Tiedustelu-upseerit polttivat oman historiansa

Valtiollisen Poliisin pääosasto piti majaansa Helsingissä osoitteessa Ratakatu 12. Samassa rakennuksessa toimii nykyisin Suojelupoliisi. ALEKSI MAINION ARKISTO
Lukuaika: 5 min.

Sanotaan, että totuus ei pala tulessakaan. Se on kaunis ajatus, muttei valitettavasti totta. Ainakaan se ei pidä paikkansa, jos tarkastellaan 1900-luvun alkupuoliskon suomalaista vakoilumaailmaa. Suomen sotilastiedustelun ja turvallisuuspoliisin salaisia papereita poltettiin ahnailla liekeillä jo talvisodan päivinä. Toistamiseen paperiroviot roihusivat kesällä ja syksyllä 1944, jolloin Suomessa pelättiin puna-armeijaa ja neuvostomiehitystä.

 

Vastaitsenäistyneessä valkoisessa Suomessa paranneltiin sisällissodan haavoja ja kammottiin Neuvosto-Venäjää. Ei ollut ihme, että maahan luotiin nopeasti tehokkaat vakoilulaitokset.

Aluksi Suomen yleisesikunnan (YE) tiedustelun III osasto vastasi laajoin valtuuksin sekä sotilas- että siviilitiedustelusta, mutta tehtävänkuvaa muutettiin jo elokuussa 1919. Silloin siviilitiedustelu erotettiin sotilastiedustelusta tekemällä III osaston passitoimistosta Etsivä Keskuspoliisi (EK), myöhempi Valtiollinen Poliisi (Valpo).

Suomalainen tiedustelumaailma oli tuolloin vain löyhästi poliittisen johdon valvonnassa. Käytännössä yleisesikunnan tiedustelu ja turvallisuuspoliisi olivat – ajan kansainvälisen hengen mukaisesti – hyvin itsenäisiä ja omavaltaisia.

Molemmissa laitoksissa vaikutti 1920- ja 30-luvuilla väkevä radikaalioikeistolainen suuntaus, jonka hengessä ei vannottu lakien ja asetusten pyhyyden nimiin. Ei ollut mitenkään tavatonta, että turvallisuusviranomaisen ja poliittisen aktivistin roolit menivät sekaisin.

Sekä YE:n tiedustelu että EK näkivät itsensä Suomen itsenäisyys- ja jääkäriaktivistien perillisinä. Ensimmäisen maailmansodan vuosina monet tulevista tiedustelu-upseereista olivat hankkineet kannuksia jääkäriliikkeen ja Saksan tiedustelun palveluksessa vakoilijoina ja sabotööreinä, niin sanottuina ”pommareina”.

Ensimmäisen maailmansodan vuosina monet tulevista tiedustelu-upseereista olivat hankkineet kannuksia jääkäriliikkeen ja Saksan tiedustelun palveluksessa vakoilijoina ja sabotööreinä, niin sanottuina ”pommareina”.

Maanalainen elämä ja vakoilu olivat jättäneet lähtemättömän jälkensä moniin turvallisuusviranomaisiin. Väkivaltaa ja salajuonia oltiin valmiita käyttämään myös Suomen sisäpoliittiseen kamppailuun samoin kuin neuvostodiktatuurin vastaiseen varjonyrkkeilyyn. Tarkoitus pyhitti keinot.

 

Poltetut arkistot

Sotilastiedustelu ja turvallisuuspoliisi piirsivät tunnistettavan jäljen vuosien 1918–1944 Suomen poliittiseen historiaan. Voidaan jopa sanoa, että niiden vaiheita tuntematta on vaikea ymmärtää, minkälainen valtio oli nuori, valkoinen Suomi.

Tästä huolimatta aikakauden vakoilumaailmaa tunnetaan yllättävän vaillinaisesti.

Tämä johtuu siitä, että Suomen sotilastiedustelun sotien välisen aikakauden arkistot on hävitetty miltei kokonaisuudessaan. Ainoastaan vuosia 1918–1920 käsittelevät paperit ovat säästyneet kattavana kokonaisuutena Kansallisarkistossa.

Voidaan jopa sanoa, että tuntematta sotilastiedustelun ja turvallisuuspoliisin vaiheita on vaikea ymmärtää, minkälainen valtio oli nuori, valkoinen Suomi. Tästä huolimatta aikakauden vakoilumaailmaa tunnetaan yllättävän vaillinaisesti.

Kadotus ja hävitys ovat kohdistuneet myös talvi- ja jatkosodan vuosien tiedusteluaineistoihin, mutta niitä tarkasteleva tutkija löytää helpommin kiertoteitä: sotavuosina erilaisia vakoiluaineistoja tehtiin niin runsaasti, ettei läheskään kaikkia voitu piilottaa eikä tuhota siitä huolimatta, että myös niiden joukossa oli hyvinkin valonarkoja kokonaisuuksia.

Sama näkyy esimerkiksi Yhdysvaltain ja Ison-Britannian arkistoissa: I ja II maailmansodan mittaan syntyi niin paljon ja niin nopeasti tietoa, ettei kokonaisuutta ollut mahdollista hallita ja sensuroida täydellisesti. Ei siitä huolimatta, etteivät vaikkapa Ison-Britannian Salaisen palvelun (Secret Intelligence Service, MI6) aineistot ole juuri miltään osin julkisia vielä tänäkään päivänä.

Miksi suomalaisia tiedusteluarkistoja on hävitetty? Lyhyt vastaus voidaan tiivistää kahteen sanaan: neuvostomiehityksen pelko. Talvi- ja jatkosodan aikana Suomessa tiedostettiin kirkkaasti, ettei kamppailu välttämättä pääty hyvin. Jos puna-armeija valloittaisi maan, olisi tärkeää, etteivät mittavaksi kasvaneet tiedusteluaineistot päätyisi vääriin käsiin.

Arkistojen tuho oli mittavaa, muttei vielä tässä vaiheessa kattavaa. Kattavaksi hävitys muuttui vasta sen jälkeen, kun polttamatta jätetyt sotilastiedustelun arkistot evakuoitiin syksyllä 1944 Ruotsiin osana Stella Polaris -operaatiota. Ajatuksena oli, että Suomen sotilastiedustelu voisi jatkaa toimintaansa länsinaapurin maaperältä vielä senkin jälkeen, kun Suomi olisi menetetty.

Tiedusteluaineistot jäivät sille tielleen Ruotsiin. Vuosia myöhemmin niistä valtaosa tuhottiin joko tarkoituksella tai niiden arvoa täysin ymmärtämättä.

Toivo Salokorpi lukeutui Suomen yleisesikunnan avainhenkilöihin. Syksyllä 1944 hän oli keskeisessä roolissa Stella Polaris -operaatiossa. KANSALLISARKISTO

 

Salainen poliisi – historiantutkijan paras ystävä

Turvallisuuspoliisin arkistoille ei käynyt yhtä huonosti, vaikka myös sen papereita poltettiin, piilotettiin ja jopa varastettiin vuosina 1939–1948 useampaankin kertaan. Kesäkuun 28. päivänä 1944 Valpon päällikkö Paavo Kastari lähetti alaosastojen päälliköille eri puolille Suomea erittäin salaisen käskyn, jota ei ollut virallisesti olemassa eikä merkitty edes diaareihin:

Nykyisessä vakavassa tilanteessa Valtiollisen Poliisin on varauduttava pahimmankin mahdollisuuden varalta siten, ettei maan ehkä joutuessa vihollisen miehittämäksi tämän käsiin joudu mitään sellaista aineistoa, josta saattaisi olla viholliselle hyötyä taikka maallemme, kansalaisillemme ja muille henkilöille vahinkoa.

Tätä silmällä pitäen tuli valmistautua siihen, että ”tarpeen vaatiessa osastojen arkistot ehdottomalla varmuudella tulevat tarkoin tuhotuksi”. Välittömästi alaosastojen oli poltettava bensiinillä voidelluissa kokoissa agentteja ja avustajia koskevat kansiot. Hävittää piti niin ikään esimerkiksi ”vuotta 1939 aikaisempi kirjeenvaihto” ja ”Isänmaallista Kansanliikettä ja muita n.s. oikeistoliikkeitä” koskeva aineisto.

Turvallisuuspoliisi seurasi sellaisiakin asioita, jotka olisivat sopineet paremmin jonkinlaisen siveys- ja moraalipoliisin vastuulle.

Alaosastojen arkistot puhdistettiin tulella, mutta huomattava osa turvallisuuspoliisin pääosaston arkistosta Helsingin Ratakadulla säästyi. Historiantutkimuksen kannalta tämä oli onni, sillä ilman kyseistä arkistoa moni tutkimus olisi jäänyt tekemättä. Tai vähintäänkin tutkimusten tulokset olisivat jääneet poliittisesti sovinnaisiksi, suorastaan valkopestyiksi.

EK-Valpon arkistoa on hyödynnetty viljalti poliittista historiaa ja turvallisuuspolitiikkaa käsittelevissä tutkimuksissa, mutta se on huomattu sopivaksi lähdeaineistoksi myös muunlaiselle tutkimukselle.

Turvallisuuspoliisi seurasi sellaisiakin asioita, jotka olisivat sopineet paremmin jonkinlaisen siveys- ja moraalipoliisin vastuulle. Henkilö- ja asiamapeista löytyy rosoisia, aikakaudelle tyypillisiä kuvauksia ”abnormeista”, ”seksuaalielostelijoista”, narkomaaneista ja etnisistä vähemmistöistä. Turvallisuuspoliisille ”ryssä oli ryssä vaikka voissa paistais”.

Ironisessa sävyssä voidaankin todeta: vaikka kaikkialle näkevä turvallisuuspalvelu on myrkkyä demokratialle ja kansalaisyhteiskunnalle, historiantutkijalle juuri sellainen poliisi on sydänystävä.

 

Vakooja vakoojaa vakoilee

Turvallisuuspoliisin arkistot avaavat sattumanvaraisen kurkistusaukon myös Suomen sotilastiedustelun historiaan.

Tämä johtuu siitä, että Valtiollinen Poliisi ja sotilastiedustelu kilpailivat katkerasti keskenään. Ne suhtautuivat toisiinsa kuin kissa ja koira – ja jopa vakoilivat toisiaan.

Tämä saattaa kuulostaa yllättävältä, mutta ei oikeastaan ole sitä: turvallisuus- ja tiedustelupalveluiden vihoittelu on kansainvälinen ilmiö, joka voidaan löytää yhtä hyvin Neuvostoliiton kuin Ison-Britannian, Ranskan ja monen muun maan historiasta.

Erik Malmberg (vas.) ja Ragnar Heikel olivat ”pommareita”, joista myöhemmin tuli Suomen sotilastiedustelun johtavia upseereita. KANSALLISARKISTO

 

Totuus on palanut savuna ilmaan

Turvallisuuspoliisin arkistot lievittävät, mutta eivät poista perusongelmaa. Tiedusteluarkistojen puuttumiseen ja puutteisiin törmätään vääjäämättä varsinkin silloin, kun tarkastellaan 1900-luvun alkupuoliskon Suomen poliittisen historian jännitteisimpiä kysymyksiä.

Tällaisiin lukeutuu vaikkapa se, miten läheisiä olivat Suomen ja natsi-Saksan turvallisuusviranomaisten yhteydet ennen toista maailmansotaa ja sen aikana. Samaan kategoriaan kuuluu myös viime aikoina esillä ollut kysymys siitä, missä määrin Waffen-SS-vapaaehtoispataljoonan riveissä taistelleet suomalaiset syyllistyivät sotarikoksiin ja juutalaisten kansanmurhaan.

Tuhotut arkistot tulevat vääjäämättä vastaan myös lukuisissa muissa tutkimusaiheissa. Tarkastellaanpa sotavankipolitiikkaa, ihmisluovutuksia, Stalinin terroria, kommunistien maanalaista toimintaa, venäläisemigranttien neuvostobolševismin vastaista terrorismia tai muuta poliittisesti jännitteistä teemaa, ongelmaa ei voida sivuuttaa olankohautuksella.

Arkistojen puuttuminen asettaa historiantutkimukselle ankaria reunaehtoja. Niitä on vaikea jos ei mahdoton ylittää ilman uusia, yllättäviä lähdelöytöjä.

Sellaisia odotellessa voi käydä aika pitkäksi, mutta mielessä on hyvä pitää yksi nyrkkisääntö: arkistojen puuttumisesta voi päätellä ainakin sen, että ne on koettu hävittämisen arvoiseksi. Harmittomia papereita ei polttanut Suomen tiedustelukaan.

 

Aleksi Mainio on Helsingin yliopiston tutkija, joka on erikoistunut Suomen ja Venäjän historiaan. Hänen työnsä ovat käsitelleet erityisesti tiedustelun ja väkivallan historiaa.

 

Artikkeli pohjaa Sisällissodasta Suomettumiseen –  torstaina 12.3. pidettyyn esitykseen ja on osa Sisällissodasta suomettumiseen – Suomen historian katvealueet -juttusarjaa. Juttusarjan aiemmat artikkelit löydät täältä.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*