Kun historioitsija kohtaa vihaa

Tutkimusaiheeni herättävät säännöllisesti vihamielisiä reaktioita. Solvaavan palautteen jatkuva saaminen osoittaa, että asiassa on jotain lähempää tarkastelua ansaitsevaa.

Ensimmäisten julkaisujeni johdosta koskaan saamieni yhteydenottojen joukossa oli soittaja, joka oli tullut siihen tulokseen, että olin kommunisti. Oli vuosi 2008, ja olin juuri julkaissut väitöskirjani Salaiset aseveljet.

Soittajan päätelmä tuntui ällistyttävältä. En heti kyennyt edes kuvittelemaan, minkälaisen päättelyketjun kautta hän oli voinut siihen päätyä.

Työssäni käsittelin valtiollisen poliisin osallisuutta pääasiassa natsi-Saksan SS:n alaisuudessa tehtyihin sotarikoksiksi katsottaviin tekoihin, joiden uhrit olivat lähes yksinomaan olleet Neuvostoliiton kansalaisia. Tutkimuksen tulos oli, että myös monilla suomalaisilla oli ollut aktiivinen osuus näissä etupäässä sotavankeihin kohdistuneissa rikoksissa.

Jotain olin sentään osannut aavistella. Väitöskirjan alkulukuihin olin sisällyttänyt taustoituksen, joka omasta mielestäni teki selväksi, ettei työtäni voinut mitenkään lukea Neuvostoliiton puolustelemiseksi. Teot, joihin valtiollinen poliisi yhteistyössään Reichssicherheitshauptamtin kanssa syyllistyi, olivat kuitenkin rikoksia, ja niiden uhrit ihmisiä, jotka eivät olleet vastuussa Neuvostoliiton kiistattomasta luonteesta raakana terrorihallintona.

Kustantajani kysyi minulta ennen kirjan julkaisua, kuka tästä tulee suuttumaan. ”Oikeisto ja vasemmisto”, vastasin. Ei se aivan väärin mennyt. Tuohtuneita yhteydenottoja tuli myös nähdäkseni joiltakin äärivasemmistoa edustaneilta ihmisiltä – niiltä kommunisteilta. Mutta ehdoton valtaosa oli juuri epäilyjä kommunistisuudestani.

Minulle selvisi myös pian, että hyvin harva jos kukaan vihaisen palautteen antajista oli kirjaani lukenut. Heidän reaktionsa perustuivat tiedotusvälineiden aiheesta laatimiin uutisiin, joita niitäkään monet eivät ilmeisesti olleet jaksaneet lukea otsikkoa pidemmälle.

Olin kyllä tietoinen tämän kaltaisten, poliittisesti latautuneiden aiheiden tutkijoiden saamasta vihapalautteesta. Kollegani Juha Pohjonen, joka väitteli vuonna 2000 suomalaisista maanpetosrikoksista, kertoi joutuneensa tottumaan samankaltaisiin solvauksiin ja jopa uhkailuihin.

Valkoisen Suomen perintö

Jatkoin tutkijan uralla ja vähitellen aloin ymmärtää paremmin, mistä kommunistiksi syyttely kumpusi. Suomessa oli pinnan alla, huomaamattani, käyty koko sodanjälkeinen aika taistelua kansakunnan historiasta ja muistista. Kysymys oli yhä vieläkin vuoden 1918 synnyttämän valkoisen Suomen perinnön ja valkoisen historiantulkinnan asemasta suomalaisen yhteiskunnan valtaeetoksena.

Virallisesti, tasavallan korkeinta johtoa myöten, vuoden 1944 jälkeen astuttiin uuteen aikakauteen, jossa kansallinen kertomus kammettiin valkoiselta tulkintalinjalta ja sovitettiin ulkopoliittisten tosiasioiden ja sisäpoliittisen sovinnollisuuden maailmaan. Sillä joukolla suomalaisia, joka yhä samaisti itsensä valkoiseen, antikommunistiseen Suomeen, oli paljon syitä tuntea itsensä syrjäytetyksi ja marginalisoiduksi omassa yhteiskunnassaan. Heidän versionsa historiasta ei saanut julkisuutta juuri muualla kuin maineeltaan arveluttavien aikakauslehtien ja pienkustanteiden sivuilla.

Koska olin tullut tuloksillani arvostelleeksi sodanaikaisen suomalaisen valtiovallan toimintatapaa, edustin sosiaalidemokraattien vasemmalta puolelta tulevaa ja yhä jatkuvaa hyökkäystä valkoista Suomea vastaan.

Viholliset heillä kuitenkin olivat kirkkaana tähtäimissään: kommunistit ja kaikki käytännössä kommunistien kanssa liittoutuneilta vaikuttaneet poliittiset toimijat. Koska minäkin olin tullut tuloksillani arvostelleeksi sodanaikaisen suomalaisen valtiovallan toimintatapaa, edustin varmasti samaa sosiaalidemokraattien vasemmalta puolelta tulevaa ja yhä jatkuvaa hyökkäystä valkoista Suomea ja sen instituutioita ja perintöä vastaan.

Pahaksi onnekseni olin kovin kiinnostunut juuri niistä Suomen lähimenneisyyden aiheista, joihin voimakkaimmat poliittiset erimielisyydet liittyivät. Elettiin yhä jonkinlaista viattomuuden aikaa, jolloin viha ilmaistiin haukkumakirjeiden, sähköpostien, tekstiviestien ja harvojen puheluiden kautta.

Vihamessut sosiaalisessa mediassa

Kaikki päättyi sosiaalisen median yleistymiseen. Vihapuhe alkoi rehottaa ensimmäiseksi internetin keskustelufoorumeilla, uutisjuttujen kommenttiketjuissa ja palautesivuilla. Julkaistuamme Pohjosen kanssa vuonna 2013 teoksen ehkä merkittävimmästä valkoisen Suomen perillisten vaalimasta sotasankarihahmosta, Lauri Törnistä, saimme kuulla olevamme paitsi kommunisteja myös ”punavihreitä dosentteja”, ”tutkijoita” ja ”yliopistovässyköitä”.

Arvostelun päälinja oli selvä: olimme kirjoittaneet Törnistä niin kuin olimme, koska meitä eivät ohjanneet tutkimukselliset periaatteet, vaan vasemmistoliberaali ideologia. Siinä vaiheessa, teoksen julkaisupäivänä, kukaan yleensä nimettömistä arvostelijoista ei tietenkään ollut voinut koko kirjaa edes lukea. Kaikki reaktiot perustuivat uutisjuttuihin ja niiden otsikoihin, jos niihinkään.

Vihapuhe alkoi rehottaa internetin keskustelufoorumeilla, uutisjuttujen kommenttiketjuissa ja palautesivuilla.

Olin törmännyt piirteeseen jo vähän aiemmin liityttyäni Facebookiin. Tietyissä aiheissa ja keskusteluryhmissä aloituksilla oli taipumus degeneroitua vihamessuiksi, joissa jokainen osallistuja kävi vuorollaan sanomassa samat asiat kulloisestakin närkästyksen kohteesta. Se ei ollut keskustelua. Se oli herätyskokous.

Kaleva julkaisi pilapiirroksen, jossa kaksi nuhjuista tutkijahahmoa kiskoo Törnin sankaripatsasta nurin. Piirtäjä ei ole tehnyt kuvaansa mallista. Vakuutan, ettei kumpikaan meistä muistuta piirroksen hahmoja. Sen sijaan ne lienevät ulkoasuaan myöten hyvinkin kuvaavia esimerkkejä ulkopuolisten mielikuvista (historian)tutkijoista.

Perussuomalaisten nousu

Samaan aikaan Suomessa teki nousuaan oikeistopopulistinen puolue, Timo Soinin johtama perussuomalaiset. Vuosien 2011 ja 2015 eduskuntavaaleissa puolue nousi vaikuttavaan menestykseen aina hallituspuolueeksi saakka. Se osoittautui myös kompastuskiveksi, sillä puolueen vaihdettua kesällä 2017 puheenjohtajansa ja puoluejohtonsa radikaalia maahanmuuttovastaisuutta edustaviin henkilöihin, koko puolue hajosi kahtia.

Jussi Halla-ahon johdolla perussuomalaiset-nimen säilyttäneestä puolikkaasta on kehittynyt eurooppalaisen mallin mukainen äärioikeistopuolue, jonka poliittinen mobilisaatio nojaa ennen kaikkea sosiaalisen median käyttämiseen hyväksi. Populisteina puolueen yhteiskuntakuva perustuu ankaralle kahtiajaolle. Yhtäällä on turmeltuneeksi, epärehelliseksi ja suomalaisten etuja vastaan toimivaksi kuvattu eliitti. Toisaalla on kansa, jota perussuomalaiset väittävät edustavansa yksinoikeudella.

Perussuomalaisista on kehittynyt eurooppalaisen mallin mukainen äärioikeistopuolue, jonka poliittinen mobilisaatio nojaa ennen kaikkea sosiaalisen median käyttämiseen hyväksi.

Kiinnostuin puolueesta toden teolla vuoden 2015 tienoilla kirjoittaessani yhdessä Marko Tikan ja Aapo Roseliuksen kanssa teostamme Suomalaiset fasistit. Ryhdyin vähitellen järjestelmällisesti seuraamaan puolueen sosiaalisessa mediassa liikkuvia aktiiveja, kannattajia ja tukijoita.

Facebookin keskusteluryhmät ovat olleet puolueelle tärkeitä alustoja, joiden kautta on levitetty erilaista propagandaa, tunteita nostattavia keskustelunavauksia, käyty ulkopuolista kritiikkiä vastaan ja masinoitu sosiaalisen median kautta tapahtuvia hyökkäyksiä vihollisiksi miellettyjä henkilöitä kohtaan. Tärkein kanava tällaiselle toiminnalle oli juuri näihin aikoihin voimissaan ollut verkkojulkaisu MV-lehti, jonka kautta solvauskampanjoita ohjattiin kohteiksi valittujen kimppuun.

Aktivoiduttuani Twitterin käyttäjänä samoihin aikoihin kävi nopeasti ilmeiseksi, että perussuomalaiset yrittivät tehdä tästäkin alustasta kannatuksensa kulmakiveä. Twitterin ominaisuus, jossa yhden käyttäjän luomien tilien määrää ei ole rajoitettu, tarjosi siihen hyvät mahdollisuudet. Ihmettelin itsekin perussuomalaisten twiittaajien säännöllisesti generoimaa suurta uudelleentwiittausten, tykkäysten ja kommenttien määrää, kunnes perehdyin taustalla olevaan kuvioon: anonyymiin trolliverkostoon.

Anonyymejä käyttäjiä ja häiriköitä on Twitterissä paljon, mutta perussuomalaisten ympärillä pyörivä koneisto on kooltaan ja aggressiivisuudeltaan aivan omaa luokkaansa. Puoluetta arvosteleva saa säännönmukaisesti vastaansa kymmenittäin nimettömiä tilejä, jotka yleensä käyvät vuorollaan kertomassa, miten väärässä, tyhmä ja kaikin puolin epäonnistunut ihminen arvostelija on.

Pieni mutta aktiivinen joukko

Trollitilien verkoston lähempi tarkastelu on kuitenkin osoittanut verkoston rajat: tilejä kuolee ja syntyy koko ajan, mutta aktiivisen ydinryhmän koko ei ylitä muutamaa sataa. Sen takana piileskelee todennäköisesti joitakin kymmeniä aktiivisempia trollaajia, joilla on toimintaansa käytettävissään runsaasti aikaa ja kenties myös rahaa.

Tällainen joukko yrittää pitää suomenkielistä Twitter-yhteisöä panttivankinaan, määrittää puheenaiheet ja synnyttää kuvaa perussuomalaisten takana olevasta suurestakin kannatuksesta.

Ydinryhmän takana piileskelee todennäköisesti joitakin kymmeniä aktiivisempia trollaajia, joilla on toimintaansa käytettävissään runsaasti aikaa ja kenties myös rahaa.

Vihapalautteen kaava kohdallani toimii siten, että pääosan vihaviesteistä saan Twitterin kautta. En toista niitä tässä. Jos joku haluaa tutustua, niitä löytyy profiilini kautta suunnilleen jokaisen aloitukseni alta.

Muuta näkyvyyttäni julkisuudessa seuraa yleensä kiihkeämmän palautteen vaihe, jolloin vihaviestejä tulee pääasiassa Twitterin, vähemmän Facebookin ja sähköpostin välityksellä. Postin kuljettamaa haukkumakirjettä en ole saanut enää vuosiin.

Erotan tavallisen arvostelun tai erimielisyyden vihapuheesta, joksi lasken vain asiattomuudet: henkilööni käyvät hyökkäykset ja solvaukset (”idiootti”), viestini tahallisen vääristelyn (”näkee natseja kaikkialla”), leimaamisen (”äärivasemmistolainen”), ammatillisen pätevyyteni vähättelyn tai kyseenalaistamisen.

Joihinkin aiheisiin liittyneen julkisuuden seurauksena olen saanut myös Facebookin Messenger-sovelluksen kautta henkilökohtaisia vihaviestejä, joissa vakavimmissa on nimettömyyden suojista uhattu väkivallalla. Työhuoneeni ovea yliopistolla on käyty kuvaamassa ja kuva julkaistu Twitterissä verhottuna uhkauksena: tiedämme mistä sinut löytää.

Keski-ikäisenä, valkoisena heteroseksuaalisena suomalaismiehenä säästyn melkein kokonaan naispuolisille, seksuaalista vähemmistöasemaansa peittelemättömille ja/tai vähemmän valkoisille kollegoilleni tutuilta ruumiiseen tai seksuaalisuuteen kohdistuvilta häpäisemisyrityksiltä tai etniseen taustaan liittyviltä solvauksilta.

Twitter on kuitenkin armoton ympäristö. Se paljastaa äärioikeiston olevan edelleen tukevasti marginaalissa. Todellisiksi henkilöiksi varmistettavien tilien määrä on vähäinen ja niiden seuraajamäärät ovat huomattavan vähäisiä.

Someraivon terä tylsyy jokapäiväisessä käytössä.

Ne koostuvat sellaisinaankin suurelta osin trolli- ja bottitileistä, jotka seuraavat toisiaan ja tykkäilevät toistensa kommenteista ristiin, jotta syntyisi vaikutelma suuremmasta käyttäjämäärästä. Perussuomalaisen somen supertähdet, Halla-aho ja Laura Huhtasaari, jäävät kumpikin noin 12 000 seuraajallaan kauas suomenkielisen Twitterin näkyvimmistä vaikuttajista.

Someraivon terä myös tylsyy jokapäiväisessä käytössä. Sosiaalisessa mediassa monen on helppo nähdä tämä ase käytännössä ja tehdä johtopäätöksensä.

Pyrkimys hiljentää ruokkii uteliaisuutta

Tutkijoihin kohdistetun vihapuheen tavoite on hiljentää. Se on suunniteltu rajaamaan puheenaiheet ja tekemään trollaajien kannalta ei-toivottujen aiheiden käsitteleminen julkisuudessa seurauksiltaan niin epämiellyttäväksi, että tutkija mieluummin jättää asiansa sanomatta.

Tutkijoihin kohdistetun vihapuheen tavoite on hiljentää.

Perussuomalaisilta ja samanlaisiin mediataktiikoihin turvautuvilta, puolueen liepeillä pyöriviltä äärioikeiston edustajilta jää kuitenkin huomaamatta, että heidän nostattamansa vihamyrsky on joka kerran osoitus puheena olleen asian tähdellisyydestä.

Kommunistisyytösten ja muun solvaavan palautteen jatkuva saaminen on ainakin minulle selvä merkki, että asiassa taitaa olla jotain lähempää tarkastelua ansaitsevaa. Hyökkäykset tutkijoita vastaan uskoakseni tapaavat kaatua tutkijoiden mielenlaatuun. Ne herättelevät uteliaisuutta ja halua saada tietää joka asiasta enemmän.

Oula Silvennoinen on dosentti ja akatemiatutkija.

Kirjoitus on osa Siitä viis -hankkeen toteuttamaa Kun tutkija kohtaa vihaa -sarjaa.