Vastaava päätoimittaja johtaa Politiikasta-lehden toimintaa. Tehtäviin kuuluvat lehden ydintoiminnan ylläpitäminen ja kehittäminen, vastuu lehden taloudesta, ja toiminnasta raportointi Valtiotieteelliselle yhdistykselle sekä rahoittajille. Vastaavan päätoimittajan roolin hoitamisesta maksetaan palkkio.

Politiikasta-toimituksessa on lisäksi neljä päätoimittajaa, jotka toimivat vastaavan päätoimittajan ohella artikkeleiden sisällön arvioijina sekä suunnittelevat julkaisun toimintaa yhteistyössä toimituspäällikön ja toimituskunnan kanssa.

Toivomme hakijalta tohtorin tutkintoa politiikan tutkimuksen alalta. Päätoimittajamme ovat yleensä olleet tutkijoita, joilla on kiinnostusta tieteen yleistajuistamiseen ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen tiedeviestinnän kautta. Vastaavan päätoimittajan toimikausi on kaksivuotinen. Tehtävän hoitaminen alkaa 1.7.2026 tai sopimuksen mukaan.

Erityisesti kannustamme hakemaan, jos olet kaksikielinen ja ruotsin kielen taitoinen.

Tarjoamme väylän harjoittaa yhteiskunnallista vuorovaikutusta, olemme Politiikasta-toimituksessa kiinnostuneita kehittämään jatkuvasti uusia tapoja yleistajuistaa tiedettä.

Lähetä meille vapaamuotoinen hakemus 3.5.2026 mennessä: toimitus(at)politiikasta.fi

Lisätietoja antaa vastaava päätoimittaja Mikko Leino: mikko.leino(at)politiikasta.fi

Mikä on Politiikasta?

Politiikasta on vuonna 2012 perustettu verkkolehti, joka julkaisee artikkeleita, arvioita ja podcasteja sekä selkokielisiä yleistajuisia tekstejä politiikan tutkimuksesta. Yhteiskunnallisena tehtävänämme on yhteiskuntatieteiden – erityisesti politiikan tutkimuksen – yleistajuistaminen.

Politiikasta on osa yleistajuisten suomalaisten tiedejulkaisijoiden TUTKITUSTI -verkostoa. Politiikasta on julkaisuna sitoutunut Julkisen sanan neuvoston Journalistin ohjeisiin.

Politiikasta-verkkolehteä julkaisee Valtiotieteellinen yhdistys, joka on vuonna 1935 perustettu, puoluepolitiikkaan sitoutumaton yhdistys. Yhdistyksen tavoitteena on edistää valtiotieteellistä tutkimusta ja valtiotieteellisten kysymysten harrastusta Suomessa sekä osallistua alan kansainväliseen tieteelliseen yhteistoimintaan.

Politiikasta-toimintaa rahoittavat Koneen säätiö sekä Jenny ja Antti Wihurin rahasto.

Julkaisu Haku: Vastaava päätoimittaja Politiikasta-lehteen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kirjoitus esittelee vastikään julkaistun teoksemme The Figure of the Politician in Modern and Contemporary Europe teemoja lähinnä kahden siihen kirjoittamani luvun perusteella. Verrattuna Pasi Ihalaisen historioitsijan näkökulmaan näkökulmani painottaa poliittista teoriaa ja retoriikkaa.

Aluksi esittelen kahta vastakkaista tapaa käyttää puhetta politiikasta leimakirveenä sekä vastineeksi näille Max Weberin tilapäispoliitikon käsitteellä. Kirjassa esittelen neljä historiallisesti peräkkäistä poliitikon tyyppiä, joihin viitataan käsittelemissäni parlamenttien puheissa. Teoksen loppuluvussa käsittelen sitä, kuinka myös kukin kirjassa esitelty nojaa tiettyyn politisoivaan, pelivaraa avaavaan käänteeseen, momentumiin.

Poliitikko – venyvä käsite

Poliitikko-sanaa on pitkään käytetty leimakirveenä, jonka kielteinen arvoväritys otetaan itsestään selvänä. Tällä puhetavalla on pitkä historia. Paradoksaalisesti edustuslaitosten demokratisoituminen 1800-luvun jälkipuoliskolta alkaen on vahvistanut tätä kielenkäyttöä. Kirjamme keskeinen idea on analysoida, sitä mitä aikaiset, myöhemmät tutkijat ja itse toimijat ovat sanoneet poliitikoista.

Toisin sanoen ‘poliitikon’ figuurin, arvoväritystä voi muuntaa retorisin keinoin. Quentin Skinner on aktivoinut käsitteiden historian normatiivisen ulottuvuuden. Keskeinen merkitys tässä suhteessa on kreikankielisellä paradiastole-figuurilla, joka mahdollistaa käsitteiden hyveiden kiistämisen, paheiden esittämisen harmittomina tai niiden neutralisoinnin.

Tämä käsite sopii mainiosti juuri poliitikkoon, josta puhutaan usein tavalla, joka tyrkyttää sanan negatiivista väritystä. Näin tehdään sekä figuurin merkitysalaa laajentamalla että sitä supistamalla.

Esimerkiksi iltapäivälehtien otsikoissa pahoina ”poliitikkoina” esitetään paikallisia valtuutettuja, puolueiden järjestöaktiiveja tai totalitaaristen maiden hallitusten ja puolueiden johtajia. Näin poliitikkopuheen merkitysalaa laajennetaan siten, että pilkka saadaan näyttämään kohdistuvan myös heihin, joille poliittinen toiminta on intensiivistä ja päätoimista, kuten parlamenttien jäseniin edustuksellisissa demokratioissa.

Etenkin aktivistit ovat löytäneet kuitenkin uutta pelivaraa sekä teemoista että epäsovinnaisista käytännöistä ja muuttuneet poliitikoiksi oppiessaan käyttämään parlamentaarisen politiikkatyylin erityisiä pelivaroja.

Yhtä tavallista on päinvastainen retoriikka. Henkilöitä pyritään pelastamaan poliitikon leimalta, samalla kun ”poliitikosta” tehdään ”tavallisen kansalaisen” vastakäsite. Kirjassamme on käsitelty sekä etuihin ja asiantuntemukseen vetoavia ryhmiä että 1960-luvulta lähtien esiin nousseita aktivisteja. Tällaiset antipoliitikko-poliitikot sekä vastustavat poliitikkoja että pyrkivät vakuuttamaan yleisönsä, että he ovat kuitenkin parempia poliitikkoja ”varsinaiset” poliitikot.

Etenkin aktivistit ovat löytäneet kuitenkin uutta pelivaraa sekä teemoista että epäsovinnaisista käytännöistä ja muuttuneet poliitikoiksi oppiessaan käyttämään parlamentaarisen politiikkatyylin erityisiä pelivaroja.

Max Weberin mukaan ”me kaikki” olemme tilapäispoliitikkoja (Gelegenheitspolitiker) silloin kun äänestämme tai ilmaisemme kantamme ”poliittisissa” yhteyksissä. Tänä päivänä esimerkiksi se, mitä syömme tai miten matkustamme, ymmärretään poliittiseksi valinnaksi ja myös maahan muuttaneet ilman äänioikeutta ja kansalaisuutta voivat toimia poliittisesti eri tavoin. Kun poliittiset valinnat ovat läsnä omassa elämässämme, suomen kielen ‘kansalainen’-ilmaus voitaisiinkin korvata tilapäispoliitikolla.

Politiikan käsitteen merkityksen laajentamisen rinnalla voi puhua sen syventämisestä, politiikan typologiani mukaisesti pelivaran eli kontingenssin avaamisesta politisointina sekä politikointina sielläkin, missä pelivaraa ei näytä olevan.Esimerkiksi velkajarrun oloissa poliittista mielikuvitusta voi käyttää löytämään teemoja tai menettelyjä, jossa aiemmin ei ole nähty mitään pelattavaa.

Politiikan ”syvyyttä” voi arvioida poliittisesti toimintaan käytetyllä ajalla, politiikalle omistautumisen intensiivisyydellä, mutta politiikan eri pelityyleihin sisältyy eriasteisia resursseissa poliitikoille.

Poliitikot toimijoina – neljä historiallista tyyppiä

Teoksessa esitän neljä retorista toposta poliitikoista. Topos viittaa puhetapoihin välineinä analysoida ja jäsentää puhetta poliitikoista, mitä aikalaiset, tutkijat tai he itse sanovat. Kaikki nämä topokset ovat edelleen käytössä suomalaisessa politiikkapuheessa.

Ensimmäinen topos viittaa politiikan taitoulottuvuuteen, joka uuden ajan alussa tuli eri kieliin. Se antaa poliitikoille henkilöinä tyypillisiä ominaisuuksia: he ovat viekkaita ja ovelia, kokeneita ja taitavia tai ”sukkelia ja kavalia”, kuten 1800-luvun suomalaisissa sanakirjoissa. Politiikka oli tuolloin siis tiedon- tai taidonala, ja ”poliitikko” viittasi hallitsijain neuvonantajiin, hovimiehiin, säätyedustajiin ja muihin kirjoittajiin, jotka harrastivat ”kannunvalantaa” poliittisista kysymyksistä, mutta ajatusta politiikasta toimintana ei vielä tunnettu.

Mutta myös toimintakäsitteen horisontissa eri eurooppalaisten maiden parlamenttipuheissa ja viitataan poliitikkoon ikään kuin ominaisuustyyppinä. Edelleen on tavallista sanoa, että henkilö ”kiero kuin poliitikko” Esimerkiksi toimittaja Suvi Turtiainen on huomauttanut, että liittokansleri Friedrich Merz käytti ”poliitikkomaista kiertoilmausta”.

Edustuksen demokratisoitumisen myötä 1800-luvulla yleistyi kielenkäyttö kutsua kaikkia parlamenttiin valittuja edustajia poliitikoiksi.

Poliitikon käsite muuttui tiedon- tai taidonalasta toiminnaksi ensin Englannissa 1700-luvulla, kuten olen esittänyt politiikan käsitteen historiaa koskevissa tutkimuksissani. William Selingerin teoksen Parliamentarism: From Burke to Weber mukaan ”mainion vallankumouksen” (1688–89) jälkeen hallitsija menetti valtansa neuvonantajilleen, mitä ilmensi uusi käytäntö valita ministerit parlamentin jäsenistä. Näitä eturivin parlamentin jäseniä alettiin kutsua poliitikoiksi, ja pian he itsekin omaksuivat tämän puhetavan.

Hallituksen vastuu parlamentille vahvisti ajatusta ymmärtää politiikka pelivaraa sisältäväksi toiminnaksi. Kamppailuissa parlamentin vallan vahvistamiseksi oli Englannissa muodostunut muitakin käytäntöjä, joita olen käsitellyt Parliamentary Thinking -teoksessani. Näitä olivat jäsenten vapaus riippumattomuutena, menettelytapa, jossa esityslistan kysymyksiä käsiteltiin useista näkökulmista täysistunnoissa ja valiokunnissa sekä parlamentaarinen debatti esitysten ja muutosesitysten vahvuuksista ja heikkouksista.

Edustuksen demokratisoitumisen myötä 1800-luvulla yleistyi kielenkäyttö kutsua kaikkia parlamenttiin valittuja edustajia poliitikoiksi. Ajatus kaikista parlamentin jäsenistä poliitikkoina ei lyönyt läpi Ranskassa, vaan politicien on säilynyt haukkumasanana, vaikka ranskankielisessä Sveitsissä parlamentaarikot käyttävät sitä itsestään.

Puoluepoliitikko ja päätoiminen parlamentaarikko

Kolmas topos siirtää poliitikon figuurin painopisteen parlamenteista puolueisiin. Andrew Jacksonin presidenttikaudella USA:ssa 1830-luvulla käynnistyi the spoils system, virkojen valinta vaaleilla tai vaalivoittajien antamalla nimityksellä. James Bryce siteeraa The American Commonwealth -teoksessaan yhdysvaltalaista näkemystä politiikasta ”vaalien ja nimitysten voittamisena”.

Toisin kuin Euroopassa, USA:ssa politician viittasi puoluejohtajien lisäksi, kampanja-aktivisteihin, palkattuja toimitsijoihin ja jäsenkirjavirkailijoihin. Toisin kuin parlamentaarikot, valtaosa näistä poliitikoista eivät olleet itsenäisiä poliittisia toimijoita vaan osa puoluekoneistoa. Edelleen on tavallista samastaa poliittinen puolueelliseen, sanoa että puolueeseen liittyvä ”menee mukaan politiikkaan” ja eroava lähtee ”pois politiikasta”.

Neljäs poliitikon kerrostuma on täysipäiväinen ammattiparlamentaarikko. Max Weber pelkäsi puoluetoimitsijain syrjäyttävän parlamentaarikot poliittisista johtoasemista. Näin ei ole käynyt, vaan parlamentaarikkoja on vahvistanut parlamentin esityslistan pidentyminen ja kiristynyt kamppailu valituksi tulemisesta, kuten Jens Borchert esittää vuonna 2003 teoksessaan Die Professionalisierung der Politik. Brittiläinen käytäntö valita ministerit parlamentin jäsenistä on säilyttänyt asemansa tai vahvistunut: myös Petteri Orpon hallituksen kaikki ministerit ovat eduskunnan jäseniä.

Edelleen on tavallista samastaa poliittinen puolueelliseen, sanoa että puolueeseen liittyvä ”menee mukaan politiikkaan” ja eroava lähtee ”pois politiikasta”.

Weberin mukaan ainoastaan ammattimaisille parlamentaarikoille, jotka osaavat tarkastella kysymyksiä vastakkaisista näkökulmista on mahdollista tehokkaasti kiistää virkailijain ja asiantuntijain tiedollinen ylivalta. Tässä suhteessa valiokunnnilla on ensisijainen merkitys.

Päätoiminen parlamentaarikko onkin tullut vallitsevaksi. Länsi-Saksan perustuslakituomioistuin päätti vuonna 1975, että liittopäiväedustajien tuli pääsääntöisesti olla täyspäiväisiä poliitikkoja, ja edustajienpalkkioiden tuli vastata tätä käytäntöä. Nyttemmin edustajien pitää myös raportoida sivutulonsa. Parlamentin jäsenet ovat alkaneet käyttää ”me poliitikot”-ilmausta, Britanniassa jo 1920-luvulta alkaen, monissa maissa 1960-luvulla, Suomessa vasta 1980- ja 1990-luvuilla.

Parlamentin jäsenet ovat siis ymmärtäneet, että politiikka on se peruste, jonka vuoksi he asettuvat ehdolle ja käyttävät parlamentaarista valtaa.

Parlamentaarisen politiikan ”syvyys”

Parlamentit ovat uudelleen vahvistaneet asemaansa malliesimerkkinä tavasta toimia poliittisesti eurooppalaisissa demokratioissa. Ei ole keksitty parlamenttia parempaa instituutiota, jossa politiikka – pelivara, kiistely ja debatti – muodostaa toiminnan ymmärtämisen mielen.

Pelityylinä parlamentarismi sisältää hallituksen parlamentaarisen vastuun lisäksi edellä mainitsemani edustajien riippumattomuuden, esitysten debatoinnin vastakkaisista näkökulmista niiden vahvuuksia ja heikkouksia arvioiden sekä monivaiheisen debatin käsitellä esityksiä eri näkökulmista ja jossa äänestys on debatin viimeinen askel.

Parlamentaarisen menettelyn esimerkillä voi on myös järkyttää niitä juurtuneita ennakkokäsityksiä, joita ”tykkäämisfoorumit” pönkittävät.

Parlamentaarinen politiikka on myös oma ajatustyylinsä. Max Weberin klassisessa artikkelissaan vuonna 1904 esittämää käsitystä tieteen ”objektiivisuudesta” reilun pelin periaatteena olen kutsunut parlamentaariseksi tietoteoriaksi. Weberin käsitys koskee sekä akateemista (Erkenntnis) että arkipäiväistä tietoa (Wissen), mihin hänen käsityksensä virkatiedon ja asiantuntemuksen parlamentaarisen kontrollin mahdollisuuksista ja muodoista nojaa.

Parlamentaarinen reilu peli ideaalina poliittiselle pelivaralle mahdollistaa kiistojen poliittisuuden asteen analysoinnin, esimerkiksi vaalien ja puoluekokousten ymmärtämisenä pelityyleinä, joissa reilu peli toteutuu heikommin kuin parlamentaarisessa menettelyssä, kun vastustajat eivät istu samassa tilassa. Parlamentaarisen menettelyn esimerkillä voi myös järkyttää niitä juurtuneita ennakkokäsityksiä, joita ”tykkäämisfoorumit” pönkittävät.

Kari Palonen on valtio-opin emeritusprofessori Jyväskylän yliopistossa.

Artikkelin kuvituskuva: Terren Hurst / Unsplash

Julkaisu Puhetta poliitikoista ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tuuppaukset, englanniksi nudge tai nudging, ovat pieniä ja hienovaraisia keinoja, joilla voidaan ohjata ihmisten käyttäytymistä ilman pakottamista, heidän valinnanvapautensa rajoittamista tai taloudellisten ohjauskeinojen käyttöä.

Laveimpien määritelmien mukaan tuuppauksia ovat lähes kaikki joukkoihin vaikuttamisen muodot, joissa on taustalla hyvä päämäärä. Kannustaminen ja varoittaminen; päätöksen kehystäminen olennaisella tiedolla ja esimerkiksi helposti unohtuvien terveysvaikutusten korostaminen; tietyn vaihtoehdon, kuten paperin molemmille puolille tulostamisen, asettaminen oletusarvoiseksi; tai toivotun toiminnan helpottaminen esimerkiksi laittamalla selkeät tarrat kierrätysastioihin, ovat kaikki tuuppausmenetelmiä sanan laajassa merkityksessä.

Tuuppaukset eivät siis muodosta yksiselitteistä luokkaa, jonka voisi helposti määritellä. Kuten edellinen lista antaa ymmärtää, kaikki tuuppaukset eivät myöskään perustu samanlaisiin psykologisten mekanismeihin. Osa tuuppauksista lisää tuupattavan tietoisuutta valinnasta, osa pyrkii ohjaamaan tätä kognitiivisten vinoumien avulla toivottuun suuntaan. Jälkimmäiseen luokkaan kuuluvia tuuppauksia on toisinaan pidetty manipulaationa, joka ei sovi yhteen demokraattisen päätöksenteon kanssa.

Tuuppauksen käsite on peräisin yhdysvaltalaisilta tutkijoilta Richard Thalerilta ja Cass Sunsteiniltä. Thaler ja Sunstein esittelivät tuuppaukset vuonna 2008 ilmestyneessä kirjassaan, jossa he argumentoivat, että tuuppauksilla voidaan parantaa päätöksentekoa ja hyvinvointia niin yksilöiden kuin yhteiskunnankin tasolla.

Thaler on Nobel-palkittu käyttäytymistaloustieteilijä. Sunstein puolestaan on Yhdysvaltain viitatuin oikeustieteilijä. Hän myös johti Yhdysvaltain presidentti Barack Obaman hallinnon käyttäytymistieteellistä yksikköä, jonka tehtävä oli muun muassa soveltaa tuuppaustutkimusta poliittisten päätösten viemiseen käytäntöön.

Tuuppaukset ovat poliittisesti houkuttelevia, sillä niille on helpompi saada äänestäjien tuki kuin verotukselle tai pakottavalle lainsäädännölle. Tämä osaltaan selittää sen, miksi hallitukset ympäri maailmaa ovat perustaneet tuuppauksia toteuttavia yksiköitä julkishallinnon tueksi.

Koska tuuppaustutkimus on herättänyt laajaa kiinnostusta ja sillä on suoria vaikutuksia myös yhteiskunnallisiin järjestelyihin, on syytä tarkastella, mitä tuuppauksista voidaan tähänastisen tutkimuksen perustella sanoa.

Ilmastotuuppaus (Climate Nudge) on Turun yliopistosta johdettu monitieteinen tutkimushanke, jossa kehitetään tuuppauksia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Samalla hankkeessa arvioidaan tuuppausten tehokkuutta, hyväksyttävyyttä sekä niiden eettisiä, taloudellisia ja terveydellisiä vaikutuksia, jotta käyttäytymiseen perustuvat ohjauskeinot voisivat täydentää perinteistä ilmastopolitiikkaa.

Käyn tässä kirjoituksessa läpi tutkimuksessa esiinnousseita väitteitä Ilmastotuuppaus-hankkeen aikana karttuneen ymmärryksen valossa.

Mitä tuuppaukset ovat?

Käyttäytymistaloustieteessä ja politiikassa puhutaan valinta-arkkitehtuurista (engl. choice architecture). Ilmauksella tarkoitetaan sitä, miten tietty valintatilanne on rakennettu ja esitetty ihmisille. Esimerkiksi vaihtoehtojen esitysjärjestyksen on todettu vaikuttavan ihmisten valintoihin systemaattisesti, ennustettavilla tavoilla.

Suppeassa, alkuperäisessä, merkityksessä tuuppauksia ovat vain suorat valinta-arkkitehtuuriin liittyvät vaikuttamisen muodot. Klassikoksi muodostunut esimerkki koskee ruokalan linjaston esillepanoa: terveyttä edistäviä valintoja voidaan lisätä sijoittamalla terveelliset ruoat etualalle ja helpommin tavoitettaviksi.

Tuuppauksiin liittyvä ajatus siitä, että ihmisten valintoihin on mahdollista vaikuttaa eri tavoin, ei tietystikään ole uusi. Thalerin ja Sunsteinin suuri oivallus on pikemminkin se, että inhimillisen päätöksenteon valuviat synnyttävät sekä ongelmia että mahdollisuuksia yleispoliittisten tavoitteiden toteuttamiselle.

Tuuppaukset nähdäänkin usein halpoina tapoina vaikuttaa kansalaisten käyttäytymiseen verrattuna muihin käytettävissä oleviin keinoihin.

Ihmisten kiire, välinpitämättömyys, kärsimättömyys ja ennakkoluulot aiheuttavat ongelmia myös julkishallinnolle ja vaikeuttavat poliittisten tavoitteiden saavuttamista. Huomion kiinnittäminen valinta-arkkitehtuurin muokkaukseen voi kuitenkin tarjota uusia työvälineitä julkishallinnolle.

Erityisen houkuttelevan julkisen vallan välineen tuuppauksista tekee se, että ne on joissakin tutkimuksissa todettu hyvin kustannustehokkaiksi. Tuuppaukset nähdäänkin usein halpoina tapoina vaikuttaa kansalaisten käyttäytymiseen verrattuna muihin käytettävissä oleviin keinoihin.

Tuuppaukset toimivat?

Tuuppauskeskustelu pyörii usein vaikuttavilta näyttävien tapausten varassa. Jo ennen tuuppausten nousua keskusteluun havaittiin, että esimerkiksi yliopisto-opiskelijoiden juopotteluun oli mahdollista vaikuttaa hillitsevästi mainoksilla, jotka valistivat opiskelijoita siitä, että valtaosa opiskelijoista suhtautui negatiivisesti kovaan humaltumiseen.

Kuuluisassa Opower-tuuppauksessa havaittiin, että antamalla ihmisille vertailevaa tietoa heidän naapureittensa energiankulutuksesta yhdistettynä kannustaviin tai moittiviin viesteihin, näiden energiankulutusta oli mahdollista hillitä pelkällä viestinnällä.

Eräs pitkäkestoisimmista ja onnistuneimmista tuuppauskampanjoista on Teksasin roskaamisen vastainen kampanja Don’t Mess with Texas. Jo neljänkymmenen vuoden ajan julkisuuden henkilöitä esittävät mainokset ovat kertoneet nuorisolle, ettei roskaaminen sovi yhteen teksasilaisen hengen ja identiteetin kanssa.

On myös näyttöä siitä, että tietyn tyyppiset tuuppaukset toimivat ainakin rajatuissa asiayhteyksissä. Ravitsemusta koskevissa valinnoissa ruoan sijoittelulla voidaan joidenkin meta-analyysien mukaan tukea merkittävästi terveyttä edistäviä valintoja.

On myös näyttöä siitä, että tietyn tyyppiset tuuppaukset toimivat ainakin rajatuissa asiayhteyksissä. Ravitsemusta koskevissa valinnoissa ruoan sijoittelulla voidaan joidenkin meta-analyysien mukaan tukea merkittävästi terveyttä edistäviä valintoja. Tuuppauksilla on havaittu huomattavia vaikutuksia myös ylipainon hillintään tähtäävissä interventioissa.

Koontitutkimusten perusteella tulokset eivät kuitenkaan vaikuta näin suoraviivaisilta. Tähän mennessä laajimmassa tuuppauksia koskevassa meta-analyysissä havaittiin vain kohtalaisia vaikutuksia, mutta myös merkittävää vaihtelua vaikuttavuudessa erilaisten tuuppaustyyppien välillä. Toisaalta jopa näiden koontitutkimusten tulokset on viime aikoina kyseenalaistettu.

Tuuppaukset eivät toimikaan?

Empiirisiä tieteitä riepotteleva toistettavuuskriisi kohdistuu erityisesti käyttäytymistieteellisiin tutkimustuloksiin. Lupaavilta vaikuttavat tulokset eivät useinkaan toistu seuraavissa tutkimuksissa, minkä vuoksi yksittäisten tutkimusten tuloksiin on syytä suhtautua varauksella.

Erityistä huomiota on saanut tuuppaustutkimusten julkaisuvinouma. Kyse on siitä, että selkeitä vaikutuksia raportoivat tutkimusartikkelit on helpompi saada julki tieteellisissä julkaisuissa kuin niin sanottuja nollatuloksia raportoivat tutkimukset. Tämä vaikuttaa erityisesti meta-analyysien luotettavuuteen. Mikäli merkittävää osaa tuloksista, joissa mitään vaikutusta ei ole löytynyt, ei koskaan julkaista, eivät ne myöskään päädy osaksi koontitutkimusten aineistoa. Näin koontitutkimukset saattavat ylikorostaa tuuppausten vaikuttavuutta.

Edellä mainitussa laajassa meta-analyysissä havaitut tuuppausten myönteiset vaikutukset katosivatkin kokonaan, kun toinen tutkimusryhmä analysoi tulokset uudelleen ja käytti vaihtoehtoista tilastollista menetelmää julkaisuvinouman huomioimiseksi.

Saatavilla olevan tiedon valossa tuuppaukset eivät siis tarjoa käyttäytymistieteellistä ihmelääkettä poliittisten tavoitteiden saavuttamiseen.

Julkaisuvinouman vaikutus voidaan yrittää kiertää myös tietolähdettä vaihtamalla. Vinouma syntyy akateemisen julkaisuprosessin luonteen vuoksi: tieteellisissä julkaisuissa merkittävät tulokset saavat etusijan. Ei-akateemisia, valtiollisia tuuppausyksiköitä on kuitenkin olemassa jo merkittävä määrä. Näiden yksiköiden kartuttamat tiedot niiden itse toteuttamista interventioista sisältävät sekä onnistumiset että epäonnistumiset. Tietojen avulla on mahdollista tutkia luotettavammin tuuppausten tehokkuutta.

Asiaa tästä näkökulmasta tarkastelleet tutkijat havaitsivat, että vaikka tuuppauksilla näyttää olevan jonkin verran vaikutusta, on niiden vaikutus todellisuudessa paljon vaatimattomampi kuin akateemisiin julkaisuihin perustuvat meta-analyysit usein antavat ymmärtää.

Saatavilla olevan tiedon valossa tuuppaukset eivät siis tarjoa käyttäytymistieteellistä ihmelääkettä poliittisten tavoitteiden saavuttamiseen.

Jotkin tuuppaukset, kuten terveydenhuollossa ammattilaisille suunnatut kehotukset ja muistutukset oikeista toimintatavoista, ovat todennäköisesti suotuisissa olosuhteissa varsin tehokkaita. Hajanaisten ja keskenään ristiriitaisten tutkimustulosten vuoksi on kuitenkin vaikeaa tai jopa mahdotonta arvioida etukäteen luotettavasti tuuppauksen todennäköistä vaikuttavuutta.

Tuuppauksista ei ole ihmelääkkeeksi

Tuuppaukset eivät saatavilla olevan tutkimustiedon valossa tarjoa yksinkertaista tai yleispätevää ratkaisua yhteiskunnallisiin ongelmiin. Vaikka tietyissä tilanteissa on saatu lupaavia tuloksia, kokonaiskuvaa hämärtävät tutkimushavaintojen vaihtelu, julkaisuvinouma ja vaikeus ennakoida tuuppausten toimivuutta etukäteen. Tässä valossa tuuppausten käyttöön julkishallinnon työkaluna on syytä suhtautua varauksella.

Ehkä suurimmat ongelmat tuuppausten käytössä liittyvät lopulta niiden helppoon toteutettavuuteen. Ilmastotuuppaus-hankkeen kuluessa on havaittu, että tuuppausten huomioiminen itsessään suuntaa usein huomiota juuri niihin vaihtoehtoihin, joihin tuuppauksia voidaan soveltaa.

Erityisesti rikkaiden tuuppaaminen ympäristöystävällisempiin vaihtoehtoihin olisi perusteltua, koska suuret tulot korreloivat vahvasti suuren ympäristöjalanjäljen kanssa. Kuitenkin näyttäisi olevan niin, että tuuppaukset kohdistetaan usein pieni- ja keskituloisiin.

Ilmastotuuppauksia toteuttamalla voidaan antaa vaikutelma aktiivisesta ilmastotyöstä, vaikka merkittävästi tehokkaammat vaikutusmahdollisuudet, kuten verotukselliset ja lainsäädännölliset keinot, jätetään käyttämättä. Sähköautojen latauspisteiden värikäs mainonta saattaa olla näkyvää, mutta jäädä ympäristövaikutuksiltaan varsin vaatimattomaksi verrattuna joukkoliikenteen kehittämiseen.

Toisinaan tuuppaukset kohdistuvat myös vääriin ryhmiin. Erityisesti rikkaiden tuuppaaminen ympäristöystävällisempiin vaihtoehtoihin olisi perusteltua, koska suuret tulot korreloivat vahvasti suuren ympäristöjalanjäljen kanssa. Kuitenkin näyttäisi olevan niin, että tuuppaukset kohdistetaan usein pieni- ja keskituloisiin.

Tuuppauksiin keskittyminen saattaa siis jossain tapauksissa estää tehokkaampien toimien toteuttamisen ja hukata rajallisia resursseja vaikutusyrityksiin, joiden tehokkuudesta ei ole takeita.

FT Jani Sinokki työskentelee filosofian erikoistutkijana Ilmastotuuppaus-hankkeessa Turun yliopistossa ja tekee tiedeviestintää Vihatohtori-nimellä.

Artikkelin kuvituskuva: Jametlene Reskp / Unsplash

Julkaisu Tuupata vai eikö tuupata? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Antiikin Kreikassa politiikkaa käsitelleet ajattelijat kuvasivat, kuinka ylimielisyys, vallan väärinkäyttö ja koettu epäoikeudenmukaisuus voivat murentaa yhteiskuntarauhaa sekä johtaa demokratiasta tyranniaan. Kun valtaapitävät ylittävät valtuutensa, halveksivat kansaa ja jättävät huolehtimatta yleisestä oikeudenmukaisuuden kokemuksesta, seuraukset voivat olla kauaskantoisia ja yhteiskuntarauhalle epäedullisia.

Aihe on ajankohtainen populistisen politiikan nousun ja suosion myötä, mutta yhteiskunnallinen polarisaatio ja henkilölähtöisen politiikan haasteet olivat tuttuja aiheita jo antiikin Kreikassa. Esimerkiksi filosofit Aristoteles ja Platon kuvaavat poliittisissa teoksissaan, kuinka hybris ja jaettu tyytymättömyyden tunne johtavat yhteiskuntarauhan järkkymiseen sekä demokratian muuttumiseen tyranniaksi.

Antiikissa esiintyneet ajatukset ovat yhä relevantteja ja herättelevät miettimään, kuinka niiden avulla voitaisiin löytää nykypäivänkin poliittisen kulttuurin tutkimiseen ja ymmärtämiseen sopivia näkökulmia.

Oman arvon yliarvioinnista muiden kaltoinkohteluun

Antiikin kreikkalaista, monivivahteista hybriksen käsitettä on tutkittu pitkään ja eri näkökulmista. Keskeinen erimielisyys tutkijoiden keskuudessa on koskenut sitä, käsitettiinkö hybris loukkaavaksi väkivallanteoksi vai myös tuota tekoa ennakoivaksi mielentilaksi.

Kysymyksenä on säilynyt, onko hybriksellä oltava aina uhri tai kohde? Vaikuttaa siltä, että antiikin Kreikassa hybris ymmärrettiin omasta erinomaisuudesta haltioitumisen aiheuttamaksi psykologiseksi tilaksi, joka sokeutti henkilön sekä inhimillisille rajoituksille että ihmisten välisen vuorovaikutuksen pelisäännöille, johtaen jumalten uhmaamiseen ja kanssaihmisiä alentavaan käytökseen.

Perinteisen, erityisesti runoudessa esiintyvän käsityksen mukaan hybris oli seurausta ylenpalttisesta hyvinvoinnista, jonka ajateltiin aiheuttavan kylläistä itsetyytyväisyyttä. Rikkauden, samoin kuin nuoren iän ja päihtymystilan, nähtiin erityisesti altistavan hybrikselle. Toisinaan hybris esitettiin kohtuullisuuden (kreikaksi sôfrosynê) vastakohtana.

Kreikassa hybris ymmärrettiin omasta erinomaisuudesta haltioitumisen aiheuttamaksi psykologiseksi tilaksi, joka sokeutti henkilön sekä inhimillisille rajoituksille että ihmisten välisen vuorovaikutuksen pelisäännöille.

Aristoteleen mukaan hybris merkitsi ylemmyyden osoittamisesta ja toisen loukkaamisesta saatua mielihyvää. Hybris on vähättelyn kahdesta muodosta toinen, kun toinen on halveksunta. Hybris liittyikin klassisessa Ateenassa (n. 480–330 eaa.) tahalliseen julkiseen häpäisemiseen ja se oli laissa kielletty.

Hybris poikkesi tavanomaisesta panettelusta siinä, että se liittyi tekijän motiiviin. Oli eri asia pahoinpidellä tai herjata malttinsa menettäneenä kuin siksi, että katsoi olevansa kohdettaan arvokkaampi ja siksi oikeutettu kohtelemaan uhriaan kaltoin. Vain jälkimmäisessä tapauksessa henkilön saatettiin katsoa syyllistyneen hybrikseen, vaikka myös herjaaminen ja pahan puhuminen (erityisesti kuolleista ja viranomaisista) oli laitonta. Hybristä ei kuitenkaan laissa erikseen määritelty.

Hybris ja yhteisön vaarantuminen

Toisin kuin pahoinpitely tai solvaaminen, hybris oli julkisen syytteen alainen rikos.  Syytteen sai siis nostaa kuka tahansa kansalainen. Julkinen syyte merkitsi myös sitä, että rikkomuksen katsottiin kohdistuneen yhteisöön ja olevan sille vaaraksi. Hybriksen vastaisen lain voidaankin katsoa liittyneen yksittäisen kansalaisen kunnian varjelemiseen sekä koko yhteiskunnan suojelemiseen. Samalla sen voi ajatella suojelleen kansalaisten lähtökohtaista arvokkuutta.

Laki kielsi hybriksen niin kansalaisia eli vapaita miehiä kuin naisia, lapsia ja orjia kohtaan. Tämä oli poikkeuksellista, sillä orjalla ei yleensä katsottu olevan lainkaan lähtökohtaista arvokkuutta tai loukattavaa ”kunniaa”. Antiikin Kreikassa käytettiin orjatyövoimaa ja orjat olivat aristoteelisen näkemyksen mukaan “välineitä käyttäviä välineitä”, joiden sielusta puuttui rationaalinen osa: orjilla oli kirjaimellisesti välineellinen arvo.

Hybristä pidettiin valtion kannalta vaarallisena olotilana, sillä toisia ihmisiä ylenkatsovan käytöksen pelättiin yksityiseltä yleiselle tasolle levitessään lietsovan yhteiskunnallista epävakautta.

Professori Mirko Canevaro esittää hybriksen vastaisen lain virinneen ajatuksesta, että hybristinen yksilö vaarantaa yhteisön yliarvioimalla oman arvonsa suhteessa muihin ja siksi vaatii itselleen enemmän kuin muille. Ehkä lakiin olikin sisällytetty myös naiset, lapset ja orjat siksi, että näihin ”epäkansalaisiin” suhtautumisen ajateltiin kertovan jotakin olennaista henkilön luonteesta.

Hybristä pidettiin valtion kannalta vaarallisena olotilana, sillä toisia ihmisiä ylenkatsovan käytöksen pelättiin yksityiseltä yleiselle tasolle levitessään lietsovan yhteiskunnallista epävakautta (kreikaksi stasis). Aristoteles listaakin Politiikka-teoksensa viidennessä kirjassa hybriksen yhdeksi yhteiskuntarauhan järkkymisen syistä. Hyödynnän seuraavassa Douglas Cairnsin, Mirko Canevaron ja Kleanthis Mantzouranisin tutkimustuloksia, jotka ovat syntyneet osana kreikkalaisia kunniakäsityksiä perannutta Honour in Classical Greece -tutkimushanketta.

Tasa-arvonäkemykset levottomuuksien taustalla

Stasis eli yhteiskunnallinen kahakointi johtuu aina eriarvoisuudesta, sanoo Aristoteles Politiikka-teoksessa. Hänen mukaansa tasa-arvoa on kahdenlaista: numeerista ja ansioon perustuvaa. Edellinen liittyy määrään (tasajako), jälkimmäinen laatuun (ansioperustaisuus). Aristoteleen mielestä valtiomuotoa ei pitäisi perustaa kumpaankaan yksinään, sillä tällainen valtiomuoto ei kestä.

Aristoteleen mukaan demokratiat syntyvät vaatimuksesta tasa-arvoiseen jakoon kaikkien kesken. Demokratian kannattajat uskovat, että kaikki ovat lähtökohtaisesti vapaita, jolloin he ovat tasa-arvoisia kaikessa muussakin. Harvainvallan kannattajat taas uskovat, että mittava omaisuus tekee heistä muita parempia ja arvossaan suurempia.

Demokratioissa, joissa enemmistö hallitsee, syntyy levottomuuksia silloin, kun yhdenvertaisuus on uhattuna. Rikkaiden hallitsemissa oligarkioissa taas kahakoidaan silloin, kun vallitseva eriarvoisuus kyseenalaistetaan ja tasa-arvovaatimukset lisääntyvät. Pohjimmiltaan kyse on siis ideologisesta mieltymyksestä ja juurtuneista asenteista: kuka tai mikä yhteiskuntaluokka mitäkin ansaitsee, kuinka paljon ja millä perusteella?

Aristoteleen mukaan ihmiset kapinoivat sellaista valtiomuotoa vastaan, joka sallii vallanpitäjien julkeuden ja ahneuden eli hybriksen.

Aristoteleen ajatus on, että levottomuuksissa on aina kyse materiaalisen tai henkisen hyvän epäoikeudenmukaiseksi koetusta jakautumisesta. Perimmäisenä stasiksen alkusyynä eli levottomuuksien aiheuttajana näyttäytyy Aristoteleen ajattelussa siis epäreiluksi koettu voiton ja arvostuksen jakautuminen. Muihin yhteiskuntarauhan järkkymisen syihin lukeutuvat hybris, pelko, liiallinen ylivalta, halveksunta ja vallan suhteeton kasvu.

Aristoteleen mukaan ihmiset kapinoivat sellaista valtiomuotoa vastaan, joka sallii vallanpitäjien julkeuden ja ahneuden eli hybriksen. Demokratioissa stasiksen pääasiallinen syy on demagogien eli kansankiihottajien (kirjaimellisesti ”kansanjohtajien”) julkeus, sillä he lietsovat vastakkainasettelua tavallisen kansan ja rikkaan kansanosan välillä.

Hybris johtaa demokraattisissa oloissa stasikseen siten, että korostuneen omanarvontunnon johdattama henkilö arvelee olevansa muita arvokkaampi ja siten ansaitsevansa enemmän valtaa kuin muut. Tällöin syntyy kumoukselliseenkin toimintaan mahdollisesti johtavia levottomuuksia, jotka kumpuavat kansalaisten reaktiosta hybristisen yksilön toimintaan.

Kansa ja sen kiihottajat luovat tyrannin

Sekä Aristoteles että Platon jakoivat valtion hallintomallit hyviin ja rappeutuneisiin valtiomuotoihin. Kaikkia rappeutuneita valtiomuotoja yhdistää hallitseminen hallitsijan eduksi, kun taas hyvissä valtiomuodoissa hallitaan yhteiseksi eduksi. Hallitsemisen tapoihin kuuluivat kuninkuus, jonka vääristymänä oli tyrannia, sekä aristokratia eli parhaiden valta, jonka kääntöpuolena oli oligarkia eli rappeutunut harvainvalta.

Myös demokratialla tai enemmistön vallalla oli hyvä ja huono muotonsa – hyvää muotoa Aristoteles kutsuu hankalasti suomennettavalla, monimerkityksisellä termillä politeia, joka tässä yhteydessä tarkoittaa yhteistä hyvää ajavaa valtiomuotoa, jossa kansan- ja harvainvallan parhaat piirteet sekoittuvat. Demokratia oli Aristoteleen mielestä politeiaa heikompi vaihtoehto, sillä se edusti hänelle omaa etuaan ajavan, köyhän enemmistön valtaa.

Aristoteleen poliittisessa ajattelussa demokratia on pahimmillaan joukon valtaa. Tällaisessa tilanteessa kansanvalta ei perustu laille ja järjestykselle vaan järjestäytymättömän massan hetkellisille mielihaluille. Valta on laumalla, jota rationaalisen harkinnan sijasta ohjaavat demagogit. Yhteiskuntarauhaa saattaakin järkyttää myös se, että kuka tahansa kyvykäs puhuja voi retoristen taitojensa avulla saada poliittista valtaa ja lopulta nostaa ”kansan” lakien yläpuolelle.

On kiinnostavaa, kuinka Platon psykologisoi tyrannin mielihalujensa orjaksi, joka ei kykene hallitsemaan itseään.

Aristoteles ei kuitenkaan näe demokratiaa tyranniaan automaattisesti johtavana kehityksen vaiheena, sillä hän ei pidä valtiomuotojen muutosta teleologisena, tiettyyn päämäärään johtavana vääjäämättömänä kehityskulkuna vaan keskittyy analysoimaan valtiomuotojen erityispiirteitä.

Platon tarjoaa toisen näkökulman. Hän katsoo demokratian muuttuvan väistämättä tyranniaksi, kun liika vapaus johtaa sekasortoon, vahvan johtajan kaipuuseen ja tätä kautta demagogin nousuun. Esiin noustessaan demagogi esittää itsensä kansan suojelijana, lupaa puhdistaa valtion vihollisista ja mielistelee massoja. Kansan antaessa demagogille yhä lisää valtaa tästä tulee lopulta tyranni, joka hallitsee yksin eikä ole kenellekään tilivelvollinen.

Edellä esitetyt ajatukset heijastelevat Aristoteleen ja Platonin kansaan liittyneitä, jossain määrin ennakkoluuloisiakin näkemyksiä. Joka tapauksessa on kiinnostavaa, kuinka Platon psykologisoi tyrannin mielihalujensa orjaksi, joka ei kykene hallitsemaan itseään.

Hillittömyytensä vuoksi Platonin tyranni näyttäytyy hahmona, jossa hybriksen eri aspektit – kuten väkivalta, ylimielisyys ja itsekurin puute – yhdistyvät. Voisiko ajatella, että kansalaisten keskuudessa jaettu tyytymättömyyden kokemus saattaa nykyaikanakin johtaa hybristiseen diktatuuriin, jos kansa antautuu demagogin johdatettavaksi?

FT Suvi Kuokkanen on tieteiden ja aatteiden historian vieraileva vanhempi tutkija Oulun yliopistossa.

Artikkelin kuvituskuva: Rafael: Ateenan koulu (1509–1511) Wikimedia Commons, CC0, Public Domain

Julkaisu Hybris, kansa ja yhteiskuntarauhan järkkyminen antiikin Kreikassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Helmikuussa 2025 Yhdysvaltain varapresidentti J.D. Vance yllätti Münchenin turvallisuuskonferenssissa puheella, jossa hän väitti, että sananvapaus on vaarassa Euroopassa. Vance syytti Euroopan unionia ja yksittäisiä maita, kuten Saksaa ja Britanniaa, sananvapauden tukahduttamisesta.

Hyökkäys väitettyä eurooppalaista sensuuria vastaan kohdistuu erityisesti EU:n sääntelyyn, joka koskee esimerkiksi suuria verkkoalustoja, mutta myös eurooppalaisten maiden toimiin kansallisella tasolla lainvastaisen verkkosisällön leviämisen estämiseksi. Etenkin EU:n digipalvelusäädöksestä on tullut Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin hallinnon silmätikku.

Trumpin kampanjan Eurooppaa vastaan voidaan odottaa jatkuvan. Vuoden 2025 lopussa hallinto julkaisi uuden kansallisen turvallisuuden strategian, jota tutkija Rick Landgraf on kuvannut järkytyksenä. Analyysissaan hän muun muassa toteaa, että strategia nostaa kulttuurisodat keskeiseen asemaan sekä käsittelee ideologisia ja kulttuurisia kiistoja strategisina kysymyksiä.

Landgraf nostaa esille, että amerikkalainen kulttuuri, ”hengellinen terveys” ja perinteiset perheet kehystetään strategiassa olennaisina kansallisen turvallisuuden edellytyksinä. Landgrafin mukaan kristillisen nationalismin ja varapresidentti J. D. Vancen vaikutus näkyy tässä kohdassa strategiaa erityisen selvästi.

Sananvapaus hyökkäyksen kohteena Yhdysvalloissa

Samaan aikaan kun Trumpin hallinto syyttää Eurooppaa sensuurista, se on ennennäkemättömällä tavalla käynyt sananvapauden kimppuun Yhdysvalloissa. Hallinto on uhkaillut mielenosoittajia, lakifirmoja ja medioita, pidättänyt toimittajia ja painostanut yliopistoja. Trump on myös esimerkiksi väittänyt, että häntä kritisoiva mediahuomio on ”laitonta”.

Tilannetta kuvaa, että maineikas sananvapautta puolustava Knight First Amendment Institute lanseerasi helmikuussa 2026 uuden hankkeen, jonka tarkoituksena on sananvapauden ”jälleenrakentaminen” Trumpin hallintokauden jälkeen. Tällaisia kehityskulkuja ajavat voimakkaasti yhdysvaltalaiset kristilliskonservatiiviset tahot ja heidän yhteistyökumppaninsa Euroopassa. Itse ilmiö ei ole uusi, mutta sen nopea vahvistuminen on.

Keskeisimpiin toimijoihin kuuluu erittäin suuri ja vaikutusvaltainen kristilliskonservatiivinen järjestö Alliance Defending Freedom (ADF), joka on jo vuosia toiminut  aktiivisesti Euroopassa ADF Internationalin kautta. Suomessa ADF tukee kansanedustaja Päivi Räsästä (kd.) oikeudenkäynnissä, jossa Räsästä syytetään kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Tutkija Dean Jacksonin mukaan varapresidentti Vancen kommentit heijastavat usein ADF:n linjaa.

Trumpin hallinnon tavoitteena eurooppalaisen laitaoikeiston tukeminen

Yhdysvaltain kansallisen turvallisuuden strategiassa Eurooppaa uhkaa sivilisaation tuho, ja siinä esitetään, että ”isänmaallisten” eurooppalaisten puolueiden kasvava vaikutusvalta antaa Yhdysvalloille syytä optimismiin. Strategia myös julistaa, että ”massamaahanmuuton” aikakauden tulee päättyä. Lisäksi tämän vuoden Münchenin turvallisuuskokouksessa ulkoministeri Marco Rubio puhui länsimaisen sivilisaation puolustamisesta ja kuvasi maahanmuuttoa kriisinä, joka horjuttaa yhteiskuntia länsimaissa.

Ivan Krastev ja Mark Leonard esittävät vuonna 2025 julkaistussa tutkimuksessa, että Trumpin toisella kaudella hallinto näkee eurooppalaisen laitaoikeiston osana yhteistä kansainvälistä hanketta, jonka tavoitteena on kumota nykyinen maailmanjärjestys. Krastevin ja Leonardin mukaan eurooppalainen laitaoikeisto on siirtymässä kansallisen suvereniteetin puolustajista kansainvälisen kumouksellisen liikkeen etujoukoiksi. 

Yhdysvaltain kansallisen turvallisuuden strategiassa Eurooppaa uhkaa sivilisaation tuho.

Professori David Kaye, entinen YK:n sananvapauden erityisraportoija, kuvasi Yhdysvaltojen tilannetta tammikuussa 2026 julkaistussa analyysissa. Kaye kirjoittaa, että presidentti Trumpin hallinnon väitteillä eurooppalaisesta sensuurista ei ole mitään perusteita, ja se pikemminkin levittää disinformaatiota sekä eurooppalaisesta lainsäädännöstä että politiikasta.

Kayen analyysin mukaan yli kymmenen vuoden ajan niin uusnatsit, laitaoikeistopuolueet kuin venäläiset toimijatkin ovat levittäneet sosiaalisissa medioissa Euroopassa kaikentyyppistä disinformaatiota sekä sisältöä, joka yllyttää vihaan ja väkivaltaan maahanmuuttajia ja muita vähemmistöjä kohtaan. Alkuvaiheessa Euroopan komissio ja jäsenvaltiot yrittivät saada suuret alustayritykset puuttumaan ongelmiin, mutta digijättien toimet olivat riittämättömiä. Jäsenmaat ja EU ovat siksi kehittäneet uutta lainsäädäntöä.

Kayen mukaan Yhdysvaltojen hallinto vastustaa verkkoalustojen sääntelyä, koska se vaikeuttaa maahanmuuttoon ja vähemmistöihin kohdistuvan vihapuheen ja disinformaation levittämistä. Hallinnon liittolaisia, sääntelyä vastustavia digijättejä, löytyy myös Piilaaksosta. Muun muassa tutkija Mariya Yurukova onkin esittänyt, että Trumpin hallinnon väitteet EU:n sensuurista perustuvat sääntelyn vastustamiseen.

EU:n sääntelytoimien tarkoituksena on avata verkkoalustojen toimintaa, mikä tekee näkyväksi laitaoikeistopuolueiden toiminnan sosiaalisessa mediassa. Kaye katsoo, että Euroopan syyttäminen sensuurista pyrkii siirtämään huomion pois hallinnon sananvapautta rajoittavista toimista Yhdysvalloissa. 

EU:n digipalvelusäädös Trumpin hallinnon silmätikkuna

Vuonna 2022 EU hyväksyi digipalvelusäädöksen, joka asetti uusia velvoitteita verkkoalustoille. Trumpin hallinto väittää, että digipalvelusäädös on eurooppalaisen sensuurin väline ja tästä syystä vastustaa sitä aktiivisesti.

Kuten David Kaye toteaa analyysissaan, digipalvelusäädös on innovatiivinen ja tasapainoinen laki. Sen tarkoitus on vahvistaa käyttäjien oikeuksia, lisätä verkkoalustojen avoimuutta ja puuttua erilaisiin ongelmiin, kuten lainvastaiseen sisältöön ja disinformaation leviämiseen.

Digipalvelusäädös keskittyy järjestelmiin ja prosesseihin. Se muun muassa velvoittaa erittäin suuret verkkoalustat ja hakukoneet – esimerkiksi Metan ja Googlen – arvioimaan niin sanottuja järjestelmäriskejä. Arvioissa on huomioitava erityyppisiä riskejä: esimerkiksi laittoman sisällön leviäminen palvelun kautta, mahdolliset kielteiset vaikutukset sananvapauteen ja tiedonvälitykseen sekä mahdolliset kielteiset vaikutukset kansalaiskeskusteluun, vaalimenettelyihin ja yleiseen turvallisuuteen. Muun muassa palvelun suosittelu- ja moderointijärjestelmien mahdolliset vaikutukset on myös otettava huomioon.

Digipalvelusäädös vahvistaa käyttäjien oikeuksia. Palvelujen on muun muassa annettava selkeät ja täsmälliset perustelut, jos esimerkiksi käyttäjän jakama sisältö poistetaan.

Digipalvelusäädös vahvistaa käyttäjien oikeuksia. Palvelujen on muun muassa annettava selkeät ja täsmälliset perustelut, jos esimerkiksi käyttäjän jakama sisältö poistetaan. Palvelujen on myös tarjottava järjestelmä valitusten käsittelyä varten käyttäjille, jotka eivät hyväksy sisällön poistamista.

Syyskuussa 2025 useat alansa johtavat tutkijat allekirjoittivat avoimen kirjeen Yhdysvaltojen edustajainhuoneen oikeusvaliokunnan puheenjohtajalle Jim Jordanille sekä asiaan liittyvän lyhyemmän kirjeen EU:n digikomissaari Henna Virkkuselle. Tutkijat täsmensivät kirjeessään, mitä digipalvelusäädöksen velvoitteet tarkoittavat, missä kohdissa voi olla epäselvyyttä ja mihin Euroopan komissio tosiasiallisesti pystyy puuttumaan digipalvelusäädöksen nojalla. Tutkijat korostivat, että Jordanin väitteellä digipalvelusäädöksen johtamisesta konservatiivisten näkökulmien sensuroimiseen ei ole mitään perusteita.

Myös aiemmin mainittu kristilliskonservatiivinen järjestö Alliance Defending Freedom vastustaa aktiivisesti digipalvelusäädöstä, väittäen sen uhkaavan sananvapautta.

Huolta herättävät kytkökset Suomeen

ADF:in vaikutus näkyy selvästi Trumpin hallinnon hyökkäyksessä väitettyä eurooppalaista sensuuria vastaan. Esimerkiksi puheessaan Münchenin turvallisuuskonferenssissa varapresidentti J. D. Vance nosti esille aborttioikeuksien vastustajaa koskevan tapauksen Britanniassa, jossa ADF on tukenut syytettyä. Brittiläinen Adam Smith-Connor kieltäytyi poistumasta vyöhykkeeltä, jossa mielenosoitukset aborttioikeuksia vastaan tai niiden puolesta olivat kiellettyjä. 

Suomessa ADF pyrkii edistämään tavoitteitansa oikeudenkäynnissä, jossa kansanedustaja Päivi Räsästä ja piispa Juhana Pohjolaa syytetään kiihottamisesta kansanryhmää vastaan homoseksuaaleja koskevien kirjoitusten perusteella. Molemmat kiistävät syytteet. Räsästä avustaa oikeudenkäynnissä ADF Internationalin johtaja Paul Coleman.

ADF on suuri, varakas ja tehokas vaikuttaja, joka käyttää oikeustapauksia strategisesti eri maissa edistääkseen tavoitteitaan. Kuten olen aiemmassa kirjoituksessani huomauttanut, suuren ulkomaalaisen vaikuttajajärjestön rooli Räsäsen oikeusprosessissa herättää kysymyksiä.

ADF asemoi itsensä sananvapauden puolustajaksi, mutta se on jyrkästi kristilliskonservatiivinen järjestö, jonka tavoitteisiin kuuluu esimerkiksi parental rights -agendan edistäminen. Parental rights -liike on usein muun muassa kirjojen kieltämisen takana yhdysvaltalaisissa kouluissa.

Edistävätkö Suomen etuja tällaiset toimet, joissa Räsästä edustaa suomalaisessa oikeudenkäynnissä amerikkalainen ADF, minkä lisäksi hän käy Yhdysvaltojen edustajainhuoneessa esiintymässä ”eurooppalaisen sensuurin uhrina”?

Joy Hyvärinen on Suomen PENin puheenjohtaja. Mielipiteet tässä artikkelissa ovat kirjoittajan omia.

Artikkelin kuvituskuva: Jenny Marvin / Unsplash

Julkaisu Sananvapauden kaksiteräinen miekka – Yhdysvallat ja EU:n digipalvelusäädös ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tim Weiner: The Mission: The CIA in the 21st Century. William Collins, London 2025.

Rikostoimittajana aloittanut Tim Weiner tuo The Missionissa valokeilaan toistasataa CIA:n (Central Intelligence Agency) tiedustelun edustajaa. Ainutlaatuisten lähteidensä ansiosta The Missionista hahmottuu Yhdysvaltain tiedusteluväen omakuva. Tuloksena on kirjan mittainen skuuppi ihmisistä organisaatiossa, joka toimii lain tällä ja tuolla puolen.

Lähes kaikki kirjan alaotsikot ovat sitaatteja CIA:n entiseltä ja nykyiseltä henkilöstöltä. Jokainen lähde nimetään. Weineriä luottamuksellisella tiedolla muonittaneiden lähteiden avoimuus on poikkeuksellista. Kirjailija selittää haastateltaviensa uskoutumista ajoituksella: Weinerin käynnistettyään tutkimuksensa 1990-luvulla kylmän sodan päätyttyä, tiedustelupalvelu oli vailla suuntaa ja sitä palvelleet avautumisen tarpeessa.

Weinerin mukaan tiedusteluyhteistyö on syventynyt lännessä. Samanaikaisesti liittovaltion hallinnon ja tiedustelupalvelun yhteistyö on tulehtunut. Silti amerikkalaisiin turvaudutaan entistä enemmän meillä ja muualla – lännen johtajavaltion epävakaudesta ja sen tiedusteluviranomaisen paikoin kyseenalaisestakin lähimenneisyydestä huolimatta.

Viimeisimmissä haastatteluissaan Weiner oli tiedusteluväelle jo tuttu nimi. The Mission on jatkoa National Book Award -palkittulle CIA:n varhaishistoriaa läpikäyneelle kirjalle Legacy of Ashes, jonka tekijän pitkäaikainen työnantaja The New York Times nimesi vuoden kirjaksi vuonna 2007. Salaisuuksien verhon taakse katsomisesta tuli toimittajan missio: hän luonnehtii CIA:ta kutsumuksekseen – muttei toimeksiantajakseen. Jo vuonna 1977 annetun ilmoituksen mukaan CIA:laiset eivät esiinny toimittajina.

Ideologinen jalkaväki johtaa läntistä tiedusteluyhteistyötä

Kirjailija John Le Carrén romaanissa Tinker Tailor Soldier Spy todetaan ”salaisen palvelun olevan ainoa todellinen ilmaus kansakunnan luonteesta”. The Mission paljastaakin Yhdysvaltain kätketyt kasvot. Rikokset maan oikeusjärjestyksen ulkopuolella ovat ”CIA:n tavaramerkki”.

Amerikkalaisuuden ideologinen jalkaväki on aina tehnyt työtä käskettyä julkisuudelta salassa: ”Jokainen presidentti Trumanista lähtien on komentanut CIA:n ratkaisemaan aseilla ja rahoilla kansojen kohtaloita, kun merijalkaväkeä ei ole voitu käyttää”, Weiner toteaa.

Terrorisminvastaisen sodan sytyttyä vuonna 2001 CIA:lta alkoi virrata rahaa ulkomaiden tiedustelupalveluille. Sittemmin länsitiedustelun yhteistoiminta sen johdolla on vahvistunut.

Terrorisminvastaisen sodan sytyttyä vuonna 2001 CIA:lta alkoi virrata rahaa ulkomaiden tiedustelupalveluille. Sittemmin länsitiedustelun yhteistoiminta sen johdolla on vahvistunut. Lähteitä rekrytoidaan ja operaatioita suunnitellaan sekä toimeenpannaan yhdessä.

Erikoisoperaatioiden osaston johtaja kenraali Stanley McChrystal luonnehtii uutta tiedusteluyhteistyötä ”kansakuntien verkoston” syntynä, joka vasta palautti CIA:lle sen aiemman erityisaseman. Amerikkalaisille antelias tiedonjako taas on ennen muuta keino pehmittää yhteistyöhaluttomia valtioita. Viimeaikaisinta Nato-liittolaisten tiedusteluyhteistyötä on lujittanut etenkin CIA:laisten toiminta Ukrainassa, mitä salaisten operaatioiden johtaja Tom Sylvester luonnehtii ”parhaaksi investoinniksi hallinnoltamme koskaan”.

Puhutteleva esimerkki Yhdysvaltain tiedusteluviranomaisen kasvaneesta vaikutusvallasta onkin Ukrainan turvallisuuspalvelu SBU:n uudistaminen CIA:n armosta vuonna 2014. Weiner kirjoittaa venäjämielisiksi katsottujen puhdistuksen olleen ehto luottamuksen rakentamiselle Yhdysvaltoja kohtaan. Seurauksena yli 90 prosenttia Ukrainan turvallisuuspalvelun johdosta irtisanottiin. Tämä antoi johtaja Valentyn Nalyvaichenkon mukaan sysäyksen laitoksensa ”nopealle ja ammattimaiselle uudelleenrakentamiselle”.

Mikään epäinhimillinen ei ole vierasta CIA:lle

Kylmän sodan päätyttyä ylivoimaiseen asemaan nousseen Yhdysvaltain tiedustelupalvelu oli ylenkatsottu ja alibudjetoitu. Kun Neuvostoliitto lakkautettiin valtiona, CIA menetti vihollisen, jonka tuntemiseen ja tukahduttamiseen sen toiminta oli tähdännyt. ”Kukaan ei voi olla mahtava ilman mahtavaa vihollista”, tarpeettomuuden tunteesta kärsivä tiedusteluväki valitti.

Terrorisminvastainen sota oli keskustiedustelupalvelun arvonnousun aikaa. Vuoden 2001 syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen kansakunta kääntyi tiedusteluväen puoleen kuin pelastajaan. CIA:n rahoitus kolminkertaistettiin. Kolmen miljardin budjetista kolmasosa jyvitettiin vastaterrorismiohjelmaan, jonka henkilöstömäärä oli suurimmillaan toista tuhatta. Weiner esittää lyhyessä ajassa salaisten operaatioiden lukumäärän kasvaneen selvästi suuremmaksi kuin mitä CIA kumppaneineen kohdisti aikanaan Neuvostoliittoon.

Kun Neuvostoliitto lakkautettiin valtiona, CIA menetti vihollisen, jonka tuntemiseen ja tukahduttamiseen sen toiminta oli tähdännyt.

Tiedustelupalvelu määrättiin käymään salaisia sotia, kun uudeksi missioksi tuli presidentti George W. Bushin määräyksestä ”kaaoksen luominen Lähi-itään”. Tiedustelu ja vastatiedustelu poistuivat muodista. Vihollisen tuntemista tärkeämmäksi tuli sen tappaminen.

CIA:n valtuuksia laajennettiin ja johtaviin asemiin astuivat häikäilemättömimmät: tiedonhankkijoista tuli ”nojatuolikiduttajia”, toimistojen analyytikoista laittomien vankiloiden pyörittäjiä ja taustavaikuttajista salamurhien suunnittelijoita.

Ennenkuulumaton aloite salamurhaosaston perustamisesta otettiin vastaan suopeasti presidentin kansliassa. Weiner sanoo salamurhan olleen ”latautunut ilmaus” CIA:ssa, mutta tuolloin se alettiin ymmärtää ”ennakoivana itsepuolustuksena”. Vastaterrorismiohjelmaa johtanut Enrique Prado avaa mahdollisia menettelytapoja: ”Jos joku sattuisi putoamaan parvekkeelta, se vasta olisi sääli”.

Kansallisella turvallisuudella perusteltiin kuulusteltavien kidutusta

Vankilaverkoston rakentamisesta vastasi epistemologiasta väitellyt Vietnamin sodan veteraani Jim Cotsana. Hän arvioi kidutuksen välttämättömäksi: ”Jos meidän ajatelleen tehneen jotain laitonta tai moraalitonta, pystymme kyllä elämään sen kanssa”.

CIA hävitti todisteita kuulustelumenetelmistään, sen jälkeen kun The Washington Post oli nostanut aiheen julkisuuteen. Pahamaineiset Thaimaan kidutusvideot tuhottiin vaivihkaa toimistosilppurissa. ”Paska juttu…videoiden perusteella saattoi luulla meidän kaikkien olevan psykopaatteja, mitä emme tietenkään halunneet”, kommentoi vastaterrorismiosaston johtaja Jose Rodriguez.

CIA hävitti todisteita kuulustelumenetelmistään, sen jälkeen, kun The Washington Post oli nostanut aiheen julkisuuteen. Pahamaineiset Thaimaan kidutusvideot tuhottiin vaivihkaa toimistosilppurissa.

Vihreän valon näyttäminen Irakin hyökkäyssodalle jäi maineen tahraksi: tilannearvio oli perustunut Kairossa kidutuksella saatuun tunnustukseen Ibn al-Sheikh al-Libinilta – lähde arvioitiin myöhemmin epäluotettavaksi. Tämä alkujaan Afganistanissa amerikkalaisten avustuksella neuvostojoukkoja vastaan taistellut islamisti katosi pian kartalta: al-Libin kuoli vankeudessa Libyassa vuonna 2009.

Ihme kyllä, CIA ei aavistanut menettelytapojensa aiheuttavan kaunaa kohdemaissa. Sivullisuhrit Afganistanissa olivat liikaa kenraali McChrystalille, joka varoitti ”meidän häviävän tämän helvetin sodan ellemme lakkaa tappamasta siviilejä”. Sotilasvoimaa tehokkaammaksi katsottiin lopulta vihollisen korruptointi setelisalkuilla. Ken Stiles taustoittaa ratkaisua julkisella mielipiteellä: ”Amerikkalaiset eivät piittaa, vaikka CIA kävisi siellä salaista sotaa, sen sijaan he välittävät, jos maassa on 50 000 amerikkalaissotilasta”.

Hyvä paha CIA

Moraalittoman CIA:n henkilöstön moraalisena kompassina Weiner näkee uskollisuuden missiolle. Vaikka vastatiedustelun johtaja James Olson sanoo uransa olleen ”valehtelua, huijaamista, varastamista, manipulaatiota ja pettämistä” niin kumma kyllä hän ei arvostele työnantajaansa. Kansallisen turvallisuuden näkökulma hallitseekin tiedusteluväen ajattelutapaa. Tällainen raison d’état sallii amerikkalaisiin arvoihin vetoavan CIA:n ”työskentelevän kenen tahansa käsiinsä osuvan rikollisen ja turmeltuneen huoran kanssa”, kuten diplomaatti Mike Metrinko toteaa.

Weiner havaitsee liittovaltion hallinnon ja tiedusteluviranomaisen yhteistyön jännitteiseksi. Useat presidentit Richard Nixonista lähtien ovat panetelleet CIA:ta vasemmistolaiseksi. Tiedusteluväen ”kaappiliberaalit” olivat epäsuosiossa etenkin vuosituhannen vaihteessa, jolloin CIA:n olemassaolo oli vaakalaudalla: republikaanienemmistöisen senaatin tiedusteluvaliokunnassa keskusteltiin tiedusteluviranomaisen lakkauttamisesta vuonna 2004.

Yhteistyön tulehtumisen taustalta löytyvät intressit ja ideologiat mutta myös valta. CIA on määrätietoisesti tavoitellut epämieluisten liittovaltion hallintojen kaatamista laskelmoiduilla tietovuodoilla ”tarkoituksenaan presidentin mustamaalaaminen ja vaalitappion aiheuttaminen”. CIA sekaantuu vaaleihin myös palvelemassaan valtiossa.

Vihollinen – ja myös CIA – on tunnettava

The Mission on hienostunut hyökkäys Yhdysvaltain hallitusta vastaan, jonka istuvan presidentin Weiner määrittelee maan suurimmaksi turvallisuusuhkaksi. Lukijalle luovutetaan kirjassa tietoja, jotka ovat omiaan vaarantamaan tekijänsä kansalaisuusvaltion suhteita ulkovaltoihin. Weinerillä on selvästi suojelijansa, sillä vähäpätöisempi toimittaja joutuisi vastaavanlaisesta vaikeuksiin.

Niin CIA:n kuin Neuvostoliiton tiedustelu- ja turvallisuuspalvelu KGB:n kanssa tekemisissä ollut kirjailija-toimittaja Jan Guillou on luonnehtinut tiedustelupalveluja vaikeaksi aiheeksi, koska salattua tietoa tutkiva erehtyy helposti. Tosiasioihin uskominen on vaikeaa tilanteessa, jossa pelataan väärällä tiedolla. Taitavan vakoojan tapaan Weinerin on onnistunut luoda luottamus lähteisiinsä. Seurauksena lukijakin alkaa luottaa Weineriin – ja huomaamattaan myös CIA:han.

Totuudenmukaisuus tunnetusti häviää kilpailussa suurvaltapoliittisen tarkoituksenmukaisuuden kanssa.

Totuudenmukaisuus tunnetusti häviää kilpailussa suurvaltapoliittisen tarkoituksenmukaisuuden kanssa. CIA:n vasemmistolaisuus lienee sen epäkiitollisessa pyrkimyksessä vastustaa kansallista sulkeutumista tuomalla kansainvälisiä mittapuita päätöksentekoon.

CIA:n missio edustaa järkeä Yhdysvaltain ulkosuhteissa on osoittautunut monesti mahdottomaksi. Sen palveleman valtion poliittisen johdon strategisessa epäjohdonmukaisuudessa piilee pohjimmainen syy tiedusteluviranomaisen rikoksiin ja ristiriitaisuuksiin.

Uuden kylmän sodan kynnyksellä Weinerin alleviivaama vihollisen tunteminen on ajankohtaisempaa kuin aikoihin – ei niinkään vihollisen tuhoamiseksi, vaan vihollisuuksien lopettamiseksi.

YTM Aleksi Okkonen on Politiikasta-verkkolehden toimituskunnan jäsen.

Arvion kuvituskuva: Anthony Shane / Unsplash

Julkaisu Kirja-arvio: CIA nousi kansakuntien verkoston johtoon ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kevään 2027 eduskuntavaalit ovat vaaleihin valmistautuville puolueille entistä vaikeampi tilaisuus erottautua toisistaan. Suomalaisten tulevaisuudenusko on historiallisen alhaalla, ja nuorten kohdalla voidaan puhua jo romahduksesta. Huolten taustalla on erityisen heikko taloudellinen tilanne, jonka seurauksena Suomi on noussut Euroopan työttömyystilastojen kärkeen.

Puolueet ovat jo vuosikymmenten ajan etääntyneet perinteisistä yhteiskunnallisista jakolinjoista ja kiinnittyneet yhä vahvemmin valtioon. Nyt sekä taloudellinen niukkuus että murentunut sääntöpohjainen maailmanjärjestys ovat lisänneet painetta poliittiseen yhtenäisyyteen monissa keskeisissä kysymyksissä.

Perinteiset valtapuolueet ovat tilanteessa, jossa vaihtoehtojen esittäminen on yhä vaikeampaa. Kansalaisten näkökulmasta politiikka voi näyttäytyä vaihtoehdottomana ja vaalit uhkaavat muuttua imagonrakennuksen rituaaliksi. Kirjoituksessa tarkastellaan, miten tämä kehitys näkyy suomalaisessa puoluejärjestelmässä ja mitä seurauksia sillä on edustukselliselle demokratialle tulevien eduskuntavaalien kynnyksellä.

Ideologinen tyhjyys teoreettisena ilmiönä

Ajatus puolueiden ideologisesta tyhjyydestä ei ole uusi. Politiikan tutkija Otto Kirchheimerin klassinen catch-all-puolue -käsite kuvaa puolueiden siirtymää ideologisesti jäsentyneistä joukkopuolueista vaalimenestystä maksimoiviin organisaatioihin. Maksimoidessaan vaalimenestystä puolueet luopuvat vahvasta ideologisesta profiilistaan ja kiinnittymisestään selkeästi tietyn yhteiskuntaluokan etujen ajajina.

Politiikan tutkijoiden Richard Katzin ja Peter Mairin kartelliteesi vie analyysin pidemmälle. Sen mukaan vakiintuneet puolueet alkavat toimia kartellin tavoin: ne kilpailevat vaaleissa, mutta samalla suojaavat yhteisesti asemaansa ja rajaavat poliittista kilpailua. Puolueiden riippuvuus valtion rahoituksesta kasvaa, jäsenistön merkitys vähenee ja ideologiset erot kaventuvat. Politiikan keskeiset linjat epäpolitisoituvat, ja puolueet ammattimaistuvat vaalikoneistoiksi. Tämän seurauksena puolueet etääntyvät yhteiskunnasta ja vaikeuttavat uusien poliittisten toimijoiden nousua.

Kiistojen painopiste on siirtynyt laajoista yhteiskunnallisista uudistuksista marginaalisiin, jopa symbolisiin kysymyksiin.

Myöhemmässä tuotannossaan Mair puhuu jopa edustuksen tyhjiöstä. Puolueet säilyvät institutionaalisesti vahvoina, mutta niiden kyky ilmaista yhteiskunnallisia ristiriitoja heikkenee. Tämä tyhjiö ei jää pysyvästi avoimeksi: sen voivat täyttää populistiset liikkeet, protestipuolueet tai vaihtoehtoisesti teknokraattinen päätöksenteko.

Kriitikot ovat huomauttaneet, että uudet ideat syntyvät vakiintuneiden puolueiden ulkopuolella kuten erilaisissa intressiryhmissä, ajatushautomoissa tai populististen haastajien keskuudessa. Toisaalta voidaan todeta, että ideologiset ristiriidat eivät ole kadonneet mihinkään, vaan niiden luonne on muuttunut.

Kiistojen painopiste on siirtynyt laajoista yhteiskunnallisista uudistuksista marginaalisiin, jopa symbolisiin kysymyksiin, jotka jäsentävät identiteettipohjaisia jakolinjoja kulttuurisella arvoulottuvuudella. Kärjistäen voidaan todeta, että äänestäjän huomio on helpompi herättää kritisoimalla Opetushallituksen linjauksia kuin käsittelemällä sosiaali- ja terveyspalvelujen monimutkaista järjestämistä.

Suomalaisten yleispuolueiden perintö

Vuosituhannen vaihde oli yleispuolueiden kulta-aikaa.Keskusta, SDP ja kokoomus pyrkivät laajaan kannatukseen taloudellisesti suotuisana aikana, jolloin poliittinen kilpailu perustui ennen kaikkea hallintakykyyn ja maltillisiin linjauksiin. Samaan aikaan ajoittuu myös politiikan henkilökeskeisyyden vahvistuminen. Koska puolueiden tavoitteet näyttivät samalta, kasvot ja retoriikka alkoivat korostua tärkeinä erottautumiskeinoina.

Politiikan tutkija Rauli Mickelssonin määrittelee Suomen puolueet -kirjassaan yleispuolueet puolueiksi, jotka pyrkivät keräämään kannatusta laajasti eri yhteiskuntaryhmistä ylläpitäen joustavaa ideologista linjaa. Niille on tyypillistä hallituskelpoisuuden ja pragmaattisuuden korostaminen sekä koko kansan edustaminen yksittäisen ryhmän etujen sijaan.

Lähes kahden vuosikymmenen taloudellisen pysähtyneisyyden aikana perinteiset puolueet ovat kukin vuorollaan saaneet puolueohjelmiensa tavoitteet läpi.

Lähes kahden vuosikymmenen taloudellisen pysähtyneisyyden aikana perinteiset puolueet ovat kukin vuorollaan saaneet puolueohjelmiensa tavoitteet läpi. Sanna Marinin hallituskaudella toteutettiin viimeinkin sosiaali- ja terveyspalveluiden kokonaisuudistus, jonka osana keskusta saavutti pitkään tavoittelemansa maakuntauudistuksen. Samalla SDP sai toteutua tuolloin pitkään tavoittelemansa oppivelvollisuusiän pidennyksen.  

Petteri Orpon hallituksen aikana toteutettujen työmarkkinauudistusten myötä kokoomus liittyi viimeisenä perinteisestä kolmen suuresta siihen joukkoon, jota vaivaa nyt tyhjyys poliittisten tavoitteiden osalta. Puolestaan perussuomalaiset ja vihreät ovat vuorollaan menettäneet kannatustaan hallitusvastuun myötä, samalla kun perinteiset puolueet ovat omaksuneet niiden tavoitteita.

Siirtymä niukkuuden ja asiantuntijavallan aikaan

Puolueidemme historiallinen kehitys on yhtäläinen edellä esitettyjen teoreettisten huomioiden kanssa. Joukkopuolueet ovat muuttuneet yleispuolueiksi, ja puolueorganisaatioiden painopiste on siirtynyt jäsenistön palvelemisesta viestintään ja vaalityöhön. Varsinainen poliittinen valmistelu tapahtuu yhä useammin eduskuntaryhmissä sekä ministereiden ympärille rakentuneissa avustaja- ja asiantuntijaverkostoissa.

Muutos siirtää politiikan luonnetta kohti asiantuntijavallalle tyypillistä rationaalisuutta. Päätökset esitetään välttämättöminä ja vaihtoehdottomina, hallinnollista toteutusta edellyttävinä ratkaisuina pikemminkin kuin kilpailevien yhteiskunnallisten visioiden tuloksina. Tämä ei tarkoita politiikan katoamista, vaan sen muodon muuttumista: kamppailu käydään yhä useammin siitä, kuka hallitsee tulkintaa taloudellisista realiteeteista.

Poliittiset linjaukset muotoutuvat hallinnon ja asiantuntijaverkostojen ehdoilla, samalla kun puolueiden rooliksi jää näiden linjausten poliittinen viimeistely.

Puolueiden omien tutkimus- ja valmisteluresurssien supistuminen on samalla avannut tilaa uudelle asiantuntijakerrostumalle. Näiden politiikka-ammattilaisten urat kulkevat ministeriöiden, eduskuntaryhmien, ajatuspajojen ja konsulttitoimistojen välillä.

Poliittiset linjaukset muotoutuvat hallinnon ja asiantuntijaverkostojen ehdoilla, samalla kun puolueiden rooliksi jää näiden linjausten poliittinen viimeistely. Kehitys ei ole yksiselitteisesti kielteistä. Asiantuntijuus ja hallinnollinen osaaminen ovat välttämättömiä monimutkaisessa yhteiskunnassa.

Kuka määrittää poliittisen agendan tulevaisuudessa?

Agendan asettamisen näkökulmasta on olennaista erottaa toisistaan julkinen asialista ja poliittisen päätöksenteon asialistat. Julkinen asialista rakentuu mediakeskusteluissa ja ohjaa vääristäenkin kysymyksiä poliittisesti merkittävistä kysymyksistä. Päätöksenteon asialistat, kuten hallitusneuvottelut ja budjettiprosessit, muotoutuvat suurilta osin julkisuuden ulkopuolella. Näissä neuvotteluissa on kyse priorisoinneista ja kompromisseista, mikä osaltaan selittää vaalipuheiden ja toteutuneen politiikan välistä kuilua.

Tutkimukset osoittavat, että päätöksenteon monimutkaistuminen on vahvistanut virkamiesten roolia suhteessa poliitikkoihin.  Asiantuntemuksensa myötä he pystyvät vaikuttamaan siihen, mitä asioita nostetaan päätöksentekoon tai mitä tietoa politiikoille annetaan.  Ajoittain korkeat virkamiehet ovat julkisuudessa tuoneet esiin ministeriön virkamiesten arvioita yhteiskunnallisista muutoksista, jotka eivät ole olleet täysin linjassa hallituksen kannan kanssa. Voimakkaita puheenvuoroja on totuttu näkemään erityisesti valtiovarainministeriön suunnasta, mutta tutkimusaineistossani on nostettu esiin monesti myös työ- ja elinkeinoministeriön korkeita virkamiehiä.

Tapahtuneet muutokset lujittavat prosessia, jossa päätöksenteon agenda muodostuu entistä pienemmässä institutionaalisessa piirissä.

Edellisvuoden lopussa saavutettu sopu velkajarrusta oli kokoomukselle selkeä poliittinen voitto, joka ankkuroi tulevat eduskuntavaalit talousvaaleiksi. Sopimuksen myötä kaikki eduskuntapuolueet vasemmistoliittoa lukuun ottamatta sitoutuivat valtiontalouden sopeuttamisen mittakaavaan, joka tarkoittaa väistämättä lisää niin leikkauksia kuin myös veronkiristyksiä. Sopimus vie poliittisen keskustelun sopeuttamisen yksityiskohtiin, kustannusvaikutuksiin ja vaikutusarvioihin. Politiikka alistuu näin entistä vahvemmin asiantuntijatiedolle, erityisesti valtionvarainministeriössä tuotetulle.

Ministeriöt kokoavat jo hyvissä ajoin ennen eduskuntavaaleja oman näkemyksensä tulevan vaalikauden työlistasta joko ministeriökohtaisesti tai yhteisenä, kansliapäälliköiden hyväksymänä versiona. Käytännön kokemukseni mukaan monet kyseisistä ehdotuksista päätyvät sellaisenaan hallitusohjelmaan ja lainsäädäntösuunnitelmaan riippumatta hallituskokoonpanosta. Kuten Eero Murto tutkimuksessaan toteaa, hallitusohjelman perusta on tosiasiassa jo pitkälti valmis siinä vaiheessa, kun poliitikot vasta aloittavat omat neuvottelunsa.

Virkamiesvallan lisäksi työmarkkinaosapuolilla on ollut huomattava vaikutusvaltaa lainsäädäntöön. Kolmikannan rakenne loi tilan, jossa poliittiset kysymykset valmisteltiin, soviteltiin ja usein ratkaistiinkin ennen varsinaista parlamentaarista käsittelyä.

Toisaalta työmarkkinakenttä on kokenut viimeisten vuosien aikana kuitenkin merkittäviä muutoksia, kun keskitetyistä tulopoliittisista ratkaisuisista on siirrytty liittokohtaisiin ja yrityskohtaisiin sopimuksiin. Samalla valtio on ottanut aiempaa aktiivisemman roolin työmarkkinoilla, erityisesti Orpon hallituksen kaudella, säätämällä useita työmarkkinalainsäädäntöön liittyviä uudistuksia sen sijaan, että se olisi pysytellyt perinteisessä sovittelijan roolissa.

Kansalaisjärjestöt ovat puolestaan joutuneet sopeutumaan rahoitusleikkauksiin ja rakenteellisiin muutoksiin, mikä on heikentänyt sen osallistumismahdollisuuksia poliittisen valmistelun varhaisiin vaiheisiin. Yhtäällä tapahtuneet muutokset lujittavat prosessia, jossa päätöksenteon agenda muodostuu entistä pienemmässä institutionaalisessa piirissä.

Vaikenemalla vaalivoittoon

Puolueet ryhtyvät valmistautumaan vaaleihin sekä hallitusneuvotteluihin noin vuotta ennen vaaleja. Tällä kertaa puolueiden ja intressiryhmien piirissä näyttäisi vallitsevan taustakeskustelun perusteella poikkeuksellinen tavoitteenasettelun uupumus. Yhteiskunnallista uudistamista lannistavat mielikuvituksen puute ja visiottomuus. Tilanne on erityisen vaikea, kun hallitusneuvottelijat joutuvat pohtimaan, mitkä ovat valtion ydintehtäviä vähenevien resurssien puitteissa.

Suomessa on toistuvasti nähty vaaleja, joissa vaalitulosta on selittänyt pikemminkin hallituspuolueiden kannatuksen hiipuminen kuin johtavan oppositiopuolueen kyky tarjota uskottava ja selkeä vaihtoehto hallituksen politiikalle. Johtavat oppositiopuolueet ovat vaalien lähestyessä pyrkineet mediastrategioissaan välttelemään toimittajien kriittisiä kysymyksiä ja siirtäneet huomion politiikan sisällöistä puoluejohtajien henkilöimagon rakentamiseen.

Suomessa on toistuvasti nähty vaaleja, joissa vaalitulosta on selittänyt pikemminkin hallituspuolueiden kannatuksen hiipuminen kuin johtavan oppositiopuolueen kyky tarjota uskottava ja selkeä vaihtoehto hallituksen politiikalle.

Sen sijaan, että puolueiden linjaukset asetettaisiin avoimesti julkisen ja kriittisen tarkastelun kohteeksi, kärkeviä avauksia ja selkeitä kannanottoja vältellään. Kyseinen niin sanottu sammutettujen lyhtyjen taktiikka heikentää äänestäjien mahdollisuuksia arvioida puolueiden todellisia vaihtoehtoja ja on siten ongelmallinen demokraattisen päätöksenteon näkökulmasta.

Viimein kysymys ei siis ole siitä, palaavatko ideologiset ristiriidat, vaan siitä kenen ehdoilla ne muotoillaan. Politiikan tila ei jää koskaan tyhjäksi, vaan se purkautuu tyytymättömyytenä järjestelmän reunoilta, joko protestina tai vetäytymisenä.

HM Tuomas Kuoppala on valtio-opin väitöskirjatutkija, joka on työskennellyt aikaisemmin eduskunnassa, työmarkkinajärjestössä sekä tasavallan presidentin kansliassa.

Korjaus tekstiin 2.3.2026: Lauseen sisältö korjattu oikeaan muotoon kohdassa: ”Yhteiskunnallista uudistamista lannistavat mielikuvituksen puute ja visiottomuus.”
Ennen korjausta: ”Mielikuvituksen ja visiottomuuden puute on lannistavaa yhteiskunnallisen uudistamisen kannalta.”

Artikkelin kuvituskuva: Frederic Köberl / Unsplash

Julkaisu Vaalit ilman vaihtoehtoja ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ilmastonmuutoksen ja luontokadon kokonaisuus on maailman merkittävimpiä ja huolestuttavimpia megatrendejä. Paitsi globaalia kehitystä tarkastelevien asiantuntijaraporttien mukaan, myös kyselytutkimuksissa ilmastonmuutos on kansalaisten huolihierarkian kärjessä, erityisesti nuorten parissa.

Asia ei ole millään tavalla uusi. Ympäristön ja ilmaston muuttuminen on tunnistettu jo 1970-luvulta lähtien yhdeksi keskeisimmistä ihmiskunnan eksistentiaalisista riskeistä. Toimenpiteet eivät kuitenkaan etene samaa vauhtia kasaantuvien haasteiden kanssa.

Vuosi 2025 merkitsikin monessa suhteessa takapakkia. Lokakuussa 2025 julkistetun Global Tipping Points -raportin mukaan olemme saavuttamassa 1,5 asteen lämpenemisen tason, missä trooppiset koralliriutat ovat tuhoutumassa peruuttamattomasti ja napa-alueiden jää sulaa ennätysvauhtia.

Yhdysvaltain vetäytyminen Pariisin ilmastosopimuksesta, Yhdistyneiden kansakuntien (YK) ilmastopuitesopimuksesta (UNFCC) ja tammikuussa 2026 myös sen toimeenpanoa tukevasta rahastosta ei varsinaisesti yllättänyt. Kuitenkin kokonaisuutena vetäytyminen, rahoituksen leikkaukset ja suora vihamielisyys ympäristö ja -ilmastotyötä kohtaan vaikeuttavat merkittävästi kansainvälisiä toimia.

Tässä kirjoituksessa tarkastelemme ympäristökriisiä erityisesti turvallisuuskysymyksenä ja sen käsittelyä osana kansainvälistä politiikkaa. Väitämme, että ympäristöasioille jäävän poliittisen tilan kavetessa on entistä tärkeämpää, miten niistä kansainvälisillä foorumeilla keskustellaan ja millaisia ratkaisuja tarjotaan. Keskitymme kansainvälisistä organisaatioista Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestöön (Etyj), jonka puheenjohtajamaana Suomi oli vuonna 2025 ja jonka ilmastoturvallisuusagendaa edistimme.

Samalla kun ilmastoon liittyvät turvallisuusriskit vaikuttavat laaja-alaisesti yhteiskuntarakenteisiin ja muuttuvat monimutkaisemmiksi ja yhä vaikeammin hallittaviksi, perinteisiksi turvallisuusuhiksi laskettavat sodat ja konfliktit ovat lisääntyneet viime vuosina. Vuonna 2025 aktiivisia konflikteja oli maailmassa 56 ja globaaleihin sotilasmenoihin käytettiin 2718 miljardia Yhdysvaltain dollaria.

Tämä lisää ilmastopäästöjä entisestään. Vaikka asiaan liittyy runsaasti epävarmuuksia, on arvioitu, että sotilasmenot kattavat 5,5 % maailman kasvihuonepäästöistä ja että prosentin lisäys sotilasmenoissa merkitsee kahden prosentin kasvua hiilidioksidipäästöissä.

Sodat ja konfliktit muovaavat ilmastopolitiikkaa ja -toimenpiteitä myös vaikuttamalla siihen, mikä politiikkakeskusteluissa nostetaan tärkeäksi. Euroopassa Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan ja sota Gazassa ovat sysänneet ilmaston poliittiselta asialistalta marginaaliin. Epävarmuuden, geopoliittisen kilpailun ja asevarustelun maailmassa ilmastoturvallisuus on helppo nähdä toissijaisena ongelmana, jonka voi ratkaista ”sitten myöhemmin”.  

Mitä tarkoitetaan ilmastoturvallisuudella?

Turvallisuus vaikuttaa ilmastoon kasvavien päästöjen myötä, mutta vieläkin enemmän ilmastonmuutos vaikuttaa turvallisuuteen. Yleistyvät ja pahenevat äärisäät, kuten tulvat ja helleaallot, uhkaavat suoraan ihmisten terveyttä ja yhteiskuntien vakautta.

Ilmastovaikutukset myös yhdistyvät poliittisiin ja taloudellisiin tekijöihin ja voimistavat niihin liittyviä riskejä. Esimerkiksi kuivuudet tuhoavat viljasatoja ja uhkaavat ruokaturvaa globaalisti, kun taas pysyvä lämpötilan nousu ja elinolosuhteiden heikkeneminen ajaa ihmiset jättämään kotiseutunsa ja lisää pakotettua muuttoliikettä.

Havahtuminen planetaariseen kolmoiskriisiin eli ilmastonmuutoksen, luontokadon ja saastumisen kokonaisuuteen on myös tehnyt ilmastoturvallisuudesta osan laajempaa ympäristöturvallisuuden kokonaisuutta.

Havahtuminen planetaariseen kolmoiskriisiin eli ilmastonmuutoksen, luontokadon ja saastumisen kokonaisuuteen on myös tehnyt ilmastoturvallisuudesta osan laajempaa ympäristöturvallisuuden kokonaisuutta, jossa käsitellään näiden kolmen elementin erillis- ja yhteisvaikutuksia. Kolmoiskriisi heijastuu talouteen, yhteiskuntien vakauteen ja geopoliittisiin jännitteisiin. 

Ilmastoturvallisuus (climate security) on politiikkaviitekehys, jonka avulla tarkastellaan ilmastonmuutoksen turvallisuuskytköksiä. Ilmastonmuutosta pidetään laajasti riskien moninkertaistajana. Tällä viitataan siihen, että ilmastonmuutos itsessään ei synnytä poliittisia konflikteja, mutta voi pahentaa niitä. 

Etyj ilmastoturvallisuuden edistäjänä

Etyjin kokonaisturvallisuuskäsitys (compherensive security) on poikkeuksellisen laaja-alainen. Etyjin organisaatiossa turvallisuus on perinteisesti jaettu kolmeen koriin: poliittissotilaalliseen, mihin lukeutuu esimerkiksi asevalvonta, talous- ja ympäristöulottuvuuteen, josta löytyy esimerkiksi ympäristön suojelu sekä inhimilliseen ulottuvuuteen, johon paikantuvat ihmisoikeus- ja demokratiakysymykset kuten vaalitarkkailu.

Siinä missä Etyjin kokonaisturvallisuus korostaa valtioiden välistä turvallisuutta, suomalaisessa kokonaisturvallisuusajattelussa painottuu kansalliseen varautumiseen ja yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen turvaamiseen yhteistyössä viranomaisten, elinkeinoelämän, järjestöjen ja kansalaisten kanssa.

Etyjissä erityistä on se, että jo Helsingin loppuasiakirja vuodelta 1975 asetti valtioille vastuita ja velvollisuuksia suhteissa kansalaisiinsa, ei pelkästään suhteessa toisiinsa. Vertailtaessa Etyjiä muihin alueellisiin turvallisuusjärjestöihin, Etyjin viitekehys, jossa turvallisuus kattaa yksilönoikeudet ja ihmisoikeuksiin sekä ympäristöön liittyvät teemat, on laajuudessaan epätavallinen.

Tähän kokonaisvaltaiseen politiikkaviitekehykseen sisältyy runsaasti hyödyntämätöntä potentiaalia.

Etyjin malli luo edellytykset tarkastella ilmastoa turvallisuusnäkökulmasta huolimatta siitä, kenen ja minkä turvallisuudesta olemme kiinnostuneita. Realisteille tämä tarkoittaa kansallisvaltion turvallisuutta ja olemassaoloa, funktionalisteille kriittistä infrastruktuuria ja elintärkeiden toimintojen kriisinkestävyyttä ja kosmopoliiteille ihmisoikeuksien toteutumista. Tämä monipuolisuus ja kokonaisvaltaisuus mahdollistaa ilmastoturvallisuuden monipuolisen käsittelyn.

Siinä missä Etyjin kokonaisturvallisuus korostaa valtioiden välistä turvallisuutta, suomalaisessa kokonaisturvallisuusajattelussa painottuu kansalliseen varautumiseen ja yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen turvaamiseen yhteistyössä viranomaisten, elinkeinoelämän, järjestöjen ja kansalaisten kanssa.

Käytännön kysymyksinä Etyjin asialistalle mahtuu keskustelu puolustusteollisuuden päästövähennyksistä, mitä tehdään myös esimerkiksi Ukrainassa, tekoälyn ja uusien teknologioiden hyödyntäminen katastrofivalmiuden edistämisessä sekä ilmasto- ja ympäristöjournalistien suojelun merkitys.

Näitä teemoja käsiteltiin Suomen aloitteesta vuoden 2025 aikana. Harva turvallisuusjärjestö kykenee yhtä kattavan agendan muodostamiseen.  Suomi toi myös keskusteluihin laajemman ympäristöturvallisuuden näkökulman.

Ilmastonmuutokset seuraukset koskettavat jo laajasti Etyj-aluetta, joka kattaa 57 valtiota mukaan lukien kaikki EU-maat, entisen Neuvostoliiton ja Länsi-Balkanin maat sekä Yhdysvallat ja Kanadan. Ilmastoturvallisuuden edistäminen tässä ajassa edellytti rohkeutta, sillä ilmastoagenda on Trumpin toisen hallinnon kaudella erityisen negatiivisen huomion kohteena.

Kokonaisvaltaisten lähestymistapojen tarve

Etyjin laaja turvallisuuskäsitys vakiintui liberalismin kultaisella 1990-luvulla, kun kylmän sodan jälkeen turvallisuuskäsitys ehti pari vuosikymmentä laajeta käsittämään esimerkiksi ympäristö- ja terveysteemat. Nyt turvallisuuskeskustelu on palautumassa valtioiden välisiin rauhan ja sodan teemoihin, joissa ensisijaisina subjekteina ovat kansallisvaltiot.

Autoritaaristen ja vahvojen johtajien nousu vaikuttaa koventuneisiin turvallisuusnarratiiveihin. Epädemokraattisesti hallituissa järjestelmissä on helpompi sivuuttaa kansalaisten huolet ja vaatimukset. Samalla autoritaariset järjestelmät tukeutuvat siihen, että vahva johtaja ja hänen ympärilleen muodostunut eliitti osaisiratkaista asiat kansakunnan eduksi.

Tässä viitekehyksessä erityiseen arvoon nousee ihmisoikeusnäkökulma, jota Etyjin terminologiassa nimitetään inhimilliseksi ulottuvuudeksi. Ilmastoturvallisuudesta puhuttaessa tätä on muun muassa se, kuinka pystytään takaamaan vapaan kansalaistoiminnan toimintaedellytykset ilmastokriisiin vastatessa ja se, kuinka vapaan tiedonvälityksen kautta pystytään muodostamaan mielipiteitä ja välittämään sopeutumiseen liittyviä toimintaohjeita.

Aavikoituminen, ruoantuotantoon liittyvä epävarmuus, tulvat ja vesipula vaikuttavat myös meidän turvallisuuteemme, vaikka vaikutukset ovat usein välillisiä.

Oikeus puhtaaseen ympäristöön on tunnustettu kansainvälisissä sopimuksissa ja eri maiden, kuten Suomen, perustuslaeissa. Vuoden 2025 kansainvälisen tuomioistuimen neuvoa-antavassa lausunnossa oikeus puhtaaseen, terveelliseen ja kestävään ympäristöön tulkittiin ensimmäistä kertaa selkeästi valtioita velvoittavaksi kansainvälisen oikeuden normiksi, ja sitä pidettiin välttämättömänä kaikkien muiden ihmisoikeuksien toteutumiselle. Maailman yli 3000 ilmasto-oikeudenkäynnissä onkin punnittu ilmastomuutoksen vaikutuksia ihmisoikeuksien toteutumiseen.

Kansainvälisen ilmastoturvallisuustyön keskiössä ovat usein vähiten kehittyneet ja konflikteista kärsivät maat. Etyj-alueella erityisen herkkiä ovat Keski-Aasian maat ja vuoristoalueet, joiden jääpeite on katoamassa ja tätä kautta vedensaanti ja ruoantuotanto ovat koetuksilla. Aavikoituminen, ruoantuotantoon liittyvä epävarmuus, tulvat ja vesipula vaikuttavat myös meidän turvallisuuteemme, vaikka vaikutukset ovat usein välillisiä.

Ilmastoturvallisuuden teot ja sanat

Perusanalyysi ilmaston ja turvallisuuden suhteista on tehty. Nyt tarve on erityisesti kontekstispesifeille esimerkeille ja onnistuneille toimenpiteille, jotka luovat uskoa tulevaisuuteen.

Suomalainen ja laajemmin tarkasteltuna pohjoismainen kokonaisturvallisuusmalli luo edellytykset ratkaisuille koko yhteiskunnan tasolla ja demokraattisesti. Sitoutuminen kansainväliseen ilmasto- ja ympäristötyöhön, viranomaisyhteistyö sekä kansalaisyhteiskunnan ja yritystenosallistaminen päätöksentekoon tarjoavatkin hyviä esimerkkejä maailmalle.

Ilmastohuoli ja vajavaiset ilmastotoimet voivat kuitenkin synnyttää innostuksen sijaan apatiaa, stressiä ja kokemusta omien toimintamahdollisuuksien riittämättömyydestä. Myös sodan ja rauhan kysymykset ovat usein liian suuria ja kansalaisten vaikutusmahdollisuuksien ulottumattomissa.

Ilmastoturvallisuus politiikkakehikkona on sanoja ja käsitteitä, jotka eivät kuitenkaan yksin luo turvallisuutta. Tarvitaan myös tekoja, joilla uskoa tulevaan voidaan vahvistaa.

Ilmastoturvallisuuden hahmottaminen Etyjin mallin mukaisessa konfliktien, ympäristönsuojelun ja yksilönoikeuksien viitekehyksessä antaa käsitteellisiä työkaluja hahmottaa, kuinka jokainen meistä, yksilönä, yhteisön jäsenenä tai asiantuntijana voi tukea ilmastotyötä omalla toiminnallaan, ja tätä kautta luoda uskoa myös demokratian toimivuuteen.

Ilmastoturvallisuus politiikkakehikkona on sanoja ja käsitteitä, jotka eivät kuitenkaan yksin luo turvallisuutta. Tarvitaan myös tekoja, joilla uskoa tulevaan voidaan vahvistaa. Vihreän siirtymän vauhdittamat teknologiset harppaukset luovat toivoa, mutta eivät ratkaise ilmastonmuutosta, ellei niiden soveltamista mahdollisteta poliittisilla päätöksillä.  

Maailmassa, jossa Yhdysvaltojen hallituksen kaltaiset toimijat tietoisesti vaikeuttavat jopa kustannustehokkaiden ilmastoratkaisujen toteuttamista, on yhä suurempi tarve ilmastonmuutoksen turvallisuusvaikutusten ennakoivalle ymmärtämiselle ja niihin varautumiselle. Tämä edellyttää muun muassa erilaisia tapoja hahmottaa kansalaisten suhdetta ilmastonmuutokseen ja laajan turvallisuuden kehikkoa, jotta ilmastohuolet voidaan kanavoida toiminnaksi.

VTT Johanna Ketola työskentelee ohjelmajohtajana Demo Finlandissa.

VTT Emma Hakala työskentelee johtavana tutkijana Ulkopoliittisessa instituutissa.

Pol. mag. Kerstin Stendahl työskentelee kansainvälisten asiain neuvoksena ympäristöministeriössä.

Artikkelin kuvituskuva: Adrian Balasoiu / Unsplash

Julkaisu Turvallisuus edellyttää ilmastotekoja ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Mikä on poliitikko?

Poliitikko tarkoittaa ihmistä, joka osallistuu yhteisistä asioista päättämiseen. Poliitikkoja ovat esimerkiksi kansanedustajat, ministerit ja kunnanvaltuutetut. Poliitikot valitaan vaaleissa. Suomessa järjestetään monia eri vaaleja, esimerkiksi kuntavaalit ja eduskuntavaalit.

Poliitikon työ on vaikeaa

Poliitikkojen työ on vaikeaa, koska heidän täytyy ottaa huomioon koko kansan etu. Heidän täytyy ottaa huomioon myös pienempien ryhmien etu. Heillä on omia periaatteita, mutta heidän täytyy tehdä käytännöllisiä päätöksiä. Periaatteita ja käytäntöä on joskus vaikea yhdistää.

Tilanteet muuttuvat koko ajan. Usein tilanteet ovat vaikeita. Yleensä poliitikot yrittävät tehdä parhaansa, jotta tilanteet ratkeavat.

Poliitikoilla on paljon valtaa ja paljon vastuuta. Poliitikot ymmärtävät yleensä itse nykyään entistä paremmin, millainen heidän tehtävänsä on. He tietävät, millainen rooli heillä on yhteiskunnassa.

Miten poliitikkoihin suhtauduttiin aikaisemmin?

Poliitikoista on käytetty monenlaisia nimityksiä eri puolilla Eurooppaa eri aikoina. Nimitykset kuvaavat sitä, miten ihmiset ovat suhtautuneet poliitikkoihin. Poliitikkoja on sanottu esimerkiksi valtiomiehiksi ja lainsäätäjiksi, kun heitä on arvostettu. Sana valtiomies voi kuitenkin antaa kuvan, että vain miehet voivat olla poliitikkoja. Myös naisia on ollut pitkään paljon mukana politiikassa, erityisesti Suomessa.

Poliitikkoja on myös haukuttu. Heitä on nimitetty esimerkiksi varkaiksi ja vallanhimoisiksi. Viime aikoina on puhuttu siitä, mikä ero on aktivistin ja poliitikon välillä. Molemmat haluavat muuttaa yhteiskuntaa, mutta he tekevät sen eri tavoilla. Aktivisti haluaa toimia ja poliitikko haluaa edustaa ja keskustella.

Kansalaiset arvostelevat poliitikkoja usein

Poliitikoilla on valtaa yhteiskunnassa. Siksi tavalliset kansalaiset arvostelevat heitä silloin, kun he toimivat huonosti. Poliitikkojen pitäisi edistää kansalaisten etua. He eivät saisi edistää omaa etuaan. Siksi ihmiset suuttuvat, jos poliitikko yrittää hyötyä omasta asemastaan.

Ihmiset kuitenkin odottavat poliitikoilta ristiriitaisia asioita. Joku ihminen voi esimerkiksi sanoa, että joku poliitikko ei ole tarpeeksi ammattimainen. Joku toinen voi olla sitä mieltä, että sama poliitikko on vain ammattilainen, joka yrittää tienata rahaa eikä halua aidosti edistää hyviä asioita.

Ihmiset arvostelevat poliitikkoja eri tavoilla. Heistä tehdään esimerkiksi pilakuvia lehtiin. Joskus heistä tehdään televisio-ohjelmiin sketsejä eli lyhyitä hauskoja esityksiä. Pilakuvat ja sketsit ovat yksi tapa, jolla ihmiset voivat arvostella poliitikkoja ja osallistua politiikkaan.

Nykyään ihmiset arvostelevat poliitikkoja myös netissä, esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Siellä ihmiset haukkuvat usein poliitikkoja todella rumilla sanoilla.

Poliitikot joutuvat pelkäämään väkivaltaa

Poliitikon työ voi olla joskus myös vaarallista. Joskus ihmiset uhkailevat poliitikkoja. Yle teki kansanedustajille kyselyn vuonna 2024. Kyselyssä joka neljäs kansanedustaja kertoi, että häntä on uhkailtu tai joku on tehnyt hänelle väkivaltaa. Myös muissa maissa poliitikot kokevat joskus väkivaltaa.

Edustuksellisessa demokratiassa on pakko olla poliitikkoja

Demokratia on valtio jossa valta on kansalla. Edustuksellisessa demokratiassa kansalaiset valitsevat vaaleilla esimerkiksi kansanedustajat ja kunnanvaltuutetut. Nämä edustajat ja valtuutetut edustavat kansalaisia eduskunnassa ja kunnanvaltuustossa. Edustuksellisessa demokratiassa joidenkin ihmisten on pakko olla poliitikkoja. He päättävät yhteisistä asioista kaikkien kansalaisten puolesta.

Demokratia on muuttunut, koska viestintä on nykyään digitaalista eli se tapahtuu internetissä. Ihmiset haluavat, että poliitikot kuuntelevat heidän mielipiteitään, kun poliitikot tekevät päätöksiä. Nykyään on myös enemmän tapoja osallistua keskusteluun.

Suomi on demokratia, mutta kaikki maat eivät ole demokratioita. Esimerkiksi diktatuurissa ei ole vapaita vaaleja, joissa kansalaiset valitsevat, ketkä heitä edustavat. Silloin kansalla ei ole valtaa, vaan yksi ihminen päättää melkein kaikesta.

Demokraattiseen yhteiskuntaan kuuluu sekin, että kansalaisilla on oikeus arvostella poliitikkoja. Diktatuurissa ihminen voi joutua vankilaan, jos hän arvostelee niitä, joilla on valtaa. Demokratiassa sellaista ei tapahdu.

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja dosentti Pasi Ihalainen. Hän on professori Jyväskylän yliopistossa.

Tämä teksti on saanut Selkokeskuksen myöntämän selkotunnuksen.
Teksti on selkomukautettu Pasi Ihalaisen artikkelista, joka on julkaistu elokuussa 2024. Lue artikkeli yleiskielellä.

Selkomukautuksen teki Jenni Saarilahti Saavuta Asiantuntijapalvelut Oy:stä.

Artikkelikuva: Alexander / Pixabay

Julkaisu Politiikasta selkokielellä -sarja: Miten ihmiset suhtautuvat poliitikkoihin? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kehityspsykologiasta alkunsa saaneesta resilienssistä on tullut aikamme muotisana. Kiinnostus ihmisen kykyyn toipua vastoinkäymisistä, niin sanottu kriisinkestävyys, on levinnyt tutkimus- ja ammattialalta toiselle aina organisaatiokehitykseen, kansalliseen turvallisuuteen ja terapeuttiseen itsehoivakirjallisuuteen asti. Suosionsa myötä alkujaan positiivisista ja toivoa herättävistä ominaisuuksistaan tunnettua käsitettä on sittemmin tarkasteltu myös kriittisesti.

Esimerkiksi kriittiset resilienssitutkijat David Chandler ja Julian Reid ovat tuoneet esiin, miten nykyajan resilienssipuhe toimii hallinnan muotona. Se siirtää vastuun ulkoisesta epävarmuudesta uusliberaalille, itseohjautuvalle yksilölle, jolta odotetaan kykyä sopeutua kriiseihin ja ulkoisten olosuhteiden aiheuttamiin haasteisiin.

Sosiologian professori Eva Illouz on niin ikään argumentoinut, että yksilökeskeinen ja epäpolitisoitu – yhteiskunnallisista rakenteista ja niiden taustalla vallitsevista poliittista päätöksistä etäännytetty – ymmärrys resilienssistä peittää alleen eriarvoisuuden ja yhteiskunnallisten instituutioiden vastuun. Tällöin yksilöt jätetään selviytymään oman onnensa nojaan. Illouzin tavoin resilienssin militarisoitumista tutkinut filosofi Robin May Schott on valmis julistamaan resilienssin epäonnistuneeksi käsitteeksi.

Uusliberaalin resilienssikäsityksen valtavirtaistumisesta huolimatta resilienssi ja poliittinen vastarinta eivät sulje toisiaan pois – päinvastoin. Kansalais- ja vastarintaliikkeet kautta aikojen ovat todiste kriisinkestävistä yhteisöistä ja strategioista, joiden päämääränä on eriarvoistavien valtarakenteiden muuttaminen, ei niihin sopeutuminen.  Yksilökeskeistä ja poliittisesti etäännytettyä resilienssikeskustelua haastetaan tälläkin hetkellä muun muassa globaalien kansalaisliikkeiden sisällä.

Resilienssi osana sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämistä

Tuoreen tulokulman resilienssiin 2000-luvulla tarjoaa sosiaalista oikeudenmukaisuutta edistävien liikkeiden sisällä Pohjois-Amerikasta käsin yleistynyt politisoidun paranemisen viitekehys. Se tuo huomion rakenteellisen syrjinnän aiheuttaman trauman ja kollektiivisen paranemisen merkitykseen osana sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämistä ja kansalaisliikkeiden resilienssiä.

Viitekehyksen keskiössä on mustiltakin feministeiltä tuttu argumentti, jonka mukaan rakenteellisen muutoksen lisäksi sosiaalinen oikeudenmukaisuus vaatii sorron sisäistetyistä rakenteista vapautumista.  Esimerkiksi Audre Lorde  ja bell hooks kiinnittivät huomiota siihen, miten sorron mekanismit sisäistyivät ja näkivät rasismin, seksismin ja luokkasorron kokemuksellisten rakenteiden purkamisen keskeisenä osana mustien naisten vapautumista. Mustien feministien perintö näkyy eritoten ruumiillisen kokemuksen arvostuksessa sekä siinä, miten radikaali itsehoiva nähdään välttämättömänä osana poliittista resilienssiä.

Politisoidun paranemisen viitekehys syventää ruumiillista näkökulmaa entisestään. Se korostaa, että sisäistetty syrjintä ei vaikuta ainoastaan mieleen tai siihen, mitä ihminen ajattelee itsestään, vaan elää myös syvällä kehossa ja hermostossa sekä siinä, miten olemme suhteessa toisiimme. 

Sisäistetty syrjintä ei vaikuta ainoastaan mieleen tai siihen, mitä ihminen ajattelee itsestään, vaan elää myös syvällä kehossa ja hermostossa sekä siinä, miten olemme suhteessa toisiimme. 

Se havainnollistaa, miten toistuvat syrjinnän ja turvattomuuden kokemukset voivat muovautua hermoston opituiksi selviytymisstrategioiksi ja ilmentyä automaattisina kehollisina reaktioina kuten itsensä pienentämisenä, oman äänensä vaientamisena tai siinä miten keho on jatkuvasti varuillaan myös silloin, kun varsinaista uhkaa ei ole.

Liikkeen sisällä hyödynnetään muun muassa politisoitua somatiikkaa, jossa keho- ja liiketerapioista tuttuja, keholliseen aistimustietoon perustuvia harjoitteita sovelletaan sisäistetyn syrjinnän malleista pois oppimiseen, hermostolliseen itsesäätelyyn, kehollisen toimijuuden ja resilienssin vahvistamiseen.  Näin keho nähdään samaan aikaan myös tiedon, vapautumisen ja vastarinnan paikkana – osana kollektiivista muutosta.

Poliittis-somaattisesta näkökulmasta resilienssi kytkeytyykin kiinteästi kehollisuuteen ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämiseen.  Somaattisen psykologian professori Rae Johnsonin mukaan resilienssiä voi vahvistaa toistuvan kehollisen resursoinnin ja poliittisen vastarinnan avulla. Resursointi on kykyä tulla tietoiseksi hermostollisesta tilastaan ja palata kehollisen turvan, vakauden ja mukavuuden tilaan. Se perustuu hermostolliseen itsesäätelyyn, jonka voi nähdä uudenlaisena radikaalin itsehoivan muotona.

Kolme toisiaan täydentävää vastanarratiivia uusliberaalille resilienssille

Tuoreessa artikkelissani tutkin tarkemmin vastarintaan kietoutuvan kehollisen resilienssin ilmenemistä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kentällä. Aineisto koostui kymmenestä somatiikan ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden risteymässä toimivan asiantuntijan haastattelusta. Esittelen seuraavaksi kolme tapaa, joilla heidän käsityksensä resilienssistä toimii vastavoimana uusliberaalille puheelle:  

1. Vastuun siirtäminen yksilöiltä rakenteellisille instituutioille
   Uusliberaalin, yksilöihin kohdistuvan jatkuvan sopeutumisvaateen sijaan sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toimijat uskovat poliittisen vastarinnan voimaan. Ruohonjuuritason kansalaisaktivisteille uusliberalismi kietoutuu yhteen muiden risteävien sorron mekanismien, kuten kolonialismin, rasismin, seksismin ja ableismin kanssa.
   
   Tästä näkökulmasta käsin resilienssi tulee ymmärtää ensisijaisesti yhteisön kykynä nousta aina uudestaan sortavaa politiikkaa ja instituutioita vastaan – ei yksilön velvollisuutena sopeutua alati lisääntyvään epävarmuuteen.
   
   Toisin sanoen sosiaalista oikeudenmukaisuutta edistävien kansalaisaktivistien resilienssi kytkeytyy ensisijaisesti poliittiseen toimijuuteen ja eriarvoisuutta tuottavien rakenteiden ja politiikkojen haastamiseen. Se riisuu uusliberaalin, poliittisesti etäännytetyn resilienssipuheen sumuverhon ja kääntää vastuukysymyksen kohti yhteiskunnallisia instituutioita.
   
   
2. Itseohjautuvuuden vaatimuksen sijaan radikaalia itsehoivaa
   Uusliberaalin itseohjautuvuuden ja selviytymisen sijaan politisoidun paranemisen viitekehys vaalii mustilta feministeiltä tuttua radikaalin itsehoivan ja kollektiivisen paranemisen ajatusta. Poliittista jaksamista ei oteta annettuna, vaan tuomalla huomio keholliseen resursointiin ja sisäistetystä syrjinnästä vapautumiseen tuetaan samalla kestävää vastarintaa.
   
   Sen sijaan, että yksilön tulisi sopeuttaa itsensä alati muuttuviin ulkoisiin olosuhteisiin, tavoitteena on purkaa sisäistettyjä sorron mekanismeja, joita uusliberaalit ja kapitalistiset hegemoniset valtarakenteet tuottavat. Tähän kentällä yleistynyt politisoitu somatiikka tarjoaa entistä konkreettisempia menetelmiä.
   
   Politisoitu somatiikka auttaa tulemaan tietoiseksi, miten monin eri tavoin sorrot rakenteet kehollistuvat ja tuottavat erillisyyden kokemusta. Samalla se nostaa länsimaisessa kulttuurissa rationaaliselle mielelle toissijaiseksi jääneen kehollisen aistimustiedon keskeiseksi voimavaraksi ja vastarinnan lähteeksi.
   
   Sisäisen muutosprosessin seurauksena voi asuttaa itsensä uudella tavalla, ”ottaa oman kehonsa takaisin”. Kehollisesta toimijuudesta käsin on helpompi vastustaa uusliberaaleja hallinnan mekanismeja, kuten pakottavaa sopeutumisen tarvetta sekä itsensä muokkaamista ja kehittämistä ulkoapäin tulevien vaatimusten mukaiseksi.
   
   
3. Hallinnan vastavoimana alhaalta ylöspäin rakentuva muutos
   Uusliberaali puhe resilienssistä voidaan nähdä ylhäältä alaspäin suuntautuvana hallinnan muotona, jonka avulla pyritään tuottamaan resilienttejä ja sopeutuvia yksilöitä palvelemaan vallitsevaa kulttuurista ja institutionaalista järjestystä. Sen sijaan kansalaisliikkeet tarjoavat alhaalta ylöspäin rakentuvan, kollektiiviseen vapautumiseen tähtäävän mallin.
   
   Tässä kontekstissa resilienssi ymmärretään paitsi yksilön elettynä kokemuksena ennen kaikkea kollektiivisena, sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen suuntautuvana voimana.
   
   Yksi haastattelemistani sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kentällä työskentelevistä pioneereista, The Resilience Toolkit-koulutusohjelman perustaja Nkem Ndefo kuvaa resilienssikäsitystään ”alkemiallisena”. Kyse on prosessista, jossa lisääntynyt kyky toipua vastoinkäymisistä ja vapautua sisäistetystä sorron mekanismeista muuttuu aktiiviseksi poliittiseksi toiminnaksi. Sen tavoitteena ei ole pelkästään selviytyä, vaan muuttaa eriarvoisuutta tuottavat järjestelmät paikoiksi, joissa on mahdollista kukoistaa.
   

Kytkemällä resilienssin vastarintaan ja kehollisuuteen globaalit kansalaisaktivistit muistuttavat poliittisen toimijuuden tärkeydestä ja toimivat esimerkkeinä ruohonjuuritasolta nousevasta muutosvoimasta.  Samalla he osoittavat, miten uusliberaali resilienssipuhe osallistuu sorron mekanismien ylläpitämiseen ja eriarvoisuuden tuottamiseen.

YTM, FM Susanna Jussila on politiikan väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistossa.

Teksti pohjautuu artikkeliin: Jussila, Susanna. (2025). ”Embodied Resilience and Political Resistance. Transformative Voices from Today’s Social Justice Movements.”  Journal of Language and Politics ja Jussilan työn alla olevaan väitöskirjaan.

Artikkelin kuvituskuva: Etactics Inc / Unsplash

Julkaisu Radikaali resilienssi: Globaalit kansalaisaktivistit haastavat uusliberaalin resilienssipuheen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.