Kuubassa vuonna 2021 puhjenneiden mielenosoitusten ja laajemman yhteiskunnallisen kritiikin ytimessä ovat talous ja vapaus. Koronaviruspandemian runtelema, jo entuudestaan epävakaa ja turismista riippuvainen talous on viime vuosina ajautunut ongelmiin muun muassa valuuttauudistuksen, inflaation, Venezuelan kriisin ja Yhdysvaltojen tiukentuneiden talouspakotteiden vuoksi.

Kuubalaiset kokevat arjessaan pulaa esimerkiksi elintarvikkeista ja lääkkeistä. Samaan aikaan he kritisoivat yksilönvapauksien, poliittisen monimuotoisuuden ja vaihtoehtojen puutetta kommunistisen puolueen johtamassa järjestelmässä.

Taitelijat yhteiskunnan äänenä

Kuubalaiset taitelijat ovat olleet keskeisessä roolissa yhteiskunnallisen keskustelun kiihtymisessä ja julkisissa protesteissa 2020-luvulla. Taiteella on ylipäätään ollut merkittävä rooli yhteiskunnallisessa aktivismissa koko vallankumouksen ajan: jo 1970-luvulla vallankumousjohdon haastoivat julkisesti juuri taiteilijat, jotka käsittelivät työssään yksilönvapauksia ja kansalaisten alisteisuutta valtiolle.

Nyt käynnissä olevan liikehdinnän alkuna pidetään marraskuuta 2020, jolloin yli 300 hengen joukko taitelija-aktivisteja osoitti mieltään kulttuuriministeriön edustalla Havannassa. Helmikuussa 2021 julkaistu rap-kappale Patria y Vida nousi viraalihitiksi ja laajensi tyytymättömyyden ilmaukset taiteilijaryhmistä suureen yleisöön.

Siinä missä vallankumouksessa on totuttu ajatukseen ”isänmaasta tai kuolemasta” (patria o muerte), nuoren sukupolven muusikot vaativat kansalle oikeutta ”isänmaahan ja elämään”. Kappale sanoitti monien kokemusta vanhentuneesta vallankumouksesta, joka ei enää vastannut kansalaisten tarpeisiin. Se teki näkyväksi ihanteiden ja todellisuuden välistä kuilua, jossa tavalliset kansalaiset elävät kokien puutetta sekä aineellisista hyödykkeistä että yksilönvapauksista.

Siinä missä vallankumouksessa on totuttu ajatukseen ”isänmaasta tai kuolemasta” (patria o muerte), nuoren sukupolven muusikot vaativat kansalle oikeutta ”isänmaahan ja elämään”.

Mielenosoittajat korostavat, että heinäkuussa 2021 käynnistyneet protestit saivat alkunsa spontaanisti. Kun tieto kaduilla marssivista kuubalaista levisi älypuhelimien välityksellä, kaupunki toisensa jälkeen liittyi protestien ketjuun. Internetin ja sosiaalisen media rooli tiedon välittämisessä ja yhteisöllisen kokemuksen luomisessa oli ratkaiseva; vain muutamia vuosia aiemmin Kuubaan saapunut julkinen internet on mullistanut kansalaisten mahdollisuudet osallistua julkiseen keskusteluun. Juuri arkisen teknologian hyödyntämisen vuoksi protesteissa on kyse myös sukupolvikokemuksesta.

Aiemmasta poiketen kaduilla näkyivät erityisesti afrokuubalaiset, nuoret sukupolvet ja naiset. Yhteiskunnallinen keskustelu Kuubassa on historiallisesti tapahtunut kaupunkien valkoisten, yhteiskunnan etuoikeutettuihin ja vanhempiin ikäluokkiin kuuluneiden miesten piirissä. Nyt kaduilla näkyivät he, jotka ovat kokeneet tulleensa marginalisoiduiksi ja suljetuiksi ulos muutosten tuomista eduista.

Nyt kaduilla näkyivät he, jotka ovat kokeneet tulleensa marginalisoiduiksi ja suljetuiksi ulos muutosten tuomista eduista.

Afrokuubalaiset, naiset ja nuoret aikuiset ovat talouden ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ulkokehällä. Viime vuosikymmenten maltilliset talousuudistukset eivät ole hyödyttäneet heitä samalla tavalla kuin jo valmiiksi paremmassa asemassa olevia. Myös keskustelu rakenteellisesta rasismista on kietoutunut osaksi käynnissä olevaa kehitystä.

Hallitus korostaa vallankumouksen jatkuvuutta

Kadut kuuluvat vallankumouksellisille, julisti Kuuban vallankumousjohtaja Fidel Castro 1960-luvun alussa. Kadut ovat yli 60 vuoden ajan muodostaneet tilan, jossa kuubalaiset ovat osoittaneet liittyvänsä vallankumoukseen ja sosialistiseen yhteiskuntaan. Sekä massakokoontumiset että valtiojohdon näyttäytyminen kaduilla ovat olleet keskeisessä roolissa vallan säilyttämisessä ja kansallisen identiteetin rakentamisessa.

Hallitus vastasi protesteihin kannustamalla tukijoitaan kaduille mielenosoittajia vastaan. Kymmenet tuhannet hallituksen kannattajat tottelivat kutsua. Protesteja tukahdutettiin väkivaltaisestikin pidätysten ja vangitsemisten kautta. Internet-yhteyksien katkaiseminen sekä verkon rajoittaminen ja seuranta olivat tehokkaita tapoja kontrolloida mielenosoitusten jatkumista. Edelleen suuri määrä mielenosoittajia, heidän joukossaan lukuisia aktivisti-taitelijoita, on pidätettynä tai tuomittuna vankeuteen.

Hallitus vastasi protesteihin kannustamalla tukijoitaan kaduille mielenosoittajia vastaan.

Hallituksen rakentamassa julkisessa keskustelussa mielenosoituksista on korostunut perinteisen vallankumousretoriikan vahvistaminen ja kansallistunteisiin vetoaminen. Vallankumousihanteiden toisintaminen on näkynyt esimerkiksi siinä, että Kuuban nykyinen presidentti Miguel Díaz-Canel on kehottanut hallituksen tukijoita tekemään kaduista jälleen vallankumouksen areenoita, puolustamaan isänmaata ja osoittamaan uskollisuutensa hallitukselle.

Keskeinen kysymys kuitenkin on se, missä määrin vallankumous muodostaa edelleen kuubalaisten jakaman ihanteellisen kansallisen identiteetin ja yhteisöllisen kokemuksen, johon liittyminen ankkuroi osaksi yhteiskuntaa. Muun muassa maastamuuton, internetin, turismin ja yleisen tyytymättömyyden myötä näkökulmat arkitodellisuuteen saarella ovat pirstaloituneet ja muuttuneet aiempaa monimuotoisemmiksi.

Siinä missä vallankumousajan ensimmäiset ikäluokat muistavat muutosten tuomat edut, 1990-luvulla ja sitä myöhemmin syntyneet rinnastavat vallankumouksen kokemukseen yhteiskunnallisten olojen ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden heikkenemisestä.

Nyt käynnissä oleva kehitys on jo osoittanut, että uudet ihmisryhmät ovat käyttäneet ääntään näiden kokemusten kuvaamiseen. Nuorempien sukupolvien kokemus poikkeaa ratkaisevasti edeltäjien vallankumoususkosta ja -uskollisuudesta: siinä missä vallankumousajan ensimmäiset ikäluokat muistavat muutosten tuomat edut, 1990-luvulla ja sitä myöhemmin syntyneet rinnastavat vallankumouksen kokemukseen yhteiskunnallisten olojen ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden heikkenemisestä.

Yhdysvallat osana tilanteen kehittymistä

Yhdysvalloissa Kuuban tilanteen kehittymistä on seurattu tarkasti sekä Valkoisessa talossa että kuubalaisamerikkalaisissa kodeissa. Joe Bidenin presidenttikauden alkaessa Kuubaa ei määritelty ulkopoliittisesti keskeiseksi painopisteeksi. Biden on pitänyt voimassa Donald Trumpin kaudella asetetut voimakkaat pakotteet eikä hän ole – toisin kuin Obaman varapresidenttinä toimiessaan – ajanut diplomaattista lähentymistä Kuuban kanssa.

Heinäkuun mielenosoitukset terävöittivät Yhdysvaltojen hallinnon Kuuba-linjaa. Välittöminä toimenpiteinä Biden ilmaisi tukensa mielenosoittajille ja julisti Yhdysvaltojen selvittävän mahdollisuuksia avustaa heitä esimerkiksi mahdollistamalla ulkoisten internet-yhteyksien muodostamisen.

Yhdysvaltojen kuubalaisyhteisö, pääasiassa Floridaan keskittynyt reilun kahden miljoonan kuubalaisamerikkalaisen ryhmä, on vaatinut toimia Yhdysvaltojen hallitukselta.

Yhdysvaltojen kuubalaisyhteisö, pääasiassa Floridaan keskittynyt reilun kahden miljoonan kuubalaisamerikkalaisen ryhmä, on vaatinut toimia Yhdysvaltojen hallitukselta. Perinteisesti vahvan republikaanien tukiryhmän muodostaneet vanhempien sukupolvien kuubalaiset kannattavat kovia otteita. Osa on jopa toivonut, että Yhdysvallat toteuttaisi aseellisen väliintulon Kuubassa. Nuorempien sukupolvien keskuudessa demokraattien tyypillisesti ajama dialogipolitiikka saa enemmän kannatusta. Sosiaalisessa mediassa kuubalaisamerikkalaiset ovat ilmaisseet laajasti tukensa mielenosoittajille. Osa protesteihin osallistuneista taitelijoista on asettunut Floridaan ja toimii aktivistiryhmissä uudesta kotimaastaan.

Kuuban hallitus on syyttänyt Yhdysvaltoja protestien rahoittamisesta ja organisoimisesta. Se on vaatinut kauppasaarron purkua ja syyttänyt talouspakotteita saaren olojen heikkenemisestä. Kuubalaisten kasvaneen tyytymättömyyden ja hädän taustalla ovat erityisesti Trumpin loppukaudesta asettamat pakotteet, jotka estävät Yhdysvalloissa asuvia kuubalaisia tukemasta perheitään saarella taloudellisesti.

Jatkoa luvassa mielenosoituksille

Vaikka hallitus tukahdutti mielenosoitukset heinäkuussa, jatkoa on luvassa.

Liikehdintä on laajentunut Kuubasta kansainväliseksi. Eräs kansainvälisesti tunnetuimmista taitelija-aktivisteista, Tania Bruguera, aloitti syksyllä 2021 luennoitsijan työn Harvardin yliopistossa Yhdysvalloissa. Hän sanoi Kuuban hallituksen painostaneen häntä toistuvasti poistumaan maasta ja käyttäneensä työtarjousta neuvotteluvälineenä hallituksen kanssa.

Kadut ovat edelleen areena, jossa Kuuban kehityksestä keskustellaan.

Bruguera suostui jättämään saaren, mikäli hallitus myöntyi hänen vaatimukseensa vangittujen taiteilijoiden vapauttamisesta. Vapautettujen joukossa oli viime vuosien liikehdinnälle keskeisiä henkilöitä kuten taitelija Hamlet Lavastida. On poikkeuksellista, että juuri taiteilijat saaren sisällä käyvät suoria neuvotteluja poliittisista vangeista hallituksen kanssa. Aiemmin vastaavaa on tapahtunut esimerkiksi Kuuban ja Yhdysvaltojen sekä Kuuban ja Vatikaanin välisissä diplomaattisissa neuvotteluissa.

Kadut ovat edelleen areena, jossa Kuuban kehityksestä keskustellaan. Kuubassa aktivistiryhmät ovat laatineet ennakkoilmoituksen marraskuun 20. päivänä järjestettävistä suurmielenosoituksista ympäri saarta. Poikkeuksellista on jo se, että kansalaiset ilmoittavat julkisista, rauhanomaisista mielenilmauksista ja alleviivaavat sen kuuluvat heidän kansalaisoikeuksiinsa.

Kuuban hallitus on puolestaan julistanut, että 20.11. on kansallisen puolustuksen päivä ja kutsuu hallituksen kannattajat kaduille osoittamaan tukensa vallankumoukselle.

TT Petra Kuivala toimii tutkijatohtorina Helsingin yliopistossa ja vierailevana tutkijana Harvardin yliopistossa. Hänen uskonnon, historian ja Latinalaisen Amerikan tutkimuksen kentille sijoittuva tutkimuksensa tarkastelee uskontoa sosialistisessa Kuubassa ja Kuuban vallankumousta elettynä kokemuksena.

Julkaisu Vapaus ja talous: Protestiliikkeet ja mielenosoitukset kritisoivat hallitusta Kuubassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kuuntele artikkeli Johannes Lehtisen lukemana:

30 peson hinnankorotus metron kertalipun hintaan käynnisti Chilessä opiskelijoiden ”joukkopaoksi” (evasión masiva) kutsutun ilmiön. Hinnankorotuksesta suuttuneet opiskelijat jättivät maksun maksamatta ja hyppivät metroporttien yli.

Muutamassa päivässä protesti laajeni muihin väestöryhmiin. Perjantaista 18.10.2019 lähtien mielenosoitukset ovat olleet jokapäiväisiä ja laajentuneet nopeasti koko maan alueelle.

Valtiovallan ensimmäinen vastaus protesteihin oli lisätä turvallisuushenkilökuntaa ja mellakkapoliisijoukkoja metroasemille. Mielenosoitusten ja niihin osittain liittyvien liikehuoneistojen tuhoamisen myötä presidentti Sebastián Piñera totesi maan olevan sodassa, julisti maahan poikkeustilan sekä ulkonaliikkumiskiellon ja lähetti armeijan ja poliisijoukot kadulle tukahduttamaan protestit väkivaltaisesti.

Kyynelkaasusta ja laukauksista on tullut osa pääkaupunki Santiagon iltapäiviä.

Sittemmin ainakin kaksikymmentä ihmistä on menehtynyt. Loukkaantuneita ja pidätettyjä on tuhansia.

Lukuisat naiset ja miehet ovat raportoineet sukupuolisesta ja seksuaalisesta väkivallasta pidätysten yhteydessä. Seksuaaliselta väkivallalta eivät ole säästyneet edes ensiapua loukkaantuneille antavat terveydenhoidon ammattilaiset.

Noin 200 ihmisen silmät ovat vaurioituneet kumiluodeista. Chilen kansallinen ihmisoikeusinstituutti on listannut toistasataa kidutustapausta liittyen erityisesti kohtuuttomaan voimankäyttöön pidätystilanteessa. Liikehuoneistoja on tuhopoltettu ja kyynelkaasusta sekä laukauksista on tullut osa pääkaupunki Santiagon iltapäiviä.

Pari viikkoa protestiliikehdinnän alkamisesta YK:n ihmisoikeusvaltuutettu lähetti maahan komission selvittämään poikkeustilan aikana ja sen jälkeen tapahtuneita ihmisoikeusrikkomuksia. Ihmisoikeusvaltuutettuna toimii tällä hetkellä Chilen entinen presidentti Michelle Bachelet.

Vakauden hinta

Vuonna 1973 kenraali Augusto Pinochetin johtama sotilasjuntta syrjäytti demokraattisesti valitun presidentti Salvador Allenden. Vallankaappauksen seurauksena maassa vallitsi sotilasdiktatuuri 1973–1990. Nyky-Chile on tunnettu Etelä-Amerikan vauraimpana ja vakaimpana maana.

Tästä moni kommentaattori on jatkanut toteamalla, että vauraus on kasaantunut pienen vähemmistön käsiin. Vakaus puolestaan on perustunut siihen, että kansalaisille on luvattu vuosien ajan monien epäkohtien tulevan korjatuksi taloudellisen tilanteen parantuessa.

Nyky-Chile on tunnettu Etelä-Amerikan vauraimpana ja vakaimpana maana.

Talouskasvusta huolimatta näitä lupauksia ei ole toimeenpantu vaan taloudellinen epätasa-arvo ja kuilu pienen, erinomaisesti toimeentulevan valtaeliitin ja minimitoimeentulolla sinnittelevän suuren enemmistön välillä on viime vuosina vain jyrkentynyt.

Asumiskulut ja elinkustannukset laajemmin ovat nousseet erityisesti Santiagon mutta myös esimerkiksi Valparaison alueella moninkertaisesti viimeisen viidentoista vuoden aikana. Oma lukunsa ovat eläkeläiset, joiden on esimerkiksi tämän vuoden kuluessa uutisoitu näkevän nälkää. Edes paremmin toimeentulevat palkansaajat eivät voi olettaa minimipalkkaa suurempaa eläkettä.

Metrolipun hinnankorotus oli vain jäävuoren huippu, mutta julkisen liikenteen kulut suhteessa pienituloisimpien perheiden kuukausibudjettiin ovat kohtuuttomat. Metromatkustamista varten ei ole myöskään mahdollisuutta hankkia kuukausilippua, vaan metromatkat maksetaan kertamaksuina.

Hinnankorotus oli siis oljenkorsi, joka katkaisi aasin selän samaan tapaan kuin ilmoitus WhatsApp-viestien verotuksesta Libanonissa. Mielenosoitusten väkivaltainen tukahduttaminen ja sodanjulistus suututtivat kadulla pannujaan paukuttavat mielenosoittajat entisestään.

He vaativat Piñeran eroa ja maahan uutta perustuslakia vuodelta 1980 olevan tilalle muistuttaen, miten Chile on ainoa maa, jossa on edelleen sama perustuslaki kolmekymmentä vuotta sotilasdiktatuurin kaatumisen jälkeen.

Tarve uudelle yhteiskuntasopimukselle

Vuoden 1980 perustuslain ei koeta edustavan kansaa eikä se määritä valtion tehtäväksi turvata perusoikeuksia ja näihin liittyviä palveluita kuten laadukasta terveydenhoitoa ja koulutusta kaikille. Perusoikeuksien turvaamisen sijaan pääpaino on käytännössä yksityisomaisuuden suojaamisessa.

Chile on ainoa maa, jossa on edelleen sama perustuslaki kolmekymmentä vuotta sotilasdiktatuurin kaatumisen jälkeen.

Voimassa oleva perustuslaki on mahdollistanut luonnonvarojen kuten veden yksityistämisen. Maassa, jossa vesipula on kroonistunut ja vesivarojen arvioidaan riittävän nykyoloissa korkeintaan kymmeneksi vuodeksi, tämä on elintärkeä kysymys.

Chilen oli määrä isännöidä joulukuun alussa pidettävä YK:n ilmastokokous, joka päätettiin siirtää pidettäväksi Madridiin protestiliikehdinnän jatkuessa. Sama koski marraskuun puolivälissä järjestettävää APEC-kokousta.

Nämä päätökset antavat ymmärtää, että myös valtiovalta on ymmärtänyt kadun vaativan suurempia muutoksia kuin mihin päästään pienillä henkilövaihdoksilla ministeriöiden johdossa tai marginaalisilla korotuksilla pienimpiin eläkkeisiin ja minimituloon.

Lähikuukaudet näyttävätkin, jaksaako riittävän moni jatkaa vaatimuksien esittämistä ja kokoontua kaduille ja mikäli jaksaa, millaiseksi ehkä uusi yhteiskuntasopimus lähtee muovautumaan.

YTT Anitta Kynsilehto toimii yliopistotutkijana Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus Taprissa Tampereen yliopistossa. Hänen tutkimuksensa käsittelevät ihmisten globaalia liikkuvuutta, solidaarisuustoimintaa sekä yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta. Vuonna 2019 hän toimi vierailevana tutkijana Universidad de Chilessä ja Pontificia Universidad Católicassa Santiagossa INCASI-ohjelman puitteissa.

Julkaisu Chile: Metrolipun hinnan­korotuksesta uuteen yhteiskunta­sopimukseen? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Boliviassa järjestettiin sunnuntaina 20.10. presidentin- ja eduskuntavaalit. Kun äänistä oli laskettu hieman yli 83 prosenttia, näytti istuva vasemmistolainen presidentti Evo Morales johtavan kisaa.

Eroa toiseksi suosituimpaan keskusta-oikeistolaiseen ehdokkaaseen Carlos Mesaan oli noin 5 prosenttia. Näytti siis jo selvältä, että presidentinvaaleissa mennään toiselle äänestyskierrokselle.

Yhtäkkiä vaalilautakunta keskeytti julkisen ääntenlaskun yli vuorokaudeksi.

Kun ääntenlasku päivää myöhemmin jatkui, ero Moralesin ja Mesan välille oli kasvanut yli 10 prosenttiin. Jotta ehdokas tulisi valituksi suoraan ensimmäisellä kierroksella, hän tarvitsisi joko yli 50 prosenttia äänistä tai vähintään 40 prosenttia äänistä yli 10 prosenttiyksikön marginaalilla seuraavaan ehdokkaaseen.

Epäilyt vaalivilpistä saivat jo muutenkin erittäin polarisoituneen, köyhän ja etnisesti monimuotoisen maan kaaokseen.

Kadut ovat täyttyneet ihmisjoukoista, jotka vaativat demokratiaa ja toista äänestyskierrosta.

Aktivistien mukaan kyse on kamppailusta demokratian ja autoritäärisyyden välillä.

Kansanjoukot ovat ottaneet yhteen Moralesin kannattajien ja poliisin kanssa. Etenkin nuoret, opiskelijaliikkeet ja yliopistoväki ovat olleet aktiivisesti vaatimassa toista äänestyskierrosta. Aktivistien mukaan kyse on kamppailusta demokratian ja autoritäärisyyden välillä.

Morales sen sijaan julistautui vaalien voittajaksi. Hän on syyttänyt oppositiota vallankaappausyrityksestä Yhdysvaltain tuella. Hänen mukaansa kyse on rikkaiden ja etuoikeutettujen hyökkäyksestä köyhiä ja alkuperäiskansoja vastaan. Sisällissodan uhkallakin on spekuloitu.

Bolivian naapurimaat, EU ja Amerikan valtioiden järjestö OAS ovat suositelleet toista äänestyskierrosta. YK on vaatinut väkivaltaisuuksien lopettamista.

Moralesin suosion taustoja

Morales valittiin ensimmäisen kerran Bolivian presidentiksi tammikuussa 2006. Hänen valintansa herätti valtavia toiveita.

Moralesin tukijoukot koostuivat laajasta koalitiosta erilaisia alkuperäiskansojen edustajia, pienviljelijäliikkeitä, ammattiliittoja, naapurustokomiteoita, kansalaisjärjestöjä, opiskelijoita ja ylipäänsä muutosta toivovia kansalaisia.

Maassa oli toteutettu toistakymmentä vuotta Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston vaatimaa tiukkaa talouskuria. Kaivosteollisuutta ja julkisia palveluita oli yksityistetty. Tuloerot olivat kasvaneet, työttömyys oli korkeaa ja harmaa talous ja kokanviljely kukoistivat.

Bolivian valtiojohtoinen talous kytkettiin kiinteäksi osaksi globaalia markkinataloutta.

Maassa käytiin useita raastavia kiistoja luonnonvarojen hallinnasta muuttuvassa yhteiskunnallisessa tilanteessa. Morales johti kansanjoukkoja esimerkiksi niin sanotussa vesisodassa, jossa onnistuttiin pysäyttämään Maailmanpankin ajama uudistus vesivarojen yksityistämiseksi Cochabamban kaupungissa.

Bolivian monia alkuperäiskansoja puolestaan oli pitkään syrjitty politiikassa ja taloudessa. Suurmaanomistajien, metsä- ja öljy-yhtiöiden ja muiden ulkomaisten yritysten kasvava valta etenkin luonnonvararikkaalla Amazonilla vaaransi uudella tavalla alkuperäiskansojen perinteisiä maita ja elinkeinoja.

Hyvän elämän ja äiti maan politiikkaa

Moralesin kannatuksessa kiteytyikin sekä toive Bolivian itsemääräämisoikeuden palauttamisesta suhteessa Maailmanpankkiin, Kansainväliseen valuuttarahastoon ja ulkomaisiin yrityksiin että toive alkuperäiskansojen aseman parantamisesta.

Moralesin politiikka nähtiin uudenlaisen demokratian ja dekolonisoimisen alkuna maassa, jossa valtaosa väestöstä kuuluu yli kolmeenkymmeneen eri alkuperäiskansaan. Moralesin hallitus ajoikin aluksi radikaalia vasemmistolaista ja alkuperäiskansapolitiikkaa.

Politiikan ytimeen nostettiin hyvän elämän (vivir bien) ajatus. Siinä yhdistyi alkuperäiskansojen yhteisöllisyyden ja luontosuhteen korostaminen sekä kunnianhimoinen kansainvälinen ilmastopolitiikka. Ecuadorin vasemmistohallitus toteutti vastaavaa buen vivir -politiikkaa vasemmistolaisen presidentin Rafael Correan johdolla (2007–2017).

Hyvän elämän politiikassa yhdistyi alkuperäiskansojen yhteisöllisyyden ja luontosuhteen korostaminen sekä kunnianhimoinen kansainvälinen ilmastopolitiikka.

Termi juontaa juurensa ketšua-alkuperäiskansojen käsitteestä ”Sumak Kawsay”. Sillä viitattiin harmoniseen hyvin elämiseen sekä ihmisten kesken että ihmisten ja luonnon välillä sekä ajettiin alkuperäiskansojen maaoikeuksia ja autonomiaa.

Valtion tuloja kasvattivat sekä Boliviassa että Ecuadorissa luonnonvarojen – etenkin öljyn ja maakaasun – suotuisat maailmanmarkkinahinnat. Näitä tuloja käytettiin erittäin suosittuihin tulonsiirto-ohjelmiin (muun muassa eläkkeissä ja opintotuissa), mitkä ovat Latinalaisessa Amerikassa tuttuja etenkin Luiz Inácio Lula da Silvan Brasiliasta.

Boliviassa köyhyys on vähentynyt merkittävästi ja alkuperäiskansojen yhteiskunnallinen asema on kohentunut. Moralesin ensimmäistä hallituskautta pidetään laajalti yhtenä parhaimmista Bolivian historiassa.

Aikaansaannoksista yksinvaltaan

Vuoden 2010 vaihteessa Moralesin suosiossa alkoi näkyä säröjä.

Hallituksen luonnonvarapolitiikka, maakaasuhankkeet, vesivoimalasuunnitelmat ja tieverkoston tiivistäminen vaaransivat juuri samoja alkuperäiskansojen maita, joilla vuosikymmen aikaisemmin alkaneet protestit olivat nostaneet Moralesin politiikan ytimeen.

Retoriikka, joka korosti alkuperäiskansojen ja äiti maan oikeuksia, alkoi kumista tyhjyyttään, kun valtion kasvavaa roolia luonnonvarojen hyödyntäjänä puolustettiin yhä useammin väkivaltaisesti.

Samaan aikaan Moralesin kasvava itsevaltius alkoi herättää huolta. Mikä tahansa kritiikki hallitusta kohtaan tuomittiin uusliberaalina Yhdysvaltain masinoimana oppositiotoimintana. Suosittuja vasemmistolaisia ministereitä erosi tai erotettiin ja tunnettuja aktivisteja vastaan nostettiin erilaisia syytteitä.

Moni alkoi kokea, että Moralesin ja hänen varapresidenttinsä Alvaro García Lineran päätavoite oli pysyä vallassa mahdollisimman pitkään. Helmikuussa 2016 järjestetyssä kansanäänestyksessä Morales ajoikin perustuslakimuutosta, joka poistaisi esteet omalle ehdokkuudelleen tämän vuoden vaaleissa.

Levottomuuksissa ei ole siis kyse ainoastaan vaalivilpistä, vaan demokratian ja oikeusvaltion asteittaisesta romuttamisesta jo pidemmän ajan kuluessa.

Vuonna 2009 hyväksytty perustuslaki sallii kaksi peräkkäistä presidenttikautta. Morales oli valittu presidentiksi jo ennen perustuslain muutosta, mutta myös kaksi kertaa sen jälkeen: 2009 ja 2014. Enemmistö bolivialaisista ei hyväksynyt perustuslain muutosta ja äänesti ehdotusta vastaan.

Tämä ei hidastanut presidenttiä ja hänen puoluettaan. Morales julistikin, että kielto rikkoo hänen ihmisoikeuksiaan. Vuonna 2017 korkein oikeus linjasi, että hänen presidenttiehdokkuutensa on mahdollinen.

Boliviassa käynnissä olevissa levottomuuksissa ei ole siis kyse ainoastaan vaalivilpistä, vaan demokratian ja oikeusvaltion asteittaisesta romuttamisesta jo pidemmän ajan kuluessa. Syytteet perustuslain halveksunnasta, korkeimman oikeuden politisoimisesta ja kasvavasta itsevaltiudesta kasvattivat ihmisten halukkuutta muutokseen.

Amazonian viimeaikaiset metsäpalot laskivat Moralesin kannatusta entisestään. Ensin Morales hyväksyi lain, joka mahdollisti kulotuksen peltotilan raivaamiseksi. Sitten hän aluksi kieltäytyi ulkomaisesta avusta palojen sammuttamiseksi sillä verukkeella, että ulkomainen apu heikentäisi Bolivian itsemääräämisoikeutta.

Moralesin pääkannattajat, eli aimara- ja ketšua-kansoihin kuuluvat pienviljelijät ja kokankasvattajat, hyötyvät metsien raivauksesta, kun taas Amazonian alkuperäiskansat, luonnonsuojelualueet ja ympäristösuojelu kärsivät.

On myös spekuloitu Moralesin liittolaisuudesta karjan- ja soijankasvattajien ja suurmaanomistajien kanssa, jotta poliittinen oikeisto tukisi hänen valtaansa.

Latinalaisen Amerikan syvät muutokset

Bolivia, Chile, Ecuador, Venezuela: lähes koko Latinalainen Amerikka kuohuu. Vuoden 2008 finanssikriisi alkoi paljastamaan karulla tavalla monien Latinalaisen Amerikan maiden yksipuolisen riippuvaisuuden luonnonvarojen viennistä.

Vaikka esimerkiksi Boliviassa Moralesin hallituksen talouspolitiikan tavoite oli vahvistaa maan taloudellista itsemääräämisoikeutta pääsemällä eroon kehitysmaille tyypillisestä yksipuolisesta luonnonvarojen vientiin pohjaavasta talousrakenteesta, tämä riippuvaisuus on itseasiassa vain kasvanut.

Etenkin öljyn hinnan lasku on ollut kohtalokasta.

Esimerkiksi Bolivia, Ecuador ja Venezuela ovat velkaantuneet Kiinalle, mutta myös Kansainvälinen valuuttarahasto on taas kasvattanut merkitystään Latinalaisessa Amerikassa viime vuosina. Ecuadorissa sen vaatimat polttoaineiden hinnan subventioiden poistot johtivat alkuperäiskansaliikkeiden johtamiin protesteihin ja levottomuuksiin.

Se, mitä Ecuadorissa tapahtui ja mitä parhaillaan tapahtuu Chilessä, kuvaa ihmisten hyvin vahvaa kokemusta eriarvoistumisesta ja epäoikeudenmukaisuudesta.

Kenraali Augusto Pinochetin Chile (1973–1989) oli uusliberaalin talouspolitiikan mallimaa. Kuitenkin myös diktatuuria seuranneella pitkällä keskusta-vasemmistolaisen Concertación -koalitiopuolueen ja nykyisen konservatiivihallituksen aikakaudella on toteutettu  talouspolitiikkaa, jossa rikkaiden etuoikeuksiin ei puututa, mutta köyhien ja alemman keskiluokan elämänlaatu koko ajan heikkenee. Palvelut kallistuvat ja ovat huonolaatuisia, mutta palkat ja eläkkeet eivät nouse.

Latinalainen Amerikka on yksi maailman eriarvoisimmista mantereista.

Sen levottomuudet osoittavat, ettei talouskasvu yksin riitä. Jos raha, pääoma ja valta keskittyvät vain harvoille, se luo jyrkkää polarisoitumista, epätasa-arvoa ja väkivaltaa.

Latinalaisessa Amerikassa – kuten muuallakin maailmassa – on käynnissä autoritäärisen johtajuuden uusi nousu.

Latinalaisessa Amerikassa – kuten muuallakin maailmassa – on käynnissä autoritäärisen johtajuuden uusi nousu. Autoritäärisyys on noussut poliittisen spektrin koko asteikolla.

Brasilian uusi presidentti Jair Bolsonaro on tässä tietysti pääesimerkki, mutta myös Chilessä presidentti Sebastián Piñera julisti poikkeustilan ja totesi olevansa sodassa omaa kansaa vastaan, joka kuitenkin protestoi pääsääntöisesti rauhanomaisesti.

Boliviassa moni argumentoi, etteivät äänestäneet niinkään uusliberaaliin politiikkaan yhdistetyn Mesan puolesta, vaan Moralesia vastaan. Moni pelkää uutta tiukkaa taloudellista säästökuuria enemmän kuin kaipaa edustuksellista demokratiaa.

Puhumme maasta, jossa iso osa väestöstä elää hyvin niukasti. Moni on päässyt mukaan tukitoimiin, kuluttamiseen ja poliittiseen osallistumiseen tavalla, mikä ei aikaisemmin ollut mahdollinen. Kun valtio on henkilöitynyt, ei voi vastustaa sitä kättä, joka ruokkii sinua.

Huoli demokratian tilasta ja tulevaisuudesta Latinalaisessa Amerikassa, jolla on pitkä sotilasdiktatuurien historia, painaa kuitenkin monien mieltä.

Alkuperäiskansojen poliittiset liikkeet, opiskelijaliikkeet, ilmastoliikehdintä, kamppailut luonnonvaroista ja erilaiset demokratialiikkeet luovat uusia tuulia ja toivoa politiikkaan.

Miten tästä eteenpäin?

Halveksumalla perustuslakia ja kansanäänestyksen tulosta Morales petasi tien yksinvaltiudelleen ja asettui siten demokraattisia pyrkimyksiä vastaan.

Ellei toista äänestyskierrosta vuoden 2019 vaaleissa järjestetä, tulemme näkemään paljon protesteja, levottomuuksia ja yrityksiä hiljentää vastustajia monilla erilaisilla lehmänkaupoilla sekä mahdollisesti valtiollisella väkivallalla.

Eija Ranta on kehitysmaatutkimuksen yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa.  

Julkaisu Vaalikuohuntaa Boliviassa – Morales ei irrota vallan kahvasta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Hongkongin viimeinen brittikuvernööri Chris Patten kirjoittaa muistelmissaan, ettei kukaan tiennyt, mitä tulisi tapahtumaan kesällä 1997, kun Hongkong palautui Kiinalle oltuaan 150 vuotta Britannian hallinnassa. Hän epäili, että olisi saattanut joutua poistumaan kuvernöörin residenssistä helikopterilla väkijoukkojen mellakoidessa.

Mitään dramaattista ei kuitenkaan tapahtunut, ja alue palautui sovitusti Kiinalle rauhallisissa merkeissä.

Hongkongin luovutuksesta on nyt kulunut yli 20 vuotta. Samalla on kulunut yli 20 vuotta siitä 50 vuoden määräajasta, jonka Kiina antoi takaisinliittämisen yhteydessä Hongkongin itsehallinnollisille erikoisjärjestelyille.

Epävarmuus takaisinluovutuksen yhteydessä liittyi sekä Hongkongin asukkaiden että Kiinan reaktioihin. Ei ollut täysin selvää, kuinka asukkaat, joista osa oli muuttanut Hongkongiin nimenomaan päästäkseen pois manner-Kiinasta, reagoisivat alueen paluuseen osaksi Kiinaa.

Toisaalta ei ollut myöskään selvää, kuinka Pekingissä asia nähtäisiin. Pelkona oli, että Peking ottaisi alueen haltuun rautaisella kädellä ja alkaisi järjestelmällisesti mannermaistamaan sitä.

Näin ei tapahtunut, vaan Kiinalla oli selkeä politiikka, joka tunnetaan nimellä “Yksi valtio, kaksi järjestelmää”. Se tarkoittaa, että Kiina on yksi ja jakamaton, mutta sen sisällä voi olla erilaisia järjestelmiä – kuten kapitalismia ja laajahkoja sananvapauksia toteuttava Hongkong.

Hongkongilaisetkaan eivät kapinoineet: pelokkaimmat olivat muuttaneet jo pois ja monet varautuneet pahan päivän varalle ottamalla kaksoiskansalaisuuden eli käytännössä jonkun muun valtion passin.

Miksi mitään dramaattista ei tapahtunut? Pääasiallinen syy on, että kaikki osapuolet hyötyivät tilanteesta vuonna 1997. Hongkong oli Kiinan ikkuna länteen ja lännen ikkuna itään. Se oli pitkään toiminut porttina Kiinan markkinoille, ja monet Kiinaan pyrkivät ulkomaalaiset yritykset tarvitsivat yhteistyötahoja Hongkongissa.

Myös Kiina tarvitsi Hongkongia aloittaessaan taloudellisen avautumisen. Kaupunki tarjosi mallin Kiinan talousuudistuksille. Kiinan johtaja Deng Xiaoping (1904–1997) visioi Shanghaista uutta Hongkongia tai Singaporea vuoteen 2010 mennessä.

Vuodesta 1992 niin sanottu dengiläinen talouspolitiikka alkoi ohjelmallisesti nostaa päätänsä. Kiinan tavoitteeksi tuli sosialistisen suunnitelmatalouden sijasta sosialistinen markkinatalous. Kuten Deng vuonna 1992 historian kirjoihin jääneellä Etelä-Kiinan-matkallaan, joka laittoi liikkeelle Kiinan avautumispolitiikan, totesi: ”Rikastuminen on suurenmoista”.

Pitkälti Dengin viitoittamien uudistuksien ja toimintamallien seurauksena Kiina on noussut maailmantalouden suurvallaksi. Maan bruttokansantuote on kasvanut keskimäärin miltei 10 prosenttia vuosittain viimeisen 30 vuoden ajan.

Kun vielä vuonna 2005 Kiinan talous oli vain puolet Yhdysvaltojen taloudesta, vuonna 2014 se ohitti ostovoimakorjatulla BKT:lla mitattuna Yhdysvallat maailman suurimpana taloutena.

Mikä on muuttunut sitten takaisinluovutuksen?

Hongkongille Kiinan kasvu on tarkoittanut aiemmin niin tärkeän välimiehen roolin heikentymistä. Kiinan markkinoille pyrkivät länsimaiset yritykset eivät enää keskeisesti tarvitse Hongkongia vaan pystyvät asioimaan suoraan mannerkiinalaisten yritysten kanssa. Kommunistisen puolueen johdolla toimiva kapitalistinen talousjärjestelmä onkin jotakin, jota Karl Marx ei osannut aavistaa.

Vuosituhannen vaihteessa Kiinan talouskasvu perustui vielä taloustieteilijä Paul Krugmanin sanoin “perspiraatiolle eikä inspiraatiolle”, mikä tarkoittaa, että Kiinassa tehtiin samaa kuin muuallakin mutta halvemmilla työvoimakustannuksilla. Kun Kiina-ilmiö painui unohduksiin ja alhaisen jalostusasteen teollisuus siirtyi joko Kiinan sisällä halvempiin paikkoihin tai vielä halvempiin maihin, kuten Vietnamiin, Kiina on kuitenkin onnistunut siinä missä Hongkong puolestaan ei.

Hongkongille Kiinan kasvu on tarkoittanut aiemmin niin tärkeän välimiehen roolin heikentymistä.

Maassa on tehty innovaatioita robotiikan, verkkokaupan ja monen muun palvelukeskeisen talouden saralla. ”Made in China” ei enää tarkoita ainoastaan kopioituja halpatuotteita, vaan myös innovaatioita ja modernisaatiota.

Samaan aikaan Hongkongin talouskasvu on jatkunut, mutta sen suhteellinen merkitys Kiinalle on laskenut. Kun vuonna 1997 sen osuus Kiinan bruttokansantuotteesta oli melkein 20 prosenttia, nykyisin se on enää 3 prosenttia.

Vuonna 1997 Hongkongin nuoriso oli kansainvälistä ja englannintaitoista mannerkiinalaisiin verrattuna. Nykyisin tämä ei pidä enää paikkaansa: Manner-Kiinan uusrikkaat ovat lähettäneet lapsensa ulkomaisiin eliittikouluihin ja Kiinan ennennäkemätön vaurastuminen on ajanut paikoitellen monessa mielessä ohi hongkongilaisista.

Miksi Hongkong on jäänyt sivuun? Eräs selitys lienee sen poliittis-taloudellisessa järjestelmässä, joka on ollut bisnesvetoinen mutta samalla olemassa olevia intressejä suojeleva – innovatiivisen ja uudistuvan sijaan.

Hongkongin autonomia on verrattain laaja, mutta sitä ohjaava peruslaki on muotoiltu aikoinaan niin, että Pekingillä säilyy käytännössä kontrolli Hongkongin hallintoelimistä. Kaupunkia johtaa hallintojohtaja, joka valitaan vaaleilla. Vaaleissa kaikkien ehdokkaiden tulee kuitenkin käytännössä olla Pekingin hyväksymiä.

Manner-Kiinan intressejä valvoo yhteystoimisto, vaikkakaan Kiinan kommunistisella puolueella ei virallisesti ole mitään tekemistä Hongkongissa.

Edustusjärjestelmä on korporatistinen. Hongkongin peruslaki, joka on siis osa Kiinan lainsäädäntöä eikä mikään kansainvälinen sopimus, sisältää lupauksen yleisen äänioikeuden käyttöönotosta Hongkongissa. Sen ajankohtaa ei kuitenkaan ole määritelty.

Edellinen hallintojohtaja Leung Chun-ying, joka oli hyvin läheisissä väleissä Pekingin kanssa, ehdotti elokuussa 2014, että yleinen äänioikeus voidaan toteuttaa vuonna 2017 mutta niin, että Peking silti valitsisi kandidaatit, joista äänestetään. Seurauksena syntyi protestien aalto. Nämä protestit tunnetaan nimillä sateenvarjovallankumous ja Occupy Central, mutta niiden nousuun yhdistyy myös muita tapahtumia ja syitä.

Protestien taustasyitä

Länsimediassa lukuisat Hongkongin protestit on kehystetty usein demokratian ja jopa itsenäisyysvaatimusten viitekehykseen. Tosiasiassa Hongkongin demokratialeiri on kuitenkin hyvin hajanainen, eikä varsinaista itsenäisyysvaatimusta kannata tutkimusten mukaan kuin alle kymmenen prosenttia hongkongilaisista.

Demokratiaa lisäämään pyrkivä vanha koalitio tunnetaan nimellä pan-demokraatit. Sen jäsenet ovat kannoissaan varsin maltillisia ja pyrkivät reformiin olemassa olevan järjestelmän kautta ja laillisilla keinoilla.

Nuoremman polven edustajat ovat sen sijaan uhmakkaampia. Vuonna 2016 kaksi lakiasäätävään kokoukseen (LegCo) valittua edustajaa, Yau Wai-ching ja Sixtus Leung Chung-hang, jotka kuuluivat Occupy-liikkeen pohjalta syntyneeseen Youngspiration-ryhmään, vannoivat edustajan valan tahallisen loukkaavasti Kiinaa kohtaan. Se käänsi sekä maltilliset että hallintoa tukevat lehdet ja poliitikot heitä vastaan. Heidän poliittinen uransa oli ohitse muutamassa viikossa.

Kaikki Hongkongin protestiliikkeet eivät liity suoraan Kiinan tekemisiin eikä niissä tavoitella demokratiaa tai itsenäisyyttä. Vaikka Hongkongin monia paikallisia poliittisia liikkeitä inspiroi ja yhdistää juuri jonkinlainen uhka manner-Kiinan vaikutuksen kasvusta alueella, tyytymättömyyden taustalla on muitakin syitä.

Occupy Central oli osa laajempaa Occupy-liikettä, joka alkoi Yhdysvalloissa Occupy Wall Street -nimellä. Liikkeen protestin kohteena oli kansainvälinen globaali talous ja suuriyritykset, joiden nähtiin aiheuttavan sosiaalista ja taloudellista epätasa-arvoa. Youngspirationin ja eräiden muiden poliittisten protestiliikkeiden käyttövoimana voi nähdä ensinnäkin sen, että protesti kohdistuu keskeisesti kasvavaa eriarvoistumista kohtaan.

Hongkong on yksi maailman taloudellisesti epäarvoisempia paikkoja.

Gini-indeksillä mitattuna Hongkong on yksi maailman taloudellisesti epäarvoisempia paikkoja. Asumisen suhteen se on maailman kallein paikka. Keskipalkka on noin 2 230 Yhdysvaltain dollaria kuukaudessa. Yksiön keskivuokra kaupungin keskustassa on 2 100 dollaria. Vuosittaisella mediaanitulolla saa ostettua yhden neliömetrin omaa asuntoa.

Erityisesti asumisen ja elämisen kalleuden on nähty olevan yksi keskeisempiä syitä kasvavaan tyytymättömyyteen.

Hongkongissa rikkaat ovat entistä rikkaampia, mutta muiden elämään talouskasvu ei ole tuonut välttämättä arkielämässä näkyviä positiivisia merkkejä. Syyt kasvavaan eriarvoisuuteen ovat osaksi historiallisia ja rakenteellisia.

Jo aikoinaan Hongkongin brittihallinto nojautui vahvasti paikallisten suurliikemiesten tukeen. Kiina on myöntänyt heille yhä enemmän taloudellisia erivapauksia ja kädenojennuksia sekä turvannut heidän investointejaan.

Taloudellisen vallan vanavedessä on seurannut myös poliittinen vaikutusvalta, jonka voi nähdä linkittyvän läheisesti Kiinan keskusjohdon visioihin. Jo vuonna 1997 Hongkongin ensimmäisessä hallituksessa yhdestätoista epäsuoraan valituista jäsenestä kahdeksan oli liike-elämän edustajia. Vuosien varrella tämä vaikutusvalta on kytkeytynyt myös suoraan Kiinaan.

Jo 80-luvulla Kiina nimitti joitakin näitä suurliikemiehiä Kiinan kansan neuvoa-antavaan poliittiseen konferenssiin (CPPCC). Trendi on jatkunut vuosikymmenien aikana – nykyisin osa heidän lapsistaan jatkaa samoissa tehtävissä Kiinan poliittisen vallan lähellä.

Pohatat ovat julkisesti vastustaneet demokraattisia uudistuksia, vahvempaa hyvinvointivaltiota tai tasa-arvoisempaa valtiojohtoista asuntopolitiikkaa. Ei liene yllättävää, että nämä samaiset suurliikemiehet ovat viime aikoina julkaisseet Hongkongin sanomalehdissä vetoomuksia, joissa on vaadittu mielenosoitusten lopettamista ja toivottu vakaiden olojen paluuta.

Protestien keskiössä on ollut myös Hongkongin kiinalaistuminen.

Protestien keskiössä on ollut myös Hongkongin kiinalaistuminen. Mannerkiinalaisten turistimäärät ovat kasvaneet räjähdysmäisesti viime vuosikymmenien aikana: joka päivä noin 140 000 kiinalaista turistia saapuu kaupunkiin vierailulle, mikä hipoo jo kahdeksaakymmentä prosenttia kaikista turisteista.

Kaupungin mannerkiinalaistuminen näkyy katukuvassa. Monelle hongkongilaiselle heidän oma kaupunkinsa ei ole enää heidän, vaan se on muuttunut mannerkiinalaisia palvelevaksi lomakeskukseksi.

Niin ikään rajakaupunki Shenzhenin kehityssuunnitelmat ja sen mahdollinen integroiminen Hongkongin kanssa yhdeksi metropolialueeksi kylvää epäluuloa hongkongilaisissa. Asukkaiden pelkona on, että Hongkongista tulee vain yksi kiinalaisista miljoonakaupungeista, joita riittää.

Populistisia piirteitä

Hallintojohtaja Leung pyrki siis kesyttämään demokratialiikkeen asettamalla päivämäärän yleisen äänioikeuden toteuttamiselle, mutta nämä pyrkimykset epäonnistuivat Päinvastoin demokratialeiri laajeni, ja separatistit, pan-demokraatit ja monet nuoren polven aktivistit löysivät toisensa ainakin hetkeksi. Reaktiona protesteihin epäsuosittu Leung ilmoitti, ettei jatka toiselle kaudelle.

Laajan sanan- ja kokoontumisvapauden sekä niistä seuraavien protestien on joskus nähty osittain määrittelevän hongkongilaista identiteettiä. Niillä se myös erottautuu manner-Kiinasta.

Ironista on, että kulttuurivallankumouksen vuosipäivää muisteleva maolaisten tilaisuus pidettiin Kiinaa laajempia sananvapauksia nauttivassa Hongkongissa, koska manner-Kiinassa kulttuurivallankumous ei ole hyvässä huudossa.

Vaikka pääasiallinen tavoite demokratia-aktivisteilla on yleinen äänioikeus ja vapaat vaalit, on liikkeessä paljon aineksia, joita on totuttu muissa yhteyksissä nimittämään populistisiksi.

Vaikka pääasiallinen tavoite demokratia-aktivisteilla on yleinen äänioikeus ja vapaat vaalit, on liikkeessä paljon aineksia, joita on totuttu muissa yhteyksissä nimittämään populistisiksi. Demokratiaa vaativien kanta on anti-elitistinen, vallitsevaa hallintoa vastustava, valtaa kansalle vaativa, yksinkertaisia ratkaisuja monimutkaisiin kysymyksiin tarjoava ja vieläpä jossakin mielessä myös ulkomaalaisvastainen, mikäli mannerkiinalaiset voidaan tässä yhteydessä nähdä ulkomaalaisina.

Osa liikkeen retoriikasta keskittyy mannerkiinalaisten turistien määrään ja huonoihin tapoihin. Heidän väitetään kuormittavan julkista liikennettä, sylkevän kaduilla, käyttäytyvän huonosti ja harrastavan muun muassa synnytysturismia.

Protestiliikettä inspiroi näkemys, että poliittinen järjestelmä hyödyttää vain rikkaita ja eliittiä, jotka eivät ymmärrä tavallisten kansalaisten huolia. Tällaisena se ei oikeastaan eroa paljoakaan niistä tunnelmista, jotka inspiroivat brexitiä ja Yhdysvaltojen presidentti Donald Trumpin valintaa.

Ero on kuitenkin siinä, että hongkongilaisilla ei ole yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta, joten sama pettymys nähdään varsinkin läntisessä mediassa kaipuuna vapauteen ja demokratiaan.

Pehmeää vai kovaa vallankäyttöä?

Ennen Occupy-liikettä ja sateenvarjovallankumousta Peking käytti valtaansa Hongkongissa varsin epäsuorasti ja epämuodollisesti.

Hongkongissa on periaatteessa vapaa lehdistö, vaikkakin sitä on usein syytetty itsesensuurista. Monet lehdistä kuuluvat suuriin mediakonserneihin, joilla on taloudellisia intressejä ja sijoituksia manner-Kiinassa, mikä saa ne varovaiseksi kritiikissään. Demokratiaa avoimesti ajava sanomalehti Apple Daily on kuitenkin saanut jatkaa ilmestymistään.

Protestien jatkuessa on kuitenkin nähty yllättävän suoraa vallankäyttöä. Erityiseksi huolenaiheeksi on noussut sananvapaus, joka on yksi Hongkongin itsehallinnon kulmakiviä. Hongkongin toimittajayhdistys on raportoinut lukuisista toimittajiin kohdistuneista fyysisistä hyökkäyksistä.

Kiinan kommunistista puoluetta kritisoivia kiinankielisiä teoksia myyneen Mighty Current -kirjakustantamon työntekijöitä on mystisesti hävinnyt. Paikallisia yrityksiä on painostettu ilmiantamaan työntekijöitänsä, jotka ovat ottaneet osaa mielenilmauksiin. Useat johtavat lakimiehet ovat julkisesti ilmaisseet syvän huolensa lainsäädäntövallan vapauden kaventumisesta ja rapautumisesta.

Vaikka Hongkongin merkitys Kiinalle on rajusti vähentynyt vuodesta 1997, se on edelleen hyvin tärkeä.

Vaikka Hongkongin merkitys Kiinalle on rajusti vähentynyt vuodesta 1997, se on edelleen hyvin tärkeä. Kiinan ”Greater Bay Area” -projekti ja Hongkongin vieressä sijaitseva Shenzhenin kaupungin kukoistus riippuvat paljon Hongkongin läheisyydestä ja sen menestyksestä.

Suoranainen kovan vallan käyttö ei Kiinan toiveissa liene eikä palvelisi sen intressejä. Protestoijien toiveet ulkovaltojen väliintulosta (erityisesti Britannian konsulaatin edustalla on osoitettu mieltä) lienevät jokseenkin epärealistisia: Kiinan kovat otteet toisaalla vaikkapa uiguurien suhteen eivät ole aiheuttaneet ulkovaltojen väliintuloa ja Kiinan markkinoiden taloudellinen merkitys on niin suuri, että niiden toimivuuden vaarantaminen ei liene monienkaan intresseissä.

Siirtymäaika loppuu vuonna 2047. Säilyykö ”Yksi Kiina, kaksi järjestelmää” -politiikka vai imaiseeko Helmijoen suiston metropolialue Hongkongin osakseen samalla, kun sen erityispiirteet hiljalleen häviävät ja se mannermaistuu?

Karkotuslakiehdotuksensa poisvetänyt hallintojohtaja Carrie Lam on ehdottanut 150 halukkaan joukosta sattumanvaraisesti valitun kansalaisen muodostamaa keskusteluforumia, jossa tyytymättömyyden syitä käsitellään.

Hongkongin hallinto ei ole varsinainen poliittinen hallitus, joka voisi vetää suuria linjoja tai tehdä suuria muutoksia.

Osittain lienee kysymys viivytystaktiikasta. Protestit ovat jatkuneet lakiesityksen poisvetämisestä huolimatta. On myös muistettava, että Hongkongin hallinto ei ole varsinainen poliittinen hallitus, joka voisi vetää suuria linjoja tai tehdä suuria muutoksia.

Hongkongia suojaa sen vieläkin kohtuullinen tärkeys manner-Kiinalle globaalin kapitalismin solmukohtana. Tästä näkökulmasta ei ole yllättävää, että Hongkongin hallinto julkaisee ulkomaisissa sanomalehdissä mainoksia, joissa väittää paikan olevan turvallinen, avoin ja dynaaminen. Pehmeä vallankäyttö ja mielipiteisiin vaikuttaminen on tässä ilmeistä.

Samalla on kuitenkin selvää, että Hongkongin tärkeys liittyy juuri siihen, että se on ollut ja jossakin mielessä on edelleen ”portti Kiinaan”. Muutoin se ei eroaisi paljoa Qatarin tai Dubain kaltaisista kaupunkivaltioista globaalin kapitalismin solmukohtana.

Onkin oman tutkimuksen ja keskustelun aihe, miksi nämä hallinto- tai toimitusjohtajavetoiset kapitalismin solmukohdat ovat maailmantaloudessa niin tärkeitä.

Paul-Erik Korvela on valtio-opin dosentti ja toimii yliopistonlehtorina Turun yliopistossa. Hän on ollut vierailevana tutkijana City University of Hong Kongissa ja Hong Kong Universityssä. Riina Yrjölä on yhteiskuntatieteiden tohtori, joka on asunut Hongkongissa useita vuosia.

Julkaisu Mistä Hongkongin levottomuuksissa on kysymys? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Keltaliivit ovat tuoneet näkyväksi sen, että presidentti Emmanuel Macronin heikko kohta on kyvyttömyys kuunnella. Presidentti juhli puolueensa kunniallista eurovaalitulosta ja aikoo jatkaa aloittamiaan uudistuksia, vaikka ranskalaista oikeistopopulismia edustava Kansallinen liittouma (Rassemblement National, entinen Front National) sai EU-vaaleissa hienoisesti eli 0,9 prosenttiyksikköä enemmän ääniä kuin Macronin La Republique en Marche.

Ranskan keltaliivit on liike, joka lähti liikkeelle kritiikkinä ostovoiman alentumiselle ja bensiiniveron vastustamisena. Liikkeen tunnus on keltaiset liivit, jotka löytyvät ranskalaisten autojen takakontista onnettomuuden varalta. Liikettä on pidetty maaseudun ja kaupungin välisen vastakkainasettelun ilmentymänä ja unohdettujen äänenä.

Lauantaina 8.6 2019 30:nnen mielenosoituksensa Pariisissa järjestäneet keltaliivit ovat koetelleet presidentti Macronin hallintoa. Useat avustajat ovat vaihtuneet ja viestintäpäällikkö eronnut.

Eurovaaleissa keltaliivit asettivat entistä selkeämmän kiilan Macronin ja keltaliivien edustaman kansanosan väliin.

Eurovaaleissa keltaliivit asettivat entistä selkeämmän kiilan Macronin ja keltaliivien edustaman kansanosan väliin. Macronin kommunikaatiota on pidetty ylimielisenä, ja hänen presidentinvaalien aikaan osoittamasta karismastaan on jäljellä vain rippeet.

Keltaliivit on ottanut kohteekseen yhtälailla ranskalaisen valtavirtamedian kuin valtavirtapolitiikan. Kuvioon sopii, että liike on saanut tukea Russia Today France –lehdeltä sekä Macronin vastustajilta, Kansallisen rintaman Marine Le Peniltä ja Ranskan vasemmistopuolueen Jean-Luc Mélenchonilta. Macronia haastetaan sekä oikealta että vasemmalta, mutta myös keskusta-oikeistolainen Les Republicains -puolue on arvostellut häntä.

Vanhojen puolueiden kriisi

Ranskan puoluekartta on kokenut useita mullistuksia sitten vuoden 2017 presidentivaalien. Pitkään maata hallinneen Sosialistisen puolueen kannatus romahti vuonna 2017. Nyt EU-vaaleissa puolueen ”elefanttien” tilalle nostettiin kärkiehdokkaaksi esseisti Raphaël Glucksmann, joka sai 6,1 prosenttia äänistä ja lopulta toi puolueelle 5 paikkaa.

Ranskan puoluekartta on kokenut useita mullistuksia sitten vuoden 2017 presidentivaalien.

Niin ikään valtapuoleena tunnettu Les Républicains menestyi huonosti. Se sai vain 8,1 prosenttia äänistä ja menetti katolisia äänestäjiä Macronille, mikä johti puoluejohtaja Laurent Wauquiezin eroon. Nyt Kansallisen rintaman poliitikko Marion Maréchal-Le Pen yrittää kalastella Les Républicaines -puolueen äänestäjiä arvokonservatiivisella strategialla.

Yllätyksenä EU-vaaleissa nousivat Les Verts eli vihreät. Macron on yrittänyt profiloitua erityisesti ilmastoasioissa, mutta äänestäjät halusivat alkuperäisen puolueen.

Vanhojen puolueiden kriisin taustalla on näiden kyvyttömyys kuunnella ja edustaa kansaa. Tähän saumaan nousee keltaliivien liikehdintä. Useat tutkijat ovat yrittäneet pohtia, keitä keltaliivit ovat ja edustavat. Liike on pohjimmiltaan epäpoliittinen ja sen sanotaan edustavan ”näkymättömiä” eli työtätekevää kansaa. Se on protestiliike, jolla ei ole järjestäytynyttä organisaatiota.

Eurovaaleissa keltaliiveistä hyötyivät ennen kaikkea Macronin vastustajat ja populistiset liikkeet. Kansallisen rintaman Marine Le Pen kuvasi eurovaalikampanjansa avaustilaisuudessa tammikuussa 2019 ”puhuneensa unohdetuille jo vuodesta 2012”.

Protestipopulismista internet-ajan unohdettuun kansaan

Useat historioitsijat ja sosiologit, kuten Bruno Latour, ovat luonnehtineet keltaliivejä 2000-luvun unohdetuksi kansaksi, joka on tehnyt maaseutujen ja taajamien pienyrittäjät ja näkymättömät työntekijät näkyviksi. Erilaiset verokapinat ja protestiliikkeet ovat vaikuttaneet historiallisesti Ranskassa.

Tällainen protestiliike oli esimerkiksi Ranskassa 1950-luvulla vaikuttanut poujadismi, joka oli vennamolaisuuden ohella ensimmäisiä protestipopulistisia liikkeitä sodanjälkeisessä Euroopassa. Verokapinana lähtenyt poujadismi oli “pienten” ihmisten kapinaa koneistoa vastaan, ja se tyrehtyi nopeasti Charles de Gaullen valtaantuloon.

Toisin kuin johtajansa Pierre Poujaden mukaan nimetyllä poujadismilla ei keltaliiveillä ole selkeää johtajaa. Sen kannattajilla ei ole välttämättä vahvaa taustaa politiikassa tai aktivismissa. Siten sitä on vaikea kuvata populistiseksi poliittiseksi liikkeeksi, vaan se täyttää pikemminkin protestipopulistisen liikkeen tunnusmerkit.

Keltaliiviliike on 2010-luvun liike myös siinä mielessä, että se on lähtenyt liikkeelle internetistä – nimenomaisesti sosiaalisesta mediasta. Pariisiin on lähtenyt marssimaan kokonaisia kyliä Facebook-tuttujen myötä.

Keltaliivien vihollinen on presidentti Macron ja tämän edustama politiikka.

Keltaliivien vihollinen on presidentti Macron ja tämän edustama politiikka. Macronia syytetään opportunismista, rikkaiden suosimisesta ja ylimielisyydestä. Presidentin ongelmana on hänen käyttämänsä kieli: hän puhuu startup-kansakunnasta ja ilmastonmuutoksesta, kun keltaliivit kaipaavat konkreettista puhetta ostovoimsta ja arkipäivästä. Macron jäi etäiseksi puhuessaan Euroopasta ja visoidessaan maanosan tulevaisuutta.

Poliittiseen kieleen perehtyneen tutkija Damon Mayaffren mukaan presidentin kieli on kaunopuheista ja rikasta kuin presidentti Georges Pompidoun, kun taas esimerkiksi Macronin edeltäjä François Hollande pyrki puhumaan kansanläheisemmin. Niin ikään presidentit Nicolas Sarkozy ja Jacques Chirac puhuivat suoraan ja kansanomaisesti.

Presidentti Macronin tammikuussa 2019 pitämä puhe ei onnistunut vakuuttamaan keltaliivejä, jonka seurauksena Macronin esikunnan viestinnän neuvonantaja Sylvain Fort irtisanoutui. Macron kirjoitti sittemmin kirjeen kansalaisille.

Tällaisen ”kirjeen kansalle” ovat kirjoittaneet aiemmin esimerkiksi presidentit Sarkozy ja François Mitterrand. Kirje on viestinnällinen uhkapeli, sillä esimerkiksi Sarkozyn kohdalla suorempi viestintä kansalaisille ei onnistunut varmistamaan tämän uudelleenvalintaa.

Keltaliivit, media ja eurovaalit

Keltaliivit ovat voimakkaasti hyökänneet Ranskan mediaa vastaan. Toimittajia on jopa jahdattu mielenosoituksissa.

Poikkeuksiakin on. Esimerkiksi Kremliä lähellä oleva Russia Today France -lehti on raportoinut keltaliiveistä myönteiseen sävyyn ja ollut vieraana paikalla raportoimassa tapahtumista. Lehti on esittänyt viime marraskuusta toimineen liikkeen etabloituneena poliittisena voimana ja Macronin aidon kansan vihollisena.

Venäjään perehtyneen Ranskan ulkopoliittisen instituutin IFRIn tutkija Maxime Audinetin mukaan kysymys on eräänlaisesta Venäjän epäsuorasta vaikuttamisesta, jolla osoitetaan samalla länsimaisten yhteiskuntien heikkous.

Eurovaalien alla presidentti Macron oli nimennyt vihollisekseen erityisesti populismin, jota hän on verrannut spitaaliin. Eurovaaleissa Macron halusi ennen kaikkea puolustaa Eurooppaa ja eurooppalaisia liberaalidemokratian arvoja, joita itse katsoo esimerkillisesti edustavansa.

Liikkeen oma kannatus ei yltänyt eurovaaleissa yhtä prosenttia korkeammalle.

Keltaliivit yrittivät kohottaa liikkeen poliittista profiilia eurovaaleissa, mutta liikkeen oma kannatus ei yltänyt yhtä prosenttia korkeammalle. Voidaan olettaa, että keltaliivien kannatus äänissä mitattuna knavoitui Macronin päävastustajille eli Mélenchonille ja Le Penille – tosin suhteessa enemmän jälkimmäiselle, jonka Kansallisen rintaman kannatus oli 23,3 prosenttia, Mélenchonin La France Insoumisen 6,1 prosenttia.

EU-vaaleissa Kansallinen rintama käytti kahden kärkiehdokkaan taktiikkaa, jolloin esiin nostettiin Le Penin ohella nuori Jordan Bardella. Puolue halusi näin lähestyä nuoria, Berliinin muurin murtumisen jälkeen syntyneitä äänestäjiä. Isä Jean Marie Le Penin kannattajat, joista osa oli Algerian sodan veteraaneja, häivytettiin näkyvistä.

Eurovaalivoitto oli Le Penille ennen kaikkea symbolinen ja vahvisti tämän asemaa presidentin päävastustajana.

Eurovaaleista eteenpäin

Macron käynnisti kansallisen debatin vastauksena keltaliivien tilanteeseen. Kansallinen debatti, joka hahmottuu 35 kysymyksen ympärille ja johon kuuluu keskustelut, erilaiset kokoontumiset sekä vastausten etsiminen kysymyksiin, ei ole ottanut onnistuakseen. Sitä on luonnehdittu toivottomaksi historiaksi.

EU-vaalit polarisoivat ennestään tilannetta Ranskassa. Keltaliivien protestien voi tuskin odottaa laantuvan eurovaalien tuloksesta huolimatta. Muutosta peräänkuulutetaan politiikkaan, mutta onko sellaista syytä odottaa?

Keltaliivien protestit näyttivät myös sen, että presidentti osaa hurmata, mutta ei kuunnella. Macron vaikuttaa ympäröineen itsensä samanmielisten ryhmällä, mikä luultavasti entisestään lisää presidentin vaikeuksia viestiä suoraan keltaliivien kanssa näiden omalla kielellä.

Macron näkee itsensä liberaalidemokraattien ryhmän keskeisenä koordinoijana siinä, missä Le Pen taas kansallismielisten.

Macronin La Republique En Marche ei saanut eurovaalikampanjaansa dynaamisesti liikkeelle eikä kyennyt mobilisoimaan muita korkean profiilin ehdokkaitaan onnistuneesti. Esimerkiksi kärkiehdokas Nathalie Loiseau kompasteli sanavalinoissaan, kuten käyttämällä saksankielistä sanaa Blitzkrieg, joka yhdistetään toiseen maailmansotaan ja natsien käyttämään sotataktiikkaan.

Macronin sitoutuminen Eurooppaan on kuitenkin selvää. Macron näkee itsensä liberaalidemokraattien ryhmän keskeisenä koordinoijana siinä, missä Le Pen taas kansallismielisten. Ranskassa sisäistä kamppailua käydään jo nyt presidentinvaaleista 2022. Kuka esimerkiksi edustaa Les Républicaines -puolueen arvokonservatiiveja, joille Macron on liian arvoliberaali? Onko Sarkozy palaamassa?

Toisaalta Macron tähyilee jo eräiden lähteiden mukaan vuoteen 2022, jolloin ovat uudet presidentinvaalit. Nähtäväksi jää, pystyykö presidentti tasapainottelemaan näiden kaikkien haasteiden välissä yhtäältä kotimaassaan ja toisaalta Euroopassa.

VTM, FM Laura Parkkinen valmistelee väitöskirjaa populismista Jyväskylän yliopistoon ja toimii Ranskassa Sorbonnen yliopistossa suomen kielen opettajana sekä vapaana toimittajana.

Julkaisu Ranskan keltaliivit ja eurovaalit ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

 Kuluneen vuoden aikana sekä Venäjän että Valko-Venäjän hallinto on pönkittänyt autoritääristä otettaan. Vaikka kaduilla olisikin hiljaisempaa, kansalaisten tyytymättömyys ei välttämättä ole kadonnut mihinkään. Kun lisäksi luotettavaa tietoa kansan todellisista mielialoista on vaikea saada, kansan ja hallinnon välinen raja voi revetä ylittämättömäksi kuiluksi.

Venäjän ja Valko-Venäjän vuoden takaiset laajat mielenosoitukset eivät liittyneet suoraan toisiinsa, mutta niiden taustalla vaikutti välillisesti taloustilanteen heikentyminen. Venäjällä protestien kimmokkeena toimi oppositiopoliitikko Aleksei Navalnyin julkaisema Youtube-dokumentti pääministeri Dmitri Medvedevin korruptiosta.

Kansalaiset, joiden joukossa oli paljon alle 20-vuotiaita nuoria, virtasivat kaduille osoittamaan mieltään ympäri maata. Valtiojohto vastasi hajottamalla laittomaksi julistetut mielenilmaukset paikoin kovin ottein. Jopa alaikäisiä pidätettiin.

Korruptiosyytöksiin ei saatu tyhjentäviä vastauksia. Sen sijaan hallinnon edustajat epäilivät mielenosoittajien motiiveja. Protestien “laittomuuden” korostaminen – selitys, jonka Suomessakin jotkut nielaisivat – on härskiä, sillä nyky-Venäjällä kansalaisilla ja oppositiolla on yhä vähemmän laillisia (ja näkyviä) mahdollisuuksia osoittaa mieltään.

Valko-Venäjällä protestiaallon taustalla oli yli vuotta aikaisemmin kaikessa hiljaisuudessa säädetty “parasiittilaki”, joka velvoitti työttömät ja muut “yhteiskunnan siivellä elävät”, yhteensä lähes puoli miljoonaa kansalaista, maksamaan valtiolle runsaan 200 euron sakon. Maassa, jossa kuukausittainen keskipalkka kohoaa yli 300 euron ainoastaan pääkaupungissa, summa on merkittävä.

Mielenosoituksiin osallistuttiin satapäin ympäri Valko-Venäjää, mikä yllätti maata itsevaltiaan ottein johtavan presidentti Aljaksandr Lukašenkan hallituksen. Kun lain toimeenpanoa lykättiin ja mellakkapoliisit taltuttivat voimakeinoin opposition vuosittaisen mielenosoituksen maaliskuun 2017 lopussa, mielenosoitusten aalto laantui.

Valko-Venäjän vallanpitäjien haluttomuus ryhtyä vuoropuheluun mielenosoittajien kanssa ja mellakkapoliisien kovat otteet protestien aikana järkyttivät monia. Taloudellisen tilanteen heikkenemisestä kärsineet kansalaiset yllättyivät, kun yhteiskunnallisesta epätasa-arvosta nousseet vaatimukset ohitettiin oman edun tavoitteluna tai pyrkimyksenä horjuttaa yhteiskuntarauhaa, mikä puolestaan leimattiin maan kansallisen edun vastaiseksi toiminnaksi.

Taloudellisen tilanteen heikkenemisestä kärsineet kansalaiset yllättyivät, kun yhteiskunnallisesta epätasa-arvosta nousseet vaatimukset ohitettiin oman edun tavoitteluna tai pyrkimyksenä horjuttaa yhteiskuntarauhaa.

Venäjällä lähestyvät presidentinvaalit ovat pitäneet tunnelman sähköisenä. Viime kevään mielenosoitusten aallon jälkeen on nähty tasaisin väliajoin opposition yrityksiä nostattaa protestimielialaa, tosin osanotto on asteittain jäänyt vaisummaksi. Esimerkiksi tammikuun lopulla järjestettyyn mielenilmaukseen osallistuneet laskettiin sadoissa, ei enää tuhansissa, kuten vuosi sitten.

Valko-Venäjällä uusia yhteenottoja on odotettavissa opposition ja valtaapitävien välille viimeistään maaliskuussa, jolloin Valko-Venäjän kansantasavallan perustamisesta tulee kuluneeksi sata vuotta. Oppositiolle tärkeää juhlapäivää ei juhlita valtion tasolla, koska virallisen historiantulkinnan mukaan Valko-Venäjän valtiolliset rakenteet syntyivät vasta neuvostoaikana.

Opposition tavassa korostaa tasavallan perustamisen merkitystä on piirteitä etnisestä nationalismista ja neuvostovastaisuudesta, jotka kumpikaan eivät sovi hallinnolle. Lisäksi oppositio pitää tunnuksenaan edelleen puna-valko-punaista lippua ja Pahonian vaakunaa, jotka Lukašenka vaihtoi neuvostohenkisempiin tunnuksiin pian valtaan nousunsa jälkeen.

Miten ennakoida tyytymättömyyttä?

Venäjän ja Valko-Venäjän kevään 2017 protesteja yhdisti se, että ne vaikuttivat tulleen yllätyksenä paitsi hallinnolle myös monille tilannetta ulkopuolelta seuraaville. Molemmissa maissa tutkitaan aika ajoin eri väestöryhmien valmiutta osoittaa mieltään, mutta mielipidemittaukset eivät ole heijastaneet kovin suurta muutosta.

Valko-Venäjän viimeisen riippumattoman mielipidemittauskeskuksen IISEPS:n selvityksissä vuodesta riippuen 15–23 prosenttia vastaajista on pitänyt mahdollisena osallistumistaan mielenosoitukseen silloin, kun taloudellinen tilanne heikentyy.

Protesteja yhdisti se, että ne vaikuttivat tulleen yllätyksenä paitsi hallinnolle myös monille tilannetta ulkopuolelta seuraaville.

Protestivalmius oli korkein vuonna 2010, jolloin talousahdingon kohdanneessa maassa Lukašenkaa vastustaneihin mielenosoituksiin osallistui tuhansia. Vuoden 2017 protestien ollessa huipussaan protestivalmiudestaan ilmoitti 18 prosenttia mittaukseen osallistuneista.

Venäjällä riippumaton tutkimuskeskus Levada mittaa säännöllisesti ihmisten valmiutta lähteä osoittamaan mieltään esimerkiksi elintason laskun vuoksi tai omien oikeuksiensa puolesta. Se myös kysyy vastaajien mielikuvia tällaisten protestien todennäköisyydestä.

Kevään suurten mielenosoitusten jälkeen henkilökohtaista protestivalmiutta kuvaava prosenttiosuus nousi kahdeksasta kolmeentoista. Myös valtiota lähellä toimiva tutkimuskeskus Vtsiom raportoi huhti-toukokuussa 2017 protestivalmiuden hetkellisesti nousseen, mutta sen jälkeen se laski 26 prosentista kuuteentoista.

Kumpikaan luvuista ei ollut juuri heilahtanut ennen vuoden 2017 maaliskuun suuria mielenosoituksia, joten sinänsä kyselyistä ei ole ennustamaan tulevaa. Hypoteettisiin kysymyksiin on myös äärimmäisen vaikea vastata. Mielipidetutkimukset eivät siis suoraan auta hallintoa arvioimaan tyytymättömyyttä.

Viime vuosina sekä Venäjällä että Valko-Venäjällä vallanpitäjät ovat itse ajaneet poliittisia mielialoja mittaavia tutkimuslaitoksia ahtaalle. IISEPS menetti vuonna 2014 oikeuden toimia Valko-Venäjällä. Heti protestien laannuttua valtion virallinen mielipidemittauslaitos kartoitti nuorison suhtautumista mielenosoituksiin ja maan laajempaan poliittiseen tilanteeseen, mutta tutkimusten tuloksista ei kerrota julkisuuteen.

Myös Venäjän Levada-keskus joutui hankaluuksiin. Osin ulkomaisen rahoituksen perusteella sitä vaadittiin vuonna 2016 rekisteröitymään ”ulkomaiseksi agentiksi” ja lisäämään maininta tästä statuksesta kaikkeen materiaaliinsa. Epäilyttävältä kalskahtava termi on omiaan nakertamaan vastaajien luottamusta kyselytutkimusta kohtaan, mikä taas vaikuttaa haitallisesti tutkimuksen laatuun.

Poliittisten mielialojen tutkiminen on melko nuori tieteenala, sillä Neuvostoliitossa tilastoilla osoitettiin todeksi se, mitä kulloinkin haluttiin.

Kummassakin maassa poliittisten mielialojen tutkiminen on melko nuori tieteenala, sillä Neuvostoliitossa tilastoilla osoitettiin todeksi se, mitä kulloinkin haluttiin. Kylmän sodan kontekstissa oman maan kansalaisten tyytyväisyyden osoittaminen oli tärkeää sekä kotimaiselle että ulkomaiselle yleisölle, mutta viestin saivat tutkijoiden sijaan kertoa valtiollisten tiedotusvälineiden propagandistit.

Nykyisten vallanpitäjien pyrkimykset hallita tutkimuskeskuksia ja toisaalta mediatilaa heikentävät myös heidän omia mahdollisuuksiaan saada luotettavaa tietoa yhteiskunnallisista mielialoista.

Vakaus ja järjestys vaakalaudalla

Venäjän ja Valko-Venäjän hallinto on pyrkinyt oikeuttamaan valtaansa sillä, että ne takaavat kansalaisille yhteiskunnallista vakautta, joka taas turvaa talouskasvua. Sekä Vladimir Putin että Lukašenka puhuvat toistuvasti laillisuuden, yhteiskunnallisen vakauden ja järjestyksen tärkeydestä. Kumpikin maalaa kauhukuvana Ukrainan Maidan-aukion kaltaisten mielenosoitusten eskaloitumista.

Siksi 2010-luvun laajat ja toistuvat mielenosoitukset olivat heille kuin hälytyskello. Niiden kohteena on sekä suorasti että epäsuorasti autoritäärinen valtiojärjestelmä ja sen ylläpitämä poliittinen eliitti.

Missä tahansa valtiojärjestelmässä elintason lasku synnyttää tyytymättömyyttä. Demokraattisissa maissa se purkautuu mielenosoitusten lisäksi juuri vaalien aikana, jolloin huonontuneesta taloustilanteesta vastuullisena pidetyn tahon kannatus kärsii.

Myös autoritäärisissä järjestelmissä vaalit tarjoavat tilaisuuden ilmaista tyytymättömyyttä. Vaikka ehdokasasettelu ei olisikaan reilu, vallanpitäjille on tärkeää saada aikaan tulos, joka näyttäisi antavan vahvan tuen politiikalle.

Venäjän talouskasvu oli vuonna 2017 palautunut jo lähes vuoden 2015 talouden romahdusta edeltävälle tasolle. Pahimmat pelot näyttivät jääneen toteutumatta. Ennen joulua Venäjän keskuspankin antama ilmoitus inflaation hiipumisesta otettiin hyvin vastaan, vaikka samaan aikaan välttämättömät rakenteelliset talousreformit ovat tekemättä ja hintojen nousu pysyy yhtenä suurimmista yksittäisistä kansalaisten huolenaiheista.

Suurin kritiikki on kohdistunut yleisen taloustilanteen sijaan poliittisen eliitin korruptioon

Mielenosoituksissa suurin kritiikki onkin kohdistunut yleisen taloustilanteen sijaan poliittisen eliitin korruptioon, jonka käsittelemistä Navalnyi on keväästä lähtien aktiivisesti jatkanut. Virkamiesten korruptio on helposti ymmärrettävä merkki poliittisen järjestelmän epätasa-arvoisuudesta, joka saa ihmiset osallistumaan mielenilmauksiin.

Valko-Venäjällä valtion taloudellinen ahdinko on pohjimmainen syy, joka voi epäsuorasti antaa aihetta yhteiskunnalliselle liikehdinnälle. Lukašenkan tavoite säilyttää täystyöllisyys hinnalla millä hyvänsä ei ole pitkällä aikavälillä kestävä.

Vaikka Venäjän anteliaisuus halvan öljyn ja edullisten lainojen muodossa poliittista lojaliteettia vastaan on säästänyt maan vararikolta, Lukašenka ei pystynyt lunastamaan lupaustaan keskipalkan noususta 500 dollariin.

Palkkataso nousi jonkin verran viime vuoden aikana, mutta inflaatio söi kasvun. Tuskalliseen taloustilanteeseen ei ole helppoja tai nopeita ratkaisuja. Lukašenka on viimeisimpänä keksintönään ryhtynyt puhumaan kryptovaluuttojen puolesta investointeja houkutellakseen.

Lukašenka ei halua toteuttaa paljon kaivattuja talousuudistuksia, koska ne mitä todennäköisimmin johtaisivat työttömyyden kasvuun. Toisaalta Venäjä on osoittautunut yhä haluttomammaksi paikkaamaan valtion alijäämäistä budjettia.

”Parasiittilain” kaltaiset yritykset rutistaa kansalaisista entistä enemmän veroja luultavasti lisääntyvät tulevaisuudessa. Ei ole ihme, että laittomiksi väitettyihin mielenosoituksiin osallistujat saavat muutaman päivän vankeusrangaistuksen lisäksi nykyisin myös maan tulotasoon nähden muhkean sakkolapun.

Uusia protesteja on pyritty ennaltaehkäisemään, mutta keinot näyttävät osin vaatimattomilta. Tästä on esimerkkinä Lukašenkan päätös jäädyttää mielenosoittajien kritisoiman parasiittilain toimeenpano vuodeksi ja tilata kansalaisten protestivalmiutta arvioiva tutkimus maan viralliselta mielipidemittausinstituutiolta.

Putin on pyrkinyt esiintymään koko kansan, myös urbaanin ja kansainvälisen nuorison, presidenttinä. Samaan aikaan Navalnyin hyllyttäminen on yhtä lailla esimerkki yrityksestä estää ongelmat ennen niiden kehittymistä mielenosoituksiksi.

Toisaalta hallinto on myös ”kitkenyt korruptiota” omalla tavallaan. Venäjän entinen talousministeri Aleksei Uljukajev sai ennen joulua lahjuksen vastaanottamisesta kahdeksan vuoden vankeustuomion. Oikeudenkäyntiä arvosteltiin laajasti muun muassa siksi, että lahjuksen väitetysti antanut presidenttiä lähellä oleva liikemies ei saapunut todistamaan asiassa.

Korruptio on poliittisena teemana kuitenkin vaikeasti hyödynnettävissä. Putin on parhaansa mukaan pysytellyt Uljukajevin ja muiden viime vuosina korruptiosta syytettyjen virkamiesten oikeusprosessien ulkopuolella.

Missä määrin Putinin ja Lukašenkan yritykset puhutella kannattajakuntaansa enää toimivat?

Kiinnostavaa onkin se, missä määrin Putinin ja Lukašenkan yritykset puhutella kannattajakuntaansa enää toimivat. Haluavatko kansalaiset kipeämmin muutosta, vai onko vakaus-puheessa yhä voimaa?

Carnegie-tutkimuskeskuksen tuoreen raportin mukaan suuri osa venäläisistä pitää uudistusten puutetta myönteisenä asiana, vaikka näkeekin, ettei maa voi kehittyä ilman niitä. Kirjoittajat toteavat, ettei uudistuspolitiikasta käydä Venäjällä minkäänlaista julkista keskustelua, mikä osaltaan selittää ihmisten hataria ja ristiriitaisia käsityksiä mahdollisesta muutoksesta.

Kun porkkanaa ei ole, jää vain keppi

Vallanpitäjillä ei kummassakaan maassa ole montaa vaihtoehtoa, kun mielenosoitukset puhkeavat. Heikossa taloustilanteessa poliittisia vastustajia ei voi lepytellä turvautumalla ”porkkanaan”, koska ylimääräistä rahaa esimerkiksi valtion työntekijöiden palkkojen nostamiseksi ei valtion kirstusta löydy.

Vallanpitäjien näkökulmasta ainoa toimiva ulospääsy tilanteesta on katkaista protestien aalto voimakeinoin. Lopulta vallanpitäjät voivat sanoa palauttaneensa järjestyksen, mutta epävakauden aiheuttaneista syistä ei ole silti päästy mihinkään. Hiljaisuus kaduilla ei ole merkki myöntymisestä, vaan pelosta ja kyllästymisestä.

Vallanpitäjien näkökulmasta ainoa toimiva ulospääsy tilanteesta on katkaista protestien aalto voimakeinoin.

Sekä Venäjällä että Valko-Venäjällä lähitulevaisuuden kuva vaikuttaa synkältä. On selvää, ettei valtiojohdon kyky vastata mielenosoitusten osoittamiin haasteisiin ole parantunut sitten kevään 2017. Protesteja pyritään ennaltaehkäisemään kansallisen turvallisuuden nimissä, ja niihin osallistuvia rangaistaan mustamaalaamalla tai sakottamalla.

Vaikka laaja yleisö suhtautuisi suopeasti mieltään osoittavien vaatimuksiin, estää rangaistuksen pelko monia lähtemästä itse mukaan. Hallinto taas ei halua suostua minkäänlaiseen keskusteluun mielenosoittajien kanssa, koska siitä saattaisi seurata enemmän ja yhä suurempia vaatimuksia.

Viimeisen vuoden kehityskulut ovat osoittaneet, että nykyinen hallinto Venäjällä tai Valko-Venäjällä ei halua tai osaa vastata kansalaisten vaatimuksiin muuten kuin voimalla tai vaikenemalla. Tämän seurauksena raja valtaapitävien ja kansalaisten välillä ei tule hälvenemään, vaan saattaa avautua entistä syvempänä kuiluna.

Kirjoitus on osa Katse rajaan ja yli rajojen -sarjaa.

Veera Laine toimii tutkijana Ulkopoliittisen instituutin EU:n itäinen naapurusto ja Venäjä -tutkimusohjelmassa. Hän on myös poliittisen historian jatko-opiskelija Helsingin yliopistossa. MA Kristiina Silvan on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Mitä tehdä, kun iskulauseet vaimenevat? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Huhtikuun 2. päivänä Serbiassa järjestettiin vaalit, joissa maata vuodesta 2012 johtanut pääministeri Aleksandar Vučić valitutti itsensä presidentiksi. Presidentinvaaleja ovat seuranneet ”protestit diktatuuria vastaan”, joissa kymmenet tuhannet serbialaiset ovat vastustaneet pääministeri Vučićin itsevaltaista hallintotapaa.

Tuleva presidentti on täysiverinen populisti, joka on entisenä radikaalina ja nationalistina onnistunut ajamaan Serbiassa läpi hankalia taloudellisia uudistuksia. Niiden tekeminen olisi ollut aikaisemmin valtaa pitäneelle, sosiaaliliberaalille keskustavasemmistolaiselle demokraattiselle puolueelle mahdotonta.

Euroopan unioni katsoo sormien läpi EU-myönteisen Vučićin populistista politiikkaa, yhä autoritaarisemmaksi käyvää hallintotapaa sekä median vapauden rajoittamista. Demokratian ongelmat eivät kuitenkaan katoa minnekään, kun ne sivuutetaan, kuten naapurimaa Unkarin esimerkki osoittaa.

Koko Balkanin tilanne on viime vuosien aikana ottanut askelia epävakaampaan suuntaan.

Kriittiseksi asian tekee se, että koko Balkanin tilanne on viime vuosien aikana ottanut askelia epävakaampaan suuntaan ja EU:ta on myös tässä yhteydessä syytetty liian passiivisesta toiminnasta alueella.

Jalkapallohuligaanista propagandistiksi ja puoluejohtajaksi

Tulevaa presidenttiä on vaikea arvioida tuntematta hänen taustaansa. Vučić on entinen jalkapallohuligaani, nationalisti ja Serbian radikaalipuolueen kasvatti. Hän toimi puolueen pääsihteerinä vuosina 1995–2008 ja informaatioministerinä Slobodan Miloševićin aikaisessa hallituksessa, jossa hän vastasi muun muassa tiukoista sensuurilaeista.

Nuorena Vučić oli Suur-Serbia-aatteen innokas kannattaja ja 1990-luvulla Bosnian sodan aikaan hän uhosi parlamentissa jokaista tapettua serbiä kohden tapettavan sata muslimia. Hän vastasi Ratko Mladićin Haagin rikostuomioistuimeen luovuttamista vastustavien kampanjoiden ja protestien organisoinnista kymmenen vuotta sitten.

Vučić jatkoi oppositiopolitiikkaa radikaalipuolueessa myös Miloševićin vallan kaaduttua. Vuonna 2008, kun Serbia allekirjoitti EU:n vakautus- ja assosiaatiosopimuksen, hän erosi puolueesta yhdessä Tomislav Nikolićin kanssa perustaakseen EU-myönteisen Serbian edistyspuolueen. Vuonna 2012 Nikolić voitti presidentinvaalit ja joutui luopumaan puolueen puheenjohtajuudesta.

Samana vuonna edistyspuolueen johtama koalitio voitti myös parlamenttivaalit, ja syyskuussa Vučić valittiin puolueen puheenjohtajaksi ilman haastajaa.

Korruption vastaisella taistelulla vallankahvaan

Vučićista tuli uuden hallituksen varapääministeri ja de facto johtaja suurimman puolueen puheenjohtajana. Hallituksen pääministeriksi nousi sosialistien Ivica Dačić.

Varapääministerinä Vučić otti teemoikseen taistelun korruptiota ja rikollisia vastaan sekä maan talouden kohentamisen. Huono taloustilanne sekä poliitikkojen ja virkamiesten korruptio ovat olleet koko 2000-luvun ajan maan akuuteimpia ongelmia.

Talouden lukujen parantamisessa Vučić on arvioiden mukaan onnistunut. Kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n edellyttämän tiukan budjettikurin ylläpitäminen on saanut äänestäjät kuitenkin myös kritisoimaan pääministeriä. Suurista puheista ja loputtomista lupauksista huolimatta todellista edistystä korruption ja rikollisten vastaisessa taistelussa ei ole tapahtunut. Vučićin suosio kannatusmittauksissa ei silti juuri ole kärsinyt.

Jo vuonna 2014 presidentti Nikolić ilmoitti uusista vaaleista, joissa ennätyksellisiin kannatuslukuihin kiivenneelle edistyspuolueelle povattiin hyvää menestystä. Yleinen käsitys oli, että edistyspuolueen johtaja Vučić ei enää tyytynyt varapääministerin salkkuun. Edistyspuolue sai vaaleissa suuren voiton, ja Vučić valittiin itseoikeutetusti pääministeriksi.

Vučić näyttääkin käyttävän ennenaikaisia vaaleja yhtenä strategisena keinona valtansa vahvistamiseen.

Keväällä 2016 Vučić ilmoitti jälleen ennenaikaisista vaaleista. Syyksi hän ilmoitti, että hallitus tarvitsi ”täyden mandaatin vaikeiden päätösten tekemiseen, sillä seuraavan hallituksen nelivuotiskauden päätteeksi Serbia on jo Euroopan unionin ovella”. Vučićin johtama edistyspuolueen koalitio voitti vaalit ja pääministeri sai jälleen neljä vuotta lisäaikaa itsevaltaiselle politiikalleen.

Vučić näyttääkin käyttävän ennenaikaisia vaaleja yhtenä strategisena keinona valtansa vahvistamiseen. Vaaleista on säännönmukaisesti ilmoitettu edistyspuolueen kannatuslukemien ollessa korkealla, jolloin se on aina pystynyt uudelleen legitimoimaan asemansa.

Presidentinvaalit 2017: Kansa kyllästyy diktatuuriin

Vielä alkuvuodesta radikaalipuolueen presidenttiehdokkaaksi oli ryhtymässä valtaapitävä presidentti Nikolić. Alustavat kannatusmittaukset ennustivat kuitenkin istuvalle presidentille vaalitappiota.

Useiden arvioiden mukaan pääministeri Vučić lähtikin puolueen presidenttiehdokkaaksi voidakseen pitää myös presidenttiyden edistyspuolueella. Ehdokkuutensa ilmoittaessaan hän totesi toivovansa voittoa heti ensimmäisellä kierroksella, mikä toteutuikin, kun hän sai heti 55 prosenttia äänistä.

Presidentin rooli Serbiassa on pitkälti seremoniallinen ja todellinen valta on pääministerillä. Presidenttinä Vučić sai kuitenkin jälleen viiden vuoden pituisen mandaatin politiikkansa ja toimiensa jatkamiselle. Edistyspuolueen puheenjohtajana hän valitsee myös Serbian seuraavan pääministerin.

Presidentin rooli Serbiassa on pitkälti seremoniallinen ja todellinen valta on pääministerillä.

Vučićin voitto antaa hänelle ennenkuulumattoman vahvan henkilökohtaisen valta-aseman Serbiassa. Tämä on myös herättänyt vertailuja Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoğaniin ja epäilyjä siitä, että Vučićin tavoitteena olisi samankaltainen vallan keskittäminen.

Jo ennen vaaleja julkisuuteen vuosi tietoja pääministeripuolueen edustajien yrityksistä ostaa ääniä, ja Vučić sai huomattavasti oppositiokandidaatteja enemmän tilaa esitellä politiikkaansa valtamediassa.

Puolueettomien arvioiden mukaan vaalit olivat kaikkea muuta kuin vapaat. Todisteita suoranaisesta äänten ostamisesta ei ole kuitenkaan tähän mennessä tullut ilmi.

Puolueettomien arvioiden mukaan vaalit olivat kaikkea muuta kuin vapaat.

Heti vaalien jälkeisenä maanantaina Serbiassa alkoivat suuret, jo kuukauden kestäneet, protestit. Mielenosoittajien ydinjoukko koostuu nuorista ja opiskelijoista, mutta viikkojen mittaan joukkoon on liittynyt myös eläkeläisiä, työväestöä sekä oppositiopuolueiden edustajia.

Mielenosoituksilla ei ole virallista järjestäjätahoa vaan ne viestivät sosiaalisen median kanavien kautta. Myös puoluepoliittiset tunnukset on haluttu pitää protestien ulkopuolella.

Mielenosoittajat vaativat Vučićin johtaman eliitin poistamista vallasta, aidosti vapaita vaaleja, median vapautta sekä muutoksia talous- ja sosiaalipolitiikkaan. Protesteissa onkin nähty kaikuja vuoden 2000 mielenosoituksista, jotka toivat Miloševićin vallan päätökseen.

Nykyistä hallintoa myötäilevät tiedotusvälineet tuomitsivat protestit pieniksi opposition organisoimiksi mielenilmauksiksi, eikä valtamediassa moneen viikkoon nähty totuudenmukaisia raportteja protesteista.

Mielenosoitukset näyttävätkin olevan osin reaktio myös pitkäaikaiseen kehitykseen.

Mielenosoitukset näyttävätkin olevan osin reaktio myös pitkäaikaiseen kehitykseen, jossa muun muassa median vapautta on jatkuvasti ja tietoisesti rajoitettu ja korruption vastaista taistelua on käytetty myös Vučićin poliittisten kilpailijoiden kaatamiseen.

Tilannetta heikentää myös varteenotettavan opposition puute, jota median keskittyminen Vučićin tukemiseen on vain kärjistänyt. Koko Vučićin hallintokauden ajan Serbian oppositio on ollut kykenemätön vastustamaan pääministerin yksinvaltaa yhteisellä oppositiopolitiikalla.

Serbian oppositio on ideologisesti ja poliittisesti hyvin hajanainen, mikä näkyikin hyvin presidentinvaalien ehdokaslistoissa. Serbian seuraavaksi presidentiksi pyrki yhteensä 11 ehdokasta, joista kolme Vučićin jälkeen suosituinta sitoutumattomina.

Pääministerin jälkeen suurimman äänisaaliin saivat entinen oikeusasiamies ja Vučićin politiikan äänekäs vastustaja Saša Janković (17 %), parodiahahmona presidentiksi pyrkinyt koomikko Luka Maksimović (10 %), sekä Serbian entinen ulkoministeri Vuk Jeremić (6 %), joka on viime aikoina profiloitunut Kosovon itsenäisyyden äänekkääksi vastustajaksi.

Vučić EU-lähentymisen takuumiehenä

EU on tyytynyt seuraamaan sivusta, kun Serbian pääministeri keskittää itselleen yhä enemmän valtaa. Vučić on pitkään nauttinut suosiota lännessä, missä hänet on nähty jatkuvuuden takeena Serbian politiikassa sekä ainoana poliittisena kandidaattina, joka voi realistisesti luotsata Serbian EU:n jäseneksi.

Luottamusta eivät näytä juuri horjuttaneen sen enempää autoritaarinen kehitys kuin esimerkiksi Vučićin tiiviisti ylläpitämät Venäjä-kumppanuussuhteet, joita hän käytti myös presidentinvaaleissa valttikorttinaan. EU:ssa kritiikille ei joko ole nähty tarvetta tai sitä ei ole julkisesti haluttu esittää, jottei riskeerattaisi maan länsisuuntausta.

Suhtautuminen muistuttaa EU:n yleisempää Balkan-politiikkaa, jota on viime vuosina leimannut vaiteliaisuus. Virallinen kanta esimerkiksi vuoden 2014 mellakointiin Bosnia-Hertsegovinassa oli pidättäytyvä, ja muutenkin EU on näyttää enemmän välttelevän sekaantumista kuin aidosti pyrkivän ratkomaan kyteviä ongelmia.

Suhtautuminen muistuttaa EU:n yleisempää Balkan-politiikkaa, jota on viime vuosina leimannut vaiteliaisuus.

Lähestymistapa alkaa nyt kuitenkin kääntyä itseään vastaan, kun kriisit leimahtavat kytevistä akuuteiksi. Esimerkiksi Makedoniassa parlamenttivaalit ovat äityneet pitkiksi mielenosoituksiksi ja levottomuuksiksi, kun taas Bosnia-Hertsegovinassa on vihjailtu Serbitasavallan irtautumisesta.

EU-jäsenyyden jo saavuttanut Kroatia puolestaan tarjoaa hienovaraisemman esimerkin siitä, miten äärioikeistolainen ja nationalistinen ajattelu on valtavirtaistunut, kun siihen liittyviin epäkohtiin ei EU-jäsenneuvotteluiden aikana kylliksi puututtu.

Juuri siksi Serbian tilannetta tulisi seurata entistä tarkemmalla silmällä, vaikka se alueellisesti vertailtuna näyttäisi vakaalta. Vučić voi toki olla muuttunut mies suhteessa nationalistimenneisyyteensä, mutta hänen nykyisiä autoritaarisia taipumuksiaan ei myöskään voi sivuuttaa.

Monet serbialaiset näkevät Euroopan unionin demokratian ja ihmisoikeuksien vankkumattomana puolustajana. Unionin haluttomuus puuttua epädemokraattiseen kehitykseen Balkanilla vähentää myös sen legitimiteettiä vaatia tulevilta jäsenmailta uudistuksia tällä rintamalla. Mikäli EU esittää itsensä arvojohtajana, sen tulisi sitä myös olla.

Emma Hakala on poliittisen historian jatko-opiskelija ja töissä Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutissa.  VTM Jenni J. Laakso on Historioitsijat ilman rajoja -yhdistyksen pääsihteeri. 

Julkaisu Serbian tuleva presidentti – susi lampaan vaatteissa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuosi 2015 on tuonut mukanaan suurten mielenosoitusten aikakauden. Suomessa tuhannen ihmisen mielenosoitusta on perinteisesti pidetty suurena, ja yksittäisten massamielenosoitusten välissä on yleensä ollut vuosia. Tänä vuonna kymmeniä tuhansia mielenilmaisijoita kaduille saaneita mielenosoituksia on kuitenkin ollut jo useita.

Kysymys protestien kehittymisestä on siis mitä ajankohtaisin. Protestien kehittymiseen liittyvät sekä mielenosoitusten koko, yleisyys ja yleinen protestointialttius että mielenosoitusten muoto ja tyyli, joista tässä keskitymme jälkimmäisiin.

Osa viimeaikaisista mielenosoituksista on ollut perinteisiä kulkueita, joihin kuuluvat marssireitti, iskulauseet ja liikenteen blokkaaminen: tarkoituksena on näkyä eri puolilla kaupunkia. Tällaisen mielenosoituksen eri osat ovat varsin itsenäisiä sekä viestin että paikalla huudettujen iskulauseiden puolesta.

Merkillepantava käänne kuitenkin on, että keskeisistä mielenosoituksista on tullut pikemmin paikallaan pysyviä, juonnettuja yleisötapahtumia. Helsingissä on lyhyen ajan sisällä järjestetty kaksi suurta mielenilmausta tässä formaatissa: rasismin vastainen Meillä on unelma -mielenosoitus sekä ammattiliittojen järjestelmä työehtojen heikennysten ja pakkolakien vastainen Stop-mielenosoitus.

Vaikka kysymys on osittain ennenaikainen, voidaan pohtia, ovatko tällaiset yleisötapahtumat tulossa pysyvämminkin osaksi suomalaista mielenilmausperinnettä.

Yleisötapahtuman malli

Paikallaan pysyvä yleisötapahtuma-mielenilmaisu on eräänlainen juonellinen näytelmä. Näille mielenilmaisuille on ollut ominaista erittäin suuri osallistujajoukko, hyvin selvä roolijako esiintyjien ja yleisön välillä sekä dialogin kirjoittaminen ohjelman sisälle.

Huomion täydellisenä keskipisteenä on ohjelmalava. Lavalla tilaisuutta pitävät käsissään juontajat ja kutsutut puhujat. Nimettyjen juontajien lisäksi ohjelman kulku on suunniteltu ja ilmoitettu etukäteen, ja tätä käsikirjoitusta noudatetaan hyvinkin kuuliaisesti.

Osallistujat ovat huomattavan passiivisessa roolissa: heidän tehtävänään on olla paikalla ja seurata lavalla tapahtuvaa ohjelmaa. Käytännössä mielenilmaus siis on muodoltaan yleisötapahtuma, jonka muotoon ei ole rakennettu sisään mielenilmauksille yleensä ominaista aktiivisuutta, vapaamuotoisuutta ja konfrontatiivisuutta, ellei joillekin puhujille buuaamista lasketa konfrontaatioksi. Mielenosoittajat ovat siis tavallaan paitsi tilaisuus itsessään, myös tilaisuuden yleisö.

Tapahtuman juonnettuun luonteeseen kuuluu myös moraalisen näytelmän esittäminen. Käsikirjoitetun tilaisuuden konnille annetaan puhetila ja tätä puhetilan antamista jopa korostetaan.

Juontajien roolina on ollut pyytää yleisöä kuuntelemaan ”sivistyneesti”, mitä vastapuolella on sanottavana. Mielenosoittajien tehtäväksi jää reagoida lavan tapahtumiin. Virallinen lava suhtautuu tähän reagointiin kahtalaisesti: yhtäältä se selvästi kuuluu näytelmään, toisaalta sitä muodollisesti paheksutaan.

Yleisesti tällainen mielenosoituksen muoto hämärtää mielenilmauksen ja yleisötilaisuuden välistä rajanvetoa. Esimerkiksi Meillä on unelma -mielenosoitus sekoitettiin yleisötapahtumaan, minkä jälkeen lehdistössäkin pohdittiin mielenosoituksen määritelmää: voiko mielenosoituksessa olla esimerkiksi yleisölle esiintyviä artisteja?

Perinteen rikkomista ja jatkamista

Tätä mielenosoituksen muotoa on kiinnostavaa tutkia suomalaista protestiperinnettä vasten. Suomalaisen protestiperinteen leimallisina piirteinä on liiketutkimuksessa pidetty järjestäytyneisyyttä ja lainkuuliaisuutta. Vallitsevaan toimintakulttuuriin on myös kuulunut liikkeiden nopea organisoituminen rekisteröidyiksi yhdistyksiksi.

Suomalaiset liikkeet ovat myös olleet valistushenkisiä ja tiedon jakamiseen keskittyviä. Henkistä sitoutumista tähän perinteeseen voi pitää syynä esimerkiksi 1990-luvun eläinoikeusliikehdinnän ja myöhempien itsenäisyyspäivän protestien suoranaiselle demonisoinnille.

Protesti ei kuitenkaan voi olla ainoastaan tiedon jakamisen tapahtuma tai fokusoitua liikaa järjestäytyneisyyden ympärille, onhan protesti jo määritelmällisesti ristiriidan ja erimielisyyden esitys. Tietoinen osallistuminen yhteiskunnalliseen protestiin on vastalauseen, vaatimusten ja kritiikin esittämistä.

Juonnetun yleisötapahtuman ilmiölle voi antaa kahtalaisen tulkinnan suomalaista protestiperinnettä vasten.

Yhtäältä se sijoittuu vankasti osaksi lainkuuliaista ja ei-konfrontatiivista protestiperinnettä: ohjelmallisuus, korostuneen rauhallinen tyyli ja jopa dialogi vastapuolen kanssa osana mielenosoitusta ovat selvästi osa tätä ”hyvin käyttäytyvän mielenilmaisun” jatkumoa. Ne ovat myös selvästi irtiottoa konfrontatiivisista ja jonkinlaisista konfrontaatiolla leikittelevistä protesteista ja sikäli paluuta perinteeseen.

Toisaalta muodolliseen järjestö-organisoitumiseen otetaan selvästi välimatkaa: mielenosoitukset ovat olleet nimenomaan liittoumien organisoimia ja yksittäisiä.

Tällaiset yleisötapahtuma-protestit ovat liiketutkimuksen näkökulmasta kiinnostavia myös siksi, etteivät ne sovi erityisen hyvin yleisimpiin kategorioihin, joita protestien tyypittelyssä on totuttu käyttämään. Niillä ei ole ilmeistä sijaintia proaktiivinen/reaktiivinen-akselilla.

Tätäkin olennaisempaa on, että ne eivät ole selvästi ”uusien” eivätkä ”vanhojen” liikkeiden ilmentymiä: kyse on hyvinkin perinteisestä, suorastaan konservatiivisesta mallista, jonka logiikka samaan aikaan kumpuaa ”uusiin liikkeisiin” liitetyistä tekijöistä, joita ovat identiteettivetoisuus, joustavat koalitiot, väljä sitoutuminen liikkeeseen ja mediakeskeisyys.

Spektaakkeli

Pohdittaessa näiden tapahtumien erityistä poliittisuuden muotoa, esiin nousee ennen kaikkea tulkinta protestista spektaakkelina. Nehän pyrkivät nimenomaan yleisön luomiseen ja massan tuntuun sekä maksimaaliseen huomioon – vaikka toki spektaakkelille tyypillistä on yllättävyys, mihin yleisötapahtuma nimenomaisesti ei pyri.

Nykyaikaista yhteiskuntaa on tulkittu olemukseltaan spektaakkelin yhteiskuntana: spektaakkeli ei ole pinnallinen ilmiö, vaan koko yhteiskunnan pääasiallinen tuote. Tämä on luonnollisesti näkynyt pidempään myös protestien tulkinnassa: ne ovat usein kiinnostaneet enemmän performansseina tai julkisen tilan haltuunottoina kuin poliittisten sisältöjensä ilmaisuna.

Samalla poliittinen huomio keskittyy helposti spektaakkeliin itseensä. Esimerkiksi julkinen keskustelu Meillä on unelma -mielenosoituksen jälkeen keskittyi tapahtuman käänteisiin, erityisesti perussuomalaisten puhujan Matias Turkkilan kutsumiseen paikalle, puheeseen ja puheen aikaansaamiin reaktioihin.

Puheen kääntyminen pois asiasta pelkkään protestin muotoon, mistä radikaaliliikkeitä on perinteisesti syytetty, näyttää siis olevan osa myös lainkuuliaisuuttaan ja harmittomuuttaan korostavia spektaakkeleita.

Yleisötapahtuman muotoisessa mielenosoituksessa myös tulkinta osallistujamäärästä muuttuu vieläkin keskeisemmäksi kuin perinteisissä mielenosoituksissa: olennaista on nimenomaan tapahtuman suosio.

Spektaakkeliluonne ja osittain itse protestin veto perustuu valtavan väkijoukon mukanaoloon. Yhtä lailla tärkeää on suosion visuaalinen representaatio: kuvat ihmismassoista ovat tärkeässä roolissa. Tämä on yleisötapahtuma-mielenosoituksen keino käydä kamppailua siitä, tulkitaanko sen sanoma ”kansan” ääneksi.

Poliittisuuden tulkintoja

Yleisötapahtuma-mielenosoitusta voidaan myös tulkita kohtana, jossa sosiaalisen median muoto alkaa määrittää fyysisen mielenosoituksen muotoa, sen sijaan että politiikka ainoastaan ”siirtyisi nettiin”.

Juonnettuun yleisötapahtumaan paikalle tuleminen on eräänlainen klikkaamisen fyysinen muoto, protesti jonka muodoksi riittää sanoman hyväksyminen läsnäololla. Toisaalta mielenilmausten onnistumisen kriteerinä on nimenomaan kyky luoda tunne tilasta, jossa ”kaikki muutkin” hetkellisesti ovat, aivan samoin kuin sosiaalinen media elää kyvystä universalisoida käsitys siitä, missä ”kaikki” ovat.

Myös politiikan toimijat tuntuvat tulkitsevan tapahtuman poliittisuutta nimenomaan spektaakkelin logiikalla: kamppailua käydään siitä, kuka saadaan esitettyä tapahtuman tähtenä tai suosikkina, aivan kuten kyse olisi viihdetapahtumasta – mihin ulkoiset puitteet toki viittaavat.

Stop-mielenosoituksen jälkeen Vihreä Lanka uutisoi tapahtumasta, että Ville Niinistö ”huudatti ihmismassaa”. Kansan Uutiset puolestaan raportoi, että Paavo Arhinmäki ”villitsi yleisön”. Tällaiset sanavalinnat viittaavat kamppailuun siitä, kuka oli ”illan todellinen tähti” – protestin kuvaukseksi ne ovat epätavallisia.

Toisaalta tällaisessa kokonaisuudessa ei synny kamppailua siitä, ketkä ”edustavat” mielenosoitusta, kuten useimmiten. Mielenosoitusten julkista huomiota on tyypillisesti pyritty kääntämään yksittäisiin osallistujiin, esimerkiksi sabotaasiin, käsirysyyn ja yksittäisiin banderolleihin. Tulkintakamppailu on tällöin vahvasti keskittynyt siihen, ketkä ”edustavat” mielenosoitusta.

Juonellisessa yleisötapahtumassa tällaisia kamppailuja ei tarvitse käydä: kun ohjelma on selvästi erotettu muista tapahtumista, tulkintaa protestisubjektista ei tarvita.

Esimerkiksi Stop-mielenosoituksen tiimoilla tapahtunutta pienimuotoista tempausta rikkuribussia vastaan ei kehystetty osaksi mielenosoitusta. Tempauksen tekijöitä ei edes puhuteltu ”mielenosoittajina”, vaan selvästi lavan virallisesta ohjelmasta erottuvina ”anarkisteina”. Toki on mahdollista, että tulevaisuuden protesteissa kamppailu mielenosoituksen ”edustamisesta” aukeaa taas uudella tavalla.

Lopuksi

Kuten alussa todettiin, parin tapahtuman perusteella on ennenaikaista vetää johtopäätöksiä suomalaisen protestikulttuurin kehittymistä. Ne ovat kuitenkin kiinnostavia tapauksia paitsi saamansa suuren mediahuomion vuoksi, myös osana kamppailua protestikulttuurin suunnasta.

On aidosti auki, minkälaisiin suuntiin säröilevä suomalainen protestiperinne kehittyy. Juuri nyt myös leikkauspolitiikka herättää suurimittaista tyytymättömyyttä, ja on merkittävää politiikan tulevaisuuden kannalta laajemminkin, minkälaisia protestin ilmentymiä tämä tyytymättömyys saa.

Aidosti auki on myös se, muodostuuko mielenilmaisun paradigmaattiseksi muodoksi ”yleisötapahtuma” vai arvaamattomampi ja konfrontatiivisempi protesti, tai toisaalta laajamittainen vai alakulttuurinen protesti. Toki on myös mahdollista, että yleisötapahtuman malli rekrytoi poliittiseen osallistumiseen ja madaltaa protestoinnin kynnystä.

Kirjallisuutta

Politiikan muoto ja tyyli; Lappalainen, Pertti (2002) Poliittisen tyylin taito. Tampere: Vastapaino.

Suomalainen protestiperinne; Siisiäinen, Martti (1998) ”Uusien ja vanhojen liikkeiden keinovalikoimat”. Teoksessa Ilmonen, Kaj & Siisiäinen, Martti (toim.) Uudet ja vanhat liikkeet. Tampere. Vastapaino. 219–243.

Nykyaikainen yhteiskunta spektaakkelin yhteiskuntana; Debord, Guy (2005) Spektaakkelin yhteiskunta. Suomentanut Tommi Uschanov. Helsinki: Summa.

YTT Teppo Eskelinen on Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden laitoksen tutkija.
YTM Pia Lundbom on Humanistisen ammattikorkeakoulun lehtori.

Julkaisu Mielenosoitus juonnettuna yleisötapahtumana ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Olen tarkkaillut Hongkongin mielenosoituksia paikallisena asukkaana, politiikan tutkijana sekä tapahtumien kommentoijana mediassa. Tämä on avannut uusia näkökulmia siihen, miten kokemukset ja käsitykset maailman tapahtumista rakentuvat. Valta ei toimi ainoastaan sitä kautta, että pääsyä tietoon rajoitetaan. Se on läsnä myös siinä, millaisia ymmärryksiä media maailman tapahtumista tuottaa.

Rajausten voimaa ja valtaa

Rajauksissa ja näkökulmien valinnassa on kyse vallasta. Tämä ajatus on minulle politiikan tutkijana hyvin tuttu. Mutta olen ollut silti yllättynyt siitä, kuinka kurinalaiseen riviin kuvavirtaa mielenosoituksista maailmalle välittävien uutistoimistojen tv-kamerat on asetettu tai kuinka järjesteltyjä toimittajille varatut alueet ovat. Tämän seurauksena eri tiedotusvälineiden välittämä kuva mielenosoituksista on ollut hyvin samanlaista. Samat kuvakulmat kertautuvat uutisissa päivästä toiseen, yhä uudelleen ja uudelleen. Kamerat on asetettu keskelle mielenosoitusta tai niiden yläpuolella kulkeville ylikulkusilloille. Kuvakulma molemmista paikoista rajoittuu suljetulle moottoriliikennetielle ja sitä reunustaville tornitaloille.

Kansainvälisten mediatalojen välittämissä kuvissa Hongkongin mielenosoitukset ovat näyttäneet melkoiselta massatapahtumalta. Tila, johon mielenosoittajat ovat iltaisin kerääntyneet, on kuitenkin yllättävän pieni. Kuvakulmasta ja kameroiden keskeisestä sijainnista johtuen se näyttää televisiossa huomattavasti laajemmalta. Kadut ovat olleet hyvinkin tyhjiä parinsadan metrin päässä kameroista, tornitalojen toisella puolella. Kun menin paikalle ensimmäisen kerran, olin häkeltynyt – tässäkö tämä on? Median valitsemilla kuvakulmilla ja rajauksilla on todellakin valtaisa poliittinen merkitys. Tämä ei ainoastaan liity kysymyksiin siitä, mistä ja mitä raportoidaan. Raportointi saattaa vaikuttaa myös tapahtumien kulkuun ja käänteisiin.

Kansainvälinen media suojakilpenä

Kyse ei ole siitä, että kansainvälisen media vääristelisi mielenosoituksen tapahtumia, niiden suuruutta tai tärkeyttä. Sen läsnäolo on ollut erittäin tärkeää – ehkäpä yksi keskeinen syy sille miksi vakavilta yhteenotoilta on vältetty. Kansainvälinen media on mielenosoitusten toimija myös siis siinä mielessä, että sen paikkaolo ja näkyvyys toimii mielenosoittajien suojakilpenä. Kuten eräs paikallinen totesi, ”jos ulkomaalaiset toimittajat eivät olisi täällä paikalla, Hongkongista olisivat sammuneet valot jo aikoja sitten”.

Opiskelijat luottavat kansainväliseen mediaan ja ymmärtävät sen läsnäolon tärkeyden. Ovathan melkein kaikki median kuvastoissa jo ikonisiksi muodostuneista kylteistä ja banderolleistakin englanninkielisiä. Kun olen itse haastatellut mielenosoittajia, heistä jokainen on kiittänyt minua siitä, että olen saapunut paikalle jakamaan heidän rauhaisaa viestiään demokratian tärkeydestä Hongkongissa.

Mielenosoitusten luokkatausta

Kansainvälinen huomio ei kuitenkaan ole ollut täysin ongelmatonta. Valta toimii myös siinä, keitä kansainvälinen media kuuntelee ja keiden ääniä se toistaa.

Kun mielenosoitukset alkoivat, minulle oli vaikea hahmottaa tilannetta. Asun Hongkongin saaren reunamilla pienessä kylässä. Kansainvälisen median tapahtumista välittämä kuva tapahtumista oli ristiriidassa sen kanssa, miten naapurini tapahtumia kuvailivat. Kun keskustelin mielenosoituksista vanhemman sukupolven edustajien kanssa, he olivat niitä kohtaan suhteellisen kriittisiä. Huolta esitettiin Kiinan reaktiosta, ”vallattujen” alueiden kauppiaiden toimeentulosta kuin myös siitä, kuka näitä mielenosoituksia oikein rahoittaa. Opin myöhemmin, että paikallisessa kantoninkielisessä valtamediassa mielenosoitusten osanottajat on leimattu huligaaneiksi, väkivallan lietsojiksi ja anarkisteiksi. Koska vanhempi sukupolvi seuraa keskeisesti juuri paikallista mediaa, ei ole yllättävää että he ovat olleet tyytymättömiä ja jopa pelokkaita näitä mielenosoituksia kohtaan.

Olenkin ollut yllättynyt siitä, että tämä hongkongilaisten jakautunut suhtautuminen protesteja kohtaan on jäänyt uutisoinnissa niinkin vähäiselle huomiolle. Protestit ovat olleet loppuen lopuksi suhteellisen pieniä. Tavallinen kansa on jatkanut työssäkäyntiänsä aivan kuten aikaisemmin. He eivät ole olleet kaduilla päivisin lausuntoja ja haastatteluja antamassa. Kansainvälisen median välittämässä kuvassa painottuvatkin näin tietyn kansanosan huolet ja näkemykset.

Tehtyäni itse haastatteluja, ymmärsin ”kantapään kautta” miksi näin on. Olen ulkomaalainen enkä muutamia peruslauseita lukuun ottamatta puhu kantonia. Jos ulkomaalaisella toimittajalla ei ole käytössä tulkkia, hän päätyy helposti keskustelemaan keskiluokkaisten ja koulutettujen kansalaisten kanssa. He osaavat artikuloida selkeästi asiansa ja puolustaa vahvasti näkemyksiään. Kun juttuja tehdään kiireellä, toimittajan on helppoa puhua sellaisten ihmisten kanssa, joita ymmärtää. Tämä rajaa keskustelun automaattisesti määrätyn kansanosan ja yhteiskuntaluokan näkemyksiä kohti.

Toiston valtaa

Olen myös ollut jokseenkin häkeltynyt siitä, että samat kuvat menneen viikon tapahtumista kertaantuvat mediassa ja sosiaalisessa mediassa päivästä toiseen. Nämä dramaattiset kuvat ovat usein olleet tapahtumista, joissa mellakkapoliisi hyökkää opiskelijoiden kimppuun. Vaikka yhteenotoilta on tämän jälkeen pääasiassa vältytty, näitä kuvia on näytetty uudestaan ja uudestaan. Tämän on kerrottu johtuvan kuvamateriaalin omistusoikeuksista. Jos medialla ei ole paikalla omaa toimittajaa tai kuvaajaa, se joutuu tukeutumaan suurten kansainvälisten mediatalojen materiaaliin, johon niillä on hyvinkin rajatut käyttöoikeudet.

Tämä on yksinkertaistanut tapahtumien moninaisuutta. Missä määrin mielenosoittajien ääni ja mielenosoitusten todellinen luonne on hukkunut sekasortoisten, yhä uudelleen kertautuvien mediakuvastojen taakse? Koska kuvilla ja kuvakulmilla on huomattavaa valtaa, on tärkeää että eri medioilla on paikanpäällä toimittajia ja kuvaajia raportoimassa tapahtumista. Tarvitsemme tutkivaa, aktiivista riippumatonta ja näkökulmiltaan laveaa journalismia ehkä enemmän kun koskaan.

Vallasta ja vastuusta

Hongkongin mielenosoitukset ovat tehneet minustakin maailmanpoliittisen  mediaspektaakkelin toimijan. Olen nähnyt, kuinka vankkumattoman  järeästi mielenosoittajat seisovat mielipiteidensä ja päämääriensä  takana. He antavat nimensä ja ikänsä minulle ainoastaan, jotta voisin tuoda heidän sanomaansa mediassa esille.

Olen joutunut pohtimaan, mikä  on vastuuni heistä ja heidän tulevaisuudestaan. Kuinka valikoivia tarinoita välitän? Mitä teen, kun jaan heidän tietonsa ja kuvansa maailman virtuaalimediaan? Kenen käsiin sanani ja kuvani lopulta  päätyvät? Tänään Hongkongissa voi vallita sananvapaus, mutta voivatko  raporttini aiheuttaa vaaraa vuosien tai vuosikymmenien päästä?

Vallan kysymyksiä kaukaa seuraamaan tottuneelle politiikan tutkijalle  tämä on ollut uudenlainen – raskaskin – kokemus. Olen tuntenut suurta  kunnioitusta mielenosoittajia kohtaan, jotka näkevät protestoinnin  kansalaisvelvollisuutena.

Vaikka hallintopäällikkö C.Y Leung ei ole  eronnut tehtävistään eikä ilmassa ole mitään merkkejä siitä että Kiina perääntyisi ja sallisi Hongkongin vuoden 2017 hallintojohtajien vaaleissa vapaan ehdokasasettelun, mielenosoittajat ovat saavuttaneet jo nyt paljon. He ovat  protestoinnillaan tuoneet päivänvaloon epäilyt poliisin ja  rikollisjengien yhteyksistä sekä hallituksen voimattomuuden puolustaa maan kansalaisia Kiinan painostukselta.

Hongkong ei palaa ennalleen.

Jokin kaupungin tunnelmassa on radikaalisti muuttunut.

Artikkelikuva: Riina Yrjölä

Julkaisu Kansainvälistä mediapolitiikkaa Hongkongin mielenosoituksissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Marssi oli valtava tapahtuma. Reitti kulki Manhattanilla Central Parkin länsireunaa 86. kadulta kohti etelää, edelleen 6th Avenueta pitkin 42. kadulle, jota pitkin 11. Avenuelle lännessä, päätyen lopulta 34. kadulle. Pelkkä lähtöalue  oli 21 korttelin mittainen. Osallistujat oli jaettu kuuteen ryhmään ja ihmisiä pyydettiin järjestäytymään sen mukaisesti: etummaisena marssi ”kriisin ja muutoksen etulinja” sisältäen alkuperäiskansat ja ympäristöön liittyvän oikeudenmukaisuuden puolestapuhujat, toisena ”tulevaisuuden rakentajat”, eli työntekijä-, perhe-, opiskelija- ja vanhusjärjestöt, kolmantena ympäristöjärjestöt, neljäntenä anti-korporatiiviset ja rauhanjärjestöt, viidentenä yliopistot ja tutkimuslaitokset, ja viimeisenä kunnat, kaupungit, maakunnat ja ”kaikki loput”, mukaan lukien mm. LGBTQ-yhteisöt. Yksittäisiä mielenosoittajia oli pyydetty järjestäytymään itselleen sopivaan tai vaihtoehtoisesti liittymään viimeiseen ryhmään.

Kulkueen oli määrä lähteä liikkeelle klo 11.30. Saavuimme 72. kadun sisääntulokohtaan klo 12.15, ja kävelemään pääsimme vajaan kahden tunnin kuluttua. Joka paikka oli täynnä ihmisiä ja Central Parkin länsipuolen marssille johtavat sivukadut oli suljettu autoliikenteeltä. Se olikin tarpeen, koska ihmiset jonottivat niillä pääsyä kulkueeseen. Ilmeisesti kulkueen alkupää kulki ajallaan, mutta valtavasta ihmismassasta johtuen loppupää sai odotella liikkeelle lähtöä. Se ei kuitenkaan haitannut tunnelmaa; ihmisjoukosta kuului musiikkia ja näkyi käsien viuhdontaa tanssin tahtiin. Läheinen Columbus Avenue oli varattu katujuhlalle ruoka- ja myyntikojuineen.

Marssin organisoinnissa oli jotakin varsin tyypillistä amerikkalaiselle poliittiselle kulttuurille: keskeinen elementti oli yhteisö, community. Koolle ei ollut pääasiassa kutsuttu yksittäisiä ihmisiä, vaikka hekin olivat tervetulleita, vaan yhteisöjä. Kukin yhteisö toi mukanaan oman näkökulmansa ja lisämausteensa marssiin; Kuka marssi suuryrityksiä vastaan, kuka alkuperäiskansojen puolesta, kuka ennen kaikkea seksuaali- tai sukupuolivähemmistön jäsenenä.

Juuri yhteisöjen kautta rakentuvan edustuksen myötä viesti oli, että ”me kaikki” olemme läsnä, ”me kaikki” olemme huolissamme ilmastonmuutoksesta. Suomessakin järjestöt ovat usein liikehdinnässä mukana, mutta harvoin niin poikkisektoraalisesti kuin Yhdysvalloissa. Ilmastonmuutosmarssilla organisoituvat lähinnä ympäristöjärjestöt, pride-marssilla seksuaali- ja yhdenvertaisuusjärjestöt, rauhanmarsseilla ihmisoikeus-ja rauhanjärjestöt. Yksittäisiä ihmisiä voi olla mukana paljonkin, mutta ennen kaikkea juuri siinä ominaisuudessa, yksittäisinä ihmisinä. Amerikassa sen sijaan vanhukset, työntekijät ja tutkijat, näissä ominaisuuksissaan, marssivat ilmastonmuutosta vastaan.

Mielenosoittaminen tuntuu Yhdysvalloissa muutoinkin arkipäiväisemmältä kuin Suomessa. Jopa sana mielenosoitus kuulostaa tässä yhteydessä radikaalilta, vaikka siitä toki oli kyse. Ehkä hankaluus käyttää termiä kertoo kuitenkin jotakin suomalaisen ja yhdysvaltalaisen mielenosoituskulttuurin eroista. Yhdysvalloissa mielipiteen- ja sananvapaus on niin syvälle leivottu yhteiskunnan itseymmärrykseen, että niiden käyttäminen vakavankin asian puolesta tulee ulos karnevalistisessa hengessä.

Käsittämättömän suuri ihmismassa kertoo paitsi ilmastonmuutoksen aiheuttamasta koetusta uhasta, myös asian onnistuneesta politisoinnista. Marssi politisoi ilmastonmuutosta edelleen, vahvistaen sitä sekä poliittisena kysymyksenä että edellyttäen toimintaa niiltä, joilla on valta toimia. ”Kaikkien” mukanaolo teki marssin sanomasta voimakkaan ja poliittisten päättäjien onkin vaikea ohittaa sitä. Marssi antoi myös lisäpontta ilmastonmuutosta vastaan puhuville toimijoille. Esimerkiksi YK:n ilmastolähettiläs Mary Robinson totesi PBS-kanavan haastattelussa ilmastomarssin liikuttaneen johtajia. Hän uskoi marssin myös toimivan ilmastopäätösten nopeuttajana. Robinson vetosi siihen, että kansalaisyhteiskunta sekä Yhdysvalloissa että ympäri maailman jatkossakin pitäisi yllä painetta poliittisia johtajia kohtaan. Liikehdintä toimi siis yhtenä työkaluna tämän poliittisen vaikuttajan työssä.

Enemmän kuin yhteisöjen mukana ololla, ihmisjoukon koolla on merkitystä myös siihen kuuluneille yksilöille. Kuten Bill McKibben kirjoittaa osuvasti New Yorker -lehden kolumnissaan, massa antaa yksilöille uskoa siihen, että muutos on mahdollinen. Voimaantuminen ohittaa voimattomuuden tunteen. Sitä vahvistavat edelleen ne puheenvuorot ja uutiset, jotka huomioivat marssin. Näistä yhtenä esimerkkinä ovat Barack Obaman sanat YK:n ilmastokokouksessa: ”The alarm bells keep ringing, our citizens keep marching. We cannot pretend we do not hear them.” Juuri nyt New Yorkin perspektiivistä näyttääkin siltä, että ilmastonmuutoksen kyseenalaistajien poliittinen tila on käymässä varsin vähiin. Toinen – ei kuitenkaan täysin irrallinen – kysymys on, mitä ilmastonmuutokselle oikeasti tehdään.

Artikkelikuva: Maija Mattila

Julkaisu New Yorkin ilmastomarssi yhteisöjen mielenilmaisuna ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.