On viitteitä siitä, että perfektionismi olisi yleistynyt nuorten keskuudessa 25 vuoden aikana. Suomalaisnuorten kokema uupumus on lisääntynyt viime vuosina toisen asteen opinnoissa, erityisesti lukiossa. Tänä aikana toisen asteen koulutukseen on kohdistunut useita uudistuksia sekä lukion että ammatillisen koulutuksen puolella. Myös korkeakoulujen opiskelijavalintauudistus, mikä lisää todistusvalintoja, on korostanut opintomenestyksen tärkeyttä toisella asteella ja saattanut siten lisätä nuorten opiskeluun liittyviä paineita.

Myös opiskeluhuollon palvelujen riittävyys on herättänyt huolta yhteiskunnallisessa keskustelussa. Koronapandemian aikana nuorten hyvinvoinnin haasteet lisääntyivät entisestään, mutta asiointi opiskeluhuoltopalveluissa ei lisääntynyt samassa suhteessa, mikä johtui osin palvelujen saatavuuden heikentymisestä. Esimerkiksi opiskeluterveydenhuollon terveystarkastuksia on jäänyt tekemättä ja koronan aiheuttamia jonoja puretaan edelleen.

Tästä johtuen juuri nyt on erityisen tärkeää tutkia nuorten motivaatiota, perfektionismia ja hyvinvointia toisen asteen opinnoissa samalla kun huomioidaan nuorten tarpeet opiskeluhuollon palveluille ja näiden palvelujen riittävyys. Suomen Akatemian rahoittama Menestyksen tavoittelua vaikka uupuen (WELL²) –akatemiatutkijahanke (2022–27) tarkastelee motivaation, perfektionismin ja opiskeluhyvinvoinnin kehityksellistä ja tilannekohtaista dynamiikkaa toisen asteen opintojen aikana sekä opiskeluhuollon roolia nuorten oppimisen ja hyvinvoinnin tukemisessa.

Yksilöllisiä eroja motivaatiossa ja hyvinvoinnissa

Vaikka nuorten uupumus on yleisesti ottaen lisääntynyt, eivät erilaiset hyvinvoinnin riskit, kuten opiskelu-uupumus ja stressi, näytä koskevan kaikkia nuoria. Mahdollinen eroja selittävä tekijä on se, minkälaisia ja minkä tasoisia tavoitteita opiskelija itselleen asettaa ja miten hän suhtautuu niiden saavuttamiseen tai niissä epäonnistumiseen. Lähtökohtana tässä tutkimuksessa onkin, että sekä tavoitteiden laatu että niiden taso saattavat selittää opiskelijoiden opiskelu-uupumusta ja eroja hyvinvoinnissa.

Tavoitteiden laadulla on merkitystä. Vaikka menestyksen tavoittelu todennäköisesti tuottaa hyviä arvosanoja ja tuloksia, olemme havainneet, että opiskeluun liittyvä tavoitteisuus heijastuu opintomenestyksen lisäksi myös opiskelijoiden hyvinvointiin. Esimerkiksi pääasiassa oppimista tavoittelevat opiskelijat ovat usein innostuneita, kiinnostuneita ja sitoutuneita opinnoissaan, he pärjäävät hyvin arvosanojen valossa ja voivat hyvin.

Tavoitteiden laatu että niiden taso saattavat selittää opiskelijoiden opiskelu-uupumusta ja eroja hyvinvoinnissa.

Myös menestystä tavoittelevat opiskelijat ovat sitoutuneita ja saavat hyviä arvosanoja, mutta suoritushakuisuuden kylkiäisenä seuraa usein huolta epäonnistumisista, ahdistuneisuutta, stressiä ja uupumusta, erityisesti opintoihin liittyvää väsymystä. Menestyksen tavoittelu uuvuttaa siis erityisesti opiskelijaa, jonka pyrkimyksissä korostuu sosiaalinen vertailu ja toisten päihittäminen.

Tavoitteiden taso: Kovia tavoitteita ja niihin liittyviä huolia?

Myös tavoitteiden tasolla on väliä: opiskelijoiden tavoitteisuutta voidaankin tutkia myös perfektionismin käsitteen avulla. Perfektionismia kuvaa toisaalta korkeiden tavoitteiden asettaminen ja toisaalta huoli omista suorituksista ja tyytymättömyys niihin. Perfektionismilla on siis tavallaan myönteinen ja kielteinen puolensa. Pyrkimykset ja huolet painottuvat ihmisillä eri tavoin, ja näiden painotusten eli perfektionismiprofiilien on havaittu olevan eri tavoin yhteydessä muun muassa hyvinvointiin.

Olemme tunnistaneet aiemmissa tutkimuksissamme sekä lukiolaisilla että yliopisto-opiskelijoilla neljä erilaista perfektionismiprofiilia: kunnianhimoiset (korkeat pyrkimykset ja vähän huolia), perfektionistit (korkeat pyrkimykset ja paljon huolia), ei-perfektionistit (matalat pyrkimykset ja vähän huolia) ja huolestuneet (suhteellisen matalat pyrkimykset ja paljon huolia).

Pyrkimykset ja huolet painottuvat ihmisillä eri tavoin, ja näiden painotusten eli perfektionismiprofiilien on havaittu olevan eri tavoin yhteydessä muun muassa hyvinvointiin.

Sekä kunnianhimoiset että perfektionistit ovat tavoitteellisia ja innostuneita opiskelustaan. Kuitenkin nämä opiskelijat eroavat toisistaan siinä, että perfektionistit kokevat enemmän opintoihin liittyvää väsymystä ja riittämättömyyden tunteita opiskelijana, kun taas kunnianhimoisten opiskelu-uupumus on vähäistä siitä huolimatta, että he asettavat itselleen hyvin korkeita tavoitteita. Huolestuneilla on opiskeluhyvinvoinnin suhteen eniten haasteita, sillä heillä kaikki uupumuksen oireet – väsymys, kyynisyys ja riittämättömyys – ovat suhteellisen korkeita.

Olemme havainneet, että lukiossa jopa yli kolmannes opiskelijoista lukeutuu näihin huolestuneisiin opiskelijoihin, jotka kokevat myös uupumusta. Kunnianhimoisten ryhmä on lukiossa toiseksi suurin, mutta perfektionistien ryhmä on pienin. Yliopisto-opiskelijoilla sen sijaan kahden hyvin tavoitteellisen ryhmän (kunnianhimoiset ja perfektionistit) osuus on yhteensä jopa 60 % opiskelijoista, kun taas huolestuneiden ryhmä on selvästi pienin.

Nuorten suorituspaineita ja opintojen kuormittavuutta on tärkeää tutkia nykyisessä tilanteessa, jossa nuoret asettavat itselleen kovia odotuksia ja kokevat niitä yhä enemmän myös esimerkiksi vanhempien taholta.

Lukiolaisia tutkittu kattavasti, ammattiin opiskelevia vähemmän

Lukiolaisten ja ammatillisen koulutuksen opiskelijoiden motivaatioon ja hyvinvointiin liittyvät haasteet ja tuen tarpeet ovat osin erilaisia.

Lukiolaisten opiskelumotivaatiota ja hyvinvointia, kuten vaikkapa opiskelu-uupumusta, on tutkittu jo varsin kattavasti, mutta ammattiin opiskelevien keskuudessa näitä teemoja on tarkasteltu vielä toistaiseksi vähemmän. Tiedämme esimerkiksi, että lukiolaiset kokevat opiskelu-uupumusta enemmän kuin ammatillisten oppilaitosten opiskelijat.

Tuoreimman kouluterveyskyselyn mukaan tyttöjen tuen tarpeet ovat suurempia kuin poikien ja ammatillisten oppilaitosten opiskelijoiden tuen tarpeet ovat suurempia kuin lukiolaisten. Tytöt ja ammatillisten oppilaitosten opiskelijat myös käyttävät opiskeluhuoltopalveluja enemmän kuin muut. Vaikka uupumus yhdistetään usein nimenomaan lukio-opintoihin, on myös ammatillisen koulutuksen puolella esitetty huoli opiskelijoiden hyvinvoinnin heikentymisestä ja opiskeluhuoltopalvelujen saatavuudesta.

Vaikka uupumus yhdistetään usein nimenomaan lukio-opintoihin, on myös ammatillisen koulutuksen puolella esitetty huoli opiskelijoiden hyvinvoinnin heikentymisestä ja opiskeluhuoltopalvelujen saatavuudesta.

Perfektionismia on perinteisesti tutkittu pääasiassa aikuisilla ja suhteessa yleiseen hyvinvointiin ja terveyteen. Sitä vastoin suomalaisissa kouluissa aihetta on tutkittu ylipäänsä vasta vähän ja erityisesti opiskeluhyvinvoinnin näkökulmasta.

Muutamat olemassa olevat tutkimukset käsittelevät lukiolaisten ja yliopisto-opiskelijoiden perfektionismia, mutta ammatillisen koulutuksen opiskelijoiden perfektionismia ei tietääksemme ole tutkittu. Samoin kun oppiainekohtaista motivaatiota on tutkittu lukio-opinnoissa esimerkiksi matematiikassa ja kielissä, ammattiin opiskelevien motivaatiota ammatillisten ja yhteisten tutkinnon osien opiskeluun on tarkasteltu vähemmän.

Tässä tutkimuksessa erityisenä kiinnostuksen kohteena on motivaation, perfektionismin, hyvinvoinnin, tuen tarpeiden ja opiskeluhuollon palvelujen tarkastelu ja vertailu lukio- ja ammatillisen koulutuksen välillä.

Tutkimuksen tavoitteet ja toteutus

Tämän Suomen Akatemian rahoittaman akatemiatutkijahankkeen tavoitteena on tarkastella motivaation, perfektionismin ja opiskeluhyvinvoinnin kehityksellistä ja tilannekohtaista dynamiikkaa toisen asteen opintojen aikana. Lisäksi tavoitteena on selvittää, miten opiskeluhuollon palvelut voisivat mahdollisimman hyvin tukea nuorten oppimista ja hyvinvointia.

Tutkimuksella on neljä toisiinsa linkittyvää päätavoitetta. Ensimmäisenä tavoitteena on tarkastella opiskelumotivaation kehitystä toisen asteen opintojen aikana ja sen yhteyksiä paitsi hyvinvointiin myös tilannekohtaiseen motivaatioon ja tunteisiin.

Toisena tavoitteena on tutkia nuorten perfektionismin ennustajia, seurauksia hyvinvoinnin kannalta ja yhteyksiä opiskeluhuollon palvelujen koettuun tarpeeseen ja käyttöön.

Kolmanneksi tutkimme opiskeluinnon ja -uupumuksen kehityksellisiä profiileja ja sitä, miten ne ovat yhteydessä opiskeluhuollon palvelujen saatavuuteen. Viimeiseksi pyrimme kehittämään menetelmän, jonka avulla voidaan arvioida ja vertailla eri maiden opiskeluhuollon palveluita.

Projektissa kerätään kattava neljän vuoden pitkittäisaineisto opiskelijoiden motivaation, perfektionismin ja hyvinvoinnin kehityksestä toisen asteen opintojen aikana. Aineistoa kerätään useasta kaupungista eri puolilla Suomea. Aineistonkeruu on alkanut keväällä 2023. Toisen asteen oppilaitokset ovat edelleen tervetulleita mukaan tutkimukseen. Opiskelijat vastaavat sähköisiin kyselyihin kerran vuodessa toisen asteen opintojensa ajan.

Kyselylomakeaineistoa täydennetään kaupunki- ja koulutason tilastotiedoilla opiskeluhuollon resursseista. Lisäksi pieni osa opiskelijoista osallistuu myöhemmin kokemusotantamenetelmää hyödyntävään intensiiviseen aineistonkeruuseen. Siinä opiskelijat vastaavat kahden viikon ajan toistuviin, lyhyisiin kyselyihin liittyen opiskelijoiden tilannekohtaiseen motivaatioon ja tunteisiin. Aineistoa analysoidaan rakenneyhtälömallinnuksen ja erilaisten malliperustaisten ryhmittelyanalyysien sekä verkostoanalyysin avulla.

Miten tukea nuorten hyvinvointia mahdollisimman hyvin?

Koska nykyinen yhteiskunta näyttää asettavan nuorille paljon paineita, on tärkeää ymmärtää yksilöllisiä motivationaalisia ja emotionaalisia riskitekijöitä sekä laajempia rakenteellisia tekijöitä, ja näiden merkitystä nuorten opinnoille ja hyvinvoinnille.

Tutkimus tarjoaa ajankohtaista ja tärkeää tietoa toisen asteen opiskelijoiden motivaation ja hyvinvoinnin kehityksestä ja yhteyksistä niin opiskelijan tilannekohtaisiin tunnekokemuksiin kuin koettuun opiskeluhuollon palvelujen tarpeeseen ja näiden palvelujen saatavuuteen. Näiden ilmiöiden tarkastelu ja vertailu lukion ja ammatillisen koulutuksen opiskelijoiden keskuudessa tulee tarjoamaan uutta tietoa näiden väylien omanlaisista haasteista ja vahvuuksista.

Miten nuorten oppimista ja hyvinvointia sitten voisi tukea? Aiemman tutkimuksemme perusteella voisi olettaa, että virheet salliva oppimisympäristö, kannustava ilmapiiri sekä vähemmän suorituskeskeinen opetus ja opiskelu voisivat olla keinoja tukea nuorten opintoja ja hyvinvointia. Toisaalta riittävät opinto-ohjauksen ja opiskeluhuollon palvelut ovat ensiarvoisen tärkeitä.

Virheet salliva oppimisympäristö, kannustava ilmapiiri sekä vähemmän suorituskeskeinen opetus ja opiskelu voisivat olla keinoja tukea nuorten opintoja ja hyvinvointia.

Tiedämme jo, että opiskeluhuollon palvelujen pitäisi olla mahdollisimman helposti ja nopeasti saatavilla silloin, kun nuori niitä tarvitsee, sillä nuori ei ehkä hae apua uudestaan. Lisäksi opiskelijoiden oikeuksien opiskeluhuoltopalveluihin pitäisi toteutua kattavasti riippumatta siitä, missä päin Suomea he asuvat.

Tutkimuksen tuloksia voidaan hyödyntää sekä opiskeluhuollon palvelujen kehittämiseen että nuorten motivaation ja hyvinvoinnin tukemiseen ja edistämiseen.

KT Heta Tuominen on kasvatustieteen dosentti ja akatemiatutkija Itä-Suomen yliopistossa. Tuominen tutkii laajasti kasvatuspsykologiaan ja oppimistutkimukseen liittyviä aiheita yhdessä Motivaatio, oppiminen ja hyvinvointi ­tutkimuskollektiivin jäsenten kanssa.

Artikkelikuva: tookapic / Pixabay

Julkaisu Menestyksen tavoittelua vaikka uupuen? Nuorten motivaatio, perfektionismi ja opiskeluhyvinvointi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomen Akatemian rahoittama Politiikan ajat -hanke (POLTE) tutkii politiikan ajallisuuksia Suomen Eduskunnassa vuodesta 1976 tähän päivään asti. Tuona aikana suomalainen kulttuuri, politiikka ja yhteiskunta ovat kokeneet suuria muutoksia. 

Hankkeessamme kysymme, miten poliitikot luovat muutosta ja jatkuvuuksia tuottavia kerronnan kaaria edistääkseen poliittisia tavoitteitaan, kuinka he tuovat esille tulevaisuutta ja menneisyyttä omissa puheissaan ja miten eri ajan ilmaukset ovat kielellisesti läsnä eri politiikan osa-alueilla. Ajalla on siis keskeinen osa politiikassa ja poliittisessa argumentaatiossa.

Parlamenttia voidaan pitää ”aikapolitiikan” pääfoorumina ei pelkästään sen vuoksi, että se on poliittisen puhunnan muodollisesti tärkein areena, mutta myös siksi, että parlamentaarista politiikkaa määrittävät sille ominaiset rytmit. Niihin kuuluvat muun muassa vaalikaudet ja hallitusten vaihtuminen sekä parlamentaarisen käytännön erilaiset aikarajat alkaen parlamenttipuheiden pituuksien säätelystä ja keskustelujen rytmityksestä puolesta ja vastaan aina lainsäädännön käsittelykertojen ajalliseen sääntelyyn. 

Parlamenttia voidaan pitää ”aikapolitiikan” pääfoorumina ei pelkästään sen vuoksi, että se on poliittisen puhunnan muodollisesti tärkein areena, mutta myös siksi, että parlamentaarista politiikkaa määrittävät sille ominaiset rytmit.

Kuten tunnettua, perustuslakeja säädetään eri nopeudella kuin tavallisia lakeja. Myös arjen lainsäädäntötyössä on lakeja, jotka nousevat erityisen akuuteiksi, kun taas jotkut lainsäädäntöprosessit saattavat olla hyvinkin hitaita. 

Hankkeessa tuodaan yhteen kertomuksen tutkimuksen, politiikan tutkimuksen ja käsitehistorian sekä tietoteknisen ja tilastollisen mallinnuksen lähestymistapoja. Siinä tutkitaan digitoituja aineistoja Suomen Eduskunnasta ja Eduskunnan muistitietoarkiston haastatteluista tiedonlouhinnan, tarkan tekstianalyysin ja kontekstuaalisen metadatan arvioinnin menetelmin, joka huomioi esimerkiksi poliittisen puheenvuoron päivämäärän, puhujan puolueen, iän ja sukupuolen.

Hankkeessa käytettävät digitoidut aineistot on jäsennetty tavalla, joka erittelee tekstilauseiden kieliopillisia suhteita (engl. universal dependencies), ja tallennettu aiemmassa hankkeessa kehitettyyn hakujärjestelmään, josta voidaan suorittaa hakuja käyttäen kriteereinä sisältöä, kieliopillisia piirteitä ja metadataa liittyen muun muassa puhujien puoluekantaan ja muihin taustatietoihin. Hakujärjestelmän tietoja analysoidaan hankkeessa kehitettävillä uusilla analyysimenetelmillä.

Äkillisyys ja kriisien retoriikka 

Kriisin käsite on viime aikoina tullut erityisen ajankohtaiseksi. Se kehystää ajatteluamme politiikasta ja korostaa poliittisen toiminnan reaktiivisuutta. Sota ja siihen liittyvä kansainvälinen kriisi, pandemia, ilmastokriisi, energiakriisi, pakolaiskriisi ja talouskriisi ovat esimerkkejä käynnissä olevista kriiseistä. 

Toisaalta kriisi voi olla myös vähemmän globaali ja vaaralliseksi koettu. Se on jotain, mikä kuuluu niin sanotusti normaaliin politiikkaan. Puhumme esimerkiksi hallituskriisistä ja budjettikriisistä tai hyvinvointivaltion kriisistä. 

Tällaisten kriisien ajatellaan kuuluvan normaaliin poliittiseen kulttuuriin parlamentaarisessa demokratiassa. Yhteistä näille suurille ja pienemmille kriiseille on tutkimuksessa havaittu välittömyyden kokemus. Voidaan puhua äkillisyydestä ja kiireestä sekä asioista, joihin on reagoitava nopeasti. Samalla vaaditaan toimenpiteitä tulevaisuuden nimissä ja kuvataan mennyttä koetun kriisin näkökulmasta.

Kriisi kehystää ajatteluamme politiikasta ja korostaa poliittisen toiminnan reaktiivisuutta.

Parlamentti on edustuksellisessa demokratiassa poliittisen kriisipuheen tärkein foorumi. Se on myös poliittinen areena, jossa äkillisyys ja jatkuvuus on rakennettu sisään sen käytäntöihin. Kyse voi olla lainsäädännön julistamisesta kiireelliseksi, puheiden ajan säätelystä, ajalla pelaamisesta, esityksen oikeasta ajoituksesta tai kriisin tarkoituksellisesta tuottamisesta. Ajalla politikoidaan, kuten politiikantutkija Kari Palonen on usein todennut.

Hankkeessamme tutkitaan sitä, miten eduskunnan istunnoissa poliittista agendaa muodostetaan ja miten poliittisia kamppailuja käydään siitä, kenen kriisi on tärkein. Tutkimme myös sitä, miten puheissa kriisin ja äkillisyyden retoriikka yhdistyy parlamenttipuheille ominaiseen debatin ja äänestyksen muottiin. 

Kertomus järjestää tapahtumia jatkumoon

Kertomuksia tavataan käyttää politiikassa ja poliittisessa argumentaatiossa, koska ne järjestävät tapahtumia merkityksellisiksi jatkumoiksi ja osoittavat katkoksen paikkoja. Lisäksi kertomuksella on aina vähintään yksi näkökulma, jonka puolesta tai vastaan sitä käyttämällä voi argumentoida. Kertomukset toimivat poliittisessa puheessa niin esikuvallisina kuin varoittavinakin esimerkkeinä siitä, mihin jokin päätös on johtanut tai voi tulevaisuudessa johtaa. 

Hankkeessa kysymme erityisesti, miten nykytilannetta pönkittäviä vallitsevia kertomuksia sekä sitä horjuttamaan pyrkiviä vastakertomuksia käytetään politiikan menneestä ja tulevasta puhuttaessa. Oletamme, että politiikan todellisuuden uudelleenkuvaukset vastakertomuksissa ovat yksi tapa pyrkiä muuttamaan poliittista tilannetta ja sitä tukevia kulttuurisia ja sosiaalisia oletuksia.

Kertomukset ovat sosiaalisia tekoja, joilla asemoidaan itseä ja muita suhteessa niin kertomisen tilanteeseen, kerrottuun tarinaan kuin yhteiskunnallisiin oletuksiinkin. Kertomuksissa oman puolueen ja toisten puolueiden toimijat esitetään aiheuttamaan, tukemaan ja estämään erilaisia menneisyydessä tapahtuneita ja toisaalta tulevaisuudessa mahdollisia tapahtumakulkuja. 

Usein teoille esitetään seurauksia, jotka vaikuttavat keskusteluun suoraan osallistumattomien kansalaisryhmien tulevaisuuteen. Kerronnalliset kytkökset ja katkokset luovat merkityksiä. Kerronnallisella järjestyksellä luodaan jatkuvuutta, mutta myös sillä, mihin kerronnan katkokset sijoitetaan, on merkitystä.

Kertomukset toimivat poliittisessa puheessa niin esikuvallisina kuin varoittavinakin esimerkkeinä siitä, mihin jokin päätös on johtanut tai voi tulevaisuudessa johtaa. 

Aiempi tutkimus on tuonut esiin, että etenkin vähemmistöä edustavaa näkemystä ajavat poliitikot käyttävät tarinoita vakuuttaakseen kuulijat omasta kannastaan. Kertomusten käyttöä politiikassa on kuitenkin tarkasteltu lähinnä yksittäisten, käsin poimittujen esimerkkien kautta. 

Tutkimusryhmämme aiemmin kehittämä hakujärjestelmä mahdollistaa kertomusten melko luotettavan tunnistamisen laajoista poliittisista aineistoista. Se toimii erityisen hyvin haastatteluaineistossa, ja jatkokehitys eduskuntapuheen osalta on meneillään. Kun kertovat jaksot voidaan koneellisesti tunnistaa isoista aineistoista, voi tarkemman kertomusten analyysin kohdentaa niihin ilman työlästä koko aineiston läpikäymistä ihmisvoimin.

Hankkeessa uutena näkökulmana on sen painotus, miten olennaista kertomuksen aikojen analyysissa on erottaa toisistaan kerronnan ja tarinan ajat: edellinen kiinnittyy kertomisen hetkeen, jälkimmäinen kerrottujen tapahtumien hetkeen. Kertomuksella mennyt ja tuleva tuodaan merkityksellisiksi nykyhetkelle ja argumentoidaan vältettävien tai toivottujen kehityskulkujen puolesta. 

Hankkeemme tutkii kertovaa ajallisuutta sekä tarinajatkumoiden luomisena että puheen retorisina keinoina tuottaa nykyhetkelle merkityksiä menneen ja tulevan kautta. Koska kertomus on keskeinen inhimillinen tapa jäsentää muutosta, oletamme niiden tutkimisen paljastavan olennaisia piirteitä ja kehityskulkuja poliittisessa retoriikassa viime vuosikymmenten aikana. 

Tulevaisuushorisontin muutos 

Tuleva, mennyt ja nykyisyys ovat eri tavoin läsnä poliittisessa puheessa riippuen käsiteltävästä aiheesta, yksittäisten poliitikkojen arvoista ja ajan hengestä. Historioitsija François Hartogin hypoteesin mukaan tämän päivän politiikka määrittää eräänlainen presentismi, eli tila, jossa politiikkaa tehdään ikään kuin reagoiden päälle vyöryviin haasteisiin ja kriiseihin, mutta vailla visiota tulevasta.

Politiikan ajat -hankkeen käyttämä tutkimusmateriaali tarjoaa mahdollisuuden tarkastella sitä, onko tällainen muutos todella nähtävissä poliittisessa puheessa. Hanke selvittää, miten kriisipuhe on muuttunut, miten kertomukset toimivat aikapuheessa ja viittaavatko eri politiikan teemat todella menneeseen ja tulevaan vai ovatko ne pikemminkin reaktioita tässä päivässä ilmeneviin haasteisiin. Eri menetelmiä yhdistäen päästään käsiksi politiikan aikahorisontin muutoksiin ja pystytään analysoimaan sekä tulkitsemaan niitä monipuolisesti.

Kysymme siis, onko Suomen eduskunnassa käydyn poliittisen puheen tulevaisuushorisontti muuttunut 1980-luvulta nykypäivään. Tarkastelu pohjaa sekä yksittäisten lausumien laadulliseen analyysiin että kvantitatiiviseen kartoitukseen, jossa tarkastellaan aikamuotoja, aikasanoja sekä kertomuksia. 

Hanke selvittää, miten kriisipuhe on muuttunut, miten kertomukset toimivat aikapuheessa ja viittaavatko eri politiikan teemat todella menneeseen ja tulevaan vai ovatko ne pikemminkin reaktioita tässä päivässä ilmeneviin haasteisiin.

Näin voidaan esimerkiksi tarkastella, oliko puolustusministeri Elisabeth Rehnin ajan puolustuspolitiikka enemmän tulevaisuuteen suuntautunutta kuin mitä se on tänä päivänä, dominoiko presentismiin nojaava argumentaatio EU-politiikkaa ja onko liberalismilla tulevaisuutta.

Teoria presentismistä puhuttelee monia, sillä ajatus kylmän sodan aikaisesta politiikasta erilaisten poliittisten visioiden kamppailun kenttänä on iskostunut populaariin historiakuvaan. Näyttää kuitenkin siltä, ettei aineistolähtöinen tarkastelu tuo esiin mitään dramaattista siirtymää presentismiin. Tulevaisuus ei ole kadonnut, mutta se on muuttanut muotoaan ja korostuu eri teemoissa kuin ennen.

Hankkeen ajat

POLTE-hanke on aloittanut työskentelynsä syksyllä 2022, ja projekti jatkuu elokuuhun 2026 saakka. Konsortiohankkeen vastuullinen johtaja on professori Mari Hatavara Tampereen yliopistosta, ja osahankkeita johtavat professori Jyrki Nummenmaa Tampereen yliopistosta sekä yliopistonlehtori Jani Marjanen Helsingin yliopistosta. Hanke nojaa samojen tutkimusryhmien aiempaan tutkimukseen Suomen Akatemian vuosina 2017–2022 rahoittamassa Demokratian äänet -hankkeessa, jota johti tutkimusjohtaja Matti Hyvärinen Tampereen yliopistossa. 

Aiemmassa hankkeessa digitoitu ja jäsennetty aineisto sekä monipuoliset haut mahdollistava hakujärjestelmämahdollistavat POLTE-hankkeen nopean siirtymisen aineistojen käsittelystä analyysiin ja tulkintaan.   

Hanke tarkastelee erityisesti parlamentin ajallista retoriikkaa, vallitsevien ja vastakertomusten poliittista käyttöä, pitkän aikavälin muutoksia ajallisissa horisonteissa sekä eri ajallisuuksien mallinnusta. Hanke etenee vaiheittain ajallisuuden yksinkertaisempien ilmentymien tunnistamisesta monimutkaisempien ajallisten muotojen mallintamiseen sekä lopulta politiikan ajallisuuksien tulkintaan. 

Yhteistyö samantapaisia kysymyksiä, aineistoja ja menetelmiä koskevien hankkeiden kanssa on aloitettu aktiivisesti syksyn 2022 aikana, ja hankejohtajat laajentavat yhteistyötä mielellään uusienkin tahojen kanssa. Hakujärjestelmä avataan kaikkien käytettäväksi julkisten aineistojen osalta, joten hanke osaltaan edistää myös avoimen tieteen periaatteita.

Professori Mari Hatavara on kirjallisuudentutkija ja monitieteisen kertomuksentutkimuksen keskuksen Narraren johtaja Tampereen yliopistossa. 

Matti Hyvärinen on sosiologi ja kertomuksentutkija, joka toimii tutkimusjohtajana ja Narraren varajohtajana Tampereen yliopistossa.

Nanny Jolma on kertomusten analyysiin ja muistelevaan minäkerrontaa erikoistunut kirjallisuudentutkija ja tutkijatohtori Tampereen yliopistossa. 

Jussi Kurunmäki on sekä valtio-opin että poliittisen historian dosentti, joka tässä hankkeessa työskentelee Helsingin yliopistossa.

Jani Marjanen (FT, dos.) on poliittisen kielen historiaan erikoistunut historioitsija, joka työskentelee Helsingin yliopistossa.

Jyrki Nummenmaa on tietojenkäsittelyn professori ja luonnollisen kielen käsittelyn tutkimusryhmän johtaja Tampereen yliopistossa. 

Timo Nummenmaa on tietojenkäsittelytieteilijä, joka toimii yliopistotutkijana Tampereen yliopistossa mm. ohjelmistotuotannon alueella.

Jaakko Peltonen on tekstiaineistojen aiheiden ja niiden trendien mallinnukseen tilastollisen koneoppimisen keinoin erikoistunut tilastotieteen ja data-analyysin professori Tampereen yliopistossa. 

Martin Pettersson on käsitehistoriaan perehtynyt väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. 

Yliopistonlehtori Hanna Rautajoki on retorisiin strategioihin erikoistunut vuorovaikutussosiologi Tampereen yliopistossa.

Kirsi Sandberg työskentelee hankkeessa tutkijana ja tekee suomen kielen alalle asettuvaa kieliopillisia ilmiöitä lauseiden ja tekstin rajapinnassa käsittelevää väitöskirjaa Tampereen yliopistossa. 

Kari Teräs on muistitietohistoriaan erikoistunut historiantutkija.

Risto Turunen (FT) on tekstinlouhintaan erikoistunut historiantutkija, joka työskentelee hankkeessa Tampereen yliopiston osaprojektissa.

Artikkeli on osa Politiikasta-Akatemia-juttusarjaa. Artikkelin pääkuva: Thomas Bormans/Unsplash.

Julkaisu Parlamentaarisen politiikan ajat ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viime vuosina suosiotaan kasvattanut kiertotalousajattelu muuttaa suhtautumistamme jätteeseen. Kun aiemmin jäte miellettiin hyödyttömäksi aineeksi, josta halutaan hankkiutua eroon, nykyään se kutsuu ennen kaikkea käyttöön ja hyödyntämiseen. 

Kiertotalousmalli haastaa lineaarisen talouden toimintatavan, jossa tuotteet valmistetaan, käytetään ja lopuksi heitetään pois. Kiertotalous pyrkii resurssitehokkuuteen pitämällä materiaalit kierrossa mahdollisimman pitkään.  

Siinä missä aiemmat jätehallinnan tavat pyrkivät eliminoimaan tuotetun jätemateriaalin kaikessa häiritsevyydessään esimerkiksi hautaamalla sen kaatopaikoille, kiertotalousajattelu pyrkii kieltämään ajatuksen jätteestä kokonaan. Sen kuvittelema tulevaisuuden maailma on maailma vailla jätettä – sellainen, jossa materiaalit ja energiat vain kiertävät riittävän tehokkaasti yhteiskunnassa.  

Jätteen kategoria on erottamaton osa ihmisenä olemista, sillä ihmistoiminta tuottaa väistämättä jätettä. Hylkäämämme esineet ja materiaalit, ja suhteemme niihin kertoo, keitä olemme ja millaisessa yhteiskunnassa elämme.

Tampereen yliopistossa tänä syksynä käynnistyneet WasteMatters– (ERC) ja DECAY-hankkeet (Suomen Akatemia) haastavat ajatuksen jätteestä resurssina ja hallittavana objektina. Jäte käsitteellistetään hankkeissa ranskalaisfilosofi ja -kirjailija Georges Bataillea seuraten ylijäämäksi, yhteiskunnan ja talouden kirotuksi osaksi, joka ei alistu jäännöksettä hyötyperiaatteelle. 

Samalla kun jäte kiertää yhteiskunnassa ja taloudessa, jätteen olemassaolo tekee näkyväksi sen, etteivät materiaalit kierrä suljetussa kehässä. Se osoittaa, että hukka, vuodot ja ylimäärä ovat vääjäämätön osa niin taloutta kuin yhteiskunnan järjestystä. 

Jätteen kategoria on erottamaton osa ihmisenä olemista, sillä ihmistoiminta tuottaa väistämättä jätettä. Hylkäämämme esineet ja materiaalit, ja suhteemme niihin kertoo, keitä olemme ja millaisessa yhteiskunnassa elämme.

Jätteen ontologiaa tutkimassa 

Monilla tieteenaloilla on kiinnostusta jätteisiin esimerkiksi kierrättämisen tehostamisen, jätteen vähentämisen ja kiertotalouden edistämisen näkökulmista. Harvoin jätettä on kuitenkaan tarkasteltu ontologisesti, olemassaolon tasolla. 

Tämä tarkoittaa huomion kiinnittämistä siihen, miten asioista tulee jätettä, mitä jäte tekee ihmisille ja yhteiskunnalle, miten jätteen kanssa eletään ja millaisia suhteita, toimijuuksia ja kokoonpanoja siihen liittyy. Hankkeissa tutkitaan näitä kysymyksiä etnografisesti seuraamalla jätevirtoja ja -käytäntöjä. 

Jäte ei ole tutkimushankkeissa pelkkä tutkimuksen kohde vaan myös jotakin, jonka kanssa ajatellaan. 

Etnografisen tutkimuksen keskiössä on perinteisesti ollut ihminen. Jo menetelmän nimen kreikkalainen juuri ethnos viittaa kansaan. Viime aikoina etnografiassa on kuitenkin alettu huomioida enenevissä määrin myös ihmisen yhteenkietoutuneisuus moniin ei-inhimillisiin tekijöihin. Niin kutsutussa “monilajisessa etnografiassa” on esimerkiksi kiinnitetty huomiota eläimiin ja kasveihin ja haastettu ajatusta ihmisten erityislaadusta. 

WasteMatters- ja DECAY-hankkeissa kehitetään enemmän-kuin-inhimillistä etnografiaa, joka kääntää ympäri näkökulman jätteestä passiivisena ihmisen muokkauskohteena tai toiminnan lopputuloksena. 

Uusmaterialismin ja posthumanismin kaltaisista ihmiskeskeisyyden ylittävistä näkökulmista ammentaen hankkeissa pyritään kehittämään konkreettisia empiirisiä työkaluja, joiden avulla jätettä voi tarkastella aktiivisena, yhteiskuntaa ja ihmistä muokkaavana toimijana. Näin ollen jäte ei ole tutkimushankkeissa pelkkä tutkimuksen kohde vaan myös jotakin, jonka kanssa ajatellaan. 

Aistien ja ajan näkökulmia jätteisiin  

Ihmiset elävät arjessaan monin tavoin kosketuksissa jätteeseen, vaikka teollistuneissa yhteiskunnissa jäte onnistutaan usein järjestämään pois näkyvistä ja karkottamaan aistien ulottumattomiin. 

Jätteen aistiminen ja ruumiillinen kohtaaminen avaa hedelmällisen näkökulman arkisen jätesuhteemme tarkasteluun. Jätteiden hajut, visuaaliset ärsykkeet ja tekstuurit herättävät ihmisissä monenlaisia tunteita – paitsi ahdistusta, inhoa ja syyllisyyttä myös ylpeyttä tunnollisesta lajittelusta ja kierrättämisestä – ajatuksia ja toimintaa. Jätteen aistimisen ja sen edellyttämien arkisten tekojen tutkiminen voikin palauttaa jätteen tietoisuuteen sotkuisena, häiritsevänä ja välttämättömänä osana kulutusyhteiskuntaa, jonka kanssa on opittava elämään. 

Jätteen siivoaminen aistien ulottumattomiin saa myös globaalin ulottuvuuden: länsimaiden jätteet päätyvät saastuttamaan ja kuormittamaan kehittyvien maiden luontoa ja yhteiskuntajärjestelmiä.

Vallitseva tehokas jätehallinnan infrastruktuuri tekee mahdolliseksi karkottaa jätteen häiritsevä olemassaolo nopeasti pois mielestä ja myös ummistaa silmät omalta osallisuudelta yhteiskunnan jäteongelman syntyyn. Julkisessa mielikuvituksessa jätteen siivoamista näkymättömiin on pidetty jopa kehittyneen ja sivistyneen yhteiskunnan tunnusmerkkinä, ja vastaavasti jätteen kasautuminen kaduille on näyttäytynyt ilmentymänä julkisen vallan epäonnistumisesta.

Jätteen siivoaminen aistien ulottumattomiin saa myös globaalin ulottuvuuden: länsimaiden jätteet päätyvät saastuttamaan ja kuormittamaan kehittyvien maiden luontoa ja yhteiskuntajärjestelmiä. Ilmiötä on kutsuttu provosoivasti myös jätekolonialismiksi, millä tarkoitetaan prosesseja, joilla valtio tai yhteisön alistaa toisen yhteisön valtaansa ja käyttää sitä hyväkseen kippaamalla sinne jätteensä.

Jäte tarjoaa myös mielenkiintoisen tulokulman toimintamme ajallisiin vaikutuksiin ja jälkiin. Siinä missä orgaaninen jäte maatuu suhteellisen lyhyen ajan kuluessa, toiset jätelajit kuten muovi eivät katoa yhden ihmiselämän aikana, osa jätteistä puolestaan ei käytännössä koskaan. 

WasteMatters-hankkeessa tutkitaan ruokahävikin, muovijätteen ja jätteenpolttotuhkan lisäksi myös ydinjätettä, jonka ajallinen perspektiivi ylittää käytännön käsityskykymme rajat: ydinjätteen loppusijoituspaikkojen on pidettävä jäte turvassa jopa 100 000 vuotta. Tämä on pakottanut kehittämään Eurajoen Onkalon kaltaisia uusia, innovatiivisia loppusijoituspaikkoja, olkoonkin että jätteen hautaaminen on lopulta melko vanhakantainen keino hallita jätettä.

Monitieteinen tutkimusryhmä jäljittää jätettä 

Hankkeita toteuttaa monitieteinen kansainvälinen tutkimusryhmä, jonka jäsenillä on laaja-alaista asiantuntemusta esimerkiksi teoriaosaamisesta visuaalisiin tutkimusmenetelmiin, haastattelemiseen, etnografiseen kenttätyöhön ja luoviin tieteellisen kirjoittamisen käytäntöihin. Ryhmän jäsenet ovat aiemmin tutkineet myös esimerkiksi ruokahävikkiä ja muovijätettä. 

Tutkimusryhmän tukena toimii lisäksi moninainen tutkijayhteistyöverkosto, johon kuuluu niin teoriaan, menetelmiin kuin jätteen empiiriseen tutkimukseen paneutuneita, kansainvälisesti tunnustettuja tutkijoita ympäri maailmaa. 

Hankkeet pyrkivät kehittämään menetelmällisiä työkaluja materian huomioimiseen yhteiskuntatieteellisessä ja humanistisessa tutkimuksessa sekä luomaan uutta teoreettista ymmärrystä yhteiskunnasta ja sen tilallisista ja ajallisista mittakaavoista jätteen näkökulmasta. 

Käytännössä kenttätyö tarkoittaa muun muassa jätteiden kierrätyksen ja jätteen kanssa elämisen seuraamista kodeissa, jätepäiväkirjojen keräämistä, ihmisten haastattelemista, aistimellista yhteenkietoutumista jätteeseen, jätteen liikkeiden seuraamista paikasta toiseen sekä kierrätyskeskusten, biokaasulaitosten, jätteenpolttolaitosten ja ydinjätteen säilytyspaikkojen prosessien havainnointia ja kuvaamista. 

Näiden empiiristen jätekohtaamisten kautta hankkeet pyrkivät kunnianhimoisiin tavoitteisiin: kehittämään menetelmällisiä työkaluja materian huomioimiseen yhteiskuntatieteellisessä ja humanistisessa tutkimuksessa sekä luomaan uutta teoreettista ymmärrystä yhteiskunnasta ja sen tilallisista ja ajallisista mittakaavoista jätteen näkökulmasta. 

Professori Olli Pyyhtinen johtaa ERC:n rahoittamaa WasteMatters- ja Suomen Akatemian rahoittamaa DECAY-hankkeita. Häntä kiinnostaa, miten muodostumme ihmisinä moninkertaisissa altistumisissa ulkopuolelle ja vieraudelle. Tämä kiehtoo häntä myös jätteessä, josta emme pysty vapautumaan lopullisesti emmekä myöskään ottamaan sitä täydellisesti haltuun.  

Niina Uusitalo toimii tutkijatohtorina Suomen Akatemian rahoittamassa DECAY-hankkeessa. Hän on kiinnostunut jätteen visuaalisuudesta, eläinten ja ihmisten yhteenkietoutuneista jätesuhteista sekä jätteen kehollisesta aistimisesta. 

Ulla-Maija Sutinen työskentelee tutkijatohtorina ja koordinaattorina ERC:n rahoittamassa WasteMatters-hankkeessa. Hänen mielenkiintonsa kohteita ovat jäte ihmisten jokapäiväisessä elämässä ja kotona tapahtuvat arkiset käytänteet jätteen ympärillä. 

Stylianos Zavos työskentelee tutkijatohtorina ERC:n rahoittamassa WasteMatters-hankkeessa. Hän on kiinnostunut affektiivisista ja yhteiskunnan reuna-alueille sijoittuvista yhteenkietoutumisista ihmisten ja jätteen välillä. 

Alma Onali työskentelee väitöskirjatutkijana ERC:n rahoittamassa WasteMatters-hankkeessa. Hän on kiinnostunut jätesuhteen materiaaliskulttuurisesta rakentumisesta ja siitä, kuinka ihmisyys ja jäte kietoutuvat yhteen. Erityisesti Onalia kiinnostaa ihmisen ja muovin ristiriitainen suhde.

Artikkeli on osa Politiikasta-Akatemia-juttusarjaa. Lisätietoa hankkeista löytyy niiden verkkosivuilta: WasteMatters ja DECAY. 

Artikkelin pääkuva: Marc Newberry/Unsplash.

Julkaisu Jätteen jäljillä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin IPCC:n uunituore raportti vuodelta 2022 kertoo, että ilmaston kuumeneminen on jo nyt ajanut maapallon kroonisiin kriiseihin. Niihin sopeutuminen vaatii päättäjiltä paljon. Päätösten tulisi samanaikaisesti reagoida kriiseihin ja tähystää kauas tulevaisuuteen.

IPCC:n kuudennen arviointiraportin viime vuonna julkaistu ensimmäinen osa ja nyt julkaistu toinen osa sysäävät päätöksenteon monella tavalla epämukavuusalueelle. Ilmaston kuumenemisen seurauksena maapalloa vaivaavat huomattavasti vakavammat kriisit kuin 40 vuotta sitten ennakoitiin. Ne tulevat jatkumaan vuosikymmeniä.

Kymmenen vuotta sitten tulvasuojatuksi suunniteltu asuinalue ei enää valmistuessaan ole yhtä turvallinen ja on parin vuosikymmenen kuluttua tulvariskialuetta.

Kriiseihin varautuminen on vaikeampaa, koska aiemmin harvinaiset ympäristökriisit, kuten äärimmäiset tulvat ja helleaallot, tapahtuvat yhä useammin. Kymmenen vuotta sitten tulvasuojatuksi suunniteltu asuinalue ei enää valmistuessaan ole yhtä turvallinen ja on parin vuosikymmenen kuluttua tulvariskialuetta.

Tämä todellisuus edellyttää suomalaiseltakin yhteiskunnalta entistä parempaa kykyä tehdä strategisia päätöksiä kriiseissä.

Tässä artikkelissa tiivistetään, miten Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamassa WISE-hankkeessa ja Suomen Akatemian rahoittamassa LONGRISK-hankkeessa selvitetään tutkijoiden ja kolmen suomalaisen kaupungin, Helsingin, Tampereen ja Kotkan, yhteistyönä, mitä strateginen kriisipäätöksenteko tarkoittaa käytännössä.

Ilmastokriiseihin on pakko sopeutua

IPCC:n perustivat maailman ilmatieteen järjestö WMO ja YK:n ympäristöohjelma UNEP vuonna 1988. Se julkaisi ensimmäisen raporttinsa vuonna 1990. IPCC ei itse tee tutkimusta vaan analysoi ja kokoaa yhteen tieteellistä tietoa päätöksenteon tueksi ilmastonmuutoksen vaikutuksista, sen hillitsemisestä ja siihen sopeutumisesta. Arviointiraportit valmistellaan kansainvälisissä tutkijaryhmissä.

Uusi IPCC-raportti korostaa tarvetta suuriin sopeutumistoimiin siinäkin tapauksessa, että globaalin keskilämpötilan nousu esiteollisesta ajasta pystyttäisiin rajoittamaan kunnianhimoiseen 1,5 asteen tavoitteeseen. On hyvä muistaa, että vallitsevat päästötrendit ovat viemässä keskilämpötilan nousua selvästi yli 4 asteen vuoteen 2100 mennessä. Glasgow’n ilmastokokouksen päästövähennyslupaukset – siis lupaukset – rajoittaisivat nousun noin 2,5 asteeseen.

Kriisi edellyttää nopeaa reagointia. Samalla jokaisen kriisipäätöksen tulee ottaa huomioon strategiset vaikutukset vuosikymmenien päähän.

Ilmaston kuumeneminen on kyllä rajoitettavissa 1,5 asteeseen, mutta se edellyttäisi ennennäkemättömän radikaaleja teknis-taloudellisia, yhteiskuntapoliittisia ja käyttäytymismuutoksia, jotka kaiken lisäksi olisi saatava aikaan kymmenessä vuodessa. Vastaavan mittakaavan murroksia löytyy historiasta ehkä vain ennen ja jälkeen sotia. Kun Yhdysvallat päätti lähteä toiseen maailmansotaan, sen siviiliteollisuus muutettiin sotateollisuudeksi muutamassa kuukaudessa. Suomi puolestaan sysäsi itsensä teollistumisen polulle muutamassa vuodessa 1940- ja 1950-lukujen vaihteessa, sotakorvausten ja jälleenrakennuksen pakottamana.

Nyt puhutaan ekologisesta jälleenrakennuksesta, joka viittaa sodanjälkeiseen jälleenrakennukseen rinnastuvaan ponnistukseen irtautua fossiilitaloudesta. Ilmaston kuumeneminen on kuitenkin erilainen hätätila kuin sota, koska sen tuhot hiipivät ihmisten arkeen pikku hiljaa. Kriisi, joka ei tule iholle, ei motivoi toimintaan.

Näköpiirissä olevien ilmastokriisien kohtaamiseen tarvitaan strategista kriisipäätöksentekoa. Päätökset kaikilla toimialoilla tullaan tekemään jonkinasteisessa ilmaston kuumenemisesta johtuvassa kriisissä. Kriisi edellyttää nopeaa reagointia. Samalla jokaisen kriisipäätöksen tulee ottaa huomioon strategiset vaikutukset vuosikymmenien päähän.

Kuinka nähdä kauas kiireessä?

WISE-hanke (2018-2023) kartoittaa mahdollisia ratkaisuja strategiseen kriisinhallintaan konsortiossa, johon kuuluvat Helsingin, Tampereen ja Turun yliopistot,  Aalto-yliopisto sekä BIOS-tutkimusyksikkö. LONGRISK (2020-2023) puolestaan kehittää strategisen kriisipäätöksenteon alustoja kaupungeille Helsingin ja Tampereen yliopiston sekä Ilmatieteenlaitoksen konsortiossa. Ajatuksena on istuttaa strateginen kriisipäätöksenteko saumattomasti kaupunkien nykyiseen hallintoon.

Hankkeiden kirjallisuuskatsauksissa ja asiantuntijahaastatteluissa on kartoitettu aukkoja suomalaisen yhteiskunnan kriisinsietokyvyssä ja strategisessa kriisinhallinnassa. Kiinnostava havainto on, että paikallis- ja aluetason ilmastoasiantuntijat kyllä tiedostavat ilmastonmuutoksesta aiheutuvat ympäristöriskit – he eivät vain ole mukana niissä pöydissä, joissa päätetään kriisinhallinnasta.

Lisäksi WISE ja LONGRISK järjestävät strategisia tilannehuoneharjoituksia, eräänlaisia politiikkapäämajoja, joihin osallistuvat yhteistyökaupunkien johtavat poliitikot ja asiantuntijat. Harjoitusten tavoitteena on kehittää uudenlaista strategisen kriisipäätöksenteon menettelytapaa, jolla voidaan reagoida nopeasti ympäristön ja yhteiskunnan murroksiin ja samanaikaisesti huomioida pitkän aikavälin vaikutukset. Ensimmäinen harjoitus järjestettiin Helsingissä vuonna 2019 ja toinen Kotkassa vuonna 2021. Vuosina 2022–2023 on tarkoitus järjestää Helsingissä, Tampereella ja Kotkassa kussakin kaksi strategista tilannehuoneharjoitusta.

Eri toimialojen strategioilla on usein ristiriitaiset tavoitteet, jotka johtavat toisiaan vastaan sotiviin sopeutumistoimiin ja strategisten päätösten lukkiutumiseen. Vaihtoehtoiset tulevaisuuspolut pystyvät paljastamaan tällaiset ristiriidat ja lukkiutumiset.

Tilannehuoneita on hankkeissa järjestetty sekä poliittisten päättäjien ja johtavien asiantuntijoiden yhteisharjoituksina että yksinomaan asiantuntijoiden harjoituksina. Yhteistä kaikille harjoituksille on, että ne ovat eräänlaisia aikakoneita. Osallistujat viedään kuviteltuun lähitulevaisuuteen, jossa ympäristökriisit ovat kroonistuneet vuosittaiseksi vaivaksi. Osallistujien tehtävänä on muokata kaupungin pitkän tähtäyksen strategioita ja toimintasuunnitelmia siten, että ne vahvistaisivat kaupungin kaukonäköistä sopeutumista kroonisiin ympäristökriiseihin.

Tutkimushankkeet ovat antaneet osviittaa strategisen kriisipäätöksenteon keskeisistä periaatteista. Koska kriisit muuttavat toimintaympäristöä alituisesti, strategioita ei tule päivittää vain joka neljäs vuosi vaan jatkuvasti. Päätöksentekotilanteen on ruokittava päättäjien mielikuvitusta vaihtoehtoisilla poluilla toimialojen strategisiin tavoitteisiin. Eri toimialojen strategioilla on usein ristiriitaiset tavoitteet, jotka johtavat toisiaan vastaan sotiviin sopeutumistoimiin ja strategisten päätösten lukkiutumiseen.

Tämän toteaa painokkaasti IPCC:n uusin raporttikin; vaihtoehtoiset tulevaisuuspolut pystyvät paljastamaan tällaiset ristiriidat ja lukkiutumiset.

Päätöksentekotilanteen on myös edistettävä oppimista ja estettävä päättäjien puolustautumisreaktiot maineriskien pelossa. Tutkimukset osoittavat, että päättäjät pyrkivät usein suojaamaan itseään äänestäjien pettymykseltä tekemällä tietoisesti lyhytnäköisiä päätöksiä. Kuten Euroopan komission entinen puheenjohtaja Jean-Claude Juncker aikoinaan totesi, ”tiedämme kyllä mitä tehdä, emme vain tiedä kuinka tulla uudelleen valituksi sen tehtyämme”.

Demokratiaa kriisin keskellä

Strateginen kriisipäätöksenteko on rakennettava vuorovaikutukseksi poliittista vastuuta kantavien päättäjien ja tutkimustietoa välittävien asiantuntijoiden kesken. Samaa on peräänkuuluttanut johtaja Mika Salminen THL:stä pandemiakriisin kokemusten pohjalta. Asiantuntijoiden osallistuminen päätöksiin lisää kriittisiä kysymyksiä asiantuntijavallan lisääntymisestä ja sen suhteesta demokraattiseen päätöksentekoon. Tutkimustietoon perehtyneet asiantuntijat on kuitenkin otettava päätöksiin mukaan vaikutusvaltaisina osapuolina, koska harkinnan kohteena ovat monimutkaiset päätösvaihtoehdot.

Tilannehuoneharjoitukset ovat paljastaneet strategisen kriisipäätöksenteon sudenkuoppia. Vaihtoehtoisten tulevaisuuspolkujen hahmottamista rajoittavat vakiintuneet tulkintatavat ja päättelyketjut – esimerkiksi usko talouskasvun voimaan ratkaista kriisi kuin kriisi. Maineriskin pelko estää vaikeat ja kauaskantoiset päätökset, kun vaikkapa energiansäästö katsotaan poliittisesti liian tulenaraksi keinoksi tavoitella hiilineutraalisuutta. Päätöksentekotilanne olisikin suunniteltava siten, että ulkopuolisilla asiantuntijoilla ja kansalaisryhmillä on mahdollisuus haastaa tavanomainen ajattelu.

Vaihtoehtoisten tulevaisuuspolkujen hahmottamista rajoittavat vakiintuneet tulkintatavat ja päättelyketjut – esimerkiksi usko talouskasvun voimaan ratkaista kriisi kuin kriisi.

Pyrimme hankkeissamme myös vahvistamaan päätösten tietopohjaa kehittämällä strategista kojelautaa, joka visualisoi kroonisten ilmastokriisien kauaskantoiset kerrannaisvaikutukset. Visualisointi tapahtuu karttapohjaisten simulaatioiden, kolmiulotteisten katunäkymien ja kuvitteellisten ilmastoreportaasien avulla.

IPCC:n raportteihin on viime vuosina reagoitu kannustuksin ”vielä on aikaa ryhtyä toimiin” ja ”toivoa ei pidä heittää”. On kuitenkin syytä olla realistinen sen suhteen, paljonko aikaa on ja mille toivo rakennetaan. Aika strategisille kriisipäätöksille on juuri nyt.

Toivo puolestaan on sitä samaa toivoa, jota pääministeri Winston Churchill valoi briteille toisessa maailmansodassa: tahtoa tehdä suuria uhrauksia siedettävän elämän turvaamiseksi.

Janne I. Hukkinen on ympäristöpolitiikan professori Helsingin yliopistossa.

Politiikasta-Akatemia on kirjoitussarja, jossa tarkastellaan ja seurataan Suomen Akatemian rahoittamia tuoreita yhteiskunnallisia tutkimushankkeita. 

Julkaisu Ilmastohätätilaan sopeutuminen edellyttää strategisia kriisipäätöksiä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kolmekymmentä vuotta sitten Suomessa ja muualla Euroopassa elettiin taitekohdassa. Harvoin on vain muutamassa vuodessa koettu niin monitahoisia, nopeita ja suuria muutoksia kuin 1990-luvun alkaessa. Samanaikaisesti Neuvostoliitto romahti, kylmä sota päättyi, kaksinapainen kahden ideologian maailmanjärjestelmä murtui ja loi tilaa sekä kansallisille ilmaisuille sekä syvenevälle Euroopan integraatiolle. Maailma näytti irtautuvan vanhasta muotista ja oli menossa lujaa vauhtia kohti uutta.

Maailma näytti irtautuvan vanhasta muotista ja oli menossa lujaa vauhtia kohti uutta.

Suomessa aikakausi yhdistyi länsimaiden modernin historian pahimpaan talouslamaan, joka lisäsi hämmennystä ja epätietoisuutta sekä vahvisti tunnetta epävarmuutta ruokkineesta välitilasta.  Työttömyyden, näköalattomuuden, kotitalouksien velkakurimuksen ja romuttuneiden unelmien yhteiskunta ei tarjonnut turvaa, johon moni oli tottunut. Toisaalta samanaikainen Itä-Euroopan uudelleenmuotoutuminen toi uutta perspektiiviä kansalaisten kokemuksiin. Viron silloinen ulkoministeri Lennart Meri herätti huomiota, kun hän 1990-luvun alussa ilmoitti ottavansa suomalaisen laman maahansa milloin vain.

Sota-ajasta tukea identiteeteille

Murroskausi synnytti laajan ja vilkkaan keskustelun kansallisesta identiteetistä ja maan tulevaisuudesta. Niin päättäjät, kansalaiset kuin tutkijatkin pohtivat, tarvitsiko Suomi poliittista tukea Euroopasta ja millainen oli Suomen suhde mahdolliseen EU-jäsenyyteen.

Folkloristi Satu Apo nimesi 1990-luvun lopulla julkaistussa artikkelissaan suomalaisuuden stigmatisoinnin traditioista tuolloin harjoitetun kollektiivisen introspektion kansalliseksi ”itserasismiksi”. Tällä hän tarkoitti suomalaisessa keskustelussa havaitsemaansa itseruoskintaa, joka liittyi muun muassa alemmuudentuntoiseen pohdintaan siitä, kuinka ”eurooppalaisia” suomalaiset olivat.

Myös menneisyys ja historiantulkinnat olivat vahvasti mukana murrosajan kokemuksessa. 1990-luvun alussa Suomessa koettiin merkittävä toiseen maailmansotaan liittynyt muistobuumi, jossa korostui ajatus kunnianpalautuksesta ja vaiettujen tai unohdettujen äänien esiin nostamisesta. Suomi ikään kuin voitti moraalisesti toisen maailmansodan 50 vuotta sen päättymisen jälkeen Neuvostoliiton kaaduttua. Voittoa kuitenkin himmensi lama.

Suomi ikään kuin voitti moraalisesti toisen maailmansodan 50 vuotta sen päättymisen jälkeen Neuvostoliiton kaaduttua.

Kansalaisten parissa vapautumisen tunne ja innostus kenties avautuvista mahdollisuuksista sekoittui synkkyyteen ja uhkakuviin epävarmasta tulevaisuudesta. YYA-sopimusajan jälkeen alkoi avoin pohdinta Suomen EU-jäsenyydestä, mikä tuotti kokemuksia sekä uusista mahdollisuuksista että hallinnan menetyksestä. Suhde niin sanottuun suomettuneisuuden aikaan oli vielä niin läheinen, että sen jäsennys oli vasta alkamassa.

Suomen asema Idän ja Lännen välissä jatkui vertauskuvallisesti kylmän sodan jälkeenkin. Suomi ei vertautunut Itä-Euroopan vapautumista juhlineisiin entisiin sosialistimaihin. Sen sijaan suomaiset kokivat Neuvostoliiton hajoamisen seuraukset ristiriitaisesti isänmaallisuuden ja työttömyyden kasvun sekä uusien mahdollisuuksien kautta.

Lama, uusisänmaallisuus ja Euroopan unioni

Lähestymme aihetta kolmesta toisiinsa liittyvästä näkökulmasta: 1) 1990-luvun alun lama, 2) kylmän sodan päättymisen jälkeen virinnyt kansallismielisyys eli uuspatriotismi ja 3) Euroopan unioniin liittymisestä (1995) käyty keskustelu ja kansanäänestys. Kyseiset ilmiöt näkyivät huolena ja pelkona tulevaisuudesta sekä tulevaisuudentoivona. Nämä prosessit synnyttivät laajoja kansalaisliikkeitä ja mielipiteenilmaisuja. 1990-luvun alun uusisänmaallisuuden ja nykyisen oikeistopopulismin väliltä löytyy aatteellisia yhteyksiä, mutta ilmiönä uuspatriotismi oli laajempi. Neuvostoliiton asettamista pidäkkeistä vapautunut kansallismielinen ilmapiiri vetosi varsin laajoihin väestöryhmiin.

Neuvostoliiton asettamista pidäkkeistä vapautunut kansallismielinen ilmapiiri vetosi varsin laajoihin väestöryhmiin.

Laman osalta tutkimuksemme keskittyy talouspoliittisen ja poliittisen päätöksenteon sijaan kansalaisten kokemuksiin ja miten ne sovitettiin olemassa oleviin narratiiveihin. Yksi näkyvistä 1990-luvun ilmiöistä oli kansallismielisen nationalismin nousu kaikkialla Euroopassa. Suomessa uuspatriotismi synnytti suuren määrän uusia sotahistoriaan liittyneitä perinneyhdistyksiä. Vanhojen järjestöjen jäsenet saivat uutta virtaa toiminnalleen. Suomalainen uusisänmaallisuus oli ruohonjuuritason liike.

EU-jäsenyyskeskustelu aloitti pohdinnan suomalaisista identiteeteistä kylmän sodan jälkeisessä Euroopassa. Valtiovalta yllytti suomalaisia käymään kansalaiskeskustelua asiasta. Valtio rahoitti vuoden 1994 neuvoa-antaneen EU-kansanäänestyksen Kyllä- ja Ei-kampanjoita.

Samaan aikaan Baltian maiden vapautuminen muutti Itämeren henkistä maantiedettä; Tallinnan lautta syrjäytti suomalaisten suosiossa Tukholman lautan.

Kokemushistoriaa

Tutkimuksen keskipisteessä on kansalaisyhteiskunta. Poliittisen johdon sijasta käännämme katseemme muiden muassa EU-kansanäänestyksen ja vuoden 1994 presidentinvaalien kampanjaväkeen ja yleisöön, tupailtoihin, maanviljelijöiden EU:ta vastustaneisiin vainovalkeisiin ja 1990-luvulla perustettujen perinnejärjestöjen toimintaan, luemme 1980–1990-luvun vaihteen hallitusten ministereille lähetettyjä kansalaiskirjeitä, muistitietoa ja tutkimme työttömien järjestöjen toimintaa. Syksyllä 2022 toteutamme yhdessä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kanssa muistitietokeruun kylmän sodan jälkeisen ajan kokemuksista.

Kysymme, miten ihmisten tulevaisuuden odotukset muuttuivat, miten kokemukset muutoksista tulkittiin ja jaettiin, ja minkälaisia kokemuksellisia yhteyksiä muodostui laman, uuspatriotismin ja Euroopan integraation välille.

Hanke on osa Suomen Akatemian rahoittamaa kokemuksen historian huippututkimusyksikköä (HEX) Tampereen yliopistossa. Kokemushistoria liittyy läheisesti tunnehistoriaan, joka on nostanut esille muun muassa tunteiden merkityksen poliittisissa kulttuureissa, päätöksenteossa ja hallinnan välineinä ja kohteina.

Kokemushistoriassa käsitykset, odotukset, toiveet ja huoli tulevaisuudesta ovat keskeisiä tutkimuskohteita.

Historialliset kokemukset ja tunteet ovat kuitenkin monitahoisempi ilmiö. Lähtökohtamme on tarkastella, kuinka kulttuurin kertomukset ja yhteiskunnalliset rakenteet sekä näin jäsennetyt aiemmat kokemukset niveltyvät osaksi ja avuksi uusien kokemusten käsittelyssä. Kokemusten sanallistaminen ja symboloiminen ovat keskeisessä asemassa, jotta kokemuksia on mahdollista jäsentää jaettuina tai kollektiivisina.

Kokemushistoriassa käsitykset, odotukset, toiveet ja huoli tulevaisuudesta ovat keskeisiä tutkimuskohteita. Tähän liittyy myös hankkeemme ajatus 1990-luvun alusta välitilana. Aikalaiskokemuksista saattoi välittyä pikemmin epätietoisuus historian suunnasta kuin sen lopusta.

Laman kokemus menetti yhteyden menneeseen ja tulevaan, sillä monet työttömyydestä kärsineet ihmiset eivät kyenneet suunnittelemaan tulevaisuutta ja syvä lama korosti samalla katkosta menneeseen. Uuspatrioottinen kokemus puolestaan haki rohkaisua menneestä eli toisen maailmansodan selviytymistaistelusta. EU-kysymys suuntasi sekä tulevaisuuteen että menneisyyteen, sillä Euroopan integraatio näytti sekä avaavan uusia mahdollisuuksia että haastavan ja uudistavan suomalaisia identiteettejä.

Tuomas Tepora on yliopistotutkija Tampereen yliopistossa ja Helsingin yliopiston dosentti. Hän toimii vastuullisena tutkijana Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessa ”A Dim Light of Dawn: Finnish Post-Cold War Experiences Between East and West, 1989–1995”.

Aapo Roselius on yliopistotutkija Tampereen yliopistossa ja Oulun yliopiston dosentti.

Ville Yliaska on filosofian tohtori Helsingin yliopistosta.

Artikkeli pohjaa Suomen Akatemian rahoittamaan tutkimushankkeeseen ”A Dim Light of Dawn: Finnish Post-Cold War Experiences Between East and West, 1989-1995”. Hanketta voi seurata myös Twitterissä.

Politiikasta-Akatemia on kirjoitussarja, jossa tarkastellaan ja seurataan Suomen Akatemian rahoittamia tuoreita yhteiskunnallisia tutkimushankkeita. 

Julkaisu Himmeä voitto? Kylmän sodan jälkeinen kokemushistoria Suomessa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Toisin kuin ajatellaan, feminismi elää nousukautta Venäjällä. Feminismistä on tullut tärkeä osa erilaisia median ja kulttuuristen esitysten sisältöjä. Kuten useassa muussakin maassa viime aikoina, tunnetut venäläiset mediapersoonat, populaarikulttuurin hahmot ja vaikuttajat ovat tunnustautuneet feministeiksi ja puhuvat julkisuudessa naisten oikeuksien ja tasa-arvon puolesta.

Esimerkiksi musiikkiareenoilla feminististä voimaantumista julistavat niin vuoden 2021 Euroviisuehdokas Maniža, Venäjän kuuluisin naisräppäri Tatarka kuin 2000-luvun alussa suositussa ukrainalaisvenäläisessä Via Gra -triossa esiintynyt poptähti Svetlana Loboda. Vuoden 2018 presidentinvaalien ehdokas Ksenja Sobtšak on kiillottanut julkisuuskuvaansa sympatialla feminismiä kohtaan.

Tunnetut venäläiset vaikuttajat ovat tunnustautuneet feministeiksi ja puhuvat julkisuudessa naisten oikeuksien ja tasa-arvon puolesta.

Internetissä julkaistavat kulttuuri- ja elämäntapajulkaisut ja kasvavassa määrin erityisesti somevaikuttajat ovat avoimen feministisiä. Esimerkkien kirjo on laaja, mutta niiden feminismiä yhdistää mediavälittyneisyys. Nämä esitykset pyrkivät vetämään puoleensa mahdollisimman suuria yleisöjä, ne kiinnittävät feminismin venäläiseen mediajulkisuuteen. Samalla ne sisältävät paljon keskenään ristiriitaisia tulkintoja feminismistä ja sen keskeisistä viesteistä, kuten tasa-arvosta, voimaantumisesta ja solidaarisuudesta.

Moniääninen media feminismin käyttövoimana

Medioitunut feminismi nyky-Venäjällä (FEMCORUS) tarkastelee venäjänkielisiä feministisiä mediasisältöjä ja niiden vastaanottoa. Tutkimme, mikä on etenkin suuria yleisöjä tavoittelevien feminististen sisältöjen keskeinen sanoma ja kuinka ne vastaavat nyky-Venäjällä tehtävään sukupuolipolitiikkaan. Median käyttäjiä haastattelemalla selvitämme, kuinka venäläiset ymmärtävät median välittämää feminismiä ja millaisiin arjen tai yhteiskunnan konteksteihin he sen liittävät.

Hanke pyrkii lisäämään ymmärrystä siitä, mikä on median välittämien feminististen ideoiden sosiaalinen potentiaali yhteiskunnassa, jossa autoritaarinen valtio rajoittaa kansalaisten poliittista osallistumista, mutta jonka mediasysteemi kokonaisuutena on moniääninen. Vahvan valtionmedian ohella Venäjällä on suuri joukko itsenäisiä medioita ja julkaisukanavia, joilla otetaan joko suoraan tai välillisesti kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin, kuten naisten ja vähemmistöjen oikeuksiin. Sosiaalisessa mediassa ja muualla yhteiskunnan ruohonjuuritasolla nopeasti leviävät ilmiöt suodattuvat valtionmediaan monimerkityksellisinä populaarikulttuurin esityksinä.

Median kautta välittyvään feminismiin vaikuttavat sosialismin ajalta jäänyt vahva tasa-arvon perinne, valtion konservatismi ja sen vastadiskurssit, kuin myös arjen tasolla koettu eriarvoisuus.

Somealustoista Venäjällä suosituin on yhä kansallinen VKontakte. Muista alustoista viime vuosina nopeimmin suosiotaan venäläisten käyttäjien keskuudessa ovat kasvattaneet TikTok, YouTube ja Instagram. Useissa muissa maissa hallitseva Meta/Facebook tulee suosiossa näiden kaikkien jäljessä.

Tutkimus lähtee liikkeelle havainnosta, että feminististen mediaesitysten repertuaarit ja yhteiskunnan tavat vastata niihin ovat huomattavasti monipuolisemmat kuin Venäjän poliittista puhetta hallitseva kielteinen asenne feminismiin antaa olettaa. Väitämme, että median kautta välittyvä feminismi on kulttuurisesti monitasoinen ja useaan eri feminismin perinteeseen kiinnittyvä merkitysten alue, jolla vaikuttavat yhtä lailla niin sosialismin ajalta jäänyt vahva tasa-arvon perinne, valtion konservatismi ja sen vastadiskurssit, kuin myös arjen tasolla koettu eriarvoisuus.

Tämän merkityskentän tarkempi analyysi auttaa ymmärtämään tällä hetkellä käynnissä olevaa kamppailua globaalien yhteiskunnallisten liikkeiden roolista nykymuotoisen autoritarismin kontekstissa.

Julkisuuden rajapinnat

Määrittelemme medioitumisen viestien, viestintävälineiden ja vastaanoton vuorovaikutukseksi, jossa kommunikaation prosessi vaikuttaa niihin ilmiöihin, joista viestejä välitetään. Medioituminen kattaa myös viestien tulkintaympäristöt ja muokkaa niitä olosuhteita, joissa tulevaisuuden mediaa tuotetaan ja vastaanotetaan. Hankkeessamme medioitumisen prosessi avaa näkymiä niille julkisen keskustelun rajapinnoille, joilla feminismi, kommunikaatioteknologiat ja venäjänkieliset yhteisöt kohtaavat.

Feminismiin tiedon tuottamisen ja keskustelun alueena liittyy Venäjällä paljon erilaisia jännitteitä. Inna Perheentupa on esimerkiksi todennut, että keskusteluyhteys feministisen liikkeen ja vallanpitäjien välillä on poikki. Tiedon välittäminen yhteiskuntaan on vaikeaa myös tutkimusinstituutioista käsin. Sukupuolentutkimusta Venäjälle perustamassa olleet sosiologit Anna Tjomkina ja Jelena Zdravomyslova kuvaavat tutkimuksessaan, kuinka asiantuntijan osallistumista sukupuolipoliittiseen keskusteluun leimaa konservatiivisen tahojen voimakas mobilisoituminen sukupuolentutkimusta ja feminismiä vastaan, ja monien kansainvälistä yhteistyötä tekevien tutkijoiden ja tutkimuslaitosten nimittäminen ulkomaiseksi agentiksi.

Asiantuntijoiden osallistumista sukupuolipoliittiseen keskusteluun hankaloittaa monien kansainvälistä yhteistyötä tekevien tutkijoiden ja tutkimuslaitosten nimittäminen ulkomaiseksi agentiksi.

Tämä agenda sulautuu päämäärissään ja retoriikassaan globaaliin, niin kutsuttua gender-ideologiaa vastustavaan liikkeeseen. Venäjän presidentti Vladimir Putin on jopa varoittanut länsimaita gender-ideologiasta rinnastamalla sen bolševikkien vallankumoukseen.

Tämän lisäksi keskustelutilaa ottavat myös muut voimakkaan antifeministiset tahot, joista yksi näkyvimpiä on vuonna 2016 perustettu äärinationalistinen, rasistinen ja homofobinen Mužskoe gosudarstvo, eli ”miehinen valtio” -niminen ryhmittymä. Ryhmän toiminta keskittyy patriarkaatin ja perinteisten arvojen tukemiseen ja näkyy erityisesti internetissä naisiin sekä feministi- ja LGBTQI+-aktivisteihin kohdistuvana järjestäytyneenä häirintänä ja uhkailuna. Viime vuonna se julistettiin oikeuden päätöksellä laittomaksi ääriliikkeeksi.

Uusi katse Venäjän mediaan

Tässä yhtäältä poliittisesti kaventuneen ja toisaalta sukupuolipoliittisten kysymysten ympärillä kärjistyneen yhteiskunnallisen keskustelun tilanteessa onkin tärkeää uskaltautua etsimään vastauksia nykyvenäläisen feministisen tiedon tilasta sellaisille viestinnän alueille, jotka eivät kuulu itsestään selvästi poliittisen kommunikaation piiriin vaan välittävät, suodattavat ja muokkaavat eri puolilta tulevia ajankohtaisia teemoja kohdatakseen yleisöjä populaarikulttuurin ja arjen konteksteissa.

Venäjän mediakentän keskeiseksi muutosvoimaksi ovat nousseet uuden sukupolven digitaaliset julkaisut ja sosiaalisen median alueella ammattimaistuvat luovien alojen toimijat samalla, kun perinteisten mediakanavien suosio on laskenut ja yleisöt ovat jakautuneet jyrkästi perinteisen median, kuten television, ja internetmedian seuraajiin. Hankkeessamme tehtävä media-analyysi kohdistuu vuorovaikutukseen ja viestinnän muotojen yhteensulautumiseen näiden kahden median alueen välillä.

Toisin sanoen emme tutki Venäjän mediaa kaksijakoisesta asetelmasta käsin, jossa viestimet edustavat joko Kremliä myötäilevää valtiondiskurssia tai sen vastadiskurssia. Sen sijaan käsittelemme Venäjän mediaa heterogeenisenä systeeminä, joka tarjoaa monenlaisia kontaktipintoja niin keskitetyn mediasysteemin sisällä, sen liepeillä kuin myös ulkopuolella. Tässä vuorovaikutuksessa tunnistamme eniten yleisöjä tavoittavat julkisuuden henkilöt, mediakanavat ja vaikuttajat, jotka osallistuvat keskusteluun feminismistä, identifioituvat feministeiksi ja tukevat feministisiä kampanjoita omassa mediatyössään. Tarkastelemme heidän diskursiivisia käytäntöjään.

Yleisöt ja yhteisöt

Hankkeessa tehtävät median käyttäjien haastattelut ja niiden analyysi täyttää merkittävää aukkoa Venäjän mediantutkimuksessa, sillä empiirisesti todennettu laadulliseen menetelmään tukeutuva tutkimustieto yleisöjen tavoista käsittää uuden sukupolven mediaa ja sen keskeisiä sisältöjä puuttuu vielä kokonaan. Lisäksi vastaanoton alueellisia variaatioita huomioiva yleisötutkimus on vähäistä. Hanke korjaa tätä tilannetta keräämällä aineistoa Pietarin lisäksi kahdessa aluekeskuksessa – Tatarstanin tasavallan pääkaupungissa Kazanissa ja Etelä-Venäjällä Donin Rostovissa.

Mediasisällöllä on ehdottomasti vaikutusta niitä seuraavien ihmisten poliittiseen mielipiteeseen, mutta vaikutus on lyhytkestoinen ja hauras.

Tutkimuksemme vahvistaa median ja yhteiskunnan vuorovaikutuksen kulttuurista ymmärrystä tuomalla erilaisiin elämänsisältöihin keskittyvät mediat ja mediapersoonat vastaanottotutkimuksen piiriin. Esimerkiksi Maxim Alyukov osoittaa hiljattain valmistuneessa väitöskirjassaan, että suurin osa venäläisistä televisionkatsojista ei käytä poliittisia instituutioita tulkinnan kehyksenä valtionkanavilta lähetettäviä uutislähetyksiä katsoessaan, vaan suuremman roolin saavat erilaiset arjen kontekstit ja kulttuuriset selitykset. Hän liittää tämän autoritaarisen valtion heikkoon kykyyn tarjota kansalaisille kannuksia poliittiseen valveutuneisuuteen ja summaa, että mediasisällöllä on ehdottomasti vaikutusta niitä seuraavien ihmisten poliittiseen mielipiteeseen, mutta vaikutus on lyhytkestoinen ja hauras.

Tätä taustaa vasten onkin tärkeää kohdistaa katse eri elämänalueilla vaikuttaviin mediakanaviin ja feminismiin elettynä ideologiana, eli arvojen ja päämäärien kokonaisuutena, joka kiinnittyy niin paikallisella tasolla kuin mediakanavien kautta muodostuvien yhteisöjen jokapäiväiseen elämään.

Feminismi ja uusliberalismi

Hankkeemme keskiössä on uusliberalistiseen ansaintalogiikkaan pohjaavan median ja feministisen politiikan vuorovaikutus. Useat feministitutkijat ovat kuvanneet, kuinka erityisesti toisen aallon feminismiin yhdistetyt keskeiset ajatukset ovat levinneet ympäri maailmaa ja kasvattaneet suosiotaan yhtaikaa jälkiteollisen uusliberalistisen kapitalismin kanssa. Näitä ovat ennen kaikkea naisten voimaantumista ja sukupuolten tasa-arvoa korostavat keskustelut, kuin myös vaateet naisten vapauttamisesta patriarkaalisista rakenteista ja kulttuurin miesnormatiivisuuden purkamisesta ‒ ja sitä myötä myös vaateet moninaisemman ja moniäänisemmän yhteiskunnan luomisesta.

Toisin sanoen feminismille keskeiset arvot yksilön oikeudesta määrittää paikkansa ja tehdä elämäänsä, henkilöönsä ja kehoonsa liittyviä valintoja ovat jossain määrin saaneet tukea uusliberalistisesta talousajattelusta, jossa vastuuta kansalaisten hyvinvoinnista siirretään valtiolta yksityisille markkinoille – ja lopulta yksilölle itselleen.

Feminismille keskeiset arvot yksilön oikeudesta määrittää paikkansa ja tehdä elämäänsä, henkilöönsä ja kehoonsa liittyviä valintoja ovat jossain määrin saaneet tukea uusliberalistisesta talousajattelusta.

Uusliberaalin markkinatalouden ja feministisen liikkeen yhteensulautuminen, niin sanottu ”femismin uusliberalisaatio” taas näkyy esimerkiksi siinä, että monikansalliset yritykset ovat omaksuneet feminismin osaksi brändinrakennustoimintaansa, mutta toisaalta myös siinä, kuinka sosiaaliset aloitteet sukupuolten tasa-arvon kohentamiseksi tapahtuvat enenevissä määrin kansainvälisten järjestöjen, niin sanotun globaalin kansalaisyhteiskunnan kautta.

Filosofi Nancy Fraserin mukaan uusliberalistisessa kontekstissa feminismi diskurssina on erkaantunut feminismistä sosiaalisena liikkeenä. Globaalina diskurssina feminismistä on tullut ”tyhjä merkitsijä,” jolla voidaan tilanteesta riippuen ajaa melkein mitä asiaa tahansa. Esimerkiksi sosiologi ja politiikan tutkija Sara Farris on osoittanut, kuinka diskurssi sukupuolten tasa-arvosta on eurooppalaisen oikeistonationalismin keskuudessa sekoittunut islamofobiseen retoriikkaan ja valjastettu ajamaan siirtolaisvastaista politiikkaa.

Miten feminismin uusliberalisaatio näkyy Venäjällä?

Kulttuurintutkija Catherine Rottenberg on puolestaan kuvannut sitä, kuinka etuoikeutetut, yritysmaailmassa tai muissa korkeissa asemissa vaikuttavat ja paljon medianäkyvyyttä osakseen saavat naiset ovat välineellistäneet feminismin osaksi henkilökohtaisella uralla etenemiseen tähtäävää strategista talousajattelua.

FEMCORUS tuo tähän saakka pääasiassa vain läntisten demokratioiden kontekstissa käydyn teoreettisen keskustelun feminismin uusliberalisaatiosta kokonaan uuteen nykyvenäläisen mediatodellisuuden yhteyteen. Samalla se käsittelee tälle viitekehykselle läheisiä kysymyksiä feminismin kielen ja käsitteistön kääntämisestä kontekstista toiseen, feminismin strategisesta käytöstä ja feminismin valtavirtaistumisesta. Venäjällä globaalin feminismin diskurssin rinnalla elää oma erityinen feministinen perintönsä, ja sosialismin historia kohtaa kapitalismin arvoja kannattavan autoritaarisen nykyhallinnon luoden täten näille keskusteluille paitsi ajankohtaisen myös teoreettisesti uudistusvoimaisen taustan.

Medioitunut feminismi arjessa ja maailmassa

Tässä viitekehyksessä jäljitämme uudenlaisia tapoja tunnistaa ja tulkita kaupallisuuteen ja yleisölähtöisyyteen perustuvien mediamarkkinoiden ja radikaalista sosiaalisesta liikkeestä lähtönsä saaneiden feminismin ideoiden kohtaamispisteitä. Etsimme moninaisempaa ymmärrystä siihen, millaisia mahdollisuuksia feministisen aktivismidiskurssin sulautuminen henkilöbrändäykseen perustuvaan mediajulkisuuteen avaa ja kartoitamme etenkin niitä alueita, missä uudet kulttuuriset diskurssit ja kommunikaatioteknologiat tarjoavat mahdollisuuksia ruohonjuuritasolta kumpuavalle yhteiskunnalliselle muutokselle.

Pandemia on osoittanut kouriintuntuvasti, että sukupuolten eriarvoisuuden muodot ja rakenteet yhdistävät yhteiskuntia ympäri maailman.

Koronakriisi on tehnyt hankkeen tutkimusasetelmat entistä ajankohtaisemmaksi. Pandemia on vahvistanut viestintäteknologioiden ja median roolia koteihinsa eristäytyneiden ihmisten arjen kannattelijana. Samalla arkielämä, sen erilaisissa medioituneissa muodoissaan, on saanut uusia merkityksiä sukupuolittuneiden yhteiskunnallisten ja sosiaalisten vaatimusten ja paineiden sekä väkivallan paikkana.

Pandemia on osoittanut kouriintuntuvasti, että sukupuolten eriarvoisuuden muodot ja rakenteet yhdistävät yhteiskuntia ympäri maailman ja että kriisin koittaessa eriarvoisuus syvenee hyvinvointivaltion tuesta tai sosiaalisista turvaverkoista huolimatta. Tämän vuoksi hankkeessa tutkimamme kysymykset medioituneen feminismin haasteista ja mahdollisuuksista ovat relevantteja yli rajojen.

FT Saara Ratilainen on venäjän kielen ja kulttuurin yliopistonlehtori Tampereen yliopistossa. Hän tutkii uusien teknologioiden, kulttuurisen globalisaation ja yhteisöjen vuorovaikutusta Venäjän mediakentällä.

Politiikasta-Akatemia on kirjoitussarja, jossa tarkastellaan ja seurataan Suomen Akatemian rahoittamia tuoreita yhteiskunnallisia tutkimushankkeita. 

Medioitunut feminismi nyky-Venäjällä (FEMCORUS) on Suomen Akatemian rahoittama tutkimushanke Tampereen yliopistossa, Informaatioteknologian ja viestinnän tiedekunnassa. Hankkeen vastuullinen johtaja on Saara Ratilainen, ja muut tutkijat Galina Miazhevich, Inna Perheentupa ja Daniil Zhaivoronok.

Julkaisu Medioitunut feminismi nyky-Venäjällä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomen Akatemian rahoittama, sukupuolentutkimuksesta ponnistava hankkeemme Affektiivinen aktivismi: queer- ja transmaailmojen luomisen paikat tarkastelee tapoja, joilla queer- ja transaktivistit pyrkivät ottamaan ja luomaan itselleen tilaa yhteiskunnassa, niin sen vakiintuneissa instituutioissa kuin inspiroivissa ja luovissa marginaaleissakin. Lähtökohtanamme on, että tällaisella aktivismilla on keskeinen rooli aina silloin, kun seksuaalisuuden ja sukupuolen merkityksiä määritellään yhteiskunnassa uudelleen.

Meitä kiinnostavat erityisesti affekteina tunnettujen vaikutusten, intensiteettien, tuntemusten ja motivoivien voimien rooli ja merkitys queer– ja transaktivismissa, jossa hetero- ja cis-normista poikkeavat ihmiset haastavat vallitsevia oletuksia ja käytäntöjä ja esittävät omia visioitaan. Hankkeessa kysymme, miten queer- ja transaktivismi ja siihen liittyvät affektit vaikuttavat aktivisteihin itseensä, aktivismin kohdeyleisöön ja laajempaan yhteiskuntaan.

Affekti tarkoittaa erilaisia kohtaamisissa syntyviä, aistimusten ja tunteiden välimaastoon sijoittuvia tuntemuksia ja intensiteettejä.

Lähestymme tutkimusaiheitamme affektiivisen aktivismin käsitteen kautta. Affekteilla viittaamme erilaisissa kohtaamisissa syntyviin, aistimusten ja tunteiden välimaastoon sijoittuviin tuntemuksiin ja intensiteetteihin. Affekti ei ole vielä tiedostettu tai selkeästi nimettävissä oleva tunne, mutta se vaikuttaa ihmisiin, herättää reaktioita ja sysää kohti ajatuksia ja tunteita. Tutkimme sitä, millä tavoin affekteilla on merkitystä julkiseen poliittisen keskustelun muokkaamisen lisäksi myös aktivistien omassa toiminnassa.

Affektit ovat eri tavoin läsnä aktivismissa ja säätelevät intensiteettiä, jolla aktivismiin kytkeytyviä tunteita koetaan. Tunteiden voimistuminen saa ihmiset sitoutumaan poliittiseen toimintaan. Vastaavasti tunteiden heikentyminen saa ihmiset ottamaan etäisyyttä toiminnasta. Affektiivisuuden huomioivassa lähestymistavassa kiinnostus kohdistuu tunteiden dynamiikkaan ja seurauksiin aktivismissa.

Affektit säätelevät intensiteettiä, jolla aktivismiin kytkeytyviä tunteita koetaan.

Affektien myötä aktivismiin liittyy odotuksia ja toivoa, jotka liikuttavat ja yhdistävät ihmisiä, joskus myös ideologisista eroista huolimatta. Lisääntynyt intensiteetti ja affektiivisten tilojen jakaminen julkisessa tilassa tai eri medioiden välittämänä voi laajentaa aktivismia yhteisön keskuudessa. Kiinnittämällä huomiota aktivismin affektiivisuuteen tutkimme, kuinka queer- ja transaktivismin muodot ja strategiat tempaisevat aktivistit ja yleisöt –ja mahdollisesti jopa instituutiot – mukaansa poliittisiin tavoitteisiin pyrkiessään.

Hankeemme koostuu neljästä osaprojektista, joista jokaisella on oma vastuullinen tutkijansa.

Kristillisen sateenkaariaktivismin jännitteet

Queer-aktivismilla, jossa aktivistit tavoittelevat affektiivisilla teoilla ja strategioilla yhteiskunnan ulossulkevien instituutioiden muuttamista omilla tulevaisuudenvisioillaan, on Suomessakin jo pitkä historia. Tutkijatohtori Varpu Alasuutari tarkastelee osaprojektissaan Suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon kohdistunutta queer-aktivismia 1960–2000-luvuilla, aktivisteja tunteineen, toiveineen ja tavoitteineen, sekä kirkkoinstituution ja homoseksuaalisuuden välisiä affektiivisia jännitteitä yhteiskunnallisessa keskustelussa. Nämä jännitteet paitsi motivoivat aktivisteja toimimaan yhdenvertaisen kohtelun puolesta, myös kuormittivat heitä, kun asenteissa ja kirkon kannoissa ei näyttänyt tapahtuvan merkittävää muutosta.

Kirkon piirissä on nähtävissä vähittäistä asennemuutosta.

Kirkon piirissä on nyt nähtävissä vähittäistä asennemuutosta. Voidaankin ajatella, että varhaisen sukupolven kristilliset sateenkaariaktivistit kylvivät toiminnallaan siemenen, joka on itänyt kirkossa hitaasti. Vaikka muutoksentekijöitä tarvitaan kirkossa edelleen, ei tämä muutos ole historiatonta. Osahankkeessa tarkastellaan tätä historiaa kysyen, mikä teki kristillisen sateenkaariaktivismin mahdolliseksi aikana, jolloin homoseksuaalisuuden kriminalisoinnin ja patologisoinnin varjot värittivät yhteiskunnallisia asenteita, ja millaisin kapasiteetein ja strategioin aktivistit pyrkivät kohti muutosta tässä affektiivisesti hyvin jännitteisessä tilanteessa.

Sateenkaaren värejä museoihin

Tutkija Tuula Juvonen lähestyy puolestaan uudempaa queer-aktivismia museokontekstissa. Museoaktivistit ymmärtävät museot poliittisen kamppailun paikkoina, joissa menneisyyden esittämisen tavoilla luodaan samalla myös mahdollisia tulevaisuuksia. Queer-aktivismi on siksi alkanut 2000-luvun aikana haastaa museoiden vallankäyttöä siinä totutussa tavassa, jolla ne esittävät menneisyyden ihmiset yksinomaan heteroseksuaalisina ja cissukupuolisina.

Aktivistit pyrkivät yhtäältä haastamaan museoiden toimintaan sisäänrakennettuja valtasuhteita ja seksuaalisuuteen ja sukupuoleen liittyviä normatiivisia oletuksia. Toisaalta he haluavat avartaa ja monimutkaistaa muistiorganisaatioiden esittämää kuvaa historiasta.

Aktivistit pyrkivät haastamaan museoiden toimintaan sisäänrakennettuja valtasuhteita ja seksuaalisuuteen ja sukupuoleen liittyviä normatiivisia oletuksia.

Museoaktivismiin keskittyvässä osaprojektissa seurataan erityisesti Sateenkaarihistorian ystävät ry:n aktivistien toimintaa museokentällä. Politisoimalla museoiden totuttuja toimintatapoja ja osoittamalla vallitsevien käytäntöjen heteronormatiivisuuksia he pyrkivät kehittämään museoiden toimintaa. Osahankkeessa tarkastellaan muun muassa poikamiesten kotimuseoiden kertomia tarinoita tai sateenkaarikierroksen laatimisen vaatimaa affektiivista työtä kansallismuseon alaisessa erikoismuseossa, ja tämän aktivismin herättämiä affekteja vastaanottajissa.

Taiteen muutospotentiaali

Tutkija Lotta Kähkönen tutkii taiteen ja aktivismin yhdistymistä ja niin kutsuttua artivismia. Artivismissa taiteen ja aktivismin rajat ovat häilyviä tai kyseessä on toiminta, joka liikkuu näiden kahden välillä. Transihmisillä ja -yhteisöillä on suhteellisen pitkä perinne jakaa näkökulmia ja ilmaista poliittista vastarintaa yhdistämällä taidetta, luovia käytäntöjä ja aktivismia, sillä heidät on toistuvasti marginalisoitu tavanomaisesta poliittisesta toiminnasta.

Taiteellinen aktivismi koetaan usein myös helpommin lähestyttävänä kuin muut aktivismin muodot. Tämä liittyy taiteen ilmaisutapoihin: esimerkiksi tarinat ja symbolit resonoivat niiden tapojen kanssa, joilla ihmiset käsittelevät ja pyrkivät ymmärtämään informaatiota. Taiteen tavat synnyttää affekteja ja liikuttaa yleisöä erilaisin keinoin ovat kehollista toimintaa, joka vaatii osallistumista ja kykyä kuvitella vaihtoehtoja nykyjärjestelmän status quolle. Taiteen muutospotentiaali sisältyy sekä sen kykyyn luoda uusia maailmoja että tuoda ihmisiä yhteen ja muodostaa hetkellisiä yhteisöjä.

Taiteen muutospotentiaali sisältyy sekä sen kykyyn luoda uusia maailmoja että tuoda ihmisiä yhteen ja muodostaa hetkellisiä yhteisöjä.

Taiteeseen keskittyvässä osaprojektissa tutkitaan transyhteisön omaa kulttuurista tuotantoa ja taiteellisen aktivismin tapoja. Niin kutsuttu transkulttuurinen tuotanto ymmärretään laajasti toimintana, johon liittyy yksittäisten tekijöiden ohella yhteisöjä ja yleisöjä. Siinä on kyse kokeilevasta ja jatkuvasti muotoutuvasta toiminnasta, joka tutkii ja kuvittelee sukupuolittumisen ja kehollisuuden mahdollisuuksia. Osaprojektissa seurataan erilaisia taiteellisen aktivismin ilmaisuja ja haastatellaan taiteilijoita ja kulttuurituottajia.

Radikaali haavoittuvuus osana aktivismia

Väitöskirjatutkija Luca Tainio keskittyy osaprojektissaan transaktivismin eri muotoja inspiroiviin ja ohjaaviin affekteihin. Radikaalin haavoittuvuuden (radical vulnerability) käsitteen avulla osaprojekti lähestyy transaktivismia sekä yhteiskunnalliseen muutokseen tähtäävänä poliittisena ja radikaalina toimintana että yhteisöjä luovina ja kannattelevina tekoina. Radikaali haavoittuvuus liittyy tässä affektiiviseen haavoittuvuuteen, eli siihen miten omaan itseen vahvasti kytkeytyvä aktivismi vaikuttaa emotionaalisesti niihin, jotka sitä tekevät.

Samalla radikaali haavoittuvuus liittyy fyysiseen haavoittuvuuteen erityisesti julkisessa tilassa tapahtuvissa mielenosoituksissa tai performansseissa. Projektissa myös pohditaan radikaalin haavoittuvuuden käytäntöjä.

Osaprojektissa keskitytään nykypäivän transaktivismiin sen eri muodoissa, mutta haastatteluaineiston kautta myös menneisyyden kaiut tulevat kuulluiksi. Miten aktivismin historia ja aktivistien omat henkilökohtaiset kokemukset menneisyydessä ovat muokanneet sitä affektiivista maisemaa, jossa tämän hetken aktivismia tehdään ja tulevaisuuden mahdollisuuksia kuvitellaan?

Uutta luova aktivismi

Tutkimuksemme syventää ymmärrystä queer- ja transihmisten toimijuudesta ja haavoittuvuudesta aikana, jota osaltaan määrittää ihmisoikeuksien laajempi tunnustaminen ja toisaalta konservatiivinen takaisku niin kutsuttua ”sukupuoli-ideologiaa” vastaan. Kerätessään ja arkistoidessaan aineistoa historian ja nykypäivän queer- ja transaktivismista projektimme myös tukee sateenkaarevan kulttuurisen muistin säilyttämistä ja vahvistamista Suomessa.

Kristillisen sateenkaariaktivismin historian tutkimus tarjoaa uuden näkökulman kirkon ja sateenkaariväestön välisiin debatteihin ja jännitteisiin tarkastelemalla näitä jännitteitä ja niiden muuttamiseksi tehtyä työtä aiempaa pidemmällä aikajänteellä ja aktivistien henkilökohtaiset toiveet ja tavoitteet huomioiden. Queer-aktivismi museokonteksissa puolestaan lieventää nykyistä heteronormatiivista ja transihmiset ulossulkevaa vinoumaa ja tuo esiin keinoja sisällyttää queer- ja transihmisten muistot ja historia osaksi muistiorganisaatioiden toimintaa. Tämä museoiden queeriyttäminen tekee museoista saavutettavampia kaikille ja vahvistaa siten sosiaalista oikeudenmukaisuutta.

Taiteen tarkastelu aktivismina queer- ja transyhteisössä tarjoaa näkökulmia taiteen poliittisuuteen. Taiteellinen aktivismi tai artivismi ei pyri vain muuttamaan queer- ja transyhteisöjen marginalisoiduimpien ihmisten elämisen olosuhteita, vaan luo myös poliittisia tulevaisuudenvisioita. Projektimme analysoi tätä taiteen potentiaalia kuvitella onnistunutta poliittista toimintaa, joka ylittää nykyhetkeen sidotut odotukset ja yhteiskunnalliset olosuhteet.

Museoiden queeriyttäminen tekee museoista saavutettavampia kaikille ja vahvistaa siten sosiaalista oikeudenmukaisuutta.

Transaktivismi ei kuitenkaan ole vain poliittista toimintaa, vaan linkittyy sitä tekevien omiin kokemuksiin, tunteisiin ja taisteluihin omasta ja muiden elintilasta ja oikeuksista. Keskittymällä aktivismia ohjaaviin affekteihin tuomme esille niitä mahdollisuuksia, joita esimerkiksi radikaali haavoittuvuus käytännössä voi transyhteisöille ja muille sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta toimiville yhteisöille tarjota.

Yhteiskunnallisen muutoksen aikaan saaminen on pitkä ja hidas prosessi, joten siihen sitoutuneiden hyvinvointi on aktivismin kestävyyden kannalta merkityksellistä, mutta käytännössä siitä huolehtiminen jää usein poliittisten päämäärien jalkoihin. Hankkeen kuluessa pyrimme tarjoamaan tutkimukseemme osallistuville yhteisöille käsitteellisiä ja käytännöllisiä itsereflektion työkaluja, joita he voivat hyödyntää omassa toiminnassaan. Tampereen yliopistossa toteutetulla tutkimuksella on tärkeä rooli myös julkisuudessa käytävässä keskustelussa queer- ja transihmisten elämistä ja elinmahdollisuuksista.

Dosentti, YTT Tuula Juvonen on sukupuolentutkimuksen yliopistonlehtori (m.a.) Tampereen yliopistossa ja tutkimushankkeen (SA 341571, 2021–2025) vastuullinen johtaja.

FT Varpu Alasuutari toimii tutkijatohtorina Tampereen yliopistossa sukupuolentutkimuksen oppiaineessa. Hän tutkii kristillisen sateenkaariaktivismin historiaa Suomessa 1960–2000-luvuilla.

FT Lotta Kähkönen on sukupuolentutkija Turun yliopistossa ja johtaa hanketta Trans*Creative: Health, Violence, and Transcultural Production. Kähkönen on tutkinut taiteen tapoja käsitellä sukupuolen moninaisuuteen liittyviä kokemuksia ja havaintoja.

YTM Luca Tainio on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Hänen tutkimuksensa käsittelee transruumiillisuuden ja haavoittuvuuden kysymyksiä aktivismin ja kulttuurin kontekstissa.

Politiikasta-Akatemia on kirjoitussarja, jossa tarkastellaan ja seurataan Suomen Akatemian rahoittamia tuoreita yhteiskunnallisia tutkimushankkeita. 

Juvonen, Tuula; Alasuutari, Varpu; Kähkönen, Lotta ja Tainio, Luca. 2022. ”Syrjäytettyjen tunteet aktivismissa” Politiikasta, 8.2.2022, https://politiikasta.fi/syrjaytettyjen-tunteet-aktivismissa/

Julkaisu Syrjäytettyjen tunteet aktivismissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Maailma ja Suomi siinä sivussa ovat siirtyneet tietotalouteen, jolla tarkoitetaan siirtymää tietoon ja asiantuntijuuteen perustuvaan talousjärjestelmään. Tiedoilla, taidoilla ja asiantuntemuksella on kaupallista arvoa. Vaikka tietotaloudesta puhutaan usein tieto- ja viestintätekniikan kontekstissa, näkyy tietotalous laajemminkin yhteiskunnassa. Tietotalous on osa tietoyhteiskuntaa.

Tietotalous näkyy erityisesti työelämässä. Yritykset ja muut yksityisen sektorin organisaatiot kilpailevat yhä enenevässä määrin asiantuntevista, ammattitaitoisista ja verkostoituneista työntekijöistä. Kun työntekijät siirtyvät yrityksestä tai organisaatiosta toiseen, he sekä vievät että tuovat mukanaan asiantuntemusta, tietoa ja yhteyksiä.

Yritykset ja muut yksityisen sektorin organisaatiot kilpailevat yhä enenevässä määrin asiantuntevista, ammattitaitoisista ja verkostoituneista työntekijöistä.

Tällainen työelämän liikkuvuus on yleistä yhteiskunnan eri aloilla, terveydestä tieto- ja viestintätekniikkaan, teollisuudesta palveluihin, rahoituksesta konsultointiin, muodista kulttuuriin. Vuosikymmeniä kestävät työsuhteet eivät ole enää tavanomaisia, ja yritykset rutiininomaisesti suojelevat liikesalaisuuksiaan salassapitosopimuksilla ja kilpailukieltolausekkeilla. Myös julkisen sektorin sisäinen liikkuvuus on lisääntynyt. Liikkuvuutta pidetään vahvuutena, ja monipuolista työkokemusta arvostetaan rekrytoinneissa.

Pyöröovi yli sektorirajojen

Kun liikkuvuus ylittää sektorien, esimerkiksi yksityisen ja julkisen, rajat, liikkuvuus ei ole enää pelkästään myönteinen ilmiö. Erityisesti poliittisten päätöksentekijöiden ja tiettyjen virkamiesten siirtyminen julkiselta sektorilta yksityiselle sektorille tai päinvastoin herättää epäluuloja. Tällaista liikkuvuuden ilmiötä kutsutaan pyöröoveksi. Englanniksi ilmiöstä käytetään ilmaisua ”revolving doors” ja liikkujasta nimitystä ”revolver”. Pyöröoven voi ristiä byrokraattiseksi tai lainsäädännölliseksi riippuen siitä kuka – virkamies vai poliittinen päätöksentekijä – kävelee läpi pyöröovista.

Pyöröoven yleisyydestä ei ole saatavilla tilastoja, mutta pelkästään EU:ssa avoimuusjärjestöt ALTER-EU ja Transparency International EU arvioivat, että 50 prosentilla poliittiseen konsultointiin ja lobbaustoimintaan siirtyneistä henkilöistä on tausta EU:n toimielimissä. Pyöröovi-ilmiöstä kohistaan säännöllisesti myös Suomessa. Keväällä 2020 Yle uutisoi, kuinka entinen puolustusvoimien komentaja Jarmo Lindberg solmi konsulttisopimuksen yhdysvaltalaisen ilmailualan yrityksen Lockheed Martinin kanssa. Lockheed Martin kisaa neljän muun hävittäjävalmistajan kanssa sopimuksesta, jolla Suomen on tarkoitus korvata nykyiset Hornet-hävittäjät. Puolustusministeri Antti Kaikkonen kielsi kohun jälkeen valtion virkamiehiä olemasta yhteydessä tarjoajia edustaviin konsultteihin.

Pyöröovi-ilmiö nähdään usein uhkana demokraattiselle päätöksenteolle siihen sisältyvien mahdollisten intressiristiriitojen takia.

Pyöröovi-ilmiö nähdään usein uhkana demokraattiselle päätöksenteolle siihen sisältyvien mahdollisten intressiristiriitojen takia. Sen nähdään tarjoavan erityisesti elinkeinoelämälle ja sen eturyhmille mahdollisuus palkita sääntelijöitä ja päättäjiä aikaisemmasta käytöksestä, mikä heikentää demokraattista, yleisen edun mukaista päätöksentekoa ja horjuttaa samalla kansalaisten luottamusta julkisiin instituutioihin.

Suomen Akatemian rahoittama, syksyllä 2021 alkanut nelivuotinen oikeus- ja yhteiskuntatieteellinen ”Asiantuntemus hallinnossa ja sen ulkopuolella. Byrokraattinen pyöröovi ja sen sääntely Euroopan unionin jäsenvaltioissa (REVOLVE)” -tutkimushanke tutkii julkisen ja yksityisen sektorien välillä tapahtuvaa liikkuvuutta ja sen sääntelyä asiantuntemuksen lisääntymisen ja kierron näkökulmasta. Hanke pyrkii tarjoamaan monipuolisemman näkökulman julkisen ja yksityisen sektorien välillä tapahtuvaan liikkuvuuteen tarkastelemalla sitä asiantuntemuksen lisääntymisen ja kierron näkökulmasta.

Mistä tutkimus ponnistaa liikkeelle?

Pyöröovi-ilmiötä koskevasta kansainvälisestä tutkimuskirjallisuudesta erottuu kolme pääsäiettä. Ensimmäinen on taloustieteellinen tutkimus, joka kysyy, kannattaako yritysten palkata entisiä virkamiehiä. Tällainen tutkimus käyttää hyväkseen esimerkiksi pörssistä saatavaa tietoa.  Resurssilähtöinen näkökulma korostaa liikkujien poliittisia yhteyksiä, kun taas inhimillisen pääoman näkökulma keskittyy erikoistuneeseen asiantuntemukseen, jota liikkujat tuovat mukanaan. Tämä tutkimus koskee pääasiassa pankkeja ja rahoituslaitoksia.

Toinen säie tutkii pyöröovea sääntelykaappauksen muotona. Varhaisessa tutkimuksessa pyöröoven nähtiin johtavan sääntelykaappaukseen, koska virkamiesten arvioitiin olevan taipuvaisia ​​sääntelemään yrityksiä ymmärtäväisemmin pitääkseen ovet auki yritysten palvelukseen. Myöhempi tutkimus on osoittanut, ettei syy–seuraussuhde ole näin suoraviivainen eikä se perustu henkilökohtaiseen laskelmointiin. Tutkimuksen mukaan pyöröovi luo sosiaalisia verkostoja ja ryhmäidentiteettejä sääntelijöiden ja sääntelyn kohteena olevien yritysten välille, mikä saattaa mahdollisesti johtaa sääntelykaappaukseen.

Taloustieteellinen tutkimus kysyy, kannattaako yritysten palkata entisiä virkamiehiä.

Kolmas säie yhdistää pyöröoven ja lobbauksen. Tämä tutkimus on ennen kaikkea osa Yhdysvaltojen kongressia koskevaa tutkimusta ja sen lähtökohtana on havainto, että liikkujat, eli esimerkiksi erilaisissa politiikan avustavissa tehtävissä toimivat henkilöt päätyvät usein tehtäviin, joissa he voivat muuttaa aikaisemmissa tehtävissä kerryttämänsä poliittisen pääoman ja kontaktit lobbaustuloiksi.

Vaikka jokainen säie tarjoaa tärkeitä näkemyksiä ilmiöstä, säikeistä muodostuva lanka on ohut. Taloustieteellinen tutkimus jättää huomiotta vaikutukset, joita ”pyöröoven pyörimisellä” on demokraattisiin päätöksentekoprosesseihin. Sääntelykaappauskirjallisuuden ongelma on, kuten tutkija Elise Brezis toteaa, mustavalkoisuus.

Pyöröovi on yleinen ilmiö ja on epätodennäköistä, että se voidaan tyhjentävästi selittää sääntelykaappauksella. Jälkimmäisessä on kuitenkin kyse toiminnasta, jota pyritään kitkemään niin rikosoikeudellisin kuin muidenkin viranomaisten käytössä olevin keinoin. Pyöröovi-lobbaajiin keskittyvä tutkimus taas rajautuu Yhdysvaltain kongressiin.

Erilaisissa politiikan avustavissa tehtävissä toimivat henkilöt päätyvät usein tehtäviin, joissa he voivat muuttaa aikaisemmissa tehtävissä kerryttämänsä poliittisen pääoman ja kontaktit lobbaustuloiksi.

Mikään yllä kuvatuista tutkimussäikeistä ei ole tutkinut pyöröovi-ilmiötä eurooppalaisessa kontekstissa. Euroopassa pyöröovi-ilmiöstä on olemassa vain vähän akateemista tutkimusta, ja suurin osa esimerkiksi EU:n toimielimiä koskevasta ilmiöön liittyvästä tiedosta on peräisin kansalaisjärjestötoimijoilta. Erityisesti jäsenvaltiot ovat tutkimuksen musta aukko. Olemassa oleva tutkimus ei myöskään ole muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta tarkastellut sääntelyyn liittyviä kysymyksiä.

Asiantuntijuuden liikkuvuus ja eturistiriidat

Tutkimushanke lähtee siitä, että pyöröovesta on tullut rakenteellinen osa päätöksentekoa, jossa korostuu lisääntyvä työnjako, erikoistuminen ja korkea osaamistaso. Asiantuntijat toimivat verkostoissa. Se raivaa tilaa pyöröovelle, jossa asiantuntijat siirtyvät nopeasti organisaatiosta toiseen. Pyöröovi-ilmiö on toisin sanoin väistämätön seuraus nyky-yhteiskunnan alakohtaisen asiantuntemuksen ja erikoistuneen ammatillisen osaamisen tarpeesta. Pyöröoven tunnistamisen tulisi siten perustua ilmiön ymmärtämiseen asiantuntemuksen liikkeenä.

Asiantuntijuuden roolia on tutkittu osana sääntelykaappausta, mutta sitä ei ole tähän mennessä käytetty pyöröovi-ilmiön ja sen dynamiikan tarkasteluun. Asiantuntijuus on toki osa pyöröovi-ilmiötä niin, että liikkujat vievät ja tuovat asiantuntemusta mukanaan. Yritykset ymmärtää ilmiötä asiantuntijuuden liikkeiden kautta eivät voi kuitenkaan rajoittua siihen, lisäävätkö asiantuntevat liikkujat yritystoiminnan tuloja, vaan liikkuvuuden analysointi on kytkettävä asiantuntijuuden merkitykseen demokraattisille päätöksentekoprosesseille.

Tutkimushanke lähtee siitä, että pyöröovesta on tullut rakenteellinen osa päätöksentekoa, jossa korostuu lisääntyvä työnjako, erikoistuminen ja korkea osaamistaso.

REVOLVE-tutkimushanke tutkii, miten asiantuntemus liikkuu, kuinka tällaista liikkuvuutta tulisi säännellä ja kuinka liikkujat voivat itse asiassa vahvistaa julkisen hallinnon toimintaa ja hyväksyttävyyttä toimimalla uudentyyppisinä ”ärsykkeinä” julkisen ja yksityisen sektorin välillä. Tässä suhteessa hanke nojaa ranskalaiseen yhteiskuntatieteelliseen tutkimukseen juristien siirtymisestä julkishallinnosta yksityissektorin palvelukseen. Tällainen tutkimuksellinen esiymmärrys tunnustaa sekä mahdolliset eturistiriidat, joita liikkuvuus sektorien välillä aiheuttaa, että myös sektorirajat ylittävän liikkuvuuden myönteiset puolet. Pyöröovi voi toimia positiivisena tekijänä edistämällä tiedon ja asiantuntemuksen vaihtoa ja tehostamalla sääntelyn noudattamista.

Pyöröovi saattaa jopa edistää kansalaisten osallistumismahdollisuuksia.

Pyöröovi-ilmiön ”häiritsevä” luonne liittyy taas siihen, että aivan kuten Airbnb ”häiritsi” hotelli- ja majoitusalan vakiintunutta ansaintalogiikkaa tuomalla uusia vaihtoehtoja kansalaisille, pyöröovi häiritsee totuttuja tapoja ymmärtää demokraattisen järjestelmän toimintaa. Esimerkkinä tällaisesta häiritsevästä ”ärsykkeestä” on Pennsylvanian yliopiston oikeustieteen professori David Zaringin ajatus, että pyöröovi ei suinkaan heikennä kansalaisten luottamusta poliittisen järjestelmän toimintaan, vaan voi jopa edistää kansalaisten osallistumismahdollisuuksia.

Hanke ei vähättele liikkuvuuteen mahdollisesti sisältyviä eturistiriitoja, mutta yrittää löytää paremmin pyöröovi-ilmiötä kuvaavan ja ymmärtävän tavan tehdä tutkimusta. Käsitteenä eturistiriita viittaa tilanteisiin, joissa julkinen ja yksityinen etu törmäävät yleensä edellisen vahingoksi. Paljon käytetty käsite on epämääräinen, ei vähiten siksi, että sen perustana olevat julkisen ja yksityisen edun käsitteet jäävät usein määrittelemättä, kuten Harvardin yliopiston oikeustieteen professori Mike Feintuck toteaa sääntelyä käsittelevässä kirjassaan.

Palveluiden ulkoistamisen merkitys eturistiriidoille

Määritelmällisten epäselvyyksien lisäksi myös julkisen ja yksityisen edun välinen raja on hämärtynyt yksityistämisen ja palvelujen ulkoistamisen vuoksi. Näin ollen eturistiriita ei sovellu selittämään pyöröovi-ilmiötä monitahoisissa tilanteissa. Esimerkiksi valtion ulkoistamien julkisten palveluiden tapauksissa pyöröoven tai eturistiriidan arvioiminen ei ole yksiselitteistä, vaan nojaa usein ”tunteeseen” siitä, että valtion virkamiehen ei pitäisi hakea töitä yksityisestä toimialajärjestöstä. Vastaava tunne toisaalta suvaitsee liikkuvuuden kansalaisjärjestöön.

Jotta pyöröovi-ilmiötä voitaisiin tutkia myös niissä tilanteissa, joissa yksityisen ja julkisen edun välinen raja liikkuu ja elää, asiantuntemus tarjoaa paremman työkalun kuin perinteinen näkemys pyöröovesta eturistiriitalinkona. Pyöröoven tarkastelu asiantuntemuksen tarjoamien linssien läpi auttaa myös tunnistamaan sen mahdolliset myönteiset vaikutukset.

Pyöröoven analysointi asiantuntemuksen kierron näkökulmasta voi myös johtaa uusiin sääntelyratkaisuihin.

Pyöröoven analysointi asiantuntemuksen kierron näkökulmasta voi myös johtaa uusiin sääntelyratkaisuihin. Pyöröovi-ilmiön säätely on osoittautunut hankalaksi, koska tiukka sääntely esimerkiksi pitkillä karenssiajoilla voi joutua törmäyskurssille perusoikeuksiin kuuluvan elinkeinovapauden kanssa. Perustuslaissa jokaiselle suodaan oikeus hankkia toimeentulonsa valitsemallaan työllä, ammatilla tai elinkeinolla.

Toisaalta pyöröoven aiheuttamat riskit voivat olla ristiriidassa kansallisten perustuslakien ja EU:n perusoikeuskirjan 41 artiklan oikeudesta hyvään hallintoon liittyvien puolueettomuuden ja oikeudenmukaisuuden vaatimusten kanssa. Tämä tarkoittaa, että sääntelyä on hienosäädettävä siten, että se sisältää perusoikeusherkän käsityksen sääntelyn mahdollisuuksista ja rajoista. Sellaista ymmärrystä ei tällä hetkellä ole.

Perustuslaissa jokaiselle suodaan oikeus hankkia toimeentulonsa valitsemallaan työllä, ammatilla tai elinkeinolla.

Hankkeessa tutkitaan kolmea EU:n jäsenvaltiota: Suomea, Ranskaa ja Sloveniaa. Nämä kolme maata on valittu, koska kaikilla on pyöröovea koskevaa lainsäädäntöä, joka mahdollistaa tietojen keräämisen viranomaisilta. Maat ovat kuitenkin sosiaalisesti ja poliittisesti niin erilaisia, että tutkimuksellisesti merkityksellisiä vastakohtia ja vertailuasteita syntyy.

Miksi tätä aihetta on tärkeä tutkia?

Hanke on ensimmäinen vertailevasta näkökulmasta tehty tutkimus pyöröovi-ilmiöstä ja sen sääntelystä EU:n jäsenvaltioissa. Jäsenvaltioihin kohdistuva tutkimus ei ole merkityksellistä ainoastaan tutkimusaukon täyttämiseksi. Pyöröovi-ilmiön ymmärtämisellä on laajempaa merkitystä myös sikäli, että EU:ssa paljon puhututtaneet oikeusvaltioperiaateongelmat näyttävät useassa, etenkin itäeurooppalaisessa jäsenvaltiossa, liittyvän tavalla tai toisella pyöröoveen ja eturistiriitoihin.

EU:ssa paljon puhututtaneet oikeusvaltioperiaateongelmat näyttävät useassa, etenkin itäeurooppalaisessa jäsenvaltiossa, liittyvän tavalla tai toisella pyöröoveen ja eturistiriitoihin.

Hanke integroi pyöröovitutkimuksen myös entistä selvemmin siihen liittyvien ilmiöiden kuten lobbauksen, asiantuntijavallan, läpinäkyvyyden ja kansalaisyhteiskunnan tutkimukseen. Pyöröovi-ilmiötä ja lobbausta käsitellään usein yhdessä ja asiantuntemuksen keskeinen rooli näyttää yhdistävän niitä. Lobbareilla uskotaan olevan hallussaan haluttuja ”hyödykkeitä” kuten sektorikohtaista asiantuntemusta, joka avaa ovia poliittisten päättäjien puheille. Nämä tulokset asiantuntemuksen merkityksestä lobbauksessa eivät kuitenkaan sovellu suoraan pyöröovi-ilmiön analysointiin. Pyöröovikontekstissa painopiste ei ole kertaluonteisessa vaihdossa vaan yleisemmässä asiantuntemuksen kiertokulussa päätöksentekoprosesseissa.

Tietoyhteiskunnan luonteeseen kuuluu, että tiedolla ja asiantuntijuudella on näkyvä rooli poliittisessa päätöksenteossa. Pyöröovi-ilmiön analysointi asiantuntemuksen ja asiantuntijavallan näkökulmasta tarjonnee uusia oivalluksia niin ilmiön itsensä kuin myös demokratian laajempien puitteiden tutkimiseen.

Emilia Korkea-aho on Itä-Suomen yliopiston eurooppaoikeuden ja lainsäädäntötutkimuksen apulaisprofessori. Hän on Suomen Akatemian rahoittaman ”Asiantuntemus hallinnossa ja sen ulkopuolella. Byrokraattinen pyöröovi ja sen sääntely Euroopan unionin jäsenvaltioissa (REVOLVE)” -tutkimushankkeen vastuullinen tutkija.

Julkaisu Byrokraattinen pyöröovi ja sen sääntely Euroopan unionin jäsenvaltioissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Eräs moderniin yhteiskuntaan liitetty ideaali on, että uskonto on rajattu sille kuuluvalle paikalleen: asiaksi, joka ei puutu maallisten instituutioiden kuten politiikan tai oikeuslaitoksen toimintaan. Todellisuus on ideaalia monimutkaisempi.

Useimmille suomalaisille muiden uskonnonharjoitus ei ole ongelma, kunhan se ei liiaksi vaikuta omaan tai julkiseen elämään, toisin sanoen uskonnon katsotaan olevan yksityisasia ja sen odotetaan myös pysyvän sellaisena. Esimerkiksi, kun perussuomalaisten kansanedustaja Mika Niikko puolustaa avioliittoinstituution luonnetta perustaen argumenttinsa Raamattuun, vierastaa moni uskonnon ja politiikan tämänkaltaista sekoittamista. Toisaalta luterilaisten kansallisten kirkkojen virallisasema on Pohjoismaissa niin vahva, että esimerkiksi Suomessa voidaan puhua valtionkirkoista.

Ajatus uskonnon paluusta yhteiskuntaan ja julkisuuteen on yleisesti jaettu.

Ajatus “uskonnon paluusta” yhteiskuntaan ja julkisuuteen on yleisesti jaettu. Esimerkiksi tarjotaan usein uskonnollisten tahojen poliittista aktivoitumista: Yhdysvaltojen herätyskristilliset evankelikaalit, Lähi-idän islamistit, sekä Intian hindunationalistit, jotka kaikki ovat löytäneet ymmärrystä ja edustajia valtavirran poliittisista puolueista. Pohjoismaita tarkastelleiden uskontososiologisten tutkimushankkeiden NOREL (2009–2013) ja IMPACT (2008–2018) tulokset eivät kuitenkaan yksiselitteisesti tukeneet näkemystä uskonnon paluusta tai uskonnollisten tahojen poliittisen aktiivisuuden lisääntymisestä. On jäänyt avoimeksi, millainen kuva “uskonnon paluusta” syntyy suomalaista nykypolitiikkaa tarkasti analysoimalla.

Uutta tietoa etsimässä

Suomen Akatemian rahoittama hanke Politiikan uskonnollinen legitimaatio ja uskonnon poliittinen legitimaatio Suomessa (LegitRel) lähtee liikkeelle havainnosta, että vaikka yhteiskunnan maallistuminen on tilastollinen fakta, ja moni suomalainen nykyisin vierastaa ylenpalttisen uskonnollista kieltä Arkadianmäellä, erilaiset uskontoon liittyvät puhetavat näkyvät politiikassamme edelleen. Hanke keskittyy tiukasti nykypäivään.

Hankkeemme tarkastelema ajanjakso alkaa vuodesta 2010 päättyen vuoteen 2024. Tämän ajanjakson sisälle mahtuu suuria muutoksia suomalaisessa parlamentaarisessa kentässä sekä monia pienempiä keskusteluja, joissa uskonto ja politiikka kietoutuvat yhteen.

Määrittäessämme politiikan uskonnollista legitimaatiota meidän täytyy ensin määrittää, mitä tutkimme. Legitimaatio on yhteiskuntatieteellinen peruskäsite, jolla viitataan useimmiten poliittisten vallanpitäjien legitimiteettiin eli erityisaseman oikeutukseen kuuluisan saksalaisen sosiologin Max Weberin tapaan.

Vaikka yhteiskunnan maallistuminen on tilastollinen fakta, ja moni suomalainen nykyisin vierastaa ylenpalttisen uskonnollista kieltä Arkadianmäellä, erilaiset uskontoon liittyvät puhetavat näkyvät politiikassamme edelleen.

Hankkeessa käsite painottuu kuitenkin hieman toisin keskittyen uskontoon kytkeytyvän poliittisen puheen ja legitimaation suhteeseen. Tällöin tarkastellaan, miten erilaiset tavat puhua uskonnosta tai uskonnollisella kielellä toimivat asioiden edistämisen osana eduskunnassa.

Tarkastelemme kaksoislegitimaatiota, eli yhtäältä sitä, miten tietynlaisia politiikkatoimia pyritään legitimoimaan uskonnollisella kielellä, mutta myös toisaalta sitä, miten tietynlaisia uskonnon muotoja voidaan politiikan kautta legitimoida eli oikeuttaa tai tai delegitimoida eli purkaa niiden oikeutusta. Esimerkki jälkimmäisestä on perussuomalaisten eduskuntaryhmän vuonna 2014 tekemä lakialoite, joka pyrki kirjaamaan perusopetuslakiin ”kulttuurikristillisten traditioiden” vaalimisen. Se ilmentää perussuomalaisille tyypillistä, luterilaisesta kirkosta erotettua kristinuskopuhetta, jossa oleellista on vahvistaa tiettyä uskonnollisuuden muotoa ulkoisena pidettyä kilpailijaa, eli tässä tapauksessa islamia, vastaan.

Miten muotoutuu uskonnollinen kielen vaikuttavuus?

Uskonnollisen kielen analyysi politiikassa viedään hankkeessa uskonnon näkyvyyden analyysiä pidemmälle tarkastelemalla myös uskonnollisen kielen vaikutuksia. Tutkimme siis, mitä tapahtuu, kun kansanedustaja päättää edistää näkemyksiään vaikkapa täysistunnossa raamatullisella kielellä. On yleisesti tiedossa, että eduskuntapuheilla harvemmin muutetaan muiden edustajien kantoja, mutta niiden avulla voidaan kuitenkin ohjata käytyä keskustelua.

Arvioimme myös, tulevatko uskonnolliset puhetavat esimerkiksi sivuutetuksi poliittisissa keskusteluissa. Toisin sanoen, onko uskonnollinen kieli toimiva politiikkatoimien legitimoinnin väline ensinkään?

Tällaiset tarkastelut mahdollistavat esimerkiksi uskontososiologiassa käytyjen, uskonnon näkyvyyttä koskevien keskustelujen tarkentamisen. Voi olla niin, että vaikka uskonto näkyy, sillä ei enää välttämättä kyetä vaikuttamaan asioihin – ainakaan politiikan piirissä.

Tutkimme, mitä tapahtuu, kun kansanedustaja päättää edistää näkemyksiään vaikkapa täysistunnossa raamatullisella kielellä.

Politiikalla ja poliittisilla toimilla muokataan myös uskonnon muotoihin ja asemaan liittyviä jäsennyksiä. Siinä missä edellä mainitun Mika Niikon raamattupuheen kaltaiset asiat herättävät toimittajienkin kiinnostuksen, jokaisen eduskunnan työvuoden avaava luterilainen valtiopäiväjumalanpalvelus ei. Joskus se, että asiaan ei kiinnitetä mitään erityistä huomiota, on tehokasta erityisaseman oikeutusta.

Tämän lisäksi kansanedustajat vaikuttavat eri uskonnollisia vähemmistöjä koskeviin lakeihin, jotka puolestaan mahdollistavat tietynlaiset uskonnon muodot. Tärkeimpänä mainittakoon vuonna 2003 voimaan tullut uskonnonvapauslaki, jossa määritellään rekisteröidyn uskonnollisen yhdyskunnan tarkoitus. Pykälä tarjoaa siis eräänlaisen muotin uskonnolle, joka kyseistä virallisasemaa hakevien yhdistysten tulee huomioida. Pykälän ymmärrys uskonnosta rajaa myös osan hakijoista sen ulkopuolelle, kuten wiccojen epäonnistunut hakemus 2000-luvun alussa osoittaa.

Aukko tutkimuskentässä

Yksi projektin keskeisistä motivaattoreista oli se metodologinen havainto, että parlamentaaristen aineistojen tutkimusta on uskonnon ja politiikan tapauksessa hyödynnetty kansainvälisesti yllättävän vähän. Hanke tuottaa myös Suomen ulkopuolelle soveltuvia tutkimusasetelmia, joissa yhdistellään laadullisia näkökulmia diskurssianalyysistä sisällönanalyysiin, sekä erilaisia määrällisiä menetelmiä, kuten tekstinlouhintaa.

Toisaalta hankkeessa hyödynnetään myös kyselyaineistoja äänestäjien toiveiden ja politiikassa oikeasti ajettujen asioiden suhteen selvittämiseksi. Hankkeessa kerätään myös uusi väestötason kyselyaineisto, johon sisältyy koeasetelmaa jäljittelevä tutkimus siitä, miten erilaiset uskonnolliset kehystykset vaikuttavat puolueiden kannattajien ja äänestäjien mielipiteisiin.

LegitRel on siis monenlaisista näkökulmista koostuva ja määrällisiä ja laadullisia menetelmiä yhdistävä hanke, joka tuottaa uutta tietoa uskonnon ja politiikan suhteesta. Hanketta johtaa apulaisprofessori Titus Hjelm Helsingin yliopiston uskontotieteen oppiaineesta. Tutkijoina toimivat Tutkijoina toimivat Tuomas Äystö, Anna Haapalainen, Jere Kyyrö, Aki Koivula ja Ilkka Koiranen.

Tuomas Äystö on uskontotieteen post doc –tutkija Helsingin yliopistossa.

Titus Hjelm on uskontotieteen apulaisprofessori Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Onko uskonnolla merkitystä nykypäivän politiikassa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Poliittinen mielikuvitus ja vaihtoehtoiset tulevaisuudet (POLIMA) tutkii arkipäivän utopioita ja poliittisen mielikuvituksen käytäntöjä ja tiloja. Jäljitämme sitä, miten erilaiset ihmisryhmät kuvittelevat ja elävät todeksi toisenlaisia maailmoja tässä ja nyt sekä kehitämme praktiikkaa ja tiloja, joissa utooppinen ajattelu ja käytäntö voivat mahdollistua. Pyrimme tuomaan keskusteluun monenlaisten ihmisryhmien näkemyksiä, erityisesti niiden, jotka jäävät helposti yhteiskunnan marginaaleihin.

Kysymys yhteiskunnallisista vaihtoehdoista ja mielikuvituksesta on elintärkeä juuri nyt, kun muun muassa ilmastokriisi, kasvava sosiaalinen eriarvoisuus, pandemiat ja demokratian kriisi pakottavat meitä etsimään edellytyksiä ekologisesti ja sosiaalisesti kestävälle yhteiselämälle. Yhdistämme hankkeessa etnografista ja taiteellista tutkimusta ja tarkastelemme poliittista mielikuvitusta taiteen, opetuksen, arkielämän ja erilaisten vaihtoehtoisten elämäntyylien ja -muotojen kentillä. Olemme kiinnostuneita arkipäivän politiikan muodoista ja hakeudumme paikkoihin, jotka eivät ole poliittisia ilmeisellä tavalla ja jonne tutkimuksellinen katse ei itsestään selvästi ohjaudu.

Pyrimme tuomaan keskusteluun monenlaisten ihmisryhmien näkemyksiä, erityisesti niiden, jotka jäävät helposti yhteiskunnan marginaaleihin.

Etsimme hankkeessa vastauksia seuraaviin tutkimuskysymyksiin:

1. Miten poliittista mielikuvitusta harjoitetaan ja millaisia vaihtoehtoisia tulevaisuuksia kuvitellaan ja tehdään? Miten erilaiset tilat, teknologiat ja ruumiillisuus muovaavat kuvittelun käytäntöjä?
2. Millaisia käsityksiä politiikasta, yhteiskunnallisista järjestyksistä ja demokratiasta kuvittelukäytännöissä syntyy ja mitä ne voivat kertoa meille nykyisestä politiikan murroksesta ja demokratian kriisistä?
3. Miten erilaiset toisiinsa limittyvät sosiaaliset kategoriat, kuten luokka, sukupuoli, etnisyys, seksuaalisuus ja ikä vaikuttavat siihen, miten ihmiset voivat kuvitella vaihtoehtoja ja edistää yhteiskunnallista muutosta?
4. Miltä tulevaisuuden yhteiskunnat voisivat näyttää ja millaisia reittejä pitkin niitä kohti voidaan liikkua?

Arkipäivän utopiat

Poliittisella mielikuvituksella tarkoitamme sekä ideoita, kuvitelmia ja utopioita, joissa rakentuu käsityksiä toisenlaisista maailmoista, että itse kuvittelemisen prosessia, jolloin huomio kiinnittyy niihin käytäntöihin ja tiloihin, joiden kautta vaihtoehtoisia tulevaisuuksia luodaan ja neuvotellaan. Olemme kiinnostuneita siitä, miten erilaiset teknologiat, tilat ja ruumiillisuus muovaavat kuvittelemisen käytäntöjä ja miten arkielämän materiaalisuus mahdollistaa tai sulkee pois toisenlaisten tulevaisuuksien kuvittelua ja todeksi elämistä. Mielikuvitus on tunnetta ja toimintaa, jota ympäröivä maailma muovaa ja joka toisaalta myös muuttaa maailmaa.

Utopiat ovat keskeinen poliittisen mielikuvituksen muoto. Utopian ytimessä on, kuten taidehistorioitsija Riikka Haapalainen huomauttaa, kaipuu jotakin sellaista kohti, jota ei vielä tiedä tai jolle ei ole vielä nimeä, mutta jonka sattumalta kohdatessaan tunnistaa.

Mielikuvitus on tunnetta ja toimintaa, jota ympäröivä maailma muovaa ja joka toisaalta myös muuttaa maailmaa.

Feministitutkija Kathi Weeks on todennut, että utopiat toimivat vaihtoehtoja avaavina provokaatioina. Ne voivat muuttaa suhdettamme nykyisyyteen ja tulevaan; ne voivat tuottaa sekä vieraantumista nykyisyydestä että valaa toivoa tulevaisuuteen. Utopiat horjuttavat totunnaisia ajattelutapoja, jotka usein kahlitsevat meidät olemassa olevien poliittisten mahdollisuuksien ja yhteiskunnallisten valintojen kapeaan repertuaariin.

Arkipäivän utopiat eivät suuntaudu ensi sijassa poliittisen vallan haltuunottoon, vaan uudenlaisten yhteiskunnallisten elämänmuotojen luomiseen arjessa yhteistoiminnassa muiden kanssa. Usein ne pyrkivät elämään todeksi tässä ja nyt sellaisia käytäntöjä ja suhteita, joiden toivotaan toteutuvan yhteiskunnassa tulevaisuudessa laajemminkin. Arkipäivän utopiat painottavat näin paikallista, ruumiillista ja arkista toisin tekemistä keskeisenä muutokseen tähtäävän politiikan pohjana.

Kuvittelun katveissa

Useat tutkijat, kuten Hartmut Rosa ja Mark Fisher ovat huomauttaneet, että samaan aikaan kun kapitalistisen yhteiskuntamuodostelman kokonaiskriisi on tullut entistä ilmeisemmäksi, vallalla on neuvottomuus, näköalattomuus ja paremman tulevaisuuden visioiden puute. Poliittinen mielikuvitus on näivettynyt ja edistysusko on korvautunut dystooppisilla tulevaisuudenkuvilla.

Poliittisen mielikuvituksen näivettyminen näkyy esimerkiksi siinä, että silloinkin kun poliittisia vaihtoehtoja esitetään, ne tahtovat usein rakentua vallitsevan talouskasvun, kulutuksen ja palkkatyön varaan rakentuvan yhteiskuntamuodostelman puitteissa. Näin vaihtoehtoisten tulevaisuuksien kuvittelun ainekset näyttäytyvät lähtökohtaisesti rajoittuneina.

Poliittisen mielikuvituksen köyhtyminen on uhka demokratialle, koska kuten Teppo Eskelinen on todennut, ilman vallitsevan järjestelmän vastakuvia ja haaveita paremmasta todellisuudesta demokratia on vaarassa luhistua hallinnoinniksi.

Poliittinen mielikuvitus on näivettynyt ja edistysusko on korvautunut dystooppisilla tulevaisuudenkuvilla.

Poliittisen mielikuvituksen ehtyminen liittyy kiinteästi post-politiikkaa ja liberaalin demokratian kriisiä koskevaan keskusteluun. Se on hahmotellut tulkintaa politiikan murroksesta, jossa uusliberalistinen logiikka on ujuttautunut ohjaamaan kaikkea inhimillistä elämää ja alistanut politiikan ja poliittisen päätöksenteon taloudellisille intresseille.

Politiikka on siirtynyt enenevissä määrin teknokraattisen ja näennäisen neutraalin asiantuntijavallan alueelle, poliittiset ristiriidat ovat tyhjentyneet ja epäpolitisoituneet samalla kun demokraattinen osallistuminen ja demokraattisten instituutioiden tilivelvollisuus kansalaisille on heikentynyt.

Tämän seurauksena luottamus demokraattisiin instituutioihin on vähentynyt, äänestysinto laimentunut, poliittisten puolueiden jäsenmäärät laskeneet ja ihmisten kokemus vaikutusmahdollisuuksista vähentynyt. Poliittinen osallistuminen on eriarvoistunut ja kasautunut hyvin koulutetulle ja hyvin toimeentulevalle luokalle. Tämä kehitys uhkaa demokratian legitimiteettiä ja voimistaa yhteiskunnallista epätasa-arvoa.

Poliittinen osallistuminen on eriarvoistunut ja kasautunut hyvin koulutetulle ja hyvin toimeentulevalle luokalle.

Post-politiikan ja demokratian kriisin keskustelut ovat nostaneet esiin tärkeitä yleisiä kehityskulkuja, mutta samalla niiden katveeseen jää paljon sellaista toimintaa, joka kulkee vastavirtaan ja horjuttaa post-poliittista järjestystä. POLIMA-hanke etsiytyy näiden pyrkimysten äärelle ja nostaa esiin monenlaisia arkipäivän konteksteja ja käytäntöjä, joissa utopioita ja vaihtoehtoisia tulevaisuuksia kuvitellaan ja toteutetaan. Etsimme post-politiikan alle kätkeytyvää unelmointia ja kurotuksia kohti toisenlaisia elämänmuotoja, joiden toteuttaminen on usein epävarmaa ja työlästä ja joissa harvoin on tarjolla nopeita ja näkyviä voittoja.

Tekemällä näkyviksi näitä vaihtoehtoja voidaan tuoda vastapainoa ajoittain voimattomuutta ja toivottomuutta ruokkivalle post-politiikan keskustelulle. Filosofi Jacques Rancière on todennut, että tämänhetkisessä keskustelussa syntyy helposti vaikutelma siitä, että vapautuminen on mahdotonta, koska alistuksen voimat ovat rajattomia ja erilaiset protestit ja vastarinta on voitu alistaa hallitsevan koneiston käskyvaltaan. Hän kuitenkin muistuttaa, ettei mikään alistus ole koskaan totaalista vaan se voidaan aina murtaa.

Harhailut ja kokeilut

Mielikuvitus toimii POLIMA-hankkeessa sekä tutkimuskohteena että metodologisena lähestymistapana. Yhdistämme etnografista ja taiteellista tutkimusta toisin tekemisen ja toisin kuvittelemisen tutkimiseksi. Etnografian avulla on mahdollista jäljittää ihmisten arkisia kuvittelukäytäntöjä ja tapoja tavoitella toisenlaisia tulevaisuuksia.

Taiteellisen tutkimuksen keskeistä ajatusta seuraten ajattelemme, että taide ja taiteen tekeminen tuottavat tietoa. Taide avaa uusia tapoja lähestyä maailmaa ja hahmottaa sen toisin tekemisen mahdollisuuksia.

Yhdistämällä etnografiaa ja taiteellista tutkimusta pyrimme kehittämään uusia tiedontuotannon tapoja. Monialainen tutkimus on aina askel tuntemattomaan, joka avaa mahdollisuuden tarkastella kriittisesti olemassa olevia menetelmiä ja uudistaa käsitteellisiä kategorioita.

Yhdistämällä etnografiaa ja taiteellista tutkimusta pyrimme kehittämään uusia tiedontuotannon tapoja.

Toisenlaisten maailmojen kuvittelun tutkiminen edellyttää metodologista luovuutta, valmiista menetelmällisistä ratkaisuista irrottautumista, epävarmuutta ja kokeiluja. Tutkimus on harhailua erilaisilla poluilla, joista osa voi osoittautua umpikujiksi ja toiset taas kuljettavat jonnekin, jota emme etukäteen osanneet aavistaa.

Metodologisena lähtökohtana hankkeelle toimii myös utopiatutkija Ruth Levitasin ajatus utopioista ”halun koulimisena” (education of desire). Olemme kiinnostuneita tutkimaan, miten luoda edellytyksiä utooppiselle ajattelulle ja kuvittelulle. Tutkimme, miten kuvittelua voi virittää ja harjaannuttaa sekä millaisin tilallisin järjestelyin ja kehollisin harjoittein sitä on mahdollista avata.

Sovellamme tutkimuksessa erilaisia taidelähtöisiä praktiikoita yhteistyössä taiteilijoiden kanssa. Ajattelemme, että nämä praktiikat mahdollistavat utooppiselle ajattelulle ominaista nykyhetkestä irrottautumista, edes hetkellistä tai osittaista etääntymistä olemassa olevasta ja tuntemattomalle ja ennakoimattomalle avautumista – toisin näkemiselle, tuntemiselle, tietämiselle ja kokemiselle.

On vastustettava halua lokeroida ja luokitella liian varhain ja malttaa pitää ovea auki uudenlaisten teoreettisten oivallusten syntymiselle.

Metodologinen kokeilu ja epistemologinen tottelemattomuus nostavat esiin myös tärkeitä teoreettisia kysymyksiä. Feministimaantieteilijät J.K. Gibson-Graham varoittavat, miten helposti päädymme sujauttamaan empiirisiä huomioita olemassa oleviin teoreettisiin kehyksiimme antamatta niille mahdollisuutta yllättää ja muuttaa ajatteluamme.

Erityisesti utopioiden ja mielikuvituksen tutkimuksessa on tärkeää viipyä uuden ja odottamattoman äärellä eikä pakottaa sitä olemassa oleviin kehyksiin. On vastustettava halua lokeroida ja luokitella liian varhain ja malttaa pitää ovea auki uudenlaisten teoreettisten oivallusten syntymiselle. On yritettävä kuunnella ja antaa tuntemattoman puhua.

Suvi Salmenniemi on sosiologian professori Turun yliopistossa.

Pilvi Porkola on erikoistutkija Turun yliopistossa.

Hanna Ylöstalo on sosiologian yliopistonlehtori Turun yliopistossa.

Poliittinen mielikuvitus ja vaihtoehtoiset tulevaisuudet on Suomen Akatemian rahoittama tutkimushanke Turun yliopistossa. Tutkimusryhmän vastuullinen johtaja on Suvi Salmenniemi, ja muita jäseniä ovat Inna Perheentupa, Pilvi Porkola ja Hanna Ylöstalo.

Julkaisu Poliittinen mielikuvitus ja vaihtoehtoiset tulevaisuudet ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.