Marraskuun 14. päivänä Sambia ajautui maksukyvyttömäksi, koska se ei pystynyt maksamaan yli 40 miljoonan Yhdysvaltain dollarin lainaerää yksityisille velkojille. Nyt Afrikan mantereella jännitetään, lähtikö Sambiasta liikkeelle syvien velkakriisien aalto. Ainakin Angolan, Etiopian, Kenian ja Kongon tasavallan tiedetään olevan maksuvaikeuksissa.

Velkaongelmat olivat tiedossa jo ennen koronaa, mutta epidemia ja siitä seurannut taloustaantuma ovat pahentaneet tilannetta huomattavasti.

Afrikan uuden lainapolitiikan synty

Vielä kymmenisen vuotta sitten näytti siltä, että monia Afrikan maita koetelleet velkakriisit ovat menneen talven lumia. Maiden velkataakat olivat laskusuunnassa, kun taloudet kasvoivat ja raaka-aineiden hinnat olivat korkealla.

Monet maat olivat toteuttaneet IMF:n edellyttämiä velkasopeutusohjelmia, joihin on liittynyt laajoja yksityistämisiä ja tiukkaa talous- ja finanssipolitiikkaa. Vuonna 2011 tilanne muuttui. Ulkomaisen velan määrä nousi 90 prosenttia Saharan eteläpuolisessa Afrikassa vuosina 2010–2017. Joissain maissa, kuten Etiopiassa, Ruandassa ja Sambiassa, se nousi jopa yli 200 prosenttia.

Afrikan mantereella jännitetään, lähtikö Sambiasta liikkeelle syvien velkakriisien aalto.

Sambian tapaus kertoo täysin uudesta velkatilanteesta Afrikassa. Maalla on kolmen miljardin dollarin edestä lunastamattomia eurobondeja, ja sen lisäksi se on velkaa yksityisille pankeille kaksi miljardia, Kiinalle kolme miljardia ja IMF:lle ja Maailmanpankille kaksi miljardia Yhdysvaltain dollaria.

Siinä missä perinteiset Bretton Woods –instituutiot, eli IMF ja Maailmanpakki, ovat länsimaiden lisäksi olleet selkeästi pääasiallisia lainoittajia Afrikan maille noin vuoteen 2010 saakka, on niiden asema nyt heikentynyt suhteessa yksityisiin rahastoihin ja Kiinaan. Laskelmien mukaan suurinta osuutta Saharan eteläpuolisen Afrikan lainoista pitävät hallussaan yksityiset velkakirjasijoittajat ja pankit. Niiden osuus on 40 prosenttia.

Sambian tapaus kuvastaa myös osuvasti, millä tavalla länsimainen finanssikapitalismi ja kiinalainen valtiovetoinen kapitalismi ovat tällä hetkellä törmäyskurssilla monissa Afrikan maissa.

Toisena tulevat monenväliset rahoittajat, kuten IMF, Maailmanpankki ja Afrikan kehityspankki, joiden osuus on noin 30 prosenttia. Kiinan osuus kaikista Afrikan lainoista on 17 prosenttia ja niin sanotun Pariisin klubin jäsenten, eli länsimaiden, osuus enää viisi prosenttia. Valtioiden kahdenvälisistä lainoista Kiinan osuus on jopa 60 prosenttia, minkä takia sen valta suhteessa länsimaihin korostuu.

Sambian tapaus kuvastaa myös osuvasti, millä tavalla länsimainen finanssikapitalismi ja kiinalainen valtiovetoinen kapitalismi ovat tällä hetkellä törmäyskurssilla monissa Afrikan maissa. Yhtäältä yhdysvaltalaiset ja eurooppalaiset sijoitusrahastot, kuten Greylock Capital, BlackRock, JPMorgan Asset Management, Alliance Bernstein ja Pictet ja Ashmore Group ja toisaalta Kiina käyvät omia erillisiä ja salaisia neuvottelujaan Sambian valtion kanssa. Pariisin klubin jäsenmaat, IMF ja Maailmanpankki vaativat kaikilta avoimuutta, mutta heikoin tuloksin.

Yksityisten sijoittajien ja pankkien esiinmarssi

Uusi velkatilanne sai alkunsa, kun monet Afrikan maat talouskasvun huumassa alkoivat rahoittaa talouksiaan yksityisillä lainoilla vuoden 2010 tienoilla. Lainoja niille myönsivät Euroopan ja Yhdysvaltojen finanssikeskuksiin listatut pankit ja rahastot.

YK:n kauppa- ja kehitysjärjestö UNCTAD on arvioinut, että muutosta vauhditti yhtäältä se, että sijoittajat etsivät suurempaa tuottoa rahoilleen, kun talouskriisi runteli Eurooppaa ja Yhdysvaltoja. Toisaalta laskevat kehitysyhteistyöbudjetit ja avunantajamaiden lopahtanut kiinnostus antaa maille suoraa budjettitukea toimivat vetotekijöinä Afrikan valtioille, jotka etsivät uusia rahoituslähteitä.

Nyt globaaleille rahoitusmarkkinoille pääsivät myös matalan tulotason maat ja alemman keskitulon maat, joille se ei aikaisemmin ollut mahdollista. Se tarkoitti, että lähes täysin sääntelemätön, pankkijärjestelmän ulkopuolinen varjopankkisektori sai ensimmäistä kertaa jalansijaa mantereella.

Lähes täysin sääntelemätön, pankkijärjestelmän ulkopuolinen varjopankkisektori sai ensimmäistä kertaa jalansijaa mantereella.

Uusi tilanne on tarkoittanut myös muutosta lainainstrumenteissa. Joukkovelkakirjoista on tullut Afrikan maille julkisen lainan suosituin muoto. Joukkovelkakirjojen käyttöön ovat siirtyneet monet vähiten kehittyneet maat ja aikaisemmin hyvin velkaantuneet maat, kuten Ghana, Senegal ja juurikin Sambia.

Joukkovelkakirjat eli bondit ovat yleensä paljon kalliimpia kuin julkiset lainat. Se tarkoittaa, että valtiot ovat käyttäneet entistä enemmän rahaa korkojen maksuun ja lainojen lyhentämiseen. Joukkovelkakirjojen houkuttelevuutta lisäsi sekä niiden suuri koko, keskimäärin miljardi dollaria, sekä se, että niitä ei ole sidottu ehtoihin muiden lainainstrumenttien tavoin.

Kiina antaa lainaa suuriin infrastruktuurihankkeisiin

Yksityisten rahoittajien ohella Afrikan valtioiden keskeiseksi rahoittajaksi on 2000-luvulla noussut Kiina. Vuosien 2000–2018 välillä Kiina on sitoutunut yli tuhannen erilaisen infrastruktuurihankkeen avulla lainoittamaan Afrikan maita 148 miljardilla Yhdysvaltain dollarilla. Lainoilla on katettu eniten liikenne-, sähköntuotanto- ja kaivoshankkeita.

Kiinan projektikohtaisista lainoista on rajoitetusti tarkkaa tietoa saatavilla. Niihin liittyy monimutkaisia rahoituskuvioita, joita on neuvoteltu uusiksi ajan kuluessa. Pääasiallinen velkoja ei suinkaan aina ole Kiinan valtio, vaan se voi olla Kiinan kehityspankki (China Development Bank) tai Kiinan vientiluottoyhtiö (China EXIM Bank). Neuvottelevana tahona voi olla Kiinan valtion omistama yritys, kuten esimerkiksi China Railway Corporation raideliikennehankkeiden tapauksessa. Johns Hopkinsin yliopiston China Africa Research Initiative (CARI) –tutkimushanke on arvioinut, että kiinalaisissa hankkeissa voi olla jopa 30 eri lainottajaa mukana.

Länsimaat syyttävät Kiinaa

Vaikka lukujen valossa on selvää, ettei Kiinaa voi yksin syyttää monen Afrikan maan tämänhetkisestä velkakriisistä, ovat länsimaat silti aktiivisesti tehneet niin. Lainoihin perustuvaa kiinalaista diplomatiaa paheksuva termi debt-trap diplomacy on vakiintunut Yhdysvaltojen ulko- ja sisäpolitiikassa.

Sillä viitataan Kiinan tapaan lisätä vaikutusvaltaansa monissa maissa lainojen avulla ja vaatimalla lainoja vastaan taloudellisia ja poliittisia myönnytyksiä. Yhdysvaltojen ulkoministeri Mike Pompeo on käyttänyt termiä toistuvasti kritisoidessaan Kiinan Vyö ja tie –hanketta (Belt and Road Initiative), ja sen vaikutuksia myös Afrikassa.

Vaikka Kiinan velkapolitiikkaan liittyy paljon epätietoisuutta ja salailua, ovat monet tutkijat ja asiantuntijat pyrkineet purkamaan myyttejä, joita siihen länsimaissa liitetään. Esimerkiksi CARI-tutkimushanketta vetävän Deborah Bräutigamin mukaan ei ole tutkimuksellista näyttöä siitä, että Kiina vaatisi maksamattomien lainojen takia velan muuttamista strategisiksi omistuksiksi, kuten satamiksi.

Sen sijaan Bräutigam on esittänyt, että Kiinan toimintaa voi selittää valtiovetoisen ”kätyrikapitalismin” (eng. crony capitalism) logiikalla, jossa valtion ja yritysten välit ovat tiiviit ja korruptio on yleistä. Kätyrikapitalismissa talous ei kasva riskinottoon perustuvalla kilpailulla, verohelpotuksilla tai kannustimilla, vaan poliittisen ja taloudellisen eliitin välisen tiiviin yhteistyön ja valtion vallan avulla.

Kiinan toimintaa voi selittää valtiovetoisen ”kätyrikapitalismin” logiikalla, jossa valtion ja yritysten välit ovat tiiviit ja korruptio on yleistä.

Monelle Afrikan valtiolle kätyrikapitalismi on ollut tuttu tapa toimia poliittisen ja taloudellisen eliitin limittyneisyyden takia. Niinpä Kiinan ja Afrikan maiden poliittis-taloudelliset eliitit ovat luoneet luontevia vastavuoroisuuden suhteita infrahankkeiden avulla.

Vaikka todisteita Kiinan poliittis-strategisesta lainapolitiikasta puuttuu, uskovat useat tutkijat kuitenkin, että kätyrikapitalismin logiikan lisäksi Kiinan toimintaan liittyy geopoliittisia intressejä. Kiina haluaa liittolaisia maailmanpolitiikan areenoilla, kuten YK:ssa. Vastineeksi infrahankkeista se odottaa tukea etenkin Tiibetiä, Taiwania ja Hong Kongia koskevissa kysymyksissä. Afrikan 54 maalla on huomattavaa äänivaltaa YK:ssa.

Se huolestuttaa Eurooppaa ja Yhdysvaltoja, jotka ovat tottuneet valta-asemaansa Afrikan maissa. Kiinaa syyttämällä maiden on ollut helppo kääntää katseet pois niistä yhdysvaltalaisista ja eurooppalaisista pankeista, joiden tiukkojen lainaehtojen ja joustamattomuuden takia monia maita nyt uhkaa maksukyvyttömyys.

Velkapoliittisen valtapelin näyttämöinä toimivat G20, IMF ja Maailmanpankki

Koronakriisin puhjettua globaalin etelän velkatilanne nousi G20-kokousten agendalle. Keväällä G20-kokouksessa lanseerattiin Debt Service Suspension Initiative (DSSI) –aloite, jonka perusteella kaikki matalan tulotason maita lainoittaneet G20-jäsenmaat ja Pariisin klubi ovat valmiita tauottamaan niille kuuluvat lainanmaksut puoleksi vuodeksi.

Useat asiantuntijat ja kansalaisjärjestöt ovat kritisoineet G20-maiden kykyä reagoida kriisiin vaisuksi. Puolen vuoden maksutauko on lyhyt, kun ottaa huomioon koronan aiheuttaman taloustaantuman. Lisäksi aloite kattaa vain kahdenväliset lainat eikä monenvälisiä tai yksityisiä lainoja.

G20-kokousten velka-agenda on perinteisesti Pariisin klubiin kuuluvien maiden vetämää, mutta monien yllätykseksi Kiina sitoutui mukaan aloitteeseen. Kiina on jo neuvotellut uusiksi lainojaan usean Afrikan maan kanssa.

Silti Kiinan ja Pariisin klubin maiden välillä on edelleen paljon jännitteitä. Kiinaa syytetään lainojensa salailusta ja siitä, että se neuvottelee kaikista lainoistaan yksin. Yhdysvallat on painostanut Kiinaa tuloksetta useamman vuoden ajan liittymään Pariisin klubiin.

Vaikka Kiinalta vaaditaan lisää avoimuutta, eivät samat vaatimukset kohdistu länsimaisiin yksityisiin velkojiin.

Vaikka Kiinalta vaaditaan lisää avoimuutta, eivät samat vaatimukset kohdistu länsimaisiin yksityisiin velkojiin. Sambian tapauksessa yksityisten velkojien ryhmä on halunnut pysyä täysin salassa julkisuudelta.

G20-maat ja IMF ovat suositelleet, että yksityiset pankit ja sijoittajat liittyisivät aloitteeseen, mutta niin ei ole käynyt. Sillä perusteella myöskään Kiinan kehityspankki CDB ei ole mukana aloitteessa. Asian huhutaan kismittävän Yhdysvaltoja, vaikka Yhdysvallat on samalla vastustanut oman finanssisektorinsa painostamista mukaan aloitteeseen.

IMF:llä ja Maailmanpankilla on keskeinen rooli DSSI-aloitteen toimeenpanemisessa. Velkakriisissä olevien maiden mukaantulo aloitteeseen riippuu IMF:n tekemistä kestävyysanalyyseistä sekä siitä, että mailla on IMF:n rahoitusta tai ne ovat pyytäneet sitä.

IMF:n ja Maailmanpankin myöntämillä uusilla lainoilla valtiot voivat jatkaa erääntyvien lainaerien maksamista – usein juuri yksityisille länsimaisille pankeille ja sijoittajille.

Sen sijaan, että IMF:n ja Maailmanpankin myöntämiä lainoja oltaisiin valmiita nyt perumaan tai neuvottelemaan uusiksi, on näiden järjestöjen rooli antaa velkaantuneille maille lisää lainaa koronaan liittyvänä hätärahoituksena. Tällä rahalla valtiot voivat jatkaa erääntyvien lainaerien maksamista – usein juuri yksityisille länsimaisille pankeille ja sijoittajille.

Lisäksi IMF:n lainoihin kuuluu tuttuja ehtoja. Koronasta huolimatta siltä lainaa saavien maiden tulee harjoittaa tiukkaa talous- ja finanssipolitiikkaa, eikä elvyttävälle talouspolitiikalle ole mitään liikkumavaraa. Näin siitäkin huolimatta, että UNCTAD:in ja itse IMF:n tekemien laskelmien mukaan kehitysmaat tarvitsevat tällä hetkellä ainakin 2,5 biljoonaa Yhdysvaltain dollaria elvyttääkseen talouttaan ja vastaamaan koronan aiheuttamiin välittömiin menoihin.

Finanssimaailman valta-asema säilyy?

Pelastamalla velkakriisissä olevia maita nyt IMF ja Maailmanpankki antavat velkakriisisyklien syntyä jatkossakin. Lisäksi G20-maat antavat länsimaisen finanssimaailman jatkaa vastuutonta toimintaansa vanhaan malliin, ellei yksityisiä toimijoita velvoiteta mukaan DSSI-aloitteeseen.

Wall Streetin ja Lontoon cityn valta näyttäytyy käytännössä niin, että yksityisillä velkojilla on mahdollisuus haastaa maksukyvyttömiksi ajautuneita valtioita oikeuteen yhdysvaltalaisissa ja brittiläisissä tuomioistuimissa. Useat asiantuntijat ovat esittäneet, että nyt olisi oikea hetki muuttaa lainsäädäntöä Iso-Britanniassa ja Yhdysvalloissa niin, ettei tämä enää olisi mahdollista. Mitään konkreettisia askelia tähän suuntaan ei ole vielä otettu.

Yksityisillä velkojilla on mahdollisuus haastaa maksukyvyttömiksi ajautuneita valtioita oikeuteen yhdysvaltalaisissa ja brittiläisissä tuomioistuimissa. Nyt olisi oikea hetki muuttaa lainsäädäntöä Iso-Britanniassa ja Yhdysvalloissa niin, ettei tämä enää olisi mahdollista.

Koronakriisi ja nyt useita Afrikan maita uhkaava velkakriisi tuovat selkeästi esille finanssisektorin vankkumattoman aseman Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian politiikassa. Tämän tilanteen valossa Etelä-Afrikan ulkopoliittisen instituutin (SAIA) vanhempi tutkija Cobus van Staaden on esittänyt, että eurobondien haltijoista saattaa olla tulossa uusi 2000-lukulaisen länsimaisen vallan ruumiillistuma Afrikassa.

Nähtäväksi jää, voittavatko nämä länsimaisen finanssikapitalismin soturit Kiinan vastaavat Afrikan maista käytävässä valtataistelussa. Jos Afrikan poliittiselta eliitiltä kysytään, saattaisi vastauksena olla Kiina, mutta jos kansalta kysytään, taitaa vastaus olla finanssikapitalismi.  Kun Afrobarometri kysyi viimeisimmässä gallupissaan 18 Afrikan maan kansalaiselta, mitä maata he pitivät parhaimpana mallimaana mantereen kehitykselle, oli Yhdysvallat selkeä voittaja ja Kiina kakkonen.

Eva Nilsson on tohtorikoulutettava Svenska handelshögskolanissa ja Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Afrikan maiden velkakriisien keskellä käydään valtataistelua Yhdysvaltojen ja Kiinan välillä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kaksi nuorta miestä matkaa tämän tekstin kirjoittamishetkellä Kakuman pakolaisleirille Keniassa. Vielä edeltävällä viikolla he opiskelivat englantia Nairobin lähellä pakolaiskoulussa, missä olin tutkimukseeni liittyvissä kenttätöissä ja vapaaehtoisena. Kenian pakolaispolitiikka pakottaa heidät kahdestatoista Tansaniassa pakolaisleirillä vietetystä vuodesta huolimatta vangitsemisen uhalla takaisin leiriin.

Veljesten tarina kuvastaa hyvin niitä epävarmuuksia ja turvallisuutta tuottavia seikkoja, joita pakolaisena elämiseen liittyy.

Inhimillisen turvallisuuden käsitteen kautta voidaan tarkastella turvallisuuden ja turvattomuuden kokemuksia eri elämänalueilla. Inhimillinen turvallisuus liittää erilaiset turvallisuuden todellisuudet laajempiin kulttuurisiin ja yhteiskunnallisiin konteksteihinsa.

Käsite on peräisin YK:n kehitysohjelma UNDP:n vuoden 1994 Inhimillisen kehityksen raportista, jossa se määritellään yksilöiden ja yhteisöjen turvallisuudeksi, joka merkitsee vapautta pelosta ja puutteesta.

Inhimillinen turvallisuus määritellään yksilöiden ja yhteisöjen turvallisuudeksi, joka merkitsee vapautta pelosta ja puutteesta.

Valtiokeskeisen, sotilaalliseen voimaan perustuvan turvallisuuskäsityksen lisäksi inhimillinen turvallisuus pitää sisällään subjektiivisen kokemuksen turvallisuudesta eli turvallisuudentunteen. Se voidaankin käsittää niin vapautena subjektiivisilta peloilta kuin vapautena todellisilta vaaroilta ja uhilta.

Inhimillinen turvallisuus kattaa monia osa-alueita, kuten toimeentuloon, ravintoon, ympäristöön ja terveyteen liittyvän turvallisuuden. Käsite onkin laajuutensa sekä vaikean mitattavuutensa vuoksi saanut runsaasti kritiikkiä.

Turvattomuus on kuitenkin osa pakolaisten kokemuksia monilla elämänaloilla. Siksi näitä turvattomuuskokemuksia ja myös turvallisuutta pakolaisten elämään lisääviä tekijöitä on erityisen otollista tarkastella juuri inhimillisen turvallisuuden kautta.

Kokemuksia kuulemalla kohti kestävämpiä ratkaisuja

Pakolaisuutta käsittelevässä keskustelussa ja politiikassa valtiollinen turvallisuus menee jatkuvasti inhimillisen turvallisuuden edelle, jolloin pakolaiset nähdään turvallisuusuhkana, jolta pitää suojautua. Pakolaisten kokemuksia ymmärtämällä on mahdollista rakentaa työkaluja, joilla myös Euroopan unioni jäsenvaltioineen voisi paremmin vastata nykyiseen pakolaistilanteeseen ja luoda inhimillistä ja kestävää politiikkaa, jossa turvallisuus kuuluu kaikille.

YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n määrittelemät kestävät ratkaisut (durable solutions) pakolaisille ovat vapaaehtoinen paluu lähtömaahan, paikallinen integraatio tai uudelleen sijoittaminen kolmanteen maahan.

Huolimatta siitä, että nämäkin ratkaisut yksinkertaistavat pakolaisten monimutkaisia tilanteita, suurin osa pakolaisista viettää pakolaisleireillä vuosia, moni jopa vuosikymmeniä tai koko elämänsä, jolloin kestävät ratkaisut eivät toteudu. Vaikka fyysinen turvallisuus leireissä on usein näennäisen hyvin turvattu, inhimillisen turvallisuuden näkökulmasta leirielämään liittyy monenlaista turvattomuutta.

Turvattomuus on eri tavoin läsnä erilaisissa tilanteissa ja pakolaisuuden eri vaiheissa.

Turvallisuuteen liittyvät kokemukset saavat muotonsa kiinnittymällä tilallisiin, ajallisiin ja sosiaalisiin prosesseihin. Sen erilaiset tasot ja ulottuvuudet tulevat esiin erilaisissa tilanteissa ja ympäristöissä, joissa pelot, vaarat ja uhat vaihtelevat. Kuten muidenkin tapaamieni pakolaisten, myös kohtaamieni veljesten tarinassa turvattomuus on eri tavoin läsnä erilaisissa tilanteissa ja pakolaisuuden eri vaiheissa.

Veljekset pakenivat perheensä kanssa vuonna 1996 Kongosta 5- ja 6-vuotiaina, kun heidän kyläänsä hyökättiin. Useamman viikon piileskelyn ja matkanteon jälkeen he saapuivat pakolaisleirille Tansaniaan, jossa viettivät seuraavat 12 vuotta, käytännössä koko jäljellä olevan lapsuutensa.

Leirillä esimerkiksi ruoan säännöstelyn säännöllinen tiukentaminen tuotti turvattomuutta – ”koko ajan oli nälkä”. Turvallisuutta leirillä taas lisää veljesten mukaan se, ettei tarvitse pelätä sotaa, minkä lisäksi koulunkäynti helpottaa lasten elämää, kun ei tarvitse olla tyhjänpanttina.

Tansanian leirillä ihmisiä sairastui ja kuoli aluksi paljon, mutta vuosien saatossa leirielämään ja omaan tilanteeseen alkoi tottua. Leirillä oli sentään saatavilla terveydenhuolto ja jonkinlaiset peruspalvelut, jotka lievittävät äärimmäistä hätää.

Äitinsä kuoleman jälkeen nyt jo miehiksi kasvaneet pojat yrittivät isänsä kanssa palata Kongoon vain huomatakseen, ettei sieltä edelleenkään löytynyt heille turvaa. Kolmikko päätyi noin kymmeneksi vuodeksi Kongon demokraattiseen tasavaltaan, Lubumbashin kaupunkiin, missä veljekset työskentelivät elintarvike- ja pientavarakauppiaina, kunnes eräänä päivänä isä surmattiin heidän ollessaan ulkona. Alkoi uusi pakomatka – tällä kertaa Keniaan.

Leiripolitiikka lisää avustusriippuvuutta ja näköalattomuuden tunnetta

Avoimista rajoistaan huolimatta Kenian pakolaispolitiikka pyrkii sulkemaan pakolaiset leireihin, mikä rajoittaa vapaata liikkumista ja mahdollisuutta työntekoon. Se aiheuttaa riippuvuutta avustuksista ja näköalattomuuden tunnetta. Moni kaupungissa asuva piileskelee maan alla kiinni jäämistä peläten. UNHCR:n mukaan Keniassa olevasta noin 500 000 pakolaisesta leireillä asuukin noin 87 prosenttia.

Avoimista rajoistaan huolimatta Kenian pakolaispolitiikka pyrkii sulkemaan pakolaiset leireihin.

Istumme veljesten kanssa Githurain lähiössä pakolaiskoulun vieressä erään hökkelitalon pihalla. Miehet ilmoittautuivat kertomaan tarinansa kuullessaan, että teen pakolaisiin liittyvää tutkimusta. Heistä nuorempi on suurimman osan ajasta hiljaisempi, mutta vanhempi veli kertoo heidän vaiheistaan ja tuntemuksista, jotka liittyvät leiriin palaamiseen kymmenen vuoden vapauden jälkeen. ”Pahinta tässä on se, että on vielä näin nuori. Jos olisi vanhempi, olisi helpompaa, kun ei olisi enää niin paljon elämää edessä”, hän sanoo.

Turvallisuus näyttäytyy veljeksille vapautena ja mahdollisuutena päättää omasta elämästään. Näköalattomuus taas lisää turvattomuutta ja toivottomuutta.

Vanhempi veli kertoo, kuinka tuntee olevansa täysin jumissa ilman minkäänlaisia vaikutusmahdollisuuksia omaan elämäänsä ja kuinka tukahduttavalta se tuntuu miehelle, joka haluaisi tehdä töitä, jotta voisi löytää vaimon ja perustaa perheen. Leiriin palaamisessa pahinta on se, että siellä ei ole minkäänlaista tulevaisuutta. Lisäksi hiekkaerämaan tukahduttava kuumuus pelottaa.

Nuoremman veljen sanoin: ”Turvallisuus on sitä, että olisi helppo hengittää”.

Näköalattomuus lisää turvattomuutta ja toivottomuutta.

Githuraissa, kuten Afrikassa usein, uskonto toimii yhteisöllisyyttä ja turvallisuutta rakentavana voimana, joka pitää yllä toivoa siitä, että asiat kääntyvät loppujen lopuksi hyvin. Veljeksistä nuorempi kertoo, että ilman uskoa olisi helppo luovuttaa, mutta usko auttaa selviytymään ja pitää erossa hankaluuksista.

Molemmat miehistä käyvätkin kirkossa viikoittain, niin kuin suuri osa Githurain asukkaista. Päällystämättömät ja nimettömät kadut pöllyävät sunnuntaiaamuisin, kun parhaimpiinsa pukeutuneet aikuiset ja lapset suunnistavat alueen lukuisiin pyhäkköihin, joista raikuu vauhdikas, toivoa täynnä oleva gospelmusiikki.

Rikkaat maat eivät tee pakolaispolitiikkaa tyhjiössä

Tämä on vain yksi matkalla tapaamieni ihmisten tarinoista, ja odotan kuulevani sille whatsappin välityksellä jatkoa Kakuman leiristä. Samankaltaisia kohtaloita Keniassa ja ympäri Afrikkaa riittää.

Yhdysvaltojen pakolaiskiintiöiden pienennyttyä huimasti ja Donald Trumpin pysäytettyä kaikki hakemusprosessit kuulin myös useamman tarinan siitä, kuinka jo hyväksytyt ja valmiina lähtöön olevat pakolaisperheet joutuvatkin jäämään Afrikkaan. Toivorikas tulevaisuus pyyhitään kertaheitolla pois, sillä jos hakemus kerran kohdemaan puolesta hylätään, ei toista mahdollisuutta yleensä tule.

Kenian ja monen muun kehittyvän, paljon pakolaisia vastaanottavan valtion asenne pakolaisia kohtaan on viime vuosina tiukentunut. Monet poliitikot sekä tuoreen International Rescue Committeen tekemän selvityksen mukaan myös 89 prosenttia Kenian kansalaisista ajattelee, että maa on kantanut omaa osuuttaan suuremman vastuun pakolaisten auttamisessa verrattuna muihin.

Monen kehittyvän, paljon pakolaisia vastaanottavan valtion asenne pakolaisia kohtaan on viime vuosina tiukentunut.

Viime vuosien aikana pakolaistilanne on yhä vahvemmin liitetty myös kenialaisessa mediassa kansallista turvallisuutta uhkaavaksi tekijäksi. Tämä liittyy erityisesti somalialaisiin terroristiryhmiin. Vuodesta 2016 lähtien Kenian valtio on uhannut sulkea lähellä Somalian rajaa olevan Dabaabin leirin, jolla asuu tällä hetkellä yli 235 000 pakolaista.

Kenian kansalaisista vajaa neljäsosa pitää pakolaisia turvallisuusuhkana, ja vain 13 prosenttia näkee pakolaiset taakkana maansa resursseille. Mitä pakolaisille tapahtuu, jos suurimman vastuun tällä hetkellä kantavat kriisialueiden naapurimaat alkavat toimia samoin kuin suurin osa vastuuta välttelevistä, paljon vauraammista maista?

Laura Sumari on tohtorikoulutettava Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.

Kirjoitus on osa Euroopan muuttuvat kertomukset -sarjaa.

Julkaisu Turvallisuus ja turvattomuus pakolaisten kertomana ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ei tietä kotiin -dokumentti kertoo Charlesista, jonka tarinan taustalla on Keski-Afrikassa sijaitsevan Kongon demokraattisen tasavallan vuosikymmeniä kestäneet konfliktit ja niiden aiheuttama ihmisten pakkomuutto.

Elokuvan Ei tietä kotiin alussa tummaihoinen mies ja tyttö istuvat suomalaisessa metsässä lukemassa swahilinkielistä kirjaa afrikkalaisista metsän eläimistä.

Alkukuvaan tiivistyvät elokuvan tärkeimmät teemat, asuinpaikkojen ja sukupolvien väliset suhteet. Mies on tytön isä, Charles. Hän on syntynyt Kongossa, mutta paennut sieltä lapsena Ruandaan ja päätynyt aikuisena miehenä Suomeen.

Tytär, Nadine, on syntynyt Ruandassa, mutta tullut Suomeen pikkulapsena. Häneltä sujuu suomen kieli, swahili vaikuttaa hyvin vieraalta. Charleskin on oppinut suomea varsin hyvin, mutta silti hänellä on vaikeuksia ymmärtää liian nopeasti puhuvaa tytärtään.

Kongon konfliktit

Charlesin ja Nadinen tarinan taustalla ovat Keski-Afrikassa sijaitsevan Kongon demokraattisen tasavallan vuosikymmeniä kestäneet konfliktit ja niiden aiheuttama ihmisten pakkomuutto. Kongon demokraattinen tasavallassa asuu yli 75 miljoonaa ihmistä sadoista eri etnisistä ryhmistä. Maassa on ollut aseellisia konflikteja liki kolme vuosikymmentä. Konflikteissa alueelliset, kansalliset ja paikalliset selkkaukset ovat limittyneet toisiinsa monimutkaisilla ja muuttuvilla tavoilla.

Kongon konflikteissa alueelliset, kansalliset ja paikalliset selkkaukset ovat limittyneet toisiinsa monimutkaisilla ja muuttuvilla tavoilla.

Konflikteihin on useita syitä, kuten maakiistat, luonnonvarojen riistäminen, köyhyys, korruptio, paikallinen poliittinen ja sosiaalinen katkeruus sekä valtiovallan keskinäinen vihanpito. Konflikteihin ovat vaikuttaneet myös kansalaisuuden myöntämiseen liittyvät poliittiset kiistat sekä naapurimaiden levottomuuksien leviäminen maahan.

Länsimaiden sekaantumisesta konflikteihin puhutaan etenkin kongolaisen eliitin keskuudessa. Myös elokuvan Charles pohtii, kuka omistaa Afrikan luonnonvarat, mistä silmitön väkivalta nousee ja onko hän pakolaisena aina matkalla pääsemättä enää kotiin.

Kongon demokraattisen tasavallan konflikteja ja väkivaltaa ei voi ymmärtää ilman toiseuden käsitettä, joka Suurten järvien alueella Afrikassa liitetään useisiin ”objektiivisiin” kriteereihin, kuten kieleen, alkuperäiseen kotimaahan, asuinpaikkakuntaan ja etnisyyteen, johon kuuluu myös ihmisen ulkoinen olemus eli niin sanottu ”kehon kartta”.

Kongon demokraattisessa tasavallassa toiseuteen liitetyt ajatukset ja käytänteet ovat läheisesti kytköksissä kansalliseen ja alueelliseen politiikkaan. Vaikka Kongon konflikteja ei voi pelkistää etnisiksi, ovat etnisyys ja sosiaaliset rajanvedot tärkeitä väkialtaisuuksien syiden ymmärtämisessä.

Etnisyys ja sosiaaliset rajanvedot ovat tärkeitä Kongon väkialtaisuuksien syiden ymmärtämisessä.

Etnisyyteen liittyen ihmisten kehollisuutta ja ulkonäköä on Kongon demokraattisen tasavallan konflikteissa käytetty väkivallan kohdentamiseen. Henkilöitä, jotka edustavat kehon piirteiden perusteella tunnistettavaa etnistä vähemmistöä, on vainottu ulkonäköön liittyen. Lisäksi henkilöitä, joiden vanhemmat tulevat eri ryhmistä, on otettu väkivallan ja vainon kohteeksi heidän ”epäpuhtautensa” takia.

Fyysisen ulkonäön lisäksi kieli on kongolaisia toiseuttava tekijä. Elokuvan päähenkilö joutuikin pakenemaan kodistaan Ruandaan juuri etnisyytensä (tutsi), kielensä (kinyaruanda) ja ulkonäkönsä (nenän muoto) vuoksi. Näiden tekijöiden takia häntä pidettiin ruandalaisena – ”kongolaisten vihollisena”. Paetessaan hän oli vain 10-vuotias poika, joka ei edes tiennyt, mihin heimoon kuului.

Kongolaisten pakomatkat

1990-luvun alusta lähtien Kongon demokraattisen tasavallan konflikteissa on kuollut ainakin neljä miljoonaa ihmistä. Arvioiden mukaan toiset neljä miljoonaa on joutunut pakenemaan kodistaan.

Ensimmäinen laajamittainen pakkomuutto Kongossa koettiin 1990-luvun alkuvuosina. Toinen muutto liittyy niin kutsuttuun ensimmäiseen Kongon sotaan, joka ajoittuu vuosiin 1996–1997. Kun tuhansia hutuja pakeni Ruandan kansanmurhaa Kongoon, levisi maahan ideologia siitä, että kaikki alueen tutsit tuli tappaa. Sodan aikana tämä ideologia laitettiin käytäntöön, ja se vaikuttaa myös elokuvan Charlesin kerronnassa.

Kolmas laaja pakkomuutto tapahtui toisen Kongon sodan (1998–2003) aikana. Vuoden 2003 rauhansopimuksen jälkeen Kongossa on edelleen koettu useita levottomuuksia ja niiden seurauksena laajaa pakkomuuttoa.

Vuonna 2018 Yhdistyneet kansakunnat on käynnistänyt laajamittaisen humanitaarisen avun kampanjan Kongon demokraattiselle tasavallalle. Tänä vuonna jopa 13 miljoonaa kongolaista tarvitsee elintärkeää avustusta, johon on varattava ainakin 1,7 miljardia Yhdysvaltojen dollaria.

Kongon sisällä elää tällä hetkellä 4,35 miljoonaa maan sisäistä pakkomuuttajaa. Lisäksi naapurimaissa elää yli 500 000 kongolaista pakolaisina.

Useilla pakomatkoilla, kuten elokuvassa nähdyssä Charlesin tapauksessa, turvaa on ensin yritetty hakea maan sisällä, minkä epäonnistuttua pako on jatkunut ensin naapurimaihin, sitten pidemmälle aina Eurooppaan asti. Suomeen kongolaisia on tullut kiintiöpakolaisina vuodesta 2007 alkaen vuosittain, tähän mennessä noin 1 400 henkeä, ja tämän vuoden kiintiössäkin on varattu paikkoja kongolaisille.

Charlesin vaimo, Judith, ja lapsi, Nadine, pääsivät Ruandasta kiintiöpakolaisina Suomeen. Kummastusta herättää se, että Nadinen isä, Charles, ei päässyt Suomeen heidän mukanaan, vaan joutui hakeutumaan Suomeen omatoimisesti turvapaikanhakijana. Tähän lienee ollut syynä, ettei heidän avioitumistaan Ruandassa ollut tunnustettu viralliseksi. Suomessa perhe on kasvanut kolmella tyttärellä.

Charles lähtee Ruandaan vierailemaan äitinsä ja sisarustensa perheiden luona. Sukulaiset ovat pettyneitä, kun Charles ei tuo perhettään mukanaan ja niin on hän itsekin: se oli ollut tarkoitus, mutta vaimo oli viime hetkellä perääntynyt eikä ollut lähtenyt mukaan. Niinpä Charlesin äiti ei tapaa poikansa lapsia eikä veljentytär serkkujaan. Charles ei voi esitellä tyttärilleen seutua, jolla heidän juurensa ovat, kuten olisi halunnut.

Charles elää useassa maassa: Suomi, Ruanda ja Kongo kietoutuvat hänen elämässään yhteen.

Charles elää useassa maassa: Suomi, Ruanda ja Kongo kietoutuvat hänen elämässään yhteen. Hän haaveilee siitä, että perustaisi koulun kotiseudulleen: ”ensin tie, sitten koulu ja sitten rauha”. Mutta hänen lastensa ja vaimonsa elämä on Suomessa.

Veljentyttärelleen Charles kuvaa suomalaisia kauniisti: he ovat hyviä ihmisiä ja nauravat lasten kanssa. He rakastavat lapsia ja kaikkia ihmisiä. Sen hän jättää kertomatta, että kohtaa itse Suomessa jatkuvasti rasistista ja vihamielistä kommentointia, jopa tappouhkauksia.

Ja vaikka Charles leikkii veljentyttärensä kanssa ajatuksella, että tämä tulisi Suomeen tapaamaan serkkujaan, tuskinpa se toteutuu. Vaikka matkarahat jollain kumman keinolla järjestyisivätkin, Suomi tuskin myöntäisi viisumia perhevisiittiä varten, koska sukulaisten epäiltäisiin hakevan Suomeen päästyään turvapaikkaa.

 DocPoint-dokumenttielokuvafestivaali järjestetään Helsingissä 29.1.–4.2.2018. 

Eveliina Lyytinen, D.Phil., työskentelee erikoistutkijana Siirtolaisuusinstituutissa. Hän väitteli Oxfordin yliopistosta kongolaisten pakolaisten suojelusta Kampalassa, Ugandassa. Outi Lepola, VTT, työskentelee erikoistutkijana Siirtolaisuusinstituutissa. Hän on tutkinut Suomen maahanmuuttopolitiikkaa ja seurannut pitkään erityisesti turvapaikkapolitiikkaa ja -käytäntöjä.

Julkaisu DocPoint: Elämää kolmessa maassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Toisen kautensa Liberian presidenttinä tänään päättävä Ellen Johnson Sirleaf on tuttu näky juhlavastaanotoilla. Afrikan ensimmäistä vapailla vaaleilla valittua naisjohtajaa on muistettu esimerkiksi Yhdysvaltain korkeimmalla siviilikunniamerkillä (2007), Afrikan tasa-arvopalkinnolla (2011) sekä Indira Gandhin rauhanpalkinnolla (2012).

Vuonna 2011 Sirleafille myönnettiin Nobelin rauhapalkinto yhdessä liberialaisen Leymah Gboween ja jemeniläisen Tawakkul Karmanin kanssa.

Sirleaf on rikkonut monia lasikattoja. Presidentin tehtävänsä lisäksi hän oli ensimmäinen naisjohtaja YK:n kehitysohjelman Afrikan aluetoimistossa sekä Länsi-Afrikan talousyhteisön ensimmäinen naispuheenjohtaja. Kyseessä on siis monella tapaa rohkea ja esimerkillinen nainen.

Ensimmäisen kauden lupaava alku

Tasa-arvotyöllä kansainvälisesti profiloituneen Sirleafin perintö on kuitenkin omassa maassaan synkempi. Kun presidentti astui valtaan vuonna 2006, oli Liberia kahden peräkkäisen sisällissodan runtelema valtioraakile.

Sirleaf nähtiin raikkaana tuulahduksena raunioiden keskellä, ja lukuisat naisjärjestöt kävivät väsymätöntä kampanjointia idolinsa puolesta. ”Mitä mies voi tehdä, nainen voi tehdä paremmin”, muodostui lentäväksi lauseeksi katujen täyttyessä ”Ma Ellenin” tukijoista. Odotukset olivat korkealla.

Alussa näyttikin lupaavalta. Esimerkiksi heti vuonna 2006 uudistettiin raiskausta koskeva lainsäädäntö ja lanseerattiin kansallinen ohjelma tyttöjen koulunkäynnin lisäämiseksi. Samana vuonna Liberia muotoili ensimmäisenä Afrikan valtiona oman toimintaohjelmansa YK:n ”Naiset, rauha ja turvallisuus” -päätöslauselman toteuttamiseksi.

Jos tarkastellaan ainoastaan näitä sekä lukuisia muita Liberian kansallisia ja kansainvälisiä sitoumuksia, maa näyttäytyy tasa-arvon mallioppilaana. Tässä lienee myös syy Sirleafin lukuisille palkinnoille.

Tilastot ja katujen todellisuus kertovat toisenlaisesta Liberiasta.

Suurten odotusten jälkeinen pettymys

Valtakunnan politiikassa tasa-arvokehitys näyttää itse asiassa taantuneen Sirleafin valtakaudella. Kun vuonna 2005 Liberian kaksikamarisen parlamentin edustajainhuoneessa oli naisia 12,5 prosenttia, vuonna 2017 oltiin 9,9 prosentissa. Senaatissa pudotus on vielä suurempi: vuoden 2005 tilastoissa naisia oli 16,7 prosenttia, kun vuonna 2017 luku oli enää 10.

Valtakunnan politiikassa tasa-arvokehitys näyttää itse asiassa taantuneen Sirleafin valtakaudella.

Vuoden 2017 lopussa Liberian senaatti ehdotti vuonna 2006 uudistetun raiskauslainsäädännön heikentämistä saaden naisjärjestöt taas kaduille.

Sirleafin ministerivalinnoissa naiset ovat jääneet vähemmistön. Esimerkiksi joulukuussa 2017 oli kaikkiaan 19 ministeriä, joista vain neljä naista. Parlamenttienvälisen liiton julkaisemassa, naisten määrää kansallisissa parlamenteissa vertailevassa tilastossa Liberia on pudonnut sijalle 160/187. Vuonna 2005 maan sijoitus oli 82/139.

Nepotismia ja korruptiosyytteitä

Tilastojen takaa paljastuu jakautunut valtio. Kun ebola-epidemian ensimmäisistä uhreista uutisoitiin vuonna 2014, pääkaupunki Monrovian slummeissa kaiken uskottiin olevan valhetta. Huhuttiin, että kyseessä oli vain yksi ”Ellenin” uusimmista keinoista tavoitella lisää kansainvälistä avustusrahaa omiin ja kannattajiensa taskuihin. Huhut eivät olleet täysin perättömiä, sillä kansainväliset avustusjärjestöt selvittävät parhaillaan miljoonien ebola-dollareiden kohtaloa.

Itse Harvardista valmistunut Sirleaf on kuvannut Liberian koulutusjärjestelmän nykytilaa sotkuksi. Naispuolisista liberialaisista puolet on lukutaidottomia, ja esimerkiksi vuonna 2013 ei yksikään kokelas läpäissyt puolueettoman toimijan koordinoimaa pääsykoetta maan suurimpaan yliopistoon.

Arvovaltaisimpiin Sirleafin kriitikoihin lukeutuu Gbowee. Vuonna 2012, presidentin toisen kauden alussa, Gbowee irtisanoutui tehtävästään maan rauhanrakennuskomission johdossa. Syiksi hän ilmoitti yhtäältä presidentin harjoittaman nepotismin – Sirleaf oli nimittänyt kolme poikaansa todella arvovaltaisiin asemiin – sekä jatkuvasti kasvavan kuilun köyhien ja rikkaiden välillä.

”Mitä hyötyä on infrastruktuurista, jos ei ole mitä syödä?”, Gbowee huomautti BBC:n haastattelussa vuonna 2012.

Kysymys on erinomainen myös tänään virkavalansa vannovalle entiselle jalkapallotähdelle George Weahille. Kenties, kaikkien yllätykseksi, tästä ryysyistä rikkauksiin ponnistaneesta kansansuosikista paljastuu käytännöllisempi tasa-arvon edistäjä kuin Sirleafista, joka on hiljattain rinnastanut feminismin ekstremismiin.

VTT Leena Vastapuu on tutkijatohtori Tampereen rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus TAPRIssa.

Julkaisu Ellen Johnson Sirleafin ristiriitainen perintö ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuoden 2011 kansannousujen toivo

Lokakuussa 2015 myönnetyn Nobelin rauhanpalkinnon perusteluissa kiitetään palkittua neljän organisaation kvartettia erityisesti välitystoiminnasta vuoden 2013 poliittisessa kriisissä.

Silloin kaksi vasemmistolaista poliittista vaikuttajaa, Chokri Belaïd ja Mohamed Brahmi, salamurhattiin ja troikan toimiin tyytymättömät ja väkivallan selvittämättä ja ehkäisemättä jättämiseen kyllästyneet kansalaiset lähtivät kaduille. Laajaa kannatusta nauttiva kvartetti, joka yhdistää vahvan ammattiyhdistysliikkeen, työnantajat, tunnetuimman ihmisoikeusjärjestön sekä juristit, onnistui tuomaan vastakkaiset poolit saman pöydän ääreen ja näin hillitsemään väkivallan leviämistä.

Tunisiaa pidetään vaikeuksista huolimatta niin kutsutun arabikevään menestystarinana ja sitä se monilta osin onkin. Tämän toteamiseksi tarvitsee katsoa vaikkapa vain niihin maihin, missä kansannousu käynnistyi vauhdikkaasti keväällä 2011: Syyrian verinen sota jatkuu jo viidettä vuotta ja Libya on edelleen kaoottisessa tilassa Gaddafin hallinnon kaatamisen jälkeen.

Egyptissä poliittisen vallan uudelleenmuovautuminen kulki alkuun samoja linjoja Tunisian kanssa, mutta tämänhetkinen tilanne on varsin erilainen. Egyptissä autoritaarisen hallinnon kaatuminen johti tunnustuksellisen muslimihallinnon nousuun ja uskonnolliseen totalitarismiin, mikä sitten sotilasvallankaappauksella kesällä 2013 kaadettiin. Tällä hetkellä vallassa on Mubarakin aikakauttakin autoritaarisempi hallinto.

Talouden ja turvallisuuden haasteet

Työtä rauhanomaisen muutoksen edistämiseksi riittää vielä. Kaksi keskeisintä tehtäväsarkaa ovat talous ja turvallisuus.

Yksi suurimmista vuoden 2011 vallankumoukseen johtaneista syistä oli kansalaisten kyllästyminen taloudelliseen epätasa-arvoon, työttömyyteen ja mielivaltaiseen työpaikkojen jakoon. Jo vuodesta 2007 Gafsan kaivosalueella oli laajamittaisia lakkoja, missä protestoitiin elinolosuhteiden kapenemista vastaan ja kampanjoitiin sosiaalisten ja taloudellisten oikeuksien puolesta. Taloustilanne on nyt vielä aiempaa epävarmempi.

Turismi, yksi Tunisian merkittävimmistä elinkeinoista, ei ole palannut ennalleen sitten vallankumouksen. Tämä on saanut monen turismista elantonsa saavan kaipaamaan haikeana vanhan vallan aikaa, jolloin turistit kokivat Tunisian turvalliseksi vierailla.

Myös nuoret vallankumoukselliset toivovat, että turvallisuustilanne saadaan kuntoon, vaikka he eivät luopuisi kansalaisoikeuksista ja osallisuudesta, joiden puolesta ovat kamppailleet niin jasmiinivallankumouksen aikana kuin siitä eteenpäin.

Turvattomuus on polttava ongelma. Kuluneen vuoden kaksi terrori-iskua Bardon museossa Tunisin kaupungissa maaliskuussa 2015 ja turistirannalla Soussessa kesäkuussa 2015 vauhdittivat terrorisminvastaisen lainsäädännön laatimista. Tässä prosessissa on kuitenkin vältettävä paniikkiratkaisuja ja turvattava kansalaisoikeudet ja -vapaudet, jottei maa liu’u takaisin poliisivaltion suuntaan.

Kuten esimerkiksi useissa Euroopan maissa, virallisen Tunisian on ollut vaikea myöntää sitä, ettei terrorismi ole jotain ulkoa tulevaa vaan kutoutuu kotimaan poliittis-taloudelliseen tilanteeseen. Tunisiasta on lähtenyt jihadisteja sotimaan eniten Syyriaan ja Irakiin, ja esimerkiksi Bardon terrori-iskun tekijät olivat olleet naapurimaassa Libyassa koulutusleirillä muutamaa kuukautta aiemmin.

Vankilat pullistelevat täyteyttään, mutta varsinaisia sopeuttamisohjelmia vankien integroimiseksi takaisin yhteiskuntaan ei ole. Kun tämä yhdistyy epävarmuuteen taloudellisen toimeentulon näkymien suhteen, ei ole ihme että rikollisuutta ei ole saatu kuriin.

Myös seksuaalivähemmistöjen oikeuksien edistäminen on alkutekijöissään. Näiden oikeuksien edistäminen tai edes havaituksi tuleminen vaatii kansainvälistä kampanjointia. Nobelin rauhanpalkinnon myötä monet aktivistit ovatkin kutsuneet erityisesti asianajajien yhdistystä toimimaan diskriminoivan lainsäädännön muuttamiseksi.

Rauhanpalkinto ei merkitse prosessin päätöstä

Kun katsoo aiempina vuosina palkittujen listaa, huomaa, että rauhan-Nobel on usein myönnetty myös kannustimena jatkaa hyväksi havaitulla tiellä. Vuonna 2009 palkittu presidentti Obama ei ole osoittautunut toivotun kaltaiseksi rauhantekijäksi, ja vuonna 2012 palkittu Euroopan unioni käy sotaa muualta muuttamaan pyrkiviä vastaan, mukaan lukien kansainväliseen suojeluun oikeutetut pakolaiset.

Tässä valossa Tunisian kvartetti vertautuu pikemminkin esimerkiksi viime vuoden palkinnonsaajiin Malala Yousafzaihin ja Kailash Satyarthiin ja vuonna 2011 palkittuihin naisaktivisteihin Ellen Johnson Sirleafiin, Leymah Gboweehen ja Tawakel Karmaniin: palkinto myönnettiin aiemmin tehdystä rauhan ja kehityksen eteen tehdystä työstä, mutta sen keskeinen merkitys on toimia kannustimena jatkaa jo tehtyä työtä.

Kollektiiville myönnetty palkinto antaa signaalin niin ikään siihen suuntaan, että polarisoituneessa tilanteessa on mahdollista luoda keskusteluyhteyksiä ja ylittää perustavanlaatuisiksi mielletyt eronteot väkivallan välttämiseksi siten, ettei koston ilmapiirille anneta sijaa.

Julkaisu Rauhan-Nobel Tunisiaan: kannuste jatkaa sovinnon tiellä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Historian laajin tunnettu Ebola-epidemia Länsi-Afrikassa on vaatinut jo lähes 900 uhria pääasiassa Guineassa, Sierra Leonessa ja Liberiassa. Yhtä aikaa Kongon demokraattisesta tasavallasta ja Sudanista vuonna 1976 löydetyn hengenvaarallisen viruksen alkuperää ei tunneta, mutta tiedossa on että sen eri muodot leviävät ihmispopulaatioihin pääasiassa sairastuneista eläimistä saatujen tartuntojen seurauksena. Taudin itämisaika on 2–21 päivää, jonka jälkeen virus voi levitä ihmisestä toiseen akuutissa sairauden vaiheessa olevien yksilöiden ruumiinnesteiden välityksellä.

Vielä kuukausi sitten 29-vuotias liberialainen Juliet purskahti nauruun, kun kysyin hänen mielipidettään tilanteen vakavuudesta eräässä Monrovian, Liberian pääkaupungin, lukuisista slummeista. Kampaajana ja ”poikaystäväbisneksellä” pääasiallisen elantonsa saava kahden lapsen äiti oli vakuuttunut, ettei tautia löydy maasta. Lukuisten muiden lähiön asukkaiden tapaan Juliet päätteli kyseessä olevan vain hallinnon uusin juoni houkutella kansainvälistä avustusrahaa Liberiaan ja vaihtoi notkeasti puheenaiheen MM-jalkapalloon.

Tänään tilanne on toinen. Soitan Julietille työhuoneeltani Turusta ja ilmiselvä huoli kuultaa nuoren naisen äänestä. Julietin kodin lähistöltä on hiljattain kannettu pois kahden Ebolaan menehtyneen ihmisen ruumiit, jotka on lähiön asukkaiden mukaan onnistuttu kuljettamaan pois vasta päiviä kuolemantapausten jälkeen. Koska virus leviää akuutissa tartuntavaiheessa olevien ihmisten ruumiinnesteiden lisäksi myös jo kuolleiden ihmisten eritteistä, tautiin menehtyneet tulisi haudata tai krematoida mahdollisimman pian kuolemantapausten jälkeen.

Sopivan kaluston puuttumisen lisäksi nopeaa hautaamista ovat vaikeuttaneet omaisten ennakkoluulot sairaanhoitohenkilökuntaa kohtaan – jopa fyysisiä hyökkäyksiä avustajia kohtaan on raportoitu – sekä paikalliset hautausperinteet. Tuoreimman tiedon mukaan Liberian hallinto on vastannut ongelmiin määräämällä Ebolaan menehtyneiden ruumiit krematoitavaksi.

Lisäksi Juliet kertoo vanhempiensa huolesta heidän talonsa lähelle haudatuista ruumiista, joiden on huhuttu saastuttavan yhteisön kaivot. Liberian tiedotuskulttuurille tyypilliseen tapaan maan Ebola-uutisoinnissa huhut, faktat ja arvelut ovat sekoittuneet. Huhuista tulee helposti totuuksia ja esimerkiksi median edustajien voi olla vaikea erottaa totuutta lukuisten huhujen seasta. Tällöin vaarana on tuottaa huhupuheiden perusteella uutisia, jotka omalta osaltaan lisäävät paniikkia.

Parhaillaan Julietin pääasiallisena huolena on kuitenkin hänen puolisonsa Samuel, jolle on hankala löytää maan Ebola-tilanteen takia hyvää hoitoa todella vakavaksi äityneisiin malariaan ja lavantautiin. Osa hoitohenkilökunnasta on kieltäytynyt tulemasta töihin riittämättömiin suojavarusteisiin ja jo tapahtuneisiin henkilökunnan sairastumisiin vedoten. Pelkoja ja epäluuloja ovat lisänneet mm. maan tunnetuimpiin kuuluvan lääkäri Samuel Brisbanen menehtyminen tautiin sekä kahden yhdysvaltalaisen avustustyöntekijän viimeaikaiset sairastumiset.

Lisäksi Ebola-viruksen aiheuttamat oireet muistuttavat esimerkiksi todella yleisten malarian ja lavantaudin oireita, minkä vuoksi näiden ”perussairauksien” hoito voi viivästyä ja johtaa pahimmassa tapauksessa kuolemaan. Onkin muistettava, että suorien tartuntojen lisäksi Ebola-epidemia aiheuttaa myös muita, osittain hengenvaarallisia sivuvaikutuksia.

Liberian hallinto on julistanut maahan hätätilan Ebola-tilanteen vuoksi ja sulkenut pääosan rajoistaan. Kansainväliset lentokentät ja muutama suuri rajanylityspaikka pysyvät avoimina, mutta matkustajiin kohdistetaan erityistarkkailua viruksen aiheuttamien oireiden havaitsemiseksi. Lisäksi julkisia kokoontumisia on rajoitettu, koulut on suljettu ja pääosa virkamiehistä on lähetetty kotiin 30 päivän ajaksi.

Käsienpesupaikkoja on myös tuotu julkisiin tiloihin ja esille on nostettu vakavasti infektoituneiden yhteisöjen karanteeniin asettaminen. Julkisissa takseissa matkustajien määrää on rajoitettu viiteen – kuskiin ja neljään matkustajaan – ja moottoripyörätaksit saavat kuljettaa vain yhden matkustajan kerrallaan.

Erityisesti Monrovian ulkopuolella haasteena on ollut tiedon levittäminen paikallisyhteisöihin ja kylätasolle. Toisinaan sairaita piilotellaan kotona, jolloin sairastuneen lähiomaiset ovat tartuntavaarassa. Myös infrastruktuurin puutokset aiheuttavat suuria ongelmia ja esimerkiksi soitto yli 250 000 asukkaan Bongin lääniin paljastaa, etteivät läänin pääkaupunki Gbarngan kaksi sairaalaa voi toistaiseksi ottaa vastaan uusia potilaita.  Liberian hallinnon 27.7. julkaiseman tilanneraportin mukaan yli 300 000 asukkaan Nimban läänissä on puolestaan laajoja puutteita hoitohenkilökunnan suojavarusteissa. Maakunnassa ei tiedotteen mukaan ole myöskään sopivaa autoa ruumiiden kuljetukseen.

Vaikka alueen YK-toimijat, lukemattomat kansalaisjärjestöt ja Liberian hallinto ovat epidemian taltutusyritysten ohella pyrkineet ajantasaiseen tiedotukseen, on selvää että tiedotusketjujen katkeamiset ja vääristymät ovat osasyynä tilanteen pahenemiseen. Heinäkuun alussa tapasin maan suurimman sairaalan läheisyydessä peltihökkelissä asuvan Ciatan, joka tekee yhteisön muiden jäsenten tapaan saniteettitilojen puutteen vuoksi tarpeensa muovipussiin ja viskaa käytetyn pussin läheiselle suolle. Ilahduin huomatessani, että Ciatan kodin ulkoseinään oli liimattu Ebolan ehkäisystä kertova esite ja kysyin esitteen taustasta. Ciata nauroi ja sanoi valkoisten naisten tulleen liimaamaan esitteen seinään ja käskemään kuuntelemaan radiosta lisätietoja. Radiotiedotteita hän piti hölynpölynä ja esitteen Ciata oli jättänyt seinään lähinnä ulkonäöllisistä syistä; olihan se mukavamman näköinen kuin pelkkä peltiseinä.

Ciatan kommenttien seurauksena herätin eri puolilla Monrovian köyhiä yhteisöjä keskustelua siitä, minkä tahon tarjoamaan tietoon yhteisöjen asukkaat uskovat. Näissä keskusteluissa esille nousivat toistuvasti yhtäältä yhteisöjen omat johtajat ja toisaalta kirkot. Kylien lisäksi myös kaupungeissa on valittu paikallisyhteisöille omat johtajansa, jotka pystyvät tarvittaessa mm. organisoimaan yhteisön kasaan nopealla aikataululla ja tiedottamaan tärkeistä yhteisöä koskevista asioista. Valtaosalla liberialaisista on myös oma nimikkokirkkonsa, jonka uskonnolliset johtajat neuvovat uskonnollisen yhteisön jäseniä elämän ongelmatilanteissa.

Olisivatko Ciata, Juliet ja sadattuhannet muut köyhien yhteisöjen jäsenet voitu saada ”uskomaan Ebolaan” tällaisten johtajien kautta jo kuukausia sitten? Tätä on mahdotonta sanoa, mutta tiedotusstrategioita tulisi nyt joka tapauksessa uudistaa hyödynsaajien näkökulmasta ponnistaen. Vähintään lappujen liimaamisen, internetissä ja medioissa tapahtuvan tiedotuksen ja lukemattomien workshopien pitämisen ohella jokaisesta yhteisöstä tulisi kartoittaa ne avainhenkilöt, joiden kautta tietoa saataisiin nopeasti ja uskottavasti levitettyä ciatoille ja julieteille. Tällainen kylmähermoisesti ja hätäilemättä suunniteltu kampanja todennäköisesti ehkäisisi lisäpaniikin leviämistä ja tätä kautta epidemian pahenemista.

Kirjoittaja palasi viimeisimmältä tutkimusmatkaltaan Liberiasta 11.7.

Artikkelikuva: Leena Kotilainen

Julkaisu Huhut ja arvelut edistävät Ebolan leviämistä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Julkkishumanitarismi ennen ja nyt

Nykyään useat länsimaalaiset julkkikset tekevät yhteistyötä sekä YK:n että muiden länsimaisten kansalaisjärjestöjen kanssa pyrkimyksenään kiinnittää suuren yleisön huomio Afrikan äärimmäiseen köyhyyteen, joka kulminoituu maanosan sodissa, AIDS-epidemioissa sekä nälänhädissä. Näistä projekteista kenties näkyvimmat  läntisessä mediassa ovat olleet Live Aid ja Live 8 (1985, 2005) sekä 46664-konsertit (2003, 2005).

Julkkishumanitarismi ei kuitenkaan ole täysin uusi ilmiö, vaan se voidaan nähdä osana tai jatkeena toisen maailmansodan jälkeisen ajan liberaalin maailmanjärjestyksen arvojärjestelmien popularisoinnille. Itse asiassa jo 1950-luvulla Yhdistyneet Kansakunnat (YK) nimitti länsimaalaisia julkkiksia, kuten yhdysvaltalaisen näyttelijän Danny Kayen ja brittinäyttelijätär Audrey Hepburnin, hyväntahdon- ja rauhan lähettiläiksi edistääkseen liberaalin maailmanjärjestyksen arvojen – avoimuuden, vastuullisuuden, vapauden sekä taloudellisen kasvun ja kehityksen ilosanomaa.

Julkkishumanitaristit eivät kuitenkaan toimi enää ainoastaan tietoisuuden herättäjinä, vaan he perustavat myös omia organisaatioita ja projekteja, jotka tähtäävät Afrikan köyhyyden ja kurjuuden vähentämiseen. Tällaisia projekteja ovat esimerkiksi U2:n laulaja Bonon taloudellinen hanke Product Red, jonka päämääränä on taistella AIDS:ia vastaan Afrikassa hyväntekeväisyystuotteiden ja yritysvastuun avulla; Madonnan projekti Raising Malawi; joka pyrkii vaalimaan muutosta maan lapsiorpojen tilanteeseen tai Oprah Winfreyn Leadership Academy for Girls, joka pyrkii kouluttamaan Etelä-Afrikan vähäosaisista tytöistä vastuuta kantavan naisjohtajien sukupolven.

Näiden pyrkimysten lisäksi julkkikset valmistelevat enenevässä määrin politiikkojen rinnalla Afrikan tilannetta koskevia raportteja ja suosituksia erinäisissä komissioissa ja foorumeilla (esim. Commission of Africa, Africa Progress Panel, Globalisation and Global Poverty Group).  Niin laaja-alainen tämä Afrikan köyhyyden poistamista ajava koalitio on, että Bono on nimittänyt sitä virreksi jota rokkitähdet, taloustieteilijät, paavit ja poliitikot yhdessä veisaavat.

Julkkishumanitaristit – positiivinen vai negatiivinen voima?

Julkkisdiplomatia ja – humanitarismi on viime vuosina saanut aiempaa suurempaa huomiota myös eri alojen tutkijoiden parissa. Tutkimuksissa on esimerkiksi korostettu julkkisten toiminnan positiivisia puolia globalisoituneen kansalaisaktivismin kontekstissa. Toisaalta julkkiksia on myös kritisoitu mm. heidän Afrikkaa koskevien kehityspoliittisten linjaustensa epätäsmällisyydestä.

Kiivasta keskustelua on käyty siitä, ovatko julkkikset päteviä poliittisia toimijoita tai ovatko heidän pyrkimyksensä vilpittömiä. Vai onko toiminnan taustalla halu saavuttaa myönteistä julkisuutta hyppäämällä mukaan hyväntekeväisyyskampanjoihin? Esimerkiksi Bill Easterly on pohtinut voivatko julkkikset ”todella selittää Afrikkaa”, sillä he ”esittävät sen parantumattomana maanosana, jättäen huomiotta sen todellisen edistyksen”. Toisaalta, Andrew F. Cooper, on väittänyt että julkkisdiplomatian voima piilee siinä ettäse ”korostaa globaaleja ongelmanratkaisun malleja painostamalla länsimaalaisia aktiivisuuteen, milloin ja missä siihen on tarvetta”.

Kysymykset siitä, tulisiko julkkisten puhua tai olla puhumatta Afrikan ongelmista sekä siitä, ovatko jotkut pätevämpiä puhumaan niistä kuin toiset, sisältävät normatiivisia oletuksia. Tällä tarkoitan, että näissä kysymyksissä on kyse myös erilaisista näkemyksistä koskien maailmanjärjestelmän toimintaa, sen vikoja ja parhaita parannuskeinoja. Siten, tässä puolesta tai vastaan -asetelmassa myös muut kuin julkkikset joutuvat arvioinnin kohteeksi. Kysymyksenasettelut sisältävät myös subjektivoinnin prosesseja, jotka eivät ainoastaan koske julkkishumanitaristien toiminnan oikeellisuutta, vaan myös Afrikan mantereen toimijuutta itsessään.

Tämä viimeaikainen akateeminen keskustelu, jossa julkkikset on nähty joko tärkeinä vaikuttajina tai vahingollisina toimijoina Afrikan kehitykselle onkin ajautunut umpikujaan. Umpikuja liittyy olennaisesti kriittisen tutkimuksen puutteeseen niistä tavoista, joilla julkkishumanitarismin representaatiot ehdollistavat, muovaavat sekä vaikuttavat käsityksiin länsimaisen myötätuntoisen humanitaristisen maailmanpolitiikan laajempien diskursiivisten rakenteiden sisällä. Näyttääkin siltä, että koska julkkishumanitaristien kampanjoita pidetään perustavanluonteisesti moraalisina, on tämän humanitaarisen toiminnan oikeudenmukaisuuden tai totuuden kyseenalaistaminen vaikeaa. Tämä koskee sekä kansalaisia että mediaa, mutta ennen kaikkea myös politiikan tutkijoita itseään. Koska tutkimus on keskittynyt analysoimaan julkkishumanitaristien ajamien toimenpiteiden hyödyllisyyttä tai vahingollisuutta Afrikan kehitykselle, kriittiset näkökulmat ja avaukset julkkishumanitaristien Afrikka-representaatioista, kuvastoista ja käsityksistä ovat jääneet vähemmälle huomiolle.

Bob Geldof ja Bono:  median juhlistetut oikeudenmukaisuuden ristiretkeläiset

Väitöskirjatutkimukseni tarkoitus oli politisoida julkkishumanitarismin representaatiot, tuomalla esille kuinka niiden rationaliteetteja ja imaginaareja määrittelee poispyyhkivä ja hierarkkinen kolonialistinen ajattelumalli. Näin rajattuna, tutkimukseni päämäärä ei ollut etsiä julkkishumanitarismin totuutta tai totuudenmukaisuutta sinänsä. Pikemminkin tarkoitukseni oli historisoida ja politisoida toiminnan totuus osoittamalla miten julkkishumanitaristien representaatiot risteytyvät, ammentavat ja kertaavat kolonialistista mielikuvia, jotka pohjautuvat historiallisesti kehittyneisiin ja sosiaalisesti juurtuneisiin identiteetin ja tilan tulkintoihin.

Kriittisen analyysini kohteena olivat Bob Geldof ja Bono, ehkäpä kaksi tunnetuinta ja näkyvintä nykyajan julkkishumanitaristia läntisessä mediassa. Tarkastelin kahta kysymystä: miten Bob Geldofin ja Bonon humanitaarinen toimijuus ja legimiteetti rakentuvat angloamerikkalaisessa mediassa, ja miten Afrikka paikkana ja maailmanjärjestelmän tarkoituksena muovautuu näiden diskurssien kautta.

Mediadiskursseissa Bono ja Geldof määritellään puolueettomina, vaikutusvaltaisina, uhrautuvina ja itsenäisinä maailmankansalaisina, jotka edistävät yhdenvertaisuutta ja myötätuntoa afrikkalaisia kohtaan. Heidän nähdään elävän kehityksen prosessien, rauhan ja inhimillisen turvallisuuden – mutta myös olennaisesti ”lännen” ulkopuolella. Yksilötasolla nämä subjektiviteetit vahvistavat myyttiä länsimaalaisten ylivertaisesta kyvystä, rohkeudesta ja velvollisuudesta toimia maailmanlaajuisen ihmisyyden suojelijoina ja edistäjinä. Globaalilla tasolla he rakentavat erityisen näkemyksen siitä, kuka voi edustaa maailmanlaajuista ihmisyyttä, kuten myös sen, miten ja kenen varaan oikeutettu humanitaarisuus rakentuu. He lukitsevat näin  ”lännen” ja ”Afrikan” kyseenalaistamattomiin ja tarkasti rajattuihin maailmanpoliittisiin rooleihin, toimijuuksiin ja oikeuksiin.

Bonoon ja Geldofiin liittyvät ja heidän tuottamansa Afrikka-diskurssit eivät ainoastaan valota niitä erinäisiä tapoja, joilla maailmanpoliittista toimijuutta jaetaan, sallitaan ja rajataan eri osapuolille, vaan näissä diskursseissa ”Afrikka” ja sen ”todellisuus” myös rakentuvat monimutkaisten tilaa ja aikaa koskevien käsitteiden ja tulkintojen kautta.

Afrikka lännen kipuna ja kotina

Bonon ja Geldofin  ”universaalin” oikeuden ja ihmisyyden toteutumattomuutta Afrikassa koskevan arvioinnin ja problematisoinnin valossa  – jotka muotoillaan holokaustia, kylmää sotaa ja nykyistä terrorismia vastaan käytävää sotaa koskevan historiallisen muistin avulla –  Afrikasta rakentuu maanpäällinen helvetti joka on perustavanluonteisesti uhka liberaalin maailmanjärjestyksen perustuksille, kehitykselle ja tulevaisuudelle. Näissä diskursseissa, jotka toistavat menneisyyden tarinoita Iso-Britannian ja Yhdysvaltojen sankarillisista toimista maailmanhistoriassa – toisen maailmansodan lopettamista, holokaustia vastaan taistelemista ja kylmän sodan voittamisesta – Afrikan pelastaminen, länsimaisen kehitysavun ja kaupan avulla ei ainoastaan esittäydy lännen oikeudenmukaisuuden ja edistyksellisyyden kulminoitumana, mutta myös ainoana optimaalisena ja oikeana käytäntönä ja linjauksena elvyttää Afrikka kohti ”normaalia” olemassaoloa, eli kehittynyttä, päämäärähakuista ja yrittäjämäistä länsimaalaista subjektiviteettia.

Se on näissä historiattomissa ja epäpoliittisissa ymmärryksissä ja imaginääreissä, jotka kritiikittömästi kertaavat tarinaa osaavasta ja huolehtivasta ”lännestä” maailman hyvyyden ja oikeudenmukaisuuden ritarina ja puolustajana sekä toisaalta ”Afrikasta” joko avuttomana uhrina tai potentiaalisena vihollisena jossa interventionistinen julkkishumanitaarinen agenda joka tähtää riippuvaisen ja epäkypsän Afrikan muuttumiseksi itseään hallitsevaksi subjektiksi, kohtaa kolonialistisen ymmärryksen Afrikasta brutaalisuudesta tai sivistymättömyydestä. Kerraten tarinaa historiattomasta ja kyvyttömästä maanosasta, joka voi löytää edistyksen, toimijuuden ja kypsyyden vain ja ainoastaan länsimaalaisen pyyteettömällä johdatuksella.

Kun nämä myötätunnon ja paheksunnan diskurssit kietoutuvat yhteen, Geldofin ja Bonon kuvastoissa Afrikasta rakentuu yhtäaikaisesti sekä sairas, jälkeenjäänyt ja katastrofaalinen ”helvetti”, jossa ei sovelleta edistyksellisten ja modernien länsimaiden liberaalien humanitaarisia arvoja sekä länsimaalaisten passiivinen, rauhaisa ja kaunis ”koti”, jota leimaa ajattomuus ja muuttumattomuus. Todellakin, kun Bono ja Geldof ovat mantereella missionäärisiksi tituleeratuilla matkoillaan, muutos tapahtuu. Afrikka esittäytyy läntisen median kuvaaman katastrofisen kauhun täyttämän tilan sijaan rauhallisena ja  vaikuttavana maanosana avaten nostalgisen ja romantisoidun kuvaston jaetusta  menneisyydestä,  harmoniasta ja kotoisuudesta. Näissä tarinoissa maanosan samanaikaisesti esimerkillinen ja poikkeuksellinen kauneus, sekä sen alkuvoimainen potentiaalisuus ja ongelmallinen eristyneisyys yhdistyvät.

Afrikan juhlittu erilaisuus purkautuu nostalgiseen tuttuuteen, joka rakentuu ei-politisoitujen ja romantisoitujen huomioiden ja kuvien kautta. Tuloksena on rauhanomainen kuvasto ja kertomus yhteisöllisestä ”menneisyydestä”, jossa kaikki pysyvät tarkasti historiallisissa paikoissaan, tarkoituksissaan ja toimijuuksissaan. Syntyvää yhteisöllisyyttä luonnehtii maanosan viattomuus tai kehityksen hitaat merkit: Afrikka näyttäytyy joko rauhaisana ja tavoiteltuna eksoottisena kuriositeettina tai vastuullisesti länsimaista edistystä tavoittelevana toisena.

Mutta jos asiat eivät seuraa länsimaisen lineaarisen historiallisen edistyksen linjaa, reittiä ja suunnitelmaa, Bonon ja Geldofin puheiden juhlava sävy muuttuu pian tuomitsevaksi, tuskaiseksi ja surulliseksi. Ainoastaan tietynlainen erilaisuus on hyväksyttävää afrikkalaisille toisille: toiseus, joka ei haasta tai kyseenalaista länsimaisen humanitarismin perustavanluonteista olemassaoloa, käytäntöjä, oikeutusta tai toimijuutta.

Lopuksi

Maailmanpolitiikan laajemmissa konteksteissa esitetyt diskurssit oikeuttavat länsimaalaisten toimintaa Afrikassa sekä vahvistavat ymmärrystä humaanista, sivistyneestä ja vapauttavasta ”lännestä”. Ne myös vaalivat myötätuntoa nykyistä maailmanjärjestystä kohtaan, jonka kautta vahvistetaan edelleen lännen asemaa, roolia ja vaikutusvaltaa maailmanpolitiikassa.

”Missä köyhät ovat, siellä Jumala elää” Bonon sanoin. Lännen on mahdollista pelastautua niin henkisesti, moraalisesti kuin fyysisestikin menemällä Afrikkaan. Näin maailma säilyy sellaisena kuin se on, ja sellaisena kuin sen tuleekin olla. Afrikka toimii lännen haavana, holokaustina, auringon mantereena, toivon tuojana ja sen sankarillisen historian kirjoittajana. Jumalan rikkoutuneena kotina ja kipuna, joka kertaavasti kutsuu länsimaita historialliseen taisteluun sen moraalitonta ja paheellista toiseutta vastaan.

Lisää aiheesta: Yrjölän väitöskirja The Global Politics of Celebrity Humanitarianism(linkki)

Artikkelikuva: Okan Caliskan / Pixabay

Julkaisu Voivatko Geldof ja Bono pelastaa Afrikan? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vaalien jälkeinen väkivalta

Motiiveina epätoivo ja kostonhimo

Vanha historiallinen kaava

Ulkovaltojen tuki ja sisäinen valtakamppailu

Sodan alueelliset vaikutukset

Tulevaisuuden näkymät

Julkaisu Norsunluurannikon kolmas sota: alueellinen väkivalta kytee katseilta kätkettynä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.