Saksan tuoreimman vaalijärjestelmäuudistuksen yhtenä keskeisenä tavoitteena oli jollakin tavoin pysäyttää parlamentin koon kasvu tilanteessa, jossa lainsäädäntö asetti vain minimirajan parlamentin koolle. Uudistuksen ei kuitenkaan haluttu vaarantavan vaalijärjestelmän tuloksena saavutettua korkeaa edustavuutta.

Toteutunut ratkaisu, joka lukitsee parlamentin paikkamäärän 630 paikkaan, säilyttäen samalla 299 vaalipiirin järjestelmän, on ensiarvoissa nähty varsin hyvänä ratkaisuna. Laskennallisesti muutos merkitsee vaalipiirien osuuden hienoista laskua: aiemmin puolet minimikoon paikoista täytettiin vaalipiireistä, uudistuksen jälkeen osuus on 47,5 prosenttia. Kuitenkin ylijäämä- ja tasauspaikkojen myötä esimerkiksi vaalikauden 2021–25 parlamentissa suoraan vaalipiiristä valittujen edustajien osuus on 40,6 prosenttia, mihin suhteutettuna uudistus on myös parannus.

Ainakin omasta mielestäni jonkin verran yllättäen vaalilain uudistukseen liittyvä keskustelu on kiertynyt vahvasti vaalipiiritason vaikutuksiin. Tämä oli ymmärrettävä reaktio aivan alkuvaiheessa, koska alkuperäinen, hyväksytty uudistus olisi sulkenut parlamentin ulkopuolelle kaikki puolueet, joiden ääniosuus jää alle viiden prosentin.

Aiemmin äänikynnystä ei ole huomioitu niiltä puolueilta, jotka voittavat vähintään kolme vaalipiiriä. Saksan perustuslakituomioistuin kuitenkin palautti aiemman säännön 30.7.2024 tekemällään ratkaisulla, eli jatkossakin kaikki vähintään kolme vaalipiiriä voittaneet puolueet saavat kakkosäänten mukaisen osuuden parlamentin paikoista. Vaalilain uudistus itse asiassa palauttaa etusijalle puolueiden osavaltiokohtaisen kannatuksen edustuksellisuuden perustana. Uudistuksen jälkeen suhteellisen vaalitavan periaate on hallitseva sekä parlamentin paikkajaossa yleisesti että puolueen paikkamäärässä osavaltiotasolla.

Jatkossa kukin puolue saa kunkin osavaltion edustajapaikoista osavaltiokohtaisten kakkosääntensä mukaisen osuuden. Tämän voidaan odottaa johtavan kakkosäänten painoarvon lisääntymiseen. Aiemminhan tietyissä tilanteissa puolueen jopa kannatti tavoitella mahdollisimman pientä kakkosäänten määrä, mikäli se saattoi olla varma useiden vaalipiirien voittamisesta. Tämä siksi, koska puolue sai itselleen kaikki voittamansa vaalipiiripaikat, jolloin jokainen vaalipiiri yli kakkosäänten perusteella lasketun paikkamäärän oli ylimääräinen paikka parlamentissa.

Vaalijärjestelmäuudistus ohjelmallisena uudistussysäyksenä

Ensimmäisessä osassa esitin teesin, että Saksan poliittisen järjestelmän alaisuudessa joudutaan ratkomaan hyvin samantapaista haastetta kuin laajemmin EU:n piirissä. Tämä ajatus kytkeytyy kahteen teemaan, joista ensimmäinen liittyy alueellisesta eriytymisestä ammentavaan oikeistopopulismiin, toinen puolestaan yhtenäisen vaalijärjestelmän edellyttämään ohjelmalliseen uudistumiseen.

Vaikka Saksojen yhdistymisestä vuonna 1990 tulee vuoden 2025 lokakuussa kuluneeksi 35 vuotta, erityisesti itäisen Saksan – joka maantieteellisesti viittaa tässä entisen DDR:n alueeseen – viime vuosien kehitys on osoittanut, miten helposti sekä yhdistymisprosessi että yhdistymistä edeltäneen sosialistisen yhteiskunnan eri piirteet ovat politisoitavissa negatiivisen politiikanteon välineeksi.

Erityisen selkeästi tämä näkyy talouteen ja identiteettiin liittyvissä teemoissa. AfD on varsin onnistuneesti nostanut itsensä itäisen Saksan ”asianajajaksi”, työntäen poliittisen kentän vastakkaiselle, vasemmalle laidalle sijoittuvan Die Linken sivuun tästä roolista.

AfD jatkaa ja vahvistaa narratiivia, jonka mukaan itäisen Saksan heikentyneen talouskehityksen syy on ”väärin” toteutetussa yhdistymisprosessissa, johon syyllisiä ovat luonnollisesti ”Berliinin vallanpitäjät”. Itäinen Saksa on AfD:n retoriikassa myös lännestä tulevan halveksunnan ja vähättelyn kohde, jossa olevaa osaamista ei arvostettaisi ja jonka asukkaita edelleen mitattaisiin ”lännen” asettamin kriteerein.

Kyseenalaista sivustatukea AfD on saanut myös sellaisilta tutkijoilta, joiden tutkimuksissa yhdistymisen vaikutuksia on tarkasteltu yksipuolisesti tai puutteellisin faktoin. Suomessakin julkisuutta saanutta Isossa-Britanniassa työskentelevän saksalaishistorioitsija Katja Hoyerin DDR-historiateosta arvosteltiin kovin sanoin historiarevisionismista. Myös Leipzigin yliopiston uudemman saksalaisen kirjallisuuden professorin Dirk Oschmannin identiteettipoliittinen teos, jossa hän syyttää läntistä Saksaa itäisen Saksan ”toiseuttamisesta” ja rasistisesta leimaamisesta, johti ankaraan kritiikkiin faktojen valikoivasta ja tarkoituksenhakuisesta käytöstä.

Kuten useimmat eurooppalaiset laitapopulistisen puolueet, myös AfD käyttää maahanmuuttoa identiteettipolitiikkansa välineenä. Itäisen Saksan alueella tämä viesti puree erityisen tehokkaasti, koska AfD voi nojata alueen läntistä Saksaa ohuempaan ja negatiivisempaan kokemukseen maahanmuutosta.

AfD jatkaa ja vahvistaa narratiivia, jonka mukaan itäisen Saksan heikentyneen talouskehityksen syy on ”väärin” toteutetussa yhdistymisprosessissa, johon syyllisiä ovat luonnollisesti ”Berliinin vallanpitäjät”.

Erityisen voimakkaasti maahanmuuttoa hyödyntävä identiteettipolitiikka näyttäisi vaikuttavan sellaiseen osaan väestöstä, jotka kantavat huolta varsin abstraktisti määritellyn ”saksalaisuuden” rappiosta tai katoamisesta. Pitämällä tietoisesti ”saksalaisuuden” määritelmän notkeana ja sopivan sumeana, AfD kykenee luomaan siihen kohdistuvia uhkakuvia hyvinkin erilaisissa asiayhteyksissä ja hyvin erilaisille kohderyhmille.

Huomionarvoista on, että vastaavan tyyppinen kerrostunut narratiivi on löydettävissä useimmista Euroopan unionin jäsenmaista. Itäisen Saksan alueella käytettävä muutosvastainen narratiivi toistuu monissa entisissä sosialistimaissa, joissa kritiikin kärki kohdistuu ensisijaisesti ”Brysselin koneeseen” ja sen pakottamaan ”läntisen Euroopan malliin”.

Maahanmuuttoa hyödyntävä narratiivi sen sijaan on, jos ilmaisu sallitaan, ”eurooppalaistunut” varsin tehokkaasti ja kykenee rakentamaan varsin yhtenevän uhkakuvan ulkopuolisen uhkan kohteena olevasta eurooppalaisesta identiteetistä.

Vaikka Saksan vaalijärjestelmään tällä hetkellä liittyvät ongelmat tulevat näkyviksi juuri AfD:n kautta, on niiden juurisyy perinteisten puolueiden kyvyttömyydessä ohjelmalliseen uudistumiseen. Saksalainen yhteiskunta on tänään hyvin erilainen kuin kansanpuolueiden mahtikaudella

Puoluekentän epävakautuminen, vaalitulosten arvaamattomuus ja epäkonventionaaliset hallituskoalitiot ovat ilmiöitä, jotka leviävät yhä laajemmin ympäri demokraattista Eurooppaa. Yhdistävänä tekijänä näyttäisi kuitenkin olevan kasvava tyytymättömyys demokraattisten puolueiden kykyyn esittää ratkaisuja ajankohtaisiin ongelmiin.

Yhteiskunnalliset jakolinjat painottuvat tänään eri tavalla ja vanhojen rinnalle on myös noussut uusia jakolinjoja, joita ei ollut olemassa 40 tai 50 vuotta sitten. Perinteisten, demokraattisten puolueperheiden heikko kiinnittyminen niin itäisen Saksan kuin itäisen Keski-Euroopan entisten sosialistimaiden yhteiskunnissa kertoo osaltaan siitä, etteivät nämä puolueet ole onnistuneet rakentamaan itsestään todellista, ohjelmallista vaihtoehtoa jälkisosialistiselle äänestäjälle.

Pikemminkin vaikuttaa siltä, että puoluekentän epävakautuminen, vaalitulosten arvaamattomuus ja epäkonventionaaliset hallituskoalitiot ovat ilmiöitä, jotka leviävät yhä laajemmin ympäri demokraattista Eurooppaa. Yhdistävänä tekijänä näyttäisi kuitenkin olevan kasvava tyytymättömyys demokraattisten puolueiden kykyyn esittää ratkaisuja ajankohtaisiin ongelmiin.

Positiivisessa skenaariossa nyt tehty uudistus johtaisi kehitykseen, jossa puolueet pyrkivät uudistumaan ohjelmallisesti maksimaalisen kakkosääniosuuden saamiseksi, palauttaahan uudistus kakkosäänet paikkajakoa määrittävään asemaan. Vuoden 2013 uudistus käytännössä hävitti tämän kannustimen. Etenkin suurimpien puolueiden oli ehkä helpompaa panostaa vahvoihin vaalipiiriehdokkaisiin ja välttää raskas ja vaikeaksi koettu ohjelmatyö.

Nyt asetelma kääntyy ainakin osin päälaelleen: vahvat ehdokkaat vaalipiireissä eivät hyödytä, jos puolue ei kykene mobilisoimaan myös kakkosääniä itselleen. Pitää myös muistaa, että lähes kaikki vaalipiiripaikasta kilpailevat ehdokkaat ovat myös puolueidensa osavaltiolistojen kärkipaikoilla. Tämän on katsottu vähentävän riskiä siitä, että uudistus merkittävästi heikentäisi vaalipiirienkään edustusta.

Vähäinen julkinen keskustelu uudistuksen osalta voi johtaa siihen, että uudistuksen heikoin lenkki onkin äänestäjä, joka ei välttämättä toimikaan odotetun rationaalisesti. Kun mukaan otetaan myös Saksassa heikkenevät puolueuskollisuus ja puolueiden jäsenmäärien lasku, äänestäjien mobilisointi puolueen taakse voi jatkossakin olla vaikeampaa kuin heidän mobilisointinsa vaalipiirin ehdokkaan taakse. Kuitenkin myös tässä selkeä ohjelmallinen konsepti voi olla avaintekijä, johon vaalijärjestelmäuudistuksen jälkeen näyttäisi olevan vahvemmat kannusteet.

Saksa integraation laboratoriona

Saksan vaalijärjestelmäuudistus voidaan nähdä mielenkiintoisena myös EU:n demokratiakehitykselle. Sekä poliitikot että tutkijat ovat pohtineet siirtymistä yhtenäiseen vaalijärjestelmään Euroopan parlamentin vaaleissa. Tällainen muutos on nähty myös keinona vahvistaa EU:n demokraattisuutta. Jos lähtökohdaksi otetaan ajatus yhdistyneestä Saksasta Euroopan integraation laboratoriona, Saksan poliittisen järjestelmän kehitys yhdistymisen jälkeen tarjoaa kiinnostavan kurkistusikkunan mahdolliseen tulevaisuuteen.

Vaalijärjestelmällä on kiistaton vaikutus koko vaaliprosessiin, ja vaalijärjestelmän periaatteita muuttamalla voidaan merkittävällä tavalla vaikuttaa siihen, kuinka hyvin – tai huonosti – parlamentin voimasuhteet lopulta toteuttavat äänestäjien tahtoa. On kiinnostava kysyä, millä tavoin vaalidynamiikkaan vaikuttaisi, jos joskus tulevaisuudessa puolet Euroopan parlamentin edustajista valittaisiin yhden edustajan vaalipiireistä, toinen puoli kustakin jäsenmaasta suhteellisen listavaalin tapaan.

Kun voimasuhteet parlamentissa määrittyvät valtakunnallisen kannatuksen perusteella ja mahdollisuus hyödyntää vaalipiirien ylisuurta tulosta poistuu, puolueet joutuvat suuntaamaan katseensa sellaisiin vahvemmin kysymyksiin, joilla äänestäjiä voidaan mobilisoida koko Saksan alueella.

Ehdokasasettelu tapahtuisi pääosin eurooppalaisten puolueiden kautta. Ainakin voisi ajatella, että tämä pakottaisi eurooppalaiset puolueet kirkastamaan ohjelmallisia tavoitteitaan, mutta myös toisi – vaalipiirien kautta – nykyistä vahvemman yhteyden edustajien ja alueiden äänestäjien välille.

Saksan vaalijärjestelmän uudistuksen ensimmäinen koetinkivi on 23.2.2025, kun saksalaiset suuntaavat ennenaikaisissa liittopäivävaaleissa vaaliuurnille. Tähänastisen, kaikkiaan varsin lyhyeksi jäävän vaalikamppailun perusteella en ole kovinkaan toiveikas sen suhteen, että edellä optimistisesti peräänkuuluttamani ohjelmallinen uudistus näkyy vielä vaalikamppailun aikana. Optimistisempi olen sen sijaan siitä, miten vaalitulos tulee katalysoimaan ohjelmallista uudistumista. Erityisesti perinteisten kansanpuolueiden voisi olettaa pyrkivän ”luomaan ohjelmallisen nahkansa” uudelleen niin, että ne puhuttelisivat ohjelmallisesti laajasti erilaisia yhteiskunnallisia ryhmiä.

Kun voimasuhteet parlamentissa määrittyvät valtakunnallisen kannatuksen perusteella ja mahdollisuus hyödyntää vaalipiirien ylisuurta tulosta poistuu, puolueet joutuvat suuntaamaan katseensa sellaisiin vahvemmin kysymyksiin, joilla äänestäjiä voidaan mobilisoida koko Saksan alueella. Juuri tämä on myös se tekijä, joka tekee Saksan vaalijärjestelmän uudistuksesta kiinnostavan myös keskusteluille EU:n demokratian tulevaisuudesta.

Kimmo Elo työskentelee yliopistonlehtorina Itä-Suomen yliopiston historia- ja maantieteiden laitoksella. Hänen tutkimusalueitaan ovat Saksan ja Euroopan politiikka ja historia, parlamentarismi sekä dataintensiiviset ihmistieteet. Elo johtaa vuosina 2023–25 parlamenttitutkimuksen digitaalista infrastruktuuria vuosina kehittävää osahanketta osana LAWPOL-konsortiota sekä vuosina 2024–27 demokratian rapautumista dataintensiivisin menetelmin tutkivaa osahanketta osana STN-rahoitettua The resilience of liberal democracy in Finland -konsortiota.

Artikkelin kuvituskiva: Pexels / Pixabay

Julkaisu Saksan vuoden 2023 vaalijärjestelmäuudistus eurooppalaisena laboratoriona: Osa 2 ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Saksan parlamentti, liittopäivät (Bundestag), hyväksyi vuonna 2023 vaalilain uudistuksen, joka ensimmäistä kertaa Saksan liittotasavallan parlamentin historiassa lukitsee paikkamäärän 630 edustajaan. Väitän, että tämän uudistuksen suurimmat vaikutukset tulevat olemaan muualla kuin vaalimatematiikassa. Vaalijärjestelmä pääsee testiin jo 23. helmikuuta 2025, kun saksalaiset suuntaavat uurnille ennenaikaisissa liittopäivävaaleissa.

Saksan poliittista järjestelmää on usein kuvattu yhdeksi maailman vakaimmista demokratioista, jonka vaalijärjestelmässä olisi kyetty yhdistämään parhaat puolet enemmistö- ja suhteellisesta vaalitavasta. Saksan vaalijärjestelmän yhdeksi vahvuudeksi onkin nähty sen kyky taata sekä riittävä edustus tärkeimmille ohjelmallisille vaihtoehdoille että rakentaa vahva yhteys äänestäjien ja heidän edustajiensa välille.

Vuonna 1949 voimaan astunut peruslaki (Grundgesetz) näyttikin pitkään onnistuvan tavoitteessaan korjata esikuvana toimineen Weimarin tasavallan (1919–33) perustuslain keskeisimmät puutteet. Yhtenä osoituksena saavutetusta vakaudesta ovat eurooppalaisittain poikkeuksellisen pitkäikäiset ja vakaat hallitukset, toisena voidaan nostaa esille parlamentin paikkajaon vahva yhteys vaalitulokseen. Yhdistymisen jälkeen poliittista järjestelmää on kuitenkin jouduttu sopeuttamaan samantyyppiseen fragmentaatioon ja polarisaatioon, joka on havaittavissa koko Euroopan unionissa.

Saksassa puolueilla on tunnustettu ja vakiintunut asema kansalaisten intressien kanavoijina ja näkyviksi tekijöinä parlamentaarisessa järjestelmässä. Nykyisen peruslain isät ja äidit asettuivat selkeästi tukemaan vahvaa edustuksellisuutta. Ratkaisussa heijastuu Weimarin tasavallan kokemus: Weimarin vaalijärjestelmän katsottiin mahdollistaneen laajojen kansankerrosten tyytymättömyyden mobilisoinnin, poliittisen hyväksikäytön ja siten osaltaan lisänneen poliittisen järjestelmän epävakautta ja edistäneen Hitlerin pyrkimyksiä nousta valtaan demokratian omin keinoin.

Järjestelmän tasolla tämä historia näkyy erityisesti suoran demokratian elementtien marginaalisena asemana liittovaltion tasolla, mutta myös liittopresidentin varsin muodolliseksi jäävässä roolissa.

Tässä kaksiosaisessa artikkelissa tarkastelemani vaalilain uudistus on jo toinen lyhyen ajan sisään. Edellinen uudistus hyväksyttiin 2011 ja se on ollut käytössä vuoden 2013 liittopäivävaaleista alkaen. Artikkelini käy vuoropuhelua Saksan ja Euroopan välillä, koska pidän Saksaa kiinnostavana ”poliittisena laboratoriona” ja kurkistusikkunana myös Euroopan integraatioon.

Siinä missä EU:n sisällä jäsenmaiden väliset erot kanavoituvat parlamenttivaaleissa kansallisten järjestelmien suodattamana, Saksassa liittovaltion poliittinen järjestelmä on liittopäivävaaleissa joka osavaltiossa sama. Saksa on siis paitsi kiinnostava laboratorio, myös miniatyyri EU:sta, jota tutkimalla voidaan saada tietoa myös EU-tason edustuksellisen demokratian kehittämisen tueksi.

Saksan puolue- ja vaalijärjestelmän kehityksen päävaiheet

Saksan nykymuotoinen, suhteellista ja enemmistövaalitapaa yhdistävä vaalijärjestelmä otettiin käyttöön vuonna 1953. Aina vuoden 2023 uudistukseen saakka parlamentille oli määritelty vain minimikoko. Puolet minimikoon määrittämistä edustajista valittiin yhden edustajan vaalipiireistä, puolet taas kakkosäänten perusteella osavaltiokohtaisilta listoilta.

Myöhemmin kuvattavista syistä parlamentin koko saattoi olla tätä suurempi ilman, että vaalilakia olisi rikottu. Vuoteen 1990 saakka vaalilain mukainen minimipaikkamäärä oli 498 paikkaa, yhden edustajan vaalipiirejä puolestaan 249. Vuosina 1991–2001 paikkoja oli 656 (328) ja vuosina 2002–23 paikkamäärä oli 598 (299) paikkaa. Siinä missä yhden edustajan vaalipiirit pyrkivät luomaan vahvan sidoksen edustajan ja vaalipiirin välillä, on osavaltiolistojen tehtävänä varmistaa alueellisen edustuksen toteutuminen.

Jokaisella äänestäjällä on käytössään kaksi ääntä, ykkösääni (Erststimme) ja kakkosääni (Zweitstimme). Ykkösäänellä äänestäjä äänestää oman vaalipiirinsä ehdokasta eli kyseessä on puhdas henkilövaali. Vaalipiirin niin kutsutun suoramandaatin (Direktmandat) saa pluraliteettijärjestelmän mukaisesti eniten ääniä saanut ehdokas. Kakkosääni on ääni puolueelle, käytännössä puolueen äänestäjän kotiosavaltiossa asettamalle ehdokaslistalle.

Kyseessä on suljettu listavaali eli äänestäjä ei voi muuttaa puolueen asettamaa ehdokasjärjestelyä. Olennaista on, että puolueen paikkamäärä liittopäivillä määrittyy puolueen valtakunnallisesti saamien kakkosäänten osuuden perusteella. Laskennassa tosin huomioidaan vain niiden puolueiden äänet, joiden valtakunnallinen osuus kakkosäänistä on vähintään viisi prosenttia tai jotka ovat voittaneet suoraan vähintään kolme vaalipiiriä.

Kahden äänen järjestelmä on yksi keskeinen syy sille, että Saksassa edustuksellisuus toteutui pitkään erittäin hyvin eli parlamentin voimasuhteet vastasivat poikkeuksellisen hyvin äänten jakautumista. Vaalijärjestelmä siis tuotti erittäin hyvän vastineen äänestäjien äänestyskäyttäytymiselle.

Vaalijärjestelmän tavoite on ollut estää parlamentin sirpaloitumista, mikä nähtiin yhdeksi Weimarin tasavallan keskeiseksi ongelmaksi, kun puolueiden suuri määrä yhdessä puolueiden ideologisen jäykkyyden kanssa johti nopeaan tahtiin vaihtuneisiin vähemmistöhallituksiin ja puolueiden peluuttamiseen toisiaan vastaan.

Edellä kuvattu kahden äänen järjestelmä on yksi keskeinen syy sille, että Saksassa edustuksellisuus toteutui pitkään erittäin hyvin eli parlamentin voimasuhteet vastasivat poikkeuksellisen hyvin äänten jakautumista. Vaalijärjestelmä siis tuotti erittäin hyvän vastineen äänestäjien äänestyskäyttäytymiselle aikana, jolloin puolueuskollisuus oli vahvaa ja puolueet tavoittivat ohjelmallisesti ison osan äänestäjäkunnasta.

Käytännössä tämä näkyi siinä, että äänestäjät äänestivät kummallakin äänellään samaa puoluetta, jolloin puolueiden osavaltiokohtaisesti voittamien vaalipiirien määrä vain harvoin ylitti sen paikkamäärän, joka puolueelle kuului sen osavaltiokohtaisten kakkosäänien perusteella.

Ykkös- ja kakkosäänien synkroninen käyttö johti myös siihen, 1960-luvulla vakiintuneeseen kahden kansanpuolueen – sosialidemokraattien (SPD) ja kristillisdemokraattien (CDU, Baijerissa CSU) – dominoimaan malliin, jossa poliittisesti notkea pienpuolue liberaalit (FDP) toimi vaihtelevasti kummankin hallituskumppanina.

Tilanne alkoi muuttua 1980-luvun alussa, kun vihreä liike järjestyi puolueeksi ja vakiinnutti asemansa liittopäivillä. Seuraava murros tapahtui Saksojen yhdistymisen jälkeen, kun entisen DDR:n valtapuolue nousi liittopäiville ensin ”Demokraattisen sosialismin puolueena” (PDS), myöhemmin Die Linke -nimellä. Poliittisen kentän oikealle laidalle asemansa vakiinnutti ensin eurokriittisenä, vuoden 2015 jälkeen avoimen maahanmuuttovastaisena puolueena ”Vaihtoehto Saksalle” (AfD).

Eriytyvä alueellinen kannatus nakertaa edustuksellisuutta

Vaikka nämä puoluekentän uudet tulokkaat eivät ole merkittävästi kyenneet murtamaan kansanpuolueiden valta-asemaa vaalipiirien tasolla, niiden vahvistuminen on johtanut kasvavaan hajontaan ykkös- ja kakkosäänten kohdalla – äänestäjät siis yhä useammin käyttävät ykkös- ja kakkosäänensä eri puolueille.

Ennen vuotta 2023 vaalipiirin voittaminen tarkoitti automaattisesti edustajanpaikkaa liittopäivillä. Jos puolue voitti osavaltiossa enemmän vaalipiirejä kuin sille kakkosäänten osuuden perusteella kuului paikkoja, ”ylimääräiset” vaalipiirit siirtyivät ylijäämämandaateiksi (Überhangmandat). Liittopäivien lopullinen koko määrittyi kaavalla minimikoko + ylijäämämandaattien kokonaismäärä. Saksan tilastokeskus pitää analyysissään juuri äänten jakamista suurimpana yksittäisenä syynä ylijäämämandaattien voimakkaalle kasvulle ja siitä seuranneelle edustuksellisuuden vinoutumiselle. Tätä ongelmaa kaikki 2000-luvun vaalilain uudistukset ovat pyrkineet korjaamaan.

Ylijäämä- ja tasauspaikkojen määrä (ylempi), SPD:n ja CDU/CSU:n kannatus ja voittamat vaalipiirit (alempi) liittopäivävaaleissa 1949–2021. (Datan lähde: Bundestag, Bundeswahlleiter).

Kuten yllä olevasta kuviosta voidaan nähdä, parlamentin kokoa kasvattavien ylijäämämandaattien määrä alkoi kasvaa Saksojen yhdistymisen jälkeen. Erityisen voimakkaasti koko alkoi kasvaa tasauspaikkajärjestelmän käyttöönoton jälkeen, joka sisältyi vuoden 2011 vaalilain uudistukseen.

Uudistustarvetta on perusteltu ylijäämämandaattien keskittymisellä kahdelle suurimmalle puolueelle, etenkin CDU:lle. Syy tähän on varsin yksinkertainen ja näkyy kuvan alemmasta pylväsdiagrammista: samaan aikaan kun sekä SPD:n että CDU/CSU:n kokonaissaksalainen kannatus on tasaisesti laskenut, ovat ne kyenneet säilyttämään vaalipiiriherruuden, voittaen lähes kaikki vaalipiirit vaalista toiseen. Vuoden 2021 vaalit ovat ainoa merkittävä poikkeus, kun AfD ja vihreät voittivat kumpikin 16 vaalipiiriä.

Kehityksen seurauksena suurten puolueiden paikkamäärä kasvoi suuremmaksi kuin niille suhteellisen kannatuksen perusteella kuuluisi. Koska puolueen paikkamäärä lasketaan parlamentin minimikoon mukaan, jäi muiden puolueiden osuus parlamenttipaikoista pienemmäksi kuin mihin niiden suhteellinen ääniosuus olisi ne oikeuttanut. Tästä seurasi se teoreettinen mahdollisuus – mitä tilannetta ei Saksassa vielä koskaan ole syntynyt – että ylijäämämandaatit ratkaisisivat hallitusenemmistön.

Ongelmaa pyrittiin korjaamaan vuoden 2011 vaalilaissa, joka säilytti ylijäämämandaatit, mutta kompensoi näiden negatiivisia vaikutuksia tasauspaikkojen kautta. Yksinkertaistettuna ylijäämämandaattien aiheuttamaan vinoumaa korjattiin jakamalla tasauspaikkoja siihen asti, kunnes puolueiden paikkamäärät vastasivat niiden suhteellista kannatusta valtakunnallisten kakkosäänten perusteella.

Mutta: koska sekä ylijäämämandaatit että tasauspaikat olivat ”ylimääräisiä”, lopullisen parlamentin koko muodostui uudistuksen jälkeen kaavalla minimikoko + ylijäämämandaatit + tasauspaikat. Vuoden 2013 vaaleissa näitä lisäpaikkoja jaettiin ”vain” 33 eli liittopäivillä edustajia istui 631. Vaalikaudella 2017–21 liittopäiväedustajien määrä nousi jo 709:ään (598+111).

Keskeisin syy aiemmin edustuksellisuuden näkökulmasta lähes optimaalisesti toimineen vaalijärjestelmän ongelmiin on löydettävissä puoluekannatuksen alueellisen segregaation eli eriytymisen voimistumisesta.

Maailman suurimmaksi parlamentiksi Saksan liittopäivät nousivat päättyvällä vaalikaudella 2021–2025, kun lisäpaikkoja jaettiin vaalien jälkeen kaikkiaan 138 ja liittopäivien koko kasvoi 736 edustajaan. Tapahtui siis juuri se kehitys, josta vaalijärjestelmätutkijat olivat etukäteen varoittaneet erilaisten simulaatioiden perusteella.

Keskeisin syy aiemmin edustuksellisuuden näkökulmasta lähes optimaalisesti toimineen vaalijärjestelmän ongelmiin on löydettävissä puoluekannatuksen alueellisen segregaation eli eriytymisen voimistumisesta. Kun kakkosäänten kokonaissaksalainen osuus määrittää puolueen paikkamäärän tilanteessa, jossa vaalipiirien voitot edelleen menevät – toki aiempaa pienemmin marginaalein – valtaosin CDU/CSU:lle ja SPD:lle, lopputulos ei oikeastaan voi olla muuta kuin kasvava ylijäämämandaattien määrä.

Vaikka tasauspaikkamekanismi palauttikin vastaavuuden vaalituloksen ja parlamentin voimasuhteiden välille, liittopäivien koon voimakas kasvu kääntää uudistuksen kokonaisarvion negatiiviseksi.

Vinoumaa lisäsi se, että ainakin vihreät ja AfD näyttivät tehneen sen strategisen valinnan, että niiden kannattaa tasauspaikkajärjestelmän oloissa panostaa juuri kakkosäänten maksimoimiseen ykkösäänten kustannuksella, koska tasauspaikkajärjestelmä kompensoi vaalipiirien ”hylkäämisen” lähes täysimääräisesti. Kummallekin puolueelle on edullista pyrkiä voittamaan vaalipiirejä ainoastaan vahvimmilla kannatusalueillaan ja pyrkiä maksimoimaan kokonaissaksalainen kannatus.

Siinä missä vihreillä tämä strategia pyrkii tekemään niistä vaa’ankielipuolueen hallitusneuvotteluille, hakee AfD ”hallituskelvottomana” puolueena mahdollisimman suurta haittavaikutusta vaalien jälkeen edessä oleville hallitusneuvotteluille ja työnsä aloittavalle parlamentille. Hallituksenmuodostus onkin Saksassa vaali vaalilta vaikeutunut, eikä tähän mennessä ole liittovaltiotasolla kyetty kovinkaan onnistuneesti murtamaan tai ylittämään perinteisiä ohjelmallisia jakolinjoja. Osavaltiohallituksissa erilaisia kokeiluja epäkonventionaalisista hallituskoalitioista on jonkin verran ollut, mutta puolueet eivät ole kovinkaan aktiivisesti olleet siirtämässä näitä liittovaltion tasolle.

Kimmo Elo työskentelee yliopistonlehtorina Itä-Suomen yliopiston historia- ja maantieteiden laitoksella. Hänen tutkimusalueitaan ovat Saksan ja Euroopan politiikka ja historia, parlamentarismi sekä dataintensiiviset ihmistieteet. Elo johtaa vuosina 2023–25 parlamenttitutkimuksen digitaalista infrastruktuuria vuosina kehittävää osahanketta osana LAWPOL-konsortiota sekä vuosina 2024–27 demokratian rapautumista dataintensiivisin menetelmin tutkivaa osahanketta osana STN-rahoitettua The resilience of liberal democracy in Finland -konsortiota.

Artikkelin kuvituskuva: Pexels / Pixabay

Julkaisu Saksan vuoden 2023 vaalijärjestelmäuudistus eurooppalaisena laboratoriona: Osa 1 ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomen liittyminen EU:n jäseneksi vuonna 1995 merkitsi muutosta myös politiikan tekemisen tavoissa. Vaikka Suomi ei ennen jäsenyyttäkään ollut toiminnassaan täysin autonominen toimija, vaan joutui sopeuttamaan intressejään kulloisenkin kansainvälisen tilanteen mukaisesti, EU-jäsenyys merkitsi monitasoisen politiikanteon vahvistumista. Jos aiemmin oli – hieman yksinkertaistaen ilmaistuna – voitu tehdä asioita kansallinen näkökulma edellä, EU-jäsenyys tarkoitti kansallisen ja eurooppalaisen yhteensovittamista.

Taannoinen keskustelu EU:n elvytyspaketin eduskuntakäsittelyn yhteydessä osoitti karulla tavalla, että monitasoisen politiikanteon keskeiset periaatteet ovat Suomessa edelleen varsin vieraita. Perussuomalaisten sekä tietyin varauksin keskustan kohdalla kansallisen näkökulman korostamista voidaan pitää loogisena.

Sen sijaan yllättävänä voi pitää sitä, että itseään eurooppalaisena pitävien puolueiden argumentaatiossa Eurooppa-ulottuvuus loisti pitkälti poissaolollaan. Vaikka kokoomus nostettiin mediassa tikun nokkaan, eivät muutkaan EU-myönteiset puolueet saaneet juurikaan nostettua EU-kehystä keskustelun ytimeen.

Taannoinen keskustelu EU:n elvytyspaketin eduskuntakäsittelyn yhteydessä osoitti karulla tavalla, että monitasoisen politiikanteon keskeiset periaatteet ovat Suomessa edelleen varsin vieraita.

Toinen piirre oli legalistinen eli sopimusoikeudellinen argumentaatiomalli, jossa korostettiin voimassa olevia sopimuksia ja niiden asettamia reunaehtoja. Tässä Suomi erottui omaksi saarekkeekseen pitäessään kiinni näistä tulkinnoista myös sen jälkeen, kun EU:n lainsäädännön valvojat ja tuntijat olivat todenneet paketin noudattavan EU:n nykyistä sopimuspohjaa.

Kolmas erikoisuus, joka tosin on ollut tyypillistä kotimaiselle EU-keskustelullemme koko jäsenyysajan, kuten selviää vastajulkaistusta kirjastamme, oli sen nykyhetkeen varsin tiukasti sidottu asetelma. Monissa EU-maissa pakettia katsottiin investointina tulevaisuuteen, verrattiin aiempiin isoihin uudistuksiin ja sitä kautta väiteltiin myös integraation tulevaisuudesta. Suomessa poliittisen keskustelun lähes ainoa tulevaisuusargumentti koski Suomen maksuosuuden realisoitumista.

Keskustelu osoitti, miten vaikeata poliitikoillemme on hahmottaa Euroopan suuria kehityslinjoja ja miten helposti he tilanteen salliessa turvautuvat impivaaralaiseen argumentaatioon, jossa Suomi nähdään ja esitetään Euroopasta erillisenä saarekkeena.

Keskustelu osoitti, miten vaikeata poliitikoillemme on hahmottaa Euroopan suuria kehityslinjoja ja miten helposti he tilanteen salliessa turvautuvat impivaaralaiseen argumentaatioon, jossa Suomi nähdään ja esitetään Euroopasta erillisenä saarekkeena.

Viimeinen huomionarvoinen seikka elvytyspaketin osalta oli sen keskittyminen muutamiin aiheisiin. Elvytyspaketin yhteys nykyisen EU:n komission vihreän kehityksen ohjelmaan ei käytännössä juurikaan näkynyt debateissa. Kun huomioidaan yleiseurooppalainen ympäristötietoisuuden nousu – minkä osoittaa  selkeimmin Saksan vihreiden nousu kamppailemaan suurimman puolueen paikasta – ympäristöteeman loistaminen poissaolollaan suomalaisesta keskustelusta näyttäytyy kansallisena erityispiirteenä.

Saattaa olla, että teemaa haluttiin pitää tietoisesti ”vakan alla”, koska muut puolueet pelkäsivät tällaisen keskustelun satavan EU- ja ilmastonmuutoskriittisten perussuomalaisten laariin.

Kansallisen katseen katveessa

Suomalaisten puolueiden toiminta ja intressit ovat aina kytkeytyneet voimakkaammin kansallisiin kuin kansainvälisiin teemoihin ja siksi eurooppapoliittisten kysymysten liittäminen osaksi puolueiden laajempaa poliittista agendaa on ollut vaikeaa. Valtio-opin professorit Tapio Raunio ja Mikko Mattila toteavatkin, että matala profiili EU-asioissa ja kotimaisten teemojen korostaminen on ollut luontevaa, koska ne ovat valitsijoille tutumpia ja niistä vallitsee puolueiden sisällä yhtenäisempi näkemys. Poliittista kulttuuria pitkään hallinnut konsensushakuisuus, hallituskelpoisuuden tavoittelu ja sen säilyttäminen ovat johtaneet eurooppapoliittisen linjan pysyvyyteen hallituskoalitiosta riippumatta.

Kansallinen yhtenäisyys on koettu edellytyksenä, joka takaa pienen maan vaikutusvallan unionissa.

Suomalaiseen EU-keskusteluun pinttynyt sanonta, jonka mukaan Suomen linjaa määrittää konsensushakuisuus ja puolueiden pääsääntöinen tuki integraatiolle, pitääkin pitkää linjaa ja isoa kuvaa tarkasteltaessa pitkälti paikkansa. Kansallinen yhtenäisyys on koettu edellytyksenä, joka takaa pienen maan vaikutusvallan unionissa.

Etenkin 1990-luvulla ja 2000-luvun alkupuolella vallinnut kaikkiin ytimiin ja päätöksenteon pöytiin aktiivisesti pyrkivä suomalainen EU-linja oli kuitenkin ensi sijassa puolueiden, elinkeinoelämän ja työmarkkinajärjestöjen eli monessa suhteessa yhteiskunnallisen eliitin tahtotila, jota kansalaiset eivät ole kokonaisuudessaan koskaan omaksuneet. Länsi-integraatio ei tuntunut yhtä välttämättömältä sille yli 40 prosentille kansasta, joka äänesti jäsenyyttä vastaan vuonna 1995.

Politisoitumisen ja polarisaation taustalla vaikutti kokemus kansallisen suvereniteetin rapautumisesta, sosiaalisen eriarvoisuuden kasvusta ja monikulttuurisuuden lisääntymisestä.

Jäsenyysäänestyksen luoma asetelma loi pohjan etenkin puolueiden sisäisille ristiriidoille eurooppapolitiikassa. Kriittisyyden käyttövoima kuitenkin kanavoitui ensi sijassa esimerkiksi vasemmistoliiton ja keskustan EU-kriittisten kansanedustajien ja europarlamentaarikkojen kautta. Vasta perussuomalaisten vaalivoitto vuoden 2011 eduskuntavaaleissa avasi poliittisen kilpailun ulkopuoliseksi ja ulkopolitiikkaan kuuluvaksi mielletyn eurooppapolitiikan osaksi sisäpoliittisen kilpailun areenaa, kuten dosentti Ville Pernaa vuoden 2011 eduskuntavaalien jytkyä taustoittaessaan toteaa.

Politisoitumisen ja polarisaation taustalla vaikutti kokemus kansallisen suvereniteetin rapautumisesta, sosiaalisen eriarvoisuuden kasvusta ja monikulttuurisuuden lisääntymisestä. Erikoistutkija Pasi Saukkosen mukaan osa väestöstä hyväksyi alueelliset ja elintasoerot, mutta osalle kehitys lisäsi osattomuuden kokemusta.

25 vuotta Euroopan unionia

Eurooppapolitiikan näkökulmasta perussuomalaisten nousu olikin ennemmin seuraus rakoilevasta EU-konsensuksesta ja kansan piilevästä kriittisyydestä kuin syy tälle kehitykselle. Tämä kriittisyys onkin käyttövoima esimerkiksi EU:n koronaelpymispaketista keskusteltaessa, ja Suomen kannalta toivottava EU on edelleen kiistanalainen kysymys 25 vuoden EU-jäsenyyden ja sitä leimanneen voimakkaan kansallisen konsensuksen aikakauden jälkeenkin.

Koska eurooppapolitiikka on alisteista kotimaisen politiikan suhdanteille, poliittisen tilanteen muutokset, vallan tavoittelun logiikka ja ideologiasta kumpuavat painotukset ohjaavat puolueiden kannanmuodostusta etenkin oppositioasemassa. EU-kriittiset ulostulot kumpuavat periaatteista ja poliittisen kilpailun asetelmista eikä niiden merkitystä puolueiden sisäisiä tuntoja heijastavina ilmauksina voi kiistää.

Eurooppapolitiikan näkökulmasta perussuomalaisten nousu oli ennemmin seuraus rakoilevasta EU-konsensuksesta ja kansan piilevästä kriittisyydestä kuin syy tälle kehitykselle.

Oppositioaseman mahdollisuuksia eurooppapoliittisen konsensuksen haastamiseen ovat hyödyntäneet esimerkiksi eurokriisin aikana jäsenyyden kanssa alun perin kipuilleet keskusta ja vasemmistoliitto, kuten erikoistutkija Jenni Karimäki vastikään julkaistussa Suomen EU-jäsenyyttä tarkastelevassa teoksessa osoittaa tai nyt perussuomalaisten kanssa kannatuksesta kilpaileva kokoomus. Elpymispakettiin kriittisesti suhtautuvat voivat oppositiossa helpommin haastaa puolueen perinteisesti integraatiomyönteisen linjan.

Tähän mennessä kriittisyyden takaporttia on kuitenkin pidetty auki ennemmin sisäpolitiikkaa ja puolueiden kannatuskehitystä silmällä pitäen kuin vakavasti otettavana pyrkimyksenä muuttaa Suomen eurooppapoliittista konsensusta.

Puolueiden eurooppapolitiikan pitkä linja heijastaakin niiden laajempaa suhtautumista kansainvälisyyteen ja globalisaatioon. Luokkakonfliktista alkunsa saaneet perinteiset puolueet ja globalisaation ja postmaterialistisen arvokumouksen seurauksena syntyneet vihreät ja perussuomalaiset tulkitsevat kansallisen ja kansainvälisen rajapintaa eri tavoin.

Kansallisesta katseesta käsin rakentuva maailmankuva ja ideologia on vaikea, vaikkei mahdoton sovittaa yhteen ylikansallisen ulottuvuuden kanssa.

Vihreille EU-taso on luonteva osa ylikansallisia ongelmia korostavaa ideologiaa. Sen sijaan perussuomalaisten lähestymistapa korostaa voimakkaasti kansallista suvereniteettia. Perinteisten puolueiden kansallisesta katseesta kumpuava ja kansojen välisen liiton ajatukseen kytkeytyvä integraatiotulkinta on ristiriidassa moninaisuuden sietämisen edellytysten kanssa. Kansallisesta katseesta käsin rakentuva maailmankuva ja ideologia on vaikea, vaikkei mahdoton sovittaa yhteen ylikansallisen ulottuvuuden kanssa.

Koronakriisin ylikansallinen luonne ja etenkin elvytyspaketin pitkän aikavälin merkityksestä käyty keskustelu on vauhdittanut puolueiden pohdintoja EU:n tulevaisuudesta. Kriitikoiden mielestä korona on elvytyspaketin yhteisen velan muodossa tuonut pelätyn liittovaltiokehityksen askeleen lähemmäksi, kun taas integraatioon myönteisesti suhtautuville koronakriisi on osoitus syvemmän yhteistyön tarpeesta globaalien ongelmien selättämiseksi.

Hidasta muutosta

Suomalaiset puolueet ovat varsin hitaasti ja osin haluttomasti sopeutuneet monitasoisen eurooppalaisen politiikanteon vaatimuksiin. Puoluetaustasta riippuen kritiikki on kohdistunut esimerkiksi vasemmistossa unionin oikeistolaiseksi miellettyyn talouspoliittiseen luonteeseen, vihreissä alkujaan EU:n jatkuvaan talouskasvuun perustuvaan eetokseen, keskustassa hajauttamisen heikkenemiseen ja perussuomalaisissa kansallisen päätäntävallan menettämiseen.

Kansallinen näkökulma on edelleen monille hallitseva ja ensisijainen näkökulma eikä yleiseurooppalaisen politiikanteon vaikutusta suomalaiseen poliittiseen prosessiin edelleenkään täysipainoisesti ymmärretä. Erityisen selvästi tämä on tullut esille tilanteissa, jossa EU-tasolla on tapahtunut tai suunnitellaan integraatiolinjan suuria muutoksia. Tuorein esimerkki on äskettäinen keskustelu EU:n elvytyspaketin ympärillä, mutta saman tyyppinen kansallisesti painottunut keskustelu käytiin myös Kreikan tukipaketin ympärillä 2010-luvun alussa.

Suomalaisena erikoisena voi pitää sitä, että politiikanteossa kansallisen vetovoima on vahvempi myös niissä puolueissa, jotka näyttäisivät varsin hyvin tiedostavan EU-jäsenyyden edellyttämän monitasoisen politiikanteon vaatimuksen.

Sinänsä havaittu jännite EU- ja kansallisen tason välillä ei ole suomalainen ilmiö, sillä vastaavaa voidaan havaita monissa muissakin EU-maissa. Erikoisena voi sen sijaan pitää sitä, että suomalaisessa politiikanteossa kansallisen vetovoima on vahvempi myös niissä puolueissa, jotka näyttäisivät varsin hyvin tiedostavan EU-jäsenyyden edellyttämän monitasoisen politiikanteon vaatimuksen.

Kansallisen ja ylikansallisen rajapinta näyttäisi voimistuvan erityisesti silloin, kun kansalaisten näkemykset muuttuvat kriittisemmiksi. Tätä voi pitää ainakin osin loogisena, jos puolueiden ajatellaan pyrkivän maksimoimaan kannatuksensa myös vaalien välillä. Tästä näkökulmasta perussuomalaisten nousua voi pitää ongelmallisena Suomen EU-politiikan pitkän linjan kontekstissa, näyttäisihän se saavan myös muut puolueet vahvistamaan kansallista ja liudentamaan eurooppalaista painotusta omassa politiikassaan.

Pitkään jatkuessaan tämä voi johtaa myös Suomen EU-politiikan muuttumiseen aiempaa kriittisemmäksi, mikä ei pienen maan kannalta ole välttämättä myönteinen muutos, kun otetaan huomioon käynnissä oleva laaja muutos.

Kimmo Elo työskentelee erikoistutkijana Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksessa. Hänen päätutkimusalueitaan ovat Saksan ja Euroopan politiikka ja lähihistoria sekä digitaaliset ihmistieteet.

Jenni Karimäki on puolue- ja aatehistoriaan erikoistunut erikoistutkija eduskuntatutkimuksen keskuksessa Turun yliopistossa.

Artikkelin tausta on Kimmo Elon toimittamassa Suomi 25 vuotta Euroopan unionissa (2021, Sigillum) teoksessa, jossa suomalaiset EU- ja Eurooppa-tutkijat tarkastelevat EU:n kehitystä ja pitkää linjaa aina 1980-luvun murroksesta 2020-luvun alkuun. Teos auttaa asettamaan Suomen EU-jäsenyyteen liittyviä ilmiöitä, ratkaisuja ja kehityskulkuja osaksi laajempaa integraatiohistorian kaarta ja kontekstia.

Julkaisu EU-jäsenyys vaatii monitasoisen politiikanteon hallitsemista ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Euroopan parlamentin vaalit huipentuvat sunnuntaina, 26. toukokuuta 2019, jolloin kymmenillä miljoonilla äänioikeutetuilla on mahdollisuus valita edustajansa vaalikauden 2019–2024 parlamenttiin.

Kokonaiseurooppalainen asetelma tekee vaaleista kiinnostavat myös digitaalisen politiikan (digital politics) näkökulmasta. Niin Facebook kuin Twitter ovat olleet viime vuosina toistuvasti vilkkaan julkisen keskustelun kohteena muun muassa vaalivaikuttamisen takia.

Sosiaalisen median vaikutus perustuu ensisijaisesti sen kykyyn tavoittaa nopeasti, jopa reaaliaikaisesti, suuria kohderyhmiä. Tämä ”viraalisuudeksi” nimetty ilmiö on kiinnostanut tutkijoita, koska sillä on nähty olevan koko poliittista viestintää muuttava luonne. Viestinnän tutkijoiden mukaan erityisesti Twitteristä näyttäisi muodostuneen reaaliaikainen yhteiskunnallisten tapahtumien kommentointipaikka.

Kokonaiseurooppalainen asetelma tekee vaaleista kiinnostavat myös digitaalisen politiikan näkökulmasta.

Vaalikamppailujen viimeiset viikot ovat yleensä viestinnällisesti intensiivisintä aikaa, koska etenkin epävarmat äänestäjät toivovat saavansa viestinnästä tukea ja apua äänestyspäätökselleen.

Tarkastelenkin tämän ajatuksen pohjalta englanninkielistä, eurovaaleihin liittyvää Twitter-viestintää aikavälillä 22.4.–17.5.2019. Aikaikkuna päättyy noin viikkoa ennen virallista vaalipäivää. Kyseiselle ajanjaksolle osuvat kuitenkin Eurooppa-päivä ja Brysselissä 15.5. järjestetty Euroopan komission puheenjohtajaehdokkaiden eli kärkiehdokkaiden vaaliväittely. Se televisioitiin kaikkiin Euroopan unionin maihin, ja esimerkiksi Suomen eduskuntavaaleista jo tiedetään, että televisioidut vaaliväittelyt näkyivät merkittävinä piikkeinä Twitter-keskusteluissa.

Lyhyeen artikkeliin on mahdutettu kolme datapohjaista analyysiä, joista ensimmäinen tarkastelee yleistä tviittausaktiivisuutta ja toinen keskittyy aihetunnisteiden (hashtag) käyttöön tarkastelujakson eri viikkoina. Viimeinen analyysi perustuu viikoittaisten teemojen tarkempaan analysointiin tekstinlouhintamenetelmää soveltamalla.

Twitter-pöhinän tematiikan esiin nostamisen lisäksi artikkeli toimii myös ikkunana datapohjaiseen digitaalisen politiikan tutkimukseen.

Tutkimusdataa Twitteristä

Artikkelissa analysoitu data on kerätty osana laajempaa, kevään 2019 eduskunta- ja eurovaaleihin liittyvää tutkimushanketta. Eurovaalidataa olen striimannut Twitterin ohjelmointirajapinnan (API) kautta maaliskuun alusta lähtien, ja keruuprosessi on tarkoitus päättää 2–3 viikkoa vaalien jälkeen, hieman vaalituloksesta riippuen.

Itse keruu tapahtuu Python-ohjelmointikielellä toteutetun pienen ohjelman avulla, joka striimaa Twitteriä suodattaen sieltä tutkimustietokantaan tviitit, joissa esiintyy jokin seuraavista aihetunnisteista: #epelections2019, #euelections2019, #ep2019, #euvaalit2019, #euvaalit19 tai #thistimeimvoting.

Suomalaiset versiot aihetunnisteista otin mukaan striimaukseen, koska yksi osa hanketta keskittyy juuri kotimaiseen EU-keskusteluun Twitterissä. Muun keskustelun osalta päätin rajautua käyttämään EU-tasolla virallisesti käytettyjä tunnisteita.

Toki on selvää, että valituilla aihetunnisteilla osa kansallisin kielin ja aihetunnistein käydystä keskusteluista jää aineiston ulkopuolelle. Mutta koska kiinnostus kohdistuu ensisijaisesti yleiseurooppalaiseen debattiin, katsoin Euroopan lingua francan eli englannin olevan tässä suhteessa neutraalein vaihtoehto.

Eurovaalien alhainen tviittausaktiivisuus heijastelee mahdollisesti sekä vaaliväsymystä että julkisen eurovaalikeskustelun laimeutta.

Suomen osalta on todettava, että suomenkielisiä tai suomalaisille aihetunnisteille kohdistettuja tviittejä on vain noin 15 000, mihin sisältyvät myös uudelleentviittaukset, eivät vain alkuperäiset tviitit. Kun eduskuntavaalien osalta kerätyssä datassa oli noin puoli miljoonaa tviittiä, eurovaalien alhainen tviittausaktiivisuus heijastelee mahdollisesti sekä vaaliväsymystä että julkisen eurovaalikeskustelun laimeutta.

Analyysiä varten aineistosta suodatettiin englanninkieliset tviitit Twitter-dataan sisältyvän ”language”-muuttujan avulla. Data, kaikkiaan reilut 530 000 tviittiä – joista tosin vain reilut 83 000 alkuperäisiä – yhteensä rapialta 144 000 Twitter-käyttäjältä, siirrettiin taulukkomuotoisena R-tilasto-ohjelmistoon. Uudelleentviittausaktiivisuus osoittaa aiempien tutkimusten tuloksia vahvistaen, ettei eurovaalien tiimoilta juurikaan keskusteltu vaan lähinnä jaettiin informaatiota.

Mitä tviittausaktiivisuus paljastaa?

Tviittausaktiivisuus eurovaalien kohdalla noudattelee varsin hyvin muissa tutkimuksissa saatuja tuloksia. Kuvassa 1 näkyy, kuinka vaalipäivän lähestyminen korreloi hyvin tviittausaktiivisuuden lisääntymisen kanssa.

Samalla kuvaajaan merkityt pystyviivat vahvistavat näkemystä, että aiheen kannalta merkittävät tapahtumat tai muut sellaiset aiheuttavat jonkinlaisia piikkejä aktiivisuuteen. Vasemmalta katsoen ensimmäinen pystyviiva on Eurooppa-päivä, jälkimmäinen puolestaan televisioitu kärkiehdokkaiden väittely.

Twitterissä aktiivisuuden vaihtelut ovat nopeita molempiin suuntiin.

Oletukseen piikistä liittyy myös se kuviossakin selvästi havaittava seikka, että Twitterissä aktiivisuuden vaihtelut ovat nopeita molempiin suuntiin. Sekä Eurooppa-päivän että televisioidun vaaliväittelyn jälkeen tviittausmäärät putosivat nopeasti.

Erityisen nopeasti putosi alkuperäisten tviittien määrä. Uudelleentviittausten kohdalla havaittava pieni viive on aivan normaali ”Twitter-kaiku”. Kärkiehdokkaiden väittely sijoittui lisäksi niin myöhäiseen iltaan, että uudelleentviittausten sijoittuminen seuraavalle päivälle on täysin luonnollinen asia.

Digitaalisen politiikan kannalta kiinnostava kysymys liittyy siihen, voidaanko aihetunnisteiden avulla saada käsitystä keskustelun teemojen vaihtelusta. Tässä lähtökohtana on ajatus aihetunnisteiden hierarkkisuudesta, joka samalla korreloisi aihetunnisteen temaattisen kattavuuden kanssa.

Striimauksessa käytetyt aihetunnisteet ovat catch all -aihetunnisteita, eli ne pyrkivät tavoittamaan laajasti vaaleihin liittyvää Twitter-viestintää. Samassa tviitissä mahdollisesti esiintyvien muiden aihetunnisteiden oletetaan täsmentävän tviitin tematiikkaa.

Yleispoliittisten teemojen alla käydään aina myös rajatumpia keskusteluja.

Koska Twitter on perusluonteeltaan ”anarkistinen” media, jossa aihetunnisteet luovat rakenteita kiinnittämällä tviittejä jo aiemmin sanottuun, käyttäjät de facto luovat politiikan tiloja käyttämällä poliittisesti latautuneita aihetunnisteita.

Tätä taustaa vasten voidaan ajatella, että varustamalla – tietoisesti – tviittinsä eurovaaleihin liittyvällä aihetunnisteella käyttäjä haluaa tuoda viestinsä juuri tähän politiikan tilaan. Mutta kuten muillakin politiikan foorumeilla, yleispoliittisten teemojen alla käydään aina myös rajatumpia keskusteluja. Jos tulkinnan apuna käytetään Kari Palosen politisointi-käsitettä, kertoo poliittisesti tägätty tviittaus samalla käyttäjän päätöksestä tuoda tviitti osaksi Twitterin poliittista keskustelua.

Kattavat ja kapeammat aihetunnisteet

Tägäyksen tulkitseminen poliittiseksi teoksi johtaa kaksiportaiseen tulkintaan aihetunnisteiden käytöstä. Catch all -aihetunniste määrittää poliittisen yleiskeskustelun tilan – tässä siis eurovaalit – ja muut käytetyt aihetunnisteet täsmentävät, mihin alateemaan tai -teemoihin tviitti ensisijaisesti kontribuoi.

Tukea tämä lähestymistapa saa myös viimeaikaisista tutkimuksista, joissa aihetunnisteiden yhteisesiintymien perusteella on vähintäänkin kohtuullisen luotettavasti pystytty kaivamaan esiin tietyn yleisen aihetunnisteen alle syntyneitä, temaattisesti toisistaan poikkeavia alakeskusteluja.

Kuvassa 2 on esitetty viisitoista catch all -tunnisteiden kanssa eniten käytettyä muuta aihetunnistetta jaoteltuna tarkastelujakson eri viikoille. Kuvaaja siis esittää, mitkä aihetunnisteet olivat kullakin viikolla yleisimmin käytössä vaalit-aihetunnisteiden rinnalla.

Jo näinkin suppea, viidentoista yleisimmän aihetunnisteen tarkastelu antaa hämmästyttävän selkeän kuvan niistä teemoista, jotka ovat hallinneet Twitter-viestintää, mutta myös keskustelun temaattisesta muutoksesta tarkastelujaksolla.

Brexit näyttää viikosta toiseen dominoivan Twitter-keskustelun tematiikkaa.

Ainakin itselleni hieman yllättäen brexit näyttää viikosta toiseen dominoivan Twitter-keskustelun tematiikkaa. Osin tätä saattaa selittää rajautuminen englanninkielisiin tviitteihin – joskin myös tarkastelujaksolle osunut päätös, että Britannian tulee osallistua eurovaaleihin horisontissa odottavasta EU-erostaan huolimatta, lienee merkittävä selittäjä.

Tästä huolimatta varsinaisten EU-teemojen puuttuminen on hämmentävää. Itse vaalien asiakysymyksistä kärkijoukkoon murtautuvat vain Maastrichtissa viikolla 18 käyty vaaliväittely (#maastrichtdebate) sekä Eurooppa-päivä (#europeday) ja ilmastoteemaan liittyvä #votegreen2019 viikolla 19.

Jälkimmäisen kohdalla kyse näyttää olevan viesteistä, joissa kannustetaan äänestämään eurovaaleissa vihreiden edustajia, jos haluaa vaikuttaa ilmastonmuutokseen. Havainto kertoo viestittelijöiden luottamuksesta mahdollisuuksiin vaikuttaa EU-politiikan suuntaan juuri äänestämisen kautta.

Vaikka #votegreen2019-aihetunniste kytkee keskusteluja ilmastoteemaan, muita Euroopan laajuista ilmastokeskustelua tägääviä aihetunnisteita ei kärkijoukosta löydy. Vertailtuna Suomen eduskuntavaalien Twitter-viestintään havainto on hieman yllättävä: #ilmastovaalit-aihetunnisteesta muodostui yksi eduskuntavaalikeskustelun kestoteemoista Twitterissä.

Kohinan peittämät teemat

Koska brexit-kohina näyttää peittävän alleen muut teemat, kokeilin myös vaihtoehtoista tf-idf-menetelmää (term frequency, inverse document frequency), jota käytetään laajasti tekstianalyysissä. Dataamme sovellettuna ajatus oli lisätä sellaisten aihetunnisteiden painoarvoa, jotka olivat tyypillisiä tietyn viikon Twitter-viestinnälle, ja vastaavasti vähentää tarkasteluaikaa läpilyövästi dominoivien aihetunnisteiden painoarvoa.

Kuten kuva 3 osoittaa, näin kustomoitu analyysi onnistuu kaivamaan esiin brexit-kohinan taakse peittyviä teemoja.

Viikolla 17 keltaliivi-tematiikka näyttää olleen korostuneesti esillä (#yellowjacket, #yellowshirt). Maastrichtin vaaliväittely puhutti jo edeltävällä viikolla, mutta nousi kärkiteemojen joukkoon viikolla 18 (#maastrichtdebate). Samalle viikolle osuneet vappu (#internationalworkersday) ja lehdistönvapauden päivä (3.5., #worldpressfreedomday) nousevat myös viikon 18 kärkiteemojen joukkoon.

Viikolla 19 Eurooppa-päivä (#europeday) nousee itseoikeutetusti kärkiteemaksi. Samalle viikolle osunut uutisointi Nigel Faragen perustaman brexit-puolueen suuresta kannatuksesta näkyy kyseisten viikkojen keskustelutematiikassa (#voteukip, #imvotingukip, #bxp).

Viikolla 19 järjestetty tv-väittely onnistuu myös kipuamaan kyseisen viikon kärkiteemojen joukkoon, joskin hieman yllättäen saksalaisperäisellä #tvduell-aihetunnisteella.

Mitä koeporauksista voidaan päätellä?

Euroopan unionin kannalta historialliseksi määritellyt eurovaalit ovat odotetusti näkyneet myös Twitter-viestinnässä. Tätä kirjoitettaessa kerätyn datan määrä on rikkonut jo miljoonan tviitin rajan, jos huomioidaan koko aika maaliskuun alusta toukokuun puoliväliin.

Datamäärä on suuri verrattuna eduskuntavaalien vastaavaan määrään. Jos sen kuitenkin suhteuttaa yhtäältä EU:n väestöpohjaan ja toisaalta keskusteluilmapiirin polarisoitumiseen, ei tviittausaktiivisuutta voi pitää mitenkään poikkeuksellisena. Vastaavan määrän tviittejä keräsin Saksan liittopäivävaalien yhteydessä vuonna 2017. Niiden Twitter-vuorovaikutusta analysoiva tutkimusartikkeli on tällä hetkellä työn alla.

Twitteriä tarkoituksenmukaisesti louhimalla on mahdollista havainnoida poliittisen keskustelun hienovireisiä ja piileviä rakenteita sekä näissä tapahtuvia muutoksia.

Twitteriä tarkoituksenmukaisesti louhimalla on mahdollista havainnoida poliittisen keskustelun hienovireisiä ja piileviä rakenteita sekä näissä tapahtuvia muutoksia. Itse näen tämän tulevan korostuneesti esille juuri brexit-kohinan alle jäävien teemojen esiin louhinnassa. Vaikka brexit on varsin läpileikkaava teema myös eurovaaleissa, viikoittaisiin teemoihin on mahdollista päästä kiinni oikeilla työkaluilla.

Tutkijana alleviivaan kuitenkin lopuksi, että melko laajasta data-aineistosta huolimatta artikkeli tarjoaa vain yhden näkökulman eurovaaleihin. Lisäksi kehotan suhtautumaan Twitter-keskustelujen edustavuuteen eurooppalaisen mielipideilmaston suhteen terveellä skeptisyydellä – yksinomaan jo siksi, että Twitterin käyttäjäkunta ei edusta koko väestöä kattavasti.

Kuitenkin on ilmeistä, että nyt esitetyn tyyppisillä datalähtöisillä menetelmillä on mahdollista nostaa esille politiikan tutkimuksen ja politiikan ilmiöiden kannalta kiinnostavia havaintoja, jotka osaltaan tarkentavat kuvaamme digitaalisesta politiikasta.

Dosentti Kimmo Elo on Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksen Eurooppa-tutkimuksen erikoistutkija. Hän toimii tällä hetkellä myös Tarton yliopiston digitaalisten tutkimusmenetelmien vierailevana opettajana.

Julkaisu Koeporauksia eurovaaliteemoihin Twitter-datan avulla ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.