Kuvitellut poliittiset yhteisöt: kansallisia ja Euroopan laajuisia haasteita

Kuva: Drew Coffman / Unsplash.
Lukuaika: 3 min. 

Haluamme sitä tai emme, valtiot ovat tarjonneet ja ilmeisesti myös edelleen tarjoavat voimakkaan yhteenkuulumisen tunteen.

Vuoden 2017 helmikuussa 160 000 ihmistä osoitti Barcelonassa mieltään Espanjan valtion maahanmuuttovastaista politiikkaa vastaan. Tietääkseni se oli niin kutsutun pakolaiskriisin alkamisen jälkeen mittavin Euroopassa nähty maahanmuuttoa puolustava joukkokokous.

Myöhemmin samana vuonna moni niistä, joiden kantamissa banderolleissa luki tuolloin muun muassa ”Ei enää tekosyitä! Ottakaa heidät vastaan!” ja ”Ei enää ihmisuhreja, rajat auki!”, palasi kaduille ilmaisemaan tukensa Katalonian itsenäistymispyrkimyksille ennen itsenäistymiskansanäänestystä, jonka toimittamisen Espanjan hallitus loppujen lopuksi esti.

Edellä mainittu on ilmiselvistä syistä hämmentävä ilmiö: kansallismielisyys ja maahanmuuttomyönteisyys eivät yleensä kulje käsi kädessä. Itse asiassa lähes kaikkialla Euroopassa nähty äärioikeistolaisen nationalismin nousu ja siihen usein liittyvä avoimen muukalaisvihamielinen poliittinen viesti on saanut monet ajattelemaan, että kansallismielisyys ja kansainväliset arvot ovat keskenään sovittamattomia.

Hämmennys on väistämätön reaktio, kun suuri joukko omien sanojensa mukaan Katalonian itsenäisyyttä kannattavia ihmisiä suhtautuu myönteisesti Eurooppaan ja kaiken lisäksi puoltaa mantereeltamme turvapaikkaa hakevia kohtaan osoitettua vieraanvaraisuutta ja solidaarisuutta.

Äärioikeistolaisen nationalismin nousu ja siihen usein liittyvä avoimen muukalaisvihamielinen poliittinen viesti on saanut monet ajattelemaan, että kansallismielisyys ja kansainväliset arvot ovat keskenään sovittamattomia.

Kuvaukseni katalaanien kansallismielisyydestä on toki hyvin yksioikoinen, sillä kyse on poliittisesti erittäin monimuotoisesta ja tietyssä mielessä jopa erimielisestä liikkeestä. Oli niin tai näin, huomionarvoista on se, että parin viime vuoden aikana Barcelonan kaduilta on saatu muistutus nationalismin monimuotoisuudesta.

Tämä muistutus onkin tullut juuri oikeaan aikaan. ”Puolueeton” katsaus Ranskan vallankumouksen jälkeiseen historiaan osoittaa, että nationalismi on pystynyt sulautumaan lähes kaikkiin nykyaikaisiin poliittisiin aatemaailmoihin. Niinpä nationalismi on ajan ja paikan mukaan toiminut joko rauhan puolesta tai sitä vastaan, auttanut vakiinnuttamaan ja tuhoamaan demokratiaa, edistänyt ja nakertanut ihmisoikeuksia ja niin edelleen.

Olennaista ei ole kuitenkaan tämän poliittisen aatteen luontaisen ristiriitaisuuden korostaminen. Haluan sen sijaan kiinnittää huomiota siihen, miten nationalismi on itse asiassa tehokkaasti vastannut ihmisen perusluonteeseen Aristoteleen nimityksen mukaan poliittisena eläimenä.

Haluamme tyydyttää seurallisuuttamme tuntemalla kuuluvamme johonkin konkreettiseen poliittiseen yhteisöön. Kansalliset yhteisöt saattavat olla ainoastaan ”kuviteltuja yhteisöjä”, Benedict Andersonin termiä lainaten, verrattuna oletettavasti ”aitoihin”, kasvokkaiseen kanssakäymiseen perustuviin yhteisöihin, eivätkä ne suinkaan ole ajattomia, vaan perustuvat nykyaikaisen teollisuusyhteiskunnan tarpeisiin, kuten Ernest Gellner on kirjoittanut.

Tämä ei kuitenkaan mainittavasti heikennä niiden voimaa nykyihmisen identiteetin muokkaajina. Halutaanpa sitä tai ei, valtiot ovat tarjonneet ja ilmeisesti myös edelleen tarjoavat voimakkaan yhteenkuulumisen tunteen.

Poliittisen yhteisöjen kuvitteleminen ja tulevaisuus

1900-luvun alkupuoliskolla koettu nationalismin murhenäytelmä voidaankin mahdollisesti selittää sillä, että moni kansallisvaltio onnistui valitettavan menestyksekkäästi pyrkimyksessään omaksua ja mobilisoida kansalaistensa poliittinen identiteetti ja samalla myös poliittinen mielikuvitus.

Ei ole kuitenkaan syytä olettaa, etteikö kansallisyhteisöön kuulumisen myönteistä puolta voitaisi toteuttaa tällaisten yhteisöjen ulkopuolelle ulottuvilla poliittisilla liitoksilla ja sitoumuksilla. Jos kansallismielisyys oletetaan väistämättä poissulkevaksi, kansakunta luovutetaan niiden käsiin, joiden poliittinen mielikuvitus on rajallista (ja rajoittavaa) ja jotka väittävät äänekkäästi puhuvansa kansallismielisyyden nimissä.

Sen sijaan valtion ja sen tulevaisuuden käsitteille tulisi esittää lukuisia eri vaihtoehtoja, jotka vahvistavat avointa suhtautumista sekä kansallisiin että ylikansallisiin poliittisiin näkökantoihin pysymällä vastaanottavaisena ei-kansallismielisten arvojen koko kirjolle.

Poliittisten yhteisöjen kuvitteleminen ja samalla niiden identiteettien rakentaminen on ristiriitainen prosessi, jossa käydään jatkuvaa kauppaa ulkopuolelle rajaamisen ja mukaan ottamisen sekä sulkeutuneisuuden ja avoimuuden välillä. Sama koskee tietenkin ylikansallisen eurooppalaisen hallintojärjestelmän ja sen tarkan identiteetin hahmottamisen haastavuutta.

Tässä tapauksessa yksi Andersonin nimeämistä nationalismin sisäisistä ristiriidoista – ajatusmaailman köyhyys verrattuna poliittiseen tehokkuuteen – kääntyy ironisesti päälaelleen: Euroopan rikas filosofinen perinne on vastakohta sen poliittiselle tehottomuudelle.

Valtaosalle meistä ihmiskunnan jäsenyys perustuu konkreettisiin poliittisiin yhteisöihin, joille muodostuu toisistaan erottuvat poliittiset identiteetit.

Vaikka eurooppalaisen ajatusperinteen saavutuksien pohjalta onnistuttaisiinkin luomaan vakuuttava näkemys Euroopasta, yhteisöjen hahmottamisen ja identiteettien rakentamisen kaksitahoista luonnetta ei voi jättää huomiotta.

Ajatusta tietyistä rationaalisuuden ja yleismaailmallisuuden muodoista eurooppalaisina ja alkuperänsä ansiosta arvokkainta ”keksintöinä” varjostaa Eurooppa-keskeisyys kaikkine väkivaltaisuuksineen ja rajanvetoineen.

Nykypäivän globalisoituneessa maailmassa pienen pieni ja äärimmäisen etuoikeutettu kansainvälinen eliitti voi ehkä jo sivuuttaa tämän ongelman ja julistaa koko maailman (mahdolliseksi) kodikseen, kuin Aristoteleen yksin lentävä lintu, jota rajat ja esteet eivät pidättele.

Valtaosalle meistä ihmiskunnan jäsenyys perustuu kuitenkin konkreettisiin poliittisiin yhteisöihin, joille muodostuu toisistaan erottuvat poliittiset identiteetit. Miten nämä katsantokannat voidaan esittää osana ekskluusion ja inkluusion jatkumoa? Se on osa päivittäistä poliittista köydenvetoa.

Pedro T. Magalhães on tutkijatohtori Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.

Kirjoitus on osa Euroopan muuttuvat kertomukset -sarjaa.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*