Burial (Emilija Škarnulytė, 2022), esitetään DocPoint-festivaaleilla torstaina 2.2., perjantaina 3.2. ja lauantaina 4.2.

Emilija Škarnulytėn dokumentti Burial on moniulotteinen ja kerroksellinen kertomus energiantuotannon ihmiselämän ylittävistä aikajänteistä. Se keskittyy kuvaamaan paitsi liettualaisen Ignalinan ydinvoimalan purkamista, ydinjätteiden loppusijoitusta ja uraanin louhintaa, myös ihmiselämän mittaa ja käsityksiä ikuisuudesta. Dokumentissa ei kuulla puhetta, ja selittäviä tekstejäkin nähdään hyvin vähäisesti. Tehokeinona toimii äänimaailma, joka sopii hyvin yhteen esimerkiksi juuri vanhan ydinvoimalan kuvaston kanssa.

Se keskittyy kuvaamaan paitsi liettualaisen Ignalinan ydinvoimalan purkamista, ydinjätteiden loppusijoitusta ja uraanin louhintaa, myös ihmiselämän mittaa ja käsityksiä ikuisuudesta.

Burial on haastavaa katsottavaa: kiehtova kuvasto aiheuttaa halun etsiä välittömästi dokumentin aikana lisää tietoa näytettävistä asioista, mutta taide-elokuvamainen tyyli ja tietenkin katsomiskokemus itsessään muistuttaa, ettei nyt olla ydinvoimalan purkamista käsittelevässä seminaarissa vaan katsomassa elokuvaa. 

Škarnulytė käyttää enemmän taiteen kuin puhtaan dokumentaarisia keinoja kertomiseen. Tämän aiheen yhteydessä keino lieneekin tarkkaan harkittu lisäkysymysten herättäjä. Visuaalisen kiehtovuuden kautta katsoja pääsee kurkistamaan sellaisiin paikkoihin, joihin yleensä ei pääse.

Suuruudenpurkamisprojekti

Ignalinan ydinvoimalan poistaminen käytöstä oli ehtona Liettuan EU-jäsenyydelle, ja aikaa koko purkamiselle on annettu vuoteen 2038 saakka. Täydellisestä käytöstäpoistosta ei maailmassa ole ydinreaktoreiden historiassa käytännössä kokemusta. Ignalinan reaktorit olivat Tšernobylissakin käytettyjä  grafiittihidasteisia vesijäähdytteisiä RBMK-reaktoreita (ven. реактор большой мощности канальный), jollaisia muualla maailmassa ei ole rakennettu.

Neuvostoliitto näytti mahtiaan rakentamalla Ignalinaan ennennäkemättömän suuret reaktorit. Kyse oli kahdesta 1500 megawatin reaktorista, aikanaan maailman suurimmista. Vertailukohtana muistettakoon, että Olkiluoto 3 on 1600 megawatin reaktori, kun taas vuosina 1978 ja 1980 verkkoon kytketyt Olkiluoto 1 ja 2 ovat kumpikin tehonkorotusten jälkeen vain 860 MW:n reaktoreita.

Neuvostoliitto näytti mahtiaan rakentamalla Ignalinaan ennennäkemättömän suuret reaktorit.

Kiehtova kuvasto Ignalinasta ja sen hitaasta työstämisestä kohti ikuisuutta on huumaavaa katsottavaa. Ydinvoimala ei kuitenkaan ole dokumentin ainoa teema, vaan Škarnulytė vie katsojan yhtä lailla uraanin alkulähteille ja ihmisen käsityksiin ikuisesta sielusta sekä sille sopivista majapaikoista. 

Rinnakkaiset kuvastot aiheuttavat jossain määrin ähkyä ja herättävät kysymyksiä, mutta tehokeinoina ne toimivat hyvin. Harva jaksaisi ehkä katsoa pelkästään purettavaa ydinvoimalaa.

Elokuva näyttää energiatuotannon mittakaavan

Burial ei näyttäydy kritiikkinä ydinvoimaa kohtaan, eikä se ota kantaa. Dokumentti nostaa ennemminkin kysymyksiä modernin ihmisen tarpeesta valtavan mittakaavan energiantuotantoon. Lisäksi se kysyy, mitä tällainen energiantuotanto materiaalisesti tarkoittaa. 

Materiaalisuus näyttäytyy ydinvoimassa erityisen hyvin kolmella tavalla; aikajänteessä, mittakaavan suuruudessa ja kärsivällisyydessä, jota rakentaminen, käyttäminen ja lopulta purkaminen vaativat. Siksi ydinvoimalat eivät turhaan ole kiehtovia paikkoja katsella ja vierailla. 

Dokumentti nostaa kysymyksiä modernin ihmisen tarpeesta valtavan mittakaavan energiantuotantoon.

Poliittisen historian kontekstissa Ignalinan tarina on tietenkin omaa luokkaansa. Kuten mainittua, se oli neuvostoydinvoimateollisuuden suuruuden ja samalla epäonnistumisen näyttämö. Ignalinan kolmosreaktorin rakentaminen peruttiin Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen. Tämä ei tarkoita, etteikö Liettualla olisi kiinnostusta esimerkiksi uuteen ydinvoimalaan, vaan kyse oli tästä epäonnisesta reaktorimallista. 

Ignalinan merkitys Liettuan sähköntuotannolle oli valtava. Vuonna 1991 60 prosenttia Liettuan sähköstä tuli Ignalinan laitokselta. Vertailukohtana Suomessa tuotetusta sähköstä kolmasosa oli peräisin ydinvoimasta vuonna 2021. 

Näiden valtavien megawattimäärien vaatima materiaalinen aikajänne kilpistyy elokuvassa kuvaan, jossa Ignalinaa paloitellaan hitaasti liukuhihnalle matkalla kohti lopullista sijoituspaikkaansa.

KTT, VTM Maarit Laihonen on ydinvoimapolitiikan ja -etiikan tutkija Itä-Suomen yliopistossa ja Politiikasta-lehden toimituskunnan jäsen.

Artikkelin pääkuva: DocPoint.

Julkaisu DocPoint-arvio: Ydinvoima ajan ja materiaalisuuden näyttämönä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Susanna Helke & Essi Viitanen (toim.). Repeämän kuvat. Dokumentaarinen elokuva ja hyvinvointivaltion murtumia. Espoo: Aalto ARTS Books. 422 s.

Elokuvataiteen ja lavastustaiteen professori Susanna Helken ja taiteellisen tutkimuksen erityisasiantuntija Essi Viitasentoimittama Repeämän kuvat – Dokumentaarinen elokuva ja hyvinvointivaltion murtumia on henkeäsalpaavan massiivinen, monipuolinen ja monitasoinen kokoomateos paitsi dokumenttielokuvasta myös hyvinvointivaltiosta itsestään. 

Kirjan kahdeksan kirjoittajaa tarkastelevat suomalaisen dokumenttielokuvan kehitystä, tyylejä, yhteiskunnallista merkitystä ja niiden suhdetta teemaansa. Teos on lähes pakollinen lukupaketti dokumenttielokuvien ystäville, mutta siitä voi myös helposti poimia itselleen kiinnostavimmat yksittäiset vertaisarvioidut artikkelit tai muut esseet.

Kirjoittajat tarkastelevat dokumenttielokuvia niin yhteiskunnallisen ilmaisun muotona, omana työnään kuin laajempana osana yhteiskunnallista keskustelua.

Kirjan monikerroksisuus syntyy lukuisista elementeistä, joita neljäsataasivuiseen teokseen mahtuukin. Kirjoittajat ovat dokumenttielokuvan tekijöitä ja tutkijoita, osittain erikseen, osittain samaan aikaan. Yhtä lailla he tarkastelevat dokumenttielokuvia niin yhteiskunnallisen ilmaisun muotona, omana työnään kuin laajempana osana yhteiskunnallista keskustelua. Pyrin tässä tekstissä erittelemään kokoomateosta niin, että siitä olisi hyötyä dokumenttielokuvasta ja hyvinvointivaltion tilasta kiinnostuneelle lukijalle.

Hyvinvointivaltio teemana

Hyvinvointivaltion historia on kiinnostanut maailmalla ja sen tulevaisuus on huolettanut niin puolue- kuin muitakin organisaatioita sekä tutkijoita. Hyvinvointivaltiota on myös kritisoitu hyysääväksi, rikkailta varastavaksi ja passivoivaksi. Samalla sen romuttumista seurataan kauhulla ja sen pelastamisen keinoista kiistellään. 

Esimerkiksi useat tutkimushankkeet, Työväen sivistysliitto ja tutkimuslaitokset ovat pitäneet yllä analyyttistä keskustelua hyvinvointivaltiosta lukuisista näkökulmista, kuten työstä globalisoituvassa maailmassa, hyvinvointivaltion kehityksestä ja sen palveluista sekä tietenkin kestävän kehityksen kaikkien ulottuvuuksien näkökulmista. 

Repeämän kuvat jakautuu teknisesti kolmeen osaan, mutta lukija jakaisi sen ehkä toisin, eli näkökulmien perusteella. Nämä näkökulmat ovat dokumenttielokuva ilmaisukeinona, temaattiset analyysit yksittäisistä dokumenttielokuvista sekä yleinen hyvinvointiyhteiskunnan analyysi. 

Koko kirjan luettuaan lukija kysyy väkisinkin, miksi juuri ranskalainen filosofi ja politiikan teoreetikko Jacques Rancière toistuu lähteenä ja analyysin tukikohtana niin useassa tekstissä.

Sosiaaliset ja ympäristöteemat ovat läsnä jokaisessa, mutta kokoelmateoksen kirjoittajat lähestyvät dokumenttielokuvan metodia, estetiikkaa ja sisältöä hyvin eri painotuksin.

Koko kirjan luettuaan lukija kysyy väkisinkin, miksi juuri ranskalainen filosofi ja politiikan teoreetikko Jacques Rancière toistuu lähteenä ja analyysin tukikohtana niin useassa tekstissä. Vaikka tuntisi ja arvostaisi Rancièren poliittista ajattelua ja analyysiä, amatöörikatsojalle ei selviä, miksi se on niin suosittua juuri poliittista dokumenttielokuvaa analysoitaessa. Moni muukin on kirjoittanut politiikasta, yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta ja näiden kokemuksesta. 

Dokumenttielokuva ilmaisukeinona

Lukijalle ja katsojalle, joka pitää dokumenttielokuvista, muttei erityisen aktiivisesti harrasta niitä, kirjan uusinta antia ovat dokumenttielokuvaa ilmaisukeinona tarkastelevat tekstit. Jouko Aaltosen artikkeli Valistaa, taistella vai haastaa? on mittava katsaus suomalaisen dokumenttielokuvan historiaan. Erityisesti dokumenttielokuvan poliittisten kytkösten ja roolin muutos on kiinnostavaa luettavaa amatöörikatsojalle. 

Susanna Helken Tunteiden ja minän tarinoita jatkaa tästä sujuvasti pureutumalla teknisesti hienovaraisiin ilmaisu- ja vaikutuskeinoihin. Jouko Aaltonen jatkaa nykyhetken dokumenttielokuvan poliittisuudesta toisessa artikkelissaan Poliittisen äärellä, jossa hän tarkastelee aihetta erityisesti surullisenkuuluisaa suomalaista kaivosta ja sen omistavaa samannimistä yhtiötä Talvivaaraa ja pakolaisuutta käsittelevien dokumenttielokuvien analyysillä. 

Kirjan lopussa kulttuurintutkija Hanna Kuusela analysoi Repeämän sanat -artikkelissaan yhteiskunnallista kielenkäyttöä, jolla eriarvoisuutta toisinnetaan ja vahvistetaan ja jolla hyvinvointiyhteiskunnan repeytymistä myös oikeutetaan poliittisessa ja muussa puheessa. Teksti olisi hyvin voinut löytää paikkansa jo kirjan alkuosiosta: se sopisi johdannoksi koko kirjan teemaan. Toisaalta teksti on itsenäinen kokonaisuus irrallaan dokumenttielokuvan kontekstista ja on teksteistä ehkäpä myös kantaaottavin.

Hirvonen, Huhtanen ja Helke kirjoittavat itse ohjaamistaan dokumenteista, joka tuo Repeämän kuvat -teokseen tekijöiden äänet ja tekemisen aikaisen pohdinnan sellaisella tavalla, jota usein pääsee kuulemaan vain, jos on tarpeeksi onnekas sattuakseen näytökseen, jossa ohjaaja on paikalla vastaamassa yleisön kysymyksiin.

Elina Hirvonen, Timo Korhonen, Reetta Huhtanen ja Susanna Helke keskittyvät kirjan myöhemmissä teksteissään enemmän yksittäisiin dokumenttielokuviin ja niiden yhteiskunnalliseen sanomaan, ilmaisukeinoihin ja ajankuvaan. 

Hirvonen, Huhtanen ja Helke kirjoittavat itse ohjaamistaan dokumenteista, joka tuo Repeämän kuvat -teokseen tekijöiden äänet ja tekemisen aikaisen pohdinnan sellaisella tavalla, jota usein pääsee kuulemaan vain, jos on tarpeeksi onnekas sattuakseen näytökseen, jossa ohjaaja on paikalla vastaamassa yleisön kysymyksiin. Tällaisia näytöksiä järjestetään myös ajoittain esimerkiksi yliopistoissa kursseilla, jos jokin ajankohtainen dokumenttielokuva sattuu yhteen kurssin teeman kanssa. 

Samoin ohjaajan tai vaikkapa päähenkilöiden ääniä voi päästä kuulemaan paikallisnäytöksissä, jos jokin elokuva koskettaa esimerkiksi tiettyä kuntaa tai vaikkapa aktivistiryhmää. Ohjaajan äänen kuuleminen – paikan päällä tai nyt tekstissä – antaa dokumentin katsomiseen ja sanomaan uuden ulottuvuuden. Usein nimittäin oletamme ohjaajan tavoitteista jotakin, mikä ei aina välttämättä pidä paikkansa. 

Kirjassa erinomainen esimerkki tästä on Hirvosen essee pakolaisuutta ja rasismia käsittelevästä Kiehumispiste-dokumentista, jonka tekemisestä ja yhteiskunnallisen merkityksen syntymisestä hän kertoo prosessinomaisesti.

Kirjan viimeisessä esseessä Lauluja kestävyysvajeesta Helke kertoo ohjaamastaan Armotonta menoa -dokumentista. Hoivatyötä ja tuota kuuluisaa kestävyysvajetta työn tekijöiden äänen kautta tarkasteleva dokumenttielokuva sai ensi-iltansa keskellä sairaanhoitajia edustavan sosiaali-, terveys- ja kasvatusalan ammattijärjestö Tehyn ja lähi- ja perushoitajaliitto Superin hoitajien todennäköisesti historialliseksi muodostuvaa työtaistelua, jossa yhteiskunta joutui määrittelemään suhteensa hoitajien työn arvoon. 

Meistä monet asettuivat hoitajien työtaistelussa tietylle puolelle hyvin nopeasti. Näillä silmillä katselemme väkisinkin myös tätä dokumenttia, jossa hoitajien äänet kertovat työn arjesta, josta saimme oppia lakkokevään aikana myös sosiaalisesta mediasta puhumaan rohkaistuneiden hoitotyötä tekevien päivityksissä.

Dokumenttielokuvan tehtävä yhteiskunnallisessa keskustelussa

Ensi vuoden kevään eduskuntavaalit järjestetään poliittisesti tuulisen koronapandemia-ajan ja Ukrainan sodan vaikutusten varjossa. Hyvinvointivaltion näkökulmasta ravistelevaa on ollut myös hoitajalakon kesto ja siihen liittyneiden poliittisten keskusteluiden sisällöt.

Nämä erilaiset, mutta merkittävät tapahtumat ovat tuoneet pintaan kysymyksiä hyvinvointivaltion luonteesta ja kansaa edustavien sekä itse kansan arvoista — ja niiden repeämistä. Toisaalta on myös mahdollista, että ruuhkaisessa uutisvirrassa kysymykset ja arvot nimenomaan ovat hukkuneet. Korona-aika vahvisti myös sosiaalisen median roolia ihmisten keskusteluiden alustana hyvässä ja pahassa ja normalisoi päivän kestävien kohujen merkitystä poliittisen kentän luomisessa.

Repeämän kuvat -teoksen kaltaiset analyysit luovat yhden kerroksen lisää hyvinvointiyhteiskunnan analyysiin.

Dokumenttielokuvalla on paikkansa juuri siinä, että se pysähtyy ja pysäyttää katsomaan oikeita ilmiöitä. Vaikka dokumentti usein tarjoaakin jonkin näkökulman, antaa se tilaa katsojalle. 

Repeämän kuvat -teoksen kaltaiset analyysit luovat yhden kerroksen lisää hyvinvointiyhteiskunnan analyysiin. Lukijan ei tarvitse olla samaa mieltä analyysien kanssa, vaan ne voivat paljastaa uuden näkökulman aiheeseen. Samoin kuin katsojan ei tarvitse pitää itse dokumenttielokuvaa parhaana mahdollisena saadakseen siitä älyllistä ja moraalista pureskeltavaa. 

Olennaista on pysähtyä teemojen äärelle, jotta niitä ylipäätään on mahdollista pohtia. 280 merkin kärkkäiden viestien ja ohikiitävien kohujen keskellä esimerkiksi juuri äänestäjän olisi hyvä pysähtyä pohtimaan, mitä on esimerkiksi viimeisimmistä poliittisesti hektisistä vuosista oppinut ja millaista maailmaa kohden haluaa äänensä tulevissa vaaleissa antaa. Hitaat ilmaisukeinot nousevat tässä kontekstissa arvoonsa.

Maarit Laihonen (KTT, VTM) on Politiikasta -lehden toimituskunnan jäsen.

Kuvat: Aalto ARTS Books.

Julkaisu Kirja-arvio: Repeävä hyvinvointivaltio katsoo silmiin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Osana väitöskirjaprojektiani, jossa tutkin yhteiskunnallisen hyvän määrittelyä uusien ydinvoimaloiden päätösprosesseissa, pääsin opiskelemaan ydinreaktoritekniikkaa vuosina 2013 ja 2014 Sveitsiin, Italiaan ja Englantiin venäläisten, ranskalaisten ja brittiläisten ydinvoimainsinöörien ja -fyysikoiden sekä muiden alan osaajien ohjauksessa. Oma kiinnostukseni oli erityisesti neljännen – eli Olkiluoto 3:sta vielä seuraavan – sukupolven voimalatekniikka ja toriumreaktorit. Käytännössä maailma kuitenkin elää vielä toisen sukupolven reaktoreiden kanssa, joita Eurooppa on pullollaan.

Geopolitiikka ja ydinvoiman suhde ydinaseisiin jäivät aikoinaan energiajärjestelmän vihertymisen tutkimuksen alle.

Näitä oppeja en ole kovinkaan paljon pohtinut paria poikkeusta lukuun ottamatta, koska geopolitiikka ja ydinvoiman suhde ydinaseisiin jäivät aikoinaan energiajärjestelmän vihertymisen tutkimuksen alle ja julkisessa keskustelussakin hyvin vähäiselle sijalle muutamia poikkeuksia ja avausyrityksiä lukuun ottamatta. Aihe on kuitenkin ajankohtainen nyt, kun venäläiset ovat Ukrainan sodan yhteydessä ottaneet haltuunsa Tšernobylin suljetun ydinvoimala-alueen ja tämän jälkeen lähestyivät asevoimin Zaporižžjan ydinvoimalaa, joka kuudella reaktorillaan ja yhteensä 6000 megawatin tuotantokapasiteetillaan on Euroopan suurin.

Toimivat ydinvoimalat tuottavat Ukrainan sähköstä noin puolet eli energiainfrastruktuurin näkökulmasta merkittävän osan. Onnettomuuden jäljiltä suljetun Tšernobylin jäänteitäkin hoidetaan aktiivisesti, koska siellä sijaitsee edelleen merkittäviä määriä säteilevää jätettä. Tämän alueen Venäjän joukot valtasivat nopeasti sodan alettua ja ottivat laitoksen henkilökunnan panttivangikseen.

Ydinvoiman poliittisen strategisuuden monet kerrokset

Palasin ajatuksiin ydinvoiman geopoliittisuudesta viimeksi, kun Suomen sisäministeriö sulki Pyhäjoen Hanhikiven alueen ja alue luovutettiin venäläiselle valtionyritykselle Rosatomille ydinvoimalan rakentamista varten vuonna 2015. Tuohon mennessä oli selvää, että Fennovoiman hanke oli Venäjälle strateginen ja mainosmielessäkin tärkeä. Rosatomin edustajat puhuivat tästä itsekin avoimesti. Rosatomin voimaloita ei ole onnistuttu myymään länsimaihin ennen Hanhikiven projektia.

Ydinvoimalan strategisuus on suoraan sidoksissa sen tekniseen luonteeseen tavalla, joka antaa strategisen edun voimalan haltijalle tai ulkoiselle voimankäytölle riippuen tilanteesta. Keskeistä on ymmärtää, että ydinvoimala muuttuu potentiaalisesti vaaralliseksi siitä hetkestä, kun se saavuttaa ensimmäisen kriittisyytensä eli uraanin halkeamisreaktiot alkavat ja laitokseen syntyy ensimmäistä kertaa myös säteilyä. Kun tämä fissioreaktio saadaan vakaaksi, laitos tuottaa jonakin päivänä sähköä tai lämpöä. Olkiluoto 3:ssa ensimmäinen kriittisyys saavutettiin alkuvuodesta 2022, mutta sähköntuotannon alkamisesta ei ole varmaan tietoa.

Ydinreaktion valjastaminen kiinnosti ihmiskuntaa alun perin nimenomaan asekäytössä ja siksi sen hyödyntämisen aloittaminen sähköntuotantoon kesti huomattavasti kauemmin.

Ydinvoimaloiden historia on suoraan ja erottamattomasti sidoksissa ydinasekysymykseen lukuisilla tavoilla. Ensinnäkin ydinreaktion valjastaminen kiinnosti ihmiskuntaa alun perin nimenomaan asekäytössä ja siksi sen hyödyntämisen aloittaminen sähköntuotantoon kesti huomattavasti kauemmin. Toiminnassaan säteilyttynyt ydinvoimala on jo itsessään uinuva likainen pommi ja siksi niitä pyritäänkin tarkasti suojelemaan ulkoisilta uhilta. Ydinreaktio on ydinreaktio tarkoituksesta riippumatta ja sen käyttö vaatii huolellisuutta.

Aina huolellisuuden kohteita ei osata ennakoida etukäteen ja ydinvoima-alan toimijoita suitsitaankin alan hallinnon ja kansalaisyhteiskunnan tahoilta usein haluttomuudesta ennakoida sisäisiä riskejä tai ulkoisia uhkia. Esimerkiksi New Yorkin terrori-iskujen jälkeen vuonna 2001 kansainvälinen ydinvoimayhteisö uudisti turvallisuusarvioitaan ja -ohjeistuksiaan merkittävästi nimenomaan lentokonehyökkäyksiä ajatellen. Monien vanhojen voimaloiden suojakuoria vahvistettiin ja uusille asetettiin kovemmat turvallisuusstandardit.

Ydinvoima-alan toimijoita suitsitaan alan hallinnon ja kansalaisyhteiskunnan tahoilta usein haluttomuudesta ennakoida sisäisiä riskejä tai ulkoisia uhkia.

Ydinvoimaloihin ei myöskään päästetä käymään ihan ketä tahansa ja niiden piirustukset pysyvät ulkopuolisille arvoituksena, hyvin perustelluista turvallisuussyistä. Lisäksi ydinvoimaloiden sisäiset turvajärjestelmät ovat merkittäviä ja Olkiluoto 3:n kaltaisessa uuden sukupolven reaktorissa järjestelmätasoja on lisätty, jotta ne olisivat vähemmän herkkiä inhimillisille virheille.

Ydinvoimala rakentuu lukemattomista hienoista teknisistä yksityiskohdista, jotka piiloutuvat jättimäisten betonikuorten sisään. Ydinvoima-alan luonteeseen kuuluu tarkastella turvallisuuskysymyksiä usein juuri suurten onnettomuuksien jälkeen, jolloin teknisiä tai kulttuurisia yksityiskohtia hiotaan aina uudelleen.

Ydinvoiman elinkaari

Ydinvoimaloiden käyttöikä on valtavan pitkä, normaalisti kymmeniä vuosia. Tämän lisäksi ydinvoimalan purkaminen on vaativaa ja aikaa vievää työtä edelleen säteilevän materiaalin takia. Kokemusta purkamisesta ei maailmassa kovin paljoa vielä ole ja Suomessakin ensimmäinen purkamislupa annettiin vastikään Otaniemen tutkimusreaktorille. Lupa mahdollistaa suomalaisille ydinvoimalan purkamisen harjoittelun pienessä mittakaavassa. Vakavien onnettomuuksien yhteydessä säteilyä sen sijaan leviää hallitsemattomasti ja reaktoreita ja materiaaleja joudutaan jäähdyttämään kymmeniäkin vuosia ennen käsittelyä tai työskentely on säteilyn takia muutoin erittäin hidasta.

Esimerkiksi Japanissa Fukushiman Daiichiin ydinvoimalassa eletään nyt tätä hitaan työskentelyn vaihetta kohti lopullista purkamista. Fukushiman maanjäristyksestä ja tsunamista seurannut onnettomuus tapahtui vuonna 2011. Osa säteilevästä materiaalista säilyy vaarallisena reilusti yli ihmisiän, joten siivoustyössä on aina onnettomuustapauksissa kyse ylisukupolvisesta ponnistuksesta.

Ydinvoiman pitkät aikajänteet ja ylisukupolvisen politiikan välttämättömyys tekevät siitä ainutlaatuisen kysymyksen myös tavanomaisen politiikan analysoimisen näkökulmasta.

Eli aivan samoin kuin tavanomaisessa ydinjätteiden loppusijoittamisessa, johon realistisia ratkaisuja ei maailmassa juurikaan ole tarjolla. Olkiluodossa sijaitsevaan Onkaloon mahtuu nykyarvioiden mukaan ehkäpä nykyisten Suomessa toimivien reaktoreiden loput jätteet sekä parin uuden reaktorin koko elinkaaren jätteet.

Tšernobylin onnettomuusreaktori sai vasta vastikään uuden suojasarkofaginsa, koska onnettomuudessa vaurioitunut reaktori tuottaa edelleen vaarallista säteilyä. Alkuperäinen sarkofagi rakennettiin heti onnettomuuden jälkeen vuonna 1986, mutta samainen säteily tuhosi kuorta alusta saakka käyttökelvottomaksi.

Tšernobyl opetti ydinvoima-alalle paljon inhimillisistä virheistä ja tapahtuma käynnisti mittavia uudistuksia alan turvallisuuskulttuurin parantamiseksi. Nämä ydinvoiman pitkät aikajänteet ja ylisukupolvisen politiikan välttämättömyys tekevät siitä ainutlaatuisen kysymyksen myös tavanomaisen politiikan analysoimisen näkökulmasta.

Sota ja ydinteknologia

Kun Venäjä otti haltuunsa Tšernobylin ydinvoimalan, ydinvoiman erityisluonne yhteiskunnallisen epävakauden edessä osoitti sen strategisen herkkyyden. Syitä Venäjällä on voinut olla lukuisia. Ensinnäkin ydinvoimala vallatulla tai vallattavaksi tarkoitetulla alueella on erinomainen tukikohta, koska harvalla on halua käyttää voimakkaita aseita ydinvoimaloiden läheisyydessä.

Tšernobyl ei ole sähköä tuottava ydinvoimala, mutta toimivan voimalan ottaminen haltuun antaisi merkittävän infrastruktuuriin liittyvän edun, koska yksittäistenkin ydinvoimaloiden merkitys on yleensä varsin suuri vähintään paikallisen sähköntuotannon kannalta, Suomen kaltaisessa pienessä maassa myös valtiotasolla merkittävä. Todennäköisimmin Tšernobyl on venäläisille joukoille kuitenkin vain hyvä asema toimia.

Ydinvoimalaa voi kuitenkin käyttää myös aseena, vahingossa tai tarkoituksella. Tämän estämiseen kansainväliset ydinturvallisuuteen liittyvät standardit, joita myös Kansainvälinen atomienergiajärjestö IAEA valvoo, on muun muassa kehitetty. Ydinvoimalaan iskeminen on esimerkiksi kansainvälisissä sodan oikeussäännöissä määritelty sotarikokseksi.

Ydinvoimala vallatulla tai vallattavaksi tarkoitetulla alueella on erinomainen tukikohta, koska harvalla on halua käyttää voimakkaita aseita ydinvoimaloiden läheisyydessä.

Teknisestä näkökulmasta vanhat ydinvoimalat ovat varsin hataria turvallisuusparannuksista huolimatta suhteessa nykyaikaisiin tehokkaisiin aseisiin, joilla niihin voitaisiin iskeä. Inhimillisen erehdyksen mahdollisuutta ei myöskään voi unohtaa, kun kyse on sodasta. Pommitusten kohteista ja niiden suunnitelmallisuudesta liikkuu aseellisten konfliktien yhteydessä aina monenlaisia väitteitä.

Sota on luonteeltaan toimintaa, jossa pyritään luomaan materiaalisia haittoja, sekasortoa ja pelkoa. Tšernobylin kaltaisen alueen ottaminen haltuun aiheuttaa jo sellaisenaan henkistä sekasortoa ja pelkoa. Mitään erillistä materiaalista haittaa ydinvoimalalle ei erikseen tarvitse aiheuttaa. Tästä samasta syystä valtioiden varautumissuunnitelmissa on aina strategisempia ja vähemmän strategisia kohteita, joita asevoimien tulee sodan syttyessä suojata.

Kansainvälistä politiikkaa ja historiaa

Suomessa on ollut aiemmin  hämmästyttävää haluttomuutta puhua ydinvoiman geopoliittisista ja strategisista ulottuvuuksista erityisesti Fennovoiman ja Rosatomin yhteistyön yhteydessä. Nyt Ukrainan tilanteen kärjistyessä hankkeen osakkaat itse ovat nostaneet esiin, millainen virhe Rosatom -yhteistyö on ollut. Tähän saakka suomalaiset poliitikot ovat sivuuttaneet asiantuntijat, jotka toivat esiin projektin nyt realisoituneita epäkohtia toistuvasti jo vuosia sitten.

Ydinvoimalalla on poliittista merkitystä monella tasolla. Jo voimalan rakentaminen luo poliittisia ja materiaalisia riippuvuussuhteita, joiden aikajänteet ja mittakaavat ovat poikkeuksellisen pitkiä ja vaikutukset joskus ennakoimattomia. Ydinpolttoaineen ostaminen ei ole rinnastettavissa muuhun energian hankintaan, kuten esimerkiksi tavanomaisten polttoaineiden kohdalla vaan ydinpolttoaineen kauppaa säätelevät alan sisäiset kansainväliset sopimukset ja polttoainetta on tapana varastoida jokaisessa ydinvoimalassa noin kahden vuoden tarpeisiin häiriöiden välttämiseksi.

Jo voimalan rakentaminen luo poliittisia ja materiaalisia riippuvuussuhteita, joiden aikajänteet ja mittakaavat ovat poikkeuksellisen pitkiä ja vaikutukset joskus ennakoimattomia.

Ydinvoimaloiden rakentaminen ja käyttö ovat myös mielenkiintoisella tavalla tieto- ja historiaintensiivisiä. Suomalaiset opettelivat 1950-luvulta alkaen ydinvoiman monimutkaista maailmanpolitiikkaa ja voimaloiden rakentamisen haasteita sinnikkäästi ensin yhdessä lännen ja sitten poliittisen tilanteen takia idän kanssa.

Loviisan ydinvoimalaitokset ostettiin presidentti Urho Kekkosen kehotuksesta Neuvostoliitosta, vaikka ostaja – Imatran Voima – toivoi länsimaista voimalaa. Ensimmäisellä ydinvoimalan idänkaupalla saatiin kuitenkin ikään kuin mahdollisuus hankkia länsimallinen voimala Olkiluotoon Teollisuuden voiman käyttöön.

Seuraavan merkittävän voimalaitosprojektin toteutuminen vasta 2000-luvun alussa ehti kuitenkin luoda osaamistyhjiön, jota edelleen paikataan. Ydinvoimaosaaminen on erityisosaamista, jota ei kuitenkaan juurikaan tarvita muualla, joten maailmassa on ikään kuin aina vain tarvittava tai hieman liian pieni määrä ydinvoimaosaajia. Tämä osaamistyhjiö on aiheuttanut kompastelua niin tekniikassa kuin poliittisissakin kysymyksissä.

Ydinvoimaan liittyvät kompastukset ovat järjestelmällisesti liittyneet poliittisen tai teknisen varovaisuuden herpaantumiseen.

Lisäksi turvajärjestelmistään huolimatta voimala on haavoittuva monella tapaa alkaen mainitusta osaamisesta ja sen puutteesta fyysisiin uhkiin. Ydinvoimala vaatii ympäristöltään siis äärimmäisen paljon: vakautta teknisesti, organisatorisesti ja poliittisesti. Tämänhetkisen vakauden ei kuitenkaan pidä antaa hämätä. Koko alan turvallisuuskulttuuri on kehittynyt usein kompastusten kautta eikä ympäröivän maailman vakaus taas ole ydinvoimaosaajien käsissä.

Monimutkaisen teknisen ja poliittisen luonteensa takia ydinvoimala on potentiaalinen ase nimenomaan hyvin monella tapaa, vahingossa tai tarkoituksella käytettynä, niin rauhan kuin sodankin aikana. Se luo poliittisia ja materiaalisia riippuvuussuhteita, joiden aikajänteet ja mittakaavat ovat poikkeuksellisen pitkiä ja vaikutukset joskus ennakoimattomia.

Suomalaisille Venäjään liittyvä energiakeskustelu on ollut haastavaa, koska Suomi on niin vahvasti riippuvainen venäläisestä energiasta monissa energiamuodoissa.

Suomessa joudutaankin Ukrainan sodan puhjettua arvioimaan uudelleen uusimman voimalan, Fennovoiman Hanhikivi 1:n, suunnitelmat. Osakkailla on jo ollut ja on varmasti erilaisia syitä pyrkiä irtautumaan projektista, mutta projekti itsessään on hitaasti taustalla muuttunut varmaksi luvatusta sisäisesti epävarmaksi. Ukrainan sota talouspakotteineen on lisännyt epävarmuuteen ulkopoliittisen kerroksen, jota ei yksinkertaisesti voida sivuuttaa. Ylipäätään suomalaisille Venäjään liittyvä energiakeskustelu on ollut haastavaa, koska Suomi on niin vahvasti riippuvainen venäläisestä energiasta monissa energiamuodoissa.

Ydinvoimaa ei ole syytä pelätä jatkuvasti, mutta sen valtavaan voimaan ja siihen liittyviin riskeihin ei ole myöskään syytä suhtautua sinisilmäisesti historian, inhimillisyyden ja maailman epävakaan poliittisen tilanteen takia. Ydinvoimaan liittyvät kompastukset ovat järjestelmällisesti liittyneet poliittisen tai teknisen varovaisuuden herpaantumiseen.

Maarit Laihonen on filosofi ja tutkija, joka on tarkastellut ydinvoimapolitiikkaan liittyvä kysymyksiä useista näkökulmista.

Julkaisu Ydinvoiman strateginen merkitys ja Ukrainan sota ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomalaiset tarhaminkit rokotetaan koronavirusta vastaan ensimmäisinä eläiminä Euroopassa tammikuussa. Se tehdään pääasiassa, jotta voitaisiin turvata turkistarhauksen tulevaisuus maassa. Helsingin yliopisto osallistui rokotteen kehittämiseen.

Tämä ei nähdäksemme ole järkevästi perusteltavissa, koska rokotuksia ei tarvita turkistarhauksen tulevaisuuden turvaamiseksi, turkistarhauksen tulevaisuuden turvaaminen on epäeettinen tavoite ja vaikka rokotuksia tarvittaisiin turkistarhauksen tulevaisuuden turvaamiseksi ja vaikkei sen tulevaisuuden turvaaminen olisi epäeettinen tavoite, Helsingin yliopiston ei olisi pitänyt osallistua tutkimukseen eikä rokotteita pitäisi valmistaa minkeille.

Miksi rokote kehitettiin?

Aloitteen rokotteen kehittämiseen minkeille ja supikoirille teki syksyllä 2020 Suomen Turkiseläinten Kasvattajain Liitto FIFUR. Työhön osallistui Helsingin yliopiston uhkaavien infektiotautien tutkijaryhmä.

Liiton motiivi hankkeeseen ryhtymiselle oli elinkeinon taloudellinen tuottavuus. Koronavirus tarttuu helposti ihmisistä minkkeihin, ja muualla, maantieteellisesti läheisessä Tanskassakin, tuotantoeläimiä on tartuntavaaran takia joukoittain lopetettu. ”Eläinten suojaus rokotteella poistaisi suomalaisilta tarhaajilta ison huolen alan tulevaisuudesta,” kommentoi asiaa liiton tutkimusjohtaja Jussi Peura Ylelle.

Liiton motiivi hankkeeseen ryhtymiselle oli elinkeinon taloudellinen tuottavuus.

Helsingin yliopistossa hankkeeseen osallistuneen tutkimusryhmän johtaja apulaisprofessori Tarja Sironen oli samoilla linjoilla. Hän korosti tutkimustiedotteessa, että ”SARS-CoV-2 [viruksen] (…) leviäminen maatalouden, turkiselinkeinon ja Suomen luonnonvaraisten eläinten piirissä on pyrittävä ehkäisemään ennalta mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti heti, kun siihen on tekninen valmius.”

Rokote kehitettiin keväällä 2021, vaikka vaikeuksiakin ilmeni. Kuten tutkimusjohtaja Peura totesi: ”Valmistusprosessissa ja raaka-aineiden saatavuudessa oli haasteita, kun samaan aikaan tehdään ihmisten rokotteita, jotka käyttävät pitkälti samoja raaka-aineita kuin me käytämme.”

Toimenpiteen olematon tarve

Ensimmäinen vastaväitteemme on, että rokotuksia ei itse asiassa tarvita turkistarhauksen tulevaisuuden turvaamiseksi, vaikka niin haluttaisiinkin tehdä. Tanskassa päädyttiin pandemian alkuvaiheessa lopettamaan miljoonia tarhaminkkejä, mutta tilanne ei enää ole sama, eikä se Suomessa ole vastaava missään vaiheessa ollutkaan.

Maassa on satoja tuhansia tarhaminkkejä ja tuhansia alalla työskenteleviä, mutta koko koronapandemian ajalta ei ole yhtään raportoitua tartuntatapausta sen paremmin ihmisistä turkiseläimiin kuin turkiseläimistä ihmisiinkään. Tässä on auttanut Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen, Työterveyslaitoksen ja Ruokaviraston ohjeistuksen noudattaminen, jota jatkamalla tilanteen voisi olettaa pysyvän ennallaan.

On myös muistettava, että turkistarhaajat saavat halutessaan ihmisrokotuksista suojan, joka pienentää huomattavasti heihin kohdistuvaa riskiä. Minkkien rokottaminen tulee olemaan suhteettoman kokoinen investointi pienen ammattiryhmän työturvallisuuteen.

Tavoitteen epäeettisyys

Toinen vastaväitteemme on, että turkistarhauksen tulevaisuuden turvaaminen on epäeettinen tavoite. Perustelumme liittyvät eläinten asemaan, ympäristöhaittoihin ja elinkeinon yleiseen moraaliseen kestämättömyyteen.

Turkiksia varten kasvatettavat ja surmattavat eläimet viettävät koko elämänsä ahtaassa häkissä ilman mahdollisuutta lajiominaiseen elämään. Euroopan komission Eläinten terveyden ja hyvinvoinnin tiedekomitea totesi jo vuosituhannen alussa, että tarhaeläimiltä on estetty luontaisten tarpeiden tyydyttäminen kuten liikkuminen, sosiaaliset suhteet, ravinnonetsintä, pesänkaivuu, poikastenhoito, saalistus ja uteliaisuus. Erilaiset voimakkaasta ahdistuksesta kertovat käyttäytymishäiriöt ovat tarhoilla yleisiä, ja tutkimukset osoittavat, että tarhaus aiheuttaa eläimille selvää stressiä ja turhautumista, eli arkikielisesti psyykkistä kärsimystä.

Maailmanlaajuisesti turkisteollisuus on kuoleva ala.

Turkisten ympäristötaakka on myös raskas. Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus on osoittanut, että ne tuottavat keinomateriaaleihin verrattuna moninkertaisen määrän ilmastoa kuormittavia hiilidioksidipäästöjä ja vesistöjä rehevöittäviä typpi- ja fosforipäästöjä.

Maailmanlaajuisesti turkisteollisuus on kuoleva ala. Se on moraalisista syistä kielletty joko osittain tai kokonaan monessa Euroopan maassa, esimerkiksi Iso-Britanniassa, Itävallassa, Alankomaissa, Ranskassa, Norjassa, Belgiassa ja Virossa. Itävalta ja Alankomaat johtavat Euroopan unionin sisäistä koalitiota, joka pyrkii turkistarhauksen täyskieltoon maanosassa.

Hyväksyttävyys ja globaali oikeudenmukaisuus

Kolmas vastaväitteemme on, että vaikka rokotuksia tarvittaisiin turkistarhauksen tulevaisuuden turvaamiseksi eikä tämä olisi epäeettinen tavoite, Helsingin yliopiston ei olisi pitänyt osallistua tutkimukseen eikä rokotteita pitäisi valmistaa minkeille.

Helsingin yliopiston ei olisi pitänyt osallistua tutkimukseen, koska se toimii resursseilla, josta on vastuussa Suomen kansalaisille. Taloustutkimuksen marraskuussa 2020 tekemän kyselyn perusteella näyttää siltä, että jopa kolme neljäsosaa suomalaisista vastustaa turkistarhauksen tukemista julkisin varoin. Kehittämällä rokotteen uhkaavien infektiotautien tutkijaryhmä tuki epäsuorasti turkistarhausta julkisin varoin.

Nykyisessä globaalissa pandemiatilanteessa kaikki voimavarat pitäisi käyttää ihmisten immunisointiin erityisesti köyhemmissä maissa.

Rokotteita ei pitäisi valmistaa minkeille, koska nykyisessä globaalissa pandemiatilanteessa kaikki voimavarat pitäisi käyttää ihmisten immunisointiin erityisesti köyhemmissä maissa. Lokakuussa 2021 yli puolet maailman ihmisistä oli kokonaan rokottamatta koronavirusta vastaan. FIFURin tutkimusjohtajan huomio samoista raaka-aineista minkeille ja ihmisille lienee edelleen paikkansa pitävä.

Minkeille ei anneta ihmisille sopivaa rokotetta, joten tarhaeläimen saama annos ei suoraan jää saamatta keneltäkään muulta. Mutta kun käytetyt ainesosat ovat samat ja niistä on kilpailua, puolitoista miljoonaa minkkipiikkiä tehosteineen syö väistämättä epäsuorasti voimavaroja myös maailmanlaajuiselta rokotustoiminnalta. Kun niukat raaka-aineet käytetään tarhaeläimiin, ne ovat jossain poissa ihmisiltä.

Vastaväitteiden pätevyys

Väitämme siis, että minkkien rokotus ei ole tarpeellista, turkistarhauksen tulevaisuuden takaaminen on väärin, suomalaiset eivät tahtoisi tukea tarhausta julkisin varoin ja oikeudenmukaisuuden nimessä niukat voimavarat pitäisi kohdistaa pandemian globaaliin torjuntaan eikä rajatun suomalaisen ammattikunnan suojelemiseen elinkeinonsa aiheuttamalta riskiltä.

Kaikki eivät kuitenkaan ole kanssamme samaa mieltä. Tärkein kiista liittyy käsityksiin oikeudenmukaisuuden luonteesta. Siitä onkin monia tulkintoja, jotka ovat kaikki oikeita omien ennakko-oletustensa puitteissa.

Suomalainen maatalouspolitiikka ja biotalous perustuvat ihmiskeskeiseen ja kansallistaloudelliseen tulkintaan oikeudenmukaisuudesta.

Itse uskomme sellaiseen tulkintaan, jonka mukaan kärsimyksen aiheuttaminen eläimille on väärin ja kaikkien maailman ihmisten etu pitäisi ottaa myös kansallisissa päätöksissä huomioon. Näitä tukevat Suomen kansainväliset sitoumukset ja bioetiikan laajimmin hyväksytyt muutoin erimielisetkin periaatejoukot.

Suomalainen maatalouspolitiikka ja biotalous perustuvat toisenlaiseen, ihmiskeskeiseen ja kansallistaloudelliseen tulkintaan. Sen mukaan eläinten hyvinvointi hoituu vallitsevalla lainsäädännöllä ja oikeudenmukaisuus tarkoittaa Suomen maataloussektorin suojaamista tukemalla perinteisiä elinkeinoja ja panostamalla niiden tuottamattomaankin toimintaan.

Nähdäksemme kumpikin lähtökohta on kyseenalainen. Puutteelliseksi kritisoitu laki ei turvaa eläinten hyvinvointia, sillä päinvastoin laki mahdollistaa monia sellaisia käytänteitä, jotka tutkitusti aiheuttavat eläimille kärsimystä. Maatalous hyötyisi eettisesti kestävän tuotannon kehittämisestä. Valitettavasti kyseenalaista kansallista kantaa tukee osaltaan kansainvälisestikin vallitseva käsitys kestävästä kehityksestä ja sen ”jakamattomista tavoitteista”, niin kuin olemme muualla tuoneet esiin.

Jakamattomuuden periaate asettaa kestävän kehityksen toimissa käytännössä aina talouden etusijalle luonnon, ihmisten ja muiden eläinten hyvinvoinnin sijaan.

Johtopäätösten sitovuus

Eettisten johtopäätösten sitovuudessa on kolme tasoa. Ne voivat olla ehdollisia (hypoteettisia), toteavia (assertorisia) tai ehdottomia (kategorisia). Ehdollinen sanoo: Jos uskot, että X, sinun on tehtävä Y. Toteava sanoo: Koska uskot, että X, sinun on tehtävä Y. Kategorinen sanoo: Koska sinun on uskottava, että X, sinun on tehtävä Y.

Johtopäätöksemme on, että minkkien koronarokottaminen ei ole perusteltua eikä sitä pitäisi tehdä. Emme väitä sille kategorista statusta, koska oikeudenmukaisuuskäsitysten erilaisuus tekee siitä kiistanalaisen. Ehdollisesti se on sitova: Jos uskoo, että eläimille ei pidä aiheuttaa kärsimystä ja että niukat voimavarat pitäisi ohjata globaaliin pandemiantorjuntaan, minkkejä ei pitäisi rokottaa. Toteavasti se on sitova niille, jotka uskovat kanssamme samoihin premisseihin, niin kuin aika moni ymmärtääksemme tekee.

Rokotteiden patenttisuojan varjeleminen kansainvälisesti on tehnyt näkyväksi, että korporaatioiden voitot ajavat pandemian taltuttamisen edelle.

Suomalaiset minkkirokotukset ovat herättäneet huomiota kansainvälisestikin. Yhdysvalloissa aiheen nosti keskusteluun lääkäri ja tutkija Eric Feigl-Ding. Päätös ei kuitenkaan ole täysin yllättävä. Rokotteiden patenttisuojan varjeleminen kansainvälisesti on tehnyt näkyväksi, että korporaatioiden voitot ajavat pandemian taltuttamisen edelle. Tarhaminkkien rokottaminen nostaa selvästi esiin, kuinka monikansallisen lääkintäteollisuuden edut ja auringonlaskun elinkeinon turvaaminen ovat osalle suomalaista yhteiskuntaa tärkeämpiä kuin eläinten aseman parantaminen ja ihmiselämän globaali suojeleminen.

Maarit Laihonen on biotalouden oikeudenmukaisuuden tutkijatohtori Aalto-yliopistossa.

Matti Häyry on johtamisen filosofian professori Aalto-yliopistossa.

Elisa Aaltola on eläin- ja ympäristöetiikan dosentti ja tutkija Turun yliopistossa.

Laihonen, Maarit, Häyry, Matti & Aaltola, Elisa. 2021. ”Tarhaminkkien koronarokotus ei ole järkevästi perusteltavissa.” Politiikasta, 4.11.2021, https://politiikasta.fi/tarhaminkkien-koronarokotus-ei-ole-jarkevasti-perusteltavissa

Julkaisu Tarhaminkkien koronarokotus ei ole järkevästi perusteltavissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.