Norsunluurannikon kolmas sota: alueellinen väkivalta kytee katseilta kätkettynä

Lukuaika: 8 min.

Monet maailman konfliktit käydään katseilta kätkettynä ja uutisotsikoiden ulottumattomissa. Näin on myös Norsunluurannikon käynnissä olevan, niin kutsutun kolmannen sodan laita.

Konflikti nousi hetkeksi uutisotsikoihin kesäkuussa, jolloin Liberiasta laukaistiin seitsemän nigeriläisen rauhanturvaajan, kahdeksan siviilin ja usean norsunluurannikkolaisen sotilaan hengen vaatinut hyökkäys Norsunluurannikolle. Hyökkäyksen seurauksena myös tuhannet raja-alueella asuvat norsunluurannikkolaiset pakenivat kodeistaan. Monet päätyivät pakolaisiksi Liberian puolella oleviin pakolaisleireihin, joissa oli entisestään noin 60000 norsunluurannikkolaista. Väkivalta on kuitenkin jatkunut alueella jo kauan – ja kytee edelleen. Se toimiikin hyvänä esimerkkinä yhtäältä median vähäisestä kiinnostuksesta huonosti tunnettuja konflikteja kohtaan, mutta valitettavasti myös kytemään jätettyjen konfliktien taipumuksesta levitä koko lähialueelle. Tässä tekstissä keskitytään siihen, miten Norsunluurannikon tilanne näyttäytyy Liberian puolelta rajaa katsoessa sekä laajemmassa alueellisessa ja historiallisessa perspektiivissä.
Norsunluurannikon väkivallan pääsyy on politiikka – kuten tavallista. Maan tuorein kriisi juontuu vuoden 2010 marraskuun presidentinvaaleista, joissa istuvaa presidenttiä Laurent Gbagboa syytettiin laajasta vaalivilpistä. Gbagbon syöksivät vallasta vaalit voittanut Alassane Ouattara ja häntä tukenut YK etupäässä Ranskan johdattamana. Norsunluurannikon politiikkaa on jo pidemmän aikaa leimannut jako ”kansalaisiin” ja ”ulkomaalaisiin”, vaikka suuri osa jälkimmäisistä on asunut maassa sukupolvien ajan. Etnisyyden ja kansalaisuuden manipulointi jakoi sekä maan että sen asukkaat kahtia tavalla, jota on vaikea peruuttaa. Haagin kansainvälisen rikostuomioistuimen syyttäjän mukaan vaalitappionsa kiistänyt ja väkivalloin valtaan takertunut Gbagbo on vastuussa 3000 ihmisen kuolemasta ”patrioottiensa” käsissä vaaleja seuranneissa väkivaltaisuuksissa.

Vaalien jälkeinen väkivalta

Sekä ihmisoikeusjärjestöjen että Norsunluurannikolla vaaleja seurannutta väkivaltaa tutkineen komission mukaan myös Ouattaran tukijoita pitäisi asettaa syytteeseen. Jotkut tahtoisivat myös presidentti Ouattaran syytettyjen penkille. Outtaran ottaessa vallan monet Gbagbon tukijat pakenivat maasta. Useimmat Gbagbon korkea-arvoisimmista tukijoista lähtivät Ghanaan, toiset länsirajan yli Itä-Liberiaan. Rajan ylittävät kontaktit niin sukulais- kuin kauppasuhteidenkin takia ovat vahvat, ja käytännössä samat etniset ryhmät levittäytyvät Itä-Liberiasta Norsunluurannikon länsiosiin. Sukulaissuhteiden takia pakolaisia on myös kaukana leirien ulkopuolella sijaitsevissa kyläyhteisöissä. On myös huomionarvoista, että Liberian jälkimmäisen sisällissodan (1999–2003) lopussa Itä-Liberiassa toimineet kapinalliset saivat tukea juuri Gbagbon hallinnolta. Monet taistelijat olivat viettäneet vuosia Norsunluurannikolla pakolaisina ja luoneet suhteita maahan.
Liberian presidentin Charles Taylorin laajennettua maassa riehuneen sisällissodan Norsunluurannikolle vuonna 2002, Gbagbo ei pystynyt luottamaan armeijaansa, vaan teki sopimuksen liberialaisten pakolaisten kanssa: liberialaiset auttaisivat ensin Gbagboa puolustamaan hallintoaan, minkä jälkeen Gbagbo auttaisi liberialaisia vapauttamaan maansa Taylorista. Sopimuksen tekemistä helpottivat etniset suhteet, sillä liberialaiset palkkasotilaat ja useat Gbagbon kenraaleista ja korkeimmista virkamiehistä kuuluivat samaan etniseen ryhmään. Monet näistä Gbagboa auttaneista taistelijoista palasivat Liberian sisällissodan päättäneen rauhansopimuksen jälkeen Norsunluurannikolle, mutta joutuivat jättämään kotinsa presidentinvaaleja seuranneen väkivallan takia, koska liberialaiset yhdistettiin vahvasti Gbagboon ja hänen tukijoihinsa.
YK:n mukaan joitakin tuhansia liberialaisia taistelikin palkkasotilaina Gbagbon puolella, osa epäilemättä ainakin osittain poliittisista ja henkilökohtaisista syistä. Gbagbon kuvalla varustetut T-paidat ovat tuttu näky Itä-Liberian kaupungeissa ja etenkin kylissä myös muiden kuin pakolaisten keskuudessa. Abidjanin viimeisten puolustajien kerrotaankin olleen pieni joukko liberialaisia kaikkien muiden Gbagbon tukijoiden jo luovutettua.
Niin Gbagbon kuin Ouattarankin kannattajien oli helppo rekrytoida taistelijoita vaaleja seuranneessa konfliktissa entisten komentoketjujen avulla. Gbagbon leirin rekrytointistrategia on ollut sama  vuosina 2002–2003 ja 2011 käydyissä Norsunluurannikon sodissa ja nykyisessä kolmannessa konfliktissa. Rekrytointi hoidetaan kahdessa aallossa. Ensimmäisessä aallossa maksetaan rahaa tietyille avainhenkilöille, ”big maneille”, jotka tuovat ympärillään olevat seuraajansa mukanaan. Tuoreimmassa konfliktissa mobilisoijina ovat entiset kapinalliskomentajat, joista osa on nyt sotimassa Norsunluurannikolla kolmatta kertaa. Toinen aalto syntyy itsestään ensimmäisen aallon palatessa yhteisöihinsä ryöstösaaliinsa kanssa. Liberialaiset taistelijat jakautuivat kahteen leiriin pitkälti etnisyytensä kautta. Pohjois- ja Koillis-Liberiasta tulleet taistelivat pääosin Ouattaran, Itä- ja Kaakkois-Liberiasta tulleet Gbagbon puolelle. Jälkimmäinen ryhmä uskoo vakaasti Liberian hallituksen tukeneen salassa Ouattaran puolella olleita palkkasotilaita.
Ouattaran puolella vuorostaan tunnistetaan liberialaisten palkkasotilaiden aiheuttama uhka, ja jotkut uskovat, että kapinallisia vastaan voi taistella vain kapinallinen. Siksi Ouattaran huhutaan yrittäneen rekrytoida taistelijoita halpaan vastakapinatoimintaan Liberian pääkaupungista Monroviasta. Sotiminen on monelle liberialaiselle köyhyyden takia ennen kaikkea hyväpalkkainen, joskin vaarallinen osa-aikatyö – ja työttömyyden vaivaamat entiset taistelijat ovat etenkin Monroviassa jopa valmiita haalimaan matkarahat rajalle päästäkseen käsiksi taistelukentiltä saatavaan ryöstösaaliiseen.

Motiiveina epätoivo ja kostonhimo

Viimeisen vuoden aikana hyökkäyksissä Liberiasta Norsunluurannikolle on kuollut satakunta ihmistä. Tuoreimpien hyökkäysten perimmäiset motiivit ovat epätoivo ja kostonhimo: niin palanneet liberialaiset kuin norsunluurannikkolaisetkin ovat turhautuneita nykyiseen tilanteeseen, jossa heidän turvallinen paluunsa rajan taakse näyttää hyvin kaukaiselta mahdollisuudelta. Etenkin entinen poliittinen eliitti tuntee olevansa ajojahdin kohteena ja pysyy siksi visusti pois Norsunluurannikolta. Mutta turhautuminen ulottuu myös tavallisiin ihmisiin, joista monet ovat pakolaisina Itä-Liberiassa. Heistä monet istuvat päivät pitkät leireillä kuunnellen Gbagboa ylistävää musiikkia lukien Norsunluurannikolta salakuljetettuja Gbagboa kannattavia sanomalehtiä.
Yksi nuori mies kommentoikin rauhanturvaajat tappanutta hyökkäystä kylmäkiskoisesti yhdellä sanalla: ”bon” – ”hyvä”. YK:n aktiivisen roolin takia hän pitää järjestöä kaikkea muuta kuin puolueettomana toimijana. Hänen mukaansa YK – ja  etupäässä Ranska – sekä Ouattara toimivat yhdessä Gbagbon tukijoita vastaan. Pakolainen menetti niin kotinsa ja työnsä kuin perheensäkin mukaan lukien pienet lapsensa Ouattaran joukoille ennen pakenemistaan Liberiaan. Toinen useita lähisukulaisiaan menettänyt pakolainen sanoi suoraan Ranskan tappaneen hänen perheensä.  Hyvin monilla ihmisillä on siis syy olla katkera niin Ouattaran hallinnolle kuin kansainväliselle yhteisöllekin Norsunluurannikon nykytilanteesta. Toisten motiivit kumpuavat sosiaalisesta, taloudellisesta ja poliittisesta syrjäytymisestä, joka on yleinen ja vahva tunne koko Itä-Liberiassa.

Vanha historiallinen kaava

Historiallisessa perspektiivissä väkivallan dynamiikka toistaa Länsi-Afrikan vanhaa kaavaa. Liberian kahden sisällissodan jälkeen pakolaiset pystyivät lopulta palaamaan kotiin vain taistellen. Samoin monet norsunluurannikkolaiset pakolaiset näkevät aseistetun taistelun olevan ainoa tapa selvittää tilanne, koska väkivalta epäiltyjä Gbagbon tukijoita ja nyt Liberiaankin levittyvän guéré-heimon jäseniä kohtaan jatkuu Norsunluurannikolla. Hyökkäykset pääosin guéréjen asuttamiin sisäisten pakolaisten leireihin ovat entisestään lisänneet etnisiä jännitteitä ja vastakkainasettelua, mikä ei povaa hyvää rauhalle. Toiset uskovat vielä Gbagbon vapautuvan Haagista ja nousevan takaisin presidentiksi. Nämä toiveet ovat mitä todennäköisimmin erittäin liioiteltuja. Jos ja kun Gbagbo tuomitaan, myös nämä optimistit joutuvat joko turvautumaan väkivaltaan tai luopumaan välittömistä toiveistaan palata kotimaahansa.
Jotkut paluutoiveet hylänneet norsunluurannikkolaiset ja rajan takaa palanneet liberialaiset ovat investoineet rahaa talojen rakentamiseen ymmärrettyään, että he tulevat asumaan Liberiassa useita vuosia. Osa pakolaisista asuu paikallisyhteisöissä, joissa heillä on sukulaisuussuhteidensa ansiosta maankäyttöoikeus, mutta valtaosa asuu leireillä, joilla vastaavat oikeudet yleensä puuttuvat. He odottavat enimmäkseen apaattisina maansa tilanteen palautumista normaaliksi. Toiset yrittävät parhaansa löytääkseen paikan paikallistaloudessa, mutta valitettavan monet ovat kyllästyneet odottamaan ja tahtovat toimia. Pakolaisuudessa menettää oman toimijuutensa, ja rynnäkkökiväärin koetaan voimauttavan ja palauttavan mahdollisuudet aktiiviseen elämään. Tämä radikaalimpi joukko vannoo sodan palaavan Norsunluurannikolle jos Gbagbo tuomitaan.
Ymmärrettävästi väkivaltaan turvautuva joukko on välitön ongelma niin Liberialle, Norsunluurannikolle kuin koko Länsi-Afrikallekin. Konkreettisena muistutuksena tästä – sekä joidenkin Gbagbon kannattajien väkivaltaisuudesta – oli aseellinen hyökkäys Länsi-Norsunluurannikolla aivan Liberian rajan tuntumassa elokuun puolivälissä, samana päivänä kun Gbagbon oikeudenkäynnin piti alkaa. YK:n asiantuntijapaneelin tuoreimmassa raportissa kuvataan myös Gbagbon tukijoiden yhteyksiä sekasorron vallassa olevaan Maliin, joskin näiden yhteyksien merkittävyyttä lienee syytä epäillä ilman vahvempaa todistusaineistoa.

Ulkovaltojen tuki ja sisäinen valtakamppailu

On kuitenkin vain kaksi mahdollisuutta, joiden avulla Gbagbon kannattajat pystyvät väkivalloin kaatamaan Ouattaran hallinnon. Ensimmäinen on ulkovaltojen tuki, joka on ollut välttämätön edellytys Länsi-Afrikan kapinallisryhmien menestykselle. Esimerkiksi Taylorin hallinto olisi epäilemättä murskannut Liberian kapinallisryhmät toisessa sodassa, elleivät Guinea, Norsunluurannikko, Sierra Leone ja Yhdysvallat olisi antaneet niille runsasta tukea. Nyt taloudelliset resurssit laajaan mobilisointiin kallista ja laajamittaista sotaa varten eivät Gbagbon tukijoille riitä diasporasta, YK:n kautta pakolaisleireille tulevasta materiaalisesta tuesta ja Liberian raja-alueilla kaivetusta kullasta huolimatta.
Jotkut norsunluurannikkolaiset katsovat tuen tulevaisuudessa tulevan YK:lta Ouattaran todellisten kasvojen paljastuttua. Toiset näkevät Ouattaran suurimman tukijan, Ranskan entisen presidentin Nicolas Sarkozyn vaalitappion muuttavan pelin kansainvälisen tason täysin: siinä missä Sarkozyä pidetään Ouattaran hyvänä ystävänä, kerrotaan uuden presidentin François Hollanden olevan vastaavasti Gbagbon puolella. Tämä näkemys henkilökohtaisten suhteiden tärkeydestä onkin kuvaava tavalle, jolla monet afrikkalaiset tulkitsevat niin sisä- kuin ulkopolitiikkaakin.
Toinen, paljon todennäköisempi mahdollisuus on valtakamppailu Ouattaran omassa leirissä. Ouattaran nykyinen armeija, Forces Républicaines de Côte d’Ivoire, koostuu sekä Ouattaran omista kapinallisista että näiden komentoon alennetuista Gbagbon entisen armeijan sotilaista. Kumpikin ryhmä kuitenkin kunnioittaa vain omaa komentoketjuaan, ja ryhmien välillä on jatkuvasti selkkauksia; uusi armeija on kaikkea muuta kuin yhtenäinen ja vetää siis kahta köyttä yhden sijaan. Ei myöskään ole todennäköistä, että köysien päässä on Norsunluurannikon poliittinen johto ja Ouattara. Ouattaran puolella taistelleet kapinallisetkaan eivät välttämättä ole kovin yhtenäinen joukko, sillä ne koostuvat alun perin niistä kolmesta kapinallisryhmittymästä, joita vastaan liberialaiset taistelivat Norsunluurannikolla vuosina 2002–2003. Liberian entinen, nyt vankilaan tuomittu presidentti Charles Taylor tuki näistä Gbagbon vastaisista ryhmistä kahta.
Mainitsemisen arvoinen on myös analogia Taylorin Liberiaan, jossa Taylor palkitsi puolestaan taistelleita integroimalla nämä turvallisuusjoukkoihinsa sillä seurauksella, että näiden toimet käytännössä pakottivat monet Tayloria vastaan taistelleet maanpakoon. Mitä pidempään Taylor oli vallassa, sitä enemmän vihollisia hän ja hänen tukijansa saivat. Turvallisuussektorin hajanaisuus muodostaakin suuren turvallisuusuhan sekä norsunluurannikkolaisille että Ouattaran hallinnolle etenkin koska huhutaan, ettei hän pysty maksamaan turvallisuusjoukkojensa palkkoja. Monen pakolaisen puheissa nykyisten levottomuuksien takana ovat Outtaran entiset tukijat, mutta tämä versio tapahtumista antaa liian hyvän kuvan Gbagbon tukijoista. Gbagbon tukijat toivovatkin, että Ouattara haastetaan hänen hallintonsa sisältä käsin sillä seurauksella, että hänen valtansa heikkenee niin paljon, ettei ulkovaltojen tuki ole enää tarpeellista.
Jos Ouattara aikoo täyttää lupauksensa tutkia ja toimittaa oikeuteen vaalien jälkeisiin rikkomuksiin syyllistyneitä myös omasta leiristään, voivat Gbagbon kannattajien toiveet hyvinkin täyttyä. Ei kylläkään ole luultavaa, että ainakaan tärkeimmät Ouattaran kannattajat saapuisivat koskaan oikeuden eteen, itse presidentistä puhumattakaan. Ouattara todennäköisesti keskittyy asevoimiensa vanhempien, Gbagboa palvelleiden sotilaiden puhdistamiseen Gbagbon Front Populaire Ivorien -puolueen tukahduttamisen ohella. Kun entiset ja nykyiset Gbagbon tukijat kokevat olevansa  ajojahdin kohteina, on kahtia jakautunutta Norsunluurannikkoa yhä vaikeampi yhdistää.
Ilman näitä kahta mahdollisuutta Ouattaran hallinnon kaataminen voi olla mahdotonta. Tämä ei silti tarkoita, että aseellinen taistelu olisi turhaa. Niin taistelijoista kuin aseista ei ole alueella pulaa, joten sota voi jatkua pitkään. Jos konflikti etnisöityy, tulee Norsunluurannikon länsiosa kärsimään epävakaudesta pitkälle tulevaisuuteen. On myös hyvä pitää mielessä, että Ouattaran äänisaalis oli vaalien toisella kierroksella Norsunluurannikon Itsenäisen vaalikomission mukaan 54,1 prosenttia. Gbagboa kannattaa siis lähet puolet kansasta.
Gbagbon tukijoiden realistisin toive onkin tehdä samalla tavalla kuin Gbagboa vastaan taistelleet kapinalliset, jotka hallitsivat Pohjois-Norsunluurannikkoa vuodesta 2002 vuoden 2011 vaaleihin asti. Nyt tähtäimessä on pohjoisen sijaan Länsi-Norsunluurannikko, jolla asuu guéréjen ja Gbagbon oman bété-heimon lisäksi muita etnisiä ryhmiä, jotka ovat perinteisesti sukua näille kahdelle etniselle ryhmälle ja aikaisemmin kuuluneet Gbagboa tukeviin ryhmiin. Myös maan toiseksi suurin satama San-Pédro sijaitsee lännessä, mikä tekee alueesta taloudellisesti elinkelpoisen.

Sodan alueelliset vaikutukset

Norsunluurannikon sodalla olisi välittömiä vaikutuksia myös Itä- ja Kaakkois-Liberiaan, jossa monet tuntevat itsensä jo nyt marginalisoiduksi ja alueensa hallituksen silmätikuksi, josta löydetään pelkkiä vikoja. Rauhanturvaajiin kohdistuneen hyökkäyksen jälkeen Liberian hallitus sulki yksipuolisesti Norsunluurannikon vastaisen rajan, mistä on aiheutunut alueella suuria sosiaalisia ja taloudellisia vaikeuksia. Huomattavaa myös on, että Liberian hallitus julkaisi hyökkäyksestä epäiltyjen kymmenen nimen listan, joista kaikki kahdeksan liberialaista ovat kotoisin Kaakkois-Liberiasta. Myös raja-aluetta valvomaan lähetettyjen turvallisuusjoukkojen harrastama paikallisten asukkaiden ja pakolaisten häirintä on vahvistanut nykyhallinnon vastaisia mielialoja.
Tilannetta ei ole helpottanut se, ettei Liberian keskushallinto ole aina pystynyt hoitamaan alueelle lähetettyjen turvallisuusjoukkojen palkanmaksua ajallaan. Turvallisuusjoukot ovat kuitenkin onnistuneet vangitsemaan useita liberialaisia ja norsunluurannikkolaisia epäiltyinä kapinallistoiminnasta. Tilanteen rauhoittuminen Liberian itärajalla ja konfliktin painopisteen siirtyminen Ghanan rajalle johtunee kuitenkin pikemminkin kapinallisverkostojen kyvyttömyydestä kuin turvallisuusjoukkojen ammattimaisuudesta. Elokuun jälkeen monet liberialaiset taistelijat alkoivatkin kysyä, miksi heidän pitäisi taistella norsunluurannikkolaisten sota näiden puolesta.
Jotkut ovat kuitenkin puhuneet Liberian kaakkoisalueen ja Norsunluurannikon länsiosien yhdistämisestä uudeksi valtioksi. Tällä olisi välittömiä ja pitkäaikaisia vaikutuksia koko Länsi-Afrikan tasapainolle. Alueellinen perspektiivi onkin avaintekijä Norsunluurannikon nykytilannetta tarkasteltaessa: etenkin Norsunluurannikon ja Liberian kohtalot nivoutuvat toisiinsa. Tuoreimmat väkivaltaisuudet Norsunluurannikolla ovat tosin tapahtuneet sen itäosissa lähellä Ghanan rajaa, jonka toisella puolella on yhtä lailla norsunluurannikkolaisia pakolaisyhteisöjä – ja suuri osa Gbagbon poliittisesta ja sotilaallisesta johdosta. Tämä korostaa alueellista näkökulmaa entisestään. Kuten mainittu, Malin osuus kokonaisuudessa on toistaiseksi epäselvä.
Merkittävin epävarmuustekijä Norsunluurannikon nykytilanteessa on maan poliittinen tilanne, joka on lopulta ainoa avain nykyisen eskaloituvan sodan ja sitä ruokkivan pakolaistilanteen selvittämiseen. Ouattaran hallinnon on saatava aikaan sopu Gbagbon kannattajien kanssa ja luotava Norsunluurannikolle sellaiset olosuhteet, että pakolaiset voivat rauhassa palata koteihinsa – joista monet ovat nyt Ouattaran tukijoiden hallussa. Tämän sekä maassa vallitsevan epäjärjestyksen vuoksi nämä prosessit eivät tule olemaan nopeita. Norsunluurannikon tilanne herättääkin kysymyksen kansainvälisen oikeuden valikoivasta käytöstä sekä siitä, kumpi on tärkeämpää: oikeudenmukaisuus vai rauha.

Tulevaisuuden näkymät

Monen pakolaisen mukaan ainoa tapa selvittää Norsunluurannikon tilanne olisi seurata Liberian esimerkkiä ja perustaa entisen presidentin Henri Konan Bédién johtama väliaikaishallinto, jonka valtakaudella riisuttaisiin taistelijat aseista ja järjestettäisiin uudet vaalit. Toisaalta tätä ratkaisua voitaisiin pitää väkivaltaisen kiristyksen tuloksena sekä äänestäjien tahdon vastaisena toimena, koska se riistäisi vaalivoiton Ouattaralta. Lisäksi on arvoitus, miten Bédié toimisi väliaikaishallinnon johdossa, koska hän on yhtäältä äärinationalistina Gbagbon tapaan marginalisoimassa Ouattaran pohjoisia kannattajia ja toisaalta teki vaaliliiton Ouattaran kanssa presidentinvaalien toisella kierroksella. Silti on ymmärrettävää, etteivät Gbagbon kannattajat pidä valikoivaa oikeutta oikeudenmukaisena. Heidän ratkaisunsa olisi yleinen anteeksianto, mutta Ouattaran kannattajat pitäisivät Gbagbon kannattajien paluuta Norsunluurannikolle uhkana omalle turvallisuudelleen.
Kansainvälisen yhteisön toimien pitäisikin nyt alkaa sen tosiasian myöntämisestä, ettei Ouattara ole onnistunut rauhoittamaan turvallisuustilannetta maassaan, ja alettava avoimesti puhua maan nykyhallinnon ongelmista. Gbagbon jälkeisen Norsunluurannikon tilanne ei selvästikään ole yhtä ruusuinen kuin moni kuvittelee, etenkään maan länsiosissa. Maan ongelmien laajuus ja vakavuus ovat niin huomattavat, ettei rauha lähiaikoina ole todennäköinen. Vaarana on, että alueellinen konflikti jää kytemään vuosikausiksi aiheuttaen turvattomuutta koko Länsi-Afrikan alueella.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*