Lokakuun lopussa Claude Monet’n taideteos Potsdamin Barberini-museossa sai päälleen perunamuusia ja Lontoon Kansallisgalleriassa sijaitsevan Vincent Van Goghin maalauksen päälle kaadettiin tomaattikeittoa.

Nämä ovat tuoreita esimerkkejä ilmastoaktivistien näyttävistä protesteista kuuluisissa taidemuseoissa. Mielenosoituksia ovat järjestäneet tänä vuonna esimerkiksi sellaiset aktivistijärjestöt kuin Just Stop Oil, Last Generation ja Stop Fossil Fuel Subsidies. Marraskuussa myös Suomessa toimiva Elokapina valitsi ilmastoprotestinsa paikaksi museon. Se vastusti mielenosoituksessaan polttoaineyritys ST1:n toimimista Tahto-urheilumuseon näyttelyn sponsorina.

Monet kuuluisat öljyvärimaalaukset, joihin koskeminen on yleensä museoissa ankarasti kielletty, ovat päätyneet osaksi aktivistien ilmastonmuutosta vastustavia, spektaakkelimaisia mielenosoituksia. Potsdamin ja Lontoon Kansallisgallerian lisäksi mielenilmausten kohteiksi ovat joutuneet esimerkiksi Madridin Prado-museo ja Firenzen Uffici-taidegalleria. Niissä aktivistit ovat liimanneet käsiään kiinni Francisco Goyan taideteosten kehyksiin ja Sandro Botticellin Kevät-maalauksen suojalasiin. 

Kuuluisat öljyvärimaalaukset, joihin koskeminen on yleensä museoissa ankarasti kielletty, ovat päätyneet osaksi aktivistien ilmastonmuutosta vastustavia, spektaakkelimaisia mielenosoituksia. 

Myös Australiassa on ollut useita ilmastoaktivistien protesteja kohdistuen esimerkiksi Picasson ja Andy Warholin töihin. Vaikka itse taideteokset eivät olekaan protesteissa vahingoittuneet, aktivistien toimet ovat herättäneet huomiota sekä aiheuttaneet tuohtumusta ja paheksuntaa. Mikä merkitys siis taidemuseoilla on tässä ilmastoaktivismin lajissa? 

Tässä artikkelissa sovellan erityisesti ranskalaisen sosiologin Pierre Bourdieun ajatuksia pääoman vaihdannasta ja museoista vallan paikkoina, joiden kautta taidemuseoihin kohdistuvaa ilmastoaktivismia voi tarkastella. 

Havainnoinnin tukena on Bourdieun kehittämä kenttäteoria, jonka mukaan sosiaalinen tila koostuu erilaisista, eri yhteiskunnan alueita kattavista ja oman logiikkansa mukaan toimivista ”kentistä”, joilla toimijat kerryttävät ja vaihtavat pääomaa.

Huomiotalous ja ympäristöpääoma

Protestit ovat olleet tarkoituksellisesti näyttäviä ja museokäytäntöjä ravistelevia. Ne ovat vetäneet tarkoituksella puoleensa huomiota niin perinteisessä kuin sosiaalisessa mediassa: generoineet klikkiotsikoita ja herättäneet verkossa keskustelua huomiotalouden mekanismeja hyödyntäen. 

Huomion herättäminen radikaaleinkin teoin on tyypillistä mielenosoituksille, joiden tarkoituksena on tuoda yhteiskunnallisia ongelmakohtia osaksi julkista keskustelua tekemällä niitä protestien kautta näkyviksi. Tavoitteena on paitsi huomion herättäminen, myös muutoksen aikaansaaminen. 

Museoprotestien merkitystä ilmastoaktivismissa voi tarkastella Bourdieun käsitteistön kautta, joka selittää myös huomiotalouden toimintaperiaatteita. Huomiotalouden käsite perustuu ajatukseen katsomisesta pääomaa tuottavana toimintana. Huomiotaloudessa toimijat pyrkivät herättämään yleisön huomiota – keräämään huomiopääomaa – joka on vaihdettavissa muiksi pääoman lajeiksi, kuten taloudelliseksi pääomaksi. 

Keskeisenä kilpailun kohteena on ihmisten huomio, josta esimerkiksi media hyötyy mainostajien kautta rahallisesti ja erilaiset politiikan sekä kansalaisyhteiskunnan toimijat vaikutusvallan lisääntymisen muodossa. Huomiotaloudelle läheinen käsite on julkkispääoma, jossa huomiopääomasta on tullut osa julkisuudessa esiintyvää henkilöä. Sen arvo määräytyy eri tavoin sosiaalisesta kentästä riippuen. 

Järjestämällä protesteja museoissa aktivistit tuovat ympäristöpääomaa kulttuurisella ja symbolisella pääomalla ladattuihin museotiloihin.

Kuten yleisön tuohtumus osoittaa, ilmastoaktivistien toiminta taidemuseoissa ei ole synnyttänyt yleisesti myönteistä huomiopääomaa, vaikka heidän protestinsa ovatkin keränneet yleisöä eri media-alustoilla. Medialla on keskeinen rooli protesteissa, ja tapa, jolla media uutisoi ja kehystää protestit, on kytköksissä median valtaan tuottaa todellisuutta, määrittää symbolista pääomaa ja vaikuttaa pääomien vaihtoarvoon. 

Medianäkyvyyttä ja huomiopääomaa hyödyntäen aktivistit haastavat vallitsevia, luontoa tuhoavia käytäntöjä ja korostavat ympäristöpääoman merkitystä. Ympäristöpääoma (engl. environmental capital) on taloudellisen, kulttuurisen ja sosiaalisen pääoman sekoitus, joka perustuu ympäristötietoisuuteen ja heijastuu esimerkiksi toimijan kulutusvalinnoissa. 

Järjestämällä protesteja museoissa aktivistit tuovat ympäristöpääomaa kulttuurisella ja symbolisella pääomalla ladattuihin museotiloihin. Jotta se olisi tehokasta, ympäristöpääoma tarvitsee tunnustusta kulttuurisen tuotannon kentältä, jota myös taidemuseot edustavat. Kuten sosiologit Justin Karol ja Trevor Gale toteavat, ympäristöpääoma saa tunnustusta ja kasvattaa arvoaan toiminnan kautta toimiessaan aseena taistelussa kestävän kehityksen puolesta, jota kulttuurisen tuotannon kentällä käydään. 

Suhteessa museoiden sääntöihin radikaaleilta vaikuttavilla teoillaan ilmastoaktivistit vetävät puoleensa yleisön huomiota ja kannustavat muutokseen. Samalla he paljastavat taidemuseoihin kytkeytynyttä valtaa. 

Taidemuseot protestien paikkoina

Tutkimuksen mukaan museot ovat vallan paikkoja. Ne voivat tukea kansallisvaltioiden rakentumista vahvistamalla ja tuottamalla narratiiveja historiasta sekä nykymaailmasta. Taidemuseoilla on valtaa nimetä ja luokitella asioita sekä päättää, mikä on taidetta. 

Taide tuottaa sosiaalisia suhteita riippuen siitä millainen taide on hyväksyttyä, tunnustettua, tuettua, sensuroitua tai kiellettyä. Taide on luonteeltaan relationaalista, mikä tarkoittaa, että se on kytköksissä ihmisten väliseen vuorovaikutukseen ja yhteiskunnalliseen kontekstiin. Niinpä sillä, mitä museoissa esitetään, on vaikutusta ympäröivään maailmaan. 

Museoilla on tärkeä rooli yhteiskunnallisen todellisuuden rakentajina, sillä ne vaikuttavat siihen, mitä pidetään yleisesti hyväksyttynä. Sillä, mitä hyväksytään museoon, katsotaan usein olevan taloudellisen arvon lisäksi myös historiallista ja yhteiskunnallista arvoa. 

Museot voivat olla myös kansallisia kenttiä laajempia – ne voivat olla vuorovaikutuksessa sosiaalisten kenttien kanssa, jotka toimivat valtiollisia rajoja ylittäen. Taidemuseot ovat symbolisen pääoman ja symbolisen vallan kehtoja, ja ne ovat tiiviisti kytköksissä vallan kenttään. 

Siksi voi ajatella, että museot ovat perustavanlaatuisesti poliittisia. Ne vetävät puoleensa myös monia muita sosiaalisia kenttiä kuten liiketoiminnan kenttää esimerkiksi taidepesustakin syytettyjen yritysten ja poliittisesti arveluttavien mesenaattien osallistumisen kautta. 

Suhteessa eliitin hillittyyn makuun ja taidemuseoiden erityiseen statukseen, ilmastoaktivistien museokonventioiden vastaiset toimet ovat näyttäytyneet erityisen räikeinä ja radikaaleina tekoina, ja siksi herättäneet närkästystä museokävijöissä.  

Taidemuseoiden kytkökset eri toimijoihin ja sosiaalisiin kenttiin perustuvat museoiden heteronomiseen luonteeseen eli siihen, että niiden toimintaa ohjaavat muutkin kuin puhtaasti taiteen kentän toimintaperiaatteet. Bourdieun mukaan taiteen kenttä jakautuu kahteen osaan: sen yhdessä päädyssä korostuu autonominen eli riippumaton ”taidetta taiteen vuoksi” -periaate, kun taas taiteen kentän heteronominen pääty on avoin ulkopuolisille vaikutteille. 

Kentän heteronomisessa päädyssä eri kenttien toimijat kerryttävät ja vaihtavat pääomaa erilaisin motiivein. Tämä dynamiikka selittää myös taidemuseoiden merkitystä ilmastoaktivismissa – museoista tulee poliittisen talouden sekä erilaisen pääoman kerryttämisen ja vaihdannan paikkoja. Tämä usein unohtuu mielikuvissa, jotka nojaavat vain museoiden asemaan kunnioitettuina kulttuurillisen ja historiallisen perinteen vaalijoina.

Lisäksi taidemuseot heijastavat taidemaailman hierarkkisuutta. Taidemuseot ovat tunnetusti olleet kouluttautuneen ja korkeatuloisen eliitin paikkoja. Niiden on sanottu olevan ”eliitin taidetemppeleitä”, joiden alkuperäisenä tarkoituksena oli sivistää kansaa ja luoda järjestystä. 

Sen lisäksi ne voivat tukea vallitsevaa järjestystä ja vakiintuneita valtasuhteita. Öljymaalaukset, jotka ovat olleet ilmastoaktivistien mielenilmausten kohteena, edustavat kulttuurin kaksijakoisuuden periaatteen mukaisesti korkeakulttuuria ja porvarillista makua, joka suosii perinteitä ja maltillisuutta. 

Suhteessa eliitin hillittyyn makuun ja taidemuseoiden erityiseen statukseen, ilmastoaktivistien museokonventioiden vastaiset toimet ovatkin näyttäytyneet erityisen räikeinä ja radikaaleina tekoina, ja siksi herättäneet närkästystä museokävijöissä.  

”Saastuttava eliitti” välittömiin ilmastonmuutoksen vastaisiin toimiin

Museoyleisöä ravistelevien mielenosoitusten kautta ilmastoaktivistit vaihtavat huomiopääomaa ympäristöpääomaksi. He myös levittävät ilmastotietoisuutta taidemuseoitakin tukevalle eliitille ja kannustavat heitä ottamaan enemmän vastuuta taistelussa ilmastonmuutosta vastaan. 

Esimerkiksi Britanniassa tehdyn tutkimuksen mukaan ”saastuttava eliitti” tuottaa vain yhdessä vuodessa saman verran päästöjä kuin matalapalkkainen Britannian asukas reilun neljännesvuosisadan aikana. 

Eliitin kulutustottumukset ovat keskeisessä osassa ilmastopäästöjen vähentämisessä, ja ilmastoaktivistit vaativatkin välittömiin tekoihin valtaa käyttäviä toimijoita muuttamaan ilmastoa tuhoavia käytäntöjä kuten lopettamaan fossiilisten polttoaineiden hyödyntämisen. 

Teoilla vaaditaan taiteen kuluttajia käyttämään valtaansa ja suojelemaan taideteosten varjelun veroisella pieteetillä myös ihmiskunnalle yhteistä – ja toistaiseksi korvaamatonta – maapalloa.

Esimerkiksi Elokapinan tienvaltauksiin pohjaavat protestit ovat voineet jäädä etäisiksi eliitin näkökulmasta. Ne ovat aiheuttaneet heidän näkökulmastaan melko vähäistä häiriötä ja kiinnittäneet siten heikosti eliitin huomiota. Laajentamalla protestit taidemuseoihin pakotetaan eliittikin reagoimaan.

Taidemuseoissa tapahtuvaan ilmastoaktivismiin liittyy vahvaa symboliikkaa ja hädän tunnetta. Länsimaisen kulttuurihistorian kuuluisat öljymaalaukset toimivat ilmastonmuutoksen vastaisten protestien alustoina, joihin aktivistit julistavat epätoivoaan maapallon tulevaisuutta koskien. 

Suurin osa ilmastoaktivistien protesteihin osallistuneista öljymaalauksista edustaa länsimaisen kulttuurihistorian kaanonia, ja työt ovat symboliselta arvoltaan korvaamattomia. Aivan kuten luontokin, taideteokset ovat herkkiä kosteuden tai lämpötilan vaihteluille. Ja aivan kuten ilmastonmuutos, kulttuurihistoriallisesti merkittävät öljymaalaukset koskettavat ihmisiä läpi sukupolvien ja yli kansallisten rajojen. 

Ilmastoaktivistien teot rinnastavat taideteosten suurta merkitystä ja haurautta luonnon ja ympäristön ainutlaatuisuuteen ja herkkyyteen. Samalla teoilla vaaditaan taiteen kuluttajia käyttämään valtaansa ja suojelemaan taideteosten varjelun veroisella pieteetillä myös ihmiskunnalle yhteistä – ja toistaiseksi korvaamatonta – maapalloa.

Julia Bethwaite on kansainvälisen politiikan väitöskirjatutkija Johtamisen ja talouden tiedekunnassa Tampereen yliopistossa. Väitöskirjassaan hän tutkii taiteen ja vallan suhdetta kansainvälisessä politiikassa. 

Artikkelin pääkuva: Matthew Ball/Unsplash.

Julkaisu Taidemuseot ja ilmastoaktivismi: huomiopääomasta ympäristöpääomaksi  ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomen Akatemian rahoittama, sukupuolentutkimuksesta ponnistava hankkeemme Affektiivinen aktivismi: queer- ja transmaailmojen luomisen paikat tarkastelee tapoja, joilla queer- ja transaktivistit pyrkivät ottamaan ja luomaan itselleen tilaa yhteiskunnassa, niin sen vakiintuneissa instituutioissa kuin inspiroivissa ja luovissa marginaaleissakin. Lähtökohtanamme on, että tällaisella aktivismilla on keskeinen rooli aina silloin, kun seksuaalisuuden ja sukupuolen merkityksiä määritellään yhteiskunnassa uudelleen.

Meitä kiinnostavat erityisesti affekteina tunnettujen vaikutusten, intensiteettien, tuntemusten ja motivoivien voimien rooli ja merkitys queer– ja transaktivismissa, jossa hetero- ja cis-normista poikkeavat ihmiset haastavat vallitsevia oletuksia ja käytäntöjä ja esittävät omia visioitaan. Hankkeessa kysymme, miten queer- ja transaktivismi ja siihen liittyvät affektit vaikuttavat aktivisteihin itseensä, aktivismin kohdeyleisöön ja laajempaan yhteiskuntaan.

Affekti tarkoittaa erilaisia kohtaamisissa syntyviä, aistimusten ja tunteiden välimaastoon sijoittuvia tuntemuksia ja intensiteettejä.

Lähestymme tutkimusaiheitamme affektiivisen aktivismin käsitteen kautta. Affekteilla viittaamme erilaisissa kohtaamisissa syntyviin, aistimusten ja tunteiden välimaastoon sijoittuviin tuntemuksiin ja intensiteetteihin. Affekti ei ole vielä tiedostettu tai selkeästi nimettävissä oleva tunne, mutta se vaikuttaa ihmisiin, herättää reaktioita ja sysää kohti ajatuksia ja tunteita. Tutkimme sitä, millä tavoin affekteilla on merkitystä julkiseen poliittisen keskustelun muokkaamisen lisäksi myös aktivistien omassa toiminnassa.

Affektit ovat eri tavoin läsnä aktivismissa ja säätelevät intensiteettiä, jolla aktivismiin kytkeytyviä tunteita koetaan. Tunteiden voimistuminen saa ihmiset sitoutumaan poliittiseen toimintaan. Vastaavasti tunteiden heikentyminen saa ihmiset ottamaan etäisyyttä toiminnasta. Affektiivisuuden huomioivassa lähestymistavassa kiinnostus kohdistuu tunteiden dynamiikkaan ja seurauksiin aktivismissa.

Affektit säätelevät intensiteettiä, jolla aktivismiin kytkeytyviä tunteita koetaan.

Affektien myötä aktivismiin liittyy odotuksia ja toivoa, jotka liikuttavat ja yhdistävät ihmisiä, joskus myös ideologisista eroista huolimatta. Lisääntynyt intensiteetti ja affektiivisten tilojen jakaminen julkisessa tilassa tai eri medioiden välittämänä voi laajentaa aktivismia yhteisön keskuudessa. Kiinnittämällä huomiota aktivismin affektiivisuuteen tutkimme, kuinka queer- ja transaktivismin muodot ja strategiat tempaisevat aktivistit ja yleisöt –ja mahdollisesti jopa instituutiot – mukaansa poliittisiin tavoitteisiin pyrkiessään.

Hankeemme koostuu neljästä osaprojektista, joista jokaisella on oma vastuullinen tutkijansa.

Kristillisen sateenkaariaktivismin jännitteet

Queer-aktivismilla, jossa aktivistit tavoittelevat affektiivisilla teoilla ja strategioilla yhteiskunnan ulossulkevien instituutioiden muuttamista omilla tulevaisuudenvisioillaan, on Suomessakin jo pitkä historia. Tutkijatohtori Varpu Alasuutari tarkastelee osaprojektissaan Suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon kohdistunutta queer-aktivismia 1960–2000-luvuilla, aktivisteja tunteineen, toiveineen ja tavoitteineen, sekä kirkkoinstituution ja homoseksuaalisuuden välisiä affektiivisia jännitteitä yhteiskunnallisessa keskustelussa. Nämä jännitteet paitsi motivoivat aktivisteja toimimaan yhdenvertaisen kohtelun puolesta, myös kuormittivat heitä, kun asenteissa ja kirkon kannoissa ei näyttänyt tapahtuvan merkittävää muutosta.

Kirkon piirissä on nähtävissä vähittäistä asennemuutosta.

Kirkon piirissä on nyt nähtävissä vähittäistä asennemuutosta. Voidaankin ajatella, että varhaisen sukupolven kristilliset sateenkaariaktivistit kylvivät toiminnallaan siemenen, joka on itänyt kirkossa hitaasti. Vaikka muutoksentekijöitä tarvitaan kirkossa edelleen, ei tämä muutos ole historiatonta. Osahankkeessa tarkastellaan tätä historiaa kysyen, mikä teki kristillisen sateenkaariaktivismin mahdolliseksi aikana, jolloin homoseksuaalisuuden kriminalisoinnin ja patologisoinnin varjot värittivät yhteiskunnallisia asenteita, ja millaisin kapasiteetein ja strategioin aktivistit pyrkivät kohti muutosta tässä affektiivisesti hyvin jännitteisessä tilanteessa.

Sateenkaaren värejä museoihin

Tutkija Tuula Juvonen lähestyy puolestaan uudempaa queer-aktivismia museokontekstissa. Museoaktivistit ymmärtävät museot poliittisen kamppailun paikkoina, joissa menneisyyden esittämisen tavoilla luodaan samalla myös mahdollisia tulevaisuuksia. Queer-aktivismi on siksi alkanut 2000-luvun aikana haastaa museoiden vallankäyttöä siinä totutussa tavassa, jolla ne esittävät menneisyyden ihmiset yksinomaan heteroseksuaalisina ja cissukupuolisina.

Aktivistit pyrkivät yhtäältä haastamaan museoiden toimintaan sisäänrakennettuja valtasuhteita ja seksuaalisuuteen ja sukupuoleen liittyviä normatiivisia oletuksia. Toisaalta he haluavat avartaa ja monimutkaistaa muistiorganisaatioiden esittämää kuvaa historiasta.

Aktivistit pyrkivät haastamaan museoiden toimintaan sisäänrakennettuja valtasuhteita ja seksuaalisuuteen ja sukupuoleen liittyviä normatiivisia oletuksia.

Museoaktivismiin keskittyvässä osaprojektissa seurataan erityisesti Sateenkaarihistorian ystävät ry:n aktivistien toimintaa museokentällä. Politisoimalla museoiden totuttuja toimintatapoja ja osoittamalla vallitsevien käytäntöjen heteronormatiivisuuksia he pyrkivät kehittämään museoiden toimintaa. Osahankkeessa tarkastellaan muun muassa poikamiesten kotimuseoiden kertomia tarinoita tai sateenkaarikierroksen laatimisen vaatimaa affektiivista työtä kansallismuseon alaisessa erikoismuseossa, ja tämän aktivismin herättämiä affekteja vastaanottajissa.

Taiteen muutospotentiaali

Tutkija Lotta Kähkönen tutkii taiteen ja aktivismin yhdistymistä ja niin kutsuttua artivismia. Artivismissa taiteen ja aktivismin rajat ovat häilyviä tai kyseessä on toiminta, joka liikkuu näiden kahden välillä. Transihmisillä ja -yhteisöillä on suhteellisen pitkä perinne jakaa näkökulmia ja ilmaista poliittista vastarintaa yhdistämällä taidetta, luovia käytäntöjä ja aktivismia, sillä heidät on toistuvasti marginalisoitu tavanomaisesta poliittisesta toiminnasta.

Taiteellinen aktivismi koetaan usein myös helpommin lähestyttävänä kuin muut aktivismin muodot. Tämä liittyy taiteen ilmaisutapoihin: esimerkiksi tarinat ja symbolit resonoivat niiden tapojen kanssa, joilla ihmiset käsittelevät ja pyrkivät ymmärtämään informaatiota. Taiteen tavat synnyttää affekteja ja liikuttaa yleisöä erilaisin keinoin ovat kehollista toimintaa, joka vaatii osallistumista ja kykyä kuvitella vaihtoehtoja nykyjärjestelmän status quolle. Taiteen muutospotentiaali sisältyy sekä sen kykyyn luoda uusia maailmoja että tuoda ihmisiä yhteen ja muodostaa hetkellisiä yhteisöjä.

Taiteen muutospotentiaali sisältyy sekä sen kykyyn luoda uusia maailmoja että tuoda ihmisiä yhteen ja muodostaa hetkellisiä yhteisöjä.

Taiteeseen keskittyvässä osaprojektissa tutkitaan transyhteisön omaa kulttuurista tuotantoa ja taiteellisen aktivismin tapoja. Niin kutsuttu transkulttuurinen tuotanto ymmärretään laajasti toimintana, johon liittyy yksittäisten tekijöiden ohella yhteisöjä ja yleisöjä. Siinä on kyse kokeilevasta ja jatkuvasti muotoutuvasta toiminnasta, joka tutkii ja kuvittelee sukupuolittumisen ja kehollisuuden mahdollisuuksia. Osaprojektissa seurataan erilaisia taiteellisen aktivismin ilmaisuja ja haastatellaan taiteilijoita ja kulttuurituottajia.

Radikaali haavoittuvuus osana aktivismia

Väitöskirjatutkija Luca Tainio keskittyy osaprojektissaan transaktivismin eri muotoja inspiroiviin ja ohjaaviin affekteihin. Radikaalin haavoittuvuuden (radical vulnerability) käsitteen avulla osaprojekti lähestyy transaktivismia sekä yhteiskunnalliseen muutokseen tähtäävänä poliittisena ja radikaalina toimintana että yhteisöjä luovina ja kannattelevina tekoina. Radikaali haavoittuvuus liittyy tässä affektiiviseen haavoittuvuuteen, eli siihen miten omaan itseen vahvasti kytkeytyvä aktivismi vaikuttaa emotionaalisesti niihin, jotka sitä tekevät.

Samalla radikaali haavoittuvuus liittyy fyysiseen haavoittuvuuteen erityisesti julkisessa tilassa tapahtuvissa mielenosoituksissa tai performansseissa. Projektissa myös pohditaan radikaalin haavoittuvuuden käytäntöjä.

Osaprojektissa keskitytään nykypäivän transaktivismiin sen eri muodoissa, mutta haastatteluaineiston kautta myös menneisyyden kaiut tulevat kuulluiksi. Miten aktivismin historia ja aktivistien omat henkilökohtaiset kokemukset menneisyydessä ovat muokanneet sitä affektiivista maisemaa, jossa tämän hetken aktivismia tehdään ja tulevaisuuden mahdollisuuksia kuvitellaan?

Uutta luova aktivismi

Tutkimuksemme syventää ymmärrystä queer- ja transihmisten toimijuudesta ja haavoittuvuudesta aikana, jota osaltaan määrittää ihmisoikeuksien laajempi tunnustaminen ja toisaalta konservatiivinen takaisku niin kutsuttua ”sukupuoli-ideologiaa” vastaan. Kerätessään ja arkistoidessaan aineistoa historian ja nykypäivän queer- ja transaktivismista projektimme myös tukee sateenkaarevan kulttuurisen muistin säilyttämistä ja vahvistamista Suomessa.

Kristillisen sateenkaariaktivismin historian tutkimus tarjoaa uuden näkökulman kirkon ja sateenkaariväestön välisiin debatteihin ja jännitteisiin tarkastelemalla näitä jännitteitä ja niiden muuttamiseksi tehtyä työtä aiempaa pidemmällä aikajänteellä ja aktivistien henkilökohtaiset toiveet ja tavoitteet huomioiden. Queer-aktivismi museokonteksissa puolestaan lieventää nykyistä heteronormatiivista ja transihmiset ulossulkevaa vinoumaa ja tuo esiin keinoja sisällyttää queer- ja transihmisten muistot ja historia osaksi muistiorganisaatioiden toimintaa. Tämä museoiden queeriyttäminen tekee museoista saavutettavampia kaikille ja vahvistaa siten sosiaalista oikeudenmukaisuutta.

Taiteen tarkastelu aktivismina queer- ja transyhteisössä tarjoaa näkökulmia taiteen poliittisuuteen. Taiteellinen aktivismi tai artivismi ei pyri vain muuttamaan queer- ja transyhteisöjen marginalisoiduimpien ihmisten elämisen olosuhteita, vaan luo myös poliittisia tulevaisuudenvisioita. Projektimme analysoi tätä taiteen potentiaalia kuvitella onnistunutta poliittista toimintaa, joka ylittää nykyhetkeen sidotut odotukset ja yhteiskunnalliset olosuhteet.

Museoiden queeriyttäminen tekee museoista saavutettavampia kaikille ja vahvistaa siten sosiaalista oikeudenmukaisuutta.

Transaktivismi ei kuitenkaan ole vain poliittista toimintaa, vaan linkittyy sitä tekevien omiin kokemuksiin, tunteisiin ja taisteluihin omasta ja muiden elintilasta ja oikeuksista. Keskittymällä aktivismia ohjaaviin affekteihin tuomme esille niitä mahdollisuuksia, joita esimerkiksi radikaali haavoittuvuus käytännössä voi transyhteisöille ja muille sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta toimiville yhteisöille tarjota.

Yhteiskunnallisen muutoksen aikaan saaminen on pitkä ja hidas prosessi, joten siihen sitoutuneiden hyvinvointi on aktivismin kestävyyden kannalta merkityksellistä, mutta käytännössä siitä huolehtiminen jää usein poliittisten päämäärien jalkoihin. Hankkeen kuluessa pyrimme tarjoamaan tutkimukseemme osallistuville yhteisöille käsitteellisiä ja käytännöllisiä itsereflektion työkaluja, joita he voivat hyödyntää omassa toiminnassaan. Tampereen yliopistossa toteutetulla tutkimuksella on tärkeä rooli myös julkisuudessa käytävässä keskustelussa queer- ja transihmisten elämistä ja elinmahdollisuuksista.

Dosentti, YTT Tuula Juvonen on sukupuolentutkimuksen yliopistonlehtori (m.a.) Tampereen yliopistossa ja tutkimushankkeen (SA 341571, 2021–2025) vastuullinen johtaja.

FT Varpu Alasuutari toimii tutkijatohtorina Tampereen yliopistossa sukupuolentutkimuksen oppiaineessa. Hän tutkii kristillisen sateenkaariaktivismin historiaa Suomessa 1960–2000-luvuilla.

FT Lotta Kähkönen on sukupuolentutkija Turun yliopistossa ja johtaa hanketta Trans*Creative: Health, Violence, and Transcultural Production. Kähkönen on tutkinut taiteen tapoja käsitellä sukupuolen moninaisuuteen liittyviä kokemuksia ja havaintoja.

YTM Luca Tainio on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Hänen tutkimuksensa käsittelee transruumiillisuuden ja haavoittuvuuden kysymyksiä aktivismin ja kulttuurin kontekstissa.

Politiikasta-Akatemia on kirjoitussarja, jossa tarkastellaan ja seurataan Suomen Akatemian rahoittamia tuoreita yhteiskunnallisia tutkimushankkeita. 

Juvonen, Tuula; Alasuutari, Varpu; Kähkönen, Lotta ja Tainio, Luca. 2022. ”Syrjäytettyjen tunteet aktivismissa” Politiikasta, 8.2.2022, https://politiikasta.fi/syrjaytettyjen-tunteet-aktivismissa/

Julkaisu Syrjäytettyjen tunteet aktivismissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Esillä oli tutkija, craftivisti ja ilmastoaktivisti Paula Sankelon ilmastoaiheisia kantaaottavia tauluja, joita nähdään myös tämän jutun kuvituksena. Sankelo herättää kierrätettyjä perinteisiä kanavatöitä eloon kirjomalla niihin tekstejä ja puhekuplia luonnon ja ilmaston puolesta. Näin nyrjäytetään kesyt kanavatyöt kriittisiksi kannanotoiksi.

Käsityöaktivismin politiikasta olivat Sankelon lisäksi tutkija Inna Perheentuvan johdolla keskustelemassa Tampereen yliopiston median ja viestinnän tutkimuksen professori Kaarina Nikunen ja Tampereen yliopiston käsityötieteen yliopisto-opettaja Miia Collanus.

Käyty keskustelu on kuunneltavissa podcasteina, jotka löytyvät tämän jutun lopusta.

Kuten keskustelussa kävi ilmi, käsitöillä on kautta aikojen tehty politiikkaa, mutta vuosituhannen vaihteen jälkeen on koettu pehmeän aktivismin aalto, kun käsityöaktivismi eli craftivismi on kasvattanut suosiotaan.

Betsy Greerin jo vuonna 2003 lanseeramassa craftivismin käsitteessä näkyy käsityön ja poliittisen toiminnan symbioosi, uudenlaisen, vaihtoehtoisen aktivismin malli. Siinä poliittinen osallistuminen saa yksilöllisen toiminnan ja yksittäisten tekojen muodon konkreettisen käsillä tekemisen keinoin.

Craftivismi on ajatusten ja yhteiskunnallisten vaatimusten ilmaisua perinteisin käsityötekniikoin. Se on myös kollektiivista toimintaa vuorovaikutuksessa toisten kanssa, niin yhdessä tekemiseen perustuvissa ”yhteiskunnallisissa ompeluseuroissa” kuin sosiaalisen median muodostamissa yhteisöissä tai osana perinteisiä joukkoprotesteja.

Aktivisteja craftivismissa eivät yhdistä niinkään tavoite vaan keinot. Perinteisiä kädentaitoja ja yhteiskunnallista vaikuttamista yhdistävä toimintamuoto kokoaa ihmisiä hyvin erilaisista taustoista ja ikäryhmistä, ja tätä ovat vauhdittaneet erilaiset sosiaalisen median alustat ja yhteisöt, jotka mahdollistavat tekemisen tapojen, kokemusten ja craftivismin tuotosten jakamisen.

Craftivismi yhdistetään usein feminismin kolmanteen aaltoon, ja monet sen näkyvimmistä muodoista, kuten 2017 Yhdysvalloissa naisten marssilla monen mielenosoittajan päätä koristanut itse neulottu pussyhat, kommentoivat naisten asemaa ja oikeuksia.

Pussyhat-aktio oli samaan aikaan vastaus presidentti Donald Trumpin valtaannousuun ja harjoittamaan politikkaan. Kyseinen politiikka on kirvoittanut myös esimerkiksi Welcome Blanket -projektin, jossa kudotaan Yhdysvaltain uusille siirtolaisille ja pakolaisille peittoja tuomaan vastaanottajilleen konkreettisesti lämpöä ja lohtua vallitsevassa maahanmuuttopoliittisessa ilmapiirissä.

Symbolisemmin Trumpia haastava Tiny Pricks -projekti puolestaan koruompelee sosiaaliseen mediaan visuaalista arkistoa Trumpin twiiteistä.

Yhtä lailla craftivismilla tehdään näkyväksi ilmasto- ja ympäristökriisejä, kommentoidaan kulutuskapitalismia tai esimerkiksi viestitään suoraan poliitikoille.

Tärkeintä on konkreettinen käsillä tekeminen. Suurissa kriiseissä tai vaikeissa poliittisissa tilanteissa konkreettinen tekeminen arjen tasolla paitsi rauhoittaa ja auttaa purkamaan ahdistusta myös voimaannuttaa ja johtaa usein myös ”julkisempaan” aktivismiin.

Craftivismia kuvataan usein sisäiseksi aktivismiksi, jolla voi järjestää omia ajatuksiaan ja käsitellä kokemuksiaan. Työstämällä materiaalia voi työstää samalla omaa turhautuneisuuttaan; kokemus siitä, että voi tehdä jotain ja saa jotain konkreettista aikaan on potentiaalisesti voimakas.

Samalla on mahdollista kääntää negatiiviset tunteet positiivisiksi teoiksi. Welcome Blanketien kautta viha Trumpin maahanmuuttopolitiikkaa kohtaan muuttuu materiaalin myötä huolenpidoksi ja toisista välittämiseksi.

Kuva Paula Sankelon työstä.Craftivismi on tietyssä mielessä hyvin yksityinen tapa käsitellä poliittisia kipukohtia. Poliittisten kysymysten materiaalinen työstäminen kuitenkin muuttaa kodin poliittisen osallistumisen paikaksi ja tuo sen julkisen piiriin. Näin se laajentaa samalla poliittisen osallistumisen mahdollisuuksia esimerkiksi ihmisille, jotka eivät terveydellisistä syistä voi osallistua muilla tavoin.

Käsityöaktivismi tarjoaa vaihtoehtoisen tavan kommunikoida ja reagoida poliittisiin kysymyksiin myös niille, jotka eivät ole tunteneet muunlaisia toiminnan muotoja omakseen. Keinoiltaan ja filosofialtaan erilainen aktivismin muoto tarjoaa tilaa vaihtoehtojen ja utopioiden vapaaseen kuvittelemiseen.

Craftivismissa hidas käsillä tekeminen koetaan varteenotettavaksi vastareaktioksi kiireellisiin kriiseihin. Hidastaminen koetaan tarpeelliseksi mutta myös tehokkaaksi tavaksi toimia, sillä se antaa mahdollisuuden pohtia ja rakentaa vaikuttavaa aktivismia, joka kriisiytyneissä tilanteissa muuttuu helposti pelkäksi jatkuvaksi reagoinniksi.

Käsityöaktivismin hitaat prosessit ovat myös kritiikkiä kapitalismin tehokkuuden ylikorostumista, tehotuotantoa ja nopeaa kulutusta vastaan. Käsityöllä ja käsityöaktivismilla irrottaudutaan kuluttajan roolista, johon kansalaiset yhä useammin lokeroidaan.

Vaikka käsityössä valmistetaan materiaalisia tuotteita, ne eivät ole olemassa ilman hitaita merkityksellisiä prosesseja, jotka liittyvät tuotteiden tekemiseen.

Käsityöaktivismi on näin ollen myös käytännöllinen tapa pohtia kestävää kulttuuria tai jälkifossiilista yhteiskuntaa. Käsityö antaa ymmärrystä materiaaleista ja on konkreettinen keino ylläpitää ja kuljettaa eteenpäin ylisukupolvisia taitoja, joita tehotuotanto ja automatisoituminen jatkuvasti karsivat.

Kuuntele podcastista lisää craftivismista, sen monimuotoisesta yhteisöllisyydestä, ”hitaan” ja ”hellän” aktivismin filosofiasta ja siitä, miten craftivismi liittyy jälkifossiilisen maailman kuvittelemiseen.

Osa 1:

Osa 2:

Osa 3:

Poliittisia pistoja: suuri käsityöaktivismikeskustelu järjestettiin 10.12.2019 ja se oli osa Politiikasta taidetta -toimintaa.

Tekstin on kirjoittanut Poliittisia pistoja -keskustelun pohjalta Tuija Lattunen, joka on Helsingin yliopiston väitöskirjatutkija ja Politiikasta taidetta -kuraattori.

 Tilaisuudessa ja podcastilla keskustelevat:

Inna Perheentupa (VTM, väitellyt) on projektitutkija Helsingin yliopistossa.

Paula Sankelo on ympäristötutkija, ilmastoaktivisti ja craftivisti.

Kaarina Nikunen on Tampereen yliopiston median ja viestinnän tutkimuksen professori.

Miia Collanus on Tampereen yliopiston käsityötieteen yliopisto-opettaja.

Julkaisu Poliittisia pistoja: mitä on käsityöaktivismi? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Se on hirveen traagista, millä tavalla se on synnyttänyt solidaarisuutta. Se on tavallaan tosi kaunista, miten ihmiset on tullut toisiaan lähelle ja ylittäneet isoja rajoja ja rakkaus on tapahtunut, ihmisten välinen solidaarisuus ja lähimmäisenrakkaus. Mutta se on aiheuttanut hirveesti kipua, koska osa ihmisistä ei ole saanut jäädä tai ei saa jäädä. Osa on pakkopalautettu, osa on joutunut lähtemään, osa asuu Pariisissa sillan alla.”

Näin ihmisoikeusaktivisti, Kotimajoitusverkoston hankejohtaja Mirka Seppälä kuvailee vuoden 2015 jälkeen turvapaikanhakijoiden parissa toimineiden vapaaehtoisten tunteita Ylen Horisontti-ohjelmassa. Ohjelmassa keskusteltiin siitä, mitä opittiin turvapaikanhakijakriisistä.

Sitaatti kiteyttää hyvin tunteita, jotka nousevat esiin meneillään olevassa tutkimuksessani turvapaikanhakijoiden oikeuksia puolustavista aktivisteista Suomessa.

Tunteet paljastavat kokemuksellisen puolen toisten kärsimyksistä ja epätasa-arvosta. Empatian ja myötätunnon nähdään usein kanavoivan solidaarisuutta.

Empatian ja myötätunnon roolia solidaarisuuden rakentumisessa on kuitenkin myös kritisoitu, sillä ne saattavat sumentaa epätasa-arvoisten rakenteiden tunnistamisen.

Tässä tekstissä kuvaan, miten suomalaisten aktivistien myötätunto ja empatia turvapaikanhakijoita kohtaan syntyi ja millaisia muita empatian kanavoimia tunteita poliittisen liikehdinnän moottorina on ollut.

Kansalaisyhteiskunnan organisoituminen pakolaisten vastaanottoon vuonna 2015

Suomeen saapui vuonna 2015 yli 32 000 turvapaikanhakijaa. Viranomaisten ensimmäinen reaktio suurta määrää uusia maahantulijoita kohtaan oli suhteellisen optimistinen. Kotouttamistyön aloittamisen tärkeyttä jo vastaanottovaiheessa korostettiin.

Pääministeri Juha Sipilä kertoi vuoden 2015 syyskuussa julkisuudessa tarjoavansa kotinsa turvapaikanhakijoiden käyttöön. Samassa haastattelussa hän ilmaisi huolensa solidaarisuuden puutteesta turvapaikanhakijoita kohtaan ja vetosi suomalaisiin: ”nyt tarvitaan välittämistä”.

Kansalaisyhteiskunta organisoitui tilanteeseen ennennäkemättömässä laajuudessa.

Kansalaisyhteiskunta organisoituikin tilanteeseen ennennäkemättömässä laajuudessa. Ihmiset ympäri Suomea avasivat kotejaan turvapaikanhakijoille, organisoivat vaate- ja tavarakeräyksiä ja järjestivät vapaaehtoista kielenopetusta vastaanottokeskuksissa.

Monella vapaaehtoisella ei välttämättä ollut aktivistitaustaa tai poliittista ideologiaa toiminnan takana, vaan motivaatio kumpusi auttamisen halusta, myötätunnosta ja empatiasta heikommassa asemassa olevia ihmisiä kohtaan.

Moni luotti suomalaisiin politikkoihin ja viranomaisiin, että turvapaikkaa tarvitsevat ihmiset saavat jäädä maahan ja yhteistyössä valtion kanssa heidät saadaan kotoutumaan.

Protestointi ei ollut vielä monenkaan vapaaehtoisen näköpiirissä, sillä moni luotti valtion kykyyn hoitaa asiat ilman julkista painetta.

Turvapaikkapolitiikka kiristyy, pakkopalautukset järkyttävät

Vuoteen 2016 tultaessa viranomaisten ja julkisen keskustelun huomio kääntyi tavoitteisiin tehostaa turvapaikkahakemusten käsittelyä sekä käännyttää kielteiset päätökset saaneet turvapaikanhakijat pois maasta. Vuodesta 2016 lähtien Suomessa tehtiin merkittäviä tiukennuksia turvapaikkapolitiikkaan, ulkomaalaislakiin ja lain tulkintaan.

Lainsäädännöstä poistettiin kokonaan oleskelulupa humanitaarisista syistä. Turvapaikanhakijoiden oikeutta avustajaan turvapaikkapuhutteluissa rajattiin.

Vuodesta 2016 lähtien Suomessa tehtiin merkittäviä tiukennuksia turvapaikkapolitiikkaan, ulkomaalaislakiin ja lain tulkintaan.

Maahanmuuttovirasto päivitti maatietoa Irakista, Afganistanista ja Somaliasta, joista suurin osa Suomeen tulleista turvapaikanhakijoista tuohon aikaan saapui, siten, että useat alueet kyseisissä maissa määriteltiin turvallisiksi. Se mahdollisti vetoamisen päätöksissä maansisäiseen pakoon.

Samaan aikaan Maahanmuuttoviraston tulkintalinja turvapaikanmyöntämiseen tiukentui huomattavasti ja näyttökynnys nousi. Lisäksi ongelmia aiheuttivat kokemattomat turvapaikkapuhuttelijat, tulkit ja lakimiehet.

Nämä muutokset ovat käytännössä johtaneet paperittomien ihmisten määrän kasvuun Suomessa sekä lainvoimaisen kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden henkilöiden käännytysten määrän lisääntymiseen.

Optimistiset mielialat vapaaehtoisten keskuudessa alkoivat pikkuhiljaa muuttua vuoden 2016 aikana, heti sen jälkeen, kun nähtiin, miten lakimuutokset ja kiristyneet turvapaikkalinjaukset vaikuttivat turvapaikanhakijoiden elämään. Moni järkyttyi turvapaikanhakijoiden pakkokeinoin toteutetuista käännytyksistä.

Optimistiset mielialat vapaaehtoisten keskuudessa alkoivat pikkuhiljaa muuttua vuoden 2016 aikana.

Pakkopalautukset herättivät pettymyksen, pelon ja epätoivon tunteita. Tunteiden jakaminen vapaaehtoisten ja turvapaikanhakijoiden verkostoissa on tehnyt yksittäisten ihmisten epätoivosta ja peloista sosiaalisia ja kollektiivisia.

Tunteiden syypäänä nähtiin valtio ja sen harjoittama epäreilu turvapaikkapolitiikka, jota kohtaan vastarinta alkoi rakentua. Suomalaisten tunteet eivät liittyneet pelkästään kohdattuihin turvapaikanhakijoihin ja heidän traagisiin kohtaloihinsa turvapaikkapolitiikan kiristyksien vuoksi vaan yleisemmin pettymykseen valtion viranomaisia kohtaan.

Niin kutsuttu ”pakolaiskriisi” näyttäytyykin monien kansalaisyhteiskuntatoimijoiden silmissä eurooppalaisten valtioiden solidaarisuuden kriisinä ja pakolaisten vastaanottokriisinä. Nämä kriisit puolestaan ovat synnyttäneet solidaarisuutta ruohonjuuritasolla.

Kuten muualla Euroopassa, myös Suomessa turhautuminen epäinhimillistä turvapaikkapolitiikkaa vastaan on synnyttänyt protesteja.

Ruohonjuuritason vastarintaa pakkopalautuksia vastaan

Yksi näkyvimmistä protesteista oli helmikuussa 2017 Irakista tulleiden turvapaikanhakijoiden aloittama mielenilmaus Helsingin keskustassa, johon liittyi pian myös turvapaikanhakijoita Afganistanista.

Protesti perustettiin vastustamaan Suomen hallituksen ja viranomaisten systemaattista turvapaikanhakijoiden aseman heikentämistä. ”Vaadimme oikeutta elää!” oli protestin slogan.

Ympärivuorokautinen Oikeus elää -protesti kesti Helsingin keskustassa keskeytyksettä noin viisi kuukautta. Sen jälkeen sitä vielä jatkettiin päivisin syyskuuhun saakka. Protesti siirtyi syyskuussa Kolmen Sepän patsaalle, jonne osana Helsinki Design Week -tapahtumaa rakennettiin Right to live house -installaatio.

Kyseessä oli ensimmäinen laajamittainen turvapaikanhakijoiden protesti sekä toiseksi pitkäkestoisin mielenosoitus Suomessa.

Suomalaisen kansalaisyhteiskunnan laaja solidaarisuus edesauttoi protestin jatkuvuutta. Sitä asettuivat tukemaan monet ympärillä olevat yritykset ja instituutiot ja se sai myös poliisin ennaltaehkäisevän yksikön tukea. Sen riveihin liittyi ihmisiä eri taustoista: ihmisoikeusaktivisteja, eri seurakuntien jäseniä, taiteilijoita, perheenäitejä, opiskelijoita.

Laajat solidaarisuuden osoitukset loivat toivoa protestoiville turvapaikanhakijoille.

Laajat solidaarisuuden osoitukset loivat toivoa protestoiville turvapaikanhakijoille, jotka kamppailivat epätoivon, väsymyksen ja pelon tunteen kanssa. Protestin aikana syntyi tiivis verkosto vastustamaan turvapaikanhakijoiden pakkopalautuksia.

Verkoston aktiivit ovat vuodesta 2017 lähtien auttaneet käännytysuhan alla eläviä turvapaikanhakijoita. Vapaaehtoiset avustavat hakijoita muun muassa uuden turvapaikkahakemuksen tekemisessä, oikeusavustajan etsimisessä ja yhteistyössä oikeusavustajan kanssa käännytyspäätöksistä valittamisessa oikeusasteisiin, jotka voivat määrätä täytäntöönpanokiellon.

Avustustyötä ja aktivismia

Valituksissa vedotaan palautuskieltoon, jonka mukaan

”ketään ei saa käännyttää, karkottaa tai pääsyn epäämisen seurauksena palauttaa alueelle, jolla hän voi joutua kuolemanrangaistuksen, kidutuksen, vainon tai muun ihmisarvoa loukkaavan kohtelun kohteeksi”.

Vapaaehtoiset avustavat myös työn ja asunnon etsinnässä ja oleskeluluvan hakemisessa työn, opiskelun tai perhesiteen perusteella. Avustustoiminnan lisäksi aktivistit järjestävät erilaisia mielenilmauksia, yrittävät vaikuttaa viranomaisiin ja politiikkoihin, tiedottavat pakkopalautuksiin liittyvistä asioista sosiaalisessa mediassa ja pyrkivät saamaan todettuja epäkohtia esiin valtamediassa.

Varsinaisten pakkopalautusten kritisoimisen lisäksi verkoston aktiivit ovat tuoneet esiin epäkohtia liittyen ”avustetun vapaaehtoisen paluun” ohjelmaan, josta vastaa Kansainvälinen siirtolaisuusjärjestö IOM yhteistyössä Maahanmuuttoviraston kanssa.

Moni haavoittuvassa asemassa oleva turvapaikanhakija on käytännössä ollut pakkoraossa valitessaan ”vapaaehtoisen paluun”, sillä vaihtoehtona on joutua säilöön otetuksi ja pakkopalautetuksi, josta seuraa maahantulokielto Schengen-alueelle.

Myös mahdollisuus saada rahallinen tuki vapaaehtoisen paluun ohjelman kautta on vaikuttanut monien päätökseen. Tuki on joissain tapauksissa mahdollistanut uudelleen pakenemisen paluun jälkeen.

Euroopan ihmisoikeuskomission (EIT) marraskuussa 2019 Suomelle langettama päätös Suomen ihmisoikeusrikkomuksesta liittyikin irakilaisen Alin käännytykseen juuri ”vapaaehtoisen paluun ohjelman” kautta.

Vuonna 2017 Ali käännytettiin Suomesta Bagdadiin, jossa hänet muutamia viikkoja paluunsa jälkeen tapettiin. EIT linjasi, että Alilla ei ollut tilanteessa aitoa valinnanvapautta ja siten hänen paluunsa nähdään pakotettuna palautuksena.

Raskas aktivismi viranomaisluottamuksen särkymisen varjossa

Moni haastattelemani aktivisti kuvaa viimeisten neljän vuoden kokemuksiaan raskaiksi. Heidän elämäänsä varjostaa pelko ja huoli läheisten turvapaikanhakijoiden kohtaloista ja voinnista pakkopalautusten ja paperittomuuden uhan alla.

Tämän lisäksi jokainen haastattelemani aktivisti kuvasi pettymystä ja luottamuksen särkymistä suomalaisia viranomaisia, poliisia ja koko oikeusvaltiota kohtaan niin suureksi, että sitä tuskin voi kokonaan koskaan korjata. Haastateltavat kokevat, että poliitikot ja viranomaiset eivät tartu heidän esiin nostamiinsa epäkohtiin.

Jokainen aktivisti kuvasi pettymystä ja luottamuksen särkymistä suomalaisia viranomaisia, poliisia ja koko oikeusvaltiota kohtaan niin suureksi, että sitä tuskin voi kokonaan koskaan korjata.

Luottamuksen menettämisen vuoksi vapaaehtoistyö on vuosien varrella muuttunut suoranaiseksi pakoksi auttaa ihmisiä, jotka Suomen valtion nähdään hylänneen. Solidaarisuus pysyy hengissä, koska aktivistit eivät luota valtion kykyyn hoitaa turvapaikka-asioita ihmisoikeuksia kunnioittavalla tavalla.

Haastattelemilleni aktivisteille ei tullut yllätyksenä Euroopan ihmisoikeuskomission vastikään Suomelle langettama päätös. Tuomio nähdään pikemminkin jäävuoren huippuna, joita tulisi lisää, mikäli jokin taho jaksaisi hoitaa kanteluprosessit.

Nyt nähtäväksi jää, miten Suomi tämän EIT:n nootin jälkeen tarttuu turvapaikanhakijoita koskeviin epäkohtiin. Tehdäänkö sellaisia korjausliikkeitä, jotka keventäisivät myös aktivistien taakkaa?

Kirjoitus on viimeinen osa Solidaarisuus-juttusarjaa.

YTT Päivi Pirkkalainen työskentelee tutkijatohtorina ”Karkotus mediavälitteisessä yhteiskunnassa” (DEMESO) -tutkimushankkeessa Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella.

Julkaisu Solidaarisuutta turvapaikan­hakijoiden pakko­palautuksia vastaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viimeaikaisessa ilmastonmuutoskeskustelussa on puhuttu paljon ilmastoliikkeen keulakuvasta Greta Thunbergista. Uskontotieteilijän silmään keskustelussa on pistänyt etenkin ilmastoaktivismin kriitikoiden hellimä puhe ilmastoaktivismista uskontona ja kulttina.

Kriitikot vertaavat Thunbergia pyhimykseen, jonka palvominen muistuttaa kulttia, jonka jäsenet vainoavat kerettiläisiä. Mistä tässä ilmastoaktivismin uskontoistamisessa on kyse?

Uskontoistamisella viittaan jonkin asian merkityksellistämiseen uskonnoksi. Taustalla on ajatus, että uskontoa on viime kädessä se, mitä ihmiset pitävät uskontona, ja uskonnon ja ei-uskonnon ero riippuu määrittelijästä ja tämän intresseistä.

Tarkastelen seuraavassa neljän poliittisilta mielipiteiltään oikealla olevan miehen, perussuomalaisten puheenjohtajan Jussi Halla-ahon, kokoomuslaisen kaupunginvaltuutetun ja jihadismintutkija Atte Kalevan, demaripoliitikko Lasse Lehtisen ja kirjailija-kulttuurintutkija Jari Ehrnroothin ilmastoliikkeen kritiikkejä sekä sitä, millaista roolia uskonnolliset termit niissä esittävät.

Huomioni on siinä, miten uskontopuheella pyritään horjuttamaan ilmastoliikkeen asemaa poliittisessa julkisuudessa.

Tarkastelen siis sitä, mihin ilmastonmuutoskeskustelun kriitikot mahdollisesti pyrkivät, kun he käyttävät uskontoon viittaavia sanoja. Tarkoitukseni ei ole vasta kysymykseen siitä, onko ilmastoliikkeessä ”oikeasti” kyse uskonnosta tai kultista.

Hurmoshenkinen kultti laittaa epäilijät ilmastokirkon kiroukseen

Kaleva kritisoi viime elokuussa ilmastoliikehdintää ja sitä, miten Thunbergia hänen mukaansa käytettiin hyväksi. Kaleva twiittasi:

”Valitettavan moni näyttää suhtautuvan Gretaan kuin uskonnollisen kultin pyhimykseen, en voi uskoa tällaisen palvonnan kohteeksi joutumisen olevan hyväksi kenellekään. Vastuutonta.”

Teema toistui myös toisessa twiitissä, jossa Kaleva viittasi vierailuunsa Ylen Sannikka & Ukkola -keskusteluohjelmassa:

”Olen tänään #sannikkaukkola keskustelemassa #Greta-ilmiöstä, joka on saanut jo uskonnollisen kultin piirteitä. Autistisen nuoren nostaminen masinoidun julkisuuskampanjan tikunnokkaan on minusta vastuutonta. Tätä ei kuitenkaan saisi sanoa. #nytonpakko #rauhoittua”

Kalevan twiiteissä Thunbergin ”palvominen” ja häneen pyhimyksenä suhtautuminen asettuu vastakkain autistisen nuoren suojelun ja hyvinvoinnin kanssa. ”Nyt on pakko rauhoittua” ‑aihetunnisteilla luodaan kuvaa liian kiihottuneessa tilassa olevasta julkisesta keskustelusta.

Halla-aho jatkoi samalla linjalla vieraillessaan Ylen Ykkösaamu-ohjelmassa:

”On oikeastaan mielenkiintoista, että tämä Greta Thunbergin ympärille rakentunut hurmoshenkinen liike muistuttaa aika lailla tällaista maailmanlopun kulttia. Tässä puhutaan siitä, että pitäisi päätösten perustua tieteelliseen tietoon, mutta kyllä tässä minun mielestäni pikemminkin on kyse suurten tunteiden lietsomisesta ja paniikin lietsomisesta. Mutta muistan kyllä itsekin, että 16-vuotiaana tiesin kaikesta kaiken.”

Syyskuussa Lehtinen yhtyi ilmastoliikkeen uskontoistajiin Ilta-Sanomien kolumnissaan:

”Ilmastouskossa kohtaamme uskonnoille tyypillisen syyllistämisen, joka ahdistaa lapsetkin.

Osallistutaan mannertenvälisiin ristiretkiin, vainotaan kerettiläisiä ja syyllistytään vihapuheeseen. Puhtaan uskon nimissä vaaditaan perinteisiä elinkeinoja heti lopetettaviksi.

Myös lahkolaisuus on tätä päivää. Maailman sivu on noustu vuorille odottamaan vedenpaisumusta ja maailmanloppua, niin nytkin. Epäilijät joutuvat ilmastokirkon kiroukseen ja heidät laitetaan jalkapuuhun, vähintään Facebookissa.”

Lehtinen käytti kultti-sanan sijaan sen kotoisempaa vastinetta, lahkoa. Toisaalta hän maalaili kuvaa, jossa ilmastoliike on jo saavuttanut vakiintuneen institutionalisoidun aseman, josta käsin se – kuin keskiajan katolinen kirkko – pystyy ristiretkeilemään ja tuomitsemaan harhaoppiset kirkon kiroukseen.

Yksilölliset syyllisyyden tunteet Lehtinen laittaa myös ”kirkon” syyksi.

Lahkolaisuudella ja maailmanlopun odotuksella kytketään mielikuvat kulttikekusteluun, kun taas kirkkopuheella annetaan ymmärtää ilmastoliikkeen olevan jo vallan keskipisteessä, mitä ”vähintään Facebookissa” -lopetus pehmentää.

Kultin jäsentä ei tarvitse ottaa vakavasti

Uskontotieteilijöiltä kysytään usein, onko jokin ryhmä kultti. Vastaus yleensä on, että tutkijat käyttävät termiä eri tavalla kuin kysyjät. Jussi Sohlberg Kirkon tutkimuskeskuksesta summaa asian hyvin:

”Mediassa ja kansankielessä kultti mielletään suljetuksi, erityisen vaaralliseksi ja kyseenalaiseksi uskonnolliseksi liikkeeksi. Tutkimuskirjallisuudessa kultti tarkoittaa päinvastaista, väljästi organisoitunutta, individualistista, suvaitsevaista ja nopeasti muuttuvaa liikettä. Mediassa lahko ja kultti sekoitetaan käsitteinä usein toisiinsa.”

Etenkin Yhdysvalloissa vaarallisista kulteista puhumisella on vahvat perinteet. Uskontotieteilijä Ben Zeller on kirjoittanut presidentti Donald Trumpin seuraajien yhteydessä käytetystä kulttiretoriikasta, jonka avulla esitetään vastapuoli aivopestynä uhrina.

Kultti-leima näyttää kukoistavan kärjistyneessä poliittisessa ilmapiirissä, jossa erimielisyydet nähdään ylittämättöminä.

Kun suuri yleisö puhuu uskonnoista, pätee se, mitä Zeller toteaa oppineensa nimettömäksi jäävältä mentoriltaan: ”kultti on vain jonkun toisen uskonto, josta sinä et pidä.”

Zeller nostaa esseessään esiin, kuinka niin Trumpin vastustajat kuin konservatiivit, jotka kritisoivat sosiaalista oikeudenmukaisuutta ajavia kansalaisliikkeitä, ovat käyttäneet sanaa ”kultti” leimaamaan vastapuolta.

Kultti-leima näyttääkin kukoistavan kärjistyneessä poliittisessa ilmapiirissä, jossa erimielisyydet nähdään ylittämättöminä.

Uskonnollisuutta ilman jumaluuksia

Viimeisimpänä keskusteluun liittyi Ehrnrooth Ylen kolumnissaan:

”Uskonnollisen ääriliikkeen piirteitä saanut ilmastokeskustelu on vääntänyt mutkalle monta herkkää sielua.

Näkyvissä on luonnonpalvontaa ja karismaattisia lapsisaarnaajia, vihreän komentotalouden villejä unelmia ja talouskasvun vastaista agitaatiota ja propagandaa.

[…]

Hurmoksellisen ilmastoaktivismin perimmäisenä syynä ei olekaan vastuuntunto, vaan ilmastonmuutoksen aiheuttama pelkotila.

Pelon vallassa myyttiseksi selviytymiskeinoksi otetaan keskiaikainen maailmankuva, jossa koskematon luonto nähdään pyhänä samalla kun profetoidaan syntisen ihmisen aiheuttamaa maailmanloppua.

[…]

Viimeisten vuosisatojen aikana olemme edistyneet tieteellisen tiedon korvatessa uskonnollista ilmoitusta.

Pyhitetyt tekstit ja Luoja-keskeinen maailmankuva ovat silti jääneet käsikassaraksi niille jotka eivät hyväksy yksilöllistä itsemääräämisoikeutta ja luonnon käyttämistä ihmisen tarpeisiin täysin vapaasti.

Tässä kohtaa dogmaattiset jumaluskovaiset ja biouskovaiset kulkevat samaa harhapolkua.”

Ehrnroothin kolumnin keskeisenä nietzscheläis-lockelaisena argumenttina oli, ettei luonto itsessään voi olla pyhä, koska vain ihmistoiminnan kautta voidaan luoda arvoa. Siksi ilmastoliikekin olisi väärässä.

Lehtisen tapaan Ehrnrooth näkee hurmoksellisen liikkeen vaikutuksen ”herkkiin sieluihin” vaarallisena. Yleisesti ottaen luonnon kunnioittaminen esitetään jälkijättöisenä toimintana.

Arkipuheessa uskonnolliseksi voidaan ymmärtää myös asioita, joihin ei liity yliluonnollisuutta tai jumaluuksia.

Lisäksi puheella komentotaloudesta, agitaatiosta ja propagandasta luodaan mielikuva totalitarismista ja vihjaillaan Neuvostoliitosta. Kuten Lehtinen myös Ehrnrooth antaa ymmärtää, että ilmastoliike pystyy määrittämään politiikan suunnan.

Kiinnostavaa Ehnroothin kolumnissa ja tässä keskustelussa yleisemmin on huomata, että arkipuheessa uskonnolliseksi voidaan ymmärtää myös asioita, joihin ei liity yliluonnollisuutta tai jumaluuksia.

Sen sijaan niissä on sosiologi Émile Durkheimin uskonnon keskiöön asettamaa kollektiivista kuohuntaa, eli yhteisön voimaantumista ja yksilön sulautumista yhteisöön sekä pyhän ja maallisen välistä erottelua.

Uskonnollisuus on koodisana vääränlaiselle järjestäytymiselle ja kapitalismin vastaisuudelle

Yhteistä Ehrnroothin, Halla-ahon, Kalevan ja Lehtisen näkemyksille on, että uskonnollisuus viittaa ei-toivottuun ja vääränlaiseen yhteiskunnalliseen toimintaan, sitoutumiseen ja järjestäytymiseen. Siinä yhteisö järjestäytyy uudella tavalla ja uhkaa kriitikkojen näkemystä hyvästä yhteiskunnallisesta järjestyksestä sekä myös suhtautumiseen ilmastoa koskevaan tietoon.

Kyse on uskontopuheesta, jossa ilmastoaktivismista maalataan uskontoon viittaavan sanaston avulla epärationaalinen, liian tunteellinen, fundamentalistinen ja epäoikeutettu kuva.

Kirjoittajat eivät uskonnollista – siis kutsu taloudellista toimintaa ja perinteistä luonnon hyväksikäyttöä uskonnoksi tai kultiksi –, vaan ”ilmastouskonto” asetetaan vastakkain ”talouskasvun” ja ”perinteisten elinkeinojen” kanssa.

Uskonnosta ja kulteista puhuminen on keino siirtää huomio liikkeen sanomasta sen järjestäytymisen tapaan ja sanoa, että tämä tapa on väärä.

Maksimalismi ja minimalismi viittaavat uskonnon tyyppeihin, joista edellinen pyrkii kattamaan koko sosiaalisen elämänalueen ja jälkimmäinen taas on muusta yhteiskunnasta erilleen rajattua yksilöllistä ja yksityistä uskonnollisuutta.

Juuri maksimalistista, fundamentalistista uskonnollisuutta on pidetty kapitalismin kanssa heikoimmin yhteensopivana, koska edellinen moraalisine säädöksineen haastaa jälkimmäistä.

Minimalististen liberaalin kristinuskon ja henkisyyden ei nähdä aiheuttavan ongelmia, koska ne koskevat vain yksilöä ja niiden näkökulmasta uskonnon sotkeminen esimerkiksi politiikkaan on väärin. Tästä syystä kukaan ei kritisoi esimerkiksi ”ilmastohenkisyyttä”.

Ilmastoaktivismin kriitikkojen uskontopuhe saa voimansa tästä uskontokäsityksestä.

Ehrnrooth, Halla-aho, Kaleva ja Lehtinen puhuvat uskonnosta, kun he haluavat merkitä sellaista yhteiskunnallista toimintaa, joka on virheellisesti siirtynyt yksityisen alueelta julkiseen ja haastanut vallitsevia käytäntöjä, etenkin taloudellisen toimeliaisuuden alueella.

Uskonnosta ja kulteista puhuminen on keino siirtää huomio liikkeen sanomasta sen järjestäytymisen tapaan ja sanoa, että tämä tapa on väärä.

Kirjoitus on osa Uskonto ja politiikka -juttusarjaa.

Jere Kyyrö on Turun yliopistosta keväällä 2019 väitellyt uskontotieteilijä, jonka erityisalaa ovat uskonnon, kansallisuuden ja median erilaiset kytkökset. Hänen Nykykulttuuri-sarjassa julkaistu väitöskirjansa käsittelee 2000–2010-luvuilla Mannerheimin ympärillä käytyjä kulttuurikiistoja suomalaisessa mediassa.

Julkaisu Miksi ilmasto­aktivismin kriitikot rinnastavat ilmasto­liikkeen uskontoon? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Maahanmuuttovastainen ja äärioikeistolainen ulkoparlamentaarinen liikehdintä on puhututtanut viime vuosina voimakkaasti, viimeksi MV-lehteä ja Pohjoismaista Vastarintaliikettä koskeneiden oikeudenkäyntien yhteydessä.

Huomiota on varsinaisten ryhmien toiminnan ohella herättänyt voimakkaasti polarisoitunut sosiaalisen median keskusteluilmapiiri ja poliittisten vastustajien maalittaminen niin sanottujen vastamedioiden kautta. Syksyllä 2015 nähtiin tämän lisäksi myös sarja turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksiin kohdistuneita polttopulloiskuja.

Mutta miltä näyttää maahanmuuttovastaisen ja äärioikeistolaisen liikehdinnän kokonaiskuva 2010-luvun Suomessa?

2010-luku aktivoitumisen aikaa

Suomessa on ollut ulkoparlamentaarista äärioikeistoliikehdintää aina sotienväliseltä aikakaudelta lähtien. Erityisen merkittävänä ryhmänä voidaan pitää Lapuan liikettä, joka toimeenpani Mäntsälän kapinana tunnetun vallankaappausyrityksen vuonna 1932.

Toisen maailmansodan jälkeen äärioikeistolainen liikehdintä on ollut pienimuotoisempaa. Moskovan välirauhansopimus (1944) ja Pariisin rauhansopimus (1947) velvoittivat Suomen lakkauttamaan ja kieltämään fasistiset järjestöt, mutta maassa toimi kylmän sodan aikana tästä huolimatta pieniä äärioikeistoryhmiä. Näistä etenkin Pekka Siitoiniin kytkeytyvä uusnatsiliikehdintä piirtyi osaksi laajempaa tietoisuutta. Suomessa toimi 1990-luvulla myös suhteellisen aktiivinen skinhead-liike.

Syksyn 2015 kriisitunnelman hiljalleen liennyttyä toiminta ei ole enää ollut yhtä aktiivista, mutta se on silti monimuotoisempaa ja kiivaampaa kuin edeltäneinä vuosina.

2000-luvun alkuvuodet olivat maahanmuuton vastustajien ja äärioikeiston ulkoparlamentaarisen toiminnan kannalta hiljaisempaa ajanjaksoa. Tilanne muuttui 2010-luvulla. Etenkin turvapaikanhakijoiden laajamittainen maahantulo aktivoi kenttää syksyllä 2015 ja antoi kimmokkeen useiden uusien ryhmien perustamiselle.

Syksyn 2015 kriisitunnelman hiljalleen liennyttyä toiminta ei ole enää ollut yhtä aktiivista, mutta se on silti monimuotoisempaa ja kiivaampaa kuin edeltäneinä vuosina. Aktivoitumisen mittakaavaa ei tule tosin liioitella. Katuaktivismiin säännöllisesti osallistuvien henkilöiden määrä on edelleen varsin rajallinen ja kenttä monin tavoin hajanainen sekä järjestäytymätön.

Monenlaisten toimijoiden sirpaleinen kokonaisuus

2010-luvun maahanmuuttovastaisesta ja äärioikeistolaisesta kentästä piirtyy hyvin sirpaleinen kokonaiskuva riippumatta siitä, puhutaanko toimintamuodoista, ideologiasta vai organisoitumisesta.

Toimintamuotojen suhteen kirjo ulottuu parlamentaariseen vaikuttamiseen tähtäävästä yhdistystoiminnasta katupartioliikkeisiin. Yhdistysmuotoista toimintaa edustaa erityisesti Suomen Sisu, jonka käytännön aktivismi on luonteeltaan varsin maltillista. Vuonna 1998 perustettu järjestö on kentän vanhin edelleen toimiva ryhmä, ja sillä on tiiviit yhteydet perussuomalaisiin.

Liikkeet kuten Rajat Kiinni!, Suomi Ensin ja Finnish Defence League ovat käytännön aktivisminsa saralla keskittyneet julkisten mielenilmausten järjestämiseen. Syksyllä 2015 syntynyt Rajat Kiinni! ehti järjestää kesään 2016 mennessä monta mielenosoitusta, joihin osallistui parhaimmillaan useita satoja henkilöitä. Rajat Kiinni! -liikkeestä irtautunut Suomi Ensin puolestaan järjesti kuukausikaupalla jatkuneen protestitapahtuman Helsingin keskustassa vuonna 2017.

Toimintamuotojen suhteen kirjo ulottuu parlamentaariseen vaikuttamiseen tähtäävästä yhdistystoiminnasta katupartioliikkeisiin.

Tunnetuin katupartioliike on Kemissä syksyllä 2015 perustettu Soldiers of Odin, joka levisi toimintansa alkuvaiheessa eri puolille Suomea ja maailmaa. Soldiers of Odinin pääasiallinen toimintamuoto on ollut partioida eri paikkakunnilla päämääränään kantaväestöön kohdistuvaan väkivaltaan puuttuminen. Järjestöön arvioidaan kuuluvan edelleen satoja jäseniä, vaikka jäsenten lukumäärä ei itse partioiden koossa täysmääräisesti näykään.

Mainittujen ryhmien lisäksi Suomessa toimii vallankumoukseen tähtäävä Pohjoismainen Vastarintaliike. Alkujaan ruotsalaislähtöiselle järjestölle perustettiin Suomen-haara vuonna 2008, ja siihen arvioidaan kuuluvan noin satakunta henkeä.

Vastarintaliikkeen vallankumouksellisuus on toistaiseksi pysytellyt suunnitelman tasolla, ja sen julkinen aktivismi on painottunut järjestöstä viestimiseen. Vastarintaliikkeen jäsenet kuitenkin myös harjoittavat itseään kamppailulajeissa sekä muissa kumoukselliseen toimintaan valmentavissa aktiviteeteissa ja muodostavat kentällä näin ollen jokseenkin poikkeuksellisen ryhmän.

Varsinaisten ryhmien lisäksi suomenkielisessä internetissä toimii lukuisia vastamedioita ja verkkofoorumeita, joiden kautta eri ryhmät ovat saaneet näkyvyyttä. Suomessa on samoin elinvoimainen äärioikeistolainen musiikkialakulttuuri. Kentän ryhmistä etenkin Vastarintaliikkeellä on tiiviit yhteydet alakulttuurin suuntaan, sillä sen jäseniä toimii yhtyeissä, verkostoissa ja julkaisuissa.

Organisatorisia ja ideologisia jakolinjoja

Organisatorisesti kenttä on sirpaloitunut useaan eri ryhmään, joiden keskinäiset ja sisäiset suhteet ovat toisinaan varsin mutkikkaat. Yksi merkittävä syy tälle löytyy tiettyjen aktiivien välisistä ristiriidoista. Henkilökemioihin liittyvät konfliktit ovat koetelleet etenkin Rajat Kiinni! -liikettä ja siitä myöhemmin irtautunutta Suomi Ensin -ryhmää.

Yhteistyötä ovat henkilöristiriitojen lisäksi vaikeuttaneet aatteelliset tekijät.

Yhteistyötä ovat henkilöristiriitojen lisäksi vaikeuttaneet aatteelliset tekijät. Ulkoparlamentaarinen maahanmuuttovastaisen ja äärioikeistolaisen toiminnan kenttä on ideologisesti hyvin moninainen.

Osa ryhmistä, kuten Vastarintaliike ja Finnish Defence League, tunnustaa kansallissosialismin tai vastajihadismin kaltaista jäsentyneempää aatesuuntausta. Monien toimijoiden ideologia on kuitenkin täsmentymättömämpi sekoitus maahanmuuton, islamin, Euroopan unionin ja globalisaation vastaisuutta.

Selkeän äärioikeistolaisten järjestöjen kuten Vastarintaliikkeen ohella kentällä toimiikin ryhmiä, joita voi luonnehtia aatetaustaltaan pikemminkin maahanmuuttovastaisiksi.

Ideologisen monimuotoisuuden vuoksi kentällä on erilaisia jakolinjoja muun muassa suhtautumisessa juutalaisiin ja Venäjään. Nämä jakolinjat ulottuvat toisinaan myös yksittäisten liikkeiden sisälle.

Esimerkiksi kansallissosialistinen Pohjoismainen Vastarintaliike suhtautuu Finnish Defence Leagueen vihamielisesti sen vuoksi, että FDL tukee (ainakin virallisissa lausunnoissaan) seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ja asennoituu myötämielisesti juutalaisiin sekä Israelin valtioon. Toisaalta myös Vastarintaliikkeen ja Suomen Sisun sekä Soldiers of Odinin ja FDL:n suhteissa on ollut ajoittain aatteellista kitkaa.

Kentän sirpaleinen luonne ei kuitenkaan tarkoita, etteikö yhteistyötä pyrittäisi rakentamaan.

Kentän sirpaleinen luonne ei kuitenkaan tarkoita, etteikö yhteistyötä pyrittäisi rakentamaan. Eri ryhmien edustajat vierailevat toistensa mielenosoituksissa, ja osa aktiiveista kuuluu useampaan ryhmään samanaikaisesti.

Vuonna 2017 perustetulla Kansallismielisten liittoumalla on pyrkimys tiivistää ja monipuolistaa eri ryhmien välistä yhteistyötä, mutta tavoitteen toteutumista voitaneen arvioida vasta lähitulevaisuudessa. Toistaiseksi pyrkimykset kehittää kattavaa järjestötason yhteistyötä ovat olleet tuloksiltaan vaatimattomia.

Sosiaalinen media on tärkeä toimintaympäristö

Varsinaiseen katuaktivismiin säännöllisesti osallistuvien henkilöiden määrä on pysynyt suhteellisen maltillisena koko 2010-luvun ajan. Kyseessä on pikemminkin satojen kuin tuhansien henkilöiden joukko. Toiminta on myös alkanut hiipua. Mielenosoituksia ja katupartiointia järjestetään edelleen, mutta harvemmin ja pienemmässä mittakaavassa kuin vielä vuosina 2015 ja 2016.

Ryhmien toimintaa ja aatemaailmaa passiivisemmin tukevien henkilöiden määrä on kuitenkin katuaktivistien joukkoa suurempi. Eri ryhmien sosiaalisen median sivuilla ja sosiaalisessa mediassa yleisestikin käydään kiivasta aatteellista keskustelua, johon osallistuu eri toimijoiden aktivistikaartia huomattavasti suurempi määrä suomalaisia.

Sosiaalisella medialla on hyvin merkittävä asema osana 2010-luvun maahanmuuttovastaista ja äärioikeistolaista liikehdintää.

Vaikka ryhmän harjoittama katuaktivismi olisi pienimuotoista, kuten Finnish Defence Leaguella, voi sillä olla sosiaalisessa mediassa useita tuhansia seuraajia.

Sosiaalisella medialla on hyvin merkittävä asema osana 2010-luvun maahanmuuttovastaista ja äärioikeistolaista liikehdintää. Eri ryhmien on mahdollista jakaa aatteellista materiaaliaan rajattomasti ja ilman kuluja esimerkiksi Facebookissa. Sosiaalisen median sivujen kautta tavoitetaan suuri määrä henkilöitä.

Sosiaalinen media on myös helpottanut ryhmien käytännön aktivismin koordinointia. Rajat Kiinni! ja Suomi Ensin -liikkeet ovat esimerkiksi organisoineet paikallisryhmiensä tapaamisia Facebookin kautta.

Soldiers of Odin on myös pyrkinyt aktivoimaan kannattajiaan katupartioihin viestimällä niistä yhteisöpalvelussa. Myös monet pienemmät ryhmät ilmoittelevat järjestämistään tapahtumista erityisesti Facebookin kautta.

Sosiaalisen median palveluiden tiukentunut kontrolli sivuillaan käytävästä keskustelusta on alkanut vaikuttaa joidenkin ryhmien viestintään. Näillä on siltikin pyrkimys jatkaa sosiaalisen median toimintaansa vaihtoehtoisten kanavien keinoin. Maahanmuuton vastustajien ja äärioikeiston keskuudessa on jo havaittavissa pienimuotoista siirtymää VKontakte-yhteisöpalveluun, ja osa ryhmistä on myös alkanut hyödyntää Gabin sekä BitChuten kaltaisia sovelluksia viestiäkseen aatteestaan ja toiminnastaan.

Väkivaltainen puhe toistaiseksi tekoja merkittävämpää

Suuri osa kaduille sijoittuvasta maahanmuuttovastaisesta ja äärioikeistolaisesta vaikuttamisesta on ollut laillisuuden puitteissa toteutuvaa aktivismia. Vakavat fyysiset väkivallanteot ovat jääneet vähäisiksi varsinkin siihen nähden, kuinka aktiivisia monet ryhmät ovat olleet kadulla.

Vakaviakin väkivallantekoja, kuten Helsingin asema-aukiolla syksyllä 2016 tehty pahoinpitely, on esiintynyt, mutta suureen tuhoon tähtääviin suunnitelmallisiin iskuihin ei yksikään ryhmä ole toistaiseksi ryhtynyt.

Lailliseenkin katuaktivismiin on kuitenkin ajoittain sisältynyt väkivallan riski. Maahanmuuton vastustajien ja puolustajien väliset jännitteet ovat olleet esimerkiksi mielenilmaustapahtumien yhteydessä usein hyvin kireät. Vakavilta yhteenotoilta lieneekin vältytty osin virkavallan läsnäolon ansiosta.

Suureen tuhoon tähtääviin suunnitelmallisiin iskuihin ei yksikään ryhmä ole toistaiseksi ryhtynyt.

Vaikka väki­val­taiset teot ovat harvinaisia, hyväksyntä tai ainakin ymmärrys niiden käy­tölle on laajempaa. Liikehdinnän piirissä käyty keskustelu on ollut luonteeltaan hy­vin jyrkkää ja polarisoivaa, ja väkivallan mahdollisuus usein osa sitä.

Verk­koon tuotetut verbaaliset väkivaltafantasiat ja vastustajiksi miellettyjen hen­ki­löiden uhkailu sekä mustamaalaaminen informaatioteknologian keinoin ovat olleet fyysisiä iskuja huomattavasti merkittävämpi ilmiö 2010-luvun Suomessa. Osalla vastamedioista on ollut keskeinen rooli maalittamiskampanjoissa, joissa laajempi internetin käyttäjäkunta on usutettu tietyn henkilön kimppuun.

Tulevaisuus

Tulevaisuutta on vaikea ennakoida – myös maahanmuuttovastaisen ja äärioikeistolaisen liikehdinnän tulevaisuutta. Vaikka katuaktivismin määrä on syksylle 2018 tultaessa vähentynyt, sosiaalisen median keskustelu jatkuu edelleen kiivaana.

Passivoituneetkin ryhmät, kuten Rajat Kiinni! -liike, ovat edelleen olemassa verkon puolella, ja niiden keskeiset henkilöt ovat verkostoituneet keskenään ja muiden toimijoiden kanssa. Mikäli syksyn 2015 kaltainen tilanne toistuu, se voi tuoda eri ryhmät kadulle jopa voimakkaammin kuin kolme vuotta sitten.

On samoin vaikea sanoa, nähdäänkö Suomessa tulevaisuudessa enemmän äärioikeistolaista ja maahanmuuttovastaista väkivaltaa. Vahvin valmius järjestäytyneeseen väkivaltaan on jo pitkään ollut Vastarintaliikkeellä, jonka Pirkanmaan käräjäoikeus ja Turun hovioikeus ovat antamissaan tuomioissa määränneet lakkautettavaksi. Oikeusprosessi on tätä kirjoitettaessa kuitenkin edelleen kesken.

Jos lakkauttamispäätös jää lopulliseksi eikä Vastarintaliike pysty jatkamaan toimintaansa uutenakaan yhdistyksenä, osa sen jäsenistä saattaa ryhtyä suoraan toimintaan. Tämä on kuitenkin vain yksi monista mahdollisista kehityskuluista.

Yksittäisten toimijoiden väkivallanteot on jo pitkään arvioitu organisoitunutta väkivaltaa merkittävämmäksi uhaksi Suomessa.

Yksittäisten toimijoiden väkivallanteot on jo pitkään arvioitu organisoitunutta väkivaltaa merkittävämmäksi uhaksi Suomessa. Syksyllä 2015 todistettu, turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksiin kohdistunut tuhopolttoiskujen ja niiden yritysten sarja olikin varsinaisiin organisaatioihin kytkeytymättömien henkilöiden käsialaa.

Tilanteen kehittymiseen vaikuttaa myös se, miten maahanmuuttoa hyvin jyrkästi vastustavat henkilöt kokevat näkökantojensa tulevan edustetuksi parlamentaarisessa politiikassa tai pääsevänsä keskustelemaan maahanmuuttoon liittyvistä ongelmakohdista.

Poliittista väkivaltaa koskevan tutkimuksen pohjalta on selvää, ettei sanojen ja tekojen välinen suhde ole millään tapaa yksioikoinen. Monet liikkeet tuottavat runsaas­ti väkivaltaa lietsovaa tai puolustelevaa materiaalia ryhtymättä varsinaisiin voi­matoimiin. Aatteellisen kirjallisuuden laatimiseen panostavien äärioi­keis­toryhmien on jopa todettu olevan muita toi­mijoita vähemmän alttiita veritekojen toteuttamiselle.

Maahanmuuttovastaisessa ja äärioikeistolaisessa keskustelussa esiintyvä polarisoiva ja väkivaltaa lietsova argumentointi tuottaa silti oikeutusta ja merkitystä väkivallan käytölle.

Daniel Sallamaa on tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa.

Kirjoitus perustuu raporttiin Ulkoparlamentaarinen äärioikeistoliikehdintä ja maahanmuuttovastaisuus Suomessa. Raportti on tilattavissa painetussa muodosssa Unigrafian kautta.. 

Keskustelua rapotin aihepiiristä jatketaan keskiviikkona 31.10. Helsingin yliopiston Tiedekulman ja Politiikasta-lehden järjestämässä keskustelutilaisuudessa.

Julkaisu Maahanmuuttovastainen ja äärioikeistolainen liikehdintä nyky-Suomessa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Saksasta vuonna 2015 alkusysäyksensä saanut ilmasto-oikeudenmukaisuusliike Ende Gelände on saanut tuhannet ihmiset ottamaan osaa hiilivoiman vastaisiin tempauksiin kolmen viime vuoden aikana. Suomeksi liikkeen nimi voidaan kääntää ilmaisuin ”Nyt riittää!”, ”Tässä menee raja!” tai ”Tähän loppui!”.

Kansalaistottelemattomuutta aikanamme ennennäkemättömässä laajuudessa hyödyntävän liikkeen aktivistit ovat pysäyttäneet Euroopan suurimpien ruskohiilikaivosten toiminnan aina uudelleen väkivallattomien kehollisten protestien avulla. Ende Gelände -liikkeen sanoma on selkeä: päättäjien tulee ottaa ilmastonsuojelu, ja näin hiilivoimasta luopuminen, tosissaan niin Saksassa kuin ympäri maailmaa.

Mutta mikä rooli kehollisella kansalaistottelemattomuudella on tässä kaikessa?

Ilmastonmuutos uhkaa tuntemamme elämän peruspilareita

Kesän ajan ympäri maailmaa riehuneet metsäpalot, turmeltuneet sadot ja ennätykselliset helleaallot ovat nostaneet ilmastonmuutoksen todellisuuden entistä kiivaammin julkiseen keskusteluun.

Käsistä riistäytynyt ja tuntemamme elämän muodoille kohtalokas maapallon lämpeneminen on kuitenkin mahdollista välttää johdonmukaisilla ja laajamittaisilla poliittisilla päätöksillä, joiden keskiössä on nopea irtautuminen fossiilisista polttoaineista.

Nykyiset poliittiset toimet eivät kuitenkaan ole vielä riittäviä, jotta ilmaston lämpeneminen pysähtyisi kansainvälisesti sovittuun alle kahden, saati 1,5 asteen rajapyykkiin. Ilmastonmuutos olisi tuotava jokaisen poliittisen päätöksen keskiöön jottei, Satu Hassin sanoin, kaikilta muilta yhteiskunnallisilta päätöksiltä putoa pohja.

Eero Palmujoki, ilmastopoliittisen tutkimuksen uranuurtaja, kirjoittaa International Relations -lehdessä ilmestyneessä artikkelissaan  ilmastonmuutoksen hallinnan pirstoutumisesta YK:n virallisen neuvotteluprosessin ulkopuolella toimiville tahoille. Palmujoen mukaan pirstaloitumisen ohella ilmastonmuutoksen hallinta on kuitenkin myös monimuotoistunut eikä kansalaisjärjestöjen ja ruohonjuuritason liikkeiden roolia voi enää jättää huomiotta.

Ilmastonmuutoksen hallinta on monimuotoistunut eikä kansalaisjärjestöjen ja ruohonjuuritason liikkeiden roolia voi enää jättää huomiotta.

Pian valmistuvassa pro gradu -tutkielmassani olen kiinnostunut Ende Gelände -liikkestä yhtenä oivaltavana esimerkkinä Palmujoen analysoimasta ilmastonmuutoksen hallinnan pirstaloitumisesta. Keräsin tutkimuksen aineiston etnografista uteliaisuutta hyödyntäen kenttätyönä ilmastoliikkeen aktivistien parissa Saksassa kesän 2017 ja kevään 2018 aikana.

Esitän tutkielmassani, että hiilivoimaa vastaan protestoivat kehot toimivat eräänlaisena siltana kansainvälisten ilmastosopimusten ja niiden täytäntöönpanon välillä. Ne ovat vastarinnan koreografioita, joissa kehot järjestäytyvät tilassa ja ajassa yhteiskunnan muuttamiseksi. Nämä koreografiat viestittävät, että mikäli vaarallinen ilmastonmuutos halutaan estää, on fossiilisista energialähteistä oikeasti luovuttava nopealla tahdilla.

Iho väkivallan ja vastarinnan pintana

Joissain tilanteissa kehomme ovat ainoa keino saada äänemme kuuluviin ja päästä vaikuttamaan yhteiskuntaan. Kansalaistottelemattomuus on yhteiskunnallisiin epäkohtiin suoraa puuttumista ja niiden julkiseen keskusteluun nostamista useimmiten kehollisen väkivallattoman protestin muodossa, jossa olemassa olevan lainsäädännön eettisyys ja oikeutus kyseenalaistetaan.

Kehollisuuden linssien kautta tarkasteltaessa hylätään ajatus ihmisestä toisistaan ja ympäristöstään erillisenä olentona ja painotetaan keskinäisriippuvuden merkitystä. Kehollisuuden tutkimus haastaa länsimaisessa ajattelussa vahvasti vallalla olevan erottelun politiikan, jossa mieli ja keho, yksilö ja yhteisö tai vaikkapa luonto ja ihminen erotetaan toisistaan.

Tutkimukseni haastateltaviin kuuluvan Robinin oivallus kuvaa kehon välittömyyttä ja radikaalia rehellisyyttä: “Kun minä olen tässä, hiilikaivuri ei liiku.”

Kansainvälinen politiikka tapahtuu myös kehojen pinnoilla, jossa sekä vastarinta, väkivalta että välittäminen tulevat todeksi.

Iho on haavoittuvaisuuden, hoivan ja läheisyyden mutta myös väkivallan ja kivun pinta. Se on raja, joka erottaa, mutta jonka kautta myös pääsee yhteyteen toisen ihmisen ja ympäröivän maailman kanssa. Välittävä kosketus tekee ihmisestä ihmisen, mutta väkivaltainen kosketus voi saada aikaa paljon harmia.

Esimerkki Ende Gelände -ilmastoaktivismista osoittaa, kuinka kansainvälinen politiikka tapahtuu myös kehojen pinnoilla, jossa sekä vastarinta, väkivalta että välittäminen tulevat todeksi.

Vastarinnan koreografian rakentaminen

Elokuussa 2017 Ende Gelände -vastarinnan koreografian konkreettinen tavoite oli pysäyttää ruskohiilikonserni RWE:n Euroopan suurin hiilikaivos häiritsemällä kaivoksen infrastruktuurin toimintaa aktiivisen ja passiivisen väkivallattoman protestin keinoin.

Tämän toteuttaakseen aktivistit organisoituvat monitasoisten prosessin kautta luomalla pohjan yksilön tarpeita kunnioittavalle kollektiiviselle toiminnalle. Kukaan ei osallistu vastarinnan koreografiaan yksin ilman vahvoja tukiverkostoja. Aktivistit jakautuvat omien tarpeidensa, toiveidensa ja toimintavalmiutensa mukaisesti pienryhmiin, joiden kautta vastarinta toteutetaan.

Vastarinnan koreografian kulku koostuu ryhmän muodostamisesta, koreografian harjoittelusta, valmistautumisesta, toteutuksesta ja jälkiseurausten hoidosta.

Pienryhmät kehittävät oman käsi- tai äänimerkin, jonka avulla he voivat löytää toisensa ihmisjoukon keskeltä. Tämä lisäksi he sopivat, millä keinoin päätöksiä tehdään ryhmässä demokraattisesti myös stressaavassa tilanteessa. Vain ani harvoilla vastarinnan koreografiaan osallistuvilla on henkilöpaperit mukana, kun suunnataan kaivokselle. Anonymiteetti tuo turvaa poliisien harjoittamien hallintakeinojen edessä.

Ryhmän jäsenet kirjoittavat oman pienryhmänsä jäsenten tunnistusnumerot permanenttitussilla ihoonsa pidätystilanteen varalta. Henkilökohtaiset tunnistusnumerot ovat leirin oikeusasiantuntijoiden tiedossa, joille pidätyksen tapahtuessa ilmoitetaan.

Ennen tempauksen alkamista pienryhmät osallistuvat useimmiten action training -nimiseen tapahtumaan, jossa harjoitellaan konkreettisesti vastarinnan koreografian kulkua. Osallistujat oppivat muun muassa, millä tavoin päästä poliisiketjun lävitse ryhmänä, miten toteuttaa istumaprotesti yhdessä, millä keinoin kehosta saa mahdollisemman raskaan kantaa ja miten omia niveliä ja niskaa voi suojata tilanteessa, jossa poliisit siirtävät voimakeinoin passiivisesti protestoivan aktivistin pois.

Myös ilmastopoliittisten laulujen ja rohkaisevien huutojen opettelu kuuluu action training -tapahtumaan vaikkapa Pink Floydin sävelmän tahtiin:

“We don’t need no coal power stations.
We don’t need no fossil fuels.
Hey, diggers.
Leave the coal alone.” 

Tempausta varten aktivistit valmistautuvat pukeutumalla valkoiseen haalariin, ottamalla mukaan keuhkoja ja tunnistusta suojaavan hengityssuojaimen, istumista ja nukkumista helpottavan olkipussin sekä pippurisumutteelta suojaavan visiirin. Aktivistien sormenpäät ovat usein päällystetty pikaliimalla sorminjälkitunnistamisen estämiseksi. Tämän lisäksi aktivistit koristautuvat värikkäästi lipuin, sateenvarjoin, kasvomaalein ja julistein.

Ende Geländen erikoisuus on, että aktivistit jakautuvat kymmenistä ellei sadoista pienryhmistä koostuviin, eri värein nimettyihin sormiin, jotka yhdessä muodostavat hiilikaivosinfrastruktuurin pysäyttävän käden. Jokaisella sormella on oma temaattinen painopisteensä, oma tehtävänsä, reittinsä ja yleensä eritasoinen toimintavalmius väkivallan kohtaamisen varalta.

Jokainen Ende Geländen kansalaistottelemattomuuten osallistuva ihminen on hyväksynyt toimintakonsensuksen, jonka mukaan pidättäydytään väkivaltaisesta toiminnasta.

Yhdessä synkronisesti liikkuminen, laulaminen, istuminen, taputtaminen ja tanssiminen ovat Ende Gelände -vastarinnan koreografian keskeisimpiä elementtejä. Hiilikaivurin tai hiilijunaraiteen valtaus voi muuttua yllättäen värikkääksi karnevaaliksi, hierontaringiksi tai joogatuokioksi.

Yhteenkuuluvuuden kokemus ja tunne siitä, että liikkuvat aktivistit ovat kuin yksi yhtenäinen keho, antavat aktivisteille uskallusta kansalaistottelemattomuuden toteuttamiseen ja mahdolliseen poliisiväkivallan kohtaamiseen.

Synkronisaation rikkoutuessa esimerkiksi silloin, kun pyritään pääsemään hiilikaivoksen infrastruktuurille poliisiketjun lävitse, aktivistit kokevat olevansa erityisen yksin ja haavoittuvaisia poliisin pippurisumutteelle, pampun iskuille ja muille hallinnan keinoille.

Huolenpito mahdollistaa vastarinnan koreografian

Hoiva ja välittäminen yhdistävät ihmiskehon ympäröivään maailmaan yhteiseksi elämää kannattelevaksi verkoksi. Tulemme todeksi ollessamme yhteydessä toiseen elävään olentoon, jaettuihin kokemuksiin ja kosketukseen. Hoiva perustuu kehollisuudelle ja kehollinen empatia onkin tärkeä moraalisen ajattelun kulmakivi, kuten Elisa Aaltola ja Sami Keto osoittavat tuoreessa kirjassaan Empatia.

Ilmastoleirin infrastruktuuri on tärkeä esimerkki hoivan merkityksestä. Ilmastoleiriltä löytyy melkein yötä päivää toimiva kenttäkeittiö, jossa kokataan ruokaa tuhansille aktivisteille. Itse rakennettujen suihkujen ja vessojen lisäksi leiriltä löytyvät myös lastenhoitoon, oikeusapuun ja psykologiseen neuvontaan erikoistuneet yksiköt.

Ilman näitä huolenpidon ja välittämisen rakenteita laajamittaisen onnistuneen kansalaistottelemattomuuden toteuttaminen tuskin olisi mahdollista. Esimerkiksi ulkona odottavat logistiikkatiimin ihmiset ovat vastassa pidätyksestä keskellä yötä vapaaksi päässyttä aktivistia poliisilaitoksen edessä ruuan, juotavan ja psykologisen tuen kera.

Haavoittuvassa asemassa oleminen korostaa inhimillisen keskinäisriippuvuuden merkitystä. Omien tarpeiden artikulaatio, itsereflektio ja kuunteleminen ovat yhtä tärkeitä vastarinnan koreografian onnistumiselle kuin sanitaatio ja laillinen apu. Yhteisöllisyys ja ryhmän tuki ovat erityisen tärkeitä silloin, kun aktivistit kohtaavat väkivaltaa.

Ilmastonmuutoksen väkivallan ulottuvuudet

Vastarinnan koreografian järjestäminen siellä, missä ilmastotuho tapahtuu, tekee vastuunkannon abstraktista retoriikasta fyysistä, todellista. Suuri osa ilmastopäästöistä saa alkunsa hiilikaivoksilla, joissa hidas väkivalta ilmenee myös maa-alueiden saastumisena, eroosiona, metsien hakkuina ja hiilikaivostyöntekijöiden sairauksina.

Ilmastonmuutosta aktiivisesti edistävät toimet – tai ne hiljaisesti hyväksyvä politiikka – edesauttavat ilmastonmuutoksen hidasta väkivaltaa.

Pidätyksessä ja kuulusteluissa tapahtuva aktivistien ravistelu, pampunlyöntien ja pippurisumutteen käyttö, maahan iskeminen, puristusotteet, alasti riisuminen ja intiimialueiden paljastukseen pakottaminen tuntuvat raskailta toimenpiteiltä. On vaikea nähdä, miksi ne olisivat perusteltuja voimakeinoja tapauksissa, joissa aktivistit kulkevat RWE-hiilikonsernin maa-alueelle laittomasti mutta rauhanomaisesti.

Tästä huolimatta aktivistien haavoittuvat kehot löytävät vastarinnan keinoja myös väkivallan ja hallinnan keskellä. Sormien ihon rikkominen tai sormenpäiden päällystäminen pikaliimalla piiritystilanteessa ennen poliisikuulustelua ovat tehokkaita keinoja turvata aktivistin anonymiteetti ja siten laillinen koskemattomuus tempauksen jälkeen. Kuulustelun yhteydessä tapahtuvissa kuvauksissa aktivistit näyttävät hassuja vääristyneitä ilmeitä poliisin kameralle tai koukistivat polviaan pituusmittauksissa tunnistuksen vaikeuttamiseksi.

Tutkija Minni Haanpään mukaan tieto liikkuu ja sitä tuotetaan koreografiassa yhteisen kehollisen kokemuksen välityksellä, kuten Ende Gelände -aktivistien vastarinnan mikrostrategiat poliisikuulusteluista osoittavat.

Lihaa Pariisin ilmastosopimuksen luiden päälle – monipuolisen ilmastohallinnan tarve

Pro gradu -tutkimuksessani tarkastelen Ende Gelände -aktivistien toimintaa vastarinnan koreografian kautta. Ajattelen koreografian ilmentävän sekä ilmastonmuutoksen politiikan valtasuhteita että vaikuttamisen mahdollisuuksia. Aktivistit samaan aikaan sekä häiritsevät, rakentavat että muuttavat ilmastopolitiikkaa.

Tuhansien ihmisten osallistuminen kansalaistottelemattomuuteen toimii kaksisuuntaisen vaikuttimen tavoin: se sekä laskee väkivallattoman suoran toiminnan harjoittamisen kynnystä että tuo sen mahdollisen poliittisen toiminnan piiriin.

Kansalaistottelemattomuuden harjoittaminen on keino nujertaa ilmastonmuutoksen edessä oleva toivottomuus. Huolellisesti suunnitellun vastarinnan koreografian avulla Ende Gelände -aktivistit laajentavat poliittisen toimijuuden kenttää. Monet haastattelemistani aktivisteista kokevat viimein pystyneensä toimimaan konkreettisesti ja arvojensa mukaisesti ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi. Monet kokevat yltäneensä sellaiseen toimintaan, jota he eivät yksin olleet osanneet edes kuvitella.

“Ilmastonmuutos on joka tapauksessa ratkaistava, joten miksi emme sitä tehdessä opettelisi myös järjestäytymään uudelleen?”

Yhdeksi vastarinnan kehoksi muuttuva liikkuvien, laulavien tai hiilijunaraiteilla toisiinsa käsikynkkää lyöttäytyneiden ihmisten yhteisöllisyyden voimaa ei tule aliarvioida. “Ilmastonmuutos on joka tapauksessa ratkaistava, joten miksi emme sitä tehdessä opettelisi myös järjestäytymään uudelleen?” totesi Emil-niminen haastateltavani.

Ende Gelände ei ole aktivisteille siis ainoastaan vastarinnan harjoittamisen hetki, vaan myös paikka, jossa visioida siitä, minkälaisen yhteiskunnan puolesta ilmastopoliittista oikeudenmukaisuuskamppailua käydään.

Kansalaistottelemattomuus, yhdessä vastarinnan mahdollistavien hoivan ja välittämisen verkostojen kanssa, on esimerkki uusien yhteiskunnallisten toimintamallien rakentamisesta.

Kehojen politiikkaan ei pidä kuitenkaan suhtautua kritiikittömästi, sillä aina julkisessa tilassa protestoivat kehot eivät suinkaan ole edistämässä ilmasto-oikeudenmukaisuutta tai demokratiaa, vaan ne voivat toimia esimerkiksi militarismin tai väkivallan tuottamisen koreografioina. Kuten Judith Butler muistuttaa, olennaista on se, mitä kehot tekevät ja saavat aikaan.

Palmujoen ilmastopolitiikan pirstaloitumista koskevaa oivallusta mukaillen Ende Geländen vastarinnan koreografia voidaan nähdä esimerkkinä ilmastonmuutoksen hallintaan osallistuvien toimijoiden monimuotoistumisesta. On mahdollista, ettei tämä monimuotoistuminen tarkoitakaan ilmastonsuojelun hallitsematonta pirstaloitumista, vaan sen valtioiden rajojen yli ulottuvaa vahvistumista uusien kanavien ja poliittisten toimintatilojen luomisen kautta.

On vielä epävarmaa, millaisia pitkäjänteisiä vaikutuksia Ende Geländen vastarinnan koreografialla on Saksan ja Euroopan ilmastopolitiikkaan. On kuitenkin selvää, että Ende Gelände -ilmastoliike on muistuttanut ikivanhan poliittisen perinnön, kansalaistottelemattomuuden, tarpeellisuudesta nykypäivän ilmastonsuojelussa.

Elämme aikaa, jossa meillä on kaikki käytettävissä oleva tieto ja teknologia ilmastonmuutoksen ratkaisemiseksi. Riittävä poliittinen tahto päätösten toimeenpanemiseksi kuitenkin vielä puuttuu. Olisivatko vastarinnan koreografiat juuri sitä, mitä Pariisin ilmastosopimus tarvitsee saadakseen lihaa luidensa päälle?

Kirjoitus on osa Kansainvälinen yhteisö ja ilmastonmuutoksen hallinta -sarjaa. 

Henna-Elise Selkälä on Berliinissä asuva kansainvälisen politiikan opiskelija, tanssitaiteilija ja yhteiskunnallinen vaikuttaja. Hän viimeistelee politiikan tutkimuksen maisteriopintojaan Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa.

Julkaisu Protestoivat kehot näyttävät, miten Pariisin ilmastosopimus laitetaan toimeen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viime vuonna Suomi juhli sadatta itsenäisyytensä vuotta. Tänä vuonna itsenäisyyden alkutaipaleen synkkiä tapahtumia on muisteltu niin vapaussodan kuin kansalaissodan nimikkeiden alla.

Itselleni merkitykselliseksi tänä vuonna nousee kuitenkin historiallisena kokemuksena viidenkymmenen vuoden takaiset tapahtumat. Oman myöhemmän kehitykseni kannalta tuo yhdenlainen Euroopan hullu vuosi 1968 oli monessa mielessä keskeinen.

Vuoden 1968 tapahtumat ja osallisuus niissä mitä ilmeisimmin määrittivät pitkälle myöhempää akateemista uraani ja suuntautumista kohti rauhantutkimusta. Opinnoissani tuo vuosi kattoi kolmannen opiskeluvuoteni kevätlukukauden ja neljännen syyslukukauden. Opiskelijapolitiikassa olin jättänyt taakse osakuntapolitiikan ja siirtynyt aineyhdistyspolitiikkaan.

Keväällä olin vielä Turun yliopiston yhteiskuntatieteilijöiden aineyhdistyksen opiskelijalehden TS-Indeksin toimitussihteeri. Syksyllä aloitin saman lehden uudistetun version TS-Indexin päätoimittajana. Opiskelija-aktiivina olin vaikuttamassa siihen, miten vuoden 1968 tapahtumat siirtyivät paikalliseen toimintaan ja kokemusmaailmaan.

Toivon ja pettymysten vuosi

Vuoden 1968 tapahtumissa kohtasivat vahvasti toisensa vanhoillisuus, halu säilyttää kaikki muuttumattomana, ja toisaalta toivo paremmasta maailmasta. Heti tammikuussa Tšekkoslovakian kommunistipuolueen johtoon oli noussut uudistusmielinen Alexander Dubcek.

Siitä alkoi niin kutsuttu Prahan kevät. Näytti siltä, että sosialismi voisi uudistua.

Vuoden 1968 tapahtumissa kohtasivat vahvasti toisensa vanhoillisuus, halu säilyttää kaikki muuttumattomana, ja toisaalta toivo paremmasta maailmasta.

Kevään aikana Yhdysvalloissa kansalaisoikeusliike vaikutti saavuttavan merkittäviä edistysaskeleita. Samalla tulevaisuuden toivona pidetty Robert Kennedy näytti kulkevan kohti demokraattien presidenttiehdokkuutta.

Nämä molemmat ilmiöt yhdessä Yhdysvaltain voimistuneiden Vietnamin sodan vastaisten mielenosoitusten kanssa loivat optimismia, että oikeudenmukaisempi ja rauhanomaisempi maailma olisivat mahdollisia.

Nuoren opiskelijan mielessä tuota optimismia vahvistivat massiiviset opiskelijamielenosoitukset Pariisissa toukokuussa. Noissa mielenosoituksissa opiskelijat vaativat yliopistojen hallinnon uudistamista. Keskeisenä vaatimuksena oli saada opiskelijoiden oma ääni kuuluviin niin hallinnossa kuin opetuksen sisältöjenkin rakentamisessa.

Työläisten asettuessa tukemaan lakoin opiskelijoita mielenosoitukset laajenivat koskemaan koko Ranskan yhteiskunnallista järjestelmää. Vielä toukokuussa Ranskan presidentti Charles de Gaulle hajotti Ranskan parlamentin mielenosoitusten ja laajojen lakkojen vuoksi. Näytti siltä, että nuorisoliike voi saada jotain aikaan.

Optimismi sai nopeasti myös raskaita kolauksia. Jo huhtikuun alussa kansalaisoikeustaistelija Martin Luther King murhattiin Memphisissä Tennesseessä. Berliinissä huhtikuussa opiskelijamielenosoituksessa Rudi Dutschke haavoittui vakavasti poliisin luodeista. Kesäkuun alussa Robert Kennedy ammuttiin Los Angelesissa.

Elokuussa koitti jo Prahan syksy. Elokuun 21. päivän yöllä Varsovan liiton panssarit tunkeutuivat Tšekkoslovakiaan. Myöhemmin olen esittänyt, että tuo tapahtuma oli niin kutsutun reaalisosialismin lopun alku. Vielä lokakuun alussa Meksikon hallitus hiljensi verisesti olympialaisten alla opiskelijoiden laajan mielenosoituksen.

Vuoden loppupuolella kansainvälisen opiskelijaliikehdinnän laineet toki näkyivät myös Suomessa. Marraskuun 25. päivä tapahtui niin kutsuttu Vanhan valtaus. Tuo mielenosoitus kohdistui ensisijaisesti perinteistä opiskelijapolitiikkaa vastaan. Tosin se laajeni nopeasti yliopistojen hallintoa ja opetusta koskevaksi liikehdinnäksi, mikä tuottikin lopulta niin hallinto- kuin opintouudistukset.

Väkivaltaa ja vallan vaihdoksia

Vuonna 1968 sotilaallisen voiman käyttö ei rajoittunut vain panssarien vyöryyn Tšekkoslovakiaan. Tammikuun lopulla Pohjois-Korea kaappasi yhdysvaltalaisen sota-aluksen USS Pueblon. Saman kuun viimeisinä päivinä Vietkong aloitti niin kutsutun tet-hyökkäyksen Yhdysvaltain aseellisesti tukemaa Etelä-Vietnamin hallintoa vastaan. Yhdysvaltain vastatoimet puolestaan kärjistyivät My Lain verilöylyssä.

Sekä sotilaalliset tapahtumat Vietnamissa että sodan vastaiset mielialat Yhdysvalloissa aiheuttivat sen, että vuodesta 1968 tuli eräänlainen sodan käännekohta. Sodan päättyminen oli silti vielä viiden vuoden päässä.

Vietnamin sodan lisäksi Nigeriassa taisteltiin toista vuotta niin kutsuttua Biafran sotaa, mihin liittyi ibojen keskuudessa mittava puute elintarvikkeista. Uutiskuvat palavista pommitetuista kylistä, kaduille ammutuista ihmisistä ja Biafran nälkää näkevistä lapsista toivat ihmisiä suomalaiseen rauhanliikkeeseen. Ne myös kiistatta ohjasivat kansainvälisestä politiikasta kiinnostuneen opiskelijan huomion sodan ja rauhan kysymyksiin.

Noiden sotien ohella kesäkuun ensimmäisenä päivänä YK:ssa avattiin ydinsulkusopimus allekirjoituksille.

Suomessa Urho Kekkonen valittiin vaaleilla kolmannelle kuusivuotiskaudelleen presidentiksi. Hänen kolmas toimikautensa alkoi maaliskuun ensimmäisenä.

Esimerkiksi Perussa, Panamassa ja Malissa valta vaihtui syksyn aikana sotilasvallankaappauksin. Kiinassa puolestaan kulttuurivallankumous oli menossa toista vuotta, ja siellä nuoriso oli kaduilla hieman toisenlaisin tavoittein kuin Saksassa, Ranskassa tai Yhdysvalloissa.

Vuoden 1968 tapahtumien joukossa oma mielenkiintonsa on Englannin konservatiivipuolueen edustaja Enoch Powellin huhtikuun puheella. Tuo puhe tunnetaan nimellä ”Rivers of Blood” ja siinä arvosteltiin voimakkaasti maahanmuuttoa. Syyskuun lopulla Ranska puolestaan esti Britannian pääsyn Euroopan talousyhteisön jäseneksi.

Suomessa tuon vuoden aikana hyväksyttiin peruskoulun puitelaki ja niin kutsuttu keskiolutlaki, jotka tosin astuivat voimaan vasta myöhemmin. Tuon vuoden lopulla Suomi otti kylmän sodan maailmassa yhden lyhyistä askelistaan läntiseen maailmanyhteisöön liittymällä OECD:n jäseneksi.

Monessa mielessä tapahtumarikkaan vuoden päätti arabiterroristien hyökkäys israelilaista matkustajakonetta vastaan toisena joulupäivänä Ateenan lentokentällä. Kaksi päivää myöhemmin Israelin ilmavoimat kostivat tuon iskun tuhoamalla Beirutin lentokentällä 12 libanonilaista matkustajakonetta.

Järjestelmän kritiikkiä

Vanhan valtausta loppuvuodesta voi tuskin pitää Pariisin kevään suomalaisena kopiona. Radikalismin nousu oli tuolloin paljon yleisempi ilmiö. Omalla kohdallani se näkyi Turussa jo syksyllä 1967, kun toimitimme TS-Indeksin teemanumeron lokakuun vallankumouksesta, josta tuolloin oli 50 vuotta.

Tuossa numerossa käsiteltiin myös marxismia paljon laajemmin. Numero nosti vahvasti esiin orastavan tyytymättömyyden yliopiston tarjoamia opintoja ja opetusta kohtaan.

Kevään aikana ilmestyneissä TS-Indeksin numeroissa jatkui keskustelu opintokritiikistä, ja siinä tuotiin esiin opiskelijoiden halu vaikuttaa itse opintojen sisältöihin. Esillä oli myös kriittisiä näkökulmia Suomen poliittiseen järjestelmään ja puolueiden rooliin siinä. Itse kirjoitin artikkelin ”Näkökohtia ja utopioita Suomen puoluetulevaisuudesta”. Keskeinen ajatus oli, että systeemi ei toimi.

Samasta teemasta pidin kevään aikana oikeistonuorten tilaisuudessa esitelmän ”Tuomittu demokratia”, missä kantava ajatus oli, että demokratia näyttää epäonnistuvan jostain syystä lännen ulkopuolella. Paljon myöhemmin ymmärsin Wilhelm Bolinin, suomalaisen tuntemattoman klassikon kautta, ettei demokratia välttämättä ollut tukevalla pohjalla edes lännessä.

Bolinia mukaillen demokratia voidaan määrittää niin, että demokratiasta voidaan puhua vasta sitten, kun kaikki ne, joiden arkipäivän elämisen ehtoja erilaiset päätökset määrittävät, voivat itse vaikuttaa noiden päätösten sisältöön. Kevään numeroissa käsittelin yhdessä artikkelissani myös menossa olevaa Biafran sotaa otsikolla ”Unohdettu sota”.

Tukholmasta Pariisin kautta kohti Prahaa

Kesällä vietin pari kuukautta Tukholmassa Liljeholmenin kaapelitehtaalla pienentääkseni seuraavan lukuvuoden opintolainan tarvetta. Tuona aikana tutustuin suomalaisten työläisten elämään Ruotsissa ja kirjoitin siitä jopa artikkelin Uusi Päivä -lehteen alkusyksystä.

Työttömyys oli ollut melkein kaikille keskeinen syy muuttaa Ruotsiin. Muutama haastateltu toivoi, etten vahingossakaan välittäisi kovin ruusuista kuvaa suomalaisten elämästä Ruotsissa.

Työn ohessa istuin päivittäin Kungliga Bibliotekissa keräämässä aineistoa tulevaan poliittisen historian pro gradu -tutkielmaan. Tutkielma käsitteli Suomen irtaantumista sodasta Ruotsin lehdistön kuvaamana.

Ja sikäli kun aikaa riitti tutustuin myös niin kutsuttuihin kirjakahviloihin. Ne olivat radikaalien kokoontumispaikkoja ja niistä mukaan kotiin tuomiseksi löytyi kirjallisuutta niin Vietnamin sodasta kuin Latinalaisesta Amerikasta ja marxilaisesta ideologiasta.

Elokuun alussa suuntasin askeleeni Pariisiin. Olihan se jotenkin koettava tuo Pariisin ilmapiiri, vaikka mielenosoitukset olivatkin jo laantuneet eivätkä opiskelijat olleet vielä palanneet lomilta yliopistoihin. Pariisista suuntasin liftaamalla ja junalla Prahaan, jonka ilmapiiri piti myös kokea. Valitettavasti Varsovan liiton panssarit ehtivät sinne muutamia tunteja aikaisemmin ja jouduin viettämään rajalla useita tunteja passi takavarikoituna tietämättä, mihin matka jatkuisi.

Varsovan liiton panssarit ehtivät Prahaan muutamia tunteja aikaisemmin ja jouduin viettämään rajalla useita tunteja passi takavarikoituna tietämättä, mihin matka jatkuisi.

Jouduin palamaan Saksaan ja jatkoin Länsi-Berliinin kautta Itä-Berliiniin ja edelleen Varsovaan, minne Euroopan kierrokseni oli joka tapauksessa tarkoitus päätyä. Muistaakseni Berliinissä ostin pienen runoalbumin saksaksi julkaistuja tšekkirunoilija Reiner Kunzen runoja. Jossain matkalla kirjoitin tuon vihkosen sivuille Tšekkoslovakian miehitykseen liittyvän Kunzelle omistetun runon.

Itken maasi puolesta
merkityksetön myötätuntoni
on kansasi puolella

Kuinka monta kukkaa
tallaavat panssarit
ja kuinka monta juurta
repivät konepistoolit maasta

Mutta minä tiedän
vaikka tulisi kaksikymmentä
pimeyden vuotta
niin kukat nousevat
tuhkasta ja kyynelistä

Mikään armeija
ei voita vapautta

Tuo runo kertoo välittömät tuntemukseni. En voinut ilmaista niitä Turussa Neuvostoliiton konsulaatin edustalla järjestetyssä mielenosoituksessa, koska olin silloin vielä matkalla.

Yliopistokritiikkiä

Opintojen alkaessa syksyllä vastasin uudistetun TS-Indexin päätoimittajana lehden linjasta. Uuden lehden tunnukseksi otimme lauseen ”Katsomme levottomina maata ja maailmaa, jonka perimme”. Lauseen oli tarkoitus ilmaista, että meitä ennen asiat oli hoidettu huonosti. Uuden sukupolven oli muutettava kehityksen suuntaa.

Lokakuun alussa ilmestyneen ensimmäisen numeron pääkirjoitus oli otsikoitu ”Yliopiston mäki uusi Olympos”. Numero ilmestyi melkein kolme viikkoa ennen Vanhan valtausta.

Lehti sisälsi annoksen opintojärjestelmien kritiikkiä. Toisena kriittisen tarkastelun kohteena oli suomalainen kuntalaitos. Pääkirjoituksen lisäksi kaksi muuta omaa artikkeliani olivat ”Säilyttäkää vallankumouksen tahti” ja ”Kolmas maailmansota”.

Noista kahdesta artikkelista ensimmäinen suuntautui jonkinlaista pysähtyneisyyttä vastaan ja kaipasi jatkuvia muutoksia mahdollisen tuhon estämiseksi. Toinen artikkeli liittyi Tšekkoslovakian miehitykseen ja tarkasteli kriisin kautta kolmannen maailmansodan mahdollisuutta. Kiinan pelko oli yksi niistä tekijöistä, jotka saivat Neuvostoliiton vaarantamaan miehityksellä oman arvovaltansa kolmannen maailman suunnalla.

Syksyn toinen TS-Index ilmestyi vasta Vanhan valtauksen jälkeen. Numero käsitteli runsaasti yliopistokoulutuksen ongelmia. Oman pääkirjoitukseni otsikkona oli ”Mitä meistä koulutetaan”.

Varsovan liiton panssarit ehtivät sinne muutamia tunteja aikaisemmin ja jouduin viettämään rajalla useita tunteja passi takavarikoituna tietämättä, mihin matka jatkuisi.

Kirjoituksissa vaadittiin muun muassa kansainvälisen politiikan opetuksen aloittamista Turun yliopistossa. Vaatimuksiin kuului myös korkeakouludemokratia. Kaksi omaa maailmanpolitiikkaan liittyvää artikkeliani olivat ”Rauhanomainen rinnakkaiselo” ja ”Vallankumouksellinen Latinalainen Amerikka”.

Edellisessä artikkelissa käsittelin kehitysmaiden ongelmia ja toin esiin, että niiden ratkaisemisen edellytyksenä on rauhanomainen maailma. Toinen artikkeli rakentui paljolti Che Guevaran epäonnistuneen Bolivian vallankumousseikkailun ympärille.

Tuskin muutin maailmaa

Tuskin tiesin vuonna 1968, että nuo ainejärjestön lehteen kirjoittamat artikkelini ennakoivat myöhempää tutkimuksellista mielenkiintoani, mikä kohdistui 1970-luvulla kehitysmaiden ongelmiin ja laajeni niistä väkivallan, sodan ja rauhan kysymyksiin. Mitä ilmeisimmin tuon hullun vuoden mielenkiinnon kohteet veivät minut myös poliittisesta historiasta valtio-oppiin ja hiljalleen Turun yliopistossa alkaneen kansainvälisen politiikan opetuksen ja tutkimuksen pariin.

Kun nyt katson tätä päivää ja vuotta 2018 vuoden 1968 perspektiivistä, on pakko kysyä itseltäni, onko maailma olennaisesti muuttunut noiden väliin mahtuvien 50 vuoden aikana. Tuon kysymyksen voisi esittää myös erään vanhan laulun sanoin: ”Paljonkos muutit maailmaa, poikani”.

Ydinasein varustautunut Pohjois-Korea uhkaa maailman rauhaa. Syyrian sota jatkuu kahdeksatta vuotta. Israel iskee ohjuksin Syyriaan. Venäjä tukee Syyrian sodassa maan hallitusta. Yhdysvallat ja Eurooppa ovat demokratian nimissä asettuneet tukemaan aseellista oppositiota. Venäjä miehittää Krimiä ja osallistuu aseelliseen konfliktiin Itä-Ukrainassa.

Rasismi ja muukalaisvastaisuus eivät vain nosta päätään, vaan ilmenevät eri puolilla maailmaa ehkä räikeämpinä kuin moneen kymmeneen vuoteen. Demokratia on haastettuna jopa useassa Euroopan unionin jäsenmaassa.

Myös yliopistomaailma on ainakin Suomessa jälleen kiistojen kohteena. Muutosten kourissa siitä on tullut paikka, jonka vetovoima nuorten tutkijoiden mielissä on heikentynyt.

Viidenkymmenen kuluneen vuoden aikana rauhantutkimus laajasti ymmärrettynä on tuottanut runsaasti tietoa eriarvoisuudesta, epäoikeudenmukaisuudesta, väkivallan syistä ja rauhanomaisen vuorovaikutuksen edellytyksistä. Se, että maailma on 50 vuodessa muuttunut hyvin vähän, on tuskin tutkimuksen tai sen puutteen syytä.

Politiikassa historia harvemmin toimii oppimestarina.

Ehkä yksi ongelma on siinä, että politiikassa historia harvemmin toimii oppimestarina. Ja toisaalta erilaisten intressiryhmien ja eri valtioiden niin kutsuttuja kansallisia etuja ajavat poliitikot todennäköisesti luottavat enemmän omiin uskomuksiinsa kuin tuotettuun tutkimustietoon.

Niinpä nyt aivan samoin kuin 1960-luvulla ihmisten pelot kytkeytyvät ydinsodan uhkaan. Uutena uhkana ydinaseiden rinnalla kummittelee ympäristökatastrofi.

Jyrki Käkönen on Tampereen ja Tallinnan yliopistojen emeritusprofessori, joka työskentelee parhaillaan Koneen Säätiön rahoittamassa Tampereen yliopiston Regional Challenges to Multilateralism -tutkimusprojektissa.

Julkaisu Hullu vuosi 1968 – mikä on muuttunut? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Videokollaasin ajatus on lähtöisin Zoe Leonardin tunnetusta proosarunosta I want a dyke for president. Leonard kirjoitti runon osana aids-aktivismia sekä antipatriarkaalista ja -rasistista taistelua 1990-luvun Yhdysvalloissa.

Runo herättää pohtimaan, millainen kokemuspohja presidentiksi valittavilla ihmisillä tyypillisesti on: “always a john and never a hooker”, Leonard kirjoittaa. Runoa on sittemmin sovellettu poliittisen protestin keinona eri puolilla maailmaa.

Taiteilijat Malin Arnell, Kajsa Dahlberg, Johanna Gustavsson ja Fia-Stina Sandlund järjestivät Ruotsin vuoden 2010 valtiopäivävaalien yhteydessä tilaisuuden, jossa runoa luettiin kollektiivisesti. Räppäri ja performanssitaiteilija Mykki Blanco kommentoi Yhdysvaltojen vuoden 2016 presidentinvaalia runosta tekemällään videolla.

Leonardin runon paikalliset ja ajalliset sovellukset heijastelevat yhteiskuntien muuttuvia epäoikeudenmukaisuuksia. Vuonna 2016 Washington DC:ssä järjestetyissä työpajoissa runon lause “I want a president who lost their last lover to AIDS” muutettiin muotoon “I want a president whose son was shot by police” heijastamaan Yhdysvaltojen laajaa poliisiväkivaltaa, jota vastaan järjestetään mielenosoituksia ympäri maata. Suomessa vuonna 2018 toteutetussa adaptaatiossa nousevat esiin esimerkiksi vanhustenhoito, omaishoitajuus, pakolaisuus ja syrjintä.

Videokollaasirunon aineisto kerättiin presidentinvaalien vaalikampanjoinnin viimeisten päivien aikana 25.–27.1.2018 sähköpostilla ja Helsingin kaduilla.

Artikkelia päivitetty 6.11.2025: Päivitetty videon linkkaus Youtube-alustalle.

Julkaisu ”Haluan presidentin…” ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Lokakuussa Yhdysvalloista alkunsa saanut #MeToo-kampanja nosti esiin naisiin kohdistuvan seksuaalisen häirinnän, ahdistelun, vallankäytön ja väkivallan kulttuurin. #MeToo paljasti vaietun, mutta vallitsevan käytännön: lähes kaikki naiset ovat kokeneet jonkin asteista seksuaalista häirintää, ahdistelua tai usein jopa väkivaltaa.

Kun naiset alkoivat kertoa tarinoitaan, pato murtui. Seksuaalisen häirinnän ja väkivallan piilotettu maailma räjähti silmille ja nousi keskustelun aiheeksi. Hiljaisuuden rikkominen paljasti laajan arkisen käytännön, jonka olemassaolosta ovat olleet hyvin tietoisia niin sen uhrit kuin sen ylläpitäjätkin. Moni onkin yllättänyt siitä, kuinka niin monen ihmisen arkinen kokemus nousee keskusteluun vasta nyt.

Suomeen rantautuminen

Suomeen seksuaalisen ahdistelun ja väkivallan purkaminen rantautui aluksi kevyesti. Kun Ruotsissa kampanja sai aikaan poliisitutkintoja ja on vaikuttanut lainsäädäntötyöhön, Suomessa nimettiin muutamia yksittäisiä tapauksia. Suomalainen media tyytyi lähinnä referoimaan muiden maiden keskusteluja. Tuntui kuin Suomi, tasa-arvon mallimaa, vaikenisi ja käyttäytyisi kuin meillä ei tällaista ongelmaa liiemmin olisi.

Lopulta ruotsinkielinen #dammenbrister rikkoi yllättävän pitkään kestäneen suhteellisen hiljaisuuden maassamme. Sen innoittamana perustimme viime viikon lopulla Facebookiin suomenkielisen #MeMyös-ryhmän. Hieman yli viikossa ryhmään on kertynyt jo pitkästi yli 12 000 jäsentä.

Itsenäisyysjuhlahumun jälkeisenä päivänä, 7. joulukuuta, aukesi #MeMyös-vetoomus, jonka toivomme kaikkien sukupuolten allekirjoittavan ja näin joukkovoimalla kertovan, että on tullut aika laittaa loppu hiljaisuudelle ja seksuaalisen häirinnän, ahdistelun ja väkivallan rakenteelle.

Tarkoitus on paitsi sanoa, että nyt saa riittää, myös: et ole yksin, se ei ole sinun syysi, sinun ei tarvitse hävetä, sinun ei pitäisi joutua pelkäämään – tämän käytännön voi muuttaa!

Paljastavat tarinat

#MeToosta liikkeelle lähtenyt vyöry perustuu ihmisten kertomiin ja toisilleen jakamiin tarinoihin, omien kokemusten julkiseksi ja näkyväksi tekemiseen. Koostamme naisten kokemuksia, jotka jaamme nimettöminä, kertoaksemme myös laajemmalle yleisölle, miten vallitseva ilmiö on kyseessä. Tarinat paljastavat viiltävällä tavalla arkipäiväisen häirinnän ja seksuaalisen väkivallan taustalla olevan yhteiskunnallisen rakenteen, johon häirintä pohjaa ja joka mahdollistaa sen jatkumisen.

Liikkeelle lähtenyt vyöry perustuu ihmisten kertomiin ja toisilleen jakamiin tarinoihin, omien kokemusten julkiseksi ja näkyväksi tekemiseen.

Kertomusten jakaminen on ilmiön hahmottamista, sen laajuuden ja piirteiden kartoittamista, näkyväksi tekemistä ja tunnistamista. Se on vastarintaa liian pitkään vallinneelle hiljaisuudelle.

Kertomukset tuovat esille sen, miten ahdistelun ja häirinnän käytäntö on syvällä kodeissa. Se tunkeutuu meidän makuuhuoneisiimme, se vallitsee kouluissamme, sen kohtaa baareissa, urheilu- ja kulttuuriharrastuksissa, kesämökillä ja opiskeluelämässä, sitä esiintyy työelämässä ja armeijassa, se näyttäytyy ravintoloissa, festareilla, vapaa-ajan vietossa, se käy kimppuun katutilassa, sitä esiintyy virastoissa ja juna-asemilla, siltä ei pääse pakoon hisseissä eikä vessoissa. Siltä ei ole turvassa missään.

Tämä osoittaa, miten naisten itsemääräämisen riistämisen ja kehon häirinnän ja vahingoittamisen kulttuuri on kietoutunut kaikkiin elämän osa-alueisiin: se on kaikkialla läsnä oleva systeemi, joka kertoo yhteiskuntiemme vallitsevista valtasuhteista sekä asennoitumisesta naisiin.

Myötätunnon voima

Tarinat paljastavat järjestelmän ja häirinnän mittakaavaa ja arkista esiintymistä. Niiden teho on myös siinä, että ne kutsuvat kuuntelemaan, eläytymään, kokemaan toisen tilanteen, tuntemaan toisen tuskaa: ne kutsuvat tuntemaan myötätuntoa.

Myötätunto on vahva poliittinen voima. Tarinat, niiden jakaminen ja niihin eläytyminen luovat yhteisön ja synnyttävät solidaarisuutta.

Eläytyminen toisen tuskaan on historiallisesti usein muodostunut poliittiseksi voimaksi.

Eläytyminen toisen tuskaan on historiallisesti usein muodostunut poliittiseksi voimaksi, väkivallan ja sorron järjestelmän kaatamiseen tähtääväksi liikkeeksi. Väkivaltaa, nöyryytystä, vääryyden tuntoa uhkuvat ja häpeän ja sorron järjestelmää suomivat tarinat ovat poliittinen ase.

Tällaisista lähtökohdista syntyneet liikkeet ovat aikanaan murtaneet orjuuden järjestelmän, ne ovat hankkineet kansalaisoikeudet naisille, saaneet aikaan työsuojelulainsäädännön kuin laittaneet pisteen lailliselle rotusorrollekin.

Vaikka tarinat naisten kokemuksista ovat nimettömiä ja kokemuksellisia, eikä niissä ole tarkoitus tuoda esiin tekijöiden identiteettiä, tässä mittakaavassa ne muodostavat valtavan aineiston. Ne tuottavat tietoa, jota meillä ei ole aiheesta ennen ollut. Niiden huomioon ottamista lainsäädännössä, valistuksessa, kasvatuksessa ja tutkimuksessa ei pidä ohittaa.

Välinpitämättömyyden järjestelmä

Naisten tarinat osoittavat myös laajan väkivaltaa kohdanneiden naisten epäluulon viranomaisia kohtaan ja luottamuspulan siihen, että seksuaalisesta häirinnästä tai väkivallasta kannattaisi ilmoittaa viranomaisille tai että tekijää rangaistaisiin. Seksuaalisen väkivallan uhrien epäluottamus järjestelmään sekä se, että uhri jää usein vaille oikeutta, on osoitettu tutkimuksessakin. Tilanne, jossa lainsäädäntö ei suojele suurta osaa kansasta, on kestämätön.

Raiskausta koskevan rikoslainsäädännön muuttamisesta maassamme, suostumusperustaisuuteen siirtymisestä, on puhuttu pitkään tuloksetta. Nykyinen tilanne kertoo siitä, kuinka uhrin sana tai kokemus ei edelleenkään paina, vaan häneltä odotetaan sitä, että hän aktiivisesti estäisi väkivallan.

Jos sama tilanne vallitsisi ”normaalissa väkivallassa”, väkivallan kohde nähtäisiin rikoksen uhrina vain, jos hän olisi väkivaltaisessa tilanteessa aktiivisesti pyrkinyt estämään lyönnin osumisen itseensä. Kun tilannetta tarkastelee näin, se näyttäytyy absurdina. Näin vahvasti sukupuolittunut seksuaalinen väkivalta näyttäytyy toisarvoisena ”oikealle väkivallalle”.

Lainsäädännön kautta yhteiskunnan asenteita ja arvotuksia voi tarkastella.

Lainsäädäntö on peli, jonka kautta yhteiskunnan asenteita ja arvotuksia voi tarkastella. Kun ristiinvalottaa ihmisten kokemuksia ja lainsäädäntöä, näyttää kuva suomalaisesta järjestelmästä seksuaalisen häirinnän ja seksuaalirikosten suhteen lohduttomalta.

Kun kokonaisuutta tarkastelee ja peilaa yksittäisten ihmisten kertomuksia vasten lainsäädännöllistä sekä institutionaalista linjaa, tulee kirkkaasti esiin, kuinka yhteiskuntamme sallii ja mahdollistaa seksuaalisen häirinnän kulttuurin katsomalla pois, vähättelyllä, vallitsevilla käytännöillä, löyhillä laeilla ja uhreja syyllistämällä.

Seksuaalisen ahdistelun politiikka

Lainsäädännöllinen käytäntö on poliittisen prosessin tuotos, ja poliittisella päätöksenteolla voidaan vaikuttaa ilmiöön myös asenteiden tasolla. Tämä olisi syytä pitää mielessä, kun eduskunnassa käydään tiistaina 12.12. aiheesta ajankohtaiskeskustelu, johon myös #MeMyös-vetoomus ja materiaali lähetetään.

Traagisimmatkaan tarinat eivät ole ainoastaan yksilöille tapahtuneita yksittäisiä, erillisiä tapauksia, vaan ne paljastavat yhteneväisiä kokemuksia, toistuvia juonia, pinnan alla olevan rakenteen ja sen toiminnan logiikan. Henkilökohtainen on poliittista ja yksittäisestä nousee yleinen.

On selvää, että naisten ja tyttöjen kohtaama seksuaalinen häirintä ja jopa väkivalta on valtava virtahepo keskellä yhteiskuntaa, epämääräinen ja iljettävä mörkö, jota ei ole haluttu nähdä. Mutta tarinoiden kautta piirtyy myös kuva siitä, miten naisten ahdinkoon ei ole nähty tarpeelliseksi puuttua, sitä ei ole otettu tosissaan, nähty vakavana, tarpeeksi tärkeänä.

Henkilökohtainen on poliittista ja yksittäisestä nousee yleinen.

Se, että kähmintä, ahdistelu, pelottelu, seksualisoiva vallankäyttö ja väkivalta ovat meillä normi, asioiden vallitseva tila, kumpuaa yhteiskuntiemme valtarakenteista: patriarkaatista, miesten valta-asemasta, sukupuolten epätasa-arvon järjestelmästä. Naisen kehon jatkuva seksualisointi ja vahingoittaminen on poliittista.

Häirintä osoittaa naiselle tämän paikan, se on vallankäyttöä, joka paljastaa naisen aseman yhteiskunnassa. Koura, joka kopeloi ja koskee naiseen ilman lupaa, joka alistaa ja ottaa kysymättä, on patriarkaatin väkivaltainen käsi.

Maassa, jossa on totuttu korostamaan pitkälle kehittynyttä tasa-arvoamme, valtiollisten toimijoiden voi olla hankalaa ottaa vastaan viestiä naisten laajasti kohtaamasta nurjasta todellisuudesta. Tasa-arvoasioissa vallitsevien asenteiden muutos ja lainsäädännöllinen, institutionaalinen muutos kiertyvät toisiinsa.

Maassa, jossa on totuttu korostamaan pitkälle kehittynyttä tasa-arvoamme, voi olla hankalaa ottaa vastaan viestiä naisten laajasti kohtaamasta nurjasta todellisuudesta.

Kyse onkin paitsi lainsäädännöstä ja piintyneistä asenteista naisten itsemääräämistä kohtaan myös patriarkaattia pönkittävästä poliittisesta ilmapiiristä.

Häpeän ja pelon politiikkaa

Kampanjan myötä jaetuista tarinoista rakentuu kuva siitä, miten patriarkaatin koura arjessa naista koskettaa. Nämä jaetut piirteet kertovat siitä, miten järjestelmää pidetään yllä. Naisten tarinoista ehkä päällimmäiseksi yhteiseksi kokemukseksi jäävät häpeä ja pelko, vaientamisen, syyllistämisen perinne sekä vähättelyn ja hiljaisuuden kulttuuri.

Hiljaisuus mahdollistaa teot. Se on käyttövoimaa, joka palvelee järjestelmää, turvaa sen jatkumisen ja suojelee tekijöitä, pönkittää patriarkaattia. Hiljaisuutta on pitänyt yllä juuri häpeä.

Häpeä ei ole vain yksilön tunne, vaan se on laadultaan kollektiivista.

Häpeä ei ole vain yksilön tunne, vaan se on laadultaan kollektiivista. Häpeä on opittu, se kumpuaa kulttuurista, jossa naisen kunnian menetys liittyy seksuaalisuuteen ja jossa naisen seksuaalisuus on paitsi nähty häpeällisenä, myös miehisen vallan alaisena.

Vanhempien hiljaisuus, lamaantuminen ja häveliäs suhtautuminen seksuaalisen ahdistelun ja naisen kehon rajojen rikkomusten edessä antaa ymmärtää, että ilmiöön tulee suhtautua häveten, perinteen mukaisesti itseään syytellen ja hiljaa kestäen. Perinne, pelko ja häpeä ovat vahvoja voimia, joita ilman yksikään väkivaltainen, sortoon ja alistukseen perustuva yhteiskunnallinen rakenne ei pysy pystyssä.

#MeMyös kutsuu kuulemaan naisten hädän ja kollektiivisen kokemuksen. Se pyrkii rikkomaan hiljaisuuden, häpeän ja pelon noidankehän.

VTT Noora Kotilainen on tutkijatohtori Helsingin yliopistossa poliittisen historian oppiaineessa.

Julkaisu Seksuaalisen häirinnän ja väkivallan politiikkaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.