Vihapuhe ei ole aina vihaista puhetta

Kuva: Xiaolong WOng / Unsplash (CC0)
Lukuaika: 4 min. 

Verkon vihapuhe näkyy ja tuntuu, mutta sen tunnistaminen ei ole suoraviivaista. Vihapuheen ilmenemismuotoja ovat esimerkiksi tunnusmerkitön tai ironinen kieli.

Vihapuhe on käsitteenä mielenkiintoinen. Se on levinnyt arkipuheessa laajaan käyttöön, ja lähempi tarkastelu osoittaa, että sen käyttö on epämääräistä.

Termiä käytetään myös muissa kuin arkisissa yhteyksissä, kuten esimerkiksi poliisin työssä. Suomen rikoslaissa ei kuitenkaan erikseen mainita vihapuhetta, vaan se on määritelty Euroopan neuvoston ministerikomitean suosituksessa. Suomen lainsäädännössä puhutaan kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ja kunnianloukkauksesta.

Vihapuheen tarkka määritteleminen on vaikeaa. Yhtäältä vihapuheella tarkoitetaan lakia rikkovaa ja vähemmistöjä syrjivää vihapuhetta ja toisaalta vihapuheeksi nimitetään usein myös aggressiivista ja loukkaavaa kielenkäyttöä ylipäänsä. Kaikki se, mikä on huonoa käytöstä, ei ole vihapuhetta juridisessa mielessä.

Kielentutkijan näkökulmasta voi todeta, että vihapuhe on sanana jo niin laajassa käytössä, että sitä vastaan on turha taistella. Ja miksi pitäisikään? Vihapuhetta on kuitenkin vaikea määrittää kielellisesti, etenkin jos tarkoitamme vihapuhetta sanan kapeammassa, lainopillisessa merkityksessä.

Monesti vihapuheen rinnalla näkee käsitteet sananvapaus ja demokratia. Sananvapauteen vetoamalla puolustetaan yksilön oikeutta ilmaista myös sellaisia mielipiteitään, joista voi muodostua uhka toiselle yksilölle tai jollekin ihmisryhmälle.

Rangaistava vihapuhe ei välttämättä ole tunneilmaisultaan voimakasta puhetta, vaikka verkkoräyhäämisessä tunteet ovat tottakai pinnassa.

Toisaalta aggressiivinen ilmapiiri voi estää ihmisiä esittämästä mielipiteitään. Moni asiantuntija kieltäytyy kutsusta kommentoida yhteiskunnallisesti arkaa asiaa siinä pelossa, että saa viharyöpyn niskaansa.

Sanassa vihapuhe yhdistyvät ajatus vihan tunteesta ja itsensä ilmaisemisesta kielellisesti, puhumalla. Koska viha on kulttuurissamme melko säädelty tunne, ellei jopa tabu, on ymmärrettävää, että pidäkkeetön vihan ilmaiseminen tapahtuu tyypillisesti verkossa ja kirjoittamalla.

Rangaistava vihapuhe ei välttämättä ole tunneilmaisultaan voimakasta puhetta, vaikka verkkoräyhäämisessä tunteet ovat tottakai pinnassa.

Vihapuheesta on käyty 2010-luvulla Suomessa paljon julkista keskustelua. Tämä keskustelu mediassa on jo itsessään kielentutkijalle mielenkiinnon kohde, sillä siinä määritellään yhteisön omia sääntöjä ja keskustellaan hyväksyttävyyden rajoista sekä siitä saadaan tietoa yhteisön kielellisistä asenteista. Myös verkkoympäristössä yhteisöpalveluiden käyttäjät keskustelevat paljon siitä, kuka saa sanoa mitäkin.

Miksi verkossa? 

Digitaalinen media on mullistanut ihmisten tapaa viettää arkea ja viestiä keskenään. On syntynyt uudenlaisia ympäristöjä, joissa kieltä käytetään, ja niiden myötä uusia kielenkäyttötapoja. Yhteisöpalvelut, kuten Allerin omistama Suomi24, tarjoavat ihmisille foorumin, jolla esittää erilaisia mielipiteitä laajasta kirjosta eri aiheita.

Internet on tärkeä kohtauspaikka, mutta osa käyttäjistä näkee siellä tilaisuuden vihan lietsomiseen. Vihapuhe ei ole uusi ilmiö, mutta moderni teknologia on mahdollistanut sen, että yksittäisen ihmisen mielipide voi levitä laajalti ja nopeasti.

Anonyymit verkkokeskustelut ovat hyvin tyypillisesti paikka, jossa näkee vihaista keskustelua. On myös käyttäjiä, joiden tarkoitus on nimenomaan provosoida muita. Verkkokeskustelua moderoidaan, mutta moderointi tapahtuu viiveellä ja on monesti aika tehotonta.

Vihapuhe ei ole uusi ilmiö, mutta moderni teknologia on mahdollistanut sen, että yksittäisen ihmisen mielipide voi levitä laajalti ja nopeasti.

Verkkokeskustelufoorumin keskustelut ovat aiheesta riippuen keskenään hyvin erilaisia. Esimerkiksi matematiikka on aihe, josta keskustellaan pääsääntöisesti rauhallisesti, mutta yhteiskunnallisten aihepiirien joukossa on monta sellaista ryhmää, jotka pitävät moderaattorin kiireisenä. Kukaan ei ylläty, kun kerron, että maahanmuuttoaiheisissa keskusteluissa törmää vihapuheeseen.

Onko hyvä asia, että vihainen keskustelu pääsee purkautumaan julkisesti? Edistääkö se demokratiaa? Vai tapahtuuko pikemminkin niin, että samanmieliset keskustelijat pönkittävät verkkoyhteisöissä omia kantojaan, joista on vaarassa muodostua hyvin yksipuolisia?

Kielentutkijat, jotka ovat tutkineet verkkokeskusteluja, ovat havainneet, että käytännössä siellä hyvin harvoin pyritään katkaisemaan meneillään oleva toiminta ja löytämään sovinnollisia ratkaisuja. Se, joka ei koe kuuluvansa joukkoon, yksinkertaisesti poistuu ryhmästä tai keskustelusta.

Ennen nykyaikaisia viestimiä purkupuhetta kuuli huoltoaseman kahvilassa tai nuhjuisessa baarissa. Nyt moni yhteiskunnasta syrjäytynyt sylkee pahan olonsa verkkoon.

Kielentutkimusta aiheesta

Joukko kielentutkijoita (Heli Tissari, Mari Siiroinen ja Ulla Vanhatalo) selvitti taannoin, kuinka paljon ja millaisissa yhteyksissä Suomi24-keskustelussa käytetään sanaa ’viha’. Ilmeni, että lopultakin viha-sanan esiintymät olivat melko harvinaisia ja että varsinkin sellaiset esiintymät, joissa olisi ollut ’minä’ ja ’viha’, olivat harvassa.

Keskustelufoorumilla ei siis juurikaan kerrota minä-muodossa omasta vihan tunteesta. Vihapuhetta ei myöskään voi tehokkaasti ”bongata” etsimällä verkosta sanan ’viha’ esiintymiä. Vihapuhetta voi tuottaa todella monin eri tavoin.

Elina Vitikka selvitti 2014 suomen kielen pro gradu -tutkielmassaan, millaisia vihapuherikoksesta tuomitut blogitekstit olivat ja millainen rooli kielellisillä piirteillä oli eriasteisissa oikeuskäsittelyssä. Vitikan tutkielma on ensiluokkainen maisterintutkinnon opinnäytetyö.

Vitikan tutkielman viesti on, että vihapuhe on myös muuta kuin vihaista puhetta. Kolmessa analysoidussa blogitekstissä vihapuhe oli ennen muuta kirjoittajan näkökulman häivyttävää tunnusmerkitöntä kieltä, jossa puhujan mielipide saadaan vaikuttamaan faktalta. Arvo- ja tunneladatuilla sanoilla voidaan voimistaa viestiä ja tehdä siitä yleisöä kiinnostava, mutta lopultakin ihmisryhmiä syrjivässä kirjoittelussa ovat tyypillisiä esimerkiksi yleistävät väittämät, jotka esitetään totuuksina.

Miten tunne näkyy, jos näkyy?

Jos irtaudumme rangaistavan vihapuheen määritelmästä ja tarkastelemme vihapuhetta arkisemmin, nousee affektiivisuus pintaan. Kuten edellä totesin, arkikeskustelussa vihapuhe on usein ymmärretty aggressiiviseksi kielenkäytöksi. Kielessä aggressio ilmenee tyypillisimmin huutamisena, voimasanoina ja kielteisesti sävytettyinä sanavalintoina.

Tällainen ilmipantu aggressiivisuus on helppo tunnistaa – ja poistaa – verkosta. Monet verkkokeskustelijat, jotka haluavat ilmaista kielteisiä näkemyksiään esimerkiksi maahanmuuttajista, ovatkin hyvin luovia ja keksivät uudissanoja, joilla viitata erilaisiin etnisiin ryhmiin.

Kun keksii uuden sanan tai väännöksen olemassa olevasta sanasta, ei kukaan tiedä ihan varmasti, mitä sillä tarkoitetaan. Eri käyttäjät, jotka omaksuvat sen omaan käyttöönsä, tarkoittavatkin sillä ehkä hieman eri asioita.

Esimerkiksi sana ’perpanssi’ on tällainen keksintö, joka levisi Suomi24-foorumilla tietyssä ryhmässä ja lopulta foorumin ulkopuolellekin. Innovaation takana oli kymmenisen käyttäjänimeä, jotka viljelivät sitä hyvin ahkerasti.

Käyttöesiintymien lähempi tarkastelu osoittaa, että ainakin aluksi sanaa käytettiin ristiriitaisesti: joku käytti sitä haukkumasanana, toinen taas omaksui sen oman ryhmänsä sisäpiirin vitsiksi ja saattoi viitata sillä itseensä.

Ironia

Yksi leimaa-antava piirre verkkokeskusteluissa on runsas ironian käyttö. Tämä on yllättävää, sillä ironian tulkitseminen on tunnetusti riskialtista. Oma tulkintani asiasta on, että ironia on verkossa suojautumiskeino: ironian hunnun lävitse voi esittää uskaliaitakin kantoja ja sitten ehkä kiistää ne, jos joutuu niistä tilille.

Yksi leimaa-antava piirre verkkokeskusteluissa on runsas ironian käyttö.

Toinen tärkeä motiivi ironiseen ilmaisuun on tietty kekseliäisyys ja terävyys, joka usein saa ironisen muodon ja jolla haetaan verkossa muiden huomiota ja hyväksyntää.

Kun esiinnytään ilman nimiä ja kasvoja, ainoa tapa erottautua ovat särmikkäät mielipiteet ja naseva tyyli ilmaista niitä. Muut tykkäävät, ja se palkitsee huomiohakuista käyttäjää. Näin yksilön tarpeet menevät usein kollektiivisen hyvän edelle.

Ulla Tuomarla on yliopistonlehtori Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa kielten osastolla.

Kirjoitus on osa Siitä viis -hankkeen toteuttamaa Kun tutkija kohtaa vihaa -sarjaa.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*