Tim Weiner: The Mission: The CIA in the 21st Century. William Collins, London 2025.

Rikostoimittajana aloittanut Tim Weiner tuo The Missionissa valokeilaan toistasataa CIA:n (Central Intelligence Agency) tiedustelun edustajaa. Ainutlaatuisten lähteidensä ansiosta The Missionista hahmottuu Yhdysvaltain tiedusteluväen omakuva. Tuloksena on kirjan mittainen skuuppi ihmisistä organisaatiossa, joka toimii lain tällä ja tuolla puolen.

Lähes kaikki kirjan alaotsikot ovat sitaatteja CIA:n entiseltä ja nykyiseltä henkilöstöltä. Jokainen lähde nimetään. Weineriä luottamuksellisella tiedolla muonittaneiden lähteiden avoimuus on poikkeuksellista. Kirjailija selittää haastateltaviensa uskoutumista ajoituksella: Weinerin käynnistettyään tutkimuksensa 1990-luvulla kylmän sodan päätyttyä, tiedustelupalvelu oli vailla suuntaa ja sitä palvelleet avautumisen tarpeessa.

Weinerin mukaan tiedusteluyhteistyö on syventynyt lännessä. Samanaikaisesti liittovaltion hallinnon ja tiedustelupalvelun yhteistyö on tulehtunut. Silti amerikkalaisiin turvaudutaan entistä enemmän meillä ja muualla – lännen johtajavaltion epävakaudesta ja sen tiedusteluviranomaisen paikoin kyseenalaisestakin lähimenneisyydestä huolimatta.

Viimeisimmissä haastatteluissaan Weiner oli tiedusteluväelle jo tuttu nimi. The Mission on jatkoa National Book Award -palkittulle CIA:n varhaishistoriaa läpikäyneelle kirjalle Legacy of Ashes, jonka tekijän pitkäaikainen työnantaja The New York Times nimesi vuoden kirjaksi vuonna 2007. Salaisuuksien verhon taakse katsomisesta tuli toimittajan missio: hän luonnehtii CIA:ta kutsumuksekseen – muttei toimeksiantajakseen. Jo vuonna 1977 annetun ilmoituksen mukaan CIA:laiset eivät esiinny toimittajina.

Ideologinen jalkaväki johtaa läntistä tiedusteluyhteistyötä

Kirjailija John Le Carrén romaanissa Tinker Tailor Soldier Spy todetaan ”salaisen palvelun olevan ainoa todellinen ilmaus kansakunnan luonteesta”. The Mission paljastaakin Yhdysvaltain kätketyt kasvot. Rikokset maan oikeusjärjestyksen ulkopuolella ovat ”CIA:n tavaramerkki”.

Amerikkalaisuuden ideologinen jalkaväki on aina tehnyt työtä käskettyä julkisuudelta salassa: ”Jokainen presidentti Trumanista lähtien on komentanut CIA:n ratkaisemaan aseilla ja rahoilla kansojen kohtaloita, kun merijalkaväkeä ei ole voitu käyttää”, Weiner toteaa.

Terrorisminvastaisen sodan sytyttyä vuonna 2001 CIA:lta alkoi virrata rahaa ulkomaiden tiedustelupalveluille. Sittemmin länsitiedustelun yhteistoiminta sen johdolla on vahvistunut.

Terrorisminvastaisen sodan sytyttyä vuonna 2001 CIA:lta alkoi virrata rahaa ulkomaiden tiedustelupalveluille. Sittemmin länsitiedustelun yhteistoiminta sen johdolla on vahvistunut. Lähteitä rekrytoidaan ja operaatioita suunnitellaan sekä toimeenpannaan yhdessä.

Erikoisoperaatioiden osaston johtaja kenraali Stanley McChrystal luonnehtii uutta tiedusteluyhteistyötä ”kansakuntien verkoston” syntynä, joka vasta palautti CIA:lle sen aiemman erityisaseman. Amerikkalaisille antelias tiedonjako taas on ennen muuta keino pehmittää yhteistyöhaluttomia valtioita. Viimeaikaisinta Nato-liittolaisten tiedusteluyhteistyötä on lujittanut etenkin CIA:laisten toiminta Ukrainassa, mitä salaisten operaatioiden johtaja Tom Sylvester luonnehtii ”parhaaksi investoinniksi hallinnoltamme koskaan”.

Puhutteleva esimerkki Yhdysvaltain tiedusteluviranomaisen kasvaneesta vaikutusvallasta onkin Ukrainan turvallisuuspalvelu SBU:n uudistaminen CIA:n armosta vuonna 2014. Weiner kirjoittaa venäjämielisiksi katsottujen puhdistuksen olleen ehto luottamuksen rakentamiselle Yhdysvaltoja kohtaan. Seurauksena yli 90 prosenttia Ukrainan turvallisuuspalvelun johdosta irtisanottiin. Tämä antoi johtaja Valentyn Nalyvaichenkon mukaan sysäyksen laitoksensa ”nopealle ja ammattimaiselle uudelleenrakentamiselle”.

Mikään epäinhimillinen ei ole vierasta CIA:lle

Kylmän sodan päätyttyä ylivoimaiseen asemaan nousseen Yhdysvaltain tiedustelupalvelu oli ylenkatsottu ja alibudjetoitu. Kun Neuvostoliitto lakkautettiin valtiona, CIA menetti vihollisen, jonka tuntemiseen ja tukahduttamiseen sen toiminta oli tähdännyt. ”Kukaan ei voi olla mahtava ilman mahtavaa vihollista”, tarpeettomuuden tunteesta kärsivä tiedusteluväki valitti.

Terrorisminvastainen sota oli keskustiedustelupalvelun arvonnousun aikaa. Vuoden 2001 syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen kansakunta kääntyi tiedusteluväen puoleen kuin pelastajaan. CIA:n rahoitus kolminkertaistettiin. Kolmen miljardin budjetista kolmasosa jyvitettiin vastaterrorismiohjelmaan, jonka henkilöstömäärä oli suurimmillaan toista tuhatta. Weiner esittää lyhyessä ajassa salaisten operaatioiden lukumäärän kasvaneen selvästi suuremmaksi kuin mitä CIA kumppaneineen kohdisti aikanaan Neuvostoliittoon.

Kun Neuvostoliitto lakkautettiin valtiona, CIA menetti vihollisen, jonka tuntemiseen ja tukahduttamiseen sen toiminta oli tähdännyt.

Tiedustelupalvelu määrättiin käymään salaisia sotia, kun uudeksi missioksi tuli presidentti George W. Bushin määräyksestä ”kaaoksen luominen Lähi-itään”. Tiedustelu ja vastatiedustelu poistuivat muodista. Vihollisen tuntemista tärkeämmäksi tuli sen tappaminen.

CIA:n valtuuksia laajennettiin ja johtaviin asemiin astuivat häikäilemättömimmät: tiedonhankkijoista tuli ”nojatuolikiduttajia”, toimistojen analyytikoista laittomien vankiloiden pyörittäjiä ja taustavaikuttajista salamurhien suunnittelijoita.

Ennenkuulumaton aloite salamurhaosaston perustamisesta otettiin vastaan suopeasti presidentin kansliassa. Weiner sanoo salamurhan olleen ”latautunut ilmaus” CIA:ssa, mutta tuolloin se alettiin ymmärtää ”ennakoivana itsepuolustuksena”. Vastaterrorismiohjelmaa johtanut Enrique Prado avaa mahdollisia menettelytapoja: ”Jos joku sattuisi putoamaan parvekkeelta, se vasta olisi sääli”.

Kansallisella turvallisuudella perusteltiin kuulusteltavien kidutusta

Vankilaverkoston rakentamisesta vastasi epistemologiasta väitellyt Vietnamin sodan veteraani Jim Cotsana. Hän arvioi kidutuksen välttämättömäksi: ”Jos meidän ajatelleen tehneen jotain laitonta tai moraalitonta, pystymme kyllä elämään sen kanssa”.

CIA hävitti todisteita kuulustelumenetelmistään, sen jälkeen kun The Washington Post oli nostanut aiheen julkisuuteen. Pahamaineiset Thaimaan kidutusvideot tuhottiin vaivihkaa toimistosilppurissa. ”Paska juttu…videoiden perusteella saattoi luulla meidän kaikkien olevan psykopaatteja, mitä emme tietenkään halunneet”, kommentoi vastaterrorismiosaston johtaja Jose Rodriguez.

CIA hävitti todisteita kuulustelumenetelmistään, sen jälkeen, kun The Washington Post oli nostanut aiheen julkisuuteen. Pahamaineiset Thaimaan kidutusvideot tuhottiin vaivihkaa toimistosilppurissa.

Vihreän valon näyttäminen Irakin hyökkäyssodalle jäi maineen tahraksi: tilannearvio oli perustunut Kairossa kidutuksella saatuun tunnustukseen Ibn al-Sheikh al-Libinilta – lähde arvioitiin myöhemmin epäluotettavaksi. Tämä alkujaan Afganistanissa amerikkalaisten avustuksella neuvostojoukkoja vastaan taistellut islamisti katosi pian kartalta: al-Libin kuoli vankeudessa Libyassa vuonna 2009.

Ihme kyllä, CIA ei aavistanut menettelytapojensa aiheuttavan kaunaa kohdemaissa. Sivullisuhrit Afganistanissa olivat liikaa kenraali McChrystalille, joka varoitti ”meidän häviävän tämän helvetin sodan ellemme lakkaa tappamasta siviilejä”. Sotilasvoimaa tehokkaammaksi katsottiin lopulta vihollisen korruptointi setelisalkuilla. Ken Stiles taustoittaa ratkaisua julkisella mielipiteellä: ”Amerikkalaiset eivät piittaa, vaikka CIA kävisi siellä salaista sotaa, sen sijaan he välittävät, jos maassa on 50 000 amerikkalaissotilasta”.

Hyvä paha CIA

Moraalittoman CIA:n henkilöstön moraalisena kompassina Weiner näkee uskollisuuden missiolle. Vaikka vastatiedustelun johtaja James Olson sanoo uransa olleen ”valehtelua, huijaamista, varastamista, manipulaatiota ja pettämistä” niin kumma kyllä hän ei arvostele työnantajaansa. Kansallisen turvallisuuden näkökulma hallitseekin tiedusteluväen ajattelutapaa. Tällainen raison d’état sallii amerikkalaisiin arvoihin vetoavan CIA:n ”työskentelevän kenen tahansa käsiinsä osuvan rikollisen ja turmeltuneen huoran kanssa”, kuten diplomaatti Mike Metrinko toteaa.

Weiner havaitsee liittovaltion hallinnon ja tiedusteluviranomaisen yhteistyön jännitteiseksi. Useat presidentit Richard Nixonista lähtien ovat panetelleet CIA:ta vasemmistolaiseksi. Tiedusteluväen ”kaappiliberaalit” olivat epäsuosiossa etenkin vuosituhannen vaihteessa, jolloin CIA:n olemassaolo oli vaakalaudalla: republikaanienemmistöisen senaatin tiedusteluvaliokunnassa keskusteltiin tiedusteluviranomaisen lakkauttamisesta vuonna 2004.

Yhteistyön tulehtumisen taustalta löytyvät intressit ja ideologiat mutta myös valta. CIA on määrätietoisesti tavoitellut epämieluisten liittovaltion hallintojen kaatamista laskelmoiduilla tietovuodoilla ”tarkoituksenaan presidentin mustamaalaaminen ja vaalitappion aiheuttaminen”. CIA sekaantuu vaaleihin myös palvelemassaan valtiossa.

Vihollinen – ja myös CIA – on tunnettava

The Mission on hienostunut hyökkäys Yhdysvaltain hallitusta vastaan, jonka istuvan presidentin Weiner määrittelee maan suurimmaksi turvallisuusuhkaksi. Lukijalle luovutetaan kirjassa tietoja, jotka ovat omiaan vaarantamaan tekijänsä kansalaisuusvaltion suhteita ulkovaltoihin. Weinerillä on selvästi suojelijansa, sillä vähäpätöisempi toimittaja joutuisi vastaavanlaisesta vaikeuksiin.

Niin CIA:n kuin Neuvostoliiton tiedustelu- ja turvallisuuspalvelu KGB:n kanssa tekemisissä ollut kirjailija-toimittaja Jan Guillou on luonnehtinut tiedustelupalveluja vaikeaksi aiheeksi, koska salattua tietoa tutkiva erehtyy helposti. Tosiasioihin uskominen on vaikeaa tilanteessa, jossa pelataan väärällä tiedolla. Taitavan vakoojan tapaan Weinerin on onnistunut luoda luottamus lähteisiinsä. Seurauksena lukijakin alkaa luottaa Weineriin – ja huomaamattaan myös CIA:han.

Totuudenmukaisuus tunnetusti häviää kilpailussa suurvaltapoliittisen tarkoituksenmukaisuuden kanssa.

Totuudenmukaisuus tunnetusti häviää kilpailussa suurvaltapoliittisen tarkoituksenmukaisuuden kanssa. CIA:n vasemmistolaisuus lienee sen epäkiitollisessa pyrkimyksessä vastustaa kansallista sulkeutumista tuomalla kansainvälisiä mittapuita päätöksentekoon.

CIA:n missio edustaa järkeä Yhdysvaltain ulkosuhteissa on osoittautunut monesti mahdottomaksi. Sen palveleman valtion poliittisen johdon strategisessa epäjohdonmukaisuudessa piilee pohjimmainen syy tiedusteluviranomaisen rikoksiin ja ristiriitaisuuksiin.

Uuden kylmän sodan kynnyksellä Weinerin alleviivaama vihollisen tunteminen on ajankohtaisempaa kuin aikoihin – ei niinkään vihollisen tuhoamiseksi, vaan vihollisuuksien lopettamiseksi.

YTM Aleksi Okkonen on Politiikasta-verkkolehden toimituskunnan jäsen.

Arvion kuvituskuva: Anthony Shane / Unsplash

Julkaisu Kirja-arvio: CIA nousi kansakuntien verkoston johtoon ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Totuus vai tehtävä (2025). Ohjaus Tonislav Hristov, Suomi, Bulgaria, Ruotsi, Norja

Tonislav Hristovin ohjaama dokumenttielokuva Totuus vai tehtävä (Truth or Dare) käsittelee Bulgarian poliittista todellisuutta totuudenjälkeisessä ajassa. Tarinalla ei ole varsinaista kertojaa, vaan tapahtumien kuvaaminen jätetään kahdelle päähenkilölle – toimittaja Genka Shikerovalle ja vaaliehdokas Ivan Gerasimoville.

Elokuva ei ota kantaa mikä totuus on, vaan antaa päähahmojen ajatusten ja tekojen puhua puolestaan. Samantyyppisiä tilanteita ja kertomuksia esitetään vuorotellen kummankin näkökulmasta. Elokuvan nimi on osuva, sillä tapahtumien ja tilanteiden kautta keskustelua käydään siitä mitä totuus on, kuka puhuu totta ja kuinka paljon rohkeutta oman totuutensa puolesta puhuminen vaatii.

Kontekstina Bulgaria

Dokumenttielokuvan keskiössä ovat vaihtoehtoiset totuudet – pinnalla oleva ilmiö totuuden jälkeisessä ajassa ja populismin kulta-aikana. Bulgarian poliittisesta tilanteesta tai kulttuurista ei anneta elokuvassa taustatietoa. Katsojalle saattaa jäädä epäselväksi, kuinka otollinen maaperä Bulgariassa on vaihtoehtoisille totuuksille.

Bulgaria on yksi Itä-Euroopan ja Balkanin tuoreista demokratioista. Neuvostoliiton hajottua entisen Itäblokin maan on ollut vaikea irtaantua historiastaan. Bulgariaa määrittää edelleenkin syvällä elävä korruptio, eikä se ole täysin demokraattinen valtio. Maa on saanut kritiikkiä etenkin heikosta talouskasvusta ja moitittavasta oikeusjärjestelmän yhteydestä politiikkaan.

Dokumenttielokuvan keskiössä ovat vaihtoehtoiset totuudet – pinnalla oleva ilmiö totuuden jälkeisessä ajassa ja populismin kulta-aikana. Bulgarian poliittisesta tilanteesta tai kulttuurista ei anneta elokuvassa taustatietoa

Lisäksi Bulgariassa vallitsee usko salaliittoteorioihin. Dokumenttielokuva antaa esimerkin vuodelta 2018, jolloin Bulgariassa uutisoitiin laajasti siitä, kuinka Norjassa valtio kidnappaa lapsia ja antaa lapset hyväksikäyttäjien huomaan. Elokuvan mukaan merkittävin lähde tämän tiedon takana oli venäläinen nainen, joka oli hävinnyt huoltajuuskiistan lapsistaan norjalaiselle kumppanilleen. Elokuvassa kerrotaan miten väärä tieto levisi niin laajasti Bulgariassa, että lapsia haettiin pois kouluista (yhdessä pienemmässä kaupungissa kaksi koulua tyhjennettiin oppilaista, jotta norjalaiset eivät veisi heitä).

Bulgarian politiikka on kriisissä. Maassa järjestetään pian kahdeksannet ennenaikaiset parlamenttivaalit. Vuoden 2021 jälkeen Bulgariassa ei ole ollut pitkään toiminutta hallitusta. Hallitusneuvottelut ovat olleet epäonnistuneita tai hallitukset ovat kaatuneet. Muun muassa vuoden 2025 lopulla etenkin nuoret bulgarialaiset osoittivat mieltään nykyhallitusta ja sen korruptoituneisuutta vastaan.

Lisäksi vuodenvaihteessa 2026 maan presidentti jätti tehtävänsä varapresidentille. Presidentinvaalit olisivat olleet joka tapauksessa vuoden lopulla. Bulgaria on ollut Euroopan Unionin jäsen vuodesta 2007 ja vuoden 2026 alusta se liittyi myös euroalueeseen.

Vaihtoehtoinen totuus

Elokuvassa tutustutaan ensin Ivan Gerasimoviin. Hän pyörittää omaa keskustelu- ja uutisohjelmaa pienessä studiossaan ja levittää omia totuuksiaan pääosin sosiaalisen median kautta. Ivan on myös ehdolla Bulgarian parlamenttiin ja EU-parlamenttiin vuonna 2024 Vazrazhdane-puolueen listalla. Tämä Revival-puolue, joka nimensä mukaisesti haluaa tuoda Bulgarian perinteet, itsenäisyyden kaikista liittoumista ja mahdin takaisin, luokitellaan äärioikeistolaiseksi ultranationalistiseksi puolueeksi, joka asettuu vahvasti EU:ta, Natoa, koronarokotteita ja LGTBQIA-oikeuksia vastaan.

Puolue ja Ivan ovat venäjämielisiä, koska Venäjällä korostetaan ortodoksisia arvoja, homofobisuutta ja rokotevastaisia ajatuksia. Ensimmäisen oman ohjelmansa kuvauksen aikana Ivan ja hänen haastateltavansa desinfioivat omat juomansa lisäämällä klooridioksidia pullotettuun mineraaliveteen. Vastaavaa vaihtoehtoisten, homeopaattisiksi kutsuttujen keinojen käyttöä esiintyy muissakin kohdissa elokuvaa.

Ivanin kohtaamme elokuvan aikana useimmiten omien uutisten tekemisen parissa. Hänen ohjelmaansa kuuluu jaksoja maapallon litteydestä, saastutetusta sateesta, magneetilla maasta ja ilmasta kerätyistä metalleista, kyseenalaisista punaisista soluista sekä kuvamateriaalia Pride-vastaisesta kulkueesta. Vuodesta 2018 alkaen samaan aikaan Pride-kulkueen kanssa järjestetään kulkue perinteiselle kristilliselle perheelle. Ivan Gerasimov raportoi tästä kulkueesta ja kertoo, kuinka tärkeää on ylläpitää näitä arvoja.

Euroskeptisyys ja populismi ovat kaikessa läsnä. Ivan on omaksunut roolin oikean tiedon levittäjänä ja totuuden etsijänä.

Gerasimov kyseenalaistaa myös EU:n, sillä se sallii muunsukupuolisten oikeudet ja muut kuin perinteiset arvot. Ivanin mielestä EU ja eliitti ovat kaiken pahan alku. Siksi hän on ehdolla EU-parlamenttiin: hän haluaa puhua normaalin ja tutun elämän puolesta. Kun muu ei auta, tulee vihollisen tilaan soluttautua ja muuttaa asioita sisältäpäin.

Euroskeptisyys ja populismi ovat kaikessa läsnä. Ivan on omaksunut roolin oikean tiedon levittäjänä ja totuuden etsijänä. Hänet löydetään arkisista tiloista katsomassa InfoWarsin videoita ja uutisia. Rakennusprojektiensa kimpussa Ivan työskentelee puoluepaita päällä.

Hän pyytää sosiaalisen median seuraajiaan lahjoittamaan rahaa, jotta rakennusprojekti saataisiin päätökseen. Vaikka dokumenttielokuvassa ei varsinaisesti puhuta rakennusprojektista sen enempää, vaikuttaa se olevan jossain syrjäseudulla sijaitseva kirkko, jota kunnostetaan. Näin myös Ivan voi vaikuttaa hyvää tekevältä ihmiseltä, joka osallistuu oman kylän kunnostamiseen.

Trollit ja haltijat

Facebook ja etenkin sen ryhmät tuodaan elokuvassa esiin alustana, jossa vaihtoehtoiset totuudet ja salaliittoteoriat leviävät parhaiten. Siksi näissä ryhmissä on paljon trolleja.

Dokumenttielokuvassa muutama nimettömänä pysynyt henkilö kertoo, minkälaista on olla trolli: herättää huomiota ja keskustelua vahvoilla mielipiteitä jakavilla kommenteilla. Kertoman mukaan Facebookiin tehtaillaan valekäyttäjätilejä väärän tiedon levittämiseen. Näin syntyy trollitehtailu.

Netissä haltijoiden tehtävä on hyökätä trolleja vastaan tarkistamalla faktoja ja synnyttämällä monipuolisempaa keskustelua.

Haastatellut kertovat, että motiivi trollitehtailuun on usein raha. Etenkin köyhemmissä Euroopan maissa – kuten Bulgariassa ja Pohjois-Makedoniassa – työmahdollisuuksia on rajoitetusti ja siksi trollina työskentely on helppo tapa saada nopeasti rahaa. Haastateltavan mukaan trollina voi nousta sosiaalisessa hierarkiassa ja jopa päätyä EU-parlamenttiin trollialustan omistajan kanssa. Poliitikot kun osaavat käyttää somea hyödykseen.  

Ilmiöllä on toinen puoli: haltijat (elves). Fantasiakertomuksia mukaillen trollit ja haltijat ovat arkkivihollisia. Netissä haltijoiden tehtävä on hyökätä trolleja vastaan tarkistamalla faktoja ja synnyttämällä monipuolisempaa keskustelua. Trolleista poiketen moni haltija esiintyy omalla nimellään. Elokuvassa tuodaan esiin, että haltijat työskentelevät etenkin Facebook-ryhmissä, joissa jaetaan vahvoja mielipiteitä EU:ta vastaan tai venäjämielisesti.

Oikea totuus?

Kuka sitten kertoo totuuden? Toimittaja Genka Shikerova on pitkän linjan toimittaja ja juontaa TV-ohjelmaa nimeltä Vuprosite (kysymykset), jossa hän esittää kiperiä kysymyksiä haastateltavalleen.  Ohjelma pyöri yksityisomisteisella TV1-kanavalla, joka on tunnettu politiikkakritiikistään.

Genka toimii esimerkkinä siitä, kuinka totuuden lähelle voi päästä vailla pelkoa. Hän toteaa, että toimittajan tärkein tehtävä on etsiä totuutta ja tuoda se julki. Hän myös korostaa, että luottamus on journalistiikan keksipisteenä. Esimerkiksi haastatellessaan trolleja hän ei ota kameramiestä mukaansa haastatteluihin ja pitää vahvasti kiinni osallistujien anonymiteetistä.

Toimittajien ja vapaan median rajoittaminen ovat merkkejä, joista voi päätellä, että demokraattiset käytänteet ovat kaventuneet tai hävinneet, ja autoritäärisyys lisääntynyt.

Genka näyttäytyy myös periksiantamattomana ja vahvana, sillä vaikka somessa tulevat uhkaukset ovat päivittäisiä, hän pyrkii ymmärtämään tapahtumia ja jokaista näkökulmaa parhaansa mukaan. Hän myöntää pelkonsa, muttei halua antaa periksi.

Toimittajien uhkailu ei ole epätavallista Bulgariassa, jossa viimeisen kymmenen vuoden sisään on myös kuollut toimittajia erittäin kyseenalaisissa olosuhteissa. Toimittajien ja vapaan median rajoittaminen ovat merkkejä, joista voi päätellä, että demokraattiset käytänteet ovat kaventuneet tai hävinneet, ja autoritäärisyys lisääntynyt.

Lopussa ei mikään ole hyvin

Dokumenttielokuvan Totuus vai tehtävä lopussa näkökulmat kohtaavat, kun Genka haastattelee Vuprosite-ohjelmassa Ivania. Haastattelu tapahtuu vaalien jälkeen. Tässä tuodaan erinomaisesti esiin demokraattista keskustelua – vaikka totuudesta on erilaisia käsityksiä, ei se estä keskustelemista samassa tilassa.

Vaikka Eurovaaleissa 2024 uutisoitiin laajasti euroskeptisyyden voitosta, ei Ivanin puolue Vazrazhdane pärjännyt niin hyvin, että hän olisi saanut paikan EU-parlamentissa. Myös Bulgarian parlamentista paikka jäi saavuttamatta. Haastattelussaan Genkan kanssa Ivan toteaakin, että on vaalien jälkeen eronnut tekopyhästä puolueesta, joka ei oikeasti usko hänen kertomiinsa tarinoihin, vaan käyttää hänen tuottamaansa tietoa hyväkseen kerätäkseen suosiota ja ääniä. Se, onko tämä vaalitappion synnyttämää katkeruutta vai oivallus politiikan toiminnasta jää katsojan pohdittavaksi.

Elokuvan loppu puhuu tyhjyydestä – tavoitetta ei saavutettu, eikä totuus aina voita.

Elokuvassa käydään vaalien 2024 alla Genkan matkassa äänestyspaikoilla. Toimittaja on tottunut raportoimaan aiheesta ja lähestyy virkailijoita, jotka kertovat, etteivät vielä tiedä äänestysaktiivisuutta. Samalla käy ilmi, ettei Bulgariassa vielä ole siirrytty sähköisiin vaalirekistereihin. Vaalilaskenta tapahtuu monien päivien aikana, ja tulokset julkistetaan viiveellä. Tämä on myös ollut omiaan mahdollistamaan erilaiset vaalivilpit.

Myöhemmin elokuvassa seurataan television tulosiltaa. Vaalilähetyksessä näytetään äänestysaktiivisuus, joka on 23,4 % kello 19:00. Lopullinen äänestysaktiivisuus on virallisten lähteiden mukaan 33,78 % samaan aikaan käydyissä parlamentti- ja EU-parlamenttivaaleissa. Lukemat ovat Bulgariassa tyypilliset, sillä kansalaisten luottamus demokratiaan, vaaleihin ja hallintoon ovat matalalla tasolla.

Elokuvan loppu puhuu tyhjyydestä – tavoitetta ei saavutettu, eikä totuus aina voita. Mutta samalla loppu kuvastaa vahvasti myös tämänhetkistä poliittista ja yhteiskunnallista tilannetta Bulgariassa ja muualla maailmassa: Totuutta joutuu etsimään.

VTT Theodora Helimäki työskentelee tällä hetkellä yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa. Hänen tutkimuksensa keskittyy pääosin äänestyskäyttäytymiseen, vaaleihin ja vaalikoneisiin. Helimäen väitöskirja käsitteli informaation vaikutusta äänestyskäyttäytymiseen ideologisesta, sosio-normatiivisesta ja ehdokaskeskeisestä näkökulmasta Suomen kontekstissa.

Totuus vai tehtävä (Ohjaus: Ohjaus Tonislav Hristov, 2025) esitetään DocPoint-festivaalilla 3.–8.2.2026. Tarkista esitysajat festivaalin näytösaikataulusta.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston suomenkieliset arviot löytyvät koostetusti tämän linkin takaa.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston englanninkieliset arviot löytyvät täältä.

Artikkelikuva: Truth or Dare (2025) / DocPoint

Julkaisu DocPoint-arvio: Eeppinen totuuden jäljittäminen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Blame (2025). Ohjaus: Christian Frei, Sveitsi

Aluksi kamera seuraa pimeästä luolasta tiheänä parvena ulos liihottavia lepakoita. Pian katsoja kuljetetaan läheisen maalaiskylän kautta Hongkongin pilvenpiirtäjien keskelle. Huolestuneiden uutistenlukijoiden kysymykset valtaavat elokuvan ääniraidan: uusi mysteeriepidemia on juuri alkanut leviämään.

Dokumentin alkupiste ei ole tuorein koronapandemia, vaan vuosituhannen alun SARS eli äkillinen vakava hengitystieoireyhtymä (engl. sudden acute respiratory syndrome). Tämä koronaviruksen aiheuttama tauti lähti vuonna 2002 liikkeelle Etelä-Kiinasta ja aiheutti kymmeniin eri maihin levinneen epidemian.

Tieto lisää tuskaa

Ohjaaja Christian Frein dokumentin päähenkilöinä on kolme eri maissa toimivaa tutkijaa, jotka selvittivät yhdessä SARS-koronaviruksen alkuperää: eläintieteilijä Peter Daszak (Yhdysvallat), biokemisti Linfa Wang (Singapore) ja virologi Zhengli Shi (Kiina). Kolmikon ja heidän kollegoidensa tutkimus toi vakuuttavaa näyttöä siitä, että SARS-koronaviruksen alkulähteenä olivat todennäköisesti kiinalaiset lepakot.

Tutkijat liikuttuvat yhä muistellessaan parin vuosikymmenen takaista läpimurtoaan. Toisaalta puheissa kuuluu myös turhautumista. He koettivat vuosia varoittaa viranomaisia ja suurta yleisöä uuden koronaviruksen uhasta. Tiedejulkaisut ja mediaesiintymiset eivät kuitenkaan johtaneet kaivattuihin varotoimenpiteisiin ja yhteiskunnallisiin muutoksiin.

Tarina on lannistava, muttei järin yllättävä. Pelkkä tiedon lisääminen ei välttämättä suuremmin muuta ihmisten toimintaa – tämä näkyy toistuvasti esimerkiksi ilmastonmuutoksen vaikutuksiin varautumisessa.

Tarina on lannistava, muttei järin yllättävä. Pelkkä tiedon lisääminen ei välttämättä suuremmin muuta ihmisten toimintaa – tämä näkyy toistuvasti esimerkiksi ilmastonmuutoksen vaikutuksiin varautumisessa.

Epidemiatutkijoiden tilanne muistuttaakin ilmasto- ja ympäristötutkijoiden turhauttavaa asemaa ilmastonmuutoksen ja luontokadon edetessä. Eikä yhteys ole vain vertauskuvallinen: etenkin Peter Daszak korostaa dokumentin aikana useaan otteeseen, että pandemioiden riskiä lisäävät nimenomaan kestämätön elintapamme, ympäristön vastuuton muovaaminen ja ilmastonmuutos. Kun ihmiset esimerkiksi kaatavat yhä enemmän metsää peltomaaksi, kontaktit villieläinten ja kotieläinten välillä lisääntyvät.

Wuhanin pahamaineinen laboratorio

Dokumentin seuraava juonenkäänne onkin katsojalle valitettavan tuttu. Loppuvuodesta 2019 Kiinassa leviää uusi koronavirus, joka yltyy seuraavana vuonna pandemiaksi. Zhengli Shi on tehnyt tutkimustyötään Wuhanin virologian instituutissa – samassa kaupungissa, josta COVID-19-pandemia saa alkunsa.

Julkisuuteen alkaa ilmaantua erilaisia teorioita viruksen alkuperästä. Dokumentin tutkijakolmikko uskoo, että kyseessä on SARS-koronavirukseen tapaan eläinperäinen virus. Vaihtoehtoisen teorian mukaan pandemia olisi kuitenkin saanut alkunsa Wuhanin virologian instituutin laboratoriosta – joko vahingossa tai varta vasten suunniteltuna biologisena aseena.

Shi ja hänen yhteistyökumppaninsa joutuvat nyt uudella tapaa kansainväliseen valokeilaan. Aiemman virusepidemian alkuperän selvittäjistä tulee julkisissa spekulaatioissa mahdollisia syyllisiä tuoreeseen pandemiaan.

Teoriat viruksen alkuperästä sekoittuvat valtioiden välisiin geopoliittisiin jännitteisiin ja sisäisiin poliittisiin jakolinjoihin.

Teoriat viruksen alkuperästä sekoittuvat valtioiden välisiin geopoliittisiin jännitteisiin ja sisäisiin poliittisiin jakolinjoihin. Esimerkiksi Yhdysvalloissa laitaoikeiston vaikuttajat alkavat toistamaan ajatusta siitä, että kyse on kiinalaisten keinotekoisesti kehittämästä viruksesta.

Samaan aikaan media tarjoaa kuumeisesti kaiken saatavilla olevan tiedon suurelle yleisölle, joka kaipaa selitystä pandemialle ja yhteiskuntien tiukentuville sulkutoimille. Erilaiset virusta koskevat väitteet lähtevät herkästi leviämään riippumatta siitä, kuinka vakuuttavina tutkijayhteisö niitä pitää.

Yhdysvaltojen aiemmin Peter Daszakin ja hänen kollegoidensa työlle myöntämä julkinen rahoitus herättää epäilyksiä ja suoranaista raivoa, kun käy ilmi, että osa varoista on ohjattu juuri Wuhanissa tehtävään tutkimukseen. ”Miksi Kiinan biologisia aseita rahoitetaan amerikkalaisten verovaroilla?”, kysyy oikeistomedia.

Henkilövetoista tarinankerrontaa

Pandemiaan liittyvät salaliittoteoriat ja yhdysvaltalaisen koronakeskustelun poliittinen polarisoituminen ovat aitoja yhteiskunnallisia ilmiöitä, joista löytyy jo kiitettävästi tutkimusta.

Dokumentin kuvaamasta median ajoittaisesta vauhtisokeudesta on niin ikään näyttöä –poikkeuksellinen tilanne johti esimerkiksi varomattomaan uutisointiin yksittäisistä, vielä vertaisarvioimattomista tutkimustuloksista. Yleisön akuuttia uutisnälkää tyydyttävän median ja verkkaisemmin askeltavan tieteellisen menetelmän välille syntyi välillä kitkaa.

Dokumentin näkökulma saa kuitenkin miettimään, sortuuko ohjaaja Christian Frei itse median toiseen helmasyntiin: tieteen kuvaamiseen tunteisiin vetoavilla henkilötarinoilla. Elokuva etenee vahvasti kolmen tutkijan elämäntarinoiden, ajatusten ja tunteiden kautta.

Dokumentin näkökulma saa kuitenkin miettimään, sortuuko ohjaaja Christian Frei itse median toiseen helmasyntiin: tieteen kuvaamiseen tunteisiin vetoavilla henkilötarinoilla.

Inhimillinen lähestymistapa tuo hyvin näkyviin sen, miten virustutkimus etenee eri taustoista tulevien ja erilaisissa poliittisissa ristipaineissa luovivien ihmisten yhteistyönä. Toisaalta tarinan kertominen muutaman myrskynsilmään jääneen tutkijan äänellä synnyttää välillä melko mustavalkoisen vaikutelman.

Peter Daszak esimerkiksi rinnastaa yksioikoisesti teoriat pandemian laboratoriolähtöisyydestä ja Yhdysvaltojen vuoden 2020 presidentinvaalien ”varastamista” koskevat perättömät väitteet. Rinnastus jää dokumentissa kyseenalaistamatta, mutta COVID-19-pandemian alkuperään liittyy vielä aidosti avoimia kysymyksiä.

Maailman terveysjärjestö WHO:n asiantuntijaryhmän kesällä 2025 julkaisemassa selvityksessä virustartuntojen arvioidaan kyllä todennäköisimmin alkaneen eläimistä. Samalla kuitenkin todetaan, että vahingossa tapahtuneen laboratoriovuodon mahdollisuutta ei voida sulkea pois ennen kuin Kiinan viranomaiset suostuvat luovuttamaan lisätietoja Wuhanista.

Kiinan hallinnon pyrkimys estää aiheen selvittelyä toistuu kyllä sinänsä myös haastateltujen tutkijoiden kertomuksissa ja haastaa välillä koko dokumentin tekoa. Dokumentissa sivuosassa nähtävä tiedetoimittaja Jane Qiu on silti julkisuudessa kritisoinut elokuvaa siitä, että kaikki vaihtoehtoiset hypoteesit viruksen alkuperästä kehystetään laitaoikeiston salaliittoteorioiksi.

Puolustuspuhe tieteen vapaudelle

Presidentti Donald Trumpin hallinto on valinnut täysin päinvastaisen linjan kuin dokumentin ohjaaja Christian Frei. Valkoisen talon verkkosivuilla julistetaan suurieleisesti, että COVID-19-pandemian todellinen alkuperä löytyy Wuhanin laboratoriosta. Sivuilta löytyy myös syytöksiä asiantuntijoita ja päättäjiä kohtaan – Peter Daszakin lisäksi tulilinjalla on esimerkiksi Yhdysvaltojen kansallisen allergia- ja infektiotautien instituutin entinen pääjohtaja Anthony Fauci.

Dokumentin näkökulmaa täytyneekin arvioida nimenomaan nykyistä poliittista tilannetta vasten. Vaikka laboratoriovuotohypoteesin ehdoton poissulkeminen vaatisikin vielä lisätietoja, ei dokumentin tutkijoiden kohtaamaa häirintää – somevihaa, demonisointia vaihtoehtomedioissa, suoranaisia tappouhkauksia – voi pitää millään tapaa oikeutettuna.

Dokumentti on väkevä kannanotto tieteen vapauden puolesta, ja sellaisille on nyt tilausta muuallakin kuin Yhdysvalloissa.

Trumpin aikakaudella tutkijoiden työtä vaikeuttavat myös hallinnon päätökset. Liittovaltio lopettaa Peter Daszakin johtaman Ecohealth Alliance -järjestön julkisen rahoituksen, mikä johtaa järjestön lakkauttamiseen. Vuosikymmeniä pandemioiden ehkäisemiseksi toimineen järjestön alasajo maailmanlaajuisen pandemian jälkimainingeissa ei jätä katsojaa erityisen luottavaisiin tunnelmiin.

Kun seuraava virusepidemia iskee, olemmeko yhtään paremmin valmistautuneita kuin viimeksi? Tästä näkökulmasta dokumentti on väkevä kannanotto tieteen vapauden puolesta, ja sellaisille on nyt tilausta muuallakin kuin Yhdysvalloissa.

Anssi Bwalya on Politiikasta-verkkolehden päätoimittaja, vapaa tiedetoimittaja, psykologian väitöskirjatutkija Edinburghin yliopistossa sekä apurahatutkija Koneen Säätiön rahoittamassa toimijuutta tarkastelevassa monitieteisessä tutkimushankkeessa Turun yliopistossa.

Blame (Ohjaus: Christian Frei, 2025) esitetään DocPoint-festivaalilla 4.–8.2.2026. Tarkista esitysajat festivaalin näytösaikataulusta.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston suomenkieliset arviot löytyvät koostetusti tämän linkin takaa.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston englanninkieliset arviot löytyvät täältä.

Artikkelikuva: Blame (2025) / DocPoint

Julkaisu DocPoint-arvio: Tutkijat syytetyn penkillä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

The Dialogue Police (2025). Ohjaus: Susanna Edwards, Iso-Britannia

Susanna Edwardsin käsikirjoittama ja ohjaama The Dialogue Police taltioi 2020-luvun polarisoituvaa ruotsalaisyhteiskuntaa ja hetkiä, joissa demokratiaa revitään vastakkaisiin suuntiin. Elokuvassa seurataan Ruotsissa kohta 25 vuotta toiminutta poliisin erikoisyksikköä, dialogipoliisia (ruots. dialogpolisen).

Yleisötilaisuuksissa, erityisesti mielenosoituksissa, dialogipoliisin tehtävänä on yhteensovittaa poliisijohdon ja tilaisuuden järjestäjien toiveita ja pyrkimyksiä. Yksikkö vastaa myös sivullisten kysymyksiin poliisin toiminnasta ja sananvapauden rajoista ja on räjähdysherkissäkin tilanteissa näkyvä, helposti lähestyttävä osa poliisiorganisaatiota.

Tiivis, mutta asiapitoinen silmäys poliisityöhön

Puolitoistatuntinen The Dialogue Police rakentuu sykäyksittäin etenevän kerronnan varaan. Katkelmat dialogipoliisien, kansalaisten ja mielenosoittajien kohtaamisista vuorottelevat poliisien keskinäisten keskusteluiden, suunnittelupalavereiden ja tilanteiden jälkipuintien kanssa.

Päähenkilöiden eli seitsemän poliisin – Annan, Callen, Erikin, Jimmyn, Johanin, Nicolen ja Şemsin – kautta dokumentti pyrkii antamaan dialogipoliisin toiminnalle inhimilliset kasvot. Yhteiskunnallisten teemojen käsittelyssä on paljon samaa esimerkiksi malmöläispoliiseista kertovan Ohuella langalla -draamasarjan kanssa.

Lisäksi katsojalle annetaan lyhyillä teksti- ja kuvainserteillä tietoa yksikön historiasta, toiminnasta ja lainsäädännöllisistä perusteista. Lopputulos on valistava, poliisiväkivallan mahdollisuuden tiedostava dokumentti, joka korostaa avoimen dialogin ja julkisen puheen tärkeyttä – siitäkin huolimatta, että kaikki puhe ei edistä demokratiaa ja osa puheesta pyrkii päinvastoin nakertamaan sitä. Poliisin tehtävä on valvoa lakia, silloinkin kun sitä käytetään edistämään yhteiskuntaa polarisoivia tai epädemokraattisia projekteja.

Puhetta, ei pamppua – sovittelua, ei sumutetta

Aina kun jonkin organisaation edustajalle tai yksikölle osoitetaan jokin erikoistehtävä, sen olemassaoloa pitää tarkastella kriittisesti. Esimerkiksi Suomessa jo poliisilain mukaan poliisin on suoritettava työtehtävänsä ensisijaisesti puhumalla ja sovinnollisuutta edistäen. Mihin siis tarvitaan erillistä puhepoliisia?

Yksikkö syntyi reaktiona Göteborgin EU-huippukokouksen aikana nähtyihin levottomuuksiin ja poliisin ilmeiseen kyvyttömyyteen erottaa provokaatioita rauhanomaisista mielenilmauksista. Eri puolilla Ruotsia työskentelee nykyisin noin 60 poliisia, jotka on koulutettu estämään ja purkamaan konflikteja keskustelemalla ja sovittelemalla.

Eri puolilla Ruotsia työskentelee nykyisin noin 60 poliisia, jotka on koulutettu estämään ja purkamaan konflikteja keskustelemalla ja sovittelemalla.

Siviiliasuisina mutta poliisin huomioliiveihin pukeutuneina dialogipoliisit eivät olemuksellaan provosoi samalla tavalla kuin näkyvästi voimankäyttövälineitä kantava virkapukuinen poliisi tai korvanappiin torin nurkalla kuiskuttava siviiliasuinen tarkkailija. Kun myös mielenosoitusten järjestäjillä, esimerkiksi Elokapinalla, on usein oma kontaktihenkilönsä poliisin suuntaan, mielenosoituksiin liittyvä ajatus joukkovoimasta – sekä mielenosoittajien että poliisin joukkojenhallintajoukkojen – saadaan siirrettyä diplomaattiselle uralle.

Ruotsin dialogipoliisi ei lähtökohtaisesti osallistu esimerkiksi kiinniottotilanteisiin, sillä tämä voisi vesittää pyrkimyksen rakentaa kestävää luottamussuhdetta kansalaisiin. Dialogipoliisikin on kuitenkin poliisi. Dokumentissa ryhmän uusimman jäsenen Nicolen kautta pintaan nousee myös hyödyttömyyden tunne, kun kesken neuvotteluiden mielenilmauksen pysäyttämästä autojonosta tulistunut kuljettaja koukkaa jalkakäytävän kautta ja on lähellä osua autollaan Nicolen kollegaan.

Paljonko vapautta demokratia kestää?

Dokumentin kantavia teemoja ovat julkisessa tilassa kasvaneet yhteiskunnalliset jännitteet ja poliisin asema osana valtiollista väkivaltakoneistoa. Dialogipoliisien arjessa korostuvat demokratian yhden peruspilarin, ilmaisunvapauden turvaamiseen liittyvät tehtävät.

Sananvapauden arvoa tuskin kukaan kiistää, mutta ilmeisiä ristiriitoja syntyy silloin, kun oikeuden turvaaminen kohdistuu henkilöön tai ryhmään, joka käyttää sananvapauttaan demokratian muiden ulottuvuuksien polkemiseen tai halventamiseen.

Dokumentin kantavia teemoja ovat julkisessa tilassa kasvaneet yhteiskunnalliset jännitteet ja poliisin asema osana valtiollista väkivaltakoneistoa.

Hätkähdyttävimpiä kohtauksia dokumentissa ovat esimerkiksi tanskalais-ruotsalaisen koraaninpolttaja Rasmus Paludanin, hänen kuulijoidensa, vastamielenosoittajien ja rivipoliisien kanssa ja kesken käytävät keskustelut. Paludanin strateginen pahansuopuus, provosointi ja tahallinen väärinymmärtäminen saavat sekä paikallaolijat että dokumentin katsojan kyseenalaistamaan koko dialogin mielekkyyden.

Dokumentti muistuttaa myös siitä, ettei kaikkialla maailmassa jaeta käsitystä demokratian ja ilmaisunvapauden ongelmattomuudesta. Ruotsin Nato-prosessin aikana moni poliitikko varmasti toivoi, ettei Turkin vastaista symboliikkaa Erdoğan-nukkeineen olisi hyväksytty ilmaisunvapauden nimissä.

Kuiskaten alleviivattu

Dokumenttia ei voi väittää konfliktinhakuiseksi tai alleviivaavaksi. Ristiriitatilanteita päähenkilöiden omien arvojen ja työssä vastaantulevien tilanteiden välillä käsitellään vihjailemalla.

Vastausta vaille jää esimerkiksi kysymys, miltä kurditaustaisesta poliisista mahtaa tuntua turvata maanmiehiään vainoavan Iranin valtion edustajan puhetta. Ehkä demokratiaa ylläpitää tuossakin tilanteessa vakuuttavimmin se, että poliisilla ja vastamielenosoittajilla on sentään yhteinen kieli ja kulttuuri.

Dokumentin loppupuolella usko dialogipoliisiin demokratian sillanrakentajana joutuu koetukselle. Vuoden 2022 valtiopäivävaalien alla dialogipoliisit kiertelevät puolueteltoilla kesäisessä Visbyssä, jossa järjestetään Suomi-Areenan kaltainen Almedalenin politiikkaviikko. Leppoisa rupattelu vaalityöntekijöiden kanssa katkeaa äkillisesti, kun äärioikeistolaiseen Pohjoismaiseen vastarintaliikkeeseen kuuluva mies puukottaa tunnetun psykiatri Ing-Marie Wieselgrenin kuoliaaksi.

Dokumenttia ei voi väittää konfliktinhakuiseksi tai alleviivaavaksi. Ristiriitatilanteita päähenkilöiden omien arvojen ja työssä vastaantulevien tilanteiden välillä käsitellään vihjailemalla.

Edwards leikkaa puukotusten jälkeisten tunnelmakuvien väliin otteita puoluejohtajien taistelumieltä kohottavista puheista, niin ruotsidemokraateilta kuin keskustapuolueen puheenjohtaja Annie Lööfiltä, joka oli syyttäjän näkemyksen mukaan puukottajan alkuperäinen kohde. Tapausta tutkittiin terroristisena tekona, mutta oikeuslaitos katsoi lopulta, ettei terroristisessa tarkoituksessa tehdyn murhan kriteerit täyttyneet Wieselgrenin murhan osalta.

Kohtaus jättää ilmaan roikkumaan epäilyksen: olisiko puoluejohtajan murha toteutuessaan voinut vähintään muuttaa vaalitulosta (ruotsidemokraattinen nousua suurimmaksi puolueeksi) ellei jopa horjuttaa ruotsalaisten uskoa demokratian tulevaisuuteen?

Näiden hetkien kautta dokumentti onnistuu tuomaan esiin poliisityön haasteet monimuotoistuvassa yhteiskunnassa. Robert F. Kennedyn (1925–1968) esittämää ajatusta mukaillen yhteiskunta ansaitsee sellaisen poliisin kuin se itse on. Kun yhä useammassa maassa turvaudutaan autoritarismiin, on ajatus ruotsalaisesta dialogipoliisista kaunis ja kannatettava.

Demokratia edellyttää lainkuuliaisuutta päättäjiltä, vastuunkantoa kansalaisilta ja sovittelutaitoa poliisilta. Mikä tärkeintä, dokumentin poliisit uskovat moniäänisen yhteiskunnan ajatukseen ja oman työnsä merkityksellisyyteen demokratian sillanrakentajina.

YTT Samu Pehkonen työskentelee Tampereen yliopistossa yliopistotutkijana ja apurahatutkijana Koneen Säätiön rahoittamassa hankkeessa Tila, oikeudenmukaisuus ja arkipäivän demokratia. Hänen tutkimuksensa liittyy vuorovaikutukseen ja yhteiseloon kaupungeissa, erityisesti poliisin ja kansalaisten kohtaamisiin.

The Dialogue Police (Ohjaus: Susanna Edwards, 2025) esitetään DocPoint-festivaalilla 3.–8.2.2026. Tarkista esitysajat festivaalin näytösaikataulusta.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston suomenkieliset arviot löytyvät koostetusti tämän linkin takaa.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston englanninkieliset arviot löytyvät täältä.

Artikkelin kuva: The Dialogue Police (2025) / DocPoint

Julkaisu DocPoint-arvio: Demokratian sillanrakentajien inhimilliset kasvot ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Korvia huumaava hiljaisuus (2025). Ohjaus: Panu Suuronen, Suomi

Tämä otsikko tuli minulle mieleen neuvostolatvialaisesta dokumenttielokuvasta Onko helppo olla nuori vuodelta 1987, jossa silloisten nuorten asemaa tutkittiin Neuvostoliiton murroksen aikana. Kysymys oli retorinen, nuorilla oli vaikeaa.

Venäjän hyökkäyssodan alettua olemme eläneet uutta murrosta, eurooppalaisesta rauhasta sotaan, sääntöpohjaisesta avointen rajojen ja vapaan liikkuvuuden (uus)liberaalista maailmasta sellaiseen, jossa rajoilla suojaudutaan kansallisvaltioiden ulkopuolella ja sisällä vaanivilta uhilta. Sodan alettua nämä uhat ovat liittyneet yksiselitteisesti Venäjään.

Panu Suurosen dokumenttielokuva Korvia huumaava hiljaisuus (In Full Agreement) on kuvattu vuosina 2024–25 ja käsittelee tätä geopoliittista murrosta Suomen venäläisten silmin ja Suomen ja Venäjän välisen rajan sulkemisen kautta.

Venäläisyys äärirajoilla

Venäjänkieliset muodostavat Suomen suurimman kielellisen maahanmuuttajataustaisen vähemmistön. Avoimen rajan aikana venäläisten elämää Suomessa on leimannut vahva ylirajaisuus: ylirajaiset perheet, sosiaaliset, kulttuuriset ja taloudelliset suhteet lähtöpaikkoihin.

Useimmiten Suomeen muuttaneiden ihmisten vanhemmat, sukulaiset ja ystävät olivat jääneet Venäjälle, ja heihin on pidetty tiivistä yhteyttä ensisijaisesti käymällä siellä. Venäjältä Suomeen suuntautuvalle maahanmuutolle on ollut ominaista myös se, että tänne on siirrytty lähialueilta, joten matkailu Venäjälle on tapahtunut varsin arkisesti ja itsenäisesti, lyhyessä ajassa ja pienillä kustannuksilla.

Venäjän 24.2.2022 aloittama täysimittainen sota Ukrainaa vastaan on johtanut asteittaiseen rajaliikenteen rajoittamiseen. Raja suljettiin lopullisesti marras-joulukuussa 2023. Yhteistyöhenkiseen Venäjä-naapuruuteen ehdittiin tottua yli kolmenkymmenen vuoden aikana. Siirtyminen suljettuun rajaan sotaa käyvää arvaamatonta valtiota vastaan on ollut kivuliasta – eri ihmisille eri tarvoin. Katkeruuden, pelon ja surun lisäksi tämä muutos on synnyttänyt myös toimijuutta.

Korvia huumaava hiljaisuus lähestyy venäjänkielisten reaktioita sotaan ja rajan sulkemiseen kolmen henkilön, Anastasiian, Karinan ja Marinan kautta. Kaikki he ovat Venäjältä kotoisin ja asuneet Suomessa pitkään.

He ikään kuin antavat kasvonsa erilaisille tavoille asennoitua sotaan ja rajan sulkemiseen, mutta myös yleisemmin venäläisyyteen ja osallisuuteen suomalaisessa yhteiskunnassa sodan oloissa.

Päähenkilöt antavat kasvonsa erilaisille tavoille asennoitua sotaan ja rajan sulkemiseen, mutta myös yleisemmin venäläisyyteen ja osallisuuteen suomalaisessa yhteiskunnassa sodan oloissa.

Anastasiia edustaa äärimmäistä sodan ja Venäjän vastustamista. Hän on Ukraina-mielinen aktivisti. Rajan tulee olla kiinni ja Venäjän vaikutusta vastaan on taisteltava. Protestit rajan sulkemista vastaan hän näkee turvallisuusuhkana Suomelle. Anastasiia on katkaissut yhteydet Venäjälle ja siellä asuviin sukulaisiin, jopa venäjän kieleen. Keskusteluissa psykoterapeutin kanssa hän käsittelee päätöstensä ja toimintansa inhimillistä hintaa.

Eikä toinenkaan elokuvan sankari, Karina, jää toimettomaksi tai sanattomaksi. Aleksanterinliiton aktivistina hän järjestää rajan sulkemista vastustavia venäjänkielisten mielenosoituksia. Karinaan henkilöityy hänen kaltaistensa venäjänkielisten vaatimus taata heille mahdollisuus sellaiseen ylirajaiseen perhe-elämään, johon he ovat kasvaneet ja tottuneet: sota on pahasta, mutta miksi hänen ja hänen perheensä pitää kärsiä sen seuraamuksista?

Karina on korkeasti koulutettu asiantuntija, joka kokee, että nyky-Suomessa häntä ei arvosteta kokonaisena ihmisenä, vaan hänet nähdään ainoastaan työntekijänä, ja hänen perheeltään kielletään koko ajan yhä uusia elämän osa-alueita.

Marina, kolmas hahmo, edustaa venäläisen korkeakulttuurin syvällistä tuntemusta ja kulttuurialan toimintaa. Marinan venäjänkieliset luennot keräävät täysiä saleja. Hän kamppailee kirjaston päätöstä vastaan lopettaa hänen venäläistä kulttuuria käsittelevä luentosarjansa.

Marina kauhistelee sotaa ja haluaa rauhaa, mutta voiko venäläisen kulttuurin kieltäminen, canceling, toimia moraalisena ratkaisuna ja vastauksena Venäjän sotaan? Marina ja Karina toimivat Aleksanterinliitossa, Anastasiia ei pysty edes keskustelemaan heidän kanssaan. 

Suomalaisuuden rajalla

Miettiessään venäläisyyttä naiset pohtivat samalla jäsenyyttään suomalaisessa yhteiskunnassa, suhdetta ”venäläisyyden” ja ”suomalaisuuden” välillä (missä on mielenkiintoisella tavalla kaikuja Daniil Kozlovin vastikään julkaistun kirjan Ryssä kanssa). Riittääkö kaikesta venäläisyyteen viittaavasta luopuminen suomalaiseksi tulemiseen? Onko rajan sulkeminen ja kaksoiskansalaisten opiskelu- ja työoikeuksien rajoittaminen merkki siitä, että venäläisten maahan muuttaneiden ihmisten ja heidän lastensa asema on eriarvoinen kuin etnisten suomalaisten? Onko venäläisellä kulttuurilla sijaa Suomessa? Oliko muutto Suomeen virhe?

Dokumentissa esiintyvät ihmiset ovat aitoja, itseään alttiiksi asettavia yksilöitä. Kullakin heistä on oma totuutensa, vahva näkemyksensä ja oma kärsimyksensä. He koskettavat katsojaa tunteen ja ajatuksen tasolla. Elokuva on ajankohtainen ja kliseisesti sanottuna antaa äänen ja hahmon Suomessa asuville venäläisille sekä tuo esille ihmisten tilanteiden ja asenteiden moninaisuutta ja vaikeutta.

Mietin myös, mitä dokumentin nimi – Korvia huumaava hiljaisuus, In Full Agreement englanniksi – tarkoittaa. Viittaako se venäjänkielisten näkymättömyyteen osana Suomen väestöä? Vai kommunikaation mahdottomuuteen eri ääripäiden välillä? Vai ”suomalaisten” (näennäiseen) yksimielisyyteen rajan sulkemisesta?

Dokumentissa esiintyvät ihmiset ovat aitoja, itseään alttiiksi asettavia yksilöitä. Kullakin heistä on oma totuutensa, vahva näkemyksensä ja oma kärsimyksensä. He koskettavat katsojaa tunteen ja ajatuksen tasolla.

Rajan sulkeminen, muuttunut suhtautuminen Venäjään, venäläisiin ja venäläiseen kulttuuriin ovat pinnalla olevia sodan vaikutuksia, joihin jokainen Suomessa asuva venäjänkielinen tavalla tai toisella ottaa kantaa.

Elokuva johdattaa ajattelemaan, että syvällisemmällä tasolla on kuitenkin kyse arvoistamme ja moraalistamme. Meneillään oleva sota on kumonnut toisen maailmansodan jälkeen Euroopassa vallalla olleen sotimisen kiellon – ei koskaan enää – ja ihmiselämän arvon ensisijaisuuden valtioiden intresseihin nähden. Joukkotappaminen on tullut taas mahdolliseksi.

Tästä näkökulmasta katsottuna elokuva asettaa raskaan kysymyksen kaikille katsojille – etnisyydestä ja kansalaisuudesta riippumatta – mitä on oikea toiminta, kun lähellämme kärsii, haavoittuu ja kuolee satojatuhansia, ellei miljoonia ihmisiä, ja miljoonat pakolaiset etsivät turvaa?

Olga Davydova-Minguet on Venäjän ja rajan tutkimuksen professori Karjalan tutkimuslaitoksella Itä-Suomen yliopistolla. Meneillään olevissa tutkimushankkeissa Davydova-Minguet tutkii maahanmuuton ja muistinpolitiikkojen välistä suhdetta.

Korvia huumaava hiljaisuus (Ohjaus: Panu Suuronen, 2025) esitetään DocPoint-festivaalilla 3.–8.2.2026. Tarkista esitysajat festivaalin näytösaikataulusta.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston suomenkieliset arviot löytyvät koostetusti tämän linkin takaa.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston englanninkieliset arviot löytyvät täältä.

Artikkelikuva: Korvia huumaava hiljaisuus (2025) / DocPoint

Julkaisu DocPoint-arvio: Onko helppo olla Suomen venäläinen? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Confessions of a Swedish Man (2025) Ohjaus: Hampus Linder, Ruotsi

Confessions of a Swedish Man on omaelämäkerrallinen, tekijän henkilökohtaisen kriisin ympärille kietoutuva kertomus miehen suhteesta omaan mieheyteensä.

Dokumentaristi Hampus Linder on ajautunut kriisiin. Lapset ja entinen puoliso pitävät häntä luotaantyöntävänä. Peilistä katsoo takakireä keski-ikäinen mies, joka erehdyttävästi muistuttaa Linderin omaa isää.

Linder on periruotsalainen feministi. Hän katsoo, ettei kyse ole yksilökohtaisesta ja yksilöpsykologisesta ongelmakentästä, vaan sukupuolesta ja siitä, millaiseksi mieheksi hän on kasvanut.

Oman mieheyden pohdinta laajenee nopeasti miesaktivismin ja kulttuurisodan tarkasteluksi. Linder jalkautuu miesten hyvinvointia edistävien järjestöjen toimintaan, haastattelee aktivisteja ja pohtii ääneen sitä, millainen mies hänen itsensä pitäisi olla. Oppimaansa hän soveltaa sekä isänä että poikana. Linderin isä sairastaa parantumatonta syöpää, joten aikaa isäsuhteen kipukohtien läpikäymiseen ja rauhan tekemiseen menneisyyden kanssa on rajallisesti.

Miesaktivismien moninaisuus

Elokuvan alussa Linder näytetään selailemassa verkon miessisältöä. Naisvihamielisen miesaktivismin ja muun äärioikeiston väliset aatteelliset yhteydet ohitetaan maininnalla. Avaus tarjoaa silti informatiivisen kuvan miesliikkeistä joukkona eri tavoin ajattelevia kuppikuntia. Osalle miesasia-aktivisteista feminismin vastustaminen on pääasia, toisille miesten hyvinvoinnista huolehtimisen sivutuote.

Dokumentin keskiöön on valikoitunut tanskalainen miesjärjestö Maniphesto, joka tuottaa podcasteja ja järjestää miesten tapaamisia. Se edistää miesten henkistä hyvinvointia pyrkimällä aktivoimaan miesten sisällä uinuvaa luonnollista miehuutta. Samalla se kannustaa miehiä ottamaan entistä enemmän valtaa kotona ja politiikassa sekä muodostamaan vastavoiman feminismille.

Linder ei kätke omaa maailmankatsomustaan rivien väliin näennäisen neutraaliuden nimissä. Samalla hän kuitenkin haluaa kuulla, mitä hänen haastateltavansa sanovat ja haluavat saada aikaan.

Aluksi Linder epäilee järjestön tarkoitusperiä, mutta ennen pitkää hän kokee oppivansa sen järjestämässä miesten vertaistuessa myös hyödyllisiä asioita. Manipheston vastapainoksi Linder haastattelee feministisen miestyön tekijöitä, jotka uskovat miesten yhteiskunnallisen johtaja-aseman ja miesten välisen kilpailun purkamisen johtavan miesten hyvinvointiin.

Linder ei kätke omaa maailmankatsomustaan rivien väliin näennäisen neutraaliuden nimissä. Samalla hän kuitenkin haluaa kuulla, mitä hänen haastateltavansa sanovat ja haluavat saada aikaan.

Käy ilmi, että sekä patriarkaatin purkamiseen pyrkivät että sen kunnianpalautusta tavoittelevat miesliikkeet työskentelevät pohjimmiltaan samojen yleisesti tunnettujen ongelmien parissa: miehille kasaantuu paitsi käsittelemätöntä henkistä pahoinvointia myös ruumiillisia terveysriskejä. Vaikka ongelmien laadusta ollaan samaa mieltä, ratkaisuehdotukset ja niihin liittyvä poliittinen virittyneisyys vaihtelevat.

Itsesuhteen työstämisestä on lyhyt matka itsekeskeisyyteen

Miestutkija Jeff Hearn esittää, että kaikissa liikkeissä, jotka edustavat miehiä, ajavat ”miesasiaa” ja omaksuvat toimintansa lähtökohdaksi miesten kokemuksen, on lähtökohtaisesti jotain epäilyttävää. Hearn ehdottaa, ettei miesten tulisi ottaa identiteettiään miehinä lainkaan vakavasti. Sen sijaan heidän tulisi suhtautua miesten itselleen ja toisilleen aiheuttamaan kärsimykseen sekä miesten yhteiskunnalliseen johtaja-asemaan äärimmäisen vakavasti. Vaikkei väitteeseen sen kaikessa jyrkkyydessä täysin yhtyisikään, sitä voi elokuvan nähtyään hyvin ymmärtää.

Linder tekee täysin oikean havainnon kehystäessään tunnekylmyyden, vaikeiden puheenaiheiden välttelyn ja hallitsemattoman aggression opituiksi käyttäytymispiirteiksi, joita on mahdollista tietoisen työskentelyn kautta muuttaa. Elokuvan kohtauksia toisiinsa yhdistävä punainen lanka on Linderin yksityinen identiteettityö. Elokuva kuvaa ohjaajansa hyveellisyyden tavoittelua: hän haluaa tietää, mitä ylipäätään tarkoittaa olla hyvä mies, jotta voi toimia, kuten hyvä mies toimii.

Tästä asetelmasta kumpuavat myös elokuvan ongelmat. Miesten huono elämänlaatu pelkistyy vääriin miehenä olemisen malleihin. Teoksessa henkilökohtainen on poliittista, mutta käsitys poliittisuudesta on kapea ja valikoiva.

Dokumentti maalaa kuvan totunnaista mieheyttä kritisoivan ja miehiä ylistävän mielipideleirin välisestä kulttuurisodasta, ja tuo kuva pitää koko teosta otteessaan.

Eniten tilaa suodaan sen tarkastelulle, millaisia vaikuttimia miesten identiteettityölle tarjotaan ja millaisia miehet haluavat olla. Esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalveluiden kyvystä tavoittaa pahoinvoivat miehet ei puhuta.

Dokumentti maalaa kuvan totunnaista mieheyttä kritisoivan ja miehiä ylistävän mielipideleirin välisestä kulttuurisodasta, ja tuo kuva pitää koko teosta otteessaan. Vaikka Linder rakentaa kompromissia ja näkee ilmiössä harmaan sävyjä, elokuva silti asemoi konservatiivi—liberaali-jakolinjan aikamme keskeiseksi konfliktiksi.

Miestutkija Sam de Boise toteaa, että miesten oma käsitys itsestään kivoina miehinä ei väistämättä vastaa niitä asenteita, toiveita ja käytösmalleja, joita he arkielämässään kantavat mukanaan. Samalla naisvihamieliset asenteet eivät vain kuulosta ikäviltä, vaan niillä on materiaalisia seurauksia. Miehistä huolestuneiden miesten ymmärtäminen heidän omista lähtökohdistaan ohjaa tarkastelemaan miesten suhdetta patriarkaattiin ensisijaisesti miesten korvien välissä tapahtuvana asiana. Vaikka dokumentissa haastatellaan myös erään miesaktivistin puolisoa, miesasialiikkeen yhteiskunnallisia seurauksia käsitellään vain pintapuolisesti.

Hyväntahtoinen puheenvuoro

Confessions of a Swedish Man osallistuu riitaisaan ja polarisoituneeseen julkiseen mieskeskusteluun. Elokuva edustaa miesnäkökulmaa omaksumatta kuitenkaan miesten puolta naisia vastaan. Hämmennys siitä, miten elää miehenä ja mitä opettaa pojalleen, on samastuttavaa ja vaikuttaa vilpittömältä.

Dokumentti alkaa hämmennyksestä ja myös jää hämmennyksen ja vaikutelmien tasolle. Elokuva yrittää samanaikaisesti olla kertomus erään ruotsalaisen miehen identiteettikriisistä ja miesten identiteettipolitiikasta ruotsalaisessa yhteiskunnassa. Aihepiirien yhdistäminen osoittautuu yllättävän vaikeaksi, ja niiden välinen vuoropuhelu jää ohueksi.

Elokuvan loppupuoliskolla Linder katsoo poikaansa ja toivoo hänelle parempaa elämää kuin hänellä itsellään on ollut. Vihjeitä siitä, mikä rooli miesten järjestäytymisellä voisi tässä projektissa olla, ei kuitenkaan anneta. Lopussa Linder kertoo isälleen rakastavansa häntä. Tämä tapahtuu miesleirillä, jonne isä ei olisi alkuunkaan halunnut lähteä. Hänen on vaikea ymmärtää poikansa kiinnostusta miesten väliseen vertaistukeen: keskustelut olisivat mielenkiintoisempia, jos niihin osallistuisi myös naisia.

FT Henri Hyvönen on tutkijatohtori Itä-Suomen yliopistossa yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunnassa. Hänen tutkimuksellisia mielenkiinnonkohteitaan ovat miesten harjoittama hoiva, miesten ruumiillisuus ja terveyskäyttäytyminen sekä miehiin ja mieheyteen kohdistuva biopoliittinen hallinta.

Confessions of a Swedish Man (Ohjaus: Hampus Linder 2025) esitetään DocPoint-festivaalilla 3.–8.2.2026. Tarkista esitysajat festivaalin näytösaikataulusta.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston suomenkieliset arviot löytyvät koostetusti tämän linkin takaa.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston englanninkieliset arviot löytyvät täältä.

Artikkelikuva: Confessions of a Swedish Man (2025) / Docpoint

Julkaisu DocPoint-arvio: Miehen identiteettityöstä identiteettipolitiikan ristivedossa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

No Mercy (2025). Ohjaus: Isa Willinger, Saksa, Itävalta

Eivätkö naisohjaajien elokuvat olekaan empaattisia, hienovaraisia ja ihmisläheisiä? Tämä on elokuvantekijä Isa Willinger dokumentin aihe. Kysymyksen on herättänyt haastattelu ukrainalaisen elokuvan pioneerin, kaanoneista pitkälti häivytetyn ohjaaja Kira Muratovan kanssa.

Muratova oli havainnut, että naisten ohjaamat elokuvat ovat keskimäärin paljon rankempia kuin miesten. Ne olivat usein väkivaltaisia, haastoivat katsojaa ja käsittelivät suorasukaisesti vaikeita aiheita.

Tässä haastatteluihin ja arkistomateriaaliin pohjautuvassa dokumentissa Willinger pohtii Muratovan teesiä nykypäivän merkittävimpien naisohjaajien kaartin avulla aina Céline Sciammasta (Nuoren naisen muotokuva, 2019) Valie Exportiin (The Practice of Love, 1985) ja Ana Lily Amirpourista (A Girl Walks Home Alone at Night, 2014) Alice Diopiin (Saint Omer, 2022). Mukana on myös ohjaaja Nina Menkes, jonka dokumentti Brainwashed: Sex-Camera-Power (2022) nähtiin Suomessakin elokuvateattereissa.

Menkesin elokuvasta kiinnostuneet saanevat paljon irti myös nyt DocPointissa nähtävästä Willingerin elokuvasta. Molemmissa valotetaan sitä, miten elokuvan tavat esittää eritoten miehiä ja naisia vaikuttavat yhteiskunnassa yleisesti jaettuihin käsityksiin sukupuolesta. Keskeisenä analyysin keinona dokumentissa toimii katseen (gaze) käsite.

Teoria miehisestä katseesta

Ajatus katseen merkityksestä pohjaa feministisen elokuvateorian klassikkoesseeseen, joka käsittelee niin kutsuttua miehistä katsetta (male gaze). Laura Mulveyn essee julkaistiin vuonna 1975. Miehinen katse on sittemmin vakiintunut käyttöön myös elokuvan ulkopuolisiin yhteyksiin. Myös Willingerin ja haastateltavien naisohjaajien ymmärrys elokuvantekemisestä rakentuu Mulveyn ja muiden feminististen elokuvateoreetikkojen rakentamalle pohjalle.

Mulvey argumentoi, että klassisen Hollywood-elokuvan muotokieli ja kerronnallinen logiikka perustuu sille, että mies on subjekti ja nainen objekti. Elokuvan maailman sisällä tämä tarkoittaa sitä, että mies näyttäytyy aktiivisena toimijana, ja nainen passiivisena toiminnan kohteena.

Juonen ja kuvakerronnan kautta elokuvan katsoja asetetaan seuraamaan elokuvan maailmaa miehen näkökulmasta. Mulveyn mukaan miehen aktiivinen rooli ja naisen toimijuuden puute elokuvassa ovatkin toisintoa patriarkaalisesta yhteiskunnasta.

Asetelma rakentuu Mulveyn mukaan juonen lisäksi elokuvan keinoin eli kameratekniikoiden, valaistuksen ja äänen avulla. Kamera esimerkiksi esineellistää naista kuvaamalla naisen ruumista yksityiskohtaisesti ja viipyillen, mikä korostaa naisruumiin katsottavuutta (to-be-looked-at-ness). Miestä sen sijaan ei kuvata näin. Hän on se, joka naista katsoo. Edellä mainittu Nina Menkesin dokumentti Sex-Camera-Power erittelee tätä elokuvan muotokieltä yksityiskohtaisesti.

Juonen ja kuvakerronnan kautta elokuvan katsoja asetetaan seuraamaan elokuvan maailmaa miehen näkökulmasta. Mulveyn mukaan miehen aktiivinen rooli ja naisen toimijuuden puute elokuvassa ovatkin toisintoa patriarkaalisesta yhteiskunnasta. Klassinen elokuvan kerronta siis hienovaraisesti viestii ja vahvistaa yhteiskunnallista järjestystä, jossa mies on toimija ja nainen miehelle kuuluva.

Naisinen katse vastaparina?

Kuten Willingerin dokumentissa esiintyvät ohjaajat toteavat, naisohjaajan sukupuolta korostetaan. Naiset ovat elokuvan historiassa olleet elokuvantekijöinä vähemmistössä, ja ovat sitä edelleen. Heidän tekemistään ei myöskään ole arvostettu, kuten esimerkiksi Muratovan häivyttäminen elokuvan kaanoneista osoittaa. Parhaana ohjaajana Oscar-juhlissa on tähänkin päivään mennessä palkittu vain kolme naista, Kathryn Bigelow, Chloé Zhao ja Jane Campion.

Naisten ohjaamien elokuvien mielletään usein olevan erityislaatuisia suhteessa miesten ohjaamiin elokuviin. Jo Mulvey esitti esseessään toiveen luoda elokuvan muotokieltä, joka voisi ilmentää naisista toimijuutta. Etenkin 1970- ja 1980-lukujen feministinen elokuva pyrki tähän erilaisin kokeilevin menetelmin. Käsite naisinen katse (female gaze) kuitenkin alkoi vakiintua vasta 2000-luvulla naisohjaajien määrän kasvaessa ja etenkin vuonna 2017 viraaliksi levinneen, elokuva-alan sukupuolittunutta syrjintää ja häirintää esille tuoneen MeToo-kampanjan jälkeen.

Dokumentissa nähdään pätkä Joey Solowayn ohjaamasta I Love Dick-sarjasta (2016–17), jossa machomies ja taitelija Dick (Kevin Bacon) toteaa, että naisten ohjaukset ovat harvoin hyviä, sillä heidän täytyy työskennellä yhteiskunnallisen alisteisen asemansa läpi. Tämä Dickin mukaan tekee elokuvista huonompia.

Willingerin haastattelemat ohjaajat tunnistavat Dickin kuvaaman asetelman. Omakohtaiset kokemukset sukupuolittuneesta syrjinnästä, häirinnästä ja väkivallasta värittävät ajattelua, kokemusta sekä elokuvien aiheita ja muotokieltä. Naisena oleminen ja eläminen ovat ohjaajuuteen vaikuttavia tekijöitä, mutta toisin kuin Dick ajattelee, vaikutus elokuvan laadulle ei ole negatiivinen vaan uutta luova.

Naisena oleminen ja eläminen ovat ohjaajuuteen vaikuttavia tekijöitä, joiden vaikutus elokuvan laadulle ei ole negatiivinen vaan uutta luova.

Dokumentissa haastatelluista elokuvantekijöistä Valie Export on kokeellisen elokuvan pioneeri, joka kehitti ymmärrystä elokuvasta kosketuksen, ei yksinomaa katseen välineenä. Dokumentissa nähdään pätkä Exportin performanssitaide-esityksestä TAP and TOUCH Cinema (1968), jossa hän on kiinnittänyt rintakehänsä päälle elokuvasalia esittävän pahvilaatikon. Laatikkoa peittävät verhot, joiden läpi ”katsoja” voi tunnustella ohjaajan rintoja. Tämä murtaa käsitystä miehisen katseen tuottamasta etäisyydestä, katsojuuteen liittyvästä tirkistelystä ja esineellistämisestä. Tempaus kohahdutti, sillä se koettiin pornografisena.

Katseen teoriaa käsittelee myös Céline Sciamma ohjauksessaan Nuoren naisen muotokuva. Dokumentissa nähtävässä kohtauksessa muotokuvamaalauksen mallina istuva Héloïse (Adèle Haenel) ohjeistaa maalaaja Mariannea (Noémie Merlant) tulemaan viereensä ja katsomaan maalaustilannetta hänen asemastaan.

Héloïse selittää, että hän ei ole vain katsottavana, vaan tarkkailee myös itse muotokuvamaalaajaa. Kamera esittää naiset ensin omissa kuva-aloissaan, kuva-vastakuva-asetelmassa, joka mielletään keskeiseksi keinoksi esineellistää katseen kohdetta. Seuraavaksi naiset on rajattu kuva-alaan yhdessä, vierekkäin, kaksi subjektia katsomassa yhteistä objektia.

Tässä Sciamma kuvaajineen leikittelee kameran rajauksien kautta objekti-subjekti-asetelmilla. Sekä kerronnalliset että kameran rajauksen keinot monimutkaistavat ajatusta katsottavan passiivisuudesta sekä katsojan ja katsottavan roolien jäykkyydestä.  

(Nais)ohjaajat ja feminismi

Willingerin elokuva antaa runsaasti esimerkkejä tavoista, joilla niin historialliset kuin nykypäivänkin naisohjaajat käsittelevät elokuvan miehistä historiaa ja muotokieltä omissa ohjauksissaan. Monelle tekijälle nais-etuliite on hankala. Kaikki kuitenkin tunnistavat sen feministisen merkityksen.

Ohjaajien ja Willingerin itsensä puheissa toistuu ajatus siitä, että ohjaajan oma yksilökokemus vaikuttaa hänen tekemiseensä. Yksilökokemukseen vuorostaan vaikuttavat sukupuolta tuottavat ja toistavat yhteiskunnan ja elokuva-alan rakenteet.

Willinger päätyy olemaan samaa mieltä innoittajansa Kira Muratovan kanssa siitä, että naisten ohjaamat elokuvat ovat usein rankkoja kokemuksia. Tämä on raikas näkökulma naisten tekijyyteen. Kuten dokumentissa kuultavat ohjaajat itse kuvaavat, tekijän sukupuolella on merkitystä. Naisten tekemät elokuvat eivät kuitenkaan ole yhtenäisiä. Niitä nivoo yhteen feministinen eetos, joka tunnistaa elokuvantekemisen miehisen historian.

FM Saara Tuusa on sukupuolentutkimuksen ja mediatutkimuksen väitöskirjatutkija Turun yliopistossa, joka on tutkinut naisisen katseen käsitettä elokuvan kentällä.

No Mercy (Ohjaus: Isa Willinger, 2025) esitetään DocPoint-festivaalilla 3.–8.2.2026. Tarkista esitysajat festivaalin näytöaikataulusta.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston suomenkieliset arviot löytyvät koostetusti tämän linkin takaa.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston englanninkieliset arviot löytyvät täältä.

Artikkelikuva: No Mercy (2025) / Docpoint

Julkaisu DocPoint-arvio: No Mercy ja elokuvan rankka naisinen katse ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Antidote (2024). Ohjaus: James Jones, Iso-Britannia

James Jonesin ohjaama Antidote on silmiä avaava ja ajankohtainen dokumenttielokuva, jossa seurataan Venäjän presidentti Vladimir Putinin hallintoa kritisoivien ja vastustavien tutkivien journalistien sekä oppositiopoliitikkojen vaarallista arkea. Elokuvan nimi tarkoittaa suomeksi vasta-ainetta tai vastamyrkkyä. Nimellä viitataan tutkivan journalismin ja oppositiopolitiikan rooliin Venäjällä: vasta-aineen tapaan ne käyvät myrkyn kimppuun ja eliminoivat sen.

Venäjän tapauksessa myrkky on Kremlin sortopolitiikka ja maan läpeensä korruptoitunut poliittinen järjestelmä, jolle tutkiva journalismi ja kriittinen kansalaisaktivismi toimivat tehokkaana vasta-aineena.

Päähenkilöinä Kremlin vastustajat

Elokuvassa tarkastellaan kolmea henkilöä, joiden elämät kietoutuvat yhteen Putinin hallinnon sortopolitiikan ja vallankäytön kautta. Pääosissa ovat tutkiva journalisti Christo Grozev, nimettömänä pysyvä Venäjältä paennut kemisti, ja oppositiopoliitikko Vladimir Kara-Murza.

Grozev on tullut tunnetuksi tutkivan journalismin verkosto Bellingcatin toimittajana. Verkosto käyttää luovasti sekä avoimen lähteen tietoja että epätavanomaisia tiedustelukeinoja. Bellingcat on esimerkiksi käyttänyt Venäjän korruptiota hyväkseen ostamalla tietoja henkilöistä, joiden on epäilty toimivan maan turvallisuusviranomaisten palveluksessa.

Elokuvassa tarkastellaan kolmea henkilöä, joiden elämät kietoutuvat yhteen Putinin hallinnon sortopolitiikan ja vallankäytön kautta.

Ääneen pääsee myös nimettömänä pysyvä venäläinen kemisti, joka työskenteli Venäjän valtiollisessa tutkimuslaitoksessa myrkkyjen parissa. Omien sanojensa mukaan hän ajatteli tekevänsä työtä terrorismin torjunnan parissa. Hän kuitenkin havahtui todellisuuteen huomattuaan laitoksessa kehitettyjä myrkkyjä käytettävän Kremlin politiikkaa arvostelevien hiljentämiseen. Tämän jälkeen kemisti alkoi suunnitella pakoa Venäjältä ja onnistui siinä Grozevin avustuksella.

Vladimir Kara-Murza on venäläinen oppositiopoliitikko, jonka Venäjän turvallisuusviranomaiset ovat yrittäneet myrkyttää kahdesti. Vuonna 2023 hänet tuomittiin 25 vuodeksi vankeuteen maanpetoksesta, väärän tiedon levittämisestä ja Venäjän asevoimien halventamisesta. Kara-Murza vapautettiin vuonna 2024 suuressa länsimaiden ja Venäjän välisessä vankienvaihdossa. Dokumentissa seurataan oikeusprosessia.

Tositapahtumia dokumentoiva poliittinen trilleri

Jones rakentaa dokumentin kuin jännityselokuvan. Elokuva alkaa kohtauksella, jossa Grozev istuu yksin keskellä hämärää ja tyhjää huonetta tuolilla kuin kuulusteltavana oleva vanki. Grozevilta kysytään olisiko hän pystynyt kuvittelemaan työnsä johtavan vakavasti otettaviin uhkauksiin ja todelliseen kuolemanvaaraan. Dokumentissa pääsevät ääneen myös Grozevin perheenjäsenet, kuten hänen poikansa ja tyttärensä. Kara-Murzan vaimo Evgenia Kara-Murza valottaa miehensä vangitsemisen ja häneen kohdistuneen ajojahdin taustoja.

Antidote on visuaaliselta ilmeeltään harkitun elokuvallinen. Alkukohtauksesta lähtien katsoja vedetään keskelle uhkaa, joka kasvaa kohtaus kohtaukselta. Jännitteisyys ja tiivis rytmi tekevät dokumentista lähes fiktiivisen tuntuisen trillerin. Sarjakuvatyyliin tehdyt kuvaukset venäläisen kemistin tarinasta istuvat hyvin elokuvan tyyliin.

Kolmiosainen rakenne vaatii katsojalta keskittymistä, mutta tuo samalla esiin Venäjän autoritäärisen järjestelmän laajat vaikutukset: sen vaino ei kohdistu vain yksilöön, vaan myös perheisiin ja laajempiin yhteisöihin.

Syvälle ulottuva vaino

Grozev on tutkinut vuosia Putinin Venäjän sortoa ja korruptiota. Hän on tutkinut muun muassa Malaysia Airlinesin lento 17 alas ampumista Itä-Ukrainassa, Sergei ja Julia Skripalin myrkytystä Salisburyssä ja Aleksei Navalnyin 2020 myrkytystä. Vaikka kaikki tapaukset linkittyivät Venäjään, Grozevin mukaan vasta Navalnyin tapaukseen liittyvät paljastukset sekoittivat hänet suoraan maan sisäpolitiikkaan, minkä seurauksena hän sai Kremlin peräänsä.

Antidotessa kuvataan koruttomasti keinoja, joita Venäjä käyttää vastustajiensa hiljentämiseen ja eliminoimiseen. Esimerkiksi Venäjän palkkaamat bulgarialaiset vakoojat seurasivat Grozevin kanssa yhteistyötä tehneen Roman Dobrokhotovin liikkeitä ympäri Eurooppaa. Dobrokhotov on Venäjän oppositioon linkittyvän verkkojulkaisu The Insiderin päätoimittaja. Hän uskoi vakoojien tarkoituksena olleen murhata hänet tilaisuuden tullen.

Dokumentissa kuvataan kuinka Grozev ei saa yllättäen enää yhteyttä isäänsä moneen päivään. Vaikka Venäjä ei välttämättä ole tämän takana, Grozev ei voi olla epäilemättä tapauksen johtuvan hänen työstään tutkivana toimittajana. Grozev saa työnsä takia uhkailuviestejä eikä hän enää uskalla palata kotiinsa Wieniin, vaan joutuu elämään turvallisuussyistä New Yorkissa erossa perheestään.

Hän kuvailee Venäjän toimivan siten, että se vie hiljalleen vastustajiltaan edellytykset elää normaalia elämää. Pahinta Venäjän vainossa ei ole kuoleman pelko, vaan jatkuva huoli omien tekemistensä vaikutuksesta läheisten ihmisten elämään.

Antidote on visuaaliselta ilmeeltään harkitun elokuvallinen. Alkukohtauksesta lähtien katsoja vedetään keskelle uhkaa, joka kasvaa kohtaus kohtaukselta. Jännitteisyys ja tiivis rytmi tekevät dokumentista lähes fiktiivisen tuntuisen trillerin.

Venäjää seuraavan tutkijan näkökulmasta ainoastaan yhden dokumentissa haastatellun toimittajan kommentti särähti korvaan: Puhuttaessa Venäjän sisäisestä tilanteesta Der Spiegelin toimittaja Fidelius Schmid toteaa maan olevan ”Soviet Union reloaded” eli Venäjän palanneen neuvostoaikoja muistuttavaan järjestelmään. Schmidin mukaan Venäjä teeskentelee yhä vähemmän olevansa demokratia ja hänen mielestään toisinajattelijoiden vaino on samalla tasolla kuin neuvostoaikana.

Vaikka poliittinen vaino on epäilemättä kasvanut Venäjällä viime vuosina, sen poliittinen järjestelmä eroaa monin tavoin Neuvostoliitosta. Ihmisoikeusjärjestö OVD-Infon mukaan poliittisia vankeja oli Venäjällä tammikuussa noin 1700–1800, joka on huomattavasti vähemmän kuin Mihail Gorbatšovin ajan Neuvostoliitossa, puhumattakaan Josif Stalinin ajasta.

Ote kansalaisyhteiskunnasta on toki tiukentunut helmikuun 2022 jälkeen Venäjällä merkittävästi, mutta Putinin hallinto nojaa ensisijaisesti suostutteluun sekä propagandaan suoran väkivallan ja massateloitusten sijaan. Kremlin lähestymistapaa protestimielialojen tukahduttamiseksi on kutsuttu osuvasti kepin ja porkkanan sijaan porkkanoilla lyömiseksi.  Olisikin mielenkiintoista tietää myös matalamman profiilin oppositioaktivistien kohtaamista vaaroista Venäjällä, mutta tämä on jo toisen dokumenttielokuvan aihe.

Tärkeä elokuva Kremlin vainosta ja toimittajien rohkeudesta

Antidote on tärkeä ja vaikuttava dokumentti. Se on kuvaus Venäjän parissa työskentelevien tutkivien toimittajien kohtaamista vaaroista, mutta samalla myös inhimillinen kertomus ja muistutus tutkivan journalismin tärkeydestä.

Vaikka elokuvan rakenne rönsyilee ajoittain, sen pääsanoman tärkeys on kiistaton. Se tekee näkyväksi järjestelmän, jonka toimet Putinin hallinto haluaisi pitää visusti piilossa. Elokuva ansaitsee tulla nähdyksi ei ainoastaan poliittisen merkityksensä vuoksi, vaan myös siksi, että se osoittaa rohkeuden merkityksen, kun panoksena on oma henki.

VTM Eemil Mitikka työskentelee tutkijana Maanpuolustuskorkeakoulun Venäjä-ryhmässä. Hänen väitöskirjatutkimuksensa käsittelee poliittista osallistumista ja autoritarismia Venäjällä.

Antidote (Ohjaus: James Jones, 2024), esitetään DocPoint-festivaalilla 3.–8.2.2026. Tarkista esitysajat festivaalin näytösaikataulusta.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston suomenkieliset arviot löytyvät koostetusti tämän linkin takaa.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston englanninkieliset arviot löytyvät täältä.

Artikkelin kuvituskuva on dokumentistä Antidote (2025) / DocPoint

Julkaisu DocPoint-arvio: Antidote osoittaa rohkeuden merkityksen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

John Stuart Mill, Sosialismin hyödyt ja haitat. Vastapaino, Tampere 2025.

John Stuart Mill kuuluu 1800-luvun jälkipuoliskon brittiläisen filosofiperinteen kirkkaimpiin nimiin. Sosialismin hyödyt ja haitat -teos jäi aikoinaan keskeneräiseksi, mutta tämä ei vähennä sen merkitystä Millin ajattelua kiinnostavasti uudelleen jäsentävänä ja laajentavana työnä.

Erityisen arvokasta on teoksen suomentaminen. Filosofian klassikoiden suomentaminen on nykyisin harvinaista, ja käännöstyö kasvattaa teoksen saavutettavuutta ja kotimaista lukijakuntaa. Tampereen yliopiston yliopistonlehtorin Mikko Lahtisen erinomaisesti toimittaman teoksen ovat suomentaneet Santeri Anttila, Valtteri Hakala, Aake Korhonen, Patrik Laakkonen ja Mikko Lahtinen itse.

Millin aikakauden äärimmäisen koukeroisen ilmaisun tietäen, suomentajien kädenjälki on kunnioitettavan tarkkaa. Teoksen lopussa on myös Lahtisen vertaisarvioitu artikkeli aiheesta John Stuart Mill ja sosialismin haaste.

Millin teemat ovat edelleen ajankohtaisia

Liberalismi ei ole ollut koskaan helppo aate määritellä. Poliittisena aatteena liberalismi on nykyisellään kohdannut eräänlaisen inflaation: varsin monet poliitikot niin oikealta ja vasemmalta kuin keskeltäkin julistautuvat mielellään enemmän tai vähemmän liberaaleiksi arvopohjaltaan ja ajattelultaan.

Nykylukijan kannalta John Stuart Millin teoksessaan esiin nostamat teemat, kuten elämässä menestyminen, yksilön ja työntekijän asema yhteiskunnassa sekä talouden omistussuhteet, eivät ole menettäneet merkitystään. Myös politiikassa monet kysymykset palautuvat edelleen markkinoiden ja valtion roolin väliseen jännitteeseen.

Usein debatin keskiössä ovat esimerkiksi sääntelyyn liittyvät kiistat. Millin ja muiden liberalistien pohtima onnellisuuden eetos, menestyksen problematiikka sekä oikeudenmukaisen talousjärjestelmän rakentaminen ovat niin ikään ajankohtaisia teemoja.

Millin ja muiden liberalistien pohtima onnellisuuden eetos, menestyksen problematiikka sekä oikeudenmukaisen talousjärjestelmän rakentaminen ovat niin ikään ajankohtaisia teemoja.

Itselleni oli aivan uutta, kuinka myötäsukaisesti Mill suhtautui ranskalaisten sosialistien Charles Fourierin, Louis Blancin, Victor Considerantin ja Henri de Saint-Simonin ajatuksiin. John Stuart Mill kuului aikoinaan myös varhaisimpiin feministeihin, ja hänen huomionsa äänioikeuden laajentamisesta myös naisille ja työväestölle olivat aikaansa edellä olevia aloitteita.

Lähtökohtaisesti olisin kuvitellut Millin löytävän yhteisiä ajatuksia Benjamin Constantin ja François Guizot’n ajattelumaailmoista. Kuten tunnettua, 1800-luvun ranskalaiset liberalistit, ja myöhemmin esimerkiksi Raymond Aron toisen maailmansodan jälkeen, arvostivat paljon brittiläistä parlamentarismia ja poliittista kulttuuria.

Erityisesti ranskalaiset liberaalit arvostivat Britannian sanan- ja ilmaisunvapautta. Nämä politiikan ja demokratian perusarvot olivat Ranskassa 1800-luvun aikana toistuvasti uhattuina ja johtivat lopulta vallankumouksiin.

Tuotannollisten osuuskuntien utopia

Mikko Lahtisen artikkelissaan esiin nostama Millin teoreettinen vaihtoehto tuotannollisista osuuskunnista yhteiskunnan moottorina on nykyihmisen silmin utopistinen ajatus. Samaan aikaan Millin filosofiassa keskeisiä teemoja olivat vapaa kilpailu, yksilön vapaudet ja vähemmistöjen oikeudet.

Mikko Lahtisen mukaan sosialististen näkemysten omaksuminen oli Millin ajattelussa kuitenkin sovitettavissa yhteen liberalismin eetoksen kanssa. Millin hahmottelemassa teoriassa sosialistinen yhteiskunta olisi oman edun tavoitteluun perustuvaa kapitalistista yhteiskuntaa älyllisesti ja moraalisesti kehittyneempi ihmisyhteisö. Toiminnan ytimessä olisi tuotannollisiin osuuskuntiin ryhmittynyt väestö.

Osuuskunnat pystyisivät avoimen kilpailun hengessä tuottamaan kaikille jäsenilleen riittävät mutta kohtuulliset hyvän elämän edellytykset. Yksi keskeisimmistä elementeistä tässä olisi tuotantovälineiden yhteisomistajuus: luokkasuhdetta työläisen ja omistajan välillä ei tällöin enää olisi.

Huomionarvoista on myös se, että Mill piti sosialistien kapitalismin kritiikkiä yksioikoisena. Filosofi kyseenalaisti sosialismin toteuttamisen mahdollisuudet uransa loppuun asti.

Historiallinen todistusaineisto sosialistisista kokeiluista viimeisen sadan vuoden ajalta ei tosin tue tätä Millin hahmotelmaa: sosialistisissa järjestelmissä mikään mainituista elementeistä ei koskaan realisoitunut ihmisten arkeen. Lopulta Mill suhtautui itsekin skeptisesti sosialismiin ja sen mahdollisuuksiin haastaa kapitalistinen järjestelmä.

Lahtisen mukaan Millin tavoitteena saattoi olla teosta tehdessään tarjota teoreettisesti punnittuja lähtökohtia yhteiskunnan perusteisiin ja ongelmiin menevälle, mutta sovittelevalle ja rakentavalle keskustelulle. Huomionarvoista on myös se, että Mill piti sosialistien kapitalismin kritiikkiä yksioikoisena. Filosofi kyseenalaisti sosialismin toteuttamisen mahdollisuudet uransa loppuun asti.

John Stuart Mill tuomitsi myös työväenluokan vallankumousta peräävät sosialistiset opit vaarallisina ja piti niitä kaiken kaikkiaan vastuuttomina. Kuitenkin edistyksellisenä ajattelijana Mill ymmärsi aikakauden ongelmat ja näki työväenluokan tavoitteet yhteiskuntaa korjaavassa kontekstissa. Vuosikymmeniä myöhemmin moniin aikakauden yhteiskunnallisiin vitsauksiin saatiin korjauksia esimerkiksi hyvinvointivaltiomallin palveluiden muodossa.

Mill ja utopiasosialistien perintö

1800-luvun ranskalaisissa ja brittiläisissä utopistisosialistisissa suuntauksissa ja erityisesti Fourier’n koulukunnassa pyrittiin torjumaan kurjuutta ja riistoa. Fourier’n koulukunnalla tarkoitetaan Charles Fourier’n ajattelun jatkajia, jotka kritisoivat teollistuvan kapitalismin kurjuutta ja etsivät vaihtoehtoja yhteistoiminnan ja yhteisöllisten tuotantomuotojen varaan.

Heidän mielestään silloisen yhteiskuntajärjestelmän ominaisuutena oli rikkauksien keskittyminen suhteellisen harvojen ja hyvin rikkaiden ihmisten tai yhtiöiden käsiin. Ongelmaa syvensi se, miten muut yhteiskunnalliset toimijat tulivat usein jopa täysin riippuvaisiksi heistä. Mill ei ollut heidän edustajansa, mutta suhtautui heidän kritiikkiinsä vakavasti.

1800-luvun ranskalaisissa ja brittiläisissä utopistisosialistisissa suuntauksissa ja erityisesti Fourier’n koulukunnassa pyrittiin torjumaan kurjuutta ja riistoa.

Mill tutustui jo varhaisnuoruudessaan ranskalaisen sosialismin keskeisiin suuntauksiin ensimmäisellä Ranskan-matkallaan vuosina 1820–21. Matkan aikana hän perehtyi erityisesti Henri de Saint-Simonin ajatteluun sekä tapasi Charles Fourier’n seuraajia, joiden kautta hän sai varhaisen käsityksen ranskalaisen sosialismin tavoittelemista yhteiskunnallisista uudistuksista.

Mill tutustui Saint-Simonin seuraajista myös positivismin perustajaan August Comteen. Hänen kanssaan Mill kävi sittemmin kirjeenvaihtoa. Samoin myöhemmin Mill tutustui syvemmin ja laajemmin näiden kaikkien teoksiin, kuten maanmiehensä Robert Oweninkin kirjoituksiin.

Suomennoksessa on käytetty Millin siteeraamia, englanniksi käännettyjä katkelmia Fourierin 1800-luvun alussa julkaistusta teoksesta Théorie des Quatre Mouvements et des destinées générales. 

Alustatalous ja nykyajan uusproletariaatti

Millin viittaaman Victor Considerantin toteamus, ”niin kauan kuin ei keksitä mitään houkuttelevaa työntekemisen tapaa, totuus on, että on oltava paljon köyhiä, jotta muutamat olisivat rikkaita”, tuntuu alustatalouden ja riskiyhteiskunnan aikana valitettavan usein ajankohtaiselta.

Jos edellä mainittujen fourieristien ajatukset käännetään nykyhetkeen, niistä löytyy kiinnostava yhteys. Erityisesti digitalisaation mukanaan tuoma työn murros alustatalouden muodossa on johtanut paikoin jopa uuden, riistetyn työväenluokan syntymiseen. Ruokalähettipalvelut edustavat monessa mielessä 1800-luvulta peräisin olevaa logiikkaa, jossa alemman koulutus- ja osaamistason työllä yritetään ylläpitää ihmiselon kulissia.

Tämän päälle on syntynyt uusia lieveilmiöitä, kuten sosiaaliturvan väärinkäytöksiä sekä harmaata taloutta. Tässä kontekstissa markkinamekanismi ei tuota moraalisesti eikä sosiaalisesti kestävää lopputulosta. Samaan aikaan alustatalouden parissa toimivat yritykset ja niiden omistajat sekä johto ovat käärineet merkittäviä voittoja.

Jos edellä mainittujen fourieristien ajatukset käännetään nykyhetkeen, niistä löytyy kiinnostava yhteys. Erityisesti digitalisaation mukanaan tuoma työn murros alustatalouden muodossa on johtanut paikoin jopa uuden, riistetyn työväenluokan syntymiseen.

Fourier itse nimitti riippuvaisuussuhdetta rikkaista omistajista teolliseksi feodalismiksi (la féodalité industrielle). Yhtymäkohta menneisyyteen on nykyisen elintason merkittävästä noususta huolimatta kiinnostava, ja se on edelleen olemassa.

Amerikkalaisten megayhtiöiden valta-aseman ja varallisuuden kasvaessa ennennäkemättömiin mittoihin on aiheellista kysyä: voidaanko enää täysin vapaasta kilpailusta käytännössä puhua? Amerikkalaiset menestysyhtiöt pystyvät ostamaan parhaat työntekijät, asiantuntijat ja juristit, joiden avulla valta-asema ja myös poliittinen vaikutusvalta varmistetaan.

Juuri tällaiset rakenteelliset riippuvuudet, jotka muistuttavat Fourier’n kuvaamaa “teollista feodalismia” näkyvät myös arkipäiväisemmissä mutta yhteiskunnallisesti merkittävissä esimerkeissä. Aivan viime aikoina on uutisoitu esimerkiksi siitä, miten Suomen julkinen hallinto on riippuvainen Microsoftin tuotteista, kuten koko Eurooppa laajemminkin.

Teoksen ulkopuolelta on aiheellista kysyä: miten näin on päässyt käymään? Lisäksi miksi Eurooppa ja eurooppalaiset yritykset eivät ole koskaan kyenneet haastamaan amerikkalaisia jättiyrityksiä omilla tuotteillaan ja palveluillaan?

Sosialismin hyödyt ja haitat luovat dialogin nykyhetken ja teollisen ajan maailman välille

John Stuart Millin Sosialismin hyödyt ja haitat ja Mikko Lahtisen kirjan lopuksi kirjoittama vertaisarvioitu artikkeli muodostavat kiinnostavan kokonaisuuden. Teoksessa kohtaavat teollisen ajan yhteiskunnalliset epäkohdat, ilmiöt ja utopiat sekä nykyajan ongelmat, joita Mill pohti myöhäisen valistuksen hengessä.

Lahtisen kirjan lopussa esiin nostamat Millin kristallinkirkkaat ajatukset muistuttavat kaikkia yhteiskunnallisia vaikuttajia älyllisen keskustelun viisauden lähtökohdista. Vapaa keskustelu, vastakkaisten näkemysten sovittelu ja erilaisten mielipiteiden kirjon seurauksena syntyvä pyrkiminen totuuteen eivät vanhene koskaan.

Toisinajattelijoiden vaientaminen on vaarallista, ja se voi kääntää vapaan yhteiskunnan kohti totalitarismia. John Stuart Millin jopa idealistiselta kuulostava ajatus oppia myös vastustajilta luo jatkossakin puitteet sille, kuinka voimme pyrkiä kohti totuutta.

Sosialismin hyödyt ja haitat sopii kaikille, joita kiinnostaa aatehistoria, politiikka, liberalismi tai sosialismin ja liberalismin jännitteinen rajapinta.

YTT Pekka Väisänen on vapaa toimittaja

Artikkelin kuvituskuva: Jonas Jacobsson / Unsplash

Julkaisu Kirja-arvio: John Stuart Mill ja sosialismin haaste ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Theodor W. Adorno: Kymmenen puheenvuoroa yhteiskunnasta (1949–1963), suomentanut Taneli Viitahuhta (2025) Tutkijaliitto, 288 s.

Toisen maailmansodan jälkeisessä Saksassa henkisistä uudistumispyrkimyksistä ei ollut pulaa. Valtaosan huomiosta veivät natsiajan Saksassa viettäneet ”sisäiset emigrantit” todellisten maanpakolaisten päästessä ääneen eritysesti Die Wandlung -lehdessä. Lehti ilmestyi miehityshallinnon aikana 1945–49 ja tutustutti saksalaiset ajattelijoihin, joiden teokset oli kielletty Hitlerin Saksassa tai jotka oli ajettu maanpakoon poliittisten mielipiteidensä tai juutalaisten sukujuuriensa takia.

Filosofi Theodor W. Adorno (1903–69) olisi hyvin voinut kuulua näihin kirjoittajiin. Adornon panos Saksan uudistamiseen alkoi kuitenkin vasta vuonna 1949 tämän palattua synnyinmaahansa 15 vuoden maanpakolaisuuden jälkeen. Kymmenen puheenvuoroa yhteiskunnasta on kokoelma Adornon esitelmiä Länsi-Saksassa vuosilta 1949–63. Vuonna 2019 ilmestyneestä saksankielisestä alkuteoksesta on mukaan valikoitu yhteiskunnallisia kysymyksiä, erityisesti kasvatusta ja autoritaarisuutta, käsittelevät puheenvuorot.

Adorno tunnetaan erityisesti Valistuksen dialektiikan (1947) ja Minima Moralian (1951) kaltaisista filosofisista teoksista, joissa hän kritisoi modernia länsimaista yhteiskuntaa monimutkaisella ja -tulkintaisella tavalla. Mutta oliko Adorno sittenkään niin vaikeaselkoinen ja elitistinen yhteiskuntakriitikko kuin tavataan ajatella? Kymmenen puheenvuoroa yhteiskunnasta ilmentää konkreettista valistustyötä mitä erilaisimmille yleisöille. Se antaa aihetta vallitsevan mielikuvan kyseenalaistamiseen.

Adorno-renessanssi

Kokoelma on merkittävä useasta syystä. Alkuteokseen kuuluva, mutta itsenäisenä julkaisuna jo ennakkoon ilmestynyt ja aiemmin suomennettu Näkökulmia uuteen oikeistoradikalismiin (1967) toi Adornon nimen saksalaisten huulille ensi kertaa vuosikymmeniin.

Se auttoi heitä ymmärtämään muukalaisvihamielisen Vaihtoehto Saksalle -puolueen nousua ja kysymään, oliko kuuluisa menneisyydenhallinta (Vergangenheitsbewältigung) sittenkään onnistunut rokottamaan maata äärioikeistolaisuutta vastaan. Esitelmä teki Adornon niin sanotusta ”kriittisestä teoriasta” tunnetun myös Greta Thunbergin sukupolven keskuudessa niin Saksassa kuin kansainvälisesti.

Autoritaarisen oikeistopopulismin voimistuessa on ollut nähtävissä uutta akateemista kiinnostusta Adornoon. Hänelle omistettujen tutkimusten virta käy vuolaampana kuin aikoihin.

Autoritaarisen oikeistopopulismin voimistuessa on ollut nähtävissä uutta akateemista kiinnostusta Adornoon. Hänelle omistettujen tutkimusten virta käy vuolaampana kuin aikoihin, ja vastikään aloitti toimintansa Journal of Adorno Studies. Innostusta on voinut havaita myös Suomessa, mistä osoituksena useat uudet Adorno-suomennokset.

Jotain Adornon paluusta parrasvaloihin kertoo se, että jopa Al Gore, entinen Yhdysvaltain varapresidentti, viittasi viime keväänä Adornon tutkimuksiin kritisoidessaan Donald Trumpin hallinnon fasistisia piirteitä. Gore kehui Adornon sodanjälkeistä pyrkimystä suorittaa juuri luhistuneelle natsi-Saksalle ”moraalinen ruumiinavaus”. Gorea seuraten käsillä olevaa kokoelmaa voisi luonnehtia Adornon yritykseksi tehdä nuorelle Länsi-Saksalle moraalinen terveystarkastus.

Saksalainen Kultur

Kymmenen puheenvuoroa yhteiskunnasta osuu yksiin Konrad Adenauerin, Länsi-Saksan ensimmäisen liittokanslerin valtakauden kanssa (1949–63). Näitä vuosia pidetään taloudellisen nousukauden ja henkisen pysähtyneisyyden aikana. Toki tällöinkin oltiin tietoisia siitä sivistyksellisestä tyhjiöstä, jonka Hitlerin barbaria kirjarovioineen oli kovertanut maan hengenelämään. Ajalle tyypillisiä muutosehdotuksia olivat vetoomukset paluusta saksalaisen humanismin kultakauteen (1770–1830) ja sen sivistysihanteisiin.

Adorno oli hyvin tietoinen sodanjälkeisen Saksan henkisestä kriisistä, jota hänen mukaansa entisestään pahensi perinteitä ylenkatsova ja epämääräisen ajanmukaisuuden nimeen vannova modernisaatiovimma. Adorno kuitenkin vieroksui nostalgisia humanismijulistuksia. Niistä oli vähän apua niin natsimenneisyyden ymmärtämisessä kuin uusnatsismin hillitsemisessä, jonka tarvetta vuosien 1959–60 ”hakaristiepidemia” alleviivasi.

Adorno oli hyvin tietoinen sodanjälkeisen Saksan henkisestä kriisistä, jota hänen mukaansa entisestään pahensi perinteitä ylenkatsova ja epämääräisen ajanmukaisuuden nimeen vannova modernisaatiovimma.

Vielä pahempaa, holokausti oli kyseenalaistanut itse humboldtilaisen kasvatusihanteen, ajatuksen, että korkeakulttuurin kultivoima yksilö olisi immuuni kaikenlaiselle barbarialle. Jos natsipyövelin oli mahdollista aidosti ”ymmärtää Brucknerin sinfonioita”, ei ollut takeita siitä, että Wilhelm von Humboldtin nimeen yhdistetty Bildung sinällään toimisi pidäkkeenä natsien hirmutekojen kaltaisille toimille.

Kaikesta huolimatta Adornokin pyrki tradition jatkamiseen. Häntä eivät inspiroineet niinkään vanhat ideaalit kuin niissä piilevät kriittiset mahdollisuudet. Näihin kuului esimerkiksi ajatus monitieteellisestä kasvatuksesta (studia generale), joka parhaimmallaan tarjosi ihmisille kokonaiskuvan kapea-alaistuneiden tieteiden pirstomassa maailmassa.

Toinen käyttämätön potentiaali löytyi Johann Wolfgang von Goethen ja Georg Wilhelm Friedrich Hegelin teoksista. Niiden mukaan täysipainoinen ihminen ei vastoin humboldtilaista uskomusta kasvanut niinkään ylevien hengentuotteiden kuin aitojen ihmiskontaktien ympäröimänä.

Yhdysvaltalainen culture

Tästä oli paremmin perillä yhdysvaltalainen culture, jonka luonnetta Adorno erittelee paikoin yhtä hienovaraisesti kuin poliittisen ajattelun klassikko Alexis de Tocqueville teoksessa Demokratia Amerikassa (1835). Kokoelma sisältääkin Adornon myötämielisimpiä mietintöjä USA:sta, johon hän tunnetusti suhtautui melkoisen ristiriitaisesti.

Adornon mukaan culturen ihannoima kyky sopeutua ja pärjätä vallitsevissa olosuhteissa kannusti vääränlaiseen joustavuuteen, joka pahimmillaan altisti jopa alistumiseen autoritaariselle politiikalle. Saksalainen Kultur taas ruokki sokeista pisteistään huolimatta tervettä itsepäisyyttä asettumalla, ainakin ajatuksen tasolla, tällaista mukautumista vastaan.

Adornon mukaan culturen ihannoima kyky sopeutua ja pärjätä vallitsevissa olosuhteissa kannusti vääränlaiseen joustavuuteen, joka pahimmillaan altisti jopa alistumiseen autoritaariselle politiikalle.

Toisaalta yhdysvaltalaisen toiminnallisuuden tuottama vauraus edisti ihmisten välistä aitoa ystävällisyyttä ja hyväntahtoisuutta. Näin se oli valovuosia edellä saksalaista sisäänpäin kääntynyttä henkistymistä, joka äärimmillään (kuten edellä mainitun natsipyövelin kohdalla) johti täydelliseen todellisuudesta vieraantumiseen.

Vaikka taloudellinen voitontavoittelu läpäisi yhdysvaltalaisen yhteiskunnan, seurauksena ei ollut ihmisten jämähtäminen ”omien etujensa rajallisuuteen”. Syvään juurtuneet demokraattiset perinteet takasivat, että maa oli Saksaa paljon vähemmän altis autoritarismille, olkoonkin että fordistisen kapitalismin paine piti tällaista uhkaa yllä kaikkialla.

Yksinkertaisempi Adorno

Teemoiltaan Adornon esitelmät eivät juuri poikkea hänen filosofisista kirjoistaan: kapitalismin valuviat, kesytetyt kulttuurituotteet ja demokratian hauraus. Adornon kirjoja kuitenkin hallitsee klassisen saksalaisen filosofian (Immanuel Kant ja Hegel) käsitteistö ja 1900-luvun alun musiikillisen avantgarden inspiroima tyyli. Onkin helppoa yhtyä Jukka Koskelaisen harmitukseen teoksessa Viisi matkaa Saksan sieluun, että Adornon ”moni lause pitää lukea kolmeen kertaan”.

Esitelmöidessään Adorno yksinkertaistaa ilmaisuaan, ja kuten suomentaja Taneli Viitahuhta kirjoittaa mainioissa jälkisanoissaan, usein ”tuulitakkiin pukeutuneena”. Julkiset puheenvuorot näyttävät Adornon yhteiskuntakritiikin uudessa valossa ja toimivat samalla hyvänä ponnahduslautana tämän ajatteluun tutustumisessa.

Julkiset puheenvuorot näyttävät Adornon yhteiskuntakritiikin uudessa valossa ja toimivat samalla hyvänä ponnahduslautana tämän ajatteluun tutustumisessa.

Alkuperäisteoksen toimittanut Michael Schwarz korostaa, että Adornon puheet olivat harvoin suorasukaisen poliittisia, saati minkäänlaisia ohjelmajulistuksia. Niiden tarkoitus oli toimia katalyyttina yleisön itsenäiselle pohdinnalle, puhuipa Adorno sitten Hessenin korkeakoulupäivillä, Reininmaa-Pfalzin kansalaiskasvatusinstituutissa tai Darmstadtin kaupunginteatterin lavalla.

Esitelmöintityyli oli tämän mukaista. Adorno pyrki huomiomaan kuulijoiden lähtötason ja ruokkimaan keskustelua. Yllättyipä hän jopa itsekin siitä, että hänen sanomansa tuntui välittyvän paremmin puhuttuna kuin luettuna.

Huomioita ja varauksia

Adornon julkisilla puheenvuoroilla oli tärkeä rooli saksalaisten vähittäisessä muuttumisessa kriittisemmiksi maansa lähihistoriaa kohtaan. Niiden roolia ei silti pidä ylikorostaa. Siinä missä Adornon esitelmät valoivat perustaa vuoden 1968 kulttuurimurrokselle, niin tekivät myös muutokset esimerkiksi koulujen historianopetuksessa.

Kuten historiantutkija Daniela R. P. Weiner osoittaa teoksessaan Teaching a Dark Chapter, vuosien 1959–60 ”hakaristiepidemian” seurauksena kouluissa otettiin käyttöön uudet kurssikirjat, joiden aiempaa perusteellisempaa selontekoa kolmannen valtakunnan kauheuksista lukivat myös tulevat opiskelijaradikaalit.

Ei myöskään ole totta, että varhainen Länsi-Saksa olisi ollut sellainen henkinen autiomaa, jonka vasta Adornon kaltainen legendaarinen paluumuuttaja olisi ravistellut hereille. Uudempi tutkimus on korostanut, että menneisyyteen katsovan nostalgian ohella maassa oli laajaa innostusta ruohonjuuritason demokraattiseen kansalaisuuteen ja maan oman demokraattiseen tradition elvyttämiseen.

Adornon julkisilla puheenvuoroilla oli tärkeä rooli saksalaisten vähittäisessä muuttumisessa kriittisemmiksi maansa lähihistoriaa kohtaan. Niiden roolia ei silti pidä ylikorostaa.

Viimeaikainen kiinnostus Adornoa kohtaan selittyy sillä, että hänellä koetaan olevan tärkeää sanottavaa meidän ajallemme. Uudemmassa Adorno-tutkimuksessa tämä näkyy jo lähes pakolliseksi liturgiaksi muodostuneessa polemiikissa Jürgen Habermasia, Adornon kuuluisinta oppilasta kohtaan, jonka vankkumaton usko demokratiaan ja järkiperäisen keskusteluun nähdään naiivina optimismina.

Vaikka näiden kritiikkien soisi olevan vähemmän mustavalkoisia, ajat ovat silti kiistatta muuttuneet 1980-luvusta, jolloin Habermas totesi teoksessaan The Philosophical Discourse of Modernity, ettei Adornon synkkyys ”ole enää omamme”.

Onko autoritaarinen politiikka modernille länsimaiselle yhteiskunnalle sisäsyntyinen, alati läsnä oleva uhka, kuten Adorno uskoi, vai pikemmin, habermasilaisittain, satunnainen toimintahäiriö? Adorno on ajankohtainen, koska kysymykseen ei ole tällä hetkellä olemassa selvää vastausta.

FT Mikko Immanen toimii Akatemiatutkijana Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa, jossa hän tutkii saksanjuutalaisten emigranttien näkemyksiä natsismin jälkeisestä Saksasta (ProGe).

Kymmenen puheenvuoroa yhteiskunnasta (1949–1963) -teoksen suomentaja Taneli Viitahuhta on Politiikasta-lehden toimituskunnan jäsen.

Artikkelin kuvituskuva: Justus Beckerin ja Oğuz Şenin Theodor Adornoa esittävä muraali Frankfurtissa. Kuva: Vysotsky / Wikimedia Commons, CC BY-SA 4.0

Julkaisu Kirja-arvio: Adorno tuulitakissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.