Ilmastonmuutoksen ja luontokadon kokonaisuus on maailman merkittävimpiä ja huolestuttavimpia megatrendejä. Paitsi globaalia kehitystä tarkastelevien asiantuntijaraporttien mukaan, myös kyselytutkimuksissa ilmastonmuutos on kansalaisten huolihierarkian kärjessä, erityisesti nuorten parissa.

Asia ei ole millään tavalla uusi. Ympäristön ja ilmaston muuttuminen on tunnistettu jo 1970-luvulta lähtien yhdeksi keskeisimmistä ihmiskunnan eksistentiaalisista riskeistä. Toimenpiteet eivät kuitenkaan etene samaa vauhtia kasaantuvien haasteiden kanssa.

Vuosi 2025 merkitsikin monessa suhteessa takapakkia. Lokakuussa 2025 julkistetun Global Tipping Points -raportin mukaan olemme saavuttamassa 1,5 asteen lämpenemisen tason, missä trooppiset koralliriutat ovat tuhoutumassa peruuttamattomasti ja napa-alueiden jää sulaa ennätysvauhtia.

Yhdysvaltain vetäytyminen Pariisin ilmastosopimuksesta, Yhdistyneiden kansakuntien (YK) ilmastopuitesopimuksesta (UNFCC) ja tammikuussa 2026 myös sen toimeenpanoa tukevasta rahastosta ei varsinaisesti yllättänyt. Kuitenkin kokonaisuutena vetäytyminen, rahoituksen leikkaukset ja suora vihamielisyys ympäristö ja -ilmastotyötä kohtaan vaikeuttavat merkittävästi kansainvälisiä toimia.

Tässä kirjoituksessa tarkastelemme ympäristökriisiä erityisesti turvallisuuskysymyksenä ja sen käsittelyä osana kansainvälistä politiikkaa. Väitämme, että ympäristöasioille jäävän poliittisen tilan kavetessa on entistä tärkeämpää, miten niistä kansainvälisillä foorumeilla keskustellaan ja millaisia ratkaisuja tarjotaan. Keskitymme kansainvälisistä organisaatioista Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestöön (Etyj), jonka puheenjohtajamaana Suomi oli vuonna 2025 ja jonka ilmastoturvallisuusagendaa edistimme.

Samalla kun ilmastoon liittyvät turvallisuusriskit vaikuttavat laaja-alaisesti yhteiskuntarakenteisiin ja muuttuvat monimutkaisemmiksi ja yhä vaikeammin hallittaviksi, perinteisiksi turvallisuusuhiksi laskettavat sodat ja konfliktit ovat lisääntyneet viime vuosina. Vuonna 2025 aktiivisia konflikteja oli maailmassa 56 ja globaaleihin sotilasmenoihin käytettiin 2718 miljardia Yhdysvaltain dollaria.

Tämä lisää ilmastopäästöjä entisestään. Vaikka asiaan liittyy runsaasti epävarmuuksia, on arvioitu, että sotilasmenot kattavat 5,5 % maailman kasvihuonepäästöistä ja että prosentin lisäys sotilasmenoissa merkitsee kahden prosentin kasvua hiilidioksidipäästöissä.

Sodat ja konfliktit muovaavat ilmastopolitiikkaa ja -toimenpiteitä myös vaikuttamalla siihen, mikä politiikkakeskusteluissa nostetaan tärkeäksi. Euroopassa Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan ja sota Gazassa ovat sysänneet ilmaston poliittiselta asialistalta marginaaliin. Epävarmuuden, geopoliittisen kilpailun ja asevarustelun maailmassa ilmastoturvallisuus on helppo nähdä toissijaisena ongelmana, jonka voi ratkaista ”sitten myöhemmin”.  

Mitä tarkoitetaan ilmastoturvallisuudella?

Turvallisuus vaikuttaa ilmastoon kasvavien päästöjen myötä, mutta vieläkin enemmän ilmastonmuutos vaikuttaa turvallisuuteen. Yleistyvät ja pahenevat äärisäät, kuten tulvat ja helleaallot, uhkaavat suoraan ihmisten terveyttä ja yhteiskuntien vakautta.

Ilmastovaikutukset myös yhdistyvät poliittisiin ja taloudellisiin tekijöihin ja voimistavat niihin liittyviä riskejä. Esimerkiksi kuivuudet tuhoavat viljasatoja ja uhkaavat ruokaturvaa globaalisti, kun taas pysyvä lämpötilan nousu ja elinolosuhteiden heikkeneminen ajaa ihmiset jättämään kotiseutunsa ja lisää pakotettua muuttoliikettä.

Havahtuminen planetaariseen kolmoiskriisiin eli ilmastonmuutoksen, luontokadon ja saastumisen kokonaisuuteen on myös tehnyt ilmastoturvallisuudesta osan laajempaa ympäristöturvallisuuden kokonaisuutta.

Havahtuminen planetaariseen kolmoiskriisiin eli ilmastonmuutoksen, luontokadon ja saastumisen kokonaisuuteen on myös tehnyt ilmastoturvallisuudesta osan laajempaa ympäristöturvallisuuden kokonaisuutta, jossa käsitellään näiden kolmen elementin erillis- ja yhteisvaikutuksia. Kolmoiskriisi heijastuu talouteen, yhteiskuntien vakauteen ja geopoliittisiin jännitteisiin. 

Ilmastoturvallisuus (climate security) on politiikkaviitekehys, jonka avulla tarkastellaan ilmastonmuutoksen turvallisuuskytköksiä. Ilmastonmuutosta pidetään laajasti riskien moninkertaistajana. Tällä viitataan siihen, että ilmastonmuutos itsessään ei synnytä poliittisia konflikteja, mutta voi pahentaa niitä. 

Etyj ilmastoturvallisuuden edistäjänä

Etyjin kokonaisturvallisuuskäsitys (compherensive security) on poikkeuksellisen laaja-alainen. Etyjin organisaatiossa turvallisuus on perinteisesti jaettu kolmeen koriin: poliittissotilaalliseen, mihin lukeutuu esimerkiksi asevalvonta, talous- ja ympäristöulottuvuuteen, josta löytyy esimerkiksi ympäristön suojelu sekä inhimilliseen ulottuvuuteen, johon paikantuvat ihmisoikeus- ja demokratiakysymykset kuten vaalitarkkailu.

Siinä missä Etyjin kokonaisturvallisuus korostaa valtioiden välistä turvallisuutta, suomalaisessa kokonaisturvallisuusajattelussa painottuu kansalliseen varautumiseen ja yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen turvaamiseen yhteistyössä viranomaisten, elinkeinoelämän, järjestöjen ja kansalaisten kanssa.

Etyjissä erityistä on se, että jo Helsingin loppuasiakirja vuodelta 1975 asetti valtioille vastuita ja velvollisuuksia suhteissa kansalaisiinsa, ei pelkästään suhteessa toisiinsa. Vertailtaessa Etyjiä muihin alueellisiin turvallisuusjärjestöihin, Etyjin viitekehys, jossa turvallisuus kattaa yksilönoikeudet ja ihmisoikeuksiin sekä ympäristöön liittyvät teemat, on laajuudessaan epätavallinen.

Tähän kokonaisvaltaiseen politiikkaviitekehykseen sisältyy runsaasti hyödyntämätöntä potentiaalia.

Etyjin malli luo edellytykset tarkastella ilmastoa turvallisuusnäkökulmasta huolimatta siitä, kenen ja minkä turvallisuudesta olemme kiinnostuneita. Realisteille tämä tarkoittaa kansallisvaltion turvallisuutta ja olemassaoloa, funktionalisteille kriittistä infrastruktuuria ja elintärkeiden toimintojen kriisinkestävyyttä ja kosmopoliiteille ihmisoikeuksien toteutumista. Tämä monipuolisuus ja kokonaisvaltaisuus mahdollistaa ilmastoturvallisuuden monipuolisen käsittelyn.

Siinä missä Etyjin kokonaisturvallisuus korostaa valtioiden välistä turvallisuutta, suomalaisessa kokonaisturvallisuusajattelussa painottuu kansalliseen varautumiseen ja yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen turvaamiseen yhteistyössä viranomaisten, elinkeinoelämän, järjestöjen ja kansalaisten kanssa.

Käytännön kysymyksinä Etyjin asialistalle mahtuu keskustelu puolustusteollisuuden päästövähennyksistä, mitä tehdään myös esimerkiksi Ukrainassa, tekoälyn ja uusien teknologioiden hyödyntäminen katastrofivalmiuden edistämisessä sekä ilmasto- ja ympäristöjournalistien suojelun merkitys.

Näitä teemoja käsiteltiin Suomen aloitteesta vuoden 2025 aikana. Harva turvallisuusjärjestö kykenee yhtä kattavan agendan muodostamiseen.  Suomi toi myös keskusteluihin laajemman ympäristöturvallisuuden näkökulman.

Ilmastonmuutokset seuraukset koskettavat jo laajasti Etyj-aluetta, joka kattaa 57 valtiota mukaan lukien kaikki EU-maat, entisen Neuvostoliiton ja Länsi-Balkanin maat sekä Yhdysvallat ja Kanadan. Ilmastoturvallisuuden edistäminen tässä ajassa edellytti rohkeutta, sillä ilmastoagenda on Trumpin toisen hallinnon kaudella erityisen negatiivisen huomion kohteena.

Kokonaisvaltaisten lähestymistapojen tarve

Etyjin laaja turvallisuuskäsitys vakiintui liberalismin kultaisella 1990-luvulla, kun kylmän sodan jälkeen turvallisuuskäsitys ehti pari vuosikymmentä laajeta käsittämään esimerkiksi ympäristö- ja terveysteemat. Nyt turvallisuuskeskustelu on palautumassa valtioiden välisiin rauhan ja sodan teemoihin, joissa ensisijaisina subjekteina ovat kansallisvaltiot.

Autoritaaristen ja vahvojen johtajien nousu vaikuttaa koventuneisiin turvallisuusnarratiiveihin. Epädemokraattisesti hallituissa järjestelmissä on helpompi sivuuttaa kansalaisten huolet ja vaatimukset. Samalla autoritaariset järjestelmät tukeutuvat siihen, että vahva johtaja ja hänen ympärilleen muodostunut eliitti osaisiratkaista asiat kansakunnan eduksi.

Tässä viitekehyksessä erityiseen arvoon nousee ihmisoikeusnäkökulma, jota Etyjin terminologiassa nimitetään inhimilliseksi ulottuvuudeksi. Ilmastoturvallisuudesta puhuttaessa tätä on muun muassa se, kuinka pystytään takaamaan vapaan kansalaistoiminnan toimintaedellytykset ilmastokriisiin vastatessa ja se, kuinka vapaan tiedonvälityksen kautta pystytään muodostamaan mielipiteitä ja välittämään sopeutumiseen liittyviä toimintaohjeita.

Aavikoituminen, ruoantuotantoon liittyvä epävarmuus, tulvat ja vesipula vaikuttavat myös meidän turvallisuuteemme, vaikka vaikutukset ovat usein välillisiä.

Oikeus puhtaaseen ympäristöön on tunnustettu kansainvälisissä sopimuksissa ja eri maiden, kuten Suomen, perustuslaeissa. Vuoden 2025 kansainvälisen tuomioistuimen neuvoa-antavassa lausunnossa oikeus puhtaaseen, terveelliseen ja kestävään ympäristöön tulkittiin ensimmäistä kertaa selkeästi valtioita velvoittavaksi kansainvälisen oikeuden normiksi, ja sitä pidettiin välttämättömänä kaikkien muiden ihmisoikeuksien toteutumiselle. Maailman yli 3000 ilmasto-oikeudenkäynnissä onkin punnittu ilmastomuutoksen vaikutuksia ihmisoikeuksien toteutumiseen.

Kansainvälisen ilmastoturvallisuustyön keskiössä ovat usein vähiten kehittyneet ja konflikteista kärsivät maat. Etyj-alueella erityisen herkkiä ovat Keski-Aasian maat ja vuoristoalueet, joiden jääpeite on katoamassa ja tätä kautta vedensaanti ja ruoantuotanto ovat koetuksilla. Aavikoituminen, ruoantuotantoon liittyvä epävarmuus, tulvat ja vesipula vaikuttavat myös meidän turvallisuuteemme, vaikka vaikutukset ovat usein välillisiä.

Ilmastoturvallisuuden teot ja sanat

Perusanalyysi ilmaston ja turvallisuuden suhteista on tehty. Nyt tarve on erityisesti kontekstispesifeille esimerkeille ja onnistuneille toimenpiteille, jotka luovat uskoa tulevaisuuteen.

Suomalainen ja laajemmin tarkasteltuna pohjoismainen kokonaisturvallisuusmalli luo edellytykset ratkaisuille koko yhteiskunnan tasolla ja demokraattisesti. Sitoutuminen kansainväliseen ilmasto- ja ympäristötyöhön, viranomaisyhteistyö sekä kansalaisyhteiskunnan ja yritystenosallistaminen päätöksentekoon tarjoavatkin hyviä esimerkkejä maailmalle.

Ilmastohuoli ja vajavaiset ilmastotoimet voivat kuitenkin synnyttää innostuksen sijaan apatiaa, stressiä ja kokemusta omien toimintamahdollisuuksien riittämättömyydestä. Myös sodan ja rauhan kysymykset ovat usein liian suuria ja kansalaisten vaikutusmahdollisuuksien ulottumattomissa.

Ilmastoturvallisuus politiikkakehikkona on sanoja ja käsitteitä, jotka eivät kuitenkaan yksin luo turvallisuutta. Tarvitaan myös tekoja, joilla uskoa tulevaan voidaan vahvistaa.

Ilmastoturvallisuuden hahmottaminen Etyjin mallin mukaisessa konfliktien, ympäristönsuojelun ja yksilönoikeuksien viitekehyksessä antaa käsitteellisiä työkaluja hahmottaa, kuinka jokainen meistä, yksilönä, yhteisön jäsenenä tai asiantuntijana voi tukea ilmastotyötä omalla toiminnallaan, ja tätä kautta luoda uskoa myös demokratian toimivuuteen.

Ilmastoturvallisuus politiikkakehikkona on sanoja ja käsitteitä, jotka eivät kuitenkaan yksin luo turvallisuutta. Tarvitaan myös tekoja, joilla uskoa tulevaan voidaan vahvistaa. Vihreän siirtymän vauhdittamat teknologiset harppaukset luovat toivoa, mutta eivät ratkaise ilmastonmuutosta, ellei niiden soveltamista mahdollisteta poliittisilla päätöksillä.  

Maailmassa, jossa Yhdysvaltojen hallituksen kaltaiset toimijat tietoisesti vaikeuttavat jopa kustannustehokkaiden ilmastoratkaisujen toteuttamista, on yhä suurempi tarve ilmastonmuutoksen turvallisuusvaikutusten ennakoivalle ymmärtämiselle ja niihin varautumiselle. Tämä edellyttää muun muassa erilaisia tapoja hahmottaa kansalaisten suhdetta ilmastonmuutokseen ja laajan turvallisuuden kehikkoa, jotta ilmastohuolet voidaan kanavoida toiminnaksi.

VTT Johanna Ketola työskentelee ohjelmajohtajana Demo Finlandissa.

VTT Emma Hakala työskentelee johtavana tutkijana Ulkopoliittisessa instituutissa.

Pol. mag. Kerstin Stendahl työskentelee kansainvälisten asiain neuvoksena ympäristöministeriössä.

Artikkelin kuvituskuva: Adrian Balasoiu / Unsplash

Julkaisu Turvallisuus edellyttää ilmastotekoja ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Stubb, Alexander. 2025. Vallan kolmio – Murroksen aikakausi ja maailmanjärjestyksen tulevaisuus. Englanninkielisestä alkuteoksesta kääntänyt: Kyösti Karvonen. Otava. 317 s.

Media on ehtinyt kirjoittaa jo paljon elokuussa 2025 julkaistusta presidentti Alexander Stubbin Vallan kolmio: Murroksen aikakausi ja maailmanjärjestyksen tulevaisuus -kirjasta ja esimerkiksi Suomen Kuvalehdessä on ilmestynyt kirjasta arviokin.

Media on enemmän keskittynyt teoksen poliittisiin linjauksiin sekä Stubbin henkilöhistoriaan. Tämä on ymmärrettävää, sillä kirjassa Stubb tarkastelee maailmanjärjestystä oman poliittisen uran kokemuksien kautta. Teos myös tarjoaa harvinaislaatuisen mahdollisuuden tutustua istuvan presidentin poliittiseen ajatteluun täyden kirjan mitassa. Viimeksi Mauno Koivisto julkaisi presidenttikaudellaan omaa poliittista ajattelua käsittelevät kirjat – kauden alussa Linjaviitat (1983) ja kauden lopussa Maantiede ja historiallinen kokemus (1992).

Tässä kirja-arviossa tarkoituksenani on käsitellä teosta ensisijaisesti kansainvälisen politiikan tutkimuksen näkökulmasta – tutkimusalan, johon kirja ylimalkaisesti asettuu sen hahmotellessa maailmanjärjestystä ja kommentoimalla sen tilaa ja tulevaisuutta normatiivisesti, eli hahmotellen järjestykselle ideaalia muotoa. Stubb myös aloitti kirjan kirjoittamisen EUI-yliopiston Transnational Governance -koulun johtajana ja yleisesti Stubbin akateeminen ura on keskittynyt kansainvälisen politiikan tutkimukseen.

Globaali länsi, -etelä ja -itä

Vallan kolmio muodostuu Stubbin tyylin mukaisesti erinäisten kolmijakoisten tematisointien pohjalta. Stubbin pääpointtina on nykyisen maailmanjärjestyksen geopoliittinen kolmijako: globaali länsi, globaali itä ja globaali etelä. Erityisen problematiikan muodostaa globaalin lännen ja globaalin idän kilpailu globaalin etelän sijoittumisesta, mikä Stubbin mukaan määrää tulevan maailmanjärjestyksen suunnan.

Stubb kieltää käsittelevänsä perinteisen kansainvälisen politiikan tutkimuksen mukaisesti napoja tai blokkeja, vaan kolmella ”voimalla” on tietty oma lavea arvopohjansa, joka määrittää sen asemaa kansainvälisessä politiikassa. Globaalin lännen ja globaalin idän vastakkainasettelu globaalin etelän suhteen muodostuu geostrategiseksi kilpailuksi ”kahden hallintajärjestelmän, demokratian ja autokratian, tai vapauden ja valvonnan välillä”.

Stubb kieltää käsittelevänsä perinteisen kansainvälisen politiikan tutkimuksen mukaisesti napoja tai blokkeja, vaan kolmella ”voimalla” on tietty oma lavea arvopohjansa, joka määrittää sen asemaa kansainvälisessä politiikassa.

Tätä kirjan perusdynamiikkaa pohjustaa kolme periodisointia maailmanjärjestyksestä: ”järjestyksestä epäjärjestykseen”, ”epäjärjestyksestä murrokseen” ja ”murroksesta hajaannukseen”. Periodisointi kertoo tarinan kylmän sodan jälkeisestä liberaalin maailmanjärjestyksen kukoistuksesta ja sen päättymisestä epäjärjestykseen 2010-luvun kehityskulkujen, kuten finanssi- ja turvapaikkakriisin takia. Tämä kulminoitui murrokseen 2020-luvun maailmanpoliittisten käänteiden, kuten Ukrainan sodan ja Israel-Palestiina-konfliktin kärjistymisten myötä.

Lopputuloksena on hajaantunut maailmanjärjestys, jota sävyttää pirstaloituneet ja alueellistuneet kansainväliset suhteet sekä keskinäinen epäluottamus. Historiallisen katsauksen jälkeen Stubb avaa, miten hän käsittää globaalin lännen, -idän ja -etelän. Lopuksi näiden voimien suhteita tarkastellaan kilpailun, konfliktin ja yhteistyön pohjalta.

Narratiivi maailmanjärjestyksestä

Rakenteen suhteen Vallan kolmio tarjoaa selkeän narratiivin nykyisestä maailmanjärjestyksestä ja siihen päätymisestä. Kuitenkin narratiivi rakennetaan, eritoten historiaosiossa, hyvin paljon uutismaisella tapahtumien luettelemisella.

Vaikka kansainvälisen politiikan tutkimuksessa korostetaan tiettyjen ”kiintopistepäivien” merkitystä, on tapahtumien ja päivämäärien jatkuva listaaminen kuitenkin kirjan keskeisen argumentin kannalta tarpeetonta ja lukijalle puuduttavaa. Kertomuksellisen lähestymistavan olisi voinut kirjan populaarin tulokulman suhteen pitää, mutta tällöin olisi hyvä ollut karsia yksityiskohtia.

Vaihtoehtoisesti narratiivia olisi voinut tukea kevyellä tutkimuskirjallisuudella, sillä Stubbin mukaisia, suurelle yleisölle tarkoitettuja kansainvälisen politiikan tutkijoiden maailmanjärjestyksen murroksen analyyseja on kuitenkin julkaistu jonkin verran – esim. politiikan tutkija Robert Jervisin (toim.) Chaos in the Liberal Order (2018) tai Yhdysvaltain entisen ulkoministerin Henry Kissingerin World Order (2014).

Liberaali institutionalismi maailmankuvana ja kansainvälisen politiikan koulukuntana

Kansainvälisen politiikan tutkimusta määrittävät perustavanlaatuisesti eri koulukunnat, joiden jopa filosofisten lähtökohtien pohjalta koko kansainvälistä politiikkaa tarkastellaan. Populaarisuudestaan huolimatta Vallan kolmio selvästi asettuu liberaalin institutionalismin koulukuntaan.

Tutkimuskirjallisuuden mukaan liberaalissa institutionalismissa keskeiseksi muodostuu ajatus siitä, että yhteistyö ja sääntöpohjainen järjestys on mahdollista saavuttaa valtioiden välille institutionaalisten järjestelyjen kautta. Koulukunnan ensisijainen edustaja, politiikan tutkija Robert Keohane, argumentoi vuoden 1984 After Hegemony -teoksessaan, kuinka instituutiot takaavat kansainvälisen järjestelmän rauhan ja stabiliteetin ilman hegemonista maailmanvaltiota.

Vaikka Stubb jäsentää koulukuntaa enemmän yleisenä poliittisen maailmankuvanaan, hän kuvaa kirjan historiaosuudessa, kuinka hänen maailmankuvansa on muotoutunut kylmän sodan päättyessä, jolloin hän alkoi ”…uskoa syvästi kansainvälisten instituutioiden, kansainvälisen oikeuden, avoimen yhteiskunnan, liberaalin demokratian ja markkinatalouden merkitykseen ja siihen keskeiseen opinkappaleeseen, että kansallisvaltioiden oman edun tavoittelua pitää rajoittaa maailmanlaajuisilla säännöillä. Kuten Euroopan yhdistäjä Jean Monnet sanoi: ´Mikään ei ole mahdollista ilman miehiä [ja naisia], mutta mikään ei ole kestävää ilman instituutioita.”

Stubbin kirjan keskeisin ongelma, hajaantunut maailmanjärjestys ja sen tulevaisuus, näyttäytyy siis kysymyksenä liberaalin institutionalismin kyvystä vastata vallitsevaan hajaannukseen ja palauttaa teorian mukainen järjestys.

Kirjan perusteesin mukaisesti Stubbin maailmankuvan liberaali maailmanjärjestys on kuitenkin kriisissä ja jakautunut geopoliittisiin leireihin. Kirja mukaileekin, mutta ei mainitse, lähes yksityiskohtaisesti toisen kuuluisan liberaalin institutionalismin edustajan, politiikan tutkija John Ikenberryn artikkelia Three Worlds: the West, East and South and the competition to shape global order (2024). Artikkeli argumentoi Stubbin lailla maailmanjärjestyksen jakautuneen kolmijakoiseksi, jossa globaali länsi ja itä kilpailevat globaalin etelän vallan asettumisesta.

Stubbin yleistajuisen kuvailun pohjalta voidaan siis todeta, että vallitseva, kylmän sodan jälkeinen maailmanjärjestys on kriisissä, mutta tutkimuskirjallisuuden näkökulmasta voidaan puhua myös liberaalin institutionalismin teoreettisesta murroskohdasta. Esimerkiksi sota Ukrainassa, suhteiden kärjistyminen Tyynellämerellä ja Israel–Palestiina-konflikti ovat tuoneet realismin ja eritoten offensiivisen realismin takaisin kansainvälisen politiikan teorioiden valtavirtaan. Offensiivisessa realismissa korostetaan valtion selviytymisen nimissä hyökkäyssotaa strategisena vaihtoehtona.

Kansainvälisen politiikan tutkimuksen näkökulmasta Stubbin kirjan keskeisin ongelma, hajaantunut maailmanjärjestys ja sen tulevaisuus, näyttäytyy siis kysymyksenä liberaalin institutionalismin kyvystä vastata vallitsevaan hajaannukseen ja palauttaa teorian mukainen järjestys.

Liberaalin järjestyksen todellisuus

Stubbin suhtautuminen tähän kirjan keskeiseen problematiikkaan jää valitettavasti epäselväksi, sillä teoksen suhde liberaalin järjestyksen puolustamiseen ja toisaalta sen kritisointiin ei muodosta yhtenäistä kokonaiskuvaa. Stubb kuvaa monessa luvussa , kuinka globaali etelä pitäisi saada mukaan lännen liberaaliin maailmanjärjestykseen ja lähestyy aihetta instituutioiden kehittämisen kautta. Esimerkiksi Yhdistyneiden kansakuntien (YK) muovaaminen monimuotoisemmaksi ja paremmaksi poliittiseksi alustaksi globaalille etelälle nousee konkreettisena ehdotuksena kirjassa, mitä Stubb on edistänyt myös poliittisella urallaan esimerkiksi ehdottamalla turvallisuusneuvoston jäsenmaiden määrän nostamista.

Tästä näkökulmasta Stubbin normatiivinen anti kirjassa perustuu lähinnä liberaalin järjestyksen paranteluun. Tähän kuuluu instituutioiden käytänteiden muovaaminen inklusiivisimmiksi globaalille etelälle ja yleisesti kansainvälisen yhteisön ymmärtäminen siten, että globaali etelä on valtaa käyttävä toimija.

Tässä kehitykseen panostavassa näkökulmassa ongelmaksi kuitenkin muodostuu globaalin etelän vaateiden mahdollisen radikaalisuuden huomioimattomuus. Globaali etelä ei välttämättä halua pelkästään laajempaa hyväksyntää kansainvälisissä  instituutioissa, vaan kysymykset varallisuuden globaalista uusjaosta, kolonialismin historiasta ja nykyisyydestä sekä esimerkiksi ilmastonmuutoksen epäsuhtaisesti jakautuneista vaikutuksista ovat teemoja, joita ei välttämättä ratkaista kansainvälisten instituutioiden parantelulla esimerkiksi jäsenmäärien muodossa. Stubb kyllä kirjassaan mainitsee kyseiset rakenteelliset ongelmat ja näkee niiden nakertavan liberaalia järjestystä, mutta Stubb ei kuitenkaan tarjoa laveaa ”globaalin etelän mukaan ottamista” konkreettisempia käytäntöjä kyseisiin vaateisiin.

Stubbin normatiivinen anti kirjassa perustuu lähinnä liberaalin järjestyksen paranteluun. Tähän kuuluu instituutioiden käytänteiden muovaaminen inklusiivisimmiksi globaalille etelälle ja yleisesti kansainvälisen yhteisön ymmärtäminen siten, että globaali etelä on valtaa käyttävä toimija.

Kansainvälisen politiikan kriittinen tutkimuskirjallisuus argumentoi, että ”tunnustus” osaksi liberaalia maailmanjärjestystä ei ole välttämättä riittävää palauttamaan kyseistä järjestystä todellisesti yhtenäiseksi. Riippuvuus- ja maailmasysteemiteoriat (engl. dependency theory; world-systems theory) esittävät, että globaali etelä sijoittuu periferiaan vallitsevassa maailmanjärjestyksessä ja tuottaa maailmanjärjestyksen keskukseen pääomatuloja. Näin prosessi tapahtuu kansainvälisten instituutioiden ja käytäntöjen pintatason alla rakenteellisena ilmiönä.

Yhtä lailla esimerkiksi kansainvälisen politiikan tutkimuksen postkoloniaalisen koulukunnan huomiot syvälle juurtuneista käytänteistä, puhetavoista ja rakenteista, jotka uusintavat koloniaalista menneisyyttä, osoittavat, kuinka pelkkä neuvottelupöytiin pääseminen ei välttämättä takaa yhtenäistä maailmanjärjestystä.

Stubb globaalina sosiaalidemokraattina vai liberaalina nostalgikkona?

Toisaalta Stubbin lavean normatiivisen viestin voi tulkita radikaalimminkin. Ensinnäkin Stubbin paikoittain korulauseilta kuulostavat puheet globaalin etelän tunnustuksesta voidaan tulkita myös kriittisen tunnusteorian kautta, jolloin  esimerkiksi. globaalin varallisuuden epäsuhtaisen jakautuminen käsittely ja täten laajemmin ”liberaalin” tunnustuksen ulkopuolelle jäävät tekijät muodostuvat keskeisiksi.

Koska Stubb myös mainitsee rakenteellisia ongelmia globaalin etelän ja globaalin lännen välillä ja normatiiviset ehdotukset ovat niin laveita, voi kirjan antia lukea radikaaleimmillaan tietynlaisena ”globaalin sosiaalidemokratian” puolustuspuheena. Jos kolonialismin, globaalin varallisuuden ja esimerkiksi. ilmastonmuutoksen epäsuhtaisten vaikutusten kysymykset tulkitaan siten, että liberaalin maailmanjärjestyksen rakenteita voidaan paradigmaattisesti muovata, yhdistyy Stubbin utooppinen maailmanjärjestys suomenkielisessäkin kansainvälisen politiikan keskustelussa tunnettuun, Heikki Patomäen ja Teivo Teivaisen esittämään globaalin demokratian malliin.

Patomäki ja Teivainen argumentoivat teoksessaan Globaali demokratia (2005) globaalin maailmanjärjestyksen puolesta ja rakentavat mallinnustaan valmiiden kansainvälisten instituutioiden kehityksen pohjalta, eritoten keskittyen YK:hon, kuten Stubb. Patomäki ja Teivainen kuitenkin tarkentavat rakenteellisiin ja materiaalisiin ongelmiin vastaamista esimerkiksi ehdottomalla Maailman kauppajärjestö WTO:n uudistamista liike-elämän etujen ajajasta todellisesti kansalaisyhteiskuntalähtöiseksi, YK:n talous- ja sosiaalineuvoston aseman parantamista sekä esittämällä kansainvälisiä verojärjestelyjä, jotka voisivat vastata esimerkiksi Stubbin nostamaan ilmastonmuutoksen epätasaisten vaikutusten ongelmatiikkaan.

Koska Stubb myös mainitsee rakenteellisia ongelmia globaalin etelän ja globaalin lännen välillä ja normatiiviset ehdotukset ovat niin laveita, voi kirjan antia lukea radikaaleimmillaan tietynlaisena ”globaalin sosiaalidemokratian” puolustuspuheena.

Tämän mukainen luenta Vallan kolmiosta vaikuttaa luonnollisesti poikkeavalta, kun mietitään Stubbia poliittisena toimijana, (ex)-kokoomuslaisena oikeistoliberaalina. Stubb kuitenkin toteaa kirjan jälkipuheessa, kuinka EUI-professuuri tarjosi hänelle mahdollisuuden kirjoittaa akateemisen vapauden suojissa. Tämä voi antaa osviittaa siitä, että Stubbin tarkoituksena oli esittää poikkeavia ja hieman radikaalimpiakin ajatuksia liberaalin maailmanjärjestyksen kehittämisestä. Ehkä tällöin kirjan terävämpää kärkeä on editoitu presidenttikauden alkamisen myötä.

Tässä suhteessa on kiintoisaa tarkastella, eroaako myöhemmin ilmestyvä englanninkielinen versio – joka oli myös Stubbin käsikirjoituksen alkuperäinen kieli – käsillä olevasta suomenkielisestä. Teoksena sitä voitaisiin nimittäin käsitellä enemmän yhtenä yleistajuisena kansainvälisen politiikan teoksena, eikä istuvan presidentin poliittisena ohjelmajulistuksena.

Toisaalta kyynisemmin luettuna Stubbia voi pitää liberaalina nostalgikkona, jonka maailmankuva on muovautunut Berliinin muurin murtumisen, filosofi Francis Fukuyaman historian lopun julistuksen ja globalisaation ”maailmankyläutopioiden” kautta, mistä Stubb ei pysty päästämään irti ja siksi tarjoaa homeopaattisesti liberaalia institutionalismia liberaalin institutionalismin valuvikoihin.

VTM Mikael Hekkala toimii väitöskirjatutkijana valtio-opin oppiaineessa Turun yliopistossa ja projektitutkijana PAKO (Pandemiakriisin opetukset)- ja KaRe (Kansalaisyhteiskunnan resilienssi kriisiajassa)-hankkeissa.

Artikkelin kuvituskuva: Jessica Ruscello / Unsplash

Julkaisu Kirja-arvio: Kolme kadonnutta pointtia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kriittiset raaka-aineet ovat nousseet otsikoihin Donald Trumpin palattua Yhdysvaltain presidentiksi tammikuussa 2025. Ensin Trump iski silmänsä Grönlantiin sen strategisen sijainnin ja luonnonvarapotentiaalin vuoksi. Helmi-maaliskuussa neuvottelut Ukrainan tukemisesta Venäjän vastaisessa sodassa sai kiristyksen piirteitä, kun Trump painosti Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyiä allekirjoittamaan sopimuksen, joka antaisi yhdysvaltalaisyrityksille etulyöntiaseman Ukrainan maaperässä sijaitsevien kriittisten raaka-aineiden hyödyntämiseen.

Suomessa kriittiset raaka-aineet ovat puhuttaneet uuden kaivoslain yhteydessä ja tuoreimpana hallituksen luovuttua kansallisesta vastustamisoikeudesta Euroopan unionin kriittisten raaka-aineiden politiikkaan sisältyvien strategisten hankkeiden kohdalla.

Kriittisten raaka-aineiden ilmaantuminen Trumpin ulkopolitiikan keskiöön kiihdyttää niiden geopolitisoitumista. Tämä tarkoittaa niiden mieltämistä resurssiksi, josta valtiot kilpailevat keskenään nollasummapelin hengessä. Ilmiö tosin ei ole aivan uusi. Jo koronapandemian ja Ukrainan sodan myötä kriittisistä raaka-aineista käytävää poliittista keskustelua alkoi sävyttää huoli huoltovarmuudesta ja toimitusketjujen riskeistä.

Toinen geopolitisoitumisen ilmentymä on alueiden kuvaaminen uuskolonialistisessa hengessä tiettyjen toimijoiden etupiireiksi. Se hämärtää luonnonvaroiltaan rikkaiden maiden suvereniteettia ja on konkretisoitunut Ukrainan mineraalisopimuksen tulkinnoissa.

Kriittisten raaka-aineiden määrittelyn politiikkaa

Kriittiset raaka-aineet ovat taloudellisesti merkittäviä luonnonvaroja, joihin kohdistuu suuri toimitushäiriöiden riski. Riskiä kasvattaa erityisesti raaka-aineiden keskittyminen tiettyihin maihin. Tällä hetkellä Kiina dominoi kriittisten mineraalien toimitusketjuja. Sen hallinnassa on arvioitu olevan 60 prosenttia kriittisten raaka-aineiden maailmanlaajuisesta tuotannosta ja 85 prosenttia jalostuskapasiteetista.

Tiettyjen raaka-aineiden luonnehtiminen kriittisiksi on poliittista. Eri toimijoilla on omat kriittisten raaka-aineiden listansa, ja ne elävät ajassa. EU on julkaissut ja päivittänyt listaansa vuodesta 2011. Tuoreimmalla, vuonna 2023 julkaisulla listalla kriittisiä raaka-aineita on listattuna 34. 

Tiettyjen raaka-aineiden luonnehtiminen kriittisiksi on poliittista. Eri toimijoilla on omat kriittisten raaka-aineiden listansa, ja ne elävät ajassa.

Vielä muutama vuosi sitten raaka-aineiden kriittisyys liitettiin ilmastokriisin ja vihreän siirtymän kiireellisyyteen. Kriittisiä raaka-aineita olivat toisin sanoen ne, joita tarvitaan fossiilisesta energiasta luopumiseen ja energiasiirtymään. Listoille päätyivät muun muassa litium, koboltti, kupari ja grafiitti, jotka ovat välttämättömiä puhtaan energian teknologioille kuten aurinkopaneeleille, sähköntuotannossa hyödynnettäville tuulimyllyille ja sähköautojen akuille.

Kytkös ilmastokriisin ja kriittisten raaka-aineiden välillä on kuitenkin löystymässä. Geopolitisoitumisen myötä näitä luonnonvaroja käsitellään enenevässä määrin kiihtyvän resurssikilpailun, haitallisiksi koettujen riippuvuuksien katkaisemisen ja kauppasotien viitekehyksessä. Niiden rooli sota- ja puolustusteollisuuden raaka-aineina korostuu. Mineraaleja saatetaan hahmottaa muun muassa Donald Trumpin “drill baby drill” -politiikan palasina tai sotien aiheuttajina.

Keski-Asian kriittiset raaka-aineet kiinnostavat

Keski-Aasia on jäänyt suomalaisessa keskustelussa kriittisistä raaka-aineista vähäiselle huomiolle. Erityisesti Kazakstanista, mutta myös Uzbekistanista, Kirgistanista, Tadžikistanista ja Turkmenistanista, kuitenkin löytyy merkittävä osuus maailman kriittisten raaka-aineiden varannoista.

Joidenkin kriittisten raaka-aineiden tuottajana Keski-Aasian viisi entistä neuvostotasavaltaa ovat maailman kärkikastia: Kazakstan on esimerkiksi maailman toiseksi merkittävin kromin ja Uzbekistan maailman kahdeksanneksi merkittävin telluriumin tuottaja.

Keski-Aasia tarjoaa mielenkiintoisen tapauksen kriittisten raaka-aineiden geopolitisoitumisen tarkasteluun. Sekä ulkomaiset poliittiset että kaupalliset toimijat ovat viime vuosina aktivoituneet alueen kriittisten raaka-aineiden kentällä.

Yhdysvallat käynnisti presidentti Joe Bidenin kaudella C5+1-vuoropuhelun Keski-Aasian valtioiden kanssa. Kriittiset raaka-aineet ovat vuoropuhelun ytimessä. Retoriikka korostaa taloudellisen yhteistyön syventämistä, vihreän siirtymän edistämistä ja Keski-Aasian maiden roolin vahvistamista kriittisten raaka-aineiden globaaleissa toimitusketjuissa.

Kriittisten raaka-aineiden on arveltu korostavan Keski-Aasian asemaa myös Trumpin hallinnon ulkopolitiikassa.

Yhteistyötä motivoi Yhdysvaltain pyrkimys sekä irrottautua arvoketjujen Kiina-riippuvuudesta että vaikeuttaa kiinalaisten yritysten mahdollisuutta monipuolistaa omia ketjujaan. Kriittisten raaka-aineiden on arveltu korostavan Keski-Aasian asemaa myös Trumpin hallinnon ulkopolitiikassa.

Geopolitisoitumisesta kertoo myös se, että kriittisten raaka-aineiden tutkimusta, louhintaa ja jalostusta hahmotetaan areenana, jolla Yhdysvallat pääsee haastamaan Kiinan ja Venäjän vaikutusvaltaa Keski-Aasiassa. Kriittisten raaka-aineiden ympärille rakentuvat kumppanuudet nähdään mahdollisuutena vahvistaa moninapaisuutta alueella.

Kiinan asemaa keskeisenä taloudellisena toimijana alueella ja huomattavana investoijana sen kaivossektorilla ei kuitenkaan ole helppoa horjuttaa. Valtaosa Keski-Aasian luonnonvaraviennistä suuntautuu edelleen maantieteellisesti läheisiin kauppakumppaneihin, Venäjälle ja Kiinaan. Kiinan asemasta kertoo myös se, että kiinalaiset yritykset ovat aloittaneet Keski-Aasian maissa sähköautojen valmistuksen ja kiinalaisvalmisteisten sähköautojen myynti kasvaa. Tämän seurauksena jotkut ovat luonnehtineet Kiinaa alueen “sähköautohegemoniksi”.

EU:n kriittisten raaka-aineiden politiikka Keski-Aasiassa

EU on aiemmin pyrkinyt korostamaan, että se ei ole Keski-Aasiassa geopoliittinen toimija. Kriittisten raaka-aineiden politiikkaa tarkasteltaessa unionin geopoliittiset kasvot kuitenkin piirtyvät selvästi esiin. Myös EU:n Keski-Aasian politiikkaa motivoi riippuvuuksien vähentäminen yksittäisistä unionin ulkopuolisista kriittisten raaka-aineiden toimittajista, etenkin Kiinasta. EU:n geopoliittisella toiminnalla on normatiivinen sävy: se pyrkii lisäämään vaikutusvaltaansa Keski-Aasiassa korostamalla, että se – toisin kuin muut toimijat – on sitoutunut vastuulliseen toimintaan kriittisten raaka-aineiden arvoketjuissa.

EU:n tarvitsemista kriittisistä raaka-aineista fosforista 65 prosenttia ja titaanista 35 prosenttia tuodaan jo tällä hetkellä Kazakstanista. Ei siis ole yllättävää, että se solmi Keski-Aasian valtioista ensimmäisenä strategisen kumppanuuden EU:n kanssa vuonna 2022. Strateginen kumppanuus Uzbekistanin ja EU:n välillä lanseerattiin viime vuonna, ja EU:n ja Kirgistanin tuoreessa tehostetussa kumppanuus- ja yhteistyösopimuksessa (EPCA) yhteistyö kriittisten raaka-aineiden saralla nostetaan erikseen esiin.

Geopolitisoituminen uhkaa oikeudenmukaista siirtymää

Vaikka kriittisten raaka-aineiden geopolitisoituminen saattaa vaikuttaa väistämättömältä vastaukselta maailmanpolitiikan muutoksiin, on tärkeää tarkastella sitä ja sen seurauksia kriittisesti. Ilmastokriisi on edelleen keskeisin uhka, jonka torjuminen edellyttää uusia yhteistyön muotoja kilpailun sijaan.

Geopolitisoituminen saattaa myös korostaa tarvetta varmistaa näiden vihreän siirtymän kannalta välttämättömien resurssien saatavuutta “keinolla millä hyvänsä”. Tällaisessa kisassa kaivannaisten arvoketjuihin usein liittyvät ihmisoikeus- ja ympäristörikkomukset jäävät helposti vähälle huomiolle. Keski-Aasian maiden autoritaarisuus ja siitä kumpuava korkean tason korruptio, heikko ympäristöpolitiikka ja ihmisoikeusloukkaukset eivät ole olleet este yhteistyölle aiemminkaan.

EU on korostanut kumppanuuksissaan kriittisten raaka-aineiden tuotantoketjujen ekologisia ja yhteiskunnallisia kestävyysstandardeja. Vastuullisuuden sabotoinnin ja korruptiota ruokkivien käytäntöjen riski on kuitenkin merkittävä sekä globaalien arvoketjujen että autoritäärisesti hallittujen valtioiden kontekstissa.

Kansalaisjärjestöt ovat jo ilmaisseet huolensa siitä, että EU:n ja Kazakstanin kriittisiä raaka-aineita koskevaa yhteisymmärryspöytäkirjaa ei ole valmisteltu läpinäkyvästi. Siihen ei myöskään sisälly uskottavia keinoja varmistaa raaka-aineiden louhinnasta saatavien tulojen oikeudenmukainen jakautuminen yhteiskunnassa. Alueella on kriittinen tarve ympäristö- ja ihmisoikeuksien puolustamiselle.

Paikallisyhteisöt kantavat siirtymän ympäristö- ja yhteiskunnalliset kustannukset. Hyödyt ja voitot kasautuvat pääosin kotimaisille eliiteille ja globaalin pohjoisen toimijoille.

EU:n ja Keski-Aasian välinen vuoropuhelu kehittyy kuitenkin suuntaan, jossa kansalaisyhteiskunnan osallistumiselle voi jäädä vain vähän tilaa. Myös Yhdysvaltojen tuki kansalaisyhteiskunnan vahvistamiseen ja demokratisoitumiseen tähtäävälle toiminnalle on vähenemässä.

Keski-Aasian valtiot ovat maailman resurssiriippuvaisimpien joukossa. Kriittisten raaka-aineiden geopolitisoituminen uuskolonialistisessa hengessä voi syventää maailmantalouden riippuvuuden rakenteita ja peittää alleen aiemmat huolet alueen valtioista resurssikirouksen uhreina. Tällä viitataan paradoksaaliseen tilanteeseen, jossa luonnonvararikkaus johtaa taloudellisiin, yhteiskunnallisiin ja ympäristöongelmiin.

Kuten fossiilitalous, ilman kestäviä kumppanuuksia myös vihreä siirtymä toteutuu resurssiriippuvaisten valtioiden kustannuksella. Huoli on tunnistettu keskiaasialaisten valtioiden kehitysstrategioissa. Niissä käsitellään vihreää siirtymää, hiilidioksidipäästöjen vähentämistä ja kaivannaisten jalostusasteen kohottamista. Esimerkin tästä tarjoaa Kazakstanin presidentti Kasym-Žomart Tokajevin puhe, jossa hän luonnehtii harvinaisia maametalleja uudeksi öljyksi ja peräänkuuluttaa investointeja ei ainoastaan niiden louhintaan vaan myös jalostukseen.

Kriittiset raaka-aineet tulee ymmärtää suurvaltapelin sijaan Keski-Aasian valtioiden suvereniteetin ja toimijuuden areenana. Samalla on tärkeää huomata, että vaikka alueen poliitikot väittävät edistävänsä vihreää siirtymää, suuri osa tästä puheesta on julistuksenomaista. Kivihiili palaa Keski-Aasiassa, eikä energiasiirtymässä ole otettu merkittäviä askeleita. Ilman yhteiskunnan kattavaa osallistumista vihreän talouden pelätään muodostuvan eliitin uudeksi tulonlähteeksi.

Kriittisten raaka-aineiden geopolitisoitumisen myötä tavoite globaalisti oikeudenmukaisesta vihreästä siirtymästä uhkaa karata kauemmas. Paikallisyhteisöt kantavat siirtymän ympäristö- ja yhteiskunnalliset kustannukset. Hyödyt ja voitot kasautuvat pääosin kotimaisille eliiteille ja globaalin pohjoisen toimijoille. Nämä huolenaiheet heijastuvat omalla tavallaan myös muihin maihin, joiden maaperässä on kriittisiä raaka-aineita – esimerkiksi Ukrainaan ja Suomeen.

YTT Anni Kangas on kansainvälisen politiikan yliopistonlehtori Tampereen yliopiston Johtamisen ja talouden tiedekunnassa

VTT Kristiina Silvan on tutkijatohtori Ulkopoliittisen instituutin Venäjä, EU:n itäinen naapuruus ja Euraasia -tutkimusohjelmassa

PhD Asel Doolotkeldieva on vieraileva tutkija George Washington -yliopistossa Yhdysvalloissa

Artikkelin kuvituskuva: Dominik Vanyi / Unsplash

Julkaisu Kriittiset raaka-aineet geopolitisoituvat Keski-Aasiassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kun Ursula von der Leyen aloitti Euroopan komission puheenjohtajana vuonna 2019, hän sanoi johtavansa geopoliittista komissiota. Tällä hän halusi vastata maailmanpolitiikan kehitykseen, jossa protektionismin nousu, monenvälisyyden rapautuminen sekä Yhdysvaltojen ja Kiinan välinen suurvaltakilpailu ovat olleet määrittäviä tekijöitä.

Geopoliittinen komissio merkitsee ennen kaikkea sitä, että EU:n on mukauduttava suurvaltojen maailmaan. Von der Leyenin komission strategisissa asiakirjoissa – taloudellisen turvallisuuden strategiassa, merellisessä turvallisuusstrategiassa ja strategisessa kompassissa – geopoliittisuutta ja suurvaltakilpailun realiteetteja on korostettu johdonmukaisesti. Tämä on näkynyt myös käytännössä reaktioissa viimeaikaisiin globaaleihin kriiseihin: komissio on toiminut ripeästi ja samalla laajentanut omaa liikkumatilaansa.

EU:n geopoliittinen identiteetti tuli erityisen hyvin näkyviin reagoinnissa Venäjän hyökkäyssotaan Ukrainassa. EU on vahvistanut kansainvälisen turvallisuustoimijan identiteettiään päättäväisellä toiminnallaan Ukrainan tukemiseksi yhdistämällä uudella tapaa turvallisuuspolitiikan instrumentteja, taloudellisia välineitä ja aloitteita puolustusteollisuuden yhteistyön vahvistamiseksi.

Erityisesti Euroopan rauhanrahaston käyttäminen ensimmäistä kertaa aseavun toimitusten tukemiseen Ukrainan asevoimille oli historiallinen päätös. Tätä ennen EU ei ollut tukenut kolmansia maita aseellisesti.

Josep Borrell, Unionin ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja, luonnehtikin EU:n yhtenäistä vastausta Venäjän hyökkäyssotaan ”geopoliittisen Euroopan syntymäksi”.

Tässä kirjoituksessa katsotaan ensin, mitä geopolitiikka oikeastaan tarkoittaa, ja tarkastellaan sen jälkeen geopoliittisuuden näkymistä viime aikojen merkittävissä ulkosuhdealoitteissa. Miten Euroopan parlamentin vaalit voivat vaikuttaa EU:n strategisuuteen?

Mitä geopolitiikka taas olikaan?

Perinteisesti geopolitiikalla on tarkoitettu sitä, että kansainvälisen politiikan toimijoiden, lähinnä valtioiden, toimintaa määrittävät ennen muuta maantieteelliset tekijät, yksinkertaisimmillaan esimerkiksi maan koko, pinta-ala, asukasluku ja sijainti.

Valtioiden väliset suhteet ovat ennen muuta voimapolitiikkaa, kilpailua resursseista, jotka ovat jakautuneet eri tavoin eri alueille. Globalisaatio ja taloudellisen keskinäisriippuvuuden hyvien puolien korostaminen 2000-luvulle tultaessa oli jo ajaa kokonaan tällaisen geopolitiikan yli. Sijainnilla ja resurssien jakautumisella näytti olevan entistä vähemmän merkitystä, kun kauppasuhteet toimivat.

Erityisesti Euroopan unioni tuntui olevan perinteisen geopolitiikan ulkopuolella. Sen kansainvälinen rooli ja merkittävyys perustui yhteistyöhön ja sopimuksiin sekä yhteisiin arvoihin ja normeihin – ei kilpailuun, eikä ainakaan viholliskuviin. Toisaalta EU on perinteisesti ollut luonteeltaan maantieteellinen aivan eri tavoin kuin muut kansainväliset järjestöt. Sillä on esimerkiksi oma naapuruuspolitiikkansa.

Turvallisuudesta on tullut entistä keskeisempää, ja se ymmärretään nyt ennen muuta oman talouden, omien kansalaisten ja oman alueen turvallisuutena.

Nyt geopoliittisuus näkyy myös uudenlaisessa kielenkäytössä. ’Vihollinen’-sanaa ei vuoden 2022 Strategisessa kompassissakaan käytetä, mutta valta ja kilpailu korostuvat. Geopoliittisuuteen sisältyy myös taloudellisen itsenäisyyden tai strategisen autonomian ajatus, varautuminen kiristyvään kilpailuun ja erilaisten riippuvaisuussuhteiden kriittinen tarkastelu.

Turvallisuudesta on tullut entistä keskeisempää, ja se ymmärretään nyt ennen muuta oman talouden, omien kansalaisten ja oman alueen turvallisuutena. Turvallisuuden ja talouden yhteys on siis jälleen korostunut.

Komissio käyttää taloudellista valtaansa osana EU:n turvallisuuden takaamista. Samalla myös komission turvallisuus- ja puolustuspoliittinen rooli vahvistuu. Maaliskuussa komissio julkaisi ehdotuksensa kaikkien aikojen ensimmäiseksi eurooppalaiseksi puolustusteollisuusstrategiaksi. Sitä voidaan pitää eräänlaisena geotaloudellisena strategiana.

Esimerkiksi kansainvälisten suhteiden ja kansainvälisen turvallisuuden tutkija Pierre Haroche katsoo, että tämäntyyppiset strategiat ja maailmanlaajuisen valtakilpailun voimistuminen ovat keskeisiä ulkoisia tekijöitä unionin geopoliittistumisen taustalla. Samalla Haroche näkee, että nousuun vaikuttavat myös sisäiset tekijät, erityisesti unionin toimielinten keskinäinen kilpailu.

Ovatko energia- ja laajentumispolitiikkakin nyt geopolitiikkaa?

Geopoliittisuus näkyy myös EU:n energia- ja laajentumispolitiikassa. Energiariippuvuutta on haluttu vähentää jo vuodesta 2014, jolloin Venäjän Krimin miehitys herätti huolta Venäjästä kumppanina. Hyvinkin ripeänä vastauksena Ukrainan sodan aiheuttamaan energiakriisiin komissio julkaisi alkuvuodesta 2022 REPowerEU-suunnitelman, jonka tavoitteena on vähentää riippuvuutta Venäjän fossiilisista polttoaineista ja edistää vihreää siirtymää.

Kun komission alkuperäinen tiedonanto Euroopan vihreän kehityksen ohjelmasta  (Green Deal) julkaistiin 2019, vihreää siirtymää haluttiin lähteä toteuttamaan monenkeskisen kansainvälisen yhteistyön avulla. Unionin energiapolitiikka on kuitenkin liikkunut geopoliittisempaan suuntaan koronapandemian ja Venäjän hyökkäyssodan seurauksena. Tämä näkökulman muutos tulee erityisesti esille komission vihreää siirtymää käsittelevistä asiakirjoista vuosien 2019 ja 2023 välillä. EU:n turvallisuus, omat intressit sekä yhteistyö samanmielisten länsimaiden kanssa ovat nousseet energiapolitiikassa entistä keskeisimmiksi.

Vahvempi EU pitää epäilemättä sisällään myös onnistuneen laajentumisen, jota nykyisessä maailmantilanteessa pidetään geopoliittisena välttämättömyytenä. Näin totesi myös pääministeri Petteri Orpo joulukuun 2023 Eurooppa-neuvoston kokouksen jälkeen. Kokouksessa tehtiin historiallinen päätös avata liittymisneuvottelut Ukrainan ja Moldovan kanssa. Samaisen Eurooppa-neuvoston kokouksen päätelmissä todetaan laajentumisen olevan geostrateginen investointi rauhaan, turvallisuuteen, vakauteen ja vaurauteen.

Unionin sisällä alkaa muodostua yhä vahvempi yksimielisyys siitä, että ellei naapurimaille anneta uskottavaa mahdollisuutta liittyä unioniin, Venäjän vaikutusvalta alueella kasvaa automaattisesti.

Komission viimeisimmän, marraskuussa 2023 julkaistun laajentumispaketin yhteydessä painotettiin geopoliittista laajentumista. Ukrainan ja Moldovan liittymisneuvotteluiden avaamisen lisäksi EU on myöntänyt ehdokasaseman Georgialle, esittänyt Länsi-Balkanin ”vanhoille” ehdokasmaille suunnitelman talouskasvun edistämiseksi, ja antanut ehdollisen tarjouksen liittymisneuvottelujen aloittamisesta Bosnia ja Hertsegovinan kanssa.

Puhetavan muutos laajentumisen ympärillä on erityisen mielenkiintoinen. Viime vuosikymmentä oli leimannut ajatus siitä, että laajentuminen oli mahdotonta. Se jäi jatkuvasti asialistojen häntäpäähän.

Nyt näkökulman muutoksen taustalla näyttäisivät olevan ensisijaisesti strategiset näkökulmat. Haastavassa maailmanpoliittisessa tilanteessa laajentuminen nähdään ensisijaisesti geopoliittisena välineenä. Unionin sisällä alkaa muodostua yhä vahvempi yksimielisyys siitä, että ellei naapurimaille anneta uskottavaa mahdollisuutta liittyä unioniin, Venäjän vaikutusvalta alueella kasvaa automaattisesti.

Laajentumisprosessiin liittyy kuitenkin haasteita. Unionin päätöksentekokyvyn pitäisi tehostua, budjetin pitäisi kasvaa, ja maatalouspolitiikka pitäisi tasapainottaa.

Ennusteiden mukaan populistiset ja nationalistiset liikkeet sekä laitaoikeistoryhmät tulevat kasvattamaan suosiotaan merkittävästi tulevissa EU-vaaleissa. Tämä uhkaa paitsi Ukrainalle suunnattua tukea, myös päätöksentekoa ilmastopolitiikassa ja vihreän siirtymän toteutuksessa. 

Yhtenäinen ja päätöksenteossaan tehokas EU on tärkeä myös laajentumisen kannalta. Kansalliseen etuun painottuva ajattelu Euroopan parlamentissa ei tätä suosi. Jos vaalikeskustelua hallitsevat laitaoikeiston määrittämät teemat, keskustelu EU:n roolista ja toiminnasta maailmassa yksipuolistuu.

Kohti strategista unionia?

EU:n geopolitiikassa on lopulta kysymys siitä, voiko unioni lopulta edes toimia strategisesti – mitä se edellyttäisi?

Keskeinen ongelma on siinä, ettei EU:n perinteinen toimintamalli lainkaan vastaa geopolitiikan ajan vaatimuksia, katsoo Stefan Lehne, EU:n neuvoston pääsihteeristössä työskennellyt tutkija.

Lehnen mukaan  EU:n ulkosuhteiden osa-alueet – kauppa, kehitys, liikkuvuus, kuljetus, naapuruuspolitiikka, laajentuminen – ovat kaikki kehittyneet omalla tavallaan. Niillä on oma poliittinen dynamiikkansa ja kehityksen taustalla ovat jäsenvaltioiden edut ja vaikutusvaltaiset ryhmät.

Toisaalta EU:n rahoitusta säädellään monivuotisilla suunnitelmilla. Joustavuutta siis ei juuri ole, eikä ole helppoa yhdistää eri politiikanlohkoja. Johdonmukainen, strateginen toiminta edellyttäisi sitä, että prioriteetteja voidaan muuttaa nopeastikin, ja että resursseja saadaan liikkeelle nopeasti. Tarvitaan johtajuutta sekä integraation syvenemistä esimerkiksi päätöksenteon tehostamisen kautta.

Olennaista onkin saada unionin eri toimielimet toimimaan yhteistyössä, ei toistensa kanssa kilpaillen. Strategisuus edellyttää instituutioiden yhteistyökykyä ja parlamenttia, joka on valmis viemään asioita eteenpäin ja tukemaan muita instituutioita.

Nopeatempoisenkin geopoliittisen kilpailun rinnalle tarvitaan kuitenkin myös pitkäjänteistä, monenkeskistä yhteistyötä. Siitä puhui myös von der Leyenin komissio: Sen vuosille 2019–24 asettamista prioriteeteistä keskeisimpiä on ”vahvempi Eurooppa”, joka perustuu monenkeskiseen yhteistyöhön ja sääntöpohjaiseen maailmanjärjestykseen.

Vaaleissa on siis kysymys isoista asioista. Unionia tarvitaan uudella tavalla eurooppalaisten turvallisuuden takaamisessa. Lyhytjänteinen jäsenvaltioiden omien etujen ajaminen ei aina sovi yhteen Unionin pitkän tähtäimen strategisten tarpeiden kanssa. Nämä tarpeetkin pitäisi siis vaalikampanjoissa osata äänestäjille selittää ja perustella.

VTM Henna Kakko on väitöskirjatutkija LUT-yliopistossa.

VTT Hanna Ojanen on tutkimusjohtaja Tampereen yliopistossa.

Artikkeli on osa EU-vaalit ja unionin suunta -juttusarjaa.

Artikkelikuva: Alfonso Díaz Knörr / Pixabay

Julkaisu EU-vaalit ja unionin suunta: Eurovaalien geopolitiikkaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Karl Marxin ja Friedrich Engelsin Kommunistisen manifestin kielikuvaa lainaten aave kummittelee pandemiasta irti pyristelevässä maailmassa – energiapulan ja inflaation aave. Kaikkien kolmen fossiilisen polttoaineen – hiilen, öljyn, maakaasun – hinta on noussut ja kahden viimeisen noin kaksinkertaistunut vuoden aikana. Koska energian hinta siirtyy ennen pitkää lähes kaikkien muiden tuotteiden hintoihin, on hintapiikki synnyttänyt pelon jopa hallitsemattomasta inflaation kiihtymisestä. Myös talouskasvu on uhattuna.

Kuten Geologian tutkimuskeskuksen erikoistutkija Simon Michaux toteaa tuoreessa raportissa, energia on avainresurssi (master resource), jota tarvitaan kaikkien muiden resurssien käyttöön. Ilman energiaa sen paremmin koboltista kuin kuusipuustakaan ei ole iloa teolliselle tuotannolle.

Koronakriisin toistaiseksi merkittävin energiapoliittinen oppi lieneekin juuri tässä. Tuotannon takkuilu, logistiikkaketjujen katkeilu ja kysynnän heilahtelut ovat saaneet monet maat pohtimaan huoltovarmuutta ja omavaraisuutta. Energian pullonkaulat ovat erityisen huomionarvoisia juuri siksi, että energia on kaiken toiminnan perusta. Niin kauan kuin fossiilinen energia kattaa noin 80 prosenttia maailman energiantarpeesta, sillä on kuristusote niin geopolitiikasta kuin yksittäisten valtioiden liikkumavarasta.

Hintapiikin syistä

Fossiilienergian hintapiikin taustalla on useampi koronakriisiin liittyvä syy. Keväällä 2020, kun yhteiskuntien sulkeminen alkoi globaalisti, polttoaineiden kulutus laski rajusti johtaen hetkittäin jopa negatiiviseen öljyn hintaan. Ymmärrettävästi tämän jälkeen fossiilipolttoaineiden tuottajien investoinnit olivat matalalla tasolla.

Kansainvälinen energiajärjestö IEA arvioi, että jo vuosien 2014–2019 välillä fossiiliyhtiöiden investoinnit (CAPEX) laskivat 40 prosenttia. Koronakriisi heikensi entisestään investointihalukkuutta ja -mahdollisuuksia: vuonna 2020 investoinnit laskivat arvioiden mukaan noin 30 prosenttia.

Ilman energiaa sen paremmin koboltista kuin kuusipuustakaan ei ole iloa teolliselle tuotannolle.

Toinen syy pandemia-ajan taloudellisiin vaikeuksiin on pullonkaulaefekti, joka koskee muitakin raaka-aineita ja tuotteita. Kuten professori Peter Lund Helsingin Sanomissa toteaa, tuotannon pysäyttäminen on huomattavasti helpompaa kuin sen aloittaminen uudelleen, saati kokonaan uuden tuotannon käynnistäminen. Kun koronaan liittyviä rajoituksia on purettu ja pandemian aikainen kysyntäpaine purkautuu, ei alhaisista investoinneista ja seisautuksista kärsivä fossiilituotanto pystykään yhtäkkiä vastaamaan kaikkeen kysyntään.

Paikallisesti hintapiikkeihin on vielä omia syitään. Kiina on riidellyt Australian kanssa jo pitkään ja kielsi vuoden 2020 loppupuolella australialaisen hiilen maahantuonnin. Kiinan omille energialaitoksille puolestaan on tuottanut ongelmia maassa noudatettu malli, jossa hiili ostetaan markkinahintaan, mutta sähkö myydään säädellyin pitkäaikaissopimuksin.

Kun koronaan liittyviä rajoituksia on purettu ja pandemian aikainen kysyntäpaine purkautuu, ei alhaisista investoinneista ja seisautuksista kärsivä fossiilituotanto pystykään yhtäkkiä vastaamaan kaikkeen kysyntään.

Niinpä tuottajalle voi syntyä tilanne, että tuotanto ei kannata. Jopa 70 prosentin Kiinan hiilivoimaloista arvellaan toimivan tappiolla. Tällöin voimalan paras selitys tuotannon keskeytykselle keskushallinnon suuntaan on “hiilipula”. Keskushallinto puolestaan lupaa lisää joustoja sähkön hintaan. Joka tapauksessa Kiinassa on jouduttu useammassa maakunnassa rajoittamaan sähkön saantia ja sitä tietä sulkemaan tehtaita. Energiapula on jo johtanut tuotannon vähentymiseen ja BKT:n kasvuennusteiden laskuun syksyllä 2021.

Euroopassa taustan tilanteelle muodostaa mantereen oman maakaasun ja öljyn tuotannon raju lasku. Koska maakaasua on edistetty hiiltä ja öljyä puhtaampana siirtymäkauden “siltapolttoaineena” kohti puhdasta energiajärjestelmää, riippuvuus kaasun tuonnista on kasvanut. Muutoksen rajuutta kuvaa esimerkiksi Britannia: entinen öljyn ja kaasun viejä on nykyään niiden tuoja. Samaan aikaan Britannia on ilahduttavasti vähentänyt hiilivoiman käyttöä.

Koska maakaasua on edistetty hiiltä ja öljyä puhtaampana siirtymäkauden “siltapolttoaineena” kohti puhdasta energiajärjestelmää, riippuvuus kaasun tuonnista on kasvanut.

Niinpä kylmimpään talviaikaan jopa 50 prosenttia koko brittien sähköstä tuotetaan maakaasusta, josta suurin osa on tuontitavaraa. Ylipäätään Euroopassa kaasua tarvitaan niin teollisiin prosesseihin kuin asuntojen lämmitykseen. Saksassa hintapiikki on kuristanut lannoitetuotantoa, ja kaasun hinnan nousuun liittyvä lannoitteiden hinnan nousu tuntuu Suomessakin.

Yhdysvaltojen tilanteeseen maailmanmarkkinat vaikuttavat pehmeämmin, koska niin öljyä kuin kaasuakin on kotimarkkinoilta ja Kanadasta saatavilla riittävästi. Silti Yhdysvallat painosti öljynviejämaiden järjestöä OPEC+:ia lokakuun alussa nostamaan reilusti tuotantomääriään, mistä OPEC+ kuitenkin pidättäytyi. OPEC+ katsoo, että 70–80 dollaria tynnyriltä on sopiva hinta öljylle.

Ratkaisuja?

Valitettavasti koronakriisi ei ainakaan vielä ole johtanut toivottuun loikkaan polttamattomiin energiamuotoihin, jota jopa IEA:n johtaja Fatih Birol on vaatinut. Fossiilipolttoaineiden 80 prosentin kuristusote on luja. Tuoreen IMF:n raportin mukaan suorat tuet, verohelpotukset ja varsinkin hinnassa näkymättömät ekologiset kustannukset vastaavat maailmassa noin 5,9 triljoonan dollarin tukea fossiilisille polttoaineille, eli noin 11 miljoonaa dollaria minuutissa. Tulevaisuuden taloushistoria voi hyvinkin pitää tätä markkinoiden epäonnistumista hinnoittelussa merkittävänä ilmastokriisin juurena.

Kiinan oma öljyntuotanto on hiipumassa. Niinpä siellä tutkitaan mahdollisuutta seurata “Amerikan mallia” eli pyrkiä tuotannon nostoon tai jopa omavaraisuuteen säröytystuotannolla. Kiinan öljyliuskeet ovat kuitenkin geologiselta rakenteeltaan erilaisia kuin Yhdysvaltain öljyliuskeet tai Kanadan öljyhiekat, joten vielä ei ole selvää, onnistuuko säröytystuotanto ja jos onnistuu, millä taloudellisella ja ekologisella hinnalla.

Suorat tuet, verohelpotukset ja varsinkin hinnassa näkymättömät ekologiset kustannukset vastaavat maailmassa noin 5,9 triljoonan dollarin tukea fossiilisille polttoaineille, eli noin 11 miljoonaa dollaria minuutissa.

Kiinalle kysymys on myös vahvasti geopoliittinen. Se pärjää muiden Aasian maiden tavoin tällä hetkellä hyvin markkinoilla. Maat pystyvät ostamaan öljyä, kaasua ja nesteytettyä kaasuakin (LNG) esimerkiksi Eurooppaa korkeammalla hinnalla. Mutta Kiinaa hirvittää sen riippuvuus haavoittuvasta tankkeriliikenteestä.

Kiina pyrkii vahvistamaan sotilas- ja kauppalaivastoaan nopeaan tahtiin, mutta tosiasia on, että vielä moniin vuosiin se ei pysty vastaamaan Yhdysvaltain mahdollisiin voimatoimiin, ja kuljetukset Malakansalmen kautta ovat Kiinalle ratkaisevan tärkeitä.

Öljyn ja kaasun ja sitä tietä myös sähkön hinnat ovat nousussa tilanteessa, jossa pitäisi samaan aikaan tehdä merkittäviä investointeja uusiin energiantuotannon muotoihin.

Niinpä Kiinan ratkaisuksi muodostuu mielenkiintoinen ja ainutlaatuinen strategia: tehdään kaikkea ja täysillä. Kiina on jo maailman suurin aurinko- ja tuulivoiman tuottaja, ja ensimmäiset ultrakorkean (UHV) jännitteen sähkönsiirron superverkot (supergrid) ovat käytössä. Samalla suunnitellaan säröytystuotantoa öljylle ja pidetään kotimaisesta hiilentuotannosta huoli. Ja kauppaa käydään kaikkien kanssa, myös Venäjältä tulevien uusien kaasuputkien avulla.

Euroopalle tässä geopoliittisessa tilanteessa jää hanttikortti. Öljyn ja kaasun ja sitä tietä myös sähkön hinnat ovat nousussa tilanteessa, jossa pitäisi samaan aikaan tehdä merkittäviä investointeja uusiin energiantuotannon muotoihin. Kuluttajien kohoavat energialaskut nostavat Ranskan keltaliivien edustamien mielenosoitusten kuvia poliitikkojen mieliin.

Nord Stream 2

Tähän rakoon iskee näkökulmasta riippuen joko mahdollisimman hienosti tai huonosti Gazpromin uusi Nord Stream 2 -kaasuputki, jonka reitti kulkee Itämeren halki Venäjältä Saksaan. Venäjä on tehnyt hienovaraisesti ja suoraan sanoenkin selväksi, että jos Nord Stream 2 hyväksytään nopeasti käyttöön, se edistää kaasun toimituksia myös Ukrainan, Valko-Venäjän ja Puolan läpi kulkevia putkia pitkin.

Saksa haluaa Nord Stream 2 -putken, mutta Yhdysvallat vastustaa ja haluaa Venäjälle asetettavan pakotteita. Myös Ukraina ja Puola vastustavat, koska pelkäävät sekä omien kaasun läpikulusta saatavien korvaustensa laskua että Venäjän vaikutusvallan lisääntymistä. Kaiken kaikkiaan Euroopassa on monenlaisia ristiriitaisia käsityksiä maakaasun roolista ja siitä, mitä korkealle hinnalle ja sen aiheuttamille korkeille energiakustannuksille pitäisi tehdä.

Saksan ja Yhdysvaltain juuri aikaansaama laiha sopu Nord Stream 2:sta kuvastaa geopoliittista realismia: Saksa sitoutui toistaiseksi määrittelemättömillä tavoilla rajoittamaan kaasun tuontia Venäjältä, jos Venäjä käyttää energiaa painostuskeinona Ukrainaa vastaan.

“Tyhmät saksalaiset luopuivat ydinvoimasta ja joutuivat riippuvaisiksi Venäjästä. Fiksut suomalaiset päättivät rakentaa itsenäisyyden takaavan venäläisen ydinvoimalan.”

Talouslehti Bloombergin kolumnisti Andreas Kluth on todennut, että “Nord Stream 2 antaa Gazpromille (ja siten Moskovalle) juuri sellaista markkinavoimaa, jota eurooppalaisten lakien on tarkoitus ehkäistä.” Kaasu ei tietenkään ole ainoa geopoliittinen peikko, kuten pitkän linjan Venäjä-tarkkailija Antti Rautiainen ironisoi Twitterissä: “Tyhmät saksalaiset luopuivat ydinvoimasta ja joutuivat riippuvaisiksi Venäjästä. Fiksut suomalaiset päättivät rakentaa itsenäisyyden takaavan venäläisen ydinvoimalan.”

Gazprom on moittinut Eurooppaa siirtymisestä kaasukaupassa nopeaan spot-kauppaan entisten pitkäaikaisten toimitus- ja hintasopimusten sijaan. Myös Suomessa on perinteisesti ollut kaasun toimituksesta Venäjältä pitkäaikaissopimukset, joissa toimitusmäärät ja hinnat on sidottu. Niinpä toimitusongelmia tai hintapiikkejä ei ole ollut. Nyt uuden BalticConnector-putken myötä osa Suomen kaasukaupasta aletaan käydä Suomen ja Baltian välisessä kaasupörssissä. Nähtäväksi jää, aiheutuuko siitä kaasun hintapiikkejä Suomeen.

Tienhaarassa vai umpikujassa?

Kysymys Gazpromista kuvastaa hyvin fossiilisten polttoaineiden kuristusotetta ja energiasiirtymän hankaluutta. Kun on rakennettu eurooppalainen infrastruktuuri, jossa kokonaiset kaupungit, teollisuusalueet ja tuotannon muodot toimivat maakaasulla, on maakaasua pakko ostaa sieltä, mistä sitä saa, niin happamalta kuin kauppa muuten kenties tuntuisikin. Samaa kuristusotteen vaikutusta kuuluu myös EU-parlamentin teollisuusvaliokunnan päätöksessä, että maakaasuinfran rakentamista voidaan edelleen Euroopassa tukea – sillä “vihreällä” ehdolla, että kyseinen infrastruktuuri soveltuu tulevaisuudessa myös vetykäyttöön.

Tuottajien puolella kuristusote näkyy paitsi Kiinan säröytyssuunnitelmissa, myös yhä uudelleen nousevissa toiveissa arktisen alueen öljynporauksen avaamisesta sekä kaikkein vahingollisimmin ja takaperoisimmin myös hiilen jatkuvana käyttönä. Kun hiili on niin Kiinalle kuin Intiallekin ainut kotoperäinen, runsaasti saatavilla oleva fossiilipolttoaine, on melko ymmärrettävää, että hintapiikkien aikaan ne panostavat omaan hiilen tuotantoonsa.

Kun on rakennettu eurooppalainen infrastruktuuri, jossa kokonaiset kaupungit, teollisuusalueet ja tuotannon muodot toimivat maakaasulla, on maakaasua pakko ostaa sieltä, mistä sitä saa, niin happamalta kuin kauppa muuten kenties tuntuisikin.

Fossiiliteollisuus on huomannut tilaisuutensa tulleen ja argumentoi orastavan energiakriisin kertovan, että fossiilisista luopumista ei ole syytä tai oikeastaan mahdollistakaan kiirehtiä. Muutoin energian hinnasta tulee liian korkea, ja teollista tuotantoa voi haitata energiapula ja kansalaisia energiaköyhyys.

Puhtaaseen energiajärjestelmään siirtymisen kannattajat puolestaan näkevät tilanteessa erinomaisen perustelun katkaista fossiiliriippuvuus mitä pikimmin. EU:n päästökaupan ideahan on tehdä fossiilisista polttoaineista kalliimpia, ja nyt korkeampia hintoja on saatu. Niin Kiina kuin Eurooppakin hengittäisivät varmasti paljon helpommin – niin kuvainnollisesti kuin kirjaimellisestikin –, jos ne saisivat tarvittavan energian tuulesta ja auringosta.

Yhdysvaltain presidentti Joe Bidenin mittava infrastruktuuriohjelma tai Euroopan Green Deal eivät vielä ole käytännössä muotoutuneet. Odotettavissa tuskin on täysimittaista ja suoraviivaista hyppyä fossiilivapaaseen energiainfraan, vaan pahimmassa tapauksessa jopa suoria tukia uudelle fossiili-infralle. Jos näin on, matka pidemmälle umpikujaan jatkuu.

Perälauta häämöttää

Fossiilienergian tuotantoa luonnehtii tuttu vertaus matalalla roikkuvista hedelmistä: ensin on pumpattu ja porattu helpoimmin saatavissa olevat ja parhaimman laatuiset kentät. Helppoa ja hyvälaatuista öljyä on vielä saatavissa Saudi-Arabiassa, Irakissa ja muutamassa muussa paikassa, mutta toisaalla öljyä ja kaasua täytyy jo pumpata kilometrien syvyydestä meren alta tai keittää – maakaasun avulla – esiin asfalttimaisista öljyhiekoista.

Mitä pidemmälle öljyn ja muiden fossiilisten polttoaineiden tuotanto etenee, sitä vaikeampaa se on. Tällöin entistä suurempi osa yhteiskunnan käyttämästä kokonaisenergiasta menee energian hankintaan. Vaikka absoluuttinen tuotantomäärä pysyisikin ennallaan, yhä suurempi osa tuotannosta menee itse tuottamiseen. Yhteiskunnan saama nettoenergia vähenee, ja tuottajan on koko ajan juostava lujempaa pysyäkseen paikoillaan.

Tähän pakottavaan lujempaa juoksemiseen liittyy myös nykyisen fossiilituotannon ruhjovuus. Esimerkiksi Yhdysvalloissa säröytystuotanto on käytännössä säätelemätöntä, eikä yhtiöillä ole halua eikä varaa kunnolla hoitaa hylättyjä porausalueita, joista vapautuu valtavia määriä metaania.

Samaan aikaan toisella puolella palloa Kiinan hiilikaivostyöläisten olot ovat vaaralliset, ja uiguurien pakkotyönäkin aurinkopaneeleja varten tuottama polypii jalostetaan hiiltä käyttämällä. Venäjän pohjoisilla tuotantoalueilla on jatkuvia öljy- ja kaasuvuotoja, joiden jatkumisesta venäläistä öljyä paitsi käyttävä myös jalostava ja edelleen myyvä Suomi on osaltaan vastuussa.

Helposti hyödynnettävät öljyvarannot ovat pian käytetty. Sitä mukaa, kun siirrytään yhä vaikeammin hyödynnettäviin varantoihin, entistä suurempi osa yhteiskunnan käyttämästä kokonaisenergiasta menee energian hankintaan.

Nettoenergiaa voidaan kuvata suureella EROEI (energy return on energy investment), joka saadaan yksinkertaisena jakolaskuna: saatu energiamäärä jaetaan energian hankintaan käytetyn energian määrällä. Laskutoimitus on helppo, mutta muuten EROEI:n arvioiminen on hankalaa, koska on vaikea määritellä, mikä kaikki lasketaan mukaan energian hankintaan käytetyn energian määrään. Joka tapauksessa tutkimukset viittaavat samaan suuntaan: teknologisesta kehityksestä huolimatta fossiilisten polttoaineiden EROEI on kaiken aikaa laskenut.

Historiallisesti Yhdysvaltain parhailla öljykentillä (Texas, Louisiana, jne.) EROEI oli jopa luokkaa 100:1. 70-luvulle tultaessa näiden tuotantoalueiden EROEI oli laskenut 30:1 paikkeille ja 2000-luvulla lukemiin 10:1. Säröytys-tuotannon EROEI on meta-analyyseissa asettunut 7:1 ja 4:1 välille.

Tuoreessa tutkimuksessaan Louis Delannoy ja kumppanit arvioivat globaalisti kaikkien nestemäisten öljyperäisten polttoaineiden EROEI-arvoja ja päätyvät siihen, että tällä hetkellä noin 15 prosenttia polttoaineiden energiamäärästä kuluu polttoaineiden tuotantoon. Hälyttävästi tutkimus arvioi, että vuonna 2050 jo 50 prosenttia tuotannosta saadusta energiasta kuluu itse tuottamiseen (eli EROEI on 2:1).

Energiajärjestelmän siirtymällä puhtaaseen tuotantoon on kiire: nyt vielä fossiillipolttoaineet tuottavat riittävästi nettoenergiaa siihen, että mittavia puhtaan energian infrastruktuurihankkeita voidaan viedä maaliin.

Nettoenergian lasku toteutuu bruttotuotannon huipun lähestyessä. Tuotannon huippua on eri arvioissa laskettu esimerkiksi vuosille 2035 (OPEC), 2030 (Total) ja 2026 (Rystad). Yhdessä bruttotuotannon huippu ja nettoenergian lasku tietävät öljystä yhteiskunnalle koituvan energiahyödyn perälautaa.

On selvää, että jos puolet öljystä saadusta energiasta menee öljyenergian tuottamiseen, fossiiliriippuvainen infrastruktuuri ei voi toimia. Tämä perälauta lähestyy poliittisista päätöksistä riippumatta.

Delannoyn ja kumppaneiden päätelmä onkin, että energiajärjestelmän siirtymällä puhtaaseen tuotantoon on kiire: nyt vielä fossiillipolttoaineet tuottavat riittävästi nettoenergiaa siihen, että mittavia puhtaan energian infrastruktuurihankkeita voidaan viedä maaliin. Jos näin ei tehdä, vuosikymmenen tai parin sisällä on pakko peruuttaa öljyä heikompiin energialähteisiin, sillä vain hiilellä ja mahdollisesti kaasulla on riittävä nettoenergia ja saatavuus pyörittämään teollista infrastruktuuria. Tosin siinä tilanteessa ihmissivilisaatioille käypä ilmasto on jo kokonaan menetetty.

Dosentti Tere Vadén on BIOS-tutkimusyksikön tutkija ja toinen Energia ja kokemus -kirjan kirjoittajista.

Julkaisu Toinen koronasyksy toi energiakriisin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viro sijaitsee Itämereltä Mustanmeren alueelle ulottuvalla puskurivaltioiden vyöhykkeellä, joka rajoittuu idässä Venäjään ja lännessä Saksaan. Venäjä ja Saksa ovat historiallisesti olleet ratkaisevassa asemassa alueen kehityksessä ja kohtalonkysymyksissä. Turvallisuuskysymykset, taloudelliset edut ja kulttuuriset vaikutukset törmäävät ja risteävät alueella.

Idässä Venäjä määrittelee itsensä ”suvereeniksi demokratiaksi”, joka asettaa riippumattomuuden yksilöiden oikeuksien ja vapauksien edelle. Itsemääräämisoikeus menee demokratian edelle. Tällä tavoin yhteiskunta on alistettu autoritaariselle johtamiselle ylhäältä alaspäin.

Saksa taas edustaa vapaata demokratiaa, jonka ihanteet ovat rajoittaa ja jakaa itsemääräämisoikeutta, arvostaa kansalaisyhteiskuntaa, kunnioittaa ihmisoikeuksia, taata oikeuslaitoksen riippumattomuus politiikasta, suojella vähemmistöjä ja niin edelleen.

Samoja teräviä kontrasteja voidaan havaita talouden alalla. Vladimir Putinin Venäjää on kuvattu kleptokratiaksi, jossa oligarkia hallitsee taloutta ja valtion laitoksia henkilökohtaista rikastumista silmällä pitäen. Se korostaa talouden riippuvuutta luonnon- ja mineraalivarojen viennistä ja niiden hintojen epävakautta maailmanmarkkinoilla.

Euroopan sydämessä puolestaan avautuu toisenlainen kuva. Dynaamista ja innovatiivista Saksaa vie eteenpäin yrittäjyyden ja vapauksien edistäminen, ja maassa vältetään vapaiden markkinoiden toimintaan puuttumista. Venäjän taloudellinen kilpailukyvyttömyys on vastakkain Saksan taloudellisen supervallan kanssa.

Kansainvälisellä areenalla silmään pistää Venäjän halu luoda itsestään huomattava suurvalta toisten vastaavien joukkoon. Tätä kunnianhimoa vahvistaa kansainvälisen tilanteen huomioiva armeija. Sitä vastoin Saksassa maanpuolustuksella ei ole niin merkittävää strategista painoa siihen kohdistuneiden merkittävien leikkausten vuoksi.

Ei voi kuitenkaan väittää, että Saksa olisi merkityksetön maa. Sen sijaan on parempi suojata ja edistää omia etujaan hiljaisuudessa, kulissien takana, ja korostaa niin sanottuja yhteisiä arvoja. Siksi Saksa kieltää kaikissa mahdollisissa tilanteissa avoimesti sen, mitä se on, kun taas Venäjä näkee paljon vaivaa pyrkiessään olemaan sitä, mitä se ei ole.

Kulttuurisesta näkökulmasta Venäjä suojelee maansa konservatiivisia arvoja, kuten perinteisiä perhearvoja, jakamatonta suvereniteettia, isänmaallisuutta, kansallisuutta ja kristillistä perintöä. Näin se on vastakkain länsimaisten ​​liberaalien arvojen kanssa, joihin kuuluvat avoimuus, suvaitsevaisuus sekä yksilöiden oikeudet ja vapaudet.

Kansainvälisellä areenalla Saksa edustaa pehmeitä arvoja ja Venäjä puhdasta voimaa. Kontrasti näkyy erityisen terävänä maiden suhtautumisessa menneisyyteen. Siinä missä historianjälkeinen Saksa haluaa voittaa menneisyyden ristiriidat naapureiden kanssa ja etsii rauhanomaisesti sovintoa, ei Venäjän mielestä ”historian loppua” ole näköpiirissä missään.

Uhka rauhalle ei kuitenkaan johdu Venäjän ja Saksan voimasta, vaan molempien heikkoudesta. Rahoitus-, turvallisuus- ja niin kutsuttu maahanmuuttokriisi on kyseenalaistanut Saksan talousimperiumin yhden pääpilarin – Euroopan unionin yhteiset sisämarkkinat eli tavaroiden ja palveluiden vapaan liikkuvuuden.

Rakenteellisten ongelmien vuoksi euroalueen tulevaisuus on synkkä. Yhtään parempi ei ole Venäjän asema ja maine sen naapurimaissa. Tämä näkyy erityisesti Ukrainassa.

Siksi molemmat maat pyrkivät suojelemaan status quo -tilannetta kaikin keinoin. Niinpä näemme silmiemme edessä kunnianhimojen ja kykyjen välissä ammottavan kuilun eli voiman voimattomuuden ja toisella puolella arvojen arvottomuuden – kuilun sosiaalidarvinistisen reaalipolitiikan ja jalojen ihanteiden välillä. Kun ensimmäisen raakuus loppuu usein narrimaisesti, toisen narrimaisuuden takaa paistaa raakuus.

Edessämme aukeaa pyrkimys muokata ulkopolitiikkaa voimien ja arvojen jännitealueella. Jotta edellä mainitussa voi onnistua, pitää välttää yhtäältä raa’an voiman ihailijoita ja toisaalta arvojen kunnioittajia. Seuraavassa käsittelen kumpaakin suuntausta lähemmin.

Geopoliittinen fantasmagoria

Tallinnan yliopiston emeritusprofessori Rein Müllersonin vakuuttelut ja julkiset lausunnot eivät millään tavoin edusta Viron ulkopolitiikan valtavirtaa, mutta siitä huolimatta hänen näkemyksiään ei voida sivuuttaa. Hänen kirjoituksensa ovat argumentoituja, systemaattisia ja provokatiivisia. Tässä keskityn teokseen Uue maailmakorra koidik, ”Uuden maailmanjärjestyksen aamunkoite”, joka on julkaistu myös englanniksi.

Jotta kansainvälisen oikeuden tilanne 2000-luvulla valkenisi, pitää Müllersonin mukaan nähdä ideologioiden varjossa vallitsevat geopoliittiset intressit ja ristiriidat. Esimerkiksi Yhdysvaltojen ja Venäjän geopoliittisuus ”vastaa myös kahta ideologista näkemystä: universaalisuus ja yhdenmukaisuus verrattuna moninapaisuuteen ja suvereeniuteen”.

Müllerson uskoo, että ”kaikki palautuu viime kädessä geopolitiikkaan” tai että se on ”ainakin taustalla”.

Vaikka kansainvälinen oikeus ja ulkopolitiikka tunnustavat vaihtoehtoisten lähestymistapojen tarpeen, Müllerson uskoo kuitenkin, että ”kaikki palautuu viime kädessä geopolitiikkaan” tai että se on ”ainakin taustalla”. Kansainvälinen oikeus on geopolitiikan toissijainen ylärakenne.

Kirja tarjoaa meille yleisen lintuperspektiivin, josta katsottuna maiden diplomaattiset suhteet kansainvälisellä areenalla näyttävät olevan itsenäisten molekyylien vuorovaikutusta arvotyhjiössä. Vaikka Müllerson väittää, ettei hänellä ole omaa ”suosikkimolekyylia”, voimien vuorovaikutuksessa ovat pääosassa raavaat ja kaikkein suvereenimmat molekyylit.

Loput ovat ”liittolaisia ​​ja perässähiihtäjiä”. Vahvemmat molekyylit pyrkivät jatkuvasti lisäämään vaikutusvaltaansa joko alueiden liittämisen tai siirtämisen kautta.

Edellä kuvailtuun lähtöoletukseen perustuen halutaan sivuuttaa puolueettoman tutkijan asema, josta voi isällisesti kehottaa osapuolia neuvottelemaan, noudattamaan tervettä järkeä, ymmärtämään tilanteen realistisesti ja neutralisoimaan häiriötekijät. Professori selittää yleisölle, miten asiat ympäri maailmaa ovat, ja vaatii väistämättömyyden hyväksymistä.

Eri tavalla käyttäytyminen on järjenvastaista, vaarallista ja synnyttää väkivaltaa. Soraäänien ilmetessä saavutetaan nopeasti tilanne, johon liittyy tavalla tai toisella sodan uhka ja ydinaseilla pelottelu.

Hyvä esimerkki on vuoden 2014 Ukrainan vallankumous, jota tulkitaan kylmän sodan jatkona eli pyrkimyksenä irrottaa Ukraina Venäjän kyljestä ja integroida se länteen. Tällä tavalla kuulemma siirretään vihamielisiä Naton tukikohtia itään, lähemmäksi Venäjän rajaa.

Ukraina kuvataan sekoituksena esimodernia ja modernia maata, joka haluaa yhtäkkiä hypätä postmoderniin. Teoksessa ironisesti lisätään, että Eurooppa-myönteisten ukrainalaisten arvot kuten ”muukalaisviha, suvaitsemattomuus ja valmius käyttää väkivaltaa” eivät ole lainkaan harmoniassa nykyaikaisten eurooppalaisten arvojen kuten vapauden, moniarvoisuuden ja suvaitsevaisuuden kanssa.

Kun otetaan huomioon Ukrainan maantieteellinen sijainti, Venäjällä olisi näin ollen turvallisuussyistä oikeus puuttua tilanteeseen etujensa suojelemiseksi. Voi yleistää, että se mikä häiritsee oikeusoppinutta, ei paradoksaalisesti ole kansainvälisen oikeuden normatiivisuus vaan pikemminkin vahvemman oikeus.

Erityisen kiihkeästi teoksessa tuetaan Venäjän ”luonnollista” oikeutta vaikutuspiireihinsä. Kansainvälisen yhteisön tulisi tunnustaa tämä luonnollinen oikeus kuin taloudellisena, kulttuurisena, historiallisena ja maantieteellisenä väistämättömyytenä.

Sitä ei Müllersonin harmiksi ole tähän mennessä tapahtunut. Tällaisen ​irrationaalisen ja ylimielisen politiikan juuret ulottuvat kylmän sodan loppuun, jolloin päästettiin käsistä suuri mahdollisuus perustaa uusi maailmanjärjestys, luultavasti 1800-luvun suurvaltojen konsertin kaltainen järjestelmä.

Näin ei käynyt, koska Nato ei hajonnut Varsovan sopimuksen tapaan. Tapahtuikin päinvastoin ja Nato laajeni Itä-Euroopan maihin.

Kirjassa pistää silmään Müllersonin mestarillinen taito tulkita kaikkea geopoliittisissa sävyissä. Näin ei jää mitään sijaa yleisille oikeuksille, vapauksille tai edes demokratialle.

A priori sulkee pois mahdollisuuden, että demokratia voi olla muutakin kuin pelkkä manipuloiva väline poliittisten ja taloudellisten etujen palveluksessa. Vaikka suvereeniudesta puhutaan moninapaisen maailman perustavanlaatuisena periaatteena, otetaan tämä itsemääräämisoikeus ukrainalaisilta pois.

Opetuksen ydin on selkeä: geopoliittiset huomiot ovat aina etusijalla, yksityiskohdat ovat kiusallisia ja merkityksettömiä.

Tämän perusteeksi esitetään vainoharhaisia väitteitä kansan huijaamisesta aina russofobiaan asti. Sopivassa kohdassa päästään ympyrän kautta takaisin Yhdysvaltoihin, joka kuulemma johtaa orkesteria kulissien takana. Opetuksen ydin on selkeä: geopoliittiset huomiot ovat aina etusijalla, yksityiskohdat ovat kiusallisia ja merkityksettömiä.

Tällaisessa mustavalkoisessa maailmassa arvot eivät ole itsenäisiä. Voima määrittää viimeisenä keinona kaikkien arvojen todellisen arvon ja arvottomuuden.

Millään keinolla ei pääse irti siitä, että näin nähdään itsepäisesti vain sitä, mitä halutaan nähdä, ja etsitään jokaisen kiven alta vain sitä, mitä halutaan löytää. Geopolitiikka ei kuvaa maailmaa sellaisenaan, vaan pikemmin sitä miten sen pitäisi olla.

Tämän vuoksi Müllerson tasapainoilee jatkuvasti nerouden ja raa’an narriuden rajamailla. Ymmärtämättä arvojen roolia kansainvälisissä suhteissa Müllerson ei kykene itsekriittisesti käsittelemään omia arvopohjaisia uskomiaan ja ennakkoluulojaan. Lukijan pitää tyytyä mitäänsanomattomaan lausuntoon, että hän on kosmopoliitti ja valkoinen heteromies.

Müllerson väittäisi vastaan, että Yhdysvaltojen valtaa eivät ohjaa arvot, vaan toinen voima, tarkemmin sanoen vallan tasapaino. Erityisiä toiveita asetetaan moninapaisen maailmanjärjestyksen synnylle, jonka yhdeksi indikaattoriksi lasketaan Venäjän paluu maailmanpolitiikkaan.

Valitettavasti kirja ei pysty tyydyttävällä tavalla perustelemaan tätä oletusta vasta-argumenteilla. Ehkä on oikeutettua puhua moninapaisuudesta taloudessa, mutta toinen asia on siirtää se automaattisesti muille aloille, erityisesti turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan.

Ja jotain aivan muuta on puhua Venäjästä yhtenä mahdollisena valtakeskuksena. Sen sijaan tämä voidaan nähdä itsensä ylentämisenä, pikkuveljen haluna olla vertainen isoveljen kanssa – tai ainakin antaa asioiden näyttää julkisuudessa näin.

Tosiasiassa voimme nähdä Venäjän ulkopolitiikassa kunnianhimojen ja todellisten kykyjen välisen kuilun. Raivokkaat yritykset tämän kuilun ylittämiseksi näyttävät oireellisesti naurettavilta.

Luettuani Müllersonin teoksen en päässyt mitenkään irti siitä vaikutelmasta, että tällainen objektiivisuuden verhoon puettu käsittely johtaa takaisin ideologiaan, todellisuutta vääristävään voimaideologiaan.

Ongelmana ei ole se, että kirjailija tulisieluisesti suosii maailman moninapaisuutta eli Venäjän näkemystä maailmasta, ja siksi kritisoi Yhdysvaltain hallitsemaa maailmanpolitiikkaa. Pikemmin kyse on siitä, että geopolitiikalla – riippumatta sen konkreettisesta tulkinnasta – on taipumus muuttua asiaksi itsessään, ideologiseksi fantasmagoriaksi. Tämän tapahtumista Müllersonin kirja kuvaa ehkä parhaiten.

Arvojen fantasmagoria

Viron ulko- ja turvallisuuspolitiikan periaate viittaa johdonmukaisesti arvoihin. Nämä arvot ovat Euroopan unionin ja Naton institutionaalisten puitteiden tarjoamia vapaita arvoja.

Vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen länsimainen arvokonsensus on murentunut joka puolelta. Euroopassa euroskeptikot ja äärioikeistolaiset nostavat päätään. Monet haluavat soittaa kuolinkelloja Yhdysvaltojen johtamalle liberaalille maailmanjärjestykselle.

Haasteiden edessä yritetään palata juurille, usein valistusaikaan, josta etsitään perusteita liberaalin demokratian universaalille rationaalisuudelle. On hämmästyttävää, kuinka nopeasti nämä perusteet löytyvät tällaisissa selvityksissä.

Vallitsevan poliittisen luokan rationaalisuutta ja asiantuntemusta pidetään ilmiselvänä. Vastustajien taas ajatellaan edustavan ihmisluonnon pimeää puolta – kaikkialla päätään nostavat irrationaaliset ja alhaiset vaistot.

Heidät kuvataan ääripään nationalisteiksi ja luusereiksi. Perustavana virheenä esitetään, että äänestäjille ei ole riittävän hyvin kuvattu ainoita oikeita ja hyviä asetelmia, joiden avulla siirretään universaalia rationaalisuutta kansalle.

Haasteiden edessä yritetään palata juurille, usein valistusaikaan, josta etsitään perusteita liberaalin demokratian universaalille rationaalisuudelle.

Ja loppujen lopuksi, kuten virolainen diplomaatti ja poliitikko Jüri Luik kirjoittaa, ”vaaleissa voittavat poliitikot, joiden ideat eivät ole rationaalisia”. Populismi voittaa järjen.

Tämä ajattelutapa antaa hyvän kuvan Viron hallitsevan eliitin omakuvasta. Samalla on syytä kysyä, eivätkö arvojen tulisieluiset puolustajat ole juuri niitä, jotka paradoksaalisesti antavat vauhtia Euroopan unionin hajoamiselle.

Vastaus kysymykseen kannattaa aloittaa entisestä pääministeristä Siim Kallaksesta, joka täydellisesti edustaa vallitsevaa rationaalisuutta. Hänen vuoden 2008 talouskriisistä motivaationsa saanut artikkeli ”Turumajandus – tulevik või minevik?” (”Markkinatalous – tulevaisuus vai menneisyys?) on varsin kuvaava.

Artikkelin pääviesti on yksinkertainen: kriisin ratkaisemiseksi on tuettava markkinataloutta. Tärkeintä on kuitenkin ”markkinatalous, jonka pitää viedä talouden kriisin jälkeiselle uudelle tasolle”.

Markkinoiden pitää ikään kuin spontaanisti tulla toimeen sisäisten ristiriitojensa kanssa, potea sisäiset tautinsa raskaamman tai kevyemmän kautta, parantua ja vahvistua siten entistä vahvemmaksi. Tämän lisäksi edellytetään, että liiketoiminnalle avattaisiin tähän asti valtion hoitamia aloja, kuten koulutus ja terveydenhoito.

Yritysten välinen kilpailu olisi se, joka tuottaisi parhaan hintalaatusuhteen ja toisi esille parhaan palveluntarjoajan. Elinvoimainen talous on kilpailukykyinen talous.

Ei ole syytä keskustella Kallaksen näkemysten eduista ja haitoista. Viron talouspolitiikan valintoja on tarkasteltava Euroopan tasolla.

Kallaksen ajattelun oikeellisuutta näyttäisi vahvistavan Saksa, jossa noudatetaan tällaista logiikkaa. 2000-luvun alussa liittokansleri Gerhard Schröder uudisti työmarkkinat työttömyyden vähentämiseksi. Tätä varten työntekijöiden sosiaaliturvaa vähennettiin ja se pakotti työttömät palaamaan töihin mahdollisimman pian.

Hartz IV -reformin myötä onnistuttiin vähentämään inflaatiota ja muuttamaan työnantajien ja työntekijöiden välinen suhde. Saksan talouden kilpailukyky kasvoi merkittävästi muuhun Eurooppaan ja maailmaan verrattuna.

Tulosta vahvistaa edelleen yhteisvaluutta euro. Saksa vie ulkomaille yli 40 prosenttia koko tuotannostaan. Ulkomaankaupan ylijäämä on kasvanut nopeassa tahdissa ja ulottuu lähivuosina noin 300 miljardiin euroon vuodessa.

Sosiaalipoliittinen todellisuus ei ole niin kaunis kuin tilastot osoittavat. Talouspolitiikan kääntöpuolena on kasvava eriarvoisuus, pienenevä keskiluokka, pysähtynyt ansiotaso, investointien väheneminen ja niin edelleen.

Tällaisella ajattelulla on erityisen kielteisiä seurauksia koko Euroopalle. Etelä-Euroopassa tämä tarkoittaa muun muassa työttömien määrän kasvua, ulkomaankaupan alijäämää, velkataakka ja niin edelleen. Saksa on onnistuneesti viljellyt beggar-thy-neighbor-politiikkaa.

Pystymättä ymmärtämään menestyksensä taloudellisia ja sosiaalisia lähtökohtia saksalaiset poliitikot korostavat kuin yhdestä suusta taloudellisen mallinsa olevan etulyöntiasemassa. Mallista ollaan ylpeitä, ja pyritään menemään täyttä höyryä eteenpäin – ainakin niin kauan kuin ei kohdata lopullista estettä.

Ei myönnetä, että menestystä ei ole saavutettu tuottavilla investoinneilla tai verrattomalla neroudella, vaan sillä, että Saksan työvoimakustannukset pidetään keinotekoisesti alhaalla. On ironista, että muita maita kehotetaan seuraamaan tätä menestyksekästä mallia tai siihen painostetaan välttämättömänä toimena, kuten Etelä-Euroopassa.

Pitkällä aikavälillä tällainen käyttäytyminen vertautuu itsemurhaan, jossa kilpaa yritetään päihittää toiset – tai pakotetaan yrittämään päihittämään toiset – ja olemaan entistä kilpailukykyisempi. Ennemmin tai myöhemmin tällaiset kilpailukyvyn parantamisen yritykset päättyvät kilpailukyvyttömyyteen.

Absoluuttinen kilpailukyky heikentää itsensä absoluuttisessa kilpailukyvyttömyydessä. Ylistetty rationaalisuus paljastaa oman irrationaalisuutensa.

Exportmeister, vientimestari, seisoo nyt tavalla tai toisella vastakkain päätään nostavan vasemmistolaisen ja oikeistolaisen populismin kanssa. Tällainen poliittinen reaktio saa erilaisia muotoja Euroopassa Kreikan Syrizasta Unkarin Fidesziin.

Poliittinen nationalismi törmää taloudelliseen nationalismiin ja illiberaali demokratia epädemokraattiseen liberalismiin. Jos jälkimmäinen esittäytyy progressiivinena, modernina, rauhaa rakastavana ja avoimena, niin ensimmäinen nähdään taantumuksellisena, sovinistisena, autoritaarisena ja muukalaisvihamielisenä menneisyyden varjona.

Kenties jotain narrimaista on heissä, jotka pitävät itseään kaikkien positiivisten arvojen ainoina oikeina ruumiillistumina ja tekopyhästi sulkevat silmänsä omalta sosiaalidarvinistiselta politiikaltaan. Tapahtumat Kreikassa ja muualla osoittavat, miten tämä narrimaisuus ilmenee viimeisenä mahdollisuutena raakalaisuuden muodossa.

Ei ole ihme, että tällaisessa kansainvälisessä ilmapiirissä myös Virossa nousee pinnalle Kallaksen kaltaisia ”talousneroja”, jotka puhuvat innoissaan joka käänteessä kilpailukyvystä. Pidemmän päälle siitä on tullut maaginen taikasauva ja terveen järjen pakkomielle.

Tilanteen vaatiessa heitetään väitteitä kuten ”yrittämisen vapaus on meille tärkeää, koska kilpailu on liikkeellepaneva voima”. Kuitenkaan ei uskalleta esittää perustavanlaatuisia kysymyksiä: Onko kilpailu siunaus vai onko sen absolutisointi tie kadotukseen? Millä alueella ylipäätään on sopivaa tukea kilpailua? Millaisilla välineillä kilpailukyvyn parantaminen on oikeutettua?

Solidaarisuus arvojen ja etujen ilmentäjänä

Jotta Viro pysyisi riippumattomana elossa puskurivyöhykkeellä kahden suuren valtion välissä, sen täytyy välttää samaistumista sekä Venäjään että Saksaan. Siksi edellä käsitellyt geostrategiat jäävät yksipuolisiksi: ensimmäinen liittyy selvästi Venäjään ja voimaan, toinen Saksaan ja arvoihin.

Müllerson käsittelee geopolitiikkaa absoluuttisesti, kun taas toinen lähestymistapa taannuttaa valtasuhteet maiden sisällä ja välillä niin sanottujen oikeiden arvojen kysymykseksi. Yhtäällä vallitsee arvotyhjiö, toisaalla taas ilma on niin sakeana arvoista, että selkeä talouspoliittinen ajattelu on mahdotonta.

Äärimmilleen vietyinä molemmat edustavat illuusioita, joissa raaka voima paljastaa meille sen naurettavuuden ja omahyväinen narrius raakuuden.

Euroopan unionin perusajatus solidaarisuudesta tarjoaa mahdollisuuden päästä irti kyynisestä realismista ja sinisilmäisestä idealismista.

Kenties Euroopan unionin perusajatus solidaarisuudesta tarjoaa mahdollisuuden päästä irti kyynisestä realismista ja sinisilmäisestä idealismista. Solidaarisuuden hahmottamiseksi pitää kuitenkin välttää kahta väärää kuvitelmaa.

Ensimmäinen perustuu oman edun tavoitteluun, haittojen ja hyötyjen laskentaan, mikä tekee solidaarisuudesta mahdottoman valtavälineen vahvemman käsissä. Toinen näkee solidaarisuuden arvona, joka pidetään puhtaana kaikesta ulkopuolisesta ja likaisesta.

Edellä mainitut tilanteet voidaan ehkä välttää, kun tunnustetaan, että solidaarisuus on ensisijaisesti poliittinen kategoria, joka sijaitsee perustavasti geopoliittis-taloudellisten realiteettien ja arvojen jännitealueella.

Tässä valossa on opettavaista tarkastella muuttoliikettä. Saksa on toistuvasti pyytänyt, että eurooppalaiset kumppanit jakaisivat taakkaa ja ottaisivat myös vastaan pakolaisia. Samalla kaikille muistutetaan painokkaasti EU:n perusarvosta – solidaarisuudesta.

Tällainen pyytely ei ole saanut lämmintä vastaanottoa. Liittokansleri Angela Merkeliä turhauttavat erityisesti haluttomat Itä-Euroopan maat Puolan ja Unkarin johdolla.

Jos oletetaan, että solidaarisuus ei perustu pelkkiin tunteisiin, on uskallettava kysyä: onko Saksan turvallisuus- ja talouspolitiikka ollut solidaarinen turvallisuuskriisin osalta idässä ja talouskriisin osalta etelässä? Vastaus on ei.

Tästä ei suoraan seuraa, että EU:n kumppaneiden olisi osoitettava valesolidaarisuutta tai kieltäydyttävä siitä täysin Unkarin ja Puolan tapaan. Sen sijaan meidän pitäisi nähdä loistava mahdollisuus yleiseurooppalaiselle keskustelulle, jossa osapuolet muistuttaisivat Saksaa siitä, että solidaarisuus ei ole emotionaalinen itseisarvo eikä ole sopivaa muistuttaa siitä naapureita itselle sopivana ajankohtana.

Solidaarisuus ei voi olla yksisuuntainen tie.

Solidaarisuus ei voi olla yksisuuntainen tie. Tämän vastavuoroinen tunnustaminen avaisi politiikassa tien neuvotteluihin ja kompromisseihin.

Kaikki tämä voi syntyä tietenkin vain sillä edellytyksellä, että pystyttäisiin asettumaan jonkun toisen asemaan. Siksi pitää luopua absurdista sammakkoperspektiivistä, jossa vaaditaan ”olemaan Euroopan unionin ja maailman ’uusreaktionisteja’ ja ’vastavallankumouksellisia’”.

Jos suhtaudumme täysin vakavasti väitteeseen, että Viron tärkein turvallisuusvakuus on vahva ja yhtenäinen Euroopan unioni ja sen edustamat liberaalit ja demokraattiset arvot, Euroopan ongelmia ei voi katsoa läpi sormien. On otettava huomioon taloudelliset, eettiset ja geostrategiset argumentit, jotka puhuvat solidaarisuuden puolesta.

Janar Mihkelsaar on Koneen Säätiön apurahatutkija Jyväskylän yliopistossa.

Tekstin on kääntänyt virosta suomeen Kenneth Partti.

Julkaisu Raakalaisten ja narrien mielivallassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Euroopan unionin moniulotteisen kriisin vuoksi ratkaisujen tarve koskee yhtä lailla eurooppalaista pilaria, mutta ensimmäiseksi on löydettävä vastauksia Yhdysvaltain politiikan selkiytymättömyyteen. Toisen maailmansodan jälkeinen liberaali järjestys on nojannut Yhdysvaltain johtajuuteen. Sen valinnat tärkeimpänä suurvaltana muokkaavat tulevaisuutta myös käynnissä olevassa muutoksessa.

Toisen maailmansodan jälkeinen liberaali järjestys on nojannut Yhdysvaltain johtajuuteen.

Kansainvälisten suhteiden tutkijakeskustelun keskiössä – pääasiallisena lähteenä International Studies Associationin vuosikonferenssi 2018 – John Ikenberry pitää kiinni liberaalin kansainvälisen järjestyksen oikeutuksesta, mutta hakee sen kestävyyteen uusia ja uusvanhoja keinoja. Uudelle narratiiville haetaan tilaa liberalismin joustavammasta määrittelystä ja pidemmästä historiallisesta perspektiivistä.

Uudelleen ajankohtaistuneessa teoksessa After victory (2001) Ikenberry vertaa ”strategisia hetkiä”, joina suursotien voittajat ovat määrittäneet ja muokanneet kansainvälisen järjestyksen rakenteen ja pelisäännöt uusiksi. Kestävä ratkaisu syntyy silloin, kun uusi hallitseva suurvalta tai ryhmittymä kykenee pidättyvyyteen valtansa käyttämisessä. Yhdysvallat loi toisen maailmansodan jälkeen pitkäkestoisen järjestyksen sitoutumalla liittosuhteisiin ja monenkeskisiin instituutioihin pitämällä samalla kiinni johtoasemasta, joka kylmän sodan jälkeen muuttui hegemoniaksi.

Siirtymässä ”Yhdysvaltain (hegemonian) jälkeiseen maailmaan” historian opetuksista on tehtävä uusia sovelluksia. Taustalla ei ole suursotaa eikä koolla ole voittajien kollokviota. Järjestystä muokkaavat globalisaation uudet kierrokset, liberalismin uskottavuuskriisi ja voimasuhteiden muutosten käynnistämä suurvaltakilpailu.

Onko liberalismista ratkaisuksi liberaalin järjestyksen kriisiin?

Liberalismi on saanut eri vaiheissa erilaisia muotoja. Nykyinen kriisi tulee Ikenberryn mukaan ymmärtää ja ratkaista ”Polanyin, ei Carrin hetkenä”, poliittisen talouden oppien mukaisena sisäisen ja kansainvälisen rakenteen siirtymänä eikä geopolitiikan selityksinä toistuvan suurvaltojen voimapolitiikan seurauksena.

Globalisaatioon sidottu ja sen myötä luvattu markkinan ja demokratian välinen yhteiskuntasopimus on rikkoutunut. Liberalismiin kuuluvien vapaiden markkinoiden hallinta on päässyt käsistä, järkyttänyt kansantalouksia ja syventänyt rakenteellista eriarvoisuutta demokraattisissa hyvinvointivaltioissa. Seurauksena ovat globalismin vastaisuus ja populismi.

Lukuisat tutkijat yhtyvät siihen, että vastauksia on ryhdyttävä hakemaan poliittisten ja sosiaalisten järjestelmien sisäisestä tilanteesta. Kun liberaalin kansainvälisen järjestyksen on nojattava jatkossakin demokraattisten valtioiden arvovaltaan ja toimintakykyyn, lääkkeeksi tarjotaan edistyksellistä sisäpolitiikkaa, joka vastaisi Euroopassa ja Yhdysvalloissa sodan jälkeisinä vuosikymmeninä luotuja sosiaalivakuutusjärjestelmiä. Teollisuusyhteiskuntien riskien sijasta uuden politiikan tulisi antaa yhteiskunnille turvaa informaatiovallankumouksen aiheuttamaa haavoittuvuutta vastaan.

Demokratian kokemien takaiskujen jälkeen on vaikea uskoa laajentumisvoittoihin nähtävissä olevassa tulevaisuudessa.

Demokratian kokemien takaiskujen jälkeen on vaikea uskoa laajentumisvoittoihin nähtävissä olevassa tulevaisuudessa. Tavoitteeksi tulee asettaa sisäisesti voimistuva läntinen yhteisö (Gemeinschaft), joka pienempänä mutta tiiviimpänä ytimenä kykenisi vastaamaan illiberaalien yhteiskuntamallien ja revisionististen valtojen haasteeseen laajemmassa mutta löysemmässä kansainvälisessä järjestyksessä (Gesellschaft). Käsitteenä ja rakenteena palattaisiin kylmän sodan kaltaiseen tilanteeseen, jossa liberaali järjestys kattaa vain läntisen osan kansainvälisiä suhteita.

Liberaalin teorian ja politiikan on murroksessa lähdettävä yhä siitä, että kansainvälinen turvallisuus ei ole 1930-luvun tapaan sortumassa voimapolitiikan paluuseen, joka pyyhkisi syrjään (Carrin tuomitsemat) idealistiset ja moraalisesti vastuuttomat utopistiset kuvitelmat. Kansainvälinen järjestys voidaan edelleen rakentaa voimankäytön pidättyvyyteen ja yhteistyöhön ohjaavien yhteisten pelisääntöjen ja instituutioiden varaan. Sen tulee kuitenkin tapahtua pragmaattisen, tilanteeseen sopeutuvan ja historiallisesti ehdollistetun liberalismin keinoin.

Estääkö Yhdysvaltain johtajuuskriisi liberaalin järjestyksen uuden mahdollisuuden?

Esteenä sisäiselle ratkaisulle liberalismin ulkoiseen haasteeseen on Donald Trump – ainakin siihen mittaan kuin hänen puheensa toteutuisivat tekoina. Mikäli Yhdysvaltain presidentti ajaa nationalistista linjaa, joka murentaa sisäistä demokratiaa ja irrottaa ulkopolitiikan keskeisistä periaatteista ja sitoumuksista, on vaikea uskoa liberaalin kansainvälisen järjestyksen säilymiseen.

Mikäli Yhdysvaltain presidentti ajaa nationalistista linjaa, joka murentaa sisäistä demokratiaa ja irrottaa ulkopolitiikan keskeisistä periaatteista ja sitoumuksista, on vaikea uskoa liberaalin kansainvälisen järjestyksen säilymiseen.

Yhdysvaltain ”illiberaali hegemonia” olisi yhtä tuhoisa kuin demokratiana horjuva ja eristäytynyt Yhdysvallat. Kun Yhdysvaltain johtajuus läntisessä ryhmittymässä ja globaalina valtana on välttämätöntä liberaalille ratkaisulle, johtopäätökseksi tulee, että sen eräänä edellytyksenä on Trumpin jääminen poikkeusilmiöksi ja ainakin vaille toista presidenttikautta.

Muuttaako geopolitiikan paluu kansainvälisen järjestyksen tulevaisuuden ohi ja yli liberaalien teoreetikkojen kaavailujen?

Demokratioiden kyky puolustaa arvojaan ja edistää monenkeskisten instituutioiden toimintaa sekä konfliktien ratkaisua on vaakalaudalla. Polanyin ennakoima ja kuvaama poliittisen talouden kriisi on vienyt liberalismiyhteisön heikentyneenä geopoliittiseen kilpailuun revisionististen valtojen, ensisijaisesti Kiinan mutta myös Venäjän kanssa, joskaan käsillä ei ole suursodan uhka.

Vaikka Carr torjui liberalismin ratkaisuna kansainvälisen järjestyksen ongelmaan ja esitteli tienraivaajana järkiperäiseen analyysiin nojaavan ”realismin” teoriana ja politiikkana, hän uskoi historiallisen edistyksen mahdollisuuteen. Turvallisuusyhteisön kaltaisiin lähestymistapoihin uskovien on osoitettava, että liberalismilla on tarjolla järki- ja kokemusperäinen ratkaisu edistykseen.

Siihen ei uskota, että liberalismin vaihtoehdoksi voisi nousta illiberaalin suurvallan eli käytännössä Kiinan hegemoniaan nojaava globaali järjestys. Kiina pystyy valikoivalla osallistumisella vaikuttamaan järjestyksen kokonaisuuteen, liittämään siihen kiinalaisia kirjaimia. Globaalina vaikuttajana Kiina näyttäisi sitoutuvan yhteiseen järjestykseen, jonka tarjoamasta vakaudesta se hyötyy ennen muuta taloudellisesti.

Yksinomaisemmin geopolitiikkaan rakentavan Venäjän käyttäytymisen juuret ovat kylmän sodan päättymisen aikaisissa ratkaisuissa, joissa se jäi Yhdysvaltain ja Euroopan unionin laajentumisen katveeseen. Rakenteellisesti heikentyvän Venäjän sitominen jonkinasteiseen liberaaliin järjestykseen voisi tapahtua Euroopan kokonaisturvallisuuden kehyksessä.

Amerikkalaista tutkijakeskustelua kaventaa se, että näkyvimpinä liberalismin haastajina realismin piirissä ovat Yhdysvaltain eriasteista strategista vetäytymistä ajavat koulukunnat. Pitkän valtalinjan realistisen internationalismin ääni on jäänyt syrjään poliittisissa suhdanteissa.

Liberaalien suuntausten keskuudessa ratkaiseva ero on siinä, uskotaanko Kiinan ja Venäjän ylipäätään olevan valmiita sitoutumaan lännen kanssa yhteiseen järjestykseen vai nähdäänkö perinteisen realismin opetuksia myötäillen edessä olevan rakenteelliseksi ja pitkäkestoiseksi tuleva konflikti, mihin Washingtonin poliittinen ilmapiiri vahvasti viittaa. Maailmanjärjestys jakautuisi useaan valtapiiriin odoteltaessa niin liberalismin kuin realismin asemien selkiytymistä selityksenä, ennusteena ja politiikkana.

Kari Möttölä on vieraileva tutkija ja professori Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa Helsingin yliopistossa. Hän osallistui kansainvälisten suhteiden tutkimuksen International Studies Association (ISA) -järjestön vuosikonferenssiin San Franciscossa 3.–7.4.2018.

Julkaisu Liberaalin maailmanjärjestyksen kriisi jatkuu teoriassa ja käytännössä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

GLASE eli Globaalin turvallisuuden monikerroksiset rajat on Suomen Akatemian strategisen tutkimuksen konsortiohanke (2016–2019). Monitieteisessä hankkeessa tarkastellaan globaalin turvallisuusympäristön muutoksia, arvioidaan muutosten luomia yhteiskunnallisia haasteita ja analysoidaan ja pyritään löytämään keinoja vastata näihin haasteisiin.

Hankkeen toteuttavat Helsingin, Itä-Suomen ja Oulun yliopistot sekä Rajavartiolaitos. Oppialoja ovat poliittinen historia, sosiologia, oikeustiede, maantiede ja yhteiskuntapolitiikka.

Vuoden 2018 aikana GLASE-tutkijat kirjoittavat Politiikasta-verkkolehteen hankkeen tutkimusta ja keskeisiä teemoja käsittelevän juttusarjan. Kirjoitukset avaavat tutkimusta ja esittelevät tuoreita tuloksia ja uusia näkökulmia globaaliin turvallisuuteen, rajoihin, maahanmuutto- ja integraatiopolitiikkaan, yhteiskunnan eheyteen ja hyvinvointivaltioon.

Turvallisuutta ei käsitetä vain turvallisuus- ja geopolitiikkana, vaan myös sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden yhä tiiviimmän yhteenkietoutumisen näkökulmasta.

GLASE-hankkeessa pohditaan erilaisia rajoja, rajojen monikerroksellisuutta, eri ulottuvuuksia ja merkityksiä – siis laajasta näkökulmasta turvallisuutta ja valtioiden muuttuvia rooleja turvallisuuden tuottamisessa. Turvallisuutta ei käsitetä vain turvallisuus- ja geopolitiikkana, vaan myös sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden yhä tiiviimmän yhteenkietoutumisen näkökulmasta.

Niin hankkeessa kuin kirjoitussarjassakin kysytään, kenen turvallisuudesta tai turvattomuudesta on kyse, ja nähdään turvallisuus myös yhteiskuntien eheytenä sekä arjen turvallisuuden näkökulmasta. Kiinnostusta on myös uhkakuviin ja erilaisiin uhkakäsityksiin.

Tavoitteena on analysoida monipuolisesti ja siten auttaa ratkaisemaan tämän hetken maailman ja suomalaisen yhteiskunnan keskeisiä haasteita sekä lisätä tietoa ja ymmärrystä uhista ja turvallisuudesta.

Luvassa on keskusteluja mielenosoituksista Venäjällä ja Valko-Venäjällä, kaksoiskansalaisuudesta, perheenyhdistämisestä, maahanmuuttopolitiikasta, rajaturvallisuudesta, geopolitiikasta, arjen turvallisuudesta sekä Venäjästä, arktisesta reitistä ja muuttoliikkeestä.

Sarjan avaa huomenna julkaistava Kristiina Silvanin ja Veera Laineen kirjoitus Venäjän ja Valko-Venäjän mielenosoituksista. Myöhemmin tänä vuonna on luvassa muita ajankohtaisia aiheita: keskusteluja kaksoiskansalaisuudesta, perheenyhdistämisestä, maahanmuuttopolitiikasta, rajaturvallisuudesta, geopolitiikasta, arjen turvallisuudesta sekä Venäjästä, arktisesta reitistä ja muuttoliikkeestä.

Sarjan on toimittanut Noora Kotilainen.

VTT Noora Kotilainen on tutkijatohtori Helsingin yliopistossa poliittisen historian oppiaineessa. 

Julkaisu Aluksi: Katse rajaan ja yli rajojen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Valtiot huomioivat talouspolitiikassaan entistä enemmän turvallisuus- ja ulkopoliittiset näkökulmat. 1990-luvun maailmanpolitiikan yksinapaisesta hetkestä, vapaakaupan sekä talousliberalismin eetoksesta on siirrytty uuteen aikakauteen.

Kiinnostus strategisen ja kaupallisen päätöksenteon yhdistämiseen on nousussa, ja geoekonomian käsite on palannut näkyvästi politiikan kommentaattoreiden ja ajatuspajojen agendalle. Vuonna 2016 julkaistut kirjat War by Other Means: Geoeconomics and Statecraft sekä Connectivity Wars: Why migration, finance and trade are the geoeconomic battlegrounds of the future nostivat osaltaan keskustelua Atlantin molemmin puolin.

Ensimmäisen mukaan ”geoekonomia palaa suosituimmaksi geopoliittisen kamppailun muodoksi eräille maailman voimakkaimmille maille ja muokkaa maailman tärkeimpiä strategisia haasteita”. Professori Bernek Agnes puolestaan totesi äskettäin, että ”tämän vuosisadan geopoliittiset suurstrategiat toteutetaan pääosin taloudellisin keinoin”.

Geoekonomian käsite on palannut näkyvästi politiikan kommentaattoreiden ja ajatuspajojen agendalle.

Useat johtavat tutkimuslaitokset sekä ajatuspajat, kuten Council of Foreign Relations, the International Institute for Strategic Studies, the European Council of Foreign Relations, the World Economic Forum ja Chatham House, ovat ottaneet geoekonomian osaksi työohjelmaansa.

Viimeaikaisessa kotimaisessa keskustelussa geoekonomian käsitteistöä on nähty muun muassa Ulkopoliittisen instituutin laajalti keskustellussa Venäjä-raportissa, Helsingin Sanomissa sekä monissa muissa poliittisissa analyyseissa.

Kiinnostuksen taustalla on useita tekijöitä, kuten maailmanjärjestyksen moninapaisuus, Kiinan nousu ja sitä seurannut globaalitaloudellisten voimasuhteiden muutos sekä valtiokapitalistisen kehitysmallin leviäminen, finanssikriisi ja säätelemättömän rahoitusmarkkinajärjestelmän nöyryytys vuodesta 2008 lähtien.

Taustalla on myös Venäjän revisionismin takaisin tuoma geopoliittinen kieli etupiireineen ja imperiumeineen sekä mega-alueelliset kauppaneuvottelut, kuten TTIP sekä TPP, jotka koetaan geostrategisina, maanosien tulevia voimasuhteita muovaavina.

Kaikesta ulkopoliittisesta kiinnostuksesta huolimatta akateeminen tutkimus on lähtenyt varsin hitaasti tutkimaan geoekonomian teoreettisia perusteita. Kansainvälisten suhteiden realistisen, erityisesti neorealistisen, tutkimussuunnan pääpaino on yhä perinteisessä sotilaallisessa voimapolitiikassa.

Monille alan tutkijoille geoekonomia viittaa kapeasti tulkittuun realismiin.

Samaa voi sanoa strategian ja turvallisuuden tutkimuksesta. Konstruktivistisempi kansainvälisten suhteiden tutkimus ja maantiede, ja erityisesti näiden rajalla toimiva kriittinen geopolitiikka, ovat puolestaan pyrkineet torjumaan geoekonomista analyysia.

Monille alan tutkijoille geoekonomia viittaa kapeasti tulkittuun realismiin, jota leimaavat haukkamaisen aggressiivinen ideologia tai ”ikuiset totuudet” valtioiden konfliktihakuisesta käyttäytymisestä.

Geoekonomisia analyyseja esittäviä tutkijoita on myös usein kritisoitu ”turvallistajiksi”, joiden kirjoitukset saavat aikaan lisääntyviä jännitteitä reaalipolitiikassa. Tällaisia näkemyksiä kuultiin myös Suomessa esimerkiksi Ulkopoliittisen instituutin Venäjä-raportin yhteydessä.

Tämä essee esittelee lyhyesti strategisen geoekonomian lähtökohdat, erityisesti Edward Luttwakin geoekonomia-konseptin lanseeranneen esseen. Tämän jälkeen analysoin kahta geoekonomian kritiikkiä: geoekonomiaa yksinkertaistettuna neorealismina sekä geoekonomia turvallistavana, itseään toteuttavana projektina.

Lopuksi esitän, että päivitetty ja jalostettu geoekonominen tutkimus voisi olla kiinnostava väline moninapaisen, keskinäisriippuvaisen maailman ja strategisen käyttäytymisen ymmärtämiseen.

Luttwak: Geoekonomia on strategista taloudellisen vallan käyttöä

Geoekonomia toimii strategian logiikan mukaan – tämä oli Luttwakin The National Interest -lehdessä vuonna 1990 julkaistun esseen otsikkotasoinen viesti. Luttwak ei sittemmin pysynyt akateemisen tutkimuksen parissa, vaan rakensi itselleen varsin värikkään uran monialaisena konsulttina.

Luttwak on vuosien saatossa julkaissut provokatiivisia kolumneja ja haastatteluja, kenties lisätäkseen näkyvyyttään markkinoilla ja rakentaakseen brändiään räväkkänä ajattelijana. Zbigniew Brzezinski totesi äskettäin pitävänsä Luttwakia ”vahvana intellektuellina, joka tosin on taipuvainen kategorisiin arvioihin, ja jonka syvälle ulottuvat näkemykset kärsivät joskus halusta shokeerata kuulijoita”.

Kyseisessä vuoden 1990 esseessä ei kuitenkaan ole mitään sensaatiomaista. Ytimekäs ja selkeä kirjoitus tarjoaa maltillisen argumentin taloudellisesta vallankäytöstä ja sen merkityksen suhteellisesta noususta.

Luttwak kritisoi  optimismia, jossa ”konfliktin logiikan” paikalle on asetettu ”uusi globaali keskinäisriippuvuus ja sen hyödylliset seuraamukset”.

Esseen agenda on melko selvä alusta alkaen. Luttwak kritisoi kylmän sodan jälkeistä optimismia, jossa ”konfliktin logiikan” paikalle on asetettu ”uusi globaali keskinäisriippuvuus ja sen hyödylliset seuraamukset”.

Liberaali keskinäisriippuvuus, jossa lisääntyvä kaupankäynti ja yhteydet luovat uuden turvallisuusympäristön, on ollut suosittu näkökulma erityisesti Euroopassa 1990- ja 2000-luvuilla. Erityisesti on toivottu, että molempia osapuolia hyödyttävä maakaasukauppa voisi sitoa Venäjän ja EU:n rauhanomaiseen, kaupalliseen yhteistyöhön Pax Mercatorian hengessä.

Ulkoministeri Erkki Tuomioja kirjoitti vielä 2013 lopulla innokkaasti siitä, miten ”keskinäisen riippuvuuden todellisuus voimistuu koko ajan” ja kuinka esimerkiksi ”Euroopan riippuvuus Venäjän kaasusta ja Venäjän riippuvuus Euroopan unionin markkinoista ja liikenneyhteyksistä Itämeren yli ovat kaikki tekijöitä, joiden edellyttämä yhteistyö on uuden Euroopan perusta.”

Geoekonomia siis haastaa liberaalin keskinäisriippuvuuden korostamalla strategisia intressejä – nollasummapeli-intressejä, jotka eivät toimi kaupallisella logiikalla – valtioiden välisissä taloussuhteissa.

Ekonomisti Raymond Vernon on antanut ymmärtää, että geoekonomia-käsitteen keksimisen perimmäinen tarkoitus on löytää töitä Washingtonin työttömille geopolitiikan tutkijoille kylmän sodan jälkeen. Politiikan tutkijan Samuel Huntingtonin vastauksen mukaan ekonomistit ovat marginaalissa, koska he ovat ”sokeita sille, että taloudellinen toiminta on vallan lähde siinä missä hyvinvoinninkin”.

Jo tämä 1990-luvun alun keskustelu ounasteli sitä, miten laajoja ristiriitoja geoekonomian käsitteeseen liittyy ja miten nämä ristiriidat ulottuvat akateemisia keskusteluja pidemmälle.

Strategian näkökulma oli Luttwakille olennainen. Hän korosti valtioiden välistä suhteellista kilpailua, nollasummapelin mahdollisuutta sekä pitkän aikavälin merkitystä.

Periaatteessa strategia, tai usein ”suurstrategia”, yhtenäistää ulkopolitiikan tavoitteita. Usein mainittu suuren luokan geoekonominen esimerkki löytyy kylmän sodan alkuvaiheilta. Silloin taloudelliset instrumentit ja taloussuhteet olivat avainasemassa Yhdysvaltojen suurstrategiassa eli Neuvostoliiton vaikutusvallan patoamisessa.

Mikä on geo-etuliitteen merkitys geoekonomiassa?

Mikä sitten on geo-etuliitteen merkitys geoekonomiassa? Akateeminen geopolitiikan tutkimus on jakautunut hieman eri painotuksin maantieteen ja kansainvälisten suhteiden kesken.

Maantieteessä ”klassinen geopolitiikka” tutkii maantieteellisten, pysyvien olosuhteiden vaikutuksia kansainväliseen politiikkaan. Kansainvälisten suhteiden realistisessa perinteessä geopolitiikan ydin puolestaan on kansainvälisten voimasuhteiden tutkiminen tietyllä maantieteellisellä alueella.

Myös populaarimmassa ulkopoliittisessa keskustelussa termi geopolitiikka viittaa maiden voimapolitiikkaan, valtapyrkimyksiin alueiden tai kauppavirtojen suhteen, eikä siis maantieteellisten olosuhteiden poliittisiin vaikutuksiin.

Luttwakin näkemys geoekonomiasta kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan. Toiset tutkijat ovat myöhemmin laajentaneet käsitettä yleisen talousmaantieteen suuntaan.

Maailmanpolitiikka ja globaali strateginen kartasto ovat muuttuneet täysin sitten Luttwakin esseen päivien. Ajankohtaiset haasteet ovat toisenlaisia kuin 25 vuotta sitten – ja esimerkiksi Yhdysvaltojen ja Japanin taloudellinen kilpailu ei ole haasteista päällimmäinen.

Argumentti taloussuhteista ja strategian logiikasta on huomattavan ajankohtainen.

Kuitenkin esseen perimmäinen argumentti taloussuhteista ja strategian logiikasta on monien analyysien mukaan huomattavan ajankohtainen. Tällä hetkellä sitä voi soveltaa esimerkiksi maailmanjärjestyksen moninapaisuuteen, Kiinan globaalin vaikutusvallan kasvuun ja Venäjän esittämään revisionistiseen haasteeseen omalla lähialueellaan Euroopassa.

Geoekonomia ja kriittisten tulkintojen ongelmakohdat

Akateeminen epäluulo ja kriittinen suhtautuminen geoekonomiaan oli odotettavaa ja osin perusteltua. Konseptin alkuperä osoittaa Luttwakiin, tunnettuun amerikkalaiseen sotastrategian asiantuntijaan, ”Marylandin Machiavelliin”.

Tietty määrä analyyttista epäluuloa on syytäkin pitää mukana, sillä uusilla käsitteillä voidaan ohjata keskustelua, alustaa poliittista agendaa ja luoda ehtoja poliittiselle tai institutionaaliselle toiminnalle.

Keksitty, kuviteltu, representoitu

Akateemisen geoekonomia-keskustelun taustalla on se suuren mittaluokan muutos, joka on tunnistettavissa useimpien yhteiskuntatieteiden teorioissa. Tutkijoiden katse on siirtynyt ”itse asiasta” siihen, miten asia esitetään toimijoiden tai tutkijoiden puheissa ja kirjoituksissa.

Varhaisesta 1980-luvusta lähtien tutkijat ovat keskittyneet ”kuviteltuihin yhteisöihin” nationalismin sijaan, ja viimeistään Eric Hobsbawmin ansiosta historian tutkijoiden kiinnostuksen kohde on ollut yhä useammin ”tradition keksiminen” kuin itse traditio.

Kansainväliset suhteet ja poliittinen maantiede ovat olleet hedelmällinen soveltava ala näille konstruktivistisille näkökulmille. Useat maailman valtiot ovat melko äskettäin ”keksittyjä”. Sama pätee globaalin hallinnan instituutioihin sekä kansainvälisiin organisaatioihin.

Kansainväliset suhteet ja poliittinen maantiede ovat olleet hedelmällinen soveltava ala konstruktivistisille näkökulmille.

Kansainvälisten suhteiden kentällä konstruktivismi siirtyi valtavirtaiseksi 1990-luvulla viimeistään Alexander Wendtin palkitun teoksen Social Theory of International Politics suosion myötä.

Vaikka esimerkiksi valtavirran sosiologiassa vahva konstruktivistinen positio on nykyisin käymässä harvinaiseksi, monenkirjava konstruktivismi hallitsee kansainvälisten suhteiden suurimpien konferenssien esityksiä, ja poliittisen maantieteen puolella se on lähes ainoa käytetty suuntaus.

Sovellettu konstruktivismi on tuottanut merkittäviä tuloksia. Tutkijat ovat korostaneet sosiaalisessa vuorovaikutuksessa rakentuvia uskomuksia, joita ei voi typistää yksilöihin, sekä sosiaalisten ”faktojen” muuttumisen ymmärtämistä.

Konstruktivismi on myös rikastanut tieteellistä väittelyä kausaliteetista ja selittävistä tekijöistä. Tyypillisesti suuntaus on korostanut skeptisyyttä laajoja totuuksia kohtaan ja keskittynyt sen sijaan tuottamaan ja arvioimaan niin sanottuja pienen t:n totuuksia ja argumentteja, jotka ovat luonteeltaan osittaisia ja riippuvaisia.

Kun konstruktivistiseen lähestymistapaan liitetään kriittinen yhteiskuntateoria, yleisimmin Michel Foucault’n ajattelun pitkä varjo, saadaan tutkimukselle myös avoimen poliittinen pohjavire. Kriittinen geopolitiikka esimerkiksi pyrkii ”paljastamaan geopoliittisen tiedon piilotetun politiikan”, toteaa Gearóid Ó Tuathail.

Suuntauksen tutkijat ”eivät oleta, että geopoliittinen diskurssi on totuuden kieltä, vaan ymmärtävät, että se on diskurssi, joka pyrkii pystyttämään omat totuutensa”. Colin Flintin mukaan kriittinen geopolitiikka edistää ”maailman tapahtumien tulkintaa, joka vastustaa dominoivia hallitusten ja median representaatioita”. Toisaalta se kannustaa ”anti-geopolitiikkaa”, jossa kansalaiset tai kansalaisjärjestöt vastustavat kontrollia ja luokittelua, jota valtiot ja instituutiot heihin kohdistavat.

Kriittisen geopolitiikan artikkelit ja kirjat analysoivat sitä, miten toimija, usein länsi tai länsimainen tutkija, esittää erilaisia vääristäviä tulkintoja maailmanpolitiikan tapahtumista. Analyysit käyttävät kulttuurintutkimuksesta tuttua ladattua kieltä.

Narratiivi kuvataan tyypillisesti keksimisenä, kuvitteluna, representaationa, turvallistamisena ja toiseuttamisena.

Narratiivi läntisen hegemonian vallankäytöstä tai länsimaisen tutkijan vääristävästä tulkintatavasta kuvataan tyypillisesti keksimisenä, kuvitteluna, representaationa, turvallistamisena ja toiseuttamisena.

Esimerkiksi Derek Gregory toteaa, että ”kolonialistinen nykypäivä tuotetaan paitsi geopolitiikalla ja geoekonomialla, myös maallisilla kulttuurisilla käytännöillä, jossa muut ihmiset merkitään ’toisiksi’”. John Morrisseyn mukaan ”geoekonomista turvallistamista […] on tukenut jatkuva ja voimakas orientalismi”.

Tutkijoiden lähtökohta on, että geoekonominen analyysi – sekä realistinen kansainvälisten suhteiden tutkimus yleisesti – on poliittista sanan kapeassa merkityksessä. Se pyrkii tuottamaan vääristävää tietoa, joka palvelee läntisten vallanpitäjien intressejä.

Maantieteilijä Matthew Sparke on ollut johtava geoekonomian kriitikko. Hänen paljon siteeratuissa analyyseissaan geoekonomia ei ole valtioiden taloudellisia keinoja hyödyntävä strategia, vaan geostrateginen diskurssi.

Siinä ”geoekonominen toivo” mahdollistaa kuvitteellisen ”laajenevan taloudellisen tasapäisyyden”, odottaa ”kapitalistista sisään sulkemista” ja fantasioi ”yhteyksistä ja vauhdista” ja ”globaalista integraatiosta”.

Kriittisten konstruktivistien ja Luttwakin välillä vallitsee kummallinen katkos.

Kriittisten konstruktivistien ja Luttwakin välillä vallitsee kummallinen katkos. Sparke tulkitsee geoekonomian tarkoittavan globaalin, vapaan kapitalismin 1990-lukulaisia päiväunelmia, kun taas Luttwakille geoekonomia oli kielteinen ilmiö.

Luttwakille geoekonomia tarkoitti valtioiden puuttumista markkinoiden toimintaan, strategista käyttäytymistä ja protektionistista politiikkaa, sillä geoekonomia toimii ”konfliktin logiikalla, joka on haitallinen ja paradoksaalinen nollasummapeli”.

Sparke kertoo lukeneensa rajojen häviämisestä kirjoittanutta bisnesguru Kenichi Ohmaeta ja Luttwakia ”toisiaan vasten” tavalla, joka ”ilmiselvästi on velkaa muodollisemmalle derridalaiselle dekonstruktiiviselle analyysille”. Hän toteaa nopeasti, että Ohmaen ja Luttwakin argumenteilla on syviä eroja, mutta ehdottaa epämääräisesti, ”ettei ole syytä velloa erimielisyyksissä, vaan keskittyä siihen, mitä nämä diskurssit jakavat poisjättämisen ja sivuuttamisen tavoin”.

Diskurssianalyysin lopputulos on lähes ironinen – sekä Luttwak että Sparke kritisoivat markkinaliberaalia optimismia, ensimmäinen suoraan ja jälkimmäinen lavastamalla ensimmäisen uusliberaaliksi markkinauskovaiseksi.

Geoekonomia yksinkertaistettuna neorealismina

Usein esitetyn kritiikin mukaan ”geopoliittinen ajattelutapa”, jota sekä perinteinen geopolitiikka että geoekonomia edustavat, on kiinteässä yhteydessä erääseen äärimmäiseen neorealismin versioon, joka usein yhdistetään John Mearsheimerin ajatuksiin.

Stefano Guzzini kuvailee ajattelutapaa ”kaikkein materialistisimmaksi ja deterministisimmäksi koko kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa” ja kuvailee sen ”mobilisoivan realismin militaristisen katseen”. Guzzinin mukaan geopoliittinen ajattelu johtaa politiikan militarisoitumiseen.

Näin se kääntää ympäri Carl von Clausewitzin kuuluisimman sananparren ja antaa sotilaalliselle etulyöntiaseman poliittiseen nähden. Ó Tuathail puolestaan huomauttaa, että Luttwakin geoekonomia ”jatkaa samoja realistisia oletuksia, jotka ovat kannattaneet ja legitimoineet kylmän sodan militarismia”.

Tässä realismissa ideoilla, kansallisella sisäpolitiikalla, kansainvälisillä instituutioilla tai taloudellisella keskinäisriippuvuudella ei ole selitysvoimaa.

Tämä yksinkertaistettu neorealismin versio, eräänlainen mearsheimerilainen maailmankuva, jonka realismin kriitikot ovat koonneet, käsittelee pelkästään ”manipulointia ja voimatasapainoa kylmien, epätunteellisten valtiomiesten toimesta, keskittyen materiaalisten resurssien valtioille asettamiin rajoituksiin”.

Tässä realismissa ideoilla, kansallisella sisäpolitiikalla, kansainvälisillä instituutioilla tai taloudellisella keskinäisriippuvuudella ei ole selitysvoimaa. Valtioiden väliset voimapoliittiset kyvyt ovat ainoa valuutta anarkistisessa maailmassa.

Useat kriittiset tutkijat eivät yksinkertaisesti käsittele tämänkaltaista olkiukkorealismia moniulotteisempaa realistista keskustelua ja tutkimusta, vaikka joutuvatkin hylkäämään suurimman osan realistisesta tutkimusperinteestä hyväksyäkseen kuvatun äärimaterialistisen neorealismin.

Poikkeuksiakin on, kuten juuri Guzzini. Hän painottaa ankarasta geopolitiikan kritiikistään huolimatta, ettei realismia tulisi esittää karikatyyrinä.

Useat konstruktivistiset tutkijat kuitenkin typistävät Luttwakin tai Hans Morgenthaun tai Thukydideksen – tai koko realistisen perinteen – muutamaan yksinkertaistettuun väitteeseen. Ó Tuathailin mukaan Luttwakin argumentti ”vain jatkaa realismin essentialistisia oletuksia” ja asettaa ”absoluuttisia totuuksia valtioiden käyttäytymistä ilman historiallista näkemystä”.

Kritiikki tyypillisimmillään väittää tai vähintään vihjaa, että geopoliittiset tai geoekonomiset analyysit artikuloivat ajattomia totuuksia ja sisältävät determinismiä, essentialismia, materialismia ja kaikenlaista muuta epistemologiseen ammusarsenaaliin kuuluvaa. Kritiikki toistuu melko samansuuntaisena useissa kirjoituskokoelmissa ja yliopiston seminaarien lukemistoissa ympäri akateemisen maailman.

Tyypillinen sisältökritiikki puolestaan on se, että Luttwakin valtioiden strategisuus ja nollasummapelit johtuvat siitä, että valtiot ”luonnollisesti” käyttäytyvät geoekonomisesti. Luttwak todellakin osoittaa esseessään useita valtion talous- ja ulkopoliittisia toimintoja, joissa hän näkee konfliktin ja nollasummapelin mahdollisuuksia.

Luttwak itse kuitenkin muotoilee tämän argumentin suhteellisena. Esimerkiksi verojen keräämisessä ”hallitseva logiikka on konfliktinen”, ja valtion rajoittaessa sosiaalihyötyjen saamista omille kansalaisilleen ”valtioiden toimien logiikka on osittain konfliktinen”.

Muissa kohdissa Luttwak toteaa, että valtiot ovat ”taipuvaisia pyrkimään suhteelliseen etuun toisiinsa nähden”, ja byrokraattisten impulssien vuoksi kansainvälinen talousjärjestelmä ”voi yhtä helposti olla konfliktihakuinen kuin yhteistyöhän pyrkivä”.

Luttwak korostaa suhteellista argumenttia läpi tekstin.

Esseestä on mahdollisesta erottaa lause, joka saattaa yhteydestään irrotettuna kuulostaa kategoriselta. Luttwak kuitenkin korostaa suhteellista argumenttia läpi tekstin. Poliittiset syyt geoekonomiseen käytökseen ”vaihtelevat suuresti eri maissa”, ja maiden ”taipumus käyttäytyä geoekonomisesti vaihtelee valtavasti, jopa enemmän kuin niiden taipumus käyttäytyä geopoliittisesti”.

Toisin kuin yksinkertaistettu neorealismin esitys, Luttwakin geoekonominen lähtökohta on selvästi avoin sisäpolitiikan analyysille. Geoekonomisen voiman kontekstuaalinen luonne eli se, missä ja milloin se voi toimia suurstrategian osana, itse asiassa korostaa perinteistä Innenpolitik-näkemystä.

Luttwak kuvaa, miten valtion ja suuryritysten kontekstuaalinen vuorovaikutus on tärkeä tekijä valtioiden geoekonomisessa toiminnassa ja miten myös ideologialla voi olla merkittävä osa maiden kansallisessa keskustelussa.

Valtiot tekevät joko laissez faire -politiikkaa tai nollasummaista geoekonomiaa osittain ideologisista syistä. Luttwak korostaa eliitin ja kansalaisten välistä ideologisen ja älyllisen jännitteen mahdollisuutta ja päättää esseensä ehdotukseen: ”Tämän jännitteen ratkeaminen tärkeimpien maiden ja blokkien sisällä määrittää sen, missä määrin elämme geoekonomisessa maailmassa.”

Sisäpolitiikan analysoiminen on itse asiassa tyypillistä useille realistisille kansainvälisen politiikan suuntauksille, joita nimitetään joskus puolustavaksi, uusklassiseksi tai minimaaliseksi realismiksi. Näitä suuntauksia edustavat tutkijat eivät suinkaan oleta, että valtioilla olisi ikuiset ja muuttumattomat valtapyrkimykset, ”vakioidut preferenssit”.

Myös Thukydides ja Morgenthau, joihin usein viitataan kategorisen äärirealismin isähahmoina, uskoivat kansallisen politiikan vaikuttavan merkittävästi valtioiden käyttäytymiseen. He myös korostivat ei-materiaalisten tekijöiden, kuten kulttuuristen normien, merkitystä maiden vuorovaikutuksessa.

Thukydideksen mukaan ylpeys oli tärkeä selittävä tekijä Meloksen päätöksessä jatkaa Ateenan uhmaamista.  Morgenthau puolestaan korosti, että demokratioilla on taipumus olla käyttäytymättä voimapoliittisten suhteiden mukaan ja seurata kansalaismielipidettä – joka esimerkiksi Yhdysvalloissa oli Morgenthaun mukaan usein ”moralistinen”.

Luttwak näkee siis sisäpolitiikan ja ideologiat merkittävinä tekijöinä, toisin kuin kritiikki on usein esittänyt.

Sekä Luttwak että monet realismin klassikot näkevät siis sisäpolitiikan ja ideologiat merkittävinä tekijöinä, toisin kuin kritiikki on usein esittänyt.

Geoekonomia turvallistamisena

Toinen toistuva geoekonomisen analyysin kritiikki rakentuu kööpenhaminalaisen turvallistamisteorian pohjalle. Tämän suuntauksen mukaan mahdolliset turvallisuusriskit mobilisoidaan diskursiivisesti oikeuttamaan poikkeuksellisia toimia.

Myöskään kaikki puhe turvallisuudesta ei ole turvallistamista, ainakaan Ole Wæverin ja hänen Kööpenhaminan kollegoidensa mukaan, vaan turvallistavalla puheaktilla on tietty ja määritelty retorinen rakenne.

Turvallistamisessa kansainvälinen turvallisuus tulkitaan pääosin puheaktina. Sillä, onko jokin uhka todellinen vai ei, on vain vähän merkitystä. Muutamat tutkijat ovat liittäneet tähän suuntaukseen kulttuurintutkimuksesta tuttua poliittisesti painottunutta epäluuloa. Niinpä 1990-luvulla geoekonomia liitettiin pian turvallistamiseen – kenties osin myös Luttwakin sotastrategin taustan vuoksi.

Turvallistamisessa kansainvälinen turvallisuus tulkitaan pääosin puheaktina.

Monet tutkijat, jotka käyttävät geoekonomiaa esimerkkinä turvallistavasta diskurssista, ovat tavallaan poissaolevia omasta analyysistaan. Puheakti-paradigman inspiroimina he eivät anna omaa tulkintaansa siitä, miten asiat itseasiassa ovat.

Tutkijat eivät ota kantaa eivätkä anna omaa osittaista pienen t:n totuuttaan mukaan akateemiseen keskusteluun. Geoekonomian dekonstruktiota ei yksinkertaisesti lainkaan verrata kirjoittajan omaan arvioon poliittisesta spektaakkelista, jotta lukija saisi nähdä niiden välisen kontrastin ja arvioida onko (läntinen, realistinen, kapitalistinen, uusliberaali) geoekonomia vääristänyt näkymää.

Morrisseyn artikkelin tavoite on ”uusliberaalin turvallistamisprojektin tunnistaminen ja kuulustelu”. Hän korostaa ”Persianlahden alueen diskursiivista tuottamista tärkeäksi Yhdysvaltojen geoekonomisille intresseille” ja ”alueen asemointia hauraaksi mutta tärkeäksi geoekonomiseksi tilaksi”. Eräänlaista turvallistamisen pitkää sotaa on kannatellut ”jatkuva orientalismi, jossa Lähi-itä kuvataan ’kehittymättömäksi’”.

Morrissey ei tämän jälkeen ota kantaa esimerkiksi siihen, onko Persianlahti todellisuudessa maailmantalouden kannalta tärkeä alue, vaikkapa yhtenä energiavaroiltaan rikkaimpana seutuna. Hän ei käsittele myöskään sitä, voisiko alue olla tässä mielessä strateginen, olisiko alueella poliittisia ääriliikkeitä ja yleistä yhteiskunnallista haurautta tai vaikkapa erittäin konfliktipitoinen historia.

Hän toteaa, että tällaisia väitteitä tarjoavat tunnetut kansainvälisen politiikan ”kommentaattorit” sekä usein siteeratut strategian ”asiantuntijat”, molemmat lainausmerkeissä. Myös Sparke käyttää näissä yhteyksissä mieluusti lainausmerkkejä, kirjoittaessaan ”epäonnistuneista valtioista”, ”terroristisoluista” tai ”hylkiövaltioista”.

Näin hän tavallaan haastaa ontologisesti nämä kategoriat ottamatta itse kantaa siihen, voisiko alueella olla epäonnistuneita valtioita tai terroristeja, jotka toimivat myös hegemonisen diskurssin ulkopuolella.

Kirjoittajan poissaolo tekstistä, sekoitus äärimmäistä konstruktivismia ja ironiaa, suojelee kriittistä tutkijaa siltä, että hän itse tulkitsisi väärin poliittisia tapahtumia tai historiaa. Lukija ei pysty vertaamaan kritisoitua narratiivia mihinkään konkreettisiin tapahtumiin.

Poissaolo ja ironia yhdistyvät usein kriittisiin analyyseihin muiden tekemistä tulkinnoista, jotka nähdään vääristeleviksi. Monet edellä mainitut tutkijat ovat myös todenneet, että geopoliittinen ja geoekonominen analyysi ovat itseään toteuttavia.

Guzzini esittää, että jos kaikki jakavat geopoliittisen maailmankuvan, tuloksena on ulkopolitiikan tai koko eurooppalaisen järjestelmän turvallistaminen ja militarisointi. Ó Tuathailin mukaan geoekonomian perinne oikeuttaa kylmän sodan militarismin.

Jos kaikki jakavat geopoliittisen maailmankuvan, tuloksena on ulkopolitiikan tai koko eurooppalaisen järjestelmän turvallistaminen ja militarisointi.

Tämän näkökulman valossa on siis kyseenalaista analysoida valtioita, jotka toimivat geoekonomisesti tai geopoliittisesti, hyödyntäen strategisia taloussuhteita ja etupiiriajattelua, sillä tällainen analyysi johtaa diskurssien militarisoitumiseen molemmin puolin.

Sekä julkisessa keskustelussa että akateemisissa analyyseissa on usein nähty kööpenhaminalaisen turvallisuusteorian kevyttä ja summittaista käyttöä. Näkökulman ongelmakohtaa voi lähestyä ajankohtaisen kotimaisen esimerkin valossa.

Miten käy väitteelle, että Venäjän energiapoliittinen toiminta on ollut luttwaklaisessa mielessä geoekonomista – saako tällaisen analyysin esittää? Tutkijat ovat jo pitkään, ainakin 2000-luvun alusta lähtien, kartoittaneet ja analysoineet Venäjän toimia ja pyrkimyksiä saada poliittisia hyötyjä lähialueillaan energiavirtoja kontrolloimalla.

Argumentissa ei sinällään ole juuri tilaa kuvittelulle, keksimiselle, representoimiselle, rakentamiselle, approprioimiselle tai orientalismille. Mutta mikäli esimerkiksi Venäjää koskeva geoekonominen analyysi on lähes automaattisesti turvallistamista jossakin epämääräisessä mielessä, on looginen johtopäätös sama kuin kansanedustaja Sirkka-Liisa Anttilan Ulkopoliittisen instituutin Venäjä-raporttia vastaan esittämä kritiikki. Anttilan mukaan tutkimuksen tulisi kriittisten näkökulmien sijaan ”olla proaktiivisesti mukana rakentamassa hyviä Venäjä-suhteita”.

Monet tutkijat ovat myös totalisoineet Luttwakin argumentin geoekonomian merkityksen kasvusta. Morrissey väittää, että Luttwak ”optimistisesti ja toki naiivisti” oletti ”taloudellisten keinojen syrjäyttävän sotilaalliset” ja että Luttwak ”unohtaa sotilaallisen voiman tärkeyden geoekonomian turvaamisessa”.

Ó Tuathail sanoo suoraan, että Luttwak oli väärässä, ja toimittaa korjauksen: ”kylmän sodan loppu ei tarkoittanut geopolitiikan loppua, vaan ainoastaan kylmän sodan geopolitiikan loppua”.

Kritiikki sivuuttaa jälleen sen, että Luttwakin argumentti siteeratussa artikkelissa oli suhteellinen. Luttwak aloittaa esseensä toteamalla, että ”kylmän sodan päättyminen vähentää tasaisesti sotilaallisen voiman merkitystä maailmanpolitiikassa”.

Myöhemmin hän selventää, että Neuvostoliiton ja lännen välisen antagonismin loppuminen on johtanut ”selkeään sotilasvoiman arvon alenemiseen instrumenttina suurvaltojen suorissa suhteissa”. Sotastrategian asiantuntija, esimerkiksi kirjan The Pentagon and the Art of War kirjoittaja, ei tietenkään uskonut, että sotilaallinen voima oli menettänyt kaiken merkityksensä kylmän sodan jälkeen.

Lopuksi

Geoekonomia on jälleen nousemassa tärkeäksi politiikka-analyysin välineeksi. Akateeminen keskustelu on kuitenkin ollut usein tunkkaista, sillä merkittävä osa vuosien saatossa esitetystä kritiikistä on ollut yksinkertaistavaa ja puutteellista. Kritiikki on koskenut sekä geoekonomian käsitettä että kansainvälisten suhteiden realistista tutkimusperinnettä kokonaisuudessaan.

Merkittävä osa vuosien saatossa esitetystä kritiikistä on ollut yksinkertaistavaa ja puutteellista.

Luttwakin geoekonomian on myös monesti tulkittu edustavan jonkinlaista uusliberaalia maailmankatsomusta. Perusargumentteja on venytetty äärimmäisyyksiin esimerkiksi väittämällä Luttwakin näkevän sotilaallisen voiman nykyisin arvottomana. Hänen on myös väitetty tulkitsevan maiden olevan aina, luonnollisesti ja peruuttamattomasti geoekonomisessa konfliktissa.

Tässä kirjoituksessa olen tuonut esiin Luttwakin argumenttien suhteellisuuden ja korostanut, että hänen käsityksensä geoekonomiasta on avoin maiden sisäpolitiikan analyysille sekä ideologioiden vaikutuksille.

Näissä analyyseissa tarvitaan konstruktivistista tutkimusotetta, jotta ideologiat ja diskurssit voidaan ottaa systemaattisella tavalla mukaan analyysiin. Geoekonominen tutkimus voi näin hyödyntää sovelletun konstruktivismin vahvuuksia.

Erilaisten tutkimus- ja tulkintatraditioiden ydinoletukset eivät ole muuttumattomia, eikä traditioissa tyypillisesti ole omia ajattomia totuuksia. Niissä on pikemminkin ”sukunäköä”, kuten Ludwig Wittgenstein asian ilmaisee.

Joissain kriittisissä esityksissä realismin ehdot ovat niin tiukat, ettei suurin osa realistisesta tutkimuskirjallisuudesta tai edes suuntauksen klassisimmista ajattelijoista mahdu niiden alle. Mikäli geoekonomia halutaan liittää nimenomaan realistiseen perinteeseen, tämä tulisi tehdä yksityiskohtaisemmin ja keskustelevammin.

Samaan aikaan näyttää siltä, että kansainvälisten suhteiden tutkimus on vähitellen siirtynyt pois päätutkimussuuntien suurista debateista, jotka tuntuivat keskeisiltä 1980- ja 1990-luvuilla. Tutkijat eivät useinkaan enää pyri kattamaan koko tieteenalaa teorianmuodostuksessaan, vaan keskittyvät keskitason teorioihin ja tarkemmin rajattuihin ongelmiin.

Tällä tasolla myös geoekonomia voisi olla tutkimuksellisesti hedelmällistä ja mielenkiintoista. Yksi klassinen esitys ja referenssipiste on yhä Luttwakin essee vuodelta 1990.

Luttwakin geoekonomia ei ole itsessään teoria, vaan pikemmin näkökulma, joka voi sisältää erilaisia teorioita.

Luttwakin geoekonomia ei ole itsessään teoria, vaan pikemmin näkökulma, joka voi sisältää erilaisia teorioita. Tämä geoekonominen perspektiivi kaipaa toki päivittämistä, jalostamista ja soveltamista. Varsinaisessa geoekonomisessa teorianmuodostuksessa voidaan muodostaa testattavissa olevia väitteitä.

Muutamia kiinnostavia askelia tähän suuntaan onkin jo otettu. Ensinnäkin geoekonomia ja geopolitiikka ovat strategioina varsin erilaisia, vaikka ne ovat ajatuksellisessa yhteydessä toisiinsa.

Perinteisen geopolitiikan avoin, uhkaava ja militaristinen lähestymistapa vahvistaa kohteen kokemaa turvallisuusuhkaa ja saattaa saada aikaan yhtenäisyyttä, vastareaktioita ja uusia liittolaisuuksia.

Menestyvä geoekonominen vaikuttamisoperaatio puolestaan ei aiheuta yhtenäistä uhkakuvaa kohdemaassa, vaan geoekonomiasta hyötyvät ryhmät voivat aktiivisesti vähätellä riskejä ja epäpolitisoida vaikutusyrityksen. Tämänkaltaiset selkeät strategiset eroavaisuudet puoltavat argumenttia geoekonomian itsenäisestä tutkimuksesta – muutenkin kuin marginaalisena geopolitiikan osa-alueena.

Toiseksi, kenties tärkeimpänä geoekonomian nykyistä ajankohtaisuutta korostaa liukuva ja epäselvä moninapainen maailmanjärjestys. Tämä rakenteellinen olosuhde korostaa liittolaisuuksia, vaikutuspiirejä, hegemonioita ja asiakas–päämies-suhteita.

Valtiot usein kilpailevat suhteellisesta asemastaan hierarkiassa. Esimerkiksi David Laken mukaan hierarkian suhteet toimivat auktoriteetilla ja osittaisella suvereenisuudella, neuvoteltuina suhteina, joissa hallitseva osapuoli tuo järjestystä ja turvaa vastavuoroisia poliittisia myönnytyksiä vastaan.

Maailmanpolitiikan suhteellinen ja neuvoteltu auktoriteetti ja hierarkia ovat mitä suurimmassa määrin strategisia.

Tällainen maailmanpolitiikan suhteellinen ja neuvoteltu auktoriteetti ja hierarkia ovat mitä suurimmassa määrin strategisia, ja näin ollen avoimia geoekonomiselle tutkimukselle.

Kolmanneksi sekä tutkijat että toimijat ovat tällä hetkellä huomattavasti kiinnostuneempia geoekonomisen vaikuttamisen negatiivisista muodoista (”kepit”) kuin positiivisista (”porkkanat”). Porkkanat, kuten energiatuotteiden hintojen alentaminen, strategisen toimijan tekemät kaupallisesti kannattamattomat investoinnit, lainat, sivumaksut ja varallisuusvaihtokaupat, on helppo esittää molempia osapuolia hyödyttävinä kaupallisina toimina ilman poliittisia sivukuluja.

Ne voivat kuitenkin tuottaa klassisia hierarkkisia vaikuttamissuhteita. Geoekonomia on ymmärrettävä laajasti ja strategisesti, kun näitä suhteita tutkitaan.

Luttwakin mukaan geoekonomia on aina ollut tärkeä osa kansainvälistä elämää riippumatta siitä, millä nimellä sitä on kutsuttu. Tällä hetkellä alan tutkimukselle on kuitenkin poikkeuksellisen suuri tarve.

Tutkimuksen alkupiste voisi olla käsitys geoekonomiasta valtioiden välisenä strategisena taloudellisena vaikuttamisena. Tuloksena voisimme saada kiinnostavia keskitason teorioita kansainvälisten suhteiden kentälle.

Antto Vihma työskentelee vanhempana tutkijana Ulkopoliittisessa instituutissa. Vihma on dosentti Itä-Suomen yliopistossa ja toimii tällä hetkellä vierailevana tutkijana Massachusetts Institute of Technologyssa (MIT).

Julkaisu Geoekonomian paluu ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vaaliohjelmissa Natosta ei linjata mitään konkreettista. Puolueiden linjavetojen perusteella Nato-vaaleja ei käydä, mikä takaa keskustelun jatkumisen myös vaalien jälkeen. Hallitusohjelmaan Natosta tuskin tullaan kirjaamaan mitään, mutta ensi vaalikaudella jonkintyyppinen Nato-selonteko saattaa nähdä päivänvalon.

Puolustusyhteistyötä, mutta kenen kanssa?

Viimeisen kymmenen vuoden ajan Nato-keskustelun ytimessä on ollut ”Nato-optio”. Käsitteellä tarkoitetaan tiivistetysti Suomen mahdollisuutta halutessaan hakea sotilasliiton jäsenyyttä. Optiota on alettu erheellisesti pitää turvallisuuspoliittista linjaa kuvaavana käsitteenä, vaikka se on enemmän vallitsevan tilan toteamista. Suvereenilla ja itsenäisellä valtiolla on oikeus valita kansainväliset sitoutumisensa, optio on olemassa ilman aktiivista ylläpitoa. Suomi voi rajoittaa sitä ainoastaan omilla toimillaan esimerkiksi kirjaamalla asiasta hallitusohjelmaan.

Toisaalta optio-käsite antaa harhaanjohtavan kuvan, että Naton jäsenyys olisi Suomelle nopea ja helppo prosessi. Muuttuneessa turvallisuuspoliittisessa tilanteessa on vaikea sanoa, miten nopeasti Suomen jäsenyyshakemuksen käsittely etenisi ja saavuttaisiko Suomen jäsensyyshakemus yksimielisyyden Nato-maiden keskuudessa.

Vaaliohjelmissa Nato-optio ei enää sanana esiinny. Keskusta on lähimpänä optio-ajattelua linjatessaan, että Suomen tulee ”ylläpitää mahdollisuutta hakea Nato-jäsenyyttä”. Linjaus ei ole onttoudessaan aivan option tasolla, sillä siihen sisältyy aktiivisen toiminnan ajatus. Keskustan linjaus on tulkittavissa siten, ettei puolue kannata Nato-kirjausta hallitusohjelmaan, toisin kuin Ruotsissa tehtiin.

Kokoomus ja RKP kannattavat Nato-selvityksen tekemistä, muiden linjat ovat epämääräisempiä. Perussuomalaiset ja keskusta korostavat kansan tahdon merkitystä, SDP:n vaaliohjelman linjaan Nato-jäsenyyttä voisi olla vaikea sovittaa. Se näkee Naton yhteistyökumppanina, mutta puolueesta on kuultu myös toisenlaisia äänenpainoja. Puolue syventäisi puolustusyhteistyötä Ruotsin kanssa.

Kokoomus on perinteisesti ollut Nato-myönteinen ja puheenjohtaja Alexander Stubb itse pitää jäsenyyttä loogisena jatkumona Suomen integraatiopolitiikassa.

Vaikein Nato-kysymys on vasemmistoliitolle, jonka vastakkainasettelua lietsova vaaliohjelman kirjaus on tältä osin kylmän sodan ajalta. Puolueen mukaan Nato on ”Yhdysvaltain voimapolitiikan väline, joka lisää vastakkainasetteluja maailmassa”. Suomen ei vasemmistoliiton mukaan tule hakeutua jäseneksi tällaiseen YK:n tavoitteiden ja rauhanpolitiikan vastaiseen organisaatioon. Naton oma peruskirja perustuu kuitenkin samoille tavoitteille kuin YK, ja sotilasliitolla on ollut kylmän sodan jälkeen merkittävä rooli myös kriisinhallintaoperaatioissa.

Vasemmistoliitto korostaa vaaliohjelmassaan myös ”puolueettomuuden ihanteita”, joita Suomen tulisi tulevaisuudessa edistää. Kirjaukset osoittavat, että vasemmistolla on edelleen tiettyjä vaikeuksia hahmottaa turvallisuuspoliittista linjaansa kylmän sodan jälkeisessä maailmassa.

Vaaliohjelman perusteella puolue hahmottaa maailmanjärjestystä vanhasta viitekehyksestä käsin ja jatkaa kansallisen tarinan kutomista mystisen historiallisen puolueettomuuden ympärille. Mitä tämä puolueettomuus vasemmistoliitolle on, jää epäselväksi. Käsite on kylmän sodan jälkeisessä kontekstissa kaikkea muuta kuin ongelmaton.

Kansallista kertomusta ja identiteettipolitiikkaa uusinnetaan toki muissakin puolueohjelmissa. SDP:n ”pitäytyminen nykyisessä turvallisuuspoliittisessa linjassa” korostaa valintojen historiallista jatkumoa, joka voidaan ulottaa jo kylmän sodan jälkeiseen aikaan.

Kristillisdemokraattien mukaan ”Suomen ja Venäjän välillä on ylläpidettävä edelleen hyviä kahdenvälisiä suhteita, jotka rakentuvat avoimuuden ja keskinäisen kunnioituksen pohjalle.” On selvää, että Venäjä on jatkossakin Suomen naapuri ja yhteistyö maan kanssa on tärkeää. Ukrainan kriisi on kuitenkin ajanut EU:n ja Venäjän suhteet uuteen tilanteeseen, jossa vanhoja toimintamalleja joudutaan arvioimaan kriittisesti. Suomessa ei pidä ajatella, että maa voisi toimia EU:sta erillisenä saarekkeena Venäjä-politiikassa ilman, että se vaikuttaisi unionin yhtenäisyyteen.

Hiski Haukkalan (2012) mielestä Venäjä on 2000-luvullakin ohjannut Suomen poliittisia valintoja, ei kylmän sodan tyyliin, mutta epäsuoremmin. Suomi on pyrkinyt ulko- ja turvallisuuspolitiikassa ylläpitämään erillissuhteita Venäjään ja ehkä kansainvälinen perspektiivi on kaventunut. Vaaliohjelmissa Venäjä ei enää saa merkittäviä painotuksia, mihin varmasti vaikuttaa Ukrainan kriisin ajankohtaisuus. Toisaalta puolueet eivät myöskään esitä uutta strategiaa naapuruuspolitiikkaan. Tämä on harmillista, sillä tulevalla vaalikaudella asiaan varmasti tartutaan yhdessä muiden EU-maiden kanssa.

Paljon vanhaa, vähän uutta

Vaaliohjelmissa näkyy konsensushakuisuus. Työ ja talous ovat puolueiden kärkiä, vaikka turvallisuuspolitiikka puhuttaa. Presidentti Niinistö on yrittänyt rauhoittaa, jopa vaientaa turvallisuuspoliittista keskustelua, mutta se tuskin on päällimmäinen syy turvallisuuspoliittisten kirjauksien konsensukseen.

Puolueiden perinteinen turvasanasto pyrkii jo itsessään olemaan turvallisuuspoliittinen kannanotto. Niinistö on korostanut konsensuksen merkitystä turvallisuutta lisäävänä tekijänä. Puolueet hakevat samanlaista vaikutusta korostamalla kansallisen politiikan jatkuvuutta uhkakuvien maalaamisen sijaan.

Suomi ei kuitenkaan ole muusta maailmasta irrallinen saareke. Siksi kriittinen lukija jää kaipaamaan uusia avauksia ja näkemyksiä siitä, missä Suomen paikka uudelleenmuotoutuvassa järjestyksessä on. Edellisen kerran Suomi määritti uuden paikkansa 1990-luvun alussa luopuessaan puolueettomuuspolitiikasta liittymällä EU:n jäseneksi. Voi olla, että Ukrainan kriisi liikuttaa turvajärjestelmän palasia siihen malliin, että paikkaa on syytä arvioida uudelleen. Keskustelu jatkuu varmasti vaalien jälkeen. Ehkä vaalitulos kirkastaa puolueiden linjauksia.

Vaaliohjelmien turvallisuuspoliittisen analyysin ensimmäisessä osassa ”Turvasanoja ja uhkakuvia” tarkasteltiin ohjelmien käsityksiä turvallisuuspolitiikasta ja Suomen paikasta maailmassa. 

Puolueiden vaaliohjelmat

Keskusta
Kokoomus
Kristillisdemokraatit
Perussuomalaiset
RKP (suomeksi ja ruotsiksi)
SDP
Vasemmistoliitto
Vihreät

Kirjallisuutta

Apunen, Osmo (2004) Murrosaikojen maailmanpolitiikka. Studia Politica Tamperensis No. 3. Tampere: Tampereen yliopisto.

Calhoun, Craig (2007) Nations Matter. Culture, History, and the Cosmpolitan Dream. London: Routledge.

Harle, Vilho & Moisio, Sami (2000) Missä on Suomi? Kansallisen identiteettipolitiikan historia ja geopolitiikka. Tampere: Vastapaino.

Haukkala, Hiski (2012) Suomen muuttuvat koordinaatit. Juva: Gummerus.

Limnéll, Jarmo (2009) Suomen uhkakuvapolitiikka 2000-luvun alussa. Maanpuolustuskorkeakoulu, Julkaisusarja 1: Strategian tutkimuksia No 29. Helsinki: Maanpuolustuskorkeakoulu.

Mickelsson, Rauli (2007) Suomen puolueet. Historia, muutos ja nykypäivä. Tampere: Vastapaino.

Moisio, Sami & Harle, Vilho (2002) Karhu poliittis-maantieteellisenä naapurina: Kansallinen identiteettiprojekti 2000-luvun Suomessa. Turun yliopiston maantieteen laitoksen julkaisuja, n:o 166. Turku: Turun yliopisto.

Julkaisu Vaikea, vaikeampi, Nato – eduskuntavaaliohjelmien turvallisuuspoliittiset linjaukset, osa II ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.