EU-jäsenyys vaatii monitasoisen politiikanteon hallitsemista

Brigitte Hase / European Parliament
Lukuaika: 5 min.

Suomalaisten poliitikkojen puheissa EU loistaa poissaolollaan – jopa niissä puolueissa, jotka pitävät itseään eurooppalaisina. Yleiseurooppalaisen politiikanteon vaikutusta suomalaiseen politiikkaan ei edelleenkään täysin ymmärretä.

Suomen liittyminen EU:n jäseneksi vuonna 1995 merkitsi muutosta myös politiikan tekemisen tavoissa. Vaikka Suomi ei ennen jäsenyyttäkään ollut toiminnassaan täysin autonominen toimija, vaan joutui sopeuttamaan intressejään kulloisenkin kansainvälisen tilanteen mukaisesti, EU-jäsenyys merkitsi monitasoisen politiikanteon vahvistumista. Jos aiemmin oli – hieman yksinkertaistaen ilmaistuna – voitu tehdä asioita kansallinen näkökulma edellä, EU-jäsenyys tarkoitti kansallisen ja eurooppalaisen yhteensovittamista.

Taannoinen keskustelu EU:n elvytyspaketin eduskuntakäsittelyn yhteydessä osoitti karulla tavalla, että monitasoisen politiikanteon keskeiset periaatteet ovat Suomessa edelleen varsin vieraita. Perussuomalaisten sekä tietyin varauksin keskustan kohdalla kansallisen näkökulman korostamista voidaan pitää loogisena.

Sen sijaan yllättävänä voi pitää sitä, että itseään eurooppalaisena pitävien puolueiden argumentaatiossa Eurooppa-ulottuvuus loisti pitkälti poissaolollaan. Vaikka kokoomus nostettiin mediassa tikun nokkaan, eivät muutkaan EU-myönteiset puolueet saaneet juurikaan nostettua EU-kehystä keskustelun ytimeen.

Taannoinen keskustelu EU:n elvytyspaketin eduskuntakäsittelyn yhteydessä osoitti karulla tavalla, että monitasoisen politiikanteon keskeiset periaatteet ovat Suomessa edelleen varsin vieraita.

Toinen piirre oli legalistinen eli sopimusoikeudellinen argumentaatiomalli, jossa korostettiin voimassa olevia sopimuksia ja niiden asettamia reunaehtoja. Tässä Suomi erottui omaksi saarekkeekseen pitäessään kiinni näistä tulkinnoista myös sen jälkeen, kun EU:n lainsäädännön valvojat ja tuntijat olivat todenneet paketin noudattavan EU:n nykyistä sopimuspohjaa.

Kolmas erikoisuus, joka tosin on ollut tyypillistä kotimaiselle EU-keskustelullemme koko jäsenyysajan, kuten selviää vastajulkaistusta kirjastamme, oli sen nykyhetkeen varsin tiukasti sidottu asetelma. Monissa EU-maissa pakettia katsottiin investointina tulevaisuuteen, verrattiin aiempiin isoihin uudistuksiin ja sitä kautta väiteltiin myös integraation tulevaisuudesta. Suomessa poliittisen keskustelun lähes ainoa tulevaisuusargumentti koski Suomen maksuosuuden realisoitumista.

Keskustelu osoitti, miten vaikeata poliitikoillemme on hahmottaa Euroopan suuria kehityslinjoja ja miten helposti he tilanteen salliessa turvautuvat impivaaralaiseen argumentaatioon, jossa Suomi nähdään ja esitetään Euroopasta erillisenä saarekkeena.

Keskustelu osoitti, miten vaikeata poliitikoillemme on hahmottaa Euroopan suuria kehityslinjoja ja miten helposti he tilanteen salliessa turvautuvat impivaaralaiseen argumentaatioon, jossa Suomi nähdään ja esitetään Euroopasta erillisenä saarekkeena.

Viimeinen huomionarvoinen seikka elvytyspaketin osalta oli sen keskittyminen muutamiin aiheisiin. Elvytyspaketin yhteys nykyisen EU:n komission vihreän kehityksen ohjelmaan ei käytännössä juurikaan näkynyt debateissa. Kun huomioidaan yleiseurooppalainen ympäristötietoisuuden nousu – minkä osoittaa  selkeimmin Saksan vihreiden nousu kamppailemaan suurimman puolueen paikasta – ympäristöteeman loistaminen poissaolollaan suomalaisesta keskustelusta näyttäytyy kansallisena erityispiirteenä.

Saattaa olla, että teemaa haluttiin pitää tietoisesti ”vakan alla”, koska muut puolueet pelkäsivät tällaisen keskustelun satavan EU- ja ilmastonmuutoskriittisten perussuomalaisten laariin.

 

Kansallisen katseen katveessa

Suomalaisten puolueiden toiminta ja intressit ovat aina kytkeytyneet voimakkaammin kansallisiin kuin kansainvälisiin teemoihin ja siksi eurooppapoliittisten kysymysten liittäminen osaksi puolueiden laajempaa poliittista agendaa on ollut vaikeaa. Valtio-opin professorit Tapio Raunio ja Mikko Mattila toteavatkin, että matala profiili EU-asioissa ja kotimaisten teemojen korostaminen on ollut luontevaa, koska ne ovat valitsijoille tutumpia ja niistä vallitsee puolueiden sisällä yhtenäisempi näkemys. Poliittista kulttuuria pitkään hallinnut konsensushakuisuus, hallituskelpoisuuden tavoittelu ja sen säilyttäminen ovat johtaneet eurooppapoliittisen linjan pysyvyyteen hallituskoalitiosta riippumatta.

Kansallinen yhtenäisyys on koettu edellytyksenä, joka takaa pienen maan vaikutusvallan unionissa.

Suomalaiseen EU-keskusteluun pinttynyt sanonta, jonka mukaan Suomen linjaa määrittää konsensushakuisuus ja puolueiden pääsääntöinen tuki integraatiolle, pitääkin pitkää linjaa ja isoa kuvaa tarkasteltaessa pitkälti paikkansa. Kansallinen yhtenäisyys on koettu edellytyksenä, joka takaa pienen maan vaikutusvallan unionissa.

Etenkin 1990-luvulla ja 2000-luvun alkupuolella vallinnut kaikkiin ytimiin ja päätöksenteon pöytiin aktiivisesti pyrkivä suomalainen EU-linja oli kuitenkin ensi sijassa puolueiden, elinkeinoelämän ja työmarkkinajärjestöjen eli monessa suhteessa yhteiskunnallisen eliitin tahtotila, jota kansalaiset eivät ole kokonaisuudessaan koskaan omaksuneet. Länsi-integraatio ei tuntunut yhtä välttämättömältä sille yli 40 prosentille kansasta, joka äänesti jäsenyyttä vastaan vuonna 1995.

Politisoitumisen ja polarisaation taustalla vaikutti kokemus kansallisen suvereniteetin rapautumisesta, sosiaalisen eriarvoisuuden kasvusta ja monikulttuurisuuden lisääntymisestä.

Jäsenyysäänestyksen luoma asetelma loi pohjan etenkin puolueiden sisäisille ristiriidoille eurooppapolitiikassa. Kriittisyyden käyttövoima kuitenkin kanavoitui ensi sijassa esimerkiksi vasemmistoliiton ja keskustan EU-kriittisten kansanedustajien ja europarlamentaarikkojen kautta. Vasta perussuomalaisten vaalivoitto vuoden 2011 eduskuntavaaleissa avasi poliittisen kilpailun ulkopuoliseksi ja ulkopolitiikkaan kuuluvaksi mielletyn eurooppapolitiikan osaksi sisäpoliittisen kilpailun areenaa, kuten dosentti Ville Pernaa vuoden 2011 eduskuntavaalien jytkyä taustoittaessaan toteaa.

Politisoitumisen ja polarisaation taustalla vaikutti kokemus kansallisen suvereniteetin rapautumisesta, sosiaalisen eriarvoisuuden kasvusta ja monikulttuurisuuden lisääntymisestä. Erikoistutkija Pasi Saukkosen mukaan osa väestöstä hyväksyi alueelliset ja elintasoerot, mutta osalle kehitys lisäsi osattomuuden kokemusta.

 

25 vuotta Euroopan unionia

Eurooppapolitiikan näkökulmasta perussuomalaisten nousu olikin ennemmin seuraus rakoilevasta EU-konsensuksesta ja kansan piilevästä kriittisyydestä kuin syy tälle kehitykselle. Tämä kriittisyys onkin käyttövoima esimerkiksi EU:n koronaelpymispaketista keskusteltaessa, ja Suomen kannalta toivottava EU on edelleen kiistanalainen kysymys 25 vuoden EU-jäsenyyden ja sitä leimanneen voimakkaan kansallisen konsensuksen aikakauden jälkeenkin.

Koska eurooppapolitiikka on alisteista kotimaisen politiikan suhdanteille, poliittisen tilanteen muutokset, vallan tavoittelun logiikka ja ideologiasta kumpuavat painotukset ohjaavat puolueiden kannanmuodostusta etenkin oppositioasemassa. EU-kriittiset ulostulot kumpuavat periaatteista ja poliittisen kilpailun asetelmista eikä niiden merkitystä puolueiden sisäisiä tuntoja heijastavina ilmauksina voi kiistää.

Eurooppapolitiikan näkökulmasta perussuomalaisten nousu oli ennemmin seuraus rakoilevasta EU-konsensuksesta ja kansan piilevästä kriittisyydestä kuin syy tälle kehitykselle.

Oppositioaseman mahdollisuuksia eurooppapoliittisen konsensuksen haastamiseen ovat hyödyntäneet esimerkiksi eurokriisin aikana jäsenyyden kanssa alun perin kipuilleet keskusta ja vasemmistoliitto, kuten erikoistutkija Jenni Karimäki vastikään julkaistussa Suomen EU-jäsenyyttä tarkastelevassa teoksessa osoittaa tai nyt perussuomalaisten kanssa kannatuksesta kilpaileva kokoomus. Elpymispakettiin kriittisesti suhtautuvat voivat oppositiossa helpommin haastaa puolueen perinteisesti integraatiomyönteisen linjan.

Tähän mennessä kriittisyyden takaporttia on kuitenkin pidetty auki ennemmin sisäpolitiikkaa ja puolueiden kannatuskehitystä silmällä pitäen kuin vakavasti otettavana pyrkimyksenä muuttaa Suomen eurooppapoliittista konsensusta.

Puolueiden eurooppapolitiikan pitkä linja heijastaakin niiden laajempaa suhtautumista kansainvälisyyteen ja globalisaatioon. Luokkakonfliktista alkunsa saaneet perinteiset puolueet ja globalisaation ja postmaterialistisen arvokumouksen seurauksena syntyneet vihreät ja perussuomalaiset tulkitsevat kansallisen ja kansainvälisen rajapintaa eri tavoin.

Kansallisesta katseesta käsin rakentuva maailmankuva ja ideologia on vaikea, vaikkei mahdoton sovittaa yhteen ylikansallisen ulottuvuuden kanssa.

Vihreille EU-taso on luonteva osa ylikansallisia ongelmia korostavaa ideologiaa. Sen sijaan perussuomalaisten lähestymistapa korostaa voimakkaasti kansallista suvereniteettia. Perinteisten puolueiden kansallisesta katseesta kumpuava ja kansojen välisen liiton ajatukseen kytkeytyvä integraatiotulkinta on ristiriidassa moninaisuuden sietämisen edellytysten kanssa. Kansallisesta katseesta käsin rakentuva maailmankuva ja ideologia on vaikea, vaikkei mahdoton sovittaa yhteen ylikansallisen ulottuvuuden kanssa.

Koronakriisin ylikansallinen luonne ja etenkin elvytyspaketin pitkän aikavälin merkityksestä käyty keskustelu on vauhdittanut puolueiden pohdintoja EU:n tulevaisuudesta. Kriitikoiden mielestä korona on elvytyspaketin yhteisen velan muodossa tuonut pelätyn liittovaltiokehityksen askeleen lähemmäksi, kun taas integraatioon myönteisesti suhtautuville koronakriisi on osoitus syvemmän yhteistyön tarpeesta globaalien ongelmien selättämiseksi.

 

Hidasta muutosta

Suomalaiset puolueet ovat varsin hitaasti ja osin haluttomasti sopeutuneet monitasoisen eurooppalaisen politiikanteon vaatimuksiin. Puoluetaustasta riippuen kritiikki on kohdistunut esimerkiksi vasemmistossa unionin oikeistolaiseksi miellettyyn talouspoliittiseen luonteeseen, vihreissä alkujaan EU:n jatkuvaan talouskasvuun perustuvaan eetokseen, keskustassa hajauttamisen heikkenemiseen ja perussuomalaisissa kansallisen päätäntävallan menettämiseen.

Kansallinen näkökulma on edelleen monille hallitseva ja ensisijainen näkökulma eikä yleiseurooppalaisen politiikanteon vaikutusta suomalaiseen poliittiseen prosessiin edelleenkään täysipainoisesti ymmärretä. Erityisen selvästi tämä on tullut esille tilanteissa, jossa EU-tasolla on tapahtunut tai suunnitellaan integraatiolinjan suuria muutoksia. Tuorein esimerkki on äskettäinen keskustelu EU:n elvytyspaketin ympärillä, mutta saman tyyppinen kansallisesti painottunut keskustelu käytiin myös Kreikan tukipaketin ympärillä 2010-luvun alussa.

Suomalaisena erikoisena voi pitää sitä, että politiikanteossa kansallisen vetovoima on vahvempi myös niissä puolueissa, jotka näyttäisivät varsin hyvin tiedostavan EU-jäsenyyden edellyttämän monitasoisen politiikanteon vaatimuksen.

Sinänsä havaittu jännite EU- ja kansallisen tason välillä ei ole suomalainen ilmiö, sillä vastaavaa voidaan havaita monissa muissakin EU-maissa. Erikoisena voi sen sijaan pitää sitä, että suomalaisessa politiikanteossa kansallisen vetovoima on vahvempi myös niissä puolueissa, jotka näyttäisivät varsin hyvin tiedostavan EU-jäsenyyden edellyttämän monitasoisen politiikanteon vaatimuksen.

Kansallisen ja ylikansallisen rajapinta näyttäisi voimistuvan erityisesti silloin, kun kansalaisten näkemykset muuttuvat kriittisemmiksi. Tätä voi pitää ainakin osin loogisena, jos puolueiden ajatellaan pyrkivän maksimoimaan kannatuksensa myös vaalien välillä. Tästä näkökulmasta perussuomalaisten nousua voi pitää ongelmallisena Suomen EU-politiikan pitkän linjan kontekstissa, näyttäisihän se saavan myös muut puolueet vahvistamaan kansallista ja liudentamaan eurooppalaista painotusta omassa politiikassaan.

Pitkään jatkuessaan tämä voi johtaa myös Suomen EU-politiikan muuttumiseen aiempaa kriittisemmäksi, mikä ei pienen maan kannalta ole välttämättä myönteinen muutos, kun otetaan huomioon käynnissä oleva laaja muutos.

Kimmo Elo työskentelee erikoistutkijana Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksessa. Hänen päätutkimusalueitaan ovat Saksan ja Euroopan politiikka ja lähihistoria sekä digitaaliset ihmistieteet.

Jenni Karimäki on puolue- ja aatehistoriaan erikoistunut erikoistutkija eduskuntatutkimuksen keskuksessa Turun yliopistossa.

Artikkelin tausta on Kimmo Elon toimittamassa Suomi 25 vuotta Euroopan unionissa (2021, Sigillum) teoksessa, jossa suomalaiset EU- ja Eurooppa-tutkijat tarkastelevat EU:n kehitystä ja pitkää linjaa aina 1980-luvun murroksesta 2020-luvun alkuun. Teos auttaa asettamaan Suomen EU-jäsenyyteen liittyviä ilmiöitä, ratkaisuja ja kehityskulkuja osaksi laajempaa integraatiohistorian kaarta ja kontekstia.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*