisesta heräämisestä postkolonialismiin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kuulumisen politiikka on hedelmällistä nähdä kehityskulkuna. Se pyrkii rakentamaan kuulumista yhteisöön määrittämällä samalla, mitkä puolet ovat keskeisiä kuulumisen ja yhteisön jäsenyyden näkökulmasta.

Kuulumisen politiikka tarkoittaa rajojen vetämistä ja sisältää myös kuulumattomuutta – haluttomuutta kuulua yhteisöön tai sen ulkopuolelle sulkemista – ja rajalla tai välitilassa olemista.

Viro ja kuulumisen politiikka

2000-luvun alussa Virosta rakennettiin aktiivisesti Pohjoismaata, joka erottuisi Latviasta ja Liettuasta. Edistääkseen liittymistään Euroopan unioniin Viron poliittinen johto yritti ”irrottaa” Viron neuvostoaikaiseksi yhteisöksi mielletystä Baltiasta ja liittää sen Pohjoismaihin.

EU-jäsenyys muutti pohjoismaisuuteen tähtäävää kuulumisen politiikkaa.

EU-jäsenyys muutti pohjoismaisuuteen tähtäävää kuulumisen politiikkaa. Uusi suhtautuminen on johtanut muun muassa siihen, että entinen eron tekeminen Latviaan ja Liettuaan on nykyisin vaihtunut maiden mukaan ottamiseksi.

Presidentit merkittävinä toimijoina

Presidenttejä voi pitää kansallisen tason kuulumisen politiikan keskeisinä toimijoina. Siksi on syytä tarkastella Viron kolmen presidentin puheita, joissa Pohjoismaita käsitellään suhteessa Viroon, vuosilta 1992–2016.

Viron perustuslain mukaan presidentti edustaa maata kansainvälisissä suhteissa. Lisäksi Lennart Meri (kausi 1992–2001) ja Toomas Hendrik Ilves (kausi 2006–2016) toimivat molemmat ennen presidenttikausiaan sekä suurlähettiläinä että ulkoministereinä. Viron uudelleen itsenäistymisaikaiseen poliittiseen johtoon kuulunut Arnold Rüütel oli presidenttinä vuosina 2001–2006.

Analyysin ulkopuolelle jää Viron nykyinen presidentti Kersti Kaljulaid, jonka kausi alkoi vuonna 2016 syksyllä. Koska hänen kautensa on yhä kesken, hänen puheitaan ei tässä artikkelissa käsitellä.

Katsaus puheisiin

Tätä artikkelia varten analysoiduista 202 puheesta presidentti Ilves on pitänyt 49, presidentti Rüütel 61 ja presidentti Meri 92. Rüütelin toimikausi oli vain puolet Meren ja Ilveksen kausista, joten hän piti puheita suhteellisesti eniten.

Kaikki presidentit käsittelivät puheissaan Viron ja Pohjoismaiden suhteita, mutta intensiivisintä se oli 1990-luvulla ja 2000-luvun alkuvaiheessa. Ilveksen puheiden määrä on pienin sekä absoluuttisin että suhteellisin luvuin.

Aineistosta erottui neljä erilaiseen vuorovaikutukseen perustuvaa kuulumisen muotoa: Viro Pohjoismaana, Viro ei-vielä-Pohjoismaana, Viro Pohjoismaiden naapurimaana ja Viro osana päivitettyä Pohjolaa.

Näin Viro määriteltiin puheissa joko Pohjoismaihin kuuluvaksi tai ei-kuuluvaksi maaksi, tai sitten sen nähtiin olevan rajatilassa tai matkalla kehittymässä Pohjoismaaksi. Pohjoismaat taas nähtiin joko muuttumattomana ja pysyvinä esimerkiksi ilmaston perusteella tai sitten muuttuvina ja kehittyvinä – päivitettynä Pohjolana.

Viro Pohjoismaana

Kun Virosta puhuttiin pohjoismaana, pohjoismaisuus kuvastaa useimmiten maantieteellistä sijaintia ja siitä johtuvia ominaisuuksia, kuten pohjoismaisia vuodenaikoja. Kuten Rüütel kiteyttää:

”Viron luonnossa on paljon pohjoismaista kauneutta: järviä ja soita, metsien hiljaisuutta ja valoisia kesäöitä, talvisin lunta ja jäätä.”

Puheissa puhutaan pohjoismaisten kansojen tiiviistä ja ainutlaatuisesta yhdessäelosta luonnon kanssa. Maantieteellinen sijainti merkitsee samalla kuulumista tietynlaiseen ilmastoon ja ympäristöön, jotka muokkaavat ihmisiä ja yhteiskuntia.

Luonnon lisäksi Viron pohjoismaisuus kytketään (ihmisten) ominaisuuksiin, esimerkiksi ”pohjoismaiseen machouteen”, asiallisuuteen, ahkeruuteen tai pidättyväisyyteen ja hillittyyteen.

Kun korostetaan luontoa, maantiedettä ja muita ihmisistä riippumattomia tekijöitä, Pohjoismaista tulee epäpoliittinen kokonaisuus. Varsinkin 1990-luvulla ”Länteen siirtymisen” kontekstissa tämä epäpoliittinen olotila palveli maan ulkopoliittisia päämääriä.

Viro ei-vielä-Pohjoismaana

Jos Viro ei puheissa vielä ollut Pohjoismaa, se perustuu pitkälti yhteiskunnalliseen kehitykseen. Pohjoismaisuus merkitsee kehittynyttä, arvopohjaista, solidaarista, rehellistä, avointa, arvokasta ja läpinäkyvää hyvinvointiyhteiskuntaa. Viron yhteiskunnallinen kehitystaso taas (toistaiseksi) estää sitä olemasta Pohjoismaa.

Esimerkki molemmista löytyy Ilveksen puheesta vuodelta 2006, jossa hän kommentoi virolaisten odotettavissa olevaa elinikää sanomalla, että naiset ovat melkein Pohjolan tasolla mutta ”miesten elinikä on edelleen itäeurooppalainen”.

Näin Pohjolan vastakohtana toimii Itä-Eurooppa tai vielä voimakkaammin sille ominainen ”Neuvostoliiton jälkeinen saasta”.

Presidentit muistuttavat Viron epäkohdista ja kertovat, että kehittymällä oikeaan suuntaan maa voi ”siirtyä” tavoitellusti Pohjoismaiden joukkoon.

Viro ei-vielä-Pohjoismaana on selvästi vähiten edustettu kaikkien presidenttien puheissa. Sitä käytetään sisäpoliittisesti. Presidentit muistuttavat virolaisia poliittisia toimijoita maan epäkohdista ja kertovat, että kehittymällä oikeaan suuntaan Viro voi ”siirtyä” tavoitellusti Pohjoismaiden joukkoon.

Viro Pohjoismaiden naapurimaana

Määrällisesti suurin kuulumisen muoto, Viro Pohjoismaiden naapurimaana, keskittyy yhdistymisen sijaan yhteistoimintaan. Yhteistyötä tehdään naapureiden tai kumppaneiden kanssa sekä Baltiassa että Pohjoismaissa.

Rinnakkaiseloa tukevat myös ilmaisut, jotka korostavat naapuruutta, ystävyyttä tai kumppanuutta. Presidentit käyttävät määritelmiä kuten ”naapurit Pohjoismaat”.

Kuulumisen politiikan näkökulmasta kategoria on ”kohteliaisuuspuhetta”, jolla varmistetaan olemassa olevia hyviä suhteita.

Tämä kuulumisen muoto rakentaa toisiaan täydentäviä kokonaisuuksia, joiden keskiössä on (monesti Baltian maihin sijoitettu) Viro ja sen vierellä Pohjoismaat. Nämä luokitellaan osaksi suurempaa kokonaisuutta, Itämeren aluetta tai EU:ta, joskus myös yleisemmin Eurooppaa, jopa transatlanttista aluetta tai koko maailmaa.

Viro Pohjoismaiden naapurimaana korostaa mutkatonta alueellista yhteistyötä. Kuulumisen politiikan näkökulmasta tämä kategoria on ”kohteliaisuuspuhetta”, jolla ei etsitä uusia avauksia tai rakenneta alueellisia kokonaisuuksia vaan varmistetaan olemassa olevia hyviä suhteita.

Viro osana päivitettyä Pohjolaa

Puhe Virosta osana päivitettyä Pohjolaa haastaa ajatuksen vain viidestä Pohjoismaasta. Se on esimerkki siitä, miten kuulumisen politiikka pyrkii muokkaamaan vuorovaikutuksen molempia osapuolia.

Presidentit puhuvat esimerkiksi Baltia-Pohjola-alueesta. Lisäksi kerrotaan Itämeren pohjoiskaaresta, joka koostuu Tanskasta, Ruotsista, Suomesta, Virosta, Latviasta ja Liettuasta.

Viimeksi mainitusta kokonaisuudesta käytetään myös nimeä NB (Nordic-Baltic) 6, jonka maat koostuvat EU:hun kuuluvista Pohjois- ja Baltian maista, tai NB 8, johon edellisten lisäksi kuuluvat myös Norja ja Islanti.

Kun 1990-luvulla ”päivityksen” pohjana käytettiin historiallisia kuvioita, Ilveksen puheista esiin nouseva NB 6 tai 8 on nykyiseen toimintaympäristöön räätälöity alueellinen kokonaisuus. Sen tarvetta perustellaan alueen yhteisillä intresseillä.

Moninainen kuulumisen politiikka

Pohjoismaiden merkitystä määritellään puheissa useampien tekijöiden kautta. Niistä yhteiskunnalliset näkökannat jäävät hajanaisiksi. Mikään niistä ei nouse esiin yhtä konkreettisesti ja pysyvästi kuin esimerkiksi ihmisestä riippumattomat pohjoismainen ilmasto tai luonto.

Kuulumisen politiikka ole yksisuuntainen sosialisaatioprosessi, vaan se muokkaa vähintään puheen tasolla myös yhteisöä, johon politiikalla tähdätään.

Puheiden sisällöstä hahmottuu kehityskaari, jossa Viron EU-jäsenyyttä edeltävänä aikana kuulumisen politiikan painopiste on maan kuulumisessa Pohjolaan. EU-jäsenyyden jälkeen pohjoismaisen yhteisön rakentaminen konkretisoituu ja Pohjolaa päivitetään eksplisiittisesti.

Implisiittisesti kuulumisen politiikkaan sisältyy silti kamppailu Pohjoismaiden tunnustuksesta Viron kuulumiselle. Toisaalta myös Pohjoismaiden suunnalta on viestitty tarvetta päivittää viiden maan kokonaisuutta kehittämällä Itämeren alueelle sijoittuvia laajempia yhteisöjä.

Pohjoismaiden haastaminen – varsinkin päivitetyn Pohjolan tapauksessa – osoittaa, ettei kuulumisen politiikka ole yksisuuntainen sosialisaatioprosessi, vaan se muokkaa vähintään puheen tasolla myös yhteisöä, johon politiikalla tähdätään.

VTT Sigrid Kaasik-Krogerus toimii yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa.

Artikkelin alkuperäinen versio on julkaistu otsikolla ”Kuvitellut Pohjoismaat Viron presidenttien puheissa” Idäntutkimus-lehden numerossa 2 vuonna 2017, ja sille on myönnetty Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen seuran (VIETS) parhaan vuosina 2017–2018 lehdessä julkaistun artikkelin palkinto.

Julkaisu Kuulumisen politiikka: Pohjois­maat Viron presidenttien puheissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tämän tekstin otsikon pitäisi mahdollistaa monta tulkintatapaa. Ensilukemalta kyse näyttäisi olevan meidän herroistamme ja meidän häviäjistämme – siis yhdestä yhteisestä ”meistä”. Jos sivuutetaan kaikki erimielisyydet tai sosiaaliset epäsuhdat, tarkoitetaan viime kädessä yhtenäistä kansaa.

Olennaista on orgaaninen ja jakamaton kokonaisuus. Tästä seuraten sosiaalipoliittisia eriarvoisuuksia katsotaan ”luonnollisina” ja oletettuina lähtökohtina. Ne, jotka asettuvat tätä ”luonnonmukaista” asetelmaa vastaan, asettuvat itse kansaa vastaan. Pahantahtoiset kiusantekijät ja petolliset provokaattorit siis heikentävät yhteiskunnan harmoniaa.

Otsikko kätkee myös vaihtoehtoisen lukutavan, joka, toisin kuin ensimmäinen, korostaa herrojen ja häviäjien välistä konfliktia. Näin tulkittuna luokkaerot saavat viime kädessä hyvän ja pahan välisen taistelun kosmiset mittasuhteet, minkä myötä ei voida enää puhua yhtenäisestä kansasta. Näin näemme, että nämä tulkintatavat eivät ole harmoniassa demokratian ideaalin kanssa.

Luokkataistelun uudelleensynty

Historialliset kokemukset selittävät jossain määrin, miksi marxismin ympärillä käydyt keskustelut eivät osoita laantumisen merkkejä Virossa. Aika ajoin esiintyy opettavaisia ja mielenkiintoisia ilmaisuja, joissa vertaillaan esimerkiksi kommunismin ja natsismin rikoksia tai marxilaisuutta ja valistusta.

Yleinen syyte on ”kulttuurimarxismi”, jolla pyritään mantramaisesti leimaamaan vasemmistolaista vastapuolta. Todellisuudessa nykypäivän edistyneimmät marxilaiset ovat parjatun kulttuurimarxismin kaikkein kovimpia arvostelijoita.

On jopa mahdollista löytää kulttuurimarxismia lyömäaseenaan käyttävien retoriikasta samanlaisia piirteitä dogmaattisuudesta kuin mistä he vastustajiaan syyttävät. Luokkataistelun retoriikka on käännetty päälaelleen.

Nykyään uskotaan, että yhteiskuntajärjestyksessä, voimasuhteissa ja itsemääräämisoikeudessa on tapahtunut olennainen muutos, minkä vuoksi ratkaisevaksi tekijäksi luetaan liberaalien ja konservatiivien välinen konflikti. Tässä näkemyksessä on kyllä totuuden siemen, mutta murroksen sijaan voisi olla hedelmällisempää nähdä jatkuvuutta, siis klassisen konfliktin muuttumista ja uudelleenajattelua ajassa ja paikassa.

Jako oikeaan ja vasempaan ei ole kiveen hakattu historiaton, objektiivinen tai ideaali erottelu.

Jako oikeaan ja vasempaan ei ole kiveen hakattu historiaton, objektiivinen tai ideaali erottelu. Keskeinen kysymys on, miten ajatus vasemmistosta ja oikeistosta avautuu konkreettisesti historiallis-maantieteellisessä kontekstissa.

Kenties nykyaikainen työväenluokka koostuu satunnaisista työntekijöistä, osa-aikatyöntekijöistä, tilapäisistä työntekijöistä. Donald Trumpin menestys vuoden 2016 presidentinvaaleissa Yhdysvalloissa, brexit-kansanäänestys Britanniassa sekä Marine Le Penin menestys Ranskassa liitetään kaikki työväenluokan muutokseen. Yleisesti ottaen kyse on ihmisistä, jotka ovat häviäjiä (tai näkevät olevansa sellaisia) globalisoituvassa taloudessa ja sosiokulttuurisissa muutoksissa.

Viron tilanne

Virossa edellä mainittujen äänestäjien puolesta puhuu Viron konservatiivinen kansanpuolue EKRE. Vaikka EKREn näkemykset ovat joissakin kohdin, kuten valtiollisissa investoinneissa, samankaltaisia kuin sosialismissa, talouspoliittiset kysymykset eivät enää ole niin keskeisiä. Painopisteinä ovat lähinnä kansallinen kulttuuri ja identiteetti.

Luokkakonfliktin ytimessä ovat arvot. Puolustaessaan perinteisiä arvoja aina perheestä suvereeniin valtioon asti on EKRE onnistunut keräämään tukea maaseudun, köyhimpien ja vähiten etuoikeutettujen joukosta – toisin sanoen niiden joukosta, jotka olivat aiemmin muodostaneet potentiaalisen sosialistien äänestäjäkunnan. Sitä vastoin herrojen arvoja edustaa äänekkäimmin sosiaalidemokraattinen puolue SDE.

EKREn johtavat henkilöt, Mart ja Martin Helme, esiintyvät isänmaan patriootteina, todellisina nationalisteina sekä perinteisten arvojen puolustajina. Julkisessa keskustelussa vastustajat käyttävät heistä sellaisia nimityksiä kuin ”fasistit”, ”terroristit”, ”aivovaurioiset idiootit”, ”homofoobikot”, ”muukalaisvihaajat” ja niin edelleen.

Vastaavasti EKREn kannattajat kutsuvat ”herrasosialisteja”, jotka arvostavat eniten edistyksellisyyttä, suvaitsevaisuutta, avoimuutta, liberaalisuutta ja kansainvälistä yhteistyötä, muun muassa ”kotimaan pettureiksi”, ”tekopyhiksi”, ”internatseiksi”, ”estofoobikoiksi” ja ”kansallisiksi vihollisiksi”. Tulevaisuus on heidän mukaansa kuulemma konservatiivisten arvojen oma – sekä Virossa että Euroopassa.

EKREn ja SDE:n arvot on määritelty toistensa vastustamisen kautta.

Kansalliskonservatiivit ovat arvioineet uudelleen herraskansan universaalit humanistiset arvot: globalismi korvataan paikallisuudella, Euroopan yhteiset asiat kansallisilla, individualismi ”kollektiivisuudella”, liberaali demokratia suvereeniudella ja niin edelleen. Näin EKREn ja SDE:n arvot on määritelty toistensa vastustamisen kautta. Tästä syystä herrat ja häviäjät ovat erottamattomasti yhteydessä toisiinsa.

Kysymykset arvoista polarisoivat yhteiskuntaa väistämättä. Ilman ensimmäistä ei olisi toista. Loppujen lopuksi Helmet eivät ole mitään muuta kuin käänteisiä kulttuurimarxisteja. Arvokonflikti tulee voimakkaasti esille, kun on kyse demokratiasta.

Herrendemokratie ja illiberaalinen majoritaarinen demokratia

Herrendemokratie kohtaa useita ristiriitoja. Mitä enemmän herrat haluavat edustaa yleisiä ja progressiivisia arvoja, sitä vahvempi vaikutelma syntyy, että tosiasiassa suojellaan vähemmistön etuja ja arvoja.

Kyseessä on vähemmistö, joka jatkuvasti muistuttaa uudelleenitsenäistyneen Viron korkeista sijoituksista kaikentyyppisissä arvioinneissa sekä läheisestä yhdentymisestä länsimaisiin instituutioihin. Viro siis etenee vakaasti oikeaan suuntaan.

Samalla unohdetaan, että menestys ei ole automaattisesti johtanut laajempaan yhteiskunnalliseen solidaarisuuteen. Monien silmissä herrojen, varsinkin rikkaiden, on helppo pitää kaunopuheita ja moraaliluentoja humanismista sekä jaloista arvoista. Tietämättömille junteille halutaan opettaa arvoja ja oikeaa elämäntapaa.

Monien silmissä herrojen, varsinkin rikkaiden, on helppo pitää kaunopuheita ja moraaliluentoja humanismista sekä jaloista arvoista.

Tällainen moralisoiva asenne antaa vaikutelman, että tavallista kansaa pidetään vaarallisena ja arvaamattomana rahvaana. Siksi valtion hallitsemisen raskas taakka on jätettävä ”asiantuntijoiden” tehtäväksi. Ja edelleen samat liberaalit laulavat kauniita ylistyslauluja vapaudelle ilman, että voivat tarjota vakavasti otettavia vaihtoehtoja.

Kysy keneltä hyvänsä ja saat vanhan hyvän tarinan ”valtion budjettitasapainosta”, ”kilpailukyvystä”, ”säästöistä” ja niin edelleen. Äänestäjille on jäänyt sellainen käsitys, että valinnanvapautta ei varsinaisesti ole olemassa. Perustavaa laatua olevat muutokset eivät myöskään ole mahdollisia ja ajateltavissa. Liberaalien vapauksien nimissä myydään innokkaasti holhoavaa huolenpitoa esimerkiksi alkoholipolitiikkana.

Myös ekreläiset ovat retoriikassaan kiihkeitä demokraatteja. Kansanäänestys, kansalaisaloitteet ja suorat presidentinvaalit ovat niitä ihmelääkkeitä, joiden pitäisi auttaa ”oligarkkista” järjestelmää demokratisoitumaan ja välttämään poliittisen eliitin vieraantumista kansasta.

Liberaalin demokratian perusperiaatteita kritisoidaan säälimättä, kun taas suoran demokratian hyveitä sekä mahdollisuuksia kehutaan innolla. Ihmisten pitäisi ottaa valta takaisin korruptoituneelta eliitiltä.

Samalla uskotaan, että juuri EKREllä on erityinen side kansaan, sen ”todellisiin” toiveisiin ja ihanteisiin. Hädän hetkellä auttavan kätensä ojentaa Ühiskonnauuringute Instituut, Yhteiskuntatutkimuksen instituutti, joka korjaa faktisella tarkkuudella kansan näkemyksiä, kuten sukupuolineutraalin avioliiton kysymyksessä. Ennen kaikkea halutaan olla todellinen äänitorvi kansan mielipiteelle ja tahdolle.

Parlamentin ekreläisen puhemiehen Henn Põlluaasan sanoin SDE:n ja EKREn välisessä konfliktissa ei ole näin kyse vain kahden puolueen välisestä vastakkainasettelusta vaan koko kansan ja radikalisoituneen ”estofobisen” vähemmistön välillä. Tällä tavalla ymmärrettynä kansa ei ole mitään muuta kuin pelkkä enemmistö, jonka keskuudesta valitaan pois sopimattomat, ”moraalisesti rappeutuneet” elementit.

Käänteiselle kulttuurimarxilaisuudelle onkin tyypillistä oikeistolainen uusbolsevistinen dogmaattinen puhtaus – kuten bolsevisteilla aikanaan. Kuten tässäkin osoitetaan, sanoja voidaan näppärästi kääntää ympäri, ja tällä ajattelulla ja retoriikalla on oma kiistämätön viehätyksensä.

Toisin kuin herrat, Helmet esiintyvät vilpittöminä toimijoina. Sananvapautta ja muita vapauksia uhkaavat kuulemma pikemmin liberaalit kosmopoliitit, jotka haluavat panna toimeen sellaisen diktatuurin, joka tukahduttaisi ”oikeat” arvot.

Tämän päivän luokkakamppailussa on oleellista se, mitä joku on juuri yltiöpäisesti julistamassa ja ylistämässä. Arvokonflikti periaatteessa sulkee pois kansan, ettei se olisi yhteinen ”me”. Häviäjien ja herrojen dualistinen taistelu jakaa yhteiskunnan suvaitsevaisiksi ja vihamielisiksi.

Vähemmistö ja enemmistö toisistaan erotettuina eivät millään muotoa muodosta koko kansaa.

Siksi on olemassa vaara, että se julkinen tila, jossa vaihtoehtoiset visiot voisivat käynnistää poliittisen vastakkainasettelun, katoaa. Demokratia degeneroituu kepiksi, jolla voi hylkiä ja uhkailla poliittisia vihollisia. Demokratia, mikäli se ymmärretään kirjaimellisesti kansan valtana, ei tarkoita vähemmistön eikä enemmistön valtaa.

Vähemmistö ja enemmistö toisistaan erotettuina eivät millään muotoa muodosta koko kansaa. Herrendemokratien progressiivinen eli vähemmistöjä arvottava kuva perustuu hienovaraisiin piilotettuihin yksinoikeuksiin, ja EKREn enemmistöpohjainen ”kansandemokratia” perustuu vahvaan yksinoikeuteen. Ensimmäisen juhlapuheiden takaa paljastuu demokratiavihamielisyys, kun taas toisen suoraan demokratiaan liitettyjen ideaalien takaa näyttäytyy enemmistön tyrannia.

Olet itse syypää, häviäjä!

”Jokainen on oman onnensa seppä”, toteaa vanha sananlasku. Vapaat markkinat ovat neutraali mekanismi, joka selvittää parhaat, kunnianhimoisimmat ja älykkäimmät sekä typerät, laiskat ja lahjattomat. Markkinoiden logiikka palkitsee kunnollisia ja rankaisee kunnottomia.

Tämä tarkoittaa lisäksi sitä, että kaikkien pitää epäonnistuessaan syyttää ensisijassa itseään. Sellainen vapaa markkinatalous, joka toimii sovittujen sääntöjen mukaisesti ja ilman ulkopuolista interventiota, on siis näin ollen perusedellytys oikeudenmukaiselle yhteiskunnalliselle järjestykselle. Yksilöiden vapaudet, oikeudet ja demokraattiset arvot kukoistaisivat ikään kuin itsestään tällaisissa olosuhteissa.

Reformipuolueen markkinauudistaja Jürgen Ligi kommentoi kuvaavasti asianlaidan luonnollisuutta seuraavasti:

”Ammatillinen segregaatio on tosiasia. Se alkaa jo ammatinvalinnasta. Miehet ja naiset ovat erilaisia, naiset ovat vähemmän riskialttiita ja tekevät erilaisia ​​valintoja. Naiset ovat myös varovaisempia urakehityksessä. Sieltä nämä asiat alkavat ja sillä on myös positiivinen puoli.”

Palkkaerot johtuvat siis sukupuolten vapaista valinnoista ja eri käyttäytymismalleista. Markkinaosapuolten vapaat valinnat aiheuttavat väistämättä eriarvoisuutta. Kyseessä on valinnanvapauden myönteinen ja eteenpäin vievä sivuvaikutus.

Annetaan ymmärtää, että epämääräisten sosiaalisten oikeuksien nimissä tai jostain muusta pakottavasta syystä ei ole asianmukaista puuttua työmarkkinoiden ja markkinatalouden toimintaan. Kaikki, jotka jostain syystä ovat rakenteellisesti epätasa-arvoisessa asemassa, ovat herrojen mukaan itse syyllisiä omiin ongelmiinsa. Häviäjien täytyy katsoa peiliin.

Kaikki, jotka jostain syystä ovat rakenteellisesti epätasa-arvoisessa asemassa, ovat herrojen mukaan itse syyllisiä omiin ongelmiinsa. Häviäjien täytyy katsoa peiliin.

Ei tietenkään voi kieltää, etteikö henkilökohtaisilla valinnoilla olisi tärkeä rooli työssä ja elämässä yleensä. Toisaalta samalla kukaan ei voi edes halutessaankaan olla vastuussa niistä ongelmista, jotka johtuvat sosiokulttuurisista ennakkoluuloista, kansainvälisen kauppajärjestelmän epätasapainosta, rahoitusmarkkinoiden irrationaalisesta käyttäytymisestä, kiinteistömarkkinoiden kuplista ja niin edelleen.

Herrojen on vaikea hyväksyä tämä toteamus. Heidän mukaansa tasa-arvoisen kohtelun, sosiaalisesti tasapainoisen kehityksen ja yhteiskunnan solidaarisuuden varmistamiseksi toteutettavat toimenpiteet haittaisivat a priori vapaata markkinataloutta ja loukkaisivat yksilöiden vapautta tehdä päätöksiä.

Tilannetta pahentaa se tosiasia, että yhtäläisten oikeuksien puolesta taistellaan usein sorron ja vähemmistöjen retoriikan avulla. Yleistäen voi todeta, että valtavirtapuolueet ovat eri tavoin onnistuneet integroimaan taloudellisen liberalismin ja kulttuurisen konservatismin keskenään.

Toisin kuin klassisten liberaalien mielestä, vapaat markkinat eivät ole mikään luonnollinen ja objektiivinen, itsestään syntyvä ilmiö. Ne eivät synny spontaanisti tyhjästä jonakin päivänä. Vapaan markkinatalouden moitteettoman toiminnan varmistamiseksi on täytettävä sosiaalipoliittisesti oikeudelliset edellytykset, saatettava voimaan yhdenmukaiset määräykset ja niin edelleen. Lyhyen muistin omaavat herrat haluaisivat unohtaa tämän tosiasian.

Markkinat uhkapelinä

Nokkelimmat ovat samaa mieltä ja lisäävät, että siellä missä markkinamekanismit toimivat ”muodostuu heti hierarkia, koska jokainen peli on luonteeltaan sekä yhteistyötä että kilpailua”.  Tällä tavoin markkina-analyytikko Hardo Pajula vertaa markkinataloutta peliin, jossa ei rikota sovittuja sääntöjä.

Pelaajat kilpailevat keskenään voitosta oikeudenmukaisin ehdoin. Reilu peli antaa oikeudenmukaisen tuloksen. Kuitenkin myös eriarvoisuus on jokaisen pelin luonnollinen osa – kaikki pelaajat eivät vain voi olla voittajia. Häviäjiä on väistämättä aina paljon enemmän.

Kaikki pelaajat eivät voi olla voittajia.

Pelissä ei myöskään olisi jännitystä, jos sen lopussa ei selviäisi voittajaa. Pajula katsoo, että vapaa markkinatalous toimii samalla tavalla: jotkut tulevat rikkaiksi Facebookin perustaja Mark Zuckerbergin tavoin, kun taas monien on pakko ottaa vastaan asiakaspalvelijan paikka McDonald’sissa.

Pajulan analogia kertoo todellisuudessa paljon enemmän vapaista markkinoista. Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että pelaajan menestys riippuu osallistujien tietämyksestä, taidoista, kokemuksesta, sopeutumiskyvystä ja kunnianhimosta. Samalla on kuitenkin turha kieltää, että sama – tai suurempi – painoarvo on onnella.

Peli, jonka lopputulos ei ole ennakoitavissa, on uhkapeliä. Ratkaisevaa on pikemmin onnen ja monien sattumien osuminen oikeaan aikaan.

Jos markkinatalous todella toimisi meritokraattisilla perusteilla, kuten jotkut herroista unelmoivat, vapaa markkinatalous joutuisi konkurssiin nopeasti. Uhkapeleissä, kuten myös taloudessa, kukaan ei voi olla voittaja pelkästään lahjakkuuden ja kunnianhimon vuoksi.

Jotta vapaa markkinatalous ylipäätään toimisi, pitää jatkuvasti keskustella siitä, millaiset säännöt ovat reilut ja poikkeuksetta suurentaisivat kaikkien yhteistä hyvää ja hyvinvointia. Juuri siksi on tärkeää, että kaikki osallistujat pitäisivät pelisääntöjä reiluina, yhtenäisinä ja oikeudenmukaisina – niin että jokaiselle olisi taattu yhtäläinen mahdollisuus voittaa.

On tarve poliittisesti kiistellä siitä, millaiset säännöt ovat oikeudenmukaisia ​​ja lisäävät yhteistä etua.

Näin varmistetaan, että kaikki pelaajat ottaisivat riskejä ja pelaisivat mielellään mukana. Sen sijaan, että keskimääräinen taloustieteilijä hyväksyy tämän tosiasian, hän melankolisesti lukee sunnuntaisin lehtien palstoilta saarnaa, jossa varoitetaan pahantahtoisista ja kateellisista marxisteista. Tämän vuoksi on tarve poliittisesti kiistellä siitä, millaiset säännöt ovat oikeudenmukaisia ​​ja lisäävät yhteistä etua.

Epäoikeudenmukaisuutta pyritään puhtaasti ideologisista syistä luonnollistamaan tekemällä hierarkiasta Pajulan mukaan ”ihmiselon fundamentalistinen ja fenomenologinen todellisuus”. Epätasa-arvo olisi siis luonnollinen ja väistämätön oletus.

Herrat, häviäjät ja demokratia

Puheet sorrosta ja oikeudenmukaisuudesta julkisessa keskustelussa lyövät silmille joka käänteessä.

Nykyään teatteriesityksistä ei kuulemma voi enää nauttia ilman, että niihin olisi peitetty jonkinlainen poliittinen sanoma. Lehdistössä ikään kuin virtaa kontrollin alta vapaaksi päässyt vasemmistoliberaali propaganda ja kirjallisuuden puhtaasti esteettisen nautinnon pilaavat ideologiset kallistumat. Lisäksi yliopistojen niin sanotut uusmarxistiset filosofit turmelevat nuorison ja loukkaavat akateemista totuuden ideaalia.

Koetaan, että päälle tunkeutuva vasemmistoliberaali ideologia rikkoo sen kauniin ja miellyttävän elämän, joka on sisustettu ”hyvällä kulttuurilla” ja josta voisi nauttia byrokratian koneiston ulkopuolella.

Johtavat ja poliittisesti korrektit herrat ovat huolissaan siitä, että näin alistutaan pimeyden valtaan, hajotetaan Viron menestysmalli ja taannutaan yhdeksi epäonnistuneeksi Itä-Euroopan maaksi. Pelätään, että kallisarvoinen aika valuu hukkaan; että jäädään valon nopeudella kiitävän edistysjunan kyydistä; että hävitään kilpailukyvyssä tai korkea sija jollakin listalla.

Tarina haluaa saada meidät vakuuttumaan siitä, että herrojen ja häviäjien välillä ei todellisuudessa olisi mitään konfliktia.

Tällainen tarina haluaa saada meidät vakuuttumaan siitä, että herrojen ja häviäjien välillä ei todellisuudessa olisi mitään konfliktia. Rahvas yllyttää pahantahtoisia kiusankappaleita ja provokaattoreita, joilla on epäilyttävät motiivit ja jotka haluavat hyödyntää tilannetta saadakseen valtaa.

Asioiden ”luonnollisen” järjestyksen tulisi säilyä. Paatosmaisesti ja ajoittain sentimentaalisesti puhutaan sosiaalisesta yhteenkuuluvuudesta ja yhdestä jakamattomasta kansasta. Herrojen mielestä he ovat löytäneet ainoan oikean kaavan, jossa taloudellinen (uus-)liberalismi ja arvokonservatismi täydentävät toisiaan.

Myös SDE:n ja käänteisten kulttuurimarxistien luokkataistelu laantuu loppujen lopuksi samanlaiseen konsensukseen. Huolimatta massiivisesta ja paikoin mauttomasta kritiikistä, EKRE tukee jatkuvasti vanhaa kertomusta ”ohuesta valtiosta”, ”byrokratian vähentämisestä” ja niin edelleen.

Alfaurokset osoittautuvat kuitenkin suden nahoissa esiintyviksi lampaiksi, jotka sisällöllisesti yrittävät myydä kansalle yhtä ja samaa ideologiaa kuin herrat. Globalisoitunut eliitti yksinkertaisesti korvataan kansallistetulla vastaavalla ja universaalit arvot partikulaarisilla.

Tämän kaavan mukaan kaikki voidaan muuttaa niin, että periaatteessa kaikki pysyisi samanlaisena ikuisesti. Siten konformismi ja hyperkritisismi sulautuisivat yhteen. Helme-kaksikon ”uusbolsevismi” osoittaa hallitsevan liberaalin konservatismin rujommat ja kovemmat kasvot.

Aivan kuten luokkakamppailun kaksinapaisuus nakertaa demokratiaa, sitä nakertaa myös se, kun poliittinen konflikti pyritään delegitimoimaan ja tukahduttamaan.

Aivan kuten luokkakamppailun kaksinapaisuus nakertaa demokratiaa, sitä nakertaa myös se, kun poliittinen konflikti pyritään delegitimoimaan ja tukahduttamaan. Niinpä meidän täytyy sietää snobimaisia herroja, jotka yrittävät taannuttaa valtionhallinnan teknokraattiseksi paperinpyörittelyksi, sekä mielettömän sinnikkäitä häviäjiä, joiden rationaalisen päätösvallan on lamauttanut kaikkivoipa vasemmistoliberalismin haamu.

Sen sijaan, että tuettaisiin yhtä pahaa toisen hyväksi, pitäisi uskaltaa luopua meritokraattisista, teknokraattisista, moraalisista ja sentimentaalisista ajatusmalleista. Tällä tavoin voisi olla mahdollista käynnistää sellainen poliittinen debatti, jonka myötä voisi demokraattiseen tapaan selvitä – kaikkien suureksi yllätykseksi – mitä yksi kansa saa ja voi olla.

Virosta suomeen kääntänyt Kenneth Partti.

Janar Mihkelsaar on Koneen Säätiön apurahatutkija Jyväskylän yliopistossa.

Julkaisu Meidän herramme ja meidän häviäjämme ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viro sijaitsee Itämereltä Mustanmeren alueelle ulottuvalla puskurivaltioiden vyöhykkeellä, joka rajoittuu idässä Venäjään ja lännessä Saksaan. Venäjä ja Saksa ovat historiallisesti olleet ratkaisevassa asemassa alueen kehityksessä ja kohtalonkysymyksissä. Turvallisuuskysymykset, taloudelliset edut ja kulttuuriset vaikutukset törmäävät ja risteävät alueella.

Idässä Venäjä määrittelee itsensä ”suvereeniksi demokratiaksi”, joka asettaa riippumattomuuden yksilöiden oikeuksien ja vapauksien edelle. Itsemääräämisoikeus menee demokratian edelle. Tällä tavoin yhteiskunta on alistettu autoritaariselle johtamiselle ylhäältä alaspäin.

Saksa taas edustaa vapaata demokratiaa, jonka ihanteet ovat rajoittaa ja jakaa itsemääräämisoikeutta, arvostaa kansalaisyhteiskuntaa, kunnioittaa ihmisoikeuksia, taata oikeuslaitoksen riippumattomuus politiikasta, suojella vähemmistöjä ja niin edelleen.

Samoja teräviä kontrasteja voidaan havaita talouden alalla. Vladimir Putinin Venäjää on kuvattu kleptokratiaksi, jossa oligarkia hallitsee taloutta ja valtion laitoksia henkilökohtaista rikastumista silmällä pitäen. Se korostaa talouden riippuvuutta luonnon- ja mineraalivarojen viennistä ja niiden hintojen epävakautta maailmanmarkkinoilla.

Euroopan sydämessä puolestaan avautuu toisenlainen kuva. Dynaamista ja innovatiivista Saksaa vie eteenpäin yrittäjyyden ja vapauksien edistäminen, ja maassa vältetään vapaiden markkinoiden toimintaan puuttumista. Venäjän taloudellinen kilpailukyvyttömyys on vastakkain Saksan taloudellisen supervallan kanssa.

Kansainvälisellä areenalla silmään pistää Venäjän halu luoda itsestään huomattava suurvalta toisten vastaavien joukkoon. Tätä kunnianhimoa vahvistaa kansainvälisen tilanteen huomioiva armeija. Sitä vastoin Saksassa maanpuolustuksella ei ole niin merkittävää strategista painoa siihen kohdistuneiden merkittävien leikkausten vuoksi.

Ei voi kuitenkaan väittää, että Saksa olisi merkityksetön maa. Sen sijaan on parempi suojata ja edistää omia etujaan hiljaisuudessa, kulissien takana, ja korostaa niin sanottuja yhteisiä arvoja. Siksi Saksa kieltää kaikissa mahdollisissa tilanteissa avoimesti sen, mitä se on, kun taas Venäjä näkee paljon vaivaa pyrkiessään olemaan sitä, mitä se ei ole.

Kulttuurisesta näkökulmasta Venäjä suojelee maansa konservatiivisia arvoja, kuten perinteisiä perhearvoja, jakamatonta suvereniteettia, isänmaallisuutta, kansallisuutta ja kristillistä perintöä. Näin se on vastakkain länsimaisten ​​liberaalien arvojen kanssa, joihin kuuluvat avoimuus, suvaitsevaisuus sekä yksilöiden oikeudet ja vapaudet.

Kansainvälisellä areenalla Saksa edustaa pehmeitä arvoja ja Venäjä puhdasta voimaa. Kontrasti näkyy erityisen terävänä maiden suhtautumisessa menneisyyteen. Siinä missä historianjälkeinen Saksa haluaa voittaa menneisyyden ristiriidat naapureiden kanssa ja etsii rauhanomaisesti sovintoa, ei Venäjän mielestä ”historian loppua” ole näköpiirissä missään.

Uhka rauhalle ei kuitenkaan johdu Venäjän ja Saksan voimasta, vaan molempien heikkoudesta. Rahoitus-, turvallisuus- ja niin kutsuttu maahanmuuttokriisi on kyseenalaistanut Saksan talousimperiumin yhden pääpilarin – Euroopan unionin yhteiset sisämarkkinat eli tavaroiden ja palveluiden vapaan liikkuvuuden.

Rakenteellisten ongelmien vuoksi euroalueen tulevaisuus on synkkä. Yhtään parempi ei ole Venäjän asema ja maine sen naapurimaissa. Tämä näkyy erityisesti Ukrainassa.

Siksi molemmat maat pyrkivät suojelemaan status quo -tilannetta kaikin keinoin. Niinpä näemme silmiemme edessä kunnianhimojen ja kykyjen välissä ammottavan kuilun eli voiman voimattomuuden ja toisella puolella arvojen arvottomuuden – kuilun sosiaalidarvinistisen reaalipolitiikan ja jalojen ihanteiden välillä. Kun ensimmäisen raakuus loppuu usein narrimaisesti, toisen narrimaisuuden takaa paistaa raakuus.

Edessämme aukeaa pyrkimys muokata ulkopolitiikkaa voimien ja arvojen jännitealueella. Jotta edellä mainitussa voi onnistua, pitää välttää yhtäältä raa’an voiman ihailijoita ja toisaalta arvojen kunnioittajia. Seuraavassa käsittelen kumpaakin suuntausta lähemmin.

Geopoliittinen fantasmagoria

Tallinnan yliopiston emeritusprofessori Rein Müllersonin vakuuttelut ja julkiset lausunnot eivät millään tavoin edusta Viron ulkopolitiikan valtavirtaa, mutta siitä huolimatta hänen näkemyksiään ei voida sivuuttaa. Hänen kirjoituksensa ovat argumentoituja, systemaattisia ja provokatiivisia. Tässä keskityn teokseen Uue maailmakorra koidik, ”Uuden maailmanjärjestyksen aamunkoite”, joka on julkaistu myös englanniksi.

Jotta kansainvälisen oikeuden tilanne 2000-luvulla valkenisi, pitää Müllersonin mukaan nähdä ideologioiden varjossa vallitsevat geopoliittiset intressit ja ristiriidat. Esimerkiksi Yhdysvaltojen ja Venäjän geopoliittisuus ”vastaa myös kahta ideologista näkemystä: universaalisuus ja yhdenmukaisuus verrattuna moninapaisuuteen ja suvereeniuteen”.

Müllerson uskoo, että ”kaikki palautuu viime kädessä geopolitiikkaan” tai että se on ”ainakin taustalla”.

Vaikka kansainvälinen oikeus ja ulkopolitiikka tunnustavat vaihtoehtoisten lähestymistapojen tarpeen, Müllerson uskoo kuitenkin, että ”kaikki palautuu viime kädessä geopolitiikkaan” tai että se on ”ainakin taustalla”. Kansainvälinen oikeus on geopolitiikan toissijainen ylärakenne.

Kirja tarjoaa meille yleisen lintuperspektiivin, josta katsottuna maiden diplomaattiset suhteet kansainvälisellä areenalla näyttävät olevan itsenäisten molekyylien vuorovaikutusta arvotyhjiössä. Vaikka Müllerson väittää, ettei hänellä ole omaa ”suosikkimolekyylia”, voimien vuorovaikutuksessa ovat pääosassa raavaat ja kaikkein suvereenimmat molekyylit.

Loput ovat ”liittolaisia ​​ja perässähiihtäjiä”. Vahvemmat molekyylit pyrkivät jatkuvasti lisäämään vaikutusvaltaansa joko alueiden liittämisen tai siirtämisen kautta.

Edellä kuvailtuun lähtöoletukseen perustuen halutaan sivuuttaa puolueettoman tutkijan asema, josta voi isällisesti kehottaa osapuolia neuvottelemaan, noudattamaan tervettä järkeä, ymmärtämään tilanteen realistisesti ja neutralisoimaan häiriötekijät. Professori selittää yleisölle, miten asiat ympäri maailmaa ovat, ja vaatii väistämättömyyden hyväksymistä.

Eri tavalla käyttäytyminen on järjenvastaista, vaarallista ja synnyttää väkivaltaa. Soraäänien ilmetessä saavutetaan nopeasti tilanne, johon liittyy tavalla tai toisella sodan uhka ja ydinaseilla pelottelu.

Hyvä esimerkki on vuoden 2014 Ukrainan vallankumous, jota tulkitaan kylmän sodan jatkona eli pyrkimyksenä irrottaa Ukraina Venäjän kyljestä ja integroida se länteen. Tällä tavalla kuulemma siirretään vihamielisiä Naton tukikohtia itään, lähemmäksi Venäjän rajaa.

Ukraina kuvataan sekoituksena esimodernia ja modernia maata, joka haluaa yhtäkkiä hypätä postmoderniin. Teoksessa ironisesti lisätään, että Eurooppa-myönteisten ukrainalaisten arvot kuten ”muukalaisviha, suvaitsemattomuus ja valmius käyttää väkivaltaa” eivät ole lainkaan harmoniassa nykyaikaisten eurooppalaisten arvojen kuten vapauden, moniarvoisuuden ja suvaitsevaisuuden kanssa.

Kun otetaan huomioon Ukrainan maantieteellinen sijainti, Venäjällä olisi näin ollen turvallisuussyistä oikeus puuttua tilanteeseen etujensa suojelemiseksi. Voi yleistää, että se mikä häiritsee oikeusoppinutta, ei paradoksaalisesti ole kansainvälisen oikeuden normatiivisuus vaan pikemminkin vahvemman oikeus.

Erityisen kiihkeästi teoksessa tuetaan Venäjän ”luonnollista” oikeutta vaikutuspiireihinsä. Kansainvälisen yhteisön tulisi tunnustaa tämä luonnollinen oikeus kuin taloudellisena, kulttuurisena, historiallisena ja maantieteellisenä väistämättömyytenä.

Sitä ei Müllersonin harmiksi ole tähän mennessä tapahtunut. Tällaisen ​irrationaalisen ja ylimielisen politiikan juuret ulottuvat kylmän sodan loppuun, jolloin päästettiin käsistä suuri mahdollisuus perustaa uusi maailmanjärjestys, luultavasti 1800-luvun suurvaltojen konsertin kaltainen järjestelmä.

Näin ei käynyt, koska Nato ei hajonnut Varsovan sopimuksen tapaan. Tapahtuikin päinvastoin ja Nato laajeni Itä-Euroopan maihin.

Kirjassa pistää silmään Müllersonin mestarillinen taito tulkita kaikkea geopoliittisissa sävyissä. Näin ei jää mitään sijaa yleisille oikeuksille, vapauksille tai edes demokratialle.

A priori sulkee pois mahdollisuuden, että demokratia voi olla muutakin kuin pelkkä manipuloiva väline poliittisten ja taloudellisten etujen palveluksessa. Vaikka suvereeniudesta puhutaan moninapaisen maailman perustavanlaatuisena periaatteena, otetaan tämä itsemääräämisoikeus ukrainalaisilta pois.

Opetuksen ydin on selkeä: geopoliittiset huomiot ovat aina etusijalla, yksityiskohdat ovat kiusallisia ja merkityksettömiä.

Tämän perusteeksi esitetään vainoharhaisia väitteitä kansan huijaamisesta aina russofobiaan asti. Sopivassa kohdassa päästään ympyrän kautta takaisin Yhdysvaltoihin, joka kuulemma johtaa orkesteria kulissien takana. Opetuksen ydin on selkeä: geopoliittiset huomiot ovat aina etusijalla, yksityiskohdat ovat kiusallisia ja merkityksettömiä.

Tällaisessa mustavalkoisessa maailmassa arvot eivät ole itsenäisiä. Voima määrittää viimeisenä keinona kaikkien arvojen todellisen arvon ja arvottomuuden.

Millään keinolla ei pääse irti siitä, että näin nähdään itsepäisesti vain sitä, mitä halutaan nähdä, ja etsitään jokaisen kiven alta vain sitä, mitä halutaan löytää. Geopolitiikka ei kuvaa maailmaa sellaisenaan, vaan pikemmin sitä miten sen pitäisi olla.

Tämän vuoksi Müllerson tasapainoilee jatkuvasti nerouden ja raa’an narriuden rajamailla. Ymmärtämättä arvojen roolia kansainvälisissä suhteissa Müllerson ei kykene itsekriittisesti käsittelemään omia arvopohjaisia uskomiaan ja ennakkoluulojaan. Lukijan pitää tyytyä mitäänsanomattomaan lausuntoon, että hän on kosmopoliitti ja valkoinen heteromies.

Müllerson väittäisi vastaan, että Yhdysvaltojen valtaa eivät ohjaa arvot, vaan toinen voima, tarkemmin sanoen vallan tasapaino. Erityisiä toiveita asetetaan moninapaisen maailmanjärjestyksen synnylle, jonka yhdeksi indikaattoriksi lasketaan Venäjän paluu maailmanpolitiikkaan.

Valitettavasti kirja ei pysty tyydyttävällä tavalla perustelemaan tätä oletusta vasta-argumenteilla. Ehkä on oikeutettua puhua moninapaisuudesta taloudessa, mutta toinen asia on siirtää se automaattisesti muille aloille, erityisesti turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan.

Ja jotain aivan muuta on puhua Venäjästä yhtenä mahdollisena valtakeskuksena. Sen sijaan tämä voidaan nähdä itsensä ylentämisenä, pikkuveljen haluna olla vertainen isoveljen kanssa – tai ainakin antaa asioiden näyttää julkisuudessa näin.

Tosiasiassa voimme nähdä Venäjän ulkopolitiikassa kunnianhimojen ja todellisten kykyjen välisen kuilun. Raivokkaat yritykset tämän kuilun ylittämiseksi näyttävät oireellisesti naurettavilta.

Luettuani Müllersonin teoksen en päässyt mitenkään irti siitä vaikutelmasta, että tällainen objektiivisuuden verhoon puettu käsittely johtaa takaisin ideologiaan, todellisuutta vääristävään voimaideologiaan.

Ongelmana ei ole se, että kirjailija tulisieluisesti suosii maailman moninapaisuutta eli Venäjän näkemystä maailmasta, ja siksi kritisoi Yhdysvaltain hallitsemaa maailmanpolitiikkaa. Pikemmin kyse on siitä, että geopolitiikalla – riippumatta sen konkreettisesta tulkinnasta – on taipumus muuttua asiaksi itsessään, ideologiseksi fantasmagoriaksi. Tämän tapahtumista Müllersonin kirja kuvaa ehkä parhaiten.

Arvojen fantasmagoria

Viron ulko- ja turvallisuuspolitiikan periaate viittaa johdonmukaisesti arvoihin. Nämä arvot ovat Euroopan unionin ja Naton institutionaalisten puitteiden tarjoamia vapaita arvoja.

Vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen länsimainen arvokonsensus on murentunut joka puolelta. Euroopassa euroskeptikot ja äärioikeistolaiset nostavat päätään. Monet haluavat soittaa kuolinkelloja Yhdysvaltojen johtamalle liberaalille maailmanjärjestykselle.

Haasteiden edessä yritetään palata juurille, usein valistusaikaan, josta etsitään perusteita liberaalin demokratian universaalille rationaalisuudelle. On hämmästyttävää, kuinka nopeasti nämä perusteet löytyvät tällaisissa selvityksissä.

Vallitsevan poliittisen luokan rationaalisuutta ja asiantuntemusta pidetään ilmiselvänä. Vastustajien taas ajatellaan edustavan ihmisluonnon pimeää puolta – kaikkialla päätään nostavat irrationaaliset ja alhaiset vaistot.

Heidät kuvataan ääripään nationalisteiksi ja luusereiksi. Perustavana virheenä esitetään, että äänestäjille ei ole riittävän hyvin kuvattu ainoita oikeita ja hyviä asetelmia, joiden avulla siirretään universaalia rationaalisuutta kansalle.

Haasteiden edessä yritetään palata juurille, usein valistusaikaan, josta etsitään perusteita liberaalin demokratian universaalille rationaalisuudelle.

Ja loppujen lopuksi, kuten virolainen diplomaatti ja poliitikko Jüri Luik kirjoittaa, ”vaaleissa voittavat poliitikot, joiden ideat eivät ole rationaalisia”. Populismi voittaa järjen.

Tämä ajattelutapa antaa hyvän kuvan Viron hallitsevan eliitin omakuvasta. Samalla on syytä kysyä, eivätkö arvojen tulisieluiset puolustajat ole juuri niitä, jotka paradoksaalisesti antavat vauhtia Euroopan unionin hajoamiselle.

Vastaus kysymykseen kannattaa aloittaa entisestä pääministeristä Siim Kallaksesta, joka täydellisesti edustaa vallitsevaa rationaalisuutta. Hänen vuoden 2008 talouskriisistä motivaationsa saanut artikkeli ”Turumajandus – tulevik või minevik?” (”Markkinatalous – tulevaisuus vai menneisyys?) on varsin kuvaava.

Artikkelin pääviesti on yksinkertainen: kriisin ratkaisemiseksi on tuettava markkinataloutta. Tärkeintä on kuitenkin ”markkinatalous, jonka pitää viedä talouden kriisin jälkeiselle uudelle tasolle”.

Markkinoiden pitää ikään kuin spontaanisti tulla toimeen sisäisten ristiriitojensa kanssa, potea sisäiset tautinsa raskaamman tai kevyemmän kautta, parantua ja vahvistua siten entistä vahvemmaksi. Tämän lisäksi edellytetään, että liiketoiminnalle avattaisiin tähän asti valtion hoitamia aloja, kuten koulutus ja terveydenhoito.

Yritysten välinen kilpailu olisi se, joka tuottaisi parhaan hintalaatusuhteen ja toisi esille parhaan palveluntarjoajan. Elinvoimainen talous on kilpailukykyinen talous.

Ei ole syytä keskustella Kallaksen näkemysten eduista ja haitoista. Viron talouspolitiikan valintoja on tarkasteltava Euroopan tasolla.

Kallaksen ajattelun oikeellisuutta näyttäisi vahvistavan Saksa, jossa noudatetaan tällaista logiikkaa. 2000-luvun alussa liittokansleri Gerhard Schröder uudisti työmarkkinat työttömyyden vähentämiseksi. Tätä varten työntekijöiden sosiaaliturvaa vähennettiin ja se pakotti työttömät palaamaan töihin mahdollisimman pian.

Hartz IV -reformin myötä onnistuttiin vähentämään inflaatiota ja muuttamaan työnantajien ja työntekijöiden välinen suhde. Saksan talouden kilpailukyky kasvoi merkittävästi muuhun Eurooppaan ja maailmaan verrattuna.

Tulosta vahvistaa edelleen yhteisvaluutta euro. Saksa vie ulkomaille yli 40 prosenttia koko tuotannostaan. Ulkomaankaupan ylijäämä on kasvanut nopeassa tahdissa ja ulottuu lähivuosina noin 300 miljardiin euroon vuodessa.

Sosiaalipoliittinen todellisuus ei ole niin kaunis kuin tilastot osoittavat. Talouspolitiikan kääntöpuolena on kasvava eriarvoisuus, pienenevä keskiluokka, pysähtynyt ansiotaso, investointien väheneminen ja niin edelleen.

Tällaisella ajattelulla on erityisen kielteisiä seurauksia koko Euroopalle. Etelä-Euroopassa tämä tarkoittaa muun muassa työttömien määrän kasvua, ulkomaankaupan alijäämää, velkataakka ja niin edelleen. Saksa on onnistuneesti viljellyt beggar-thy-neighbor-politiikkaa.

Pystymättä ymmärtämään menestyksensä taloudellisia ja sosiaalisia lähtökohtia saksalaiset poliitikot korostavat kuin yhdestä suusta taloudellisen mallinsa olevan etulyöntiasemassa. Mallista ollaan ylpeitä, ja pyritään menemään täyttä höyryä eteenpäin – ainakin niin kauan kuin ei kohdata lopullista estettä.

Ei myönnetä, että menestystä ei ole saavutettu tuottavilla investoinneilla tai verrattomalla neroudella, vaan sillä, että Saksan työvoimakustannukset pidetään keinotekoisesti alhaalla. On ironista, että muita maita kehotetaan seuraamaan tätä menestyksekästä mallia tai siihen painostetaan välttämättömänä toimena, kuten Etelä-Euroopassa.

Pitkällä aikavälillä tällainen käyttäytyminen vertautuu itsemurhaan, jossa kilpaa yritetään päihittää toiset – tai pakotetaan yrittämään päihittämään toiset – ja olemaan entistä kilpailukykyisempi. Ennemmin tai myöhemmin tällaiset kilpailukyvyn parantamisen yritykset päättyvät kilpailukyvyttömyyteen.

Absoluuttinen kilpailukyky heikentää itsensä absoluuttisessa kilpailukyvyttömyydessä. Ylistetty rationaalisuus paljastaa oman irrationaalisuutensa.

Exportmeister, vientimestari, seisoo nyt tavalla tai toisella vastakkain päätään nostavan vasemmistolaisen ja oikeistolaisen populismin kanssa. Tällainen poliittinen reaktio saa erilaisia muotoja Euroopassa Kreikan Syrizasta Unkarin Fidesziin.

Poliittinen nationalismi törmää taloudelliseen nationalismiin ja illiberaali demokratia epädemokraattiseen liberalismiin. Jos jälkimmäinen esittäytyy progressiivinena, modernina, rauhaa rakastavana ja avoimena, niin ensimmäinen nähdään taantumuksellisena, sovinistisena, autoritaarisena ja muukalaisvihamielisenä menneisyyden varjona.

Kenties jotain narrimaista on heissä, jotka pitävät itseään kaikkien positiivisten arvojen ainoina oikeina ruumiillistumina ja tekopyhästi sulkevat silmänsä omalta sosiaalidarvinistiselta politiikaltaan. Tapahtumat Kreikassa ja muualla osoittavat, miten tämä narrimaisuus ilmenee viimeisenä mahdollisuutena raakalaisuuden muodossa.

Ei ole ihme, että tällaisessa kansainvälisessä ilmapiirissä myös Virossa nousee pinnalle Kallaksen kaltaisia ”talousneroja”, jotka puhuvat innoissaan joka käänteessä kilpailukyvystä. Pidemmän päälle siitä on tullut maaginen taikasauva ja terveen järjen pakkomielle.

Tilanteen vaatiessa heitetään väitteitä kuten ”yrittämisen vapaus on meille tärkeää, koska kilpailu on liikkeellepaneva voima”. Kuitenkaan ei uskalleta esittää perustavanlaatuisia kysymyksiä: Onko kilpailu siunaus vai onko sen absolutisointi tie kadotukseen? Millä alueella ylipäätään on sopivaa tukea kilpailua? Millaisilla välineillä kilpailukyvyn parantaminen on oikeutettua?

Solidaarisuus arvojen ja etujen ilmentäjänä

Jotta Viro pysyisi riippumattomana elossa puskurivyöhykkeellä kahden suuren valtion välissä, sen täytyy välttää samaistumista sekä Venäjään että Saksaan. Siksi edellä käsitellyt geostrategiat jäävät yksipuolisiksi: ensimmäinen liittyy selvästi Venäjään ja voimaan, toinen Saksaan ja arvoihin.

Müllerson käsittelee geopolitiikkaa absoluuttisesti, kun taas toinen lähestymistapa taannuttaa valtasuhteet maiden sisällä ja välillä niin sanottujen oikeiden arvojen kysymykseksi. Yhtäällä vallitsee arvotyhjiö, toisaalla taas ilma on niin sakeana arvoista, että selkeä talouspoliittinen ajattelu on mahdotonta.

Äärimmilleen vietyinä molemmat edustavat illuusioita, joissa raaka voima paljastaa meille sen naurettavuuden ja omahyväinen narrius raakuuden.

Euroopan unionin perusajatus solidaarisuudesta tarjoaa mahdollisuuden päästä irti kyynisestä realismista ja sinisilmäisestä idealismista.

Kenties Euroopan unionin perusajatus solidaarisuudesta tarjoaa mahdollisuuden päästä irti kyynisestä realismista ja sinisilmäisestä idealismista. Solidaarisuuden hahmottamiseksi pitää kuitenkin välttää kahta väärää kuvitelmaa.

Ensimmäinen perustuu oman edun tavoitteluun, haittojen ja hyötyjen laskentaan, mikä tekee solidaarisuudesta mahdottoman valtavälineen vahvemman käsissä. Toinen näkee solidaarisuuden arvona, joka pidetään puhtaana kaikesta ulkopuolisesta ja likaisesta.

Edellä mainitut tilanteet voidaan ehkä välttää, kun tunnustetaan, että solidaarisuus on ensisijaisesti poliittinen kategoria, joka sijaitsee perustavasti geopoliittis-taloudellisten realiteettien ja arvojen jännitealueella.

Tässä valossa on opettavaista tarkastella muuttoliikettä. Saksa on toistuvasti pyytänyt, että eurooppalaiset kumppanit jakaisivat taakkaa ja ottaisivat myös vastaan pakolaisia. Samalla kaikille muistutetaan painokkaasti EU:n perusarvosta – solidaarisuudesta.

Tällainen pyytely ei ole saanut lämmintä vastaanottoa. Liittokansleri Angela Merkeliä turhauttavat erityisesti haluttomat Itä-Euroopan maat Puolan ja Unkarin johdolla.

Jos oletetaan, että solidaarisuus ei perustu pelkkiin tunteisiin, on uskallettava kysyä: onko Saksan turvallisuus- ja talouspolitiikka ollut solidaarinen turvallisuuskriisin osalta idässä ja talouskriisin osalta etelässä? Vastaus on ei.

Tästä ei suoraan seuraa, että EU:n kumppaneiden olisi osoitettava valesolidaarisuutta tai kieltäydyttävä siitä täysin Unkarin ja Puolan tapaan. Sen sijaan meidän pitäisi nähdä loistava mahdollisuus yleiseurooppalaiselle keskustelulle, jossa osapuolet muistuttaisivat Saksaa siitä, että solidaarisuus ei ole emotionaalinen itseisarvo eikä ole sopivaa muistuttaa siitä naapureita itselle sopivana ajankohtana.

Solidaarisuus ei voi olla yksisuuntainen tie.

Solidaarisuus ei voi olla yksisuuntainen tie. Tämän vastavuoroinen tunnustaminen avaisi politiikassa tien neuvotteluihin ja kompromisseihin.

Kaikki tämä voi syntyä tietenkin vain sillä edellytyksellä, että pystyttäisiin asettumaan jonkun toisen asemaan. Siksi pitää luopua absurdista sammakkoperspektiivistä, jossa vaaditaan ”olemaan Euroopan unionin ja maailman ’uusreaktionisteja’ ja ’vastavallankumouksellisia’”.

Jos suhtaudumme täysin vakavasti väitteeseen, että Viron tärkein turvallisuusvakuus on vahva ja yhtenäinen Euroopan unioni ja sen edustamat liberaalit ja demokraattiset arvot, Euroopan ongelmia ei voi katsoa läpi sormien. On otettava huomioon taloudelliset, eettiset ja geostrategiset argumentit, jotka puhuvat solidaarisuuden puolesta.

Janar Mihkelsaar on Koneen Säätiön apurahatutkija Jyväskylän yliopistossa.

Tekstin on kääntänyt virosta suomeen Kenneth Partti.

Julkaisu Raakalaisten ja narrien mielivallassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Enemmän hyväntekeväisyyttä!” Tämä lause kuvastaa nykyisessä Virossa vallitsevia mielialoja. Hyväntekeväisyysjuoksut, -konsertit, -kiertueet, -kampanjat sekä hyväntekeväisyyteen keskittyvät televisio-ohjelmat ovat tulleet osaksi arkea.

Vaikutamme elävän yhteiskunnassa, jossa hyväntekeväisyys muodostaa sosiaalisen siteen. Meitä kutsutaan löytämään sisäinen hyväntekijämme sekä antamaan vaatimaton mutta tarpeellinen panos jonkun tai jonkin hyväksi.

Esikuvina pidetään Siim Kallaksen ja Taavi Rõivaksen hyväntekeväisyysrahastoja. Kaikki tämä kuulostaa tietysti loistavalta. Hyväntekeväisyyshän on, ja sen pitää aina olla, tervetullutta. Hyväntekeväisyyden hyvyyttä korostaa jo sana itsessään.

Entinen pääministeri Kallas on propagoinut innokkaasti jo vuosia hyväntekeväisyyden puolesta rohkaisemalla menestyksekkäästi toimeen tulevia luovuttamaan kymmenen prosenttia työtuloistaan hyväntekeväisyyteen. Kyseessä ei kuitenkaan ole viaton vapaa-ajan harrastustoiminta, vaan pikemmin oikeistolaiseen maailmankatsomukseen pohjautuva lähestymistapa.

Tätä vahvistaa nopea silmäys Viron reformipuolueen kanssa yhteyksissä olevan Liberalismi Akadeemia -järjestön internetsivuille, joilta on luettavissa: ”hyväntekeväisyys on pääsääntöisesti tehokkaampaa kuin hallituksen toiminta, koska se on suuntautunut tuloksellisesti ja tavoittelee ihmisen omaksumaan kyvyn selviytyä itse”.

Samaa mieltä ovat Kallaksen puoluetoverit, muiden muassa Laine Randjärv, joka kirjoittaa: ”Pidän tärkeänä hyväntekeväisyyttä ja lahjoituksia, ja toimin niiden parissa ilman mitään pakkoa. Ja olen iloinen siitä, että myös lapseni arvostavat hyväntekeväisyyttä ja sitä ajatustapaa, että avun tarvitsijoita pitää auttaa”.

Hyväntekeväisyyden rooli nykyisten sosiaalisten suhteiden järjestämisessä on kyseenalainen.

Olen varma, että monilla on todellakin vilpitön halu tukea autettavia tai käyttää arvokasta aikaansa kanssaihmisten hyvinvoinnin parantamiseksi. Hyväntekeväisyyden rooli sen sijaan nykyisten sosiaalisten suhteiden järjestämisessä on kyseenalainen.

Hyväntekeväisyys näyttäisi ottaneen keskeisen aseman, kun määritetään, millainen Viron yhteiskunta on tai sen pitäisi olla. Siksi se on ensisijaisesti poliittinen kysymys. Tästä syystä hyväntekeväisyys ei välttämättä aina ole hyvää, itsestään selvää ja luonnollista.

Byrokratiaton hyväntekeväisyys

Miksi juuri hyväntekeväisyys kiehtoo niin paljon poliitikkoja? Todennäköisesti siksi, että hyväntekeväisyys syntyy spontaanisti ja hyvästä tahdosta. Se on ikään kuin osa ihmisluontoa.

Jokainen lahjoitus tulee lahjoittajan puhtaasta sydämestä, tahdosta tehdä hyvää ja olla hyödyllinen. Hyväntekeväisyys ei ahdista, ei korostu liiaksi eikä tee vääryyttä. Yksilöiden oikeuksia ja vapauksia ei poljeta.

Toisaalta hyväntekeväisyys heikentää vapautta päättää itsestään: ”Jos teemme jotain vapaaehtoisesti, me olemme tämän toiminnan omistajia. Mutta jos meidän on pakko tehdä jotain, niin joku toinen on sen toiminnan idean takana ja sen omistaja.”

Kallas julkisesti suojelee välittömän yhteiskunnan ideaalia, jonka mukaan pakottaminen on huonoa ja haitallista yksilön taloudelliselle itsenäisyydelle. Valtion pitkän kouran sekaantuminen tuppaa asettamaan universaaleja ja yhdenmukaisia standardeja (kuten maksuja) ja vääristää sosiaalisia suhteita.

Yhteiskunnan pitää muodostua itsestään, spontaanisti, ikään kuin ei mistään. Valitettavasti tällaisella vaihtoideologialla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Entisenä Brysselin huippubyrokraattina Kallaksen on tunnettava ja ymmärrettävä, että markkinatalousyhteiskunnan toiminta edellyttää juridisia kehyksiä ja voimakasta byrokratiaa, eli siis valtiota.

Markkinayhteiskunnan lupaukset

Tyhjät lupaukset spontaanista markkinayhteiskunnasta on esimerkki tekopyhyydestä, jonka ottavat vakavasti kenties vain hyväuskoisimmat klassiset liberaalit. Ajatus, jonka mukaan yhteiskunta toimii täysin spontaanisti ja jossa ei vaikuttaisi olevan valtaa lainkaan, auttaa salakavalasti piilottamaan sekä hyvien että huonojen valintojen poliittisuutta.

On ilmiselvää, että yhteiskunta ei voi koskaan olla täysin läpinäkyvä ja ilman valtasuhteita, kuten meille yritetään jatkuvasti vakuuttaa. Kallas on esimerkiksi kiitollisuudenvelassaan päättänyt tukea teatteria.

Uskaltakaamme silti esittää joitakin kiusallisia kysymyksiä: Miksi juuri teatteria on tuettava? Miksi ei kirjallisuutta, elokuvaa, maalaustaidetta tai vaikkapa tiedettä? Millaista teatteria tai näyttelijää on tarkalleen ottaen tuettava? Kuinka paljon pitää tukea? Millainen on oikeudenmukainen tuki? Miten varmistetaan teatterin tuen jatkuvuus?

Teknokraattina Kallas vastaa näihin kysymyksiin kenties riittävän hyvin, mutta hänen valintansa ovat minulle ja ehkä myös muille mielivaltaisia. On myös epäselvää, miksi Kallas käyttää niin paljon aikaa ja vaivaa kaikenlaisiin rahastoihin. Olisi helpompi maksaa joka kuukausi korkeampaa tuloveroa. Se takaisi, että paitsi teatterilla myös muilla aloilla olisi vakaa rahoitus, joka ei ole riippuvainen lahjoittajien valinnoista.

Ihannetapauksessa valtion tuet halutaan kenties korvata kokonaan hyväntekeväisyydellä, jotta sen avulla ratkaistaisiin kaikki sosiaaliset epäkohdat ja ongelmat. Ihmisen vapauksia kunnioittavan hyväntekeväisyyden uskotaan olevan paljon tehokkaampaa, koska sen sanotaan auttavan vähentämään kaikkien syntien äitiä – byrokratiaa.

Ihmisen vapauksia kunnioittavan hyväntekeväisyyden uskotaan olevan paljon tehokkaampaa, koska sen sanotaan auttavan vähentämään kaikkien syntien äitiä – byrokratiaa.

Tämä halu voidaan toteuttaa vain sillä oletuksella, että markkinatalouden talous toimii aina automaattisesti ja se säätelee itseään. Valitettavasti historia on todistanut päinvastaista.

Hyväntekeväisyys ei pysty tulemaan toimeen markkinayhteiskunnan paheellisten lieveilmiöiden ja patologioiden kanssa. Talouskriiseissä valtion rooli on välttämätön. Markkinat eivät aina ole rationaalisia. Hyväntekijöiden yhteiskunta on kaunis utopia, aivan kuten Marxin luokaton yhteiskuntakin.

Hyväntekeväisyyden sanotaan olevan merkki vahvasta yhteiskunnasta. Tähän väitteeseen voidaan tietyin ehdoin myöntyä. Mutta kun tutustutaan reformipuolueen ohjelmaan, nähdään, että yhteiskunnan valtaa pyritään pikemmin rajoittamaan ja että yhteiskunta yritetään alistaa täysin markkinalogiikalle ja äärimmäiselle individualismille.

Hyväntekeväisyys sosiaalisen oikeudenmukaisuuden täyteaineena

Onkin kyseenalaista, voiko sellaista yhteiskuntaa kutsua vahvaksi, jossa sairaaloille välttämätöntä laitteistoa hankitaan keräysten avulla, kalliiden lääkkeiden tarvitsijan pitää kääntyä hyväntekeväisyysjärjestöjen puoleen, lapsia tuetaan hyväntekeväisyysjuoksuin ja veteraanien auttamiseksi myydään sinivuokkoja.

Kaiken tämän vuoksi hyväntekeväisyys näyttää olevan kaikkien elämänalojen selkeä markkinalogiikalle alistamisen korea julkisivu (myös silloin, kun markkinat eivät toimi). Kaikki puolueet, etunenässä reformipuolueen kanssa, ovat ajaneet politiikkaa, joka yritystoiminnan kehittämisen nimissä on määrätietoisesti vähentänyt sosiaalietuuksia, aiheuttanut darwinilaisen kilpailun kaikilla mahdollisilla elämänalueilla sekä saanut aikaan vähään tyytymisen.

Lisäksi korostetaan, että vain markkinoilla on oikeus päättää siitä, mikä on oikeudenmukaista ja mikä ei. Tällä tavoin sosiaalinen oikeudenmukaisuus alistetaan vähin äänin taloussääntöjen alle täysin.

Tätä taustaa vasten hyväntekeväisyys näyttäytyy sosiaalisen oikeudenmukaisuuden täyteaineena, joka täyttää Kallaksen kaltaisten ihmisten narsistiset tarpeet. Poliitikot, jotka ovat päivällä alentaneet veroja, puuttuneet työntekijöiden oikeuksiin ja korostaneet puutteen tilaa, menevät illalla kotiin ja lahjoittavat 10, 20 tai jopa 100 euroa jollekin apua tarvitsevalle.

Omatunto on siis puhdas ja voi nukkua yönsä rauhassa! Sunnuntaihyväntekeväisyys antaa poliittisille päätöksille inhimillisen oikeutuksen. Ja mahdollisuuden osoittaa, että yrittäjät ja poliitikot ovat edelleen huolissaan ihmisten hyvinvoinnista.

Kallas väittäisi vastaan, että poikkeuksellisesti kaikki ongelmat alkaen kasvavasta epätasa-arvosta on välttämätöntä ratkaista markkinatalouden itsensä rajoissa. Kenelläkään ei ole mielivaltaisesti oikeutta puuttua, rajoittaa ja asettaa sääntöjä sekä rajoituksia – ei edes silloin, kun markkinatalous ei toimi ja sosiaalinen yhteenkuuluvuus hajoaa.

Markkinoiden sanotaan itse parhaiten säätelevän itseään. Näin meidän on annettu ymmärtää, että hyväntekeväisyys olisi ainoa tapa, millä jotain voi muuttaa tai mitä ylipäänsä saa tehdä. Vaikka hyväntekeväisyys kykenee lieventämään monia ongelmia, se ei ole kuitenkaan pitkän aikavälin ratkaisu järjestelmän ongelmiin.

Mikä ratkaisisi ongelmat?

Kreikan valtion kohtalo on havainnollinen esimerkki siitä, mihin johtaa ajattelutapa, että kaikkea on välttämätöntä ratkaista markkinatalouden itsensä sisällä ja ettei kenelläkään ole oikeutta mielivaltaisesti puuttua, rajoittaa ja asettaa sääntöjä sekä rajoituksia – ei vaikka markkinatalous ei toimisi ja sosiaalinen yhteenkuuluvuus hajoaisi. Vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen oli melko kätevää syyttää kreikkalaisia ​​laiskuudesta ja vastuuttomasta veropolitiikasta.

Kreikkalaiset, kuten kaikki muutkin ihmiset, ovat oman onnensa seppiä ja itse vastuussa ongelmistaan. Tällaiset syytökset eivät varmasti olleet aivan perusteettomia, mutta samalla jää kiinnittymättä huomio siihen, että velkakriisin yksi tärkeimmistä syistä on kansainvälisen kaupan epätasapaino. Siitä on parempi vaieta ja ummistaa silmät sekä työntää kaikki syy ”laiskojen” ja ”vastuuttomien” kreikkalaisten hartioille.

Tämän jälkeen on hieno tilaisuus näyttäytyä hyväntekijöinä, jotka epäitsekkäästi rientävät kreikkalaisten avuksi. On sääli, että tällaisen auttamisen nimissä tehdään isoja lahjoituksia Länsi-Euroopan suurpankeille, ja Kreikan talous sekä toivo maksaa velkansa takaisin hävitetään vähään tyytymisen sanelulla.

Poliitikot ovat huomaamatta ottaneet hyväntekeväisyyden omien ideologisten vakaumustensa palvelukseen.

Miten perverssiä hyväntekeväisyyttä! Miten perverssiä opettamista! Olen varma, että Kallas ja hänen kaltaisensa kouluttavat ja auttavat meitä kaikkia aivan kuten kreikkalaisiakin. Tällaisten hyväntekijöiden ja kaikkitietävien opettajien kynsiin ei ole suositeltavaa kenenkään joutua.

En halua väittää, että hyväntekeväisyys on väistämättä pahasta ja että siitä pitäisi luopua. Päinvastoin: olen varma, että on olemassa monia ystävällisiä avustajia, jotka tekevät elämän Virossa paremmaksi.

Pikemmin olen yrittänyt osoittaa, että poliitikot ovat huomaamatta ottaneet hyväntekeväisyyden omien ideologisten vakaumustensa palvelukseen. Paremman tulevaisuuden vuoksi meidän olisi uskallettava kysyä itseltämme: tarvitsemmeko vielä Kallaksen kaltaisia hyväntekijöitä? Mitä pitäisi tehdä, jotta todella parannettaisiin avun tarpeessa olevien lukuisten ihmisten tilannetta?

Janar Mihkelsaar on Koneen Säätiön apurahatutkija Jyväskylän yliopistossa.

Virosta suomeen kääntänyt Kenneth Partti.

Julkaisu Hyväntekeväisyysyhteiskunta virolaisittain ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viron ulkopolitiikka muotoutui vuoden 1991 uudelleenitsenäistymisen jälkeen poikkeuksellisen suotuisassa kansainvälisessä ympäristössä. Elettiin läntisen hegemonian, demokratian voittokulun ja Venäjän heikkouden aikaa. Euroopan turvallisuustilanne oli 1990-luvulla ja pitkälle 2000-luvulla parempi kuin vuosisatoihin.

Nyt ovat edessä vaikeammat ajat: suurvaltojen välinen kilpailu kovenee, lännen yhtenäisyys horjuu ja Venäjä on valinnut vastakkainasettelun tien lännen kanssa.

Viron ulkopolitiikka muotoutui vuoden 1991 uudelleenitsenäistymisen jälkeen poikkeuksellisen suotuisassa kansainvälisessä ympäristössä.

Nämä muutokset kietoutuvat vielä yhteen kielteiseen trendiin. Demokratia on globaalisti heikkenemässä ja liberaaleja arvoja kyseenalaistetaan yhä vahvemmin, eikä pelkästään autoritaarisissa valtioissa vaan myös demokratian ja liberalismin synnyinsijoilla Euroopassa ja Yhdysvalloissa.

Tämä kehitys on jatkunut jo vuodesta 2006, jolloin 1990-luvun valtaisa demokratisoitumisen aalto kääntyi laskuun. Yhdysvallat näyttää hylänneen globaalin roolinsa demokratian puolustajana ja edistäjänä.

Kaikki nämä trendit koettelevat 100 vuotta täyttävän Viron kansainvälisen aseman peruspilareita.

Demokratia ja turvallisuus – kolikon kaksi puolta

Viron ulkopolitiikka on viime vuosikymmenet ollut vahvasti länteen suuntautuvaa ja arvopohjaista. Perusajatus arvojen merkityksestä noudattaa liberaalia näkemystä kansainvälisistä suhteista. Kuuluminen arvopohjaiseen läntiseen yhteisöön on katsottu parhaaksi mahdolliseksi takeeksi pienen maan turvallisuudelle.

Vaikka arvoja korostavaa retoriikkaa ei ole aina johdonmukaisesti noudatettu käytännössä, periaatteellisena ohjenuorana sillä on ollut vahva merkitys. Esimerkiksi Viro on pyrkinyt edistämään demokratiaa EU:n itäisessä naapurstossa, etenkin Georgiassa ja Ukrainassa. Toisaalta se suhtautui kuitenkin varsin pehmeästi demokratian heikkenemiseen aikanaan Mikheil Saakašvilin Georgiassa ja Viktor Janukovytšin Ukrainassa.

Demokraattiset arvot ja turvallisuusedut ovat liberaalissa ajattelussa kolikon kaksi puolta. Demokratisaatio avasi 1990-luvulla entisen itäblokin maille pääsyn läntisiin järjestöihin.

Yhteisille arvoille ja samankaltaisille yhteiskuntajärjestyksille nojaavat turvallisuusyhteisöt ovat historiallisesti kaikkein menestyksekkäimpiä. Demokratiat eivät käy keskenään sotia ja niille on luontevaa sitoutua sääntöperustaiseen yhteistyöhön sekä sisä- että ulkopolitiikassaan, kuuluu kantilainen demokraattisen rauhan teoria.

Kylmän sodan päättymisen jälkeen oli helppoa ja luontevaa puhua arvopohjaisesta ulkopolitiikasta. Viime vuodet ovat sen sijaan tuoneet mieleen 1930-luvun, jolloin demokratia näytti heikolta ja häviävältä kokeilulta ja monet eurooppalaiset pitivät autoritarismin voittokulkua vääjäämättömänä.

Viime vuodet ovat tuoneet mieleen 1930-luvun, jolloin demokratia näytti heikolta ja häviävältä kokeilulta ja monet eurooppalaiset pitivät autoritarismin voittokulkua vääjäämättömänä.

Nyt ei olla palattu 1930-luvulle, mutta kuten historioitsija Timothy Snyder varoittaa, emme ehkä ole yhtään sen viisaampia kuin sen ajan eurooppalaiset, jotka myöntyivät natsismin tai kommunismin nousuun ja jopa innostuivat siitä. Viron luisuminen 1930-luvulla maltilliseen autoritarismiin istui sen ajan trendiin.

Autoritarismin nousu edistää paljon puhuttua liberaalin kansainvälisen järjestyksen murenemista, joskin kyseessä on kaksi erillistä ilmiötä. Kun demokratia maailmalla taantuu, nousee entistä tärkeämmäksi kysymys siitä, miten keskenään erilaiset poliittiset järjestelmät saadaan sidottua yhteisesti sovituille säännöille perustuvaan yhteistyöhön.

Kiinan ja EU:n ulkopoliittisessa retoriikassa painotetaan, että eri osapuolia hyödyttävä yhteistyö on mahdollista ja tavoiteltavaa. Tämä lähestymistapa eroaa Yhdysvaltojen ja Venäjän näkemyksestä, jossa valtioiden välisissä suhteissa vallitsee nollasummapelin logiikka.

Pienvaltioliberalismi voitti pienvaltiorealismin

Suomi menestyi kylmän sodan aikana olosuhteisiin nähden varsin hyvin pienvaltiorealismiksi kutsutulla ulkopolitiikalla. Uudelleenitsenäistyneen Viron ulkopolitiikkaa voidaan sen sijaan luonnehtia pienvaltioliberalismiksi.

Suomalaiselle pienvaltiorealismille oli ominaista puolueettomuus ja epäluulo kaikkia suurvaltoja kohtaan, mutta toisaalta myöntyvyys suurvaltanaapuri Venäjän turvallisuuspoliittisiin etuihin. Tähän koulukuntaan istuu myös ajatus, että puolueettomuus voi lisätä pienen maan liikkumatilaa kansainvälisissä suhteissa samalla, kun se auttaa pysymään suurvaltojen välisten konfliktien ulkopuolella.

Nämä ajatukset ovat yhä läsnä suomalaisessa keskustelussa, kuten hiljattainen presidentinvaalikampanja osoitti.

Suomi menestyi kylmän sodan aikana pienvaltiorealismiksi kutsutulla ulkopolitiikalla. Uudelleenitsenäistyneen Viron ulkopolitiikkaa voidaan sen sijaan luonnehtia pienvaltioliberalismiksi.

Vastaavaa puolueettomuuspolitiikkaa – eri variaatioin – harjoitti kylmän sodan aikana moni muukin eurooppalainen pienvaltio. Jatkumona siltä ajalta Euroopan unionissa on yhä neljä sotilaallisesti liittoutumatonta jäsenmaata: Suomen lisäksi Ruotsi, Irlanti ja Itävalta.

Euroopan pienten valtioiden keskuudessa – paljon muitahan täällä ei olekaan – suositummaksi on kuitenkin noussut arvopohjaisten liittolaissuhteiden ja integraation linja. Siinä katsotaan, että pieni maa voi maksimoida kansainvälistä vaikutusvaltaansa ja turvallisuuttaan kuulumalla järjestöihin kuten EU ja Nato.

Kaikki suurvallat eivät olekaan samasta puusta veistettyjä, vaan suurvallan politiikkaa ohjaavilla arvoilla ja näkemyksillä on merkitystä. Sekä Suomessa että Virossa on korostettu, että länteen kuulumista määrittävät ennen kaikkea arvot, jotka ovat myös turvallisuusyhteisön perusta. Suomessa tämä linja on määritelty euroatlantismiksi.

Toki eurooppalaiseen pienvaltioliberalismiin mahtuu huomattavia sävyeroja, jotka ovat tulleet vahvasti esiin EU-maiden suhtautumisessa Venäjään. Ennen Ukrainan kriisiä muun muassa Suomi ja Saksa korostivat liberaalin keskinäisriippuvuuden hengessä ajatusta tai pikemminkin toivetta, että tiiviin taloudellisen ja muun kanssakäymisen myötä konfliktien riski lännen ja Venäjän välillä pienenisi ja kenties Venäjä kehittyisi vähitellen demokratian suuntaan.

Sen sijaan Baltian maissa tuotiin äänekkäästi esiin sitä, ettei Venäjä tosi asiassa demokratisoitunut vaan kehittyi jo 2000-luvun alusta lähtien autoritaarisempaan suuntaan. Kumpikin liberaali ajatussuunta piti Venäjän demokratisoitumista tärkeänä Euroopan turvallisuudelle, mutta lähestyi asiaa eri tavoin: Suomi panosti kumppanuuden rakentamiseen, kun puolestaan baltit pitivät yllä kriittistä etäisyyttä itänaapuriin.

Onko EU:sta demokratian puolustajaksi?

Donald Trumpin noustua Yhdysvaltain presidentiksi EU on yrittänyt asettua moraalisesti ylempään asemaan globaalin järjestyksen ja liberaalien arvojen puolustajana. Tosiasiassa sen ulkopolitiikka on kuitenkin ottanut harppauksen geopoliittisen realismin tai, kuten EU itse asian määrittelee, periaatteellisen pragmatismin suuntaan. Tämä on näkynyt EU:n suhteissa esimerkiksi Turkkiin ja moniin Afrikan maihin.

Liberalismin horjuminen EU:n sisällä syö myös arvo- ja sääntöperustaisen eurooppalaisen ulkopolitiikan uskottavuutta. Tuskin mikään on ollut yhtä vahingollista EU:n Ukrainan-suhteille kuin Puolan ja Unkarin illiberaali kehitys – paitsi ehkä Ukrainan omien uudistusten takkuilu.

Puola onkin tällä hetkellä Viron ja koko EU:n arvopohjaisen identiteetin ja ulkopolitiikan kiperimpiä haasteita. Kuten moni muu EU-maa, Viro on ollut haluton tuomitsemaan Puolan oikeusvaltiota (ja siten myös demokratiaa) heikentävien toimia. On pelätty, että se tie vain voimistaisi Puolan nykysuuntaa ja luisuisi kohti maan EU-eroa, kenenkään sitä haluamatta.

Entä mitä jää jäljelle arvopohjaisesta ulkopolitiikasta ja turvallisuusyhteisöstä, jos Puolan ja Unkarin tie hiljaa hyväksytään; jos Ukrainalta ei uskalleta vaatia enempää; jos Turkki pysyy EU:n jäsenehdokkaana samalla kun autoritarismi maassa syvenee? Miten luotettavia ovat tulevaisuudessa Yhdysvaltojen turvatakuut, jos ne eivät nojaa yhteisille arvoille ja näkemykselle maailmanjärjestyksestä, vaan ne on päivittäin lunastettava asettumalla tukemaan Yhdysvaltojen toimintaa ja linjauksia?

Milloin pitää taistella virtaa vastaan ja milloin mukautua sen vietäväksi? Yksittäinen pieni valtio ei pysty globaalia demokratian ja kansalaisoikeuksien heikkenemisen trendiä pysäyttämään. Yhdessä EU-mailla on huomattavasti paremmat edellytykset puolustaa arvojaan sekä unionin sisällä että sen ulkopuolella – jos vain yhteinen arvopohja säilyy.

Viro pystyy omalta osaltaan vaikuttamaan siihen, että Eurooppa olisi Yhdysvalloille mahdollisimman vahva kumppani, jonka näkemyksiä Washingtonissa kuunnellaan.

Ulkoministeri Sven Mikser vahvisti hiljattain riigikogulle eli Viron parlamentille pitämässään linjapuheessa, että sääntöperustaisen kansainvälisen järjestyksen säilyminen on Virolle ensiarvoisen tärkeää. Jatkossa sen asian eteen on tehtävä enemmän töitä; globaali virta ei juuri nyt kulje suotuisaan suuntaan. Samanmielisiä kumppaneita löytyy ennen kaikkea Euroopasta, myös pohjoisnaapurista.

Samalla Viron on oltava realistinen sen suhteen, että sen turvallisuus on vahvasti riippuvainen Yhdysvalloista pitkälle tulevaisuuteen. Viro pystyy omalta osaltaan vaikuttamaan siihen, että Eurooppa olisi Yhdysvalloille mahdollisimman vahva kumppani, jonka näkemyksiä Washingtonissa kuunnellaan.

Kirjoitus on osa Viro 100 -sarjaa.

Kristi Raik on Viron Ulkopoliittisen instituutin johtaja ja Turun yliopiston dosentti. 

Julkaisu Viro 100: Arvopohjaisen ulkopolitiikan valoisat päivät ovat ohi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomessa asuu noin 50 000 virolaista, joten he ovat suurin ulkomainen väestöryhmä Suomessa. Heidän lisäkseen Suomessa on tuhansia tilapäisiä virolaisia työntekijöitä, joiden asuinpaikka on Virossa.

Vaikka Pentti Raittila kuvaili tutkimuksessaan vuonna 2004 virolaisia suomalaisten Toisiksi, virolaisten mielletään integroituvan kielellisen ja kulttuurisen läheisyyden vuoksi helposti suomalaiseen yhteiskuntaan.

Siitä lähtien, kun Viro liittyi EU:hun ja virolaiset saivat oikeuden EU:n sisäiseen vapaaseen liikkuvuuteen, virolaisväeston koostumus ja asema Suomessa on muuttunut suuresti. Tutkimuksista käy ilmi, että monien kriteerien mukaan virolaiset pärjäävät parhaiten suomalaisessa yhteiskunnassa verrattuna muihin maahanmuuttajaryhmiin.

Monien kriteerien mukaan virolaiset pärjäävät parhaiten suomalaisessa yhteiskunnassa verrattuna muihin maahanmuuttajaryhmiin.

Käyttökelpoinen kriteeri onnistuneesta integraatiosta yhteiskuntaan on työllisyysaste. Tilastotietojen mukaan 20–64-vuotiaiden virolaisten työllisyysaste (76 %) on jopa korkeampi kuin suomalaisen kantaväestön (74 %). Monilla muilla maahanmuuttajaryhmillä alle 50 prosentin.

Rakenteellisesti virolaisväestö Suomessa pitää sisällään paljon nuoria ensimmäisen sukupolven maahanmuuttajia.

Tilastotiedot eivät kerro kuitenkaan virolaisväestön omakohtaisesta pärjäämisestä, eetoksesta ja asemasta suomalaisessa yhteiskunnassa. Vähintään yhtä tärkeää on se, miten suomalaiset suhtautuvat virolaisiin ja näkevät näiden aseman Suomessa.

Virolaisten käsitys omasta asemastaan suomalaisessa yhteiskunnassa koostuu arkikokemuksista ja näkemyksistä siitä, keitä he ovat Suomessa ja miten muut heihin suhtautuvat. Se heijastaa virolaisten aiempaa ja nykyistä suhdetta synnyinmaahansa Viroon, mutta myös niitä asenteita ja odotuksia, joita omat maanmiehet heihin asettavat.

Paikan etsiminen maahanmuuttajien etnisessä hierarkiassa

Maahanmuuttajat käyvät jatkuvaa neuvottelua omasta asemastaan etnisten ryhmien välisessä hierarkiassa. Neuvotteluissa käytetään erilaisia kulttuurisia strategioita ja pyritään jatkuvasti ylittämään paikallisia esteitä positiivisen identiteetin luomisessa.

Suomalaisessa yhteiskunnassa keskeisiä arvoja ovat työntekijän status – onko henkilöllä työpaikka vai ei – sekä yhteiskunnallisesti hyväksyttävä ”hyvän työntekijän” kyky maksaa veroja. Ne, jotka ”elävät sosiaalituella”, voidaan etnisten ryhmien sisäisessä hierarkiassa luokitella henkilöiksi, jotka eivät ole ”ansainneet” paikkaansa yhteiskunnassa.

Ainakin osa maahanmuuttajaryhmiä on omaksunut hyvin tämän periaatteen. Sekä suomalaisten että maahanmuuttajien silmissä hyväksyntää lisää maahanmuuttajien asenne ja edistyminen suomen kielen oppimisessa ja paikallisten kulttuuristen normien omaksumisessa.

Koska kulttuuristen ja sosiaalisten hierarkioiden syntymiseen erilaisten etnisten ryhmien välillä vaikuttaa niin monta tekijää, niitä on vaikea eritellä ja niihin on vaikea vaikuttaa. Sitä enemmän maahanmuuttajaryhmien jatkuvasta osallistumisesta hierarkioiden muokkaamiseen pitää olla tietoinen ja sitä pitää tutkia.

Kuten jo totesimme, virolaisten mielletään integroituvan helposti suomalaiseen yhteiskuntaan kielellisen ja kulttuurisen läheisyytensä vuoksi. Voisivatko virolaiset jopa toimia liimana ja välittäjinä kantaväestön ja maahanmuuttajataustaisten välissä Suomessa, koska yhtäältä heidän kulttuurinen läheisyytensä suomalaisiin ja toisaalta muiden maahanmuuttajaryhmien kanssa jaetut kokemukset mahdollistavat tällaisen roolin?

Oma aikaisempi tutkimuksemme sekä omakohtaiset kokemukset ja havainnoinnit – artikkelin toinen kirjoittaja Jaanika Kingumets on asunut virolaisena Suomessa vuodesta 2004, toiminut sekä tutkijana että seurannut järjestöaktivistina virolaisvähemmistön, heidän toimintamallien ja mielipiteiden kehitystä – viittaavat pikemminkin siihen, että virolaisten solidaarisuudesta muita maahanmuuttajaryhmiä kohtaan voidaan puhua hyvin harvoin.

Herkät havainnoitsijat

Virolaiset pyrkivät vaikuttamaan asemaansa väestöryhmien välisessä etnisessä hierarkiassa. He tarkkailevat aktiivisesti, mitä suomalaisessa yhteiskunnassa kantaväestön ja maahanmuuttajien välillä tapahtuu, ja rakentavat omaa suhdettaan näihin molempiin.

Tämän artikkelin toinen kirjoittaja Markku Sippola työskenteli vuosina 2014–2016 Jyväskylän yliopistolla tutkimusprojektissa, joka pureutui virolaisten ”työmarkkinakansalaisuuteen” – siihen, miten virolaiset integroituvat suomalaisille työmarkkinoille ja yhteiskuntaan yleensä. Tutkimusta varten haastateltiin noin 50 virolaista työperäistä maahanmuuttajaa tai lähetettyä työntekijää.

Virolaiset näyttäytyivät yhteiskunnallisten rakenteiden ja toimintakulttuurien herkkinä havainnoitsijoina. He saattoivat tuoda asenteitaan ja käyttäytymismallejaan Virosta, mutta omaksuivat myös avoimesti suomalaisen yhteiskunnan tapoja ja malleja.

Virolaiset työntekijät asemoivat itseään suomalaisessa yhteiskunnassa suhteessa muihin maahanmuuttajaryhmiin tuomalla esiin ”ansaittua” statustaan työtä tekevinä ja veroja maksavina kansalaisina

Joillakin haastatelluilla ilmeni myös kovia äänenpainoja muita maahanmuuttajaryhmiä kohtaan. Tämä korostui erityisesti nuorten miespuolisten rakennusalan työntekijöiden puheessa.

Tällaisella puheella saattaa olla myös tietoinen tarkoitus. Vaikka verrattuna muihin maahanmuuttajaryhmiin virolaisia pidetään Suomessa ongelmattomina, näkymättöminä, sulautuvina, sopeutuvina – ja joskus jopa sosiaalisesti passiivisina – he ovat yhteiskunnassamme kuitenkin tärkeitä vaikuttajia. He vain toimivat huomaamattomasti.

Sippolan aikaisemmasta tutkimuksesta ilmenee, että omilla tavoillaan toimia virolaiset rakentavat diskursiivisesti suhdettaan suomalaisiin ja suomalaiseen yhteiskuntaan kahden strategian, omimisen ja etäännyttämisen, avulla.

Virolaiset arvioivat jatkuvasti sijoittumistaan suomalaisessa yhteiskunnassa. Se edellyttää yhteiskuntarakenteen tuntemusta ja hiljaista tietoa strategioista ja käytännön työkaluista sekä kykyä ja valmiutta käyttää niitä sekä työelämässä että kohtaamisissa viranomaisten kanssa ja sosiaalisissa tilanteissa.

Virolaiset työntekijät asemoivat itseään suomalaisessa yhteiskunnassa suhteessa muihin maahanmuuttajaryhmiin tuomalla esiin ”ansaittua” statustaan työtä tekevinä ja veroja maksavina kansalaisina – erotuksena muihin etnisiin ryhmiin, jotka elävät hyvinvointivaltion ”anteliaisuuden” varassa.

Virolaisvähemmistön monimuotoisuus

Toisaalta virolaisista ei voi puhua yhtenä ryhmänä, vaan ryhmä pitäisi sen sijaan nähdä monimuotoisemmin. Tutkimustulokset kertovat tähän asti pikemmin siitä, että kyse on hyvin monimuotoisesta vähemmistöstä, jonka arvot, intressit ja pyrkimykset ovat usein ristiriidassa.

Tutkimuksessamme haastatellut virolaiset eivät hyväksyneet myöskään toisia virolaisia, jotka käyttivät väärin sosiaalitukia tai jotka ovat syyllistyneet väkivallantekoihin Suomessa.

Virolaisista ei voi puhua yhtenä ryhmänä, vaan ryhmä pitäisi sen sijaan nähdä monimuotoisemmin.

Suoranaista rasismia ilmeni haastatelluista vain vähemmistön mielipiteissä. Aineistossa oli niitäkin, jotka hehkuttivat omia monikulttuurisia työpaikkojaan.

Niinpä selonteot, jotka käsittelevät virolaisia Suomessa homogeenisena ryhmänä, rinnastuvat tarkasteluihin suomalaisista yhtenä homogeenisena ryhmänä Suomi-nimisellä maantieteellisellä alueella. Samoin kuin kantaväestönkin kohdalla, virolaisten haastatteluaineistossa esiintyvät rasismin ilmaukset tulee ottaa vakavasti ja ilmiötä täytyy tutkia.

Identiteettipuheen eri muodot sosiaalisessa mediassa

Vaikka etnisiin ryhmiin kohdistuvaa syrjintää ja jännitteitä valtaväestön ja muiden etnisten ryhmien välillä on tutkittu Suomessa paljon, etnisten ryhmien edustajien välisiä suhteita on tutkittu hyvin vähän.

Uusi DIARA-hankkeemme (2018–2020) kohdistuu Suomen virolais- ja venäläisväestön sosiaalisessa mediassa tuottamaan puheeseen, joka liittyy oman ryhmän asemointiin suhteessa kanta- ja maahanmuuttajaväestöön. Tarkastelemme näiden ryhmien identiteettipuhetta, jolla pyritään samastumaan ja erottautumaan kantaväestöstä.

Käyttämällä aineistona sosiaalisen median keskusteluja emme itse suoranaisesti osallistu identiteettipuheen muodostamiseen tutkijana kuten tapahtuisi esimerkiksi vuorovaikutteisessa haastattelussa. Sitä vastoin teemme toisen käden analyysia siitä, miten sitä puhetta luodaan some-ryhmien vuorovaikutuskentällä maanmiehien keskuudessa.

Uskomme, että tämä ”tarinoinnin” viitekehys toimii virolaisten keskuudessa yhtäältä legitimoimaan heidän asemaansa yhteiskunnallisessa hierarkiassa ja toisaalta etäännyttämään heitä muista etnisistä ryhmistä tai ”väärin käyttäytyvistä” oman ryhmän jäsenistä.

Suomalainen maahanmuuttopolitiikka peilissä

Mitä etnisen hierarkian syntyminen merkitsee suomalaisen yhteiskunnan kannalta? Onko rajalinjojen syntyminen maahanmuuttajaryhmien välillä harmitonta vai voiko tällä olla vakaviakin seurauksia?

Suomalaiseen maahanmuuttopolitiikkaan kuuluu olennaisena osana kaikkien maahanmuuttajien integrointi suomalaiseen yhteiskuntaan. Erilaisista maahanmuuton muodoista erityisesti turvapaikanhakijat ja pakolaiset ovat saaneet viime aikoina erityisaseman. Maahanmuuttajien aseman ”korjaaminen” suhteessa natiiviväestöön ei kuitenkaan voi olla maahanmuuttopolitiikan ainoa päämäärä, vaan huomiota on kohdistettava myös siihen, millaiset välit eri maahanmuuttajaryhmillä on keskenään.

Onko rajalinjojen syntyminen maahanmuuttajaryhmien välillä harmitonta vai voiko tällä olla vakaviakin seurauksia?

Toisia maahanmuuttajia etäännyttävä puhe ei ole ”vain puhetta”; tuotettu puhe rakentaa sosiaalista todellisuutta. Vaarana maahanmuuttajaryhmien välisessä erottelevassa puheessa on etnisten eroavaisuuksien ylikorostuminen, jos puheen taso alkaa lähennellä vihapuhetta.

Jos tällainen kehitys jatkuu, etnisten vähemmistöjen keskinäinen dialogi Suomessa voi tyrehtyä. Itselle omimisen, toisista etäännyttämisen ja negatiivisen fiktiivisen tarinankerronnan sijaan on luotava kulttuurisia siltoja ja paikkoja, joissa keskinäisen erilaisuuden värittämä, omia etnisiä taustoja kunnioittava monikulttuurisuus saisi jalansijaa.

100-vuotias Suomi ja 100-vuotias Viro ovat korkean keskinäisen luottamuksen yhteiskuntia. Nämä ovat myös enenevässä määrin monikulttuurisia yhteiskuntia. Keskinäisen luottamuksen ylläpitämiseksi on tärkeää, että kaikkia kansalaisuuksia edustavat ryhmät keskustelevat keskenään sivistyneesti ja sopusoinnussa.

Kirjoitus on osa Viro 100 -sarjaa.

Markku Sippola on yhteiskuntatutkimuksen yliopistonlehtori Tampereen yliopistossa. Jaanika Kingumets on Koneen Säätiön apurahatutkija ja sosiaaliantropologian tohtorikoulutettava Tampereen yliopistossa.

Julkaisu Viro 100: Virolaiset Suomessa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tammikuussa 2018 piti 20-vuotisjuhlakonserttinsa Põhjamaade Sümfooniaorkester, Pohjoismaiden sinfoniaorkesteri, Viron konserttielämässä paikkansa vakiinnuttanut projektikokoonpano. Orkesterin solistit ja muut muusikot ovat löytyneet vuosien mittaan muodostuneesta kansainvälisestä verkostosta, johon kuuluvat varsinkin Itämeren alue ja entinen Neuvostoliitto. Gaalakonsertin ”kevyestä klassisesta” kootussa ohjelmistossa edustivat pohjoismaista säveltaidetta kaksi tuttuakin tutumpaa teosta – Edvard Griegin ”Vuorenpeikkojen tanssi” ja Jean Sibeliuksen ”Valse triste”.

Orkesterin nimeäminen kuvastaa hyvin sitä, miten virolaisten tapa puhua pohjoismaisuudesta eroaa vaikkapa suomalaisten tavasta. Suomessa ottaisi ”pohjoismainen” orkesteri tehtäväkseen avartaa ja syventää neljän läntisen naapurimaamme (ja kolmen autonomisen alueen) musiikkikulttuurin tuntemusta. Se voisi ehkä anoa ja saada apurahoja tätä tarkoitusta varten. Virossa toimiva orkesteri sen sijaan lienee saanut tämän nimen siksi, että se on yleisön kannalta mielenkiintoisempi kuin monet vaihtoehdot.

”Pohjoismaiden” ei ajatella tässä yhteydessä viittaavan pelkästään Pohjoismaiden neuvoston jäsenvaltioihin; sanan sisältö on vähemmän konkreettinen tai mihinkään velvoittava. Virossa on vähemmän sellaisia rakenteita, jotka antaisivat sisältöä ”pohjoismaisuudelle” ja ohjaisivat käsitteen käyttöä.

Monissa yhteyksissä virolaiset pitävät itseään ”pohjoismaisina”. Tämä koskee varsinkin kulttuuria ja historiaa ja juhlapuheissa esiintyvää, vaikeasti määriteltävää ”mentaliteettia”.

”Joulumaa”

Viron alue on historiansa aikana monin tavoin kytkeytynyt pohjoismaiden poliittiseen ja kulttuuriseen vaikutuspiiriin. Suomi oli tärkeä 1800-luvun virolaiskansalliselle liikkeelle. ”Suomen silta”, kahden kansan läheinen yhteistyö ja jopa poliittinen yhdistyminen, oli eräs kansallisen liikkeen unelmista. Viron itsenäistyessä 1918 keskusteltiin Virossa myös Baltian ja pohjoismaiden federaatiosta.

Suomi valitsi maailmansotien välisen ajan ulkopolitiikassaan pohjoismaisen suuntauksen epävarmana pidetyn reunavaltiopolitiikan sijaan. Muissa pohjoismaissa läheisempi yhteistyö Baltian maiden kanssa ei koskaan tullut ajankohtaiseksi. Molemminpuolinen kiinnostus heräsi vasta niiden uudelleen itsenäistyessä. Viro on sittemmin saavuttanut jäsenyyden tärkeimmissä läntisissä kansainvälisissä organisaatioissa – Euroopan neuvostossa 1993, Natossa ja Euroopan unionissa 2004.

Sekä ennen liittymisiä että niiden jälkeen on virolaispoliitikkojen retoriikkaa leimannut pyrkimys määritellä Viro yksiselitteisesti läntisenä maana – ei siis ”entiseen Neuvostoliittoon”, ”entiseen Itä-Eurooppaan” eikä edes ”Baltiaan” kuuluvana. Näiden alueiden sijaan on nostettu esiin Viron ”pohjoismaisuus” tai ainakin ”pohjoiseurooppalaisuus”.

Tyypillisesti korostetaan mentaliteetin ja kulttuurin yhteneväisyyttä, ei pohjoismaisten yhteiskuntien konkreettisia erityispiirteitä.

Viron pohjoismaisuuden korostajista tunnetuin on varmaan Toomas Hendrik Ilves, joka puhui siitä toistuvasti presidenttikaudellaan (2006–2016) ja jo aikaisemmin, europarlamentaarikkona ja ulkoministerinä ollessaan. Joulukuussa 1999 hän käytti Lennart Mereltä lainattua ”joulumaan” metaforaa – sana viittaa maihin, joissa keskitalven juhlasta käytetään samaa sanaa (jõulud, joulu, jul, Yule) – eli Viroon, pohjoismaihin ja Britanniaan:

”Ikävä kyllä useimmat tai kaikki Viron ulkopuolella puhuvat jostakin ’Baltiasta’. Käsite on mielenkiintoinen, sillä kolmea Baltian maata yhdistävät ainoastaan ulkopuolisten aiheuttamat onnettomat kokemukset: miehitykset, kyyditykset, annektoiminen, neuvostolaistaminen, kollektivisointi, venäläistäminen. Näitä maita ei yhdistä yhteinen identiteetti. […] Haluan osoittaa, että Viro on ollut, ja on, nimenomaan joulumaan osa. […]

Euroopan unionin sisällä on syntymässä pohjoinen identiteetti. Jo nyt kuvaavat ’etelämaalaiset’ virolaisia, ainoaa kansaa, joka on pystynyt murtamaan EU:n ennakkoluulot ’entisiä neuvostoliittolaisia’ kohtaan, ’uusiksi suomalaisiksi’. Rajojen kaaduttua […] yhteiset edut, yhteiset tyylit ja lähestymistavat osoittautuvat yhä tärkeämmiksi.”

Tosin sen jälkeen, kun kaikki kolme Baltian maata liittyivät samanaikaisesti Natoon ja EU:hun, ei enää ole ollut tapana korostaa näin voimakkaasti niiden välisiä eroja.

Muissa suhteissa lainaus edustaa edelleenkin hyvin Viron poliitikkojen pohjolapuhetta. Tyypillisesti korostetaan mentaliteetin ja kulttuurin yhteneväisyyttä, ei pohjoismaisten yhteiskuntien konkreettisia erityispiirteitä. Skandinavia merkitsee tänä päivänä ”etupäässä erään lentoyhtiön valtiollista yhteisomistusta”, Ilves väitti puheessaan Turun yliopistossa 22.4. 2009.

”Uusi pohjoismaa”

Vaikka Ilves ankkuroi pohjoismaisuuden kulttuurin syvärakenteisiin, jokaisen maan alueellinen kuuluvuus näyttäytyy kuitenkin konstruktiona, jonka se voi tietoisesti valita ja jonka tärkein ominaisuus on ulkoinen uskottavuus. Tähän samaan, ulkoista kuvaa ja symboleja korostavaan pohjolapuheeseen kuuluvat myös Viron lehdistössä 2000-luvun alussa ei pelkästään leikkimielellä esitetyt ehdotukset valtiolipun vaihtamisesta ristilippuun ja sanan ”Estland” omaksumisesta maan englanninkielisenä nimenä vakiintuneen muodon ”Estonia” tilalle.

Pohjoismaisuuden toi esiin vuoden 2015 vaaliohjelmassaan Viron edellisen pääministerin, Taavi Rõivasin reformipuolue. Viron tavoitteeksi asetettiin tulla ”uudeksi pohjoismaaksi”, jota luonnehtii kilpailukyky, it-osaaminen ja innovatiivisuus, mutta joka pystyy välttämään ”vanhoja” pohjoismaita luonnehtivan sääntelyn ja byrokratian.

”Uusi” viittaa siihen, että uusliberaalin hallituspuolueen ohjelmaan kuului vähintään Suomen elintason saavuttaminen, mutta ei sosiaaliturvan tai hyvinvointipalvelujen kehittäminen ”vanhojen” Pohjoismaiden tasolle.

Sana ”uusi” viittaakin siihen, että uusliberaalin hallituspuolueen ohjelmaan kuului vähintään Suomen elintason saavuttaminen, mutta ei sosiaaliturvan tai hyvinvointipalvelujen kehittäminen ”vanhojen” Pohjoismaiden tasolle.

Rõivas ja Ilves ovat tietysti molemmat oikeassa siinä, että geopolitiikkaa ja identiteettejä määrittävien käsitteiden sisältö muuttuu. Pohjoismaisuudenkin merkitys on muuttunut.

Pohjoismaiden neuvoston 52. istunnossa Reykjavikissa marraskuussa 2000 käsiteltiin monenlaisia suunniteltuja ja jo käynnistettyjä yhteistyömuotoja Baltiassa ja Luoteis-Venäjällä. Silloin keskusteltiin ehdotuksesta aloittaa neuvottelut Baltian maiden kanssa Pohjoismaiden neuvoston täysjäsenyydestä.

Ehdotusta perustellessaan konservatiivisen ryhmän puhemiehenä toiminut Bo Lundgren kritisoi käsitystä, että pohjoismaisen hyvinvoinnin edellytyksenä olisi korkea veroaste. Globalisaation seurauksena verotusta ja sääntelyä olisi sen sijaan kevennettävä, hän arvioi.

Hänelle vastanneen Göran Perssonin mukaan pohjoismaiset yhteiskunnat olivat moderneja juuri suuren julkisen sektorin vuoksi. Pohjoismainen yhteiskuntamalli oli ”lujasti ankkuroitunut, moderni ja menestyksellinen”. Selkein numeroin 38–17 päättyneen äänestyksen tulos oli, että jäsenyysneuvotteluja ei aloiteta.

”Ohut ja ”syvä” pohjoismaisuus

Kun virolaiset puhuvat itsestään pohjoismaalaisina tai maansa paikasta pohjoismaiden joukossa, ei puhe yleensä tarkoita pyrkimystä hyvinvointiyhteiskunnan pohjoismaiseen malliin. Arkinen pohjolapuhe koskee kulttuurista ja psykologista läheisyyttä.

Pohjoismaita toki myös kritisoidaan: sanomalehdistössä ja internetmediassa ei ole harvinaista törmätä päivittelyyn pohjoismaiden korkeasta verotuksesta ja muista sosiaalidemokratian ja tasa-arvoajattelun todellisista tai kuvitelluista ylilyönneistä.

Politiikassa Viron pohjoismaisuudesta puhutaan positiivisena ryhmäkuuluvuutena, jolle on tärkeätä saavuttaa ulkoinen tunnustus. Pohjoismaisuus nähdään tyypillisesti niin ”ohuena” ja abstraktina ominaisuutena, että sillä voidaan luonnehtia hyvin erilaisia yhteiskuntia – myös Viroa.

Siihen ei toisin sanoen sisälly tietty sosiaalipoliittinen malli, vahva kansalaisyhteiskunta, voimakas tasa-arvoisuuden korostaminen eivätkä muut sellaiset ominaisuudet, mitä muualla yleensä liitetään pohjoismaisiin yhteiskuntiin. Pohjoismaisuus näyttäytyy konstruktiona, jonka vakiintunutta merkitystä on helppo ja Viron kannalta tarkoituksenmukaista muuttaa.

Pohjoismaisuus nähdään tyypillisesti niin ”ohuena” ja abstraktina ominaisuutena, että sillä voidaan luonnehtia hyvin erilaisia yhteiskuntia – myös Viroa.

Nyky-Pohjolan viidessä maassa taas pohjoismaisuus näyttää tähän verrattuna hyvin konkreettiselta ja velvoittavalta. Pohjoismaisuudesta puhuttaessa ovat aiheena politiikan perimmäiset arvovalinnat. Se ankkuroituu meillä paitsi monipuoliseen alueelliseen yhteistyöhön, myös oman yhteiskunnan perusrakenteisiin.

Minkä sitten olisi oltava toisin, jotta Viron ja nyky-Pohjolan käsitykset pohjoismaisuudesta kohtaisivat? Se voisi olla kahdenlaisen kehityksen tulos. Viro voisi omaksua pitkäjänteiseksi tavoitteekseen rakentaa pohjoismaista hyvinvointivaltiota, ja parin vuosikymmenen kuluttua olisivat Pohjoismaat mitä moninaisimmissa yhteyksissä sille kaikkein luontevin viiteryhmä.

Käsitystämme Pohjoismaista muuttaisi myös, jos niitä kohtaisi kaikkia tähänastisia radikaalisti syvempi kriisi, joka tekisi niiden nykyisen yhteiskuntamallin mahdottomaksi ylläpitää. Tuloksena olisi, että ”pohjoismaisuus” menettäisi suuren osan nykyistä sisältöään; käsite olisi taas ”ohut” ja avoin uudelleen määrittelyn yrityksille esimerkiksi kulttuurin, maantieteellisen läheisyyden ja ”mentaliteetin” perustalta.

Kumpikaan kehityskulku ei näytä todennäköiseltä juuri nyt. Pohjoismaiden ja Viron käsitykset pohjoismaisuuden sisällöstä tuskin tulevat kohtaamaan toisiaan aivan lähitulevaisuudessa.

Kirjoitus on osa Viro 100 -sarjaa.

Mikko Lagerspetz on sosiologian professori Åbo Akademissa ja tutkinut muun muassa kansalaisyhteiskunnan kehitystä Virossa ja Itä-Euroopassa.

Julkaisu Viro 100: Viro Pohjoismaana ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viron väestörekisterin tietojen mukaan Suomessa asuu väliaikaisesti tai pysyvästi noin 70 000 Viron kansalaista. Lisäksi Suomessa työskentelee kymmeniä tuhansia virolaisia pendelöijiä, joiden koti ja perhe on edelleen Virossa. Heidän kokemuksiaan Suomessa työskentelystä ja kahden maan välillä tasapainottelun arjesta tutkitaan kahdessa eri tutkimushankkeessa.

”Maanantai-iltana lähetin sähköpostia, keskiviikko-aamuna olin Suomessa töissä”

Tutkimuksemme valossa näyttää siltä, että virolaiset miehet ja naiset tulevat usein Suomeen töihin aluksi väliaikaisesti tai kausiluonteisesti, kun työtilanne huonontuu Virossa. Virolainen työttömyysturva riittää vain harvoissa tapauksissa jokapäiväisiin menoihin, erityisesti, jos työttömyysjakso pitkittyy.

Lähtöpäätös tehdään tällaisessa tilanteessa usein varsin nopeasti. Kerran ulkomailla työskennelle ratkaisu lähteä toisenkin kerran on helpompi.

Miehet muodostavat suuren osan pendelöivistä virolaisista, joita on arvioitu olevan noin 30 000. Tarkkaa määrää on kuitenkin mahdotonta sanoa. Miesvaltaisuuteen vaikuttaa perinteinen malli miehestä perheenelättäjänä: jos yksi perheen vanhemmista lähtee ulkomaille töihin, se on yleensä isä. Esimerkiksi lääkäreiden kohdalla on tyypillistä, että Suomessa käydään ansaitsemassa lisätienestiä vaikkapa viikon verran kuukausittain, ja muuna aikana työskennellään vakituisessa työpaikassa Virossa.

”Teen muutenkin työssäni yöpäivystyksiä, lapset on tottunut siihen että olen välillä poissa. Viikko poissa ei tunnu niin suurelta erolta. Mietittiin sitä, kumpi lähtee, minä vai vaimo. Äidin poissaolo on lapsille varmasti vaikeampaa kuin isän. Erityisesti koska vaimoni ei muutenkaan ole hoitanut yöpäivystyksiä.” (Mies, 40 vuotta)

Kuten Keiu Telven tutkimus osoittaa, jotkut pitävät pendelöintiä heille ja heidän läheisilleen sopivana ratkaisuna ja ovat valmiita jatkamaan Suomessa työskentelyä vaikka eläkeikään saakka. Pendelöijien puolisot eivät välttämättä ole halukkaita muuttamaan Suomeen, koska se tarkoittaisi luopumista omasta työstä ja sosiaalisesta verkostosta.

Yksinhuoltajille, useimmiten äideille, työssäkäynti Suomessa tuo mukanaan enemmän järjestelyjä. Toisinaan lapsi jätetään isovanhempien tai muiden sukulaisten hoiviin Viroon, tai muuttoa täytyy suunnitella heti alusta pitäen lapsen kanssa.

Suomen sosiaaliturva on koettu positiivisena ja se on tuonut turvallisuuden tunteen. Eräs haastattelemani nainen puhui Suomen valtiosta ystävänään, joka tuli apuun, kun kaikki ei sujunut suunnitelmien mukaan.

”Koulun alkaminen onkin yksi syistä, miksi päätimme muuttaa takaisin juuri nyt”

Pitkittyneen pendelöinnin myötä vierailut kotiin voivat harventua, erityisesti jos välimatkat ovat pitkiä. Virolaisia työskentelee paljon myös Suur-Helsingin ulkopuolella. Suurin osa virolaisista työntekijöistä on kotoisin Harjumaalta, mutta suhteellisesti eniten heitä tulee pienemmiltä paikkakunnilta, erityisesti Pärnun alueelta.

Kaikille perheestä erossa olo työn takia ei sovi. Suomessa vietettyjen kausien venyessä tai toistuessa ja toimeentulon varmistuessa aletaan harkita kaikkien perheen jäsenten muuttoa Suomeen, ja tällöin asumisen luonne muuttuu pysyvämmäksi.

Suomessa vietettyjen kausien venyessä tai toistuessa ja toimeentulon varmistuessa aletaan harkita kaikkien perheen jäsenten muuttoa Suomeen, ja tällöin asumisen luonne muuttuu pysyvämmäksi.

Alle kouluikäisen lapsen kanssa vanhemmat ovat vapaampia liikkumaan edestakaisin kahden maan välillä. Työtilanteen mukaan voidaan viettää muutaman viikon kuukaudesta Virossa ja muutaman viikon Suomessa työtilanteen mukaan.

Kun kouluikä koittaa, useat vanhemmat kuitenkin kokevat, että on aika tehdä päätös suuntaan tai toiseen. Koulu sitoo päiväkotia vahvemmin perheen tiettyyn paikkaan. Vaihtamista koulujärjestelmästä toiseen ei pidetä helppona ja mahdollisuuksien mukaan perheet pyrkivät sitä välttämään. Toisinaan teini-ikäiset nuoret jäävätkin toiseen maahan lopettamaan koulun, kun muu perhe muuttaa.

”Olemme miehen kanssa puhuneet, että lapsilla olisi varmaan jo tosi vaikeaa pärjätä virolaisessa koulussa. Kun koulutusjärjestelmä ja opetusohjelma on kuitenkin erilaisia, olemme ajatelleen olla täällä ainakin yhdeksän vuotta, peruskoulun loppuun asti.” (Nainen, 31 vuotta)

Virolaiset perheet ovat kokeneet, että suomalaisessa koulussa lapsella on suurempi vastuu omista opinnoistaan, mikä voi olla vaikeaa autoritaarisempaan ja opettajakeskeisempään kouluun tottuneelle lapselle. Palattaessa Viroon pelätään, ettei lapsi enää pärjääkään vaativaksi mielletyssä virolaisessa koulussa.

Viroon paluuta ja siihen liittyviä haasteita pohtii yhä useampi perhe. Myös tilastot kertovat virolaisten kasvavasta paluumuutosta.

Tilastot kertovat virolaisten kasvavasta paluumuutosta.

Viime vuosina Virossa onkin herätty siihen, että kouluja täytyy yhä enemmän auttaa ja valmistaa vastaanottamaan ulkomailta Viroon palaavia oppilaita, helpottamaan heidän sopeutumistaan.

Edestakaisin liikkuvien arki ja lainsäädäntö

Liikkuvuus vaikuttaa myös sellaisten perheenjäsenten arkeen, jotka itse ovat pysyneet paikallaan. Toisessa maassa asuminen jaksottaa perheenjäsenten välisiä tapaamisia ja yhteydenpitoa, voi lisätä paineita intensiivisiin tapaamisiin ja pakottaa miettimään uudelleen esimerkiksi perheenjäsenten välistä hoivaa.

”Minua on siinä mielessä lykästänyt, että äidin terveys on kunnossa. Hän ei vielä suoranaisesti tarvitse apua. Mutta todennäköisesti iän lisääntyessä, kun hän ei enää pärjää yksin, minulla ei ole muita vaihtoehtoja kuin viedä hänet Suomeen. Tuleehan se tietysti olemaan rankkaa hänelle, joutua kauas omasta ympäristöstä ja ystävistä.” (Nainen, 44 vuotta)

Liikkuvuutta eri maiden välillä on totuttu säätelemään ja tarkastelemaan maahanmuutto- ja kotoutumisdiskurssien valossa. Pendelöijät, kausityöntekijät ja edestakaisin liikkuvat perheet kuitenkin haastavat tämän ajattelutavan. Kaikki eivät ole tulleet Suomeen jäädäkseen, eikä heidän tavoitteenaan välttämättä ole kotiutuminen ainakaan lainsäätäjien tarkoittamassa mielessä.

Kaikki eivät ole tulleet Suomeen jäädäkseen, eikä heidän tavoitteenaan välttämättä ole kotiutuminen ainakaan lainsäätäjien tarkoittamassa mielessä.

Monet Suomessa keikkatyötä tekevät kertovat, että olisivat lähteneet joka tapauksessa kotipaikan ulkopuolelle lisätienestejä hankkimaan ja Suomi oli vain yksi vaihtoehto toisten kotimaassa sijaitsevien paikkakuntien joukossa. Keikkatyyppisen työn tekijät eivät välttämättä mielläkään tekevänsä töitä ulkomailla eivätkä selvitä oikeuttaan suomalaiseen sosiaaliturvaan.

Kun ihmisten liikkuvuus lisääntyy ja muuttaa muotoaan, voidaankin kysyä, miten sosiaaliturva- ja muu lainsäädäntö pysyy perässä. Eri maiden välillä liikkuvien ihmisten näkökulmasta olisi tärkeää, että kyseisten maiden sosiaaliturvajärjestelmät olisivat joustavia, yhteensopivia ja selkeitä ja että päätökset sosiaaliturvan piiriin kuulumisesta tehtäisiin nopeasti.

Myös viranomaiset tahollaan pohtivat, mikä on suomalaisen asumiseen perustuvan sosiaaliturvan tulevaisuus, miten turvata järjestelmän kestävyys ja taata tiedonkulku viranomaisten ja ylirajaisten perheiden välillä.

Kirjoitus on osa Viro 100 -sarjaa.

FM Pihla Maria Siim tutkii virolaisten perheiden liikkuvuutta projekteissa Liikkuvuuden eriarvoisuus: ylirajaisten perheiden sidokset ja yhteenkuuluvuus pohjoismaisessa muuttoliikekontekstissa (Suomen Akatemia, 2015–2019) ja Eriarvoisuus liikkeessä: Ylirajaiset perheet Virossa ja Suomessa (Koneen Säätiö, 2016–2018).

Julkaisu Viro 100: Liikkeellä Viron ja Suomen välillä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Yksikään Suomea koskeva [ranking]lista ei voi alkaa ilman Nokiaa,” kirjoittaa Elisan virolainen digiportaali Geenius Suomen 100-vuotisjuhlan kunniaksi. Merkittävinä teknologisina uudistuksina portaali mainitsee sekä ”ikonisen” Nokia 3310:n että ”kansanpuhelin” Nokia 1100:n.

Vaikka nykyisin jo historiallisten puhelinmallien muistelu merkittävinä tietoteknologisina saavutuksina saattaa tuntua huvittavalta ja herättää suomalaisissa lähinnä nostalgiaa, se on myös hyvä esimerkki Nokian ”muiston” tärkeydestä Virossa. Nokian huippuaikoina sen puhelimet olivat hyvin suosittuja – myös Virossa. Siellä rinnalla kulki kuitenkin myös vahva symbolinen taso.

Kun Viron silloinen presidentti Lennart Meri kehotti 1990-luvun lopulla puheessaan virolaisia miettimään, mikä voisi olla Viron Nokia, kysymyksestä tuli kansallinen iskulause. Kun Meri toisteli kysymystä muissa presidenttinä pitämissään puheissa, hän täsmensi, ettei tarkoittanut Nokialla ”mustaa laatikkoa, joka laitetaan korvaa vasten, kuten jotkut hölmöt luulivat”.

Varjosta valoon

Suomen hallitusohjelmissa on korostettu tietoyhteiskunnan merkitystä jo vuodesta 1995. Täällä Nokia edusti innovaatiota, joka auttoi pääsemään eroon syrjäisen suomettuneen metsätalousvaltion asemasta.

Nokiasta tuli ennennäkemätön menestystarina ja uudistuneen Suomen symboli. Samalla tietoyhteiskunnan kehittämisen merkitys nousi osaksi suomalaista itsetietoisuutta ja on pysynyt siinä myös myöhemmin, Nokian menestyksen himmenemisen jälkeen.

Suomessa tietoyhteiskuntateema on ollut esillä niin median muutoksen kuin vaikkapa arvojen kehityksen kannalta. Tietoyhteiskuntahankkeissa tavoitteina on usein ollut demokratian parantaminen ja e-kansalaisuus, mutta toisaalta myös taloudelliset tavoitteet, kuten innovaatiot ja uusien työpaikkojen luominen.

Sähköistä viestintää koskevat säädökset koottiin 2000-luvulla yhteen tietoyhteiskuntakaareksi, joka tuli voimaan 2015. Kesäkuussa 2018 tietoyhteiskuntakaaren nimike vaihtuu laiksi sähköisen viestinnän palveluista.

1990-luvun lopulla eurooppalaisilla työmarkkinoilla ”aliurakoitsijana” toimineen Viron kannatti presidentti Merin mukaan korostaa tietoyhteiskuntaa kuten Suomessakin tehtiin. Tosiasia, että Nokia oli juuri naapurimaan Suomen menestystarina, sopi hyvin Virolle, joka niin ikään pienenä valtiona yritti rakentaa uutta asemaansa EU:n ja Naton edistyksellisenä ehdokasmaana.

Neuvostomenneisyydestä tunnettu köyhä Viro alkoi tähdätä edelläkävijäksi tietoteknologian alalla.

Neuvostomenneisyydestä tunnettu köyhä Viro alkoi tähdätä edelläkävijäksi tietoteknologian alalla. Viron ensimmäinen tietoyhteiskuntastrategia, ”The Estonian Way to the Information Society”, julkaistiin vuonna 1994. Vuonna 1996 silloinen Viron Yhdysvaltojen-suurlähettiläs Toomas Hendrik Ilves esitteli tiikeriloikka-nimistä suunnitelmaa, jonka yhtenä keskeisenä ideana oli taata kaikille virolaisille kouluille internetyhteys.

Hankkeen nähtiin osallistumismahdollisuuksien kehittämisen avulla edistävän demokratiaa ja vähentävän sosiaalista epätasa-arvoa viemällä tietoteknologiaa myös syrjäseuduille. Siitä lähtien tietoyhteiskunnan, e-Viron, kehitys ja siihen liittyvät innovaatiot ovat kuuluneet Viron hallitusten prioriteetteihin.

Kietoutunut kehitys ja synergian voima

Parikymmentä vuotta myöhemmin sekä Viron että Suomen tarinat ovat muuttuneet, joskin ne ovat edelleen tiiviisti sidoksissa toisiinsa. Tuoreimpana esimerkkinä innovaatioista Viro lanseerasi vuonna 2015 ensimmäisenä valtiona maailmassa e-kansalaisuuden (e-Residency). Se antaa Viron ulkopuolella asuville ulkomaalaisille digitaalisen henkilöllisyyden, joka mahdollistaa maan digitaalisten palveluiden käytön verkossa.

Vuoden 2017 puoleenväliin mennessä e-kansalaisuus oli myönnetty yli 20 000 ihmiselle. Suurin hakijamaa on Suomi – e-kansalaisista noin 14 prosenttia tulee Suomesta. Kaikista hakeneista negatiivisen päätöksen on saanut vain prosentti hakijoista.

E-kansalaisista noin 14 prosenttia tulee Suomesta.

Kummankin maan poliittisessa ja julkisessa diskurssissa on kehitetty tietoisesti ”meidän” tarinaa tietoyhteiskunnan mallimaana. Vaikka vuonna 2007 ensimmäisenä Euroopassa digitelevisioon siirtynyt Suomi on edelleen Euroopan johtavia maita internetin käytössä, on suomalaisessa mediassa useamman vuoden aikana keskusteltu myös siitä, onko Viron tietoteknologinen kehitys harpannut Suomen ohi. Suomen Kuvalehdessä Viron teknologista kehitystä kuvailtiin ”jättiläisen digiloikaksi”, josta Suomi jää jälkeen.

Viron mallia on seurattu myös käytännössä: vuonna 2013 Suomessa päätettiin ottaa käyttöön Virossa kehitetty X-Road-palveluväylä, jonka kautta henkilötiedot, terveystiedot ja viranomaisten rekisteritiedot ovat käytettävissä tietoa tarvitseville ja siihen oikeutetuille tahoille. Vuosi sitten maat perustivat Viroon yhteisen instituutin, jonka tavoitteena on kehittää palveluväylässä käytettävää X-Road-teknologiaa. Kun Virosta ei löydy tarpeeksi IT-osaajia, heitä houkutellaan maahan Suomesta.

E-vaalit ovat yksi merkittävä alue, jota molemmissa maissa on kehitetty tällä vuosituhannella. Virossa sähköinen äänestäminen on ollut käytössä vuoden 2005 kuntavaaleista lähtien, jolloin vajaa kaksi prosenttia äänistä annettiin sähköisesti. Viime vuoden kuntavaaleissa luku oli lähes 32 prosenttia. Tutkimuksen perusteella aktiivisimmin sähköisesti äänestävät koulutetut ja hyvätuloiset kansalaiset.

Vaikka osa kansainvälisiä asiantuntijoita on kritisoinut virolaista e-vaalijärjestelmää turvallisuusriskeistä ja suositellut jopa siitä luopumista, sähköisen äänestämisen perinne on jo juurtunut osaksi virolaista vaalikäytäntöä ja tietoisuutta edistyksellisestä e-valtiosta ja kansakunnasta.

Suomessa taas e-äänestäminen on takkuillut sekä pitkään samankaltaisena pysyneen äänestämisen perinteen että myös eettisistä kysymyksistä ja turvallisuusriskeistä käydyn keskustelun ja vaarojen takia. Esimerkiksi vuoden 2008 kunnallisvaaleissa sähköistä äänestämistä kokeilleiden kuntien vaalit jouduttiin uusimaan ongelmien vuoksi, vaikka kokeilusta nousi myös hyviä käytäntöjä. Samalla Suomea on kehotettu ottamaan nopeita ratkaisuja tekevältä Virolta oppia sekä e-vaaleihin että siihen tarvittavaan sähköiseen henkilökorttiin liittyen.

Kansalliset tarinat kansainvälisellä areenalla

Suomen ja Viron kietoutunut tietoyhteiskuntakehitys on hyvä esimerkki siitä, miten toisen maan edesottamukset ja saavutukset ovat kannustaneet kahdenkymmenen viime vuoden aikana molempia kehittymään puolin ja toisin. Käytännön kehitystä siivittää molempien maiden mediassa ja poliittisessa diskurssissa kerrottava kansallinen tarina ”meistä” edelläkävijöinä.

Omaa tietoyhteiskuntakehitystä ohjataan ja peilataan toiseen rakentamalla samalla jokapäiväisissä julkisissa teksteissä kansallista identiteettiä. Prosessi osoittaa, miten vakiintuneiden pikkuveli- ja isoveli-roolien sijaan keskiössä on synergia ja vuorovaikutus, joiden avulla kerrotaan kansallista menestystarinaa.

Vakiintuneiden pikkuveli- ja isoveli-roolien sijaan keskiössä on synergia ja vuorovaikutus, joiden avulla kerrotaan kansallista menestystarinaa.

Tarinassa on molemmille maille ja niiden edustajille tarjolla useampia asemia: välillä ollaan johtajia ja edelläkävijöinä, välillä taas ”jäädään jälkeen” ja pitäisi ”ottaa oppia” naapurista. Kansalaisille tämä tarina tarjoaa erinäisiä rooleja: voi olla ylpeä kansalainen, mutta myös miettiä, voisiko omalla toiminnallaan edistää maan voittokulkua – Virossa vaikka äänestämällä seuraavissa vaaleissa sähköisesti.

Vaikka digimuutoksia usein legitimoidaan demokratian edistämisellä (kuten nouseva äänestysaktiivisuus) ja kansalaisten edulla (esimerkiksi paremmat mahdollisuudet äänestää), on Viron tietoyhteiskuntapolitiikkaa tutkimuksessa myös kritisoitu juuri demokratian liian vähäisestä huomioimisesta.

Sisäpolitiikan lisäksi kansakuntien kybertarina on suunnattu kansainväliselle yleisölle osana maabrändiä ja myös noteerattu siellä. Viime vuosina Foreign Affairs -lehti on kutsunut Viroa ”digitaaliseksi Nirvanaksi”, The Guardian ”digitaaliseksi utopiaksi” ja Forbes ”Euroopan digitaaliseksi johtajaksi”. Samalla esiin nousee myös maiden välinen synergia sekä kamppailu it-edelläkävijän johtoasemasta kansainvälisellä areenalla.

Kirjoitus on osa Viro 100 -sarjaa.

VTT Sigrid Kaasik-Krogerus työskentelee tutkijatohtorina Euroopan tiedeneuvoston projektissa ”EUROHERIT – Legitimation of European cultural heritage and the dynamics of identity politics in the EU”. Projekti toimii Jyväskylän yliopiston musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella. Hän on mukana myös Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin Jean Monnet -moduulissa ”East Within Europe”. YTT Katja Lehtisaari työskentelee yliopistotutkijana Helsingin yliopistossa Aleksanteri-instituutissa ja Svenska social- och kommunalhögskolanissa. Hänen tutkimuskohteitaan ovat muun muassa mediamarkkinoiden ja uutismedian kehitys, mediatalous ja viestintäpolitiikka, ja maantieteellisenä kohdealueena erityisesti Venäjä ja Pohjoismaat. Hän on myös Suomen Akatemian Venäjän modernisaation valinnat -huippuyksikön ja Helsinki Media Policy -tutkimusryhmän jäsen sekä Idäntutkimus-lehden päätoimittaja.

Julkaisu Viro 100: Kaiken takana oli Nokia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.