Verkossa toimivan fitness-kulttuurin ympärille rakentunut toimijakenttä on kasvanut nopeasti viime vuosina. Lihaksikkaita kehoja, itsensä kehittämistä ja henkistä kasvua lupaavat valmentajat, podcastaajat ja tubettajat. Tähän kehitykseen ovat tarttuneet myös manosfäärin vaikuttajat, jotka ovat pyrkineet kaupallistamaan urheiluun ja lifestyle-sisältöön kohdistuvan kiinnostuksen ja tarjoavat miehille soturi-identiteettejä naisvihamielisillä asenteilla ja hypermaskuliinisella estetiikalla ryyditettyinä.

Yleisen fitness-kiinnostuksen lisäksi etenkin kamppailu-urheilu on lajin kaupallistumisen ja sosiaalisen median huomiotaloutta hyödyntävän markkinoinnin myötä kasvattanut suosiotaan ja valtavirtaistunut. Suomessakin harrastajamäärät ovat kasvaneet ja esimerkiksi vuodesta 2023 toiminut Ice Cage -tapahtuma on vetänyt runsaasti yleisöä ja noussut suorastaan ilmiöksi, etenkin nuorten keskuudessa.

Myös poliittiset liikkeet ovat pyrkineet hyötymään urheilun eetoksen ympärille kasvaneen, itsensä kehittämiseen keskittyneen fitness-kulttuurin ja kamppailu-urheilun suosion kasvusta.

Yksi näkyvimmistä rekrytointimuodoista sekä kansainvälisessä että kotimaisessa äärioikeistolaisessa toimintaympäristössä ovat tällä hetkellä etenkin nuoria miehiä houkuttelevat kamppailu-urheilukerhot. Suojelupoliisi ei ota kantaa ryhmien toiminnassa mukana olevien yksilöiden lukumäärään, eivätkä ne sen mukaan aiheuta terroristista uhkaa, mutta voivat toimia hedelmällisinä alustoina yksilöiden radikalisoitumiselle ja siirtymiselle muihin, radikaalimpiinkin liikkeisiin.

Kamppailu-urheilun harjoittaminen ei ole uutta äärioikeiston toimintavalikoimassa, mutta sen systemaattinen hyödyntäminen keskeisimpänä rekrytoinnin välineenä nykyisessä laajuudessaan on tuore ilmiö. Suomessa tällaisia toimijoita ovat paikallisen tason jaostoihinsa rekrytoiva Active Club Finland sekä niin ikään maantieteellisesti laajalla alueella toimintaa järjestävä Club 8.

Lisäksi avoimen rekrytoinnin sijaan White Power -musiikkipiirien kanssa järjestettävien Fight Night -tyylisten yhteistapahtumien organisoimisessa on kunnostautunut Veren Laki. Kyseiset kerhot mainostavat toimintaansa etenkin Telegram-viestialustalla, josta sisältö leviää myös muille sosiaalisen median alustoille.

Tämä artikkeli perustuu kirjoittajan vastikään julkaistuun tutkimukseen suomalaisten äärioikeistolaisten kamppailu-urheilukerhojen rekrytointimenetelmistä sekä tarkastelee etenkin urheilun ja kehollisuuden roolia äärioikeistolaisessa kamppailu-urheilutoiminnassa.

Nationalismi 3.0:n juuret ja suomalaiset toimijat

Vaikka suomalaisessa toimintaympäristössä Veren Laki ja Club 8 aloittivat julkisen rekrytointinsa Active Club Finlandia aiemmin, Active Clubit kansainvälisenä verkostona ovat saaneet selvästi eniten mediahuomiota.

Active Club -verkoston juuret johtavat amerikkalaiseen Rise Above Movementiin, sen perustajajäseneen Robert Rundoon sekä tunnettuun venäläiseen uusnatsiin Denis Kapustiniin. Vuonna 2021 lanseeratussa Active Club Podcastissa he ovat ohjeistaneet ja kehottaneet seuraajiaan perustamaan paikallistasolla toimivia, johtajattomia Active Club -kerhoja, jotka noudattavat yhteistä kansainvälistä strategiaa ja visuaalista ilmettä. Verkoston toimintamalli on siten helposti monistettavissa ja paikallisiin ominaispiirteisiin mukautettavissa, mikä on osaltaan mahdollistanut sen nopean leviämisen eri maihin.

Urheilun ja aktivismin kautta tapahtuva rekrytointi pohjaa kansainväliseen White Nationalism 3.0 -strategiaan, jota suomalaisessa radikaalioikeistolaisessa toimintaympäristössä etenkin Partisaani-verkkolehti on tehnyt tunnetuksi Nationalismi 3.0 -termillä. Strategian tavoitteena on tehdä äärioikeistolaisesta ideologiasta helpommin lähestyttävää ja normalisoida sen arvoja yhteiskunnassa laajemmin.

Ratkaisuksi tarjotaan henkilökohtaisen ja yhteiskunnallisen kunnian palauttamista paikalliseen äärioikeistolaiseen kamppailu-urheilukerhojaostoon liittymisellä.

Sen sijaan, että liikehdintä karkottaisi potentiaalisia kannattajia yhteiskunnan romahdusta tavoittelevalla akselerationistisella väkivallalla tai näkemyseroihin ja mahdollisesti eri toimijoiden väliseen ideologiseen hajautumiseen johtavalla poliittisella debatilla, urheilu ja erilaiset aktivismin muodot toimivat rekrytoinnin teränä. Kyseessä on siis sekä äärioikeistolaisen toimintaympäristön uudistaminen että ideologian valtavirtaistamiseen tähtäävä uudelleenbrändäys, jonka tavoitteena onkin Partisaanin mukaan tehdä ”nationalismista jälleen muodikasta”.

Active Clubien estetiikkaan kuuluvat tummanpuhuva, verkoston tai paikallisryhmän logoin varustettu vaatetus sekä usein maskein tai kommandopipoin peitetyt kasvot. Telegramissa jaetuilla videoilla kuvataan nuoria miehiä treenaamassa kamppailu-urheilua, lenkkeilemässä ja tekemässä kuntopiiriä, sekä harjoittamassa katuaktivismia kotimaisten tai ulkomaisten White Power -kappaleiden säestämänä.

Rekrytointiin tähtäävässä viestinnässä keskiössä ovat äärioikeistolaisella ja uusnatsistisella symboliikalla flirttaileva visuaalinen sisältö, ja tunteisiin vetoava retoriikka, jossa keskeisiin äärioikeistolaisiin narratiiveihin perustuvilla vihollis- ja uhkakuvilla pyritään herättämään pelkoa, turhautumista ja vihaa. Ratkaisuksi tarjotaan henkilökohtaisen ja yhteiskunnallisen kunnian palauttamista paikalliseen äärioikeistolaiseen kamppailu-urheilukerhojaostoon liittymisellä.

Urheilun ja maskuliinisuuden rooli rekrytoinnissa

Nationalismi 3.0 -strategian pohjalta toimivissa liikkeissä urheilu ei toimi ainoastaan välineenä kontaktin luomiseen, vaan myös keskeisenä tapana muotoilla yksilön suhdetta itseensä, yhteisöönsä ja ideologiaan. Fyysinen harjoittelu ja kehollinen ponnistelu kytketään ryhmien retoriikassa kansalliseen resilienssiin, uusliberalistisen yhteiskunnan koetun rappion torjumiseen ja etnonationalistisesti määritellyn yhteisön pelastamiseen.

Fyysinen harjoittelu esitetään samanaikaisesti paitsi henkilökohtaisena velvollisuutena, myös poliittisena tekona ja yhteiskunnallisen muutoksen airuena. Treenaaminen ei ainoastaan valmista tuleviin yhteenottoihin vihollista vastaan, vaan toimii myös ideologian konkreettisena ilmentymänä ja näkyvänä todisteena sitoutumisesta. Tässä kehyksessä kehosta muodostuu ideologinen projekti, jonka kautta yksilö asemoi itsensä osaksi laajempaa poliittista liikettä ja jossa kurinalaisuus, rutiinit ja itsensä kehittäminen toimivat moraalisina mittareina.

Keskeinen vastakkainasettelu kulkeekin abstraktin keskustelun ja niin kutsutun todellisen toiminnan välillä. Active Club Tampereen jaosto kiteyttääkin Nationalismi 3.0:n perusajatuksen siteeraamalla maaliskuussa 2024 Telegram-palvelussa tunnettua etnonationalistista teosta: ”Yksilön henkinen kasvu voidaan saavuttaa vain päivittäisellä työllä ja ponnisteluilla, joilla pyritään parantamaan ihmisluonnetta todellisen elämän toiminnan eikä abstraktin teorian avulla”.

Tässä ajatuksessa kehollinen kuri erottaa toimijat passiivisista sivustakatsojista ja määrittää, kuka nähdään ideologisesti uskottavana. Ryhmien toimintaan liitetään tässä kehyksessä myös henkinen, jopa spirituaalinen ulottuvuus, jossa urheilu ja aktivismi nähdään sisäisen kasvun edellytyksinä.

Urheilun estetiikan ja eetoksen valjastaminen äärioikeistolaisen politiikan tueksi toistaa näin osaltaan vanhoja fasistisia käsityksiä yksilöstä osana valtiokoneistoa.

Rekrytointimateriaalissa liittymisen luvataan tarjoavan nuorille miehille paitsi yhteisöllisyyttä, veljeyttä ja keskinäistä solidaarisuutta, myös symbolisen muutoksen. Yksilölle tarjoutuu mahdollisuus jättää taakseen koettu nyky-yhteiskunnan rappiosta kumpuava alennustilansa ja muuttua uhrista kunnialliseksi ja vastoinkäymisiä kestäväksi taistelijaksi. Active Club Finlandin rekrytointipostauksissa inspiraatiota haetaankin myös esimerkiksi Mein Kampfin urheilukäsityksestä: ”Urheilu ei ole olemassa ylipäänsä ainoastaan sen vuoksi, että yksilö kehittyy voimakkaaksi, taitavaksi ja rohkeaksi, vaan sen pitää myös karaista ja opettaa häntä kestämään kolahduksia.”  

Tätä muutosta korostetaan hypermaskuliinisella kuvastolla, jossa fyysisesti kyvykkäät ja voimaa ilmentävät kehot asetetaan vastakohdaksi pehmeälle ja pinnalliselle, nuoria miehiä veltostuttavaksi kuvatulle nyky-yhteiskunnalle. Urheilu ja urheilun eetos valjastetaan näin välineeksi maskuliinisten ihanteiden tuottamiseksi.

Urheilun ja kehollisuuden valjastaminen äärioikeistolaisen ideologian tueksi asettuu osaksi pidempää historiallista jatkumoa, jossa urheilu on nähty keskeisenä politiikanteon välineenä. Mieskehon politisointi ja hypermaskuliininen estetiikka ovat historiallisesti olleet olennainen osa fasistisia pyrkimyksiä luoda niin sanottu ”uusi ihminen”, jossa yksilön ruumis toimii ideologian ilmentymänä. Urheilulla nähdään olevan paitsi yksilöä, myös yhteiskuntaa muuttava rooli.

Tässä puhetavassa kurinalaisen harjoittelun muovaamat, maskuliinisia ihanteita noudattavat kehot eivät ainoastaan symboloi ideologista ja kehollista sitoutumista, vaan niiden nähdään johdattavan koko kansakuntaa kohti fyysistä, moraalista ja ideologista ryhdistäytymistä. Urheilun estetiikan ja eetoksen valjastaminen äärioikeistolaisen politiikan tueksi toistaa näin osaltaan vanhoja fasistisia käsityksiä yksilöstä osana valtiokoneistoa, jossa yksilön fyysinen kunto ja kyvykkyys kytkeytyvät suoraan kansalliseen elinvoimaan ja resilienssiin.

Politiikkaa arjen rituaaleista ja käytännöistä

Kamppailu-urheilun, fitness-kulttuurin ja hypermaskuliinisen estetiikan ympärille rakentuva rekrytointi ovat modernin äärioikeiston keskeinen keino tehdä ideologiasta elettävää ja houkuttelevaa. Nationalismi 3.0 -strategiassa poliittisuus rakentuu arjen rituaaleissa ja rutiineissa. Äärioikeistolaisissa kamppailu-urheilukerhoissa fyysinen harjoittelu tarjoaa väylän paitsi kurin ja voiman kehittämiseen, myös maskuliinisen yhteisöllisyyden ja ideologisen performanssin toteuttamiseen.

Kehollinen ja performatiivinen ulottuvuus haastaa myös perinteiset käsitykset äärioikeiston toiminnasta: kun uusia jäseniä houkutellaan järjestäytyneiden organisaatioiden sijaan lenkkipoluille, leuanvetotangoille ja treenisaleille, ei toiminta välttämättä näyttäydy poliittisena lainkaan.

Ilmiön ymmärtäminen edellyttääkin radikaalin puheen ja argumentoinnin rinnalla katseen suuntaamista myös niihin käytäntöihin ja rituaaleihin, joissa ideologia kietoutuu arkipäivään.

Ilmiö kytkeytyy laajempaan yhteiskunnalliseen kehitykseen, jossa urheilu ja maskuliininen estetiikka toimivat yhä useammin nuoria miehiä houkuttelevina ja liikkeellepanevina tekijöinä. Tämän dynamiikan syvempään tarkasteluun keskittyy tutkimushankkeemme, jossa tarkastellaan urheilun roolia väkivaltaisissa alakulttuureissa – sekä jalkapallon väkivaltaisten kannattajaryhmien että äärioikeistolaisten kamppailu-urheilukerhojen kontekstissa, ja toisaalta, analysoidaan järjestäytyneen urheilu- ja seuratoiminnan mahdollisuuksia näiden kehityskulkujen ehkäisemisessä.

YTM Katri-Maaria Kyllönen on väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella.  Väitöskirjassaan Kyllönen tutkii miten verkon alakulttuureissa suosittuja narratiiveja käytetään verkkoyhteisöjen mobilisoimiseksi äärioikeistolaiseen toimintaan.

Artikkelin kuvituskuva: Engin Akyurt / Unsplash

Julkaisu Soturi-identiteettejä ja kurinalaisuutta – äärioikeistolaisten kamppailu-urheilukerhojen rekrytointi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Piret Peiker on virolainen historioitsija ja kirjallisuustieteilijä, joka on tutkinut virolaisen kirjallisuuden kehitystä kansallismielisyyden ja kolonialismin vaikutusten näkökulmista. Hänen tutkimuksensa paljastaa eurooppalaisen nationalismin eroja perifeeristen reuna-alueiden ja ydinalueiden kansojen välillä: siinä, missä vahvempien ydinalueiden nationalismi saattaa ilmetä kolonialismina, periferioiden nationalismi on usein antikolonialistista ja emansipatorista eli vapautukseen pyrkivää.

Filosofi ja tutkija Minna-Kerttu M. Kekki keskustelee Peikerin kanssa Viron kansallisesta heräämisestä ja nationalismin tutkimisesta postkolonialistisesta näkökulmasta.

Tutkit työssäsi paljon kansallista heräämistä. Väittelit aiheesta Turun yliopistossa vuonna 2018. Mitä yhteistä on Viron kansallisen heräämisen aikakaudella ja muun Euroopan samanaikaisilla tapahtumilla?

Riippuu tietysti, mihin verrataan. Esimerkiksi Latviassa kansallisen heräämisen aikakausi 1800-luvulla oli hyvin samankaltainen kuin Virossa. Myös tuon ajan suomalaisilla ja virolaisilla kansallismielisillä liikkeillä oli paljon yhteistä. Monet suomalaiset ja virolaiset nationalistit ystävystyivät keskenään, mikä vaikutti molempiin liikkeisiin.

Muihin eurooppalaisiin verrattaessa on puolestaan muistettava, että joillakin eurooppalaisilla kansoilla oli tuolloin oma valtio, kun taas toisilla ei. Siksi kansallismieliset liikkeet Euroopan eri alueilla olivat hyvinkin erilaisia. Esimerkiksi Venäjän keisarikunnassa ajateltiin, että valtion pitäisi jotenkin juurruttaa valtaansa alueellaan, mikä takoitti myös kulttuurisen vallan käyttämistä. Jälkimmäinen tunnetaan venäläistämisenä, jota Venäjän hallinto harjoitti virolaisten, saksalaisten, suomalaisten ja monien muiden keisarikuntaan kuuluvien kansojen parissa.

Toinen keskeinen aihe, jota käsittelet useissa julkaisuissasi ja joulukuussa 2024 ilmestyneessä kirjassasi Discourses of Modernity, on kansalliseen heräämiseen liittyvä nationalismi. Miten kuvailisit keskeisiä tekijöitä kansallismielisyyden kehityksessä Virossa?

Nationalismi on oikeastaan hankala käsite Viron historian ja kielen kontekstissa. Sana ”rahvus“ (kansallisuus), on alun perin virolaisen kielitieteilijän ja viron uudistajan Johannes Aavikin kehittämä sana. Hänelle kansa, rahvas, on eräänlainen ihmismassa. Voidaan esimerkiksi sanoa, että ”markkinoilla oli paljon rahvast”(ihmisiä). Aavik halusi kehittää sanasta ”rahvas” erillisen termin, joka viittaisi kansakuntaan samassa mielessä kuin englannin nation tai saksan Nation. Hän loi tätä varten termin ”rahvus”. Hänelle kansakunta ei ole vain yhtenäinen joukko, vaan yhteisö, jolla on rakenne ja johon kuuluu erilaisia yhteiskunnallisia ryhmiä. Nykyään ”rahvas” viittaa kuitenkin etnisyyteen. Voidaan esimerkiksi sanoa, että joku on osa venäläistä kansaa, rahvast, mutta Viron kansalainen.

Tutkimuksessa on tapana erotella ylhäältä alaspäin harjoitettava nationalismi ja alhaalta ylöspäin harjoitettava ruohonjuuritason nationalismi. Ruohonjuuritason kansalliset liikkeet usein syntyvät, kun jokin ryhmä jatkuvasti haastaa kansallisen ryhmän olemassaoloa, kuten baltiansaksalaiset tekivät aikoinaan Virossa. Tämän seurauksena virolaiset kokivat saksalaiset muukalaisina ja toiset virolaiset omana kansanaan.

Kansallismielisyyden leviämiseksi tarvitaan myös viestintäkanavia. 1800-luvulla tämä vaati laajaa lukutaitoa ja lehdistöä. Nykyisin radion, television ja elokuvan kaltaiset kanavat ajavat saman asian. Ensimmäisiä laulujuhlia 1800-luvulla ei olisi ollut mahdollista järjestää ilman toimivaa tiedonlevitystä.

Kolmanneksi ihmisten on uskottava, että heidän toiminnastaan on hyötyä. Esimerkiksi Neuvostoliiton aikana monille tuntui, että ei ole mitään järkeä vastustaa neuvostohallintoa, koska he kokivat, ettei siitä olisi kuitenkaan seurannut muutosta.

Miten kuvailisit näitä ylhäältä alaspäin harjoitettavan hallinnollisen nationalismin ja alhaalta ylöspäin harjoitettavan ruohonjuuritason nationalismin muotoja?

Alhaalta ylöspäin harjoitettava nationalismi on sitä, että ihmiset alkavat itse muodostaa jonkinlaisia verkostoja. Näiden ei ehkä aluksi ole tarkoitus olla kansallismielisiä, vaan ihmiset yksinkertaisesti kokoontuvat ja puhuvat elämästään tai ehkä lukevat sanomalehtiä yhdessä. Tällä tavalla syntyvillä julkisuuden alueilla kansallismieliset sävyt saattavat alkaa vallata alaa ja vaikuttaa yhteisöissä.

Hallinnon taholta harjoitettava nationalismi on suorempaa. Esimerkiksi entisaikoina tsaari saattoi päättää yhdessä neuvonantajiensa ja muiden virkamiestensä kanssa, että Venäjän alueella elävät saksalaiset eivät tarvinneet erityisoikeuksia, vaan saksankieliset koulut venäläistettäisiin. Myös nykyään kansallisvaltioissa, kuten Virossa, harjoitetaan nationalismia ylhäältä alaspäin.

Kun pohditaan 1900-luvun loppua Virossa, puhutaan usein siitä, kuinka aikaisemmat olemassa olleet rakenteet loivat pohjaa uudelle toiminnalle. Monenlaisia inhimillisiä luottamusrakenteita mehiläistarhaajien yhteisöistä ammattiliitoihin oli jo valmiiksi olemassa. Jotkut yksilöt, kuten poliitikot Edgar Savisaar ja Marju Lauristin, hyödynsivät näitä rakenteita kutsuessaan suuria joukkoja tulemaan Toompealle suojelemaan itsenäistyvän Viron hallintoa ja taistelemaan neuvostojoukkoja ja vastamielenosoittajia vastaan.

Tutkija Rein Ruutsoo on kirjoittanut tästä mielenkiintoisella tavalla. Tutkimuksessaan pienestä Kanepin kunnasta 1980-luvun lopussa hän kuvaa, kuinka uusi kansallisen heräämisen aikakausi syntyy yhteisöllisyyden kautta. Esimerkiksi kirkko oli paikka, jossa ihmiset olivat tottuneet käymään. Uskonnollisia kokoontumisia järjestettiin myös maalaistaloissa. Ihmiset eivät välttämättä olleet kovinkaan uskonnollisia, mutta kirkko tarjosi alueen neuvostohallinnon ulkopuolella, jossa saattoi pitää yhteyttä toisiin ja tarvittaessa saada ja tarjota apua. Näin syntyi luottamusrakenteita, joiden kautta myös laulavan vallankumouksen toiminta levisi.

Ketkä ovat sinulle tärkeimpiä nationalismiteoreetikoita?

Ensinnäkin historiallinen sosiologi Miroslav Hroch. Harvat kansallismielisyyttä kuvaavat teoreetikot kirjoittavat pienistä kansoista, joiden kieliä he eivät osaa. Mikko Lagerspetzkin on sanonut, että Hroch on erittäin luotettava kirjoittaja ainakin sen perusteella, miten hän kuvaa suomalaisen kansallismielisyyden kehitystä ja Suomen itsenäistymistä. Lagerspetzin mukaan Hroch on tarkka faktoista ja kuvailee Suomen tilannetta syvällisesti ja perusteellisesti. Voin sanoa samaa tavasta, jolla hän käsittelee Viroa. Tämä liittyy sekä hänen työssään esittämiinsä faktoihin että siihen, kuinka hän kuvaa kansakunnan muodostumisen eri vaiheita, jotka voivat vaihdella kansallisuudesta toiseen.

Virolaisista tutkijoista Ea Jansen on mielestäni erittäin hyvä historioitsija. Hän yhdistää nationalismin syntymisen sääty-yhteiskunnan vastustamiseen ja kansalaisyhteiskunnan syntymiseen ja osoittaa, miten tämä tapahtui Virossa. Lisäksi on edesmennyt puolisoni George Schöpflin, joka parhaimmissa teksteissään kuvaa modernin nationalismin syntyä: kuinka valtiot ja alistetut kansakunnat yrittävät jatkuvasti modernisoida itseään taloudellisessa ja sotilaallisessa kamppailussaan. Pidän myös Peter Wagnerista, mutta hän ei ole varsinaisesti nationalismiteoreetikko. Hän tutkii pikemminkin nykyaikaa.

Kolmas tutkimustyösi keskeinen aihealue on kolonialismi, postkolonialismi ja erityisesti Viron kontekstissa. Minkälainen vastakertomus Viron historia on Euroopan historiassa?

On puhuttu siitä, kuinka Itä-Euroopan kansat ovat aina olleet kateellisia ja katkeria menestyneempiä modernisoijakansoja kohtaan ja että itäeurooppalaiset olisivat siksi keksineet kaikenlaisia tarinoita verestä ja maaperästä. Virolaiset kuitenkin kertovat omia vastakertomuksiaan, joissa juuri he ovat niitä innovatiivisia uudistajia kansallisen heräämisen kaudesta nykyaikaan. 1800-luvun virolaisessa kirjallisuudessa baltiansaksalaisia pidetään vanhanaikaisina ja ikävinä.

Länsi-Euroopassa olen törmännyt negatiiviseen asenteeseen Itä-Euroopan kansojen taistelua itsemääräämisoikeudestaan kohtaan. Vuonna 1993 kesäkoulussa Saksassa eräs opettaja sanoi, ettei Baltian maiden tulisi olla itsenäisiä, koska niiden itsenäisyys häiritsee Euroopan valtioiden rakennelmaa. Vastaavat väitteet ovat edelleen ajankohtaisia.

Esimerkiksi vuonna 2022 tapasin muutaman belgialaisen akateemikon, jotka sanoivat, että Venäjää täytyy tulla Ukrainan tilanteessa vastaan, että Venäjä tarvitsee “harmaata vyöhykettä“ ja että Viron politiikka on siis haitallista. Kysyin, millä perusteella Venäjää on tultava vastaan Ukrainan intressien sijaan. He katsoivat minua ikään kuin he eivät olisi tulleet ajatelleeksi tätä aikaisemmin. Näistä teemoista kiistelen eniten muiden eurooppalaisten tutkijoiden kanssa.

Miten postkolonialismin viitekehys sopii Baltian maiden tai koko entisen itäblokin tutkimiseen?

Ennen Viron ja muiden niin sanotun itäblokin maiden itsenäistymistä ja sen jälkeen länsimaissa niiden muutoksista puhuttiin ensisijaisesti sanalla ”transformaatio”. Länsi-Euroopasta tulevan narratiivin mukaan Viro – puhun Virosta, ja paljon voidaan laajentaa muihin Itä-Euroopan maihin, mutta jokainen tapaus on erilainen – on köyhä takapajuinen maa, jossa nationalismi leviää, ja nyt Viron pitää ryhdistäytyä, siirtyä uusliberalistiseen markkinatalouteen ja päästä eroon ”russofobiasta”. Transformaatiokertomuksen mukaan Viro on pohjimmiltaan tavallinen eurooppalainen maa, vain huonompi ja takapajuisempi kuin länsimaat, mutta se voi kehittyä noudattamalla lännestä saatuja ohjeita.

Jos transformaationarratiivin sijaan tarkastellaan Viroa postkolonialistisena maana, avautuu paljon monimutkaisempi tilanne, jossa siirtomaavallan ja kolonisoidun suhteilla on iso merkitys. Tähän liittyy muun muassa se, että monet Neuvostoliiton aloitteesta Viroon muuttaneet ihmiset jälkeläisineen jäivät Viroon asumaan myös kolonialistisen kauden jälkeen, koska he pitivät maata kotinaan. Monet neuvostovallan alla kärsineet virolaiset eivät kuitenkaan nähneet tilannetta samalla tavalla, mikä on johtanut jatkuviin jännitteisiin.

Virossa asuvilla ihmisillä, lähinnä viron- ja venäjänkielisillä, on usein keskenään radikaalisti erilaiset käsitykset historiasta ja maailmanpolitiikasta. Tällainen asetelma on hyvin yleinen myös monissa länsimaiden entisissä siirtomaissa. Jos Viron tilannetta verrataan noihin siirtomaihin, voidaan nähdä, miten siellä on toimittu ja mitä tulisi välttää. Monet postkolonialististen maiden konfliktit ovat päättyneet hyvin väkivaltaisesti.

Yritän työssäni kommunikoida muille virolaisille erityisesti sitä, kuinka muun maailman esimerkkien perusteella postkolonialistisen tilanteen hallitseminen on hyvin vaikeaa ja monimutkaista, eikä Viron tilanne todellakaan helpotu niin yksinkertaisesti kuin transformaationarratiivi antaa ymmärtää. Meillä menee toistaiseksi edelleen melko hyvin. Tällä hetkellä tilanne on tietysti muuttunut Venäjän sodan takia. Länsimaat ehkä ymmärtävät Venäjän imperialismin uhan nyt hieman paremmin kuin ennen, mutta toisaalta jännitteet Viron sisällä ovat kasvaneet.

Pyrin tutkimaan kansallismielisyyttä monista eri näkökulmista. Vaikka nationalismi nähdään yliopistomaailmassa yleensä konservatiivisena, historiassa on ollut monia kansallisimielisiä liikkeitä imperialismia vastaan ja taistelua demokratian puolesta. Tarkoituksenani ei myöskään missään nimessä ole luoda Virosta tai virolaisista uhrinarratiivia. Päinvastoin, haluan tarjota meille parempia välineitä tulla toimeen keskenämme.

Milloin virolaisissa akateemisissa keskusteluissa alettiin puhua nimenomaan kolonialismista ja erityisesti Neuvostoliiton jälkeisestä ajasta postkolonialistisena aikakautena?

Itse asiassa ulkovirolaiset kävivät tätä keskustelua jo 1960-luvulla. Heidän tarkoituksenaan oli tuoda esille Neuvostoliiton hallinnon tekopyhyys. Siksi he puhuivat venäläisestä kolonialismista Itä-Euroopassa. On tärkeää huomata, ettei postkolonialismi ei tarkoita vain kolonialismin loppumisen jälkeistä aikaa, vaan kaikki, mitä tapahtuu kolonisaation jälkeen ja siirtomaavallan aikana on postkolonialismia.

Moderni postkoloniaalinen teoria tuli Viroon kuitenkin vasta 1990-luvulla. Kollegani Epp Annus ja minä olimme ensimmäisten joukossa, jotka uskoivat, että kyseinen viitekehys antaisi uutta näkökulmaa Viron ongelmiin ja mahdollisuuksiin. Aloitin kirjallisuuden tutkijana ja löysin postkolonialismin yrittäessäni ymmärtää paikkoja, joita 1800-luvulla elänyt Viron kansallisrunoilija Lydia Koidula kuvaa kertomuksissaan. Kävi ilmi, että postkoloniaalinen kirjallisuusteoria tarjosi tähän hyvät avaimet. Tätä kautta huomasin, että jos Viroa tutkitaan kolonialistisen asiayhteyden kautta, voimme paremmin ymmärtää, miten ratkaista Neuvostoliiton jälkeen syntyneitä ongelmia ja miten keskustella tilanteestamme muiden kanssa maailmanlaajuisesti.

Miten kuvaisit virolaista nationalismia nykyään? Voiko sitä vielä pitää emansipatorisena?

Jokainen toimiva kansallisvaltio on nationalistinen. Tavalliset ihmiset kokevat tämän usein lähinnä kansallisina juhlapyhinä, presidentin vastaanottojen seuraamisena tai niihin osallistumisena tai vastaavana. Virossa tähän kuuluvat myös kansalliset laulu- ja tanssijuhlat. Nämä kaikki nojaavat niin sanottuun ylhäältä alas -nationalismiin, mutta ne vahvistavat myös ruohonjuuritason nationalismia.

Viron nationalismin voimakkain ilmentymä viime aikoina on ollut vahva tuki Ukrainalle niin valtion kuin kansalaistoiminnan tasolla. Samaan aikaan virolaiset ovat edelleen melko maahanmuuttovastaisia, missä näkyvät neuvostoajan massamaahanmuuton kokemukset. Ukrainalaisten tapaus koetaan kuitenkin erilaisena.

Virossa on lahjoitettu valtavia summia rahaa ja toteutettu muita avustuskampanjoita Ukrainalle, ja täysimittaisen sodan alettua monet tavalliset virolaiset ajoivat oma-aloitteisesti Ukrainan rajalle ja toivat sieltä Viroon sekä tuttuja ukrainalaisia että täysin vieraita ukrainalaisia sotapakolaisia. Usein heidät majoitettiin aluksi koteihin. Tämä kuvaa virolaisten vahvaa samaistumista ukrainalaisiin. Tämä osoittaa jälleen kerran, että nationalismilla on monia hyvin erilaisia kasvoja.  

FT Piret Peiker on virolainen kirjallisuudentutkija ja historioitsija Tallinnan yliopistosta. Hän piti Helsingin yliopiston EuroStorie–huippututkimusyksikössä kutsuesitelmän virolaisen kirjallisuuden poliittisesta historiasta 1900-luvun alussa.

FT Minna-Kerttu M. Kekki on filosofi ja työskentelee tutkijatohtorina EuroStoriella Helsingin yliopistossa.

Artikkelikuva: Piret Peiker / Kuva: Krõõt Tarkmeel

Artikkelia päivitetty 14.2.2025: Tekstin 7. kappaleessa olevan virkkeen muotoilua on päivitetty kirjoittajan pyynnöstä. Ennen korjausta virke oli muodossa: ”Samaan aikaan Aavik kuitenkin halusi, että sana ”rahvas” viittaisi kansakuntaan samassa mielessä kuin englannin nation tai saksan Nation.”

Julkaisu Virolaisen nationalismin kehitys kansallisesta heräämisestä postkolonialismiin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kansallispeli on hankalasti tavoitettavissa oleva kategoria. Yhtäältä kansallispelillä on ainakin puheen tasolla oma asemansa. Pesäpalloa seuraavat tuovat mielellään esille tämän erityisaseman, mutta myös ne, jotka eivät pelistä pidä, saattavat harmitella, että Suomella on tällainen kummallinen kansallispeli, jota ei juurikaan pelata maan ulkopuolella. Toisaalta kansallispelin asema perustuu vain teksteissä ja puheessa esiintyvään toistoon. Pesäpalloa ei ole virallisesti määritelty kansallispeliksi, se ei saa erityisiä kansallispelitukia, eikä sen harrastajia noteerata erityisellä tavalla suhteessa muihin peleihin. Se on peli muiden joukossa.

Kansallispelin asema perustuu vain teksteissä ja puheessa esiintyvään toistoon.

Kansallissymboleja onkin tavallaan kahta lajia. On virallisia symboleja kuten lippu, vaakuna, itsenäisyyspäivä tai erilaiset liputuspäivät, ja sitten on kansallissymboleja, jotka ovat muodostuneet sellaiseksi kielenkäytön kautta. Tällaisia ovat Maamme-laulu tai Kalevala. Sekä virallisiin että epävirallisin symboleihin liittyy kulttuurihistoriallinen muutos. Ne on tietoisesti luotu kansallissymboleiksi ja niiden historiaan liittyy kaikenlaista poliittista kamppailua. Niihin liittyvät tunteet ja merkitykset ovat vaihdelleet aikakaudesta toiseen, ja eri poliittiset ryhmittymät ovat suhtautuneet niihin eri tavoin.

Monelle ei varmaankaan ole selvää, mitkä asiat ovat virallisia kansallissymboleja ja mitkä ovat muodostuneet sellaisiksi ilman kodifikaatiota. Itse asiassa kansallis-etuliite mielletään usein jonkinlaisena virallisuuden asteena. On oletettavissa, että kansallissymboleja on vain yksi ja että niiden asema ei helposti horju.

Kansallis-etuliitettä voidaan käyttää jonkin asian nostamiseen ikään kuin jalustalle.

Siksi onkin niin, että kansallis-etuliitettä voidaan käyttää ja on usein käytettykin jonkin asian nostamiseen ikään kuin jalustalle. J. L. Runebergin kutsuminen kansallisrunoilijaksi on ollut keskeinen osa Runebergin kirjailijaroolin rakentumista, kun taas laulujoutsenen kutsuminen kansallislinnuksi on ollut keskeinen osa laulujoutsenkannan suojelupyrkimyksiä. Kun Aku Ankka -lehti vuonna 2021 julistautui Suomen kansallislehdeksi, oli pyrkimyksenä ironisoida kansallis-etuliitteen tuomaa virallisuutta, mutta samalla tuoda esille sitä kiistatonta vaikutusta, joka lehdellä on 70 vuoden aikana ollut suomalaiselle kulttuurille.

Lauri Pihkala ja kansallispeli projektina

Pesäpallo on tunnetusti Lauri ”Tahko” Pihkalan kehittämä laji. Ei kuitenkaan ole niin, että pesäpallo olisi ensin luotu ja sitten vähitellen suosionsa myötä muodostunut kansallispeliksi. Pikemminkin oli niin, että Pihkala pyrki alun perinkin kehittämään kansallispelin. Pesäpallo oli vasta toinen vaihtoehto täksi peliksi.

Lauri Pihkalan kansallispelin etsintä käy parhaiten ilmi teoksesta Pitkäpallo. Pallonlyönnin merkitys. Säännöt. Opetusohjeita ja harjoitusneuvoja (1917). Kirja sisältää lähes 70 sivun esseen, jossa käydään läpi kansallispelin merkitystä kansakunnalle. Siinä hän päätyy lopulta toteamaan, että pallonlyönti olisi sopivin kansallispeli Suomelle.

Kansallispelin olemassaolo ilmensi kansakunnan kehityksen astetta.

Tämän jälkeen Pihkala esittää pitkäpallon säännöt sellaisina, kuin hän oli kehittänyt ne rakentamalla amerikkalaisen baseballin ja saksalaisen Schlagballin päälle. Kun Pihkala vuonna 1922 julkaisi pesäpallon säännöt, ei säännöissä enää mainita kansallispeliä, mutta jatkumo on selvä, sillä Pihkala esittää pesäpallon pitkäpallon uutena versiona.

Kansallispelin tai -urheilun tarkoitus oli Pihkalan ajattelussa kahtalainen. Yhtäältä kansallispelin olemassaolo ilmensi kansakunnan kehityksen astetta. Pihkala mainitsee, miten erityisesti Englannissa on luotu monia kansallispelejä. Ne kertovat englantilaisten erityiskyvyistä ja -ominaisuuksista. Samalla hän toteaa, kuinka monissa muissa maissa tällainen kehitystyö ei ole lähtenyt käyntiin.

Hän ajattelee, että monet englantilaiset pelit eivät olisi voineet kehittyä Saksassa, koska siellä ne olisi teoretisoitu pilalle. Englantilaiset olivat osanneet kehittää pelinsä juuri oikealle tasolle. Jalkapallon paitsiosääntö oli Pihkalalle esimerkki siitä, miten lajista oli kehitetty jalostettu muoto, mikä teki siitä yleisölle kiinnostavan ja urheilullisesti toimivan.

Kansallispeli on tapa kehittää kansakuntaa, se on tapa edistää koko kansakunnan fyysistä hyvinvointia ja jalostaa väestöä.

Toisaalta kansallispeli on tapa kehittää kansakuntaa, se on tapa edistää koko kansakunnan fyysistä hyvinvointia ja jalostaa väestöä. Siksi on tärkeää, että kansallispeli on sellainen, joka vetoaa laajoihin joukkoihin, on riittävän monipuolinen niin että se kehittää monia eri ominaisuuksia, ja istuu kansakunnan luonteeseen. Yhteinen kansallispeli oli Pihkalalle myös tapa luoda yksimielisyyttä.

Ei ole vaikea nähdä, kuinka Pihkalan ajattelu on reaktio suomalaisen yhteiskunnan vahvaan polarisoitumiseen sisällissodan kynnyksellä sekä osa orastavaa eugeenista ajattelua 1900-luvun alkupuolella. Pihkala kirjoittaakin tarpeesta edistää rotuterveyttä kansallispelin avulla.

Kansallispeli ja tulevaisuus

Pihkalalle kansallispeli ei ollut asia, joka juonsi juurensa kansanperinteestä. Se piti luoda, ja sen hyöty oli tulevaisuudessa. Hän kirjoittaa, että ”Kansallisen normaaliohjelman laatiminen ja varsinkin toteuttaminen leikin ja urheilun alalla ei ole ainoastaan suuritöinen, vaan myöskin kiireellinen tehtävä” (Pihkala 1917, s. 12).

Suomessa tähän aikaan pelatut kuningaspallo, neljälyönti, lukkaripallo tai neljämaali eivät kelvanneet Pihkalalle. Ne eivät ”koskaan olleet kansallispelejämme siinä merkityksessä kuin nykyään on välttämätöntä. Ne ovat olleet vain etnografisia kansallispelejämme, jos sitäkään.” (Pihkala 1917, s. 52–53). Pihkala piti niitä yleisinä peleinä, joita pelattiin ympäri maailman, mutta ilman, että ne olivat merkittäviä. Sen vuoksi pelejä piti kehittää hakemalla inspiraatiota eri puolilta maailma.

Pihkalan kansallispelifilosofiaan kuului ajatus pyhästä kansakunnasta, johon kyseinen peli kuului.

Ottaen huomioon Pihkalan vahvan isänmaallisen ja oikeistolaisen profiilin, on ehkä hieman yllättävää, että hänen projektinsa oli hänen omin sanojensa mukaan kosmopoliittinen. Pihkala oli itse matkustanut Yhdysvalloissa hakemassa ideoita ja toteaa myös esseessään, että ”meidän ei tarvitse välittää etnografisista ja muinaistieteellisistä näkökohdista”. On vältettävä ”tuijottamasta vangitsevaan menneisyyteen” (Pihkala 1917, s 53). Sen sijaan voimme ”yhdistellä lähisukulaisten pelien ja eri lajien parhaimpia aineksia sellaiseksi kokonaisuudeksi kuin haluamme” (Pihkala 1917, s. 54).

Pitkäpallo ja sen jälkeen pesäpallo olivat siis alun alkaen eklektisesti yhdistelemällä luotuja, kansallispeleiksi tarkoitettuja pelejä. Pihkala itse kutsui pitkäpalloa ”sekasikiöksi”, mutta piti juuri sitä sen parhaana ominaisuutena.

Kansallispelin luomisella oli siis taustalla samanlainen pyrkimys rakentaa kansakuntaa kuin esimerkiksi Kalevalalla oli ollut reilu 80 vuotta aiemmin.

Tästä huolimatta Pihkalan kansallispelifilosofiaan kuului ajatus pyhästä kansakunnasta, johon kyseinen peli kuului. Hän totesi, että minne englantilainen kulkeekin, hän pystyttää sinne kriketti- ja jalkapallomaalin ja että amerikkalainen vallattuaan uusia alueita käynnistää baseball-pelin. Koska Suomi ei ollut siirtomaavalta, vaan pikemminkin pyrki ylipäänsä varmistamaan oman maansa olemassaolon, ajatteli Pihkala Suomen tarvitsevan krikettiä tai baseballia vastaavan ”pyhän kansallispelin, joka pyhittää lapsemme tätä maata varten” ja että ”Yleisesti levinnyt kansallinen urheiluleikki on pyhä perustuslaki”. (Pihkala 1917, s. 73–74)

Kansallispelin luomisella oli siis taustalla samanlainen pyrkimys rakentaa kansakuntaa kuin esimerkiksi Kalevalalla oli ollut reilu 80 vuotta aiemmin. Jo Kalevalan markkinoinnissa todettiin Elias Lönnrotin löytäneen täysipainoisen kansalliseepoksen, josta tulee lahja suomalaiselle kirjallisuudelle.

Kun Suomalaisen Kirjallisuuden Seura rakensi kansakuntaa 1830-luvulla, huomion kohteena oli kirjallisuus. Silloin oli mahdotonta ajatella, että kansakuntaa pitäisi kehittää urheilun tai liikunnan alueella, mutta Pihkalan aikana kansallinen näkökulma oli lyönyt läpi laajemmin. Yhä useampi elämän osa-alue oli tullut kansallisen kehittämistyön kohteeksi.

Kansallispelin vaihtoehdot

Pitkäpalloa pelattiin kesällä 1917 ja sitä esiteltiin ajan sanomalehdissä mahdollisena uutena kansallispelinä, mutta sille ei lopulta löytynyt kovinkaan paljon vastakaikua. Säännöistä otettiin uusi painos vuonna 1920, mutta jo seuraavana vuonna kokeiltiin uutta kehitelmää, pesäpalloa.

Pesäpallon näytösottelusta elokuussa 1921 osattiin ajan sanomalehdissä povata uudelle lajille valoisaa tulevaisuutta: Aamulehti ennusti, että pesäpallo noussee pitkäpallon sijaan Suomen kansallispeliksi. Puhe pesäpallosta kansallispelinä oli aluksi hieman hapuilevaa. Sana ”kansallispeli” saattoi esiintyä lainausmerkeissä, lajiin viitattiin tulevana kansallispelinä tai toivottiin suomalaisen yleisön ottavan pelin omakseen. Tultaessa 1920-luvun lopulle oli puhe pesäpallosta kansallispelinä kuitenkin jo täysin vakiintunutta.

 Hiihdon asema kansallisurheiluna ei vain ottanut vakiintuakseen.

Kansallispelin tai -urheilun status oli kuitenkin sellainen, mitä saatettiin tavoitella myös muille lajeille. 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun lehdet sisältävät paljon keskustelua eri maiden kansallispeleistä ja -urheiluista. Suomen osalta kansallisurheiluna mainittiin useimmiten hiihto, mutta monesti mainittiin myös soutu, uinti tai paini. Hiihto mainittiin näistä kaikkein useimmin, mutta senkään asema ei ollut kiistaton. Useasti lehdet kirjoittivat hiihdosta ikään kuin potentiaalisena kansallisurheiluna, kunhan sen harrastajamäärä kasvaisi.

Vaikka pesäpallosta puhuttiin useammin kansallispelinä kuin kansallisurheiluna, alettiin sitä 1920-luvulla kutsua välillä myös kansallisurheiluksi. Samalla hiihdon asema kansallisurheiluna ei vain ottanut vakiintuakseen. Vaikka se usein mainittiin kansallisurheiluna, löytyy lehdistä esimerkkejä läpi 1920- ja 1930-luvun, joissa hiihdosta puhutaan pikemminkin potentiaalisena kansallisurheiluna.

Se, että kansallispeli- ja kansallisurheiluehdokkaita oli monia, ei sinänsä ole yllättävää. On ymmärrettävää, että toisille joku laji oli arvokkaampi kuin toinen, ja kansallis-etuliitteellä haettiin statusta. Toisille taas oli kyse siitä, mitkä lajit kehittäisivät parhaiten kansakuntaa.

Tulevaisuudesta menneisyyteen

Kun pesäpallo vakiintui julkisessa keskustelussa kansallispeliksi, muuttui sen orientaatio tulevaisuudesta menneisyyteen. Lauri Pihkalan visiossa kansallispeli oli tapa rakentaa kansakuntaa tulevaa varten, kun taas nykypuheessa kansallispeli on jotain pysyvää, kenties jopa jotain menneeseen kuuluvaa, jota pyritään säilyttämään. Pesäpallon kansallispelistatus ei perustu tämän päivän suosioon vaan johonkin, mikä on menneisyydessä ansaittu.

Aikaorientaation muutos kytkeytyy historioitsija François Hartogin ajatukseen historiallisuuden regiimeistä. Kirjassaan Régimes d’historicité (Regimes of historicity) vuodelta 2003 hän esittää, että eri ajanjaksot, mutta myös yksittäiset puheaktit tasapainoilevat kolmen eri aikaorientaation välillä. Niissä on aina ripaus menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaa. Presentismiksi hän kutsuu aikaa, jossa nykyorientaatio on tullut kaikkein tärkeimmäksi ja politiikan tulevaisuus sekä menneisyyden ohjaus ovat marginalisoituneet.

Lauri Pihkalan visiossa kansallispeli oli tapa rakentaa kansakuntaa tulevaa varten, kun taas nykypuheessa kansallispeli on jotain pysyvää, kenties jopa jotain menneeseen kuuluvaa, jota pyritään säilyttämään.

Kansakunnan rakentumisessa on tapahtunut tällainen muutos. Kun 1800-luvulla luotiin Suomessa kansakuntaa esimerkiksi Kalevalan avulla, oli orientaatio selvästi kohti tulevaisuutta. Sama koskee Pihkalan projektia kansallispelin luomiseksi 1900-luvun alussa, mutta tuohon aikaan Kalevala edusti jo mennyttä, se oli korkeintaan menneisyyden voimavara uusille projekteille. Ei myöskään ollut mielekästä ajatella, että pesäpallo voisi olla virallinen kansallispeli siinä mielessä, että sen asema olisi jotenkin laissa suojeltu. Tarkoitus oli, että peliä pelaamalla kehitettiin jotain suurempaa.

Tänä päivänä ei ole näköpiirissä, että uusia asioita alettaisiin kutsumaan kansallisasioiksi, muutoin kuin ehkä huumorin välineenä. On toki mahdollista, että Suomessa määritellään uusia kansallismaisemia, kansallispuistoja tai muulla tavalla huomioidaan perinteitä, mutta näissä kaikissa orientaatio on vahvasti menneisyydessä.

Nykyajan vahvin tulevaisuuteen orientoitunut kansakuntaan liittyvä puhetapa on kansallisen kilpailukyvyn diskurssi.

Oikeastaan nykyajan vahvin tulevaisuuteen orientoitunut kansakuntaan liittyvä puhetapa on kansallisen kilpailukyvyn diskurssi. Vaikka Pihkalan kansallispeliprojekti liittyi tavallaan kansalliseen kilpailukykyyn, jopa niin, että kansainvälisiä malleja seuraamalla saatettiin luoda oma kansaa fyysisesti ja sotilaallisesti kehittävä kansallispeli, on kyseenalaista, voisiko kansallispeliä tänä päivänä valjastaa jonkinlaisen kansallisen kilpailukyvyn edistämiseksi.

Ajatus yhtenäisestä kansasta on kenties vieras ja Pihkalan edustama suojeluskuntahenkinen ajattelu, joka korosti kansakunnan jalostamista fyysisen kasvatuksen kautta, näyttäytyy vähintäänkin vanhentuneelta, ellei jopa poliittisesti arveluttavalta. Siksi tämän päivän pesäpalloliike voi toki puhua kansallispelistä, mutta sen kannattaa hakea oma tulevaisuusorientaationsa muualta.

Jani Marjanen (FT, dos.) on poliittisen kielen historiaan erikoistunut historioitsija, joka työskentelee Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Kansallispelin politiikkaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Jan Gebertin ohjaama When the War Comes on näyttävä mutta pintapuoliseksi jäävä kuvaus ääriliikkeen kehityksestä.

When the War Comes -dokumenttielokuvan alussa parikymppinen slovakialaismies, Peter Švrček, voi ylpeänä kertoa äidilleen läpäisseensä oppilaitoksensa loppukokeen. Sitten hän johtaa ”Slovakian alokkaat” (slov. Slovenskí branci, engl. Slovak recruits) -ryhmän jäsenet metsään harjoittelemaan erä- ja taistelutaitoja. Välillä Švrčekin on palattava kaupunkiin vakuuttamaan poliisit siitä, ettei aseiden kanssa marssinut joukkio aiheuta vaaraa ympäristölleen.

Suunnilleen vuosiin 2016–2017 sijoittuva dokumentti seuraa järjestön ja sen johtajan kasvua. Tekijöillä on ollut pääsy niin julkisiin tapahtumiin kuin harjoitusleireille, juhliin ja Švrčekin kotiinkin. Näin he onnistuvat kuvaamaan eri puolia ilmiöstä, jolla on linkkejä moniin kiinnostaviin ja huolestuttaviin ajankohtaisiin kehityskulkuihin.

Oman erityisvivahteensa Slovakian alokkaisiin tuo järjestön avoin panslavismi ja Venäjän ihailu.

Valmistautumisessa odotettuun yhteiskunnan romahtamiseen Slovakian alokkaat muistuttavat Yhdysvalloissa jo vuosikymmeniä vaikuttanutta militia-liikettä. Euroopan viitekehyksessä järjestö asettuu osaksi kautta maanosan tapahtunutta äärinationalististen, rasististen ja autoritaaristen liikkeiden nousua. Oman erityisvivahteensa Slovakian alokkaisiin tuo järjestön avoin panslavismi ja Venäjän ihailu.

Järjestön ilmeisen aktiivinen toiminta internetissä ja yhteyksien luominen muihin vastaaviin organisaatioihin on hyvä esimerkki sosiaalisen median roolista vaihtoehtoisen politiikan työkaluna.

When the War Comes ei valitettavasti kuitenkaan tartu kunnollisesti yhteenkään näistä teemoista.

Kuva ei kerro kaikkea

When the War Comes ansaitsee kiitosta visuaalisesta toteutuksestaan. Varsinkin Slovakian alokkaiden omissa harjoituksissa ja tapahtumissa kuvatut kohtaukset lainaavat taitavasti fiktiivisten (sotilas-)elokuvien kuvakieltä. Alussa harjoituksiin marssiva joukko piirtyy taivasta vasten kuin Pelastakaa sotamies Ryanissa (1998). Elokuvan loppupuolella Švrček puolestaan esiintyy jo klassisin kansanjohtajan elkein.

When the War Comes jää kuitenkin kiinnostavasta aiheestaan ja toimivasta teknisestä toteutuksestaan huolimatta pintapuoliseksi. Elokuvassa ei ole selostajaa, eikä perustietoja anneta myöskään esimerkiksi tekstiruutujen avulla. Näiden ratkaisujen vuoksi se jää lopulta hyvin informaatioköyhäksi.

Katsoja ei usein tiedä, milloin tai missä hänen näkemänsä asiat ovat tapahtuneet – saati kykene asettamaan näkemäänsä laajempaan kontekstiin, jota ei tarjota.

Slovakian alokkaiden jäsenten ja erityisesti Švrčekin puhetta elokuvassa kuullaan runsaasti. Varsinkin ulkomaisen, elokuvaa ilman taustatietoja lähestyvän katsojan on vaikeaa hahmottaa, mikä tästä puheesta on tilannesidonnaista opportunismia ja mikä ryhmän ideologian ydintä.

Olisi mielenkiintoista saada parempi kuva siitä, mitkä Slovakian alokkaiden toimintaa koskevista väitteistä pitävät paikkansa. Švrčekin kuullaan elokuvassa kehuskelevan koko maan kattavalla, 17 osastoa sisältävällä organisaatiolla ja omalla vierailullaan Itä-Ukrainan kapinallisalueilla saamassa oppia organisaationsa johtamiseen ja kehittämiseen separatistien puolella taistelevilta kasakkajoukoilta.

Kun on kyse nuoresta miehestä, joka selkeästi yrittää tehdä vaikutuksen, moiset puheet on ensin helppo ohittaa perättömänä kerskailuna, mutta myöhemmin Slovakian alokkaiden järjestämään tapahtumaan näyttää saapuvan vieraisille motoristijoukkio, jota väitetään Kremliä lähellä olevaksi venäläiseksi Yön sudet -jengiksi. Onko näin, ja mitkä Slovakian alokkaiden oikeat kyvyt, yhteydet ja taustat ovat, jää elokuvan pohjalta epäselväksi.

Puolueen synty

Elokuvassa kulkee rinnan ja limittäin kolme kehityskaarta. Näistä ensimmäinen ja tarinalle keskeisin on Švrčekin kehitys. Dokumentin aikana hän ei niinkään muutu kuin omaksuu uusia rooleja.

Rennon, politiikasta kiinnostuneen koti-minän päälle rakentuvat niin hyvin asiallisesti viranomaisten kanssa asioiva kansalaisaktivisti, tiukan sotilaallinen äkseeraaja kuin koululuokille ja televisiokameroille hymyilevä esiintyjäkin. Elokuva huipentuu Švrčekin nousuun Slovakian alokkaiden poliittiseksi siiveksi luodun ”Isänmaamme – Tulevaisuutemme” -puolueen johtajaksi.

Yhdessä johtajansa kanssa myös Slovakian alokkaat kehittyy, tai ainakin sen esitetään kehittyvän, moniulotteisemmaksi organisaatioksi. Koulutusleirit muuttuvat suurisuuntaisemmiksi ja vaativimmiksi. Organisaatio pyrkii aktiivisesti rekrytoimaan uusia jäseniä ja levittämään sanomaansa haastatteluiden ja julkisten esiintymisten kautta.

Slovakian alokkaiden johtohahmot käyvät henkilökohtaisesti vastaamassa kysymyksiin järjestöä kriittisesti arvioivassa keskustelutilaisuudessa ja pääsevät, ilmeisesti myötämielisen opettajan avustuksella, esittelemään panslavistista ideologiaansa ja omaa toimintaansa koululaisille.

Järjestö muuttuu ajan kuluessa autoritaarisemmaksi.

Järjestö muuttuu myös ajan kuluessa autoritaarisemmaksi. Sisäiset vaalit lopetetaan ja johtajien viroista tehdään käytännössä elinikäisiä. Lopulta järjestön pohjalta perustetaan uusi poliittinen puolue.

Dokumentin kolmas kehityskulku pyrkii seuraamaan nimettömäksi jäävän Slovakian alokkaiden jäsenen etenemistä järjestön sisällä. Lapsenkasvoinen nuorukainen viettää iltansa katsellen netistä järjestön videoita, kohoaa organisaation arvoasteikossa ja perustaa lopulta oman alaosaston, jonka harjoituksia hän johtaa yrittäen kopioida Švrčekin tyyliä.

Aina kaikki ei kuitenkaan mene niin hyvin kuin johtajalta odotetaan. Oman osastonsa perustamiskokouksessa mies ei ole valmistautunut riittävästi ja saa jälkikäteen kritiikkiä ”epäammattimaisesta” käytöksestä.

Elokuva pyrkii ilmeisesti antamaan katsojalleen tilan ja vapauden tulkita näitä kehityskulkuja oman harkintansa mukaan. Tulkinta jää kuitenkin katsojan omien oletusten ja arvioiden varaan. Keskeisiä hahmoja haastattelemalla kuva henkilöiden ja koko organisaation kehityksestä olisi saanut runsaasti lisää syvyyttä. Tällöin olisi luonnollisesti voinut olla mahdollista, että elokuvan tekijöitä olisi voitu kritisoida äärioikeiston äänitorvena toimimisesta.

Nuoret, vihaiset miehet?

Oman sivujuonteensa elokuvaan tuo Slovakian alokkaiden sisäinen dynamiikka. Varsinkin alkuun Slovakian alokkaiden harjoituksia johtavasta Švrčekistä jää kuva epävarmana johtajana, joka yrittää liikaa vakuuttaa seuraajiansa ja lähinnä matkii sotaelokuvista tuttua stereotypiaa merijalkaväen kouluttajasta.

Dokumentin mittaan koulutus muuttuu kuitenkin entistä rajummaksi. Uusien jäsenten nimet korvataan numeroilla. Heitä juoksutetaan ja harjoitutetaan, kunnes osa luopuu koulutuksesta ja yksi saa sairaskohtauksen.

Muutos suhtautumisessa uusiin jäseniin on huomattava, mutta jälleen kontekstin puuttuminen vaikeuttaa nähdyn ymmärtämistä. Onko kyse vain järjestön johtajien ja kouluttajien itsevarmuuden kasvusta ja jonkinlaisesta sadistisesta vallan huumasta, kuten dokumentti hieman antaa ymmärtää? Vai voisiko kyseessä olla hyvinkin laskelmoitu keino ryhmäyttää koulutuksesta selviäviä alokkaita ja taata järjestön jäsenten olevan riittävän motivoituneita ja kykeneviä fyysiseen toimintaan?

Vastaukset näihin kysymyksiin olisivat tärkeitä, jotta voitaisiin ymmärtää, millainen uhka Slovakian alokkaiden puolisotilaallinen toiminta ympäröivälle yhteiskunnalle on.

When the War Comes ei tue käsitystä siitä, että äärinationalismi olisi ensi sijassa syrjäytyneiden nuorten miesten aate. Švrček on selkeästi hyvinvoivasta kodista, ja hänen vanhempansa sekä tyttöystävänsä suhtautuvat miehen toimintaan kannustavasti. Tavallisten vapaaehtoisten taustoja elokuva ei avaa, mutta ainakaan esimerkiksi monille suomalaisille äärioikeistolaisille järjestöille tyypillistä humalassa heilumista ei järjestön vuosijuhlaa lukuun ottamatta ole havaittavissa.

Laajemmasta poliittisesta tilanteesta Slovakiassa ainut esiin nouseva ajankohtainen ilmiö ovat eräässä kohtauksessa valtatien vartta pohjoiseen vaeltavat pakolaiset, joita järjestön aktivistit jäävät halveksien katselemaan.

Järjestöllä näyttää olevan kannattajia ja yhteistyökumppaneita yhteiskunnan eri aloilla. Kouluvierailun lisäksi Slovakian alokkaat toimii järjestysmiehinä kulttuurifestivaaleilla. Laajemmasta poliittisesta tilanteesta Slovakiassa ainut esiin nouseva ajankohtainen ilmiö ovat eräässä kohtauksessa valtatien vartta pohjoiseen vaeltavat pakolaiset, joita järjestön aktivistit jäävät halveksien katselemaan.

Slovakian alokkaat -järjestö on ajankohtainen ja kiinnostava kohde dokumenttielokuvalle. Järjestön toiminnassa on helppo nähdä samankaltaisuuksia ja yhteyksiä äärinationalistisiin, liberaalille demokratialle vihamielisiin järjestöihin ympäri maailmaa.

When the War Comes on kiinnostava kurkistus tämänkaltaisen ryhmän sisälle, mutta valitettavasti se ei anna katsojalleen kylliksi eväitä kokonaiskuvan luomiseen.

 DocPoint-dokumenttielokuvafestivaali järjestetään Helsingissä 28.1.–3.2.2019. 

Mikko Räkköläinen on kansainvälisen politiikan väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa. Hänen väitöskirjansa käsittelee kaupallisten sotilas- ja turvallisuusyritysten vaikutuksia ulko- ja turvallisuuspolitiikalle. 

Julkaisu DocPoint: Slovakialaisen äärinationalismin nousu ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuoden 2017 helmikuussa 160 000 ihmistä osoitti Barcelonassa mieltään Espanjan valtion maahanmuuttovastaista politiikkaa vastaan. Tietääkseni se oli niin kutsutun pakolaiskriisin alkamisen jälkeen mittavin Euroopassa nähty maahanmuuttoa puolustava joukkokokous.

Myöhemmin samana vuonna moni niistä, joiden kantamissa banderolleissa luki tuolloin muun muassa ”Ei enää tekosyitä! Ottakaa heidät vastaan!” ja ”Ei enää ihmisuhreja, rajat auki!”, palasi kaduille ilmaisemaan tukensa Katalonian itsenäistymispyrkimyksille ennen itsenäistymiskansanäänestystä, jonka toimittamisen Espanjan hallitus loppujen lopuksi esti.

Edellä mainittu on ilmiselvistä syistä hämmentävä ilmiö: kansallismielisyys ja maahanmuuttomyönteisyys eivät yleensä kulje käsi kädessä. Itse asiassa lähes kaikkialla Euroopassa nähty äärioikeistolaisen nationalismin nousu ja siihen usein liittyvä avoimen muukalaisvihamielinen poliittinen viesti on saanut monet ajattelemaan, että kansallismielisyys ja kansainväliset arvot ovat keskenään sovittamattomia.

Hämmennys on väistämätön reaktio, kun suuri joukko omien sanojensa mukaan Katalonian itsenäisyyttä kannattavia ihmisiä suhtautuu myönteisesti Eurooppaan ja kaiken lisäksi puoltaa mantereeltamme turvapaikkaa hakevia kohtaan osoitettua vieraanvaraisuutta ja solidaarisuutta.

Äärioikeistolaisen nationalismin nousu ja siihen usein liittyvä avoimen muukalaisvihamielinen poliittinen viesti on saanut monet ajattelemaan, että kansallismielisyys ja kansainväliset arvot ovat keskenään sovittamattomia.

Kuvaukseni katalaanien kansallismielisyydestä on toki hyvin yksioikoinen, sillä kyse on poliittisesti erittäin monimuotoisesta ja tietyssä mielessä jopa erimielisestä liikkeestä. Oli niin tai näin, huomionarvoista on se, että parin viime vuoden aikana Barcelonan kaduilta on saatu muistutus nationalismin monimuotoisuudesta.

Tämä muistutus onkin tullut juuri oikeaan aikaan. ”Puolueeton” katsaus Ranskan vallankumouksen jälkeiseen historiaan osoittaa, että nationalismi on pystynyt sulautumaan lähes kaikkiin nykyaikaisiin poliittisiin aatemaailmoihin. Niinpä nationalismi on ajan ja paikan mukaan toiminut joko rauhan puolesta tai sitä vastaan, auttanut vakiinnuttamaan ja tuhoamaan demokratiaa, edistänyt ja nakertanut ihmisoikeuksia ja niin edelleen.

Olennaista ei ole kuitenkaan tämän poliittisen aatteen luontaisen ristiriitaisuuden korostaminen. Haluan sen sijaan kiinnittää huomiota siihen, miten nationalismi on itse asiassa tehokkaasti vastannut ihmisen perusluonteeseen Aristoteleen nimityksen mukaan poliittisena eläimenä.

Haluamme tyydyttää seurallisuuttamme tuntemalla kuuluvamme johonkin konkreettiseen poliittiseen yhteisöön. Kansalliset yhteisöt saattavat olla ainoastaan ”kuviteltuja yhteisöjä”, Benedict Andersonin termiä lainaten, verrattuna oletettavasti ”aitoihin”, kasvokkaiseen kanssakäymiseen perustuviin yhteisöihin, eivätkä ne suinkaan ole ajattomia, vaan perustuvat nykyaikaisen teollisuusyhteiskunnan tarpeisiin, kuten Ernest Gellner on kirjoittanut.

Tämä ei kuitenkaan mainittavasti heikennä niiden voimaa nykyihmisen identiteetin muokkaajina. Halutaanpa sitä tai ei, valtiot ovat tarjonneet ja ilmeisesti myös edelleen tarjoavat voimakkaan yhteenkuulumisen tunteen.

Poliittisen yhteisöjen kuvitteleminen ja tulevaisuus

1900-luvun alkupuoliskolla koettu nationalismin murhenäytelmä voidaankin mahdollisesti selittää sillä, että moni kansallisvaltio onnistui valitettavan menestyksekkäästi pyrkimyksessään omaksua ja mobilisoida kansalaistensa poliittinen identiteetti ja samalla myös poliittinen mielikuvitus.

Ei ole kuitenkaan syytä olettaa, etteikö kansallisyhteisöön kuulumisen myönteistä puolta voitaisi toteuttaa tällaisten yhteisöjen ulkopuolelle ulottuvilla poliittisilla liitoksilla ja sitoumuksilla. Jos kansallismielisyys oletetaan väistämättä poissulkevaksi, kansakunta luovutetaan niiden käsiin, joiden poliittinen mielikuvitus on rajallista (ja rajoittavaa) ja jotka väittävät äänekkäästi puhuvansa kansallismielisyyden nimissä.

Sen sijaan valtion ja sen tulevaisuuden käsitteille tulisi esittää lukuisia eri vaihtoehtoja, jotka vahvistavat avointa suhtautumista sekä kansallisiin että ylikansallisiin poliittisiin näkökantoihin pysymällä vastaanottavaisena ei-kansallismielisten arvojen koko kirjolle.

Poliittisten yhteisöjen kuvitteleminen ja samalla niiden identiteettien rakentaminen on ristiriitainen prosessi, jossa käydään jatkuvaa kauppaa ulkopuolelle rajaamisen ja mukaan ottamisen sekä sulkeutuneisuuden ja avoimuuden välillä. Sama koskee tietenkin ylikansallisen eurooppalaisen hallintojärjestelmän ja sen tarkan identiteetin hahmottamisen haastavuutta.

Tässä tapauksessa yksi Andersonin nimeämistä nationalismin sisäisistä ristiriidoista – ajatusmaailman köyhyys verrattuna poliittiseen tehokkuuteen – kääntyy ironisesti päälaelleen: Euroopan rikas filosofinen perinne on vastakohta sen poliittiselle tehottomuudelle.

Valtaosalle meistä ihmiskunnan jäsenyys perustuu konkreettisiin poliittisiin yhteisöihin, joille muodostuu toisistaan erottuvat poliittiset identiteetit.

Vaikka eurooppalaisen ajatusperinteen saavutuksien pohjalta onnistuttaisiinkin luomaan vakuuttava näkemys Euroopasta, yhteisöjen hahmottamisen ja identiteettien rakentamisen kaksitahoista luonnetta ei voi jättää huomiotta.

Ajatusta tietyistä rationaalisuuden ja yleismaailmallisuuden muodoista eurooppalaisina ja alkuperänsä ansiosta arvokkainta ”keksintöinä” varjostaa Eurooppa-keskeisyys kaikkine väkivaltaisuuksineen ja rajanvetoineen.

Nykypäivän globalisoituneessa maailmassa pienen pieni ja äärimmäisen etuoikeutettu kansainvälinen eliitti voi ehkä jo sivuuttaa tämän ongelman ja julistaa koko maailman (mahdolliseksi) kodikseen, kuin Aristoteleen yksin lentävä lintu, jota rajat ja esteet eivät pidättele.

Valtaosalle meistä ihmiskunnan jäsenyys perustuu kuitenkin konkreettisiin poliittisiin yhteisöihin, joille muodostuu toisistaan erottuvat poliittiset identiteetit. Miten nämä katsantokannat voidaan esittää osana ekskluusion ja inkluusion jatkumoa? Se on osa päivittäistä poliittista köydenvetoa.

Pedro T. Magalhães on tutkijatohtori Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.

Kirjoitus on osa Euroopan muuttuvat kertomukset -sarjaa.

Julkaisu Kuvitellut poliittiset yhteisöt: kansallisia ja Euroopan laajuisia haasteita ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viime vuodet ovat olleet hankalia edistyksellisinä itseään pitävien ajatuksille Euroopasta. Jopa aiemmin pyhinä ja koskemattomina pidetyt asiat kuten ihmisoikeudet ovat joutuneet kritiikin kohteeksi.

Kritiikki ei ole suinkaan rajoittunut poliittiseen keskusteluun terrorismista ja maahanmuutosta, vaan akateeminen ihmisoikeuksien historian tutkimus on samalla tavoin rapauttanut uskoa niiden universaalisuuteen ja kaikkivoipaisuuteen. Uuskolonialistista hapatusta 1970-luvulta, sanovat, länsimaisten arvojen ylivertaisuuden korostusta.

Mikä sitten on Eurooppa-ajatuksen kohtalo? Sekä ihmisoikeuksien että Euroopan yhdentymisen syntytarina oli toisen maailmansodan kauhujen, holokaustin ja massamurhien, toistumisen torjuminen.

Ihmisoikeuksista luotiin kansainvälinen yleispätevä säännöstö, jota kaikki maat sitoutuivat noudattamaan. Euroopan oikeuden syntytarina nojautui samoihin ihmisoikeuksiin, mutta versoi niiden erityisenä eurooppalaisena versiona.

Jotta eurooppalainen oikeus hyväksyttäisiin, pitäisi sen olla paljon puhutun ”kansan” oikeustajun mukaista ja vakiintunutta, ei uutta.

Tämän oudon ja käsitteellisesti ristiriitaisen universaalin ja eurooppalaisen ihmisoikeusnäkemyksen lisäksi Euroopan oikeuden syntytarinassa oli toinenkin puoli, joka ei saanut samanlaista huomiota. Tämä oli eurooppalainen oikeuskulttuuri.

Sen perusajatus oli, että oikeus on perinteeseen ja vakiintuneeseen yhteiskuntajärjestykseen nojaava järjestelmä, jonka oikeutus tulee paitsi lainsäätäjän tahdosta myös siitä, että ihmiset uskovat siihen ja pitävät sitä oikeudenmukaisena. Oikeus on osa kulttuuria.

Euroopan oikeuden on oltava yhtä, koska se on ollut yhtä.

Jotta eurooppalainen oikeus hyväksyttäisiin, pitäisi sen olla paljon puhutun ”kansan” oikeustajun mukaista ja vakiintunutta, ei uutta.

Jaettua oikeuskäsitystä etsimässä

Ihmisoikeusajattelun kanssa rinnakkain syntyikin koulukunta, joka lähti etsimään eurooppalaisen oikeuden yhteistä perintöä menneestä. Antiikin roomalaisesta oikeudesta ja keskiajan ja uuden ajan alun oikeustieteestä etsittiin yhteisiä nimittäjiä, jaettuja totuuksia, joiden perusteella voitaisiin rakentaa uusi yhtenäisyys. Euroopan oikeuden on oltava yhtä, koska se on ollut yhtä.

Tämä ajatus sai suuren suosion 1990-luvulla, jolloin koko eurooppalainen juristikunta tuntui elävän integraatiohuumassa ja lukemattomat tutkimusryhmät kehittivät teorioitaan tulevasta. Kuten aika usein, juhlien jälkeen tuli krapula. Liian käyrien kurkkujen kosto.

Kaikessa innostuksessaan eurooppalainen eliitti tai sellaisena pidetty oli vähätellyt tarinoita Brysselin diktaateista, järjettömistä määräyksistä ja byrokraattisista kukkasista. Euroopan tarina, suuri integraation lupaus, oli näyttäytynyt kansalle tai ainakin heidän edustajilleen iltapäivälehdistössä rumana, raskaana ja vieraana.

Vaikka komissio pyrki luomaan valtavilla rahasummilla uutta kertomusta Euroopasta, vahinko oli jo tapahtunut ja tarina iskostunut mieliin. Innostus kuoli.

Konservatiivisen kansallismielisyyden virtaukset

Mutta tämä oli vain osa totuudesta. Uudempi tutkimus on romuttanut ajatuksen suuresta liberaalista kertomuksesta, joka syntyi toisen maailmansodan jälkeen ja jota vastustamaan nousi konservatiivinen kansallismielisyys.

Eurooppalaisen ihmisoikeusajattelun ja sen poliittisen toteutuksen taustalta löydettiin Winston Churchillin kaltaisia konservatiiveja, joiden päävastustaja oli kommunismi, tai katolisia konservatiiveja, jotka halusivat puolustaa uskonnon asemaa.

Samaan aikaan pörröiseltä ja mukavalta kuulostavan eurooppalaisen oikeuskulttuurin taustalta löydettiin, no, vanhoja natseja. Ajatus eurooppalaisesta kulttuurista oli ollut olennainen osa natsien propagandaa, jolla haettiin tukea niin brittejä, amerikkalaisia kuin Neuvostoliittoakin vastaan.

Niin eurooppalaisissa ihmisoikeuksissa kuin oikeuskulttuurissa voidaan sanoa olleen konservatiivinen perusvire.

Sodan jälkeen samaa kansallistunnetta pyrittiin ohjaamaan kansallisvaltiosta Eurooppaan kommunisminvastaisena yhteenliittymänä. Tärkeämpää oli kuitenkin juristikunnan konservatismi.

Ajatus oikeuden sitomisesta perinteeseen oli oiva keino torjua muutosyrityksiä, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden tai vaikkapa maareformin toteuttamista. Sillä voitiin myös perustella oikeuden kehityksen pitämistä yleisemminkin lakimieskunnan käsissä, sillä vain he olivat oikeuskulttuurin täysivaltaisia jäseniä.

Voiko englantilaisen kaivosmiehen tai puolalaisen maanviljelijän epäluulo tuhota eurooppalaisen oikeuden projektin?

Molemmissa tapauksissa, niin eurooppalaisissa ihmisoikeuksissa kuin oikeuskulttuurissa, voidaan sanoa olleen konservatiivinen perusvire. On ylikansallinen oikeus, joka hillitsee poliittista päätöksentekoa.

Eurooppalaisen oikeuden nykyisyys ja tulevaisuus

Mikä sitten on eurooppalaisen oikeuden nykypäivä ja tulevaisuus? Vähän samalla tavalla kuin sosiaalinen konservatismi on nostanut päätään vastareaktiona aiemmin marginalisoitujen ryhmien kuten seksuaalivähemmistöjen tulemiseen näkyväksi, oikeuden uusi Eurooppa-kritiikki nousee tunteesta kansallisvaltion ja suvereniteetin uhanalaisuudesta.

Sekä normitasolla että yhteistoiminnassa eurooppalainen säätely on jo arkipäivää ja jokainen lakimies ja oikeustieteen tutkija on siitä hyvin tietoinen. Voiko siten englantilaisen kaivosmiehen tai puolalaisen maanviljelijän tuntema epäluulo tuhota eurooppalaisen oikeuden projektin?

Kuten on viime aikoina havaittu, pelot ja tarinat on syytä ottaa vakavasti, sillä ilman uskoa ei ole tulevaisuutta. Suomalaisen oikeuskulttuurin luominen on ollut monisatavuotinen projekti, jossa ”kansa” ja kansakunta ovat olleet keskeisiä juuri tämän luottamuksen saamiseksi.

Molemmat eurooppalaisen oikeuden ajatukset, niin ihmisoikeuden kuin oikeuskulttuurin, kehitti joukko tutkijoita ja poliitikoita toisen maailmansodan raunioille. Jotkut olivat maanpaossa, toiset vankileireillä tai tuhoutuneissa kaupungeissa. Kenties eurooppalainen projekti on ymmärrettävämpi tätä taustaa vasten eikä vieraantuneen uusliberaalin eliitin itsekorostuksena.

Kaius Tuori on Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian huippuyksikön johtaja Helsingin yliopistossa.

Kirjoitus on osa Euroopan muuttuvat kertomukset -sarjaa. 

Julkaisu Mikä tarina Euroopan oikeudesta? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomalaisista yli 80 prosenttia kannattaa asevelvollisuuteen nojaavaa puolustusjärjestelmää, jossa mahdollisimman moni ikäluokasta saa sotilaskoulutuksen. Vain yhdeksän prosenttia haluaisi siirtyä pienempään tai valikoivaan asevelvollisuuteen ja toinen yhdeksän prosenttia ammattiarmeijaan.

Asevelvollisuus on Suomessa todellinen koko kansan instituutio. Tammikuun 8. päivä astui jälleen kerran tuhansia nuoria armeijan harmaisiin. Asevelvollisuus edustaa Suomen turvallisuuspolitiikassa konsensusta parhaimmillaan.

Asevelvollisuus on Suomessa todellinen koko kansan instituutio.

Turvallisuuspoliittiset ratkaisut, kuten asevelvollisuus, eivät ole pelkästään turvallisuuspoliittisia ratkaisuja. Asevelvollisuudella on edelleen tämän päivän Suomessa menneisyydestä kumpuava tarkoitus kansakunnan rakentajana sekä kansalaisuutta artikuloivana instituutiona. Päämäärätietoinen yhteisöllisyyden luominen sekä kansalaisuutta määrittelevien oikeuksien ja velvollisuuksien artikulointi on aina ollut keskiössä asevelvollisuudesta käytävässä valtataistelussa.

Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunta julkaisi 29.11.2017 vuosittaisen mielipidetutkimuksensa Suomalaisten mielipiteitä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta, maanpuolustuksesta ja turvallisuudesta. Tutkimuksessa ilmenee selkeästi, että suomalaiset luottavat ulko- ja puolustuspolitiikan hoitoon, ovat maanpuolustustahtoisia sekä tukevat sotilaallista yhteistyötä, asevelvollisuutta ja sotilasliittoihin kuulumattomuutta.

Suomessa asevelvollisuutta tukevat voimakkaimmin vanhemmat ikäpolvet, matalammin koulutetut, työväenluokkaiset, maakunnissa asuvat, varusmiespalveluksen suorittaneet ja joko keskustaa, perussuomalaisia tai kokoomusta äänestävät. Erot sosiaaliryhmien välillä eivät silti ole ratkaisevan suuria.

Puolueista vihreät ja vasemmistoliitto ovat olleet kaikkein kriittisimpiä asevelvollisuutta kohtaan, mutta jopa heidän kannattajistaan 67 prosenttia haluaa säilyttää nykyisen kaltaisen asevelvollisuuden. Suomalaisista 72 prosenttia on sitä mieltä, että aseellisesti on puolustauduttava kaikissa tilanteissa, vaikka tulos näyttäisi epävarmalta. Nämä korkeat kannatusluvut ovat osa pitkää jatkumoa eivätkä sinänsä yllättäviä.

Raportissa julkaistujen tilastojen mukaan poliittinen tahto puolustusmäärärahojen nostamiselle ja asevelvollisuuden kannatukselle on kääntynyt nousuun viime vuosien aikana verrattuna vuosikymmenen alkuun. On ilmeistä, että Ukrainan sota on hieman säikyttänyt suomalaisia, vaikkei vastaavan uhkan uskota olevan todennäköistä Suomen omalla kohdalla.

Asevelvollisuuden jo ennestään korkean kannatuksen kasvu huomattiin myös aikaisemmissa vuoden 2016 ja 2014 MTS:n vastaavissa mielipidetutkimuksissa.

Asevelvollisuus kansakunnan rakentajana

Historia on avain asevelvollisuuden ymmärtämiseen. 30-vuotisen sodan päättäneestä Westfalenin rauhasta vuonna 1648 alkoi absolutismin aikakausi, jota tuki uudeksi armeijamalliksi muodostunut niin kutsuttu seisova armeija. Asevelvollisuus oli hyökkäys absolutismia vastaan, ja se edusti 1700- ja 1800-luvun maailmassa radikaaleja Ranskan suuren vallankumouksen arvoja.

Nationalismin läpäisemällä massa-armeijoiden 1800-luvulla asevelvollisuudella rakennettiin kansakuntia eli kansallisvaltioita. Toinen maailmansota edusti asevelvollisuuden huipentumaa, mutta tämän jälkeen asevelvollisuudesta alettiin hiljalleen luopua. Trendi on kiihtynyt edelleen kylmän sodan jälkeen, vaikka Ukrainan sota on johtanut asevelvollisuuden pienimuotoiseen renessanssiin Euroopassa.

Suomen asevelvollisuuden esikuva oli Ruotsin vallan aikainen maaomaisuuteen kohdistunut ruotujakolaitos, mutta erinäisten vaiheiden kautta Suomen suuriruhtinaskunnassa säädettiin kansallismielisen poliittisen eliitin ajama oma asevelvollisuuslaki vuonna 1878. Suomen suuriruhtinaskunnan oman pienen armeijan olemassaololla oli enemmän poliittinen kuin sotilaallinen merkitys – asepalveluksen suoritti vain arvalla valittu 10 prosenttia ikäluokasta.

Ensimmäisen sortokauden alkaminen vuonna 1899 kohdisti symbolisen iskunsa Suomen omaan armeijaan ja lakkautti sen, vaikka aiemmin oma armeija oli ollut osoitus keisarin luottamuksesta Suomen suuriruhtinaskuntaa kohtaan. Tämän päivän Suomessa keskustellaankin asevelvollisuudesta pitkälti samalla tavalla kuin 1800-luvun maailmassa.

Sotien erottama ja yhdistämä kansakunta

Suomen sisällissodan aikana valkoinen armeija otti jälleen käyttöön asevelvollisuuden, joka sittemmin siirtyi itsenäiseen Suomeen ensin väliaikaisen (1919) ja sitten pysyvän (1922) asevelvollisuuslain myötä.

MTS:n kaltaiset tutkimukset saattavat antaa harhakuvan siitä, että kaikki aikaisemmat sukupolvet olisivat rakastaneet asevelvollisuutta. Tilanne oli monelta osin päinvastainen 1920- ja 1930-luvun Suomessa, jota sisällissodan perintö jakoi entisiin punaisiin ja valkoisiin.

Vaikka asevelvollisuudella pyrittiin yhdistämään entisiä vihollisia ja kasvattamaan kansaa porvarillisen keskiluokan hyveellisiin arvoihin, heijastuivat yhteiskunnalliset vastakkainasettelut asevelvollisuuden kautta myös Puolustusvoimiin.

Asevelvollisuus oli varsin valikoiva, koska vasemmistolaisia henkilöitä vapautettiin palveluksesta poliittisen epäluotettavuuden nimissä. Varusmiesten huonot palvelusolosuhteet, pelko palveluksen moraalisesti rappeuttavasta vaikutuksesta ja varusmiesten huono kohtelu herättivät tuona aikana närää asevelvollisuutta kohtaan.

Talvisodan voimakkaan kansallisen yhdistymisen myötä asevelvollisuus nousi nykyisen kaltaiseen hegemoniseen asemaansa.

Vasta talvisodan voimakkaan kansallisen yhdistymisen myötä asevelvollisuus nousi nykyisen kaltaiseen hegemoniseen asemaansa. Kylmän sodan aikaisessa YYA-Suomessa oma vahva kansallinen, alueellinen puolustus olivat osa puolueettomuuspolitiikkaa, josta tuli aikojen saatossa tärkeä osa kansallista identiteettiä.

Edes kylmän sodan jälkeiset rajut muutokset kuten Neuvostoliiton romahtaminen, Suomen EU-jäsenyys, sodan ajan joukkojen vahvuuden pienentäminen tai puolustuspolitiikan kansainvälistyminen eivät ole juurikaan muuttaneet Suomen asevelvollisuuden olemusta.

Tutkija Kari Laitinen on todennut osuvasti, että vaikkei Suomen valtio asevelvollisuutta välttämättä tarvitse, on Suomen kansakunta siihen merkittävällä tavalla kiinnittynyt. Asevelvollisuus on aina tavalla tai toisella sidottu Suomen kansakuntaan. Asevelvollisuuden kautta luodaan yhteisöllisyyttä eli rakennetaan kansakuntaa sekä kasvatetaan nuoria miehiä hyveellisiksi nähtyihin arvoihin ja elämäntapoihin.

Miehen koulun ja kansalaisvelvollisuuden suoritettuaan nuori mies kiinnittyy osaksi kansakuntaa. Armeija nationalistisena kasvatusinstituutiona oli looginen jatke yhtä lailla nationalistiselle kansakoululle, jonka isänmaalliset opettajat vannoivat armeijan tyyliin kurin, järjestyksen ja hierarkian nimeen. Koulujen liikunnanopetus oli tulevaan asepalvelukseen valmentavaa.

Asevelvollisuuden eri ulottuvuudet ovat toisiinsa hyvin limittäytyneitä: varusmiesten liikuntakoulutus on samanaikaisesti sekä sotilaskoulutusta että kansanterveydellistä työtä.  Myös uhkakuvapolitiikka linkittyy läheisesti identiteettipolitiikkaan ja on osa yhteisöllisyyden luomista.

Maanpuolustustahto on tärkeä osa sotilaallista suorituskykyä, ja maanpuolustustahdon käsitettä voi pitää sotilaallisempana ilmaisuna nationalismille. Ei ole aina helppo sanoa, missä on kyse pelkästään sotilaallisesta maanpuolustuksesta ja missä kansakunnan rakentamisesta.  Vuonna 2010 julkaistussa niin kutsutussa Siilasmaan raportissa todettiin, että asevelvollisuudella on selkeästi sen sotilaallisesti merkitystä laajempi yhteiskunnallinen vaikutus, vaikka näistä muista yhteiskunnallisista vaikutuksista on vähän tutkimustietoa.

Sosiaalinen asevelvollisuus

Asevelvollisuudella ja nationalismilla laajemminkin on tarkoitus vähentää muiden yhteiskunnallisten vastakkainasetteluiden merkitystä. Varusmiespalvelus alkaa armeijan kaltaisessa totalitaristisissa instituutiossa erilaisten siviilitaustojen puhdistuksella ja uuden sotilasidentiteetin rakentamisella.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö nosti sekä kansallisen veteraanipäivän että puolustusvoimien lippujuhlapäivän juhlapuheissaan vuonna 2017 esille asevelvollisuuden merkityksen kansakunnan yhtenäistäjänä. Vaikka siviilipalveluksen suorittaneet ja reservinkieltäytyjät eivät pienen määränsä puolesta uhkaisi Suomen sotilaallista maanpuolustusta, heidän valintansa saatetaan puolustusministeri Jussi Niinistön tavoin nähdä tuomittavana tekona Suomen kansakuntaa kohtaan.

Siviilipalveluksen suorittaa noin seitsemän prosenttia ikäluokasta. Enemmistö suorittaa nykyisin siviilipalveluksen käytännöllisistä eikä vakaumuksellisista syistä. Siten mielikuva siviilipalvelusmiehistä “pasifistihippeinä” on hieman väärä.

Enemmistö suorittaa nykyisin siviilipalveluksen käytännöllisistä eikä vakaumuksellisista syistä.

Jehovan todistajien vapautuslain ongelmallisuus suhteessa ihmisten yhdenvertaisuuteen ja muihin totaalikieltäytyjiin on tiedetty jo pitkään, mutta hiljattain yksittäisen totaalikieltäytyjän tapauksen myötä asia nousi uudelleen ja erilaisessa valossa julkisuuteen.

Asevelvollisuus on kansalaisille läheinen ja edustaa tuttua ja turvallista pitkää jatkumoa. Historiallisesti se militarisoi ja sitoi itseensä kansalaisuuden ja maskuliinisuuden luomalla ajatuksen kansalaissotilaista. Asevelvollisuus näyttää edelleen ylläpitävän ajatusta armeijasta miehen kouluna, vaikka Puolustusvoimilla ei ole lakisääteistä tehtävää tehdä pojista miehiä. Puolustuspolitiikan muihin kysymyksiin ei välttämättä ulotu samanlaista sosiaalista ja kulttuurista, suorastaan myyttistä latausta kuin mitä asevelvollisuuteen liittyy.

Ukrainan sota on lisännyt jännitteitä Itämerellä ja osittain omalta osaltaan saanut Ruotsin palauttamaan pienimuotoisen version asevelvollisuudesta. Ruotsin pienimuotoinen sukupuolineutraali asevelvollisuus on myös esimerkki asevelvollisuudesta ilman nationalismia ja osoittaa, ettei asevelvollisuuden käsitettä pidä ymmärtää liian mustavalkoisesti.

Miten ajatukset asevelvollisuudesta kansalaisvelvollisuutena, kansan kasvattajana ja kansakunnan yhdistäjänä voisivat kuitenkaan toimia, jos kaikkia kynnelle kykeneviä ei koulutettaisi?

Asevelvollisuuden sukupuolittuneisuus

Vain miehiä koskevaa asevelvollisuutta on entistä vaikeampi perustella nykyaikaisessa ymmärryksessä sukupuolten välisestä tasa-arvosta. Asevelvollisuuden sukupuolittuneisuus perustui historiallisesti niin kutsuttuun sukupuolisopimukseen, jonka mukaan asepalvelus oli vain miesten ja oikeus ja velvollisuus. Naisilla jäi rooli sotilaiden tukihenkilöinä eli huoltotoimenpiteiden järjestäjinä.

Asevelvollisuuden feministinen kritiikki myös osoittaa, ettei kielteisyys asevelvollisuutta kohtaan usein edes kumpua pasifismista, vaan nykyisen asevelvollisuuden ei-toivotusta tavasta rakentaa kansakuntaa.

Kokoomusnuoret ilmaisivat hiljattain halunsa kehittää asevelvollisuutta sukupuolineutraaliin suuntaan. Nykyisestä mallista tiedetään, että vapaaehtoisesti palvelukseen tulleet naiset ovat miehiä paremmin motivoituneempia ja palvelukseen sitoutuneempia sekä heillä on positiivisemmat ennakko-odotukset palvelusajalta.

Asevelvollisuutta voi uudistaa esimerkiksi sukupuolineutraaliin suuntaan, mutta muutoksien toteuttaminen ei välttämättä ole poliittisesti helppoa.

Vaikka asevelvollisuus saatettaisiin nykyisin nähdä arvokonservatiivisena instituutiona, on merkillepantavaa, että se oli 1800-luvun hierarkkisessa sääty-yhteiskunnassa sosiaalisesti hyvinkin radikaali ja vallankumouksellinen. Muiden maiden poliittiset ratkaisut asevelvollisuuden suhteen osoittavat, että asevelvollisuutta voi uudistaa esimerkiksi sukupuolineutraaliin suuntaan, mutta muutoksien toteuttaminen ei välttämättä ole poliittisesti helppoa.

Kohti tulevaisuutta?

Maanpuolustustahtoon ja asevelvollisuuteen liittyvä nationalismi ja merkitys kansalliselle identiteetille kriittisemmin ilmaistuna kahlitsevat puolustuspoliittista liikkumavaraa. Asevoimien tehtävien kansainvälistyminen ja ammattitaitoa edellyttävä teknologia ovat asettaneet asevelvollisuuden tarkoituksenmukaisuuden kyseenalaiseksi.

Modernit asevoimat soveltuvat 1800-luvun massa-armeijoita huonommin kansakunnan rakentamiseen. Puolustusvoimilla saattaisi esimerkiksi riittää pienempi osuus nuorten miesten ikäluokasta sodanajan joukkojen kouluttamiseksi, mutta yhteisöllisyyden luomisen nimissä on jokaisen suomalaisen käytävä armeija.

Risto Sinkon maanpuolustustahtoa käsittelevässä väitöskirjassa todettiin, ettei kovin moni olisi tullut varusmiespalvelukseen vapaaehtoisesti, maanpuolustustahto laskee varusmiespalveluksen aikana eivätkä reserviläiset osallistu aina kovin innokkaasti kertausharjoituksiin. Entistä harvempi nuori suorittaa varusmiespalveluksen, sotaveteraanien rivit harvenevat, yksilökeskeisyys lisääntyy ja sodankäynti muuttuu.

Vaikka asevelvollisuudelle annettaisiin voimakas tuki eikä siitä juuri käytäisi julkista keskustelua, jatkanee asevelvollisuus jo pitkään jatkunutta hiljaista kuihtumistaan. Suomalaisuutta, kansallista identiteettiä ja Suomen kansakuntaa pyritään artikuloimaan varmasti myös tulevaisuudessa, mutta entistä heikommin asevelvollisuuden kautta.

Hannu Salomaa on valtio-opin väitöskirjatutkija Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa. Hänen väitöskirjansa käsittelee asevelvollisuutta Suomessa nationalismin perspektiivistä tarkasteltuna.

Julkaisu Asevelvollisuus kansakunnan rakentajana ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Sosiaalidemokratian kriisistä on viime vuosina keskusteltu paljon. Milloin puolueen sisäiset, milloin ulkoiset toimijat ovat arvostelleet demareiden nykytilaa ja antaneet toimenpide-ehdotuksia.

Harvemmin on kiinnitetty huomiota siihen, miten sosiaalidemokraatit ovat jo pyrkineet vastaamaan kannatuslukujen laskuun. Eräs huolestuttava tapa liittyy muutoksiin puolueen ideologisessa tarjonnassa. Sosiaalidemokraatit ovat alkaneet flirttailla oikeistopopulistisen retoriikan kanssa.

Erityisen näkyväksi ideologinen käänne nousi taannoisessa eurokriisissä, jossa demarit Suomessa olivat etunenässä vaatimassa tiukkaa ehdollisuutta – ”vakuuksia” – vastineeksi Kreikan ja muiden kriisimaiden auttamisesta. Samaan aikaan puolue kiristi maahanmuuttoretoriikkaansa.

Viime kesänä SDP:n entinen puheenjohtaja Jutta Urpilainen ja perussuomalaisten Timo Soini vaativat varojen ohjaamista hauraiden valtioiden vahvistamiseen. Vaatimus sopii mukavasti oikeistolaiseen retoriikkaan pakolaisten auttamisesta ennen muuta lähtömaiden oloja parantamalla.

Demareiden ja oikeistopopulistien lähentyminen ei rajoitu vain Suomeen. Esimerkiksi Tanskassa oikeistopopulistisen kansanpuolueen ja sosiaalidemokraattien puheenjohtajat Kristian Thulesen Dahl ja Mette Fredriksen pohtivat mahdollista hallitusyhteistyötä 3F-ammattijärjestön lehdelle viime kesänä antamassaan yhteishaastattelussa.

Miksi sosiaalidemokraatit ovat valmiita omaksumaan oikeistopopulistien retoriikkaa ja tekemään yhteistyötä näiden kanssa?

Samat äänestäjät, heikkenevät kannatusluvut

Sosiaalidemokraatit ja oikeistopopulistit kamppailevat samoista äänestäjistä. Valkoinen työväenluokkainen mies – Suomessa esimerkiksi perinteinen paperityöläinen – oli ennen demareiden, nyt yhä useammin oikeistopopulistien ydinkannattaja.

Sosiaalidemokraattisten puolueiden kannatusluvut ovat kautta Euroopan olleet tasaisessa laskussa 2000-luvun alkupuolelta asti. Samaan aikaan oikeistopopulistien kannatus on noussut kohisten. Liikkuneet äänestäjät ovat nimenomaan perinteisen työväenluokan edustajia.

Liikkuneet äänestäjät ovat nimenomaan perinteisen työväenluokan edustajia.

Sosiaalidemokraattien ja työväenluokkaisten äänestäjien etääntyminen toisistaan on itse asiassa ollut pitkä prosessi. Perinteinen luokkarakenne alkoi Euroopassa murentua viimeistään 1970-luvun lopulla, kun savupiipputeollisuus alkoi vähetä ja palvelualat kasvaa. Äänestäjäkunta keskiluokkaistui, ja puolueiden tarjonnassa luokkapolitiikka ja -retoriikka antoi tietä arvo- ja identiteettipolitiikalle.

Luokkataistelun sijaan vasemmistolaisetkin puolueet alkoivat korostaa vähemmistöjen oikeuksia, ympäristön suojelua ja muita ”uusia” poliittisia ongelmia. Myöhemmin keskustavasemmisto laajalti hyväksyi uusliberaalin konsensuksen.

Kutistuneen työväenluokan jäljelle jäänyt osa ei kuitenkaan kokenut uuden vasemmiston liberaalia retoriikkaa omakseen. Työväenluokkaisten äänestäjien arvot ja asenteet ovat usein konservatiivisempia kuin keskiluokan. Keskustavasemmistolaiset puolueet suuntavat tarjontaansa yhä useammin jälkimmäiselle ryhmälle.

Kun keskustavasemmisto siirtyi liberaalimpaan suuntaan arvokysymyksissä ja oikealle talouspolitiikassa, puoluekenttään jäi selvä aukko. Tähän rakoon uudet oikeistopopulistiset puolueet 1980-luvulta alkaen iskivät.

Maasta toiseen hiukan vaihdellen oikeistopopulistit korostavat protektionismia talouspolitiikassa – ja siten haastavat keskustavasemmiston hyväksymän uusliberalismin – ja arvokysymyksissä konservatiivis-autoritatiivista linjaa. Kysyntä autoritaaris-protektionistiselle politiikalle on vain kasvanut viimeisen vuosikymmenen aikana.

Ensin talous- ja finanssikriisi osoitti selvästi uusliberaalin talousmallin toimimattomuuden. Pian sen jälkeen nopeasti lisääntyneet maahanmuuttoliikkeet koettiin haasteeksi jo muutenkin kroonisesta rahoitusvajeesta kärsineiden hyvinvointivaltioiden kestävyydelle. Poliittinen tilanne teki oikeistopopulistisen retoriikan houkuttelevaksi muillekin kuin oikeistopuolueille.

Poliittinen tilanne teki oikeistopopulistisen retoriikan houkuttelevaksi muillekin kuin oikeistopuolueille.

Suomessa eurokriisikeskustelu edusti käännettä demareiden EU-retoriikassa ja -politiikassa. Demarit äänestivät ensin Kreikka-pakettia vastaan ja myöhemmin, ollessaan hallituksessa, vaativat tiukkaa ja kriisimaita kurjistavaa ehdollisuutta avun vastineeksi.

Tässä he eivät toki olleet yksin: kaikki suomalaiset puolueet, perussuomalaiset etunenässä, käyttivät tiukkaa ja jopa nationalistista kieltä apupaketeista puhuessaan. ”Suomen etu” oli ainoa asia, joka vaakakupissa painoi.

Sosiaalidemokratia on kuitenkin rajat ylittävälle solidaarisuudelle perustuva aate, mikä tekee demareiden retorisesta käänteestä yllättävän. Kun tarkemmin katsoo, pohjoismaisen sosiaalidemokratian taustalta on löydettävissä odottamattomia yhteyksiä oikeistopopulistiseen nationalismiin. 

Hyvinvointinationalismi yhteisenä ideologisena nimittäjänä

Sosiaalidemokraatit ovat olleet pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden rakentajia. Sosiaalidemokraattien ja agraaripuolueiden punavihreät koalitiot olivat keskeisiä tekijöitä yli luokkarajojen – maanomistajien ja työntekijöiden, pääoman ja työvoiman – solmitun yhteiskuntarauhan saavuttamisessa sotienjälkeisenä aikana.

Pohjoismainen hyvinvointivaltio perustui kuitenkin nimenomaan kansallisvaltiolle. Keskeistä oli ajatus kansasta (”folk”) jolle hyvinvointivaltio rakennettiin ”kodiksi” (”folkhemmet”). Pierre Rosanvallonin mukaan juuri käsitys kansasta ja siihen liittyvä yhteenkuuluvuuden, solidaarisuuden, tunne oli välttämätön edellytys sotienjälkeisen hyvinvointipolitiikan onnistumiselle.

Pohjoismainen hyvinvointivaltio perustui nimenomaan kansallisvaltiolle.

Tutkijat Birte Siim ja Susi Meret puolestaan toteavat, että pohjoismainen hyvinvointimalli perustuu pohjimmiltaan ”hyvinvointivaltionationalismille”, joka yhdistää hyvinvointipolitiikan kansalaisuuteen, jäsenyyteen kansallisvaltion muodostamassa yhteisössä.

Tästä näkökulmasta on vähemmän yllättävää, että sosiaalidemokraatit vastustivat eurokriisissä rajat ylittävää solidaarisuutta kansalliseen etuun vedoten. Mutta miksi kysymys hyvinvointinationalismista on politisoitunut juuri nyt?

Miksi kysymys hyvinvointinationalismista on politisoitunut juuri nyt?

Keskeinen tekijä on talouden vuosikymmenen kestänyt alamäki ja siihen liittyvä mutta jo kriisiä edeltänyt hyvinvointivaltioiden alasajo. Toinen tekijä on eräänlaisen lakipisteen kenties nyt saavuttanut taloudellis-poliittinen integraatio ja globalisaatio.

Kansalaisuuteen ja ryhmäkuuluvuuteen liittyvät kiistat pysyivät pitkään piilossa, koska sodanjälkeiset vuosikymmenet olivat voimakkaan talouskasvun aikaa. Elinolot kohenivat kautta väestörakenteen, ja kansallisvaltio oli luonteva solidaarisen tulonjakopolitiikan kehys. Suomeen kohdistuva maahanmuutto oli vähäistä.

2000-luvun lopun kriisi muutti käsityksen tulonjakopolitiikasta nollasummapeliksi. Paitsi että jaettava kakku kansallisvaltioiden sisällä pieneni, Euroopan velkakriisi toi agendalle rajat ylittävät tulonsiirrot. Samaan aikaan Eurooppaan kohdistuva maahanmuutto kasvoi. Yhdessä nämä tekijät loivat aivan uudentyyppistä poliittista retoriikkaa, jossa identiteetti-, ryhmäkuuluvuus ja tulonjakokysymykset yhdistyvät hyvinvointinationalismiksi..

Puolueiden kriisi irrottaa hallinnoinnin ideologiasta

Nykypolitiikalle ominainen populismi liittyy laajempaan kehittyneeseen puolueiden kriisiin. Edesmennyt politiikkatieteilijä Peter Mair jäsensi ongelmaa kahdella tasolla.

Ensinnäkin hänen mukaansa puolueet ovat siirtyneet yhä kauemmaksi kansalaisyhteiskunnasta ja kohti valtion hallinnollista apparaattia. Samalle ne ovat menettäneet kosketustaan omaan sosiaaliseen perustaansa. Kansanedustamistehtävän sijaan hallintatehtävä – hallituksessa toimiminen – on tullut puolueille keskeiseksi.

Puoluetoiminta on muuttunut enemmän strategiseksi kuin ideologiseksi. Tästä näkökulmasta tulee ymmärrettäväksi, että puolueet ovat kenties entistä valmiimpia ottamaan kantaa asioihin lyhytnäköisen strategisen pohdinnan perusteella, vaikka kanta sotisi niiden perustavaa ideologiaa vastaan.

Toiseksi erityisesti EU-maissa poliittis-taloudellinen integraatio on jättänyt kansalliselle politiikalle yhä vähemmän liikkumatilaa. Puolueiden mahdollisuudet lunastaa äänestäjäkunnalle tehtyjä lupauksia eivät ole entisenkaltaiset. Erityisesti tämä on ongelma keskustavasemmistolle, joka mielellään näkisi budjettivaroja allokoitavan toisin kuin viime vuosikymmenellä suosittu säästöpolitiikka on EU-tasolta sanellut.

Paitsi sen, kuka kuuluu tulonjaon perustana toimivaan ”solidaarisuusyhteisöön”, eurokriisi politisoikin myös päätöksenteon tason. Kenellä on oikeus tehdä päätöksiä kansalaisten verorahoista? Euroryhmällä? Vain kansallisilla parlamenteilla?

Nyt muodikas oikeistopopulistinen kehys on vain eräs monista mahdollisista tavoista esittää sosiaalisia konflikteja.

Tässä tilanteessa sosiaalisen konfliktin ”etnisoiminen”, kiistojen esittäminen etnis-kansallisesta näkökulmasta oikeistopopulistien tavoin, saattaakin olla strategisesti houkutteleva vaihtoehto puolueille. Juuri näin tapahtui eurokriisissä. Kiistasta, jossa vastakkain olivat alun perin kansat ja markkinat, tai kansa ja finanssieliitti, tuli konflikti, joka asetti eurooppalaiset kansat – suomalaiset, kreikkalaiset tai saksalaiset veronmaksajat – toisiaan vastaan.

On kuitenkin tärkeää huomata, että nyt muodikas oikeistopopulistinen kehys on vain eräs monista mahdollisista tavoista esittää sosiaalisia konflikteja. Vaaralliseksi tilanne muuttuu, jos ­– kuten on jo osittain käynyt – myös keskustaoikeistolaiset ja jopa -vasemmistolaiset puolueet omaksuvat nationalistis-etnisen retoriikan sen sijaan, että ne puskisivat julkisuteen vaihtoehtoisia kehystämisen tapoja. Jos retorinen vastarinta loppuu, on myös poliittinen taistelu oikeistopopulismia vastaan hävitty.

VTT Sanna Salo tutkii Tukholman yliopiston sosiologian laitoksella radikaalioikeiston ja luokkapolitiikan suhdetta eri Euroopan maissa.

Julkaisu Miksi sosiaalidemokraatit flirttailevat oikeistopopulistien kanssa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kansallismuseon Suomi100-juhlavuoden näyttely ”Julkinen ja kätketty Suomi” muistuttaa historiamme ilmiöistä ja vaiheista, joista on vaikea tuntea kollektiivista ylpeyttä. Kuvat kertovat muun muassa sisällissodan terrorista, suomalaisista natseista, huumeista, lapsityövoimasta sekä osattomuudesta, kurjuudesta ja nälänhädästä.

Museoviraston yli-intendentti Ismo Malinen kertoo, että näyttely pyrkii tuomaan esille moniäänisen tarinan maastamme.

”Eri aikoina – ja varmaan tälläkin hetkellä – on asioita, jotka tuntuvat ikäviltä, mutta niistä on olemassa kuvia. On myös ilmiöitä, jotka aikanaan on nostettu valokeilaan, jopa jalustalle, mutta jotka ajan myötä ovat alkaneet tuntua vääränlaisilta, hävettäviltä. Me nostamme näitä ikäviä ja kätkettyjä kuvallisia muistoja esille yhdessä juhlittavien asioiden kanssa.”

Johanna Rainio-Niemi puolestaan kirjoittaa, että ”Itsenäisyyspäivän julkisessa kuvassa erikoisinta ei ole talvisodan muistojen korostuminen vaan se, kuinka olemattoman harvoin juhlan ’varsinainen’ aihe, joulukuun kuudes päivä vuonna 1917, nousee esiin. Siinä missä talvisota kertoo kansakunnan yksimielisyydestä, joulukuun kuudes kertoo päinvastaisen tarinan muistuttaen siitä, etteivät kaikki kansallisen menestystarinan haasteet ole liittyneet ulkoisiin uhkiin.”

Ranskalainen filosofi ja historioitsija Ernest Renan totesi vuonna 1882, että kansakuntia määrittää yhtä paljon se, mitä ihmiset kollektiivisesti unohtavat kuin se, mitä he puolestaan muistavat. Oman historian voittojen ja saavutusten korostamisella ja toisaalta varjopuolien unohtamisella ja peittelyllä on kuitenkin omat vaaransa.

Historiallisen muistin sanotaankin usein kuitenkin olevan kovin lyhyt. Suomessakin tutkijat, jotka ovat käsitelleet oman maansa kannalta kiusallisia ja vaikeita aiheita, ovat joutuneet vihapalautteen kohteeksi, mikä on osaltaan vaikuttanut tutkijoiden itsesensuuriin.

Politiikasta kysyi Suomi100-teemaan ja Julkinen ja kätketty Suomi -näyttelyyn liittyen tutkijoilta Suomen nationalistis-poliittisista historianarratiiveista: mitä kerromme ja korostamme, mitä puolestaan jätämme kertomatta? Raadin teemoja tullaan pohtimaan myös keskustelutilaisuudessa, jonka Politiikasta ja Kansallismuseo järjestävät 24.11. Kansallismuseolla.

Vastaukset kerättiin sähköpostitse lokakuun aikana. Vastauksiaan lähettivät historiallis-yhteiskuntatiedollisen kasvatuksen professori emerita Sirkka Ahonen, talous- ja sosiaalihistorian professori Antti Häkkinen, Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti Teemu Keskisarja, Euroopan historian professori Laura Kolbe, tutkijatohtori Noora Kotilainen, yhteiskuntahistorioitsija Jukka Kortti ja Pohjoismaiden tutkimuksen dosentti ja yliopistotutkija Miika Tervonen. Aikaisempiin tutkijaraateihin voi tutustua täällä.

Mitä asioita tietoisesti tai tiedostamatta Suomen historiakertomuksissa vahvasti korostetaan ja nostetaan esille?

”Kerromme Suomen historiaa sivistyksen, koulutuksen ja kulttuurin historiana. Koulujärjestelmien tasa-arvoisuus, kuten peruskoulu., ovat osa menestysnarratiivia. Suomalaiset 1800-luvun kansanliikkeet ovat osa demokratia menestystarinaa. Tavoitteena oli rakentaa, luoda ja tehdä yhdessä parempi tulevaisuus – raittiusliikkeellä, naisliikkeellä, työväenliikkeelä ja sivistysliikkeellä oli välineinään kansanopistot, koulut, lehdet, kirjat ja niin edelleen. Yhdessä tehtiin ja yhdessä toivottiin parempaa maailmaa! Organisaatiokykyä osoitti toinen menestystarina: karjalaisten asuttaminen 1940-luvulla ja inkeriläisten paluumuutto 1990-luvulla.”
Laura Kolbe

”Oikeita, tosia asioita: suomen kielen ja kulttuurin voima, rankat sota-ajat, demokratian ja hyvinvoinnin synty ja niin edelleen.”
Teemu Keskisarja

”Tämä tietenkin riippuu siitä, kuka historiakertomuksia esittää; akateeminen historiankirjoitus, valtio, kouluopetus, media vai edustavatko niitä perheen ja suvun tarinat. Sotien korostuminen ei ole kansainvälisesti mitenkään erikoista, koska toinen maailmansota on useimmiten selkeänä hyvän ja pahan taisteluna moniulotteinen tarina.

Elettävä aika muokkaa aina historiatulkintoja, koska historiaa hyödynnetään niin politiikassa kuin kulttuurissakin. Eikä tämä koske vain ’talvisodan hengen’ peräänkuuluttamista, vaan esimerkiksi myös sitä, kun korostetaan vain naisten saamaa äänioikeutta vuonna 1906 jättäen mainitsematta, että myös suurin osa miehistä sai tuolloin äänioikeuden.”
Jukka Kortti

”Sotien korostuminen ei ole kansainvälisesti mitenkään erikoista.”

”Suomessa korostuu kansallinen kasvukertomus pienestä heimosta mahtavaksi kansakunnaksi, joka sisältää muun muassa tarinan köyhyydestä rikkauteen, erillisestä yleiseen, syrjäisestä keskeiseen ja epädemokraattisesta tasa-arvoon. Tässä kertomuksessa kiirastulina ovat sodat ja kriisit.”
Antti Häkkinen

”Poliittinen historia vetää kuulijoita esitelmätilaisuuksiin, sen sijaan hyvinvointivaltion rakentamisen historia vain vähän. Ympäristö- ja väestöhistoria ovat vähitellen nousemassa keskusteluun – tukimusta on, mutta sulateltuja kertomuksia vähän.”
Sirkka Ahonen

”Kaikissa kansallisissa historiankirjoituksen traditioissa on sisäänrakennettuna ’oman’ kansakunnan luonnollistaminen ja poikkeuksellistaminen. Suomi ei ole tässä suhteessa poikkeus. Kansakunta hahmotettiin 1800-luvun suomalaisessa historiankirjoituksessa historiaa eteenpäin vieväksi toimijaksi, ja valtiollinen menneisyys voitiin projisoida taaksepäin aina kivikaudelle saakka.

Olen itse tutkinut tästä näkökulmasta myyttiä yhden kulttuurin Suomesta. Suomalaiseen yhteiskuntaan on aina kuulunut kulttuurista ja kielellistä monimuotoisuutta ja liikkuvuutta. Kansallisvaltion rakentamisen myötä syntyi kuitenkin käsitys suomalaisuudesta valkoisuuden, luterilaisuuden ja suomen kielen kautta määrittyvänä staattisena yhtenäiskulttuurina. Itsenäisyyden jälkeen yhtenäiskulttuuria myös tuotettiin koulun ja armeijan kaltaisten rakenteiden kautta. Toisen maailmansodan jälkeen suoraviivaisin rotuajattelu alkoi (huomattavan) hitaasti kyseenalaistua, mutta ajatus yhdestä puusta veistetystä kansasta jäi elämään, ja näkyy edelleen päivittäin julkisissa keskusteluissa ja itseymmärryksessämme.”
Miika Tervonen

”Suomalaista historiakertomusta määrittää vahvasti sota ja siitä selviäminen. Tarinamme rakentavat kuvaa valtiomme omasta, muista poikkeavasta linjasta, jota se on huonoista lähtökohdista ja monenlaisista ongelmista huolimatta menestyksekkäästi vetänyt.

Tämän rinnalla elää tarina pohjoisesta oudosta maasta, jota asuttaa tuppisuinen, mutta sitkeä, sisukas ja rehti kansa. Tämäkin tarina on poliittinen, koska sillä rakennetaan tarinaa kansasta, joka poikkeaa muista, varsinkin ’vainolaisesta’, jota vasten kansallinen ’me’ rakentuu. Tarina kertoo vaatimattomasta taustasta, josta vastoin kaikkia odotuksia noustaan lopulta menestykseen. 

Kolmas vahva historianarratiivi korostaa Suomen asemaa kansainvälisenä ’lääkärinä, ei tuomarina’, liennyttelevänä siltana idän ja lännen välissä, globaalina tasa-arvon airueena. Mielellämme esitämme itsemme ihmisoikeusasioiden huippuna, nostamme esiin naisten äänioikeuden ja historiallisen aktiivisuutemme YK:ssä ja rauhanturvatöissä. Korostamme esimerkiksi Ahtisaaren ja Haaviston sovittelutyön arvoa ja asemaamme kylmässä sodassa molempien blokkien näkökulmat hallinneena tahona.”
Noora Kotilainen

Mitkä puolestaan ovat sellaisia tarinoita, joista tietoisesti tai tiedostamatta vaietaan tai joita jopa suoranaisesti vääristellään ja peitellään?

”Tällaisia asioita ovat ensimmäisen kysymyksen vastauksessa esiin nousevan kertomuksen kannalta negatiiviset asiat: nälkäkriisit ja talouslamat, siirtolaisuus ja muuttoliike sekä kansannousut.”
Antti Häkkinen

”Tietoisesti vaiettavia asioita on nykyään mielestäni varsin vähän, vielä vähemmän suoranaisia vääristelyjä. Isoja kipukohtia, kuten vuoden 1918 tapahtumia, on auottu jo yli puoli vuosisataa sitten. Myös historiallisten vähemmistöjen ja marginaaliryhmien huonoa kohtelua on tuotu esiin esimerkiksi kulttuurituotteissa, kuten elokuvissa ja kirjallisuudessa.

Ehkä vähiten perattuja asioita löytyy äskeisaikojen poliittisesta historiasta, kuten kylmän sodan YYA-Suomesta ja Koiviston ajasta. Monet noiden aikojen päättäjät ovat vielä puikoissa, eivätkä välttämättä halua edesauttaa ’kotiryssäinstituution’ tai lamaan johtaneiden talouspoliittisten ratkaisujen kampaamista.”
Jukka Kortti

”Historian yleisesityksissä etniset vähemmistöt ovat heikosti esillä. Esimerkiksi oppikirjat saattavat kertoa saamelaisista suomalaisten alkuhistorian ja vielä keskiajan kohdalla, mutta unohtaa heidät sitten. Lisäksi kertomus on antropologin, ajaton, eivätkä saamelaiset kansanryhmänä esiinny historian toimijoina vaan eliitin toiminnan kohteina. Sama koskee niin sanottuja vanhoja maahanmuuttajia, kuten romaneja, tataareja ja venäläisiä.

Naishistoria on viime aikoina noussut kertomuksessa esiin, mutta naisetkaan eivät useinkaan esiinny toimijoina, vaan naiset ’saavat’ oikeuksia ja tehtäviä.”
Sirkka Ahonen

”Usein vielä menneisyyttä hankalampaa on suhtautua sellaisiin käytäntöihin, jotka elävät nyt.”

”Usein vielä menneisyyttä hankalampaa on suhtautua sellaisiin käytäntöihin, jotka elävät nyt. Tälläisiksi kansallisiksi ongelmakohdiksi voi mainita vaikka romanivähemmistön aseman ja kohtelun. Tämän lisäksi suhtautumisemme saamelaisiin sekä alkuperäiskansan kohtelu maassamme on akuutti ongelma, josta puhutaan ja tiedetään vähän. Jos epäkohtia nostetaankin esiin, ongelmat korkeintaan esitetään menneinä asioina. Suomalaiseen valtiolliseen itseymmärrykseen ja kansalaisten minäkuvaan ei koloniaalinen perinne ja sen myöntäminen vaivatta istu. Olemme tottuneet ajattelemaan itseämme pienenä ja sorrettuna kansana, jota suuremmat imperiumit ovat kyykyttäneet. Emme ole tottuneita tai valmiita ottamaan kolonialismin syytöstä tai kolonialistin roolia vastaan.

Viime vuosien suhtautuminen maahamme saapuneisiin (tai pyrkineisiin) turvapaikanhakijoihin saattaa olla sellainen paikka, jonka haluaisimme kansallisesti tulevaisuudessa muistaa toisin. Kansallisessa kontekstissa tämäkin ajanjakso ja sille leimallinen toimintatapa on kuitenkin jotenkin sulautettava osaksi Suomen ja sen kansan tarinaa. Ja siinäkin saattaa sitten olla korkeasti koulutetun ja sivistyneen kansan, demokratian, tasa-arvon, ihmisoikeuksien ja humanismin mallimaan identiteettityössä melko paljon tekemistä.”
Noora Kotilainen

”Kommunismista eivät historioitsijat ole missään nimessä ’vaienneet’. Poliitikoiden ja tiedotusvälineiden tuntuu kuitenkin olevan vaikea käsittää, että kommunismi oli natsismia paljon verisempi ja pitkäikäisempi vitsaus.”
Teemu Keskisarja

”Kansallinen historiankirjoitus on tuottanut Suomessa monessa mielessä ’valkopestyä’ historiakulttuuria. Valkopestyä se on vaikkapa siinä merkityksessä, että vähemmistöt ja liikkuvuus ylipäänsä, mutta rodullistetut vähemmistöt erityisesti (saamelaiset, romanit ja juutalaiset) ovat puuttuneet kansallisesta kertomuksesta ja -kuvastosta. Dunkirk-elokuvan puuttuvista aasialaisista ja afrikkalaisista sotilaista käydyt keskustelut ovat relevantteja meilläkin.

Linnan Tuntemattoman sotilaan miehinen henkilökaarti näyttäytyy monien mielissä kattavana läpileikkauksena torppareiden ja herrojen suomesta. ‘Tuntemattoman’ varjossa ovat kuitenkin ne vielä tuntemattomammat: talvi- ja jatkosodassa taistelleet romanit, juutalaiset, saamelaiset, tataarit, venäläiset, inkeriläiset, ruotsalaiset, tanskalaiset ja monet muut (saksalaisista puhumattakaan!).

Toiseksi voidaan puhua ‘valkopestystä’ historiasta siinä mielessä, että Suomen kytkeytyminen kolonialismiin ja rotuajatteluun on häivytetty itseymmärryksestämme. Maailman eniten kahvia juova ja saamelaisalueita kolonisoiva kansakunta ei ole tietävinään mitään siirtomaista. Viimeisen vuosikymmenen aikana on puhuttu paljon Suomen ja natsi-Saksan suhteesta. Silti vieläkään ei yleensä hahmoteta Suomen olleen konkreettisesti osallisena eurooppalaisessa hankkeessa, jossa luotiin väkivalloin rotujen välistä hierarkiaa. Esimerkkejä ovat Itä-Karjalaan jatkosodan aikana perustetut, ’ei-suomensukuisille’ tarkoitetut keskitysleirit ja romaneille perustetut työleirit, joiden taustalla oli yksiselitteisesti rotuajattelu, ja joista useimmat suomalaiset eivät ole koskaan kuulleetkaan.”
Miika Tervonen

”Suomen sosiaalihistoriassa on yhä aukkoja. Suomalaisten torppareiden ja mäkitupalaisten historia on edelleen kirjoittamatta. Tämä maaseudun alaluokka on ollut sosiaali- ja sivistyshistorian kannalta olennainen, luokkaretken moottoriryhmä. Mutta torppareiden kohtelu ja kohtalot ennen Lex Kalliota kaipaisivat lisävalaistusta ja laajempaa vertailua maan eri osien välillä. Asiaan liittyi yhtä ja toista julmuuttakin tilanomistajien taholta. Lex Kallio oli todellinen kiltteyden teko!

”Suomalaisten torppareiden ja mäkitupalaisten historia on edelleen kirjoittamatta.”

Yksi aukko on Suomen ruotsinkielisten 1910-luvun germanismi eli rotuopillinen ajattelu, joka osin vaikutti vuoden 1918 valkoisen puolen julmuuksiin tai ajatteluun niiden taustalla: tavoitteena oli ’etninen puhdistus’, joka kohdistui suomenkieliseen työväenluokkaan ja punaisiin. Asenne näkyi erityisesti sisällissodan jälkipeleissä, teloituksissa sekä vankileireillä ja vankileirihallinnossa.”
Laura Kolbe

Miten suomalaisten historianarratiivien ja minäkuvan objektiivisuus tai sen puute vertautuvat muihin maihin?

”Kansakunnan rakentamisen kaudella rakennetut kuvat suomalaisista selviytyjäkansana ja kansallisvaltiosta vääjäämättömänä kehityskulkuna vaikuttavat vielä yleisessä historiapuheessa, vaikka historioitsijoiden toisen maailmansodan jälkeen omaksuma objektiivinen tutkimusote on tarkistanut ja murentanut niitä. Sama koskee kertomuksia suomalaisista uhreina. Historiapuheessa tuskin enää esitetään toisen maailmansodan suomalaisia täysin viattomana Daavidina, jota häikäilemätön isokokoinen Goljat syyttä ahdisteli.

Verrattuna itäisen Keski-Euroopan uusnationalisten ja illiberaalien johtajien kansoilleen tuputtamiin historiakertomuksiin suomalaiset kuitenkin pyrkivät objektiivisuuteen ja moninäkökulmaisuuteen. Ajateltakoon vain Vladimir Putinin ja Viktor Orbánin historialakeja ja oppikirjojen yhcdenmukaistamisen pyrkimyksiä, tai Ranskan ja Portugalin konservatiivien pyrkimyksiä kieltää siirtomaahistorian kriittinen käsittely.”
Sirkka Ahonen

”Suomalaisten historiakäsitys on sekä yliopistojen että kadun tasolla aika järkevä. Mielestäni harhoja ja vääristymiä on vähemmän kuin Ruotsissa, jossa sotahistoriaa ei nähdä pienten kansojen eloonjäämiskamppailun kautta.”
Teemu Keskisarja

”Kansalliset historianarratiivit ovat aina jollakin tavalla vääristyneitä, koska oma tarina korostuu laajempien kontekstien kustannuksella. Suomessa kansallisessa historialla on ollut tärkeä rooli kansakunnan luomisessa 1800-luvulta lähtien ja niiden laineet vaikuttavat edelleen, koska moni vanhempi ihminen perustaa historiankuvansa 50–60-lukujen kouluopetukseen.

Kuitenkin kansallisen historiantutkimuksen tapaa katsoa maailmaa vain Suomelle edullisista näkökulmista on murrettu akateemisessa historiankirjoituksessa jo 1960-luvulta lähtien. Katsoisin, että suomalaisilla on varsin objektiivinen ja realistinen kuva verrattuna vaikkapa länsimaiden isojen kulttuurien historian minäkuvaan, puhumattakaan Venäjän kaltaisista autoritaarisista maista.”
Jukka Kortti

”Suomalaisen nationalismin erityispiirteistä on kirjoitettu paljon, ja toki syystäkin. Silti näkökulman voi myös kääntää ja puhua suomalaisen nationalismin tavallisuuksista. 1800-luvulla Suomessa oli muiden maiden tavoin nousevia sosiaalisia ryhmiä, nationalismia eri ryhmien välistä solidaarisuutta mahdollistavana valtionuskontona; kansallista herätystä ja demokratian luontia. 1900-luvun alkupuolella oli yhä enemmän rotuajattelua, kuten muuallakin, vaikka täällä puhuttiinkin yleensä mieluummin ’heimosta’ tai ’kansasta’. Tähän liittyen oli myös paljon puhetta luonnosta ja suomalaisuudesta jonakin biologisena. Ja ’luonnollisesta’ Suomesta, joka määrittyy vaikkapa kasvi- tai kalliolajien pohjalta, ja sitä kautta suur-Suomi-ajattelua – sekin tuiki tavallista sotien välisessä Euroopassa.

Ja tietysti kaikista tavallisin asia suomalaisessa nationalismissa on ajatus sen poikkeuksellisuudesta. Vaikkapa erillissotateesiä, tai suomalaista versiota pohjoismaisesta ekseptionalismista (jossa on tärkeässä osassa yllä mainitsemani ajatus viattomuudesta kolonialismin historiassa), voisi lähestyä myös tästä tavallisuuden näkökulmasta.”
Miika Tervonen

”Kaikista tavallisin asia suomalaisessa nationalismissa on ajatus sen poikkeuksellisuudesta.”

”Eiköhän jokaisessa maassa rakenneta näitä tarinoita itsestämme. Tuskin missään ollaan kovin objektiivisia, eihän se edes ole oikeastaan mahdollista. Mutta pyrkimys rehelliseen ja moniääniseen, kohti traumaattisia, hankalia ja hävettäviäkin asioita menevään keskusteluun olisi jo suuri parannus nykytilaan.

Suomen tarinassa pistää silmiin tarkoituksellinen ja (edelleen ajankohtainen) poliittinen sokeus omia kipukohtia kohtaan: emme ole edes aloittaneet tiettyjen valtiollisten nurjien puolien käsittelyä – eikä tämä ole hyväksi valtiollemme, täällä käytävälle yhteiskunnalliselle keskustelulle eikä tämän valtion kansalaisille.”
Noora Kotilainen

“Luultavasti sama tarinaperinne koskee kaikkia muitakin maita.”
Antti Häkkinen

Ovatko kertomukset Suomesta muuttuneet viime aikoina ja miten?

”Mielestäni ovat, vaikka iltapäivälehtien historialiitteitä lukiessa voisi ajatella, että Suomen historia on yhtä ’kansa taisteli, miehet kertovat’ -tarinaa. On kuitenkin älymystön luoma myytti, että Suomen historiaa miellettäisiin vain sotien kautta. Kuten Pilvi Torstin tutkimus suomalaisten historiakäsityksistä osoittaa, on koulutus ja hyvinvointiyhteiskunta suomalaisille jopa merkittävämpää kuin sodat.

Myös vähemmistöjen tai muuten sorrettujen ihmisryhmien nostaminen osaksi Suomen tarinaa on osoitus siitä, että suomalaisten historiakertomukset ovat varsin moniulotteisia. Tätä ilmentää myös Suomi100-juhliminen, johon Kansallismuseon ’Julkinen ja kätketty Suomi’ kuuluu.”
Jukka Kortti

”Suomesta kerrottavat tarinat heilahtelevat systemaattisesti. Sotahistoria ja rauhanhistoria vaihtelevat, suhteet Venäjään ja länteen nähdään eri valoissa.”
Antti Häkkinen

”Suomesta kerrottavat tarinat heilahtelevat systemaattisesti.”

”Viime vuosikymmeninä teknologinen menestystarina, johon yhdistyy puhdas luonto ja huippukoulutus, on korostunut. Puutteesta kärsivän agraari-sota-Suomen tarina jää ehkä enemmän sisäpoliittiseksi tarinaksi, ja uusi uljas, brändityöryhmien rakastama cleantech-Suomi nousee enemmän esiin kansainvälisissä yhteyksissä. Tällöin kerrotaan tarinaa, jossa katajainen kansa on kasvanut kirkasotsaisesta maalaisjuntturasta sulavaliikkeiseksi mutta hieman outoja tapoja kalsarikänneineen ja avantouinteineen omaavaksi kosmopoliitiksi, kansainväliseksi, omaleimaiseksi arvostetuksi toimijaksi.

Näissä ajanmukaistetuissa skenaarioissa me-henki nousee esiin korkean koulutustason jakavan, älypuhelimilla navigoivan, pärjäävän ja menestyvän, silti suoraan järvestä vettä ryyppäävän ja savusaunassa nautiskelevan, luonnosta voimaa saavan ja samalla globaalisti sulavasti sukkuloivan kansan maalailuista.”
Noora Kotilainen

“Muodikas monikulttuuri tungeksii hieman keinotekoisesti historiaan. 1800-luvun Suomessa oli vaikka kuinka monia kulttuureja – mutta ei veronmaksajien rahoittamaa monikulttuuria saati hintavaa maahanmuuttoa.”
Teemu Keskisarja

”Kertomukset Suomesta ja suomalaisuudesta ovat jakautuneet voimakkaasti 1990-luvulta lähtien. Yhtäältä on kasvavaa kulttuurista sensitiivisyyttä, valkoisuuden ja suomen kielen kautta määritetyn suomalaisuuden normin purkautumista, lisääntyvää tietoisuutta monimuotoisesta menneisyydestä ja aiemmin peiteltyihin ’vääränlaisiin’ taustoihin liittyvän leiman katoamista (esimerkkinä vaikkapa suomalaiskenraalin venäläisen taustan esille nosto).

Toisaalta taas uusi maahanmuutto ja siihen liittyvät puhetavat ovat vahvistaneet monien mielissä ajatusta selkeärajaisesta ja homogeenisestä suomalaisesta ’kantaväestöstä’. Ulossulkeva etnonationalismi ja suoranainen rotuoppi ovat palanneet poliittisen elämän valtavirtaan, ja niillä voidaan myös mobilisoida osaa äänestäjistä.”
Miika Tervonen

”Kekkosen kauden ansiota oli se, että topeliaaninen kertomus suomalaisista soturikansana antoi tilaa kertomukselle suomalaisista kansainvälisenä rauhanrakentajana – oltakoon ’suomettumisesta’ muuten mitä mieltä tahansa. Suomessa käväisi 1990-luvun alussa vain pieni uusnationalismin henkäys, joka lämmitti talvisodan ihmeen ja torjuntavoittojen muistoja. Esimerkiksi oppikirjat tuovat kaikki kriittisesti esiin Suomen ja Saksan liittosuhteen. Vuoden 1918 kertomus muuttui Väinö Linnan ansiosta moninäkökulmaiseksi. ”
Sirkka Ahonen

Miksi Suomessa vaikeista asioista ei haluta puhua ja millaisia seurauksia näkisit tällä olevan?

”En sinänsä näkisi, että Suomessa olisi jotain erityisesti vaiettuja asioita  – puhetta täällä onneksi riittää. Silti ajattelen, että päivittäistä julkista keskustelua ohjaa edelleen pitkälti tiedostamaton jokapäiväinen nationalismi, ’kansallinen katse’, joka tekee valkoisesta ja suomenkielisestä yleispätevän ja neutraalin, poikkeuksellistaa muut, ja yksinkertaistaa tapamme hahmottaa ’meitä’ ja yhteiskuntaamme.

Tällä on myös seurauksia. On ongelma, että esimerkiksi romaneihin liittyvä rasismi ei tunnu lieventyvän, tai että Suomessa on yhä enemmän täällä syntyneitä, täällä päiväkotinsa ja koulunsa käyneitä, tänne veronsa maksavia ihmisiä, joita ei silti pidetä ’suomalaisina’.”
Miika Tervonen

”Vaikeneminen johtuu yhteisöjen tarpeesta ylläpitää myönteistä omakuvaa ja itsetuntoa, jotka ovat myönteisten tulevaisuusodotusten ja rakentavan yhteistyön edellytykset. Vaikeneminen on usein myös poliittisen eliitin tuputtamaa, kuten edellä mainituissa Venäjän, Unkarin ja Ranskan tapauksissa.

Vähemmistöjen historiasta vaikeneminen vie niihin kuuluvilta ihmisiltä yhteisöllisen identiteetin rakentamiseen tarvittavan tosiasiatuen. Seuraa tuntemus: ’Me emme ole vaikuttaneet Suomen historiaan mitään’. Vaikeneminen Itä-Karjalan jatkosodan aikaisista keskitysleireistä ja Koillis-Suomen partisaani-iskuista vahingoittaa venäläisten ja suomalaisten suhteita. Historiasota kansojen kesken itää.”
Sirkka Ahonen

“Suomen historian ehkä vaikeimmat vuodet ovat 1918 ja 1944. Samat vuodet ovat myös kaikkein tutkituimmat. En allekirjoita sitä väittämää, että suomalaiset vaikenevat sisällissodasta taikka Saksan kanssa liittoutumisesta. Myös suomettumisesta on pilvin pimein hyviä kirjoja.”
Teemu Keskisarja

“Suomen historian ehkä vaikeimmat vuodet ovat 1918 ja 1944. Samat vuodet ovat myös kaikkein tutkituimmat.”

”Suomalaiset suhteellinen suljettuna kansana ovat pelänneet perimmäistä totuutta ja luulleet väärin, että avoin keskustelu jotenkin vaarantaisi kansallisen yhtenäisyyden. Totuus ei välttämättä tee vapaaksi, mutta se puhdistaa.”
Antti Häkkinen

”Vaikeat asiat, joita mielestäni siis on kuitenkin suhteellisen vähän, nivoutuvat usein henkilöiden omaan historiaan, jota halutaan peitellä. Ne liittyvät joko päättävissä asemissa olevien toimintaan, joka vaikuttaa yleisellä tasolla, tai yksilötason perheiden historiaan. Jos isoäiti sai lapsen natsisotilaalle tai isä tuki Neuvostoliiton vankileirejä uusstalinistisessa opiskelijaliikkeessä, eivät nämä tarinat välttämättä vieläkään ole ilmeisin keskusteluaihe sukujuhlissa. Puhumattomuus ja salailu voivat pahimmillaan jatkua ylisukupolvisina traumoina.”
Jukka Kortti

”Vaikeista asioista puhuminen on välttämätöntä, jos halutaan mennä eteenpäin, voida hyvin ja kunnioittaa kaikkien oikeuksia tasapuolisesti. Puhumatta jättämisellä, sivuun painamisella tai jopa piilottelulla, valheilla ja kuoliaaksi vaikenemisella seuraukset voivat valtion näkökulmasta pahimmillaan ovat sellaisia, että onnistumme syrjäyttämään keskuudestamme tietyn ryhmän. Tämähän ei ole kansallisvaltion koossa pysymisen ja sisäisen koherenssin näkökulmasta järkevää toimintaa.

Kipukohtien aktiivinen ja rohkea käsittely vahvistaisi koko valtiotamme, muuttaisi itseymmärrystämme rehellisempään suuntaan ja lisäisi yhtenäisyyttä. Jään odottamaan niitä korkean tason poliittisia ääniä, jotka nostavat esimerkiksi saamelaiskysymyksen ja saamelaisia kohtaan harjoittamamme sortavan politiikan rohkeasti omalle agendalleen, sekä median edustajia, jotka toisivat tätä kysymystä esille laajasti.

Mikäli ollaan kiinnostuneita maamme ulkoisesta kuvasta maailmalla, ei dissonanssi toiminnan ja tarinan välillä – tällainen narratiivinen kuilu – ole kovin toivottavaa tai uskottavuuttamme lisäävää.”
Noora Kotilainen

Raadin teemoja tullaan pohtimaan myös keskustelutilaisuudessa, jonka Politiikasta ja Kansallismuseo järjestävät 24.11. Kansallismuseolla.

Edit. 24.11.2017 klo 16:28: Lisätty Sirkka Ahosen vastaukset.

Julkaisu Politiikasta-raati: 100-vuotiaan Suomen muistin politiikkaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kansalaisyhteiskunnan tilaa on kavennettu tai sitä ei käytännössä ole lainkaan 169:ssä maailman maassa. Kansalaisten, kansalaisjärjestöjen ja yhteiskunnallisten liikkeiden yhdistymis-, kokoontumis- ja ilmaisuvapauksia rajoitetaan etenkin Afrikan ja Lähi-idän maissa. Siellä, missä kansalaisvapaudet toteutuvat heikosti, on usein myös suuret tuloerot ja alhainen inhimillinen kehitys.

1990-luku oli kansalaisyhteiskuntabuumin aikaa kehitysmaissa, ja kansalaisjärjestöjen ja yhteiskunnallisten liikkeiden määrä kasvoi räjähdysmäisesti. Sotilasdiktatuurien alasajo ja siirtyminen monipuoluedemokratiaan eri puolilla Afrikkaa ja Latinalaista Amerikkaa vahvstivat kansalaisten yhteiskunnallista osallistumista ja aktivismia.

Heikentyvä kehitys

Nyt tilanne on muuttunut. Esimerkiksi vuosien 2012 ja 2015 välisenä aikana hyväksyttiin 120 kansalaisyhteiskunnan tilaa heikentävää lakia 60 eri maassa. Niillä kontrolloidaan esimerkiksi julkisia protesteja, kansalaisten kokoontumista, kansalaisjärjestöjen rekisteröintiä ja ulkomaista rahoitusta.

Etenkin ihmisoikeus- ja demokratiajärjestöt sekä ne aktivistit, jotka kyseenalaistavat poliittisen ja taloudellisen eliitin valta-asetelmia, ovat olleet rajoitusten kohteina. Hallitukset ja yritykset eivät halua, että niiden toimia valvotaan.

Kansalaisyhteiskunta nähdäänkin usein vaarana valtaapitäville.

Syitä tilanteen heikkenemiselle on monia. Monissa maissa, kuten Etiopiassa, Keniassa ja Sudanissa, käydään terrorismin vastaisen taistelun nimissä sisäpoliittista peliä oppositioäänien ja hallinnon kriitikkojen hiljentämiseksi. Terrorismin vastaisia lakeja on manipuloitu kansalaisjärjestöjen toimintaa vastaan.

Kansalaisyhteiskunta nähdäänkin usein vaarana valtaapitäville, ja sen tilaa kavennetaan osana poliittisen opposition hiljentämistä. Thaimaassa hallinnon kritisoiminen on kriminalisoitu kokonaan.

Nationalismi kaventaa tilaa

Kansalaisyhteiskunnan tilaa kavennetaaan myös osana kasvavaa nationalismia, jolloin hallinnolle kriittiset kansalaisyhteiskunnan toimijat esitetään ulkomaisten intressien ajajina. Tätä tapahtuu niin Venäjällä ja Unkarissa kuin Boliviassa ja Intiassa.

Perinteisten kehitysyhteistyöavunantajien rooli kansainvälisessä kehityksessä on vähentynyt. Kehitysmaiden uudet rahoittajat, kuten Kiina, eivät vaadi demokratiaa, ihmisoikeuksia tai kansalaisvapauksia. Etelän kansalaisjärjestöillä ja yhteiskunnallisilla liikkeillä on täten yhä harvempia tukijoita.

Lisäksi eurooppalaiset kehitysyhteistyötoimijat korostavat aikaisempaa enemmän yksityisen sektorin roolia kehityksen aikaansaajana. Tämä ei ole ongelmatonta, sillä taloudellisen ja poliittisen eliitin intressit sekoittuvat usein keskenään.

Esimerkiksi Brasiliassa, Hondurasissa, Kolumbiassa, Etelä-Afrikassa ja Filippiineillä on viime vuosina murhattu maaoikeus-, alkuperäiskansa- ja ympäristöaktivisteja. He ovat niitä, jotka ovat paljastaneet monikansallisten yritysten ja hallinnon väärinkäytöksiä luonnonvarojen hyväksikäytössä.

Vielä 1960–1980-luvuilla Yhdysvallat ja monet Euroopan maat pönkittivät avoimesti esimerkiksi Latinalaisen Amerikan sotilasdiktatuureja omien taloudellisten intressiensä vuoksi. Kun valtio ja yksityissektori kehitysmaissa nyt taas vahvistuvat, kriittistä kansalaisyhteiskuntaa tarvittaisiin nykyistä enemmän valvomaan niiden läpinäkyvyyttä, vastuuta ja oikeudenmukaisuutta.

Jos yhteiskunnalliselle aktivismille ja keskustelulle ei ole tilaa, mahdollisuus osallistua etsitään muualta.

Internet, sosiaalinen media ja aktivistien globaali verkostoituminen ovat kasvava vaara sekä autoritaarisille hallitsijoille että vastuuttomille globaalin talouden toimijoille. Globaalissa maailmassa kansalaisia on yhä vaikeampi pitää pimennossa oikeuksistaan ja globaalin talouden epäkohdista.

Jos yhteiskunnalliselle aktivismille ja keskustelulle ei ole tilaa, mahdollisuus osallistua etsitään muualta. Tämä on ongelma monissa Afrikan maissa, joissa valtaosa väestöstä on nuoria, mutta joissa politiikan ja talouden valta keskittyy yhä harvojen iäkkäiden miesten käsiin. Pelko siitä, että nuoret kääntyvät esimerkiksi väkivaltaisten ääriliikkeiden puoleen, ei ole täysin perusteetonta.

Suomen suunta

Suomi kuuluu kouralliseen niitä maailman maita, joissa kansalaisyhteiskunnan tila on vielä vapaa. Suomella olisikin hyvät edellytykset puolustaa kansalaisyhteiskunnan vapautta ja moniäänisyyttä maailmanlaajuisesti ulko- ja kehityspolitiikassaan.

Kansalaisjärjestöt ja yhteiskunnalliset liikkeet toteuttavat demokraattisia tehtäviä, kun ne nostavat esiin erilaisia intressejä ja epäkohtia sekä tuovat kansalaisia yhteen. Kansalaisyhteiskunnan tilan puolustaminen globaalisti luo siis pohjaa demokratisoitumiselle ja kansanvallalle.

Kansalaisjärjestöt ja yhteiskunnalliset liikkeet toteuttavat demokraattisia tehtäviä.

Silti Suomi on leikannut yli 40 prosenttia kansalaisjärjestöille suunnatuista kehitysyhteistyövaroista. Monenkeskisiltä kehitysyhteistyötoimijoilta kuten YK-järjestöiltä, jotka ovat kansalaisyhteiskunnan tärkeitä tukijoita kehitysmaissa, on leikattu vielä enemmän. Lisäksi ihmisoikeuksia ja niitä puolustavien järjestöjen asemaa on viime aikoina kyseenalaistettu yhä äänekkäämmin myös Suomessa.

Euroopassa on toistakymmentä maata, joissa kansalaisyhteiskunnan tilaa on kavennettu viime vuosina. Suomen tulisi valita päinvastainen suunta.

Tämä artikkeli pohjaa Jyväskylän yliopiston kehitysmaatutkijoiden ulkoasiainministeriölle keväällä 2017 laatimaan kansalaisyhteiskuntaselvitykseen, jossa tutkittiin kansalaisyhteiskunnan toimijoiden roolia kehitysyhteistyössä.

VTT Eija Ranta aloittaa 2018 tutkijatohtorina Koneen säätiön rahoittamassa Murrosten Kuuba -hankkeessa Pohjois-Amerikan tutkimuksen John Morton -keskuksessa Turun yliopistossa.

Julkaisu Kansalaisyhteiskunta ajetaan ahtaalle ympäri maailmaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.