Hullu vuosi 1968 – mikä on muuttunut?

Kirjoittaja Pariisissa vuonna 1968.
Lukuaika: 6 min. 

Viisikymmentä vuotta sitten nuoret eri puolilla maailmaa nousivat vastustamaan epäoikeudenmukaista politiikkaa ja sotaisia hallintoja. Emeritusprofessori Jyrki Käkönen oli yksi heistä. Miltä 2010-luvun kansainvälinen politiikka näyttää 1960- ja 1970-luvun opiskelijaliikehdinnässä mukana olleen ja siitä akateemisen kimmokkeen saaneen idealistin silmin?

Viime vuonna Suomi juhli sadatta itsenäisyytensä vuotta. Tänä vuonna itsenäisyyden alkutaipaleen synkkiä tapahtumia on muisteltu niin vapaussodan kuin kansalaissodan nimikkeiden alla.

Itselleni merkitykselliseksi tänä vuonna nousee kuitenkin historiallisena kokemuksena viidenkymmenen vuoden takaiset tapahtumat. Oman myöhemmän kehitykseni kannalta tuo yhdenlainen Euroopan hullu vuosi 1968 oli monessa mielessä keskeinen.

Vuoden 1968 tapahtumat ja osallisuus niissä mitä ilmeisimmin määrittivät pitkälle myöhempää akateemista uraani ja suuntautumista kohti rauhantutkimusta. Opinnoissani tuo vuosi kattoi kolmannen opiskeluvuoteni kevätlukukauden ja neljännen syyslukukauden. Opiskelijapolitiikassa olin jättänyt taakse osakuntapolitiikan ja siirtynyt aineyhdistyspolitiikkaan.

Keväällä olin vielä Turun yliopiston yhteiskuntatieteilijöiden aineyhdistyksen opiskelijalehden TS-Indeksin toimitussihteeri. Syksyllä aloitin saman lehden uudistetun version TS-Indexin päätoimittajana. Opiskelija-aktiivina olin vaikuttamassa siihen, miten vuoden 1968 tapahtumat siirtyivät paikalliseen toimintaan ja kokemusmaailmaan.

Toivon ja pettymysten vuosi

Vuoden 1968 tapahtumissa kohtasivat vahvasti toisensa vanhoillisuus, halu säilyttää kaikki muuttumattomana, ja toisaalta toivo paremmasta maailmasta. Heti tammikuussa Tšekkoslovakian kommunistipuolueen johtoon oli noussut uudistusmielinen Alexander Dubcek.

Siitä alkoi niin kutsuttu Prahan kevät. Näytti siltä, että sosialismi voisi uudistua.

Vuoden 1968 tapahtumissa kohtasivat vahvasti toisensa vanhoillisuus, halu säilyttää kaikki muuttumattomana, ja toisaalta toivo paremmasta maailmasta.

Kevään aikana Yhdysvalloissa kansalaisoikeusliike vaikutti saavuttavan merkittäviä edistysaskeleita. Samalla tulevaisuuden toivona pidetty Robert Kennedy näytti kulkevan kohti demokraattien presidenttiehdokkuutta.

Nämä molemmat ilmiöt yhdessä Yhdysvaltain voimistuneiden Vietnamin sodan vastaisten mielenosoitusten kanssa loivat optimismia, että oikeudenmukaisempi ja rauhanomaisempi maailma olisivat mahdollisia.

Nuoren opiskelijan mielessä tuota optimismia vahvistivat massiiviset opiskelijamielenosoitukset Pariisissa toukokuussa. Noissa mielenosoituksissa opiskelijat vaativat yliopistojen hallinnon uudistamista. Keskeisenä vaatimuksena oli saada opiskelijoiden oma ääni kuuluviin niin hallinnossa kuin opetuksen sisältöjenkin rakentamisessa.

Työläisten asettuessa tukemaan lakoin opiskelijoita mielenosoitukset laajenivat koskemaan koko Ranskan yhteiskunnallista järjestelmää. Vielä toukokuussa Ranskan presidentti Charles de Gaulle hajotti Ranskan parlamentin mielenosoitusten ja laajojen lakkojen vuoksi. Näytti siltä, että nuorisoliike voi saada jotain aikaan.

Optimismi sai nopeasti myös raskaita kolauksia. Jo huhtikuun alussa kansalaisoikeustaistelija Martin Luther King murhattiin Memphisissä Tennesseessä. Berliinissä huhtikuussa opiskelijamielenosoituksessa Rudi Dutschke haavoittui vakavasti poliisin luodeista. Kesäkuun alussa Robert Kennedy ammuttiin Los Angelesissa.

Elokuussa koitti jo Prahan syksy. Elokuun 21. päivän yöllä Varsovan liiton panssarit tunkeutuivat Tšekkoslovakiaan. Myöhemmin olen esittänyt, että tuo tapahtuma oli niin kutsutun reaalisosialismin lopun alku. Vielä lokakuun alussa Meksikon hallitus hiljensi verisesti olympialaisten alla opiskelijoiden laajan mielenosoituksen.

Vuoden loppupuolella kansainvälisen opiskelijaliikehdinnän laineet toki näkyivät myös Suomessa. Marraskuun 25. päivä tapahtui niin kutsuttu Vanhan valtaus. Tuo mielenosoitus kohdistui ensisijaisesti perinteistä opiskelijapolitiikkaa vastaan. Tosin se laajeni nopeasti yliopistojen hallintoa ja opetusta koskevaksi liikehdinnäksi, mikä tuottikin lopulta niin hallinto- kuin opintouudistukset.

Väkivaltaa ja vallan vaihdoksia

Vuonna 1968 sotilaallisen voiman käyttö ei rajoittunut vain panssarien vyöryyn Tšekkoslovakiaan. Tammikuun lopulla Pohjois-Korea kaappasi yhdysvaltalaisen sota-aluksen USS Pueblon. Saman kuun viimeisinä päivinä Vietkong aloitti niin kutsutun tet-hyökkäyksen Yhdysvaltain aseellisesti tukemaa Etelä-Vietnamin hallintoa vastaan. Yhdysvaltain vastatoimet puolestaan kärjistyivät My Lain verilöylyssä.

Sekä sotilaalliset tapahtumat Vietnamissa että sodan vastaiset mielialat Yhdysvalloissa aiheuttivat sen, että vuodesta 1968 tuli eräänlainen sodan käännekohta. Sodan päättyminen oli silti vielä viiden vuoden päässä.

Vietnamin sodan lisäksi Nigeriassa taisteltiin toista vuotta niin kutsuttua Biafran sotaa, mihin liittyi ibojen keskuudessa mittava puute elintarvikkeista. Uutiskuvat palavista pommitetuista kylistä, kaduille ammutuista ihmisistä ja Biafran nälkää näkevistä lapsista toivat ihmisiä suomalaiseen rauhanliikkeeseen. Ne myös kiistatta ohjasivat kansainvälisestä politiikasta kiinnostuneen opiskelijan huomion sodan ja rauhan kysymyksiin.

Noiden sotien ohella kesäkuun ensimmäisenä päivänä YK:ssa avattiin ydinsulkusopimus allekirjoituksille.

Suomessa Urho Kekkonen valittiin vaaleilla kolmannelle kuusivuotiskaudelleen presidentiksi. Hänen kolmas toimikautensa alkoi maaliskuun ensimmäisenä.

Esimerkiksi Perussa, Panamassa ja Malissa valta vaihtui syksyn aikana sotilasvallankaappauksin. Kiinassa puolestaan kulttuurivallankumous oli menossa toista vuotta, ja siellä nuoriso oli kaduilla hieman toisenlaisin tavoittein kuin Saksassa, Ranskassa tai Yhdysvalloissa.

Vuoden 1968 tapahtumien joukossa oma mielenkiintonsa on Englannin konservatiivipuolueen edustaja Enoch Powellin huhtikuun puheella. Tuo puhe tunnetaan nimellä “Rivers of Blood” ja siinä arvosteltiin voimakkaasti maahanmuuttoa. Syyskuun lopulla Ranska puolestaan esti Britannian pääsyn Euroopan talousyhteisön jäseneksi.

Suomessa tuon vuoden aikana hyväksyttiin peruskoulun puitelaki ja niin kutsuttu keskiolutlaki, jotka tosin astuivat voimaan vasta myöhemmin. Tuon vuoden lopulla Suomi otti kylmän sodan maailmassa yhden lyhyistä askelistaan läntiseen maailmanyhteisöön liittymällä OECD:n jäseneksi.

Monessa mielessä tapahtumarikkaan vuoden päätti arabiterroristien hyökkäys israelilaista matkustajakonetta vastaan toisena joulupäivänä Ateenan lentokentällä. Kaksi päivää myöhemmin Israelin ilmavoimat kostivat tuon iskun tuhoamalla Beirutin lentokentällä 12 libanonilaista matkustajakonetta.

Järjestelmän kritiikkiä

Vanhan valtausta loppuvuodesta voi tuskin pitää Pariisin kevään suomalaisena kopiona. Radikalismin nousu oli tuolloin paljon yleisempi ilmiö. Omalla kohdallani se näkyi Turussa jo syksyllä 1967, kun toimitimme TS-Indeksin teemanumeron lokakuun vallankumouksesta, josta tuolloin oli 50 vuotta.

Tuossa numerossa käsiteltiin myös marxismia paljon laajemmin. Numero nosti vahvasti esiin orastavan tyytymättömyyden yliopiston tarjoamia opintoja ja opetusta kohtaan.

Kevään aikana ilmestyneissä TS-Indeksin numeroissa jatkui keskustelu opintokritiikistä, ja siinä tuotiin esiin opiskelijoiden halu vaikuttaa itse opintojen sisältöihin. Esillä oli myös kriittisiä näkökulmia Suomen poliittiseen järjestelmään ja puolueiden rooliin siinä. Itse kirjoitin artikkelin ”Näkökohtia ja utopioita Suomen puoluetulevaisuudesta”. Keskeinen ajatus oli, että systeemi ei toimi.

Samasta teemasta pidin kevään aikana oikeistonuorten tilaisuudessa esitelmän ”Tuomittu demokratia”, missä kantava ajatus oli, että demokratia näyttää epäonnistuvan jostain syystä lännen ulkopuolella. Paljon myöhemmin ymmärsin Wilhelm Bolinin, suomalaisen tuntemattoman klassikon kautta, ettei demokratia välttämättä ollut tukevalla pohjalla edes lännessä.

Bolinia mukaillen demokratia voidaan määrittää niin, että demokratiasta voidaan puhua vasta sitten, kun kaikki ne, joiden arkipäivän elämisen ehtoja erilaiset päätökset määrittävät, voivat itse vaikuttaa noiden päätösten sisältöön. Kevään numeroissa käsittelin yhdessä artikkelissani myös menossa olevaa Biafran sotaa otsikolla ”Unohdettu sota”.

Tukholmasta Pariisin kautta kohti Prahaa

Kesällä vietin pari kuukautta Tukholmassa Liljeholmenin kaapelitehtaalla pienentääkseni seuraavan lukuvuoden opintolainan tarvetta. Tuona aikana tutustuin suomalaisten työläisten elämään Ruotsissa ja kirjoitin siitä jopa artikkelin Uusi Päivä -lehteen alkusyksystä.

Työttömyys oli ollut melkein kaikille keskeinen syy muuttaa Ruotsiin. Muutama haastateltu toivoi, etten vahingossakaan välittäisi kovin ruusuista kuvaa suomalaisten elämästä Ruotsissa.

Työn ohessa istuin päivittäin Kungliga Bibliotekissa keräämässä aineistoa tulevaan poliittisen historian pro gradu -tutkielmaan. Tutkielma käsitteli Suomen irtaantumista sodasta Ruotsin lehdistön kuvaamana.

Ja sikäli kun aikaa riitti tutustuin myös niin kutsuttuihin kirjakahviloihin. Ne olivat radikaalien kokoontumispaikkoja ja niistä mukaan kotiin tuomiseksi löytyi kirjallisuutta niin Vietnamin sodasta kuin Latinalaisesta Amerikasta ja marxilaisesta ideologiasta.

Elokuun alussa suuntasin askeleeni Pariisiin. Olihan se jotenkin koettava tuo Pariisin ilmapiiri, vaikka mielenosoitukset olivatkin jo laantuneet eivätkä opiskelijat olleet vielä palanneet lomilta yliopistoihin. Pariisista suuntasin liftaamalla ja junalla Prahaan, jonka ilmapiiri piti myös kokea. Valitettavasti Varsovan liiton panssarit ehtivät sinne muutamia tunteja aikaisemmin ja jouduin viettämään rajalla useita tunteja passi takavarikoituna tietämättä, mihin matka jatkuisi.

Varsovan liiton panssarit ehtivät Prahaan muutamia tunteja aikaisemmin ja jouduin viettämään rajalla useita tunteja passi takavarikoituna tietämättä, mihin matka jatkuisi.

Jouduin palamaan Saksaan ja jatkoin Länsi-Berliinin kautta Itä-Berliiniin ja edelleen Varsovaan, minne Euroopan kierrokseni oli joka tapauksessa tarkoitus päätyä. Muistaakseni Berliinissä ostin pienen runoalbumin saksaksi julkaistuja tšekkirunoilija Reiner Kunzen runoja. Jossain matkalla kirjoitin tuon vihkosen sivuille Tšekkoslovakian miehitykseen liittyvän Kunzelle omistetun runon.

Itken maasi puolesta
merkityksetön myötätuntoni
on kansasi puolella

Kuinka monta kukkaa
tallaavat panssarit
ja kuinka monta juurta
repivät konepistoolit maasta

Mutta minä tiedän
vaikka tulisi kaksikymmentä
pimeyden vuotta
niin kukat nousevat
tuhkasta ja kyynelistä

Mikään armeija
ei voita vapautta

Tuo runo kertoo välittömät tuntemukseni. En voinut ilmaista niitä Turussa Neuvostoliiton konsulaatin edustalla järjestetyssä mielenosoituksessa, koska olin silloin vielä matkalla.

Yliopistokritiikkiä

Opintojen alkaessa syksyllä vastasin uudistetun TS-Indexin päätoimittajana lehden linjasta. Uuden lehden tunnukseksi otimme lauseen ”Katsomme levottomina maata ja maailmaa, jonka perimme”. Lauseen oli tarkoitus ilmaista, että meitä ennen asiat oli hoidettu huonosti. Uuden sukupolven oli muutettava kehityksen suuntaa.

Lokakuun alussa ilmestyneen ensimmäisen numeron pääkirjoitus oli otsikoitu ”Yliopiston mäki uusi Olympos”. Numero ilmestyi melkein kolme viikkoa ennen Vanhan valtausta.

Lehti sisälsi annoksen opintojärjestelmien kritiikkiä. Toisena kriittisen tarkastelun kohteena oli suomalainen kuntalaitos. Pääkirjoituksen lisäksi kaksi muuta omaa artikkeliani olivat ”Säilyttäkää vallankumouksen tahti” ja ”Kolmas maailmansota”.

Noista kahdesta artikkelista ensimmäinen suuntautui jonkinlaista pysähtyneisyyttä vastaan ja kaipasi jatkuvia muutoksia mahdollisen tuhon estämiseksi. Toinen artikkeli liittyi Tšekkoslovakian miehitykseen ja tarkasteli kriisin kautta kolmannen maailmansodan mahdollisuutta. Kiinan pelko oli yksi niistä tekijöistä, jotka saivat Neuvostoliiton vaarantamaan miehityksellä oman arvovaltansa kolmannen maailman suunnalla.

Syksyn toinen TS-Index ilmestyi vasta Vanhan valtauksen jälkeen. Numero käsitteli runsaasti yliopistokoulutuksen ongelmia. Oman pääkirjoitukseni otsikkona oli ”Mitä meistä koulutetaan”.

Varsovan liiton panssarit ehtivät sinne muutamia tunteja aikaisemmin ja jouduin viettämään rajalla useita tunteja passi takavarikoituna tietämättä, mihin matka jatkuisi.

Kirjoituksissa vaadittiin muun muassa kansainvälisen politiikan opetuksen aloittamista Turun yliopistossa. Vaatimuksiin kuului myös korkeakouludemokratia. Kaksi omaa maailmanpolitiikkaan liittyvää artikkeliani olivat ”Rauhanomainen rinnakkaiselo” ja ”Vallankumouksellinen Latinalainen Amerikka”.

Edellisessä artikkelissa käsittelin kehitysmaiden ongelmia ja toin esiin, että niiden ratkaisemisen edellytyksenä on rauhanomainen maailma. Toinen artikkeli rakentui paljolti Che Guevaran epäonnistuneen Bolivian vallankumousseikkailun ympärille.

Tuskin muutin maailmaa

Tuskin tiesin vuonna 1968, että nuo ainejärjestön lehteen kirjoittamat artikkelini ennakoivat myöhempää tutkimuksellista mielenkiintoani, mikä kohdistui 1970-luvulla kehitysmaiden ongelmiin ja laajeni niistä väkivallan, sodan ja rauhan kysymyksiin. Mitä ilmeisimmin tuon hullun vuoden mielenkiinnon kohteet veivät minut myös poliittisesta historiasta valtio-oppiin ja hiljalleen Turun yliopistossa alkaneen kansainvälisen politiikan opetuksen ja tutkimuksen pariin.

Kun nyt katson tätä päivää ja vuotta 2018 vuoden 1968 perspektiivistä, on pakko kysyä itseltäni, onko maailma olennaisesti muuttunut noiden väliin mahtuvien 50 vuoden aikana. Tuon kysymyksen voisi esittää myös erään vanhan laulun sanoin: ”Paljonkos muutit maailmaa, poikani”.

Ydinasein varustautunut Pohjois-Korea uhkaa maailman rauhaa. Syyrian sota jatkuu kahdeksatta vuotta. Israel iskee ohjuksin Syyriaan. Venäjä tukee Syyrian sodassa maan hallitusta. Yhdysvallat ja Eurooppa ovat demokratian nimissä asettuneet tukemaan aseellista oppositiota. Venäjä miehittää Krimiä ja osallistuu aseelliseen konfliktiin Itä-Ukrainassa.

Rasismi ja muukalaisvastaisuus eivät vain nosta päätään, vaan ilmenevät eri puolilla maailmaa ehkä räikeämpinä kuin moneen kymmeneen vuoteen. Demokratia on haastettuna jopa useassa Euroopan unionin jäsenmaassa.

Myös yliopistomaailma on ainakin Suomessa jälleen kiistojen kohteena. Muutosten kourissa siitä on tullut paikka, jonka vetovoima nuorten tutkijoiden mielissä on heikentynyt.

Viidenkymmenen kuluneen vuoden aikana rauhantutkimus laajasti ymmärrettynä on tuottanut runsaasti tietoa eriarvoisuudesta, epäoikeudenmukaisuudesta, väkivallan syistä ja rauhanomaisen vuorovaikutuksen edellytyksistä. Se, että maailma on 50 vuodessa muuttunut hyvin vähän, on tuskin tutkimuksen tai sen puutteen syytä.

Politiikassa historia harvemmin toimii oppimestarina.

Ehkä yksi ongelma on siinä, että politiikassa historia harvemmin toimii oppimestarina. Ja toisaalta erilaisten intressiryhmien ja eri valtioiden niin kutsuttuja kansallisia etuja ajavat poliitikot todennäköisesti luottavat enemmän omiin uskomuksiinsa kuin tuotettuun tutkimustietoon.

Niinpä nyt aivan samoin kuin 1960-luvulla ihmisten pelot kytkeytyvät ydinsodan uhkaan. Uutena uhkana ydinaseiden rinnalla kummittelee ympäristökatastrofi.

Jyrki Käkönen on Tampereen ja Tallinnan yliopistojen emeritusprofessori, joka työskentelee parhaillaan Koneen Säätiön rahoittamassa Tampereen yliopiston Regional Challenges to Multilateralism -tutkimusprojektissa.

2 Trackbacks / Pingbacks

  1. Hullu vuosi 1968 – maailmalla, meillä ja minun elämässäni | Toisinaanajattelua
  2. Tänä päivänä viisikymmentä vuotta sitten – Tutkitusti

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*