Olen työskennellyt freelance-kuvittajana parikymmentä vuotta ja piirtänyt kuvia sanomalehtiin, sarjakuviin, lastenkirjoihin ja mehutölkkeihin. Toisinaan saan kuvituskeikkoja, jotka tuntuvat erilaisilta kuin aiemmat projektit. Sellaisia, jotka tuntuvat vaikeilta ja juuri siksi kiinnostavilta.

Noora Kotilaisen ja Johanna Vuorelman toimittama artikkelikokoelma Kun tutkija kohtaa vihaa käsittelee ahdistavaa aihetta. Kun sain pyynnön kuvittaa kirja, olin innoissani mutta hämmentynyt. Miten ilmentää vihaa ja raivoa tekemättä kirjasta vastenmielisen näköistä?  Miten visualisoida monimutkaista aihetta nasevasti mutta liikaa yksinkertaistamatta tai sitä kaunistelematta?

Kuvituksissani on melkein aina ihmisiä, värejä ja huumoria. Sellainen kuvitustyyli tuntui nyt väärältä ja tekstiin sopimattomalta. Vaikka koko työurani oli perustunut piirtämiseen, minusta tuntui, ettei tähän kirjaan pitäisi edes piirtää mitään.

Tunsin, että iso aihe tarvitsisi tilaa. Päätin lähestyä aihetta minimalistisesti ja valitsin tutkijan metaforaksi valkoisen paperin ja vihan symboliksi mustan värin, joka leviää paperien päälle. Ajattelin mustavalkoisuuden kuvaavan myös vihaajan ajattelutapaa.

Oli kiinnostavaa tutkailla vanhaa tuttua paperia uudesta kulmasta, litteän piirrosalustan sijaan kolmiulotteisena. Jotkut kuvittajat osaavat kuvitella lopputulokset ennakkoon ja visualisoida päässään, miltä valmis kirja näyttää. Itse ajattelen tekemällä ja vasta nähtyäni lopputuloksen tiedän, toimiiko idea.

Puukotin, poltin ja saksin papereita. Sotkin, revin, ruttasin ja kuvasin. Tein koronan vuoksi töitä kotona, mistä syystä työpöytäni näytti toisinaan siltä, kuin olisin viettänyt päiväni raivon vallassa. Hetkittäin mietin, saavatko lapseni kummallisen kuvan työnteosta, kun sanoin heille: “Älkää koskeko niihin myttyihin, ne on äidin tärkeitä työpapereita!”

Kuvasin kirjaa varten paljon materiaalia, joista valikoimme kirjan taittaneen graafikko Essi Rajamäen kanssa sopivimmat. Osa karsituista oli kauniita, mutta yhtä kuvaa tärkeämpää oli kokonaisuuden toimivuus.

Ilahdun aina, jos kuvituksia on kirjoissa, jollaisissa niitä ei tyypillisesti käytetä. Vaikka kuvitus ei olisi pääroolissa, sillä on oma voimansa. Se voi tukea tekstiä luomalla taukoja ja rytmiä tai antamalla kirjalle omanlaisensa tunnelman ja identiteetin.

Aiju Salminen on freelance-kuvittaja ja vapaa taiteilija. Hän kirjoittaa myös sarjakuvakolumnia Ylen verkkosivuille.

Osa Kun tutkija kohtaa vihaa -kirjan artikkeleista pohjaa Politiikasta-lehden artikkeleihin samannimisessä sarjassa. Politiikasta-lehti on osallistunut kirjan toteutukseen.

Julkaisu Vihan visualisoimisen haaste ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vihapuhe on käsitteenä mielenkiintoinen. Se on levinnyt arkipuheessa laajaan käyttöön, ja lähempi tarkastelu osoittaa, että sen käyttö on epämääräistä.

Termiä käytetään myös muissa kuin arkisissa yhteyksissä, kuten esimerkiksi poliisin työssä. Suomen rikoslaissa ei kuitenkaan erikseen mainita vihapuhetta, vaan se on määritelty Euroopan neuvoston ministerikomitean suosituksessa. Suomen lainsäädännössä puhutaan kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ja kunnianloukkauksesta.

Vihapuheen tarkka määritteleminen on vaikeaa. Yhtäältä vihapuheella tarkoitetaan lakia rikkovaa ja vähemmistöjä syrjivää vihapuhetta ja toisaalta vihapuheeksi nimitetään usein myös aggressiivista ja loukkaavaa kielenkäyttöä ylipäänsä. Kaikki se, mikä on huonoa käytöstä, ei ole vihapuhetta juridisessa mielessä.

Kielentutkijan näkökulmasta voi todeta, että vihapuhe on sanana jo niin laajassa käytössä, että sitä vastaan on turha taistella. Ja miksi pitäisikään? Vihapuhetta on kuitenkin vaikea määrittää kielellisesti, etenkin jos tarkoitamme vihapuhetta sanan kapeammassa, lainopillisessa merkityksessä.

Monesti vihapuheen rinnalla näkee käsitteet sananvapaus ja demokratia. Sananvapauteen vetoamalla puolustetaan yksilön oikeutta ilmaista myös sellaisia mielipiteitään, joista voi muodostua uhka toiselle yksilölle tai jollekin ihmisryhmälle.

Rangaistava vihapuhe ei välttämättä ole tunneilmaisultaan voimakasta puhetta, vaikka verkkoräyhäämisessä tunteet ovat tottakai pinnassa.

Toisaalta aggressiivinen ilmapiiri voi estää ihmisiä esittämästä mielipiteitään. Moni asiantuntija kieltäytyy kutsusta kommentoida yhteiskunnallisesti arkaa asiaa siinä pelossa, että saa viharyöpyn niskaansa.

Sanassa vihapuhe yhdistyvät ajatus vihan tunteesta ja itsensä ilmaisemisesta kielellisesti, puhumalla. Koska viha on kulttuurissamme melko säädelty tunne, ellei jopa tabu, on ymmärrettävää, että pidäkkeetön vihan ilmaiseminen tapahtuu tyypillisesti verkossa ja kirjoittamalla.

Rangaistava vihapuhe ei välttämättä ole tunneilmaisultaan voimakasta puhetta, vaikka verkkoräyhäämisessä tunteet ovat tottakai pinnassa.

Vihapuheesta on käyty 2010-luvulla Suomessa paljon julkista keskustelua. Tämä keskustelu mediassa on jo itsessään kielentutkijalle mielenkiinnon kohde, sillä siinä määritellään yhteisön omia sääntöjä ja keskustellaan hyväksyttävyyden rajoista sekä siitä saadaan tietoa yhteisön kielellisistä asenteista. Myös verkkoympäristössä yhteisöpalveluiden käyttäjät keskustelevat paljon siitä, kuka saa sanoa mitäkin.

Miksi verkossa? 

Digitaalinen media on mullistanut ihmisten tapaa viettää arkea ja viestiä keskenään. On syntynyt uudenlaisia ympäristöjä, joissa kieltä käytetään, ja niiden myötä uusia kielenkäyttötapoja. Yhteisöpalvelut, kuten Allerin omistama Suomi24, tarjoavat ihmisille foorumin, jolla esittää erilaisia mielipiteitä laajasta kirjosta eri aiheita.

Internet on tärkeä kohtauspaikka, mutta osa käyttäjistä näkee siellä tilaisuuden vihan lietsomiseen. Vihapuhe ei ole uusi ilmiö, mutta moderni teknologia on mahdollistanut sen, että yksittäisen ihmisen mielipide voi levitä laajalti ja nopeasti.

Anonyymit verkkokeskustelut ovat hyvin tyypillisesti paikka, jossa näkee vihaista keskustelua. On myös käyttäjiä, joiden tarkoitus on nimenomaan provosoida muita. Verkkokeskustelua moderoidaan, mutta moderointi tapahtuu viiveellä ja on monesti aika tehotonta.

Vihapuhe ei ole uusi ilmiö, mutta moderni teknologia on mahdollistanut sen, että yksittäisen ihmisen mielipide voi levitä laajalti ja nopeasti.

Verkkokeskustelufoorumin keskustelut ovat aiheesta riippuen keskenään hyvin erilaisia. Esimerkiksi matematiikka on aihe, josta keskustellaan pääsääntöisesti rauhallisesti, mutta yhteiskunnallisten aihepiirien joukossa on monta sellaista ryhmää, jotka pitävät moderaattorin kiireisenä. Kukaan ei ylläty, kun kerron, että maahanmuuttoaiheisissa keskusteluissa törmää vihapuheeseen.

Onko hyvä asia, että vihainen keskustelu pääsee purkautumaan julkisesti? Edistääkö se demokratiaa? Vai tapahtuuko pikemminkin niin, että samanmieliset keskustelijat pönkittävät verkkoyhteisöissä omia kantojaan, joista on vaarassa muodostua hyvin yksipuolisia?

Kielentutkijat, jotka ovat tutkineet verkkokeskusteluja, ovat havainneet, että käytännössä siellä hyvin harvoin pyritään katkaisemaan meneillään oleva toiminta ja löytämään sovinnollisia ratkaisuja. Se, joka ei koe kuuluvansa joukkoon, yksinkertaisesti poistuu ryhmästä tai keskustelusta.

Ennen nykyaikaisia viestimiä purkupuhetta kuuli huoltoaseman kahvilassa tai nuhjuisessa baarissa. Nyt moni yhteiskunnasta syrjäytynyt sylkee pahan olonsa verkkoon.

Kielentutkimusta aiheesta

Joukko kielentutkijoita (Heli Tissari, Mari Siiroinen ja Ulla Vanhatalo) selvitti taannoin, kuinka paljon ja millaisissa yhteyksissä Suomi24-keskustelussa käytetään sanaa ’viha’. Ilmeni, että lopultakin viha-sanan esiintymät olivat melko harvinaisia ja että varsinkin sellaiset esiintymät, joissa olisi ollut ’minä’ ja ’viha’, olivat harvassa.

Keskustelufoorumilla ei siis juurikaan kerrota minä-muodossa omasta vihan tunteesta. Vihapuhetta ei myöskään voi tehokkaasti ”bongata” etsimällä verkosta sanan ’viha’ esiintymiä. Vihapuhetta voi tuottaa todella monin eri tavoin.

Elina Vitikka selvitti 2014 suomen kielen pro gradu -tutkielmassaan, millaisia vihapuherikoksesta tuomitut blogitekstit olivat ja millainen rooli kielellisillä piirteillä oli eriasteisissa oikeuskäsittelyssä. Vitikan tutkielma on ensiluokkainen maisterintutkinnon opinnäytetyö.

Vitikan tutkielman viesti on, että vihapuhe on myös muuta kuin vihaista puhetta. Kolmessa analysoidussa blogitekstissä vihapuhe oli ennen muuta kirjoittajan näkökulman häivyttävää tunnusmerkitöntä kieltä, jossa puhujan mielipide saadaan vaikuttamaan faktalta. Arvo- ja tunneladatuilla sanoilla voidaan voimistaa viestiä ja tehdä siitä yleisöä kiinnostava, mutta lopultakin ihmisryhmiä syrjivässä kirjoittelussa ovat tyypillisiä esimerkiksi yleistävät väittämät, jotka esitetään totuuksina.

Miten tunne näkyy, jos näkyy?

Jos irtaudumme rangaistavan vihapuheen määritelmästä ja tarkastelemme vihapuhetta arkisemmin, nousee affektiivisuus pintaan. Kuten edellä totesin, arkikeskustelussa vihapuhe on usein ymmärretty aggressiiviseksi kielenkäytöksi. Kielessä aggressio ilmenee tyypillisimmin huutamisena, voimasanoina ja kielteisesti sävytettyinä sanavalintoina.

Tällainen ilmipantu aggressiivisuus on helppo tunnistaa – ja poistaa – verkosta. Monet verkkokeskustelijat, jotka haluavat ilmaista kielteisiä näkemyksiään esimerkiksi maahanmuuttajista, ovatkin hyvin luovia ja keksivät uudissanoja, joilla viitata erilaisiin etnisiin ryhmiin.

Kun keksii uuden sanan tai väännöksen olemassa olevasta sanasta, ei kukaan tiedä ihan varmasti, mitä sillä tarkoitetaan. Eri käyttäjät, jotka omaksuvat sen omaan käyttöönsä, tarkoittavatkin sillä ehkä hieman eri asioita.

Esimerkiksi sana ’perpanssi’ on tällainen keksintö, joka levisi Suomi24-foorumilla tietyssä ryhmässä ja lopulta foorumin ulkopuolellekin. Innovaation takana oli kymmenisen käyttäjänimeä, jotka viljelivät sitä hyvin ahkerasti.

Käyttöesiintymien lähempi tarkastelu osoittaa, että ainakin aluksi sanaa käytettiin ristiriitaisesti: joku käytti sitä haukkumasanana, toinen taas omaksui sen oman ryhmänsä sisäpiirin vitsiksi ja saattoi viitata sillä itseensä.

Ironia

Yksi leimaa-antava piirre verkkokeskusteluissa on runsas ironian käyttö. Tämä on yllättävää, sillä ironian tulkitseminen on tunnetusti riskialtista. Oma tulkintani asiasta on, että ironia on verkossa suojautumiskeino: ironian hunnun lävitse voi esittää uskaliaitakin kantoja ja sitten ehkä kiistää ne, jos joutuu niistä tilille.

Yksi leimaa-antava piirre verkkokeskusteluissa on runsas ironian käyttö.

Toinen tärkeä motiivi ironiseen ilmaisuun on tietty kekseliäisyys ja terävyys, joka usein saa ironisen muodon ja jolla haetaan verkossa muiden huomiota ja hyväksyntää.

Kun esiinnytään ilman nimiä ja kasvoja, ainoa tapa erottautua ovat särmikkäät mielipiteet ja naseva tyyli ilmaista niitä. Muut tykkäävät, ja se palkitsee huomiohakuista käyttäjää. Näin yksilön tarpeet menevät usein kollektiivisen hyvän edelle.

Ulla Tuomarla on yliopistonlehtori Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa kielten osastolla.

Kirjoitus on osa Siitä viis -hankkeen toteuttamaa Kun tutkija kohtaa vihaa -sarjaa.

Julkaisu Vihapuhe ei ole aina vihaista puhetta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ensimmäisten julkaisujeni johdosta koskaan saamieni yhteydenottojen joukossa oli soittaja, joka oli tullut siihen tulokseen, että olin kommunisti. Oli vuosi 2008, ja olin juuri julkaissut väitöskirjani Salaiset aseveljet.

Soittajan päätelmä tuntui ällistyttävältä. En heti kyennyt edes kuvittelemaan, minkälaisen päättelyketjun kautta hän oli voinut siihen päätyä.

Työssäni käsittelin valtiollisen poliisin osallisuutta pääasiassa natsi-Saksan SS:n alaisuudessa tehtyihin sotarikoksiksi katsottaviin tekoihin, joiden uhrit olivat lähes yksinomaan olleet Neuvostoliiton kansalaisia. Tutkimuksen tulos oli, että myös monilla suomalaisilla oli ollut aktiivinen osuus näissä etupäässä sotavankeihin kohdistuneissa rikoksissa.

Jotain olin sentään osannut aavistella. Väitöskirjan alkulukuihin olin sisällyttänyt taustoituksen, joka omasta mielestäni teki selväksi, ettei työtäni voinut mitenkään lukea Neuvostoliiton puolustelemiseksi. Teot, joihin valtiollinen poliisi yhteistyössään Reichssicherheitshauptamtin kanssa syyllistyi, olivat kuitenkin rikoksia, ja niiden uhrit ihmisiä, jotka eivät olleet vastuussa Neuvostoliiton kiistattomasta luonteesta raakana terrorihallintona.

Kustantajani kysyi minulta ennen kirjan julkaisua, kuka tästä tulee suuttumaan. ”Oikeisto ja vasemmisto”, vastasin. Ei se aivan väärin mennyt. Tuohtuneita yhteydenottoja tuli myös nähdäkseni joiltakin äärivasemmistoa edustaneilta ihmisiltä – niiltä kommunisteilta. Mutta ehdoton valtaosa oli juuri epäilyjä kommunistisuudestani.

Minulle selvisi myös pian, että hyvin harva jos kukaan vihaisen palautteen antajista oli kirjaani lukenut. Heidän reaktionsa perustuivat tiedotusvälineiden aiheesta laatimiin uutisiin, joita niitäkään monet eivät ilmeisesti olleet jaksaneet lukea otsikkoa pidemmälle.

Olin kyllä tietoinen tämän kaltaisten, poliittisesti latautuneiden aiheiden tutkijoiden saamasta vihapalautteesta. Kollegani Juha Pohjonen, joka väitteli vuonna 2000 suomalaisista maanpetosrikoksista, kertoi joutuneensa tottumaan samankaltaisiin solvauksiin ja jopa uhkailuihin.

Valkoisen Suomen perintö

Jatkoin tutkijan uralla ja vähitellen aloin ymmärtää paremmin, mistä kommunistiksi syyttely kumpusi. Suomessa oli pinnan alla, huomaamattani, käyty koko sodanjälkeinen aika taistelua kansakunnan historiasta ja muistista. Kysymys oli yhä vieläkin vuoden 1918 synnyttämän valkoisen Suomen perinnön ja valkoisen historiantulkinnan asemasta suomalaisen yhteiskunnan valtaeetoksena.

Virallisesti, tasavallan korkeinta johtoa myöten, vuoden 1944 jälkeen astuttiin uuteen aikakauteen, jossa kansallinen kertomus kammettiin valkoiselta tulkintalinjalta ja sovitettiin ulkopoliittisten tosiasioiden ja sisäpoliittisen sovinnollisuuden maailmaan. Sillä joukolla suomalaisia, joka yhä samaisti itsensä valkoiseen, antikommunistiseen Suomeen, oli paljon syitä tuntea itsensä syrjäytetyksi ja marginalisoiduksi omassa yhteiskunnassaan. Heidän versionsa historiasta ei saanut julkisuutta juuri muualla kuin maineeltaan arveluttavien aikakauslehtien ja pienkustanteiden sivuilla.

Koska olin tullut tuloksillani arvostelleeksi sodanaikaisen suomalaisen valtiovallan toimintatapaa, edustin sosiaalidemokraattien vasemmalta puolelta tulevaa ja yhä jatkuvaa hyökkäystä valkoista Suomea vastaan.

Viholliset heillä kuitenkin olivat kirkkaana tähtäimissään: kommunistit ja kaikki käytännössä kommunistien kanssa liittoutuneilta vaikuttaneet poliittiset toimijat. Koska minäkin olin tullut tuloksillani arvostelleeksi sodanaikaisen suomalaisen valtiovallan toimintatapaa, edustin varmasti samaa sosiaalidemokraattien vasemmalta puolelta tulevaa ja yhä jatkuvaa hyökkäystä valkoista Suomea ja sen instituutioita ja perintöä vastaan.

Pahaksi onnekseni olin kovin kiinnostunut juuri niistä Suomen lähimenneisyyden aiheista, joihin voimakkaimmat poliittiset erimielisyydet liittyivät. Elettiin yhä jonkinlaista viattomuuden aikaa, jolloin viha ilmaistiin haukkumakirjeiden, sähköpostien, tekstiviestien ja harvojen puheluiden kautta.

Vihamessut sosiaalisessa mediassa

Kaikki päättyi sosiaalisen median yleistymiseen. Vihapuhe alkoi rehottaa ensimmäiseksi internetin keskustelufoorumeilla, uutisjuttujen kommenttiketjuissa ja palautesivuilla. Julkaistuamme Pohjosen kanssa vuonna 2013 teoksen ehkä merkittävimmästä valkoisen Suomen perillisten vaalimasta sotasankarihahmosta, Lauri Törnistä, saimme kuulla olevamme paitsi kommunisteja myös ”punavihreitä dosentteja”, ”tutkijoita” ja ”yliopistovässyköitä”.

Arvostelun päälinja oli selvä: olimme kirjoittaneet Törnistä niin kuin olimme, koska meitä eivät ohjanneet tutkimukselliset periaatteet, vaan vasemmistoliberaali ideologia. Siinä vaiheessa, teoksen julkaisupäivänä, kukaan yleensä nimettömistä arvostelijoista ei tietenkään ollut voinut koko kirjaa edes lukea. Kaikki reaktiot perustuivat uutisjuttuihin ja niiden otsikoihin, jos niihinkään.

Vihapuhe alkoi rehottaa internetin keskustelufoorumeilla, uutisjuttujen kommenttiketjuissa ja palautesivuilla.

Olin törmännyt piirteeseen jo vähän aiemmin liityttyäni Facebookiin. Tietyissä aiheissa ja keskusteluryhmissä aloituksilla oli taipumus degeneroitua vihamessuiksi, joissa jokainen osallistuja kävi vuorollaan sanomassa samat asiat kulloisestakin närkästyksen kohteesta. Se ei ollut keskustelua. Se oli herätyskokous.

Kaleva julkaisi pilapiirroksen, jossa kaksi nuhjuista tutkijahahmoa kiskoo Törnin sankaripatsasta nurin. Piirtäjä ei ole tehnyt kuvaansa mallista. Vakuutan, ettei kumpikaan meistä muistuta piirroksen hahmoja. Sen sijaan ne lienevät ulkoasuaan myöten hyvinkin kuvaavia esimerkkejä ulkopuolisten mielikuvista (historian)tutkijoista.

Perussuomalaisten nousu

Samaan aikaan Suomessa teki nousuaan oikeistopopulistinen puolue, Timo Soinin johtama perussuomalaiset. Vuosien 2011 ja 2015 eduskuntavaaleissa puolue nousi vaikuttavaan menestykseen aina hallituspuolueeksi saakka. Se osoittautui myös kompastuskiveksi, sillä puolueen vaihdettua kesällä 2017 puheenjohtajansa ja puoluejohtonsa radikaalia maahanmuuttovastaisuutta edustaviin henkilöihin, koko puolue hajosi kahtia.

Jussi Halla-ahon johdolla perussuomalaiset-nimen säilyttäneestä puolikkaasta on kehittynyt eurooppalaisen mallin mukainen äärioikeistopuolue, jonka poliittinen mobilisaatio nojaa ennen kaikkea sosiaalisen median käyttämiseen hyväksi. Populisteina puolueen yhteiskuntakuva perustuu ankaralle kahtiajaolle. Yhtäällä on turmeltuneeksi, epärehelliseksi ja suomalaisten etuja vastaan toimivaksi kuvattu eliitti. Toisaalla on kansa, jota perussuomalaiset väittävät edustavansa yksinoikeudella.

Perussuomalaisista on kehittynyt eurooppalaisen mallin mukainen äärioikeistopuolue, jonka poliittinen mobilisaatio nojaa ennen kaikkea sosiaalisen median käyttämiseen hyväksi.

Kiinnostuin puolueesta toden teolla vuoden 2015 tienoilla kirjoittaessani yhdessä Marko Tikan ja Aapo Roseliuksen kanssa teostamme Suomalaiset fasistit. Ryhdyin vähitellen järjestelmällisesti seuraamaan puolueen sosiaalisessa mediassa liikkuvia aktiiveja, kannattajia ja tukijoita.

Facebookin keskusteluryhmät ovat olleet puolueelle tärkeitä alustoja, joiden kautta on levitetty erilaista propagandaa, tunteita nostattavia keskustelunavauksia, käyty ulkopuolista kritiikkiä vastaan ja masinoitu sosiaalisen median kautta tapahtuvia hyökkäyksiä vihollisiksi miellettyjä henkilöitä kohtaan. Tärkein kanava tällaiselle toiminnalle oli juuri näihin aikoihin voimissaan ollut verkkojulkaisu MV-lehti, jonka kautta solvauskampanjoita ohjattiin kohteiksi valittujen kimppuun.

Aktivoiduttuani Twitterin käyttäjänä samoihin aikoihin kävi nopeasti ilmeiseksi, että perussuomalaiset yrittivät tehdä tästäkin alustasta kannatuksensa kulmakiveä. Twitterin ominaisuus, jossa yhden käyttäjän luomien tilien määrää ei ole rajoitettu, tarjosi siihen hyvät mahdollisuudet. Ihmettelin itsekin perussuomalaisten twiittaajien säännöllisesti generoimaa suurta uudelleentwiittausten, tykkäysten ja kommenttien määrää, kunnes perehdyin taustalla olevaan kuvioon: anonyymiin trolliverkostoon.

Anonyymejä käyttäjiä ja häiriköitä on Twitterissä paljon, mutta perussuomalaisten ympärillä pyörivä koneisto on kooltaan ja aggressiivisuudeltaan aivan omaa luokkaansa. Puoluetta arvosteleva saa säännönmukaisesti vastaansa kymmenittäin nimettömiä tilejä, jotka yleensä käyvät vuorollaan kertomassa, miten väärässä, tyhmä ja kaikin puolin epäonnistunut ihminen arvostelija on.

Pieni mutta aktiivinen joukko

Trollitilien verkoston lähempi tarkastelu on kuitenkin osoittanut verkoston rajat: tilejä kuolee ja syntyy koko ajan, mutta aktiivisen ydinryhmän koko ei ylitä muutamaa sataa. Sen takana piileskelee todennäköisesti joitakin kymmeniä aktiivisempia trollaajia, joilla on toimintaansa käytettävissään runsaasti aikaa ja kenties myös rahaa.

Tällainen joukko yrittää pitää suomenkielistä Twitter-yhteisöä panttivankinaan, määrittää puheenaiheet ja synnyttää kuvaa perussuomalaisten takana olevasta suurestakin kannatuksesta.

Ydinryhmän takana piileskelee todennäköisesti joitakin kymmeniä aktiivisempia trollaajia, joilla on toimintaansa käytettävissään runsaasti aikaa ja kenties myös rahaa.

Vihapalautteen kaava kohdallani toimii siten, että pääosan vihaviesteistä saan Twitterin kautta. En toista niitä tässä. Jos joku haluaa tutustua, niitä löytyy profiilini kautta suunnilleen jokaisen aloitukseni alta.

Muuta näkyvyyttäni julkisuudessa seuraa yleensä kiihkeämmän palautteen vaihe, jolloin vihaviestejä tulee pääasiassa Twitterin, vähemmän Facebookin ja sähköpostin välityksellä. Postin kuljettamaa haukkumakirjettä en ole saanut enää vuosiin.

Erotan tavallisen arvostelun tai erimielisyyden vihapuheesta, joksi lasken vain asiattomuudet: henkilööni käyvät hyökkäykset ja solvaukset (”idiootti”), viestini tahallisen vääristelyn (”näkee natseja kaikkialla”), leimaamisen (”äärivasemmistolainen”), ammatillisen pätevyyteni vähättelyn tai kyseenalaistamisen.

Joihinkin aiheisiin liittyneen julkisuuden seurauksena olen saanut myös Facebookin Messenger-sovelluksen kautta henkilökohtaisia vihaviestejä, joissa vakavimmissa on nimettömyyden suojista uhattu väkivallalla. Työhuoneeni ovea yliopistolla on käyty kuvaamassa ja kuva julkaistu Twitterissä verhottuna uhkauksena: tiedämme mistä sinut löytää.

Keski-ikäisenä, valkoisena heteroseksuaalisena suomalaismiehenä säästyn melkein kokonaan naispuolisille, seksuaalista vähemmistöasemaansa peittelemättömille ja/tai vähemmän valkoisille kollegoilleni tutuilta ruumiiseen tai seksuaalisuuteen kohdistuvilta häpäisemisyrityksiltä tai etniseen taustaan liittyviltä solvauksilta.

Twitter on kuitenkin armoton ympäristö. Se paljastaa äärioikeiston olevan edelleen tukevasti marginaalissa. Todellisiksi henkilöiksi varmistettavien tilien määrä on vähäinen ja niiden seuraajamäärät ovat huomattavan vähäisiä.

Someraivon terä tylsyy jokapäiväisessä käytössä.

Ne koostuvat sellaisinaankin suurelta osin trolli- ja bottitileistä, jotka seuraavat toisiaan ja tykkäilevät toistensa kommenteista ristiin, jotta syntyisi vaikutelma suuremmasta käyttäjämäärästä. Perussuomalaisen somen supertähdet, Halla-aho ja Laura Huhtasaari, jäävät kumpikin noin 12 000 seuraajallaan kauas suomenkielisen Twitterin näkyvimmistä vaikuttajista.

Someraivon terä myös tylsyy jokapäiväisessä käytössä. Sosiaalisessa mediassa monen on helppo nähdä tämä ase käytännössä ja tehdä johtopäätöksensä.

Pyrkimys hiljentää ruokkii uteliaisuutta

Tutkijoihin kohdistetun vihapuheen tavoite on hiljentää. Se on suunniteltu rajaamaan puheenaiheet ja tekemään trollaajien kannalta ei-toivottujen aiheiden käsitteleminen julkisuudessa seurauksiltaan niin epämiellyttäväksi, että tutkija mieluummin jättää asiansa sanomatta.

Tutkijoihin kohdistetun vihapuheen tavoite on hiljentää.

Perussuomalaisilta ja samanlaisiin mediataktiikoihin turvautuvilta, puolueen liepeillä pyöriviltä äärioikeiston edustajilta jää kuitenkin huomaamatta, että heidän nostattamansa vihamyrsky on joka kerran osoitus puheena olleen asian tähdellisyydestä.

Kommunistisyytösten ja muun solvaavan palautteen jatkuva saaminen on ainakin minulle selvä merkki, että asiassa taitaa olla jotain lähempää tarkastelua ansaitsevaa. Hyökkäykset tutkijoita vastaan uskoakseni tapaavat kaatua tutkijoiden mielenlaatuun. Ne herättelevät uteliaisuutta ja halua saada tietää joka asiasta enemmän.

Oula Silvennoinen on dosentti ja akatemiatutkija.

Kirjoitus on osa Siitä viis -hankkeen toteuttamaa Kun tutkija kohtaa vihaa -sarjaa.

Julkaisu Kun historioitsija kohtaa vihaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Omat tutkimusaiheeni teoreettisen filosofian alalla ovat siinä määrin epäkäytännöllisiä ja vaikeaselkoisia, että ne tuskin koskaan kiinnostavat mediaa tai varsinkaan herättävät kummoisempia reaktioita.

Olen kuitenkin saanut oman kohtuullisen osani nettiraivosta ja häirinnästä yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistumisen, joidenkin haastattelulausuntojeni, blogikirjoitusteni ja sosiaalisessa mediassa esittämieni kommenttieni seurauksena.

Ensimmäinen kokemukseni julkisuuden kiroista liittyi vuonna 2013 median ”huippufilosofina” jalustalle nostaman Pekka Himasen ympärillä velloneeseen kohuun, joka horjutti jopa pääministerin asemaa. Kommentoin aihetta lyhyesti akateemisen ammattifilosofin näkökulmasta kohun käynnistäneessä Long Playn artikkelissa.

Olin kuvitellut, että asia jäisi minun osaltani siihen. Himanen ja tämän nimekkäät tukijat kuitenkin saivat mediassa paljon palstatilaa. He julistivat kaiken kritiikin kateudesta kumpuavaksi tai poliittisesti motivoiduksi sekä täysin perusteettomaksi. Tässä tilanteessa koin tarpeelliseksi argumentoida kriittisiä näkökohtia perusteellisemmin blogissani.

Jotkut esittämäni huomiot nousivat perinteiseenkin mediaan. Tämän seurauksena muutama pääministeripuoleen edustaja tuli Facebook-seinälleni suorastaan aggressiivisesti nälvimään ja jankuttamaan sekä kyseenalaistamaan akateemisen ammattitaitoni ja rehellisyyteni.

Maahanmuuttokeskustelu ja parodian rajat

Olen toiminut opiskeluajoistani asti ihmisoikeuksien puolesta ja rasismia vastaan. Olenkin seurannut huolestuneena muukalaisvihalla ratsastavan oikeistopopulismin nousua ja rasististen asenteiden normalisoitumista ja kovenemista Suomessa. Olen kirjoittanut aiheen tiimoilta blogissa ja sosiaalisessa mediassa välillä vakavammin, välillä humoristisemmin.

Keväällä 2015 mieltäni kaihersi perussuomalaisten julkaisema kyseenalainen ”selvitys”, joka laski maahanmuuton hinnan yhteiskunnalle. Pitkien pääsiäispyhien pitkästyttämänä kirjoitin Facebook-seinälleni sitä parodioivan pakinan.

Siinä esitettiin täysin keksittynä tutkimustuloksena, että perussuomalaiset ovat maksaneet Suomelle sata miljardia euroa. Lopuksi kehotin lähettämään moderniin yhteiskuntaan sopeutumattomat perussuomalaiset takaisin sinne mistä ovat tulleetkin, esimerkiksi Kajaaniin – vitsi oli siinä, että olen itse kotoisin Kajaanista.

Ilmeisesti monilla muillakin oli tylsää, sillä kirjoitus levisi minulle täysin odottamatta internetissä kulovalkean tavoin, ja jotkut lehdetkin julkaisivat otteita siitä. Myös valemedia MV-lehti uutisoi asiasta omalla tyylillään.

Seurauksena oli massiivinen minuun kohdistuva vihan hyökyaalto. MV-lehden keskusteluketjussa kyseltiin kotiosoitettani ”vierailua” varten. Monissa kommenteissa fantasoitiin sisällissodasta ja puhdistuksista. Viestilaatikkoni täyttyivät törkyviesteistä.

Huumori onkin ilmeisesti sallittua vain, jos se kohdistuu vähemmistöihin.

Huumori onkin ilmeisesti sallittua vain, jos se kohdistuu vähemmistöihin. Vielä pari kuukautta myöhemmin Vartti Etelä-Karjalan päätoimittaja Ari Toivonen halusi osoittaa julkisesti täydellisen medialukutaidottomuutensa ottamalla kirjoitukseni täysin vakavasti.

Hän kirjoitti pääkirjoituksessaan tuohtumuksesta punaisena, että minä muka peräänkuuluttaisin Stalinin puhdistusten kaltaisia toimia Suomeen. Se lietsoi uuden minuun kohdistuvan vihapostin aallon. Itse pääkirjoitus ei enää verkosta löydy, mutta vaatimuksestani lehden julkaisema vastineeni teksti löytyy.

Dialogin mahdottomuus

Keväällä 2018 ajauduin pieneen sanaharkkaan helsinkiläisen kaupunginvaltuutettu Atte Kalevan (kok.) kanssa. Arvostelin sosiaalisessa mediassa hänen karkean yleistäviä lausuntojaan lehdistölle. Ne olivat mielestäni omiaan lietsomaan ennakkoluuloja ja vihaa muslimeja kohtaan.

Lisäksi hän levitti alan yliopistotutkijoista perättömiä, loukkaavia väitteitä. Sotatieteen maisteri Kaleva myös esiintyy julkisuudessa kyseenalaisesti islamilaisen uskonnon ja kulttuurin asiantuntijana.

Kävi nopeasti selväksi, että järkevä keskustelu Kalevan kanssa on mahdotonta: hän laittaa räikeästi sanoja toisten suuhun ja vääristelee tosiasioita. Hän ei keskustele vaan esittää jonkinlaista ohjelmanumeroa omalle kohdeyleisölleen.

Kaleva on sittemmin toistuvasti solvannut minua omilla foorumeillaan sekä esimerkiksi perussuomalaisten Suomen Uutisissa. Hän on halventanut ammattitaitoani ja leimannut minut väkivaltaisiin uusnatseihin verrattavan oletetun toisen ääripään edustajaksi.

Kalevan osoittamana kimppuuni ovat sosiaalisessa mediassa käyneet suurina joukkoina paitsi tavanomaiset rasistipiirit myös Kalevan puoluetoverit. Kommentointia ei voi arvostella ainakaan liiallisesta asiallisuudesta.

Puoluepoliittinen sitoutuneisuus ja törkyposti

Porua nostatti myös se, että otin elokuussa 2018 kriittisesti kantaa professori Tapio Puolimatkan hämmennystä herättäneeseen kirjoitukseen. Puolimatka esitti siinä tieteen auktoriteetilla, että tasa-arvoinen avioliitto on vain ensiaskel salaliitossa, jonka tavoitteena on lopulta lapsen seksuaalisen hyväksikäytön laillistaminen.

Puolimatkaa puolustamaan ryhmittyi erikoinen liittoutuma fundamentalistikristittyjä ja äärioikeistoa. Pahamaineinen MV-lehti teki asiasta jutun, eikä unohtanut mainita minua nimeltä. Lopun voikin taas arvata.

Kovin lämpimästi ei monissa oikeistolaisissa piireissä otettu vastaan myöskään perusteellista kriittistä kirjoitustani huippusuositusta internet-älyköstä Jordan Petersonista ja aiheesta antamiani haastattelulausuntoja. Palaute on ollut runsasta ja suuressa määrin myös epäasiallista.

Olen ollut suuren osan elämästäni puoluepoliittisesti sitoutumaton. Minua ovat kiinnostaneet lähinnä ihmisoikeudet ja ympäristö, ja olen toiminut erilaisissa kansalaisliikkeissä hyvinkin erilaisia poliittisia taustoja omaavien ihmisten kanssa.

Monissa piireissä se, että olen julkisesti vasemmistolainen, näyttää antavan oikeuden luopua kaikista käytöstavoista ja solvata minua pidäkkeettömästi ja tosiasioista piittaamatta.

Viime vuosikymmenen lopun kiistanalainen yliopistouudistus sai kuitenkin maljani vuotamaan yli, ja halusin aktivoitua poliittisesti. Siinä tilanteessa vasemmistoliitto, jonka piirissä yliopistouudistus erityisesti näytti herättävän kriittistä keskustelua, tuntui luonnollisimmalta valinnalta.

Olen kertonut puoluekantani esimerkiksi blogissani. Monissa omasta mielestään paremmin käyttäytyvissä piireissä se, että olen julkisesti vasemmistolainen, näyttää antavan oikeuden luopua kaikista käytöstavoista ja solvata minua pidäkkeettömästi ja tosiasioista piittaamatta.

Toistuvat kaavat

Kun kokemusta törkypostista ja internetin alalaidan kommenteista on sen verran kuin minulla, niissä alkaa huomata toistuvia kuvioita. Yksi toistuva, halpa veto on tietysti kyseenalaistaa mielenterveyteni. Toinen suosittu strategia on halventaa ammattitaitoani tutkijana ja opettajana.

Toistuvasti väitetään, että olisin saanut työpaikkani yliopistolla pelkästään poliittisin perustein ilman tieteellistä pätevyyttä. (Salaliittoteoria kulttuurimarxistisesta yliopistosta elää ja voi hyvin.) ”Sääliksi käy Raatikaisen opiskelijoita”, olen saanut lukea useammin kuin kerran.

Kiinnostava yksityiskohta ovat levitetyt huhut, että olisin lakannut jo vuosia sitten tekemästä ja julkaisemasta tutkimusta. Eräs henkilö jankkasi äskettäin Twitterissä ”varmana tietona”, etten olisi julkaissut vuoden 2014 jälkeen mitään tutkimusta.

Yksi toistuva veto on tietysti kyseenalaistaa mielenterveyteni. Toinen suosittu strategia on halventaa ammattitaitoani tutkijana ja opettajana.

Hommafoorumilla on pantu paremmaksi: ”Raatikaisen julkaisuhalu ja -kyky loppuivat noin vuonna 2007.” (Todellisuudessa olen toki tehnyt ja teen tutkimusta aktiivisesti koko ajan.)

Tällaisen suurella joukolla toteutetun ölinän ei tietystikään ole tarkoituskaan keskustella. Tavoitteena on vain ja ainoastaan vaientaa kohde ja saada tämä pitämään suunsa kiinni jatkossakin.

Usein esitetään, että nettikeskustelun taso paranisi, jos kaikki esiintyisivät omilla nimillään. Oma kokemukseni on, että se ei muuttaisi paljoakaan. Ikävä kyllä kuvatunlaiseen kyseenalaiseen häiriökäyttäytymiseen eivät syyllisty vain anonyymit tai valeprofiilien takaa toimivat äärioikeistolaiset tai rasistiset trollit vaan myös hyvin monet henkilöt aivan omilla nimillään.

Joukossa on esimerkiksi yrittäjiä, perinteisten puolueiden kunnanvaltuutettuja ja muita edustajia sekä toimittajia. Ihmiset voivat sanoa internetissä jokseenkin uskomattomia asioita aivan omalla nimellään ja kasvokuvallaan.

Panu Raatikainen on filosofian professori Tampereen yliopistossa ja teoreettisen filosofian dosentti Helsingin yliopistossa.

Kirjoitus on osa Siitä viis -hankkeen toteuttamaa Kun tutkija kohtaa vihaa -sarjaa.

Julkaisu Vihapostia filosofille ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Verkon sukupuolittunutta naisvihaa käsittelevä haastatteluni kirvoitti mielipiteitä. Kommenttipalstalla minua nimitetään ”hutkija Tuija Saresmaksi” ja todetaan ”ko ’tutkijan’” olevan sekaisin. Näkemykseni ovat kuulemma ”saman arvoisia ja tasoisia” kuin ”tavallisen sossu pummin”.

Toksista maskuliinisuutta käsitellyt juttu herätti sekin kommentteja: ”Ei jumalauta mitä feminatsipaskaa tää juttu on!” ja ”Miksi en ole lainkaan yllättynyt että Jyväskylän yliopisto edustaa, ei sieltä taida yhtään pätevää ihmistä tulla”.

Sähköpostissa minua verrataan Adolf Hitleriin, ”niin vahvaa on vihasi”. Allekirjoittajana on ”Diplomi-insinööri ja sinua älykkäämpi mies!”.

Asiantuntemustani on Twitterissä kyseenalaistanut toistuvasti @miestentasaarvo. Hufvudstadsbladetissa ilmestyneen jutun jälkeen käyttäjä twiittasi: ”Miksi ääneen on taas päästetty Tuija Saresma, joka ei ole mikään asiantuntija, vaan miesasialiikkeen vastustaja?”

Kommentit ovat varsin maltillisia. Raflaavampia esimerkkejä tutkijoihin kohdistuvasta vihapuheesta löytyy Emmi Niemisen ja Johanna Vehkoon teoksesta Vihan ja inhon internet tai Mikko E. Sovijärven ja Ilona Pajarin kirjasta Kansa raivostui. Some-raivon uhrit kertovat.

Miksi miehiä koskeva kommentointi herättää vihaa? Miksi erityisesti naistutkijat saavat päälleen lokaa?

Haen syitä internetin ja populistisen retoriikan yleistymisestä. Ensin määrittelen vihapuhetta.

Viha leviää netissä

Vihapuhe-käsitettä käytetään eri merkityksissä. Yleensä sillä viitataan vähemmistöryhmiä leimaavaan ja halventavaan puheeseen ja näihin ryhmiin kohdistuvaan väkivaltaan yllyttämiseen. Rikoslaissa vihapuheelle ei ole selkeää määritelmää.

Vihapuhe-sanaa käytetään yleensä rikoslakia laajemmassa merkityksessä, tarkoittamaan ”aggressiivisesti värittynyttä puhetta, jossa suhtaudutaan kielteisesti johonkin ryhmään tai yksittäiseen henkilöön”.

Vihapuhe ilmiönä ei ole uusi. Sanana se on kuitenkin yleistynyt vasta 2010-luvun Suomessa. Vihapuheen käsite lisääntyi vuoden 2015 niin kutsutun pakolaiskriisin yhteydessä. Ehkä populistinen puhe ja muukalaisviha osaltaan loivat ”kriisiä”.

Ilmapiirin muututtua vihapuhetta sallivammaksi uhkailijat esiintyvät häpeilemättä omalla nimellään sosiaalisessa mediassa.

Myös tappo- ja raiskausuhkausten esittäminen on lisääntynyt internetin aikakaudella. Uhkailut olivat aluksi usein nimettömiä, mutta ilmapiirin muututtua vihapuhetta sallivammaksi uhkailijat esiintyvät häpeilemättä omalla nimellään sosiaalisessa mediassa.

Vihapuheen aggressiivisesti latautunut sävy liittyy populistisen, mustavalkoisen retoriikan yleistymiseen. Esimerkeiksi uhkilla ja peloilla pelaavasta logiikasta käy tapa, jolla populistiset käsitteet ”maahanmuuttokriittinen” tai ”haittamaahanmuutto” ovat levinneet netin maahanmuuttovastaisilta sivustoilta yleiseen keskusteluun.

Vihapuhe on teko

Erotan toisistaan vihapuheen kaksi eri muotoa. Yhtäältä se on yleinen, netistä muualle mediaan ja arkielämään tihkunut puhetapa. Toisaalta vihapuhe tarkoittaa yksilöön kohdistuvia viestejä.

Vihaviestejä voidaan lähettää sähköpostitse, Messengerin välityksellä ja tekstiviesteinä, mutta myös käsin kirjoitettuina kirjeinä. Konkreettista vihapostia on rotan raadon lähettäminen ”vastustajalle” tai tämän läheisille.

Yhdenvertaisuusvaltuutetun mukaan ”vihapuhe käsittää kaikki ilmaisun muodot, jotka levittävät, yllyttävät, edistävät tai oikeuttavat suvaitsemattomuuteen perustuvaa vihaa”. Se liittyy ”ihonväriin, syntyperään, kansalliseen tai etniseen alkuperään, uskontoon tai vakaumukseen, seksuaaliseen suuntautumiseen tai vammaisuuteen”.

Vihapuhe voi vahingoittaa jo itsessään, mutta sen tarkoitus on saada aikaan asioita. Ääriliikkeet käyttävät vihapuhetta ja siihen usein liittyvää väkivallan lietsontaa yksilöiden radikalisoimiseen ja yhteiskunnallisen vastakkainasettelun lisäämiseen. Vihapuheen pelätään jo uhkaavan liberaaleja demokraattisia yhteiskuntia ja sananvapautta.

Vihapuhe voi vahingoittaa jo itsessään, mutta sen tarkoitus on saada aikaan asioita.

Verkon vihapuhe kattaa ”rasismin ja antisemitismin lisäksi myös homofobian, uskonnollisen kiihkoilun, naisvihan ja poliittisen vihapuheen”. Netissä on myös varta vasten pystytettyjä vihasivustoja (hate sites), esimerkiksi manosfäärin (manosphere) sivustoja, joiden päätarkoitus on lietsoa naisvihaa.

Akat hiljaa!

Tutkijat ovat saaneet osakseen uhkauksia Spinozasta alkaen. Nykyaika on moninkertaistanut mahdollisuuden levittää vihaa. Ennen huudeltiin haukut tutkijalle ikkunasta. Nykyisin voidaan sosiaalisessa mediassa ”maalittaa” vastustaja niin, että kuuliainen seuraajajoukko lähtee mukaan netissä tapahtuvaan kimppakiusaamiseen.

Tutkijoita ei viime vuosisatoina ole poltettu roviolla tai mestattu. Sukupuolentutkimuksen professori Andrea Petö kuitenkin varoittaa, että akateeminen ympäristö ei takaa tutkijoille turvaa.

Tutkijoihin kohdistuu hiljentämisyrityksiä oikeistopopulismin noustessa myös Euroopassa. Kiinan kaltaisten keskitettyjen valtajärjestelmien ongelmana pidettyjä kriittisen tutkimuksen vaientamispyrkimyksiä on myös demokratioina tunnetuissa maissa.

Erityisen uhatussa asemassa ovat Petön mukaan naiset.

Vihapuhe on naispuolisiin tutkijoihin kohdistuessaan sukupuolittunutta kolmella tavalla. Ensinnäkin se kohdistuu ennen kaikkea naisiin. Miehetkin joutuvat vihapuheen kohteiksi, mutta naisiin kohdistuva vihapuhe on erilaista.

Naisiin kohdistuva vihapuhe on jo onnistunut pyrkimyksessään.

Toinen vihapuheen sukupuolittumisen tapa on se, että naisiin kohdistuva vihapuhe yhdistyy seksuaaliväkivaltaan: siinä esimerkiksi uhkaillaan raiskauksilla. Kolmanneksi huomattava enemmistö vihapostin lähettäjistä on miehiä.

Toimittaja ja tietokirjailija Vehkoo kuvaa vihapuheen sukupuolittumista niin, että ”naisten kokema viha ja häirintä on erilaista: seksualisoivaa ja identiteettiin kohdistuvaa”. Vehkoo muistuttaa, että naisiin kohdistuva verkkoviha on jo kaventanut sanavapautta, sillä ”naiset pelkäävät ottaa kantaa mielipiteitä jyrkästi jakaviin aiheisiin”.

Naisiin kohdistuva vihapuhe on siis jo onnistunut pyrkimyksessään.

Valkoinen heteromies ja saavutetut edut

Tasa-arvo, naisten oikeudet ja feminismi kyseenalaistavat valkoisten heteromiesten yhteiskunnassa tähän asti pitämää valtaa. Kollektiivinen usko siihen, että paikka valta-aseman huipulla kuuluu heille, on vahva. Valtansa menetystä pelkäävät taistelevat etuoikeuksiensa puolesta.

”Valkoinen heteromies” on mediakeskusteluissa toistuva figuuri, jota yhdet puolustavat, toiset purkavat. Intersektionaalinen eli eroja, niiden risteämistä ja yhteisvaikutusta korostava näkökulma korostaa, että ei ole olemassa yhtä valkoista heteromiestä. Moninaisuutta ei kuitenkaan tunnusteta verkkovihassa, jossa ”naiset” tai ”feministit” ovat ”valkoisen heteromiehen” vastustaja.

Populistisessa puheessa syyllinen on korruptoitunut eliitti, joka asetetaan aitoa ja rehellistä ”kansaa” vastaan. Naistutkijoihin kohdistuvassa vihassa akateemisesti koulutetut naiset ja feministit kuvataan eliitiksi.

Valkoisen heteromiehen figuurissa yhdistyvät vallan neutraaleilta näyttävät kategoriat – valkoisuus, heterous ja mieheys. Oman valta-aseman ja itsestään selvänä pidettyjen etuoikeuksien tiedostamista, saati niistä luopumista, helpompaa on kuitenkin etsiä muualta syntipukki ja syyllinen ongelmille. Populistisessa puheessa syyllinen on korruptoitunut eliitti, joka asetetaan aitoa ja rehellistä ”kansaa” vastaan.

Naistutkijoihin kohdistuvassa vihassa akateemisesti koulutetut naiset ja feministit kuvataan eliitiksi. Sukupuolentutkimuksen ymmärrys sukupuolesta moninaisena ja kulttuurisesti tuotettuna on etäällä monien itsestään selvänä pitämästä sukupuolikäsityksestä. Itsestään selvänä pidetty käsitys perustuu kyseenalaistamattomaan mutu-tuntumaan ja arkihavaintoon kaksinapaisesta sukupuolijärjestyksestä. Sitä ei haluta kyseenalaistaa.

Naisen paikka

Feministifilosofi Iris Marion Young tarkastelee sukupuolittunutta logiikkaa, jossa miehen omaksuma suojelijan rooli perheessä ja yhteiskunnassa edellyttää naisilta ja lapsilta tottelevaisuutta ja uskollisuutta. Patriarkaalisen logiikan mukaan miehisen suojelijan rooli asettaa suojeltavat alisteiseen asemaan.

Ydinperhe on kansakunnan pienoismalli. Molempiin liittyy oletus valkoisesta miehestä oikeutettuna hallitsijana. Nainen nöyränä suojattina maksaa suojelunsa uskollisuudella ja kuuliaisuudella.

Paitsi silloin, jos nainen uskaltautuu pois paikaltaan, julkiseen tilaan. Perinteistä sukupuolijärjestystä mediassa kommentoivat tottelemattomat, vikuroivat naiset ansaitsevat rangaistuksen!

Naisen ei kuulu olla äänessä, ei ainakaan miehiin liittyvissä asioissa, kuten alussa lainaamassani twiitissä todettiin. Saamissani kommenteissa haluttiin tehdä selväksi, että miehet ylipäätään ja insinöörit erityisesti ovat älykkäämpiä kuin epätiedettä tekevät feministit.

(Nais)tutkijoihin kohdistettu viha on naisen paikan osoittamista tilanteessa, jossa perinteinen sukupuolijärjestys on murenemassa.

”Miesten reviirille” pyrkiviä naisia yrittävät pitävät kurissa sekä yksittäisten vihapostien lähettäjät että masinoitujen hyökkäysten järjestäjät. Masinoinnissa ja maalittamisessa on kyse organisoidusta toiminnasta. Niissä usutetaan ”aatetovereita” yksittäisten henkilöiden kimppuun sosiaalisessa mediassa.

Emme vaikene

Saamiani vihaviestejä yhdistää omaan kokemukseen vetoaminen, mustavalkoisuus, vihollisen luominen ja eliitin leimaaminen. Näiden retoristen keinojen taustalla on oikeistopopulistinen traditionalismi. Siinä maalataan ihannekuvaa menneisyydestä, jota ei todellisuudessa ole ollut, ja nostalgisoidaan kuvitteellista aikaa, jona miehet olivat miehiä ja naiselliset naiset olivat heidän alamaisiaan.

Naisten tulo mukaan julkiseen keskusteluun todistaa, että tuohon kuvitteelliseen menneisyyteen ei ole paluuta. Naistutkijoihin kohdistuva vihapuhe on yritys näyttää naisille paikka, palauttaa heidät nyrkin ja hellan väliin.

Yhteiskunnassa on herätty huomaamaan, että vihapuheelle on tehtävä jotakin. Esimerkiksi MV-lehden päätoimittajan Ilja Janitskinin lokakuussa saama tuomio ”loukkaavien ja rasististen kirjoitusten” julkaisemisesta, valheellisten tietojen levittämisestä sekä halventavista vihjailuista on tärkeä askel.

Vaikka monia (nais)tutkijoita on saatu vaikenemaan, viime vuosina vihapuheen kohteet ovat alkaneet tulla esiin.

Meitä ei vaienneta, kuten todetaan verkkoviha.fi-sivustolla. Se on vapaaehtoisuuteen perustuva tukisivusto verkkovihan uhreille. Meitä ei vaienneta ry:n puheenjohtaja Hanna Huumonen ja varapuheenjohtaja Saara Särmä tunnetaan siitä, että he ovat joutuneet verkkovihan kohteiksi, mutta eivät ole suostuneet uhreiksi.

Mahdolliset tätäkin juttua kommentoivat vihapostit päätyvät aineistoksi tutkimukseeni. Vihapuheen kohteeksi joutuminen myös vahvistaa vihapuheen ja sen sukupuolittumisen tutkimusta.

FT, dosentti Tuija Saresma on nykykulttuurin tutkija Jyväskylän yliopistossa ja valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan rahoittamassa hankkeessa ”Viha vallassa: yhteiskunnan päätöksentekoon vaikuttamaan pyrkivä vihapuhe”.

Kirjoitus on osa Siitä viis -hankkeen toteuttamaa Kun tutkija kohtaa vihaa -sarjaa.

Julkaisu Naistutkijat netissä nyrkin ja hellan väliin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.