Saksan vuoden 2023 vaalijärjestelmäuudistus eurooppalaisena laboratoriona: Osa 2

Saksan lippu liehuu valtiopäivätalon edessä
Uusi vaalilaki ei ole Saksassa herättänyt kovinkaan laajaa julkista keskustelua. Puolueiden hankalana haasteena on saada äänestäjät ymmärtämään puolueäänten merkitys.

Saksan tuoreimman vaalijärjestelmäuudistuksen yhtenä keskeisenä tavoitteena oli jollakin tavoin pysäyttää parlamentin koon kasvu tilanteessa, jossa lainsäädäntö asetti vain minimirajan parlamentin koolle. Uudistuksen ei kuitenkaan haluttu vaarantavan vaalijärjestelmän tuloksena saavutettua korkeaa edustavuutta.

Toteutunut ratkaisu, joka lukitsee parlamentin paikkamäärän 630 paikkaan, säilyttäen samalla 299 vaalipiirin järjestelmän, on ensiarvoissa nähty varsin hyvänä ratkaisuna. Laskennallisesti muutos merkitsee vaalipiirien osuuden hienoista laskua: aiemmin puolet minimikoon paikoista täytettiin vaalipiireistä, uudistuksen jälkeen osuus on 47,5 prosenttia. Kuitenkin ylijäämä- ja tasauspaikkojen myötä esimerkiksi vaalikauden 2021–25 parlamentissa suoraan vaalipiiristä valittujen edustajien osuus on 40,6 prosenttia, mihin suhteutettuna uudistus on myös parannus.

Ainakin omasta mielestäni jonkin verran yllättäen vaalilain uudistukseen liittyvä keskustelu on kiertynyt vahvasti vaalipiiritason vaikutuksiin. Tämä oli ymmärrettävä reaktio aivan alkuvaiheessa, koska alkuperäinen, hyväksytty uudistus olisi sulkenut parlamentin ulkopuolelle kaikki puolueet, joiden ääniosuus jää alle viiden prosentin.

Aiemmin äänikynnystä ei ole huomioitu niiltä puolueilta, jotka voittavat vähintään kolme vaalipiiriä. Saksan perustuslakituomioistuin kuitenkin palautti aiemman säännön 30.7.2024 tekemällään ratkaisulla, eli jatkossakin kaikki vähintään kolme vaalipiiriä voittaneet puolueet saavat kakkosäänten mukaisen osuuden parlamentin paikoista. Vaalilain uudistus itse asiassa palauttaa etusijalle puolueiden osavaltiokohtaisen kannatuksen edustuksellisuuden perustana. Uudistuksen jälkeen suhteellisen vaalitavan periaate on hallitseva sekä parlamentin paikkajaossa yleisesti että puolueen paikkamäärässä osavaltiotasolla.

Jatkossa kukin puolue saa kunkin osavaltion edustajapaikoista osavaltiokohtaisten kakkosääntensä mukaisen osuuden. Tämän voidaan odottaa johtavan kakkosäänten painoarvon lisääntymiseen. Aiemminhan tietyissä tilanteissa puolueen jopa kannatti tavoitella mahdollisimman pientä kakkosäänten määrä, mikäli se saattoi olla varma useiden vaalipiirien voittamisesta. Tämä siksi, koska puolue sai itselleen kaikki voittamansa vaalipiiripaikat, jolloin jokainen vaalipiiri yli kakkosäänten perusteella lasketun paikkamäärän oli ylimääräinen paikka parlamentissa.

Vaalijärjestelmäuudistus ohjelmallisena uudistussysäyksenä

Ensimmäisessä osassa esitin teesin, että Saksan poliittisen järjestelmän alaisuudessa joudutaan ratkomaan hyvin samantapaista haastetta kuin laajemmin EU:n piirissä. Tämä ajatus kytkeytyy kahteen teemaan, joista ensimmäinen liittyy alueellisesta eriytymisestä ammentavaan oikeistopopulismiin, toinen puolestaan yhtenäisen vaalijärjestelmän edellyttämään ohjelmalliseen uudistumiseen.

Vaikka Saksojen yhdistymisestä vuonna 1990 tulee vuoden 2025 lokakuussa kuluneeksi 35 vuotta, erityisesti itäisen Saksan – joka maantieteellisesti viittaa tässä entisen DDR:n alueeseen – viime vuosien kehitys on osoittanut, miten helposti sekä yhdistymisprosessi että yhdistymistä edeltäneen sosialistisen yhteiskunnan eri piirteet ovat politisoitavissa negatiivisen politiikanteon välineeksi.

Erityisen selkeästi tämä näkyy talouteen ja identiteettiin liittyvissä teemoissa. AfD on varsin onnistuneesti nostanut itsensä itäisen Saksan ”asianajajaksi”, työntäen poliittisen kentän vastakkaiselle, vasemmalle laidalle sijoittuvan Die Linken sivuun tästä roolista.

AfD jatkaa ja vahvistaa narratiivia, jonka mukaan itäisen Saksan heikentyneen talouskehityksen syy on ”väärin” toteutetussa yhdistymisprosessissa, johon syyllisiä ovat luonnollisesti ”Berliinin vallanpitäjät”. Itäinen Saksa on AfD:n retoriikassa myös lännestä tulevan halveksunnan ja vähättelyn kohde, jossa olevaa osaamista ei arvostettaisi ja jonka asukkaita edelleen mitattaisiin ”lännen” asettamin kriteerein.

Kyseenalaista sivustatukea AfD on saanut myös sellaisilta tutkijoilta, joiden tutkimuksissa yhdistymisen vaikutuksia on tarkasteltu yksipuolisesti tai puutteellisin faktoin. Suomessakin julkisuutta saanutta Isossa-Britanniassa työskentelevän saksalaishistorioitsija Katja Hoyerin DDR-historiateosta arvosteltiin kovin sanoin historiarevisionismista. Myös Leipzigin yliopiston uudemman saksalaisen kirjallisuuden professorin Dirk Oschmannin identiteettipoliittinen teos, jossa hän syyttää läntistä Saksaa itäisen Saksan ”toiseuttamisesta” ja rasistisesta leimaamisesta, johti ankaraan kritiikkiin faktojen valikoivasta ja tarkoituksenhakuisesta käytöstä.

Kuten useimmat eurooppalaiset laitapopulistisen puolueet, myös AfD käyttää maahanmuuttoa identiteettipolitiikkansa välineenä. Itäisen Saksan alueella tämä viesti puree erityisen tehokkaasti, koska AfD voi nojata alueen läntistä Saksaa ohuempaan ja negatiivisempaan kokemukseen maahanmuutosta.

AfD jatkaa ja vahvistaa narratiivia, jonka mukaan itäisen Saksan heikentyneen talouskehityksen syy on ”väärin” toteutetussa yhdistymisprosessissa, johon syyllisiä ovat luonnollisesti ”Berliinin vallanpitäjät”.

Erityisen voimakkaasti maahanmuuttoa hyödyntävä identiteettipolitiikka näyttäisi vaikuttavan sellaiseen osaan väestöstä, jotka kantavat huolta varsin abstraktisti määritellyn ”saksalaisuuden” rappiosta tai katoamisesta. Pitämällä tietoisesti ”saksalaisuuden” määritelmän notkeana ja sopivan sumeana, AfD kykenee luomaan siihen kohdistuvia uhkakuvia hyvinkin erilaisissa asiayhteyksissä ja hyvin erilaisille kohderyhmille.

Huomionarvoista on, että vastaavan tyyppinen kerrostunut narratiivi on löydettävissä useimmista Euroopan unionin jäsenmaista. Itäisen Saksan alueella käytettävä muutosvastainen narratiivi toistuu monissa entisissä sosialistimaissa, joissa kritiikin kärki kohdistuu ensisijaisesti ”Brysselin koneeseen” ja sen pakottamaan ”läntisen Euroopan malliin”.

Maahanmuuttoa hyödyntävä narratiivi sen sijaan on, jos ilmaisu sallitaan, ”eurooppalaistunut” varsin tehokkaasti ja kykenee rakentamaan varsin yhtenevän uhkakuvan ulkopuolisen uhkan kohteena olevasta eurooppalaisesta identiteetistä.

Vaikka Saksan vaalijärjestelmään tällä hetkellä liittyvät ongelmat tulevat näkyviksi juuri AfD:n kautta, on niiden juurisyy perinteisten puolueiden kyvyttömyydessä ohjelmalliseen uudistumiseen. Saksalainen yhteiskunta on tänään hyvin erilainen kuin kansanpuolueiden mahtikaudella

Puoluekentän epävakautuminen, vaalitulosten arvaamattomuus ja epäkonventionaaliset hallituskoalitiot ovat ilmiöitä, jotka leviävät yhä laajemmin ympäri demokraattista Eurooppaa. Yhdistävänä tekijänä näyttäisi kuitenkin olevan kasvava tyytymättömyys demokraattisten puolueiden kykyyn esittää ratkaisuja ajankohtaisiin ongelmiin.

Yhteiskunnalliset jakolinjat painottuvat tänään eri tavalla ja vanhojen rinnalle on myös noussut uusia jakolinjoja, joita ei ollut olemassa 40 tai 50 vuotta sitten. Perinteisten, demokraattisten puolueperheiden heikko kiinnittyminen niin itäisen Saksan kuin itäisen Keski-Euroopan entisten sosialistimaiden yhteiskunnissa kertoo osaltaan siitä, etteivät nämä puolueet ole onnistuneet rakentamaan itsestään todellista, ohjelmallista vaihtoehtoa jälkisosialistiselle äänestäjälle.

Pikemminkin vaikuttaa siltä, että puoluekentän epävakautuminen, vaalitulosten arvaamattomuus ja epäkonventionaaliset hallituskoalitiot ovat ilmiöitä, jotka leviävät yhä laajemmin ympäri demokraattista Eurooppaa. Yhdistävänä tekijänä näyttäisi kuitenkin olevan kasvava tyytymättömyys demokraattisten puolueiden kykyyn esittää ratkaisuja ajankohtaisiin ongelmiin.

Positiivisessa skenaariossa nyt tehty uudistus johtaisi kehitykseen, jossa puolueet pyrkivät uudistumaan ohjelmallisesti maksimaalisen kakkosääniosuuden saamiseksi, palauttaahan uudistus kakkosäänet paikkajakoa määrittävään asemaan. Vuoden 2013 uudistus käytännössä hävitti tämän kannustimen. Etenkin suurimpien puolueiden oli ehkä helpompaa panostaa vahvoihin vaalipiiriehdokkaisiin ja välttää raskas ja vaikeaksi koettu ohjelmatyö.

Nyt asetelma kääntyy ainakin osin päälaelleen: vahvat ehdokkaat vaalipiireissä eivät hyödytä, jos puolue ei kykene mobilisoimaan myös kakkosääniä itselleen. Pitää myös muistaa, että lähes kaikki vaalipiiripaikasta kilpailevat ehdokkaat ovat myös puolueidensa osavaltiolistojen kärkipaikoilla. Tämän on katsottu vähentävän riskiä siitä, että uudistus merkittävästi heikentäisi vaalipiirienkään edustusta.

Vähäinen julkinen keskustelu uudistuksen osalta voi johtaa siihen, että uudistuksen heikoin lenkki onkin äänestäjä, joka ei välttämättä toimikaan odotetun rationaalisesti. Kun mukaan otetaan myös Saksassa heikkenevät puolueuskollisuus ja puolueiden jäsenmäärien lasku, äänestäjien mobilisointi puolueen taakse voi jatkossakin olla vaikeampaa kuin heidän mobilisointinsa vaalipiirin ehdokkaan taakse. Kuitenkin myös tässä selkeä ohjelmallinen konsepti voi olla avaintekijä, johon vaalijärjestelmäuudistuksen jälkeen näyttäisi olevan vahvemmat kannusteet.

Saksa integraation laboratoriona

Saksan vaalijärjestelmäuudistus voidaan nähdä mielenkiintoisena myös EU:n demokratiakehitykselle. Sekä poliitikot että tutkijat ovat pohtineet siirtymistä yhtenäiseen vaalijärjestelmään Euroopan parlamentin vaaleissa. Tällainen muutos on nähty myös keinona vahvistaa EU:n demokraattisuutta. Jos lähtökohdaksi otetaan ajatus yhdistyneestä Saksasta Euroopan integraation laboratoriona, Saksan poliittisen järjestelmän kehitys yhdistymisen jälkeen tarjoaa kiinnostavan kurkistusikkunan mahdolliseen tulevaisuuteen.

Vaalijärjestelmällä on kiistaton vaikutus koko vaaliprosessiin, ja vaalijärjestelmän periaatteita muuttamalla voidaan merkittävällä tavalla vaikuttaa siihen, kuinka hyvin – tai huonosti – parlamentin voimasuhteet lopulta toteuttavat äänestäjien tahtoa. On kiinnostava kysyä, millä tavoin vaalidynamiikkaan vaikuttaisi, jos joskus tulevaisuudessa puolet Euroopan parlamentin edustajista valittaisiin yhden edustajan vaalipiireistä, toinen puoli kustakin jäsenmaasta suhteellisen listavaalin tapaan.

Kun voimasuhteet parlamentissa määrittyvät valtakunnallisen kannatuksen perusteella ja mahdollisuus hyödyntää vaalipiirien ylisuurta tulosta poistuu, puolueet joutuvat suuntaamaan katseensa sellaisiin vahvemmin kysymyksiin, joilla äänestäjiä voidaan mobilisoida koko Saksan alueella.

Ehdokasasettelu tapahtuisi pääosin eurooppalaisten puolueiden kautta. Ainakin voisi ajatella, että tämä pakottaisi eurooppalaiset puolueet kirkastamaan ohjelmallisia tavoitteitaan, mutta myös toisi – vaalipiirien kautta – nykyistä vahvemman yhteyden edustajien ja alueiden äänestäjien välille.

Saksan vaalijärjestelmän uudistuksen ensimmäinen koetinkivi on 23.2.2025, kun saksalaiset suuntaavat ennenaikaisissa liittopäivävaaleissa vaaliuurnille. Tähänastisen, kaikkiaan varsin lyhyeksi jäävän vaalikamppailun perusteella en ole kovinkaan toiveikas sen suhteen, että edellä optimistisesti peräänkuuluttamani ohjelmallinen uudistus näkyy vielä vaalikamppailun aikana. Optimistisempi olen sen sijaan siitä, miten vaalitulos tulee katalysoimaan ohjelmallista uudistumista. Erityisesti perinteisten kansanpuolueiden voisi olettaa pyrkivän ”luomaan ohjelmallisen nahkansa” uudelleen niin, että ne puhuttelisivat ohjelmallisesti laajasti erilaisia yhteiskunnallisia ryhmiä.

Kun voimasuhteet parlamentissa määrittyvät valtakunnallisen kannatuksen perusteella ja mahdollisuus hyödyntää vaalipiirien ylisuurta tulosta poistuu, puolueet joutuvat suuntaamaan katseensa sellaisiin vahvemmin kysymyksiin, joilla äänestäjiä voidaan mobilisoida koko Saksan alueella. Juuri tämä on myös se tekijä, joka tekee Saksan vaalijärjestelmän uudistuksesta kiinnostavan myös keskusteluille EU:n demokratian tulevaisuudesta.

Kimmo Elo työskentelee yliopistonlehtorina Itä-Suomen yliopiston historia- ja maantieteiden laitoksella. Hänen tutkimusalueitaan ovat Saksan ja Euroopan politiikka ja historia, parlamentarismi sekä dataintensiiviset ihmistieteet. Elo johtaa vuosina 2023–25 parlamenttitutkimuksen digitaalista infrastruktuuria vuosina kehittävää osahanketta osana LAWPOL-konsortiota sekä vuosina 2024–27 demokratian rapautumista dataintensiivisin menetelmin tutkivaa osahanketta osana STN-rahoitettua The resilience of liberal democracy in Finland -konsortiota.

Artikkelin kuvituskiva: Pexels / Pixabay

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Scroll to Top