Yhteiskunnan huoltovarmuuskeskustelua käydään lähes poikkeuksetta tuotannon, varastojen ja toimitusketjujen ehdoilla, kun aihetta pitäisi tarkastella laajemmin erityisesti arvonluonnin ja väestön näkökulmasta. Kasvipohjainen ruokahuoltovarmuus tarjoaa yhden tavan pohtia kenelle arvoa tuotetaan ja millaisia tulevaisuuksia sen avulla rakennetaan.   

Globaalien muutosvoimien ja resilienssin ennakointityön muovatessa tulevaisuutta laaja lähestyminen on tarpeellista. Esimerkiksi väestö ja väestömuutokset ovat monin tavoin yhteiskunnan resilienssin ~ eli kyvyn palautua, sopeutua ja säilyttää toimintakyky vastoinkäymisissä – huoltovarmuuden keskiössä, mutta keskustelua niistä käydään vähemmän.

Kriittisessä tutkimuksessa resilienssi nähdään usein neoliberaalin hallinnan jatkeena. Huoltovarmuuden turvaamisen käytännöt puolestaan saattavat asettaa tuotannon, varastot ja toimitusketjut muiden yhteiskunnallisten tavoitteiden edelle. Kysymykset kuka määrittää järjestelmän tavoitteita ja kenelle se tuottaa arvoa saattavat jäädä paitsioon.  

Tästä näkökulmasta elintarvikeala on erityisen kiinnostava, sillä se on joustava ja monitahoinen ala, jossa eri väestönosien moninaiset tarpeet kohtaavat. Lisäksi kansanterveyden heikkeneminen elintapojen muuttuessa, saavutettavuuskysymykset ja maahanmuutto haastavat jo lähitulevaisuuden ruokajärjestelmää.  

Kasvipohjainen ruokajärjestelmä tarjoaa yhden näkökulman siihen, miten huoltovarmuus tuottaa arvoa väestönäkökulmasta.  

Kenelle järjestelmä tuottaa arvoa?  

Tämänhetkisessä ruokahuoltovarmuusajattelussa painottuvat nykyisen ruokajärjestelmän jatkuvuus ja keskimääräisen väestön tarpeet. Se on hyvin perusteltua, mutta onko se riittävää varsinkin pitkällä tähtäimellä?  

Huoltovarmuus perustuu laajaan verkostomaiseen yhteistyöhön, jota johtaa valtion puolelta Huoltovarmuuskeskus (HVK). Koska verkoston jäsenet ovat moninaiset, aina kolmannen sektorin toimijoista erikokoisiin yrityksiin ja valtion laitoksiin, verkoston toiminta perustuu erilaisiin arvoihin sekä institutionaalisiin toimintatapoihin ja prosesseihin.  

Tämäntyyppinen hybridihallinta tekee yhteisten päämäärien asettamisesta usein haastavaa ja arvonluonnista sekä sen mittaamisesta vaikeaa. 

Erilaisilla välineillä, kuten yhteisillä tavoitteilla on kuitenkin mahdollisuus tehostaa verkoston toimintaa. Elintarvikealalla tämä voisi tarkoittaa väestölähtöisempää tulevaisuuden ruokajärjestelmää, joka tukee samalla ympäristötavoitteita. Tällöin arvonluonnin kannalta ei ole olennaista ainoastaan kysyä pystyykö järjestelmä tuottamaan ruokaa, vaan palveleeko se kattavasti väestöä myös tulevaisuudessa.  

Jos elintarvikeala kykenee muuttumaan markkinoiden, teknologian ja kuluttajakäyttäytymisen mukana, on perusteltua kysyä, miksi se ei voisi olla myös laajemman ruokaturvan suunnannäyttäjä.

Elintarvikealalla arvojen kirjo on huomattavan korostunutta, sillä alan verkosto koostuu esimerkiksi viljelijöistä, maahantuojista, ravitsemuspalveluista, osuuskunnista ja eri kokoisista elintarviketuottajista. Myös medialla ja kuluttajilla on erityinen asema arvojen muokkauksessa verrattuna moneen muuhun alaan.  

Ala ei siis varsinaisesti ole jäyhä ja kankea, vaan monitasoisuuden ansiosta joustava ja osittain jopa ketterä. Sometrendit ja ruokaskandaalit näkyvät nopeasti kauppojen hyllyillä ja mikrobeista ja soluista pyritään tuottamaan valtavat määrät kasvipohjaista ruokaa tuleville sukupolville.   

Jos siis elintarvikeala kykenee muuttumaan markkinoiden, teknologian ja kuluttajakäyttäytymisen mukana, on perusteltua kysyä, miksi se ei voisi olla myös laajemman ruokaturvan suunnannäyttäjä.

Väestö ja muutos   

Huoltovarmuuslaskelmissa on otettu huomioon saatavuus ja terveys, mutta tasa-arvosta, saavutettavuudesta, kulutustottumuksista ja psykologisesta turvallisuudesta on keskusteltu vähemmän. Kysymykset ovat olennaisia nopean väestömuutoksen vuoksi.   

Vuoden 2025 lopussa Suomessa oli noin 650 000 vieraskielistä, ja määrä kasvoi vuoden aikana noin kuusi prosenttia. Samalla kehityksellä vieraskielisten määrä olisi noin miljoonan luokkaa 2030-luvun puolivälissä.   

Muuttoliikkeet tuovat mukanaan eri kulttuurien ja uskontojen ruokaan liittyviä tapoja. Toisaalta kasvipainotteinen ruokavalio valtavirtaistuu erityisesti nuorempien sukupolvien keskuudessa ruokakasvatuksen ja globaalien ruokakulttuurien tukemana.   

Häiriötilanteessa ruokajärjestelmän on otettava huomioon tuotannon lisäksi se, millainen ruokajärjestelmä on koko väestölle toimiva ja luotettava.

Resilienssin näkökulmasta muutokset tarkoittavat, että häiriötilanteessa ruokajärjestelmän on otettava huomioon tuotannon lisäksi se, millainen ruokajärjestelmä on koko väestölle toimiva ja luotettava. Onko siis mahdollista, että jo lähivuosina häiriötilanteen sattuessa ruokahuoltovarmuus ei palvelekaan kattavasti koko väestöä?   

Väestönäkökulma ei jää vain kuluttajakäyttäytymisen tasolle. Jos väestö muuttuu, muuttuvat myös ne arvot, tarpeet ja käytännöt, joiden tulisi omalta osaltaan määritellä huoltovarmuusverkoston työtä. Siksi kysymys ruokahuoltovarmuudesta on samalla kysymys siitä, kuka pääsee määrittelemään järjestelmän tavoitteita.   

Heijastaako verkoston rakenne väestön monimuotoisuutta varsinkin tulevaisuudessa? Jos heijastaa, millaiset ovat eri ryhmien mahdollisuudet vaikuttaa täysipainoisesti päätöksiin? Koska ruoka on selviytymisen keskiössä, kysymys on erityisen herkkä.   

Jos väestöryhmien tarpeet eivät näy järjestelmän tavoitteissa, huoltovarmuus voi tuottaa arvoa vain näennäisesti: ruokaa on saatavilla, mutta se ei ole kaikille saavutettavaa tai hyväksyttävää.  

Murrokset muokkaamassa tulevaisuutta  

Murrokset tarjoavat mahdollisuuksia suuriinkin suunnanvaihdoksiin. Väestömuutoksen lisäksi yleistyvät elintapasairaudet muun muassa kasvaneen punaisen lihan kulutuksen myötä paineistavat elintarvikealaa.   

Nämä kaksi murrosta yhdessä voivat tuottaa kiinnostavan mahdollisuuden, sillä monissa länsimaiden ulkopuolisissa lähtömaissa ruokakulttuurit – niin sanotut perinneruokavaliot – ovat usein rakentuneet huomattavasti vähemmän liha- ja maitotuotteiden varaan.  

Muuttoon voi kuitenkin liittyä kulttuurishokkia ja sopeutumispaineita, ja terveyden kannalta usein prosessoidumpi ja eläinperäisempi länsimainen ruokavalio saatetaan omaksua ainakin osittain tai hetkellisesti. Tällöin lihan- ja maidonkulutus nousee. Tapahtuu niin sanottu ruoka-akkulturaatio.   

Murros näyttäytyy tällä hetkellä menetettynä mahdollisuutena, johon voi kuitenkin yhä tarttua. Moninaistuva väestö voi avata ruokajärjestelmälle uusia oppimisen ja uudistumisen mahdollisuuksia, jos erilaisten perinneruokavalioiden potentiaali tunnistetaan osaksi ruokakulttuurin ja -turvan kehittämistä.   

Varsinkin häiriötilanteissa, hintojen noustessa, ruoan saatavuuden ohella saavutettavuus on yksi reunaehdoista koko väestön huoltovarmuuden turvaamisessa.

Kolmatta murrosta ajaa ilmastonmuutoksen ja resurssipaineiden synnyttämä tarve uudistaa ruokajärjestelmää. Tämä on kirittänyt kasvipohjaisia ruokainnovaatioita, jotka ovat monipuolistaneet kasvisruokavalikoimaa ja tehneet tuotteista aiempaa houkuttelevampia myös sekaruokavaliota noudattaville kuluttajille.   

Toisin sanoen on siirrytty terveyteen ja ekologisuuteen liittyvästä negatiivisesta kieltäytymisajattelusta positiiviseen kannustimeen varteenotettavien ja helppojen vaihtoehtojen lisääntyessä. Muutos on tervetullut ekologisuuden ja terveyden lisäksi huoltovarmuuden kannalta, sillä kasvipohjaisten tuotteiden valtavirtaistuminen vahvistaa myös ruoan saavutettavuutta.   

Varsinkin häiriötilanteissa, hintojen noustessa, ruoan saatavuuden ohella saavutettavuus on yksi reunaehdoista koko väestön huoltovarmuuden turvaamisessa. Hintaheilahtelut ja sitä kautta saatavuuskysymykset kuormittavat eniten heikoimmassa asemassa olevaa väestönosaa. Ruoan saavutettavuuden heikkeneminen voi syventää olemassa olevia sosioekonomisia eroja heikentäen huomattavasti samalla turvallisuuden tunnetta.   

Näin ollen esimerkiksi kotimaisella herneellä ja härkäpavulla, jotka ovat vähemmän riippuvaisia tuontipanoksista ja siten globaalien markkinoiden hinta- ja logistiikkamuutoksista, on mahdollista edistää yhdenvertaisuutta.   

Kasvipohjainen ruokahuoltovarmuus voi siis tuoda arvoa yhdistämällä murroksia: väestön moninaistumista, kulutustottumusten muutosta, ruokainnovaatioita, ekologisia paineita ja saavutettavuuden kysymyksiä.   

Arvoa ja ruokaa kaikille   

Huoltovarmuustyötä ei voi arvioida vain sen perusteella pystyykö nykyinen järjestelmä jatkamaan toimintaansa häiriötilanteissa. Väestön näkökulmasta on kysyttävä myös, kenelle jatkuvuus tuottaa turvaa ja onko se kaikille ryhmille saavutettavaa ja käyttökelpoista – tuottaako se siis todellista arvoa?   

Kasvipohjainen ruokahuoltovarmuus konkretisoi tätä laajempaa arvonluontikysymystä. Se ei ole vain ympäristö- tai kuluttajatrendi vaan yksi tapa rakentaa kestävämpää tulevaisuutta ja luoda arvoa mahdollisimman suurelle osalle väestöä hyödyntämällä jo käynnissä olevia murroksia.   

Tässä mielessä kasvipohjainen ruokahuoltovarmuus toimii esimerkkinä siitä, miten huoltovarmuuskeskustelua voi laajentaa ja millaisia mahdollisuuksia resilienssityöhön voidaan liittää, kun sitä tarkastellaan pitkän aikavälin arvonluontina. Lopulta kyse on siitä, millaista huomisen turvaa ollaan rakentamassa, mille arvoille ja kenelle.  

FM Emilia Savola on väitöskirjatutkija Tampereen yliopiston johtamisen ja talouden tiedekunnassa. Savola tutkii pohjoismaisia huoltovarmuusverkostoja dynamiikan ja arvonluonnin näkökulmista.  

Artikkelin kuvituskuva: Max Böttinger / Unsplash

Julkaisu Ruokaa kaikille? Tulevaisuuden huoltovarmuus väestönäkökulmasta   ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Aasianismi tai pan-aasianismi on yksi 1800-luvun lopulla syntyneistä alueellisista pan-ismeistä. Sillä oli paljon kannattajia aina toiseen maailmansotaan asti, jolloin se hävisi muodista aasialaisessa politiikassa. Kiinan alueellisen nousun myötä aasianismi on kuitenkin tekemässä paluuta itäisen Aasian politiikkaan.

Aasianismin kannattajat uskoivat Aasian ja aasialaisten ykseyteen ja ajoivat aasialaisten valtioiden liittoa tai ainakin yhteistyötä länsimaiden kolonialismia vastaan. Aasialaisten nähtiin eroavan länsimaisista yhteisen henkisemmän kulttuurin, tai ainakin uskonnollisten ja filosofisten lähtökohtien, rodun ja joskus jopa teenjuonnin kautta. Aasianismin ydin ja käyttövoima oli kuitenkin länsimaiden kolonialismin vastustaminen.

Japanilaisen historiantutkijan Eri Hottan mukaan aasianismi jakautui eri koulukuntiin sen mukaan miten vastarinta länttä kohtaan nähtiin organisoitavan parhaiten. Osa aasianismista jäi lähinnä Aasian kulttuurisen erityisyyden ja länsimaihin verrattuna paremmuuden korostamiseksi.

Poliittinen aasianismi puolestaan jakautui niihin, jotka näkivät Aasian tarvitsevan valtioiden, erityisesti Japanin, Kiinan ja Korean välistä liittoa ja niihin, jotka näkivät, että Aasia tarvitsi johtajan vastarinnalleen. Australialainen historioitsija Craig A. Smith on osoittanut, että Japani ja Kiina kamppailivatkin tästä johtoasemasta sotien välisenä aikana.

Kilpailu Aasian johtajuudesta

Japanilaista aasianismia kutsuttiin myös pan-aasianismiksi. Sen kannattajat esittivät, että Japani oli Aasian luonteva johtovaltio ei vain siksi, että se oli ainoa alueen valtio, joka kykeni tehokkaaseen sotilaalliseen vastarintaan länsimaita vastaan, vaan myös koska Japanin keisari oli kaikkien Aasian kansojen isähahmo, jota jokaisen aasialaisen valtion tuli kunnioittaa Aasian johtajana.

Kiina taasen perusteli johtajuuttaan historiallisella alueellisella johtoasemallaan ja sivilisaatiollaan. Kiina oli kuitenkin heikko ja hajanainen, eikä pystynyt konkretisoimaan aasialaista johtajuuttaan. Japani sitä vastoin valjasti aasianismin oman itäisen Aasian imperiuminsa rakentamisen oikeutukseksi. Japani kävikin vuosien 1931–45 valloitussotaansa ensin Kiinaa ja sitten myös länsimaita vastaan itäisessä Aasiassa ja Tyynenmeren alueella Suur-Itä-Aasian yhteisvaurauden alueen luomisen nimissä.  

Kiina oli kuitenkin heikko ja hajanainen, eikä pystynyt konkretisoimaan aasialaista johtajuuttaan. Japani sitä vastoin valjasti aasianismin oman itäisen Aasian imperiuminsa rakentamisen oikeutukseksi.

Kuten esimerkiksi yhdysvaltalaisen historiantutkijan John Dowerin klassinen tutkielma Tyynenmeren sodasta on osoittanut, Suur-Itä-Aasian yhteisvaurauden alue oli kuitenkin lähinnä retoriikkaa ja Japani alisti ”vapauttamansa” siirtomaat oman kolonialistisen riistonsa alle, jota sotatalous ja japanilainen rasismi kärjistivät. Kuten aasianismin tutkija Sven Saaler on todennut, toisen maailmansodan jälkeen Japani hylkäsi aasianismin ainakin virallisessa politiikassaan.

Kiinan kansantasavalta sitä vastoin käytti aasianistista retoriikkaa Korean sodan (1950–53) aikana hakiessaan tukea Aasian uusilta itsenäisiltä valtioilta Yhdysvaltoja vastaan ja esitti itsensä aasialaisen vallankumouksen johtajana ja länsimaisen kolonialismin vastustajana. 1950-luvulla myös Intia yritti omaksua Aasian maiden liikkeen johtajuutta, mutta yritys ei ottanut tuulta purjeisiinsa kylmän sodan jakaneessa Aasiassa.

Aasianismi ja ”aasialaiset arvot”

Aasianismi palasi uudestaan itäisen Aasian alueellisen politiikan agendalle 1970-luvun lopulta lähtien, kun alueen vahva talouskasvu antoi paikallisille autoritäärisille johtajille, kuten Singaporen pääministeri Lee Kuan Yewlle ja Malesian pääministeri Ibrahim Mahathirille mahdollisuuden perustella maidensa taloudellinen menestys ”aasialaisiin arvoihin” perustuvana. Aasialaisilla arvoilla he tarkoittivat alueen hierarkkista johtaja-, ja mieskeskeistä poliittista kulttuuria ja konservatiivisia perhearvoja.

Kuten esimerkiksi australialainen historiantutkija Michael Barr on analysoinut, käytännössä aasialaisia arvoja käytettiin puolustelemaan alueiden autoritaarisia hallintoja ja torjumaan alueen hallituksiin kohdistunutta länsimaista ihmisoikeuskritiikkiä. Myös Kiina omaksui vuoden 1989 Tian’anmenin verilöylyn jälkeen aasialaisia arvoja vastaavan relativistisen ihmisoikeusretoriikan, jonka vaikutus näkyi esimerkiksi vuoden 1993 Wienin maailman ihmisoikeuskokouksen loppuasiakirjassa (artikla 5).

Käytännössä aasialaisia arvoja käytettiin puolustelemaan alueiden autoritaarisia hallintoja ja torjumaan alueen hallituksiin kohdistunutta länsimaista ihmisoikeuskritiikkiä.

Erityisesti pääministeri Mahathir käytti aasialaisia arvoja myös perusteena yrittäessään luoda tiiviimpää alueellista yhteistyötä itäiseen Aasiaan 1980- ja 1990-luvulla. Aasialaisten arvojen argumentti ajoi kuitenkin karille vuoden 1997 Aasian finanssikriisissä, joka asetti aasialaisten arvojen ylivoimaisuuden kyseenalaiseksi.

Kuten yhdysvaltalainen oikeustieteilijä Randall Peerenboom on osoittanut, keskustelu aasialaisista arvoista muuttui lähinnä oikeusfilosofiseksi keskusteluksi ihmisoikeuksien alueellisista tulkinnoista. Aasialaisen arvojen keskustelu oli kuitenkin konkreettinen esimerkki, miten aasialaisuutta voitiin yhä käyttää argumenttina länsimaiden vastustamiseen ja alueellisen yhteistyön edistämiseen.

Kiina ja aasianismin uusin tuleminen

Uusin kierros aasianistisessa keskustelussa alkoi 2000-luvun alkupuolella. Tällöin oli jo selvää, että Kiinan nousu suurvallaksi määräsi yhä enemmän alueellisen politiikan luonnetta. Kiina aktivoitui alueellisesti myös itse. Kiinan nousu on globaali ilmiö, mutta sen selkeimmät poliittiset seuraukset ovat alueellisia.

Mikäli Kiina haluaa olla johtava suurvalta, tulee sen olla johtava alueellinen suurvalta. Tähän asemaan nouseminen rauhanomaisesti vaatii kehityskulun sanoittamista niin, että se on resonoi myönteisesti Kiinan naapureissa. Tähän Kiina tarvitsee alueellista aasialaista retoriikkaa.

Nousua alueen johtavaksi valtioksi kuitenkin mutkistaa moni seikka – esimerkiksi Yhdysvaltojen vahva läsnäolo Kiinan lähialueilla sotilaallisen liittolaisjärjestelmän kautta ja Kiinaa kohtaan tunnettu epäluulo. Jos Kiina haluaa alueelliseksi johtajaksi, sen on häädettävä Yhdysvallan alueelta tavalla tai toisella ja vakuutettava alueen muut maat yhteisestä asiasta. Aasianismi tarjoaa tähän keinon.

Jos Kiina haluaa alueelliseksi johtajaksi, sen on häädettävä Yhdysvallan alueelta tavalla tai toisella ja vakuutettava alueen muut maat yhteisestä asiasta. Aasianismi tarjoaa tähän keinon.

Aasianismillä onkin ollut selvä rooli Kiinan 2000-luvun diplomatiassa. Aasianismi ei ole kuitenkaan julkilausuttu doktriini tai tavoite, kuten vaikka ”harmoninen maailma” tai ”ihmiskunnan kohtalonyhteys”, vaan se on puhetapa, jota kiinalaiset diplomaatit ja johtajat usein käyttävät puhuessaan aasialaisissa yhteyksissä, jossa Kiinan alueellisen yhteistyön ehdotukset ovat ajoittain varsin pitkälle meneviä.

Osuvan esimerkin korkean tason aasialaisesta retoriikasta tarjoaa Kiinan tämänhetkinen ulkoministeri Wang Yi. Toimiessaan Kiinan Japanin suurlähettiläänä vuonna 2006 Wang ehdotti isännilleen ”uutta aasianismia” Itä-Aasian integraation perustaksi.

Wang esitti, että alueen maiden yhteistyötä tuli rakentaa ”harmonisen aasianismin” kontekstissa, joka perustui alueen yhteiseen hengelliseen ja kulttuuriperintöön, mutta noudattaisi myös Kiinan omia ulkopolitiikan periaatteita rauhanomaisesta rinnakkainelosta.

Yhteistyö voisi alkaa vapaakauppavyöhykkeellä ja edetä sitten tulliliittoon, yhteismarkkinoihin ja -valuuttaan ja talousliittoon kuten Euroopassa. Sitten seuraisivat poliittinen ja turvallisuusliitto. Tavoitteena olisi luoda ”Itä-Aasian yhteisö” (Dongya Gongtongti). Tämä yhteisö pystyisi vastustamaan ”hegemoniaa”, jolla Kiinan diplomaattisessa kielessä tarkoitetaan Yhdysvaltoja.

Vuonna 2014 myös puolueen pääsihteeri Xi Jinping käytti selkeää aasianistista retoriikkaa puhuessaan Aasian maiden johtajien huippukokouksessa ”uudesta aasialaisesta turvallisuusajattelusta”, jonka avulla Aasia ottaisi turvallisuuden omiin käsiinsä – eli sulkisi länsimaat ulkopuolelleen.

Saatuaan 2020-luvulla ylennyksen ulkoministeriksi myös Wang Yi on jatkanut aasianististen ajatusten esittämistä. Puheessaan vuonna 2023 Itä-Aasian yhteistyön syventämisestä Japanin ja Korean kanssa maiden välisessä kokouksessa Wang totesi, että alueen maiden tulisi edistää alueellista yhtenäisyyttä ja ”aasialaisia arvoja” vastustaessaan ulkopuolelta tulevaa hegemoniasta pakottamista.

Wang kritisoi ”erästä suurvaltaa” alueen konfliktien syventämisestä ja kehysti alueellisen yhteistyön aasianistisesti todeten: ”Aasian rauha vaatii yhteistä suojeluamme, Aasian vauraus vaatii yhteistä panostamme ja Aasian vireä kehitys vaatii yhteisiä ponnistelujamme”. Konkreettisesti Wang kehotti kuulijoitaan edistämään Kiinan, Japanin ja Korean välisen vapaakauppa-alueen syntymistä.

Kokouksen iltatilaisuudessa Wang meni aasianismissaan vielä tätäkin pidemmälle todeten, että eurooppalaiset ja amerikkalaiset eivät pystyneet erottamaan kiinalaisia, japanilaisia ja korealaisia toisistaan, eivätkä välittäneet ”kuinka vaaleiksi hiuksemme värjäämme tai kuinka terävästi vaihdamme nenäämme, sillä emme voi tulla länsimaalaisiksi”. Wangin mukaan itäaasialaisten tulikin muistaa, missä heidän juurensa olivat. Wangin kommentit osoittivat kuinka aasianismin pohjalla on myös rodullista ajattelua.

Onko aasianismin suuri hetki tullut?

Kiinan ponnisteluista itäisen Aasian alueellisen taloudellisen ja turvallisuusyhteistyön edistämiseksi on ollut jonkin verran menestystä. Kiinan omat alueelliset yhteistyöjärjestöt, kuten Shanghain yhteistyöorganisaatio ovat lisänneet alueellista turvallisuuskoordinaatioita. Kaakkois-Aasian maiden yhteistyöjärjestön ASEAN:in kanssa Kiina onnistui vuonna 2025 solmimaan alueellista vapaakauppaa syventävän ACFTA 3.0-sopimuksen. Kaikissa näissä yhteyksissä on Kiinan diplomatia käyttänyt yhteisen aasialaisuuden retoriikkaa.

Itä-Aasian poliittinen integraatio ei kuitenkaan ole edennyt. Alueen jakava suurvaltapoliittinen vastakkainasettelu, molemminpuoliset epäluulot ja varmasti myös pelko Kiinan ylivoimaisuudesta ovat olleet liian vahvoja esteitä jo hyvinkin 150 vuotta vanhojen aasianististen visioiden toteuttamiselle.

Yhdysvaltojen uusi turvallisuusdoktriini pyrkii vakaaseen etupiirijakoon alueella Kiinan ja Yhdysvaltojen välillä. Se ei lupaa hyvää Itä-Aasian alueelliselle integraatiolle.

Yhdysvaltojen uusi turvallisuusdoktriini pyrkii vakaaseen etupiirijakoon alueella Kiinan ja Yhdysvaltojen välillä. Se ei lupaa hyvää Itä-Aasian alueelliselle integraatiolle, mutta samalla antaa Kiinalle tilaisuuksia kritisoida Yhdysvaltoja alueen jakamisesta ja tarjota aasianistista retoriikkaa tilalle.

Kiinan johtaman aasialaisen liittouman kehittymistä varmasti edistäisi se, että alueen maat kokisivat Kiinan sijaan Yhdysvallat uhaksi itselleen. Tähän Trumpin toinen hallintokausi voi antaa aineksia, mutta eteneekö globaalin politiikan murros niin pitkälle tulevina vuosina, on yhä arvailujen varassa. Jos näin kuitenkin kävisi, olisi aasianismi Kiinalle hyödyllinen työväline itäisen Aasian alueellisen järjestyksen uudelleen kirjoittamiseen.

VTT, dosentti Lauri Paltemaa on Turun yliopiston Itä-Aasian politiikan ja oman aikamme historian professori.

Artikkelin kuvituskuva: James Coleman / Unsplash

Julkaisu Kiinan nousu ja aasianismin uusi tuleminen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kun iäkäs potilas kotiutuu sairaalasta ilman, että kukaan huolehtii kokonaisuudesta, paljastuu yksi sote-järjestelmämme kipupisteistä. Sote-uudistuksessa puhutaan sosiaali- ja terveyspalvelujen yhteensovittamisesta, mutta juuri niissä tilanteissa, joissa integraatiota eniten tarvitaan, gerontologisen sosiaalityön osaamista ikääntyneiden henkilöiden hyvinvoinnin, toimintakyvyn, osallisuuden ja elämänlaadun tukemisessa ei tunnisteta eikä hyödynnetä järjestelmällisesti.

Vastikään kuulin lääkärin toteavan, ettei hän ollut 20 vuoden uransa aikana koskaan ollut kohdannut sosiaalityöntekijää potilaan kotiutustilanteessa. Kommentti on hätkähdyttävä, ja kiteyttää yhden olennaisen ongelman: asiakkaidensa tavoin myös itse gerontologisen sosiaalityön osaaminen jää sote-palveluissa usein näkymättömiin.

Monelle keskustelun esimerkki kotiutustilanteesta on tuttu: sairaalajakson jälkeen iäkäs ihminen kotiutetaan nopeasti, mutta kukaan ei välttämättä oikein tiedä, mikä tilanne kotona on. Onko jääkaapissa ruokaa viikonlopuksi? Onko asiakkaalla kotihoidon palveluita tai muuta tukea? Pärjääkö ihminen yksin?

Tutkimus on osoittanut, että läheiset paikkaavat palvelujärjestelmän aukkoja: hoitavat viikonlopun ruokaostokset ja ottavat yhteyttä hyvinvointialueen palvelu- ja asiakasohjaukseen lisäavun järjestämiseksi. Pahimmillaan kotiutumistilanteessa iäkäs jää sattumanvaraisen avuliaisuuden varaan – taksinkuljettaja miettii, miten pyörätuolissa istuvan asiakkaan saa hissittömään kerrostaloon.

Näinhän sen ei kuitenkaan pitäisi mennä yhteiskunnassa, jossa jokaisella on perustuslain turvaama oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon.

Siirtymät paljastavat järjestelmän katveet

Ministeriöiden ja tutkimuslaitosten sekä hyvinvointialueiden strategiakuvaukset ja palvelupolkumallit näyttävät usein selkeiltä ja sujuvilta. Niissä sosiaali- ja terveyspalvelut nivoutuvat yhteen saumattomasti.

Arjessa tilanne on usein toinen. Juuri siirtymävaiheissa näkyy, ettei palvelujen integraatio toteudu käytännössä niin saumattomasti kuin strategioissa oletetaan.

Aiempi tutkimus on jo pitkään osoittanut, että iäkkäiden palvelupolut koostuvat tyypillisesti useista siirtymistä eri palvelujen välillä. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tilastot osoittavat, että suuri osa iäkkäistä käyttää samanaikaisesti useita palveluja, ja tutkimuskirjallisuudessa palvelupolut kuvataan nimenomaan siirtymien sarjana eri hoitopaikkojen välillä.

Sopiviin palveluihin ohjautumisen lisäksi siirtymät palvelusta toiseen, esimerkiksi sairaalasta kotihoitoon, ovat erityisen kriittisiä kohtia, ja näissä kohdissa pienetkin katkokset voivat kasautua ongelmavyyhdeksi, jota on vaikea hallita.

Palvelupolun pulmat liittyvät usein kolmeen tekijään: tuen tarpeen viivästyneeseen tunnistamiseen, katkoksellisiin siirtymiin sekä puutteelliseen tiedonkulkuun. Professori Heli Valokiven ja kumppaneiden mukaan nämä tekijät vaikeuttavat palvelujen sujuvaa toteutumista.

Kyse ei ole yksittäisistä tilanteista vaan tavasta, jolla palvelujärjestelmä jakautuu eri toimijoihin ja vastuihin.

Iäkkäiden ihmisten palvelutarve tunnistetaan usein liian myöhään ja palvelun saamisen kriteerit ovat tiukkoja. Tutkija Jenna Peiposen ja muiden mukaan palveluihin päädytään usein vasta tilanteiden jo vaikeuduttua. Ikääntymisen ja hoivan tutkija Teppo Krögerin tutkimus puolestaan osoittaa, että iäkkäillä on runsaasti täyttymättömiä hoivan ja tuen tarpeita.

Lisäksi siirtymävaiheissa, esimerkiksi sairaalasta kotiin tai kotihoidosta muihin palveluihin, vastuut voivat jäädä epäselviksi. THL:n arvion mukaan jatkuvuus toteutuu usein puutteellisesti. Valokiven ja kumppaneiden tutkimus osoittaa palvelu- ja asiakasohjauksen hankauskohtia.

Lisäksi tutkija Paula Vasaran ja muiden etsivän vanhustyön tutkimuksen mukaan asiakkaat kohtasivat palveluissa usein eri ammattilaisia, mutta heidän oma osallisuutensa saattoi jäädä heikoksi, sillä iäkkäiden monimutkaiset tilanteet edellyttävät usein useiden palvelujen yhteensovittamista sirpaleisessa palvelujärjestelmässä.

Kolmanneksi tiedonkulun ongelmien on todettu vaikeuttavan kokonaisvaltaista arviointia. Peiposen ja muiden tutkimuksen mukaan tiedonkulun ongelmat vaikeuttavat kokonaisvaltaista arviointia. Asiakasta koskeva tieto ei aina siirry sujuvasti organisaatioiden välillä, mikä heikentää jatkuvuutta ja voi viivästyttää palvelujen saamista. Lisäksi tutkimus osoittaa, että kotiutusprosessit ovat monimutkaisia ja sisältävät useita toimijoita, minkä vuoksi vastuunjako ja hoidon koordinointi voivat jäädä epäselviksi ja altistaa katkoksille palvelupoluissa.

Kyse ei ole yksittäisistä tilanteista vaan tavasta, jolla palvelujärjestelmä jakautuu eri toimijoihin ja vastuihin. Juuri tällaisissa tilanteissa korostuu tarve ammatilliselle osaamiselle, jonka tehtävänä on sovittaa palveluja yhteen ja muodostaa kokonaiskuva asiakkaan tilanteesta.

Gerontologinen sosiaalityö sovittamassa palveluita yhteen

Laatusuositus ja ikäohjelma korostavat palveluohjauksen, palvelujen yhteensovittamisen ja oikea-aikaisuuden merkitystä. Laatusuosituksessa nämä näyttäytyvät palvelujen koordinointina ja vaikuttavuutena, kun taas ikäohjelmassa korostuvat palvelujärjestelmän yhdenvertaisuus ja koordinaatio. Palvelujen yhteensovittaminen, palveluohjaus ja asiakkaan tilanteen kokonaisarviointi ovat juuri niitä tehtäviä, joihin gerontologisen sosiaalityön osaaminen kohdistuu.

Gerontologinen sosiaalityö keskittyy iäkkäiden ihmisten elämäntilanteen kokonaisuuteen: arkeen, pärjäämiseen, talouteen ja sosiaalisiin suhteisiin. Se on vahvasti eettistä työtä, jonka tavoitteena on vahvistaa iäkkäiden toimijuutta, osallisuutta ja oikeuksia, erityisesti silloin kun ihminen on haavoittuvassa asemassa.

Gerontologisen sosiaalityön vahvuus on kyvyssä arvioida yhtä aikaa toimintakykyä, sosiaalista verkostoa, taloudellista tilannetta, palvelujen riittävyyttä ja asiakkaan omia tavoitteita.

Juuri siksi gerontologinen sosiaalityö on erityisen tärkeää palvelujen siirtymävaiheissa. Jos integraation tarkoitus on varmistaa, että ihminen ei putoa palvelujen väliin, tarvitaan toimijaa, joka arvioi asiakkaan kokonaistilannetta yli organisaatio- ja palvelurajojen.

Gerontologisen sosiaalityön vahvuus on kyvyssä arvioida yhtä aikaa toimintakykyä, sosiaalista verkostoa, taloudellista tilannetta, palvelujen riittävyyttä ja asiakkaan omia tavoitteita. Juuri tällainen kokonaisarviointi on tarpeen tilanteissa, joissa iäkäs ihminen siirtyy palvelusta toiseen ja vastuu jakautuu useiden toimijoiden kesken.

Yhteistyö ei synny itsestään

Koulutus ohjaa sitä, miten katsomme ihmistä. Kirurgi näkee murtuneen jalan, fysioterapeutti toimintakyvyn, mutta sosiaalityöntekijä kysyy, miten ihminen pärjää kotona murtuneen jalan kanssa. Ja hyvä niin, tarvitsemme eri alojen ammattilaisia.

Sote-keskustelussa korostetaan usein siilojen purkamista, mutta se ymmärretään helposti väärin. Siilojen purkaminen ei tarkoita sitä, että jokaisesta ammattilaisesta pitäisi tulla yleisosaaja. Kyse on kyvystä nähdä yksittäinen ongelma, mutta myös sitä ympäröivä kokonaisuus.

Integraatio ei toteudu sillä, että ammattiryhmien osaamiset sulautetaan yhteen, vaan sillä, että niiden erilaiset näkökulmat saadaan toimimaan yhdessä.

Integraatio ei toteudu sillä, että ammattiryhmien osaamiset sulautetaan yhteen, vaan sillä, että niiden erilaiset näkökulmat saadaan toimimaan yhdessä. Ammatillinen yhteistyö rakentuu tilanteen kokonaisvaltaiselle arvioinnille: kukin tunnistaa oman osaamisensa rajat ja osaa kytkeä mukaan toiset asiantuntijat.

Ongelma syntyy, jos emme tunnista ja tunnusta toistemme osaamista. Murtunut jalka ei ole pelkkä lääketieteellinen kysymys, vaan siinä on myös kysymys arjesta ja siitä, saako ihminen tarvitsemansa tuen. Kun tätä ei tunnisteta, ihminen voi jäädä palveluiden väliin.

Näkymättömyys on rakenteellinen ongelma

Ammatilliset hierarkiat eivät synny tyhjästä. Ne rakentuvat sen ympärille, millaista tietoa pidetään tärkeimpänä ja kenellä on valta määritellä ongelma. Sote-palveluissa lääketieteellinen näkökulma on usein hallitseva, jolloin sosiaaliset kysymykset voivat jäädä sen varjoon.

Kyse ei välttämättä ole toisten ammattien vähättelystä, vaan siitä, että kaikkea asiantuntemusta ei tunnisteta yhtä helposti. Juuri tästä syystä gerontologisen sosiaalityön osaaminen jää toisinaan hyödyntämättä tilanteissa, joissa sitä eniten tarvittaisiin.

Osaamisen tunnistamisen lisäksi kyse on myös siitä, miten ammatillinen työ on järjestetty ja kenen osaamista pidetään arvokkaana ja merkityksellisenä. Kun toisen ammattiryhmän roolia ei tunnisteta, sen edustajia on helppo pitää korvattavissa olevina.

Osaamisen tunnistamisen lisäksi kyse on myös siitä, miten ammatillinen työ on järjestetty ja kenen osaamista pidetään arvokkaana ja merkityksellisenä.

Terveyssosiaalityön karsiminen on yksi esimerkki tästä. Talousongelmien kanssa painivat hyvinvointialueet ovat monin paikoin supistaneet palveluita ja yhdistäneet toimintoja, minkä vuoksi esimerkiksi terveydenhuollon sosiaalityön virkoja on lakkautettu ja siirretty osaksi yleisiä sosiaalipalveluita. Tämän on pelätty vaarantavan potilasturvallisuutta ja potilaan oikeuksien toteutumista.

On mahdollista, että sosiaalityö on ollut mukana alussa kuvaamassani konkarilääkärin tekemissä kotiutuksissa hänen huomaamattaan. Tämä ei ole ongelma sinänsä. Ongelma on se, jos sosiaalityön roolia ei tunnisteta lainkaan osana palvelupolkua. Tällöin menetetään juuri sitä osaamista, jota tarvitaan palvelujen yhteensovittamisessa, asiakkaan tilanteen kokonaisarvioinnissa ja siirtymävaiheiden turvaamisessa.

Jos haluamme toimivia palvelupolkuja, emme tarvitse vain uusia malleja ja lisää kaavioita. Tarvitsemme paremman käsityksen siitä, mitä eri ammattiryhmät tuovat yhteiseen työhön ja miten tätä työtä tulisi koordinoida. Gerontologisessa sosiaalityössä kysymys ei ole vain siitä, onko sillä paikka palvelujärjestelmässä, vaan tunnistetaanko sen paikka palvelujärjestelmässä riittävän hyvin.

YTT Paula Vasara on yliopistotutkija Jyväskylän yliopistossa. Vasara työskentelee Katveet ja rajapinnat – gerontologisen sosiaalityön palvelupolut ja työnjako (Katve) -hankkeessa Jyväskylän yliopistossa.

Artikkelin kuvituskuva: Nani Chavez / Unsplash

Julkaisu Gerontologinen sosiaalityö on sote-integraation puuttuva lenkki ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Rekrytointi, eli uuden työntekijän etsiminen ja valinta, rakentuu tyypillisesti useista toisiinsa kytkeytyvistä vaiheista, joissa tavoitetaan potentiaalisia hakijoita, kootaan ja arvioidaan tietoa heidän osaamisestaan sekä tehdään päätöksiä siitä, ketkä etenevät prosessissa. Tekoälyä hyödynnetään näissä vaiheissa monin tavoin ChatGPT:n kaltaisten yleiskäyttöisten generatiivisen tekoälyn palvelujen avulla sekä digitaalisiin rekrytointipalveluihin sisäänrakennetuilla toiminnoilla.

Tekoälyn käyttö rekrytoinnissa voi vaikuttaa huomattavasti ihmisten uramahdollisuuksiin ja toimeentuloon. Tämän vuoksi Euroopan unionin tekoälyasetus luokittelee osan rekrytointiin tarkoitetusta tekoälystä suuririskiseksi.

Generatiivinen tekoäly muuttaa työnhakua

Kotimaisten kyselyiden perusteella tekoälyä käytetään työnhaussa yhä enemmän, mutta siihen ei suhtauduta yksiselitteisen myönteisesti. Työnhakijat hyödyntävät generatiivista tekoälyä esimerkiksi työhakemusten muokkaamiseen, oman osaamisen sanoittamiseen, ansioluettelon viimeistelyyn ja hakemusten kohdentamiseen tiettyihin tehtäviin.

Generatiivisen tekoälyn käytön yleistyminen voi muuttaa työnhakua monella tavalla. Tekoäly voi auttaa työnhakijoita ilmaisemaan osaamistaan aiempaa selkeämmin ja laatimaan hakemuksia, jotka vastaavat paremmin haetun työn vaatimuksia. Samalla se saattaa lisätä hakemusten määrää ja tehdä niiden rakenteesta tai ilmaisusta aiempaa yhdenmukaisempaa.

Rekrytoijan näkökulmasta osa hakemuksista voi näyttää huolellisesti viimeistellyiltä, mutta jäädä sisällöltään ylimalkaisiksi tai mukailla organisaation verkkosivuilta löytyviä ilmaisuja.

Jos tekoälyn käyttö hakemuksissa yleistyy, rekrytoijan on aiempaa vaikeampi päätellä, mitä hakemuksen tyyli kertoo hakijan omasta ilmaisusta tai motivaatiosta.

Vaikutukset eivät jakaudu tasaisesti työntekijöiden kesken. Joillekin tekoäly tarjoaa tukea kielelliseen ilmaisuun ja oman osaamisen jäsentämiseen. Toisille tekoälyn käyttö on vierasta tai epäluontevaa, ja puutteelliset digitaidot tai sopivien laitteiden ja palvelujen saavutettavuusongelmat voivat vaikeuttaa sen hyödyntämistä. Tekoäly voi helpottaa vakuuttavien hakemustekstien tuottamista, mutta sen hyödyt saattavat painottua niille, joille sen käyttö on mahdollista ja luontevaa.

Myös työnantajien odotukset voivat muuttua. Jos tekoälyn käyttö hakemuksissa yleistyy, rekrytoijan on aiempaa vaikeampi päätellä, mitä hakemuksen tyyli kertoo hakijan omasta ilmaisusta tai motivaatiosta. Samalla asenteet ja odotukset voivat muuttua niin, että vaikutelma tekoälyn käytöstä vaikuttaa arvosteluun vähemmän.

Työnantajien tekoälyn käyttö ei aina tunnisteta

Työnantajaorganisaatioille suunnatuiden kyselyiden mukaan tekoälyn käyttö rekrytoinnissa on ollut melko varovaista. Käyttö näyttää painottuvan avustaviin tehtäviin, kuten ilmoitusten ja viestipohjien laatimiseen. 

Kyselyt eivät välttämättä kuitenkaan kerro tekoälyn käytön todellista laajuutta. Reilu Rekrytointi -hankkeessa olemme Matti Laukkarisen ja Heidi Lehtovaaran kanssa tuoneet esiin, että tekoäly on rekrytoinnissa usein sisäänrakennettuna työnhakusivustoihin, rekrytointijärjestelmiin ja suorahaun työkaluihin, eikä sen käyttöä aina tunnisteta tekoälyksi.

Käytännössä tekoäly voi näkyä rekrytoinnissa hyvin erilaisina toimintoina. Generatiivista tekoälyä hyödynnetään esimerkiksi työpaikkailmoitusten muotoilussa, hakijaviestinnässä, haastattelukysymysten valmistelussa sekä muistioiden ja yhteenvetojen laatimisessa. Muu tekoälypohjainen tai automatisoitu käsittely voi puolestaan liittyä esimerkiksi työpaikkamainonnan kohdentamiseen ja osaajien suorahakuun.

Tekoäly on rekrytoinnissa usein sisäänrakennettuna työnhakusivustoihin, rekrytointijärjestelmiin ja suorahaun työkaluihin, eikä sen käyttöä aina tunnisteta tekoälyksi.

Monet rekrytointijärjestelmät ja -palvelut markkinoivat tekoälyominaisuuksiaan aktiivisesti ja tarjoavat niitä myös suomalaisille organisaatioille. Työnantajat voivat silti olla varovaisia siinä, miten uusia järjestelmiä tai ominaisuuksia otetaan käyttöön ja miten niiden käytöstä kerrotaan.

Tekoälyä ei useinkaan käytetä yhtenä selvästi erottuvana työkaluna, vaan osana järjestelmiä, jotka voivat asettaa hakijoita järjestykseen, arvioida heidän sopivuuttaan, tuottaa suosituksia tai tiivistää hakemusmateriaaleja.

Vaikka tekoälyä kuvattaisiin ”avustavaksi”, ihmisen tekemä lopullinen päätös ei vielä kerro, miten järjestelmä on ohjannut rekrytoijan huomiota, hakijoiden järjestystä tai osaamisen esittämistä. Rekrytointijärjestelmä saattaa esimerkiksi hyödyntää työnkuvan ja hakemusmateriaalin vastaavuutta ehdokkaiden esiin nostamisessa, ja työpaikkamainonta voi rajautua käyttäjiin, jotka tunnistetaan tiettyjen työnimikkeiden, taitojen tai toimialojen perusteella.

Milloin rekrytoinnin tekoäly on suuririskistä?

EU:n tekoälyasetus ei kohtele kaikkea rekrytoinnissa käytettävää tekoälyä samalla tavalla. Ratkaisevaa on järjestelmän käyttötarkoitus ja se, millainen vaikutus sen käytöllä voi olla hakijan asemaan.

Asetuksen mukaan suuririskisiä ovat erityisesti tekoälyjärjestelmät, joita käytetään työpaikkailmoitusten kohdentamiseen, hakemusten analysointiin ja suodattamiseen sekä ehdokkaiden arviointiin. Riskit liittyvät hakijoiden näkyvyyteen, yhdenvertaiseen arviointiin ja mahdollisuuksiin edetä rekrytointiprosessissa.

Kyse ei ole vain näkyvästä automaattisesta päätöksenteosta, vaan myös järjestelmistä, jotka tuottavat rekrytoijan käyttöön hakijalistoja, suosituksia tai pisteytyksiä ja näin vaikuttavat hakijoiden seulontaan, vertailuun tai etenemiseen.

Ratkaisevaa on järjestelmän käyttötarkoitus ja se, millainen vaikutus sen käytöllä voi olla hakijan asemaan.

Rekrytoinnissa käytettäviä suuririskisiä tekoälyjärjestelmiä koskevia velvoitteita sovelletaan 2. joulukuuta 2027 alkaen. Järjestelmien tarjoajilta edellytetään muun muassa riskienhallintaa, dokumentointia, toiminnan jäljitettävyyttä, ihmisen valvonnan mahdollistamista sekä järjestelmien tarkkuudesta ja tietoturvasta huolehtimista.

Järjestelmiä käyttävien työnantajien on puolestaan noudatettava käyttöohjeita, nimettävä valvontaan riittävän osaavat henkilöt, seurattava järjestelmien toimintaa ja säilytettävä hallinnassaan olevat lokitiedot. Aiempien kokemusten perusteella aikataulumuutokset ja tarkennukset asetuksen sisältöön ovat mahdollisia.

Käytännössä järjestelmiä kehittävät ja tarjoavat yritykset voivat ohjeistaa työnantajia tekoälyominaisuuksien käyttöönotossa ja käytössä. Ohjeistuksesta huolimatta työnantajan saattaa kuitenkin olla vaikea hahmottaa, miten hakijalistaukset, suositukset tai pisteytykset tarkalleen ottaen muodostuvat ja miten niiden vaikutuksia rekrytointiprosessissa voidaan arvioida. Tilannetta vaikeuttaa se, että rekrytoinnissa käytetään usein monenlaisia palveluja, joiden teknisten toimintaperiaatteiden läpinäkyvyys vaihtelee.

Rekrytointityökaluissa voi olla sisäänrakennettuja oletuksia

Monet keskeiset rekrytoinnissa käytettävät järjestelmät ja palvelut, kuten LinkedIn, Workday ja Oracle, ovat yhdysvaltalaisten teknologiayritysten kehittämiä. Varsinkin Microsoftin omistamalla LinkedInillä on asiantuntijoiden suorahaussa todella merkittävä valta-asema.

Kansainväliset työkalut voivat mukailla toisen työmarkkinan, kulttuurin, kieliympäristön ja sääntelykontekstin oletuksia. Rekrytointiprosessi voi myös rakentua useiden palveluntarjoajien järjestelmistä ja palveluista, joihin voi kuulua rekrytointijärjestelmä, erilaisia työnhakusivustoja, ammatillisia verkostoalustoja sekä erillisiä tekoälytyökaluja.

Mitä useammasta työkalusta kokonaisuus muodostuu, sitä vaikeampi on hahmottaa, missä hakijatietoja käsitellään, miten suosituksia muodostetaan ja mihin työnantaja voi käytännössä vaikuttaa.

Mitä useammasta työkalusta kokonaisuus muodostuu, sitä vaikeampi on hahmottaa, missä hakijatietoja käsitellään, miten suosituksia muodostetaan ja mihin työnantaja voi käytännössä vaikuttaa.

Rekrytointityökaluja kehittävät yritykset ja toisinaan myös työnantajat perustelevat tekoälyn käyttöönottoa rekrytoinnissa tehokkuuden parantamisella ja vinoumien vähentämisellä. Näiden lupausten toteutuminen riippuu kuitenkin siitä, miten järjestelmää käytetään, millaista osaamista organisaatiolla on ja kuinka paljon se pystyy vaikuttamaan järjestelmän toimintaan.

Rekrytoinnissa vaaditaan tekoälylukutaitoa eli kykyä tunnistaa järjestelmän käyttötarkoitus ja rajoitukset, tulkita käyttöohjeita ja sopimusehtoja sekä arvioida tuloksia osana ammatillista harkintaa. Alustava tutkimustieto viittaa siihen, että järjestelmiin lisätyt selitykset eivät yksinään riitä varmistamaan käyttäjän ymmärrystä.

Tekoäly muuttaa rekrytoinnin parissa tehtävää työtä

Rekrytoinnin tekoälystä keskustellaan usein hyötyjen ja riskien kautta. Myönteisissä puheenvuoroissa voi korostua työn nopeutuminen, viestinnän sujuvoittaminen ja rekrytoijan arjen tukeminen, kun taas kriittisissä näkökulmissa voivat painottua algoritmien vinoumat ja tekoälyasetuksen tuomat velvoitteet.

Hyötyjen ja riskien puntarointi on tarpeellista, mutta samalla on tärkeää tarkastella, miten teknologinen muutos muuttaa käytännössä rekrytoijan työtä, työnantajan vastuuta ja hakijan mahdollisuuksia tulla arvioiduksi.

Rekrytoijan arvioitavaksi tulee yhä useammin järjestelmän tuottamia hakija- ja osaajalistauksia, tiivistelmiä ja suosituksia.

Rekrytointi on perinteisestikin perustunut erilaisten tietojen tulkintaan. Kun tekoälyä on jo rekrytoinnin järjestelmissä ja sen käyttö laajenee, rekrytoijan arvioitavaksi tulee yhä useammin järjestelmän tuottamia hakija- ja osaajalistauksia, tiivistelmiä ja suosituksia.

Työnantajan vastuu ei rajoitu lopulliseen valintapäätökseen, vaan siihen kuuluu myös ymmärrys siitä, miten järjestelmä on vaikuttanut hakijoiden näkyvyyteen, vertailuun ja osaamisen esittämiseen. Esimerkiksi kohdennetut työpaikkailmoitukset voivat jättää potentiaalisia osaajia huomioimatta, ja tekoälyn tuottamat tiivistelmät ja suositukset saattavat vaikuttaa siihen, ketkä tunnistetaan sopiviksi ja ketkä jäävät vähemmälle huomiolle.

FT Sami Koivunen työskentelee tutkijana Tampereen yliopistossa Työsuojelurahaston apurahalla. Hän tutkii rekrytoinnin digitalisaatiota ja tekoälyn käyttöä rekrytoinnissa.

Artikkelin kuvituskuva: Amina Atar / Unsplash

Julkaisu Tekoäly muuttaa rekrytoinnin ja työnhaun tapoja ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Politiikasta-verkkolehden vastaavana päätoimittajana on aloittanut Vappu Helmisaari.

Helmisaari on toiminut pitkään tiedekustantamisen alalla ja opettanut toisella asteella niin ammatillisessa oppilaitoksessa kuin lukiossa. Tällä hetkellä Helmisaari työskentelee lukion kieltenopettajana.

Vuonna 2020 valtiotieteiden tohtoriksi Helsingin yliopistosta väitelleen Helmisaaren väitöskirja käsitteli kolmen italialaisajattelijan, Giorgio Agambenin, Roberto Espositon ja Antonio Negrin käsityksiä Thomas Hobbesin valtioteoriasta. Nämä teoreetikot haastavat klassista valtiokäsitystä ja pohtivat toisenlaisen yhteisön mahdollisuutta.

”Päätoimittajakaudellani pyrin erityisesti edistämään hyvin käynnistynyttä Politiikasta selkokielellä -sarjaa sekä Politiikasta kouluissa -vierailutoimintaa”, Helmisaari linjaa.

”Työssäni olen huomannut konkreettisesti, että selkokieliselle materiaalille on käyttöä niin amiksessa kuin lukiossakin. Konfliktuaalisessa maailmassa, jossa elämme, on tärkeää, että kaikki ymmärtäisivät politiikkaa. Selkokielinen tutkittu tieto ja tutkijavierailut kouluissa edistävät tätä.”

”Maailmassa, jossa elämme, on tärkeää, että kaikki ymmärtäisivät politiikkaa. Selkokielinen tutkittu tieto ja tutkijavierailut kouluissa edistävät tätä.”

Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja vaihtui Mikko Leinon toimikauden päättyessä heinäkuun 2026 lopussa. Päätoimituksessa jatkavat Anssi Bwalya, Antti Hautamäki, Kersti Tainio ja Yasmin Samaletdin. Toimituspäällikkönä viestinnästä vastaa Hanne Vuorela.

Politiikasta on Valtiotieteellisen yhdistyksen julkaisema verkkolehti, joka on keskittynyt yhteiskunnallisen tutkimuksen – erityisesti politiikan tutkimuksen – yleistajuistamiseen.

Vastaanotamme tekstejä ja artikkelitarjouksia sähköpostilla: toimitus(at)politiikasta.fi. Tutustu ennen tekstin lähettämistä kirjoittajaohjeisiin.

Julkaisu Vappu Helmisaari on Politiikasta-lehden uusi vastaava päätoimittaja ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kesä-heinäkuun aikana Politiikasta ei julkaise uusia tekstejä, päätoimitus lomailee elokuun alkuun saakka. Julkaisutauon aikana luettavaa ja kuunneltavaa löytyy laajasta arkistostamme, jossa on tarjolla monipuolisesti myös kirja- ja dokumenttielokuva-arvioita.

Politiikasta-podcastit löytyvöt kuunneltaviksi Soundcloudista ja Spotifysta. Politiikasta-artikkeleita löytyy lisäksi englannin- ja ruotsinkielisinä.

Olethan jo ottanut seurantaan Politiikastan somekanavat? Julkaisutauon aikana nostamme sosiaalisen median kanavissamme (Facebook, Instagram, Bluesky, Linkedin) uusintoja kuluneen vuoden aikana julkaistuista artikkeleistamme.

Aloitamme uuden julkaisukauden elokuussa, jolloin käynnistyy myös syksyn Politiikasta kouluissa -haku. Tiedotamme haun alkamisesta somekanavissamme elokuun puolenvälin tienoilla.

Vaikka emme julkaisutaolla vastaa sähköposteihin, otamme vastaan Kysy politiikasta -kysymyksiä. Palaamme asiaan julkaisutauon jälkeen.

Politiikasta-toimitus toivottaa leppoisia kesäpäiviä!

Kuvituskuva: Maiken Ingvordsen / Unsplash

Julkaisu Politiikasta-toimituksen kesätauko ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomen kampanja Yhdistyneiden kansakuntien (YK) turvallisuusneuvoston vaihtuvaksi jäseneksi käynnistyi virallisesti kesäkuun toisella viikolla. Suomi hakee jäsenyyttä kaudelle 2029–30 osana pohjoismaista vuorottelua.

Suomen turvallisuusneuvostokampanja käynnistyi New Yorkissa juhannusteemaisella vastaanotolla. Juhannusperinteet viestivät pohjoismaisesta kulttuurista ja Pohjoismaat muodostavatkin Suomelle olennaisimman viiteryhmän YK:ssa. Suomelle on tärkeää, että turvallisuusneuvostossa kuuluu Pohjoismaiden ääni.

Paikka turvallisuusneuvostossa on merkittävä, sillä se antaa valtioille vaikutusvaltaa, näkyvyyttä sekä tärkeitä verkostoitumisen mahdollisuuksia. Pyrkimys YK:n turvallisuusneuvoston jäseneksi on kirjattu Petteri Orpon hallitusohjelmaan keskeisenä ulkopoliittisena tavoitteena.

Lisäksi Suomen YK-strategia päivitettiin vuonna 2024 osana laajempaa ulko- ja turvallisuuspoliittista selontekoa. Strategian mukaisesti Suomi rakentaa kampanjansa keskeisten vahvuuksiensa ja osaamisensa perustalle. Huomio ei voi olla vain yhteistyön kehittämisessä läheisten liittolaismaiden kanssa, vaan ratkaisevaa on edistää vuoropuhelua laajemman YK:n jäsenkunnan kanssa.

Turvallisuusneuvostokampanja kestää seuraavat kaksi vuotta ja edellyttää Suomelta merkittäviä diplomaattisia ponnisteluja ja ulkopoliittisen johdon vahvaa sitoutumista.

Ratkaisevat vaalit käydään YK:n yleiskokouksessa kesäkuussa 2028. Tällä hetkellä länsimaiden ryhmässä vaihtuvan jäsenen kahta paikkaa tavoittelee vain kaksi valtiota, Suomi ja Australia. On kuitenkin mahdollista, että kilpailuun ilmaantuu haastajia vielä myöhemmässä vaiheessa, mikä voi vaikuttaa olennaisesti Suomen mahdollisuuksiin saavuttaa jäsenyys.

Vaikutusvaltaa rauhan ja turvallisuuden kysymyksissä

YK:n turvallisuusneuvosto on maailmanjärjestön keskeisin elin, jonka päätökset sitovat kaikkia sen jäsenmaita. Turvallisuusneuvosto vastaa ensisijaisesti rauhan ja turvallisuuden suojelemisesta ja sen toimivaltuuksissa on oikeuttaa kansainvälisen yhteisön sotilaallinen voimankäyttö. Turvallisuusneuvoston asialistalla on laajalti eri kriisien ratkaiseminen, sotien ehkäiseminen sekä esimerkiksi pakotetoimet.

Neuvosto koostuu viidestä pysyvästä ja kymmenestä vaihtuvasta jäsenestä, joiden toimikausi kestää kaksi vuotta. Kullakin jäsenmaalla on yksi ääni ja päätöksenteko edellyttää vähintään yhdeksän maan tukea. Pysyvillä jäsenmailla, Britannialla, Ranskalla, Yhdysvalloilla, Venäjällä sekä Kiinalla on kuitenkin veto-oikeus neuvoston päätöslauselmaehdotuksiin, eli mikäli pysyvät jäsenmaat äänestävät päätöslauselmaehdotusta vastaan, sitä ei hyväksytä.

YK:n turvallisuusneuvosto on maailmanjärjestön keskeisin elin, jonka päätökset sitovat kaikkia sen jäsenmaita.

Turvallisuusneuvoston rakenne on pysynyt pääosin samankaltaisena sen perustamisesta, vuodesta 1946 lähtien. Neuvostoon on kuitenkin vuosien varrella kohdistunut merkittäviä uudistustarpeita. Ensinnäkin nykyisellään Afrikka, Aasia ja Latinalainen Amerikka ovat aliedustettuina jäsenistössä.

Toisekseen kiristynyt suurvaltojen välinen kilpailu ja neuvoston pysyvien jäsenten veto-oikeus on halvaannuttanut toimintaa erityisesti Ukrainan ja Gazan kaltaisissa tilanteissa, joissa jäsenillä on kilpailevia intressejä ja yksimielisyyden saavuttaminen on mahdotonta. 

Suomi on aiemmin toiminut turvallisuusneuvoston jäsenenä kahdesti, vuosina 1969–70 ja 1989–90. Edellisissä turvallisuusneuvoston vaaleissa 2012 Suomi kärsi tappion Luxemburgille ja Australialle.

Eri analyyseissa on tarjottu monenlaisia syitä tappiolle, kuten pohjoismaisen brändin heikentyminen, kyvyttömyys aktivoida erityisesti globaalin etelän maita ja osin ristiriitaiset sekä kilpailijoita heikommat kampanjatoimet. Riippumatta siitä, mikä näistä oli ratkaisevaa, olennaista olisi olla toistamatta samoja virheitä uudestaan.

Pienvaltion ponnistelua YK-diplomatiassa

Suomen YK-politiikkaa on perinteisesti suunnattu turvallisuusneuvostokampanjoiden kautta. Pyrkimys turvallisuusneuvoston jäseneksi onkin tärkeä diplomaattinen ponnistus Suomen kaltaiselle pienelle valtiolle. Ehdokkuus on konkreettinen osoitus halusta toimia aktiivisesti monenkeskisen järjestelmän, sääntöpohjaisuuden ja kansainvälisen oikeuden tukemiseksi.

Ulkoministeri Elina Valtonen painotti kampanjatiedotteessa jäsenyyden merkitystä myös Suomen kansainvälisen aseman terävöittämisessä ja kumppanuuksien kehittämisessä. YK onkin olennaisin foorumi Suomen globaalien kahdenvälisten suhteiden edistämisessä.

Ehdokkuus on konkreettinen osoitus halusta toimia aktiivisesti monenkeskisen järjestelmän, sääntöpohjaisuuden ja kansainvälisen oikeuden tukemiseksi.

Turvallisuusneuvoston jäsenyyden saavuttaminen edellyttää laajaa tukea YK:n jäsenmailta. Pienenä valtiona Suomelta puuttuu yhteyksiä useisiin maihin ja alueisiin.

Suomi on pitkäjänteisesti pyrkinyt osoittamaan tukeaan YK:lle, sen eri toimielimille sekä järjestöä koskevalle uudistustyölle. Suomi tavoittelee turvallisuusneuvoston tehokkuuden, toimivuuden sekä sen edustuksellisuuden parantamista. Turvallisuusneuvoston uudistuksen tärkeys, mukaan lukien pysyvien jäsenten lisääminen ja veto-oikeuden poistaminen, on ollut myös keskeinen teema presidentti Alexander Stubbin yleiskokouspuheissa.

Lisäksi Suomi pyrkii jäsenyytensä kautta antamaan vahvaa tukea kansainväliselle ja humanitaariselle oikeudelle. Erityisen tärkeää painoarvoa annetaan vastuuvelvollisuuden korostamiselle sekä rankaisemattomuuden kulttuurin ehkäisemiselle. Tämä tarkoittaa sitä, että kansainvälisen oikeuden vakaviin rikkomuksiin ja ihmisoikeusloukkauksiin syyllistyneet yksilöt ja valtiot on saatettava vastuuseen teoistaan.

Suomen turvallisuusneuvostokampanjan kärkiteemat

Turvallisuusneuvostokampanjan keskeiset teemat ja viestit on esitelty hiljattain julkaistulla kampanjasivustolla. Suomen kampanjan kolme ydinsanaa ovat rauha, ihmiset ja kumppanuudet (peace, people and partnerships). Teemat ilmentävät YK:n kolmen peruspilarin, rauhan ja turvallisuuden, ihmisoikeuksien sekä kehityksen yhteen kietoutumista Suomen YK-politiikassa. Samalla ne edustavat myös yhteispohjoismaisia aiheita ja jatkavat esimerkiksi Tanskan turvallisuusneuvostojäsenyyden 2025–26 pääteemoja.

Suomi markkinoi itseään ensinnäkin luotettuna rauhankumppanina, jolla on kyky rakentaa inklusiivista, kestävää rauhaa. Inklusiivinen rauha viittaa siihen, että rauhanrakentamisessa ja konfliktien ratkaisemiseen osallistuu yhteiskunnan eri ryhmiä. Tulevaisuuden kannalta nuorten rooli nähdään erityisen tärkeänä. Kampanjassa Suomi haluaa tuoda esiin edistyksellisyyttään YK:n Nuoret, rauha ja turvallisuus -päätöslauselman kansallisessa ja kansainvälisessä toimeenpanossa. Lisäksi viitataan Suomen rooliin YK:n rauhanvälityksen ystäväryhmän perustajana (vuonna 2010).

Tulevaisuuden kannalta nuorten rooli nähdään erityisen tärkeänä. Kampanjassa Suomi haluaa tuoda esiin edistyksellisyyttään YK:n Nuoret, rauha ja turvallisuus -päätöslauselman kansallisessa ja kansainvälisessä toimeenpanossa.

Rauhanvälityksen ohella Suomi asettaa ihmisoikeudet keskeiseen asemaan konfliktien ratkaisuissa ja kestävän rauhan rakentamisessa. Tässä suhteessa nostetaan esiin Suomen pitkäjänteinen työ erilaisten haavoittuvien ryhmien, kuten vammaisten henkilöiden suojelussa konfliktitilanteissa. Tasa-arvon ja naisten oikeuksien osalta tärkeänä nähdään Naiset, rauha ja turvallisuus -päätöslauselman toimeenpano.

Kolmas kampanjateema korostaa kumppanuuksia ja Suomi lupaa vaalia dialogisuutta, kuunnella kumppaneita sekä rakentaa siltoja haastavimmissakin olosuhteissa. Kestävä kehitys, innovaatiot ja teknologia nähdään olennaisena osana Suomen mahdollista antia neuvoston jäsenenä.

Konkreettisina esimerkkeinä mainitaan Suomen järjestämä vuosittainen vähiten kehittyvien maiden tulevaisuusfoorumi sekä tuki äärimmäisistä sääoloista kärsiville maille.

Onko Suomella mahdollisuuksia onnistua?

Suomen kampanjan kärkiteemat nojaavat vahvasti YK-politiikkamme historiaan ja aiempaan menestykseen esimerkiksi rauhanvälityksessä ja rauhanturvatoiminnan kehittämisessä. Mitään varsinaisesti uutta tai yllättävää kampanjassa ei ole.

Toisaalta Suomen YK-politiikan vahvuutena on tutkimuksessa nähty sen jatkuvuus ja vakaus. Suomea voidaan siis markkinoida turvallisuusneuvostoon sen perinteisillä teemoilla ja luottaa varsin hyvään maineeseen YK:ssa.

Pienenä valtiona keskittyminen hyvin valittuihin asiantuntemusaloihin on myös perusteltua. Esimerkiksi rahoituksen keskittäminen muutamalle YK:n erityisjärjestölle, kuten tasa-arvojärjestölle (UN Women) ja väestörahastolle (UNFPA), kasvattavat vaikutusvaltaa. Suomen profiili sukupuolten tasa-arvon sekä naisten ja tyttöjen oikeuksien puolestapuhujana kantaa myös turvallisuusneuvostokampanjassa.

Pienvaltiollisuuden korostaminen voi olla Suomelle hyödyksi ja tärkeä strategia kannatuksen keräämisessä. Valtaosa YK:n jäsenistä on pienvaltioita, joilla on intressi puolustaa asemaansa ja kansainvälisiä normeja suhteessa suurvaltoihin.

Suomen profiili sukupuolten tasa-arvon sekä naisten ja tyttöjen oikeuksien puolestapuhujana kantaa myös turvallisuusneuvostokampanjassa.

Kampanjaesitteessä Suomi kuvataan vaatimattomista oloista ponnistaneena pienvaltana, joka on vaikean historian kautta selvinnyt tasa-arvon, koulutuksen, oikeusvaltiollisuuden ja hyvinvoinnin mallimaaksi. Suomen luvataan myös seisovan kaikkien haavoittuvimpien ja vähiten edustettujen puolella.

Suomen kampanjaviestien uskottavuus punnitaan viime kädessä vastaanottajien keskuudessa. Tulee huomioida, että monille YK:n jäsenmaille Suomi näyttäytyy ensisijaisesti vauraana pohjoismaana, EU:n yhtenäisyyttä vaalivana jäsenvaltiona sekä sotilasliitto Naton jäsenenä.

Lisäksi voidaan pohtia, mitä Suomella olisi antaa erityisesti globaalin etelän maille ehdokkuutensa tukemisesta. Suomen kehitysyhteistyörahoituksen historiallisen suuri vähentäminen ja useiden maakohteiden lakkauttaminen viime vuosina ei ainakaan lisää sympatioita Suomen pyrkimyksiä kohtaan. Lupaus YK:n edustuksellisuuden lisäämisestä on periaatteellisesti tärkeä mutta käytännössä riskitön, sillä Suomella ei ole asiassa juuri vaikutusvaltaa.

Seuraavan kahden vuoden aikana ollaan jo jäsenyyskampanjan loppusuoralla. Sen aikana Suomen valtiojohdon tulee osoittaa vahva tukensa kampanjalle konkreettisten aloitteiden, aktiivisen vuoropuhelun ja kahdenvälisten kumppanuuksien vahvistamisen kautta. Virkakunnalle sekä kotimaassa että Suomen edustustoissa jäsenyys ja sen mahdollinen toteutuminen tulee olemaan merkittävä pitkäaikainen diplomaattinen ponnistus.

Hanna Tuominen toimii Jean Monnet professorina Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa Helsingin yliopistossa.

Artikkelin kuvituskuva: Wikimedia Commons / Wikiweeki, CC BY 4.0

Julkaisu Suomen diplomatia testissä – matkalla kohti YK:n turvallisuusneuvostoa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Globaalin monikriisin taustalla vaikuttavat moninaiset poliittistaloudelliset rakenteet, keskinäisriippuvuudet ja jännitteet. Miten tuotannon ja rahoituksen muodot, omistus- ja valtasuhteet sekä globaali työnjako ruokkivat toisiinsa kytkeytyviä kriisejä? Millaiset historialliset kehityskulut ja dynamiikat ovat niiden taustalla? Miten monikriisi näkyy paikallisesti, kuten esimerkiksi Suomessa? Kuka hyötyy kriiseistä ja kuka kantaa kustannukset? Entä miten monikriisin voisi ylittää?

Poliittisen talouden tutkimus auttaa ymmärtämään monikriisiä tarkastelemalla kriisien taustalla vaikuttavia poliittisia ja taloudellisia voimia sekä niiden keskinäisiä riippuvuuksia.

Podcast on tallenne paneelikeskustelusta, joka pidettiin Tampereella Valtiotieteellisen yhdistyksen Politiikan tutkimuksen päivillä 6.5.2026 ravintola Telakan yläkerrassa.

Panelisteina toimivat Ville Lähde (BIOS), Otto Kyyrönen (UTAK) sekä yhteisellä kirjoittajanimellä Annastiina Rajala-Vaittinen kirjoittaneet Tiina Vaittinen ja Anna Rajala. Keskustelun juonsivat Poliittinen talous -lehden päätoimittajat Konsta Kotilainen ja Markus Ojala Helsingin yliopistosta.

Poliittinen talous -lehti on tieteellinen, vertaisarvioitu lehti, joka julkaisee talouden ilmiöitä, talouspolitiikkaa ja talouden poliittisia ulottuvuuksia koskevaa tutkimusta.

Paneelikeskustelu toteutettiin Suomen tiedekustantajien liiton avustuksella, ja sen mahdollistivat tekijänoikeusjärjestö Kopioston keräämät kotimaisten tieteellisten julkaisujen käyttökorvaukset.

Poliittisen talouden monikriisinumero on luettavissa avoimesti ja ilmaiseksi.

Päätoimittajat haluavat kiittää tilaisuuden järjestelyistä Emma Lambergia, Johan Wahlstenia ja Aatu Puhakkaa. 

VTT Konsta Kotilainen toimii maailmanpolitiikan tutkijatohtorina Helsingin yliopistossa. 

VTT Markus Ojala on viestinnän yliopistolehtori Helsingin yliopistossa.

Podcastin tuottaja: Timo Uotinen / Politiikasta–toimitus

Kuvituskuva: Math / Unsplash

Julkaisu Podcast: Poliittinen talous -lehden paneelikeskustelu: Monikriisin poliittinen talous ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Peruskoulujen kansallinen testi on noussut koulutuspoliittiseen keskusteluun. Julkisessa keskustelussa on esitetty, että Suomessa tulisi ottaa käyttöön peruskoulujen kansallinen koe nykyisen otospohjaisen testauksen sijasta. Sitran keskustelualoite Koulutuspolitiikan korjaussarja ehdottaa valtakunnallista koetta yhdenmukaisella arvioinnilla. Laboren selvitys eduskunnan tarkastusvaliokunnalle näkee tarpeen laajalle datainfrastruktuurin päivitykselle ja sen osana myös kansalliselle peruskoulujen kokeelle.

Myös Helsingin Sanomat otti asiaan kantaa pääkirjoituksessaan ja tämän jälkeen aihetta on käsitelty mielipideosastolla. Kansallista koetta tukevana pääargumenttina on, että tätä kautta voisimme saada lisää tietoa tutkimuksen ja tietoperustaisen päätöksenteon käyttöön.

Kysymys on mielenkiintoinen, sillä vain harva tutkija väittäisi, että politiikka on rationaalisen tiedonmuodostuksen kaltaista. Siinä missä tiedonmuodostukseen kuuluu järkiperäisten väitteiden kamppailu, politiikassa tärkeämpää on arvojen, etujen ja ideologioiden taisto. Tämä lähtökohtainen erilaisuus aiheuttaa sekaannuksia.

Poliittisessa päätöksenteossa sekaannuksen voi aiheuttaa ero politiikan tekemisen ja tutkimuksen logiikoiden välillä. Tutkimuksista tiedetään, että räikeimmillään tietoon vetoaminen pyrkii kätkemään poliittiset arvopohjaiset päätökset rationaalisuuden kaapuun. Steven Klees ja D. Brent Edwards esittävät vuonna 2014 julkaistussa kirjaluvussaan Knowledge Production and Technologies of Governance in Education, että vetoaminen ’tietoon’ (evidence) tarkoittaa aina ’minun tietoani’ (my evidence).

Myös tiedon tuottamiseen liittyy sekaannuksia. Poliitikolle on tarjolla hyvin monenlaisia tietolähteitä ja niiden arviointi on haastavaa. Tietoähky voi johtaa päätelmään, että kaikki tieto on samanarvoista ja kyse on vain valinnasta. Tämä on ’totuudenjälkeinen’ ajatus siitä, että kaikki tieto on kiistettävissä ja riippuu vain poliittisesta näkökulmasta.

Analysoin käytyä keskustelua kansallisista kokeista tietopohjaisen päätöksenteon näkökulmasta.

Tiedonkäytön verkostot ja kerrokset

Hankkeessa Transnational Knowledge Networks in Higher Education Policymaking (KNETS) kartoitimme Euroopan unionin ja Suomen koulutuspoliittisia verkostoja julkisiin lähteisiin pohjaten ja analysoimme niitä verkostoanalyysilla. Haastattelimme 45 poliitikkoa, virkahenkilöä tai sidosryhmän edustajaa keskustellaksemme, miten he toimivat näissä verkostoissa. Tämän lisäksi havainnoimme EU-jaostoja kahdessa ministeriössä ja Euroopan parlamentin CULT-valiokuntaa.

Tutkimuksen päätuloksissa hahmotimme EU:n kasvavaa valtaa koulutuspolitiikassa verkostojen kautta, tutkimme näitä tiedonkäytön verkostoja ja tarkastelimme tiedon käytön poliittisuutta.

Tiedon käytön poliittisuuteen liittyen hahmotimme neljä tiedon käytön kerrosta, jotka kuvaavat tietoon perustuvaa poliittista keskustelua

Tiedon käytön poliittisuuteen liittyen hahmotimme neljä tiedon käytön kerrosta, jotka kuvaavat tietoon perustuvaa poliittista keskustelua: tietoon perustuvan politiikan retoriikka, tiedon valinta, tiedon normatiivisuus ja tiedon politiikka.

Sovellan näitä kerroksia ajankohtaiseen keskusteluun peruskoulujen kansallisista standardoiduista kokeista. Väitän, että keskustelunaloitusten jälkeen kysymys hahmottuu kapeahkosta taloustieteellisestä näkökulmasta ja punnittu päätös vaatii myös muiden näkökulmien ymmärtämistä.

Pintakerros: tietoon perustuvan politiikan retoriikka

Poliittisessa päätöksenteossa on vahvistunut ajatus siitä, että päätösten tulisi perustua tutkittuun tietoon. Näyttöön perustuvan lääketieteen läpimurron vanavedessä ajatus tietopohjaisesta päätöksenteosta on siirtynyt myös muille alueille. Suomessa on näytön sijasta poliittiseen puheenparteen on vakiintunut sana tieto ja siitä johdetut tietoon perustuva päätöksenteko tai tiedolla johtaminen.

Politiikan tutkija Paul Cairney on esittänyt 2015 julkaistussa teoksessaan The Politics of Evidence-based Policy Making, että tiedon käytöstä politiikassa luodaan usein epärealistinen fantasia. Tässä fantasiassa sulavasti etenevässä prosessissa tieteellinen tieto jalostetaan poliittiseksi toiminnaksi.

Cairneyn mukaan realistisempi ymmärrys on se, että politiikan tekijät pyrkivät löytämään yksinkertaistettuja päätösperusteita punnittuaan runsaasti erilaista, ei ainoastaan tutkimusperustaista näyttöä.

Tutkimamme tiedonkäytön verkosto toimi Cairneyn realistisen ymmärryksen suuntaisesti. Politiikan toimijat haalivat tietoa laajalti omista verkostoistaan tasapainoista kokonaiskuvaa varten. Tiedon laatua arvioitiin ennen kaikkea lähteen uskottavuuden perusteella. Uskottavuutta taas toi se, että tunnettiin tiedon lähde ja tarkoitusperät.

Tietoon vetoamalla saatettiin pyrkiä lisäämään päätöksen hyväksyttävyyttä ja vähentämään kiistoja. Tietoperustaiseen päätöksentekoon vetoaminen oli siis ennemmin retorinen tehokeino kuin politiikanteon prosessi.

Suoremmin sanottuna, emme havainneet, että tietoon perustuva päätöksenteko olisi asianmukainen kuvaus päätöksenteosta. Ennemminkin tietoon vetoamalla saatettiin pyrkiä lisäämään päätöksen hyväksyttävyyttä ja vähentämään kiistoja. Tietoperustaiseen päätöksentekoon vetoaminen oli siis ennemmin retorinen tehokeino kuin politiikanteon prosessi. Tämä onkin tiedonkäytön pintakerros.

Keskeinen ulottuvuus kansallisista peruskoulun kokeista keskustellessa on juuri tietoon perustuva päätöksenteko. Lyhyen ajan sisällä kahdessa raportissa on nostettu yhdeksi tietoon perustuvan päätöksenteon heikkoudeksi kansallisten perusopetuksen kokeiden puuttuminen.

Sitran keskustelualoite katsoo, että nykyinen otospohjainen oppilasarviointi ”tekee syy-seuraussuhteiden tutkimisesta käytännössä mahdotonta” ja ehdottaa valtakunnallista koetta yhdenmukaisella arvioinnilla. Laboren tutkimustietoon pohjaava selvitys esittää samaa samoin perustein osana ehdotusta laajemmasta datainfrastruktuurin päivityksestä. Näiden väitteiden painoarvoa lisää se, että Sitra ja Labore ovat tunnettuja ja arvostettuja toimijoita kansallisessa keskustelussa.

Ehdotukset ovat linjassa tiedonkäytön pintakerroksen kanssa. Ne yhtyvät tämänhetkisiin maailmanlaajuisiin poliittisiin trendeihin tietoperustaisuudesta. Tässä ajattelussa nähdään, että voimme saada objektiivista tietoa koulutusjärjestelmästä ja luoda pohjaa dataperustaiselle päätöksenteolle.

Ajatus on vetoava tietoperustaisen päätöksenteon kehikossa ja samanaikaisesti kantaa Cairneyn esittämän fantasian riskin. Tarkasteltaessa tiedon käytön syvempiä kerroksia, väite on yksinkertaistava.

Tiedon valinnan kerros

Tietoperustaisen päätöksenteon retorisen kerroksen alta paljastuu tiedon valinnan kerros. Kysymys on siitä, mikä tieto ylipäätään otetaan vakavasti poliittisessa prosessissa.

John Kingdonin klassikkotutkimuksessa Agendas, Alternatives, and Public Policies kuvataan ”politiikan alkulientä”, jossa muhii poliittiselle toiminnalle tärkeitä rakennuspalikoita: poliitikkojen, tutkijoiden, eturyhmien ja muiden toimijoiden esittämiä ideoita, tutkimuksia, linjaehdotuksia, mielipiteitä ja ratkaisuja. Omassa tutkimuksessamme pystyimme havaitsemaan, millä perusteilla näitä tiedonpalasia valitaan poliittisen päätöksentekoon.

Tutkimuksemme mukaan verkoston jäsenen uskottavuus on keskeinen peruste luotettavan tiedon etsinnässä. Samoin huomasimme, että tunnettuus verkostossa auttaa politiikan tekijää arvioimaan tiedon lähdettä. Tämän lisäksi havaitsimme poliitikkojen, virkahenkilöiden ja sidosryhmien tavan asettaa tietyn tyyppistä tietoa etusijalle.

Samankaltainen tiedon arvostus näkyy keskustelunaloituksissa peruskoulujen kansallisista kokeista. Kansallinen koulutuksen arviointikeskus Karvi, kerää otospohjaista arviointitietoa oppimisesta, mutta keskustelunaloituksissa tätä ei nähdä täysin hyödylliseksi päätöksenteon kannalta, koska se ei salli yhdistämistä muihin esimerkiksi yksilökohtaisiin tietoihin.

Sekä Laboren että Sitran julkaisuissa todetaan suoraan, että koska meillä ei ole standardoitua tapaa mitata oppimistuloksia ja yhdistää tätä muuhun dataan, emme tiedä tarpeeksi hyvin mitä koulutusjärjestelmässä tapahtuu.

Taloustieteellinen tutkimus on lähempänä politiikan yleisesti arvostamaa tietoa. Tämä voi jättää kasvatustieteelliset yhteiskunnalliset näkökulmat varjoon päätöksenteossa.

Sitran ja Laboren julkaisuissa arvostetaan taloustieteellistä tarkastelua, jossa tavoitellaan kausaliteettien analyysia. Taloustieteellisessä lähestymistavassa tämä on mahdollista luomalla klassisia koeasetelmia, joissa koeryhmää ja verrokkiryhmää vertaillaan muuttujien vaikutuksista.

Oppimistuloksia voitaisiin verrata saatavilla olevaan muuhun dataan, luomaan koeasetelmia ja pyrkiä siten päättelemään vaikutuksia oppimistuloksiin.

Valtavirta kasvatustieteestä näkee asian toisin. Oppimista tutkivan tieteenalan edustajat ovat kriittisiä kansallista koetta kohtaan. Kasvatustieteellisen tutkimuksen avulla voidaan väittää tiedettävän paljon oppimisen prosessista ja sen yhteiskunnallisista reunaehdoista perustaen kausaalianalyysien lisäksi laajaan kirjoon erilaisia määrällisiä ja laadullisia tutkimuksia. Yksinkertaistaen voi todeta, ettei kasvatustiede rajoita syy-seuraussuhteiden havaitsemista yhtä tiukasti kuin valtavirtataloustiede.

Lisäksi tiedon käytön ja arvioinnin tutkijat, kuten Peter Dahler-Larsen vuonna 2013 Public Management Review’ssä julkaistussa artikkelissaan, ovat huomanneet, että testaaminen jo itsessään muuttaa yhteiskuntaa. Suomalaisessa kasvatustieteessä on vallalla näkemys, että kansallinen testi tuo järjestelmän tasolla epätoivottuja seurauksia ja mittaustulosten julkisuus luo kilpailun kautta eriytymistä.

Otospohjaisen arvioinnin on siksi nähty soveltuvan Suomessa vallalla olevaan kehittävän arvioinnin malliin, jossa lähtökohtana on toiminnan kehittäminen oppilaitosten lähtökohdista.

Tutkimuksemme osoittaa, että taloustieteellinen tutkimus on lähempänä politiikan yleisesti arvostamaa tietoa. Tämä voi jättää kasvatustieteelliset yhteiskunnalliset näkökulmat varjoon päätöksenteossa. Lienee haastavaa poliitikolle pyrkiä arvioimaan tieteenalojen maailmankuvien eroja ja pyrkiä argumentoimaan tältä perustalta tietopohjaisesti. Tämä jännite kätkee tosin alleen vielä syvemmän kerroksen.

Tiedonkäytön normatiivinen kerros

Tietopohjaisen päätöksenteon normatiivinen kerros liittyy siihen mitä ajatellaan hyväksi ja tavoiteltavaksi. Normatiivinen kerros ei kysy miten asiat ovat, vaan miten niiden tulisi olla.

Politiikan tutkijat korostavat sitä, miten poliittiset ideologiat, uskomukset, asenteet ja arvot ovat pohja päätöksenteolle. Tutkimuksemme vahvisti, että tietopohjainen päätöksenteko ei ole muuttanut tätä poliittisen toiminnan ydintä.

Haastateltavamme tunnistivat hyvin, miten oma arvomaailma, poliittisen ryhmän sitoumukset sekä pyrkimykset yhteisiin tai taustayhteisön tavoitteisiin ovat tärkeitä päätöksenteon pohjia – toisin kuin tutkimustieto. Lisäksi havaitsimme verkostossa, kuinka henkilöt saivat valtaa taustayhteisönsä avulla eli toimielinten edustuksellisuuden kautta.

Suomen sotien jälkeinen koulutuspolitiikka on perustunut tasapainoon kahden tavoitteen välillä. Ensimmäinen tavoite on ollut taloudellisen kasvun mahdollistaminen. Toinen tavoite on ollut kansalaisten yhdenvertaisuuden turvaaminen. Näitä kahta tavoitetta on toteutettu poliittisten voimasuhteitten mukaan eri tavoin eri aikoina.

Keskustelusta voi tehdä sen tulkinnan, että kansantalouden tarpeiden tyydyttämistä priorisoidaan yhdenvertaisuuden turvaamisen edelle.

Tällä hetkellä koulutuspolitiikkaan kohdistuu useita paineita nimenomaan talouskasvun suunnalta. Tutkimuksemme mukaan EU:n finanssipoliittinen ohjaus läikkyy myös koulutuksen kysymyksiin.

Lisäksi tutkimuksemme jälkeen herännyt kansallinen keskustelu velkajarrusta asettaa eittämättä reunaehtoja koulutukseen. Keskustelusta voi tehdä sen tulkinnan, että kansantalouden tarpeiden tyydyttämistä priorisoidaan yhdenvertaisuuden turvaamisen edelle.

Keskustelun rajalinjat eivät ole puhtaita, mutta peruskoulun kansallisten kokeiden keskustelussa kokeita puolustava puheenparsi kytkeytyy lopulta taloudellisen tai mittaamisen tehokkuuden ajatukseen. Kansallisten kokeiden tulosten avulla katsotaan pystyttävän tehokkaampaan ja tasavertaisemmin mitattuun oppimiseen.

Kokeita vastustavat argumentit ovat taas useammin huolissaan yhdenvertaisuudesta, jota kansallisten kokeiden yhteiskunnalliset lieveilmiöt synnyttävät. Kokeita vastustetaan esittämällä, että ne lisäävät segregaatiota ja siirtävät huomiota pois kasvatuksellisesta tehtävästä.

Normatiivinen kerros siis tuo esille, että tietopohjainen päätöksenteko on lopulta arvopohjaista. Kerroksen alta löytyy vieläkin syvempi kerros.

Poliittinen kerros

Kaikkein syvimmillään tietoon perustuvan politiikka kätkee alleen sen mistä puhutaan ja mistä ei puhuta. Poliittisen yksi määritelmä on kaikki se, joka on kiistanalaista ja siksi mahdollista muuttaa. Mikäli asiasta ei käydä keskustelua, siitä ei voida muuttaa. Politisointi on siis tärkeää, mikäli halutaan ottaa asia puheeksi ja muutoksen kohteeksi.

Politiikka onkin taitoa luoda uutta toimintatilaa ja mahdollisesti sulkea toisia toimintatiloja pois. Tutkimuksessamme havaitsimme, miten EU:n työryhmien kautta pystyttiin luomaan toimintatilaa siellä, missä EU:lla ei ole toimivaltaa. Sama koski tiedonkäyttöä: politiikassa käydään jatkuvaa neuvottelua siitä, mikä on varteenotettavaa tietoa ja ketkä ovat varteenotettavia toimijoita.

Tämä on myös syvin kerros peruskoulujen päättökoekeskustelussa. Keskustelua avanneet Laboren ja Sitran raportit ovat esittäneet oman tulkintansa siitä, mikä on keskeistä. Niiden mukaan yhtenä keskeisenä ongelmana on vähäinen tieto, jota pitää kerätä systemaattisemmin liittyen oppimistuloksiin. Vaikka raportit tiedostavat koulutuksen yhteiskunnallisen asiayhteyden, ne esittävät ratkaisuja mittaamiseen ja sen perusteella tapahtuvaan parempaan ohjaukseen.

Kaikkein syvimmillään tietoon perustuvan politiikka kätkee alleen sen mistä puhutaan ja mistä ei puhuta. Poliittisen yksi määritelmä on kaikki se, joka on kiistanalaista ja siksi mahdollista muuttaa.

Kasvatustieteellisessä tutkimuksessa ratkaisujen hakemisen voisi katsoa olevan laaja yhteiskuntapoliittinen projekti. Tämä ei ratkea tarkemmalla oppimistulosten mittaamisella vaan vaatii keskusteluja esimerkiksi alueiden segregaation tasaamisesta kaavoituksella, kouluvalintoihin reagointia, pitkän aikavälin taloussuunnittelua koulutuspoliittisten tavoitteiden linjassa tai perheiden ja huoltajien moniammatillista tukea. Kansallisten kokeiden nähdään paitsi vievän resursseja myös kohdistavan huomiota vääriin asioihin.

Tietopohjaisen päätöksenteon syvin kerros siis liittyy siihen, mistä puhutaan ja mistä ei puhuta. Tieto on erittäin hyvä kohdistamaan huomiota tiettyihin asioihin. PISA-tulokset ovat tästä hyvä esimerkki. Tutkimus on tosin osoittanut, että eri maissa PISA-tuloksilla saatetaan perustella päinvastaisia uudistuksia. Sama koskee tietoperustaisen päätöksenteon poliittista kerrosta: poliittinen valta pystyy tarvittaessa taivuttamaan tiedon sopimaan omaan tarkoitusperäänsä.

Miten tulla toimeen tietoperustaisen päätöksenteon kanssa?

Esittämäni tietopohjaisen päätöksenteon kerrokset ovat limittäisiä ja ne ovat havaittavissa haastattelemiemme ja havainnoimiemme politiikkaverkoston jäsenten toiminnassa.

Tutkimuksemme osoittaa, että tietopohjainen päätöksenteko on arvopohjaista. Yhteiskunnallisissa kysymyksissä kuten koulutuspolitiikasta, tutkimuksesta johdetuilla toimintamalleilla on aina syvempi, normeihin, arvoihin ja poliittisiin preferensseihin liittyvä kerroksensa. Näiden syvempien kerrosten päätöksiä ei voida ratkaista tietopohjaisesti vaan ainoastaan poliittisen keskustelun kautta.

Aiempaan puheenvuorooni kirjoittamassaan kritiikissä Laboren tutkimusjohtaja Hannu Karhunen toteaa osuvasti: ”Tutkimusnäyttö ei vapauta arvovalinnoista, mutta se auttaa ymmärtämään niiden seurauksia.” Karhusesta poiketen korostan sitä, miten itse mittaaminen vaikuttaa maailmaan. En siis väitä, etteikö tieteellisellä tutkimuksella olisi väliä tai etteikö tutkimusta kannattaisi hyödyntää päätöksenteossa.

Nykyisessä keskusteluilmapiirissä taloustieteeseen pohjaavat argumentit saavat helposti näkyvyyttä ja ne vetoavat myös syvempien tietoperustaisen päätöksenteon kerrosten vuoksi.

Saamamme tutkimustulokset päätöksenteosta auttavat ymmärtämään tiedon käytön arkipäivää ja paljastamaan piiloon jääviä käytäntöjä, jotka koulutuspoliittisessa keskustelussa usein suosivat taloustieteellistä argumentointia.

Tärkein tutkimuksemme oppi tutkimukselle ja politiikalle näyttääkin olevan tietoisuuden kehittäminen omasta päättelystä. Tutkijan on pystyttävä reflektoimaan omia päätöksenteon ja tulkinnan askelia. Kasvatustieteilijöiden ja taloustieteilijöiden tulisi avata taustaoletuksiaan siitä, miten he ymmärtävät maailmasta saatavan tietoa.

Sama ajattelumalli voisi auttaa poliitikkoja tulemaan laajemmin tietoiseksi poliittisen päätöksenteon reunaehdoista ja vaikutuksista. Suorempi taustaoletusten avaaminen voisi edesauttaa rakentavaa keskustelua.

Peruskoulujen kansallisista kokeista keskusteltaessa on hyvä tunnistaa kaikki tietoperustaisen päätöksenteon kerrokset. Nykyisessä keskusteluilmapiirissä taloustieteeseen pohjaavat argumentit saavat helposti näkyvyyttä ja ne vetoavat myös syvempien tietoperustaisen päätöksenteon kerrosten vuoksi. Punnitun poliittisen päätöksen tekeminen vaatii paitsi laajaa tietopohjaa myös ymmärrystä siitä, minkälaisin taustaoletuksin tieto rakentuu ja kykyä arvioida tiedon valinnan normatiivisia ulottuvuuksia.

FT Jaakko Kauko on koulutuspolitiikan professori Tampereen yliopiston kasvatustieteiden ja kulttuurin tiedekunnassa. Kauko johti Suomen Akatemian rahoittamaa hanketta Transnational Knowledge Networks in Higher Education Policymaking (KNETS) vuosina 2022–25. Projektin tutkimusryhmään kuuluivat Katri Eeva Di Minin, Joni Forsell, Jarmo Kallunki ja Paula Silvén.

Artikkeli pohjautuu MustReadin Akatemia-sarjassa toukokuussa 2026 julkaistuun tekstiin.

Artikkelin kuvituskuva: Susan Q. Yin / Unsplash

Julkaisu Mitä tietopohjainen päätöksenteko kätkee koulutuspolitiikassa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ilmastokriisin voimistuessa on yhä enenevässä määrin kiinnitetty huomiota myös ammattiyhdistysliikkeen ilmastopoliittisiin kantoihin. Tieteellisen tutkimuksen piirissä työntekijöiden ja ympäristön välisiä suhteita on tarkasteltu niin sanotun ympäristötyöntutkimuksen (environmental labour studies) kentällä.

Ympäristötyöntutkimus on kysynyt, miksi työntekijät suostuvat ilmastolle ja ympäristölle haitalliseen tuotantoon ja minkälaista ilmastopoliittista toimijuutta työntekijät ja liitot harjoittavat.

Ympäristötyöntutkimuksessa on havaittu työntekijöiden ja liittojen syvä ristiriita ympäristökysymyksissä: Toisaalta on useita maailmanlaajuisia esimerkkejä siitä, kuinka liitot ovat aktivoituneet kunnianhimoisen ilmastopolitiikan tukijoina ja toisaalta siitä, kuinka liitot ovat asettuneet jarruttamaan ilmastotoimia usein työpaikkojen säilyttämisen nimissä.

Ympäristötyöntutkimuksen mukaan teollisuuden liittojen ilmastoskeptisyys on yleensä korkeampaa, kun taas palvelu- ja julkisen sektorin aloilla suhtaudutaan ilmastotoimiin keskimäärin myönteisemmin.

Erityisesti teollisuuden liittojen näkemyksiä voisi ilmastonmuutoksen kieltämisen sijasta kuvailla ”ilmastorealistisiksi”: Ilmastotoimia ei vastusteta kategorisesti, vaan jarrua tarvitaan sikäli kuin liian nopea siirtymä uhkaa työpaikkoja ja työntekijöiden intressejä.

Suurimpana uhkana näyttäytyy koordinoimaton ja pääoman ehdoilla tapahtuva siirtymä, joka jättää laskun maksettavaksi työväenluokalle työttömyyden ja epävarmuuden muodossa.

Luokkakuri ilmastorealismin selitysmallina

Mistä liittojen ilmastorealismi sitten kumpuaa? Vallitsevat selitysmallit nojaavat usein tiedolliseen elementtiin. Työntekijöillä tai liitoilla ei ole riittävästi tietoa ilmastonmuutoksen faktoista tai se on median, lobbauksen ja populistien korruptoimaa.

On muodostunut ”diskursiivinen hegemonia” eli hallitseva puhetapa, joka on kaapannut työväenluokan ja estää heitä näkemästä ilmastotoimien välttämättömyyttä ja tarpeellisuutta. Työntekijät ja liitot ovat siis vääristyneen tietoisuuden vallassa ja tutkijoiden ja ilmastoaktivistien tehtävänä on taistella tätä väärää tietoisuutta vastaan ja vakuuttaa työväenluokka ilmastotoimien tarpeellisuudesta.

Luokkakuri on toimintaa, jolla yksilöt sopeutetaan talousjärjestelmän pelisääntöihin pitämällä yllä toimeentulon menettämisen uhkaa.

Väitän, että tämä tiedolliseen elementtiin nojaava selitysmalli on saanut ylikorostuneen merkityksen tutkijoiden puheenvuoroissa eikä se pysty vakuuttavasti selittämään liittojen ilmastorealismia. Olen tarkastellut kuinka väärän tietoisuuden sijaan työntekijöiden ilmastorealismi kumpuaa ensi sijassa kapitalistisen talouden tuottamasta luokkakurista. Luokkakuri on toimintaa, jolla yksilöt sopeutetaan talousjärjestelmän pelisääntöihin pitämällä yllä toimeentulon menettämisen uhkaa.

Luokkakuri on työntekijöiden markkinariippuvuutta. Työntekijä on pakotettu myymään työvoimaansa markkinoilla palkkaa vastaan, jotta hän voi turvata toimeentulonsa, ihmisarvoisen elämän ja viime kädessä eloonjäämisensä.

Taloudellisten suhteiden mykkä pakko

Työntekijälle luokkakuri ilmenee mykän pakon (mute compulsion) kautta: Kukaan ei pakota työntekijää myymään työvoimaansa, vaan taloudellisten suhteiden rakenne ja toimeentulon markkinariippuvuus painostavat hänet siihen. Työntekijän ja työnantajan välinen työsopimus on oikeudellisesti vapaaehtoinen ja tasa-arvoinen, mutta on käytännössä alisteinen.

Työntekijän ei tarvitse olla diskursiivisen hegemonian kaappaama ollakseen taloudellisten suhteiden mykän pakon alainen eikä taloudellisten suhteiden uusintamiseen tarvita väärää tietoisuutta tai ideologiaa.

Työväenluokan yhteiskunnallista elämää määrittää siis perustavanlaatuinen epävarmuus. Toisin kuin kapitalistilla, työntekijällä ei ole kasautunutta pääomaa, jonka voittojen varassa olisi mahdollista elää. Kapitalisti pystyy hallinnoimaan epävarmuutta hajauttamalla sijoituksiaan: Jos yksi investointi ei tuota, voi toinen paikata tappiota. Työntekijän toimeentulon epävarmuus on taas korkeampi koska se on keskittynyt usein yhteen työsuhteeseen.

Kukaan ei pakota työntekijää myymään työvoimaansa, vaan taloudellisten suhteiden rakenne ja toimeentulon markkinariippuvuus painostavat hänet siihen.

Miksi työntekijät suostuvat ilmastolle ja ympäristölle haitalliseen tuotantoon, kun otetaan huomioon planetaarisen hätätilan vaatimat päästövähennykset ja ilmastotoimet? Vastaus piilee siinä, miten yhteiskunnan luokkarakenne rajoittaa työntekijän valinnan mahdollisuuksia. Koska työntekijältä puuttuu pääoma, jonka voittojen varassa elää, on hänen turvattava elantonsa usein sillä palkkatyöllä mitä markkinoilla on tarjolla riippumatta sen ekologisesta jalanjäljestä.

Työntekijä kohtaa luokkarakenteen takia tilanteen, jossa hän joutuu asettamaan laskujen maksamisen ja toimeentulonsa ilmastotavoitteiden edelle. Yhteiskunnan luokkarakenne siis tuottaa toimeentulon ja ympäristön välisen vastakkainasettelun.

Kun työntekijä näennäisen vapaaehtoisesti hyväksyy työvoimansa myymisen työnantajalle, hän myös samalla tulee hyväksyneeksi työnantajan työnjohto-oikeuden, jonka avulla työnantaja päättää ostamansa työvoiman käytöstä. Työnantaja päättää miten, missä, milloin ja millä välineillä työtä tehdään. Viime kädessä siis työnantaja määrää työnjohto-oikeuden ja tuotantopäätösten kautta myös työn ilmastolliset ja ympäristölliset vaikutukset.

Väitän tutkimukseeni nojaten, että työntekijöiden ilmastorealismin ensisijaisena pontimena on yhteiskunnan luokkarakenne, ei työntekijöiden väärä tietoisuus tai tiedolliset vinoumat. Sikäli kuin diskursiivinen hegemonia astuu mukaan, se toimii tapana jäsentää ja oikeuttaa luokkarakenteesta kumpuvia materiaalisia intressejä eikä omalakisena yhteiskuntaa ohjaavana ilmiönä.

Miksi hakkuurajoitukset ovat kova pala nieltäväksi metsäteollisuuden työntekijöille?

Tätä ilmastorealismin selitysmallia voi havainnollistaa käytännön esimerkin kautta. Suomalaisessa ilmastokeskustelussa metsien rooli hiilinieluna on ollut yksi viime vuosien ydinteema ja samalla metsäteollisuuden ilmastovaikutukset ovat nousseet keskeiseksi osaksi julkista keskustelua.

Kiista on monella tavalla kiteytynyt hakkuurajoituksien ympärille: Tulisiko hakkuita rajoittaa ilmasto- ja monimuotoisuustavoitteiden saavuttamiseksi? Olen haastatellut Paperiliiton jäseniä heidän näkemyksistään ilmastopolitiikasta ja vihreästä siirtymästä.

Metsäteollisuuden työntekijöiden parissa korostuu ennen kaikkea huoli vihreän siirtymän vaikutuksesta yhtiöiden kustannusrakenteeseen ja sitä kautta työpaikkoihin. Ilmastotoimia ei vastusteta kategorisesti (mistä kertoo esimerkiksi Paperiliiton sitoutuminen SAK:n tavoitteisiin, joissa hakkuurajoitukset nousevat esille), mutta ne nähdään mahdollisena ylimääräisenä kustannusshokkina jo valmiiksi heikossa markkinatilanteessa. Vihreään siirtymään liittyvien uhkakuvien taustalla ovat metsäteollisuuden kaventuneet voittomarginaalit.

Tarkastelemalla metsäteollisuuden talouslukuja Tilastokeskuksen kautta huomataan esimerkiksi, että tuotantolaitoksiin sitoutunut pääoma on pitkälti samalla tasolla kuin 20 vuotta sitten. Uudet investoinnit ovat korvanneet vanhaa pääomakantaa ja jokaista Kemiä ja Äänekoskea vasten on löytynyt Kaipola, Tako ja Kaukaan tehtaat.

Samalla metsäteollisuuden palkkakustannukset ovat pysyneet samalla tasolla ja vastaavasti raaka-ainekustannukset ovat nousseet merkittävästi. Automatisoiduilla moderneilla tehtailla yhtiön voittoa määrittää enenevissä määrin raaka-aineen hinnan eli puun hinnan ja lopputuotteen välinen erotus.

Väärän tietoisuuden sijaan työntekijöiden varauksellisuus kietoutuu toimeentulon markkinariippuvuuden ympärille.

Tämän metsäteollisuuden kasautumismallin riskit realisoituivat Ukrainan sodan ja Venäjän tuontipuun tyrehtymisen myötä. Kotimaan puun hinta lähti kasvuun ja samalla metsäteollisuus ajautui kannattavuuskriisiin ja tuotantoseisokkeihin.

Mutta miten tämä liittyy ilmastopolitiikkaan? Hakkuurajoitusten markkinamekanismi on sama, oli syy ulkopoliittinen tai ilmastopoliittinen. Puun tarjontaa kutistetaan, jolloin sen hinta nousee ja yhtiöiden voittomarginaalit kaventuvat. Metsäteollisuuden pääomakanta on optimoitu korkealle hakkuumäärälle, korkealle volyymille ja matalille katteille, jolloin tuotantolaitosten läpi on virrattava puutavaraa.

Jos raaka-aineen hinnan nousu suistaa toiminnan tappiolliseksi, on selvää, ettei työnantaja pyöritä pitkään kannattamatonta tuotantolaitosta – eikä sen työpaikkoja. On täysin mahdollista, että hakkuurajoituksista käynnistyisi tuotantolaitosten pudotuspeli, jossa kukaan työntekijä ei halua olla osallisena.

Metsäteollisuuden työntekijät tuntevat tämän kuvion ja ymmärtävät potentiaalisen riskin minkä ilmastopolitiikan nimissä tehtävät hakkuurajoitukset sisältävät heidän toimeentulolleen. Vastaavasti mitään diskursiivista hegemoniaa, jossa työntekijät yksiselitteisesti jakaisivat metsälobbareiden viherbrändäyksen, on vaikea havaita.

Osa työntekijöistä suhtautuu kriittisesti oman alansa ilmasto- ja ympäristövaikutuksiin, kun taas osa argumentoi alan olevan ekologisesti kestävä. Väärän tietoisuuden sijaan työntekijöiden varauksellisuus kietoutuu toimeentulon markkinariippuvuuden ympärille. Kuten eräs haastateltava asian muotoili, ”On vaikea olla ideologinen, kun työpaikka on katkolla.”

Miten kasvattaa työväenluokan ilmastopoliittista toimijuutta?

Mitä olisi siis tehtävä, jotta työntekijät myös päästövähennyksiltään ja ilmastovaikutuksiltaan hankalimmilla aloilla voisivat asettua vihreän siirtymän taakse? Esitän yhden analyyttisen sekä kaksi yhteiskunnallista johtopäätöstä.

Ensimmäiseksi, mikäli haluamme ymmärtää esimerkiksi raskaan teollisuuden työntekijöiden ilmastorealismia, on käännettävä katse diskursseista ja tiedollisista rakenteista kapitalistisen talouden luokkarakenteeseen ja siitä kumpuavaan luokkakuriin. Viime kädessä yhteiskunnan luokkarakenne asettaa vastakkain työväenluokan toimeentulon ja ilmaston.

Viime kädessä yhteiskunnan luokkarakenne asettaa vastakkain työväenluokan toimeentulon ja ilmaston.

Toiseksi, on vähennettävä työväenluokan toimeentulon riippuvuutta markkinoista. On selvää, että hyvinvointivaltiota murentamalla pyritään lisäämään luokkakuria. Työntekijät asetetaan kilpailuun toisiaan vastaan ja heidän toimeentulonsa markkinariippuvuutta lisätään. Kapitalististen markkinoiden ehdoilla toteutettu vihreä siirtymä uhkaa lisätä työntekijöiden jo ennestään kasvanutta epävarmuutta. Miksi heidän tulisi tukea sitä?

Kolmanneksi, ei riitä, että julkista taloutta laajennetaan, työntekijöille luvataan uusia vihreitä työpaikkoja ja reilua siirtymää. Niin kauan kuin työntekijä joutuu myymään työvoimaansa markkinoilla ja työnantaja päättää työnjohto-oikeudellaan työn tekemisen ympäristöllisistä ja ilmastollisista reunaehdoista, ei työntekijä voi harjoittaa täysimittaista ekologista toimijuutta. Työväenluokan itsemääräämisoikeutta on kasvatettava antamalla työntekijöille valta tuotantopäätösten tekemisestä ja tuotantovälineiden omistuksesta.

FT Ville Kellokumpu on tutkijatohtori Oulun yliopiston Maantieteen tutkimusyksikössä. Hän tutkii Maj ja Tor Nesslingin Säätiön rahoittamassa UNION-hankkeessa työntekijöiden ekologista toimijuutta ja ilmastonmuutoksen luokkapolitiikkaa.

Artikkelin kuvituskuva: Paulo Silva / Unsplash

Julkaisu Luokkakuri teollisuuden ammattiliittojen ilmastorealismin pontimena ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.