Maanantaina 14.9.2026 Skotlannin, Walesin ja Pohjois-Irlannin johtajat allekirjoittivat yhteistyösopimuksen, jossa muun muassa todettiin, että Westminsterin, eli Yhdistyneen kuningaskunnan keskushallinnon aika on ohi. Johtajat vaativat perustuslaillisia muutoksia, jotta maat saisivat enemmän valtaa päättää omista asioistaan. Heidän mukaansa keskushallinnon ei pitäisi rajoittaa maiden oikeutta järjestää kansanäänestys itsenäistymisestä.

Yhdistynyt kuningaskunta (eli Britannia) on suvereeni valtio, johon kuuluu neljä maata: Englanti, Wales, Skotlanti ja Pohjois-Irlanti. Englanti on näistä maista selvästi suurin niin väkiluvultaan kuin bruttokansantuotteeltaan: Englannin osuus koko Britannian bruttokansantuotteesta on yli 85 prosenttia, ja noin 85 prosenttia Britannian väestöstä asuu Englannissa.

Skotlannilla, Walesilla ja Pohjois-Irlannilla on omat paikalliset hallitukset ja parlamentit, joilla on lainsäädäntövaltaa. Englannissa ei ole vastaavaa omaa paikallishallintoa, mutta siellä toimii koko valtiota johtava keskushallinto.

Itsenäisyys nousee Britannian maissa aina aika ajoin esiin. Vaikka itsenäisyyttä kannattaakin suuri joukko, on sen vastustajia tai vähintään epäröiviä myös merkittävät määrät. Maiden sisällä ei siis vallitse yksimielisyyttä siitä, onko itsenäisyys tavoiteltava asia.

Irtaantuminen Britanniasta jälleen esillä

Keväästä 2026 alkaen Skotlannissa, Pohjois-Irlannissa ja Walesissa ovat olleet yhtä aikaa vallassa kansallismieliset puolueet: Skotlannin kansallispuolue Skotlannissa, Sinn Féin Pohjois-Irlannissa ja Plaid Cymru Walesissa. Maiden pääministerit tavoittelevat kansanäänestystä itsenäisyydestä.

Vaikka maiden pääministerit nyt allekirjoittivatkin yhteisen sopimuksen, jossa pitkän aikavälin tavoitteeksi asetettiin irtaantuminen Britanniasta, on näiden maiden välillä suuria eroja siinä, missä tahdissa mahdollinen itsenäistyminen voisi tapahtua.

Walesin itsenäistyminen vaikuttaa vielä kaukaiselta, sillä se on poliittisesti lähellä Englantia. Pohjois-Irlannissa paikallinen hallinto perustuu Good Friday -sopimukseen, joka allekirjoitettiin vuonna 1998. Sopimuksen mukaan Pohjois-Irlanti pysyy osana Britanniaa niin kauan, kunnes enemmistö irlantilaisista ja pohjoisirlantilaisista kannattaa yhteen liittymistä.

Pieni enemmistö brittiläisiä äänesti eron puolesta, mutta Skotlannissa enemmistö äänesti EU:ssa pysymisen puolesta.

Skotlannissa on jo kerran järjestetty äänestys itsenäisyydestä. Vuoden 2014 äänestyksessä valtaosa skotlantilaisista kuitenkin vastusti itsenäistymistä. Silloinen Britannian pääministeri David Cameron ilmoitti, että äänestyksen tulos olisi lopullinen eikä asiaa käsiteltäisi enää sen jälkeen, on tulos mikä tahansa.

Vuonna 2016, vain kaksi vuotta Skotlannin itsenäisyysäänestyksen jälkeen, Britanniassa äänestettiin Brexitistä eli eroamisesta Euroopan unionista. Pieni enemmistö brittiläisiä äänesti eron puolesta, mutta Skotlannissa enemmistö äänesti EU:ssa pysymisen puolesta.

Tämä nosti Skotlannin itsenäistymisen jälleen keskusteluun. EU:sta eroaminen koettiin päätöksenä liian merkittäväksi, jotta se olisi voitu tehdä muualla kuin Skotlannissa. Ajateltiin, että pääministeri Cameronin puheet edellisen äänestyksen lopullisuudesta eivät enää päteneet.

Millaisena brittiläiset näkevät itsensä ja maansa?

Niin Britannian EU-erossa kuin sen eri maiden itsenäistymispyrkimyksissäkin kansallisidentiteetillä voi olla merkittävä rooli. Se, millaisena maa näkee itsensä ja kansainvälisen roolinsa, vaikuttaa päätöksiin esimerkiksi kansainvälisistä suhteista.

Kansallisidentiteettiä voi tarkastella vähintään kahdesta eri näkökulmasta. Ensimmäinen näistä koskee yksilöä ja sitä, mihin maahan tai kansaan hän kokee ensisijaisesti kuuluvansa. Tätä kartoitetaan Britanniassa noin kymmenen vuoden välein väestönlaskennan yhteydessä tehtävillä kyselyillä, joissa brittiläisiltä kysytään mm. heidän etnisestä taustastaan, kansallisidentiteetistä ja kielestä.

Vuosina 2021–22 tehtyjen kyselyiden mukaan valtaosa, yli 60 prosenttia, Skotlannin väestöstä koki olevansa ensisijaisesti skotlantilaisia, kun vain noin viidennes koki olevansa myös tai ainoastaan brittiläisiä. Walesissakin yli puolet vastanneista ilmoitti olevansa ensisijaisesti walesilaisia. Pohjoisirlantilaisista noin kolmannes koki olevansa brittiläisiä, kolmannes irlantilaisia ja noin viidennes pohjoisirlantilaisia. Englantilaisten vastauksissa ero brittiläisen ja englantilaisen identiteetin välillä ei ole selvä.

Yksilön identifioituminen kansaan voi vaihdella esimerkiksi muuton tai maailmanpoliittisen tilanteen mukaan tai sen mukaan, missä tilanteessa häneltä asiasta kysytään.

Kansallisidentiteettiä voidaan tarkastella myös koko maan näkökulmasta. Silloin keskeistä on se, millaisena kansa näkee itsensä ja oman maansa, ja millaisia tarinoita kansaan liitetään. Tätä kansallisidentiteettiä rakennetaan teksteissä ja puheissa ja esimerkiksi historian, kulttuurin ja maailmankatsomuksen kautta. Lisäksi siihen kuuluvat ajatukset siitä, millaisiin kansainvälisiin ryhmiin me kuulumme tai emme kuulu.

Kumpikaan näistä kansallisidentiteetin tyypeistä ei ole pysyvä. Yksilön identifioituminen kansaan voi vaihdella esimerkiksi muuton tai maailmanpoliittisen tilanteen mukaan tai sen mukaan, missä tilanteessa häneltä asiasta kysytään. Amerikassa tai Afrikassa asuessaan suomalainen voi ensisijaisesti kokea olevansa eurooppalainen ja vasta sen jälkeen suomalainen. Keski-Euroopassa asuessaan hän saattaa identifioitua suomalaiseksi erottuakseen ympärillään olevasta ryhmästä.

Epävarmuus ja erimielisyydet kansainvälisestä roolista heikentävät yhtenäisyyttä

Kertomuksiin ja historiaan perustuvaan Britannian kansallisidentiteettiin kuuluvat vahvasti tarinat imperiumista ja sen menetyksestä. Vaikka brittiläiset saattavat kokea jopa häpeää kolonialismista, ovat tarinat maailmanlaajuisesti merkittävästä ja vaikutusvaltaisesta mahtimaasta edelleen osa maan kansallisidentiteettiä. Britannia on perinteisesti nähnyt itsensä erityisenä maana, jolla on suuri globaali vastuu.

Maan erityisyyttä on korostettu esimerkiksi poliittisissa puheissa. Niissä on nostettu esiin saarivaltion identiteettiä, joka katselee manner-Euroopan politiikkaa hieman etäältä. Toisaalta Britannia on halunnut olla eurooppalaisen päätöksenteon ytimessä päättämässä siitä, mihin suuntaan Eurooppaa viedään.

Ajatusta Britannian erityisyydestä on nostattanut myös sen suhde Yhdysvaltoihin. Britannia on usein toiminut välikätenä Euroopan ja Pohjois-Amerikan välillä, luoden ja vahvistaen transatlanttisia suhteita. Ero EU:sta vuonna 2020 ja lopulta Donald Trumpin uudelleenvalinta Yhdysvaltain presidentiksi vuonna 2024 ovat kuitenkin siirtäneet Britanniaa enemmän sivustakatsojan rooliin.

Jäsenyyden aikana Britannia näki itsensä yhtenä Euroopan keskeisistä maista Saksan ja Ranskan rinnalla.

Imperiumin hajottua Britanniassa on ollut epävarmuutta ja erimielisyyttä sen globaalista asemasta, mikä on osaltaan heikentänyt maan yhtenäisyyttä. Erityisesti suhde EU:hun on hiertänyt Britannian maiden välejä. Jo EU-jäsenyyden aikana Britanniassa oli sisäisiä erimielisyyksiä siitä, miten paljon Britannian pitäisi osallistua eurooppalaiseen yhteistyöhön. EU-jäsenyyden koettiin yhtäältä uhkaavan maan suvereniteettia. Toisaalta jäsenyyden aikana Britannia näki itsensä yhtenä Euroopan keskeisistä maista Saksan ja Ranskan rinnalla.

Suhtautuminen Euroopan unioniin onkin yksi merkittävä erottava tekijä Britannian maiden välillä. Ero EU:sta ei lupauksista huolimatta parantanut Britannian tai brittiläisten taloudellista tilannetta. Erityisesti Skotlannissa, jossa EU-eron nähtiin muun muassa heikentävän merkittävästi maan taloutta, toive paluusta EU:n jäseneksi motivoi osaltaan itsenäistymishaaveita.

Pohjois-Irlannissa Brexit nosti jälleen pintaan keskustelut Pohjois-Irlannin ja Irlannin välisestä rajasta. Neuvotteluissa päädyttiin lopulta siihen, että näiden maiden välille ei nouse kovaa rajaa, joka olisi estänyt vapaan liikkuvuuden. Sen sijaan EU:n ulkoraja rajamuodollisuuksineen nostettiin Irlannin ja Iso-Britannian saarten väliin.

Hajoaako Britannia?

Myös keskushallinnon vaikeudet ovat vauhdittaneet Britannian maiden itsenäistymispyrkimyksiä. Tavallisia kansalaisia koskettavat erityisesti taloushuolet. Tällä hetkellä elämisen kustannukset ovat korkealla muun muassa energian hinnan nousun vuoksi, ja kohtuuhintaisista asunnoista on huutava pula.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana Britanniassa on ollut yhteensä kuusi pääministeriä, mikä kertoo siitä, miten vaikeaa maan johtaminen on. Sisäisten poliittisten ristiriitojen lisäksi johtamista vaikeuttaa merkittäväksi journalistinen media, joka on pääministereitä kohtaan armoton. Britanniassa media ei pyri olemaan poliittisesti sitoutumaton, vaan lehdet kannattavat avoimesti joko poliittista oikeistoa tai vasemmistoa.

Nykyinen Britannian pääministeri, Labour-puolueen Andy Burnham on luvannut paikallishallinnoille enemmän valtaa. Nähtäväksi jää, riittääkö se tukahduttamaan itsenäistymishaaveet. Kansanäänestyksen järjestäminen itsenäisyydestä vaatisi luvan keskushallinnolta. Sitä ei anneta, ellei merkittävä enemmistö ole itsenäistymisen kannalla.

On kuitenkin eri asia haaveilla itsenäisyydestä kaukaisena ajatuksena kuin lopulta äänestää sen puolesta.

Maiden tilanteet ovat hyvin erilaisia. Skotlannissa ero Britanniasta on lähempänä kuin muualla. Siellä kannatus liikkuu noin 50 prosentissa. On kuitenkin eri asia haaveilla itsenäisyydestä kaukaisena ajatuksena kuin lopulta äänestää sen puolesta.

Yhtenäisyydellä on etunsa, ja itsenäisen maan järjestäytyminen olisi monimutkainen prosessi. Ovatko edes skotlantilaiset valmiita ottamaan tässä epävarmassa maailmantilanteessa riskin, jonka lopputuloksesta ja vaikutuksista esimerkiksi talouteen ei ole varmuutta?

FT Jenni Räikkönen työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopiston Kielten osastolla. Räikkösen vuonna 2024 valmistuneen väitöskirjan osajulkaisu käsittelee Britannian kansallisidentiteettiä suhteessa Euroopan unioniin.

Artikkelin kuvituskuva: Ian Taylor / Unsplash

Julkaisu Miten yhtenäinen Iso-Britannia on? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomi on toisistaan eriytyvien alueiden maa. Tilastokeskuksen väestötietojen mukaan Uudenmaan väkiluku kasvoi vuosina 2000–25 noin 29 prosenttia. Kainuussa väestö väheni samana aikana noin 19 prosenttia ja Etelä-Savossa 18 prosenttia. Väheneminen ja ikääntyminen painottuvat Itä-Suomeen ja muuhun harvaan asuttuun Suomeen.

Alueellista muutosta kuvataan usein sopeutumisena väestökehitykseen. Kun lasten määrä vähenee, kunta sulkee kouluja. Kun palvelujen käyttäjiä on aiempaa vähemmän, hyvinvointialue yhdistää toimipisteitä. Kun työvoima ja kysyntä vähenevät, yritykset suuntaavat investointinsa muualle.

Jokainen ratkaisu näyttää erikseen tarkasteltuna järkevältä vastaukselta muuttuneeseen tilanteeseen. Ne muuttavat kuitenkin myös seuraavien päätösten lähtökohtia.

Koulun lakkauttaminen voi heikentää alueen houkuttelevuutta lapsiperheiden silmissä. Palvelupisteen siirtäminen vähentää palvelun käyttöä, mikä puolestaan tulkitaan myöhemmin kysynnän hiipumiseksi.

Työpaikkojen väheneminen supistaa veropohjaa ja vaikeuttaa jäljelle jäävien palvelujen ylläpitämistä. Seuraus muuttuu uuden muutoksen syyksi. Tällaisten kehien ymmärtämiseen tarjoaa välineitä ruotsalainen taloustieteilijä ja yhteiskuntapoliitikko Gunnar Myrdal (1898–1987).

Myrdal kyseenalaisti tasapainon: Markkinat eivät hoida

Gunnar Myrdal tunnetaan pohjoismaisen hyvinvointivaltion kehittäjänä, taloustieteilijänä ja poliitikkona. Hän toimi muun muassa Ruotsin kauppaministerinä ja Yhdistyneiden kansakuntien Euroopan talouskomission pääsihteerinä. Vuonna 1974 hän sai taloustieteen Nobel-palkinnon yhdessä Friedrich Hayekin kanssa.

Alueellisen eriarvoisuuden kannalta Myrdalin keskeinen teos on vuonna 1957 ilmestynyt Economic Theory and Under-developed Regions. Siinä Myrdal arvosteli oletusta, jonka mukaan taloudelliset häiriöt synnyttävät automaattisesti tasapainottavia vastavoimia. Sen sijaan prosessit etenevät hänen mukaansa kehämäisesti: yksi muutos käynnistää seurauksia, jotka vahvistavat alkuperäistä muutosta.

Takaisinvirtaus- tai leviämisvaikutusten toteutuminen riippuu esimerkiksi liikenneyhteyksistä, koulutuksesta ja palveluverkosta eli poliittisista päätöksistä.

Myrdal kutsui ilmiötä kumulatiiviseksi kausaatioksi. Aluekehityksessä se tarkoittaa joko kasautuvaa kasvua tai kasautuvaa taantumista. Kun paikkakunnalta suljetaan vaikkapa tehdas tai kaivos, työttömyys kasvaa ja paikallinen kysyntä vähenee. Työikäisiä ja lapsiperheitä muuttaa pois, veropohja heikkenee ja palvelujen ylläpitäminen vaikeutuu.

Myrdal erotti toisistaan takaisinvirtaus- ja leviämisvaikutukset (backwash, spread). Takaisinvirtausvaikutuksessa kasvavat alueet vetävät työvoimaa, pääomaa ja osaamista heikommilta alueilta. Leviämisvaikutuksessa kasvu hyödyttää myös ympäröiviä alueita esimerkiksi alihankinnan, pendelöinnin, palveluiden kysynnän ja infrastruktuurin kautta.

Vaikutukset eivät tasapainotu itsestään. Takaisinvirtaus- tai leviämisvaikutusten toteutuminen riippuu esimerkiksi liikenneyhteyksistä, koulutuksesta ja palveluverkosta eli poliittisista päätöksistä.

Alueellisen eriytymisen kumuloituvat vaikutukset

Myrdalin teorian näkökulmasta julkiset palvelut eivät ole aluekehitykselle ulkopuolinen asia. Palveluverkkoa koskevat ratkaisut vahvistavat tai hillitsevät kasautuvia kehityskulkuja.

Kouluverkko näyttää, miten väestö- ja palvelukehitys kietoutuvat toisiinsa. Vuonna 2005 Suomessa oli 3 347 peruskoulua, vuonna 2025 enää 1 922. Tilastokeskuksen mukaan määrä väheni kahdessakymmenessä vuodessa 43 prosenttia. Oppilaiden määrä pieneni samana aikana selvästi vähemmän, joten kouluverkko on myös keskittynyt suurempiin yksiköihin.

Koulun sulkeminen on seurausta lasten määrän vähenemisestä. Samalla koulu on paikallinen instituutio, jonka poistuminen muuttaa arkea sekä esimerkiksi pidentää koulumatkoja. Se vaikuttaa myös ympäristönsä identiteettiin.

Myrdalin teorian mukaan ratkaisu vaikuttaa edelleen väestökehitykseen: koulun poistuminen ja pidentyneet koulumatkat todennäköisesti heikentävät paikkakunnan tai sen alueen vetovoimaa.

Sosiaali- ja terveyspalveluissa pitkän aikavälin kuva ei ole yhtä suoraviivainen. ETPO-hankkeemme tilastoaineiston perusteella julkisten vastaanotto- ja erikoissairaanhoidon toimipisteiden etäisyydet eivät ennen vuotta 2023 muuttuneet ratkaisevasti. Maaseutumaisissa kunnissa julkisia toimipisteitä oli asukasta kohden jopa enemmän kuin muissa kuntaryhmissä.

Kyse on siitä, kokevatko eri alueiden asukkaat julkisen vallan läsnäolon ja osallistumisen mahdollisuudet luottamusta herättävinä ja velvoittavina.

Maaseutumaisten alueiden väestö väheni myös aikana, jolloin sote-toimipisteiden verkko pysyi lähes ennallaan, joten väestökato ei selity yksin palveluverkon supistamisella. Kumulatiivinen kausaatio ei väitäkään palveluja kehityksen ainoaksi moottoriksi vaan esittää, että ne vahvistavat tai hillitsevät jo käynnissä olevia kehityskulkuja.

Vuonna 2023 sosiaali- ja terveyspalveluiden sekä pelastustoimen järjestämisvastuu siirtyi hyvinvointialueille. Sen jälkeen hyvinvointialueet ovat keskittäneet toimipisteitä suurempiin yksiköihin ja kuntakeskuksiin sekä lisänneet digitaalisia palveluja, kuten Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen vuoden 2025 arvio osoittaa.

Vuoden 2023 jälkeinen keskittäminen on mielenkiintoinen tilaisuus analysoida, muuttuuko kehitys, kun palveluverkko alkaa supistua. Kysymys ei ole siitä, oliko uudistus tarpeen, vaan siitä, onko käytössä keinoja seurata ja katkaista negatiivisen kehityksen kierteitä.

Pelastustoimessa ilmiö on näkynyt esimerkiksi valmiuden eriytymisenä. Toimintavalmiuden haasteet ovat kohdistuneet erityisesti niille alueille, joilla ei ole ympärivuorokautista päivystystä. Keskimääräinen vasteaika voi säilyä jopa hyvänä, vaikka yksittäisten harvaan asuttujen alueiden saavutettavuus heikkenee.

Pohjois-Pohjanmaan pelastuslaitoksen palvelutasopäätöksessä 2026–29 oleva tilannekuva on hyvä esimerkki. Sen mukaan merkittävimpänä haasteena sopimuspalokuntatoiminnassa on väestörakenteen muutos. Yhä suurempi osa ammattiin opiskelevasta ja työikäisestä väestöstä siirtyy kasvukeskuksiin, ikääntynyt väestönosa jää harvaan asutuille alueille.

Väestörakenteen muutos heikentää henkilöstön saatavuutta ja sitä kautta pelastustoimen toimintakykyä. Myrdalin teorian näkökulmasta huonontunut palvelujen saatavuus voi puolestaan vaikuttaa alueen koettuun turvallisuuteen ja sitä kautta sen houkuttelevuuteen

Palvelujen etääntyminen muuttaa kansalaisen suhdetta julkiseen valtaan. Kun julkiset instituutiot eivät enää näy ihmisten arjessa, etäisyys ei koske vain kilometrejä tai asiointiaikaa. Kyse on siitä, kokevatko eri alueiden asukkaat julkisen vallan läsnäolon ja osallistumisen mahdollisuudet luottamusta herättävinä ja velvoittavina.

Kolme opetusta päätöksentekoon

Myrdalin ensimmäinen opetus on, ettei yksittäisiä palvelu- tai investointipäätöksiä pidä arvioida toisistaan irrallisina. Päätös voi olla omalla hallinnonalallaan tehokas ja vahvistaa silti väestön vähenemisen, palvelujen supistumisen ja veropohjan heikkenemisen kierrettä.

Vastaavasti yksittäistä investointia ei pitäisi arvioida vain euromäärän tai suoraan syntyvien työpaikkojen perusteella, vaan myös siitä näkökulmasta, millaisia kehityskulkuja se mahdollistaa. Päätöksenteko tarvitsee kokonaisarviointia, joka tunnistaa toimialojen ja alueiden yli ulottuvat yhteisvaikutukset.

Toinen opetus koskee mittakaavaa. Valtakunnallinen keskiarvo voi näyttää hyvältä, vaikka saavutettavuus heikkenee tietyissä kunnissa ja väestöryhmissä. Toimipisteiden lukumäärä tai keskimääräinen etäisyys ei kerro palvelun henkilöresurssista ja aukioloajoista eikä siitä, kenen kohdalla julkinen valta vetäytyy kauemmaksi.

Kolmas oppi on epämukavin. Myrdalin teorian mukaan sopeuttaminen voi vahvistaa juuri sitä ongelmaa, johon sillä yritetään vastata. Väestön väheneminen edellyttää palveluverkon uudistamista, mutta jokainen supistus muuttaa alueen tulevan kehityksen ehtoja.

Vaihtoehtoja arvioitaessa onkin kysyttävä kustannusten lisäksi, millaisen seuraavan päätöksen nykyinen ratkaisu tekee todennäköiseksi ja mitkä tekijät vaikuttavat siihen, että vaikutukset leviävät eivätkä kasaudu.

Alueellinen yhdenvertaisuus on poliittinen saavutus

Älkäämme teeskennelkö, ettei näitä opetuksia olisi Suomessa kerran jo osattu. Myrdalin ajattelu vaikutti suomalaisen hyvinvointivaltion rakentamiseen. Tutkija ja sosiaalipoliitikko Pekka Kuusi sovelsi vuoden 1961 teoksessaan 60-luvun sosiaalipolitiikka ajatusta siitä, että sosiaalinen tasoitus ja talouskasvu vahvistavat toisiaan kehämäisesti.

Sosiaalipolitiikka ei ollut kasvun haittojen korjaamista ja pelkkä kuluerä, vaan keino vapauttaa ihmisten toimintakykyä ja laajentaa talouden perustaa. Kuusen ohjelman ja Myrdalin ajattelun yhteyttä on käsitelty myös Janus-lehdessä.

Myrdal itse huomautti, ettei taantuvan paikkakunnan kierre etene hyvin järjestäytyneissä hyvinvointivaltioissa. Syy ei ole markkinavoimien tasapainottava vaikutus vaan se, että kierre on tarkoituksella katkaistu lainsäädännöllä ja muilla poliittisilla ratkaisuilla.

Alueellinen yhdenvertaisuus ei siis ole talouskehityksen satunnainen sivutuote vaan luotu harmonia (created harmony), jonka pohjoismaiset hyvinvointivaltiot ovat rakentaneet esimerkiksi valtionosuuksilla ja palvelujen vähimmäistasoilla.

Mitä kauemmas julkinen valta etääntyy ihmisten arjesta, sitä heikommin sitä tukeva solidaarisuus kantaa.

Luotu harmonia on kuitenkin haurasta. Myrdalin mukaan se lepää solidaarisuuden varassa, ja myötätunto laimenee etäisyyden kasvaessa. Solidaarisuuden säde on siksi myös aluepoliittinen kysymys: mitä kauemmas julkinen valta etääntyy ihmisten arjesta, sitä heikommin sitä tukeva solidaarisuus kantaa. Etäisyydellä – fyysisellä, henkisellä, emotionaalisella tai poliittisella – on siten moniulotteinen merkitys aluekehitykselle.

Suomessa eriytymisen kehät ovat mitattavissa, mutta päätöksenteossa niitä tarkastellaan harvoin kokonaisuutena. Vaikutuksia arvioidaan usein välittömien kustannusten ja säästöjen kautta ilman pohdintaa siitä, mitä ne tekevät kunnan tai alueen seuraavan vuosikymmenen kehitysehdoille.

Vuonna 1957 epätasainen aluekehitys näyttäytyi analysoitavana ja siksi ratkaistavana. Tämä ei ollut sinisilmäisyyttä vaan perustui teoriavalintaan. Myös nykyisessä päätöksenteossa on syytä erottaa toisistaan se, mikä on annettua ja se, mihin voidaan politiikan keinoin vaikuttaa.

Alati syvenevä alueellinen eriytyminen ei ole väistämätöntä. Siinäkin on kyse vaihtoehdoista ja poliittisista valinnoista.

YTT Jouni Tilli on politiikkatieteiden dosentti, joka työskentelee Pyhäjärven kaupungin hyvinvointijohtajana.

FT Heikki Sirviö on maantieteilijä, joka työskentelee Pohjois-Savon liiton aluekehityspäällikkönä.

Kirjoitus on osa Etäisyyden politiikka 1900- ja 2000-lukujen Suomessa -hanketta. Hankkeessa tutkitaan, miten etäisyyden eri ulottuvuudet sekä muutokset niissä vaikuttavat julkiseen vallan oikeutukseen, poliittiseen luottamukseen sekä demokratiaan.

Artikkelin kuvituskuva: Haminan Pyötsaari, Julius Jansson / Unsplash

Julkaisu Alueellinen eriytyminen ei ole luonnonlaki ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Sananvapaudessa on kyse jokaisen oikeudesta ilmaista itseään valitsemallaan tavalla, esimerkiksi sosiaalisessa mediassa, poliittisessa mielipideartikkelissa tai vaikka taiteen välityksellä. Sananvapaus on turvattu Suomen perustuslaissa ja kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa.

Sananvapaus on keskeinen demokraattinen oikeus ja vahva demokratia on olennainen osa kansallista turvallisuuttamme. Valtioneuvoston julkaisema Kansallisen turvallisuuden strategia 2026–35 määrittelee Suomen ydinintresseinä muun muassa demokraattisen valtiojärjestyksen ja oikeusvaltion. Strategian tavoite on yhteiskunnan hyvinvoinnin ja turvallisuuden suojaaminen varmistamalla valtion jatku­vuus, Suomen valtiosuvereniteetin ja alueellisen koskemattomuuden turvaaminen sekä demokraattisen valtiojärjestyksen ja oikeusvaltion suojaaminen, ja yhteiskunnan vakauden vahvistaminen.

Sananvapauden suhde kansalliseen turvallisuuteen on kuitenkin monimutkainen ja siihen sisältyy lukuisia haasteita. Kansalliseen turvallisuuteen liittyvillä päätöksillä voi olla laajakantoisia seurauksia sananvapaudelle, ja kansallisen turvallisuuden käsitettä tulkitaan eri tavalla eri maissa. Monet valtiot voivat käyttää kansallista turvallisuutta tekosyynä kriitikkojen vaientamiseen.

Venäjän hyökättyä Ukrainaan vuonna 2022 Euroopan unioni päätti kieltää venäläisten medioiden RT:n (Russia Today) ja Sputnikin sekä myöhemmin myös muiden venäläisten tiedotusvälineiden toiminnan EU:n alueella. Se herätti paljon arvostelua ja huolia mediasensuurista, joka loukkaa median riippumattomuutta. Tutkija Sophie L. Vériter analysoi EU:n toimia turvallistamisen näkökulmasta vuonna 2025 julkaistussa artikkelissaan, jossa hän muun muassa esitti, että EU:n päätökset rajoittivat tiedonvälitystä, mikä voi vähentää luottamusta EU-kansalaisten ja demokraattisten instituutioiden välillä.

Lisäksi muun muassa tutkijat Ronan Ó Fathaigh ja Dirk Voorhoof varoittivat eurooppalaiselle sananvapaudelle vaarallisesta ennakkotapauksesta, jossa EU:n yleinen tuomioistuin hyväksyi RT Francelle (Russia Today France) vuonna 2022 langetetun kiellon. RT France valitti päätöksestä, mutta tuomioistuin hylkäsi valituksen.

Ó Fathaigh ja Voorhoof nostivat analyysissään esille useita ongelmia tuomioistuimen päätöksessä ja erityisesti sen, että kyseessä oli mediaa koskeva ennakkokielto. He kritisoivat sitä, että alkuperäinen kielto perustui EU-ministereiden päätökseen eikä tuomioistuimen tai toisen riippumattoman viranomaisen päätökseen.

Suomessa jännitteet lehdistönvapauden ja kansallisen turvallisuuden välillä ovat nousseet esille esimerkiksi Helsingin Sanomien toimittajien syytteissä turvallisuussalaisuuden paljastamisesta ja sen yrityksestä Viestikoekeskus-jutussa. Tapaus koski vuonna 2017 julkaistua artikkelia sekä lisäksi julkaisemattomia artikkeleita, jotka käsittelivät Puolustusvoimien Viestikoekeskusta. Hovioikeuden mukaan turvallisuussalaisuuksien julkistamisesta tai julkistamisen yrittämisestä oli aiheutunut konkreettinen uhka sananvapaudelle ja muille perus- ja ihmisoikeuksille, joita Suomen kansallisella turvallisuudella pyritään suojaamaan.

Suomen ulkoinen turvallisuus ohitti tässä tapauksessa hovioikeuden mukaan vastaajien sananvapauden. Korkein oikeus ei myöntänyt tuomiosta valituslupaa, mutta tätä kirjoittaessa Euroopan ihmisoikeustuomioistuin harkitsee ottaako se tapauksesta tehdyn valituksen käsittelyyn.

Vihamielinen informaatiovaikuttaminen, joka pyrkii heikentämään kohdevaltion toimintakykyä ja horjuttamaan demokratiaa, kuuluu nykypäivänä vakaviin kansallisen turvallisuuden uhkiin. Ilman sananvapautta demokratia ei voi toteutua, mutta oikeus sananvapauteen myös mahdollistaa vihamielisen vaikuttamistoiminnan demokraattisissa maissa. Koska vastatoimet voivat rajoittaa sananvapautta, torjuntaan liittyy merkittäviä haasteita.

Oikeus sananvapauteen ja demokratia

Suomen kannalta tärkeimpiin kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin kuuluu Euroopan ihmisoikeussopimus, joka turvaa muun muassa oikeuden sananvapauteen (10 artikla).  Sopimus sallii sananvapauden rajoittamisen, mutta rajoitusten täytyy perustua lakiin ja rajoitusten tarkoitus täytyy olla mainittu ihmisoikeussopimuksessa.

Sallitut rajoitukset koskevat esimerkiksi kansallista turvallisuutta, rikollisuuden estämistä, tai muiden henkilöiden maineen tai oikeuksien turvaamista. Tärkeä edellytys on, että niiden on oltava ”välttämättömiä demokraattisessa yhteiskunnassa”.

Sallitut rajoitukset koskevat esimerkiksi kansallista turvallisuutta, rikollisuuden estämistä, tai muiden henkilöiden maineen tai oikeuksien turvaamista.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin valvoo, että sopimusvaltiot noudattavat ihmisoikeussopimusta. Vuonna 1976 ihmisoikeustuomioistuin pohti sananvapauden suhdetta demokratiaan Handyside-tapauksessa, joka koski nuorille suunnattua ja seksiä käsittelevää kirjaa. Kustantaja Richard Handyside tuomittiin sakkoihin ja kirjat takavarikoitiin, koska kirjaa pidettiin säädyttömänä.

Handyside valitti asiasta ihmisoikeustuomioistuimeen vedoten muun muassa sananvapautensa loukkaamiseen. Valitus hylättiin, mutta ratkaisussaan ihmisoikeustuomioistuin totesi, että oikeus sananvapauteen ei suojaa vain myönteisinä, harmittomina tai yhdentekevinä pidettyjä tietoja. Sananvapauden suoja ulottuu lähtökohtaisesti myös ilmaisuihin, jotka ovat loukkaavia, järkyttäviä tai häiritseviä. 

Ratkaisulla on ollut suuri vaikutus siihen, miten oikeus sananvapauteen ymmärretään Euroopassa. Perusteluissaan ihmisoikeustuomioistuin painotti sananvapauden läheistä suhdetta demokratiaan. Ihmisoikeustuomioistuimen mukaan moniarvoisuus, suvaitsevaisuus ja avarakatseisuus, jotka ovat olennaisia demokraattisessa yhteiskunnassa, edellyttävät että sananvapauden on lähtökohtaisesti suojattava myös loukkaavia, järkyttäviä ja häiritseviä tietoja. Tämä on tärkeä muistaa keskusteluissa sananvapaudesta ja kansallisesta turvallisuudessa Suomessa ja muualla.

Sananvapaus ja vihamielinen informaatiovaikuttaminen

Vihamielinen informaatiovaikuttaminen kuuluu nykypäivän merkittäviin uhkiin ja tekoälyn nopea kehitys on luonut uusia ongelmia. Informaatiovaikuttamisen torjuntaan liittyy monia haasteita. Vastatoimet voivat kaventaa sananvapautta ja niillä voi olla odottamattomia seurauksia, jos esimerkiksi vaikuttajatahon tarkoitus on provosoida kohdevaltio toimiin, jotka lisäävät yhteiskunnallisia jännitteitä.   

Suomessa kansallisen keskustelukulttuurin nykytila tarjoaa monia mahdollisuuksia informaatiovaikuttamiselle, joka pyrkii kärjistämään ristiriitoja ja vähentämään keskinäistä luottamusta. Yhteiskunnallista vastakkainasettelua on helppo vahvistaa, kun keskustelun ilmapiiri on ennestään tulehtunut. Julkisessa keskustelussa on ilmennyt jo monen vuoden ajan vihamielistä sävyä, häirintää ja maalittamista. Tilanne ei ole muuttunut parempaan päin.

Suomessa kansallisen keskustelukulttuurin nykytila tarjoaa monia mahdollisuuksia informaatiovaikuttamiselle, joka pyrkii kärjistämään ristiriitoja ja vähentämään keskinäistä luottamusta.

Ylen viisivuotisen Hyvin sanottu -hankkeen mukaan keskusteluilmapiirin koettiin heikentyneen Suomessa. Ylen vuonna 2025 julkaiseman tutkimuksen mukaan 72 prosenttia vastaajista koki keskustelukulttuurin menneen huonompaan suuntaan ja entistä harvempi ilmoitti pitävänsä keskusteluista, joissa käsitellään yhteiskunnallisia asioita.

Oikeus sananvapauteen ei toteudu ja demokratia ei toimi, jos kansalaiset eivät osallistu yhteiskunnalliseen keskusteluun. Demokratiassa julkiseen keskusteluun kuuluvat kiistat, rajusti eriävät mielipiteet, kovakin kritiikki ja joskus myös loukkaavat ilmaisut. Häirintä ja pelottelu, joka vaientaa ihmisiä ja rajoittaa kansalaisten osallistumista yhteiskunnalliseen keskusteluun on toinen asia.

Vihamielisellä keskustelukulttuurilla on laajoja seurauksia yhteiskuntaan. Kun esimerkiksi toimittajan hiljentäminen onnistuu, se vaikuttaa kaikkien kansalaisten tiedonsaantiin.

Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta (TJNK) on toistuvasti nostanut esille häirinnän ja hiljentämisyritykset, jotka uhkaavat tutkijoiden ja asiantuntijoiden sananvapautta. Ilmiö vaikuttaa negatiivisesti yhteiskunnallisen keskustelun tietopohjaan, mikä on erityisen haitallista aikana, jolloin väärän ja harhaanjohtavan tiedon leviäminen lisääntyy nopeasti.

Väärän ja harhaanjohtavan tiedon levittäminen on usein osa vihamielistä informaatiovaikuttamista, mutta kuten valtioneuvoston julkaisema informaatiovaikutuksen katsaus 2026 toteaa, paikkansapitävän tiedon tarkoitushakuinen käyttö voi myös kuulua vihamieliseen vaikuttamiseen. Faktoja voi helposti esittää harhaanjohtavalla tavalla.

Vahva medialukutaito on tärkeä osa informaatiovaikuttamisen vastustamista. Suomi on kansainvälisesti tunnettu hyvästä medialukutaidosta ja resilienssistä informaatiovaikuttamiselle, mutta tilanne ei ehkä ole niin hyvä kuin haluaisimme ajatella.

Tietokirjailija ja toimittaja Johanna Vehkoo on esittänyt, että on vaikeaa ennustaa, miten pärjäisimme tositilanteessa, jossa ulkovalta kohdistaisi suuren vaikuttamiskampanjan Suomeen. Hän on esimerkkinä nostanut esille maahanmuuttovastaiset verkkosivustot, jotka levittivät vääriä ja rasistisia tietoja, kun Suomeen saapui suuri määrä turvapaikanhakijoita vuosina 2015–16. Suomalaiset jakoivat näitä valheellisia tietoja laajasti, mikä herättää epäilyksiä suomalaisten todellisesta kyvystä vastustaa informaatiovaikuttamista.

Suomessa tarvitaan rakentavaa keskustelua sananvapaudesta ja kansallisesta turvallisuudesta

Sananvapaus ja kansallinen turvallisuus ovat jännitteisessä suhteessa. Siinä missä sananvapautta voidaan kaventaa kansallisen turvallisuuden perusteella, sananvapautta vahvistamalla voidaan toisaalta myös tukea kansallista turvallisuutta.

Venäjän hyökkäyksen jälkeen Ukrainaan vuonna 2022 Suomen turvallisuusympäristö on muuttunut erittäin nopeasti. Muutokset ovat luoneet tilanteen, jossa keskustelun sananvapaudesta pitäisi muuttaa suuntaa.

Julkiset väittelyt usein lisäävät vastakkainasettelua ja vahvistavat väärinkäsityksiä.

Sananvapaudesta tarvitaan jatkuvaa yhteiskunnallista keskustelua, koska sananvapauden rajat ja merkitys muuttuvat yhteiskunnan kehittyessä ja olosuhteiden muuttuessa. Keskustelun pitäisi olla rakentavaa ja sen pitäisi edistää yhteistä ymmärrystä sananvapauden merkityksestä nyky-yhteiskunnassa. Näin ei tällä hetkellä ole Suomessa.

Kansallinen keskustelukulttuuri on kriisissä. Sananvapaus on yleensä esillä julkisissa keskusteluissa, kun kyseessä on ääritapaus tai esimerkiksi julkisuudessa toimivan henkilön provosoiva lausunto. Julkiset väittelyt usein lisäävät vastakkainasettelua ja vahvistavat väärinkäsityksiä.

Nyt tarvitaan rakentavaa keskustelua sananvapauden roolista muuttuneessa turvallisuusympäristössä ja sananvapauden puolustamisesta perustavanlaatuisena demokraattisena oikeutena.

Joy Hyvärinen on sananvapauspolitiikan asiantuntija. Hän on toiminut muun muassa Suomen PENin puheenjohtajana ja Index on Censorship -järjestön vaikuttamispäällikkönä.

Artikkelin kuvituskuva: Jana Shnipelson / Unsplash

Julkaisu Sananvapaus täytyy huomioida turvallisuuspolitiikassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuoden 2023 lopulla Suomen itärajalle alkoi saapua Venäjältä kolmansien maiden kansalaisia ilman viisumeita. Suomen viranomaiset arvioivat Venäjän edistäneen maahantuloa ja kuvasivat tilannetta välineellistetyksi maahanmuutoksi, jota toteutetaan yhtenä hybridioperaation keinona. Välineellistetyllä maahanmuutolla tarkoitetaan tutkimuksessa ja poliittisessa keskustelussa sitä, että valtio tai muu toimija käyttää muuttoliikettä painostuskeinona kansainvälisessä politiikassa.

Vastatoimena valtioneuvosto sulki Suomen itärajan ja eduskunta päätti lainsäädäntömuutoksista, joilla annettiin viranomaisille uusia keinoja vastata havaittuun ilmiöön. Esimerkiksi Euroopan neuvoston ihmisoikeusvaltuutettu kritisoi Suomen lainsäädäntömuutosten olevan kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden vastaisia.

Välineellistettyyn maahanmuuttoon liittyy myös se, miten tapahtumasta puhutaan ja mitä poliittisia tai lainsäädännöllisiä muutoksia kansanedustajat saavat ilmiön tulkinnoilla ja keskustelulla aikaan. Kun maahanmuuttoa käsitellään turvallisuusuhkana ja siirtolaisista keskustellaan sotakaluston kaltaisena sodankäynnin välineenä, muuttuu samalla se, millaisina siirtolaiset nähdään, millaisia toimia pidetään hyväksyttävinä ja millaisia vaihtoehtoja päätöksenteossa ylipäätään harkitaan, hyväksytään ja toimeenpannaan.

Tätä keskustelua ja sen mahdollisia vaikutuksia tarkastelen tutkimuksessani analysoimalla Suomen eduskuntakeskusteluja vuosilta 2022–24.

Muuttoliikkeen turvallistaminen ei alkanut itärajalta

Muuttoliikettä on Suomessa ja muualla Euroopassa käsitelty turvallisuuskysymyksenä jo vuosikymmeniä. Tutkimuksessa tästä käytetään käsitettä turvallistaminen (securitization). Sillä tarkoitetaan prosessia, jossa jokin yhteiskunnallinen kysymys määritellään merkittäväksi turvallisuusuhaksi, minkä varjolla voidaan perustella poikkeuksellisia toimia. Kansalaiset hyväksyvät rajutkin toimet, koska niiden uskotaan olevan välttämättömiä uhkaan vastaamiseksi.

Muuttoliikkeestä on aiemmin keskusteltu esimerkiksi yleisen järjestyksen ja hyvinvointivaltion haasteena. Välineellistetty maahanmuutto on kuitenkin tuonut tähän vanhempaan keskusteluun uuden ulottuvuuden. Maahanmuutto alkoi näyttäytyä paitsi sisäpolitiikan teemana, myös erityisen vahvasti ulko- ja turvallisuuspoliittisena sekä puolustuspoliittisena kysymyksenä.

Muuttoliikkeestä on aiemmin keskusteltu esimerkiksi yleisen järjestyksen ja hyvinvointivaltion haasteena. Välineellistetty maahanmuutto on kuitenkin tuonut tähän vanhempaan keskusteluun uuden ulottuvuuden.

Tämä näkyi selvästi eduskuntakeskusteluissa. Vuoden 2024 keskusteluissa kansanedustajat korostivat hallitus–oppositio-rajat ylittäen, ettei välineellistetyn maahanmuuton torjumisessa ollut heidän mukaansa kyse maahanmuuttopolitiikasta vaan turvallisuuspolitiikasta.

Poikkeuksellisia keinoja pidettiin välttämättöminä Suomen ja suomalaisten turvallisuuden suojelemiseksi. Välineellistettyyn maahanmuuttoon vastaaminen, eli tässä tapauksessa ihmisten maahantulon estäminen, oli ennen kaikkea ”kansallisen turvallisuuden” kysymys. Turvallisuudesta tuli näin perustelu, joka yhdisti puolueita ja niiden edustajia, vaikka näkemykset maahanmuutosta saattoivat muuten olla erilaisia.

Turvattomuutta neljällä eri tavalla

Tutkimuksessani analysoin neljää välineellistettyä maahanmuuttoa laajasti käsittelevää eduskunnan täysistuntokeskustelua vuosilta 2022 ja 2024. Keskusteluissa hahmottui neljä toisiinsa kytkeytyvää ja osittain limittyvää tapaa puhua välineellistetystä maahanmuutosta.

Ensimmäisessä korostui valtion suvereniteetti, kun välineellistäminen esitettiin suorana uhkana ”alueelliselle koskemattomuudelle, yleiselle järjestykselle ja turvallisuudelle sekä kansalliselle turvallisuudelle”.

Toisessa painottui ajatus kansanedustajista suojelijoina. Poliittisten päättäjien nähtiin olevan vastuussa Suomen turvallisuuden varmistamisesta. Näihin puhetapoihin liittyi vahvasti ajatus velvollisuudesta toimia. Esimerkiksi kokoomuksen edustaja totesi motiivin olevan yksinkertaisesti Suomen ja suomalaisten turvallisuus, jota kansanedustajien on kaikin keinoin suojeltava.

Kolmannessa puhetavassa huomio kiinnitettiin maahan saapuviin ihmisiin. Erityisesti oikeistopuolueiden edustajat kuvasivat siirtolaiset esimerkiksi rikollisina, hallitsemattomina massoina tai sodankäynnin välineinä. Erityisen kuvaavaa oli se, että siirtolaisiin viitattiin suoraan ”aseina”. Tällaisia ilmaisuja esiintyi aineistossa 21 kertaa. Ihmisiä kuvattiin käytettävän aseellisena välineenä ”meitä” vastaan.

Neljännessä puhetavassa välineellistetty maahanmuutto asetettiin laajempaan geopoliittiseen kehykseen, jossa puhuttiin hybridivaikuttamisesta ja jopa -sodankäynnistä ja väheksyttiin EU:n kykyä vastata siihen. Kansainväliset velvoitteet kuvattiin rajoitteena, jotka haastavat Suomen vastaamista välineellistetyn maahanmuuton kaltaisiin uudenlaisiin uhkiin muuttuneessa turvallisuusympäristössä.

Huomio kohdistuu ensisijaisesti siihen, miten uhkana nähtyä muuttoliikettä voidaan torjua, eikä esimerkiksi siihen, millaisessa asemassa välineellistämisen kohteeksi päätyneet ihmiset ovat.

Välineellistetystä maahanmuutosta luotiin tehokkaasti käsitys turvallisuusuhkana, johon vastaaminen edellyttää poikkeuksellisia ja kiireellisiä vastatoimia. Kun keskustelu painottuu vahvasti valtion turvallisuuteen ja uhkien torjumiseen, muut turvallisuuden ulottuvuudet voivat jäädä vähemmälle huomiolle.

Näin maahan saapuvat ihmiset kehystetään ennen kaikkea osana turvallisuusuhkaa, jolloin heidän yksilölliset kokemuksensa, tilanteensa ja toimijuutensa jäävät taka-alalle. Huomio kohdistuu ensisijaisesti siihen, miten uhkana nähtyä muuttoliikettä voidaan torjua, eikä esimerkiksi siihen, millaisessa asemassa välineellistämisen kohteeksi päätyneet ihmiset ovat tai millaisia seurauksia muuttoliikkeeseen vastaavilla toimilla voi olla yhteiskunnalle laajemmin.

Eduskuntakeskusteluissa oli kuitenkin toisenlaisiakin tapoja lähestyä asiaa. Erityisesti vihreiden ja vasemmistoliiton, sekä yksittäiset SDP:n ja RKP:n edustajat nostivat esiin kansainvälisiä velvoitteita ja ihmisoikeuksia. Hekin tunnistivat keskustelun turvallisuusulottuvuuden. Esimerkiksi vihreiden kansanedustaja totesi ihmisoikeuksien, demokratian, oikeusvaltion ja monenkeskisen sääntöpohjaisen järjestelmän muodostavan perustan pienen valtion ja sen kansalaisten turvallisuudelle.

Tämä osoittaa, ettei turvallisuudesta puhuminen automaattisesti johda yhteen tiettyyn johtopäätökseen. Turvallisuutta voidaan rakentaa myös oikeusvaltion, kansainvälisten velvoitteiden ja yhteiskunnallisen yhteenkuuluvuuden kautta.

Hybridivaikuttaminen hyödyntää yhteiskunnan jakolinjoja

Turvallistamisen vaikutuksia voi tarkastella toiseuttamisen (othering) käsitteen avulla. Toiseuttamisessa ihmisryhmä määritellään suhteessa johonkin oletettuun ”meihin” ja sijoitetaan sen ulkopuolelle. Välineellistettyä maahanmuuttoa koskevissa keskusteluissa vastakkainasettelu näkyi esimerkiksi siinä, miten suomalaiset ja maahan saapuvat ihmiset asetettiin toisiaan vastaan. Yhtä ryhmää oli suojeltava ja toinen oli osa uhkaa.

Tällainen puhetapa ei synny tyhjästä. Maahanmuutto on Suomessa jo valmiiksi aihe, joka herättää voimakkaita poliittisia ja yhteiskunnallisia näkemyksiä. Siksi se on otollinen kohde vaikuttamiselle. Hybridivaikuttamisessa ei välttämättä pyritä ainoastaan aiheuttamaan välitöntä vahinkoa, vaan myös hyödyntämään olemassa olevia jännitteitä, lisäämään epäluottamusta ja vahvistamaan yhteiskunnan sisäisiä vastakkainasetteluja.

Tutkimukseni kannustaa pohtimaan laajemmin, mitä seurauksia turvallisuuspuheella voi olla. Tarkoituksena ei ole väittää, ettei välineellistettyyn maahanmuuttoon liittyisi turvallisuuskysymyksiä tai etteikö ilmiöön pitäisi vastata. Jos hybridivaikuttamisen tavoitteena kuitenkin on yhteiskunnan sisäisen koheesion eli yhteenkuuluvuuden tai yhtenäisyyden heikentäminen, päätöksentekijöiden on arvioitava reaktioidensa vaikutuksia myös tältä kannalta.

Hybridivaikuttamiseen vastaamisessa ei ole kyse vain siitä, onnistutaanko ilmeisin ulkoinen uhka torjumaan. On katsottava myös vastatoimien seurauksia.

Tutkimukseni kiinnittää huomiota siihen, että jos vastatoimet perustuvat vahvasti ajatukseen siirtolaisista uhkana, ne voivat vahvistaa epäluottamusta ja vastakkainasettelua aiheessa, joka jakaa yhteiskuntaa jo valmiiksi. Tällöin ulkoiseen uhkaan vastaaminen voi samanaikaisesti heikentää sisäistä yhteenkuuluvuutta.

Tutkimukseni perusteella tämä on turvallisuuden kannalta olennainen ristiriita, sillä yhteiskunnan sisäinen koheesio on itsessään osa turvallisuutta. Uhkakuvien korostaminen ja kriiseihin keskittyvä puhe lisäävät turvattomuuden tunnetta sekä uhkana kuvattujen ja toiseutettujen ihmisten että valtaväestön keskuudessa.

Hybridivaikuttamiseen vastaamisessa ei ole kyse vain siitä, onnistutaanko ilmeisin ulkoinen uhka torjumaan. On katsottava myös vastatoimien seurauksia. Vahvistaako toimintatapa luottamusta vai epäluottamusta? Lisääkö se yhteenkuuluvuutta vai syventääkö se vastakkainasetteluja? Ja ennen kaikkea, auttaako se pitämään yhteiskunnan koossa tilanteessa, jossa ulkopuolinen toimija pyrkii sitä heikentämään?

Välineellistetty maahanmuutto on siis paitsi rajaturvallisuuteen ja ulkoiseen vaikuttamiseen liittyvä kysymys myös esimerkki siitä, kuinka turvallisuus rakentuu yhteiskunnassa. Jos turvallisuus ymmärretään ainoastaan kykynä torjua ulkopuolelta tulevia uhkia, yhteiskunnan jakautumisen aiheuttama haavoittuvuus jää huomiotta.

Turvallisuutta tavoiteltaessa on tarkasteltava sitä, millaista yhteiskuntaa suojataan ja pysyykö se yhtenäisenä ja arvoilleen uskollisena silloin, kun sitä yritetään horjuttaa.

YTM Henna Nurmi on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa.

Kirjoitus perustuu kirjoittajan Nordic Journal of Migration Research -lehden numerossa 16:4 julkaistuun vertaisarvioituun artikkeliin ‘This is not Migration Policy, this is Security, Security, and Security’: The Securitization of Migrants in Finnish Parliamentary Discourse on Instrumentalized Migration. Aihetta käsitellään myös kirjoittajan suomenkielisessä, vertaisarvioidussa Kosmopolis-lehden numerossa 55:4 julkaistussa artikkelissa Välineellistetty maahanmuutto ja muuttoliikkeen turvallistaminen eduskuntakeskustelussa.

Artikkelin kuvituskuva: Margo Evardson / Unsplash

Julkaisu Poliitikkojen vastaus välineellistettyyn maahanmuuttoon voi toimia itseään vastaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomessa on ollut jo pitkään käynnissä kehitys, jossa julkisia palveluita kouluista poliisilaitoksiin ja terveysasemiin keskitetään suurempiin kaupunkeihin. Myös päätösvaltaa on keskitetty alueellisesti laajemmille yksiköille eli hyvinvointialueille. Tämä on johtanut kuntien päätösvallan kaventumiseen.

Samaan aikaan Suomessa käydään vilkasta keskustelua hyvinvointivaltion tulevaisuudesta. Monet poliitikot ja viranhaltijat ovat ehdottaneet hyvinvointivaltiosopimuksen uudelleenajattelua tilanteessa, jossa väestö vanhenee ja talouskasvu sakkaa.

Etäisyyden politiikka -tutkimushankkeessa tarkastelemme, mitä poliittisia seurauksia kasvavalla etäisyydellä valtion ja kansalaisen välillä on. Päätökset palveluverkosta ja valtion alueellisesta läsnäolosta nähdään usein ainoastaan talous- ja tehokkuuskysymyksinä, jolloin julkisten palveluiden luonne valtion ruumiillistumana jää pimentoon. Vaikka niin kunnat, hyvinvointialueet kuin valtiokin tuottavat julkisia palveluja, ne ovat lopulta riippuvaisia valtion julkisista rahavirroista.

Valtion ja kansalaisen välinen etäisyys

Valtion etäisyys kansalaiseen ei ole uusi kysymys. Ajatus valtion ja kansalaisen välisen etäisyyden luonteesta ja oikeasta mitasta on yhteiskunnallisen ja poliittisen ajattelun lävistävä teema. Eri poliittiset traditiot ovat pyrkineet hahmottamaan sitä eri tavoin.

Konservatiivista ja nationalistista ajattelua kansalaisen ja valtion välisestä suhteesta on värittänyt ideaali lähenemisestä tai jopa yhteensulautumisesta. Filosofi Thomas Hobbes esitti 1600-luvulla, että kansalaisten – tai hobbesilaisittain “alamaisten” – tulee sulautua osaksi valtiota niin, ettei kansalaisen ja valtion poliittista tahtoa ja etua enää pysty erottamaan toisistaan. Valtion ja kansalaisen välillä ei näin olisi edes läheisyyttä vaan ne kietoutuisivat yhteen.

Vuonna 2020 kuollut konservatiiviajattelija Roger Scruton on esittänyt ajatuksia siitä, että valtio ja kansalainen muodostavat historiallisen tapojen ja perinteiden jatkumon suhteessa toisiinsa ja valtio toimii ikään kuin kansalaisen identiteetin takaajana, jopa ystävänä tai perheenjäsenenä.

Ajatus valtion ja kansalaisen välisen etäisyyden luonteesta ja oikeasta mitasta on yhteiskunnallisen ja poliittisen ajattelun lävistävä teema.

Toisaalta liberaalit ajattelijat, joiden ajatuksista länsimaiset demokratiat monella tavalla ammentavat oikeutusta, ovat tarkastelleet asiaa toisin. Liberaali traditio on yhteiskuntafilosofiassa usein perustunut vastakkainasettelulle valtion ja kansalaisen välillä. Toisin sanoen valtioon on suhtauduttu epäilevästi.

Koska liberaalit näkevät, että yksilöllä on laajat vapausoikeudet ja oikeus päättää oman elämänsä kulusta, on etäisyys kansalaisen ja valtion välillä myönteinen asia. Näin on varsinkin silloin, jos valtion suuri vaikutus uhkaa kansalaisen – eli liberaalin “yksilön” – omien vapauksien toteutumista.

Filosofi Isaiah Berlinin tunnettu jako positiivisiin ja negatiivisiin vapauksiin onkin ollut varsin vaikutusvaltainen. Yksinkertaistaen liberaalit ovat ajatelleet, että valtio negatiivisessa mielessä suojelee kansalaistensa vapausoikeuksia, mutta sen ei tule antaa positiivisessa mielessä vaikuttaa siihen, kuinka ihmiset elävät elämäänsä tai siihen, mitä ihmiset pitävät tärkeänä.

Filosofiset riidat valtion etäisyydestä kansalaiseen typistyvät kysymykseen valtion olemuksesta ja oikeutuksesta. Liberaaleja ja nationalistisia tai jopa totalitaristisia näkemyksiä valtion ja kansalaisten suhteesta on helppo asettaa vastakkain. Asetelma mutkistuu kuitenkin huomattavasti, kun tuomme kuvaan Pohjoismaissa tärkeät kysymykset hyvinvointivaltiosta ja demokratiasta.

Etäisyys ja läheisyys hyvinvointivaltiossa

Hyvinvointivaltiota voidaan karkeasti ottaen tarkastella ikään kuin hybridinä liberalismin yksilökeskeisemmän ja toisaalta nationalismin tai jopa sosialismin yhteisöllisemmän valtiokäsityksen välillä. Hyvinvointivaltiossa valtiota ei kuvitella ainoastaan yksilön vapauksia uhkaavana jättiläisenä vaan myös turvallisuutta ja hyvinvointia luovana toimijana.

Hyvinvointivaltioon kuuluminen takaa kansalaiselle huomattavia etuoikeuksia, mikä sitouttaa kansalaisia poliittiseen yhteisöön syvemmällä tasolla. Hyvinvointivaltion ideaalikansalaisen kuvaan on tutkijoiden mukaan lisätty klassisten nationalististen määreiden lisäksi myös ajatuksia hoivasta ja solidaarisuudesta toisia kansalaisia kohtaan.

Hyvinvointivaltion läsnäolo syntyy jatkuvasta tietoisuudesta siitä, että jos elämä, terveys tai turvallisuus uhkaa järkkyä, valtion muodostama yhteisö tulee tueksi.

Taloushistorioitsija ja sosiologi Karl Polanyi muotoili Great Transformation -kirjassaan 1940-luvulla ajatusta siitä, että sosiologi Max Weberinkin analysoimaan valtion modernisoitumiseen liittyvä talouden irtautuminen valtiosta luo tilanteita, joissa talousjärjestelmä uhkaa yhteisöjen elinehtoja. Näissä tilanteissa valtion tulee suojella yhteisöjä talousjärjestelmän ylilyönneiltä uudelleenjakamalla resursseja valtion sisällä.

Samantyyppinen ajattelu löytyy hyvinvointivaltion oikeutuksen taustalta. Hyvinvointivaltioissa valtio ei siis ole alati läsnä tai tunkeudu pakottavalla tavalla ihmisten elämiin autoritaaristen valtiojärjestelmien tapaan.

Voisi väittää, että hyvinvointivaltion läsnäolo syntyy jatkuvasta tietoisuudesta siitä, että jos elämä, terveys tai turvallisuus uhkaa järkkyä, valtion muodostama yhteisö tulee tueksi. Vaikka valtio saattaa olla käytännössä vain pistemäisesti läsnä ihmisen elämässä – esimerkiksi työttömyyden, kouluttautumisen tai sairauden aikana – sen muodostama turva seuraa ihmistä koko elämän läpi.

Tällainen odotus värittää siis hyvinvointivaltion kansalaisen valtiosuhdetta. Tässä mielessä valtion eri palveluverkon osia ja niiden läsnäoloa ihmisen elämässä voidaan tarkastella ikään kuin valtion suojelulupauksen toteutumisena.

On kuitenkin huomioitava, että julkiset palvelut ruumiillistavat samaan aikaan myös julkisen vallan oikeutusta. Kohtaamisissa julkisten palveluiden kanssa valtion suojelulupaus ja julkisen vallan oikeutus kohdataan yhtenä ja samana osana valtion arkista, jokapäiväistä todellisuutta.

Etäisyys ja läheisyys demokratiassa

Toisaalta länsimaiseen demokratiaan – joka Suomessa elää rinta rinnan hyvinvointivaltioajatuksen kanssa – kuuluu olennaisesti myös ambivalentti suhde valtion ja kansalaisen etäisyyden ja läheisyyden välillä. Monet ajattelijat kuten Pierre Rosanvallon ovatkin demokraattisesta näkökulmasta kritisoineet ajatusta siitä, että nykyaikaisissa valtioissa kansalaiset odottavat valtiolta liiallista läheisyyttä.

Demokraattisten valtioiden voi odottaa toimivan myös universaalisti eli ajatellen koko yhteisön hyvää hieman kuten filosofi Jean-Jacques Rousseau painotti Yhteiskuntasopimus-teoksessaan jo 1700-luvulla. Ajatus siitä, että valtion tulisi kuulla juuri minua ja huomioida kaikki minun tarpeeni, on Rosanvallonin mukaan demokratian irvikuva, jossa demokratian universaali puoli unohtuu.

Ajatus on helppo yhdistää yksilökeskeiseen kulttuuriin, mutta samansuuntaisia kriittisiä puheenvuoroja on kuultu myös populismin ja totalitarismin tutkijoilta, jotka ovat painottaneet sitä, kuinka populistiset johtajat ratsastavat tyytymättömien ihmisryhmien tunteilla.

Vaikka demokratiaan kuuluu universaalius, demokratian tulee kuitenkin aidosti edistää niitä tarpeita ja haluja, joita valtion kansalaiset pitävät mielekkäinä.

Yksi keskeinen tunne on juuri kokemus siitä, että julkinen valta on laiminlyönyt heidät ja jättänyt oman onnensa nojaan. Tutkijat ovat painottaneet, kuinka populistinen ja itsevaltainen johtaja puhuu kansalaiselle suoraan ja välittömästi, jolloin kansalaisten halutaan kokevan, että juuri heidän tunteensa ja ongelmansa tulevat nähdyksi.

Toisaalta tutkijat ovat filosofi Michel Foucault’n ajatteluun viitaten puhuneet siitä, kuinka byrokratisoituva ja taloudellistava nykyvalta toimii enenevässä määrin etähallintana, jossa päätöksiä tehdään keskitetymmin talousmetriikkaan perustuen. Tällöin keskitetysti valittuja ja määriteltyjä mittareita, jotka esimerkiksi koskevat jonkin julkisen palvelun taloudellista kannattavuutta tai tehokkuutta, ulotetaan koskemaan yhteiskunnan osia, jotka eivät ole olleet mukana suoraan päättämässä näistä.

Esimerkiksi kunnan pelko kriisikuntamenettelyyn joutumisesta voi hieman etähallinnan tavoin vaikuttaa siihen, kuinka kunnassa tehdään päätöksiä julkisista palveluista. Etähallinnan mukainen teknokraattinen vallankäyttö on kuitenkin tietynlaisessa kitkassa demokratian perustavanlaatuisten normatiivisten edellytysten kanssa. Ihmisten demokraattiset halut jyrätään ulkoisilla perusteluilla.

Demokratian keskeinen ajatus autonomiasta tukeekin väitettä siitä, ettei demokratian tule sallia liian suurta etäisyyttä valtion ja kansalaisten välillä. Vaikka demokratiaan kuuluu universaalius, demokratian tulee kuitenkin aidosti edistää niitä tarpeita ja haluja, joita valtion kansalaiset pitävät mielekkäinä. Ristiriita universaalin ja partikulaarisen eli yleisen ja erillisen välillä on demokratialle ominainen ja jatkuva.   

Julkiset palvelut kahden universaalin puristuksessa

Julkisten palveluiden supistamista ja päätöksenteon keskittämistä voi siis tarkastella hyvinvointivaltioon kytkeytyvien odotusten lisäksi myös demokraattisesta näkökulmasta.

Palveluverkon supistuminen kohdistuu erityisesti harvaan asuttuihin seutuihin. Näillä alueilla asuu kaupungistumisesta huolimatta huomattava osa Suomen väestöstä. Haja-asutusalueilla on kuitenkin päätöksenteon keskittämisen vaikutuksena ja haja-asutusalueiden maantieteellisen levittäytymisen takia yhä vähemmän valtaa.

Palveluiden supistaminen ja keskittäminen herättää huomattavaa vastarintaa monissa kunnissa, mutta kasvava huoli valtionvelasta ja toiveet palvelujärjestelmän tehokkuudesta kasvattavat paineita keskittää palveluita entisestään.

Palveluverkkoon kohdistuvissa muutospäätöksissä joudutaan ratkaisemaan jännitettä kahden erilaisen universaaliuden välillä: hyvinvointivaltion ja demokraattisen universalismin välillä.

Palveluverkoston supistamisen ja keskittämisen taustalta löytyykin usein ajatus siitä, että on tehokkaampaa järjestää palvelut asukasmäärällisesti tiiviille alueelle, jolloin haja-asutusalueiden palveluverkosto kärsii. Palveluverkkoon kohdistuvissa muutospäätöksissä joudutaan ratkaisemaan jännitettä kahden erilaisen universaaliuden välillä: hyvinvointivaltion ja demokraattisen universalismin välillä.

Onko oikeudenmukaista tarjota samanlainen palvelurakenne kaikille hyvinvointivaltioihanteen mukaisesti? Vai pitäisikö taata palveluiden tosiasiallinen saavutettavuus niillä alueilla, joihin suuri osa väestöstä on tiivistynyt?

Onko demokraattisten ja hyvinvointivaltiollisten arvojen välillä lopulta kitkaa ja kuinka meidän tulisi ajatella talouden ja tehokkuuden roolia suhteessa näihin kysymyksiin? Etäisyyden politiikka -hankkeessa tarkastelemme muun muussa sitä, mitä näiden kysymysten ratkaisemisessa tapahtuu valtion ja kansalaisen väliselle suhteelle. Kun Suomessa nyt käydään keskusteluita hyvinvointivaltiosopimuksen uudelleenmuotoilusta, on siis tärkeä huomioida sekin, että palvelut myös omalta osaltaan kannattelevat valtion oikeutusta harteillaan.

VTT Mattias Lehtinen toimii tutkijatohtorina ”Etäisyyden politiikka” -hankkeessa Tampereen yliopistolla. Lehtinen on ollut Politiikastan toimituskunnan jäsen vuosina 2023–26.

Artikkelin kuvituskuva: Kieran Sheehan / Unsplash

Julkaisu Julkiset palvelut ja etäisyyden politiikka ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Länsimaisessa kulttuurissa on pohdittu yli 2000 vuoden ajan vallankäytön ja ihmisten yhteiselämän kysymyksiä, ja työ jatkuu edelleen. Teoreettista työtä tarvitaan käsitteiden luomiseksi ja maailman hahmottamiseksi paremmin, kuten italialaisfilosofi Roberto Esposito on korostanut useissa teoksissaan.

Esposito tuo esiin, miten filosofia on jatkuvasti ajankohtaista – Eurooppa on dramaattisimmissa historian vaiheissaan kääntynyt filosofian puoleen. Nykyistäkin tilannetta voi luonnehtia dramaattiseksi.

Hyviä viimeaikaisia esimerkkejä selkeistä politiikan teoriaa käsittelevistä teksteistä Politiikasta-lehdessä ovat vaikkapa Suvi Kuokkasen artikkeli ”Hybris, kansa ja yhteiskuntarauhan järkkyminen antiikin Kreikassa” tai Aada Petterssonin ”Valtion sisäiset konfliktit: Terve vai sairas valtiomuoto?”.

Kuokkanen kirjoittaa, että antiikissa esiintyneet ajatukset yhteiskunnasta ovat yhä ajankohtaisia, ja Pettersson analysoi Aristoteleen ja Machiavellin suhtautumista valtion sisäisiin konflikteihin – teema, jonka merkitys ei polarisoituneessa nykymaailmassamme ole ainakaan vähentynyt.

Kaikki eivät kuitenkaan pysty lukemaan edes popularisoituja tekstejä politiikan teoriasta. On tärkeää, että myös eri syistä heikosti lukeville tarjotaan tietoa politiikan ilmiöistä, kuten käytännön poliittisista väännöistä ja niiden eri osapuolista sekä instituutioista.

Popularisointi ja selkokielistäminen ovat ajankohtaisia heikkenevän lukutaidon ajassa

Politiikasta-verkkolehdellä on tärkeä rooli politiikan tutkimuksen popularisoimisessa ja myös selkokielistämisessä. Selkomukauttaja ja -kouluttaja Jenni Saarilahti sekä väitöskirjatutkija Mervi Kastari mainitsevat Tutkimusretkiä selkokieleen -teoksessa, että lukutaitoselvitysten mukaan heikkoja lukijoita on 14 prosenttia kouluikäisistä ja 11 prosenttia työikäisistä Suomessa asuvista henkilöistä.

Lukutaitoa Suomessa laajasti tutkinut Riie Heikkilä on havainnut, että lukeminen Suomessa on eriytynyt: ensisijaisesti korkeasti koulutetut ryhmät lukevat, ja matalasti koulutetuissa on enää hyvin vähän aktiivisia lukijoita. Kiinnostavasti tuoreimman PISA-tutkimuksen mukaan 15-vuotiaiden lukutaito on heikentynyt Suomessa etenkin ylimmässä sosioekonomisessa neljänneksessä, joten selkotekstejä tarvitaan lukutaidon heikentyessä monenlaisissa ihmisryhmissä.

On arvioitu, että Euroopassa viidennes ihmisistä on funktionaalisesti lukutaidottomia, eli he eivät lukutaitonsa puolesta selviä päivittäisestä arjesta.

Sujuva lukutaito on tarpeen yhteiskunnallisten asioiden seuraamisessa ja laajemmin ylipäätään arkisessa elämässä selviytymisessä. On arvioitu, että Euroopassa viidennes ihmisistä on funktionaalisesti lukutaidottomia, eli he eivät lukutaitonsa puolesta selviä päivittäisestä arjesta.

Muun muassa maahanmuuttotaustaiset henkilöt hyötyvät selkokielisistä teksteistä. Heidän osuutensa on Suomessa kasvamassa kaikilla koulutusasteilla. Suomen kielen oppijoiden lisäksi selkokielestä hyötyvät myös mm. muistisairaat, kehitysvammaiset ja lukivaikeuksia kokevat. Opettaessani toisella asteella olen havainnut, että selkokielisille teksteille on käyttöä sekä ammatillisissa oppilaitoksissa että lukioissa.

Tutkittua tietoa politiikasta ei pidä rajata vain monipuolisesti lukutaitoiselle eliitille. Demokratiassa on olennaista, että kaikki ymmärtävät yhteiskunnan toimintaa ja voivat tehdä punnittuja poliittisia valintoja. Tämän vuoksi Politiikasta jatkaa hyvin käynnistynyttä Politiikasta selkokielellä -sarjaa sekä tutkijoiden kouluvierailuja. Myös uusien artikkelisarjojen suunnittelutyö on käynnissä.   

VTT Vappu Helmisaari on Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja ja helsinkiläinen lukio-opettaja.

Artikkelin kuvituskuva: Debbie Tea / Unsplash

Julkaisu Päätoimittajalta: Tutkittu tieto politiikasta kuuluu kaikille ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuosittainen Unionin tila -puhe linjaa Euroopan unionin maailmanpoliittista toimijuutta ja sen keskeisiä strategisia prioriteetteja. Erityisesti se ilmentää EU:n ja sen johtajan itseymmärrystä roolistaan maailmassa. Puhe on aiempaa merkittävämpi, koska Euroopan komission rooli on kasvanut erilaisten kriisien ratkaisijana.

Puheen valmistelusta onkin tullut tärkeä prosessi, johon käytetään paljon aikaa ja osallistetaan useita tahoja, kuten poliittisia puolueita ja eturyhmiä. Lopputuloksena puheen tulisi tarjota kaikille jotain, mutta samalla kuvastaa myös antajansa persoonaa ja johtajuutta.

Puhe pidetään Euroopan parlamentissa, mikä korostaa komission poliittista vastuuta parlamentille. Parlamentin poliittiset ryhmät kuuntelevat puheen painotuksia herkällä korvalla ja reagoivat toisinaan voimakkaasti. Lisäpainetta tuovat vuosittain vaihtuvat arvovaltaiset vieraat, joille puheessa yleensä luvataan merkittäviä asioita. Tänä vuonna (16.9.2026) pidettyyn Unionin tila -puhetilaisuuteen oli kutsuttu paikalle Kanadan pääministeri Mark Carney ja hän puhui myös itse torstaina (17.9.2026) Euroopan parlamentille.

Ursula von der Leyenin tämänvuotisen puheen varsin hengästyttävään asialistaan sisältyi muun muassa tekoälyasioita, kilpailukykyteemoja, turvallisuus- ja puolustuskysymyksiä, taloutta, kumppanuuksia sekä ilmastonmuutoksen haasteita. Konkretiaa laajoihin teemoihin haettiin yksittäisten kutsuvieraiden, kuten avaruusteknologiayritys Iceyen perustajien tarinoiden kautta.

Rauha ja turvallisuus puheen keskiössä

Euroopan komission puheenjohtaja von der Leyen korosti puheessaan rauhaa EU:n olemassaolon perustana ja yhteistyön motiivina. Eurooppalaisen rauhan suurimmaksi haasteeksi hän asemoi Venäjän hyökkäyssodan Ukrainassa. Huomiota saivat myös muut uhkakuvat, kuten drooni-iskut, sabotaasit ja kyberhyökkäykset Euroopan maaperällä.

EU:n pidemmän aikavälin varautumisesta näihin uhkakuviin linjataan uudessa turvallisuusstrategiassa, joka julkaistaan myöhemmin syksyllä 2026. Strategiassa tarkastellaan turvallisuutta laaja-alaisesti sekä esitetään toimenpiteitä sen parantamiseksi.

Rauhan ja turvallisuuden tukemiseksi von der Leyen ehdotti uuden Euroopan turvallisuusneuvoston perustamista, jonka jäseniä olisivat myös EU:n läheiset kumppanit kuten Kanada, Britannia, Norja ja Ukraina.

Rauhan ja turvallisuuden tukemiseksi von der Leyen ehdotti uuden Euroopan turvallisuusneuvoston perustamista, jonka jäseniä olisivat myös EU:n läheiset kumppanit kuten Kanada, Britannia, Norja ja Ukraina. Turvallisuusneuvoston perusideana olisi tarjota pysyvämpi vaihtoehto nykyisille halukkaiden liittoumille ja muille tapauskohtaisille ryhmille, joita on syntynyt Euroopan turvallisuushaasteiden ratkaisemiseksi. Ajatus ei ole uusi, mutta se on saanut kannatusta erityisesti Brexitin jälkimainingeissa.

Rauha yhdistyi puheessa myös Israelin ja Palestiinan tilanteeseen, jonka osalta von der Leyen toisti kahden valtion mallia EU:n tarjoamana ratkaisuna ja parhaana tienä rauhaan. Valitettavasti EU:n jäsenmaat ovat monissa tilanteeseen liittyvissä kysymyksissä historiallisista ja poliittisista syistä jakautuneita, mikä on estänyt yhteiset toimet. Esimerkiksi käsittelyssä on ollut Israelin siirtokunnille asetettavat kaupparajoitukset, joita yksittäiset jäsenmaat ovat jo toimeenpanneet.

Kasvavissa puolustushankinnoissa Israelista on tullut EU:lle ja sen yksittäisille jäsenmaille yhä tärkeämpi kumppani. Selvät jännitteet turvallisuusintressien ja kansainvälisen oikeuden puolustamisen välillä heikentävät EU:n uskottavuutta.

Vastauksia demokratian uhkiin

Demokratia oli eniten esillä von der Leyenin puheessa. Hän huomioi eurooppalaiseen demokratiaan kohdistuvia uhkia sekä EU:n ulko- että sisäpuolelta. Erityisesti disinformaatio, kansallismielisyys sekä äärimielipiteiden aktivoituminen murentavat luottamusta ja yhtenäisyyttä.

Vastauksena demokratiaan kohdistuviin uhkiin EU on kehittänyt eurooppalaista Demokratian kilpi -hanketta, ja työnsä on aloittanut myös demokratioiden selviytymiskyvyn eurooppalainen keskus.

Demokratia oli eniten esillä von der Leyenin puheessa. Hän huomioi eurooppalaiseen demokratiaan kohdistuvia uhkia sekä EU:n ulko- että sisäpuolelta.

Positiivisena esimerkkinä von der Leyen nosti esiin Unkarin muutoksen kevään 2026 vaalien jälkeen. Toisaalta hän korosti vuosittaisten jäsenmaiden oikeusvaltion tilaa koskevien raporttien eli oikeusvaltiokertomusten tärkeää asemaa yhteiskunnallisen muutoksen korjaamisessa sekä budjettivarojen sitomista arvojen kunnioittamiseen. On tärkeää, että tätä ehdollisuutta vahvistetaan tulevassa monivuotisessa rahoituskehyksessä.

Demokratia yhdistyi myös odotettuun linjaukseen lasten sosiaalisen median käytön rajoituksista (EU Kids Act). Von der Leyen korosti velvollisuutta suojella lapsia digitaalisen ympäristön haitoilta, vahingolliselta sisällöltä sekä algoritmien vaikutukselta. Olennaista on, että EU määrittelee käytön säännöt ja valta ei ole vain suurilla teknologia-alan yrityksillä.

Tasa-arvo ja sosiaaliset oikeudet – kohti reilumpaa unionia

Ehkä suurimmat suosionosoitukset von der Leyen sai puhuessaan tasa-arvosta ja naisten oikeuksista. Hän toi esiin, kuinka naiset ovat nousseet EU:ssa johtotehtäviin ja ovat valmiina puolustamaan naisten oikeuksia väsymättömästi globaalin vastarinnan voimistuessa.

Von der Leyenin komissio on sitoutunut edistämään myös tasa-arvon unionia, jossa syrjintää torjutaan aktiivisin toimin ja kaikille tarjotaan yhtäläiset osallistumismahdollisuudet. Viime vuosina nämä tavoitteet ovat kuitenkin jääneet muiden teemojen takia taka-alalle.

Kilpailukyky- ja tekoälypuheiden vastapainona von der Leyen otti esiin Euroopan sosiaalisten oikeuksien pilarin tulevan 10-vuotisjuhlavuoden. Sosiaalisista oikeuksista on puhuttu viime vuosina etenkin nousseiden asuin- ja elinkustannusten takia. Ihmisten elin- ja työolojen parantamisella EU sitoutuu syrjimättömyyteen ja yhtäläisten mahdollisuuksien sekä yhdenvertaisen kohtelun periaatteisiin. EU:n aloitteissa keskitytään luomaan laadukkaita työpaikkoja, korkeaa työllisyysastetta sekä osaavaa työvoimaa. Von der Leyen korosti erityisesti nuorten mahdollisuuksia sekä pääsyä työmarkkinoille niin EU:n alueella kuin Välimeren naapurustossa.

Sosiaalisen Euroopan ohjelmassa on silti havaittavissa jatkuva jännite kapeamman kilpailukykyyn keskittymisen ja reilumman unionin rakentamisen välillä. Viime aikoina erityisesti sääntelyn keventäminen ja työmarkkinoiden joustavuuden lisääminen ovat herättäneet huolen sosiaalisten oikeuksien toteutumisesta. Onkin muistettava, että perusoikeuksien kunnioittaminen on lähtökohta eikä vain väline EU:n kilpailukyvyn, tuottavuuden ja investointivarmuuden parantamisessa. Sosiaalipoliittisilla aloitteilla voidaan pyrkiä myös palvelemaan EU:n muita tavoitteita, kuten siirtolaisuuden hallintaa.

Kumppanuuksia tositarkoituksella?

Von der Leyenin mukaan EU:n tehtävänä on johtaa kansainvälisen sääntöpohjaisen järjestelmän puolustamista. Järjestelmä ei kuitenkaan enää yksin riitä suojaamaan Eurooppaa, joten EU:n tulee rakentaa liittoumia ja pohtia uudelleen kumppanuuksiaan maailmassa.

EU:n kumppanuudet rakentuvat sekä yhteisten arvojen että intressien varaan. Puheessa esiin nostetut esimerkit ilmentävät, kuinka EU joutuu kumppanuuksissaan tasapainottelemaan aiempaa enemmän arvojen ja intressiensä välillä.

Puheen ehkä suurin yllätys oli Kanadalle soviteltu uudenlainen liitännäisjäsenen asema, jonka tarkempi sisältö ei tunnu olevan kenenkään tiedossa. Von der Leyenin mukaan EU:n ja Kanadan keskeisin side on usko demokratiaan, yhteisiin arvoihin ja valtioiden vapauteen valita omat yhteistyökumppaninsa.

Erityisen tärkeää kumppanuudessa on monenvälisen yhteistyön ja kansainvälisen oikeuden tukeminen esimerkiksi 21. syyskuuta 2026 alkavalla YK:n korkean tason viikolla. Arvojen ohella Kanadaa ja EU:ta yhdistää kiinnostus ilmastonmuutoksen torjuntaan, arktisen alueen tulevaisuuteen, puolustukseen, Ukrainan tukemiseen, tekoälyyn, raaka-aineisiin ja toimiviin kuljetusketjuihin.

Vaikka tätä ”korkeimman mahdollisen tason” suhdetta ei von der Leyenin mukaan ole suunnattu ketään vastaan, on selvää, että Yhdysvaltojen Trumpin hallinnon toimet ovat vahvistaneet EU:n ja Kanadan syvenevää kumppanuutta.

Tasapainon vaaliminen arvojen ja intressien välillä on kuitenkin EU:n identiteetille tärkeä harjoitus, joka näkyy erityisesti Unionin tila -puheen kaltaisissa strategisissa linjauksissa.

Liitännäisjäsenyys olisi houkutteleva ajatus myös muille läheisille kumppaneille, kuten Britannialle tai Ukrainalle. Tätä kategoriaa ei kuitenkaan ole ilmeisesti tarkoitettu niille eurooppalaisille maille, joille varsinainen EU-jäsenyys on mahdollinen. Näin ollen se ei ole myöskään oikotie jäsenyyden etuihin monille ehdokasmaille, vaan keskeistä on edelleen jäsenyyskriteerien täyttäminen sekä sitoutuminen EU:n arvojen kunnioittamiseen. Erityisesti von der Leyen paheksui sotarikoksista tuomitun Bosnian serbiarmeijan komentaja Ratko Mladicin hautajaisjuhlallisuuksia Serbiassa ja totesi ne täysin EU:n arvojen vastaisiksi.

Esimerkkeinä vahvistuneista kumppanuuksista von der Leyen nosti esiin EU:n vapaakauppasopimukset Mercosurin sekä Intian, Meksikon, Australian ja Indonesian kanssa. Hän viittasi uuteen yhteyksien kehittämishankkeeseen Etelä-Kaukasian ja Keski-Aasian maiden kanssa (Middle Corridor) osana EU:n Global Gateway -hanketta. Hankkeen avulla EU pyrkii vahvistamaan strategista autonomiaansa edistämällä infrastruktuuri-, energia- ja digitaaliprojekteja eri puolilla maailmaa.

Uusiin kumppanuuksiin sisältyy kuitenkin aina riskinsä, kuten poliittisesti vaikea kumppanuus Georgian kanssa. Lisäksi on seurattava, minkälaisen painoarvon EU:n ihmisoikeuslausekkeet saavat osana uusia kumppanuuksia.

Kuten analyysi osoittaa, arvoilla on keskeinen asema EU:n itseymmärryksessä. Arvojen avulla suunnitellaan ja perustellaan erilaisia politiikka-aloitteita sekä rakennetaan kumppanuuksia. Aloitteita toteutettaessa arvot törmäävät usein muihin intresseihin ja luovat jännitteitä EU:n toimintaan. Tasapainon vaaliminen arvojen ja intressien välillä on kuitenkin EU:n identiteetille tärkeä harjoitus, joka näkyy erityisesti Unionin tila -puheen kaltaisissa strategisissa linjauksissa.

VTT Hanna Tuominen toimii Jean Monnet -professorina Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa Helsingin yliopistossa.

Artikkelin kuva: Ursula von der Leyen puhumassa Euroopan parlamentissa 16.9.2026. CC-BY-4.0 © European Union 2026– Source EP.

Julkaisu Unionin tila -puhe heijastaa arvojännitteitä Euroopan unionin toiminnassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yhteiskunnan huoltovarmuuskeskustelua käydään lähes poikkeuksetta tuotannon, varastojen ja toimitusketjujen ehdoilla, kun aihetta pitäisi tarkastella laajemmin erityisesti arvonluonnin ja väestön näkökulmasta. Kasvipohjainen ruokahuoltovarmuus tarjoaa yhden tavan pohtia kenelle arvoa tuotetaan ja millaisia tulevaisuuksia sen avulla rakennetaan.   

Globaalien muutosvoimien ja resilienssin ennakointityön muovatessa tulevaisuutta laaja lähestyminen on tarpeellista. Esimerkiksi väestö ja väestömuutokset ovat monin tavoin yhteiskunnan resilienssin ~ eli kyvyn palautua, sopeutua ja säilyttää toimintakyky vastoinkäymisissä – huoltovarmuuden keskiössä, mutta keskustelua niistä käydään vähemmän.

Kriittisessä tutkimuksessa resilienssi nähdään usein neoliberaalin hallinnan jatkeena. Huoltovarmuuden turvaamisen käytännöt puolestaan saattavat asettaa tuotannon, varastot ja toimitusketjut muiden yhteiskunnallisten tavoitteiden edelle. Kysymykset kuka määrittää järjestelmän tavoitteita ja kenelle se tuottaa arvoa saattavat jäädä paitsioon.  

Tästä näkökulmasta elintarvikeala on erityisen kiinnostava, sillä se on joustava ja monitahoinen ala, jossa eri väestönosien moninaiset tarpeet kohtaavat. Lisäksi kansanterveyden heikkeneminen elintapojen muuttuessa, saavutettavuuskysymykset ja maahanmuutto haastavat jo lähitulevaisuuden ruokajärjestelmää.  

Kasvipohjainen ruokajärjestelmä tarjoaa yhden näkökulman siihen, miten huoltovarmuus tuottaa arvoa väestönäkökulmasta.  

Kenelle järjestelmä tuottaa arvoa?  

Tämänhetkisessä ruokahuoltovarmuusajattelussa painottuvat nykyisen ruokajärjestelmän jatkuvuus ja keskimääräisen väestön tarpeet. Se on hyvin perusteltua, mutta onko se riittävää varsinkin pitkällä tähtäimellä?  

Huoltovarmuus perustuu laajaan verkostomaiseen yhteistyöhön, jota johtaa valtion puolelta Huoltovarmuuskeskus (HVK). Koska verkoston jäsenet ovat moninaiset, aina kolmannen sektorin toimijoista erikokoisiin yrityksiin ja valtion laitoksiin, verkoston toiminta perustuu erilaisiin arvoihin sekä institutionaalisiin toimintatapoihin ja prosesseihin.  

Tämäntyyppinen hybridihallinta tekee yhteisten päämäärien asettamisesta usein haastavaa ja arvonluonnista sekä sen mittaamisesta vaikeaa. 

Erilaisilla välineillä, kuten yhteisillä tavoitteilla on kuitenkin mahdollisuus tehostaa verkoston toimintaa. Elintarvikealalla tämä voisi tarkoittaa väestölähtöisempää tulevaisuuden ruokajärjestelmää, joka tukee samalla ympäristötavoitteita. Tällöin arvonluonnin kannalta ei ole olennaista ainoastaan kysyä pystyykö järjestelmä tuottamaan ruokaa, vaan palveleeko se kattavasti väestöä myös tulevaisuudessa.  

Jos elintarvikeala kykenee muuttumaan markkinoiden, teknologian ja kuluttajakäyttäytymisen mukana, on perusteltua kysyä, miksi se ei voisi olla myös laajemman ruokaturvan suunnannäyttäjä.

Elintarvikealalla arvojen kirjo on huomattavan korostunutta, sillä alan verkosto koostuu esimerkiksi viljelijöistä, maahantuojista, ravitsemuspalveluista, osuuskunnista ja eri kokoisista elintarviketuottajista. Myös medialla ja kuluttajilla on erityinen asema arvojen muokkauksessa verrattuna moneen muuhun alaan.  

Ala ei siis varsinaisesti ole jäyhä ja kankea, vaan monitasoisuuden ansiosta joustava ja osittain jopa ketterä. Sometrendit ja ruokaskandaalit näkyvät nopeasti kauppojen hyllyillä ja mikrobeista ja soluista pyritään tuottamaan valtavat määrät kasvipohjaista ruokaa tuleville sukupolville.   

Jos siis elintarvikeala kykenee muuttumaan markkinoiden, teknologian ja kuluttajakäyttäytymisen mukana, on perusteltua kysyä, miksi se ei voisi olla myös laajemman ruokaturvan suunnannäyttäjä.

Väestö ja muutos   

Huoltovarmuuslaskelmissa on otettu huomioon saatavuus ja terveys, mutta tasa-arvosta, saavutettavuudesta, kulutustottumuksista ja psykologisesta turvallisuudesta on keskusteltu vähemmän. Kysymykset ovat olennaisia nopean väestömuutoksen vuoksi.   

Vuoden 2025 lopussa Suomessa oli noin 650 000 vieraskielistä, ja määrä kasvoi vuoden aikana noin kuusi prosenttia. Samalla kehityksellä vieraskielisten määrä olisi noin miljoonan luokkaa 2030-luvun puolivälissä.   

Muuttoliikkeet tuovat mukanaan eri kulttuurien ja uskontojen ruokaan liittyviä tapoja. Toisaalta kasvipainotteinen ruokavalio valtavirtaistuu erityisesti nuorempien sukupolvien keskuudessa ruokakasvatuksen ja globaalien ruokakulttuurien tukemana.   

Häiriötilanteessa ruokajärjestelmän on otettava huomioon tuotannon lisäksi se, millainen ruokajärjestelmä on koko väestölle toimiva ja luotettava.

Resilienssin näkökulmasta muutokset tarkoittavat, että häiriötilanteessa ruokajärjestelmän on otettava huomioon tuotannon lisäksi se, millainen ruokajärjestelmä on koko väestölle toimiva ja luotettava. Onko siis mahdollista, että jo lähivuosina häiriötilanteen sattuessa ruokahuoltovarmuus ei palvelekaan kattavasti koko väestöä?   

Väestönäkökulma ei jää vain kuluttajakäyttäytymisen tasolle. Jos väestö muuttuu, muuttuvat myös ne arvot, tarpeet ja käytännöt, joiden tulisi omalta osaltaan määritellä huoltovarmuusverkoston työtä. Siksi kysymys ruokahuoltovarmuudesta on samalla kysymys siitä, kuka pääsee määrittelemään järjestelmän tavoitteita.   

Heijastaako verkoston rakenne väestön monimuotoisuutta varsinkin tulevaisuudessa? Jos heijastaa, millaiset ovat eri ryhmien mahdollisuudet vaikuttaa täysipainoisesti päätöksiin? Koska ruoka on selviytymisen keskiössä, kysymys on erityisen herkkä.   

Jos väestöryhmien tarpeet eivät näy järjestelmän tavoitteissa, huoltovarmuus voi tuottaa arvoa vain näennäisesti: ruokaa on saatavilla, mutta se ei ole kaikille saavutettavaa tai hyväksyttävää.  

Murrokset muokkaamassa tulevaisuutta  

Murrokset tarjoavat mahdollisuuksia suuriinkin suunnanvaihdoksiin. Väestömuutoksen lisäksi yleistyvät elintapasairaudet muun muassa kasvaneen punaisen lihan kulutuksen myötä paineistavat elintarvikealaa.   

Nämä kaksi murrosta yhdessä voivat tuottaa kiinnostavan mahdollisuuden, sillä monissa länsimaiden ulkopuolisissa lähtömaissa ruokakulttuurit – niin sanotut perinneruokavaliot – ovat usein rakentuneet huomattavasti vähemmän liha- ja maitotuotteiden varaan.  

Muuttoon voi kuitenkin liittyä kulttuurishokkia ja sopeutumispaineita, ja terveyden kannalta usein prosessoidumpi ja eläinperäisempi länsimainen ruokavalio saatetaan omaksua ainakin osittain tai hetkellisesti. Tällöin lihan- ja maidonkulutus nousee. Tapahtuu niin sanottu ruoka-akkulturaatio.   

Murros näyttäytyy tällä hetkellä menetettynä mahdollisuutena, johon voi kuitenkin yhä tarttua. Moninaistuva väestö voi avata ruokajärjestelmälle uusia oppimisen ja uudistumisen mahdollisuuksia, jos erilaisten perinneruokavalioiden potentiaali tunnistetaan osaksi ruokakulttuurin ja -turvan kehittämistä.   

Varsinkin häiriötilanteissa, hintojen noustessa, ruoan saatavuuden ohella saavutettavuus on yksi reunaehdoista koko väestön huoltovarmuuden turvaamisessa.

Kolmatta murrosta ajaa ilmastonmuutoksen ja resurssipaineiden synnyttämä tarve uudistaa ruokajärjestelmää. Tämä on kirittänyt kasvipohjaisia ruokainnovaatioita, jotka ovat monipuolistaneet kasvisruokavalikoimaa ja tehneet tuotteista aiempaa houkuttelevampia myös sekaruokavaliota noudattaville kuluttajille.   

Toisin sanoen on siirrytty terveyteen ja ekologisuuteen liittyvästä negatiivisesta kieltäytymisajattelusta positiiviseen kannustimeen varteenotettavien ja helppojen vaihtoehtojen lisääntyessä. Muutos on tervetullut ekologisuuden ja terveyden lisäksi huoltovarmuuden kannalta, sillä kasvipohjaisten tuotteiden valtavirtaistuminen vahvistaa myös ruoan saavutettavuutta.   

Varsinkin häiriötilanteissa, hintojen noustessa, ruoan saatavuuden ohella saavutettavuus on yksi reunaehdoista koko väestön huoltovarmuuden turvaamisessa. Hintaheilahtelut ja sitä kautta saatavuuskysymykset kuormittavat eniten heikoimmassa asemassa olevaa väestönosaa. Ruoan saavutettavuuden heikkeneminen voi syventää olemassa olevia sosioekonomisia eroja heikentäen huomattavasti samalla turvallisuuden tunnetta.   

Näin ollen esimerkiksi kotimaisella herneellä ja härkäpavulla, jotka ovat vähemmän riippuvaisia tuontipanoksista ja siten globaalien markkinoiden hinta- ja logistiikkamuutoksista, on mahdollista edistää yhdenvertaisuutta.   

Kasvipohjainen ruokahuoltovarmuus voi siis tuoda arvoa yhdistämällä murroksia: väestön moninaistumista, kulutustottumusten muutosta, ruokainnovaatioita, ekologisia paineita ja saavutettavuuden kysymyksiä.   

Arvoa ja ruokaa kaikille   

Huoltovarmuustyötä ei voi arvioida vain sen perusteella pystyykö nykyinen järjestelmä jatkamaan toimintaansa häiriötilanteissa. Väestön näkökulmasta on kysyttävä myös, kenelle jatkuvuus tuottaa turvaa ja onko se kaikille ryhmille saavutettavaa ja käyttökelpoista – tuottaako se siis todellista arvoa?   

Kasvipohjainen ruokahuoltovarmuus konkretisoi tätä laajempaa arvonluontikysymystä. Se ei ole vain ympäristö- tai kuluttajatrendi vaan yksi tapa rakentaa kestävämpää tulevaisuutta ja luoda arvoa mahdollisimman suurelle osalle väestöä hyödyntämällä jo käynnissä olevia murroksia.   

Tässä mielessä kasvipohjainen ruokahuoltovarmuus toimii esimerkkinä siitä, miten huoltovarmuuskeskustelua voi laajentaa ja millaisia mahdollisuuksia resilienssityöhön voidaan liittää, kun sitä tarkastellaan pitkän aikavälin arvonluontina. Lopulta kyse on siitä, millaista huomisen turvaa ollaan rakentamassa, mille arvoille ja kenelle.  

FM Emilia Savola on väitöskirjatutkija Tampereen yliopiston johtamisen ja talouden tiedekunnassa. Savola tutkii pohjoismaisia huoltovarmuusverkostoja dynamiikan ja arvonluonnin näkökulmista.  

Artikkelin kuvituskuva: Max Böttinger / Unsplash

Julkaisu Ruokaa kaikille? Tulevaisuuden huoltovarmuus väestönäkökulmasta   ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Aasianismi tai pan-aasianismi on yksi 1800-luvun lopulla syntyneistä alueellisista pan-ismeistä. Sillä oli paljon kannattajia aina toiseen maailmansotaan asti, jolloin se hävisi muodista aasialaisessa politiikassa. Kiinan alueellisen nousun myötä aasianismi on kuitenkin tekemässä paluuta itäisen Aasian politiikkaan.

Aasianismin kannattajat uskoivat Aasian ja aasialaisten ykseyteen ja ajoivat aasialaisten valtioiden liittoa tai ainakin yhteistyötä länsimaiden kolonialismia vastaan. Aasialaisten nähtiin eroavan länsimaisista yhteisen henkisemmän kulttuurin, tai ainakin uskonnollisten ja filosofisten lähtökohtien, rodun ja joskus jopa teenjuonnin kautta. Aasianismin ydin ja käyttövoima oli kuitenkin länsimaiden kolonialismin vastustaminen.

Japanilaisen historiantutkijan Eri Hottan mukaan aasianismi jakautui eri koulukuntiin sen mukaan miten vastarinta länttä kohtaan nähtiin organisoitavan parhaiten. Osa aasianismista jäi lähinnä Aasian kulttuurisen erityisyyden ja länsimaihin verrattuna paremmuuden korostamiseksi.

Poliittinen aasianismi puolestaan jakautui niihin, jotka näkivät Aasian tarvitsevan valtioiden, erityisesti Japanin, Kiinan ja Korean välistä liittoa ja niihin, jotka näkivät, että Aasia tarvitsi johtajan vastarinnalleen. Australialainen historioitsija Craig A. Smith on osoittanut, että Japani ja Kiina kamppailivatkin tästä johtoasemasta sotien välisenä aikana.

Kilpailu Aasian johtajuudesta

Japanilaista aasianismia kutsuttiin myös pan-aasianismiksi. Sen kannattajat esittivät, että Japani oli Aasian luonteva johtovaltio ei vain siksi, että se oli ainoa alueen valtio, joka kykeni tehokkaaseen sotilaalliseen vastarintaan länsimaita vastaan, vaan myös koska Japanin keisari oli kaikkien Aasian kansojen isähahmo, jota jokaisen aasialaisen valtion tuli kunnioittaa Aasian johtajana.

Kiina taasen perusteli johtajuuttaan historiallisella alueellisella johtoasemallaan ja sivilisaatiollaan. Kiina oli kuitenkin heikko ja hajanainen, eikä pystynyt konkretisoimaan aasialaista johtajuuttaan. Japani sitä vastoin valjasti aasianismin oman itäisen Aasian imperiuminsa rakentamisen oikeutukseksi. Japani kävikin vuosien 1931–45 valloitussotaansa ensin Kiinaa ja sitten myös länsimaita vastaan itäisessä Aasiassa ja Tyynenmeren alueella Suur-Itä-Aasian yhteisvaurauden alueen luomisen nimissä.  

Kiina oli kuitenkin heikko ja hajanainen, eikä pystynyt konkretisoimaan aasialaista johtajuuttaan. Japani sitä vastoin valjasti aasianismin oman itäisen Aasian imperiuminsa rakentamisen oikeutukseksi.

Kuten esimerkiksi yhdysvaltalaisen historiantutkijan John Dowerin klassinen tutkielma Tyynenmeren sodasta on osoittanut, Suur-Itä-Aasian yhteisvaurauden alue oli kuitenkin lähinnä retoriikkaa ja Japani alisti ”vapauttamansa” siirtomaat oman kolonialistisen riistonsa alle, jota sotatalous ja japanilainen rasismi kärjistivät. Kuten aasianismin tutkija Sven Saaler on todennut, toisen maailmansodan jälkeen Japani hylkäsi aasianismin ainakin virallisessa politiikassaan.

Kiinan kansantasavalta sitä vastoin käytti aasianistista retoriikkaa Korean sodan (1950–53) aikana hakiessaan tukea Aasian uusilta itsenäisiltä valtioilta Yhdysvaltoja vastaan ja esitti itsensä aasialaisen vallankumouksen johtajana ja länsimaisen kolonialismin vastustajana. 1950-luvulla myös Intia yritti omaksua Aasian maiden liikkeen johtajuutta, mutta yritys ei ottanut tuulta purjeisiinsa kylmän sodan jakaneessa Aasiassa.

Aasianismi ja ”aasialaiset arvot”

Aasianismi palasi uudestaan itäisen Aasian alueellisen politiikan agendalle 1970-luvun lopulta lähtien, kun alueen vahva talouskasvu antoi paikallisille autoritäärisille johtajille, kuten Singaporen pääministeri Lee Kuan Yewlle ja Malesian pääministeri Ibrahim Mahathirille mahdollisuuden perustella maidensa taloudellinen menestys ”aasialaisiin arvoihin” perustuvana. Aasialaisilla arvoilla he tarkoittivat alueen hierarkkista johtaja-, ja mieskeskeistä poliittista kulttuuria ja konservatiivisia perhearvoja.

Kuten esimerkiksi australialainen historiantutkija Michael Barr on analysoinut, käytännössä aasialaisia arvoja käytettiin puolustelemaan alueiden autoritaarisia hallintoja ja torjumaan alueen hallituksiin kohdistunutta länsimaista ihmisoikeuskritiikkiä. Myös Kiina omaksui vuoden 1989 Tian’anmenin verilöylyn jälkeen aasialaisia arvoja vastaavan relativistisen ihmisoikeusretoriikan, jonka vaikutus näkyi esimerkiksi vuoden 1993 Wienin maailman ihmisoikeuskokouksen loppuasiakirjassa (artikla 5).

Käytännössä aasialaisia arvoja käytettiin puolustelemaan alueiden autoritaarisia hallintoja ja torjumaan alueen hallituksiin kohdistunutta länsimaista ihmisoikeuskritiikkiä.

Erityisesti pääministeri Mahathir käytti aasialaisia arvoja myös perusteena yrittäessään luoda tiiviimpää alueellista yhteistyötä itäiseen Aasiaan 1980- ja 1990-luvulla. Aasialaisten arvojen argumentti ajoi kuitenkin karille vuoden 1997 Aasian finanssikriisissä, joka asetti aasialaisten arvojen ylivoimaisuuden kyseenalaiseksi.

Kuten yhdysvaltalainen oikeustieteilijä Randall Peerenboom on osoittanut, keskustelu aasialaisista arvoista muuttui lähinnä oikeusfilosofiseksi keskusteluksi ihmisoikeuksien alueellisista tulkinnoista. Aasialaisen arvojen keskustelu oli kuitenkin konkreettinen esimerkki, miten aasialaisuutta voitiin yhä käyttää argumenttina länsimaiden vastustamiseen ja alueellisen yhteistyön edistämiseen.

Kiina ja aasianismin uusin tuleminen

Uusin kierros aasianistisessa keskustelussa alkoi 2000-luvun alkupuolella. Tällöin oli jo selvää, että Kiinan nousu suurvallaksi määräsi yhä enemmän alueellisen politiikan luonnetta. Kiina aktivoitui alueellisesti myös itse. Kiinan nousu on globaali ilmiö, mutta sen selkeimmät poliittiset seuraukset ovat alueellisia.

Mikäli Kiina haluaa olla johtava suurvalta, tulee sen olla johtava alueellinen suurvalta. Tähän asemaan nouseminen rauhanomaisesti vaatii kehityskulun sanoittamista niin, että se on resonoi myönteisesti Kiinan naapureissa. Tähän Kiina tarvitsee alueellista aasialaista retoriikkaa.

Nousua alueen johtavaksi valtioksi kuitenkin mutkistaa moni seikka – esimerkiksi Yhdysvaltojen vahva läsnäolo Kiinan lähialueilla sotilaallisen liittolaisjärjestelmän kautta ja Kiinaa kohtaan tunnettu epäluulo. Jos Kiina haluaa alueelliseksi johtajaksi, sen on häädettävä Yhdysvallan alueelta tavalla tai toisella ja vakuutettava alueen muut maat yhteisestä asiasta. Aasianismi tarjoaa tähän keinon.

Jos Kiina haluaa alueelliseksi johtajaksi, sen on häädettävä Yhdysvallan alueelta tavalla tai toisella ja vakuutettava alueen muut maat yhteisestä asiasta. Aasianismi tarjoaa tähän keinon.

Aasianismillä onkin ollut selvä rooli Kiinan 2000-luvun diplomatiassa. Aasianismi ei ole kuitenkaan julkilausuttu doktriini tai tavoite, kuten vaikka ”harmoninen maailma” tai ”ihmiskunnan kohtalonyhteys”, vaan se on puhetapa, jota kiinalaiset diplomaatit ja johtajat usein käyttävät puhuessaan aasialaisissa yhteyksissä, jossa Kiinan alueellisen yhteistyön ehdotukset ovat ajoittain varsin pitkälle meneviä.

Osuvan esimerkin korkean tason aasialaisesta retoriikasta tarjoaa Kiinan tämänhetkinen ulkoministeri Wang Yi. Toimiessaan Kiinan Japanin suurlähettiläänä vuonna 2006 Wang ehdotti isännilleen ”uutta aasianismia” Itä-Aasian integraation perustaksi.

Wang esitti, että alueen maiden yhteistyötä tuli rakentaa ”harmonisen aasianismin” kontekstissa, joka perustui alueen yhteiseen hengelliseen ja kulttuuriperintöön, mutta noudattaisi myös Kiinan omia ulkopolitiikan periaatteita rauhanomaisesta rinnakkainelosta.

Yhteistyö voisi alkaa vapaakauppavyöhykkeellä ja edetä sitten tulliliittoon, yhteismarkkinoihin ja -valuuttaan ja talousliittoon kuten Euroopassa. Sitten seuraisivat poliittinen ja turvallisuusliitto. Tavoitteena olisi luoda ”Itä-Aasian yhteisö” (Dongya Gongtongti). Tämä yhteisö pystyisi vastustamaan ”hegemoniaa”, jolla Kiinan diplomaattisessa kielessä tarkoitetaan Yhdysvaltoja.

Vuonna 2014 myös puolueen pääsihteeri Xi Jinping käytti selkeää aasianistista retoriikkaa puhuessaan Aasian maiden johtajien huippukokouksessa ”uudesta aasialaisesta turvallisuusajattelusta”, jonka avulla Aasia ottaisi turvallisuuden omiin käsiinsä – eli sulkisi länsimaat ulkopuolelleen.

Saatuaan 2020-luvulla ylennyksen ulkoministeriksi myös Wang Yi on jatkanut aasianististen ajatusten esittämistä. Puheessaan vuonna 2023 Itä-Aasian yhteistyön syventämisestä Japanin ja Korean kanssa maiden välisessä kokouksessa Wang totesi, että alueen maiden tulisi edistää alueellista yhtenäisyyttä ja ”aasialaisia arvoja” vastustaessaan ulkopuolelta tulevaa hegemoniasta pakottamista.

Wang kritisoi ”erästä suurvaltaa” alueen konfliktien syventämisestä ja kehysti alueellisen yhteistyön aasianistisesti todeten: ”Aasian rauha vaatii yhteistä suojeluamme, Aasian vauraus vaatii yhteistä panostamme ja Aasian vireä kehitys vaatii yhteisiä ponnistelujamme”. Konkreettisesti Wang kehotti kuulijoitaan edistämään Kiinan, Japanin ja Korean välisen vapaakauppa-alueen syntymistä.

Kokouksen iltatilaisuudessa Wang meni aasianismissaan vielä tätäkin pidemmälle todeten, että eurooppalaiset ja amerikkalaiset eivät pystyneet erottamaan kiinalaisia, japanilaisia ja korealaisia toisistaan, eivätkä välittäneet ”kuinka vaaleiksi hiuksemme värjäämme tai kuinka terävästi vaihdamme nenäämme, sillä emme voi tulla länsimaalaisiksi”. Wangin mukaan itäaasialaisten tulikin muistaa, missä heidän juurensa olivat. Wangin kommentit osoittivat kuinka aasianismin pohjalla on myös rodullista ajattelua.

Onko aasianismin suuri hetki tullut?

Kiinan ponnisteluista itäisen Aasian alueellisen taloudellisen ja turvallisuusyhteistyön edistämiseksi on ollut jonkin verran menestystä. Kiinan omat alueelliset yhteistyöjärjestöt, kuten Shanghain yhteistyöorganisaatio ovat lisänneet alueellista turvallisuuskoordinaatioita. Kaakkois-Aasian maiden yhteistyöjärjestön ASEAN:in kanssa Kiina onnistui vuonna 2025 solmimaan alueellista vapaakauppaa syventävän ACFTA 3.0-sopimuksen. Kaikissa näissä yhteyksissä on Kiinan diplomatia käyttänyt yhteisen aasialaisuuden retoriikkaa.

Itä-Aasian poliittinen integraatio ei kuitenkaan ole edennyt. Alueen jakava suurvaltapoliittinen vastakkainasettelu, molemminpuoliset epäluulot ja varmasti myös pelko Kiinan ylivoimaisuudesta ovat olleet liian vahvoja esteitä jo hyvinkin 150 vuotta vanhojen aasianististen visioiden toteuttamiselle.

Yhdysvaltojen uusi turvallisuusdoktriini pyrkii vakaaseen etupiirijakoon alueella Kiinan ja Yhdysvaltojen välillä. Se ei lupaa hyvää Itä-Aasian alueelliselle integraatiolle.

Yhdysvaltojen uusi turvallisuusdoktriini pyrkii vakaaseen etupiirijakoon alueella Kiinan ja Yhdysvaltojen välillä. Se ei lupaa hyvää Itä-Aasian alueelliselle integraatiolle, mutta samalla antaa Kiinalle tilaisuuksia kritisoida Yhdysvaltoja alueen jakamisesta ja tarjota aasianistista retoriikkaa tilalle.

Kiinan johtaman aasialaisen liittouman kehittymistä varmasti edistäisi se, että alueen maat kokisivat Kiinan sijaan Yhdysvallat uhaksi itselleen. Tähän Trumpin toinen hallintokausi voi antaa aineksia, mutta eteneekö globaalin politiikan murros niin pitkälle tulevina vuosina, on yhä arvailujen varassa. Jos näin kuitenkin kävisi, olisi aasianismi Kiinalle hyödyllinen työväline itäisen Aasian alueellisen järjestyksen uudelleen kirjoittamiseen.

VTT, dosentti Lauri Paltemaa on Turun yliopiston Itä-Aasian politiikan ja oman aikamme historian professori.

Artikkelin kuvituskuva: James Coleman / Unsplash

Julkaisu Kiinan nousu ja aasianismin uusi tuleminen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kun iäkäs potilas kotiutuu sairaalasta ilman, että kukaan huolehtii kokonaisuudesta, paljastuu yksi sote-järjestelmämme kipupisteistä. Sote-uudistuksessa puhutaan sosiaali- ja terveyspalvelujen yhteensovittamisesta, mutta juuri niissä tilanteissa, joissa integraatiota eniten tarvitaan, gerontologisen sosiaalityön osaamista ikääntyneiden henkilöiden hyvinvoinnin, toimintakyvyn, osallisuuden ja elämänlaadun tukemisessa ei tunnisteta eikä hyödynnetä järjestelmällisesti.

Vastikään kuulin lääkärin toteavan, ettei hän ollut 20 vuoden uransa aikana koskaan ollut kohdannut sosiaalityöntekijää potilaan kotiutustilanteessa. Kommentti on hätkähdyttävä, ja kiteyttää yhden olennaisen ongelman: asiakkaidensa tavoin myös itse gerontologisen sosiaalityön osaaminen jää sote-palveluissa usein näkymättömiin.

Monelle keskustelun esimerkki kotiutustilanteesta on tuttu: sairaalajakson jälkeen iäkäs ihminen kotiutetaan nopeasti, mutta kukaan ei välttämättä oikein tiedä, mikä tilanne kotona on. Onko jääkaapissa ruokaa viikonlopuksi? Onko asiakkaalla kotihoidon palveluita tai muuta tukea? Pärjääkö ihminen yksin?

Tutkimus on osoittanut, että läheiset paikkaavat palvelujärjestelmän aukkoja: hoitavat viikonlopun ruokaostokset ja ottavat yhteyttä hyvinvointialueen palvelu- ja asiakasohjaukseen lisäavun järjestämiseksi. Pahimmillaan kotiutumistilanteessa iäkäs jää sattumanvaraisen avuliaisuuden varaan – taksinkuljettaja miettii, miten pyörätuolissa istuvan asiakkaan saa hissittömään kerrostaloon.

Näinhän sen ei kuitenkaan pitäisi mennä yhteiskunnassa, jossa jokaisella on perustuslain turvaama oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon.

Siirtymät paljastavat järjestelmän katveet

Ministeriöiden ja tutkimuslaitosten sekä hyvinvointialueiden strategiakuvaukset ja palvelupolkumallit näyttävät usein selkeiltä ja sujuvilta. Niissä sosiaali- ja terveyspalvelut nivoutuvat yhteen saumattomasti.

Arjessa tilanne on usein toinen. Juuri siirtymävaiheissa näkyy, ettei palvelujen integraatio toteudu käytännössä niin saumattomasti kuin strategioissa oletetaan.

Aiempi tutkimus on jo pitkään osoittanut, että iäkkäiden palvelupolut koostuvat tyypillisesti useista siirtymistä eri palvelujen välillä. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tilastot osoittavat, että suuri osa iäkkäistä käyttää samanaikaisesti useita palveluja, ja tutkimuskirjallisuudessa palvelupolut kuvataan nimenomaan siirtymien sarjana eri hoitopaikkojen välillä.

Sopiviin palveluihin ohjautumisen lisäksi siirtymät palvelusta toiseen, esimerkiksi sairaalasta kotihoitoon, ovat erityisen kriittisiä kohtia, ja näissä kohdissa pienetkin katkokset voivat kasautua ongelmavyyhdeksi, jota on vaikea hallita.

Palvelupolun pulmat liittyvät usein kolmeen tekijään: tuen tarpeen viivästyneeseen tunnistamiseen, katkoksellisiin siirtymiin sekä puutteelliseen tiedonkulkuun. Professori Heli Valokiven ja kumppaneiden mukaan nämä tekijät vaikeuttavat palvelujen sujuvaa toteutumista.

Kyse ei ole yksittäisistä tilanteista vaan tavasta, jolla palvelujärjestelmä jakautuu eri toimijoihin ja vastuihin.

Iäkkäiden ihmisten palvelutarve tunnistetaan usein liian myöhään ja palvelun saamisen kriteerit ovat tiukkoja. Tutkija Jenna Peiposen ja muiden mukaan palveluihin päädytään usein vasta tilanteiden jo vaikeuduttua. Ikääntymisen ja hoivan tutkija Teppo Krögerin tutkimus puolestaan osoittaa, että iäkkäillä on runsaasti täyttymättömiä hoivan ja tuen tarpeita.

Lisäksi siirtymävaiheissa, esimerkiksi sairaalasta kotiin tai kotihoidosta muihin palveluihin, vastuut voivat jäädä epäselviksi. THL:n arvion mukaan jatkuvuus toteutuu usein puutteellisesti. Valokiven ja kumppaneiden tutkimus osoittaa palvelu- ja asiakasohjauksen hankauskohtia.

Lisäksi tutkija Paula Vasaran ja muiden etsivän vanhustyön tutkimuksen mukaan asiakkaat kohtasivat palveluissa usein eri ammattilaisia, mutta heidän oma osallisuutensa saattoi jäädä heikoksi, sillä iäkkäiden monimutkaiset tilanteet edellyttävät usein useiden palvelujen yhteensovittamista sirpaleisessa palvelujärjestelmässä.

Kolmanneksi tiedonkulun ongelmien on todettu vaikeuttavan kokonaisvaltaista arviointia. Peiposen ja muiden tutkimuksen mukaan tiedonkulun ongelmat vaikeuttavat kokonaisvaltaista arviointia. Asiakasta koskeva tieto ei aina siirry sujuvasti organisaatioiden välillä, mikä heikentää jatkuvuutta ja voi viivästyttää palvelujen saamista. Lisäksi tutkimus osoittaa, että kotiutusprosessit ovat monimutkaisia ja sisältävät useita toimijoita, minkä vuoksi vastuunjako ja hoidon koordinointi voivat jäädä epäselviksi ja altistaa katkoksille palvelupoluissa.

Kyse ei ole yksittäisistä tilanteista vaan tavasta, jolla palvelujärjestelmä jakautuu eri toimijoihin ja vastuihin. Juuri tällaisissa tilanteissa korostuu tarve ammatilliselle osaamiselle, jonka tehtävänä on sovittaa palveluja yhteen ja muodostaa kokonaiskuva asiakkaan tilanteesta.

Gerontologinen sosiaalityö sovittamassa palveluita yhteen

Laatusuositus ja ikäohjelma korostavat palveluohjauksen, palvelujen yhteensovittamisen ja oikea-aikaisuuden merkitystä. Laatusuosituksessa nämä näyttäytyvät palvelujen koordinointina ja vaikuttavuutena, kun taas ikäohjelmassa korostuvat palvelujärjestelmän yhdenvertaisuus ja koordinaatio. Palvelujen yhteensovittaminen, palveluohjaus ja asiakkaan tilanteen kokonaisarviointi ovat juuri niitä tehtäviä, joihin gerontologisen sosiaalityön osaaminen kohdistuu.

Gerontologinen sosiaalityö keskittyy iäkkäiden ihmisten elämäntilanteen kokonaisuuteen: arkeen, pärjäämiseen, talouteen ja sosiaalisiin suhteisiin. Se on vahvasti eettistä työtä, jonka tavoitteena on vahvistaa iäkkäiden toimijuutta, osallisuutta ja oikeuksia, erityisesti silloin kun ihminen on haavoittuvassa asemassa.

Gerontologisen sosiaalityön vahvuus on kyvyssä arvioida yhtä aikaa toimintakykyä, sosiaalista verkostoa, taloudellista tilannetta, palvelujen riittävyyttä ja asiakkaan omia tavoitteita.

Juuri siksi gerontologinen sosiaalityö on erityisen tärkeää palvelujen siirtymävaiheissa. Jos integraation tarkoitus on varmistaa, että ihminen ei putoa palvelujen väliin, tarvitaan toimijaa, joka arvioi asiakkaan kokonaistilannetta yli organisaatio- ja palvelurajojen.

Gerontologisen sosiaalityön vahvuus on kyvyssä arvioida yhtä aikaa toimintakykyä, sosiaalista verkostoa, taloudellista tilannetta, palvelujen riittävyyttä ja asiakkaan omia tavoitteita. Juuri tällainen kokonaisarviointi on tarpeen tilanteissa, joissa iäkäs ihminen siirtyy palvelusta toiseen ja vastuu jakautuu useiden toimijoiden kesken.

Yhteistyö ei synny itsestään

Koulutus ohjaa sitä, miten katsomme ihmistä. Kirurgi näkee murtuneen jalan, fysioterapeutti toimintakyvyn, mutta sosiaalityöntekijä kysyy, miten ihminen pärjää kotona murtuneen jalan kanssa. Ja hyvä niin, tarvitsemme eri alojen ammattilaisia.

Sote-keskustelussa korostetaan usein siilojen purkamista, mutta se ymmärretään helposti väärin. Siilojen purkaminen ei tarkoita sitä, että jokaisesta ammattilaisesta pitäisi tulla yleisosaaja. Kyse on kyvystä nähdä yksittäinen ongelma, mutta myös sitä ympäröivä kokonaisuus.

Integraatio ei toteudu sillä, että ammattiryhmien osaamiset sulautetaan yhteen, vaan sillä, että niiden erilaiset näkökulmat saadaan toimimaan yhdessä.

Integraatio ei toteudu sillä, että ammattiryhmien osaamiset sulautetaan yhteen, vaan sillä, että niiden erilaiset näkökulmat saadaan toimimaan yhdessä. Ammatillinen yhteistyö rakentuu tilanteen kokonaisvaltaiselle arvioinnille: kukin tunnistaa oman osaamisensa rajat ja osaa kytkeä mukaan toiset asiantuntijat.

Ongelma syntyy, jos emme tunnista ja tunnusta toistemme osaamista. Murtunut jalka ei ole pelkkä lääketieteellinen kysymys, vaan siinä on myös kysymys arjesta ja siitä, saako ihminen tarvitsemansa tuen. Kun tätä ei tunnisteta, ihminen voi jäädä palveluiden väliin.

Näkymättömyys on rakenteellinen ongelma

Ammatilliset hierarkiat eivät synny tyhjästä. Ne rakentuvat sen ympärille, millaista tietoa pidetään tärkeimpänä ja kenellä on valta määritellä ongelma. Sote-palveluissa lääketieteellinen näkökulma on usein hallitseva, jolloin sosiaaliset kysymykset voivat jäädä sen varjoon.

Kyse ei välttämättä ole toisten ammattien vähättelystä, vaan siitä, että kaikkea asiantuntemusta ei tunnisteta yhtä helposti. Juuri tästä syystä gerontologisen sosiaalityön osaaminen jää toisinaan hyödyntämättä tilanteissa, joissa sitä eniten tarvittaisiin.

Osaamisen tunnistamisen lisäksi kyse on myös siitä, miten ammatillinen työ on järjestetty ja kenen osaamista pidetään arvokkaana ja merkityksellisenä. Kun toisen ammattiryhmän roolia ei tunnisteta, sen edustajia on helppo pitää korvattavissa olevina.

Osaamisen tunnistamisen lisäksi kyse on myös siitä, miten ammatillinen työ on järjestetty ja kenen osaamista pidetään arvokkaana ja merkityksellisenä.

Terveyssosiaalityön karsiminen on yksi esimerkki tästä. Talousongelmien kanssa painivat hyvinvointialueet ovat monin paikoin supistaneet palveluita ja yhdistäneet toimintoja, minkä vuoksi esimerkiksi terveydenhuollon sosiaalityön virkoja on lakkautettu ja siirretty osaksi yleisiä sosiaalipalveluita. Tämän on pelätty vaarantavan potilasturvallisuutta ja potilaan oikeuksien toteutumista.

On mahdollista, että sosiaalityö on ollut mukana alussa kuvaamassani konkarilääkärin tekemissä kotiutuksissa hänen huomaamattaan. Tämä ei ole ongelma sinänsä. Ongelma on se, jos sosiaalityön roolia ei tunnisteta lainkaan osana palvelupolkua. Tällöin menetetään juuri sitä osaamista, jota tarvitaan palvelujen yhteensovittamisessa, asiakkaan tilanteen kokonaisarvioinnissa ja siirtymävaiheiden turvaamisessa.

Jos haluamme toimivia palvelupolkuja, emme tarvitse vain uusia malleja ja lisää kaavioita. Tarvitsemme paremman käsityksen siitä, mitä eri ammattiryhmät tuovat yhteiseen työhön ja miten tätä työtä tulisi koordinoida. Gerontologisessa sosiaalityössä kysymys ei ole vain siitä, onko sillä paikka palvelujärjestelmässä, vaan tunnistetaanko sen paikka palvelujärjestelmässä riittävän hyvin.

YTT Paula Vasara on yliopistotutkija Jyväskylän yliopistossa. Vasara työskentelee Katveet ja rajapinnat – gerontologisen sosiaalityön palvelupolut ja työnjako (Katve) -hankkeessa Jyväskylän yliopistossa.

Artikkelin kuvituskuva: Nani Chavez / Unsplash

Julkaisu Gerontologinen sosiaalityö on sote-integraation puuttuva lenkki ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.