Autoritäärisyyteen valuneessa Serbiassa opiskelijaliikkeen voitto osoitti ruohonjuuritason politiikan voiman. Seuraavaksi olisi ryhdyttävä purkamaan pitkään rakennettua autoritääristä järjestelmää.

Sunnuntai-iltana 25. lokakuuta 2026 Belgradissa oli poikkeuksellinen juhlahumu. Istuva presidentti, autoritäärisistä otteistaan tunnettu Aleksandar Vučić oli juuri ilmoittanut televisiossa, että häntä vastaan vaaleissa asettunut opiskelijoiden lista oli voittanut parlamenttiin enemmistön.

Ennen Vučićin puhetta vaalien lopputulosta ei osannut ennustaa kukaan. Iltapäivällä tihkui tietoja äänestyspaikoille kuljetetuista oudoista äänestäjistä: ilmeisesti monia käytettiin äänestämässä useammassa paikassa. Presidentin tiedettiin etukäteen käyttävän hämäriä keinoja, esimerkiksi äänten ostamista ja Bosnian serbitasavallan äänestäjien hyödyntämistä. Median kontrollista nyt puhumattakaan.

Vaali-ilta eteni nopeasti. Etukäteen monet olivat ennakoineet, että tulos saatettaisiin kiistää tai ainakin jumittaa oikeusjuttuihin yksittäisten äänestyspaikkojen väitetyistä epäselvyyksistä. Vaalihuoneistojen sulkemisesta ei kuitenkaan ollut kulunut kuin puolitoista tuntia, kun Vučić sanoi pelin olevan selvä.

Sunnuntai-illan juhlissa näki jonkinlaisen henkisen tulpan irronneen. Väkijoukossa vallitsi karnevaalimainen tunnelma, jota havainnoin paikan päällä.

Serbialainen autoritäärisyys

Serbialainen yhteiskunta oli jo lannistumassa autoritääriseen vallankäyttöön. Vučić ehti olla vallassa 14 vuoden ajan. Vaalien lähestyessä maa vaikutti valmiilta luisumaan entistä syvemmälle autoritäärisyyteen. Hallitus kontrolloi tiedonvälitystä sekä näennäisesti riippumattomia yhteiskunnan instituutioita kuten poliisia.

Serbian Transparency -järjestön johtaja Nemanja Nenadić arvioi hallituksen käyttäneen valtaansa ”yhdistelemällä lain mahdollisuuksia, lain porsaanreikiä ja laittomuuksia”. Vučićin vallan alkuaikoina korostuivat porsaanreiät, myöhempinä aikoina laittomuudet. Valta toimi hyödyntämällä korruptiota, pelkoa ja hallinnolle uskollisten palkitsemista. Transparency Internationalin korruptioindeksissä Serbia romahti vuosikymmenestä sijalta 72 sijalle 116 maailman maiden joukossa.

Valtio piti mediaa otteessaan monin tavoin. Maan yleisradio RTS:ää ohjattiin suoraan, ja kaupallista mediaa pyrittiin saamaan haltuun erilaisten bulvaanien kautta. Riippumattoman journalistisen median toiminta tehtiin mahdollisimman vaikeaksi. Julkinen rahoitus ohjattiin hallitusta lähellä oleville medioille, eivätkä monet yrittäjät uskaltaneet mainostaa riippumattomissa julkaisuissa.

Valtio piti mediaa otteessaan monin tavoin. Maan yleisradio RTS:ää ohjattiin suoraan, ja kaupallista mediaa pyrittiin saamaan haltuun erilaisten bulvaanien kautta.

Toimittajat ilman rajoja -järjestön mukaan Serbian lehdistönvapaustilanne oli Venäjän ja Valko-Venäjän jälkeen Euroopan heikoin. Järjestö myös raportoi aiemmin tänä vuonna, että Serbia on Euroopan Unionin ja Länsi-Balkanin alueen ainoa maa, josta toimittajia on joutunut lähtemään maanpakoon.

Autoritääriseen hallintaan kuuluivat myös raivokkaat mustamaalauskampanjat, joita hallitus kävi vihollisina pitämiään vastaan. Yksittäisten toimittajien tai aktivistien henkilötietoja saatettiin julkaista iltapäivälehtien etusivuilla.

Maalitus oli niin rajua, että se toimi pelotteena muille. Samalla se oli keino luoda aggressiivista ilmapiiriä: esimerkiksi toimittajajärjestö NUNSin (Nezavisno udruženje novinara Srbije) mukaan väkivaltaisia hyökkäyksiä toimittajia kohtaan oli raportoitu tänä vuonna syyskuun loppuun mennessä jo 216.

Viestinnän kontrolli vaikutti olevan hallitukselle tärkeää. Hallituksen suorassa tai epäsuorassa kontrollissa oli arviolta 80 % mediasta ja osuus oli kasvussa. Näiden medioiden viesti oli tarkasti koordinoitu: samat otsikot ja teemat näkyivät kymmenissä verkkomedioissa ja iltapäivälehdissä.

Opiskelijat ja ruohonjuuritason politiikka

Vučićin järjestelmän sisällä alkoi kuitenkin nousta aivan uudenlaista vastarintaa. Novi Sadissa kaksi vuotta sitten tapahtunut rautatieaseman katoksen romahdus surmasi 16 ihmistä, mikä aiheutti protesteja onnettomuuden syynä pidettyä korruptiota vastaan.

Maan opiskelijat ryhtyivät organisoimaan mielenosoituksia ja julkisten tilojen valtauksia. Opiskelijaliike piti tiloja hallussaan, organisoitui, oppi toisiltaan ja kehitteli strategioita kahden vuoden ajan.

Monet yhteiskunnallisesti aktiivisetkin ihmiset sanoivat yllättyneensä nuorison poliittisesta aloitteellisuudesta. Monet olivat hiljaa tottuneet ajatukseen, että valtajärjestelmää ei kukaan onnistu haastamaan, ja että nuoriso on keskittynyt tuijottamaan puhelimiaan. Vanhemman väen piirissä autoritäärisyys ehkä myös hyväksyttiin helpommin, tunnettiinhan ne olosuhteet reaalisosialismin ja sitä seuranneen autoritäärisen nationalismin aikaisista kokemuksista.

Opiskelijaliike yhtäältä ammensi vastaavien liikkeiden tutusta keinovalikoimasta ja oli toisaalta aivan omanlaisensa. Sen organisoituminen mukaili ruohonjuuritason radikaaliliikkeiden tyypillisiä keinoja kuten valtauksia sekä johtajattomia päätöksentekotapoja. Opiskelijat valtasivat yliopiston tiloja, katuja ja esimerkiksi propagandistiseksi koetun valtiontelevisio RTS:n rakennuksen edustan. Vallatuista tiloista tuli kokouskeskuksia, joissa mietittiin strategioita, opittiin, ja ennen kaikkea puhuttiin.

Johtajattoman liikkeen keskeisinä päätöksentekomekanismeina olivatkin opiskelijakokoukset. Liikkeen yhteiskunnallisen vision ytimeen on kuulunutkin hajautetumpi päätöksenteko.

Johtajattoman liikkeen keskeisinä päätöksentekomekanismeina olivatkin opiskelijakokoukset. Liikkeen yhteiskunnallisen vision ytimeen on kuulunutkin hajautetumpi päätöksenteko.

Epätavallisempaa on ollut laajojen kansanjoukkojen tavoittaminen. Opiskelijaliikkeen aktiivit järjestivät marsseja maaseutupaikkakunnille tavoittaakseen ihmisiä, joilla ei ollut kunnollista pääsyä muuhun kuin hallituksen tiedonvälitykseen. Liike onnistui vetämään mukaansa väkeä monista yhteiskunnan kerroksista. Kun opiskelijalista sitten järjesti suurmielenosoituksen ennen vaaleja, se näytti koko kansan mielenosoitukselta eikä niinkään opiskelijaporukalta.

Laajojen kansanjoukkojen myötä liikkeelle kerääntyi paljon tukijoita. Resursseja ei oikein ollut, mutta tukea oli tarjolla monesta suunnasta. Ehkä monelle keski-ikäiselle serbialaiselle heräsi myös muistoja vuoden 2000 tapahtumista, jolloin kansa pakotti edellisen vahvan nationalistijohtajan Slobodan Miloševićin vetäytymään presidentin paikalta.

Päätös osallistua vaaleihin oli niin ikään tällaiselle liikkeelle epätavallinen. Alun perin liikkeen tarkoitus oli vain painostaa hallitusta. Mutta kun opiskelijaliike päätti lopulta luoda vaalilistan, ehdokkaat – jotka eivät itse olleet opiskelijoita – valittiin liikkeen luomissa perusteellisissa joukkokokouksissa.  Vaalimenestyksen kannalta ratkaisevaa oli myös se, että hajautettu liike onnistui rekrytoimaan tuhansia vapaaehtoisia vaalitarkkailijoita ympäri maata.

Kaksi politiikkakäsitystä

Äänestäjille oli tarjolla kaksi hyvin erilaista visiota sekä maan suunnasta että politiikan merkityksestä. Opiskelijoiden lista edusti osallistavaa ja hierarkiatonta politiikkaa. Liike oli antanut monille uskoa siihen, että yhteiskuntaa voi ylipäänsä muuttaa.

Presidentin puolue uskoi vahvaan johtajuuteen ja käsitykseen autoritäärisen vallan tehokkuudesta: olihan Vučić alun perin päässyt valtaan vaihtoehtona sekaville koalitiohallituksille. Harvoin valtio ja kansalaisyhteiskunta ovat olleet yhtä selvästi vastakkain.

Autoritäärisen hallinnon keskeinen hallintatapa on poliittisesti apaattisen mielialan ylläpitäminen. Vaalien alla opiskelijaliikkeen parissa seurattiin erityisen tarkkaan äänestysprosenttia. Aiemmissa vaaleissa se on ollut jonkin verran yli 50. Ennen vaaleja erän organisaattoreista arvioi, että jos äänestysaktiivisuus nousee 70 prosenttiin, opiskelijoiden lista voittaa.

Autoritäärisen hallinnon keskeinen hallintatapa on poliittisesti apaattisen mielialan ylläpitäminen.

Kaupungissa alkoi aistia jo vaaleja edeltävällä viikolla voimaantunutta mielialaa. Opiskelijaliikkeen suurmielenosoitukseen osallistui muutama päivän ennen vaaleja noin 150 000 ihmistä. Kaksi päivää aiemmin kaupallisen Nova TV:n toimitus protestoi toimituksen ulkopuolella, kun hallitus oli bulvaanin kautta ottamassa kanavaa haltuun. Uuden päätoimittajan komentoon ei oltu suostumassa.

Vučić pystyi hyvinkin pitkään hallitsemaan oppositiota. Opiskelijaliike edusti kuitenkin niin erilaista politiikan tajua, ettei hallinnolla ollut lopulta keinoja neutralisoida sitä. Vaalien lähestyessä hallitus yritti mustamaalata opiskelijaliikettä väittämällä, että puolueoppositio on kirjoittanut liikkeen ohjelman. Lopulta hallitus laittoi pystyyn oman ”valtausleirin”, johon rekrytoitiin muun muassa rikollisia.

Tulevaisuus on epävarma

Vaalien jälkeinen tulevaisuus on kuitenkin epävarma. Epäilemättä uusi hallinto alkaa erottaa vanhan vallan vasalleja. Mutta harva uskoo, että yhdet vaalit muuttavat maan kokonaan.

Monet asiantuntijat arvioivat, että edellisen hallituksen jälkien korjaaminen vie vuosia. Pätevät ja vastuulliset ihmiset ovat jättäneet valtionhallinnon, kun normaali toiminta on käynyt mahdottomaksi. Osaavat tekijät pitäisi saada palaamaan.

Moni asia tulevan politiikan sisällöissä on myös edelleen auki. Opiskelijaliikkeen vaatimukset keskittyivät korruption vastustamiseen, avoimeen yhteiskuntaan ja vapauksiin. Kun liike ryhtyy hallitsemaan maata, moneen poliittiseen kysymykseen täytyy ryhtyä muodostamaan yksityiskohtaisempia kantoja.  Hallitseminen tuo väistämättä aatteellisia eroja esiin.

Miten parlamentaarisen politiikan tulisi rakentaa suhde liikkeeseen, jolla ei ole puoluepoliittista rakennetta, mutta jolle se on velkaa kaiken?

Kukaan ei tiedä vielä sitäkään, miten vanha valta reagoi. Se voi jarruttaa muutoksia tai pyrkiä palaamaan valtaan. On toki myös mahdollista, että valtajärjestelmä yksinkertaisesti romahtaa vallan kadotessa, kuten opportunistien ylläpitämille järjestelmille usein käy.

Liikkeen on myös ratkaistava, miten ruohojuuritason liike suhtautuu poliittiseen hallintaan. Se on nostanut valtaan ihmisiä, joihin luotetaan. Mutta miten parlamentaarisen politiikan tulisi rakentaa suhde liikkeeseen, jolla ei ole puoluepoliittista rakennetta, mutta jolle se on velkaa kaiken? Jääkö opiskelijaliike itsenäiseksi poliittiseksi voimaksi Serbian yhteiskuntaan?

Varmaa on, että yksi sukupolvi on nähnyt organisoitumisen mahdollisuudet ja on hyvin tietoinen katujen politiikan mahdollisuuksista. Tunne liikkeen parissa vaikuttaa olevan, että se on voittanut maansa takaisin.

Teppo Eskelinen on yhteiskuntatieteiden yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopistossa. Kirjoitus perustuu osittain ennen vaaleja Belgradissa tehtyihin tutkimushaastatteluihin.

Artikkelin kuvat: Esa Salminen

Julkaisu Serbian opiskelijaliike voitti poliittisten maailmankuvien yhteentörmäyksen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Pääministeri Sanna Marinin entisen erityisavustajan Tuulia Pitkäsen kynästä ilmestyi hiljattain kirja, joka lupaa johdattaa lukijan yhteiskunnallisen päätöksenteon saloihin, kiemuroihin ja kihelmöiviin hetkiin.

Politiikan tutkijalle Tuulia Pitkäsen kirjan julkaiseminen on itsessään mielenkiintoisempi ilmiö kuin kirjan varsinainen sisältö. Sitran vanhempi neuvonantaja Taru Turunen toteaakin arviossaan, että kirjaa vaivaa innokkuudestaan huolimatta kritiikittömyys, joka ei tarjoa uutta analyysia puolueiden tulevaisuuden ja naisen ja vallan kytköksestä.

Viime aikoina onkin nähty viitteitä siitä, että avustajien omalla nimellä antamat haastattelut olisivat yleistymässä. Yle teki viime vuonna henkilöjutun valtiovarainministeri Riikka Purran talouspoliittisesta erityisavustajasta Jussi Lindgrenistä ja vuotta aiemmin Purran viestintäavustajasta Matias Turkkilasta.

Julkisuus ja maine ovat poliittisia resursseja, joita erityisesti vaaleihin tähtäävät avustajat saattavat hyödyntää yhä aktiivisemmin. Tämä herättää kysymyksen: missä vaiheessa julkisuutta tietoisesti rakentava avustaja lakkaa olemasta perinteisessä mielessä avustaja ja alkaa asemoitua itsenäiseksi poliittiseksi toimijaksi?

Avustajien asema vahvistunut kriisien aikakaudella

Väitöskirjatutkimustani varten olen haastatellut lähes 50 yhteiskunnallisen eliitin edustajaa, joihin lukeutuu ministereitä, kansanedustajia, korkeita virkamiehiä, politiikan toimittajia, järjestöjohtajia ja lobbareita. Heidän laajasti jakamansa näkemys oli, että erityisavustajien vaikutusvalta on vahvistunut 2000-luvun mittaan.

Aikaisemmin päätöksenteko oli nykyistä vuorovaikutteisempaa, kun ministerit osallistuivat neuvotteluihin esimerkiksi budjettiriihissä. Ministerit kävivät myös keskenään tiiviimmin epämuodollisia keskusteluja esimerkiksi hallituksen iltakouluissa ja muilla epävirallisilla päätöksenteon forumeilla. Nykyisin päätöksenteko on puolestaan siirtynyt aiempaa enemmän ennakkovalmisteluun, jolloin erityisesti ministeriryhmän sihteerien ja talouspoliittisten erityisavustajien asema on korostunut.

Kaikkiaan päätöksenteko on monimutkaistunut, ja asiat ovat yhä tiiviimmin kytköksissä Euroopan unionin direktiiveihin ja asetuksiin. Myös kansainvälinen tilanne ja taloudellinen niukkuus tekevät päätöksenteosta yhä asiantuntijavetoisempaa. Ministerit ovat aiempaa vähemmän läsnä johtamissaan ministeriöissä, mikä on osaltaan alkanut näkyä arjen käytännöissä siten, että johtaminen tapahtuu yhä enemmän ministerien kasvaneiden esikuntien kautta.

Nykyisin päätöksenteko on siirtynyt aiempaa enemmän ennakkovalmisteluun, jolloin erityisesti ministeriryhmän sihteerien ja talouspoliittisten erityisavustajien asema on korostunut.

Avustajien vaikutusvallassa nähtiin erityinen piikki Marinin hallituksen aikaan, jolloin koronapandemia ja Venäjän hyökkäyssota loivat olosuhteet, joissa avustajien neuvottelumandaatti kasvoi poikkeuksellisen paljon. Samankaltainen dynamiikka oli havaittavissa aikaisemmin jo Juha Sipilän hallituksen aikaan, jolloin pakolaiskriisi lisäsi avustajien roolia päätöksenteon arjessa.

Puolestaan Petteri Orpon hallituksessa avustajien vahva asema valmistelussa ja neuvotteluissa on jatkunut. Tosin nykyisin perussuomalaisissa, erityisesti hallitustaipaleen alkupuolella, on nähtävissä puolueen kokemattomuus hallituspolitiikasta.

Valta tuo mukanaan myös vastuuta. Haastatteluissa ja aiemmassa tutkimuskirjallisuudessa on tuotu esiin, että poliittisten avustajien ja korkeimpien virkamiesten väliset erot koulutuksessa ja kokemuksessa voivat olla niin huomattavia, että ne heikentävät poliittisen johtamisen luottamusta ja uskottavuutta.

Avustajien vaikutusvaltaan vaikuttavat kuitenkin paitsi heidän henkilökohtainen osaamisensa ja kokemuksensa myös puoluekohtaiset toimintatavat sekä se, kuinka vahvan mandaatin ministeri heille antaa. Nämä tekijät yhdessä määrittävät, millaiseksi avustajien todellinen vaikutusvalta hallinnon sisällä muodostuu.

Avustajat toimivat neuvottelijoina ja ministerin suojamuurina

Avustajat eivät ole pelkästään hallinnon sisäisiä koordinaattoreita, vaan heidän tehtävänään on myös suodattaa sidosryhmien suunnasta tulevaa tietoa ja tarvittaessa toimia suojamuurina ministerin ajankäytölle.

Yksi keskeinen osa avustajan työtä on ministerin mediasuhteiden hoitaminen. Politiikan toimittajat ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa erityisavustajien kanssa, koska avustajilta saa usein paremman kokonaiskuvan päätöksenteon aikatauluista ja hallituksen näkemyksistä kuin poliitikoilta tai virkamiehiltä.

Yksi keskeinen osa avustajan työtä on ministerin mediasuhteiden hoitaminen. Politiikan toimittajat ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa erityisavustajien kanssa.

Avustajat uskaltavat myös keskustella laajemmin taustoista, mikä auttaa toimittajaa jutun alkuvaiheessa ja näkökulman valinnassa. Avustaja on lisäksi helpompi tavoittaa kuin ministeri. Pelin henkeen kuuluvat myös vuodot ja spinnausyritykset, mutta niitä ei voi harjoittaa liikaa ilman, että toimittajien luottamus avustajaan heikkenee. Spinnauksella tarkoitetaan viestintää, jossa poliittiset toimijat tai heidän edustajansa pyrkivät vaikuttamaan julkiseen käsitykseen tapahtumista esittämällä tietoa valikoiden, tarkoitushakuisesti tai jopa harhaanjohtavasti.

Pitkän linjan keskustavaikuttaja Timo Laaninen varoittaa silti muistelmissaan erityisavustajaa lankeamasta valitettavan yleiseen harhaan omasta tärkeydestään. Laaninen sanoittaa asian siten, että avustaja säteilee kyllä valoa, mutta se on kuun valoa, joka on lainattua. Sen sijaan ministeri on aurinko, jonka loiste voi heijastua erityisavustajankin ylle.

Uusi poliittisen luokan kerrostuma

Vaikka avustajan valta onkin lainattua, roolin houkuttelevuus liittyy siihen, että tehtävä tarjoaa mahdollisuuden päästä lähelle valtaa. Kansainvälisen tutkimuskirjallisuuden mukaan avustajatehtäviin hakeudutaan usein siksi, että ne tarjoavat nopean väylän poliittiseen vaikuttamiseen ilman vaaleihin liittyvää henkilökohtaista riskiä.

Ministerien avustaminen on monille nuorille poliittisille toimijoille mahdollistanut nopeamman tavan edistää heille tärkeitä asioita. Kulisseissa työskentelevät neuvonantajat tuntevat päätöksenteon prosessit, mutta eivät halua sitoutua niiden julkiseen ja hitaaseen luonteeseen. Lisäksi avustajatehtävissä toimivat pyrkivät usein välttämään julkisuutta ja suojelemaan yksityisyyttään.

Asetelma on kuitenkin muuttumassa, jos avustajat alkavat antamaan haastatteluja omilla kasvoillaan. Eräs haastateltavani kiteytti huolen näin: ”Muistan suhtautuneeni aikoinani erittäin kriittisesti siihen, että näihin tehtäviin tulevat ihmiset pyrkivät myös itse vaaleissa ehdolle. Silloin yksityinen etu tuppaa nousemaan yhteisen edun rinnalle tai jopa ohi.” Kyseisen henkilön mukaan avustajien keskeinen tehtävä on varmistaa, että joku tarkastelee asioita myös joukkueen ja kokonaisuuden edun näkökulmasta.

Avustajana toimiminen tarjoaa mahdollisuuden kartuttaa taitoja ja luoda suhteita, joiden avulla voi ponnistaa politiikan valokeilaan tai johtotehtäviin nopealla aikataululla.

Tämä huoli kytkeytyy laajempaan kehitykseen, jossa avustajista on tullut osa uutta poliittista kerrostumaa. Avustajana toimiminen tarjoaa mahdollisuuden kartuttaa taitoja ja luoda suhteita, joiden avulla voi ponnistaa politiikan valokeilaan tai johtotehtäviin nopealla aikataululla.

Tilanne ei ole mitenkään poikkeava vertailtuna muihin maihin. Esimerkiksi Britanniassa erityisavustajina työskennelleet henkilöt, jotka myöhemmin valittiin parlamenttiin, etenivät poliittisella urallaan huomattavan nopeasti, mikä havainnollistaa avustaja-aseman strategista merkitystä urakehitykselle.

Pääministeri Orpon hallituksessa ministereinä toimii tai on toiminut ennätyksellinen määrä entisiä avustajia. Laskujeni mukaan kuusi erityisavustajaa ja yksi valtiosihteeri. Luku on huomionarvoinen etenkin siksi, että perussuomalaisilla on aiempaa kokemusta vain yhdestä hallituksesta. Jos mukaan laskettaisiin puoluetoimistoissa ja eduskuntaryhmissä työskennelleet, kokonaismäärä kasvaisi entisestään.

Lopulta kyse on ministerin mandaatista

Kyse demokratian peruskysymyksistä: kuka käyttää valtaa ja kuka siitä vastaa. Toisin sanoen kaikki kiteytyy siihen, millä mandaatilla avustajat toimivat. Kun avustaja astuu julkisuuteen omilla kasvoillaan, hän ei enää ole vain ministerin jatke. Tällöin avustaja muuttuu poliittiseksi toimijaksi, joka käyttää valtaa ilman vaaleilla saatua valtuutusta.

Ministereillä on selkeä vastuu siitä, että kabinettien toiminta pysyy annetun mandaatin rajoissa ja että poliittinen ohjaus säilyy heidän käsissään. Avustajille tulee välittyä yksiselitteinen käsitys neuvottelujen rajoista, ja heidän työnsä on tuettava ministerin poliittista kokonaisuutta.

Kun avustaja astuu julkisuuteen omilla kasvoillaan, hän ei enää ole vain ministerin jatke. Tällöin avustaja muuttuu poliittiseksi toimijaksi, joka käyttää valtaa ilman vaaleilla saatua valtuutusta.

Tutkimuksessani korostui, että hallituspuolueen puheenjohtajan johtamistapa vaikuttaa ratkaisevasti siihen, miten ministerit kantavat poliittista mandaattiaan.

Pitkäsen kirja toimiikin muistutuksena muutoksesta, joka on jäänyt suomalaisessa politiikan ja hallinnon tutkimuksessa liian vähälle huomiolle. Erityisavustajista on tullut yhä keskeisempiä vallankäyttäjiä ministeriöiden kulisseissa. Valtaosa heistä työskentelee edelleen taustalla, mutta osa rakentaa samaan aikaan omaa poliittista uraansa.

Kun avustaja alkaa rakentaa omaa poliittista profiiliaan, hänen roolinsa ministerin joukkuepelaajana muuttuu väistämättä. Kunkin ehdokkaana olevan erityisavustajan on ensi kevään vaalien lähestyessä harkittava tarkkaan, missä roolissa hän kulloinkin toimii.

HTM Tuomas Kuoppala on valtio-opin väitöskirjatutkija, joka on työskennellyt aikaisemmin tasavallan presidentin kansliassa. Kuoppalan väitöskirja käsittelee poliittisten valtiosihteerien ja erityisavustajien vaikutusvaltaa poliittisen päätöksenteon vuorovaikutusverkostoissa.

Artikkelin kuvituskuva: Anastassia Anufrieva / Unsplash

Julkaisu Ministerien erityisavustajat muodostavat uuden poliittisen vallan kerrostuman ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kesällä 2024 eduskunta sääti niin kutsutun rajalain mahdollistaakseen itärajan sulkemisen vastatoimena Venäjän välineellistämälle maahantulolle, millä tarkoitetaan maahanmuuton hyödyntämistä poliittisena painostuskeinona ohjaamalla kansainvälistä muuttoliikettä kohdevaltioon. Loppuvuodesta 2023 itärajan raja-asemille oli saapunut poikkeuksellinen määrä kolmansista maista lähteneitä turvapaikanhakijoita, ja viranomaiset arvioivat kyseessä olevan Venäjän valtion hybridivaikuttamisoperaatio.

Hybridivaikuttamisen todettiin olevan pyrkimys heikentää kansallista turvallisuutta sekä kuormittaa viranomaisia, ja rajalla arvioitiin olevan riski jopa väkivaltaisiin maahantunkeutumisyrityksiin.

Tästä syystä hallitus esitti, että viranomaisille tulisi kiireellisesti myöntää riittävät toimivaltuudet yllättäviin maahantulon häiriötilanteisiin. Lakiesityksessä ehdotettiin, että valtioneuvoston yleisistunto voisi päättää rajoittaa kansainvälistä suojelua koskevien hakemusten vastaanottamista kansallisen turvallisuuden varmistamiseksi.

Käytännössä valtioneuvoston ja presidentin uhkaavaksi arvioimassa tilanteessa rajalla ei siis vastaanotettaisi turvapaikkahakemuksia kuin ainoastaan erityisen haavoittuvaisessa asemassa olevilta henkilöiltä, kuten lapsilta. Laki herätti vilkasta keskustelua, ja siitä äänestettiin kiireellisenä poikkeuksena perustuslakiin.

Syksyllä 2026 Petteri Orpon hallitus esitti eduskunnalle jo toista kertaa poikkeuslain voimassaoloajan jatkamista vielä ainakin kahdella vuodella. Poikkeuslain ollessa jälleen ajankohtainen on syytä tarkastella, millainen parlamentaarinen prosessi oli kaksi vuotta aiemmin ja millaisia yhteiskunnallisia seurauksia välineellistetyn maahanmuuton torjuntatoimilla voi olla.

Vaikka laki on mahdollistanut vahvemman kontrollin rajalla, sen säätäminen sai päätöksentekijät tinkimään demokraattisen päätöksenteon laadusta sekä oikeusvaltion periaatteista.

Aiheen turvallistamisella pystytään oikeuttamaan kansalaisille poikkeuksellisiakin toimia, ja rajalaki esitettiinkin turvallisuuspoliittisena kysymyksenä maahanmuuttopolitiikan sijaan. Pahimmillaan turvallisuuskysymyksistä voi tulla itsestäänselvyyksiä, joiden kustannuksista ei tarvitse enää käydä keskustelua, tai vaihtoehtojen käsittely typistyy tehdyn ratkaisun perusteluun. Juuri kriisitilanteissa demokraattisten normien onkin havaittu rikkoutuvan kaikista helpommin.

Suomen tekemiä kompromisseja ei siis tule sivuuttaa, vaan niitä on syytä jälleen käsitellä asiaankuuluvalla huolellisuudella sekä eduskunnan että kansalaisten käymässä keskustelussa.

Lain jännitteet perustuslain ja kansainvälisten sopimusten kanssa 

Turvallisuusuhan torjumiseksi säädetty laki vaati päätöksentekijöitä joustamaan oikeudellisista velvoitteista, joita normaalisti pidetään suomalaisen oikeusvaltion lähtökohtina. Perustuslakivaliokunta totesi rajalain olevan ristiriidassa Suomen perustuslain, Euroopan unionin lainsäädännön sekä erilaisten ihmisoikeusvelvoitteiden kanssa.

Rajalaki säädettiin rajattuna poikkeuksena perustuslakiin. Perustuslain mukaan ulkomaalaista ei saa karkottaa, luovuttaa tai palauttaa, jos häntä uhkaa kuolemanrangaistus, kidutus tai muu ihmisarvoa loukkaava kohtelu. Rajalakia sovellettaessa henkilö kuitenkin poistettaisiin viipymättä maasta eikä näitä riskejä huomioitaisi kuin erityistapauksissa. Perustuslakivaliokunta huomioi lausunnossaan tämän ristiriidan mutta arvioi, että lakiehdotus voitaisiin siitä huolimatta ottaa eduskunnan käsittelyyn pienin muokkauksin.

Suomen itäraja on EU:n pisin Venäjän vastainen ulkoraja. Rajalain kannattajat nostivatkin Euroopan unionin turvallisuuden esiin yhtenä perusteena lain tarpeellisuudelle, kun taas lain vastustajat painottivat lain olevan ristiriidassa Suomea sitovan EU-oikeuden kanssa. Schengenin rajasäännöstö edellyttää Euroopan ulkopuolelta maahan pyrkivältä henkilöltä maahantuloedellytysten täyttymistä, mutta tämä ei koske kansainvälistä suojelua hakevia.

Turvallisuusuhan torjumiseksi säädetty laki vaati päätöksentekijöitä joustamaan oikeudellisista velvoitteista, joita normaalisti pidetään suomalaisen oikeusvaltion lähtökohtina.

Lisäksi rajalakia on kritisoitu ilmeisestä ristiriidasta kansainvälisten ihmisoikeussopimusten kanssa. Esimerkiksi Suomen valtiosääntöoikeudellisen seuran blogikirjoituksessa oikeusoppineiden lausunnot korostavat ihmisoikeussopimusten ehdottomuutta; eduskunnalla tai muulla toimielimellä ei ole laissa säädettyä valtaa poiketa niistä.

Yksi tärkeimmistä sopimuksista on pakolaisten oikeusasemaa koskeva Geneven yleissopimus ja sen vuoden 1967 pöytäkirja. Sopimus kieltää karkotuksen ja palauttamisen sellaisten alueiden rajoille, joilla karkotettavan henki tai vapaus voi olla uhattuna. Tätäkään riskiä ei kuitenkaan arvioitaisi lakia sovellettaessa.

Vaikka oikeusoppineet toivat nämä ristiriidat esille, eduskuntakäsittelyssä lakia kannattaneet perustelivat, että itsenäisellä maalla on oikeus rajoittaa maahanpääsyä hybridivaikuttamisen kohteeksi joutuessaan. Samat kansanedustajat totesivat, ettei kansallinen tai kansainvälinen lainsäädäntö ole laatimisensa aikaan huomioinut välineellistetyn maahantulon kaltaisia uhkia.

Toisaalta eduskunnassa tuotiin myös esiin, että maahanmuuttoa on käytetty vaikuttamiskeinona läpi historian, eikä itärajan tilanne monien vastustajien mukaan siis vaatinut poikkeuksellisen rajalain säätämistä. Lopulta turvallisuushuoliin vastaaminen painoi vaakakupissa ihmisoikeussopimuksien ja oikeusvaltioperiaatteen noudattamista enemmän.

Poikkeuslainsäädäntö demokraattisessa yhteiskunnassa

Vaikka hallituksen esitys sai taakseen kiireelliseen käsittelyyn vaadittavan viiden kuudesosan enemmistön, oli sen käsittelyssä muita hyvästä demokraattisesta päätöksentekokulttuurista poikkeavia seikkoja.

Sekä keskustelevan demokraattisen päätöksenteon että parlamentaarisen vallanjaon keskeiset periaatteet jäivät lainsäädäntöprosessissa taka-alalle. Eduskunnan kyky valvoa toimeenpanovaltaa jäi puuttumaan, ja eduskunnassa käyty keskustelu vaihtoehdoista kaventui suppean käsittelyn vuoksi näennäisesti kahteen: tiukkaan rajalakiin ja kriisille antautumisen.

Valiokuntakäsittelyissä hallituksen esitys sai kritiikkiä vaihtoehtoisten sääntelymallien puutteellisesta arvioinnista. Esityksessä vaihtoehdot käytiin läpi ilmeisen pintapuolisesti, eikä siitä käynyt riittävän yksityiskohtaisesti ilmi, miksi muut lainmukaiset vaihtoehdot, kuten turvapaikkahakemusten pikakäsittelymenettely, olivat riittämättömiä.

Myös oppositio nosti eduskunnassa toistuvasti esiin tarjolla olevien vaihtoehtojen puut-teen, mihin hallitus nurinkurisesti vastasi tivaamalla oppositiolta ratkaisuja. Vaihtoehdoista tinkiminen johtaa näköalattomaan politiikkaan, jossa päätös tehdään näennäisesti yhden ehdotuksen ja kriisin kärjistymisen välillä.

Vaihtoehdoista tinkiminen johtaa näköalattomaan politiikkaan, jossa päätös tehdään näennäisesti yhden ehdotuksen ja kriisin kärjistymisen välillä.

Tinkimistä tapahtui myös eduskunnan roolin määrittelyssä. Perinteisesti eduskunnan oikeuksiin on poikkeuslainsäädännössä lukeutunut jälkitarkastusoikeus, joka takaa eduskunnalle mahdollisuuden tarkastaa perusoikeuspoikkeuksien asianmukaisuuden, välttämättömyyden ja oikeasuhtaisuuden.

Asiantuntijat ovat nostaneet esiin, että vielä korona-aikana eduskunta kumosi valtioneuvoston asetuksia, jotka se katsoi puutteellisesti perustelluiksi juuri jälkitarkastusoikeutensa avulla. Molemmissa kriiseissä on ollut kyse poikkeuksellisesta lainsäädännöstä, jolla on puututtu perusoikeuksiin kansallisen turvallisuuden nimissä. 

Rajalain tapauksessa jälkitarkastusta ei kuitenkaan katsottu hallituksen esityksessä tarpeelliseksi, sillä laki ei siirrä säädösvaltaa eduskunnalta valtioneuvostolle. Hallintovaliokunnan kiinnitettyä huomiota eduskunnan valvonnan puutteeseen esitystä paikattiin lisäämällä laajemmat tiedonsaantioikeudet asianomaisille valiokunnille.

Demokratian periaatteista tingittiin siis jälleen niin, ettei eduskunnalla ole parlamentaarista mahdollisuutta kumota valtioneuvoston käyttöönottoasetusta. Rajalain turvallisuushyötyjen rinnalla olisi syytä tarkastella, millaiset mahdollisuudet eduskunnalla on valvoa poikkeuksellisten toimivaltuuksien käyttämistä niiden hyväksymisen jälkeen.

Mediassa on väläytelty rajalain seurauksena uhkakuvaa Itä-Euroopan tiestä, jolla oikeusvaltioperiaatteiden asteittainen mureneminen johtaa demokratian rapautumiseen. Viime vuosina moniin muihinkin kriisitilanteisiin on kuitenkin vastattu puuttumalla perusoikeuksiin. Hätä ei ole lukenut lakia esimerkiksi koronakriisin, potilasturvallisuuslain tai Itärajan sulkemisen tapauksissa. Toinen, kenties todennäköisempi lopputulema onkin turvallisuusuhkien vakiintuminen osaksi päivänpolitiikkaa.

Rajalain siirtyminen poikkeuksesta päivänpolitiikkaan 

Eduskunta käsittelee rajalakia syksyllä 2026 kolmannen kerran, mutta mediassa asiaa on käsitelty selvästi lyhyemmin kuin lain alkuperäisen säätämisen yhteydessä. Erilaiset kansainväliset konfliktit ja kriisit ovat nostaneet turvallisuusteemat julkisen keskustelun kärkeen, ja on ymmärrettävää, ettei itäraja pysy tilanteen pitkittyessä ja vakiintuessa enää etusivuilla.

 Keskustelu ei kuitenkaan ole tyrehtynyt, vaan useiden tieteenalojen asiantuntijat sekä yhteiskunnalliset organisaatiot ovat julkaisseet aiheesta lausuntoja. Myös puolueiden edustajat ovat kommentoineet lakia toistuvasti. Kokoomuksen sosiaalisessa mediassa on kritisoitu sosiaalidemokraatteja puolueen jakautuneesta rajaturvallisuuslinjasta, ja perussuomalaisten verkkolehdessä sisäministeri Mari Rantanen korosti Suomen varmistavan toimillaan rajaturvallisuuden.

Keskustelu vaikuttaa siis siirtyneen yhä vahvemmin vain asiaan perehtyneiden ja siitä kiinnostuneiden keskuuteen. Poikkeuksellisena lainsäädäntöhankkeena alkanut rajalaki on vähitellen siirtymässä osaksi päivänpolitiikkaa ja puolueiden välistä arkista kilpailua.

Poikkeuksellisena lainsäädäntöhankkeena alkanut rajalaki on vähitellen siirtymässä osaksi päivänpolitiikkaa ja puolueiden välistä arkista kilpailua.

Kyseessä on kuitenkin yhä poikkeuksellinen laki, jonka säätämisessä on tingitty niin Suomen ihmisoikeussitoumuksista kuin demokraattisen päätöksentekoprosessin laadusta. Jos päätöksentekijöiden ensisijainen vastaus turvallisuusuhkiin on perustuslain ja kansainvälisten sopimusten rikkominen, herää kysymys, luovatko edelliset liian kankeat raamit nykyajan kriiseihin vastaamiseen vai onko perustuslaillisuus menettänyt painoarvonsa monikriisien aikakaudella.

Demokraattinen vastuunkanto vaatii, että kansalaisilla on jatkuva mahdollisuus arvioida heitä edustavien päättäjien ratkaisuja. Laaja ja yleistajuinen keskustelu siitä, milloin rajalaki on todellisuudessa välttämätön ja mistä ollaan valmiita tinkimään kansallisen turvallisuuden nimissä, voi myös osaltaan suojata demokraattisia normeja turvallisuusnarratiivien dominoinnilta.

VTM Ella Laattala on valtio-opin väitöskirjatutkija Turun yliopistossa. Laattala työskentelee Koneen Säätiön rahoittamassa SECUDEM-tutkimushankkeessa, joka tutkii turvallisuusnarratiivien vaikutusta demokraattisiin arvoihin ja asenteisiin. 

VTM Samuli Heliste on valtio-opin väitöskirjatutkija Turun yliopistossa. Heliste työskentelee Koneen Säätiön rahoittamassa SECUDEM-tutkimushankkeessa, joka tutkii turvallisuusnarratiivien vaikutusta demokraattisiin arvoihin ja asenteisiin. 

VTM Sami-Egil Ahonen on valtio-opin väitöskirjatutkija Turun yliopistossa. Ahonen työskentelee Koneen Säätiön rahoittamassa SECUDEM-tutkimushankkeessa, joka tutkii turvallisuusnarratiivien vaikutusta demokraattisiin arvoihin ja asenteisiin.

Artikkelin kuvituskuva: Tuomas Vitikainen, CC BY-SA 4.0 / Wikimedia Commons

Julkaisu Rajalaki vaatii jatkuvaa julkista tarkastelua ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vaikka enemmistö maailman ihmisistä kannattaa ilmastotoimia, niiden säätäminen ja käyttöönotto on usein poliittisesti vaikeaa. Samalla kun ilmastonmuutoksen monet negatiiviset vaikutukset jakautuvat maapallolla epätasaisesti, myöskään ilmastotoimien vaikutukset eivät ole yhtäläiset.

Kaikki toki hyötyvät pitkällä tähtäimellä elinvoimaisesta ja -kelpoisesta planeetasta. Kuitenkin lyhyellä aikavälillä toimet saattavat luoda häviäjiä – niitä, joille politiikkatoimista koituu maksuja, ansionmenetyksiä tai muuta haitallista. Samalla toinen osa saattaa taloudellisesti suuresti hyötyä ilmastotoimista. Monet poliitikot ja puolueet ovat käyttäneet hyödykseen ilmastotoimien häviäjien epävarmuutta ja tyytymättömyyttä.

Ilmastonmuutoksen lisäksi monet muut äkilliset ja paikoin pitkäkestoiset kriisit, kuten COVID-19-pandemia, epävakaa taloustilanne ja Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa, ovat hankaloittaneet suomalaisten arkea. Kriisit haastavat vallitsevaa ajattelua, yhteiskunnallista keskustelua ja tapoja tehdä päätöksiä.

Siispä haastavat ajat voivat tarjota mahdollisuuden ikkunan arvioida asioita uudella tavalla ja muuttaa vakiintuneita käsityksiä. Yksi kriisi – oli kyse sitten pandemiasta tai energiakriisistä – ei väistämättä vie huomiota muiden ongelmien ratkaisemiselta, vaan se saattaa myös auttaa ihmisiä huomaamaan kriisien väliset yhteydet ja ymmärtämään paremmin globaalit keskinäisriippuvaisuudet.

Tässä artikkelissa tarkastelemme miten energiahinnat ennätyslukemiin nostanut vuoden 2022 energiakriisi ja sitä seurannut keskustelu energiaomavaraisuuden edistämisestä ja erityisesti irtautumisesta venäläisen fossiilisen energian käytöstä vaikuttavat ilmastotoimien kannatukseen.

Tutkimuksessamme havaitsimme, että energiariippuvuuden vähentäminen erityisesti Venäjältä tuotavasta fossiilisesta energiasta on suomalaisille keskeinen syy edistää energiamurrosta. Lisäksi ilmastotoimien perusteleminen energiaomavaraisuudella lisää niiden kannatusta, mutta vain tiettyjen ryhmien keskuudessa.

Voivatko ilmastotoimet olla ”isänmaallisia” tekoja?

Helmikuussa 2022 alkanut Venäjän aseellinen hyökkäys Ukrainaan käynnisti Suomessa ja muualla Euroopassa niin kutsutun energiakriisin. Etenkin fossiilisen energian – toisin sanoen kivihiilen, maakaasun ja öljyn – tarjonta laski merkittävästi, mikä johti merkittävään energian hinnan nousuun Euroopassa.

Korkeita energiahintoja seurasivat kasvava yleinen inflaatio, erilaiset energian säästötoimet sekä lisääntynyt energiaköyhyys. Energiaköyhyys tarkoittaa vaikeuksia tai jopa kyvyttömyyttä selviytyä lämmitys- ja sähkökustannuksista, joita voidaan pitää välttämättöminä perustarpeina.

Näistä kehityskuluista uutisointiin laajalti. Samalla Venäjän hyökkäyssotaa koskevassa uutisoinnissa puolestaan tuotiin esiin hyökkäyksen eri puolia ja vaikutuksia, kuten Euroopan riippuvuutta venäläisestä fossiilienergiasta, Venäjän taipumusta käyttää energiaa geopoliittisena aseena sekä sitä, miten energiavientitulot muodostivat merkittävän osan hyökkäyssodan rahoituksesta.

Kaikkien syiden joukosta pienempi riippuvuus venäläisestä tuontienergiasta nousi kaikkein tärkeimmäksi.

Keräsimme lokakuussa 2022 kansallisen kyselyaineiston, jossa kartoitettiin kansalaisten ilmastoasenteita, ilmastohuolta ja ilmastotietoa. Kyselyyn vastasi yhteensä 3 821 Suomessa asuvaa 18–79-vuotiasta henkilöä kaikkiaan 269 Suomen kunnasta.

Kyselyn perusteella 2020-luvulla toisiaan seuranneet kriisit eivät olleet vähentäneet ihmisten ilmastohuolta. Esimerkiksi yli puolet vastaajista koki Venäjän hyökkäyksen lisänneen heidän huoltaan ilmastonmuutoksesta. Kyselyssä tiedusteltiin myös sitä, kuinka tärkeinä eri syitä vähentää fossiilisten polttoaineiden käyttöä Suomessa pidettiin. Kaikkien syiden joukosta pienempi riippuvuus venäläisestä tuontienergiasta nousi kaikkein tärkeimmäksi, sillä yli 90 prosenttia vastaajista piti sitä joko erittäin tai melko tärkeänä syynä fossiilisten polttoaineiden käytön vähentämiselle.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan muutti suomalaisten suhtautumista moneen asiakysymykseen, esimerkiksi ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Kyselymme perusteella tämä muutos ulottui myös energia- tai ilmastopolitiikkaan. Vaikuttaa siltä, että geopoliittiset kysymykset nousivat aiempaa selkeämmin esiin myös näillä politiikan osa-alueilla, joiden tavoitteita perusteltiin yhä enemmän kansallisella edulla, huoltovarmuudella, omavaraisuudella ja suvereniteetilla.

Energiariippumattomuuteen vetoaminen lisää tieliikenteen päästökaupan hyväksyttävyyttä

Kyselytutkimuksen perusteella kehittelimme tutkimuksellisen asetelman, jossa selvitettiin tarkemmin, onko energiariippumattomuus toimiva perustelu ilmastotoimille Suomessa. Tutkimme tätä kokeellisella kyselyllä, johon vastasi keväällä 2024 yli 1500 henkilöä.

Kokeessa tarkastelimme erilaisten perusteluiden vaikutusta siihen, olivatko vastaajat valmiita hyväksymään tieliikenteen päästökaupan. Tieliikenteen päästökaupalla tarkoitetaan järjestelmää, jossa liikenteessä käytettävien fossiilisten polttoaineiden hintaan sisällytetään niiden aiheuttamien hiilidioksidipäästöjen kustannukset Käytännössä tämä nostaa saastuttavien polttoaineiden hintaa ja kannustaa vähäpäästöisempiin liikkumisratkaisuihin.

Tulokset osoittavat, että vetoaminen energiaomavaraisuuteen nosti päästökaupan hyväksyttävyyttä.

Kokeessa oli neljä ryhmää. Ensimmäiselle ryhmälle päästökauppaa perusteltiin energiaomavaraisuuden lisäämisellä ja etenkin pienemmällä riippuvuudella venäläisestä fossiilisesta energiasta, toiselle ryhmälle sen kansantaloudellisilla hyödyillä mahdollisten tulevien energiakriisien aikana, kun taas kolmannelle ryhmälle painotettiin päästökaupan kykyä hillitä ilmastopäästöjä tehokkaasti. Kontrolliryhmälle ei tarjottu perustelua lainkaan.

Kokeen tulokset osoittavat, että vetoaminen energiaomavaraisuuteen nosti päästökaupan hyväksyttävyyttä. Kaikkiin perustelut eivät vaikuttaneet ja koeaineistosta huomasimme, että ennakkokäsityksillä oli suuri rooli hyväksyttävyyden selittämisessä.

Kahdessa aineistoa hyödyntävässä tutkimusartikkelissa kiinnitimme huomiota yhteensä kolmeen eri ennakkoasenteeseen, joiden oletimme tutkimuskirjallisuuden perusteella vaikuttavan eri perusteluiden vastaanottoon: käsitykset ilmastonmuutoksen riskeistä, poliittinen luottamus sekä puoluekanta.

Perusteluiden vaikutukset riippuvat riskikäsityksestä ja poliittisesta luottamuksesta

Ensimmäisessä tutkimusartikkelissa huomasimme, että ilmastonmuutosta suurena riskinä pitävät vastaajat hyväksyivät tieliikenteen päästökaupan jopa ilman perusteluita. Matalan riskikäsityksen omaavat puolestaan eivät hyväksyneet toimea missään tilanteessa.

Kuitenkin niiden vastaajien joukossa, joilla ei ollut vahvoja ennakkokäsityksiä ilmastonmuutoksen riskeistä, energiariippumattomuuteen vetoamisen vaikutti positiivisesti päästökaupan tukeen. Heidän joukossaan perustelu kasvatti myös päästökaupan koettua tehokkuutta ilmastotoimena. Samalla päästövähennysten ja taloushyötyjen korostaminen jopa laskivat politiikan hyväksyttävyyttä.

Kokeen tulosten perusteella voidaankin päätellä, että mahdollisesti energiariippumattomuuteen vetoaminen antoi ilmastopolitiikasta aiemmin epävarmoille vastaajille eväitä ajatella itse ongelmaa ja politiikkatoimea uudesta näkökulmasta. Se saattoi esimerkiksi tuoda yhteiskunnallisessa keskustelussa esillä olleiden kriisien väliset yhteydet paremmin esille ja saada heidät pohtimaan esitettyjen ratkaisujen vaikutuksia aiempaa laajemmin.

Matala luottamus saattaa altistaa vastaajan korostetulle skeptisyydelle perusteltaessa toimia, joita tämä jo valmiiksi vastustaa.

Toisessa tutkimusartikkelissa huomattiin, että poliittisesti luottavaiset vastaajat olivat odotetusti valmiimpia hyväksymään päästökaupan perusteluista riippumatta. Matala poliittinen luottamus kuitenkin vaikutti perusteluiden vaikuttavuuteen eri tavoin kuin matalat riskikäsitykset: matalan poliittisen luottamuksen vastaajilla perustelut, erityisesti päästövähennyksiä ja taloudellista hyötyjä korostavat perustelut, aiheuttivat tuen laskemisen.

Matala luottamus saattaa altistaa vastaajan korostetulle skeptisyydelle perusteltaessa toimia, joita tämä jo valmiiksi vastustaa. Tulokset antavat viitteitä siitä, että ennakkokäsitykset ilmastonmuutoksesta ja ilmastopolitiikkaa säätävästä poliittisesta järjestelmästä ohjaavat eri tavoin sitä, kuinka kansalaiset reagoivat poliittisiin viesteihin.

Energiaomavaraisuuden korostus vetoaa erityisesti perussuomalaisten äänestäjiin

Toisessa artikkelissa tarkastelimme myös erilaisten perusteluiden vaikutusta vastaajiin näiden puoluekanta huomioiden. Ei ollut lainkaan yllättävää, että vastaajan puoluekannalla oli selkä yhteys liikenteen päästökaupan hyväksyntään; vihreiden, vasemmistoliiton ja sosiaalidemokraattien kannattajat suhtautuivat ehdotukseen myönteisemmin.

Myös esimerkiksi keskustan ja kokoomuksen kannattajien joukossa hyväksyntä oli melko laajaa. Kaikkein kielteisimmin ehdotukseen suhtautuivat perussuomalaisten kannattajat.

Eri perusteluilla oli vain vähäinen vaikutus eri puolueiden äänestäjien hyväksyntään. Esimerkiksi vastoin odotuksiamme taloudellisiin hyötyihin vetoaminen ei vaikuttanut perinteisten porvaripuolueiden (kokoomus, keskusta) kannattajien näkemyksiin. Vahvemman energiariippumattomuuden korostaminen kuitenkin vahvisti tilastollisesti merkitsevästi ilmastotoimien hyväksyntää perussuomalaisten kannattajien joukossa, nostaen hyväksynnän keskiarvoa lähelle jopa koko vastaajajoukon keskiarvoa.

Venäläisen fossiilisen energian mainitseminen saattoi myös muodostaa yhteyksiä mahdollisiin turvallisuusuhkiin sekä vaarallisiksi koettuihin riippuvuuksiin.

Miksi energiariippumattomuuteen vetoaminen herättää vastakaikua juuri perussuomalaisten äänestäjissä? On mahdollista, että energiaomavaraisuuden korostaminen kehystää politiikkakysymyksen tavalla, joka siirtää huomion ympäristönsuojelun ja globaalin yhteistyön kaltaisista tavoitteista kohti kansallista etua, huoltovarmuutta ja valtion toimintakykyä korostavia päämääriä.

Energiaomavaraisuuden ja ilmastonmuutoksen hillinnän yhteys saa tällöin nationalistisen ulottuvuuden, jossa korostuvat ”Suomen etu”, suvereniteetti sekä vastustus ulkopuolisia, epädemokraattisia vaikutteita kohtaan. Venäläisen fossiilisen energian mainitseminen saattoi myös muodostaa yhteyksiä mahdollisiin turvallisuusuhkiin sekä vaarallisiksi koettuihin riippuvuuksiin.

Nämä teemat ovat linjassa populistisen oikeiston perinteisen puhetavan kanssa. Manner-eurooppalaisista sisarpuolueistaan poiketen perussuomalaisilla ei myöskään perinteisesti ole ollut merkittävää Venäjää sympatisoivaa poliitikkojoukkoa riveissään.

Perustelujen vaikutukset riippuvat kuulijoista

Yleisesti demokraattisessa päätöksenteossa politiikkatoimien perustelemiseen niiden vaikutuksilla tulee suhtautua positiivisesti. Samalla on kuitenkin hyvä tiedostaa, että hyvienkin perusteluiden vaikutukset ovat rajattuja.

Kehystämisellä viitataan siihen mitä tietoa, perustelua tai näkökulmaa politiikkatoimesta sekä sen vaikutuksista korostetaan ja mitä puolestaan ei. Yleisesti ottaen ilmastonmuutosta ja ympäristöasenteita koskevissa kehystämistutkimuksissa (framing) on havaittu, että kehystämisen vaikutukset ovat monimutkaisia ja vahvasti kontekstisidonnaisia. Niihin vaikuttavat muun muassa yksilölliset erot ihmisten taustoissa, arvoissa ja asenteissa, sekä vallitseva yhteiskunnallinen tilanne.

Venäjän vuonna 2022 alkaneen ja yhä jatkuvan hyökkäyssodan sekä sitä seuranneen energiakriisin myötä turvallisuuteen, huoltovarmuuteen ja omavaraisuuteen liittyvät perustelut ovat nousseet vahvasti esiin suomalaisessa julkisessa keskustelussa. Erilaiset riippuvuussuhteet on kehystetty potentiaalisiksi uhiksi tai haavoittuvuuksiksi, joita ulkopuoliset toimijat voivat hyödyntää ja joita tulisi siksi mahdollisuuksien mukaan vähentää.

Nämä teemat ovat olleet näkyvästi esillä useilla politiikan osa-alueilla, eikä energia- ja ilmastopolitiikka muodosta tässä suhteessa poikkeusta. Vaikka energiaomavaraisuuteen vetoaminen vaikutti perusteluna vain tiettyihin vastaajaryhmiin, nämä ryhmät ovat oikeudenmukaisen ja vaikuttavan ilmastopolitiikan tekemisen kannalta tärkeitä.

On mahdollista, että erilaisilla perusteluilla voidaan vedota juuri niihin ryhmiin, jotka ovat mahdollisesti vaa’ankieliasemassa tai jotka ovat vastustaneet kunnianhimoisia ilmastotoimia kaikkein vahvimmin.

On mahdollista, että erilaisilla perusteluilla voidaan vedota juuri niihin ryhmiin, jotka ovat mahdollisesti vaa’ankieliasemassa tai jotka ovat vastustaneet kunnianhimoisia ilmastotoimia kaikkein vahvimmin.

Politiikoille ja viranomaisille on tärkeää tunnistaa erilaiset kansalaisryhmät sekä keskustella politiikkatoimien vaikutuksista monipuolisesti ja kattavasti. Samalla tulee välttää keskustelun siiloutumista edistämällä eri ryhmien yhteistä ymmärrystä ilmastotoimien hyödyistä.

Havainnon merkitys korostuu entisestään kevään 2027 eduskuntavaalien lähestyessä, sillä ilmasto- ja energiapolitiikan suunta sekä niiden yhteiskunnallinen hyväksyttävyys ovat pitkälti riippuvaisia siitä, kuinka hyvin eri väestöryhmät kokevat politiikkatoimien heijastelevan omia huoliaan, tarpeitaan ja arvojaan.

VTT, dosentti Mikko Leino on erikoistutkijana Turun yliopiston valtio-opin oppiaineessa. Leino toimi Politiikasta-verkkolehden vastaavana päätoimittajana vuosina 2023—26.

VTM Sami Ahonen toimii väitöskirjatutkijana Turun yliopiston taloussosiologian oppiaineessa keskittyen ilmastopoliittisiin asenteisiin ja poliittiseen luottamukseen.

YTT Aino Tiihonen on valtio-opin tutkijatohtori Tampereen yliopiston tutkijakollegiumissa (Tampere Institute for Advanced Study).

Kirjoitus perustuu Suomen Akatemian rahoittaman ”Facing system change together: Citizen deliberation in informed and just climate transitions” (FACTOR) -hankkeen aikana tehtyyn edustavaan kyselyyn sekä sen jälkeen toteutettuun kyselytutkimuskokeeseen.

Artikkelin kuvituskuva: José Ignacio Pompé / Unsplash

Julkaisu Kaipuu energiaomavaraisuuteen voi lisätä ilmastotoimien kannatusta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Maanantaina 14.9.2026 Skotlannin, Walesin ja Pohjois-Irlannin johtajat allekirjoittivat yhteistyösopimuksen, jossa muun muassa todettiin, että Westminsterin, eli Yhdistyneen kuningaskunnan keskushallinnon aika on ohi. Johtajat vaativat perustuslaillisia muutoksia, jotta maat saisivat enemmän valtaa päättää omista asioistaan. Heidän mukaansa keskushallinnon ei pitäisi rajoittaa maiden oikeutta järjestää kansanäänestys itsenäistymisestä.

Yhdistynyt kuningaskunta (eli Britannia) on suvereeni valtio, johon kuuluu neljä maata: Englanti, Wales, Skotlanti ja Pohjois-Irlanti. Englanti on näistä maista selvästi suurin niin väkiluvultaan kuin bruttokansantuotteeltaan: Englannin osuus koko Britannian bruttokansantuotteesta on yli 85 prosenttia, ja noin 85 prosenttia Britannian väestöstä asuu Englannissa.

Skotlannilla, Walesilla ja Pohjois-Irlannilla on omat paikalliset hallitukset ja parlamentit, joilla on lainsäädäntövaltaa. Englannissa ei ole vastaavaa omaa paikallishallintoa, mutta siellä toimii koko valtiota johtava keskushallinto.

Itsenäisyys nousee Britannian maissa aina aika ajoin esiin. Vaikka itsenäisyyttä kannattaakin suuri joukko, on sen vastustajia tai vähintään epäröiviä myös merkittävät määrät. Maiden sisällä ei siis vallitse yksimielisyyttä siitä, onko itsenäisyys tavoiteltava asia.

Irtaantuminen Britanniasta jälleen esillä

Keväästä 2026 alkaen Skotlannissa, Pohjois-Irlannissa ja Walesissa ovat olleet yhtä aikaa vallassa kansallismieliset puolueet: Skotlannin kansallispuolue Skotlannissa, Sinn Féin Pohjois-Irlannissa ja Plaid Cymru Walesissa. Maiden pääministerit tavoittelevat kansanäänestystä itsenäisyydestä.

Vaikka maiden pääministerit nyt allekirjoittivatkin yhteisen sopimuksen, jossa pitkän aikavälin tavoitteeksi asetettiin irtaantuminen Britanniasta, on näiden maiden välillä suuria eroja siinä, missä tahdissa mahdollinen itsenäistyminen voisi tapahtua.

Walesin itsenäistyminen vaikuttaa vielä kaukaiselta, sillä se on poliittisesti lähellä Englantia. Pohjois-Irlannissa paikallinen hallinto perustuu Good Friday -sopimukseen, joka allekirjoitettiin vuonna 1998. Sopimuksen mukaan Pohjois-Irlanti pysyy osana Britanniaa niin kauan, kunnes enemmistö irlantilaisista ja pohjoisirlantilaisista kannattaa yhteen liittymistä.

Pieni enemmistö brittiläisiä äänesti eron puolesta, mutta Skotlannissa enemmistö äänesti EU:ssa pysymisen puolesta.

Skotlannissa on jo kerran järjestetty äänestys itsenäisyydestä. Vuoden 2014 äänestyksessä valtaosa skotlantilaisista kuitenkin vastusti itsenäistymistä. Silloinen Britannian pääministeri David Cameron ilmoitti, että äänestyksen tulos olisi lopullinen eikä asiaa käsiteltäisi enää sen jälkeen, on tulos mikä tahansa.

Vuonna 2016, vain kaksi vuotta Skotlannin itsenäisyysäänestyksen jälkeen, Britanniassa äänestettiin Brexitistä eli eroamisesta Euroopan unionista. Pieni enemmistö brittiläisiä äänesti eron puolesta, mutta Skotlannissa enemmistö äänesti EU:ssa pysymisen puolesta.

Tämä nosti Skotlannin itsenäistymisen jälleen keskusteluun. EU:sta eroaminen koettiin päätöksenä liian merkittäväksi, jotta se olisi voitu tehdä muualla kuin Skotlannissa. Ajateltiin, että pääministeri Cameronin puheet edellisen äänestyksen lopullisuudesta eivät enää päteneet.

Millaisena brittiläiset näkevät itsensä ja maansa?

Niin Britannian EU-erossa kuin sen eri maiden itsenäistymispyrkimyksissäkin kansallisidentiteetillä voi olla merkittävä rooli. Se, millaisena maa näkee itsensä ja kansainvälisen roolinsa, vaikuttaa päätöksiin esimerkiksi kansainvälisistä suhteista.

Kansallisidentiteettiä voi tarkastella vähintään kahdesta eri näkökulmasta. Ensimmäinen näistä koskee yksilöä ja sitä, mihin maahan tai kansaan hän kokee ensisijaisesti kuuluvansa. Tätä kartoitetaan Britanniassa noin kymmenen vuoden välein väestönlaskennan yhteydessä tehtävillä kyselyillä, joissa brittiläisiltä kysytään mm. heidän etnisestä taustastaan, kansallisidentiteetistä ja kielestä.

Vuosina 2021–22 tehtyjen kyselyiden mukaan valtaosa, yli 60 prosenttia, Skotlannin väestöstä koki olevansa ensisijaisesti skotlantilaisia, kun vain noin viidennes koki olevansa myös tai ainoastaan brittiläisiä. Walesissakin yli puolet vastanneista ilmoitti olevansa ensisijaisesti walesilaisia. Pohjoisirlantilaisista noin kolmannes koki olevansa brittiläisiä, kolmannes irlantilaisia ja noin viidennes pohjoisirlantilaisia. Englantilaisten vastauksissa ero brittiläisen ja englantilaisen identiteetin välillä ei ole selvä.

Yksilön identifioituminen kansaan voi vaihdella esimerkiksi muuton tai maailmanpoliittisen tilanteen mukaan tai sen mukaan, missä tilanteessa häneltä asiasta kysytään.

Kansallisidentiteettiä voidaan tarkastella myös koko maan näkökulmasta. Silloin keskeistä on se, millaisena kansa näkee itsensä ja oman maansa, ja millaisia tarinoita kansaan liitetään. Tätä kansallisidentiteettiä rakennetaan teksteissä ja puheissa ja esimerkiksi historian, kulttuurin ja maailmankatsomuksen kautta. Lisäksi siihen kuuluvat ajatukset siitä, millaisiin kansainvälisiin ryhmiin me kuulumme tai emme kuulu.

Kumpikaan näistä kansallisidentiteetin tyypeistä ei ole pysyvä. Yksilön identifioituminen kansaan voi vaihdella esimerkiksi muuton tai maailmanpoliittisen tilanteen mukaan tai sen mukaan, missä tilanteessa häneltä asiasta kysytään. Amerikassa tai Afrikassa asuessaan suomalainen voi ensisijaisesti kokea olevansa eurooppalainen ja vasta sen jälkeen suomalainen. Keski-Euroopassa asuessaan hän saattaa identifioitua suomalaiseksi erottuakseen ympärillään olevasta ryhmästä.

Epävarmuus ja erimielisyydet kansainvälisestä roolista heikentävät yhtenäisyyttä

Kertomuksiin ja historiaan perustuvaan Britannian kansallisidentiteettiin kuuluvat vahvasti tarinat imperiumista ja sen menetyksestä. Vaikka brittiläiset saattavat kokea jopa häpeää kolonialismista, ovat tarinat maailmanlaajuisesti merkittävästä ja vaikutusvaltaisesta mahtimaasta edelleen osa maan kansallisidentiteettiä. Britannia on perinteisesti nähnyt itsensä erityisenä maana, jolla on suuri globaali vastuu.

Maan erityisyyttä on korostettu esimerkiksi poliittisissa puheissa. Niissä on nostettu esiin saarivaltion identiteettiä, joka katselee manner-Euroopan politiikkaa hieman etäältä. Toisaalta Britannia on halunnut olla eurooppalaisen päätöksenteon ytimessä päättämässä siitä, mihin suuntaan Eurooppaa viedään.

Ajatusta Britannian erityisyydestä on nostattanut myös sen suhde Yhdysvaltoihin. Britannia on usein toiminut välikätenä Euroopan ja Pohjois-Amerikan välillä, luoden ja vahvistaen transatlanttisia suhteita. Ero EU:sta vuonna 2020 ja lopulta Donald Trumpin uudelleenvalinta Yhdysvaltain presidentiksi vuonna 2024 ovat kuitenkin siirtäneet Britanniaa enemmän sivustakatsojan rooliin.

Jäsenyyden aikana Britannia näki itsensä yhtenä Euroopan keskeisistä maista Saksan ja Ranskan rinnalla.

Imperiumin hajottua Britanniassa on ollut epävarmuutta ja erimielisyyttä sen globaalista asemasta, mikä on osaltaan heikentänyt maan yhtenäisyyttä. Erityisesti suhde EU:hun on hiertänyt Britannian maiden välejä. Jo EU-jäsenyyden aikana Britanniassa oli sisäisiä erimielisyyksiä siitä, miten paljon Britannian pitäisi osallistua eurooppalaiseen yhteistyöhön. EU-jäsenyyden koettiin yhtäältä uhkaavan maan suvereniteettia. Toisaalta jäsenyyden aikana Britannia näki itsensä yhtenä Euroopan keskeisistä maista Saksan ja Ranskan rinnalla.

Suhtautuminen Euroopan unioniin onkin yksi merkittävä erottava tekijä Britannian maiden välillä. Ero EU:sta ei lupauksista huolimatta parantanut Britannian tai brittiläisten taloudellista tilannetta. Erityisesti Skotlannissa, jossa EU-eron nähtiin muun muassa heikentävän merkittävästi maan taloutta, toive paluusta EU:n jäseneksi motivoi osaltaan itsenäistymishaaveita.

Pohjois-Irlannissa Brexit nosti jälleen pintaan keskustelut Pohjois-Irlannin ja Irlannin välisestä rajasta. Neuvotteluissa päädyttiin lopulta siihen, että näiden maiden välille ei nouse kovaa rajaa, joka olisi estänyt vapaan liikkuvuuden. Sen sijaan EU:n ulkoraja rajamuodollisuuksineen nostettiin Irlannin ja Iso-Britannian saarten väliin.

Hajoaako Britannia?

Myös keskushallinnon vaikeudet ovat vauhdittaneet Britannian maiden itsenäistymispyrkimyksiä. Tavallisia kansalaisia koskettavat erityisesti taloushuolet. Tällä hetkellä elämisen kustannukset ovat korkealla muun muassa energian hinnan nousun vuoksi, ja kohtuuhintaisista asunnoista on huutava pula.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana Britanniassa on ollut yhteensä kuusi pääministeriä, mikä kertoo siitä, miten vaikeaa maan johtaminen on. Sisäisten poliittisten ristiriitojen lisäksi johtamista vaikeuttaa merkittäväksi journalistinen media, joka on pääministereitä kohtaan armoton. Britanniassa media ei pyri olemaan poliittisesti sitoutumaton, vaan lehdet kannattavat avoimesti joko poliittista oikeistoa tai vasemmistoa.

Nykyinen Britannian pääministeri, Labour-puolueen Andy Burnham on luvannut paikallishallinnoille enemmän valtaa. Nähtäväksi jää, riittääkö se tukahduttamaan itsenäistymishaaveet. Kansanäänestyksen järjestäminen itsenäisyydestä vaatisi luvan keskushallinnolta. Sitä ei anneta, ellei merkittävä enemmistö ole itsenäistymisen kannalla.

On kuitenkin eri asia haaveilla itsenäisyydestä kaukaisena ajatuksena kuin lopulta äänestää sen puolesta.

Maiden tilanteet ovat hyvin erilaisia. Skotlannissa ero Britanniasta on lähempänä kuin muualla. Siellä kannatus liikkuu noin 50 prosentissa. On kuitenkin eri asia haaveilla itsenäisyydestä kaukaisena ajatuksena kuin lopulta äänestää sen puolesta.

Yhtenäisyydellä on etunsa, ja itsenäisen maan järjestäytyminen olisi monimutkainen prosessi. Ovatko edes skotlantilaiset valmiita ottamaan tässä epävarmassa maailmantilanteessa riskin, jonka lopputuloksesta ja vaikutuksista esimerkiksi talouteen ei ole varmuutta?

FT Jenni Räikkönen työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopiston Kielten osastolla. Räikkösen vuonna 2024 valmistuneen väitöskirjan osajulkaisu käsittelee Britannian kansallisidentiteettiä suhteessa Euroopan unioniin.

Artikkelin kuvituskuva: Ian Taylor / Unsplash

Julkaisu Miten yhtenäinen Iso-Britannia on? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomi on toisistaan eriytyvien alueiden maa. Tilastokeskuksen väestötietojen mukaan Uudenmaan väkiluku kasvoi vuosina 2000–25 noin 29 prosenttia. Kainuussa väestö väheni samana aikana noin 19 prosenttia ja Etelä-Savossa 18 prosenttia. Väheneminen ja ikääntyminen painottuvat Itä-Suomeen ja muuhun harvaan asuttuun Suomeen.

Alueellista muutosta kuvataan usein sopeutumisena väestökehitykseen. Kun lasten määrä vähenee, kunta sulkee kouluja. Kun palvelujen käyttäjiä on aiempaa vähemmän, hyvinvointialue yhdistää toimipisteitä. Kun työvoima ja kysyntä vähenevät, yritykset suuntaavat investointinsa muualle.

Jokainen ratkaisu näyttää erikseen tarkasteltuna järkevältä vastaukselta muuttuneeseen tilanteeseen. Ne muuttavat kuitenkin myös seuraavien päätösten lähtökohtia.

Koulun lakkauttaminen voi heikentää alueen houkuttelevuutta lapsiperheiden silmissä. Palvelupisteen siirtäminen vähentää palvelun käyttöä, mikä puolestaan tulkitaan myöhemmin kysynnän hiipumiseksi.

Työpaikkojen väheneminen supistaa veropohjaa ja vaikeuttaa jäljelle jäävien palvelujen ylläpitämistä. Seuraus muuttuu uuden muutoksen syyksi. Tällaisten kehien ymmärtämiseen tarjoaa välineitä ruotsalainen taloustieteilijä ja yhteiskuntapoliitikko Gunnar Myrdal (1898–1987).

Myrdal kyseenalaisti tasapainon: Markkinat eivät hoida

Gunnar Myrdal tunnetaan pohjoismaisen hyvinvointivaltion kehittäjänä, taloustieteilijänä ja poliitikkona. Hän toimi muun muassa Ruotsin kauppaministerinä ja Yhdistyneiden kansakuntien Euroopan talouskomission pääsihteerinä. Vuonna 1974 hän sai taloustieteen Nobel-palkinnon yhdessä Friedrich Hayekin kanssa.

Alueellisen eriarvoisuuden kannalta Myrdalin keskeinen teos on vuonna 1957 ilmestynyt Economic Theory and Under-developed Regions. Siinä Myrdal arvosteli oletusta, jonka mukaan taloudelliset häiriöt synnyttävät automaattisesti tasapainottavia vastavoimia. Sen sijaan prosessit etenevät hänen mukaansa kehämäisesti: yksi muutos käynnistää seurauksia, jotka vahvistavat alkuperäistä muutosta.

Takaisinvirtaus- tai leviämisvaikutusten toteutuminen riippuu esimerkiksi liikenneyhteyksistä, koulutuksesta ja palveluverkosta eli poliittisista päätöksistä.

Myrdal kutsui ilmiötä kumulatiiviseksi kausaatioksi. Aluekehityksessä se tarkoittaa joko kasautuvaa kasvua tai kasautuvaa taantumista. Kun paikkakunnalta suljetaan vaikkapa tehdas tai kaivos, työttömyys kasvaa ja paikallinen kysyntä vähenee. Työikäisiä ja lapsiperheitä muuttaa pois, veropohja heikkenee ja palvelujen ylläpitäminen vaikeutuu.

Myrdal erotti toisistaan takaisinvirtaus- ja leviämisvaikutukset (backwash, spread). Takaisinvirtausvaikutuksessa kasvavat alueet vetävät työvoimaa, pääomaa ja osaamista heikommilta alueilta. Leviämisvaikutuksessa kasvu hyödyttää myös ympäröiviä alueita esimerkiksi alihankinnan, pendelöinnin, palveluiden kysynnän ja infrastruktuurin kautta.

Vaikutukset eivät tasapainotu itsestään. Takaisinvirtaus- tai leviämisvaikutusten toteutuminen riippuu esimerkiksi liikenneyhteyksistä, koulutuksesta ja palveluverkosta eli poliittisista päätöksistä.

Alueellisen eriytymisen kumuloituvat vaikutukset

Myrdalin teorian näkökulmasta julkiset palvelut eivät ole aluekehitykselle ulkopuolinen asia. Palveluverkkoa koskevat ratkaisut vahvistavat tai hillitsevät kasautuvia kehityskulkuja.

Kouluverkko näyttää, miten väestö- ja palvelukehitys kietoutuvat toisiinsa. Vuonna 2005 Suomessa oli 3 347 peruskoulua, vuonna 2025 enää 1 922. Tilastokeskuksen mukaan määrä väheni kahdessakymmenessä vuodessa 43 prosenttia. Oppilaiden määrä pieneni samana aikana selvästi vähemmän, joten kouluverkko on myös keskittynyt suurempiin yksiköihin.

Koulun sulkeminen on seurausta lasten määrän vähenemisestä. Samalla koulu on paikallinen instituutio, jonka poistuminen muuttaa arkea sekä esimerkiksi pidentää koulumatkoja. Se vaikuttaa myös ympäristönsä identiteettiin.

Myrdalin teorian mukaan ratkaisu vaikuttaa edelleen väestökehitykseen: koulun poistuminen ja pidentyneet koulumatkat todennäköisesti heikentävät paikkakunnan tai sen alueen vetovoimaa.

Sosiaali- ja terveyspalveluissa pitkän aikavälin kuva ei ole yhtä suoraviivainen. ETPO-hankkeemme tilastoaineiston perusteella julkisten vastaanotto- ja erikoissairaanhoidon toimipisteiden etäisyydet eivät ennen vuotta 2023 muuttuneet ratkaisevasti. Maaseutumaisissa kunnissa julkisia toimipisteitä oli asukasta kohden jopa enemmän kuin muissa kuntaryhmissä.

Kyse on siitä, kokevatko eri alueiden asukkaat julkisen vallan läsnäolon ja osallistumisen mahdollisuudet luottamusta herättävinä ja velvoittavina.

Maaseutumaisten alueiden väestö väheni myös aikana, jolloin sote-toimipisteiden verkko pysyi lähes ennallaan, joten väestökato ei selity yksin palveluverkon supistamisella. Kumulatiivinen kausaatio ei väitäkään palveluja kehityksen ainoaksi moottoriksi vaan esittää, että ne vahvistavat tai hillitsevät jo käynnissä olevia kehityskulkuja.

Vuonna 2023 sosiaali- ja terveyspalveluiden sekä pelastustoimen järjestämisvastuu siirtyi hyvinvointialueille. Sen jälkeen hyvinvointialueet ovat keskittäneet toimipisteitä suurempiin yksiköihin ja kuntakeskuksiin sekä lisänneet digitaalisia palveluja, kuten Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen vuoden 2025 arvio osoittaa.

Vuoden 2023 jälkeinen keskittäminen on mielenkiintoinen tilaisuus analysoida, muuttuuko kehitys, kun palveluverkko alkaa supistua. Kysymys ei ole siitä, oliko uudistus tarpeen, vaan siitä, onko käytössä keinoja seurata ja katkaista negatiivisen kehityksen kierteitä.

Pelastustoimessa ilmiö on näkynyt esimerkiksi valmiuden eriytymisenä. Toimintavalmiuden haasteet ovat kohdistuneet erityisesti niille alueille, joilla ei ole ympärivuorokautista päivystystä. Keskimääräinen vasteaika voi säilyä jopa hyvänä, vaikka yksittäisten harvaan asuttujen alueiden saavutettavuus heikkenee.

Pohjois-Pohjanmaan pelastuslaitoksen palvelutasopäätöksessä 2026–29 oleva tilannekuva on hyvä esimerkki. Sen mukaan merkittävimpänä haasteena sopimuspalokuntatoiminnassa on väestörakenteen muutos. Yhä suurempi osa ammattiin opiskelevasta ja työikäisestä väestöstä siirtyy kasvukeskuksiin, ikääntynyt väestönosa jää harvaan asutuille alueille.

Väestörakenteen muutos heikentää henkilöstön saatavuutta ja sitä kautta pelastustoimen toimintakykyä. Myrdalin teorian näkökulmasta huonontunut palvelujen saatavuus voi puolestaan vaikuttaa alueen koettuun turvallisuuteen ja sitä kautta sen houkuttelevuuteen

Palvelujen etääntyminen muuttaa kansalaisen suhdetta julkiseen valtaan. Kun julkiset instituutiot eivät enää näy ihmisten arjessa, etäisyys ei koske vain kilometrejä tai asiointiaikaa. Kyse on siitä, kokevatko eri alueiden asukkaat julkisen vallan läsnäolon ja osallistumisen mahdollisuudet luottamusta herättävinä ja velvoittavina.

Kolme opetusta päätöksentekoon

Myrdalin ensimmäinen opetus on, ettei yksittäisiä palvelu- tai investointipäätöksiä pidä arvioida toisistaan irrallisina. Päätös voi olla omalla hallinnonalallaan tehokas ja vahvistaa silti väestön vähenemisen, palvelujen supistumisen ja veropohjan heikkenemisen kierrettä.

Vastaavasti yksittäistä investointia ei pitäisi arvioida vain euromäärän tai suoraan syntyvien työpaikkojen perusteella, vaan myös siitä näkökulmasta, millaisia kehityskulkuja se mahdollistaa. Päätöksenteko tarvitsee kokonaisarviointia, joka tunnistaa toimialojen ja alueiden yli ulottuvat yhteisvaikutukset.

Toinen opetus koskee mittakaavaa. Valtakunnallinen keskiarvo voi näyttää hyvältä, vaikka saavutettavuus heikkenee tietyissä kunnissa ja väestöryhmissä. Toimipisteiden lukumäärä tai keskimääräinen etäisyys ei kerro palvelun henkilöresurssista ja aukioloajoista eikä siitä, kenen kohdalla julkinen valta vetäytyy kauemmaksi.

Kolmas oppi on epämukavin. Myrdalin teorian mukaan sopeuttaminen voi vahvistaa juuri sitä ongelmaa, johon sillä yritetään vastata. Väestön väheneminen edellyttää palveluverkon uudistamista, mutta jokainen supistus muuttaa alueen tulevan kehityksen ehtoja.

Vaihtoehtoja arvioitaessa onkin kysyttävä kustannusten lisäksi, millaisen seuraavan päätöksen nykyinen ratkaisu tekee todennäköiseksi ja mitkä tekijät vaikuttavat siihen, että vaikutukset leviävät eivätkä kasaudu.

Alueellinen yhdenvertaisuus on poliittinen saavutus

Älkäämme teeskennelkö, ettei näitä opetuksia olisi Suomessa kerran jo osattu. Myrdalin ajattelu vaikutti suomalaisen hyvinvointivaltion rakentamiseen. Tutkija ja sosiaalipoliitikko Pekka Kuusi sovelsi vuoden 1961 teoksessaan 60-luvun sosiaalipolitiikka ajatusta siitä, että sosiaalinen tasoitus ja talouskasvu vahvistavat toisiaan kehämäisesti.

Sosiaalipolitiikka ei ollut kasvun haittojen korjaamista ja pelkkä kuluerä, vaan keino vapauttaa ihmisten toimintakykyä ja laajentaa talouden perustaa. Kuusen ohjelman ja Myrdalin ajattelun yhteyttä on käsitelty myös Janus-lehdessä.

Myrdal itse huomautti, ettei taantuvan paikkakunnan kierre etene hyvin järjestäytyneissä hyvinvointivaltioissa. Syy ei ole markkinavoimien tasapainottava vaikutus vaan se, että kierre on tarkoituksella katkaistu lainsäädännöllä ja muilla poliittisilla ratkaisuilla.

Alueellinen yhdenvertaisuus ei siis ole talouskehityksen satunnainen sivutuote vaan luotu harmonia (created harmony), jonka pohjoismaiset hyvinvointivaltiot ovat rakentaneet esimerkiksi valtionosuuksilla ja palvelujen vähimmäistasoilla.

Mitä kauemmas julkinen valta etääntyy ihmisten arjesta, sitä heikommin sitä tukeva solidaarisuus kantaa.

Luotu harmonia on kuitenkin haurasta. Myrdalin mukaan se lepää solidaarisuuden varassa, ja myötätunto laimenee etäisyyden kasvaessa. Solidaarisuuden säde on siksi myös aluepoliittinen kysymys: mitä kauemmas julkinen valta etääntyy ihmisten arjesta, sitä heikommin sitä tukeva solidaarisuus kantaa. Etäisyydellä – fyysisellä, henkisellä, emotionaalisella tai poliittisella – on siten moniulotteinen merkitys aluekehitykselle.

Suomessa eriytymisen kehät ovat mitattavissa, mutta päätöksenteossa niitä tarkastellaan harvoin kokonaisuutena. Vaikutuksia arvioidaan usein välittömien kustannusten ja säästöjen kautta ilman pohdintaa siitä, mitä ne tekevät kunnan tai alueen seuraavan vuosikymmenen kehitysehdoille.

Vuonna 1957 epätasainen aluekehitys näyttäytyi analysoitavana ja siksi ratkaistavana. Tämä ei ollut sinisilmäisyyttä vaan perustui teoriavalintaan. Myös nykyisessä päätöksenteossa on syytä erottaa toisistaan se, mikä on annettua ja se, mihin voidaan politiikan keinoin vaikuttaa.

Alati syvenevä alueellinen eriytyminen ei ole väistämätöntä. Siinäkin on kyse vaihtoehdoista ja poliittisista valinnoista.

YTT Jouni Tilli on politiikkatieteiden dosentti, joka työskentelee Pyhäjärven kaupungin hyvinvointijohtajana.

FT Heikki Sirviö on maantieteilijä, joka työskentelee Pohjois-Savon liiton aluekehityspäällikkönä.

Kirjoitus on osa Etäisyyden politiikka 1900- ja 2000-lukujen Suomessa -hanketta. Hankkeessa tutkitaan, miten etäisyyden eri ulottuvuudet sekä muutokset niissä vaikuttavat julkiseen vallan oikeutukseen, poliittiseen luottamukseen sekä demokratiaan.

Artikkelin kuvituskuva: Haminan Pyötsaari, Julius Jansson / Unsplash

Julkaisu Alueellinen eriytyminen ei ole luonnonlaki ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Sananvapaudessa on kyse jokaisen oikeudesta ilmaista itseään valitsemallaan tavalla, esimerkiksi sosiaalisessa mediassa, poliittisessa mielipideartikkelissa tai vaikka taiteen välityksellä. Sananvapaus on turvattu Suomen perustuslaissa ja kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa.

Sananvapaus on keskeinen demokraattinen oikeus ja vahva demokratia on olennainen osa kansallista turvallisuuttamme. Valtioneuvoston julkaisema Kansallisen turvallisuuden strategia 2026–35 määrittelee Suomen ydinintresseinä muun muassa demokraattisen valtiojärjestyksen ja oikeusvaltion. Strategian tavoite on yhteiskunnan hyvinvoinnin ja turvallisuuden suojaaminen varmistamalla valtion jatku­vuus, Suomen valtiosuvereniteetin ja alueellisen koskemattomuuden turvaaminen sekä demokraattisen valtiojärjestyksen ja oikeusvaltion suojaaminen, ja yhteiskunnan vakauden vahvistaminen.

Sananvapauden suhde kansalliseen turvallisuuteen on kuitenkin monimutkainen ja siihen sisältyy lukuisia haasteita. Kansalliseen turvallisuuteen liittyvillä päätöksillä voi olla laajakantoisia seurauksia sananvapaudelle, ja kansallisen turvallisuuden käsitettä tulkitaan eri tavalla eri maissa. Monet valtiot voivat käyttää kansallista turvallisuutta tekosyynä kriitikkojen vaientamiseen.

Venäjän hyökättyä Ukrainaan vuonna 2022 Euroopan unioni päätti kieltää venäläisten medioiden RT:n (Russia Today) ja Sputnikin sekä myöhemmin myös muiden venäläisten tiedotusvälineiden toiminnan EU:n alueella. Se herätti paljon arvostelua ja huolia mediasensuurista, joka loukkaa median riippumattomuutta. Tutkija Sophie L. Vériter analysoi EU:n toimia turvallistamisen näkökulmasta vuonna 2025 julkaistussa artikkelissaan, jossa hän muun muassa esitti, että EU:n päätökset rajoittivat tiedonvälitystä, mikä voi vähentää luottamusta EU-kansalaisten ja demokraattisten instituutioiden välillä.

Lisäksi muun muassa tutkijat Ronan Ó Fathaigh ja Dirk Voorhoof varoittivat eurooppalaiselle sananvapaudelle vaarallisesta ennakkotapauksesta, jossa EU:n yleinen tuomioistuin hyväksyi RT Francelle (Russia Today France) vuonna 2022 langetetun kiellon. RT France valitti päätöksestä, mutta tuomioistuin hylkäsi valituksen.

Ó Fathaigh ja Voorhoof nostivat analyysissään esille useita ongelmia tuomioistuimen päätöksessä ja erityisesti sen, että kyseessä oli mediaa koskeva ennakkokielto. He kritisoivat sitä, että alkuperäinen kielto perustui EU-ministereiden päätökseen eikä tuomioistuimen tai toisen riippumattoman viranomaisen päätökseen.

Suomessa jännitteet lehdistönvapauden ja kansallisen turvallisuuden välillä ovat nousseet esille esimerkiksi Helsingin Sanomien toimittajien syytteissä turvallisuussalaisuuden paljastamisesta ja sen yrityksestä Viestikoekeskus-jutussa. Tapaus koski vuonna 2017 julkaistua artikkelia sekä lisäksi julkaisemattomia artikkeleita, jotka käsittelivät Puolustusvoimien Viestikoekeskusta. Hovioikeuden mukaan turvallisuussalaisuuksien julkistamisesta tai julkistamisen yrittämisestä oli aiheutunut konkreettinen uhka sananvapaudelle ja muille perus- ja ihmisoikeuksille, joita Suomen kansallisella turvallisuudella pyritään suojaamaan.

Suomen ulkoinen turvallisuus ohitti tässä tapauksessa hovioikeuden mukaan vastaajien sananvapauden. Korkein oikeus ei myöntänyt tuomiosta valituslupaa, mutta tätä kirjoittaessa Euroopan ihmisoikeustuomioistuin harkitsee ottaako se tapauksesta tehdyn valituksen käsittelyyn.

Vihamielinen informaatiovaikuttaminen, joka pyrkii heikentämään kohdevaltion toimintakykyä ja horjuttamaan demokratiaa, kuuluu nykypäivänä vakaviin kansallisen turvallisuuden uhkiin. Ilman sananvapautta demokratia ei voi toteutua, mutta oikeus sananvapauteen myös mahdollistaa vihamielisen vaikuttamistoiminnan demokraattisissa maissa. Koska vastatoimet voivat rajoittaa sananvapautta, torjuntaan liittyy merkittäviä haasteita.

Oikeus sananvapauteen ja demokratia

Suomen kannalta tärkeimpiin kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin kuuluu Euroopan ihmisoikeussopimus, joka turvaa muun muassa oikeuden sananvapauteen (10 artikla).  Sopimus sallii sananvapauden rajoittamisen, mutta rajoitusten täytyy perustua lakiin ja rajoitusten tarkoitus täytyy olla mainittu ihmisoikeussopimuksessa.

Sallitut rajoitukset koskevat esimerkiksi kansallista turvallisuutta, rikollisuuden estämistä, tai muiden henkilöiden maineen tai oikeuksien turvaamista. Tärkeä edellytys on, että niiden on oltava ”välttämättömiä demokraattisessa yhteiskunnassa”.

Sallitut rajoitukset koskevat esimerkiksi kansallista turvallisuutta, rikollisuuden estämistä, tai muiden henkilöiden maineen tai oikeuksien turvaamista.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin valvoo, että sopimusvaltiot noudattavat ihmisoikeussopimusta. Vuonna 1976 ihmisoikeustuomioistuin pohti sananvapauden suhdetta demokratiaan Handyside-tapauksessa, joka koski nuorille suunnattua ja seksiä käsittelevää kirjaa. Kustantaja Richard Handyside tuomittiin sakkoihin ja kirjat takavarikoitiin, koska kirjaa pidettiin säädyttömänä.

Handyside valitti asiasta ihmisoikeustuomioistuimeen vedoten muun muassa sananvapautensa loukkaamiseen. Valitus hylättiin, mutta ratkaisussaan ihmisoikeustuomioistuin totesi, että oikeus sananvapauteen ei suojaa vain myönteisinä, harmittomina tai yhdentekevinä pidettyjä tietoja. Sananvapauden suoja ulottuu lähtökohtaisesti myös ilmaisuihin, jotka ovat loukkaavia, järkyttäviä tai häiritseviä. 

Ratkaisulla on ollut suuri vaikutus siihen, miten oikeus sananvapauteen ymmärretään Euroopassa. Perusteluissaan ihmisoikeustuomioistuin painotti sananvapauden läheistä suhdetta demokratiaan. Ihmisoikeustuomioistuimen mukaan moniarvoisuus, suvaitsevaisuus ja avarakatseisuus, jotka ovat olennaisia demokraattisessa yhteiskunnassa, edellyttävät että sananvapauden on lähtökohtaisesti suojattava myös loukkaavia, järkyttäviä ja häiritseviä tietoja. Tämä on tärkeä muistaa keskusteluissa sananvapaudesta ja kansallisesta turvallisuudessa Suomessa ja muualla.

Sananvapaus ja vihamielinen informaatiovaikuttaminen

Vihamielinen informaatiovaikuttaminen kuuluu nykypäivän merkittäviin uhkiin ja tekoälyn nopea kehitys on luonut uusia ongelmia. Informaatiovaikuttamisen torjuntaan liittyy monia haasteita. Vastatoimet voivat kaventaa sananvapautta ja niillä voi olla odottamattomia seurauksia, jos esimerkiksi vaikuttajatahon tarkoitus on provosoida kohdevaltio toimiin, jotka lisäävät yhteiskunnallisia jännitteitä.   

Suomessa kansallisen keskustelukulttuurin nykytila tarjoaa monia mahdollisuuksia informaatiovaikuttamiselle, joka pyrkii kärjistämään ristiriitoja ja vähentämään keskinäistä luottamusta. Yhteiskunnallista vastakkainasettelua on helppo vahvistaa, kun keskustelun ilmapiiri on ennestään tulehtunut. Julkisessa keskustelussa on ilmennyt jo monen vuoden ajan vihamielistä sävyä, häirintää ja maalittamista. Tilanne ei ole muuttunut parempaan päin.

Suomessa kansallisen keskustelukulttuurin nykytila tarjoaa monia mahdollisuuksia informaatiovaikuttamiselle, joka pyrkii kärjistämään ristiriitoja ja vähentämään keskinäistä luottamusta.

Ylen viisivuotisen Hyvin sanottu -hankkeen mukaan keskusteluilmapiirin koettiin heikentyneen Suomessa. Ylen vuonna 2025 julkaiseman tutkimuksen mukaan 72 prosenttia vastaajista koki keskustelukulttuurin menneen huonompaan suuntaan ja entistä harvempi ilmoitti pitävänsä keskusteluista, joissa käsitellään yhteiskunnallisia asioita.

Oikeus sananvapauteen ei toteudu ja demokratia ei toimi, jos kansalaiset eivät osallistu yhteiskunnalliseen keskusteluun. Demokratiassa julkiseen keskusteluun kuuluvat kiistat, rajusti eriävät mielipiteet, kovakin kritiikki ja joskus myös loukkaavat ilmaisut. Häirintä ja pelottelu, joka vaientaa ihmisiä ja rajoittaa kansalaisten osallistumista yhteiskunnalliseen keskusteluun on toinen asia.

Vihamielisellä keskustelukulttuurilla on laajoja seurauksia yhteiskuntaan. Kun esimerkiksi toimittajan hiljentäminen onnistuu, se vaikuttaa kaikkien kansalaisten tiedonsaantiin.

Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta (TJNK) on toistuvasti nostanut esille häirinnän ja hiljentämisyritykset, jotka uhkaavat tutkijoiden ja asiantuntijoiden sananvapautta. Ilmiö vaikuttaa negatiivisesti yhteiskunnallisen keskustelun tietopohjaan, mikä on erityisen haitallista aikana, jolloin väärän ja harhaanjohtavan tiedon leviäminen lisääntyy nopeasti.

Väärän ja harhaanjohtavan tiedon levittäminen on usein osa vihamielistä informaatiovaikuttamista, mutta kuten valtioneuvoston julkaisema informaatiovaikutuksen katsaus 2026 toteaa, paikkansapitävän tiedon tarkoitushakuinen käyttö voi myös kuulua vihamieliseen vaikuttamiseen. Faktoja voi helposti esittää harhaanjohtavalla tavalla.

Vahva medialukutaito on tärkeä osa informaatiovaikuttamisen vastustamista. Suomi on kansainvälisesti tunnettu hyvästä medialukutaidosta ja resilienssistä informaatiovaikuttamiselle, mutta tilanne ei ehkä ole niin hyvä kuin haluaisimme ajatella.

Tietokirjailija ja toimittaja Johanna Vehkoo on esittänyt, että on vaikeaa ennustaa, miten pärjäisimme tositilanteessa, jossa ulkovalta kohdistaisi suuren vaikuttamiskampanjan Suomeen. Hän on esimerkkinä nostanut esille maahanmuuttovastaiset verkkosivustot, jotka levittivät vääriä ja rasistisia tietoja, kun Suomeen saapui suuri määrä turvapaikanhakijoita vuosina 2015–16. Suomalaiset jakoivat näitä valheellisia tietoja laajasti, mikä herättää epäilyksiä suomalaisten todellisesta kyvystä vastustaa informaatiovaikuttamista.

Suomessa tarvitaan rakentavaa keskustelua sananvapaudesta ja kansallisesta turvallisuudesta

Sananvapaus ja kansallinen turvallisuus ovat jännitteisessä suhteessa. Siinä missä sananvapautta voidaan kaventaa kansallisen turvallisuuden perusteella, sananvapautta vahvistamalla voidaan toisaalta myös tukea kansallista turvallisuutta.

Venäjän hyökkäyksen jälkeen Ukrainaan vuonna 2022 Suomen turvallisuusympäristö on muuttunut erittäin nopeasti. Muutokset ovat luoneet tilanteen, jossa keskustelun sananvapaudesta pitäisi muuttaa suuntaa.

Julkiset väittelyt usein lisäävät vastakkainasettelua ja vahvistavat väärinkäsityksiä.

Sananvapaudesta tarvitaan jatkuvaa yhteiskunnallista keskustelua, koska sananvapauden rajat ja merkitys muuttuvat yhteiskunnan kehittyessä ja olosuhteiden muuttuessa. Keskustelun pitäisi olla rakentavaa ja sen pitäisi edistää yhteistä ymmärrystä sananvapauden merkityksestä nyky-yhteiskunnassa. Näin ei tällä hetkellä ole Suomessa.

Kansallinen keskustelukulttuuri on kriisissä. Sananvapaus on yleensä esillä julkisissa keskusteluissa, kun kyseessä on ääritapaus tai esimerkiksi julkisuudessa toimivan henkilön provosoiva lausunto. Julkiset väittelyt usein lisäävät vastakkainasettelua ja vahvistavat väärinkäsityksiä.

Nyt tarvitaan rakentavaa keskustelua sananvapauden roolista muuttuneessa turvallisuusympäristössä ja sananvapauden puolustamisesta perustavanlaatuisena demokraattisena oikeutena.

Joy Hyvärinen on sananvapauspolitiikan asiantuntija. Hän on toiminut muun muassa Suomen PENin puheenjohtajana ja Index on Censorship -järjestön vaikuttamispäällikkönä.

Artikkelin kuvituskuva: Jana Shnipelson / Unsplash

Julkaisu Sananvapaus täytyy huomioida turvallisuuspolitiikassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuoden 2023 lopulla Suomen itärajalle alkoi saapua Venäjältä kolmansien maiden kansalaisia ilman viisumeita. Suomen viranomaiset arvioivat Venäjän edistäneen maahantuloa ja kuvasivat tilannetta välineellistetyksi maahanmuutoksi, jota toteutetaan yhtenä hybridioperaation keinona. Välineellistetyllä maahanmuutolla tarkoitetaan tutkimuksessa ja poliittisessa keskustelussa sitä, että valtio tai muu toimija käyttää muuttoliikettä painostuskeinona kansainvälisessä politiikassa.

Vastatoimena valtioneuvosto sulki Suomen itärajan ja eduskunta päätti lainsäädäntömuutoksista, joilla annettiin viranomaisille uusia keinoja vastata havaittuun ilmiöön. Esimerkiksi Euroopan neuvoston ihmisoikeusvaltuutettu kritisoi Suomen lainsäädäntömuutosten olevan kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden vastaisia.

Välineellistettyyn maahanmuuttoon liittyy myös se, miten tapahtumasta puhutaan ja mitä poliittisia tai lainsäädännöllisiä muutoksia kansanedustajat saavat ilmiön tulkinnoilla ja keskustelulla aikaan. Kun maahanmuuttoa käsitellään turvallisuusuhkana ja siirtolaisista keskustellaan sotakaluston kaltaisena sodankäynnin välineenä, muuttuu samalla se, millaisina siirtolaiset nähdään, millaisia toimia pidetään hyväksyttävinä ja millaisia vaihtoehtoja päätöksenteossa ylipäätään harkitaan, hyväksytään ja toimeenpannaan.

Tätä keskustelua ja sen mahdollisia vaikutuksia tarkastelen tutkimuksessani analysoimalla Suomen eduskuntakeskusteluja vuosilta 2022–24.

Muuttoliikkeen turvallistaminen ei alkanut itärajalta

Muuttoliikettä on Suomessa ja muualla Euroopassa käsitelty turvallisuuskysymyksenä jo vuosikymmeniä. Tutkimuksessa tästä käytetään käsitettä turvallistaminen (securitization). Sillä tarkoitetaan prosessia, jossa jokin yhteiskunnallinen kysymys määritellään merkittäväksi turvallisuusuhaksi, minkä varjolla voidaan perustella poikkeuksellisia toimia. Kansalaiset hyväksyvät rajutkin toimet, koska niiden uskotaan olevan välttämättömiä uhkaan vastaamiseksi.

Muuttoliikkeestä on aiemmin keskusteltu esimerkiksi yleisen järjestyksen ja hyvinvointivaltion haasteena. Välineellistetty maahanmuutto on kuitenkin tuonut tähän vanhempaan keskusteluun uuden ulottuvuuden. Maahanmuutto alkoi näyttäytyä paitsi sisäpolitiikan teemana, myös erityisen vahvasti ulko- ja turvallisuuspoliittisena sekä puolustuspoliittisena kysymyksenä.

Muuttoliikkeestä on aiemmin keskusteltu esimerkiksi yleisen järjestyksen ja hyvinvointivaltion haasteena. Välineellistetty maahanmuutto on kuitenkin tuonut tähän vanhempaan keskusteluun uuden ulottuvuuden.

Tämä näkyi selvästi eduskuntakeskusteluissa. Vuoden 2024 keskusteluissa kansanedustajat korostivat hallitus–oppositio-rajat ylittäen, ettei välineellistetyn maahanmuuton torjumisessa ollut heidän mukaansa kyse maahanmuuttopolitiikasta vaan turvallisuuspolitiikasta.

Poikkeuksellisia keinoja pidettiin välttämättöminä Suomen ja suomalaisten turvallisuuden suojelemiseksi. Välineellistettyyn maahanmuuttoon vastaaminen, eli tässä tapauksessa ihmisten maahantulon estäminen, oli ennen kaikkea ”kansallisen turvallisuuden” kysymys. Turvallisuudesta tuli näin perustelu, joka yhdisti puolueita ja niiden edustajia, vaikka näkemykset maahanmuutosta saattoivat muuten olla erilaisia.

Turvattomuutta neljällä eri tavalla

Tutkimuksessani analysoin neljää välineellistettyä maahanmuuttoa laajasti käsittelevää eduskunnan täysistuntokeskustelua vuosilta 2022 ja 2024. Keskusteluissa hahmottui neljä toisiinsa kytkeytyvää ja osittain limittyvää tapaa puhua välineellistetystä maahanmuutosta.

Ensimmäisessä korostui valtion suvereniteetti, kun välineellistäminen esitettiin suorana uhkana ”alueelliselle koskemattomuudelle, yleiselle järjestykselle ja turvallisuudelle sekä kansalliselle turvallisuudelle”.

Toisessa painottui ajatus kansanedustajista suojelijoina. Poliittisten päättäjien nähtiin olevan vastuussa Suomen turvallisuuden varmistamisesta. Näihin puhetapoihin liittyi vahvasti ajatus velvollisuudesta toimia. Esimerkiksi kokoomuksen edustaja totesi motiivin olevan yksinkertaisesti Suomen ja suomalaisten turvallisuus, jota kansanedustajien on kaikin keinoin suojeltava.

Kolmannessa puhetavassa huomio kiinnitettiin maahan saapuviin ihmisiin. Erityisesti oikeistopuolueiden edustajat kuvasivat siirtolaiset esimerkiksi rikollisina, hallitsemattomina massoina tai sodankäynnin välineinä. Erityisen kuvaavaa oli se, että siirtolaisiin viitattiin suoraan ”aseina”. Tällaisia ilmaisuja esiintyi aineistossa 21 kertaa. Ihmisiä kuvattiin käytettävän aseellisena välineenä ”meitä” vastaan.

Neljännessä puhetavassa välineellistetty maahanmuutto asetettiin laajempaan geopoliittiseen kehykseen, jossa puhuttiin hybridivaikuttamisesta ja jopa -sodankäynnistä ja väheksyttiin EU:n kykyä vastata siihen. Kansainväliset velvoitteet kuvattiin rajoitteena, jotka haastavat Suomen vastaamista välineellistetyn maahanmuuton kaltaisiin uudenlaisiin uhkiin muuttuneessa turvallisuusympäristössä.

Huomio kohdistuu ensisijaisesti siihen, miten uhkana nähtyä muuttoliikettä voidaan torjua, eikä esimerkiksi siihen, millaisessa asemassa välineellistämisen kohteeksi päätyneet ihmiset ovat.

Välineellistetystä maahanmuutosta luotiin tehokkaasti käsitys turvallisuusuhkana, johon vastaaminen edellyttää poikkeuksellisia ja kiireellisiä vastatoimia. Kun keskustelu painottuu vahvasti valtion turvallisuuteen ja uhkien torjumiseen, muut turvallisuuden ulottuvuudet voivat jäädä vähemmälle huomiolle.

Näin maahan saapuvat ihmiset kehystetään ennen kaikkea osana turvallisuusuhkaa, jolloin heidän yksilölliset kokemuksensa, tilanteensa ja toimijuutensa jäävät taka-alalle. Huomio kohdistuu ensisijaisesti siihen, miten uhkana nähtyä muuttoliikettä voidaan torjua, eikä esimerkiksi siihen, millaisessa asemassa välineellistämisen kohteeksi päätyneet ihmiset ovat tai millaisia seurauksia muuttoliikkeeseen vastaavilla toimilla voi olla yhteiskunnalle laajemmin.

Eduskuntakeskusteluissa oli kuitenkin toisenlaisiakin tapoja lähestyä asiaa. Erityisesti vihreiden ja vasemmistoliiton, sekä yksittäiset SDP:n ja RKP:n edustajat nostivat esiin kansainvälisiä velvoitteita ja ihmisoikeuksia. Hekin tunnistivat keskustelun turvallisuusulottuvuuden. Esimerkiksi vihreiden kansanedustaja totesi ihmisoikeuksien, demokratian, oikeusvaltion ja monenkeskisen sääntöpohjaisen järjestelmän muodostavan perustan pienen valtion ja sen kansalaisten turvallisuudelle.

Tämä osoittaa, ettei turvallisuudesta puhuminen automaattisesti johda yhteen tiettyyn johtopäätökseen. Turvallisuutta voidaan rakentaa myös oikeusvaltion, kansainvälisten velvoitteiden ja yhteiskunnallisen yhteenkuuluvuuden kautta.

Hybridivaikuttaminen hyödyntää yhteiskunnan jakolinjoja

Turvallistamisen vaikutuksia voi tarkastella toiseuttamisen (othering) käsitteen avulla. Toiseuttamisessa ihmisryhmä määritellään suhteessa johonkin oletettuun ”meihin” ja sijoitetaan sen ulkopuolelle. Välineellistettyä maahanmuuttoa koskevissa keskusteluissa vastakkainasettelu näkyi esimerkiksi siinä, miten suomalaiset ja maahan saapuvat ihmiset asetettiin toisiaan vastaan. Yhtä ryhmää oli suojeltava ja toinen oli osa uhkaa.

Tällainen puhetapa ei synny tyhjästä. Maahanmuutto on Suomessa jo valmiiksi aihe, joka herättää voimakkaita poliittisia ja yhteiskunnallisia näkemyksiä. Siksi se on otollinen kohde vaikuttamiselle. Hybridivaikuttamisessa ei välttämättä pyritä ainoastaan aiheuttamaan välitöntä vahinkoa, vaan myös hyödyntämään olemassa olevia jännitteitä, lisäämään epäluottamusta ja vahvistamaan yhteiskunnan sisäisiä vastakkainasetteluja.

Tutkimukseni kannustaa pohtimaan laajemmin, mitä seurauksia turvallisuuspuheella voi olla. Tarkoituksena ei ole väittää, ettei välineellistettyyn maahanmuuttoon liittyisi turvallisuuskysymyksiä tai etteikö ilmiöön pitäisi vastata. Jos hybridivaikuttamisen tavoitteena kuitenkin on yhteiskunnan sisäisen koheesion eli yhteenkuuluvuuden tai yhtenäisyyden heikentäminen, päätöksentekijöiden on arvioitava reaktioidensa vaikutuksia myös tältä kannalta.

Hybridivaikuttamiseen vastaamisessa ei ole kyse vain siitä, onnistutaanko ilmeisin ulkoinen uhka torjumaan. On katsottava myös vastatoimien seurauksia.

Tutkimukseni kiinnittää huomiota siihen, että jos vastatoimet perustuvat vahvasti ajatukseen siirtolaisista uhkana, ne voivat vahvistaa epäluottamusta ja vastakkainasettelua aiheessa, joka jakaa yhteiskuntaa jo valmiiksi. Tällöin ulkoiseen uhkaan vastaaminen voi samanaikaisesti heikentää sisäistä yhteenkuuluvuutta.

Tutkimukseni perusteella tämä on turvallisuuden kannalta olennainen ristiriita, sillä yhteiskunnan sisäinen koheesio on itsessään osa turvallisuutta. Uhkakuvien korostaminen ja kriiseihin keskittyvä puhe lisäävät turvattomuuden tunnetta sekä uhkana kuvattujen ja toiseutettujen ihmisten että valtaväestön keskuudessa.

Hybridivaikuttamiseen vastaamisessa ei ole kyse vain siitä, onnistutaanko ilmeisin ulkoinen uhka torjumaan. On katsottava myös vastatoimien seurauksia. Vahvistaako toimintatapa luottamusta vai epäluottamusta? Lisääkö se yhteenkuuluvuutta vai syventääkö se vastakkainasetteluja? Ja ennen kaikkea, auttaako se pitämään yhteiskunnan koossa tilanteessa, jossa ulkopuolinen toimija pyrkii sitä heikentämään?

Välineellistetty maahanmuutto on siis paitsi rajaturvallisuuteen ja ulkoiseen vaikuttamiseen liittyvä kysymys myös esimerkki siitä, kuinka turvallisuus rakentuu yhteiskunnassa. Jos turvallisuus ymmärretään ainoastaan kykynä torjua ulkopuolelta tulevia uhkia, yhteiskunnan jakautumisen aiheuttama haavoittuvuus jää huomiotta.

Turvallisuutta tavoiteltaessa on tarkasteltava sitä, millaista yhteiskuntaa suojataan ja pysyykö se yhtenäisenä ja arvoilleen uskollisena silloin, kun sitä yritetään horjuttaa.

YTM Henna Nurmi on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa.

Kirjoitus perustuu kirjoittajan Nordic Journal of Migration Research -lehden numerossa 16:4 julkaistuun vertaisarvioituun artikkeliin ‘This is not Migration Policy, this is Security, Security, and Security’: The Securitization of Migrants in Finnish Parliamentary Discourse on Instrumentalized Migration. Aihetta käsitellään myös kirjoittajan suomenkielisessä, vertaisarvioidussa Kosmopolis-lehden numerossa 55:4 julkaistussa artikkelissa Välineellistetty maahanmuutto ja muuttoliikkeen turvallistaminen eduskuntakeskustelussa.

Artikkelin kuvituskuva: Margo Evardson / Unsplash

Julkaisu Poliitikkojen vastaus välineellistettyyn maahanmuuttoon voi toimia itseään vastaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomessa on ollut jo pitkään käynnissä kehitys, jossa julkisia palveluita kouluista poliisilaitoksiin ja terveysasemiin keskitetään suurempiin kaupunkeihin. Myös päätösvaltaa on keskitetty alueellisesti laajemmille yksiköille eli hyvinvointialueille. Tämä on johtanut kuntien päätösvallan kaventumiseen.

Samaan aikaan Suomessa käydään vilkasta keskustelua hyvinvointivaltion tulevaisuudesta. Monet poliitikot ja viranhaltijat ovat ehdottaneet hyvinvointivaltiosopimuksen uudelleenajattelua tilanteessa, jossa väestö vanhenee ja talouskasvu sakkaa.

Etäisyyden politiikka -tutkimushankkeessa tarkastelemme, mitä poliittisia seurauksia kasvavalla etäisyydellä valtion ja kansalaisen välillä on. Päätökset palveluverkosta ja valtion alueellisesta läsnäolosta nähdään usein ainoastaan talous- ja tehokkuuskysymyksinä, jolloin julkisten palveluiden luonne valtion ruumiillistumana jää pimentoon. Vaikka niin kunnat, hyvinvointialueet kuin valtiokin tuottavat julkisia palveluja, ne ovat lopulta riippuvaisia valtion julkisista rahavirroista.

Valtion ja kansalaisen välinen etäisyys

Valtion etäisyys kansalaiseen ei ole uusi kysymys. Ajatus valtion ja kansalaisen välisen etäisyyden luonteesta ja oikeasta mitasta on yhteiskunnallisen ja poliittisen ajattelun lävistävä teema. Eri poliittiset traditiot ovat pyrkineet hahmottamaan sitä eri tavoin.

Konservatiivista ja nationalistista ajattelua kansalaisen ja valtion välisestä suhteesta on värittänyt ideaali lähenemisestä tai jopa yhteensulautumisesta. Filosofi Thomas Hobbes esitti 1600-luvulla, että kansalaisten – tai hobbesilaisittain “alamaisten” – tulee sulautua osaksi valtiota niin, ettei kansalaisen ja valtion poliittista tahtoa ja etua enää pysty erottamaan toisistaan. Valtion ja kansalaisen välillä ei näin olisi edes läheisyyttä vaan ne kietoutuisivat yhteen.

Vuonna 2020 kuollut konservatiiviajattelija Roger Scruton on esittänyt ajatuksia siitä, että valtio ja kansalainen muodostavat historiallisen tapojen ja perinteiden jatkumon suhteessa toisiinsa ja valtio toimii ikään kuin kansalaisen identiteetin takaajana, jopa ystävänä tai perheenjäsenenä.

Ajatus valtion ja kansalaisen välisen etäisyyden luonteesta ja oikeasta mitasta on yhteiskunnallisen ja poliittisen ajattelun lävistävä teema.

Toisaalta liberaalit ajattelijat, joiden ajatuksista länsimaiset demokratiat monella tavalla ammentavat oikeutusta, ovat tarkastelleet asiaa toisin. Liberaali traditio on yhteiskuntafilosofiassa usein perustunut vastakkainasettelulle valtion ja kansalaisen välillä. Toisin sanoen valtioon on suhtauduttu epäilevästi.

Koska liberaalit näkevät, että yksilöllä on laajat vapausoikeudet ja oikeus päättää oman elämänsä kulusta, on etäisyys kansalaisen ja valtion välillä myönteinen asia. Näin on varsinkin silloin, jos valtion suuri vaikutus uhkaa kansalaisen – eli liberaalin “yksilön” – omien vapauksien toteutumista.

Filosofi Isaiah Berlinin tunnettu jako positiivisiin ja negatiivisiin vapauksiin onkin ollut varsin vaikutusvaltainen. Yksinkertaistaen liberaalit ovat ajatelleet, että valtio negatiivisessa mielessä suojelee kansalaistensa vapausoikeuksia, mutta sen ei tule antaa positiivisessa mielessä vaikuttaa siihen, kuinka ihmiset elävät elämäänsä tai siihen, mitä ihmiset pitävät tärkeänä.

Filosofiset riidat valtion etäisyydestä kansalaiseen typistyvät kysymykseen valtion olemuksesta ja oikeutuksesta. Liberaaleja ja nationalistisia tai jopa totalitaristisia näkemyksiä valtion ja kansalaisten suhteesta on helppo asettaa vastakkain. Asetelma mutkistuu kuitenkin huomattavasti, kun tuomme kuvaan Pohjoismaissa tärkeät kysymykset hyvinvointivaltiosta ja demokratiasta.

Etäisyys ja läheisyys hyvinvointivaltiossa

Hyvinvointivaltiota voidaan karkeasti ottaen tarkastella ikään kuin hybridinä liberalismin yksilökeskeisemmän ja toisaalta nationalismin tai jopa sosialismin yhteisöllisemmän valtiokäsityksen välillä. Hyvinvointivaltiossa valtiota ei kuvitella ainoastaan yksilön vapauksia uhkaavana jättiläisenä vaan myös turvallisuutta ja hyvinvointia luovana toimijana.

Hyvinvointivaltioon kuuluminen takaa kansalaiselle huomattavia etuoikeuksia, mikä sitouttaa kansalaisia poliittiseen yhteisöön syvemmällä tasolla. Hyvinvointivaltion ideaalikansalaisen kuvaan on tutkijoiden mukaan lisätty klassisten nationalististen määreiden lisäksi myös ajatuksia hoivasta ja solidaarisuudesta toisia kansalaisia kohtaan.

Hyvinvointivaltion läsnäolo syntyy jatkuvasta tietoisuudesta siitä, että jos elämä, terveys tai turvallisuus uhkaa järkkyä, valtion muodostama yhteisö tulee tueksi.

Taloushistorioitsija ja sosiologi Karl Polanyi muotoili Great Transformation -kirjassaan 1940-luvulla ajatusta siitä, että sosiologi Max Weberinkin analysoimaan valtion modernisoitumiseen liittyvä talouden irtautuminen valtiosta luo tilanteita, joissa talousjärjestelmä uhkaa yhteisöjen elinehtoja. Näissä tilanteissa valtion tulee suojella yhteisöjä talousjärjestelmän ylilyönneiltä uudelleenjakamalla resursseja valtion sisällä.

Samantyyppinen ajattelu löytyy hyvinvointivaltion oikeutuksen taustalta. Hyvinvointivaltioissa valtio ei siis ole alati läsnä tai tunkeudu pakottavalla tavalla ihmisten elämiin autoritaaristen valtiojärjestelmien tapaan.

Voisi väittää, että hyvinvointivaltion läsnäolo syntyy jatkuvasta tietoisuudesta siitä, että jos elämä, terveys tai turvallisuus uhkaa järkkyä, valtion muodostama yhteisö tulee tueksi. Vaikka valtio saattaa olla käytännössä vain pistemäisesti läsnä ihmisen elämässä – esimerkiksi työttömyyden, kouluttautumisen tai sairauden aikana – sen muodostama turva seuraa ihmistä koko elämän läpi.

Tällainen odotus värittää siis hyvinvointivaltion kansalaisen valtiosuhdetta. Tässä mielessä valtion eri palveluverkon osia ja niiden läsnäoloa ihmisen elämässä voidaan tarkastella ikään kuin valtion suojelulupauksen toteutumisena.

On kuitenkin huomioitava, että julkiset palvelut ruumiillistavat samaan aikaan myös julkisen vallan oikeutusta. Kohtaamisissa julkisten palveluiden kanssa valtion suojelulupaus ja julkisen vallan oikeutus kohdataan yhtenä ja samana osana valtion arkista, jokapäiväistä todellisuutta.

Etäisyys ja läheisyys demokratiassa

Toisaalta länsimaiseen demokratiaan – joka Suomessa elää rinta rinnan hyvinvointivaltioajatuksen kanssa – kuuluu olennaisesti myös ambivalentti suhde valtion ja kansalaisen etäisyyden ja läheisyyden välillä. Monet ajattelijat kuten Pierre Rosanvallon ovatkin demokraattisesta näkökulmasta kritisoineet ajatusta siitä, että nykyaikaisissa valtioissa kansalaiset odottavat valtiolta liiallista läheisyyttä.

Demokraattisten valtioiden voi odottaa toimivan myös universaalisti eli ajatellen koko yhteisön hyvää hieman kuten filosofi Jean-Jacques Rousseau painotti Yhteiskuntasopimus-teoksessaan jo 1700-luvulla. Ajatus siitä, että valtion tulisi kuulla juuri minua ja huomioida kaikki minun tarpeeni, on Rosanvallonin mukaan demokratian irvikuva, jossa demokratian universaali puoli unohtuu.

Ajatus on helppo yhdistää yksilökeskeiseen kulttuuriin, mutta samansuuntaisia kriittisiä puheenvuoroja on kuultu myös populismin ja totalitarismin tutkijoilta, jotka ovat painottaneet sitä, kuinka populistiset johtajat ratsastavat tyytymättömien ihmisryhmien tunteilla.

Vaikka demokratiaan kuuluu universaalius, demokratian tulee kuitenkin aidosti edistää niitä tarpeita ja haluja, joita valtion kansalaiset pitävät mielekkäinä.

Yksi keskeinen tunne on juuri kokemus siitä, että julkinen valta on laiminlyönyt heidät ja jättänyt oman onnensa nojaan. Tutkijat ovat painottaneet, kuinka populistinen ja itsevaltainen johtaja puhuu kansalaiselle suoraan ja välittömästi, jolloin kansalaisten halutaan kokevan, että juuri heidän tunteensa ja ongelmansa tulevat nähdyksi.

Toisaalta tutkijat ovat filosofi Michel Foucault’n ajatteluun viitaten puhuneet siitä, kuinka byrokratisoituva ja taloudellistava nykyvalta toimii enenevässä määrin etähallintana, jossa päätöksiä tehdään keskitetymmin talousmetriikkaan perustuen. Tällöin keskitetysti valittuja ja määriteltyjä mittareita, jotka esimerkiksi koskevat jonkin julkisen palvelun taloudellista kannattavuutta tai tehokkuutta, ulotetaan koskemaan yhteiskunnan osia, jotka eivät ole olleet mukana suoraan päättämässä näistä.

Esimerkiksi kunnan pelko kriisikuntamenettelyyn joutumisesta voi hieman etähallinnan tavoin vaikuttaa siihen, kuinka kunnassa tehdään päätöksiä julkisista palveluista. Etähallinnan mukainen teknokraattinen vallankäyttö on kuitenkin tietynlaisessa kitkassa demokratian perustavanlaatuisten normatiivisten edellytysten kanssa. Ihmisten demokraattiset halut jyrätään ulkoisilla perusteluilla.

Demokratian keskeinen ajatus autonomiasta tukeekin väitettä siitä, ettei demokratian tule sallia liian suurta etäisyyttä valtion ja kansalaisten välillä. Vaikka demokratiaan kuuluu universaalius, demokratian tulee kuitenkin aidosti edistää niitä tarpeita ja haluja, joita valtion kansalaiset pitävät mielekkäinä. Ristiriita universaalin ja partikulaarisen eli yleisen ja erillisen välillä on demokratialle ominainen ja jatkuva.   

Julkiset palvelut kahden universaalin puristuksessa

Julkisten palveluiden supistamista ja päätöksenteon keskittämistä voi siis tarkastella hyvinvointivaltioon kytkeytyvien odotusten lisäksi myös demokraattisesta näkökulmasta.

Palveluverkon supistuminen kohdistuu erityisesti harvaan asuttuihin seutuihin. Näillä alueilla asuu kaupungistumisesta huolimatta huomattava osa Suomen väestöstä. Haja-asutusalueilla on kuitenkin päätöksenteon keskittämisen vaikutuksena ja haja-asutusalueiden maantieteellisen levittäytymisen takia yhä vähemmän valtaa.

Palveluiden supistaminen ja keskittäminen herättää huomattavaa vastarintaa monissa kunnissa, mutta kasvava huoli valtionvelasta ja toiveet palvelujärjestelmän tehokkuudesta kasvattavat paineita keskittää palveluita entisestään.

Palveluverkkoon kohdistuvissa muutospäätöksissä joudutaan ratkaisemaan jännitettä kahden erilaisen universaaliuden välillä: hyvinvointivaltion ja demokraattisen universalismin välillä.

Palveluverkoston supistamisen ja keskittämisen taustalta löytyykin usein ajatus siitä, että on tehokkaampaa järjestää palvelut asukasmäärällisesti tiiviille alueelle, jolloin haja-asutusalueiden palveluverkosto kärsii. Palveluverkkoon kohdistuvissa muutospäätöksissä joudutaan ratkaisemaan jännitettä kahden erilaisen universaaliuden välillä: hyvinvointivaltion ja demokraattisen universalismin välillä.

Onko oikeudenmukaista tarjota samanlainen palvelurakenne kaikille hyvinvointivaltioihanteen mukaisesti? Vai pitäisikö taata palveluiden tosiasiallinen saavutettavuus niillä alueilla, joihin suuri osa väestöstä on tiivistynyt?

Onko demokraattisten ja hyvinvointivaltiollisten arvojen välillä lopulta kitkaa ja kuinka meidän tulisi ajatella talouden ja tehokkuuden roolia suhteessa näihin kysymyksiin? Etäisyyden politiikka -hankkeessa tarkastelemme muun muussa sitä, mitä näiden kysymysten ratkaisemisessa tapahtuu valtion ja kansalaisen väliselle suhteelle. Kun Suomessa nyt käydään keskusteluita hyvinvointivaltiosopimuksen uudelleenmuotoilusta, on siis tärkeä huomioida sekin, että palvelut myös omalta osaltaan kannattelevat valtion oikeutusta harteillaan.

VTT Mattias Lehtinen toimii tutkijatohtorina ”Etäisyyden politiikka” -hankkeessa Tampereen yliopistolla. Lehtinen on ollut Politiikastan toimituskunnan jäsen vuosina 2023–26.

Artikkelin kuvituskuva: Kieran Sheehan / Unsplash

Julkaisu Julkiset palvelut ja etäisyyden politiikka ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Länsimaisessa kulttuurissa on pohdittu yli 2000 vuoden ajan vallankäytön ja ihmisten yhteiselämän kysymyksiä, ja työ jatkuu edelleen. Teoreettista työtä tarvitaan käsitteiden luomiseksi ja maailman hahmottamiseksi paremmin, kuten italialaisfilosofi Roberto Esposito on korostanut useissa teoksissaan.

Esposito tuo esiin, miten filosofia on jatkuvasti ajankohtaista – Eurooppa on dramaattisimmissa historian vaiheissaan kääntynyt filosofian puoleen. Nykyistäkin tilannetta voi luonnehtia dramaattiseksi.

Hyviä viimeaikaisia esimerkkejä selkeistä politiikan teoriaa käsittelevistä teksteistä Politiikasta-lehdessä ovat vaikkapa Suvi Kuokkasen artikkeli ”Hybris, kansa ja yhteiskuntarauhan järkkyminen antiikin Kreikassa” tai Aada Petterssonin ”Valtion sisäiset konfliktit: Terve vai sairas valtiomuoto?”.

Kuokkanen kirjoittaa, että antiikissa esiintyneet ajatukset yhteiskunnasta ovat yhä ajankohtaisia, ja Pettersson analysoi Aristoteleen ja Machiavellin suhtautumista valtion sisäisiin konflikteihin – teema, jonka merkitys ei polarisoituneessa nykymaailmassamme ole ainakaan vähentynyt.

Kaikki eivät kuitenkaan pysty lukemaan edes popularisoituja tekstejä politiikan teoriasta. On tärkeää, että myös eri syistä heikosti lukeville tarjotaan tietoa politiikan ilmiöistä, kuten käytännön poliittisista väännöistä ja niiden eri osapuolista sekä instituutioista.

Popularisointi ja selkokielistäminen ovat ajankohtaisia heikkenevän lukutaidon ajassa

Politiikasta-verkkolehdellä on tärkeä rooli politiikan tutkimuksen popularisoimisessa ja myös selkokielistämisessä. Selkomukauttaja ja -kouluttaja Jenni Saarilahti sekä väitöskirjatutkija Mervi Kastari mainitsevat Tutkimusretkiä selkokieleen -teoksessa, että lukutaitoselvitysten mukaan heikkoja lukijoita on 14 prosenttia kouluikäisistä ja 11 prosenttia työikäisistä Suomessa asuvista henkilöistä.

Lukutaitoa Suomessa laajasti tutkinut Riie Heikkilä on havainnut, että lukeminen Suomessa on eriytynyt: ensisijaisesti korkeasti koulutetut ryhmät lukevat, ja matalasti koulutetuissa on enää hyvin vähän aktiivisia lukijoita. Kiinnostavasti tuoreimman PISA-tutkimuksen mukaan 15-vuotiaiden lukutaito on heikentynyt Suomessa etenkin ylimmässä sosioekonomisessa neljänneksessä, joten selkotekstejä tarvitaan lukutaidon heikentyessä monenlaisissa ihmisryhmissä.

On arvioitu, että Euroopassa viidennes ihmisistä on funktionaalisesti lukutaidottomia, eli he eivät lukutaitonsa puolesta selviä päivittäisestä arjesta.

Sujuva lukutaito on tarpeen yhteiskunnallisten asioiden seuraamisessa ja laajemmin ylipäätään arkisessa elämässä selviytymisessä. On arvioitu, että Euroopassa viidennes ihmisistä on funktionaalisesti lukutaidottomia, eli he eivät lukutaitonsa puolesta selviä päivittäisestä arjesta.

Muun muassa maahanmuuttotaustaiset henkilöt hyötyvät selkokielisistä teksteistä. Heidän osuutensa on Suomessa kasvamassa kaikilla koulutusasteilla. Suomen kielen oppijoiden lisäksi selkokielestä hyötyvät myös mm. muistisairaat, kehitysvammaiset ja lukivaikeuksia kokevat. Opettaessani toisella asteella olen havainnut, että selkokielisille teksteille on käyttöä sekä ammatillisissa oppilaitoksissa että lukioissa.

Tutkittua tietoa politiikasta ei pidä rajata vain monipuolisesti lukutaitoiselle eliitille. Demokratiassa on olennaista, että kaikki ymmärtävät yhteiskunnan toimintaa ja voivat tehdä punnittuja poliittisia valintoja. Tämän vuoksi Politiikasta jatkaa hyvin käynnistynyttä Politiikasta selkokielellä -sarjaa sekä tutkijoiden kouluvierailuja. Myös uusien artikkelisarjojen suunnittelutyö on käynnissä.   

VTT Vappu Helmisaari on Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja ja helsinkiläinen lukio-opettaja.

Artikkelin kuvituskuva: Debbie Tea / Unsplash

Julkaisu Päätoimittajalta: Tutkittu tieto politiikasta kuuluu kaikille ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.