Kesä-heinäkuun aikana Politiikasta ei julkaise uusia tekstejä, päätoimitus lomailee elokuun alkuun saakka. Julkaisutauon aikana luettavaa ja kuunneltavaa löytyy laajasta arkistostamme, jossa on tarjolla monipuolisesti myös kirja- ja dokumenttielokuva-arvioita.

Politiikasta-podcastit löytyvöt kuunneltaviksi Soundcloudista ja Spotifysta. Politiikasta-artikkeleita löytyy lisäksi englannin- ja ruotsinkielisinä.

Olethan jo ottanut seurantaan Politiikastan somekanavat? Julkaisutauon aikana nostamme sosiaalisen median kanavissamme (Facebook, Instagram, Bluesky, Linkedin) uusintoja kuluneen vuoden aikana julkaistuista artikkeleistamme.

Aloitamme uuden julkaisukauden elokuussa, jolloin käynnistyy myös syksyn Politiikasta kouluissa -haku. Tiedotamme haun alkamisesta somekanavissamme elokuun puolenvälin tienoilla.

Vaikka emme julkaisutaolla vastaa sähköposteihin, otamme vastaan Kysy politiikasta -kysymyksiä. Palaamme asiaan julkaisutauon jälkeen.

Politiikasta-toimitus toivottaa leppoisia kesäpäiviä!

Kuvituskuva: Maiken Ingvordsen / Unsplash

Julkaisu Politiikasta-toimituksen kesätauko ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomen kampanja Yhdistyneiden kansakuntien (YK) turvallisuusneuvoston vaihtuvaksi jäseneksi käynnistyi virallisesti kesäkuun toisella viikolla. Suomi hakee jäsenyyttä kaudelle 2029–30 osana pohjoismaista vuorottelua.

Suomen turvallisuusneuvostokampanja käynnistyi New Yorkissa juhannusteemaisella vastaanotolla. Juhannusperinteet viestivät pohjoismaisesta kulttuurista ja Pohjoismaat muodostavatkin Suomelle olennaisimman viiteryhmän YK:ssa. Suomelle on tärkeää, että turvallisuusneuvostossa kuuluu Pohjoismaiden ääni.

Paikka turvallisuusneuvostossa on merkittävä, sillä se antaa valtioille vaikutusvaltaa, näkyvyyttä sekä tärkeitä verkostoitumisen mahdollisuuksia. Pyrkimys YK:n turvallisuusneuvoston jäseneksi on kirjattu Petteri Orpon hallitusohjelmaan keskeisenä ulkopoliittisena tavoitteena.

Lisäksi Suomen YK-strategia päivitettiin vuonna 2024 osana laajempaa ulko- ja turvallisuuspoliittista selontekoa. Strategian mukaisesti Suomi rakentaa kampanjansa keskeisten vahvuuksiensa ja osaamisensa perustalle. Huomio ei voi olla vain yhteistyön kehittämisessä läheisten liittolaismaiden kanssa, vaan ratkaisevaa on edistää vuoropuhelua laajemman YK:n jäsenkunnan kanssa.

Turvallisuusneuvostokampanja kestää seuraavat kaksi vuotta ja edellyttää Suomelta merkittäviä diplomaattisia ponnisteluja ja ulkopoliittisen johdon vahvaa sitoutumista.

Ratkaisevat vaalit käydään YK:n yleiskokouksessa kesäkuussa 2028. Tällä hetkellä länsimaiden ryhmässä vaihtuvan jäsenen kahta paikkaa tavoittelee vain kaksi valtiota, Suomi ja Australia. On kuitenkin mahdollista, että kilpailuun ilmaantuu haastajia vielä myöhemmässä vaiheessa, mikä voi vaikuttaa olennaisesti Suomen mahdollisuuksiin saavuttaa jäsenyys.

Vaikutusvaltaa rauhan ja turvallisuuden kysymyksissä

YK:n turvallisuusneuvosto on maailmanjärjestön keskeisin elin, jonka päätökset sitovat kaikkia sen jäsenmaita. Turvallisuusneuvosto vastaa ensisijaisesti rauhan ja turvallisuuden suojelemisesta ja sen toimivaltuuksissa on oikeuttaa kansainvälisen yhteisön sotilaallinen voimankäyttö. Turvallisuusneuvoston asialistalla on laajalti eri kriisien ratkaiseminen, sotien ehkäiseminen sekä esimerkiksi pakotetoimet.

Neuvosto koostuu viidestä pysyvästä ja kymmenestä vaihtuvasta jäsenestä, joiden toimikausi kestää kaksi vuotta. Kullakin jäsenmaalla on yksi ääni ja päätöksenteko edellyttää vähintään yhdeksän maan tukea. Pysyvillä jäsenmailla, Britannialla, Ranskalla, Yhdysvalloilla, Venäjällä sekä Kiinalla on kuitenkin veto-oikeus neuvoston päätöslauselmaehdotuksiin, eli mikäli pysyvät jäsenmaat äänestävät päätöslauselmaehdotusta vastaan, sitä ei hyväksytä.

YK:n turvallisuusneuvosto on maailmanjärjestön keskeisin elin, jonka päätökset sitovat kaikkia sen jäsenmaita.

Turvallisuusneuvoston rakenne on pysynyt pääosin samankaltaisena sen perustamisesta, vuodesta 1946 lähtien. Neuvostoon on kuitenkin vuosien varrella kohdistunut merkittäviä uudistustarpeita. Ensinnäkin nykyisellään Afrikka, Aasia ja Latinalainen Amerikka ovat aliedustettuina jäsenistössä.

Toisekseen kiristynyt suurvaltojen välinen kilpailu ja neuvoston pysyvien jäsenten veto-oikeus on halvaannuttanut toimintaa erityisesti Ukrainan ja Gazan kaltaisissa tilanteissa, joissa jäsenillä on kilpailevia intressejä ja yksimielisyyden saavuttaminen on mahdotonta. 

Suomi on aiemmin toiminut turvallisuusneuvoston jäsenenä kahdesti, vuosina 1969–70 ja 1989–90. Edellisissä turvallisuusneuvoston vaaleissa 2012 Suomi kärsi tappion Luxemburgille ja Australialle.

Eri analyyseissa on tarjottu monenlaisia syitä tappiolle, kuten pohjoismaisen brändin heikentyminen, kyvyttömyys aktivoida erityisesti globaalin etelän maita ja osin ristiriitaiset sekä kilpailijoita heikommat kampanjatoimet. Riippumatta siitä, mikä näistä oli ratkaisevaa, olennaista olisi olla toistamatta samoja virheitä uudestaan.

Pienvaltion ponnistelua YK-diplomatiassa

Suomen YK-politiikkaa on perinteisesti suunnattu turvallisuusneuvostokampanjoiden kautta. Pyrkimys turvallisuusneuvoston jäseneksi onkin tärkeä diplomaattinen ponnistus Suomen kaltaiselle pienelle valtiolle. Ehdokkuus on konkreettinen osoitus halusta toimia aktiivisesti monenkeskisen järjestelmän, sääntöpohjaisuuden ja kansainvälisen oikeuden tukemiseksi.

Ulkoministeri Elina Valtonen painotti kampanjatiedotteessa jäsenyyden merkitystä myös Suomen kansainvälisen aseman terävöittämisessä ja kumppanuuksien kehittämisessä. YK onkin olennaisin foorumi Suomen globaalien kahdenvälisten suhteiden edistämisessä.

Ehdokkuus on konkreettinen osoitus halusta toimia aktiivisesti monenkeskisen järjestelmän, sääntöpohjaisuuden ja kansainvälisen oikeuden tukemiseksi.

Turvallisuusneuvoston jäsenyyden saavuttaminen edellyttää laajaa tukea YK:n jäsenmailta. Pienenä valtiona Suomelta puuttuu yhteyksiä useisiin maihin ja alueisiin.

Suomi on pitkäjänteisesti pyrkinyt osoittamaan tukeaan YK:lle, sen eri toimielimille sekä järjestöä koskevalle uudistustyölle. Suomi tavoittelee turvallisuusneuvoston tehokkuuden, toimivuuden sekä sen edustuksellisuuden parantamista. Turvallisuusneuvoston uudistuksen tärkeys, mukaan lukien pysyvien jäsenten lisääminen ja veto-oikeuden poistaminen, on ollut myös keskeinen teema presidentti Alexander Stubbin yleiskokouspuheissa.

Lisäksi Suomi pyrkii jäsenyytensä kautta antamaan vahvaa tukea kansainväliselle ja humanitaariselle oikeudelle. Erityisen tärkeää painoarvoa annetaan vastuuvelvollisuuden korostamiselle sekä rankaisemattomuuden kulttuurin ehkäisemiselle. Tämä tarkoittaa sitä, että kansainvälisen oikeuden vakaviin rikkomuksiin ja ihmisoikeusloukkauksiin syyllistyneet yksilöt ja valtiot on saatettava vastuuseen teoistaan.

Suomen turvallisuusneuvostokampanjan kärkiteemat

Turvallisuusneuvostokampanjan keskeiset teemat ja viestit on esitelty hiljattain julkaistulla kampanjasivustolla. Suomen kampanjan kolme ydinsanaa ovat rauha, ihmiset ja kumppanuudet (peace, people and partnerships). Teemat ilmentävät YK:n kolmen peruspilarin, rauhan ja turvallisuuden, ihmisoikeuksien sekä kehityksen yhteen kietoutumista Suomen YK-politiikassa. Samalla ne edustavat myös yhteispohjoismaisia aiheita ja jatkavat esimerkiksi Tanskan turvallisuusneuvostojäsenyyden 2025–26 pääteemoja.

Suomi markkinoi itseään ensinnäkin luotettuna rauhankumppanina, jolla on kyky rakentaa inklusiivista, kestävää rauhaa. Inklusiivinen rauha viittaa siihen, että rauhanrakentamisessa ja konfliktien ratkaisemiseen osallistuu yhteiskunnan eri ryhmiä. Tulevaisuuden kannalta nuorten rooli nähdään erityisen tärkeänä. Kampanjassa Suomi haluaa tuoda esiin edistyksellisyyttään YK:n Nuoret, rauha ja turvallisuus -päätöslauselman kansallisessa ja kansainvälisessä toimeenpanossa. Lisäksi viitataan Suomen rooliin YK:n rauhanvälityksen ystäväryhmän perustajana (vuonna 2010).

Tulevaisuuden kannalta nuorten rooli nähdään erityisen tärkeänä. Kampanjassa Suomi haluaa tuoda esiin edistyksellisyyttään YK:n Nuoret, rauha ja turvallisuus -päätöslauselman kansallisessa ja kansainvälisessä toimeenpanossa.

Rauhanvälityksen ohella Suomi asettaa ihmisoikeudet keskeiseen asemaan konfliktien ratkaisuissa ja kestävän rauhan rakentamisessa. Tässä suhteessa nostetaan esiin Suomen pitkäjänteinen työ erilaisten haavoittuvien ryhmien, kuten vammaisten henkilöiden suojelussa konfliktitilanteissa. Tasa-arvon ja naisten oikeuksien osalta tärkeänä nähdään Naiset, rauha ja turvallisuus -päätöslauselman toimeenpano.

Kolmas kampanjateema korostaa kumppanuuksia ja Suomi lupaa vaalia dialogisuutta, kuunnella kumppaneita sekä rakentaa siltoja haastavimmissakin olosuhteissa. Kestävä kehitys, innovaatiot ja teknologia nähdään olennaisena osana Suomen mahdollista antia neuvoston jäsenenä.

Konkreettisina esimerkkeinä mainitaan Suomen järjestämä vuosittainen vähiten kehittyvien maiden tulevaisuusfoorumi sekä tuki äärimmäisistä sääoloista kärsiville maille.

Onko Suomella mahdollisuuksia onnistua?

Suomen kampanjan kärkiteemat nojaavat vahvasti YK-politiikkamme historiaan ja aiempaan menestykseen esimerkiksi rauhanvälityksessä ja rauhanturvatoiminnan kehittämisessä. Mitään varsinaisesti uutta tai yllättävää kampanjassa ei ole.

Toisaalta Suomen YK-politiikan vahvuutena on tutkimuksessa nähty sen jatkuvuus ja vakaus. Suomea voidaan siis markkinoida turvallisuusneuvostoon sen perinteisillä teemoilla ja luottaa varsin hyvään maineeseen YK:ssa.

Pienenä valtiona keskittyminen hyvin valittuihin asiantuntemusaloihin on myös perusteltua. Esimerkiksi rahoituksen keskittäminen muutamalle YK:n erityisjärjestölle, kuten tasa-arvojärjestölle (UN Women) ja väestörahastolle (UNFPA), kasvattavat vaikutusvaltaa. Suomen profiili sukupuolten tasa-arvon sekä naisten ja tyttöjen oikeuksien puolestapuhujana kantaa myös turvallisuusneuvostokampanjassa.

Pienvaltiollisuuden korostaminen voi olla Suomelle hyödyksi ja tärkeä strategia kannatuksen keräämisessä. Valtaosa YK:n jäsenistä on pienvaltioita, joilla on intressi puolustaa asemaansa ja kansainvälisiä normeja suhteessa suurvaltoihin.

Suomen profiili sukupuolten tasa-arvon sekä naisten ja tyttöjen oikeuksien puolestapuhujana kantaa myös turvallisuusneuvostokampanjassa.

Kampanjaesitteessä Suomi kuvataan vaatimattomista oloista ponnistaneena pienvaltana, joka on vaikean historian kautta selvinnyt tasa-arvon, koulutuksen, oikeusvaltiollisuuden ja hyvinvoinnin mallimaaksi. Suomen luvataan myös seisovan kaikkien haavoittuvimpien ja vähiten edustettujen puolella.

Suomen kampanjaviestien uskottavuus punnitaan viime kädessä vastaanottajien keskuudessa. Tulee huomioida, että monille YK:n jäsenmaille Suomi näyttäytyy ensisijaisesti vauraana pohjoismaana, EU:n yhtenäisyyttä vaalivana jäsenvaltiona sekä sotilasliitto Naton jäsenenä.

Lisäksi voidaan pohtia, mitä Suomella olisi antaa erityisesti globaalin etelän maille ehdokkuutensa tukemisesta. Suomen kehitysyhteistyörahoituksen historiallisen suuri vähentäminen ja useiden maakohteiden lakkauttaminen viime vuosina ei ainakaan lisää sympatioita Suomen pyrkimyksiä kohtaan. Lupaus YK:n edustuksellisuuden lisäämisestä on periaatteellisesti tärkeä mutta käytännössä riskitön, sillä Suomella ei ole asiassa juuri vaikutusvaltaa.

Seuraavan kahden vuoden aikana ollaan jo jäsenyyskampanjan loppusuoralla. Sen aikana Suomen valtiojohdon tulee osoittaa vahva tukensa kampanjalle konkreettisten aloitteiden, aktiivisen vuoropuhelun ja kahdenvälisten kumppanuuksien vahvistamisen kautta. Virkakunnalle sekä kotimaassa että Suomen edustustoissa jäsenyys ja sen mahdollinen toteutuminen tulee olemaan merkittävä pitkäaikainen diplomaattinen ponnistus.

Hanna Tuominen toimii Jean Monnet professorina Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa Helsingin yliopistossa.

Artikkelin kuvituskuva: Wikimedia Commons / Wikiweeki, CC BY 4.0

Julkaisu Suomen diplomatia testissä – matkalla kohti YK:n turvallisuusneuvostoa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Globaalin monikriisin taustalla vaikuttavat moninaiset poliittistaloudelliset rakenteet, keskinäisriippuvuudet ja jännitteet. Miten tuotannon ja rahoituksen muodot, omistus- ja valtasuhteet sekä globaali työnjako ruokkivat toisiinsa kytkeytyviä kriisejä? Millaiset historialliset kehityskulut ja dynamiikat ovat niiden taustalla? Miten monikriisi näkyy paikallisesti, kuten esimerkiksi Suomessa? Kuka hyötyy kriiseistä ja kuka kantaa kustannukset? Entä miten monikriisin voisi ylittää?

Poliittisen talouden tutkimus auttaa ymmärtämään monikriisiä tarkastelemalla kriisien taustalla vaikuttavia poliittisia ja taloudellisia voimia sekä niiden keskinäisiä riippuvuuksia.

Podcast on tallenne paneelikeskustelusta, joka pidettiin Tampereella Valtiotieteellisen yhdistyksen Politiikan tutkimuksen päivillä 6.5.2026 ravintola Telakan yläkerrassa.

Panelisteina toimivat Ville Lähde (BIOS), Otto Kyyrönen (UTAK) sekä yhteisellä kirjoittajanimellä Annastiina Rajala-Vaittinen kirjoittaneet Tiina Vaittinen ja Anna Rajala. Keskustelun juonsivat Poliittinen talous -lehden päätoimittajat Konsta Kotilainen ja Markus Ojala Helsingin yliopistosta.

Poliittinen talous -lehti on tieteellinen, vertaisarvioitu lehti, joka julkaisee talouden ilmiöitä, talouspolitiikkaa ja talouden poliittisia ulottuvuuksia koskevaa tutkimusta.

Paneelikeskustelu toteutettiin Suomen tiedekustantajien liiton avustuksella, ja sen mahdollistivat tekijänoikeusjärjestö Kopioston keräämät kotimaisten tieteellisten julkaisujen käyttökorvaukset.

Poliittisen talouden monikriisinumero on luettavissa avoimesti ja ilmaiseksi.

Päätoimittajat haluavat kiittää tilaisuuden järjestelyistä Emma Lambergia, Johan Wahlstenia ja Aatu Puhakkaa. 

VTT Konsta Kotilainen toimii maailmanpolitiikan tutkijatohtorina Helsingin yliopistossa. 

VTT Markus Ojala on viestinnän yliopistolehtori Helsingin yliopistossa.

Podcastin tuottaja: Timo Uotinen / Politiikasta–toimitus

Kuvituskuva: Math / Unsplash

Julkaisu Podcast: Poliittinen talous -lehden paneelikeskustelu: Monikriisin poliittinen talous ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Peruskoulujen kansallinen testi on noussut koulutuspoliittiseen keskusteluun. Julkisessa keskustelussa on esitetty, että Suomessa tulisi ottaa käyttöön peruskoulujen kansallinen koe nykyisen otospohjaisen testauksen sijasta. Sitran keskustelualoite Koulutuspolitiikan korjaussarja ehdottaa valtakunnallista koetta yhdenmukaisella arvioinnilla. Laboren selvitys eduskunnan tarkastusvaliokunnalle näkee tarpeen laajalle datainfrastruktuurin päivitykselle ja sen osana myös kansalliselle peruskoulujen kokeelle.

Myös Helsingin Sanomat otti asiaan kantaa pääkirjoituksessaan ja tämän jälkeen aihetta on käsitelty mielipideosastolla. Kansallista koetta tukevana pääargumenttina on, että tätä kautta voisimme saada lisää tietoa tutkimuksen ja tietoperustaisen päätöksenteon käyttöön.

Kysymys on mielenkiintoinen, sillä vain harva tutkija väittäisi, että politiikka on rationaalisen tiedonmuodostuksen kaltaista. Siinä missä tiedonmuodostukseen kuuluu järkiperäisten väitteiden kamppailu, politiikassa tärkeämpää on arvojen, etujen ja ideologioiden taisto. Tämä lähtökohtainen erilaisuus aiheuttaa sekaannuksia.

Poliittisessa päätöksenteossa sekaannuksen voi aiheuttaa ero politiikan tekemisen ja tutkimuksen logiikoiden välillä. Tutkimuksista tiedetään, että räikeimmillään tietoon vetoaminen pyrkii kätkemään poliittiset arvopohjaiset päätökset rationaalisuuden kaapuun. Steven Klees ja D. Brent Edwards esittävät vuonna 2014 julkaistussa kirjaluvussaan Knowledge Production and Technologies of Governance in Education, että vetoaminen ’tietoon’ (evidence) tarkoittaa aina ’minun tietoani’ (my evidence).

Myös tiedon tuottamiseen liittyy sekaannuksia. Poliitikolle on tarjolla hyvin monenlaisia tietolähteitä ja niiden arviointi on haastavaa. Tietoähky voi johtaa päätelmään, että kaikki tieto on samanarvoista ja kyse on vain valinnasta. Tämä on ’totuudenjälkeinen’ ajatus siitä, että kaikki tieto on kiistettävissä ja riippuu vain poliittisesta näkökulmasta.

Analysoin käytyä keskustelua kansallisista kokeista tietopohjaisen päätöksenteon näkökulmasta.

Tiedonkäytön verkostot ja kerrokset

Hankkeessa Transnational Knowledge Networks in Higher Education Policymaking (KNETS) kartoitimme Euroopan unionin ja Suomen koulutuspoliittisia verkostoja julkisiin lähteisiin pohjaten ja analysoimme niitä verkostoanalyysilla. Haastattelimme 45 poliitikkoa, virkahenkilöä tai sidosryhmän edustajaa keskustellaksemme, miten he toimivat näissä verkostoissa. Tämän lisäksi havainnoimme EU-jaostoja kahdessa ministeriössä ja Euroopan parlamentin CULT-valiokuntaa.

Tutkimuksen päätuloksissa hahmotimme EU:n kasvavaa valtaa koulutuspolitiikassa verkostojen kautta, tutkimme näitä tiedonkäytön verkostoja ja tarkastelimme tiedon käytön poliittisuutta.

Tiedon käytön poliittisuuteen liittyen hahmotimme neljä tiedon käytön kerrosta, jotka kuvaavat tietoon perustuvaa poliittista keskustelua

Tiedon käytön poliittisuuteen liittyen hahmotimme neljä tiedon käytön kerrosta, jotka kuvaavat tietoon perustuvaa poliittista keskustelua: tietoon perustuvan politiikan retoriikka, tiedon valinta, tiedon normatiivisuus ja tiedon politiikka.

Sovellan näitä kerroksia ajankohtaiseen keskusteluun peruskoulujen kansallisista standardoiduista kokeista. Väitän, että keskustelunaloitusten jälkeen kysymys hahmottuu kapeahkosta taloustieteellisestä näkökulmasta ja punnittu päätös vaatii myös muiden näkökulmien ymmärtämistä.

Pintakerros: tietoon perustuvan politiikan retoriikka

Poliittisessa päätöksenteossa on vahvistunut ajatus siitä, että päätösten tulisi perustua tutkittuun tietoon. Näyttöön perustuvan lääketieteen läpimurron vanavedessä ajatus tietopohjaisesta päätöksenteosta on siirtynyt myös muille alueille. Suomessa on näytön sijasta poliittiseen puheenparteen on vakiintunut sana tieto ja siitä johdetut tietoon perustuva päätöksenteko tai tiedolla johtaminen.

Politiikan tutkija Paul Cairney on esittänyt 2015 julkaistussa teoksessaan The Politics of Evidence-based Policy Making, että tiedon käytöstä politiikassa luodaan usein epärealistinen fantasia. Tässä fantasiassa sulavasti etenevässä prosessissa tieteellinen tieto jalostetaan poliittiseksi toiminnaksi.

Cairneyn mukaan realistisempi ymmärrys on se, että politiikan tekijät pyrkivät löytämään yksinkertaistettuja päätösperusteita punnittuaan runsaasti erilaista, ei ainoastaan tutkimusperustaista näyttöä.

Tutkimamme tiedonkäytön verkosto toimi Cairneyn realistisen ymmärryksen suuntaisesti. Politiikan toimijat haalivat tietoa laajalti omista verkostoistaan tasapainoista kokonaiskuvaa varten. Tiedon laatua arvioitiin ennen kaikkea lähteen uskottavuuden perusteella. Uskottavuutta taas toi se, että tunnettiin tiedon lähde ja tarkoitusperät.

Tietoon vetoamalla saatettiin pyrkiä lisäämään päätöksen hyväksyttävyyttä ja vähentämään kiistoja. Tietoperustaiseen päätöksentekoon vetoaminen oli siis ennemmin retorinen tehokeino kuin politiikanteon prosessi.

Suoremmin sanottuna, emme havainneet, että tietoon perustuva päätöksenteko olisi asianmukainen kuvaus päätöksenteosta. Ennemminkin tietoon vetoamalla saatettiin pyrkiä lisäämään päätöksen hyväksyttävyyttä ja vähentämään kiistoja. Tietoperustaiseen päätöksentekoon vetoaminen oli siis ennemmin retorinen tehokeino kuin politiikanteon prosessi. Tämä onkin tiedonkäytön pintakerros.

Keskeinen ulottuvuus kansallisista peruskoulun kokeista keskustellessa on juuri tietoon perustuva päätöksenteko. Lyhyen ajan sisällä kahdessa raportissa on nostettu yhdeksi tietoon perustuvan päätöksenteon heikkoudeksi kansallisten perusopetuksen kokeiden puuttuminen.

Sitran keskustelualoite katsoo, että nykyinen otospohjainen oppilasarviointi ”tekee syy-seuraussuhteiden tutkimisesta käytännössä mahdotonta” ja ehdottaa valtakunnallista koetta yhdenmukaisella arvioinnilla. Laboren tutkimustietoon pohjaava selvitys esittää samaa samoin perustein osana ehdotusta laajemmasta datainfrastruktuurin päivityksestä. Näiden väitteiden painoarvoa lisää se, että Sitra ja Labore ovat tunnettuja ja arvostettuja toimijoita kansallisessa keskustelussa.

Ehdotukset ovat linjassa tiedonkäytön pintakerroksen kanssa. Ne yhtyvät tämänhetkisiin maailmanlaajuisiin poliittisiin trendeihin tietoperustaisuudesta. Tässä ajattelussa nähdään, että voimme saada objektiivista tietoa koulutusjärjestelmästä ja luoda pohjaa dataperustaiselle päätöksenteolle.

Ajatus on vetoava tietoperustaisen päätöksenteon kehikossa ja samanaikaisesti kantaa Cairneyn esittämän fantasian riskin. Tarkasteltaessa tiedon käytön syvempiä kerroksia, väite on yksinkertaistava.

Tiedon valinnan kerros

Tietoperustaisen päätöksenteon retorisen kerroksen alta paljastuu tiedon valinnan kerros. Kysymys on siitä, mikä tieto ylipäätään otetaan vakavasti poliittisessa prosessissa.

John Kingdonin klassikkotutkimuksessa Agendas, Alternatives, and Public Policies kuvataan ”politiikan alkulientä”, jossa muhii poliittiselle toiminnalle tärkeitä rakennuspalikoita: poliitikkojen, tutkijoiden, eturyhmien ja muiden toimijoiden esittämiä ideoita, tutkimuksia, linjaehdotuksia, mielipiteitä ja ratkaisuja. Omassa tutkimuksessamme pystyimme havaitsemaan, millä perusteilla näitä tiedonpalasia valitaan poliittisen päätöksentekoon.

Tutkimuksemme mukaan verkoston jäsenen uskottavuus on keskeinen peruste luotettavan tiedon etsinnässä. Samoin huomasimme, että tunnettuus verkostossa auttaa politiikan tekijää arvioimaan tiedon lähdettä. Tämän lisäksi havaitsimme poliitikkojen, virkahenkilöiden ja sidosryhmien tavan asettaa tietyn tyyppistä tietoa etusijalle.

Samankaltainen tiedon arvostus näkyy keskustelunaloituksissa peruskoulujen kansallisista kokeista. Kansallinen koulutuksen arviointikeskus Karvi, kerää otospohjaista arviointitietoa oppimisesta, mutta keskustelunaloituksissa tätä ei nähdä täysin hyödylliseksi päätöksenteon kannalta, koska se ei salli yhdistämistä muihin esimerkiksi yksilökohtaisiin tietoihin.

Sekä Laboren että Sitran julkaisuissa todetaan suoraan, että koska meillä ei ole standardoitua tapaa mitata oppimistuloksia ja yhdistää tätä muuhun dataan, emme tiedä tarpeeksi hyvin mitä koulutusjärjestelmässä tapahtuu.

Taloustieteellinen tutkimus on lähempänä politiikan yleisesti arvostamaa tietoa. Tämä voi jättää kasvatustieteelliset yhteiskunnalliset näkökulmat varjoon päätöksenteossa.

Sitran ja Laboren julkaisuissa arvostetaan taloustieteellistä tarkastelua, jossa tavoitellaan kausaliteettien analyysia. Taloustieteellisessä lähestymistavassa tämä on mahdollista luomalla klassisia koeasetelmia, joissa koeryhmää ja verrokkiryhmää vertaillaan muuttujien vaikutuksista.

Oppimistuloksia voitaisiin verrata saatavilla olevaan muuhun dataan, luomaan koeasetelmia ja pyrkiä siten päättelemään vaikutuksia oppimistuloksiin.

Valtavirta kasvatustieteestä näkee asian toisin. Oppimista tutkivan tieteenalan edustajat ovat kriittisiä kansallista koetta kohtaan. Kasvatustieteellisen tutkimuksen avulla voidaan väittää tiedettävän paljon oppimisen prosessista ja sen yhteiskunnallisista reunaehdoista perustaen kausaalianalyysien lisäksi laajaan kirjoon erilaisia määrällisiä ja laadullisia tutkimuksia. Yksinkertaistaen voi todeta, ettei kasvatustiede rajoita syy-seuraussuhteiden havaitsemista yhtä tiukasti kuin valtavirtataloustiede.

Lisäksi tiedon käytön ja arvioinnin tutkijat, kuten Peter Dahler-Larsen vuonna 2013 Public Management Review’ssä julkaistussa artikkelissaan, ovat huomanneet, että testaaminen jo itsessään muuttaa yhteiskuntaa. Suomalaisessa kasvatustieteessä on vallalla näkemys, että kansallinen testi tuo järjestelmän tasolla epätoivottuja seurauksia ja mittaustulosten julkisuus luo kilpailun kautta eriytymistä.

Otospohjaisen arvioinnin on siksi nähty soveltuvan Suomessa vallalla olevaan kehittävän arvioinnin malliin, jossa lähtökohtana on toiminnan kehittäminen oppilaitosten lähtökohdista.

Tutkimuksemme osoittaa, että taloustieteellinen tutkimus on lähempänä politiikan yleisesti arvostamaa tietoa. Tämä voi jättää kasvatustieteelliset yhteiskunnalliset näkökulmat varjoon päätöksenteossa. Lienee haastavaa poliitikolle pyrkiä arvioimaan tieteenalojen maailmankuvien eroja ja pyrkiä argumentoimaan tältä perustalta tietopohjaisesti. Tämä jännite kätkee tosin alleen vielä syvemmän kerroksen.

Tiedonkäytön normatiivinen kerros

Tietopohjaisen päätöksenteon normatiivinen kerros liittyy siihen mitä ajatellaan hyväksi ja tavoiteltavaksi. Normatiivinen kerros ei kysy miten asiat ovat, vaan miten niiden tulisi olla.

Politiikan tutkijat korostavat sitä, miten poliittiset ideologiat, uskomukset, asenteet ja arvot ovat pohja päätöksenteolle. Tutkimuksemme vahvisti, että tietopohjainen päätöksenteko ei ole muuttanut tätä poliittisen toiminnan ydintä.

Haastateltavamme tunnistivat hyvin, miten oma arvomaailma, poliittisen ryhmän sitoumukset sekä pyrkimykset yhteisiin tai taustayhteisön tavoitteisiin ovat tärkeitä päätöksenteon pohjia – toisin kuin tutkimustieto. Lisäksi havaitsimme verkostossa, kuinka henkilöt saivat valtaa taustayhteisönsä avulla eli toimielinten edustuksellisuuden kautta.

Suomen sotien jälkeinen koulutuspolitiikka on perustunut tasapainoon kahden tavoitteen välillä. Ensimmäinen tavoite on ollut taloudellisen kasvun mahdollistaminen. Toinen tavoite on ollut kansalaisten yhdenvertaisuuden turvaaminen. Näitä kahta tavoitetta on toteutettu poliittisten voimasuhteitten mukaan eri tavoin eri aikoina.

Keskustelusta voi tehdä sen tulkinnan, että kansantalouden tarpeiden tyydyttämistä priorisoidaan yhdenvertaisuuden turvaamisen edelle.

Tällä hetkellä koulutuspolitiikkaan kohdistuu useita paineita nimenomaan talouskasvun suunnalta. Tutkimuksemme mukaan EU:n finanssipoliittinen ohjaus läikkyy myös koulutuksen kysymyksiin.

Lisäksi tutkimuksemme jälkeen herännyt kansallinen keskustelu velkajarrusta asettaa eittämättä reunaehtoja koulutukseen. Keskustelusta voi tehdä sen tulkinnan, että kansantalouden tarpeiden tyydyttämistä priorisoidaan yhdenvertaisuuden turvaamisen edelle.

Keskustelun rajalinjat eivät ole puhtaita, mutta peruskoulun kansallisten kokeiden keskustelussa kokeita puolustava puheenparsi kytkeytyy lopulta taloudellisen tai mittaamisen tehokkuuden ajatukseen. Kansallisten kokeiden tulosten avulla katsotaan pystyttävän tehokkaampaan ja tasavertaisemmin mitattuun oppimiseen.

Kokeita vastustavat argumentit ovat taas useammin huolissaan yhdenvertaisuudesta, jota kansallisten kokeiden yhteiskunnalliset lieveilmiöt synnyttävät. Kokeita vastustetaan esittämällä, että ne lisäävät segregaatiota ja siirtävät huomiota pois kasvatuksellisesta tehtävästä.

Normatiivinen kerros siis tuo esille, että tietopohjainen päätöksenteko on lopulta arvopohjaista. Kerroksen alta löytyy vieläkin syvempi kerros.

Poliittinen kerros

Kaikkein syvimmillään tietoon perustuvan politiikka kätkee alleen sen mistä puhutaan ja mistä ei puhuta. Poliittisen yksi määritelmä on kaikki se, joka on kiistanalaista ja siksi mahdollista muuttaa. Mikäli asiasta ei käydä keskustelua, siitä ei voida muuttaa. Politisointi on siis tärkeää, mikäli halutaan ottaa asia puheeksi ja muutoksen kohteeksi.

Politiikka onkin taitoa luoda uutta toimintatilaa ja mahdollisesti sulkea toisia toimintatiloja pois. Tutkimuksessamme havaitsimme, miten EU:n työryhmien kautta pystyttiin luomaan toimintatilaa siellä, missä EU:lla ei ole toimivaltaa. Sama koski tiedonkäyttöä: politiikassa käydään jatkuvaa neuvottelua siitä, mikä on varteenotettavaa tietoa ja ketkä ovat varteenotettavia toimijoita.

Tämä on myös syvin kerros peruskoulujen päättökoekeskustelussa. Keskustelua avanneet Laboren ja Sitran raportit ovat esittäneet oman tulkintansa siitä, mikä on keskeistä. Niiden mukaan yhtenä keskeisenä ongelmana on vähäinen tieto, jota pitää kerätä systemaattisemmin liittyen oppimistuloksiin. Vaikka raportit tiedostavat koulutuksen yhteiskunnallisen asiayhteyden, ne esittävät ratkaisuja mittaamiseen ja sen perusteella tapahtuvaan parempaan ohjaukseen.

Kaikkein syvimmillään tietoon perustuvan politiikka kätkee alleen sen mistä puhutaan ja mistä ei puhuta. Poliittisen yksi määritelmä on kaikki se, joka on kiistanalaista ja siksi mahdollista muuttaa.

Kasvatustieteellisessä tutkimuksessa ratkaisujen hakemisen voisi katsoa olevan laaja yhteiskuntapoliittinen projekti. Tämä ei ratkea tarkemmalla oppimistulosten mittaamisella vaan vaatii keskusteluja esimerkiksi alueiden segregaation tasaamisesta kaavoituksella, kouluvalintoihin reagointia, pitkän aikavälin taloussuunnittelua koulutuspoliittisten tavoitteiden linjassa tai perheiden ja huoltajien moniammatillista tukea. Kansallisten kokeiden nähdään paitsi vievän resursseja myös kohdistavan huomiota vääriin asioihin.

Tietopohjaisen päätöksenteon syvin kerros siis liittyy siihen, mistä puhutaan ja mistä ei puhuta. Tieto on erittäin hyvä kohdistamaan huomiota tiettyihin asioihin. PISA-tulokset ovat tästä hyvä esimerkki. Tutkimus on tosin osoittanut, että eri maissa PISA-tuloksilla saatetaan perustella päinvastaisia uudistuksia. Sama koskee tietoperustaisen päätöksenteon poliittista kerrosta: poliittinen valta pystyy tarvittaessa taivuttamaan tiedon sopimaan omaan tarkoitusperäänsä.

Miten tulla toimeen tietoperustaisen päätöksenteon kanssa?

Esittämäni tietopohjaisen päätöksenteon kerrokset ovat limittäisiä ja ne ovat havaittavissa haastattelemiemme ja havainnoimiemme politiikkaverkoston jäsenten toiminnassa.

Tutkimuksemme osoittaa, että tietopohjainen päätöksenteko on arvopohjaista. Yhteiskunnallisissa kysymyksissä kuten koulutuspolitiikasta, tutkimuksesta johdetuilla toimintamalleilla on aina syvempi, normeihin, arvoihin ja poliittisiin preferensseihin liittyvä kerroksensa. Näiden syvempien kerrosten päätöksiä ei voida ratkaista tietopohjaisesti vaan ainoastaan poliittisen keskustelun kautta.

Aiempaan puheenvuorooni kirjoittamassaan kritiikissä Laboren tutkimusjohtaja Hannu Karhunen toteaa osuvasti: ”Tutkimusnäyttö ei vapauta arvovalinnoista, mutta se auttaa ymmärtämään niiden seurauksia.” Karhusesta poiketen korostan sitä, miten itse mittaaminen vaikuttaa maailmaan. En siis väitä, etteikö tieteellisellä tutkimuksella olisi väliä tai etteikö tutkimusta kannattaisi hyödyntää päätöksenteossa.

Nykyisessä keskusteluilmapiirissä taloustieteeseen pohjaavat argumentit saavat helposti näkyvyyttä ja ne vetoavat myös syvempien tietoperustaisen päätöksenteon kerrosten vuoksi.

Saamamme tutkimustulokset päätöksenteosta auttavat ymmärtämään tiedon käytön arkipäivää ja paljastamaan piiloon jääviä käytäntöjä, jotka koulutuspoliittisessa keskustelussa usein suosivat taloustieteellistä argumentointia.

Tärkein tutkimuksemme oppi tutkimukselle ja politiikalle näyttääkin olevan tietoisuuden kehittäminen omasta päättelystä. Tutkijan on pystyttävä reflektoimaan omia päätöksenteon ja tulkinnan askelia. Kasvatustieteilijöiden ja taloustieteilijöiden tulisi avata taustaoletuksiaan siitä, miten he ymmärtävät maailmasta saatavan tietoa.

Sama ajattelumalli voisi auttaa poliitikkoja tulemaan laajemmin tietoiseksi poliittisen päätöksenteon reunaehdoista ja vaikutuksista. Suorempi taustaoletusten avaaminen voisi edesauttaa rakentavaa keskustelua.

Peruskoulujen kansallisista kokeista keskusteltaessa on hyvä tunnistaa kaikki tietoperustaisen päätöksenteon kerrokset. Nykyisessä keskusteluilmapiirissä taloustieteeseen pohjaavat argumentit saavat helposti näkyvyyttä ja ne vetoavat myös syvempien tietoperustaisen päätöksenteon kerrosten vuoksi. Punnitun poliittisen päätöksen tekeminen vaatii paitsi laajaa tietopohjaa myös ymmärrystä siitä, minkälaisin taustaoletuksin tieto rakentuu ja kykyä arvioida tiedon valinnan normatiivisia ulottuvuuksia.

FT Jaakko Kauko on koulutuspolitiikan professori Tampereen yliopiston kasvatustieteiden ja kulttuurin tiedekunnassa. Kauko johti Suomen Akatemian rahoittamaa hanketta Transnational Knowledge Networks in Higher Education Policymaking (KNETS) vuosina 2022–25. Projektin tutkimusryhmään kuuluivat Katri Eeva Di Minin, Joni Forsell, Jarmo Kallunki ja Paula Silvén.

Artikkeli pohjautuu MustReadin Akatemia-sarjassa toukokuussa 2026 julkaistuun tekstiin.

Artikkelin kuvituskuva: Susan Q. Yin / Unsplash

Julkaisu Mitä tietopohjainen päätöksenteko kätkee koulutuspolitiikassa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ilmastokriisin voimistuessa on yhä enenevässä määrin kiinnitetty huomiota myös ammattiyhdistysliikkeen ilmastopoliittisiin kantoihin. Tieteellisen tutkimuksen piirissä työntekijöiden ja ympäristön välisiä suhteita on tarkasteltu niin sanotun ympäristötyöntutkimuksen (environmental labour studies) kentällä.

Ympäristötyöntutkimus on kysynyt, miksi työntekijät suostuvat ilmastolle ja ympäristölle haitalliseen tuotantoon ja minkälaista ilmastopoliittista toimijuutta työntekijät ja liitot harjoittavat.

Ympäristötyöntutkimuksessa on havaittu työntekijöiden ja liittojen syvä ristiriita ympäristökysymyksissä: Toisaalta on useita maailmanlaajuisia esimerkkejä siitä, kuinka liitot ovat aktivoituneet kunnianhimoisen ilmastopolitiikan tukijoina ja toisaalta siitä, kuinka liitot ovat asettuneet jarruttamaan ilmastotoimia usein työpaikkojen säilyttämisen nimissä.

Ympäristötyöntutkimuksen mukaan teollisuuden liittojen ilmastoskeptisyys on yleensä korkeampaa, kun taas palvelu- ja julkisen sektorin aloilla suhtaudutaan ilmastotoimiin keskimäärin myönteisemmin.

Erityisesti teollisuuden liittojen näkemyksiä voisi ilmastonmuutoksen kieltämisen sijasta kuvailla ”ilmastorealistisiksi”: Ilmastotoimia ei vastusteta kategorisesti, vaan jarrua tarvitaan sikäli kuin liian nopea siirtymä uhkaa työpaikkoja ja työntekijöiden intressejä.

Suurimpana uhkana näyttäytyy koordinoimaton ja pääoman ehdoilla tapahtuva siirtymä, joka jättää laskun maksettavaksi työväenluokalle työttömyyden ja epävarmuuden muodossa.

Luokkakuri ilmastorealismin selitysmallina

Mistä liittojen ilmastorealismi sitten kumpuaa? Vallitsevat selitysmallit nojaavat usein tiedolliseen elementtiin. Työntekijöillä tai liitoilla ei ole riittävästi tietoa ilmastonmuutoksen faktoista tai se on median, lobbauksen ja populistien korruptoimaa.

On muodostunut ”diskursiivinen hegemonia” eli hallitseva puhetapa, joka on kaapannut työväenluokan ja estää heitä näkemästä ilmastotoimien välttämättömyyttä ja tarpeellisuutta. Työntekijät ja liitot ovat siis vääristyneen tietoisuuden vallassa ja tutkijoiden ja ilmastoaktivistien tehtävänä on taistella tätä väärää tietoisuutta vastaan ja vakuuttaa työväenluokka ilmastotoimien tarpeellisuudesta.

Luokkakuri on toimintaa, jolla yksilöt sopeutetaan talousjärjestelmän pelisääntöihin pitämällä yllä toimeentulon menettämisen uhkaa.

Väitän, että tämä tiedolliseen elementtiin nojaava selitysmalli on saanut ylikorostuneen merkityksen tutkijoiden puheenvuoroissa eikä se pysty vakuuttavasti selittämään liittojen ilmastorealismia. Olen tarkastellut kuinka väärän tietoisuuden sijaan työntekijöiden ilmastorealismi kumpuaa ensi sijassa kapitalistisen talouden tuottamasta luokkakurista. Luokkakuri on toimintaa, jolla yksilöt sopeutetaan talousjärjestelmän pelisääntöihin pitämällä yllä toimeentulon menettämisen uhkaa.

Luokkakuri on työntekijöiden markkinariippuvuutta. Työntekijä on pakotettu myymään työvoimaansa markkinoilla palkkaa vastaan, jotta hän voi turvata toimeentulonsa, ihmisarvoisen elämän ja viime kädessä eloonjäämisensä.

Taloudellisten suhteiden mykkä pakko

Työntekijälle luokkakuri ilmenee mykän pakon (mute compulsion) kautta: Kukaan ei pakota työntekijää myymään työvoimaansa, vaan taloudellisten suhteiden rakenne ja toimeentulon markkinariippuvuus painostavat hänet siihen. Työntekijän ja työnantajan välinen työsopimus on oikeudellisesti vapaaehtoinen ja tasa-arvoinen, mutta on käytännössä alisteinen.

Työntekijän ei tarvitse olla diskursiivisen hegemonian kaappaama ollakseen taloudellisten suhteiden mykän pakon alainen eikä taloudellisten suhteiden uusintamiseen tarvita väärää tietoisuutta tai ideologiaa.

Työväenluokan yhteiskunnallista elämää määrittää siis perustavanlaatuinen epävarmuus. Toisin kuin kapitalistilla, työntekijällä ei ole kasautunutta pääomaa, jonka voittojen varassa olisi mahdollista elää. Kapitalisti pystyy hallinnoimaan epävarmuutta hajauttamalla sijoituksiaan: Jos yksi investointi ei tuota, voi toinen paikata tappiota. Työntekijän toimeentulon epävarmuus on taas korkeampi koska se on keskittynyt usein yhteen työsuhteeseen.

Kukaan ei pakota työntekijää myymään työvoimaansa, vaan taloudellisten suhteiden rakenne ja toimeentulon markkinariippuvuus painostavat hänet siihen.

Miksi työntekijät suostuvat ilmastolle ja ympäristölle haitalliseen tuotantoon, kun otetaan huomioon planetaarisen hätätilan vaatimat päästövähennykset ja ilmastotoimet? Vastaus piilee siinä, miten yhteiskunnan luokkarakenne rajoittaa työntekijän valinnan mahdollisuuksia. Koska työntekijältä puuttuu pääoma, jonka voittojen varassa elää, on hänen turvattava elantonsa usein sillä palkkatyöllä mitä markkinoilla on tarjolla riippumatta sen ekologisesta jalanjäljestä.

Työntekijä kohtaa luokkarakenteen takia tilanteen, jossa hän joutuu asettamaan laskujen maksamisen ja toimeentulonsa ilmastotavoitteiden edelle. Yhteiskunnan luokkarakenne siis tuottaa toimeentulon ja ympäristön välisen vastakkainasettelun.

Kun työntekijä näennäisen vapaaehtoisesti hyväksyy työvoimansa myymisen työnantajalle, hän myös samalla tulee hyväksyneeksi työnantajan työnjohto-oikeuden, jonka avulla työnantaja päättää ostamansa työvoiman käytöstä. Työnantaja päättää miten, missä, milloin ja millä välineillä työtä tehdään. Viime kädessä siis työnantaja määrää työnjohto-oikeuden ja tuotantopäätösten kautta myös työn ilmastolliset ja ympäristölliset vaikutukset.

Väitän tutkimukseeni nojaten, että työntekijöiden ilmastorealismin ensisijaisena pontimena on yhteiskunnan luokkarakenne, ei työntekijöiden väärä tietoisuus tai tiedolliset vinoumat. Sikäli kuin diskursiivinen hegemonia astuu mukaan, se toimii tapana jäsentää ja oikeuttaa luokkarakenteesta kumpuvia materiaalisia intressejä eikä omalakisena yhteiskuntaa ohjaavana ilmiönä.

Miksi hakkuurajoitukset ovat kova pala nieltäväksi metsäteollisuuden työntekijöille?

Tätä ilmastorealismin selitysmallia voi havainnollistaa käytännön esimerkin kautta. Suomalaisessa ilmastokeskustelussa metsien rooli hiilinieluna on ollut yksi viime vuosien ydinteema ja samalla metsäteollisuuden ilmastovaikutukset ovat nousseet keskeiseksi osaksi julkista keskustelua.

Kiista on monella tavalla kiteytynyt hakkuurajoituksien ympärille: Tulisiko hakkuita rajoittaa ilmasto- ja monimuotoisuustavoitteiden saavuttamiseksi? Olen haastatellut Paperiliiton jäseniä heidän näkemyksistään ilmastopolitiikasta ja vihreästä siirtymästä.

Metsäteollisuuden työntekijöiden parissa korostuu ennen kaikkea huoli vihreän siirtymän vaikutuksesta yhtiöiden kustannusrakenteeseen ja sitä kautta työpaikkoihin. Ilmastotoimia ei vastusteta kategorisesti (mistä kertoo esimerkiksi Paperiliiton sitoutuminen SAK:n tavoitteisiin, joissa hakkuurajoitukset nousevat esille), mutta ne nähdään mahdollisena ylimääräisenä kustannusshokkina jo valmiiksi heikossa markkinatilanteessa. Vihreään siirtymään liittyvien uhkakuvien taustalla ovat metsäteollisuuden kaventuneet voittomarginaalit.

Tarkastelemalla metsäteollisuuden talouslukuja Tilastokeskuksen kautta huomataan esimerkiksi, että tuotantolaitoksiin sitoutunut pääoma on pitkälti samalla tasolla kuin 20 vuotta sitten. Uudet investoinnit ovat korvanneet vanhaa pääomakantaa ja jokaista Kemiä ja Äänekoskea vasten on löytynyt Kaipola, Tako ja Kaukaan tehtaat.

Samalla metsäteollisuuden palkkakustannukset ovat pysyneet samalla tasolla ja vastaavasti raaka-ainekustannukset ovat nousseet merkittävästi. Automatisoiduilla moderneilla tehtailla yhtiön voittoa määrittää enenevissä määrin raaka-aineen hinnan eli puun hinnan ja lopputuotteen välinen erotus.

Väärän tietoisuuden sijaan työntekijöiden varauksellisuus kietoutuu toimeentulon markkinariippuvuuden ympärille.

Tämän metsäteollisuuden kasautumismallin riskit realisoituivat Ukrainan sodan ja Venäjän tuontipuun tyrehtymisen myötä. Kotimaan puun hinta lähti kasvuun ja samalla metsäteollisuus ajautui kannattavuuskriisiin ja tuotantoseisokkeihin.

Mutta miten tämä liittyy ilmastopolitiikkaan? Hakkuurajoitusten markkinamekanismi on sama, oli syy ulkopoliittinen tai ilmastopoliittinen. Puun tarjontaa kutistetaan, jolloin sen hinta nousee ja yhtiöiden voittomarginaalit kaventuvat. Metsäteollisuuden pääomakanta on optimoitu korkealle hakkuumäärälle, korkealle volyymille ja matalille katteille, jolloin tuotantolaitosten läpi on virrattava puutavaraa.

Jos raaka-aineen hinnan nousu suistaa toiminnan tappiolliseksi, on selvää, ettei työnantaja pyöritä pitkään kannattamatonta tuotantolaitosta – eikä sen työpaikkoja. On täysin mahdollista, että hakkuurajoituksista käynnistyisi tuotantolaitosten pudotuspeli, jossa kukaan työntekijä ei halua olla osallisena.

Metsäteollisuuden työntekijät tuntevat tämän kuvion ja ymmärtävät potentiaalisen riskin minkä ilmastopolitiikan nimissä tehtävät hakkuurajoitukset sisältävät heidän toimeentulolleen. Vastaavasti mitään diskursiivista hegemoniaa, jossa työntekijät yksiselitteisesti jakaisivat metsälobbareiden viherbrändäyksen, on vaikea havaita.

Osa työntekijöistä suhtautuu kriittisesti oman alansa ilmasto- ja ympäristövaikutuksiin, kun taas osa argumentoi alan olevan ekologisesti kestävä. Väärän tietoisuuden sijaan työntekijöiden varauksellisuus kietoutuu toimeentulon markkinariippuvuuden ympärille. Kuten eräs haastateltava asian muotoili, ”On vaikea olla ideologinen, kun työpaikka on katkolla.”

Miten kasvattaa työväenluokan ilmastopoliittista toimijuutta?

Mitä olisi siis tehtävä, jotta työntekijät myös päästövähennyksiltään ja ilmastovaikutuksiltaan hankalimmilla aloilla voisivat asettua vihreän siirtymän taakse? Esitän yhden analyyttisen sekä kaksi yhteiskunnallista johtopäätöstä.

Ensimmäiseksi, mikäli haluamme ymmärtää esimerkiksi raskaan teollisuuden työntekijöiden ilmastorealismia, on käännettävä katse diskursseista ja tiedollisista rakenteista kapitalistisen talouden luokkarakenteeseen ja siitä kumpuavaan luokkakuriin. Viime kädessä yhteiskunnan luokkarakenne asettaa vastakkain työväenluokan toimeentulon ja ilmaston.

Viime kädessä yhteiskunnan luokkarakenne asettaa vastakkain työväenluokan toimeentulon ja ilmaston.

Toiseksi, on vähennettävä työväenluokan toimeentulon riippuvuutta markkinoista. On selvää, että hyvinvointivaltiota murentamalla pyritään lisäämään luokkakuria. Työntekijät asetetaan kilpailuun toisiaan vastaan ja heidän toimeentulonsa markkinariippuvuutta lisätään. Kapitalististen markkinoiden ehdoilla toteutettu vihreä siirtymä uhkaa lisätä työntekijöiden jo ennestään kasvanutta epävarmuutta. Miksi heidän tulisi tukea sitä?

Kolmanneksi, ei riitä, että julkista taloutta laajennetaan, työntekijöille luvataan uusia vihreitä työpaikkoja ja reilua siirtymää. Niin kauan kuin työntekijä joutuu myymään työvoimaansa markkinoilla ja työnantaja päättää työnjohto-oikeudellaan työn tekemisen ympäristöllisistä ja ilmastollisista reunaehdoista, ei työntekijä voi harjoittaa täysimittaista ekologista toimijuutta. Työväenluokan itsemääräämisoikeutta on kasvatettava antamalla työntekijöille valta tuotantopäätösten tekemisestä ja tuotantovälineiden omistuksesta.

FT Ville Kellokumpu on tutkijatohtori Oulun yliopiston Maantieteen tutkimusyksikössä. Hän tutkii Maj ja Tor Nesslingin Säätiön rahoittamassa UNION-hankkeessa työntekijöiden ekologista toimijuutta ja ilmastonmuutoksen luokkapolitiikkaa.

Artikkelin kuvituskuva: Paulo Silva / Unsplash

Julkaisu Luokkakuri teollisuuden ammattiliittojen ilmastorealismin pontimena ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Verkossa toimivan fitness-kulttuurin ympärille rakentunut toimijakenttä on kasvanut nopeasti viime vuosina. Lihaksikkaita kehoja, itsensä kehittämistä ja henkistä kasvua lupaavat valmentajat, podcastaajat ja tubettajat. Tähän kehitykseen ovat tarttuneet myös manosfäärin vaikuttajat, jotka ovat pyrkineet kaupallistamaan urheiluun ja lifestyle-sisältöön kohdistuvan kiinnostuksen ja tarjoavat miehille soturi-identiteettejä naisvihamielisillä asenteilla ja hypermaskuliinisella estetiikalla ryyditettyinä.

Yleisen fitness-kiinnostuksen lisäksi etenkin kamppailu-urheilu on lajin kaupallistumisen ja sosiaalisen median huomiotaloutta hyödyntävän markkinoinnin myötä kasvattanut suosiotaan ja valtavirtaistunut. Suomessakin harrastajamäärät ovat kasvaneet ja esimerkiksi vuodesta 2023 toiminut Ice Cage -tapahtuma on vetänyt runsaasti yleisöä ja noussut suorastaan ilmiöksi, etenkin nuorten keskuudessa.

Myös poliittiset liikkeet ovat pyrkineet hyötymään urheilun eetoksen ympärille kasvaneen, itsensä kehittämiseen keskittyneen fitness-kulttuurin ja kamppailu-urheilun suosion kasvusta.

Yksi näkyvimmistä rekrytointimuodoista sekä kansainvälisessä että kotimaisessa äärioikeistolaisessa toimintaympäristössä ovat tällä hetkellä etenkin nuoria miehiä houkuttelevat kamppailu-urheilukerhot. Suojelupoliisi ei ota kantaa ryhmien toiminnassa mukana olevien yksilöiden lukumäärään, eivätkä ne sen mukaan aiheuta terroristista uhkaa, mutta voivat toimia hedelmällisinä alustoina yksilöiden radikalisoitumiselle ja siirtymiselle muihin, radikaalimpiinkin liikkeisiin.

Kamppailu-urheilun harjoittaminen ei ole uutta äärioikeiston toimintavalikoimassa, mutta sen systemaattinen hyödyntäminen keskeisimpänä rekrytoinnin välineenä nykyisessä laajuudessaan on tuore ilmiö. Suomessa tällaisia toimijoita ovat paikallisen tason jaostoihinsa rekrytoiva Active Club Finland sekä niin ikään maantieteellisesti laajalla alueella toimintaa järjestävä Club 8.

Lisäksi avoimen rekrytoinnin sijaan White Power -musiikkipiirien kanssa järjestettävien Fight Night -tyylisten yhteistapahtumien organisoimisessa on kunnostautunut Veren Laki. Kyseiset kerhot mainostavat toimintaansa etenkin Telegram-viestialustalla, josta sisältö leviää myös muille sosiaalisen median alustoille.

Tämä artikkeli perustuu kirjoittajan vastikään julkaistuun tutkimukseen suomalaisten äärioikeistolaisten kamppailu-urheilukerhojen rekrytointimenetelmistä sekä tarkastelee etenkin urheilun ja kehollisuuden roolia äärioikeistolaisessa kamppailu-urheilutoiminnassa.

Nationalismi 3.0:n juuret ja suomalaiset toimijat

Vaikka suomalaisessa toimintaympäristössä Veren Laki ja Club 8 aloittivat julkisen rekrytointinsa Active Club Finlandia aiemmin, Active Clubit kansainvälisenä verkostona ovat saaneet selvästi eniten mediahuomiota.

Active Club -verkoston juuret johtavat amerikkalaiseen Rise Above Movementiin, sen perustajajäseneen Robert Rundoon sekä tunnettuun venäläiseen uusnatsiin Denis Kapustiniin. Vuonna 2021 lanseeratussa Active Club Podcastissa he ovat ohjeistaneet ja kehottaneet seuraajiaan perustamaan paikallistasolla toimivia, johtajattomia Active Club -kerhoja, jotka noudattavat yhteistä kansainvälistä strategiaa ja visuaalista ilmettä. Verkoston toimintamalli on siten helposti monistettavissa ja paikallisiin ominaispiirteisiin mukautettavissa, mikä on osaltaan mahdollistanut sen nopean leviämisen eri maihin.

Urheilun ja aktivismin kautta tapahtuva rekrytointi pohjaa kansainväliseen White Nationalism 3.0 -strategiaan, jota suomalaisessa radikaalioikeistolaisessa toimintaympäristössä etenkin Partisaani-verkkolehti on tehnyt tunnetuksi Nationalismi 3.0 -termillä. Strategian tavoitteena on tehdä äärioikeistolaisesta ideologiasta helpommin lähestyttävää ja normalisoida sen arvoja yhteiskunnassa laajemmin.

Ratkaisuksi tarjotaan henkilökohtaisen ja yhteiskunnallisen kunnian palauttamista paikalliseen äärioikeistolaiseen kamppailu-urheilukerhojaostoon liittymisellä.

Sen sijaan, että liikehdintä karkottaisi potentiaalisia kannattajia yhteiskunnan romahdusta tavoittelevalla akselerationistisella väkivallalla tai näkemyseroihin ja mahdollisesti eri toimijoiden väliseen ideologiseen hajautumiseen johtavalla poliittisella debatilla, urheilu ja erilaiset aktivismin muodot toimivat rekrytoinnin teränä. Kyseessä on siis sekä äärioikeistolaisen toimintaympäristön uudistaminen että ideologian valtavirtaistamiseen tähtäävä uudelleenbrändäys, jonka tavoitteena onkin Partisaanin mukaan tehdä ”nationalismista jälleen muodikasta”.

Active Clubien estetiikkaan kuuluvat tummanpuhuva, verkoston tai paikallisryhmän logoin varustettu vaatetus sekä usein maskein tai kommandopipoin peitetyt kasvot. Telegramissa jaetuilla videoilla kuvataan nuoria miehiä treenaamassa kamppailu-urheilua, lenkkeilemässä ja tekemässä kuntopiiriä, sekä harjoittamassa katuaktivismia kotimaisten tai ulkomaisten White Power -kappaleiden säestämänä.

Rekrytointiin tähtäävässä viestinnässä keskiössä ovat äärioikeistolaisella ja uusnatsistisella symboliikalla flirttaileva visuaalinen sisältö, ja tunteisiin vetoava retoriikka, jossa keskeisiin äärioikeistolaisiin narratiiveihin perustuvilla vihollis- ja uhkakuvilla pyritään herättämään pelkoa, turhautumista ja vihaa. Ratkaisuksi tarjotaan henkilökohtaisen ja yhteiskunnallisen kunnian palauttamista paikalliseen äärioikeistolaiseen kamppailu-urheilukerhojaostoon liittymisellä.

Urheilun ja maskuliinisuuden rooli rekrytoinnissa

Nationalismi 3.0 -strategian pohjalta toimivissa liikkeissä urheilu ei toimi ainoastaan välineenä kontaktin luomiseen, vaan myös keskeisenä tapana muotoilla yksilön suhdetta itseensä, yhteisöönsä ja ideologiaan. Fyysinen harjoittelu ja kehollinen ponnistelu kytketään ryhmien retoriikassa kansalliseen resilienssiin, uusliberalistisen yhteiskunnan koetun rappion torjumiseen ja etnonationalistisesti määritellyn yhteisön pelastamiseen.

Fyysinen harjoittelu esitetään samanaikaisesti paitsi henkilökohtaisena velvollisuutena, myös poliittisena tekona ja yhteiskunnallisen muutoksen airuena. Treenaaminen ei ainoastaan valmista tuleviin yhteenottoihin vihollista vastaan, vaan toimii myös ideologian konkreettisena ilmentymänä ja näkyvänä todisteena sitoutumisesta. Tässä kehyksessä kehosta muodostuu ideologinen projekti, jonka kautta yksilö asemoi itsensä osaksi laajempaa poliittista liikettä ja jossa kurinalaisuus, rutiinit ja itsensä kehittäminen toimivat moraalisina mittareina.

Keskeinen vastakkainasettelu kulkeekin abstraktin keskustelun ja niin kutsutun todellisen toiminnan välillä. Active Club Tampereen jaosto kiteyttääkin Nationalismi 3.0:n perusajatuksen siteeraamalla maaliskuussa 2024 Telegram-palvelussa tunnettua etnonationalistista teosta: ”Yksilön henkinen kasvu voidaan saavuttaa vain päivittäisellä työllä ja ponnisteluilla, joilla pyritään parantamaan ihmisluonnetta todellisen elämän toiminnan eikä abstraktin teorian avulla”.

Tässä ajatuksessa kehollinen kuri erottaa toimijat passiivisista sivustakatsojista ja määrittää, kuka nähdään ideologisesti uskottavana. Ryhmien toimintaan liitetään tässä kehyksessä myös henkinen, jopa spirituaalinen ulottuvuus, jossa urheilu ja aktivismi nähdään sisäisen kasvun edellytyksinä.

Urheilun estetiikan ja eetoksen valjastaminen äärioikeistolaisen politiikan tueksi toistaa näin osaltaan vanhoja fasistisia käsityksiä yksilöstä osana valtiokoneistoa.

Rekrytointimateriaalissa liittymisen luvataan tarjoavan nuorille miehille paitsi yhteisöllisyyttä, veljeyttä ja keskinäistä solidaarisuutta, myös symbolisen muutoksen. Yksilölle tarjoutuu mahdollisuus jättää taakseen koettu nyky-yhteiskunnan rappiosta kumpuava alennustilansa ja muuttua uhrista kunnialliseksi ja vastoinkäymisiä kestäväksi taistelijaksi. Active Club Finlandin rekrytointipostauksissa inspiraatiota haetaankin myös esimerkiksi Mein Kampfin urheilukäsityksestä: ”Urheilu ei ole olemassa ylipäänsä ainoastaan sen vuoksi, että yksilö kehittyy voimakkaaksi, taitavaksi ja rohkeaksi, vaan sen pitää myös karaista ja opettaa häntä kestämään kolahduksia.”  

Tätä muutosta korostetaan hypermaskuliinisella kuvastolla, jossa fyysisesti kyvykkäät ja voimaa ilmentävät kehot asetetaan vastakohdaksi pehmeälle ja pinnalliselle, nuoria miehiä veltostuttavaksi kuvatulle nyky-yhteiskunnalle. Urheilu ja urheilun eetos valjastetaan näin välineeksi maskuliinisten ihanteiden tuottamiseksi.

Urheilun ja kehollisuuden valjastaminen äärioikeistolaisen ideologian tueksi asettuu osaksi pidempää historiallista jatkumoa, jossa urheilu on nähty keskeisenä politiikanteon välineenä. Mieskehon politisointi ja hypermaskuliininen estetiikka ovat historiallisesti olleet olennainen osa fasistisia pyrkimyksiä luoda niin sanottu ”uusi ihminen”, jossa yksilön ruumis toimii ideologian ilmentymänä. Urheilulla nähdään olevan paitsi yksilöä, myös yhteiskuntaa muuttava rooli.

Tässä puhetavassa kurinalaisen harjoittelun muovaamat, maskuliinisia ihanteita noudattavat kehot eivät ainoastaan symboloi ideologista ja kehollista sitoutumista, vaan niiden nähdään johdattavan koko kansakuntaa kohti fyysistä, moraalista ja ideologista ryhdistäytymistä. Urheilun estetiikan ja eetoksen valjastaminen äärioikeistolaisen politiikan tueksi toistaa näin osaltaan vanhoja fasistisia käsityksiä yksilöstä osana valtiokoneistoa, jossa yksilön fyysinen kunto ja kyvykkyys kytkeytyvät suoraan kansalliseen elinvoimaan ja resilienssiin.

Politiikkaa arjen rituaaleista ja käytännöistä

Kamppailu-urheilun, fitness-kulttuurin ja hypermaskuliinisen estetiikan ympärille rakentuva rekrytointi ovat modernin äärioikeiston keskeinen keino tehdä ideologiasta elettävää ja houkuttelevaa. Nationalismi 3.0 -strategiassa poliittisuus rakentuu arjen rituaaleissa ja rutiineissa. Äärioikeistolaisissa kamppailu-urheilukerhoissa fyysinen harjoittelu tarjoaa väylän paitsi kurin ja voiman kehittämiseen, myös maskuliinisen yhteisöllisyyden ja ideologisen performanssin toteuttamiseen.

Kehollinen ja performatiivinen ulottuvuus haastaa myös perinteiset käsitykset äärioikeiston toiminnasta: kun uusia jäseniä houkutellaan järjestäytyneiden organisaatioiden sijaan lenkkipoluille, leuanvetotangoille ja treenisaleille, ei toiminta välttämättä näyttäydy poliittisena lainkaan.

Ilmiön ymmärtäminen edellyttääkin radikaalin puheen ja argumentoinnin rinnalla katseen suuntaamista myös niihin käytäntöihin ja rituaaleihin, joissa ideologia kietoutuu arkipäivään.

Ilmiö kytkeytyy laajempaan yhteiskunnalliseen kehitykseen, jossa urheilu ja maskuliininen estetiikka toimivat yhä useammin nuoria miehiä houkuttelevina ja liikkeellepanevina tekijöinä. Tämän dynamiikan syvempään tarkasteluun keskittyy tutkimushankkeemme, jossa tarkastellaan urheilun roolia väkivaltaisissa alakulttuureissa – sekä jalkapallon väkivaltaisten kannattajaryhmien että äärioikeistolaisten kamppailu-urheilukerhojen kontekstissa, ja toisaalta, analysoidaan järjestäytyneen urheilu- ja seuratoiminnan mahdollisuuksia näiden kehityskulkujen ehkäisemisessä.

YTM Katri-Maaria Kyllönen on väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella.  Väitöskirjassaan Kyllönen tutkii miten verkon alakulttuureissa suosittuja narratiiveja käytetään verkkoyhteisöjen mobilisoimiseksi äärioikeistolaiseen toimintaan.

Artikkelin kuvituskuva: Engin Akyurt / Unsplash

Julkaisu Soturi-identiteettejä ja kurinalaisuutta – äärioikeistolaisten kamppailu-urheilukerhojen rekrytointi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden vastaiset kehityskulut ovat vahvistuneet niin Suomessa kuin maailmanlaajuisesti. Tämä näkyy käytännön politiikan tasolla keskusteluissa aborttioikeuksista, naisten oikeuksista ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksista.

Yhdysvalloissa kehitys on jo nähtävissä koulutuksessa ja opetuksessa: useiden feminististen ja antirasististen teosten käyttöä opetuksessa on rajoitettu ja hallinnollinen ja poliittinen paine on kohdistunut myös joidenkin osavaltioiden yliopistoihin. 

Valtiotieteellinen yhdistys selvitti, miten feministiset sisällöt näkyvät tämänhetkisessä politiikan yliopisto-opetuksessa Suomessa. Nykymaailman tapahtumien valossa tarkastelua pidettiin tärkeänä, sillä feministiset politiikan teoriat ja lähestymistavat ovat auttaneet laajentamaan oppiaineen kaanonia, jolla tarkoitetaan tieteenalan keskeistä sisältöä ja sen pohjalle rakentuvia normatiivisia käytäntöjä sekä tuoneet esiin aiemmin näkymättömiä ilmiöitä.

Näitä ovat muun muassa vallan sukupuolittunut luonne ja se, miten sukupuoleen kohdistuva syrjintä muotoutuu intersektionaalisesti – eli  eriarvoisuuden ulottuvuuksien  risteytyessä – esimerkiksi suhteessa seksuaalisuuteen, luokkaan ja etniseen taustaan.

Kysely lähetettiin politiikan tutkimuksen oppiaineiden henkilökunnalle kaikkiin Suomen yliopistoihin, joissa alaa voi opiskella. Vastauksia kertyi yhteensä 17. Kyselyyn pystyi vastaamaan suomeksi tai englanniksi. Suurin osa vastaajista oli professoreita ja yliopistonlehtoreita.

Politiikan oppiaineet kattoivat kyselyssä valtio-opin, maailmanpolitiikan, kansainvälisen politiikan, kansainväliset suhteet sekä muut poikkitieteelliset politiikkaohjelmat kuten Eurooppa-tutkimuksen. Feministiset sisällöt määriteltiin kyselyssä seuraavanlaisesti: “Feministisillä sisällöillä tarkoitetaan tässä selvityksessä laajasti sukupuolen tutkimuksesta ammentavia teorioita ja näkökulmia, jotka voivat vaihdella sukupuolinäkökulmasta esimerkiksi intersektionaalisiin, antirasistisiin, dekoloniaalisiin, queer- ja transteoreettisiin tai posthumanistisiin otteisiin.”

Feministiset sisällöt tämän päivän opetuksessa

Kyselyvastausten perusteella feministiset sisällöt ovat vakiinnuttaneet paikkansa osana politiikan oppiaineiden opetusta. Feminismin valtavirtaistumista kuvaa vastauksissa usein toistunut ajatus, että feminismi on nykyään yksi tärkeä suuntaus muiden joukossa.

Suurin osa vastaajista arvioi feministisen opetuksen omassa yksikössä joko lisääntyneen tai pysyneen samana oman opetusuran aikana. Vain yksi vastaajista arvioi feministisen opetuksen vähentyneen.

Politiikan oppiaineiden opetuksessa feminismi otetaan huomioon useimmiten yhdistämällä feministisiä yhteiskunta- ja politiikan teorioita muuhun opetussisältöön. Feministisen tutkimuksen piiriin kuuluvia aihepiirejä, kuten sukupuolinäkökulman ja valtarakenteiden kriittinen tarkastelu yhdenvertaisuuden kautta, lisätään kurssisisältöihin ja kurssilukemistoihin sisällytetään feministisiä teoksia.

Yleisten johdantokurssien lisäksi vastaajat kertoivat hyödyntävänsä feministisiä lähestymistapoja osana oppiaineensa kurssiteemoja kuten poliittiset instituutiot, poliittinen käyttäytyminen, retoriikka ja turvallisuus.

“Opettamillani kursseilla ovat esillä myös feministiset yhteiskunta- ja politiikan teoriat sekä klassikot, kuten esim. Mary Wollstonecraft tai nykyiset feministiset yhteiskuntateoreetikot ja filosofit poliittisten aatteiden ja ideologioiden perusopintokurssilla. Käytän opetuksessani myös feministisestä teoriasta ja filosofiasta sekä naisemansipatorisista liikkeistä tulevia esimerkkejä.”

Mikko Lahtinen, Tampereen yliopisto, valtio-oppi

Syventävissä opinnoissa korostuivat post- ja dekoloniaaliset, intersektionaaliset sekä queer-näkökulmat, joita pidettiin tärkeinä integroida opetukseen jatkossakin. Samalla kaivattiin enemmän huomiota intersektionaalisuuden vähemmälle jääneisiin näkökulmiin, kuten transfeminismiin ja vammaistutkimukseen.

Monelle feminismi näyttäytyi yhtenä näkökulmana muiden joukossa, mutta sitä kuvattiin myös opetuksen kriittisenä pohjavireenä tai lähestymistapana. Feminismin avulla voidaan sekä kritisoida politiikan ja poliittisen ajattelun maskuliinista historiaa että täydentää sitä tuomalla esiin näkökulmia, tulkintoja ja aihepiirejä, jotka ovat jääneet huomiotta tai eivät ole mahtuneet tieteenalan kaanoniin.

Siinä missä feministiset näkökulmat ovat löytäneet tiensä osaksi kurssisisältöjä, erillisiä feminismilähtöisiä kursseja on edelleen tarjolla vähäisesti, jos lainkaan.

Siinä missä feministiset näkökulmat ovat löytäneet tiensä osaksi kurssisisältöjä, erillisiä feminismilähtöisiä kursseja on edelleen tarjolla vähäisesti, jos lainkaan. Kyselyvastauksissa nousi esiin perus- ja aineopintojen osalta vain kaksi tällaista kurssia: Helsingin yliopistossa valinnaisiin aineopintoihin kuuluva, vuosittain järjestettävä Sukupuoli, politiikka ja media -kurssi sekä Turun yliopiston opetusohjelmasta löytyvä Gender and Politics-kurssi, joka on avoinna sekä kandi- että maisterivaiheen opiskelijoille.

Feministisiin tutkimusasetelmiin keskittyminen ei helpotu myöskään syventävien opintojen vaiheessa. Vastauksista nousi esiin ainoastaan yksi Helsingin yliopistossa vuosittain tarjolla oleva Feministinen politiikan tutkimus -kurssi. Lisäksi keväälle 2027 on Eurooppa-tutkimuksen puolella suunnitteilla lukupiirimuotoinen seminaari, jossa keskitytään queer, trans ja intersektionaalisiin näkemyksiin EU:sta.

Erillisten feministisiin teorioihin ja lähtökohtiin keskittyvien kurssien puuttuminen opetusohjelmista nähtiinkin yhtenä keskeisenä esteenä feministisen poliittisen ymmärryksen lisäämiselle.

Feminististä opetusta vahvistavat ja hidastavat tekijät

Yliopistojen nykyisen henkilökunnan aktiivisten toimijoiden lisäksi vastauksissa nousivat esiin pioneerit, jotka ovat olleet ensimmäisinä nostamassa feministisiä sisältöjä politiikan oppiaineeseen. Heidän merkityksensä nähtiin keskeisenä.

“Tieteenalalla on ollut vähintään yksi feministiseen tutkimukseen perehtynyt opettaja noin vuodesta 1998 alkaen (melkein jatkuvasti), joka on yhtäältä opettanut vähintään yhden kurssin aihepiiriin liittyen vuosittain ja vakihenkilöstöön kuuluen pitänyt huolta siitä, että myös opintosuunnitelmassa gender-jaksoja on ollut.“

 Anne Holli, Helsingin yliopisto, valtio-oppi

Holli toi esiin myös, miten sukupuolinäkökulman tuominen oppisisältöihin on ollut niin valtiollisen tasa-arvopolitiikan kuin Helsingin yliopiston tasa-arvosuunnittelun ydintä noin 20–30 vuotta. Kyselyvastauksissa nousi toistuvasti esiin muitakin samansuuntaista kehitystä tukevia tekijöitä, kuten opiskelijoiden toiveet sukupuolen ja muiden feminististen näkökulmien paremmasta huomioimisesta opetuksessa, lisääntynyt yleinen tietoisuus sukupuoleen ja muihin identiteetteihin kiinnittyvästä syrjinnästä sekä feminististen teorioiden yleistyminen keskusteluissa.

Feministisen ymmärryksen lisäämistä politiikan opetuksessa hankaloittavat muun muassa vakihenkilöstön vähäinen kiinnostus feministisiin aihealueisiin sekä feminismin näkeminen omista tutkimusaiheista irrallisena tai marginaalisena lähestymistapana. Toisaalta haasteena koettiin monien tärkeiden näkökulmien yhteensovittaminen, tasapainottelu feminististen ja muiden lähestymistapojen välillä.

Osassa yliopistoja feministiset opetussisällöt ovat osin rakenteellisista syistä eriytyneet selkeämmin eri oppiaineisiin kuten sukupuolentutkimukseen tai kasvatustieteisiin

Lisäksi vastauksissa mainittiin kiihtyvä tieteenalojen välinen kilpailu, jossa oman tieteenalan sisällä halutaan vakiinnuttaa tiettyjä näkökulmia tai suurempia tutkimussuuntia. Osassa yliopistoja feministiset opetussisällöt ovat osin rakenteellisista syistä eriytyneet selkeämmin eri oppiaineisiin kuten sukupuolentutkimukseen tai kasvatustieteisiin. Joidenkin opetusteemojen osalta tieteenalan vakiintuneet käytännöt ja keskeinen kirjallisuus nähtiin edelleen hyvin miesvaltaisena ja länsi-/eurooppakeskeisenä, mikä luo omat haasteensa feministiselle opetukselle.

Esiin nostettiin myös institutionaalisen tuen puute. Yliopistoilla ei ole selkeitä rakenteita tai prosesseja, joilla varmistettaisiin feminististen sisältöjen huomioiminen politiikan opetuksessa eikä feministisiin näkökulmiin erikoistuneita opettajan tehtäviä. Tällöin vaarana on, että opetus jää muutamien yksittäisten tutkijoiden ja opettajien varaan. Yllä kuvatun asenteellisuuden ja rakenteellisen tuen puutteiden voi nähdä heijastavan laajempia tieteenalakohtaisia käytäntöjä ja politiikan tutkimuksen sisällä vaikuttavaa konservatiivista jatkumoa.

Feministiselle ymmärrykselle ja opetukselle on tarvetta aikamme kriisien keskellä

Feminismin eri suuntaukset ja ajankohtaiset keskustelut nähtiin selvityksen vastauksissa osana valtio-opillista yleissivistystä. Feministinen teoria ja kritiikki koettiin keskeisinä sekä politiikan perinteisten teemojen (kuten turvallisuus, demokratia ja globaalin talouden valtasuhteet) ymmärtämisessä että nykyisten globaalien ilmiöiden, kuten digitalisaation ja arvojen eriytymisen, tarkastelussa.

Esimerkiksi uusliberaalin kapitalismin feministinen tarkastelu auttaa tekemään näkyväksi kapitalistiseen tuotantotapaan ja sen erilaisiin ilmenemismuotoihin kietoutuvia sukupuolittuneita ja risteäviä sorron rakenteita. Samalla feministinen näkökulma korostuu keskeisenä aikamme globaaleja kriisejä koskevassa keskustelussa.

“Varsinkin kasvavan militarisaation, demokratian murenemisen ja ekologisen kriisin aikakaudella sekä feministinen kritiikki olemassa olevia rakenteita kohtaan että feministiset vaihtoehdot olisi tärkeää nostaa näkyvään asemaan näistä kysymyksistä puhuttaessa. Lisäksi feministiset näkökulmat esimerkiksi tutkimusmetodologioihin ovat keskeinen tutkimuksen pluraalisuutta vahvistava voima.”

Anonyymi

Kyselyn keskeisenä johtopäätöksenä on, että feministisiä näkökulmia arvostetaan osana tämän päivän politiikan tutkimusta ja sen opetusta, vaikka arvostus ei aina näy opetusohjelmassa. Jotta uusia politiikan feministitutkijoita ja -osaajia syntyisi, on yleissivistyksen tasolta noustava kohti erityisasiantuntemusta. Tämä vaatisi vähintään sitä, että feminismilähtöisiä kursseja olisi saatavilla jokaisen politiikan oppiaineita opettavan suomalaisen yliopiston opetusohjelmassa, niin kandi- kuin maisteritasolla.

Kehitys ei kuitenkaan voi olla yksittäisten henkilöiden vastuulla, vaan feministisen opetustarjonnan takaamiseksi tarvitaan oppiaineen taholta konkreettista tukea ja linjauksia, joilla varmistetaan feminististen politiikan kurssien ja kurssisisältöjen olemassaolo koulutuspolun eri vaiheissa.  

YTM, FM Susanna Jussila on politiikan väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistossa. Jussila on Valtiotieteellisen yhdistyksen johtokunnan jäsen.

VTT Theodora Helimäki on yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa ja Valtiotieteellisen yhdistyksen puheenjohtaja (2026–).

Politiikasta on Valtiotieteellisen yhdistyksen julkaisema verkkolehti.

Artikkelin kuvituskuva: Ethan Gregory Dodge / Unsplash

Julkaisu Feministinen politiikan opetus yliopistoissa – arvostettua, mutta haavoittuvaa  ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Petteri Orpon hallituksen Kulttuuripoliittisessa selonteossa linjataan, että ”osallisuus kulttuuriin on sivistyksen perusta”. Kuluvalla hallituskaudella julkaistu selonteko on verrattain laaja strategia, jonka tarkoitus on suunnata kulttuuripolitiikkaa 2040-luvulle asti. Siinä on pyritty arvioimaan kulttuuripolitiikkaan tulevina vuosina vaikuttavia keskeisiä kehityskulkuja.

Arvioinnin perusteella kulttuuripolitiikalle asetetaan neljä tavoitetta: kulttuuri muutosvoimana, kulttuurin tekijöiden ja sisältöjen avainasema, kulttuuri jokaisenoikeutena sekä kulttuurin synnyttämä kansainvälinen vaikuttavuus.

Jo tavoitteiden muotoilut välittävät kuvaa selonteosta ylevin sananvalinnoin laadittuna asiakirjana, jonka yhteys konkretiaan jää ohueksi. Eräs ilmentymä tästä on runsas mutta abstrakti osallisuuteen ja osallistumiseen liittyvä puhe. Kulttuuripolitiikalla tavoitellaan osallistumista ja osallisuutta sivistyksen turvaamiseksi ja demokratian vahvistamiseksi.

Kulttuurin saavutettavuus ja kansalaisten mahdollisuudet osallistua kulttuurielämään ovat heikentyneet kuluvalla hallituskaudella. Kulttuurialaan kohdistuvien leikkausten myötä pääsylippujen hinnat ovat nousseet, kulttuurilaitoksia on jouduttu säästösyistä väliaikaisesti sulkemaan ja kulttuurialan työttömyys on kasvanut.

Osallistumisen mahdollisuuksiin vaikuttavat myös muut leikkaukset, kuten sosiaaliturvan heikennykset. Kulttuuripoliittisen selonteon visiosta huolimatta kulttuurin kokeminen on tulevaisuudessa mahdollista yhä harvemmalle, ja erot kulttuuripalveluiden saatavuudessa kasvavat keskustojen ja haja-asutusalueiden välillä entisestään.

Tässä kirjoituksessa tuomme esiin ajankohtaisia kulttuuripolitiikassa tunnistamiamme ristiriitoja kulttuuripoliittisen selonteon tavoitteiden pohjalta. Selonteossa kulttuuri ymmärretään laajasti: sen kuvataan sisältävän ”taiteiden lisäksi perusoikeudet, arvojärjestelmät, perinteet, taidot, tavat ja uskomukset”.

Myös kulttuuripolitiikan määritelmä laajenee niin pitkälle, että se uhkaa menettää erityisyytensä. Selonteon mukaan kulttuuripolitiikka koostuu “monista risteävistä aloista ja aiheista aina kasvusta kestävyyteen, eriytymiskehityksestä hyvinvointiin ja viennistä aluepolitiikkaan”.

Valituilla käsitteillä ja niiden määritelmillä on merkitystä. Kun selonteossa esimerkiksi on valittu puhua “kulttuuri- ja luovista aloista”, korostuu ymmärrys kulttuurista nimenomaan talouden sektorina. Tämä voi olla ristiriidassa selonteon demokraattista osallistumista korostavien tavoitteiden kanssa.

Kulttuuri talouskasvun välineenä ja vientihyödykkeenä

Tavoite kulttuurista muutosvoimana sisältää ajatuksen, että kulttuurilla on potentiaalia, jota voidaan hyödyntää yhteiskunnallisessa muutoksessa. Kulttuurilla onkin kiistatta erityistä voimaa lisätä ymmärrystä todellisuudesta, purkaa ennakkoluuloja, ravistella rakenteita, inspiroida kuvittelemaan vaihtoehtoja ja rohkaista toimimaan toisin.

Toisin sanoen kulttuuri sivistää ja kasvattaa meitä lukuisin tavoin. Tove Jansson kuvaa Vaarallisessa juhannuksessa (1954) teatterin merkitystä osuvasti: “[S]iellä näytetään kaikille millaisia he voisivat olla ja millaisia he tahtoisivat olla vaikka eivät uskalla, ja millaisia he ovat.”

Kulttuuripoliittinen selonteko vaikuttaa tunnistavan tämän erityisominaisuuden puhuessaan kulttuurin “inhimillisen toiminnan muutosvoimasta” kytkien sen hallituksen tärkeimpään talouspoliittiseen tavoitteeseen, kestävään kasvuun. Talouspuhe on viime vuosikymmeninä vakiintunut osaksi kulttuurin ja taiteen arvon ilmaisemista niin kulttuuripolitiikassa kuin muuallakin yhteiskunnassa.

Todellisuudessa sekä nykyisten että tulevien lasten ja nuorten mahdollisuudet nauttia kulttuurista ovat kulttuuripolitiikan seurauksena kaventumassa.

Selonteossa kulttuuri kehystetään inhimillisen muutosvoiman moottoriksi; hyödykkeeksi, jota kuluttamalla voidaan edistää vastuullista talouskasvua ja vahvistaa suomalaisen kulttuurin arvoa kansainvälisesti. Kulttuurin arvo määrittyy näin esimerkiksi sen tuottamien vientitulojen kautta. Kulttuurialan leikkaukset kuitenkin rajoittavat kulttuurivientiä ja kansainvälistymistyötä, ja kulttuurin kuluttamisesta on tehty kuluvalla hallituskaudella entistä haastavampaa ja poissulkevampaa.

Selonteossa painotetaan kulttuurin tulevaisuuskestävyyttä ja kulttuurin siirtämistä tuleville sukupolville. Kulttuuriperinnön elinvoimasta huolehtiminen todetaan edellytykseksi kulttuuripolitiikan tavoitteiden toteutumiselle. Kulttuurin osien turvaaminen tuleville sukupolville on kulttuuriperinnön oikeudellisen suojelun ydintä. Julkisen vallan vastuu kulttuuriperinnöstä on tunnustettu Suomen perustuslaissa ja kansainvälisissä kulttuuriperintösopimuksissa, jotka Suomi on ratifioinut.

Todellisuudessa sekä nykyisten että tulevien lasten ja nuorten mahdollisuudet nauttia kulttuurista ovat kulttuuripolitiikan seurauksena kaventumassa. Selonteossa kulttuuria kuvataan kansalaisten voimavarana, jossa toimiva kulttuurialan infrastruktuuri on edellytys osallisuudelle. Samalla tätä infrastruktuuria rapautetaan monin tavoin.

Emme voi kuluttaa kulttuuria tulevaisuudessa, jos resursseja kasvattaa uutta kulttuurin kokijoiden sukupolvea ei ole. Kulttuuri ei myöskään elä pelkästään sen kuluttajista, vaan tarvitaan myös tekijöitä.

Kulttuurin tekijöiden asema

Kulttuuripoliittisessa selonteossa puhutaan kulttuurin tekijöiden avainasemasta yhtenä kulttuurin tulevaisuutta ja nykytilaa parantavana toimenpiteenä. Kokonaisuudessa taiteen ja luovan työn tekijöiden näkökulmat ovat kuitenkin heikosti esillä, eikä siinä esitetä laajaa näkemystä siitä, miten kulttuurin tekijöiden ja taiteilijoiden asemaa vahvistetaan.

Samaan aikaan, kun luova talous -ajattelusta on tullut yhä yleisempi ja merkittävämpi tapa lähestyä kulttuuria, taiteilijoiden työn arvostus tai työskentelyn mahdollisuudet eivät ole parantuneet. Viimeisimpänä juuri Orpon hallituksen toteuttamat kulttuurileikkaukset ovat heikentäneet taiteilijoiden työskentelymahdollisuuksia.

Selonteko herättää kysymään, kenen ehdoilla ja lähtökohdista luovaa osaamista hyödynnetään.

 Jo ennen leikkauksiakin taiteilijat ovat kokeneet muun muassa toimeentulon riittämättömyyttä sekä yhteiskunnallisen arvostuksen puutetta. Ensiksi mainittuun ongelmaan selonteko tarjoaa ratkaisuksi muun muassa korvaus- ja sosiaaliturvajärjestelmän toimivuuden parantamista ja ansainnan vahvistamista “alusta- ja tekijänoikeustaloudessa”.

Selonteossa toivotaan, että kulttuuri- ja luovien alojen osaaminen olisi laajasti käytössä talouden ja yhteiskunnan eri aloilla. Periaatteessa tällä viestitään alan yleistä arvostusta, mutta selonteko herättää kysymään, kenen ehdoilla ja lähtökohdista luovaa osaamista hyödynnetään.

Selonteon suuret visiot liittyvät kulttuurin välineelliseen kykyyn edistää muiden yhteiskunnan sektoreiden tavoitteita, kuten kriisinkestävyyttä, talouskasvua ja menestystä kansainvälisillä markkinoilla. Saavatko taiteilijat ja luovan työn tekijät kuitenkaan aidosti määritellä, millä tavalla he näiden visioiden toteuttamiseen osallistuvat – jos osallistuvat?

Kulttuuri kaikkien oikeutena

Kulttuurin turvaaminen ”jokaisenoikeutena” nimetään selonteossa yhdeksi pitkän aikavälin kulttuuripoliittiseksi tavoitteeksi. Jokaisenoikeuksilla viitataan vakiintuneesti jokaisen mahdollisuuteen liikkua ja oleskella vapaasti luonnossa. Selonteossa termi siirretään sellaisenaan tarkoittamaan kulttuurin kuulumista kaikille.

Oikeus kulttuuriin muotoillaan siis tavoitteeksi. Samalla huomiotta jää se, että kulttuuri on jo nykyisellään jokaisen oikeus – mutta ei jokaisenoikeus – Suomen ratifioimissa ihmisoikeussopimuksissa. Esimerkiksi oikeus osallistua kulttuurielämään turvataan kaikille taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskevassa sopimuksessa, jonka toteuttamiseen Suomi on sitoutunut. Kulttuuristen oikeuksien ja kulttuuripolitiikan välillä vallitsee riippuvuussuhde: oikeuksien toteutuminen on riippuvaista siitä, millaista kulttuuripolitiikkaa tehdään.

Jokaisenoikeuksilla viitataan vakiintuneesti jokaisen mahdollisuuteen liikkua ja oleskella vapaasti luonnossa. Selonteossa termi siirretään sellaisenaan tarkoittamaan kulttuurin kuulumista kaikille.

Samaan aikaan, kun selonteossa sitoudutaan luomaan ”ratkaisuja, jotka mahdollistavat kulttuurin harrastamisen ja kokemisen siten kuin se itse kullekin tuntuu parhaalta”, perusturvaan tehdyt laajamittaiset leikkaukset tarkoittavat, että yhä useammilla on vaikeuksia selviytyä jokapäiväisen elämän välttämättömistä menoista. Aiemmin toimeentulotuki turvasi viimekädessä ihmisarvoisen elämän edellytykset. Siihen kohdistetut leikkaukset osoittivat, että edes toimeentulotuki ei välttämättä enää takaa riittävää toimeentuloa.

Taloudelliset resurssit ovat usein osallistumisen edellytys. Selonteossa monimuotoista ja saavutettavaa kulttuuria kuvataan jokaiselle kuuluvaksi muun muassa yksilön taloudellisista resursseista riippumatta. Näyttääkin siltä, että kulttuuripoliittista selontekoa on valmisteltu irrallaan muusta yhteiskuntapolitiikasta, mikä heikentää sen vakuuttavuutta ja vaikuttavuutta.

Selonteon ja todellisuuden välinen kuilu

Esiin nostamamme ristiriidat kytkeytyvät kulttuuripolitiikkaa laajempiin kysymyksiin. Ne osoittavat, että kulttuuripolitiikka ei ole muusta yhteiskuntapolitiikasta erillinen osa-alue, vaan vuorovaikutussuhteet ovat monisuuntaisia.

Kulttuuripoliittisen selonteon retoriikassa kulttuuri kuuluu kaikille, mutta käytännössä yhä harvemmille. Osallisuus- ja osallistumispuheesta huolimatta tällä hetkellä harjoitettu yhteiskuntapolitiikka ja kulttuuripolitiikka sen osana pikemminkin sulkevat tiettyjä ryhmiä ulkopuolelle kuin lisäävät heidän osallisuuttaan.

Kulttuuripolitiikka on toteuttamiskelpoista ja vaikuttavaa, jos sitä tehdessä huomioidaan riittävästi sekä yleinen yhteiskunnallinen tilanne että muut yhteiskuntapolitiikan osa-alueet.

Kulttuuripolitiikka on toteuttamiskelpoista ja vaikuttavaa, jos sitä tehdessä huomioidaan riittävästi sekä yleinen yhteiskunnallinen tilanne että muut yhteiskuntapolitiikan osa-alueet. Selonteossa tunnustetaan leikkauksilla olevan vaikutusta kulttuurin toimintakenttään, mutta ne sivuutetaan toteamalla, ettei selontekoa ole laadittu “nykyisen epävarmuuden lähtökohdista”.

Samoin puhe kulttuurista itseisarvona on epäjohdonmukainen välinearvoa korostavien politiikkatoimien kanssa. Lopputuloksena selonteko jää irralliseksi todellisuudesta nakertaen sen uskottavuutta ja sovellettavuutta.

Edellä sanotun tunnistaminen ja ristiriitojen ratkaiseminen ovat edellytyksiä sille, että kulttuuripolitiikka voi saavuttaa osallisuutta ja osallistumista sekä laajemmin sivistystä ja demokratiaa turvaavat tavoitteensa.

HT Iina Järvinen työskentelee tutkijatohtorina Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksella Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamassa OBaMa – Osallistumisen esteiden yli -hankkeessa.

OTT Sanna Lehtinen työskentelee tutkijatohtorina Koneen säätiön rahoittamassa Ponte-hankkeessa Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa.

FT Kaisa Murtoniemi on tutkijatohtori Koneen säätiön rahoittamassa Ponte-hankkeessa. Hän työskentelee Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa.

Arkkitehti Marjaana Sederholm työskentelee väitöskirjatutkijana Koneen säätiön rahoittamassa Ponte-hankkeessa Helsingin yliopiston matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa.

Artikkelin kuvituskuva: Vadim Morozov / Unsplash

Julkaisu Kulttuuripolitiikan lupaukset ja todellisuus talouskurin ajassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tekoälyä uhkana pitävät tahot varoittavat, että tekoälyn kehitys on karkaamassa ihmiskunnan hallinnasta ja johtamassa tilanteeseen, jossa ihmiset eivät enää kykene ymmärtämään sen toimintaa.

Vaarana on, että yhteiskunnallisesti merkittäviä päätöksiä alkaa ohjata teknologia, jonka toimintaperiaatteet ja riskit jäävät demokraattisen kontrollin ulottumattomiin. Tekoäly on kuin vapaaksi päässyt pullonhenki, jota on mahdotonta pysäyttää.

Tekoälyn kummisedäksi kutsuttu emeritusprofessori Geoffrey Hinton maalaa haastattelussaan melko synkän tulevaisuuskuvan. Hintonin mukaan ihmiskunta voi osoittautua ohimeneväksi vaiheeksi älykkyyden evoluutiossa: biologinen äly on synnyttänyt digitaalisen älyn, joka voi puolestaan oppia kaiken ihmisten tuottaman tiedon, toimia ihmistä nopeammin ja lopulta tehdä ihmiset tarpeettomiksi.

Tekoälyn puolustajat korostavat sen potentiaalia vahvistaa demokratiaa parantamalla päätöksenteon laatua vähentämällä inhimilliseen toimintaan liittyviä vinoumia ja sattumanvaraisuutta. Tekoälyn nähdään tekevän hyvää, koska se kykenee käsittelemään laajoja tietomassoja, tunnistamaan asioiden välisiä riippuvuuksia ihmissilmää tarkemmin ja tuottamaan puolueettomia arvioita monimutkaisista yhteiskunnallisista kysymyksistä.

Optimistisimmissa näkemyksissä tekoäly mielletään teknologiaksi, joka voi vahvistaa kollektiivista ongelmanratkaisukykyä, laajentaa kansalaisten osallistumismahdollisuuksia ja tukea tietoperustaista päätöksentekoa. Tekoälyn potentiaalia ei tällöin liitetä vain tehokkuuteen vaan myös ajatukseen avoimemmasta ja osallistavammasta demokratiasta.

Tekoäly kehittyy sellaisella vauhdilla, että luultavasti monet tänään esitetyt näkemykset osoittautuvat jo huomenna vanhentuneiksi. Siksi onkin paikallaan katsoa tekoälyä teknologisen innovaation sijaan laajemmasta perspektiivistä.

Hyvänä matkaoppaana toimii Roy Heidelbergin teos Nobody’s Decision – AI and the Perfection of Bureaucracy. Teos on demokratian näkökulmasta kiinnostava erityisesti siksi, että se lähestyy tekoälyä hallinnan ja byrokratian jatkumona. Kirjan keskeinen väite on, että tekoäly ei murra byrokraattista logiikkaa vaan pikemminkin täydellistää sitä, sillä se vie byrokratiaan liittyvät ihanteet – kuten tehokkuuden ja objektiivisuuden – uudelle tasolle. Tällä on demokratian kannalta sekä hyviä että ongelmallisia seurauksia.

Tekoäly on poliittista teknologiaa

Tekoäly edustaa Heidelbergin mukaan mitä suurimmassa määrin poliittista teknologiaa. Tämän ymmärtäminen edellyttää huomion kiinnittämistä erityisesti kysymykseen siitä, kuka päättää ja millä perusteella. Heidelberg tukeutuu kansainvälisen oikeuden teoreetikkona tunnetun Carl Schmittin ajatukseen suvereenista (sovereignty).

Schmittin mukaan suvereeni on se, joka kykenee tekemään päätöksen poikkeustilanteessa eli tilanteessa, jossa valmiit säännöt, normit ja menettelytavat eivät yksin riitä. Tästä näkökulmasta päätöksenteko ei ole täysin palautettavissa sääntöjen mekaaniseen soveltamiseen, sillä jokainen konkreettinen päätös sisältää aina myös tulkintaa, harkintaa ja tilanteen erityispiirteiden arviointia.

Moderni hallinto on kuitenkin pitkälti rakentunut pyrkimykselle tehdä päätöksenteosta mahdollisimman ennakoitavaa ja yhdenmukaista. Tätä ajattelutapaa edusti hallintotieteen perustajiin lukeutunut ja sittemmin Yhdysvaltojen presidentiksi päätynyt Woodrow Wilson. Hänen mukaansa hyvässä päätöksenteossa ongelmat pyritään ratkaisemaan vähentämällä inhimillisen harkinnan ja henkilökohtaisen vallankäytön merkitystä.

Politiikan asialistalla olevat ongelmat näyttäytyvät ennen kaikkea teknisinä kysymyksinä, joiden ratkaiseminen edellyttää asiantuntijatiedon hyödyntämistä ja standardoitujen hallinnollisten menettelytapojen noudattamista.

Vaikka tekoäly lisää tehokkuutta, ennustettavuutta ja kontrollia, se samalla etäännyttää päätöksentekoa ihmisistä.

Heidelbergin tulkinnassa tekoäly sijoittuu Schmittin korostaman inhimillisen harkinnan ja Wilsonin persoonattoman hallinnan väliseen jännitteeseen. Sen lupaus perustuu ajatukseen, että byrokraattisen rationaalisuuden tehokkuus ja inhimillisen päätöksenteon ennakoimattomuus voidaan sovittaa yhteen.

Samalla tekoäly kuitenkin kärjistää demokratiaan sisältyviä ristiriitoja. Vaikka tekoäly lisää tehokkuutta, ennustettavuutta ja kontrollia, se samalla etäännyttää päätöksentekoa ihmisistä ja heikentää kokemusta toimijuudesta, vastuusta ja poliittisesta vaikutusmahdollisuudesta.

Kun päätökset näyttävät syntyvän neutraalien järjestelmien tuella, hämärtyy samalla kysymys vallasta ja vastuusta: kuka lopulta määrittää päätösten taustalla olevat tavoitteet, arvot ja poikkeukset? Legitimiteetti on modernissa hallinnossa rakentunut henkilöistä riippumattomien sääntöjen ja menettelytapojen varaan, mutta tekoäly vie tämän logiikan askeleen pidemmälle. Päätöksenteko muistuttaa entistä enemmän teknistä prosessia, jossa ei ole tilaa – eikä myöskään tarvetta – harkinnalle.

Ei ihme, että tutkijat ovat varoittaneet tietokoneohjelmoitujen algoritmien ohjaamasta algokratiasta ja kansalaisten episteemisen toimijuuden kaventumisesta. Episteemisellä toimijuudella viitataan kansalaisten mahdollisuuksiin hankkia, arvioida ja tulkita tietoa sekä erottaa luotettava tieto virheellisestä.

Kun harkinta muuttuu laskennaksi

Neuroverkkoihin perustuva tekoäly haastaa schmittiläisen oletuksen siitä, että harkintaa tarvitaan epäselvissä päätöksentekotilanteissa, joissa säännöt eivät auta. Sen toimintalogiikka ei perustu pelkästään eksplisiittisiin sääntöihin vaan kykyyn tunnistaa tilastollisia malleja, tehdä heuristisia päätelmiä ja tuottaa ratkaisuja myös epäselvissä tilanteissa.

Tekoälytutkimuksen uranuurtajiin kuulunut Herbert Simon kuvasi päätöksentekoa heuristisena prosessina, jossa toimijat eivät optimoi täydellisen tiedon varassa vaan hyödyntävät erilaisia peukalosääntöjä, tulkintoja ja käytännöllisiä ratkaisutapoja. Se, mitä aiemmin pidettiin nimenomaan inhimillisenä arvostelukykynä, alkaa geneerisen tekoälyn myötä näyttäytyä ainakin osittain laskennallisesti mallinnettavana toimintana.

Tämä merkitsee historiallista käännettä, sillä myös harkinta, tulkinta ja poikkeuksien käsittely pyritään siirtämään algoritmisen hallinnan piiriin. Jos tekoäly kykenee toimimaan myös tilanteissa, joissa normit ovat epätäsmällisiä ja keskenään ristiriitaisia, kysymys ei enää ole vain teknisestä tehokkuudesta vaan siitä, missä määrin poliittinen harkinta ja vastuu voidaan ulkoistaa tekoälylle ilman, että itse politiikan luonne muuttuu.

Kysymys ei enää ole vain teknisestä tehokkuudesta vaan siitä, missä määrin poliittinen harkinta ja vastuu voidaan ulkoistaa tekoälylle ilman, että itse politiikan luonne muuttuu.

Demokratian näkökulmasta yksi keskeinen tekoälyn haaste tiivistyy siihen, että sen toiminnan ymmärtäminen on vaikeaa – osittain jopa mahdotonta – myös sen kehittäjille. Neuroverkkojen toimintaa kuvataan usein “mustaksi laatikoksi”, sillä ne kykenevät tuottamaan tehokkaita ratkaisuja, mutta niiden sisäinen päättelyketju jää läpinäkymättömäksi. Tämän vuoksi tekoälyä pyritään täydentämään erilaisilla auditointi-, selitys- ja valvontamekanismeilla, joiden tarkoituksena on tehdä algoritmisesta päätöksenteosta läpinäkyvämpää ja vastuullisempaa.

Heidelberg suhtautuu kuitenkin kriittisesti ajatukseen, että tällaiset mekanismit todella palauttaisivat kontrollin ihmisille. Ennemminkin kyse on siitä, että ne vain lisäävät uusia byrokraattisia ja teknisiä kerroksia jo ennestään monimutkaisten järjestelmien ympärille.

Esimerkiksi niin sanottu ”ihminen ohjaimissa”-ajattelu (human-in-the-loop) perustuu oletukseen, että ihminen säilyttää kontrollin tekoälyn toimintaan osallistumalla päätöksentekoprosessiin.

Käytännössä ongelmana kuitenkin on, että näiden järjestelmien toimintaa ei ymmärretä riittävästi. Pahimmillaan ihmisen rooli jää symboliseksi, sillä hän toimii vastuunkantajana tilanteessa, jossa todellinen päätöksenteko tapahtuu hänen ulottumattomissaan. Samalla tilivelvollisuus muuttuu byrokraattiseksi rituaaliksi, jossa tärkeintä on osoittaa, että oikeat menettelyt on muodollisesti suoritettu.

Sairautta pahentava lääke

Heidelbergin keskeinen väite on, että tekoäly ei heikennä demokratiaa ensisijaisesti siksi, että päätöksenteko siirtyisi koneille, vaan siksi, että demokratian keskeiset arvot alkavat muuttua teknisiksi menettelytapakysymyksiksi. Kehityksen seurauksena vaarantuu kansalaisten kyky ymmärtää ja haastaa niitä järjestelmiä, joiden varaan yhteiskunnallinen päätöksenteko rakentuu.

Heidelbergin mukaan tekoäly on muuttunut iatrogeeniseksi probleemaksi, jolla hän viittaa tilanteeseen, jossa ongelman ratkaisemiseksi kehitetty hoito alkaa samalla pahentaa itse ongelmaa. Kun tekoälyä pyritään tekemään turvallisemmaksi, oikeudenmukaisemmaksi ja demokraattisesti kontrolloitavaksi, seurauksena on entistä enemmän teknisiä standardeja, auditointijärjestelmiä, dokumentaatiota, sertifiointia ja valvontaa.

Jokainen uusi kontrollikerros tuottaa lisää dataa ja uusia asiantuntijarakenteita, joiden hallinta edellyttää entistä syvempää teknistä osaamista. Samalla mahdollisuutemme ymmärtää ja arvioida järjestelmiä heikkenevät.

Demokratian nimissä rakennetaan mekanismeja, jotka etäännyttävät kansalaisia juuri niistä päätöksentekojärjestelmistä, joiden pitäisi olla heidän hallinnassaan.

Demokratian nimissä rakennetaan mekanismeja, jotka etäännyttävät kansalaisia juuri niistä päätöksentekojärjestelmistä, joiden pitäisi olla heidän hallinnassaan. Läpinäkyvyys ei tällöin enää tarkoita vallankäytön ymmärrettävyyttä tavallisille kansalaisille vaan pikemminkin valtavien tietomäärien, lokitietojen ja auditointiraporttien tuottamista.

Tilivelvollisuus muuttuu suhteesta, jossa vallankäyttäjä vastaa toiminnastaan kansalaisille, kohti teknistä vaatimustenmukaisuutta eli tärkeintä on osoittaa, että järjestelmät täyttävät niille asetetut menettelytapoihin liittyvät kriteerit.

Heidelbergin analyysi ei ole pelkästään teknologiapessimistinen varoitus tekoälyn riskeistä. Heidelbergin argumentti on hienovaraisempi ja samalla häiritsevämpi. Ongelma on siinä, että samalla, kun tekoäly optimoi hallinnan logiikkaa tekemällä päätöksenteosta entistä tehokkaampaa ja ennustettavampaa, se myös etäännyttää demokratiaa kansalaisten kokemuksista, harkinnasta ja kaventaa heidän poliittista toimijuuttaan.

Keskeinen kysymys ei lopulta koskekaan vain tekoälyä vaan demokratian muuttuvaa luonnetta. Mitä tapahtuu poliittiselle vastuulle, julkiselle harkinnalle ja kansalaisten toimijuudelle yhteiskunnassa, jossa yhä useammat päätökset perustuvat järjestelmiin, joita kukaan ei täysin ymmärrä, mutta joiden toimintaa pidetään silti rationaalisempana kuin inhimillistä harkintaa?

FT Harri Jalonen on sosiaali- ja terveyshallintotieteen professori Vaasan yliopistossa. Jalonen työskentelee Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamassa STRONG-hankkeessa, jossa tutkitaan demokratiainnovaatioiden toimeenpanoa.

Artikkelin kuvituskuva: charlesdeluvio / Unsplash

Julkaisu Tekoäly demokratian peilinä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ydinvoima elää uutta nousukauttaan. Geopoliittinen tilanne osaltaan selittää lisääntyvää kiinnostusta ydinvoimaan ja herättää kysymyksen rauhanomaisen ydinvoiman yhteydestä ydinaseisiin ja ydinasepelotteeseen.

Vuonna 1953 Hiroshiman ja Nagasakin kauhujen jälkimainingeissa Yhdysvallat alkoi Atoms for Peace -ohjelmallaan edistää ydinteknologian rauhanomaista käyttöä maailmanlaajuisesti. Ohjelmasta lähtien siviili- ja sotilasydinvoimateknologian välinen kytkös on haluttu pitää erillään.

Uudessa maailmanpoliittisessa tilanteessa, jossa turvallisuuskysymykset korostuvat, ydinvoiman tunnustaminen kaksoiskäyttöteknologiana on aiempaa näkyvämpää. Tuleeko ydinvoiman ja ydinaseiden välisistä synergioista lisäargumentti ydinvoiman puolustamiselle?

Britannia ja ydinvoiman uusi tuleminen

Britannia on 2000-luvulla edistänyt ydinvoiman lisärakentamista. Markkinaehtoiseen energiapolitiikkaan panostanut hallitus ilmoitti vuonna 2008 tavoitteesta rakentaa 16 000 megawattia ydinvoimaa vuoteen 2030 mennessä.

Tavoite on kaukana. Vuodesta 2017 lähtien ranskalaisen energiayhtiö, EDF:n, brittiläinen tytäryhtiö on rakentanut suurta 3200 megawatin Hinkley Point C -ydinvoimalaa Somersetissa. Hankkeen aikataulu on venynyt ja kustannukset nousseet jatkuvasti. Investointipäätös samaa teknologiaa soveltavan 3200 megawatin Sizewell C suurvoimalan rakentamisesta Suffolkiin tehtiin kesällä 2025.

Britanniassa on neljällä paikkakunnalla toiminnassa yhdeksän ydinreaktoria, joista yhtä lukuunottamatta kaikkien käyttöikä loppuu vuoteen 2030 mennessä. Britannian hallituksen tavoitteena on nostaa ydinvoiman kokonaiskapasiteetti nykyisestä 5900 megawatista 24 000 megawattiin vuoteen 2050 mennessä, mikä kattaisi arviolta 25 % maan sähkönkulutuksesta.

Suurista lupauksista huolimatta kyse on kehitysasteella olevista teknologioista, joiden kustannukset ja käyttöönottoaikataulut ovat hyvin epävarmoja.

Britannia suunnittelee myös merkittäviä investointeja seuraavan sukupolven ydinvoimateknologioihin. Advanced Nuclear Fund -rahasto investoi 385 miljoonaa puntaa SMR- teknologioiden kehittämiseen ja rakentamiseen.

Pienydinvoimalat (small modular reactors, SMRs) eli pienet modulaariset reaktorit, ovat ydinvoima-alan tuorein toivo. Teollisen sarjatuotannon uskotaan tekevän SMR:istä suurvoimaloita edullisemman, turvallisemman ja uusiutuvien energianlähteiden kanssa paremmin yhteensopivan ratkaisun ilmastonmuutoksen torjuntaan ja energiaturvallisuuden parantamiseen. Suurista lupauksista huolimatta kyse on kehitysasteella olevista teknologioista, joiden kustannukset ja käyttöönottoaikataulut ovat hyvin epävarmoja.

Pörssiyhtiö Rolls-Royce on keskeinen Britannian pienydinvoimasuunnitelmien toteuttaja. Kesäkuussa 2025 se voitti hallituksen järjestämän kilpailutuksen ensimmäisen pienydinvoimalan – 470 MW:n kevytvesireaktorin – rakentamisesta. Ensimmäiset kolme SMR-yksikköä on tarkoitus sijoittaa Pohjois-Walesiin.

Rolls-Royce ja ydinsukellusveneet

Rolls-Royce toimii kansainvälisesti sekä siviili- että puolustusalalla. Sen toimialoina ovat sekä siviili- että sotilaskäyttöön tarkoitetut ilmailumoottorit, puolustusteknologia sekä erityisesti ydinteknologia energiaratkaisut. Yhtiöllä on pitkäikäisiä energia- ja puolustusalan yhteistyösopimuksia Britannian valtion kanssa.

Britannian laivaston ydinsukellusveneisiin yhtiö on toimittanut reaktoreita jo yli 60 vuoden ajan. Rolls-Roycen keskeinen asema ydinsukellusveneiden reaktoriteknologian kehittäjänä ja toimittajana kytkee sen keskeisesti osaksi Britannian puolustusjärjestelmää. Ydinsukellusveneet ovat Britannian strategisen ydinasepelotteen perusta.

Yhtiö solmi Britannian puolustusministeriön kanssa vuonna 2025 noin yhdeksän miljardin punnan arvoisen yhteistyösopimuksen. Sopimuksen voimassaoloaikana yhtiö huolehtii merivoimien ydinsukellusveneiden reaktoreiden suunnittelusta, valmistamisesta ja ylläpidosta.

Ydinsukellusveneet ovat Britannian strategisen ydinasepelotteen perusta.

Rolls-Roycen SMR-teknologia perustuu samaan ydinteknologiaan, kevytvesireaktoreiden suunnitteluun ja turvallisuusosaamiseen, jonka turvin se tuottaa ydinreaktoreita sukellusveneisiin ja laivastolle (naval nuclear propulsion). Valtaosa maailmalla toiminnassa olevista 400 ydinvoimalasta on kevytvesireaktoreita, jotka alun perin kehitettiin Yhdysvalloissa 1950- ja 1960-luvulla ydinsukellusveneisiin.

Tämä on malliesimerkki kaksoiskäyttöteknologiasta (dual use technology), jossa siviili- ja puolustussektori nojaavat yhteisiin osaamiseen, henkilöstöön, koulutuslaitoksiin, toimitusketjuihin ja turvallisuuskäytäntöihin.

Politiikka-asiakirjat osoittavat yhteyden

Britannian hallitus on aikaisemmin pitänyt ydinvoimateknologioiden siviili- ja sotilaskäytön tiukasti erillään, mutta nyt korostaa avoimesti näiden välisiä synergiaetuja. Esimerkiksi hallituksen tammikuussa 2024 julkaisema tiekartta Civil Nuclear: Roadmap to 2050 ydinvoiman edistämiseksi korostaa ydinvoiman merkitystä sekä maan energiantuotannolle että ydinasepelotteelle, ja esittää nipun toimia ydinteknologian siviili- ja puolustussektorien välisen yhteistyön edistämiseksi.

Tiekartan mukaan ydinvoiman edistäminen lisää investointeja ja rakentamista Britanniassa. Yhtenä monista esimerkeistä ydinteknologian siviili- ja puolustuskäytön välisistä yhteyksistä raportti mainitsee energia- ja puolustusministeriöiden välisen yhteistyön.

Britannian hallitus on aikaisemmin pitänyt ydinvoimateknologioiden siviili- ja sotilaskäytön tiukasti erillään, mutta nyt korostaa avoimesti näiden välisiä synergiaetuja.

Yhteistyön tavoitteena on muun muassa varmistaa, että Britannialla on toimiva ydinenergia-alan toimitusketju sekä riittävää osaamista ja työvoimaa kehittämiseen sekä rakentamiseen. Hallitus uskoo yhteistyön parantavan sekä energia- että kansallista turvallisuutta, vähentävän riippuvuutta Venäjästä ja vahvistavan yhteistyötä liittolaisten välillä.

Hallituksen huhtikuussa 2024 julkaisema raportti Delivering the UK’s Nuclear Deterrent as National Endeavor korostaa Britannian ydinpelotteen toteuttamista kansallisena hankkeena. Se kuvaa ydinaseet osana laajempaa kansallista ydinvoimaekosysteemiä, jossa yhdistyvät ilmastotavoitteet, energiaturvallisuus ja -omavaraisuus sekä ydinasepelote.

Ydinenergia-alan osaaminen ja tietotaito

Tilanteessa, jossa ydinvoimarakentaminen on ollut aallonpohjassa aina 1980-luvun lopulta alkaen, osaavan työvoiman turvaaminen ja uusintaminen on keskeinen haaste. Ongelma on, että nuorempi sukupolvi ei ole osoittanut kiinnostusta ydinvoima-alan koulutusohjelmiin. Ammattitaitoisen työvoiman puute on kansallisen turvallisuuden kannalta kriittinen pullonkaula, joka heikentää Britannian ydinasepelotteen uskottavuutta.

Molemmat asiakirjat, Civil Nuclear: Roadmap to 2050 ja Delivering the UK’s Nuclear Deterrent as National Endeavor pitävät tärkeänä siviili- ja puolustuspuolen yhteisiä etuja ja koulutustarpeita. Elokuussa 2023 puolustusministeriö sekä energiapolitiikasta ja ilmastotavoitteista vastaava ministeriö perustivat ydinenergia-alan osaamistyöryhmän, Nuclear Skills Taskforcen.

Ammattitaitoisen työvoiman puute on kansallisen turvallisuuden kannalta kriittinen pullonkaula, joka heikentää Britannian ydinasepelotteen uskottavuutta.

Tämän tehtävänä on tuoda yhteen julkishallinto, työnantajat, akateeminen yhteisö sekä ydinvoima-alan siviili- ja puolustussektori kehittämään alalle kansallista strategiaa. Suunnitelmassa määritellään toimenpiteet, joilla varmistetaan ydinenergia-alan työvoiman ja osaajien saatavuus. Arvio on, että vuoteen 2030 mennessä tarvitaan noin 40 000 uutta työntekijää.

Haastattelimme teknistieteellisiä lupauksia ja pienydinvoimaloita käsittelevässä PROMISES-hankkeessamme brittiydinvoima-asiantuntijoita keväällä 2023. Useat heistä katsoivat, että tarve ylläpitää ydinvoimateknologiaan liittyvää insinööriosaamista on keskeinen syy ydinvoiman rakentamiselle. Ydinvoima-alan alasajo ja osaamisen menetys ovat ongelma erityisesti puolustussektorille ja ydinsukellusveneohjelmalle. Sotilaspoliittiset intressit selittävät kallista ja kannattamatonta pienydinvoimaa: “that’s why the money really moves.”

Ydinvoimayönteisyyden kritiikki

Sussexin yliopiston tutkijat Andy Stirling ja Phil Johnstone kritisoivat raportissaan siviiliydinvoiman ja ydinaseiden välistä suhdetta, jossa materiaalivirrat (plutonium, tritium), osaaminen, urapolut, tutkimus, teollisuus, infrastruktuuri, sääntely ja poliittinen legitimointi nivoutuvat yhteen Britannian ydinvoimakompleksiksi.   

Kytkös on heidän mukaansa ongelmallinen. Siviiliydinvoima ylläpitää sotilasydinvoimaa tarjoamalla osaamista ja infrastruktuurin, mutta myös piilottamalla sotilasydinvoiman kustannukset siviilibudjetteihin ja sähkönkuluttajien maksettavaksi. Näin ydinvoiman kokonaiskustannusten arviointi ja kustannuksia koskeva demokraattinen keskustelu hankaloituvat.

Siviiliydinvoima ylläpitää sotilasydinvoimaa tarjoamalla osaamista ja infrastruktuurin, mutta myös piilottamalla sotilasydinvoiman kustannukset siviilibudjetteihin ja sähkönkuluttajien maksettavaksi.

Stirling and Johnstone ovat laskeneet, että ydinenergian suoraan ja epäsuorasti saama tuki maksaa brittikuluttajille ja -veronmaksajille vuodessa varovasti arvioiden yli viisi miljardia puntaa. 

Vaarana on myös järjestelmän lukkiutuminen (lock-in), mikä näkyy ydinvoimaan panostamisena, vaikka muut vaihtoehdot – kuten uusiutuva energia – olisivat halvempia.

Miten Suomessa?

Britannia on halunnut Suomen sallivan ydinaseet. Suomi kuuluu myös brittien johtamaan JEF-maiden ryhmään, ja siten Britannian ydinasepelotesateenvarjon alle. Valtion energiayhtiö Fortumilla on aiesopimus Rolls-Roycen kanssa.

Selkein muutos Suomessa ydinvoiman ja ydinaseiden välisissä suhteissa on kuitenkin hallituksen esitys uudeksi ydinenergialaiksi. Nykyinen laki sallii siviilikäytön, mutta sulkee pois sotilaallisen käytön ja ydinaseet. Lakiuudistuksessa tämä suhde purkautuu.

Ydinteknologia hahmotetaan Suomessa nyt laajemmin osana moniulotteista turvallisuus- ja energiajärjestelmää. 

Ydinenergialaki jää teknologianeutraaliksi yleislaiksi, kun taas sotilaallista käyttöä koskevat rajoitukset ja poikkeukset siirtyvät erillisen puolustus- ja rikosoikeudellisen sääntelyn piiriin. Suomi tulee sallimaan ydinräjähteiden tuomisen, kuljettamisen, toimittamisen ja hallussapidon Suomen maaperällä.

Tämä on merkittävä sääntelyarkkitehtuurin muutos, joka madaltaa ydinteknologian siviili- ja sotilaskäytön välistä raja-aitaa. Ydinteknologia hahmotetaan Suomessa nyt laajemmin osana moniulotteista turvallisuus- ja energiajärjestelmää. 

Vahvistuuko ydinasemyönteisyys?

Britannia on esimerkki siitä, miten ydinaseiden ja siviiliydinvoiman välistä raja-aitaa madalletaan. Lisäksi ne sidotaan strategisesti yhteen energia- ja ilmastopolitiikkaan, mikä sekin auttaa perustelemaan mittavia investointeja ydinvoimaan.

Termit, kuten kaksoiskäyttöteknologia ja ydinvoima-alan ekosysteemi, luovat myönteisiä mielikuvia alan monipuolisista ja mittavista taloudellisista hyödyistä.  Ydinaseisiin liittyvät mielikuvat voivat jopa vahvistaa ydinteknologiamyönteisyyttä, turvallisuusajattelua ja yhteiskuntien varustautumista ja varautumista kriiseihin.

Kun geopolitiikka ja kansainvälisen diplomatian pelisäännöt ovat myllerryksessä, saattaa entisestä tabusta tulla ydinenergian kannattajien valttikortti.

Kun geopolitiikka ja kansainvälisen diplomatian pelisäännöt ovat myllerryksessä, saattaa entisestä tabusta – ydinvoiman ja ydinaseiden välisestä kohtalonyhteydestä – tulla ydinenergian kannattajien valttikortti.

Silti on syytä pohtia sitä, mitä ydinaseiden ja rauhanomaisen ydinvoiman välisten yhteyksien korostamisesta seuraa. Olemmeko luomassa demokraattiseen yhteiskuntaan uuden sotilaallis-taloudellisen valtakeskuksen, jonka tarpeita muu yhteiskunta palvelee ja jonka tekemisiä ja kustannuksia ei haluta demokraattisen ohjauksen alle?

YTT, dosentti Hanna-Mari Husu on tutkijaopettaja LUT-yliopistossa. Hän työskentelee Koneen säätiön PROMISES-hankkeessa, jossa tutkitaan pienydinvoimaan kohdistuvia teknistieteellisiä lupauksia Britanniassa, Kanadassa, Ranskassa, Ruotsissa ja Suomessa. 

YTT, dosentti Tapio Litmanen on sosiologian professori Jyväskylän yliopistossa yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella. Hän työskentelee PROMISES-hankkeessa, jota rahoittavat Koneen säätiö ja Suomen Akatemia.

TTT, dosentti Markku Lehtonen on tutkija Pompeu Fabra -yliopistossa Barcelonassa. Hän työskentelee PROMISES-hankkeessa, jota rahoittavat Koneen säätiö ja Suomen Akatemia.

Artikkelin kuvituskuva: Wylfan ydinvoimala Pohjois-Walesissa, etualalla dosimetri. Kuva: MrCranky83, Wikimedia Commons / CC 4.0

Julkaisu Ydinvoiman kytkös ydinaseteollisuuteen vahvistuu ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.