Eurooppalainen projekti on kriisissä. Pitkään jatkuneiden sisäisten vaikeuksien lisäksi muun muassa Venäjän hyökkäys Ukrainaan ja koronaviruspandemia ovat viime vuosina pakottaneet pysähtymään ja pohtimaan eurooppalaisia arvoja sekä niiden toteutumista. Tässä keväällä 2024 julkaistavassa Eurostorie-artikkelisarjassa eurooppalaista jaettua arvopohjaa tarkastellaan kriittisesti monitieteisistä näkökulmista.

Euroopan unionin perustaviksi arvoiksi on nimetty muun muassa ihmisoikeudet, tasa-arvo ja demokratia. Näiden arvojen toteutuminen on aiempaa heikommissa kantimissa niin Euroopassa kuin muuallakin maailmassa. Voidaan myös kysyä, onko niiden korostaminen unionin tukipilareina historiallisesti tarkasteltuna perusteltua. Puhetta esimerkiksi oikeusvaltioperiaatteesta ja demokratiasta unionin perustavina arvoina voidaan pitää, ellei harhaanjohtavana, ainakin rajuna yksinkertaistuksena.

Artikkelisarjan seitsemän artikkelia avaavat ikkunoita eurooppalaisen politiikan kriiseihin oikeuden tutkimuksen, historian, aatehistorian ja politiikan tutkimuksen näkökulmista.

Historiallisesti Suomi on usein nähty saarekkeena, jonka historialla ei ole yhtymäkohtia esimerkiksi Itä-Euroopan entisiin valtiososialistisiin maihin. Venäjän Ukrainaan kohdistaman hyökkäyssodan myötä Suomen aseman yhteys ja samankaltaisuus Itä-Eurooppaan on kuitenkin korostunut uudella tavalla. Tämä avaa uusia mahdollisuuksia vertailevalle tutkimukselle Suomen ja niin kutsuttujen Visegrád-maiden historioista. Samalla avautuu uusia yllättäviäkin horisontteja tulevaan: esimerkiksi maankäyttöä koskevien uudistusten historia voi auttaa hahmottamaan tulevia ekologisia haasteita uudesta näkökulmasta.

Artikkelit ammentavat myös eurooppalaisesta aatehistoriasta, ja pohtivat sen kykyä valottaa nykyhetken poliittisia kriisejä kuten polarisaatiota ja totuudenjälkeisyyttä. Aristoteleen ja Machiavellin kaltaiset ajattelijat pitivät sisäisiä konflikteja keskeisenä osana hyvin toimivaa demokratiaa. Tästä näkökulmasta viimeaikaista konsensuksen murenemista ja polarisaatiota voitaisiin pitää myös mahdollisuutena, ei pelkkänä uhkana. Samalla kuitenkin muun muassa tasa-arvon ja vapauden toteutuminen on monella tapaa uhattuna.

Sen sijaan, että sosiaalinen media olisi kumonnut eliitin merkityksen julkisessa keskustelussa, se vaikuttaa luoneen uuden eliitin, jolla on yhä vahvempi rooli julkisen keskustelun suunnannäyttäjänä. Esimerkiksi pakolaisten kohtelu ja pakolaisuudesta käyty keskustelu tuottaa poliittisia hierarkioita, jotka asettuvat ristiriitaan poliittisen tasa-arvon kanssa.

Artikkelisarjan seitsemän artikkelia avaavat ikkunoita eurooppalaisen politiikan kriiseihin oikeuden tutkimuksen, historian, aatehistorian ja politiikan tutkimuksen näkökulmista. Kirjoittajat työskentelevät Suomen Akatemian huippuyksikössä Law, Identity and the European Narratives (Eurostorie). Sarjan on toimittanut yhdessä lehden päätoimittajien kanssa Eurostoriessa tutkijatohtorina vuosina 2022–23 työskennellyt Politiikasta-lehden toimituskunnan jäsen Ari-Elmeri Hyvönen jahuippuyksikön johtaja Kaius Tuori.

Ari-Elmeri Hyvönen on yliopistonlehtori Jyväskylän yliopistossa. Hyvösen tutkimusintressejä ovat muun muassa politiikan ja kansainvälisten suhteiden teoria, totuuden rooli demokratiassa ja turvallisuuspolitiikka. Hyvönen on Politiikasta-lehden toimituskunnan jäsen.

Artikkeli on johdanto Eurostorie-juttusarjaan.
Eurostorie-articles in english

Artikkelikuva: 652234 / Pixabay

Julkaisu Eurostorie: Näkökulmia eurooppalaisen projektin arvopohjaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Arvot nousivat näkyvämmin EU:n agendalle sekä oikeuttamaan sen toimintaa kylmän sodan päättymisen jälkeen. Lissabonin sopimuksen (2009) eli uusimman Euroopan unionin perussopimuksen (SEU) toinen artikla määrittelee unionin perustana olevat arvot: ihmisarvon kunnioittaminen, vapaus, kansanvalta, tasa-arvo, oikeusvaltio ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen, vähemmistöihin kuuluvien oikeudet mukaan luettuina. Kaikki EU:n jäsenvaltiot ovat sitoutuneet noudattamaan näitä perusarvoja, mutta viime vuosina niitä on myös kyseenalaistettu.

EU:n eri instituutiot ovatkin kasvavassa määrin pyrkineet turvaamaan arvoja kehittämällä tehokkaampia välineitä niiden suojelemiseksi. Erityisesti kaudella 2019–24 monet EU:n arvoista ovat nousseet näkyvästi esiin ja poliittisten kamppailujen kohteeksi.

Tässä kirjoituksessa lähestyn kauden tapahtumia ja politiikkatoimia arvojen sekä niihin liittyvien haasteiden näkökulmasta. Tulkitsen arvot tärkeinä EU:n sisä- ja ulkopolitiikkaa ohjaavina periaatteina. Edellä lueteltujen perusarvojen ohella käsittelen integraation pääasiallista alkuperäistä tavoitetta eli rauhaa sekä laajempaa unionin kehitystä ohjaavaa periaatetta, kestävää kehitystä.

Koska arvot näyttäytyvät usein varsin abstrakteina asioina, tavoitteenani on tuoda näkyviin arvoihin liittyviä konkreettisia politiikan kysymyksiä. Lisäksi tuon esiin arvoihin liittyviä vastakkainasetteluja unionin sekä jäsenmaiden politiikan kehityksessä.

Unionin perusarvojen merkitys ja niistä käyty keskustelu tulee säilymään ajankohtaisena. Arvoja koskevat valinnat näkyvät myös EU-politiikan tulevassa kehityksessä.

Keskustelu oikeusvaltiosta on politisoitunut

Euroopan parlamentissa on jo vuosikymmenen ajan käyty tiivistä keskustelua joidenkin jäsenmaiden tarkoituksellisista pyrkimyksistä horjuttaa demokratiaa, ihmisoikeuksia ja oikeusvaltioperiaatetta. Esimerkiksi tuomarien ja tiedotusvälineiden itsenäistä asemaa on kavennettu sekä vähemmistöjen asemaa heikennetty. Erityisesti valokeilassa ovat olleet Unkari ja Puola, mutta vastaavia haasteita on koettu muuallakin, erityisesti eteläisissä ja itäisissä jäsenmaissa.

Oikeusvaltioperiaatekeskustelu on politisoitunut eli noussut avoimen poliittisen keskustelun ja haastamisen ytimeen. Toisaalta kiistaa on pyritty epäpolitisoimaan ohjaamalla sitä EU:n tuomioistuimen ratkaistavaksi, pois poliittisten instituutioiden päätöksenteon piiristä.

Oikeusvaltioperiaatekeskustelu on politisoitunut eli noussut avoimen poliittisen keskustelun ja haastamisen ytimeen.

Eri EU-instituutiot ovat pyrkineet toimillaan puuttumaan oikeusvaltion rapauttamiseen. Esimerkiksi oikeusvaltiomekanismilla ja siihen sisältyvillä komission vuosittaisilla oikeusvaltiokertomuksilla pyritään käymään jatkuvaa vuoropuhelua jäsenvaltioiden oikeusvaltiokysymyksistä. Lisäksi vuonna 2021 päätettiin säännöistä, joiden mukaan EU:n on mahdollista pidättää koheesio- ja elvytysvaroja oikeusvaltioperiaatetta rikkovilta jäsenvaltioilta.

Suomi pyrki EU:n neuvoston puheenjohtajuuskaudellaan vuonna 2019 edistämään tehokkaampia toimia oikeusvaltion suojaamiseksi. Suomi edisti muitakin arvoja innovatiivisesti, yhdistäen politisoitunutta arvokeskustelua käytännön toimeenpanoon ja arvojen toteuttamiseen. Tästä yhtenä esimerkkinä oli sukupuolitietoisen budjetoinnin hyvien käytänteiden edistäminen EU-tasolla.

Koronakriisi heikensi useiden perusarvojen toteutumista

Keväällä 2020 alkaneen koronakriisin voidaan nähdä heikentäneen useamman EU:n perusarvon toteutumista jäsenmaissa. Esimerkiksi vapaa liikkuvuus perusarvona ja -oikeutena estettiin, kun jäsenvaltiot sulkivat rajansa yleisen turvallisuuden ja kansanterveyden nimissä. Monissa jäsenmaissa julistetut poikkeusolot heikensivät demokratiaa lisäämällä vallan keskittämistä.

Lisäksi ihmisarvon ja useiden ihmisoikeuksien toteutuminen heikentyi. Koronatoimet myös kasvattivat eriarvoisuutta eri väestöryhmien välillä. Esimerkiksi sukupuolten tasa-arvolle kriisillä oli sekä välittömiä että pidempikestoisia vaikutuksia Suomessa, Euroopan unionissa ja kansainvälisesti.

Euroopan parlamentti on kuluneella kaudellaan nostanut agendalleen useita tasa-arvoa ja vähemmistöjen oikeuksia koskevia kysymyksiä.

Ursula von der Leyenin komission yksi keskeistä painopisteistä on ollut erilaiset toimet tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden parantamiseksi. Tähän sisältyy sukupuolten tasa-arvon tavoittelun ohella erilaisten vähemmistöjen ja vammaisten yhdenvertaisen kohtelun toteuttaminen sekä syrjinnän ja vihapuheen ehkäiseminen. Sukupuolten tasa-arvostrategiassa (2020–25) tavoitteena on tasa-arvon unioni, jossa yksilöitä kohdellaan monimuotoisuudessaan tasa-arvoisina.

Euroopan parlamentti on kuluneella kaudellaan nostanut agendalleen useita tasa-arvoa ja vähemmistöjen oikeuksia koskevia kysymyksiä. Tasa-arvon puolustaminen on tärkeää, sillä populististen ja vanhoillisten liikkeiden vahvistuminen Euroopassa on johtanut esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen oikeuksien rajoittamiseen ja syrjintään muun muassa Puolassa.

Ukrainan sota ja EU:n vahvemmat toimet rauhan turvaamiseksi

Euroopan unionin vuonna 2012 saama Nobelin rauhanpalkinto korosti unionin roolia maanosan rauhan takaajana. Venäjän aloittama hyökkäyssota on sittemmin murentanut ajatuksen Euroopasta rauhan tyyssijana. Rauha ei ole enää itsestään selvä arvo, vaan edellyttää unionilta aktiivisia toimia.

Ukrainan on todettu useammassa yhteydessä puolustavan itsenäisyytensä ohella eurooppalaisia arvoja ja vapauksia. Näin ollen ei ole EU:n näkökulmasta mahdollista, että sota päättyisi Ukrainan tappioon. EU on säilynyt varsin yhtenäisenä Ukrainan tukemisessa, joskin tukitoimien käynnistämisessä on jatkuvasti tasapainoteltu sodan laajenemisen uhan kanssa.

Rauhan turvaaminen on edellyttänyt tukeutumista aiempaa kovempiin keinoihin. Poliittisen, humanitaarisen ja taloudellisen tuen lisäksi EU päätti ensimmäistä kertaa käyttää konfliktien ehkäisyä vahvistamaan perustetun rauhanrahastonsa (EPF) varoja aseellisen tuen toimittamiseen Ukrainalle. Vaikka päätös herätti kritiikkiä erityisesti kansalaisjärjestökentällä, sen taakse löytyi EU:ssa laaja yhteisrintama.

Maahanmuuttopolitiikka kyseenalaistaa EU:n arvopohjaa

Koronakriisi ja Ukrainan sota ovat vaikuttaneet EU:n tulkintaan liikkumisen vapaudesta, ihmisarvosta ja -oikeuksista. Korona-ajan rajasulkujen poistuttua EU-maihin suuntautuva muuttoliike sekä turvapaikanhakijoiden määrä on kasvanut rajusti. Samalla EU on vastaanottanut miljoonia Ukrainan pakolaisia ja aktivoinut ensimmäistä kertaa tilapäisen suojelun direktiivinsä.

Kasvava muuttoliikkeen aiheuttama paine ja muuttoliikkeen välineellistämispyrkimykset ovat aktivoineet komission ja jäsenmaat yhteisen maahanmuutto- ja turvapaikkapolitiikan uudistamistyössä. Alustava sopu yhteisestä politiikasta saavutettiin loppuvuodesta 2023. 

On selvää, ettei EU voi tinkiä arvoistaan jäsenyyksien vauhdittamiseksi. Arvojen ja periaatteiden noudattaminen edellyttää ehdokasmailta merkittävien yhteiskunnallisten muutosprosessien läpikäymistä.

Uudistustyön kantavana ajatuksena on yhtäläisen suojelujärjestelmän luominen EU:n alueelle sekä turvapaikkaprosessien ja palautusten tehostaminen. Pyrkimyksenä on myös jakaa niiden maiden taakkaa, jotka vastaanottavat suuria tulijamääriä. Lisäksi uudistus huomioi esimerkiksi kriisitilanteita ja välineellistettyä maahantuloa.

Toisaalta joidenkin jäsenmaiden hallitusten edistämät toimet turvapaikkaprosessien ja jopa kansainvälisen suojelun ulkoistamisesta ovat kyseenalaistaneet EU:n arvoperustan uskottavuutta. Myös Suomen nykyinen hallitus on osaltaan edistämässä näitä ulkoistamispyrkimyksiä.

Laajentumisessa ei voi tinkiä arvoista

Ukrainan sota on vauhdittanut myös EU:n laajentumispolitiikkaa, jota on oikeutetusti pidetty unionin tärkeimpänä välineenä levittää sen perusarvoja laajemmin lähialueillaan. EU näkee arvojen kunnioittamisen edistävän hyvinvointia ja vakautta sen ympäristössä. Unionin arvojen kunnioittaminen onkin keskeisin jäsenyyden ehto.

Joulukuussa 2023 EU teki pitkän tauon jälkeen historiallisen päätöksen jäsenyysneuvottelujen avaamisesta Ukrainan ja Moldovan kanssa. Laajentumisneuvotteluilla halutaan erityisesti edistää demokratian ja oikeusvaltioperiaatteen vahvistumista sekä parantaa perusoikeuksien toteutumista ehdokasmaissa.

Vaikka päätös laajentumisesta on poliittisesti tärkeä, on selvää, ettei EU voi tinkiä arvoistaan jäsenyyksien vauhdittamiseksi. Arvojen ja periaatteiden noudattaminen edellyttää ehdokasmailta merkittävien yhteiskunnallisten muutosprosessien läpikäymistä.

Kaksoissiirtymällä tulevaisuuden Eurooppaan

Euroopan unionin perussopimuksissa viitataan kestävään kehitykseen EU:n toimintaa ohjaavana perusperiaatteena ja se voidaan lukea osaksi unionin arvoperustaa. Kestävä kehitys voidaan nähdä myös laajemmin edellytyksenä vapaan, demokraattisen ja tasa-arvoisen oikeusvaltion olemassaololle ja siten muiden keskeisten arvojen toteutumiselle.

Vuonna 2019 julkaistu vihreän kehityksen ohjelma (Green Deal) on vauhdittanut EU:n vihreää siirtymää sekä edistänyt ilmastoneutraaliustavoitetta vuoteen 2050 mennessä. Venäjän hyökkäyssota ja irtautuminen sen toimittamista fossiilisista polttoaineista on osaltaan vauhdittanut ohjelman toimeenpanoa kuluneella kaudella.

Vaikka EU lukeutuu yhdeksi keskeisimmistä kestävän kehityksen toimijoista, on vihreän kehityksen ohjelma herättänyt myös voimakkaita vastareaktioita jäsenmaissa. Kestävä kehitys edellyttää merkittäviä investointeja. Tällä hetkellä EU kipuileekin vihreän ohjelman tavoitetasoa heikentävien vaatimusten kanssa. Unionin tavoitteena on turvata kestävyyssiirtymän hyväksyttävyys oikeudenmukaisuutta tukevin rahastoin.

Von der Leyenin komissio on edistänyt myös visiotaan ihmiskeskeisestä digitaalisesta siirtymästä. Perus- ja ihmisoikeuksien tarkempi huomioiminen osana digipolitikan hankkeita erottaa EU:n muista toimijoista, kuten Yhdysvalloista ja Kiinasta.

Arvoilla kohti tulevaa?

Kuten olen edellä osoittanut, arvot ovat olleet olennaisesti läsnä eurooppalaisessa politiikassa ja päätöksenteossa kaudella 2019–24. EU:n tulevan kehityksen ja valintojen näkökulmasta arvojen merkitys ei myöskään ole hiipumassa. Tässä mielessä arvopohjaista näkökulmaa politiikan tarkasteluun voidaan pitää perusteltuna.

EU:n sisäpolitiikassa monet arvokysymykset ovat politisoituneet ja toimijat hyödyntävät arvokeskustelua eri tarkoitusperiin. Esimerkiksi oikeusvaltiokysymykset, maahanmuutto, tasa-arvo ja ilmastoasiat ovat aktivoineet oikeistopopulisteja Euroopan laajuisesti. Toisaalta Ukrainan sota ja laajentuminen korostavat yhteisen arvoperustan tärkeyttä. Arvoilla on siis mahdollista sekä edistää ja vahvistaa yhtenäisyyttä, mutta lietsoa myös repiviä eroja ja jännitteitä EU:n keskuudessa.

Ukrainan sota ja laajentuminen korostavat yhteisen arvoperustan tärkeyttä. Arvoilla on siis mahdollista sekä edistää ja vahvistaa yhtenäisyyttä, mutta lietsoa myös repiviä eroja ja jännitteitä EU:n keskuudessa.

Ulkosuhteiden osalta globaalin järjestelmän muutokset sekä kiristynyt suurvaltakilpailu vaikuttavat EU:n arvoperustaisen politiikan mahdollisuuksiin. Liberaali kansainvälinen järjestelmä on ajautunut kriisiin ja sen myötä myös EU:lle tärkeät arvot, kuten sukupuolten tasa-arvo ja demokratia, ovat tulleet entistä vahvemmin kyseenalaistetuiksi.

Itsevaltaiset hallinnot eri puolilla maailmaa haastavat EU:lle keskeisiä arvoja vaikeuttaen unionin toimia. Kuluneella kaudella EU onkin korostanut aiempaa vahvemmin geopolitiikkaa, taloudellisia intressejä, käytännöllisyyttä ja strategista autonomiaa.

Tulevissa Euroopan parlamentin vaaleissa monet arvoja punnitsevat teemat tulevat nousemaan näkyvästi esille. Arvoista käytävä keskustelu on tärkeää ja voi teemana yhdistää usein kansallisesti eriytyviä vaalikeskusteluja. Vaalien lopputuloksen mukaan nähdään, minkälaisin arvopainotuksin EU suuntaa kohti tulevaa.

Dosentti Hanna Tuominen toimii yliopistonlehtorina Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa Helsingin yliopistossa. Tuomisen toimittama teos Arvojen yhteisö. Näkökulmia Euroopan unionin perusarvoihin ilmestyy Gaudeamukselta syksyllä 2024.

Artikkeli on osa EU-vaalit ja unionin suunta -juttusarjaa.

Artikkelikuva: 12019 / Pixabay

Julkaisu EU-vaalit ja unionin suunta: Arvot Euroopan unionin politiikkaa ohjaamassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomi toimi EU:n ministerineuvoston puheenjohtajamaana loppuvuonna 2019. Puheenjohtajuusohjelmassaan Suomi painotti EU:n merkitystä arvoyhteisönä sekä erityisesti oikeusvaltioperiaatteen vahvistamista. Vahvaa arvojen esiintuomista kauden ohjelmassa voidaan pitää mielenkiintoisena kehityskulkuna suhteessa Suomen perinteisesti käytännölliseen, toisinaan jopa reaktiiviseen EU-politiikkaan.

Suomen kolmas puheenjohtajuus

Yleisesti ottaen Suomi on profiloitunut EU:ssa rakentavana ja yhteisiä asioita edistävänä jäsenmaana. Suomen EU-poliittinen linja perustuu hallituksen ja eduskunnan läheiseen yhteistyöhön ja politiikkaa on ohjannut kansallinen konsensus. Jakolinjoja on esiintynyt 2010-luvun jälkeen erityisesti eurokriisin ja pakolaiskriisin hoidossa. Kansallinen yhtenäisyys on nähty Suomen vaikutusvallan ehtona EU:ssa.

Vuoden 2019 puheenjohtajuus oli Suomelle järjestyksessään kolmas. Puheenjohtajamaan rooli oli heikentynyt Lissabonin sopimuksen tuomien muutosten myötä. Puheenjohtajuus näkyy vähemmän EU:n ulkopuolelle ja Eurooppa-neuvostolla on keskeinen asema agendan määrittäjänä. Kaudella on silti mahdollista nostaa esiin valittuja teemoja ja vaikuttaa niiden käsittelyyn.

Suomi on profiloitunut EU:ssa rakentavana ja yhteisiä asioita edistävänä jäsenmaana.

Ennen kaikkea vaikutusmahdollisuudet riippuvat siitä, minkälaisessa kokonaistilanteessa puheenjohtajuus tulee hoidettavaksi ja mitä sen aikana maailmalla ja EU:ssa tapahtuu.

Suomen osalta kausi sattui EU:n institutionaaliseen välivaiheeseen, jossa agendalla olivat muun muassa monivuotisen rahoituskehyksen sekä Britannian EU-eron neuvottelut. Toisaalta välivaihe mahdollisti avointa keskustelua esimerkiksi kestävästä kasvusta, hyvinvointitaloudesta sekä maahanmuutto- ja turvapaikkapolitiikan tulevaisuudesta.

EU:n arvoperustaisuus ja sen kriisi

Näkemys EU:sta arvoyhteisönä on verrattain nuori. Arvoyhteisöllisyyden korostaminen on näkynyt ennen kaikkea EU:n itälaajenemisen yhteydessä ja ulkoisen toiminnan kehyksessä 2000-luvulla. Viime vuosina keskustelua arvoista on käyty nimenomaan EU:n sisällä. Eurooppa-neuvoston uusi strateginen ohjelma 2019 nostaa esiin useita arvokysymyksiä, kuten perusoikeudet ja -vapaudet, oikeusvaltioperiaatteen ja kestävän kehityksen.

Arvoperustaisuus viittaa siihen, että arvoilla on keskeinen asema yhteisön jaettuina päämäärinä ja sen toimintaa ohjaavina periaatteina. Lissabonin sopimuksessa (2009) EU:n arvot eli ihmisarvon loukkaamattomuus, vapaus, demokratia, tasa-arvo, oikeusvaltioperiaate ja ihmisoikeuksien kunnioitus, vähemmistöihin kuuluvien oikeudet mukaan luettuina, asetettiin unionin perustaksi ja niiden edistämisestä tuli unionin keskeinen päämäärä. Lisäksi oikeudellisesti sitova EU:n perusoikeuskirja on tärkeä osa EU:n arvoperustaa.

Arvoperustaisuus viittaa siihen, että arvoilla on keskeinen asema yhteisön jaettuina päämäärinä ja sen toimintaa ohjaavina periaatteina.

Vaikka yhteisen arvoperustan kunnioittaminen on jäsenyyden ehto, on arvojen käytännön toteuttaminen ajautunut kriisiin useissa jäsenmaissa. Yleisemmin puhutaan jopa EU:n arvokriisistä, jonka keskiössä ovat oikeusvaltioperiaatteen rikkomukset. EU:n instituutiot ovat pyrkineet tehostamaan arvojen toteutumista ja valvontaa useilla välineillä, mikä on herättänyt vastustusta jäsenmaissa.

Suomen arvoperustaisen ohjelman synty

Arvojen kriisi vaikutti oleellisesti Suomen puheenjohtajuuskauden kansalliseen valmisteluun. Konsensus yhteisten arvojen puolustamisen tärkeydestä saavutettiin puolueiden välillä jo varhain. EU:n arvopohjan rapautuminen herätti laajalti huolta. Eduskuntaryhmien valmisteluraportissa lokakuussa 2018 arvot eivät kuitenkaan olleet vielä näkyvästi esillä ja raportti ilmensi kompromissia eri intressien välillä.

Ministeriöiden valmistelutyö keskittyi asiakysymyksiin ja EU-politiikan jatkuvuuteen sekä yleisen asialistan kehittymiseen. Juha Sipilän hallituksen Eurooppa-poliittisissa linjauksissa arvojen näkyvyys ei ollut merkittävä, muta ilmastokysymykset olivat keskeisiä. Erityisesti joulukuussa 2018 julkaistun kahdeksan puolueen ilmastolinjauksen mukaan Suomi tulisi puheenjohtajana ajamaan kovempia päästöleikkauksia EU-tasolla.

Arvojen kriisi vaikutti oleellisesti Suomen puheenjohtajuuskauden kansalliseen valmisteluun. Konsensus yhteisten arvojen puolustamisen tärkeydestä saavutettiin puolueiden välillä jo varhain.

Virkakunnan ylläpitämä EU-politiikan jatkuvuus ja poliittisen ohjelman arvopainotus onnistuttiin sovittamaan hyvin yhteen. Kansalaisjärjestöjen mahdollisuudet osallistua ohjelman valmisteluun olivat lopulta varsin rajattuja ja keskittyivät ministeriöiden työryhmiin.

Arvopainotus vahvistui ennen kaikkea vuoden 2019 eduskuntavaalien jälkeisen, Antti Rinteen hallituksen kokoonpanon myötä. Hallitusohjelman mukaisesti sosiaalinen ulottuvuus ja tasa-arvokysymykset saivat enemmän näkyvyyttä. Puheenjohtajuusohjelman neljäksi teemaksi tulivat yhteisten arvojen ja oikeusvaltioperiaatteen edistäminen, kilpailukykyinen ja sosiaalisesti eheä EU, EU:n asema globaalina ilmastojohtajana sekä kansalaisten kokonaisturvallisuuden takaaminen.

Innovatiivista arvopolitiikkaa oikeusvaltioperiaate edellä

Oikeusvaltioperiaate oli arvoista näkyvimmin esillä puheenjohtajuuskaudella ja sen eteen tehtiin paljon virkavalmistelua. Periaate nousi näkyvästi esiin yleisten asioiden neuvostossa, jossa pidettiin kaksi Unkarin kuulemista, kolme tilannekatsausta Puolasta sekä käytiin lisäksi yleisempää keskustelua oikeusvaltioperiaatevälineiden kehittämisestä. Suomi edisti myös EU:n varojen käytön sitomista oikeusvaltioperiaatteen kunnioittamiseen. Vaikka oikeusvaltioperiaate aiheutti jännitteitä kokousten tunnelmaan, useat jäsenmaat pitivät Suomen aloitteellisuutta asiassa hyvänä.

Suomi antoi puheenjohtajuuskaudellaan nostetta lisäksi useille perus- ja ihmisoikeusteemoille. Kansalaisjärjestöjen ja yksittäisten ihmisoikeuspuolustajien osallistaminen huomioitiin laajasti kokousjärjestelyissä. Osallisuuskäytännöillä pyrittiin luomaan mallia myös tuleville puheenjohtajille.

Sukupuolten tasa-arvo sai paljon näkyvyyttä eri teemoissa ja eri päätöksenteon tasoilla. Suomi pyrki vaikuttamaan EU:n tuleviin sukupuolten tasa-arvoa käsitteleviin linjauksiin sekä esimerkiksi talouteen liittyviin tasa-arvokysymyksiin.

Sukupuolten tasa-arvo sai paljon näkyvyyttä eri teemoissa ja eri päätöksenteon tasoilla.

Kestävä kehitys oli arvona näkyvillä Suomen ohjelmassa otsikkotasolla ja kaudella tehtiin töitä kestävän kehityksen eri ulottuvuuksien edistämiseksi. Erityisesti hyvinvointitalouden puolesta puhuminen nousi yhdeksi kauden keskeisimmistä menestyksistä. Lisäksi Suomen kaudella vahvistettiin EU:n ilmastoneutraaliustavoite vuoteen 2050 mennessä ja pyrittiin edistämään EU:n ilmastopoliittista johtajuutta.

Yleisesti Suomen pragmaattinen lähestymistapa arvoihin muokkasi politiikan tekoa ja tehosti politiikkasektoreiden yhteistyötä muun muassa talous- ja sosiaalipolitiikan, kokonaisturvallisuuden, perusoikeuksien ja ilmastokysymysten hallinnassa.

Arvoperustaisen ohjelman menestyksen arviointia

Arvoperustaisuuden onnistumisen arviointiin ei ole olemassa selkeää mittaristoa. Lisäksi on hankalaa eritellä, kenen ansiosta asiat lopulta etenevät tai mikä merkitys puheenjohtajuuskauden teoilla on pidemmällä aikavälillä.

Suomen osalta voidaan sanoa, että edistystä saavutettiin useiden arvojen toimeenpanossa ohjelman mukaisesti. Erityisesti Suomen neutraali ja asiapitoinen tapa ajaa usein vaikeaksi koettuja teemoja tuntui edistävän yhteisymmärryksen syntymistä. Lisäksi Suomi onnistui innovatiivisesti yhdistämään useita arvoja käytännöllisiin kysymyksiin, kuten tasa-arvoa sukupuolitietoiseen budjetointiin ja hyvinvointitalouden kokonaisuuteen.

Toisaalta Suomen neutraalius herätti myös arvostelua. Monet kansalaisjärjestöjen edustajat olisivat toivoneet Suomelta rohkeampaa linjaa. Monien arvojen näkökulmasta työ jäi keskeneräiseksi ja Suomen linja esimerkiksi ilmastokysymyksissä koettiin ristiriitaiseksi.

Olennainen kysymys on, mitä Suomelta oli realistista odottaa kuuden kuukauden kaudella.

Olennainen kysymys on, mitä Suomelta oli realistista odottaa kuuden kuukauden kaudella. EU on viime vuosina läpikäynyt useita kriisejä ja kehityksen suunta on paikoitellen ollut kadoksissa. Jakolinjat ovat syventyneet ja useissa asioissa, kuten maahanmuutossa, yksimielisyyden saavuttaminen on vaikeaa. Jäsenmaita vahvasti jakavien kysymysten ajaminen on iso haaste puheenjohtajalle ja onnistumisen mahdollisuudet ovat vähäiset.

Suomi sai arvopainotuksestaan myönteistä palautetta sekä kansalaisjärjestöpuolelta että muilta jäsenmailta. Lisäksi aiempiin puheenjohtajamaihin verrattuna Suomi nosti rohkeasti esiin haastavia kysymyksiä, joita muut olivat vältelleet. Arvojen edistäminen ei siis jäänyt pelkän puheen varaan, vaan useissa kysymyksissä otettiin konkreettisia askeleita.

Arvojen vaaliminen ja EU:n tulevaisuus

On mielenkiintoista pohtia, mitä arvojen nosto puheenjohtajuuskauteen tarkoittaa Suomen EU-politiikan linjan ja viiteryhmien kannalta. Onko kyseessä käytännöllinen tai reaktiivinen valinta vai pikemminkin rohkea 25 vuotta unionissa olleen jäsenen ”täysi-ikäisyyden” ilmaus? Toisekseen, kenen rinnalla Suomi puhuu EU:n perusarvojen puolesta?

Suomen kauden jälkeen alkanut koronapandemia on osoittanut, että arvojen eteneminen on sidoksissa laajempiin kehityskulkuihin Euroopassa ja maailmalla. Yksittäinen jäsenmaa voi nostaa arvoja esiin, mutta niiden eteneminen on aina enemmän tai vähemmän epävarmaa. Varmaa on oikeastaan vain se, että arvokysymykset säilyvät tulevaisuudessa vahvasti EU:n asialistalla.

Arvoperustaisuuden näkökulmasta olisi tärkeää, että jäsenmaat pitävät vaikeuksista huolimatta arvoja esillä ja painottavat niiden tärkeyttä yhteistyön perustana.

Arvoperustaisuuden näkökulmasta olisi tärkeää, että jäsenmaat pitävät vaikeuksista huolimatta arvoja esillä ja painottavat niiden tärkeyttä yhteistyön perustana. EU-instituutioiden on myös jatkettava työtä arvojen puolustamiseksi ja uusien valvonnan välineiden kehittämiseksi, ennen kaikkea hangoittelevia jäsenmaita vastaan. Tätä arvoperustaisuuden vaaliminen ja EU:n globaali uskottavuus edellyttävät tulevaisuudessa.

VTT Hanna Tuominen toimii maailmanpolitiikan yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa.

Kirjoitus perustuu Politiikka –lehden numerossa 4/2020 (62:4) ilmestyneeseen vertaisarvioituun artikkeliin Suomen arvopohjainen Euroopan unionin puheenjohtajuus 2019. Artikkeli perustuu laajaan asiakirja-aineistoon sekä puheenjohtajuuskauden kannalta keskeisten toimijoiden, kuten poliitikkojen, virkahenkilöiden ja kansalaisjärjestöjen edustajien, kattavaan haastatteluaineistoon (N=33)

Julkaisu Suomen EU puheenjohtajuuskausi arvojen näkökulmasta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomalaisten arvojen lähteillä

Kansallisen narratiivimme ytimessä on ollut omaehtoisuutta korostava ”ite tein”- filosofia, kun kyseessä ovat yhteiskuntaamme vaikuttaneet tekijät. Milloin annoimme ensimmäisinä Euroopassa naisille poliittisen osallistumisen oikeudet, milloin olemme keksineet peruskoulun ja tasa-arvon, milloin poliisista on tullut meidän ystävämme. Näitä kuvataan toisistaan riippumattomina ideoina, jotka olemme itse täällä keksineet, ikään kuin irrallaan maailman virtauksista ja vaikutuksista.

Tutkimustemme pohjalta väitämme, että nuo teemat voidaan ainakin osittain johtaa reformaatioon 1500-luvulle. Ajatus valtion ylä- ja ulkopuolella olevasta kirkosta ei toiminut kuninkaan päämäärien edistämiseksi, ja niinpä Kustaa Vaasa neuvonantajineen kansallisti kirkon ja sen omaisuuden. Syntyi luterilainen kansalliskirkko.

Reformaation seurauksena kirkon aatteellinen vaikutus levisi uusin tavoin: koska kansalle oli saatava selväksi uusi oppi, käännettiin Raamattu kansan kielelle. Tästä alkoi kehitys, jonka loppua emme vielä näe: kun kansan opettaa lukemaan, kirjoittamaan ja ajattelemaan itse, ei voi koskaan tietää mihin kehitys päättyy, mitä ideoita kansa itselleen kehittää ja mistä kirjoituksista se vaikutuksensa haalii.

Yksi tapa kontrolloida muutosta on luoda kansalle yhtenäisiä normeja ja arvoja, joita erilaiset instituutiot välittävät ja joiden varaan ne rakentuvat.

Yksi tapa kontrolloida muutosta on luoda kansalle yhtenäisiä normeja ja arvoja, joita erilaiset instituutiot välittävät ja joiden varaan ne rakentuvat. Valtiovaltaa ja kirkkoa yhdistivät samat tavoitteet vakaasta ja hyvin käyttäytyvästä kansasta ja sitä edesauttavista instituutioista, joista ihmisten arkeen vaikuttivat eniten perhe ja suku, kirkko ja viimein myös koululaitos.

Kolmisen sataa vuotta reformaation jälkeen, kansallisen identiteetin kiivaimpina rakennusvuosina, tälle pohjalle rakennettiin ajatusta siitä, että kieli ja luterilainen uskonto ovat erottamaton osa suomalaisuutta.

Sekularismin silmälasit harhauttavat

Ei liene yllätys, että luterilaisuuden monisatavuotisella perinnöllä on voimakas vaikutus. Miksi sitä on niin vaikea nähdä?

Uskonnollista tunnustuksettomuutta edellyttävässä eli sekularistisessa yhteiskunnassa uskontoa vaaditaan pysymään omalla rajatulla paikallaan ja muusta yhteiskunnasta erillään. On kuitenkin eri asia esittää vaatimus sekularismista kuin tarkastella asioita sekularistisen oletuksen läpi. Paljon jää näkemättä, jos uskonto suostutaan näkemään vain siellä, missä se sekularismin periaatteiden mukaan kuuluu.

Miksi luterilaisuuden perintöä on niin vaikea nähdä?

Uskonto ei rajoitu ilmeisiin täkyihin, kuten rituaaleihin tai uskonnolliseen erityissanastoon. Uskonto on elämäntapa ja käsitejärjestelmä, joka heijastuu laajasti ihmisten arvoihin ja käsityksiin todellisuudesta. Se vaikuttaa myös näennäisen sekulaarissa ympäristössä. Uskonto on ikään kuin kaapissa, jonka sisältöä moni ei ole edes tajunnut penkoa.

Mitä kaapista sitten löytyy? Otamme muutaman esimerkin: valtiosuhde, sosialismi ja sukupuolten tasa-arvo.

Esivalta

Jokainen kulttuurinen traditio luo omaperäisiä sanoja, joihin tiivistyy traditiolle luonteenomaisia ajatuksia. Yksi luterilaiselle traditiolle keskeinen ajatus on esivalta (saksan Obrigkeit ja ruotsin överhet). Se esiintyy muun muassa luterilaisuudelle keskeisessä Roomalaiskirjeen 13. luvussa.

Nämä muutamat jakeet innoittivat Lutherin ajatukseen, että valtio on kirkon ohella toinen Jumalan huolenpidon kanavista. Valtio huolehtii ihmisten ajallisesta turvasta ja yhteiskunnan järjestyksestä.

Levitessään luterilaisuus synnytti voimakasta luottamusta valtiota kohtaan, joka näkyy lainkuuliaisuutena ja odotuksena siitä, että valtio suojelee yksilöitä – jopa heiltä itseltään. Tien päässä häämöttää esimerkiksi suomalaisten laaja kannatus sille, että valtion tulee verotusta korottamalla ohjata kansalaisia pois lentomatkustamisesta.

Missä muualla kansalaiset haluavat ohjattavan itseään veronkorotuksin? Toinen esimerkki on maailmanmitassa hämmästyttävän vahva luottamus poliisiin. Ei ole aivan sattumaa, että poliisin miekkatunnus tulee juuri Roomalaiskirjeen 13. luvusta: kyseessä on esivallan miekka.

Levitessään luterilaisuus synnytti voimakasta luottamusta valtiota kohtaan, joka näkyy lainkuuliaisuutena ja odotuksena siitä, että valtio suojelee yksilöitä – jopa heiltä itseltään.

Esivalta näkyy kelpaavan myös sotilasvakuutukseen, joka esitetään uskonnottomana vaihtoehtona. Sotilasvalan ja -vakuutuksen sanamuodot poikkeavat toisistaan vain siltä osin, että vakuutuksessa ei puhuta Jumalasta. Molemmissa luvataan toistuvasti uskollisuutta ”lailliselle esivallalle”.

Sotilasvakuutuksen ilmentämä luterilainen esivaltaoppi ei näytä kiusaavan ketään. Kaiken kukkuraksi Jumalan tilalle vakuutukseen tullut omatunto-käsite on pettämättömän kristillistä heijastumaa kielessämme. Tätä taustaa vasten J-sanojen karttaminen tekee sotilasvakuutuksesta – tai mistään muustakaan asiasta – vain näennäisesti ei-uskonnollisen.

Sosialismi

”Ei muuta johtajaa, ei luojaa kuin kansa kaikkivaltias.” Näin lauletaan kuuluisassa työväenlaulussa Kansainvälinen, joka laittaa uskonnon sille kuuluvalle paikalleen sosialistisessa ajattelussa. Sosialismissa Luojalle isolla alkukirjaimella ei ole tilaa. Näin ainakin teoriassa, mutta entä käytännössä työväen kokemuksissa ja ajattelussa?

Sosiaalineuvos Viljo Sohkanen (1900–1989) piirtää totutusta poikkeavan kuvan muistelmateoksessaan Punakaartilaisen päiväkirja (1967). Sohkanen päätyi valkoisten vankileiriin Suomenlinnaan, jossa tapasi myös papin. Pappi viittasi Kansainväliseen ja syytti punaisia jumalattomuudesta. Vangit olivat ihmeissään.

Emme ensin ymmärtäneet mitä hän tarkoitti. Pääsimme kuitenkin selville, että hän otaksui meidän tarkoittavan Jumalaa kun laulamme luojasta. Selitimme että emme me sillä tavoin laulua käsitä. Luojalla tarkoitetaan kansaa joka työllään luo ja on luonut kaikki maailman rikkaudet. – – Ei koskaan ole tullut mieleemmekään, että siinä Jumalaa tarkoitettaisiin ja pilkattaisiin.  (Sohkanen 1967, 135–135)

Pappi oli muodostanut teoreettisesti oikean käsityksen sosialismin ja uskonnon suhteista. Virhe tapahtui siinä, että pappi piti ideologiaa kuvauksena työväen todellisuudesta. Punavangit sen sijaan ymmärsivät asian toisin kuin sosialismin teoria olisi edellyttänyt ja olivat ajattelultaan paljon lähempänä pappia kuin tämä oli olettanut.

Professori Robert H. Nelson kiinnittää huomiota siihen, että kaikki taloudelliset ja yhteiskuntateoriat perustuvat uskonnonkaltaisiin perusvakaumuksiin.

Pappi ei ole virheessään yksin. Tuoreessa väitöskirjassaan historiantutkija Mikko Kemppainen on osoittanut, että Suomessa sosialismin ja uskonnon suhteita on tähän asti pitkälle tulkittu juuri tällaisten teoreettisten silmälasien läpi. Tosiasiassa 1900-luvun alun suomalaiset sosialistijohtajatkin, etenkin liikkeen naisjohtajat, saattoivat pitää sosialismia aitona kristinuskona. Aihetta on ansiokkaasti käsitellyt myös Niko Kannisto.

Yhdysvaltalainen professori Robert H. Nelson on käsitellyt luterilaisuuden ja pohjoismaisen hyvinvointivaltion välistä suhdetta kirjassaan Lutheranism and the Nordic Spirit of Social Democracy: A Different Protestant Ethic (2017). Nelson kiinnittää huomiota siihen, että kaikki taloudelliset ja yhteiskuntateoriat perustuvat uskonnonkaltaisiin perusvakaumuksiin. Hänen mukaansa Max Weberin kuvaama protestanttinen etiikka ei oikeastaan kuvaa luterilaisuutta, vaan kalvinismia, joka on protestantismin toinen haara.

Nelsonin mukaan Pohjoismaissa talous- ja yhteiskunta-ajattelu perustuu valtiokeskeiseen luterilaisuuteen, joka tarjosi sosiaalidemokratialle otollisen maaperän. Ei ole siis sattumaa, että hyvinvointivaltion idea syntyi juuri Pohjoismaissa.

Sukupuolten tasa-arvo

Julkinen keskustelu esittää uskonnon usein jarruttaneen sukupuolten tasa-arvoa. Ilmiön eräänlaisena symbolina voi esittää sen, että Suomessa luterilainen pappisvirka avautui naisille vasta vuonna 1986. Tämä on kuitenkin vain yksi puoli asiaa.

Professorit Pirjo Markkola ja Irma Sulkunen ovat useissa tutkimuksissaan osoittaneet, miten naisten oikeuksien edistäminen muun muassa Suomessa pohjautui pitkälti kristilliseen ajatusmaailmaan. Minna Maijalan Herkkä, hellä, hehkuvainen: Minna Canth (2014) kertoo, miten Canth pohjasi vaatimuksensa vahvaan uskonnolliseen vakaumukseen – vaikka hänen oma suhteensa kirkkoon olikin jännitteinen.

Luterilaisuus siis sekä hidasti sukupuolten tasa-arvoa että inspiroi siihen. Miten näin ristiriitaiset hedelmät voidaan selittää? Aatteellisesti taustalla on kristinuskoon yleisemminkin kätkeytyvä kaksinainen dynamiikka.

Uusi testamentti syntyi suurta lopunajallista eli eskatologista käännettä odotellen. Sen mukaan paukkuja ei kannata uhrata nykyisen maailman uudistamiseen, vaan kukin hoitakoon entistä osaansa yhteiskunnassa (1. kirje korinttilaisille 7:21–24). Toisaalta nykyrajalinjoista huolimatta on ”yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi” (Galatalaiskirje 3:28).

Luterilaisuus sekä hidasti sukupuolten tasa-arvoa että inspiroi siihen. Aatteellisesti taustalla on kristinuskoon yleisemminkin kätkeytyvä kaksinainen dynamiikka.

Jännite radikaalin tasa-arvoisen asenteen ja käytännön konservatiivisuuden välillä säilyi senkin jälkeen, kun eskatologinen odotus hiipui. Luterilaisuudessa sitä tukee käsitys ihmisen syntisyydestä, joka uhkaa kaiken muun pahan ohella ajaa yhteiskuntaa kaaokseen. Reformaatioajatusten inspiroimat talonpoikaiskapinat olivat esimerkiksi Lutherille konkreettinen kimmoke korostaa malttia yhteiskunnallisissa uudistuksissa.

Valvoja-lehteen 1884 kirjoittamassaan artikkelissa Canth pani merkille, että kristityt olivat jo luopuneet orjuudesta, vaikka Uusi testamentti ei sellaisesta tiennyt mitään. Päinvastoin se kehotti orjia alistumaan vapaaehtoisesti isännilleen siinä missä naisiakin miehilleen. Canth kysyi, miksi naisten alistetusta asemasta piti pitää kiinni, jos orjuudesta oli jo voitu luopua.

Canthin ja kumppanien ajamassa tasa-arvoihanteessa voi nähdä jäljen kristinuskon ytimeen kuuluvasta radikaalista tasa-arvosta, joka kohtaa samassa traditiossa esiintyvän, kaaosta ja anarkiaa pelkäävän ulottuvuuden.

Luterilaisen tradition haaste sekulaarille yhteiskunnalle

Yhteiskunta ei koskaan ole arvoiltaan kokonaan neutraali vaan jokainen ratkaisu pohjaa tiedostamattomiin tai tiedostettuihin arvoihin. On ilmeistä, että Suomessa arvoihimme vaikuttaa edelleen voimakkaasti maamme monisatavuotinen luterilainen traditio. Olisi syytä tutkia tarkemmin omaa arvopohjaamme, jotta yhteiskunnalliset uudistukset voidaan joustavasti rakentaa sen pohjalle. Kaapissa on vielä paljon katsottavaa.

Niko Huttunen on Uuden testamentin eksegetiikan dosentti (Helsingin yliopisto), joka on tutkinut varhaista kristinuskoa ja Raamatun vaikutushistoriaa.

Anneli Portman (VTT) on arvotutkija, joka on erikoistunut arvojen, johtajuuden ja identiteetin tutkimukseen historiallisessa kontekstissa. Portman on työskennellyt tutkimus- ja opetustehtävissä Helsingin yliopistolla.

Kaius Sinnemäki (apul. prof.; Helsingin yliopisto) tutkii maailman kielten monimuotoisuutta, kielten muuttumista sekä kielen ja uskonnon välistä suhdetta. Sinnemäki on työskennellyt tutkimus- ja opetustehtävissä Helsingin ja Tampereen yliopistoissa.

Artikkeli perustuu työhön 40 tutkijan muodostamassa monitieteisessä verkostossa Protestant Roots of Finnish National Identities. Verkoston työn tuloksena Suomalaisen Kirjallisuuden Seura julkaisi vuonna 2019 avoimesti saatavilla olevan tieteellisen artikkelikokoelman On the Legacy of Lutheranism in Finland: Societal Perspectives. Tutkimuksen pohjalta on julkaistu suomenkielinen teos Kaappiluterilainen kansa: Puheenvuoroja suomalaisesta yhteiskunnasta (2020), jonka nimestä artikkelimme nimi on johdettu. 

Julkaisu Kaappiluterilainen kansa: Suomi sekularismin varjossa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Toisella videolla väitöskirjatutkija Karim Maïche ja yliopistonlehtori Pia Mikander keskustelevat, mikä länsi oikeastaan on, miten siihen voisi tarttua ja mistä se löytyy – vai löytyykö, kun sitä oikein lähdetään etsimään? Mikä on länsimaista, mikä ei ole? Miten esimerkiksi holokausti on ymmärretty lännen varjopuolena?

Videon kuvaus Susanna Hast.

Julkaisu Mikä länsi? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kun luottamus on jatkuvasti esillä arkipuheessa, sen tieteellinen käyttöarvo saattaa unohtua. Luottamuksen pohtimista kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa verottaa myös sen vaikeaselkoisuus.

Kuinka luottamusta mitataan esimerkiksi valtioiden välisessä kanssakäymisessä? Helpompi on puhua vaikkapa vallan tasapainosta ja laskea diplomaattisten vierailujen määrää osoituksena suhteen luonteesta.

Luottamus on kuitenkin keskeinen käsite kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa.

Se on valtioiden ja kansainvälisten organisaatioiden välisten suhteiden edellytys. Monesti luottamuksen olemassaolon ymmärtää vasta, kun se murenee. Siis siinä vaiheessa, kun puhutaan jo epäluottamuksesta.

Yksi esimerkki tästä on Euroopan unionin ja Venäjän välisen suhteen kehitys viimeisen kahden vuoden aikana. Epäluottamuksen merkittävä lisääntyminen on yksi suhteen määräävistä piirteistä.

Toimittamassamme Journal of Trust Research -erikoisnumerossa ”Trust in International Relations” (yhdessä Hiski Haukkalan ja Carina van de Weteringin kanssa) luottamusta kansainvälisissä suhteissa pohditaan kolmesta eri näkökulmasta: sosiaalisena ilmiönä, psykologisena ulottuvuutena ja rationaalisena valintana.

Luottamus sosiaalisena ilmiönä

Teoria luottamuksesta sosiaalisena ilmiönä perustuu ajatukseen jaettujen normien ja arvojen tärkeydestä. Tästä näkökulmasta EU:n ja Venäjän kylmän sodan jälkeinen suhde perustui suurempaan luottamukseen, koska toimijat pyrkivät painottamaan yhteisiä historiallisia, poliittisia ja kulttuurisia tekijöitä.

EU:n näkökulmasta suhde rapautui, koska Venäjä erkaantui yhteisestä arvopohjasta ja loukkasi eurooppalaista alueellisen koskemattomuuden periaatetta. Krimin valtaus osoitti, että Venäjä ei kunnioita Ukrainan alueellista koskemattomuutta tai jaa eurooppalaista arvopohjaa. Venäjä ei enää toiminut oikein (”do what is right”), mikä johti epäluottamukseen toimijoiden välillä.

Samaan tapaan Venäjän näkökulmasta EU loukkasi yhteisiä sääntöjä ja lupauksia, joiden varaan kylmän sodan jälkeinen yhteinen arvopohja oli rakennettu. Epäluottamus länsimaita kohtaan kasvoi. Venäjän presidentin Vladimir Putinin mukaan ”länsimaat ovat valehdelleet meille monta kertaa, tehneet päätöksiä selkämme takana … mutta kaikella on rajansa. Ukrainaan kohdalla länsimaiset kumppanimme ovat ylittäneet rajan … ja toimineet vastuuttomasti ja epäammattimaisesti”.

Luottamus psykologisena ulottuvuutena

Ennakkoluulot, ideologiset uskomukset ja historialliset narratiivit ovat keskeisessä roolissa, kun luottamusta tutkitaan psykologisesta näkökulmasta. Epäluottamus on eräänlainen tunnereaktio, jolla on moraaliset juuret.

Krimin niemimaan liittäminen Venäjään palautti hetkessä historialliset narratiivit ja aiemmat ennakkoluulot molemmin puolin. Sekä EU että Venäjä omaksui hämmästyttävän nopeasti ajatuksen, että vastapuoli oli odotettavasti epäluotettava: olisihan se pitänyt arvata.

Historiallisesti Venäjän epäluulo länsimaita kohtaan juontaa vielä pidemmälle kuin länsimaiden ennakkoluulot Venäjää kohtaan. Silti kylmän sodan jälkeen onnistuttiin rakentamaan luottamuksellista suhdetta ja siirtämään historiallinen painolasti sivuun.

Krimin tapahtumat eivät kuitenkaan synnyttäneet uusia tulkintoja vaan aktivoivat vanhat uskomukset, joihin liittyy jälleen vahva tunneside.

Luottamuksen käsitteleminen psykologisena ulottuvuutena on äskettäinen käänne kansainvälisten suhteiden kirjallisuudessa. Se on kuitenkin jo nyt osoittautunut hyödylliseksi tavaksi pohtia kansainvälisten suhteiden kysymyksiä. Jos ihmisen käyttäytymistä on vaikeaa pohtia ilman psykologista ulottuvuutta, sama pätee kansainvälisiin suhteisiin.

Luottamus rationaalisena valintana

Rationaalisen valinnan teoriassa kiinnitetään huomiota revisionistisiin valtioihin kansainvälisessä järjestelmässä. Valtion revisionistinen politiikka lisää konfliktin todennäköisyyttä, mikä puolestaan kasvattaa toimijoiden välistä epäluottamusta.

Rationaalisen valinnan näkökulmasta Venäjän ja EU:n välistä epäluottamusta voi tarkastella Venäjän revisionistisen ulkopolitiikan kautta. EU:n pyrkimys puolustaa saavutettua alueellista ja globaalia hegemoniaa törmää Venäjän revisionistisiin tavoitteisiin muuttaa alueellista valtatasapainoa.

Tässä yhteydessä luottamus on rationaalisen arviointiprosessin seurausta. Siis sitä, että muiden valtioiden luonnetta ja mahdollisia liikkeitä pyritään ennakoimaan mahdollisimman tarkasti. Revisionistisiksi arvioidut toimijat herättävät epäluottamusta.

Luottamus rationaalisena valintana ei jätä tilaa tunteille ja sosiaalisille normeille. Painopiste on historiallisen painolastin tai yhteisöllisen nykyhetken sijaan tulevaisuuden turvallisuusskenaarioissa.

Julkaisu Luottamus kansainvälisissä suhteissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Osallistuin äskettäin globaalin kansalaisyhteiskunnan suurtapahtumaan, Maailman sosiaalifoorumiin, joka järjestettiin tällä kertaa Tunisian pääkaupungissa Tunisissa. Sosiaalifoorumi on aina kokemisen arvoinen: 50 000 kävijää, satoja seminaareja, festivaalitunnelmaa, syvällisiä keskusteluja kaikista edistykselliseksi koetuista aiheista.

Paitsi että minulla oli varsinaistakin ohjelmaa puhujana muutamassa tilaisuudessa, olin erityisen kiinnostunut siitä, mitä Maailman sosiaalifoorumi on ja voi olla 14 vuotta syntymänsä jälkeen, materialisoiduttuaan ympäri globaalia etelää ja tavallaan muututtuaan instituutioiksi. Tai tarkemmin: onko sosiaalifoorumi jo menneen aikakauden lapsi?

Vuosituhannen vaihteessa, kun sosiaalifoorumi syntyi vastaglobalisaation suurtapahtumaksi, maailma eli geopoliittisesti yksinapaista globaalin kapitalismin valtakautta. Uusliberalismin itsevarmuus oli huipussaan: se näytti yksituumaiselta ja uskomattoman lujalta. Yhdysvaltojen hegemonia johti syvästi vihattuihin ylilyönteihin, kuten Irakin sotaan.

Näissä olosuhteissa myös uusliberalismin vastavoimat pystyivät rakentumaan suhteellisen yhtenäisen identiteetin taakse, luoden Maailman sosiaalifoorumista tarkoituksellisen peilikuvan yhtiövetoisesta uusliberalismista. Se järjestettiin aina symbolisesti yhtä aikaa Davosin Maailman talousfoorumin kanssa, aina globaalissa etelässä, ja foorumin keskustelujen toteutustavassa korostettiin itseorganisoituvuutta ja horisontalismia. Periaatteessa yhteistä agendaa ei ole, mutta tietty periaatekirja sitoi osallistujat demokraattisten vaihtoehtojen etsimiseen yhtiövetoiselle kapitalismille.

Vuoden 2001 jälkeen maailma on muuttunut paljon. Reilun vuosikymmenen takainen uusliberaali optimismi on poissa. Suuret ”Washingtonin konsensuksen” instituutiot, kuten Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) ja Maailmanpankki, horjuvat sekä ideologian lujuuden että vaikutusvaltansa puolesta. Yhdysvaltojen dominoima maailmanjärjestys on kehittymässä moninapaisemmaksi systeemiksi, erityisesti talousinstituutioiden näkökulmasta.

TTIP-sopimuksen saamasta huomiosta huolimatta globaali vapaakauppa ei ole kuluneen vuosikymmenen aikana ihmeemmin edennyt. Globalisaatiosta ei puhu enää kukaan. Ja mikä keskeisintä, finanssikriisit ovat muuttaneet talouspuheen moodin liberalisoinnin voittokulusta jatkuvien kriisien hallinnoinniksi.

Globalisaation jälkeen

Tässä tilanteessa on kiinnostavaa kysyä, mikä on Maailman sosiaalifoorumin itseymmärretty tehtävä. On hieman epäselvempää, minkä peilikuva sosiaalifoorumi tarkkaan ottaen on, ja miten suuri tarve sillä on ylipäänsä luoda yhteistä poliittista identiteettiä, kun maailman talouseliitti on entistä jakautuneempi.

Tähän liittyy oikeastaan kaksi erillistä kysymystä.

Ensinnäkin miten pitkälti uusliberalismin vastaisena liikkeenä käynnistynyt kansalaisyhteiskunnan voimannäyte suostuu puhumaan liberaalin hallinnon kieltä. Esimerkiksi marssiminen terrorismia vastaan oli sattuneesta syystä Tunisissa merkittävässä symbolisessa roolissa, ja juhlapuhetasolla korostettiin, ettei islamismi voi lyödä avointa kansalaisyhteiskuntaa.

Asia on tärkeä, mutta toisaalta juuri islamismifundamentalismin kaltaisten ilmiöiden vastustaminen on uusliberaalin globaalin hallinnan keskeistä ideologista polttoainetta, kun vaihtoehdoiksi saadaan kehystettyä fundamentalismi ja hallinnollinen järki (joka tuo epäpolitisoidun ekonomismin mukanaan ikään kuin takaovesta). Kansalaisyhteiskunnan identiteetin kannalta on edelleen tärkeää keskustella vaikkapa Maailmanpankin poliittisuudesta, vaikka Maailmanpankin rahoitusmonopoli ja poliittinen valta ovat kärsineet.

Toiseksi finanssikriisien jälkimainingeissa on syntynyt paljon uudenlaisia liikkeitä, eikä ole ihan selvää, missä määrin niiden keskeiset toimijat löytävät henkistä kotia tai tukevampaa jalustaa Maailman sosiaalifoorumista. Sellaiset liikkeet kuin Occupy tai Indignados ovat toimineet samankaltaisten ideoiden varassa kuin sosiaalifoorumi, mutta suoremmin ja enemmän kaduilta käsin. Lisäksi niiden henkinen koti on nimenomaan finanssikriisien jälkeisessä sosiaalisessa kriisissä, ei yleisemmässä globaalissa solidaarisuudessa.

Talouskriisit työntävätkin politiikkaa paikallisemmaksi: Euroopassakin monet haluavat keskittyä vaikkapa kodeistaan häädettyjen puolustamiseen. Haussa on globalisaatiopuhetta konkreettisempi agenda. Slovenialaisen kollegani sanoin: 1990-luvulla oli mukavaa puhua zapatisteista, koska kotona ei ollut niin hyviä puheenaiheita.

Toisaalta finanssikriisien jälkeisessä todellisuudessa nähdään myös vetoa vapaista kansalaisliikkeistä uusiin poliittisiin puolueisiin. Kreikan Syriza on tietysti tärkeä, mutta kaukana ainoasta. Kasvavalla joukolla ihmisiä yleistyy ajatus siitä, että nykyiset murtumat poliittisessa järjestelmässä merkitsevät tärkeää hegemoniakamppailun aikaa, eikä hegemoniakamppailua voi voittaa ilman poliittista valtaa.

Monille toimijoille loputon horisontaalinen puhe vaikuttaa turhauttavalta. Oli tästä käsityksestä mitä mieltä tahansa, kyse on merkittävästä haasteesta kansalaisliikkeille. Sosiaalifoorumissa mukana oleminen edellyttää aitoa uskoa horisontalismiin, myös silloin kun poliittinen valta näyttää houkuttelevalta.

Eräs ratkaiseva suunnan valinnan hetki oli vuosi 2009, kun Brasilian Belemissä järjestetty Maailman sosiaalifoorumi pysyi uskollisena marginaalijuurilleen ja keskittyi Latinalaisen Amerikan alkuperäiskansojen oikeuksiin – tilanteessa jossa osa poliittista vasemmistoa katsoi, että kamppailu finanssikapitalismin tuhosta tai uudesta tulemisesta oli huutavan ajankohtaista.

Jännitteitä

Sosiaalifoorumi ei ole toki koskaan ollut täysin riippumaton puoluepolitiikasta. Käytännössä prosessin syntyyn vaikutti aikanaan huomattavasti Brasilian työväenpuolue PT:n myötämielinen suhtautuminen – Brasiliahan oli myös sosiaalifoorumin alkuperäinen ja pitkäaikainen sijainti.

PT:n noustua valtaan se imi mukaansa osan sosiaalifoorumin alkuperäisistä poliittisista aktiiveista. Tämä on tarjonnut paljon aineistoa sisäisiin debatteihin, koska PT:n politiikan ristiriitaiset tulokset ovat konkreettisin tarttumapinta keskusteluissa ”puhtaan” kansalaisyhteiskunnan ja puoluepolitiikan mahdollisuuksista.

Toinen ”globaalin kansalaisyhteiskunnan” pitkäaikainen jännite liittyy kansalaisliikkeiden ja virallisten järjestöjen eroavaisuuksiin. Erityisesti Afrikassa näiden toimijoiden väliset identiteettierot ovat huomattavia, joskus sovittamattomia. Liikkeet ovat spontaaneja ja tarkoituksellisen arvaamattomia, järjestöt mukavasti rahoitettuja ja byrokraattisia.

Monien kehitysmaiden kansalaisliikkeiden toimijoiden näkökulmasta viralliset järjestöt ovat mukavista puheistaan huolimatta jonkinlaisia kansalaisyhteiskuntaan ujutettuja Troijan hevosia. Sosiaalifoorumi on oikeastaan pysynyt hengissä siksi, että se on kyennyt aina hetkellisesti sulauttamaan nämä eri tavoin motivoituneet ryhmät, jotka kuitenkin ovat eri syistä mieltyneet kansalaisyhteiskunnan identiteettiin ja ajatukseen kansalaisyhteiskunnan poliittisesta agendasta.

Erityisesti pohjoisen kehitysmaaliikkeelle sosiaalifoorumista on tullut vakiintunut kohtaamispaikka, eikä tässä pitäisi olla mitään pahaa. Käytännössä varakkaat järjestöt mahdollistavat myös tilaisuuksien järjestämisen taloudellisesti.

Tämä ei ole itsestäänselvyys.

Pohjoisen järjestön tai ajatuspajan näkökulmasta sosiaalifoorumiin osallistuminen (asiaan kuuluvine solidaarisuusmaksuineen) käytännössä merkitsee seminaarien järjestämistä kalliimmalla ja huonommin organisoituna kuin samojen seminaarien järjestäminen kotimaassa.

Tarvitaan siis aitoa sitoutumista ”globaalin kansalaisyhteiskunnan” ideaan. On merkillepantavaa, että maailman poliittisista muutoksista huolimatta tämä sitoutuminen näyttäisi edelleen vahvalta, eikä liikkeiden ja järjestöjen yhteiselossa ole erityisiä kasvavien murtumien merkkejä.

Riittävän suuri osa pohjoisen kehitysmaaliikkeestä ja puoluepolitiikan ulkopuolisesta vasemmistosta kokee sitoutumista sosiaalifoorumin ideaan, ja riittävä määrä paikallisia aktivisteja (missä tapahtuma sitten järjestetäänkin) on motivoituneita tekemään huomattavan määrän vapaaehtoistyötä pohjoisen järjestöjen(kin) seminaarien onnistumiseksi.

Tämä on yleisesti ottaen myönteistä, ennen kaikkea pohjoisen järjestöille. Organisoituneella, valtaa lähellä toimivalla ja hyvin rahoitetuilla kansalaisjärjestöillä on nimittäin usein vaikeuksia pitää distanssia vallasta, josta sen nimenomaan pitäisi erottua. Pahimmillaan järjestöjen puhe muuttuu tekniseksi indikaattoripuheeksi ja toiminta toimeenpanoksi.

Aktiivinen toiminta sosiaalifoorumin kaltaisessa kehikossa edes muistuttaa etabloituneita järjestöjä tietyistä politiikan ulkopuolisen toiminnan perusasioista. Pohjoisen kansalaisyhteiskunta on luultavasti sosiaalifoorumille suuremmassa kiitollisuudenvelassa kuin ymmärtää olevansa.

Tulevaisuus

Maailman sosiaalifoorumin poliittisuus oli hyvin pitkään symbolista. Nyt symbolit ovat kenties olleet jo tarpeeksi esillä eikä niistä pidetä niin tarkkaan kiinni. Ensi vuonna Maailman sosiaalifoorumi kokoontunee ensimmäistä kertaa globaalissa pohjoisessa. Talousfoorumin kanssa samaan aikaan järjestämisestä ei ole enää aikoihin välitetty. Tätä voi pitää merkkinä ideologian kadottamisesta, siirtymisestä symbolisesta konkreettiseen, institutionalisoitumisesta, kypsymisestä – tulkinnoista ei ole loppua.

Sosiaalifoorumista on tullut joka tapauksessa vakiintunut konsepti, josta halutaan pitää kiinni. Sen vahvuus on siirrettävyydessä: konseptin voi ottaa käyttöön missä tahansa, missä sen uskotaan resonoivan paikallisen yhteiskunnallisen tilanteen kanssa ja missä paikallisen ja globaalin kansalaisyhteiskunnan yhteistoimintaan uskotaan.

Prosessin todellinen testi tapahtui jo yli kymmenen vuotta sitten, kun sosiaalifoorumi järjestettiin ensimmäistä kertaa Brasilian ulkopuolella, Intian Mumbaissa 2004. Tapahtumaa pidettiin onnistuneena: kaikesta epävarmuudesta huolimatta se onnistui ja myös loi uutta positiivista suuntaa paikalliseen kansalaisyhteiskuntaan. Nyt ”arabikevään viimeisen toivon” Tunisian kansalaisyhteiskunta näki sosiaalifoorumissa mahdollisuuksia.

On kiinnostavaa havaita, että vaikka sosiaalifoorumi näyttäisi unohtuvan puoluepolitiikan ja katujen liikkeiden välimaastoon, sille on silti aina löytynyt yhteiskunnallista tilausta. Sosiaalifoorumin järjestäminen on joka tapauksessa niin työlästä, ettei sitä ryhdytä järjestämään ilman vahvaa kansalaisyhteiskunnan panostusta, ja samasta syystä sitä ei voi päättää pitää jossain paikassa ilman vahvaa paikallista aloitetta. Jos jollakin kertaa ketään ei löytyisi ottamaan koppia sosiaalifoorumista, se lopettaisi.

Kuitenkin ottajia on aina riittänyt.

Tulevaisuuden kysymys on, mistä kaikista positioista käsin ollaan valmiita tarttumaan ”globaaliin kansalaisyhteiskuntaan”. Tärkein esimerkki on ympäristöliike. Vaikka ympäristö on aina periaatteessa ollut keskeinen osa sosiaalifoorumin agendaa, sosiaalifoorumi on (jo nimensä puolesta) leimaantunut enemmän sosiaalisiin asioihin keskittyväksi. On kiinnostavaa nähdä, nouseeko kehitysmaissa vahvasta ympäristöoikeudenmukaisuusliikkeestä tulevaisuuden aloitteita sosiaalifoorumin järjestelyihin.

Julkaisu Globaali kansalaisyhteiskunta globalisaation jälkeen? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Iskua seuraava keskustelu ohjautui välittömästi kysymykseen sananvapaudesta, joka on yksi keskeisistä länsimaisista arvoista. ”Je suis Charlie” -kampanja kuvastaa tätä hyvin: Isku kohdistui meihin kaikkiin, jotka koemme olevamme Charlie. Tulkinta ilmentää fukuyamalaista näkemystä länsimaisten arvojen ylivoimaisuudesta ja liberalismin voitosta kylmän sodan jälkeen.

Länsimaiset arvot eivät kuitenkaan ole välttämättä universaaleja. Tulkintaan sisältyykin ylimielisyyttä suhteessa muiden arvoihin, toiseen. Vaikka elämme globalisoituvassa maailmassa, maailma ei ole yhdenmukaistumassa. Globalisaatio on pikemminkin ymmärrettävä moniarvoistumisena, erilaisten arvomaailmojen kohtaamisena.

Muutaman sadan vuoden länsimaistamisen tai nöyryytyksen jälkeen islamilaisuus, hindulaisuus, buddhalaisuus ja konfutselaisuus ovat vahvistumassa ja hakemassa tasavertaista asemaa länsimaisen sivistyksen tai kristinuskon kanssa. Kysymys ei ole vain erilaisten sivilisaatioiden ja arvomaailmojen suvaitsemisesta, vaan niiden kunnioittamisesta, kuten intialaissyntyinen amerikkalaistutkija Rajiv Malhotra on asian ilmaissut.

Onkin muistettava, että vapaus sen paremmin kuin sananvapauskaan eivät ole absoluuttisia käsitteitä. Vapaus ilman rajoja ja vastuuta johtaisi helposti väkivaltaan ja anarkiaan. Niinpä vapauden käsitteeseen liittyy aina myös ajatus vastuusta. Esimerkiksi vihapuhe ei ole edes vapaissa ja demokraattisissa länsimaissa hyväksyttyä.

Paasikivi totesi aikoinaan, että tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku. Sananvapauden ja vastuun suhdetta arvioitaessa viisautta on tunnistaa globaalin maailman luonne ja se, ettemme aina jaa yhteisiä arvoja. Tämä ei tarkoita yksittäisten fundamentalistien vaateisiin tai väkivaltaiseen painostukseen alistumista. Se ei myöskään tarkoita länsimaisten arvojen yksioikoista puolustamista. Väkivalta ei ole vain fyysistä, vaan se voi olla myös henkistä. Niinpä toisten arvojen loukkaamista voidaan pitää väkivaltana, vaikka se esitettäisiin satiirin muodossa.

Muslimeille merkittävien arvojen ivaaminen ei kohdistu vain fundamentalisteihin, vaan kaikkiin uskoviin muslimeihin. Tätä ei voida pitää toisten arvojen kunnioittamisena. Islamilaisten arvojen väheksyminen länsimaisten arvojen puolustamisen yhteydessä edistää maailman jakamista meihin ja muihin.

Sananvapaudesta puhuttaessa onkin hyvä palauttaa mieliin, mitä sanan ja painovapauden puolustajat, kuten esimerkiksi Anders Chydenius, ajattelivat asiasta 1700-luvulla. Chydeniuksen mukaan kansakunnan vapaus on aina suhteessa sen painovapauteen – kumpaakaan ei voi olla ilman toista. Painovapauden tavoitteena oli vahvistaa kansan taistelua harvainvaltaa vastaan ja estää vallan väärinkäyttöä.

Vaatimus painovapaudesta kytkeytyi politiikkaan ja valtaan. Samoin sananvapaus liittyi läheisesti ihmisten valistamiseen. Viimeaikaisten tapahtumien valossa voikin kysyä, miten islamilaisten arvojen ivaaminen sananvapauden nimissä liittyy valistamiseen. Minkälaisesta ja kenen vallasta se kertoo?

Jo 1700-luvulla painovapauden puolestapuhujat korostivat, että painovapaus ei saa johtaa kurittomaan riehumiseen. Taustalla oli ajatus vapauden vastuullisesta käyttämisestä. Vapauden vastuuttoman käyttämisen puolestaan ajateltiin johtavan kurinpidollisiin seuraamuksiin. Niinpä Chydeniuskin esitti, että kaikki, mikä häpäisevästi ahdistaa henkilöitä ja loukkaa hyviä tapoja, on sakon uhalla kiellettyä.

Pariisin terrori-iskussa ei ole kyse vain sananvapaudesta, vaan myös väkivallasta. Euroopan päättäjät etsivät parhaillaan keinoja terrorismin torjumiseen eli väkivallan pitämiseen Euroopan ulkopuolella. Väkivalta ei kuitenkaan poistu vain sen kieltämisellä, syyllisten rankaisemisella tai äärimmäisessä tapauksessa terroristien eliminoinnilla ja turvatoimien vahvistamisella.

Kommentoidessani World Trade Centeriin kohdistunutta terrori-iskua 11. syyskuuta 2001 TV2-kanavalla totesin, että kohdatessamme tällaista väkivaltaa on syytä katsoa myös peiliin. Tällä tarkoitin, että terrorismi ei tule ulkopuolelta, vaan sen voi nähdä seurauksena rakenteellisesta väkivallasta siinä maailmassa, jonka olemme itse luoneet.

Näkyvää fyysistä väkivaltaa vaikeammin tunnistettavalla rakenteellisella väkivallalla on taipumus synnyttää avointa väkivaltaa ja antaa terroristeille usko oman väkivaltansa oikeellisuuteen. Väkivallan eliminoimiseksi onkin puututtava sitä tuottaviin tekijöihin ja rakenteisiin. Toisin sanoen on etsittävä ratkaisuja, jotka tekevät väkivallan tarpeettomaksi tai vähintäänkin vaikeuttavat väkivallan oikeuttamista.

Pamfletissaan Ikuiseen rauhaan Immanuel Kant esitti rauhan kategorisena imperatiivina, jota ehkä ei koskaan saavuteta, mutta jota kohti tulee pyrkiä. Tähän sisältyi ajatus, että rauhaa ei voi saavuttaa ellei sitä aktiivisesti rakenneta. Jatkuva varautuminen seuraavaan sotaan ei ole yhteneväinen tämän pyrkimyksen kanssa. Sen sijaan yhteiskuntia ja maailmaa on muutettava niin, ettei väkivallan käytölle löydy legitiimejä perusteita.

Rauhan rakentaminen moniarvoisessa maailmassa ei voi tapahtua ainoastaan eurooppalaistamisen tai länsimaistamisen kautta. Eri aikoina on kuviteltu saavutettavan ikuinen rauha yhdenmukaistamisen myötä, luomalla maailmanlaajuinen kristikunta ja sittemmin kommunistisen vallankumouksen tai demokraattisen länsimaisen mallin levittämisen kautta. Omien arvojen puolustamisen lisäksi on opittava kunnioittamaan muiden arvoja, eikä vain sietämään toiseutta.

Lähteitä

Anders Chydenius, ”Mietintö kirjoitus- ja painovapaudesta”. 1765. Teoksessa Antti Chydeniuksen valitut kirjoitukset. Werner Söderström Osakeyhtiö: Porvoo 1929. ss. 165-171.

Immanuel Kant, Ikuiseen rauhaan. Karisto: Hämeenlinna 1989.

Rajiv Malhotra, Being Different. An Indian Challenge to Western Universalism. Harper Collins Publisher India: Noida 2013.

Julkaisu Charlie Hebdo, sananvapaus ja muuttuva maailma ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Politiikan tutkimuksen ulkopuolelta asiaa ihmetellessä tulee mieleen kysyä, onko muutoksen tae todellakin se, että äänestäjät protestoivat vallitsevaa politiikkaa puoluevalinnallaan, vai olisiko heillä myös muita, jopa tehokkaampia, keinoja antaa äänensä muutokselle, Tuula Juvonen pohtii.

Sosiologi ja homotutkija Dennis Altman totesi jo vuonna 1982 politiikan olevan monella tapaa inhimillisen toiminnan viimeinen alue, johon sosiaalinen muutos heijastuu. Tämä näkyi Suomessa jälleen kirkkaasti eduskunnan äänestäessä tasa-arvoisesta avioliittolaista. Vaikka jo parin vuoden ajan eri tutkimuslaitosten toteuttamissa mielipidekyselyissä kansasta vain pienenemään päin oleva 30–36 prosentin osuus vastusti tasa-arvoista avioliittolakia, äänensä antaneista kansanedustajista noin 47 prosenttia vastusti lakimuutosta.

Erityisesti tässä tilanteessa protestipuolue perussuomalaisten kannattaminen ei olisi tuonut suomalaiseen politiikkaan ruotsalaisen eläkeläisen toivomaa uudenlaista ajattelua, sillä puolueen puheenjohtaja Timo Soini oli itsevaltaisesti linjannut puolueensa kielteisen kannan kansanedustajien puolesta. Perussuomalaisista vain yksi, Arja Juvonen (ei sukua), äänesti perjantaina 28.11.2014 yhtenä 104 muun kansanedustajan joukossa vastoin puolueensa puheenjohtajan kantaa. Toisaalta muutosta ei välttämättä ole luvassa myöskään vakiintuneista puolueista. Sekä puoluekokouksen että pääministeri Alexander Stubbin myönteisestä kannasta huolimatta kokoomuksen kansanedustajistakin edelleen 36 prosenttia vastusti lakimuutosta, puhumattakaan Juha Sipilän johtamasta keskustasta, jonka edustajissa tasa-arvoisen avioliittolain vastustajia oli 83 prosenttia.

Äänestäjien kaipaaman uudenlaisen ajattelun esteenä tuntuvat siis olevan, osin puolueesta riippumatta, ennen kaikkea eduskuntaan nousevat konservatiiviset kansanedustajat, jotka ovat linjauksissaan helposti merkittävästi vanhakantaisempia kuin kansalaisten enemmistö. Tämä saattaa olla seurausta siitä, että konservatiiviset äänestäjät keskittävät äänensä samoille, turvallisiksi tunnistamilleen ehdokkaille, kun taas moniarvoisempaa, muutokseen tähtäävää politiikkaa toivovat äänestäjät jakavat myös äänensä laveammalle joukolle ehdokkaita, joista näin ollen heidän todellista yhteenlaskettua kannatustaan pienempi osuus  pääsee nousemaan eduskuntaan.

Kuinka Ingrid Nygrenin kaltainen muutosta kaipaava suomalainen eläkeläisäänestäjä sitten voisi uudistaa politiikkaa? Yksi mahdollinen keino nousee esiin tarkasteltaessa eduskunnan perustuslakivaliokunnan äänestyspäätöstä vuonna 2012 koskien kansanedustajien tekemää lakiesitystä tasa-arvoisesta avioliittolaista. Tuolloinhan lakiesityksen tie katkesi konservatiivisten kansanedustajien vastustukseen. Kuten useat kommentaattorit tuolloin huomauttivat, kaikki ennen vuotta 1967 syntyneet kansanedustajat vastustivat lakiesityksen ottamista käsittelyyn, kun taas sen jälkeen syntyneet puolsivat sitä – puoluekannastaan riippumatta.

Ne äänestäjät, jotka kaipaavat muutosta nykypolitiikkaan, voisivat siis yrittää muuttaa politiikkaa puolueen vaihtamisen sijaan myös kiinnittämällä huomiota ehdokkaansa sukupolveen ja keskittämällä äänensä aiempaa nuoremmille ehdokkaille. Sen lisäksi, että nuorempien kansanedustajien äänestyspäätös heijasteli paremmin kansalaisten valtaosan näkemyksiä, myös kansanedustajan naissukupuoli ennakoi keskimäärin miessukupuolta paremmin sitä, että eduskunnan päätöksissä puhaltaisivat uudistuksen tuulet.

Artikkelikuva: Michael Schwarzenberger / blickpixel / pixabay

Julkaisu Mistä muutos nousee? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ukrainaa koskevassa konfliktissa Suomi noudattaa Euroopan unionissa sovittuja Venäjän vastaisia pakotepäätöksiä ja haluaa olla mukana unionin yhteisessä arvopoliittisessa rintamassa. Toisin kuin esimerkiksi Itävallassa, Suomessa myös kannetaan huolta siitä, että oman taloudellisen edun asettaminen ensisijaiseksi voitaisiin tulkita Venäjän myötäilemiseksi.

Kannattaa kuitenkin pysähtyä miettimään, mitä unionin arvopolitiikka oikeastaan tarkoittaa ja mitä siitä Euroopan kannalta seuraa. Tällainen politiikka nimittäin ajaa unionin ideologiseen valtakonfliktiin Venäjän kanssa eikä sen pohjalta synny edellytyksiä konfliktinratkaisulle Ukrainassa. Tämä unionin politiikkaan sisään kirjoitettu ongelma on syytä huomata myös silloin, kun tutkijoita arvostellaan kyvyttömyydestä tuottaa analyysia konfliktin ratkaisuun. Kun ulko- ja turvallisuuspolitiikan tutkimus arvioi konfliktia EU:n edustaman arvoyhteisön näkökulmasta, se tukee ja vahvistaa juuri konfliktia ylläpitävää lähestymistapaa.

Eurooppalaista konfliktipolitiikkaa

EU:n itäinen kumppanuus on toiminut sellaisen arvopolitiikan kehittelyalustana, joka on yleisemminkin omiaan tuomaan pintaan historiallisia konflikteja entisen Itä-Euroopan maissa. Kun Euroopan komission puheenjohtaja José Manuel Barroso vuoden 2012 marraskuun lopussa vieraili Moldovan pääkaupungissa Chisinaussa, hän puhui kansallispalatsiin kutsutulle valikoidulle kahden tuhannen hengen yleisölle siitä, kuinka Moldovan kansalaiset historian, kielen ja kulttuurin kautta ovat osa yhdistyneen Euroopan suurenmoista perhettä (engl. the great family of the United Europe, Foreign Policy Association of Moldova, uutiskirje, 1. joulukuuta 2012). Barroso korosti, että reformipolitiikka ei ole milloinkaan helppoa mutta että sen avulla lunastetaan itsenäisyyteen kuuluvat lupaukset ja tarjotaan kansalaisille näköala paremmasta tulevaisuudesta.

Barroson ei tarvinnut vakuuttaa Moldovan liberaaleja reformisteja, joilla oli ollut hallitusvalta vuoden 2009 syksystä. Maan suurin puolue kuitenkin oli – ja on edelleen – kansallismieliset kommunistit, jotka haluavat neuvotella kehitysresursseja sekä Brysselistä että Moskovasta ja kykenevät oppositiosta lamauttamaan kansallista päätöksentekoa. Heiltä ei jäänyt huomaamatta, että Barroso puhutteli kuulijoitaan romanian kielellä – Moldovassa puhutaan romanian kielen murretta – ja sanoi, että tämä latinalainen kieli tekee hänen olonsa kotoiseksi. Komission puheenjohtaja siis osoitti puheensa vain osalle kansalaisista maassa, jossa jo pääkaupungissa kuulee yhtä lailla venäjän kuin romanian kieltä.

Barroson asemassa olevan päätöksentekijä ei voinut olla tietämätön siitä, että juuri kielikysymys toimi sytykkeenä Transnistrian vuoden 1989 separatistisessa konfliktissa, joka johti sotaan vuoden 1992 keväällä. Instituutiota edustavat politiikan puheteot eivät ole seliteltävissä ihmismielen tahattomuuksina. Barroson tavoitteena oli eurooppalaisten arvojen, identiteetin ja vallan laajentaminen ja lujittaminen – sen kustannuksella, mitä tästä historiallisesti jakautuneessa maassa seuraa.

Moldovasta syyskuussa 1990 irtautunut ja yksipuolisesti itsenäiseksi julistautunut Transnistria (Pridnestrovskaja Moldavskaja Respublika, PMR) ei ole sitten 1700-luvun lopun kuulunut muuhun maahan kuin Venäjään ja Neuvostoliittoon. Myös kanta-Moldova – eli Moldovan tasavalta tuo Ukrainan vastainen maakaistale pois lukien – on kielellisesti ja poliittisesti jakautunut. Chisinaun lentokentällä EU-passilla matkustava huomaa voivansa kävellä suoraan maahan muiden jäädessä jonottamaan tuskallisesti; mutta jo matkalla kaupungin keskustaan kuulee, että maatalousvaltaisen maan lähentymisestä EU:hun voi seurata vain nykyiselläänkin kehnon elämän huonontumista.

Euroopan unionille pikkuinen Moldova on ollut kammarinäyttämö ennen Ukraina-areenaa. Mutta siinä missä unionin yhdenmukaistava politiikka voi Moldovassa onnistua hyvän onnen poliittisella palapelillä, Ukrainassa Brysselin politiikka kohtaa monin verroin kovemman todellisuuden. Idealistinen ajatus todellisuuden mallintamisesta unionin arvoyhteisön lähtökohdista tuottaa vastarintaa väkivaltaisena konfliktina ja sotana. Venäjä tukee Itä-Ukrainan kapinallisia, ja Yhdysvallat ja EU tukevat Kiovan hallintoa. Sisäinen konflikti kietoutuu ulkoisiin intresseihin, ja suurpoliittinen konflikti peittoaa paikallisen. Lasku maksetaan siviiliväestön kärsimyksinä. Tästä kierteestä ei ole ulospääsyä EU:n omaksuman politiikan pohjalta.

Luottamuksesta konfliktinratkaisuun

Venäjän näkökulmasta sanktiot todistavat EU:n sanelupolitiikasta Euroopassa. Venäjältä ei edellytetä mitään selkeää tekoa, vaan sanktiopolitiikan vaatimukset ovat epämääräisessä yhteydessä konfliktinratkaisuun Ukrainassa ja mahdollisen lopputuloksen arviointi pidetään Brysselin käsissä. Vaatimus Venäjän vetäytymisestä omalla alueellaan koetaan pöyhkeäksi sen rinnalla, että NATO on lisännyt läsnäoloaan Venäjän rajojen tuntumassa.

Vladimir Putinin mukaan (http://www.kremlin.ru/transcripts/46305) Venäjälle on esitetty ”ultimaatumi”: maan on pakotteet torjuakseen sallittava sen Ukrainan väestönosan tuhoaminen, joka on Venäjälle etnisesti, kulttuurisesti ja historiallisesti läheinen. Putinin vahvistusta ei tarvita sen tietämiseen, että venäjämielisten ukrainalaisten jättäminen oman onnensa nojaan rapauttaisi Kremlin vallan uskottavuutta ja oikeutusta venäläisten silmissä, ja että ulkoinen painostus lisää tukea, jonka valtaosa heistä on valmis antamaan johtajalleen vaikka materiaalinen hyvinvointi heikkenisi.

Jos Brysselissä tehtäisiin politiikkaa seuraamuksia arvioiden eikä unionin omaa arvoyhteisöidentiteettiä kutoen, siellä oivallettaisiin, että Venäjän demokraattista kehitystä ei edistetä poliittisella sanelupolitiikalla ja yleiseurooppalaisen yhteistyön murtamisella. Tiedettäisiin myös, että Moskovan kanssa ei toimi muu kuin sopiminen, ja että tämä sopiminen on ehdollisissa puitteissa: me teemme x:n, jos te teette y:n.

Tämä oli myös neuvostoaikaisen luottamuksen pohja. Se ei ole psykologistista, ihmiskeskeisen ajattelun luottamusta, vaan tapa ratkaista konflikteja siten, että samalla pyritään olemaan haavoittamatta toisen osapuolen tärkeimpiä etuja, vaikka tähän tarjoutuisi mahdollisuuksia. Jos Brysselissä aidosti mietittäisiin ukrainalaisten ja venäläisten todellisuutta, kävisi myös ilmeiseksi, että Venäjällä ei omista syistään ole historiallisia ja poliittisia valmiuksia sellaiseksi ideologiajohtoiseksi valtioksi, jota neuvostovalta tavoitteli. Samasta syystä turha on myös huoli siitä, että Ukraina voisi toimia sen etupiirinä.

Perustavan vuorovaikutuksen tarve

Kun Kremlin esitetään elävän kokonaan omassa maailmassaan, ”kuplassaan”, ja näkevän salaliittonäkyjä, mitään syvempää analyysia ei tarvita. Venäjällä nähdään tietty olemuksellisuus ja Kremlillä aikeet – salatut ja verhotut mutta tekoina ja niiden kausaalisuhteina ilmenevät. Saksan ulkoministeri Frank-Walter Steinmeier argumentoi (http://www.iltalehti.fi/ukrainan-kriisi/2014072618520966_uk.shtml) pakotteiden puolesta sanoen, että ”Venäjä ei jätä meille muuta vaihtoehtoa 300 viattoman ihmisen kuoleman ja putoamispaikan ryöstelevien sotilaiden epäkunnioittavan käytöksen jälkeen”.

Suomessa pääministeri Alexander Stubb käyttää samaa retoriikkaa pyytäen meitä ajattelemaan, että kyseessä olisi voinut olla Finnairin kone (Yle, tv-uutiset, 6. elokuuta 2014). Päättely pyrkii luomaan kuvan tapahtumaketjusta intentionaalisen politiikan tuloksena ikään kuin kyseessä olisi, Anatol Rapoportin termein, strateginen konflikti. Se jättää huomioimatta sen, että hallitsematon tilanne on ennemmin konflikti, joka Raportin erotteluin on kataklysminen.

Putin siis esitetään syypäänä malesialaiskoneen alas ampumiseen, vaikka Yhdysvaltain viranomaiset eivät suostu paljastamaan niitä tietoja, joita heillä asiasta on. Saddam Husseiniltakaan ei löytynyt joukkotuhoaseita, mutta regiimin vaihdos tehtiin mahdolliseksi syytöksen varjolla. Ukrainaa koskeva konflikti ei olekaan vain Ukrainassa. Pakotepolitiikalla pyritään tuomaan takaisin 1990-luvun heikko Venäjä ja sulkemaan Putin ulos Euroopasta.

Arvoyhteisönäkökulmassa toista toimijaa koskeva faktuaalinen todellisuus on lähtökohtaisesti toissijainen omaa identiteettiä rakentavan ideakehikon rinnalla. Kansainvälisten suhteiden pelisäännöistä puhuttaessa on olennaista huomata, että se kampeaa sivuun vastuullisuuden, joka kuuluu kansainväliseen politiikkaan vuorovaikutteisena toimintana. Venäjää tarkastellaan ikään kuin sen ominaisuudet ja attribuutit olisivat irrallisia siitä, mitä muut toimijat tekevät ja miten Venäjä siihen vastaa.

Perustava vuorovaikutteisuus sen sijaan viittaa käsitykseen, jonka mukaan ominaisuudet ja taipumukset eivät ole ennalta annettuja. Ne syntyvät ja muokkautuvat vuorovaikutteisissa tilanteissa käytäntöjen säännönmukaisuuksina, ja tältä pohjalta syntyvät myös yhteisesti hyväksytyt toimintatavat. Se on niin kansainvälisen politiikan tieteenalan uudemman realismin kuin myös kaikenkarvaisen konstruktivisen tutkimusinnostuksen kantava idea.

Teoriakeskustelu ei kuitenkaan kanna päivänpolitiikkaan, jossa keskustelu on yhtä primitiivistä kuin riitaisalla parilla, joka pitää välirikon syynä toisen ominaisuuksia. Terapeuttia ei tarvita tietämään, että suhde tuottaa ominaispiirteitä toiminnan säännönmukaisuuksina ja että toinen suhde tuottaa toisenlaisen lopputuloksen.

Arvopolitiikan liukastamat kädet

Unionin yhdenmukaistavasta poliittisesta lähestymistavasta käsin Venäjää voidaan toki loputtomiin kritisoida erilaisena. Kritiikki kuuluu poliittiseen elämään, mutta EU:ssa on sokaistuttu ja Yhdysvaltain työnnöllä rohkaistuttu rakentamaan omaa valtapiiriä tavalla, joka voi vain syventää konfliktia Venäjän kanssa. Yhteistyön rakennusaineita romuttaessaan EU jatkaa samaa rataa, jonka NATO avasi vaiheistetulla laajentumispolitiikallaan ja joka Venäjällä koettiin petoksena ja lupausten rikkomisena.

Jeltsinin aikana Venäjällä kuviteltiin, että asioista voitaisiin vanhaan konserttitapaan sopia johtajien kesken. Venäjä selvästi miehitti Krimin ja rikkoi kansainvälistä oikeutta. Tästä huolimatta näiden asioiden oikeutusta on paikallaan kysyä myös Ukrainan venäjämielisiltä: ihmisiltä, joiden elämästä ja elinolosuhteista on kyse. Venäjän mukaan näin tehtiin Kosovossa. Se on ottanut käyttöönsä informaatiosodan aseet ja pyörtää bumerangina takaisin kaikki kokemansa poliittiset ”kaksoisstandardit”.

Vakavampi sanoma on kuitenkin siinä, että pelisääntöjen on oltava yleisiä, eikä valikoivasti sovellettuja. Venäjän omat toimet eivät ole viattomia, mutta sen peräänkuuluttama lähestymistapa antaisi mahdollisuuden sovitella erilaisia intressejä ja sopia toimintatavoista. Tästä olisi EU:ssa osattava ottaa tiukasti kiinni, mutta mikään konfliktinhallinnan pallo ei näytä pysyvän unionin arvopolitiikalla liukastetuissa käsissä.

Koska EU:ssa lähtökohtana on unionin oman asian ja sitä kantavien toimijoiden oikeutus, politiikka erottelee ”oman väen” muusta. Barroson edellä mainittu puhe on osoitus tästä. Puhe on teko reformipolitiikkana ja unioniin lähentymisen ehtoina, jotka onnettomasti jakavat politiikan kohteena olevaa maata. Politiikka ideologisoituu kun arvoyhteisölliset ainekset kanonisoituvat ja alkavat määrittää todellisuuden tulkintaa. Koska Venäjä ei jaa tulkintaa, eikä myöskään voi alistua siihen omista olemassaolonsa ja identiteettinsä rakennusaineksista luopumatta, lopputuloksena on valtakonflikti. Eurooppaan viritetään poliittiset jakolinjat ja kylvetään uudentasoinen sotilaallinen jännitys. Laskun lännessä maksaa EU.

Moraalista suhteellisuudentajua

Rauhan- ja konfliktintutkimuksen tehtävänä on tarkastella konfliktien syitä ja niiden ratkaisemisen edellytyksiä. Olen halunnut nostaa esiin ongelman, joka sisältyy EU:n lähestymistapaan ja osaltaan tuo taustaa sille, miksi unionin arvoyhteisönäkökulmasta lähtevä ulko- ja turvallisuuspolitiikka on vailla eväitä itse konfliktin ratkaisemisessa. EU:n näkökulma valaisee konfliktin joitakin puolia, mutta jättää osan maastosta varjoon. Lisäksi se ei lähtökohtaisesti toimi Venäjä-suhteissa niin kauan kuin Moskovassa halutaan itse arvioida, mitä perinteiset läntiset poliittiset arvot tarkoittavat Venäjällä. EU tuskin edustaakaan demokratiaa sanan syvemmässä mielessä, johon proseduurisääntöjen lisäksi kuuluu toisen ja toisenlaisuuden sivuuttamattomuus.

Tutkimuksen kannalta unionin ideapainotteisesta lähestymistavasta seuraa, että tarkastelu ei ole kriittistä sanan perusmerkityksessä, jossa faktuaalinen todellisuus aina haastaa ajatukselliset lähtökohdat (vaikka nämä episteemisesti ovatkin tulkinnan lähtökohta). Normatiivisen teorian mielessä tarvitaan sellaista moraalista suhteellisuudentajua, joka perinteisesti kuuluu kansainväliseen politiikkaan. Vuorovaikutteisuus ja siihen kuuluva vastuu eivät toki ole vain rauhan- ja konfliktintutkimuksen asia.

Artikkelikuva: NoName_13 / Pixabay

Julkaisu EU:n arvoyhteisönäkökulma johtaa valtakonfliktiin Venäjän kanssa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.