Vastaitsenäistyneessä valkoisessa Suomessa paranneltiin sisällissodan haavoja ja kammottiin Neuvosto-Venäjää. Ei ollut ihme, että maahan luotiin nopeasti tehokkaat vakoilulaitokset.

Aluksi Suomen yleisesikunnan (YE) tiedustelun III osasto vastasi laajoin valtuuksin sekä sotilas- että siviilitiedustelusta, mutta tehtävänkuvaa muutettiin jo elokuussa 1919. Silloin siviilitiedustelu erotettiin sotilastiedustelusta tekemällä III osaston passitoimistosta Etsivä Keskuspoliisi (EK), myöhempi Valtiollinen Poliisi (Valpo).

Suomalainen tiedustelumaailma oli tuolloin vain löyhästi poliittisen johdon valvonnassa. Käytännössä yleisesikunnan tiedustelu ja turvallisuuspoliisi olivat – ajan kansainvälisen hengen mukaisesti – hyvin itsenäisiä ja omavaltaisia.

Molemmissa laitoksissa vaikutti 1920- ja 30-luvuilla väkevä radikaalioikeistolainen suuntaus, jonka hengessä ei vannottu lakien ja asetusten pyhyyden nimiin. Ei ollut mitenkään tavatonta, että turvallisuusviranomaisen ja poliittisen aktivistin roolit menivät sekaisin.

Sekä YE:n tiedustelu että EK näkivät itsensä Suomen itsenäisyys- ja jääkäriaktivistien perillisinä. Ensimmäisen maailmansodan vuosina monet tulevista tiedustelu-upseereista olivat hankkineet kannuksia jääkäriliikkeen ja Saksan tiedustelun palveluksessa vakoilijoina ja sabotööreinä, niin sanottuina ”pommareina”.

Ensimmäisen maailmansodan vuosina monet tulevista tiedustelu-upseereista olivat hankkineet kannuksia jääkäriliikkeen ja Saksan tiedustelun palveluksessa vakoilijoina ja sabotööreinä, niin sanottuina ”pommareina”.

Maanalainen elämä ja vakoilu olivat jättäneet lähtemättömän jälkensä moniin turvallisuusviranomaisiin. Väkivaltaa ja salajuonia oltiin valmiita käyttämään myös Suomen sisäpoliittiseen kamppailuun samoin kuin neuvostodiktatuurin vastaiseen varjonyrkkeilyyn. Tarkoitus pyhitti keinot.

Poltetut arkistot

Sotilastiedustelu ja turvallisuuspoliisi piirsivät tunnistettavan jäljen vuosien 1918–1944 Suomen poliittiseen historiaan. Voidaan jopa sanoa, että niiden vaiheita tuntematta on vaikea ymmärtää, minkälainen valtio oli nuori, valkoinen Suomi.

Tästä huolimatta aikakauden vakoilumaailmaa tunnetaan yllättävän vaillinaisesti.

Tämä johtuu siitä, että Suomen sotilastiedustelun sotien välisen aikakauden arkistot on hävitetty miltei kokonaisuudessaan. Ainoastaan vuosia 1918–1920 käsittelevät paperit ovat säästyneet kattavana kokonaisuutena Kansallisarkistossa.

Voidaan jopa sanoa, että tuntematta sotilastiedustelun ja turvallisuuspoliisin vaiheita on vaikea ymmärtää, minkälainen valtio oli nuori, valkoinen Suomi. Tästä huolimatta aikakauden vakoilumaailmaa tunnetaan yllättävän vaillinaisesti.

Kadotus ja hävitys ovat kohdistuneet myös talvi- ja jatkosodan vuosien tiedusteluaineistoihin, mutta niitä tarkasteleva tutkija löytää helpommin kiertoteitä: sotavuosina erilaisia vakoiluaineistoja tehtiin niin runsaasti, ettei läheskään kaikkia voitu piilottaa eikä tuhota siitä huolimatta, että myös niiden joukossa oli hyvinkin valonarkoja kokonaisuuksia.

Sama näkyy esimerkiksi Yhdysvaltain ja Ison-Britannian arkistoissa: I ja II maailmansodan mittaan syntyi niin paljon ja niin nopeasti tietoa, ettei kokonaisuutta ollut mahdollista hallita ja sensuroida täydellisesti. Ei siitä huolimatta, etteivät vaikkapa Ison-Britannian Salaisen palvelun (Secret Intelligence Service, MI6) aineistot ole juuri miltään osin julkisia vielä tänäkään päivänä.

Miksi suomalaisia tiedusteluarkistoja on hävitetty? Lyhyt vastaus voidaan tiivistää kahteen sanaan: neuvostomiehityksen pelko. Talvi- ja jatkosodan aikana Suomessa tiedostettiin kirkkaasti, ettei kamppailu välttämättä pääty hyvin. Jos puna-armeija valloittaisi maan, olisi tärkeää, etteivät mittavaksi kasvaneet tiedusteluaineistot päätyisi vääriin käsiin.

Arkistojen tuho oli mittavaa, muttei vielä tässä vaiheessa kattavaa. Kattavaksi hävitys muuttui vasta sen jälkeen, kun polttamatta jätetyt sotilastiedustelun arkistot evakuoitiin syksyllä 1944 Ruotsiin osana Stella Polaris -operaatiota. Ajatuksena oli, että Suomen sotilastiedustelu voisi jatkaa toimintaansa länsinaapurin maaperältä vielä senkin jälkeen, kun Suomi olisi menetetty.

Tiedusteluaineistot jäivät sille tielleen Ruotsiin. Vuosia myöhemmin niistä valtaosa tuhottiin joko tarkoituksella tai niiden arvoa täysin ymmärtämättä.

Salainen poliisi – historiantutkijan paras ystävä

Turvallisuuspoliisin arkistoille ei käynyt yhtä huonosti, vaikka myös sen papereita poltettiin, piilotettiin ja jopa varastettiin vuosina 1939–1948 useampaankin kertaan. Kesäkuun 28. päivänä 1944 Valpon päällikkö Paavo Kastari lähetti alaosastojen päälliköille eri puolille Suomea erittäin salaisen käskyn, jota ei ollut virallisesti olemassa eikä merkitty edes diaareihin:

Nykyisessä vakavassa tilanteessa Valtiollisen Poliisin on varauduttava pahimmankin mahdollisuuden varalta siten, ettei maan ehkä joutuessa vihollisen miehittämäksi tämän käsiin joudu mitään sellaista aineistoa, josta saattaisi olla viholliselle hyötyä taikka maallemme, kansalaisillemme ja muille henkilöille vahinkoa.

Tätä silmällä pitäen tuli valmistautua siihen, että ”tarpeen vaatiessa osastojen arkistot ehdottomalla varmuudella tulevat tarkoin tuhotuksi”. Välittömästi alaosastojen oli poltettava bensiinillä voidelluissa kokoissa agentteja ja avustajia koskevat kansiot. Hävittää piti niin ikään esimerkiksi ”vuotta 1939 aikaisempi kirjeenvaihto” ja ”Isänmaallista Kansanliikettä ja muita n.s. oikeistoliikkeitä” koskeva aineisto.

Turvallisuuspoliisi seurasi sellaisiakin asioita, jotka olisivat sopineet paremmin jonkinlaisen siveys- ja moraalipoliisin vastuulle.

Alaosastojen arkistot puhdistettiin tulella, mutta huomattava osa turvallisuuspoliisin pääosaston arkistosta Helsingin Ratakadulla säästyi. Historiantutkimuksen kannalta tämä oli onni, sillä ilman kyseistä arkistoa moni tutkimus olisi jäänyt tekemättä. Tai vähintäänkin tutkimusten tulokset olisivat jääneet poliittisesti sovinnaisiksi, suorastaan valkopestyiksi.

EK-Valpon arkistoa on hyödynnetty viljalti poliittista historiaa ja turvallisuuspolitiikkaa käsittelevissä tutkimuksissa, mutta se on huomattu sopivaksi lähdeaineistoksi myös muunlaiselle tutkimukselle.

Turvallisuuspoliisi seurasi sellaisiakin asioita, jotka olisivat sopineet paremmin jonkinlaisen siveys- ja moraalipoliisin vastuulle. Henkilö- ja asiamapeista löytyy rosoisia, aikakaudelle tyypillisiä kuvauksia ”abnormeista”, ”seksuaalielostelijoista”, narkomaaneista ja etnisistä vähemmistöistä. Turvallisuuspoliisille ”ryssä oli ryssä vaikka voissa paistais”.

Ironisessa sävyssä voidaankin todeta: vaikka kaikkialle näkevä turvallisuuspalvelu on myrkkyä demokratialle ja kansalaisyhteiskunnalle, historiantutkijalle juuri sellainen poliisi on sydänystävä.

Vakooja vakoojaa vakoilee

Turvallisuuspoliisin arkistot avaavat sattumanvaraisen kurkistusaukon myös Suomen sotilastiedustelun historiaan.

Tämä johtuu siitä, että Valtiollinen Poliisi ja sotilastiedustelu kilpailivat katkerasti keskenään. Ne suhtautuivat toisiinsa kuin kissa ja koira – ja jopa vakoilivat toisiaan.

Tämä saattaa kuulostaa yllättävältä, mutta ei oikeastaan ole sitä: turvallisuus- ja tiedustelupalveluiden vihoittelu on kansainvälinen ilmiö, joka voidaan löytää yhtä hyvin Neuvostoliiton kuin Ison-Britannian, Ranskan ja monen muun maan historiasta.

Totuus on palanut savuna ilmaan

Turvallisuuspoliisin arkistot lievittävät, mutta eivät poista perusongelmaa. Tiedusteluarkistojen puuttumiseen ja puutteisiin törmätään vääjäämättä varsinkin silloin, kun tarkastellaan 1900-luvun alkupuoliskon Suomen poliittisen historian jännitteisimpiä kysymyksiä.

Tällaisiin lukeutuu vaikkapa se, miten läheisiä olivat Suomen ja natsi-Saksan turvallisuusviranomaisten yhteydet ennen toista maailmansotaa ja sen aikana. Samaan kategoriaan kuuluu myös viime aikoina esillä ollut kysymys siitä, missä määrin Waffen-SS-vapaaehtoispataljoonan riveissä taistelleet suomalaiset syyllistyivät sotarikoksiin ja juutalaisten kansanmurhaan.

Tuhotut arkistot tulevat vääjäämättä vastaan myös lukuisissa muissa tutkimusaiheissa. Tarkastellaanpa sotavankipolitiikkaa, ihmisluovutuksia, Stalinin terroria, kommunistien maanalaista toimintaa, venäläisemigranttien neuvostobolševismin vastaista terrorismia tai muuta poliittisesti jännitteistä teemaa, ongelmaa ei voida sivuuttaa olankohautuksella.

Arkistojen puuttuminen asettaa historiantutkimukselle ankaria reunaehtoja. Niitä on vaikea jos ei mahdoton ylittää ilman uusia, yllättäviä lähdelöytöjä.

Sellaisia odotellessa voi käydä aika pitkäksi, mutta mielessä on hyvä pitää yksi nyrkkisääntö: arkistojen puuttumisesta voi päätellä ainakin sen, että ne on koettu hävittämisen arvoiseksi. Harmittomia papereita ei polttanut Suomen tiedustelukaan.

Aleksi Mainio on Helsingin yliopiston tutkija, joka on erikoistunut Suomen ja Venäjän historiaan. Hänen työnsä ovat käsitelleet erityisesti tiedustelun ja väkivallan historiaa.

Artikkeli pohjaa Sisällissodasta Suomettumiseen –  torstaina 12.3. pidettyyn esitykseen ja on osa Sisällissodasta suomettumiseen – Suomen historian katvealueet -juttusarjaa. Juttusarjan aiemmat artikkelit löydät täältä.

Julkaisu Tiedustelu-upseerit polttivat oman historiansa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Otsikon esittämää kysymystä voi lähteä pohtimaan jakamalla kysymyksenasettelu neljään eri osa-alueeseen: 1) julkisuustaso tai yleinen tietoisuus 2) mitkä asiat on tutkittu ja mitä ei ole tutkittu 3) onko kuva menneisyydestä tasapainoinen tai tasapuolinen 4) ja jos kuva menneisyydestä ei ole tasapainoinen, mitä pitäisi nostaa esiin.

Tutkittu vaan ei kerrottu?

Sisällissota loi merkittävän varjon Suomen itsenäistymisen ensimmäisten vuosikymmenien päälle. Sodan arvet vaikuttivat pitkään. Kymmeniä tuhansia ihmisiä kuoli taisteluissa, terrorin sekä vankileirikuolemien myötä. Ihmishenkien menetyksen lisäksi taloudelliset vaikeudet, epävarmuus tulevaisuudesta sekä epäoikeudenmukaisuuden kokemukset ja katkeruus sävyttivät ihmisten elämää.

Suomen itsenäistyminen Venäjästä ja heti sen perään maata kohdannut traaginen sisällissota olivat osa laajempaa eurooppalaista, ensimmäiseen maailmansotaan liittyvää muutosten vyöryä. Yleisesti ottaen itsenäistymistä ja sisällissotaan liittyvää tematiikkaa on tutkittu varsin runsaasti, sillä ne on nähty keskeisiksi tapahtumasarjoiksi Suomen historian kannalta.

Ensin vallitsevana tutkimuksessa oli sisällissodan valkoisen puolen tulkinta, joka murtui historiantutkimuksessa erityisesti 1960-luvulta lähtien. Voimakkaimmin punaisen puolen näkökulma sisällissodan tapahtumista on kuitenkin iskostunut suomalaisten mieliin fiktiosta, eli Väinö Linnan kirjoittaman trilogian Täällä Pohjantähden alla tapahtumista, joissa torpparikysymys nousee keskiöön.

Tutkimuksessa torpparikysymystä ei ole kuitenkaan pidetty keskeisenä tekijänä sodan syttymisessä tai tapahtumissa. Vaikka tutkimus on tähän päivään asti tuonut sisällissotaan useita uusia näkökulmia, vaikuttaa siltä, että fiktiivinen Linnan kuvaus tapahtumista on yhä ylivoimainen vaikutukseltaan.

Käytännössä sisällissotaa ja siihen liittyvää tematiikkaa on tutkittu huomattavasti monipuolisemmin kuin kuva julkisuustasolla näyttäisi olevan.

Sisällissotaa ja siihen liittyvää tematiikkaa on tutkittu huomattavasti monipuolisemmin kuin kuva julkisuustasolla näyttäisi olevan.

Juhani Paasivirran teos Suomi vuonna 1918 julkaistiin jo vuonna 1957, ennen Linnan vaikutusvaltaista romaania. Teoksessa tuotiin tasapuolisesti esiin molempien osapuolten henkilömenetyksiä ja käytettiin termiä sisällissota.

Silti historiantutkija saattaa yleisötilaisuudessa yhä kuulla moitteita siitä, ettei sisällissodan vääryyksiä, erityisesti voittaneen puolen tekoja, ole tutkittu. Jaakko Paavolaisen tutkimukset valkoisesta ja punaisesta terrorista kirjoitettiin kuitenkin jo 1960-luvulla.

Sittemmin tutkimus on jatkunut tarkentaen kuvaa valkoisesta terrorista ja siitä, miten voittanut osapuoli kohteli punaisia. Esimerkiksi Heikki Ylikankaan, Marko Tikan ja Aapo Roseliuksen  teokset ovat selvittäneet valkoisen puolen toiminnan karuimpia puolia.

Silti on selvää, ettei kaikkia yksityiskohtia ja tekoja ole tutkittu – oman suvun tai kylän tapahtumista saattaa olla vain epätarkkoja kertomuksia. Varsinkin suomenruotsalaisten suomenkielisiin punaisiin kohdistuneet kostotoimenpiteet herättävät yhä kysymyksiä ja epäilyksiä mahdollisesta etnisen puhdistuksen ideasta.

Yhä käydään myös keskustelua siitä, tarkastellaanko Suomen sisällissotaa liian kapea-alaisesti kansallisesta näkökulmasta, eikä huomioida tarpeeksi ensimmäisen maailmansodan yleiseurooppalaista kontekstia.

Sivuutettu vai unohdettu?

Voi myös todeta, että sisällissotaa on tutkittu ennen kaikkea mies- ja sotanäkökulmista. Tarkoitan tällä sitä, että tutkimuksen keskiössä on ollut sota ja siihen liittyvät tapahtumat. Nimenomaan miehet sotivat ja olivat ratkaisevissa paikoissa tekemässä päätöksiä ennen sotaa ja sen jälkeen, vaikka ei yksinomaan.

Naisleskien ja orpojen kärsimys jatkui vuosikymmeniä. Tutkijoista muun muassa Tiina Lintunen, Marianne Junila, Virva Liski ja Mervi Kaartinen (Punaorvot 1918) ovat tuoneetkin esiin naisten ja lasten näkökulmaa sisällissodasta.

Totesinkin eräässä sisällissotaa koskevassa tilaisuudessa, jossa keskustelu virittäytyi sodan nimeen liittyen sen ikiaikaisen kysymyksen ympärille, kumpi osapuoli oli enemmän syyllinen sotaan, että yhtä hyvin voisimme kutsua sitä miesten sodaksi.

Sisällissotaa ja myös sen jälkeistä Suomen itsenäisten vuosikymmenten kertomusta on dominoinut mieskeskeinen narratiivi, jossa naistoimijat ja heidän toimintakenttänsä rajalliset reunaehdot on sivuutettu tai unohdettu.

Historiantutkimuksessa on selvä puute siinä, että naisten yhteiskunnallista asemaa rajoittavat rakenteelliset, mentaaliset ja muun muassa lainsäädäntöön perustuvat tekijät on puutteellisesti käsitelty ja esiintuotu historiantutkimuksessa. Nämä tekijät nousevat esiin myös tutkittaessa aikakauden miestoimijoita, heidän ajattelutapojaan ja sosiaalisia verkostojaan.

Kun naisen asemaan liittyvät epätasa-arvoiset ja osin alistavatkin käytännöt ovat kunnolla perkaamatta, ne eivät ole myöskään integroituneet osaksi sisällissodan ja sen jälkeisten vuosikymmenten yleistä historiakertomusta, vaikka nimenomaan nämä pitkän keston tekijät vaikuttavat haitallisesti naisten asemaan yhä tänään.

On perusteita vaatia naisen aseman kunnollista historiallista tutkimusta itsenäisyyden ajan Suomessa.

Olisikin perusteita vaatia naisen aseman kunnollista historiallista tutkimusta itsenäisyyden ajan Suomessa. Esimerkiksi samaan tapaan kuin toteutettiin Heikki Ylikankaan valtioneuvoston kanslian yhteydessä ja pääosin valtion rahoittama ”Suomen sotasurmat 1914-1922” –projekti, jossa tavoitteeksi asetettiin sisällissodan kansallisen trauman purkaminen.

Naisten asemassa ei ole kyse vain sisällissodan trauman purkamisesta, vaan yhä vaikuttavien yhteiskunnallisten ja mentaalisten rakenteiden purkamisesta, jotka vaikuttavat kaventavasti myös miesten yhteiskunnallisiin rooleihin.

Tasapuolinen kuva?

Vähemmän dramaattinen kehitys, hitaat muutokset ja vuosikymmeniä kestäneet kehitysprosessit jäävät historiantutkimuksessa helpommin katveeseen. Hitaita muutosprosesseja on usein ylipäätänsä vaikeampi hahmottaa tutkimuskokonaisuuksiksi, varsinkaan kirjoittaa niistä suuria yleisöjä kiinnostavia tutkimuksia.

Eräs sisällissodan jälkeinen merkittävä kehitysprosessi, joka on yhä osin jäänyt tutkimatta ja kertomatta, on kunnallisen demokratian toteutuminen käytännössä. On hämmästyttävää, miten nopeasti kunnallinen demokratia rakentui traagisen ja verisen sisällissodan jälkeen.

On hämmästyttävää, miten nopeasti kunnallinen demokratia rakentui traagisen ja verisen sisällissodan jälkeen.

Demokraattiset, yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuvat, kunnallisvaalit pidettiin Suomessa ensimmäisen kerran vain noin puolen vuoden päästä sisällissodasta. Kansainvälisessä mittakaavassa Suomen selviytyminen nopeasti sisällissodan jälkeen sovinnon ja demokratian tielle on poikkeuksellinen menestystarina, jota on syytä tutkia ja muistaa.

Perinteisen, joskin sangen kliseisen, näkemyksen mukaan vasta talvisota yhdisti suomalaiset. Sovinnon rakentamisessa oltiin kuitenkin pitkällä ennen talvisotaa. Vihollisuudet olivat päättyneet jo ajat sitten ja sodan osapuolet toimivat yhteistyössä poliittisissa instituutioissa, eduskunnassa ja kunnanvaltuustoissa.

Erityisesti kunnallisen demokratian käytännön toteutumista on syytä nostaa esiin, sillä eduskunnassa vaikutti suhteellisen pieni poliittinen eliitti. Sen sijaan kunnanvaltuustoissa rakennettiin käytännön yhteistyötä ympäri maata, varsin erilaisissa olosuhteissa.

Yleinen kunnallinen lainsäädäntö loi kehikon, jonka puitteissa yhteistyötä toteutettiin erilaisissa poliittisissa voimasuhteissa. Keskeinen tekijä kuntien päätöksenteon kannalta olivat määräenemmistösäännökset. Tärkeimpiin taloudellisiin päätöksiin tarvittiin valtuustossa 2/3 määräenemmistö.

Alun perin määräenemmistösäännökset oli ajateltu porvarillisen puolen turvaksi vasemmiston vaatimuksia vastaan, mutta käytännössä niistä tuli olemaan eniten hyötyä vasemmistolle, sillä valtaosa valtuustoista muodostui porvarienemmistöisiksi. Näin myös maan pääkaupungissa.

Paikallinen demokratia ja sen voima?

Kirjassani Sodasta sovintoon olen tutkinut Helsingin yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella valitun valtuuston toimintaa ja sovinnon edellytyksiä sisällissodan jälkeen. SDP:stä tuli joulukuun 1918 vaaleissa valitun valtuuston suurin ryhmä 26 valtuutetullaan, mutta enemmistö (34 valtuutettua) säilyi porvarillisilla ryhmillä.

Tuolloin taloudellisia päätöksiä koskevat määräenemmistösäännökset takasivat muun muassa sen, etteivät valtuuston porvarilliset puolueet pystyneet korottamaan suojeluskunnan apurahaa.

Yhteistyö ja päätöksenteko edellyttivät valtuustossa sovittelua ja kompromissihalua molemmilta osapuolilta. Sitä paitsi valtuuston päätöksentekokenttä oli niin laaja ja monitahoinen, ja päätökset niin sidoksissa arkipäivän konkreettisiin asioihin, etteivät ne nostattaneet sisällissodan aikaisia jakolinjoja esiin.

Yhteistyö ja päätöksenteko edellyttivät valtuustossa sovittelua ja kompromissihalua molemmilta osapuolilta.

Sen sijaan mielipiteet saattoivat jakautua niin vasemmiston kuin porvarillisten omassa keskuudessa eri intressien ja kunkin valtuutetun asiantuntijuuden mukaan. Toisaalta myös koko valtuustoa yhdistäviä tekijöitä ilmeni muun muassa suhteessa valtioon.

Kunnallisen demokratian toteutuminen ja liikkeellelähtö sisällissodan jälkeen ansaitsikin koko maan paremmin kattavan selvityksen, sillä paikalliset olosuhteet ja toteutumistavat vaihtelivat eri puolilla. Paikallisen demokratian monet eri vivahteet ja toteutumistavat saattaisivat avata uusia näkökulmia esimerkiksi siihen keskeiseen kysymykseen, miten Suomi säilyi demokratiana maailmasotien välisenä aikana. Vasta itsenäistyneistä maista siihen kykenivät vain Suomi ja Tšekkoslovakia.

Viime vuosina on puhuttu paljon demokratian kriisistä. Kriisinä nähdään muun muassa se, miten demokratian maantieteellinen laajeneminen on pysähtynyt ja miten länsimaissakin ollaan huolestuneita järjestelmän kestävyydestä, esimerkiksi populismin noususta.

Ensimmäisen maailmansodan voittivat demokraattiset valtiot. Sodan jälkeen syntyi lukuisia uusia valtioita, kuten Suomi, joista tuli demokratioita. Silti 1930-luvun loppuun mennessä suuri osa Euroopan valtioista oli muuttunut diktatuureiksi.

Paikallisen demokratian mekanismien ja merkityksen tunnistaminen historiallisessa kontekstissaan saattaisikin antaa perspektiiviä nykykeskusteluun ja ehkä myös välineitä demokratian puolustamiseksi.

Kansallisen historiankirjoituksen purku?

On lukuisia eri näkökulmia tai ihmisryhmiä, kuten eri vähemmistöt, joiden menneisyyttä ei ole tutkittu tai nostettu julkisessa keskustelussa riittävästi esiin. On selvää, että eri sukupolvien näkemykset ja kokemukset ovat erilaisia, ja ne vaikuttavat osaltaan tutkimusten näkökulmiin.

Kaikki historiantutkijat tietävät, että historiantutkimukseen vaikuttaa kunkin aikakauden vallitsevat olosuhteet, jotka ohjaavat kysymyksenasettelua ja tutkimuskohteita – joko tietoisesti tai tiedostamatta.

Historiantutkija Arnold J. Toynbee kirjoitti vuonna 1951 suomeksi julkaistussa teoksessaan Historia uudessa valossa: ”Historioitsijat eivät yleensä pyri oikomaan heitä ympäröivissä yhteisöissä vallitsevia käsityksiä, vaan tyytyvät vain niitä ilmentämään.”

Toynbee toteaa tämän johtaneen siihen, että historioitsijat ovat valinneet kansakunnat historiantutkimuksen normaaleiksi kohteiksi, vaikka ainoallakaan kansalla tai valtiolla ei ole historiaa, joka voitaisiin selittää vain omista lähtökohdista käsin.

On ollut tärkeää purkaa kansallista historiankirjoitusta liiallisesta, umpioituneesta kansallisesta katseesta menneisyyteen. On myös tärkeää käsitellä menneisyyden vääryyksiä, kipukohtia ja häpeällisiä tabuja.

Mitä historiantutkimuksen kansallisen katseen murentaminen kokonaan palvelee?

Samalla on kuitenkin muistettava myös historian myönteiset kehityskulut, jotka antavat suhteellisuudentajua nykypäivään. On jo aika kysyä päinvastainen kysymys kuin Toynbee esitti: keitä ja mitä palvelee, jos kansallinen katse historiantutkimukseen murennetaan kokonaan?

Yhä nykyajassakin olemme auttamattomasti kiinni kansallisvaltion kauan sitten rakennetuissa rakenteissa. Siksi historiankirjoituksella on yhä myös kansallinen tehtävä. Jos kansallinen tehtävä sysätään sivuun, historiantutkimuksen legitimiteetti tulee kärsimään. Sen sijaan on aina ajankohtaista kysyä, onko näkökulma riittävän inklusiivinen eli ketään syrjimätön ja ympäröivän maailman huomioonottava.

FT Kati Katajisto on historiantutkija Helsingin yliopistossa. Hän kirjoittaa parhaillaan Keskustapuolueen historian kuudetta osaa, 1981-1991. Katajisto on tutkinut 1900-luvun Suomen poliittista historiaa, ja kirjoittanut kunnallispolitiikka käsittelevän kirjan Sodasta sovintoon ja Johannes Virolaisen elämäkerran Verraton Virolainen 1914–2000.

Artikkeli pohjaa Sisällissodasta Suomettumiseen –  torstaina 12.3. pidettyyn esitykseen ja on osa “Sisällissodasta suomettumiseen – Suomen historian katvealueet -juttusarjaa.Juttusarjan aiemmat artikkelit löydät täältä.

Julkaisu Mitä itsenäisyyden ensimmäisistä vuosikymmenistä on jäänyt kertomatta? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomen 1900-luvun historiaa on tavattu tarkastella kahdesta yhtä ”konservatiivisesta” näkökulmasta. Ensimmäinen katsantokanta on kansallinen: Suomen sisällissota, talvi- ja jatkosota, vaaran vuodet. Tällöin ”Suomi” ja suomalaiset ovat toimijoita, yleensä positiivisella tavalla ymmärretysti.

Toinen tulokulma on puolestaan korostanut sitä, että Suomea koskevat päätökset tehdään muualla – usein suurvaltojen toimesta. Suomalaisen yhteiskunnan tehtävä on navigoida ja asemoitua geopoliittisesti mahdollisimman edullisesti suhteessa maailmanpoliittisen tilanteeseen. Suomalaisten toimijuus on vain osittaista ja pakon sanelemaa. Tähän tulokulmaan liittyvät esimerkiksi ajopuuteoria ja suomettuminen.

Tasavallan instituutioiden rakentaminen ja päivittäminen oli kansalaisten käsissä.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen tärkein Suomea koskettanut tapahtumakulku oli Saksan tappio marraskuussa 1918. Suomesta ei tullutkaan dynastisesti Saksaan sidottu vasallivaltio eli kuningaskunta, vaan tasavalta. Toisen tulokulman kannalta siis merkittävin Suomen historiaan vaikuttanut päätös tai tapahtumakulku ei edes ollut suomalaisten käsissä.

Todellisuus ei tietenkään ole näin yksinkertainen. Tasavallan instituutioiden rakentaminen ja päivittäminen nimittäin oli kansalaisten käsissä.

Poliittisten instituutioiden legitimiteetti

Itseäni on kiinnostanut pitkään, miksi sisällissodan jälkeisessä suomalaisessa yhteiskunnassa ei esiintynyt kuin vain vähän poliittista väkivaltaa. Monessa muussa Euroopan uudessa valtiossa poliittinen väkivalta oli yleisempää – tosin sisällissotaa jatkettiin Suomesta käsin muun muassa Itä-Karjalassa.

Suomessakin yli prosentti kansalaista oli menehtynyt reilussa puolessa vuodessa, mutta yhteiskunta palasi hämmästyttävän nopeasti toimintakykyiseksi.

Monessa muussa Euroopan uudessa valtiossa poliittinen väkivalta oli yleisempää.

Vielä vuoden 1918 lopulla ensimmäisissä yleisissä ja yhtäläisissä kunnallisvaaleissa kansalaisluottamuksensa säilyttäneet kansalaiset saattoivat äänestää sosialisteja, jotka olivat säilyttäneet vaalikelpoisuutensa.

Vallankumouksellinen valtatyhjiö ei tuhonnut valtiollisten instituutioiden legitimiteettiä. Poliittiset murhat ja verinen terrori eivät lopulta määrittäneet sodanjälkeistä aikaa.

Kesällä 1918 valtiorikosoikeuksien perustaminen todisti kaikessa ankaruudessaan ymmärrystä oikeusvaltiosta: voittajien oikeus oli parempi kuin ei oikeutta lainkaan. Summittaiset teloitukset loppuivat.

Voittajien oikeus oli parempi kuin ei oikeutta lainkaan.

En vähättele oikeistoradikaalien ja aluksi suojeluskuntienkin levittämää jatkuvaa väkivallan uhkaa eli valkoista hämärää, puhumattakaan 1930-luvun alun järjestäytyneestä suomalaisfasismista. Monen mielestä juuri äärioikeiston vahvuus esti poliittisen väkivallan eskaloitumisen: laitavasemmisto oli tehty toimintakyvyttömäksi. Ainoan ison profiilin poliittisen salamurhankin tekivät oikeistoradikaalit.

Katsoisin yhteiskunnan suhteellista rauhallisuutta kuitenkin toisesta näkökulmasta. Venäjän vallankumousvuosi 1917 ja sitä seurannut sisällissota Suomessa muuttivat yhteiskuntaa, mutta eivät luoneet uusia poliittisia ja sosiaalisia instituutioita.

Tasavalta ja parlamentarismi rakentuivat pitkälti uudistuksille, joiden juuret edelsivät vuosia 1917–1918: torpparivapautus, kahdeksan tunnin työaika, yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Yhteiskunnallinen jatkuvuus ja kansanvaltaiset instituutiot rakensivat kentän, jossa oli pakko tehdä kompromisseja.

Symbolista väkivaltaa

Väkivallan suhteellista vähyyttä korvasi toki symbolisen väkivallan yleisyys. Poliittiset tunnukset aiheuttivat pelkoa ja epätietoisuutta lojaliteeteista: työväenlippujen julkinen käyttö oli käytännössä kiellettyä koko 1930-luvun. Kun SDP toimi hallituksessa 1930-luvun lopussa, puolue ei voinut käyttää julkisesti omaa lippuaan.

Maailmansotien välinen yhteiskunta oli harvinaisen ryhmäsidonnainen. Yhteiskunnan jako yksinkertaisesti kahtia ei tee oikeutta aikalaiskokemukselle. Kaikki sanomalehdet tunnustivat väriä ja sävyjä oli enemmän kuin kaksi.

Sävyjä oli enemmän kuin kaksi.

Työväki oli jakautunut, eikä monoliittista valkoista Suomea oikeastaan koskaan ollut. Äärioikeallakin siirryttiin 1930-luvulla julistamaan omien tunnusten takaa. ”Kommunistit” ja ”fasistit” olivat useammin leimakirveitä kuin todennettavia vastustajan identiteettejä.

Sisällissodan muistamiseen ja perintöön liittynyt kahtiajaon ongelma on näkynyt myös tutkimuksessa. On helpompi tarttua joko ”valkoiseen” tai ”punaiseen” tulkintaan ja muistoon kuin yhdistää niiden näkemyksiä. Nyanssit tunnistetaan ja käsitellään näiden muistokulttuurien sisällä, mutta harvemmin punavalko-rajaa ylittäen.

Merkittävä osa kansalaisista ei kuitenkaan sitoutunut kumpaankaan leiriin. Monet joutuivat sovittamaan muiden itselle osoittaman valkoisen tai punaisen identiteetin yhteensopivaksi oman taustansa kanssa.

Merkittävä osa kansalaisista ei kuitenkaan sitoutunut kumpaankaan leiriin.

Vastakkainasettelua korostava näkökulma saattaa ohittaa monet 1920–30-lukujen yhteiskunnan sovintoon ja rajan ylityksiin tähdänneet eleet.

Oli nimittäin selvää, että niin valkoisina kuin punaisina muistopäivinä osoitettiin omaa voimaa ja rakennettiin omia ryhmäidentiteettejä, mutta neutraalimpina juhlapäivinä oli täysin mahdollista löytää yhteisiä säveliä ja hyödyntää nationalistista, kansakuntaa rakentanutta mytologiaa. Kullervon kirous ja nuijamies Jaakko Ilkka kiehtoivat niin työväen kuin porvarien mieliä.

Sovinto vai toisen sietäminen?

Sovinto lienee kuitenkin virheellinen käsite kuvaamaan välitöntä sodan jälkeistä aikaa. Pikemmin sovinnosta puhuminen tänään liittynee parin viime vuosikymmenen ”trendikkäisiin” totuuskomissioihin esimerkiksi Etelä-Afrikassa, Chilessä ja alkuperäiskansoihin liittyen Kanadassa.

Valtioneuvoston vuonna 1998 aloittamaa Suomen sotasurmat 1914–1922 -projektia voi pitää suomalaisena vastineena kansainvälisille esikuville totuus- ja sovintoprosesseista. Lisäksi sovintonarratiivi haastaa aiheellisesti käsityksen selvärajaisesta vastakkainasettelusta punaisen ja valkoisen välillä. Tämä oli hyvin esillä vuoden 2018 100-vuotismuistoissa.

Sisällissodan jälkeen Suomessa ei kuitenkaan varsinaisesti harjoitettu modernia menneisyydenhallintaa, vaan hallitus vapautti vastuusta voittaneiden väkivallantekijät. Hävinneiden julkinen sodan muistokulttuuri toimi marginaalissa.

Porvarillinen julkisuus vaikeni hävinneiden järkeenkäyvistä motiiveista.

Porvarillinen julkisuus vaikeni hävinneiden järkeenkäyvistä motiiveista. Samaan aikaan osapuolet joutuivat kuitenkin toimimaan demokraattisissa instituutioissa ja niiden kautta.

Ne pärjäsivät politiikassa, jotka sopeutuivat yhteiseloon, ja etenkin poliittisissa keskiryhmissä liittolaisia löytyi ”väärältä” puolelta. Ehdottomuus merkitsi ajautumista poliittiseen marginaaliin ja laittomaan toimintaan.

Toukokuun 16. päivänä vuonna 1938 vasemmistolainen toimittaja Atos Wirtanen kirjoitti työväenlehti Arbetarbladetissa, että 20 vuotta aiemmin päättyneen sodan osapuolet olivat edelleen olemassa, mutta vallihauta ei enää erottanut niitä toisistaan.

Talvisodan yhtenäisyys ei ollut ihme.

Vain puolisentoista vuotta myöhemmin tiedotusvälineet hehkuttivat talvisodan tuottamaa yhtenäisyyttä ihmeenä. Se ei kuitenkaan ollut mikään ihme vaan looginen seuraus vallihautojen välisistä silloista.

Tässä prosessissa keskeinen sija oli poliittisilla keskiryhmillä, kuten sosialidemokraateilla. Maailmansotien välisen suomalaisyhteiskunnan nimittäminen ”Tannerin tasavallaksi” tai ”vaaleanpunaiseksi tasavallaksi” ei osu aivan vikaan.

Tuomas Tepora on Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti Helsingin yliopistossa.

Artikkeli pohjaa ”Sisällissodasta Suomettumiseen – Suomen historian katvealueet” –seminaarissa 12.3. pidettävään esitykseen ja on osa saman nimistä juttusarjaa.

Julkaisu Kuinka suomalainen yhteiskunta selvisi sisällissodasta? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomettumista kuvataan usein tarpeettoman syväksi kumarrukseksi Moskovan suuntaan. Tällöin suomettunut henkilö väistämättä kääntää takapuolensa kohti toteutuneen historian voittanutta kehityslinjaa, liberaalia länsi-integraatiota.

Metafora on visuaalisesti lapsellisen kiehtova ja kuvaa sinänsä kylmän sodan kaksijakoista maailmankuvaa. Valtioilla on kuitenkin enemmän kuin etu- ja takapuoli. Pienikin valtio voi kumartaa yhtäälle samalla kuin puristaa käsiä toisaalla ja polkee maahan kolmatta tahoa.

Teollisuutta ja kauppaa tarkasteleva historiantutkimus antaa uusia välineitä keskusteluun pienen maan monipuolisesta toimijuudesta kansainvälisessä ympäristössä. Akateeminen historiantutkimus myös tukee mielekästä keskustelukulttuuria luomalla käsitteellistä selkeyttä ja tuomalla keskusteluun uusia, tutkimustietoon perustuvia näkökulmia. Tarkastelen ensin suomettumista käsitteenä. Tämän jälkeen siirryn käsittelemään suomettumisen ilmiötä oman alani, teollisuus- ja teknologiahistorian, näkökulmasta.

Suomettumisen kolme tasoa

Määritelmällisesti ”suomettuminen” tarkoittaa Suomen kaltaiseksi tulemista. Etymologisesti käsite viittaa Suomen ja Neuvostoliiton suhteeseen kylmän sodan aikana, mutta yleisesti sillä tarkoitetaan poliittista prosessia, jossa voimakas ulkoinen valta puuttuu pienen, itsenäisen naapurinsa sisäisiin asioihin.

Keskustelu suomettumisesta on vaikeaa, sillä käsite sisältää kipeästi kansalliseen itseymmärrykseen kietoutuneen väitteen pienen valtion suvereenisuuden rajoista. Väittelyä suomettumisen käsitteestä käydään eri tasoilla ja eri merkityksissä, jolloin argumentit lipuvat toistensa ohi ja tulokset jäävät laimeiksi.

Tilannetta mutkistaa vielä englannin- ja saksankielisten termien finlandisation ja finlandizierung kaksi mahdollista käännöstä, suomettuminen ja suomettaminen. Ero verbin transitiivi- ja intransitiivimuotojen välillä ei ole vähemmästä kuin itsenäisen valtion toimijuudesta kylmän sodan kansainvälisellä näyttämöllä. Kuten olen aikaisemmassa tutkimuksessani huomauttanut, väittelyä käsitteen merkityksestä käydään kolmella eri tasolla: teoreettisella, diplomaattisella ja henkilökohtaisella.

Väittelyä suomettumisen käsitteestä käydään eri tasoilla ja eri merkityksissä, jolloin argumentit lipuvat toistensa ohi.

Kansainvälisen politiikan teoriassa suomettuminen viittaa epäsymmetriseen valtasuhteeseen kahden valtion välillä. Erityisesti kyse on pienemmän valtion sopeutumisesta vahvemman vaikutusvallan alaisuudessa.

Tässä mielessä ”suomettumiseen” on viitattu esimerkkinä keskusteltaessa milloin Ukrainan milloin Taiwanin tilanteesta. Näkökulmasta riippuen suomettumisen konflikteja välttävä malli tulisi joko esimerkillisenä omaksua tai sitä tulisi kaikin keinoin välttää.

Suomen sisäisen keskustelun kannalta käsite, joka kantaa maan nimeä, ei voi koskaan olla pelkkä abstraktio. Suomessa suomettuminen viittaa konkreettisesti oman maan suhteeseen Neuvostoliittoon kylmän sodan aikana ja tämän suhteen moraaliseen arviointiin.

Erityisesti kyse oli siitä, missä määrin Suomi oli valmis luovuttamaan osan suvereenisuudestaan ulkovaltiolle suojellakseen itsenäisyyden kovaa ydintä ja alueellista loukkaamattomuutta.   Kykenemättä poistamaan käsitettä kansainvälisen diplomatian sanastosta, Suomi pyrki aktiivisesti kääntämään termin sisällön halventavasta rakentavaksi korostamalla rauhanomaisen rinnakkainelon positiivisia puolia esimerkiksi taloudellisen yhteistyön alalla.

Kyse ei ole määritelmällisestä pilkun viilauksesta vaan Suomen sodanjälkeisen kehityksen suurista linjoista: oliko suhde Neuvostoliittoon menestystarina, torjuntavoitto vai häpeällinen antautuminen? Siksi väittely suomettumisen diplomatiasta nousee vielä nykyisinkin aika ajoin pinnalle mitä moninaisimmissa yhteyksissä.

Vuodesta toiseen poliittisten muistelmien joulumarkkinoilla kiistellään siitä, kuka käytti Moskovan korttia oman uransa edistämiseen.

Kylmän sodan loppumisen jälkeen keskustelua suomettumisen kulttuurista on käyty kiivaimmillaan henkilökohtaisella tasolla. Kansallisen menneisyyden kannalta kyse on sen arvioinnista, missä määrin yksilöt menivät Neuvostoliittoa vastaan pidemmälle kuin oli välttämätöntä. Vuodesta toiseen poliittisten muistelmien joulumarkkinoilla kiistellään siitä, kuka käytti Moskovan korttia oman uransa edistämiseen, kuka kaunisteli totuutta ja kuka esti kriittisten mielipiteiden leviämisen.

Vaikutusvallan monet muodot

Miten teollisuus- ja teknologianhistorian empiirinen tutkimus voisi auttaa käymään hedelmällisempää keskustelua suomettumisesta, eli tiivistetysti ulkovallan vaikutuksesta suvereenin valtion sisäisiin asioihin? Tutkimuksessani olen käsitellyt käsittelyt Neuvostoliiton kaupan vaikutusta Suomen teollisuuden kehitykseen kylmän sodan aikana.

Tästä näkökulmasta Neuvostoliiton vaikutusvalta Suomessa ei ole alun perinkään sellainen yksiselitteinen asia, joka historiantutkimuksen keinoin voitaisiin osoittaa tapahtuneeksi tai taruksi. Vaikutusvalta on moniulotteinen spektri, joka alkaa yhteneväisten intressien sovittelusta ja kompromisseista ja päättyy sotilaalliseen uhkaan ja väkivaltaiseen pakottamiseen.

Suurin osa valtioiden välisestä vuorovaikutuksesta sijoittuu asteikon arkipäiväiseen puoliväliin, ei sen ääripäihin.

Kun suomettumisella tarkoitetaan suurvallan vaikutusvaltaa pienen maan sisäisiin asioihin, on puhuttava vallan eri muodoista ja niiden pitkäaikaisista vaikutuksista.

Suurin osa valtioiden välisestä vuorovaikutuksesta sijoittuu asteikon arkipäiväiseen puoliväliin, ei sen ääripäihin.

Suomen ja Neuvostoliiton suhdetta tarkasteltaessa poliittisen historian perinteiset kiinnostuksen kohteet — sotilaallis-strategiset ja diplomaatiset tekijät — ovat tietenkin päällimmäisinä. Se ei kuitenkaan tee kauppa- ja teollisuuspoliittisista kysymyksistä vähemmän tärkeitä, vaan päinvastoin.

YYA-sopimusta ei enää ole, mutta Neuvostoliiton historiallinen vaikutus Suomessa on mitä konkreettisimmin valettu Loviisan ydinvoimalan perustuksiin, hitsattu Wärtsilän polaarijäänmurtajien teräskylkiin tai luettavissa vaikkapa ulkomaankauppatilastoista.

Suomen nykyisen teollisuuden rautainen perusta on perintöä kylmän sodan poliittisista ja taloudellisista päätöksistä. Kysymys siitä, suomettuiko Suomen teollisuus, ei voi olla tutkimustulos vaan ainoastaan sen lähtökohta. Tutkimalla menneisyyden päätöksiä ja kehityskulkuja, ymmärrämme tulevaisuuden lähtökohdat: teollisuusrakenteen poliittiset reunaehdot, teknologiset polkuriippuvuudet ja taloudelliset edellytykset tulevat näkyviksi.

Diplomatian tasapainoillessa Neuvostoliiton kyljessä kapealla neutraalisuuden kaistaleella kauppa- ja teknologiapolitiikka tarjosi enemmän liikkumavaraa ylläpitää elintärkeitä yhteyksiä länteen. Välittäjäasema idän ja lännen välillä hyödytti myös Suomen vientiteollisuuden kasvua ja tuki sitä kautta vakaan yhteiskunnan kehitystä.

Suomi oppi pragmaaattiseksi, mutta luovaksi toimijaksi.

Tällä alueella Suomi oppi pragmaattiseksi, mutta luovaksi toimijaksi. Suomi ei ollut passiivinen sopeutuja, vaan hyödynsi monipuolisesti kaupallisia, kulttuurillisia ja tieteellis-teknillisiä keinoja asemansa vahvistamiseen.

Toisaalta Neuvostoliiton vaikutusta Suomen taloudelliseen ja teolliseen kehitykseen ei pidä myöskään yliarvioida. Tarkastelemalla kriittisesti eri teollisuuden alojen kehittymiseen vaikuttaneita tekijöitä, voidaan myös osoittaa Neuvostoliiton vaikutusvallan rajat.

Teollisuushistoriassa, kuten historiassa yleensäkään, mitään ei tapahdu vain yhdestä syystä. Yhtä lailla Suomen nykyisen teollisuuden kehittymiseen vaikuttivat Euroopan integraatio, digitaalinen vallankumous ja globalisaatio.

Kohti tulevaisuutta

On syytä muistaa, että historiassa pieni ei ole synonyymi viattomalle. Pienenkin maan on arvioitava toimintaansa kriittisesti ja tarvittaessa otettava opikseen.

Historia tarjoaa mahdollisuuden ottaa askel taaksepäin ja tarkastella monimutkaisia tapahtumia välimatkan päästä, jolloin yksityiskohdat sumenevat ja suuret linjat selkenevät.

On selvää, etten tarkastele suomettumisen historiaa kokemusasiantuntijana. Tunnen 1970-luvun tupakansavuiset ja vodkanhuuruiset idänkauppaneuvottelujen kabinetit vain arkistolähteiden kautta. Ne sijaitsevat ajassa, joka ei ole minun.

Historiassa pieni ei ole synonyymi viattomalle.

Tämä on luonnollista historiantutkimuksessa, joka syntyy aina nykyhetkessä. Jokainen tutkijasukupolvi tarkastelee menneisyyttä ja siitä käytäviä keskusteluja omista lähtökohdistaan.

Talous- ja teollisuushistorian tutkijana en ole kiinnostunut ylläpitämään tuomioistuimia. Olen kiinnostunut yksilöistä, yrityksistä ja yhteiskunnista, jotka toimivat omista lähtökohdistaan monimutkaisessa ympäristössä usein vajavaisen tiedon varassa.

Historiassakin kehityksen suunta on aina eteenpäin, ei taaksepäin. Matkalla kohti tulevaisuutta itsekriittinen ymmärrys ja empatia auttavat paremmin kuin tuomiot.

Saara Matala on tutkijatohtori Norjan Teknillis-luonnontieteellisessä yliopistossa NTNU:ssa, Trondheimissa. Hän on perehtynyt Suomen teknologian ja teollisuuden historiaan kylmän sodan aikana ja erityisesti Neuvostoliiton vaikutukseen Suomen laivanrakennusteollisuuden kehitykseen. 

Artikkeli pohjaa Sisällissodasta Suomettumiseen – Suomen historian katvealueet –seminaarissa torstaina 12.3. pidettävään esitykseen ja on osa ”Sisällissodasta suomettumiseen – Suomen historian katvealueet -juttusarjaa.

Julkaisu Suomettumisen teollisuushistoriaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.