Kirja-arvio: Repeävä hyvinvointivaltio katsoo silmiin

repeämän kuvat
Repeämän kuvat on tarkkasilmäinen ja tuhti analyysipakkaus hyvinvointivaltion eri puolista välillisesti dokumenttielokuvan silmin, dokumenttielokuvien kriittisiä viestejä tarkastellen. Repeämän kuvissa tutkijat ja dokumentaristit purkavat dokumenttielokuvan mahdollisuuksia ja ulottuvuuksia yhteiskunnallisessa analyysissä.

Susanna Helke & Essi Viitanen (toim.). Repeämän kuvat. Dokumentaarinen elokuva ja hyvinvointivaltion murtumia. Espoo: Aalto ARTS Books. 422 s.

Elokuvataiteen ja lavastustaiteen professori Susanna Helken ja taiteellisen tutkimuksen erityisasiantuntija Essi Viitasentoimittama Repeämän kuvat – Dokumentaarinen elokuva ja hyvinvointivaltion murtumia on henkeäsalpaavan massiivinen, monipuolinen ja monitasoinen kokoomateos paitsi dokumenttielokuvasta myös hyvinvointivaltiosta itsestään. 

Kirjan kahdeksan kirjoittajaa tarkastelevat suomalaisen dokumenttielokuvan kehitystä, tyylejä, yhteiskunnallista merkitystä ja niiden suhdetta teemaansa. Teos on lähes pakollinen lukupaketti dokumenttielokuvien ystäville, mutta siitä voi myös helposti poimia itselleen kiinnostavimmat yksittäiset vertaisarvioidut artikkelit tai muut esseet.

Kirjoittajat tarkastelevat dokumenttielokuvia niin yhteiskunnallisen ilmaisun muotona, omana työnään kuin laajempana osana yhteiskunnallista keskustelua.

Kirjan monikerroksisuus syntyy lukuisista elementeistä, joita neljäsataasivuiseen teokseen mahtuukin. Kirjoittajat ovat dokumenttielokuvan tekijöitä ja tutkijoita, osittain erikseen, osittain samaan aikaan. Yhtä lailla he tarkastelevat dokumenttielokuvia niin yhteiskunnallisen ilmaisun muotona, omana työnään kuin laajempana osana yhteiskunnallista keskustelua. Pyrin tässä tekstissä erittelemään kokoomateosta niin, että siitä olisi hyötyä dokumenttielokuvasta ja hyvinvointivaltion tilasta kiinnostuneelle lukijalle.

Hyvinvointivaltio teemana

Hyvinvointivaltion historia on kiinnostanut maailmalla ja sen tulevaisuus on huolettanut niin puolue- kuin muitakin organisaatioita sekä tutkijoitaHyvinvointivaltiota on myös kritisoitu hyysääväksi, rikkailta varastavaksi ja passivoivaksi. Samalla sen romuttumista seurataan kauhulla ja sen pelastamisen keinoista kiistellään. 

Esimerkiksi useat tutkimushankkeet, Työväen sivistysliitto ja tutkimuslaitokset ovat pitäneet yllä analyyttistä keskustelua hyvinvointivaltiosta lukuisista näkökulmista, kuten työstä globalisoituvassa maailmassa, hyvinvointivaltion kehityksestä ja sen palveluista sekä tietenkin kestävän kehityksen kaikkien ulottuvuuksien näkökulmista. 

Repeämän kuvat jakautuu teknisesti kolmeen osaan, mutta lukija jakaisi sen ehkä toisin, eli näkökulmien perusteella. Nämä näkökulmat ovat dokumenttielokuva ilmaisukeinona, temaattiset analyysit yksittäisistä dokumenttielokuvista sekä yleinen hyvinvointiyhteiskunnan analyysi. 

Koko kirjan luettuaan lukija kysyy väkisinkin, miksi juuri ranskalainen filosofi ja politiikan teoreetikko Jacques Rancière toistuu lähteenä ja analyysin tukikohtana niin useassa tekstissä.

Sosiaaliset ja ympäristöteemat ovat läsnä jokaisessa, mutta kokoelmateoksen kirjoittajat lähestyvät dokumenttielokuvan metodia, estetiikkaa ja sisältöä hyvin eri painotuksin.

Koko kirjan luettuaan lukija kysyy väkisinkin, miksi juuri ranskalainen filosofi ja politiikan teoreetikko Jacques Rancière toistuu lähteenä ja analyysin tukikohtana niin useassa tekstissä. Vaikka tuntisi ja arvostaisi Rancièren poliittista ajattelua ja analyysiä, amatöörikatsojalle ei selviä, miksi se on niin suosittua juuri poliittista dokumenttielokuvaa analysoitaessa. Moni muukin on kirjoittanut politiikasta, yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta ja näiden kokemuksesta. 

Dokumenttielokuva ilmaisukeinona

Lukijalle ja katsojalle, joka pitää dokumenttielokuvista, muttei erityisen aktiivisesti harrasta niitä, kirjan uusinta antia ovat dokumenttielokuvaa ilmaisukeinona tarkastelevat tekstit. Jouko Aaltosen artikkeli Valistaa, taistella vai haastaa? on mittava katsaus suomalaisen dokumenttielokuvan historiaan. Erityisesti dokumenttielokuvan poliittisten kytkösten ja roolin muutos on kiinnostavaa luettavaa amatöörikatsojalle. 

Susanna Helken Tunteiden ja minän tarinoita jatkaa tästä sujuvasti pureutumalla teknisesti hienovaraisiin ilmaisu- ja vaikutuskeinoihin. Jouko Aaltonen jatkaa nykyhetken dokumenttielokuvan poliittisuudesta toisessa artikkelissaan Poliittisen äärellä, jossa hän tarkastelee aihetta erityisesti surullisenkuuluisaa suomalaista kaivosta ja sen omistavaa samannimistä yhtiötä Talvivaaraa ja pakolaisuutta käsittelevien dokumenttielokuvien analyysillä. 

Kirjan lopussa kulttuurintutkija Hanna Kuusela analysoi Repeämän sanat -artikkelissaan yhteiskunnallista kielenkäyttöä, jolla eriarvoisuutta toisinnetaan ja vahvistetaan ja jolla hyvinvointiyhteiskunnan repeytymistä myös oikeutetaan poliittisessa ja muussa puheessa. Teksti olisi hyvin voinut löytää paikkansa jo kirjan alkuosiosta: se sopisi johdannoksi koko kirjan teemaan. Toisaalta teksti on itsenäinen kokonaisuus irrallaan dokumenttielokuvan kontekstista ja on teksteistä ehkäpä myös kantaaottavin.

Hirvonen, Huhtanen ja Helke kirjoittavat itse ohjaamistaan dokumenteista, joka tuo Repeämän kuvat -teokseen tekijöiden äänet ja tekemisen aikaisen pohdinnan sellaisella tavalla, jota usein pääsee kuulemaan vain, jos on tarpeeksi onnekas sattuakseen näytökseen, jossa ohjaaja on paikalla vastaamassa yleisön kysymyksiin.

Elina HirvonenTimo KorhonenReetta Huhtanen ja Susanna Helke keskittyvät kirjan myöhemmissä teksteissään enemmän yksittäisiin dokumenttielokuviin ja niiden yhteiskunnalliseen sanomaan, ilmaisukeinoihin ja ajankuvaan. 

Hirvonen, Huhtanen ja Helke kirjoittavat itse ohjaamistaan dokumenteista, joka tuo Repeämän kuvat -teokseen tekijöiden äänet ja tekemisen aikaisen pohdinnan sellaisella tavalla, jota usein pääsee kuulemaan vain, jos on tarpeeksi onnekas sattuakseen näytökseen, jossa ohjaaja on paikalla vastaamassa yleisön kysymyksiin. Tällaisia näytöksiä järjestetään myös ajoittain esimerkiksi yliopistoissa kursseilla, jos jokin ajankohtainen dokumenttielokuva sattuu yhteen kurssin teeman kanssa. 

Samoin ohjaajan tai vaikkapa päähenkilöiden ääniä voi päästä kuulemaan paikallisnäytöksissä, jos jokin elokuva koskettaa esimerkiksi tiettyä kuntaa tai vaikkapa aktivistiryhmää. Ohjaajan äänen kuuleminen – paikan päällä tai nyt tekstissä – antaa dokumentin katsomiseen ja sanomaan uuden ulottuvuuden. Usein nimittäin oletamme ohjaajan tavoitteista jotakin, mikä ei aina välttämättä pidä paikkansa. 

Kirjassa erinomainen esimerkki tästä on Hirvosen essee pakolaisuutta ja rasismia käsittelevästä Kiehumispiste-dokumentista, jonka tekemisestä ja yhteiskunnallisen merkityksen syntymisestä hän kertoo prosessinomaisesti.

Kirjan viimeisessä esseessä Lauluja kestävyysvajeesta Helke kertoo ohjaamastaan Armotonta menoa -dokumentista. Hoivatyötä ja tuota kuuluisaa kestävyysvajetta työn tekijöiden äänen kautta tarkasteleva dokumenttielokuva sai ensi-iltansa keskellä sairaanhoitajia edustavan sosiaali-, terveys- ja kasvatusalan ammattijärjestö Tehyn ja lähi- ja perushoitajaliitto Superin hoitajien todennäköisesti historialliseksi muodostuvaa työtaistelua, jossa yhteiskunta joutui määrittelemään suhteensa hoitajien työn arvoon. 

Meistä monet asettuivat hoitajien työtaistelussa tietylle puolelle hyvin nopeasti. Näillä silmillä katselemme väkisinkin myös tätä dokumenttia, jossa hoitajien äänet kertovat työn arjesta, josta saimme oppia lakkokevään aikana myös sosiaalisesta mediasta puhumaan rohkaistuneiden hoitotyötä tekevien päivityksissä.

Dokumenttielokuvan tehtävä yhteiskunnallisessa keskustelussa

Ensi vuoden kevään eduskuntavaalit järjestetään poliittisesti tuulisen koronapandemia-ajan ja Ukrainan sodan vaikutusten varjossa. Hyvinvointivaltion näkökulmasta ravistelevaa on ollut myös hoitajalakon kesto ja siihen liittyneiden poliittisten keskusteluiden sisällöt.

Nämä erilaiset, mutta merkittävät tapahtumat ovat tuoneet pintaan kysymyksiä hyvinvointivaltion luonteesta ja kansaa edustavien sekä itse kansan arvoista — ja niiden repeämistä. Toisaalta on myös mahdollista, että ruuhkaisessa uutisvirrassa kysymykset ja arvot nimenomaan ovat hukkuneet. Korona-aika vahvisti myös sosiaalisen median roolia ihmisten keskusteluiden alustana hyvässä ja pahassa ja normalisoi päivän kestävien kohujen merkitystä poliittisen kentän luomisessa.

Repeämän kuvat -teoksen kaltaiset analyysit luovat yhden kerroksen lisää hyvinvointiyhteiskunnan analyysiin.

Dokumenttielokuvalla on paikkansa juuri siinä, että se pysähtyy ja pysäyttää katsomaan oikeita ilmiöitä. Vaikka dokumentti usein tarjoaakin jonkin näkökulman, antaa se tilaa katsojalle. 

Repeämän kuvat -teoksen kaltaiset analyysit luovat yhden kerroksen lisää hyvinvointiyhteiskunnan analyysiin. Lukijan ei tarvitse olla samaa mieltä analyysien kanssa, vaan ne voivat paljastaa uuden näkökulman aiheeseen. Samoin kuin katsojan ei tarvitse pitää itse dokumenttielokuvaa parhaana mahdollisena saadakseen siitä älyllistä ja moraalista pureskeltavaa. 

Olennaista on pysähtyä teemojen äärelle, jotta niitä ylipäätään on mahdollista pohtia. 280 merkin kärkkäiden viestien ja ohikiitävien kohujen keskellä esimerkiksi juuri äänestäjän olisi hyvä pysähtyä pohtimaan, mitä on esimerkiksi viimeisimmistä poliittisesti hektisistä vuosista oppinut ja millaista maailmaa kohden haluaa äänensä tulevissa vaaleissa antaa. Hitaat ilmaisukeinot nousevat tässä kontekstissa arvoonsa.

Maarit Laihonen (KTT, VTM) on Politiikasta -lehden toimituskunnan jäsen.

Kuvat: Aalto ARTS Books.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Vieritä ylös