Virolaisen nationalismin kehitys kansallisesta heräämisestä postkolonialismiin

Tutkija Piret Peiker. Kuva Krööt Tarkmeel
Kansallismielisyyden kehityksestä löytyy yhdistäviä tekijöitä monien kansojen kesken, mutta myös eroja. Piret Peiker tutkii Viron kansallismielisyyttä monista eri näkökulmista. 

Piret Peiker on virolainen historioitsija ja kirjallisuustieteilijä, joka on tutkinut virolaisen kirjallisuuden kehitystä kansallismielisyyden ja kolonialismin vaikutusten näkökulmista. Hänen tutkimuksensa paljastaa eurooppalaisen nationalismin eroja perifeeristen reuna-alueiden ja ydinalueiden kansojen välillä: siinä, missä vahvempien ydinalueiden nationalismi saattaa ilmetä kolonialismina, periferioiden nationalismi on usein antikolonialistista ja emansipatorista eli vapautukseen pyrkivää.

Filosofi ja tutkija Minna-Kerttu M. Kekki keskustelee Peikerin kanssa Viron kansallisesta heräämisestä ja nationalismin tutkimisesta postkolonialistisesta näkökulmasta.

Tutkit työssäsi paljon kansallista heräämistä. Väittelit aiheesta Turun yliopistossa vuonna 2018. Mitä yhteistä on Viron kansallisen heräämisen aikakaudella ja muun Euroopan samanaikaisilla tapahtumilla?

Riippuu tietysti, mihin verrataan. Esimerkiksi Latviassa kansallisen heräämisen aikakausi 1800-luvulla oli hyvin samankaltainen kuin Virossa. Myös tuon ajan suomalaisilla ja virolaisilla kansallismielisillä liikkeillä oli paljon yhteistä. Monet suomalaiset ja virolaiset nationalistit ystävystyivät keskenään, mikä vaikutti molempiin liikkeisiin.

Muihin eurooppalaisiin verrattaessa on puolestaan muistettava, että joillakin eurooppalaisilla kansoilla oli tuolloin oma valtio, kun taas toisilla ei. Siksi kansallismieliset liikkeet Euroopan eri alueilla olivat hyvinkin erilaisia. Esimerkiksi Venäjän keisarikunnassa ajateltiin, että valtion pitäisi jotenkin juurruttaa valtaansa alueellaan, mikä takoitti myös kulttuurisen vallan käyttämistä. Jälkimmäinen tunnetaan venäläistämisenä, jota Venäjän hallinto harjoitti virolaisten, saksalaisten, suomalaisten ja monien muiden keisarikuntaan kuuluvien kansojen parissa.

Toinen keskeinen aihe, jota käsittelet useissa julkaisuissasi ja joulukuussa 2024 ilmestyneessä kirjassasi Discourses of Modernity, on kansalliseen heräämiseen liittyvä nationalismi. Miten kuvailisit keskeisiä tekijöitä kansallismielisyyden kehityksessä Virossa?

Nationalismi on oikeastaan hankala käsite Viron historian ja kielen kontekstissa. Sana ”rahvus“ (kansallisuus), on alun perin virolaisen kielitieteilijän ja viron uudistajan Johannes Aavikin kehittämä sana. Hänelle kansa, rahvas, on eräänlainen ihmismassa. Voidaan esimerkiksi sanoa, että ”markkinoilla oli paljon rahvast”(ihmisiä). Samaan aikaan Aavik kuitenkin halusi, että sana ”rahvas” viittaisi kansakuntaan samassa mielessä kuin englannin nation tai saksan Nation. Hänelle kansakunta ei ole vain yhtenäinen joukko, vaan yhteisö, jolla on rakenne ja johon kuuluu erilaisia yhteiskunnallisia ryhmiä. Nykyään ”rahvas” viittaa kuitenkin etnisyyteen. Voidaan esimerkiksi sanoa, että joku on osa venäläistä kansaa, rahvast, mutta Viron kansalainen.

Tutkimuksessa on tapana erotella ylhäältä alaspäin harjoitettava nationalismi ja alhaalta ylöspäin harjoitettava ruohonjuuritason nationalismi. Ruohonjuuritason kansalliset liikkeet usein syntyvät, kun jokin ryhmä jatkuvasti haastaa kansallisen ryhmän olemassaoloa, kuten baltiansaksalaiset tekivät aikoinaan Virossa. Tämän seurauksena virolaiset kokivat saksalaiset muukalaisina ja toiset virolaiset omana kansanaan.

Kansallismielisyyden leviämiseksi tarvitaan myös viestintäkanavia. 1800-luvulla tämä vaati laajaa lukutaitoa ja lehdistöä. Nykyisin radion, television ja elokuvan kaltaiset kanavat ajavat saman asian. Ensimmäisiä laulujuhlia 1800-luvulla ei olisi ollut mahdollista järjestää ilman toimivaa tiedonlevitystä.

Kolmanneksi ihmisten on uskottava, että heidän toiminnastaan on hyötyä. Esimerkiksi Neuvostoliiton aikana monille tuntui, että ei ole mitään järkeä vastustaa neuvostohallintoa, koska he kokivat, ettei siitä olisi kuitenkaan seurannut muutosta.

Miten kuvailisit näitä ylhäältä alaspäin harjoitettavan hallinnollisen nationalismin ja alhaalta ylöspäin harjoitettavan ruohonjuuritason nationalismin muotoja?

Alhaalta ylöspäin harjoitettava nationalismi on sitä, että ihmiset alkavat itse muodostaa jonkinlaisia verkostoja. Näiden ei ehkä aluksi ole tarkoitus olla kansallismielisiä, vaan ihmiset yksinkertaisesti kokoontuvat ja puhuvat elämästään tai ehkä lukevat sanomalehtiä yhdessä. Tällä tavalla syntyvillä julkisuuden alueilla kansallismieliset sävyt saattavat alkaa vallata alaa ja vaikuttaa yhteisöissä.

Hallinnon taholta harjoitettava nationalismi on suorempaa. Esimerkiksi entisaikoina tsaari saattoi päättää yhdessä neuvonantajiensa ja muiden virkamiestensä kanssa, että Venäjän alueella elävät saksalaiset eivät tarvinneet erityisoikeuksia, vaan saksankieliset koulut venäläistettäisiin. Myös nykyään kansallisvaltioissa, kuten Virossa, harjoitetaan nationalismia ylhäältä alaspäin.

Kun pohditaan 1900-luvun loppua Virossa, puhutaan usein siitä, kuinka aikaisemmat olemassa olleet rakenteet loivat pohjaa uudelle toiminnalle. Monenlaisia inhimillisiä luottamusrakenteita mehiläistarhaajien yhteisöistä ammattiliitoihin oli jo valmiiksi olemassa. Jotkut yksilöt, kuten poliitikot Edgar Savisaar ja Marju Lauristin, hyödynsivät näitä rakenteita kutsuessaan suuria joukkoja tulemaan Toompealle suojelemaan itsenäistyvän Viron hallintoa ja taistelemaan neuvostojoukkoja ja vastamielenosoittajia vastaan.

Tutkija Rein Ruutsoo on kirjoittanut tästä mielenkiintoisella tavalla. Tutkimuksessaan pienestä Kanepin kunnasta 1980-luvun lopussa hän kuvaa, kuinka uusi kansallisen heräämisen aikakausi syntyy yhteisöllisyyden kautta. Esimerkiksi kirkko oli paikka, jossa ihmiset olivat tottuneet käymään. Uskonnollisia kokoontumisia järjestettiin myös maalaistaloissa. Ihmiset eivät välttämättä olleet kovinkaan uskonnollisia, mutta kirkko tarjosi alueen neuvostohallinnon ulkopuolella, jossa saattoi pitää yhteyttä toisiin ja tarvittaessa saada ja tarjota apua. Näin syntyi luottamusrakenteita, joiden kautta myös laulavan vallankumouksen toiminta levisi.

Ketkä ovat sinulle tärkeimpiä nationalismiteoreetikoita?

Ensinnäkin historiallinen sosiologi Miroslav Hroch. Harvat kansallismielisyyttä kuvaavat teoreetikot kirjoittavat pienistä kansoista, joiden kieliä he eivät osaa. Mikko Lagerspetzkin on sanonut, että Hroch on erittäin luotettava kirjoittaja ainakin sen perusteella, miten hän kuvaa suomalaisen kansallismielisyyden kehitystä ja Suomen itsenäistymistä. Lagerspetzin mukaan Hroch on tarkka faktoista ja kuvailee Suomen tilannetta syvällisesti ja perusteellisesti. Voin sanoa samaa tavasta, jolla hän käsittelee Viroa. Tämä liittyy sekä hänen työssään esittämiinsä faktoihin että siihen, kuinka hän kuvaa kansakunnan muodostumisen eri vaiheita, jotka voivat vaihdella kansallisuudesta toiseen.

Virolaisista tutkijoista Ea Jansen on mielestäni erittäin hyvä historioitsija. Hän yhdistää nationalismin syntymisen sääty-yhteiskunnan vastustamiseen ja kansalaisyhteiskunnan syntymiseen ja osoittaa, miten tämä tapahtui Virossa. Lisäksi on edesmennyt puolisoni George Schöpflin, joka parhaimmissa teksteissään kuvaa modernin nationalismin syntyä: kuinka valtiot ja alistetut kansakunnat yrittävät jatkuvasti modernisoida itseään taloudellisessa ja sotilaallisessa kamppailussaan. Pidän myös Peter Wagnerista, mutta hän ei ole varsinaisesti nationalismiteoreetikko. Hän tutkii pikemminkin nykyaikaa.

Kolmas tutkimustyösi keskeinen aihealue on kolonialismi, postkolonialismi ja erityisesti Viron kontekstissa. Minkälainen vastakertomus Viron historia on Euroopan historiassa?

On puhuttu siitä, kuinka Itä-Euroopan kansat ovat aina olleet kateellisia ja katkeria menestyneempiä modernisoijakansoja kohtaan ja että itäeurooppalaiset olisivat siksi keksineet kaikenlaisia tarinoita verestä ja maaperästä. Virolaiset kuitenkin kertovat omia vastakertomuksiaan, joissa juuri he ovat niitä innovatiivisia uudistajia kansallisen heräämisen kaudesta nykyaikaan. 1800-luvun virolaisessa kirjallisuudessa baltiansaksalaisia pidetään vanhanaikaisina ja ikävinä.

Länsi-Euroopassa olen törmännyt negatiiviseen asenteeseen Itä-Euroopan kansojen taistelua itsemääräämisoikeudestaan kohtaan. Vuonna 1993 kesäkoulussa Saksassa eräs opettaja sanoi, ettei Baltian maiden tulisi olla itsenäisiä, koska niiden itsenäisyys häiritsee Euroopan valtioiden rakennelmaa. Vastaavat väitteet ovat edelleen ajankohtaisia.

Esimerkiksi vuonna 2022 tapasin muutaman belgialaisen akateemikon, jotka sanoivat, että Venäjää täytyy tulla Ukrainan tilanteessa vastaan, että Venäjä tarvitsee “harmaata vyöhykettä“ ja että Viron politiikka on siis haitallista. Kysyin, millä perusteella Venäjää on tultava vastaan Ukrainan intressien sijaan. He katsoivat minua ikään kuin he eivät olisi tulleet ajatelleeksi tätä aikaisemmin. Näistä teemoista kiistelen eniten muiden eurooppalaisten tutkijoiden kanssa.

Miten postkolonialismin viitekehys sopii Baltian maiden tai koko entisen itäblokin tutkimiseen?

Ennen Viron ja muiden niin sanotun itäblokin maiden itsenäistymistä ja sen jälkeen länsimaissa niiden muutoksista puhuttiin ensisijaisesti sanalla ”transformaatio”. Länsi-Euroopasta tulevan narratiivin mukaan Viro – puhun Virosta, ja paljon voidaan laajentaa muihin Itä-Euroopan maihin, mutta jokainen tapaus on erilainen – on köyhä takapajuinen maa, jossa nationalismi leviää, ja nyt Viron pitää ryhdistäytyä, siirtyä uusliberalistiseen markkinatalouteen ja päästä eroon ”russofobiasta”. Transformaatiokertomuksen mukaan Viro on pohjimmiltaan tavallinen eurooppalainen maa, vain huonompi ja takapajuisempi kuin länsimaat, mutta se voi kehittyä noudattamalla lännestä saatuja ohjeita.

Jos transformaationarratiivin sijaan tarkastellaan Viroa postkolonialistisena maana, avautuu paljon monimutkaisempi tilanne, jossa siirtomaavallan ja kolonisoidun suhteilla on iso merkitys. Tähän liittyy muun muassa se, että monet Neuvostoliiton aloitteesta Viroon muuttaneet ihmiset jälkeläisineen jäivät Viroon asumaan myös kolonialistisen kauden jälkeen, koska he pitivät maata kotinaan. Monet neuvostovallan alla kärsineet virolaiset eivät kuitenkaan nähneet tilannetta samalla tavalla, mikä on johtanut jatkuviin jännitteisiin.

Virossa asuvilla ihmisillä, lähinnä viron- ja venäjänkielisillä, on usein keskenään radikaalisti erilaiset käsitykset historiasta ja maailmanpolitiikasta. Tällainen asetelma on hyvin yleinen myös monissa länsimaiden entisissä siirtomaissa. Jos Viron tilannetta verrataan noihin siirtomaihin, voidaan nähdä, miten siellä on toimittu ja mitä tulisi välttää. Monet postkolonialististen maiden konfliktit ovat päättyneet hyvin väkivaltaisesti.

Yritän työssäni kommunikoida muille virolaisille erityisesti sitä, kuinka muun maailman esimerkkien perusteella postkolonialistisen tilanteen hallitseminen on hyvin vaikeaa ja monimutkaista, eikä Viron tilanne todellakaan helpotu niin yksinkertaisesti kuin transformaationarratiivi antaa ymmärtää. Meillä menee toistaiseksi edelleen melko hyvin. Tällä hetkellä tilanne on tietysti muuttunut Venäjän sodan takia. Länsimaat ehkä ymmärtävät Venäjän imperialismin uhan nyt hieman paremmin kuin ennen, mutta toisaalta jännitteet Viron sisällä ovat kasvaneet.

Pyrin tutkimaan kansallismielisyyttä monista eri näkökulmista. Vaikka nationalismi nähdään yliopistomaailmassa yleensä konservatiivisena, historiassa on ollut monia kansallisimielisiä liikkeitä imperialismia vastaan ja taistelua demokratian puolesta. Tarkoituksenani ei myöskään missään nimessä ole luoda Virosta tai virolaisista uhrinarratiivia. Päinvastoin, haluan tarjota meille parempia välineitä tulla toimeen keskenämme.

Milloin virolaisissa akateemisissa keskusteluissa alettiin puhua nimenomaan kolonialismista ja erityisesti Neuvostoliiton jälkeisestä ajasta postkolonialistisena aikakautena?

Itse asiassa ulkovirolaiset kävivät tätä keskustelua jo 1960-luvulla. Heidän tarkoituksenaan oli tuoda esille Neuvostoliiton hallinnon tekopyhyys. Siksi he puhuivat venäläisestä kolonialismista Itä-Euroopassa. On tärkeää huomata, ettei postkolonialismi ei tarkoita vain kolonialismin loppumisen jälkeistä aikaa, vaan kaikki, mitä tapahtuu kolonisaation jälkeen ja siirtomaavallan aikana on postkolonialismia.

Moderni postkoloniaalinen teoria tuli Viroon kuitenkin vasta 1990-luvulla. Kollegani Epp Annus ja minä olimme ensimmäisten joukossa, jotka uskoivat, että kyseinen viitekehys antaisi uutta näkökulmaa Viron ongelmiin ja mahdollisuuksiin. Aloitin kirjallisuuden tutkijana ja löysin postkolonialismin yrittäessäni ymmärtää paikkoja, joita 1800-luvulla elänyt Viron kansallisrunoilija Lydia Koidula kuvaa kertomuksissaan. Kävi ilmi, että postkoloniaalinen kirjallisuusteoria tarjosi tähän hyvät avaimet. Tätä kautta huomasin, että jos Viroa tutkitaan kolonialistisen asiayhteyden kautta, voimme paremmin ymmärtää, miten ratkaista Neuvostoliiton jälkeen syntyneitä ongelmia ja miten keskustella tilanteestamme muiden kanssa maailmanlaajuisesti.

Miten kuvaisit virolaista nationalismia nykyään? Voiko sitä vielä pitää emansipatorisena?

Jokainen toimiva kansallisvaltio on nationalistinen. Tavalliset ihmiset kokevat tämän usein lähinnä kansallisina juhlapyhinä, presidentin vastaanottojen seuraamisena tai niihin osallistumisena tai vastaavana. Virossa tähän kuuluvat myös kansalliset laulu- ja tanssijuhlat. Nämä kaikki nojaavat niin sanottuun ylhäältä alas -nationalismiin, mutta ne vahvistavat myös ruohonjuuritason nationalismia.

Viron nationalismin voimakkain ilmentymä viime aikoina on ollut vahva tuki Ukrainalle niin valtion kuin kansalaistoiminnan tasolla. Samaan aikaan virolaiset ovat edelleen melko maahanmuuttovastaisia, missä näkyvät neuvostoajan massamaahanmuuton kokemukset. Ukrainalaisten tapaus koetaan kuitenkin erilaisena.

Virossa on lahjoitettu valtavia summia rahaa ja toteutettu muita avustuskampanjoita Ukrainalle, ja täysimittaisen sodan alettua monet tavalliset virolaiset ajoivat oma-aloitteisesti Ukrainan rajalle ja toivat sieltä Viroon sekä tuttuja ukrainalaisia että täysin vieraita ukrainalaisia sotapakolaisia. Usein heidät majoitettiin aluksi koteihin. Tämä kuvaa virolaisten vahvaa samaistumista ukrainalaisiin. Tämä osoittaa jälleen kerran, että nationalismilla on monia hyvin erilaisia kasvoja.  

FT Piret Peiker on virolainen kirjallisuudentutkija ja historioitsija Tallinnan yliopistosta. Hän piti Helsingin yliopiston EuroStoriehuippututkimusyksikössä kutsuesitelmän virolaisen kirjallisuuden poliittisesta historiasta 1900-luvun alussa.

FT Minna-Kerttu M. Kekki on filosofi ja työskentelee tutkijatohtorina EuroStoriella Helsingin yliopistossa.

Artikkelikuva: Piret Peiker / Kuva: Krõõt Tarkmeel

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Scroll to Top