Toisin kuin monissa muissa maissa, Suomessa ei ole tuomareista koostuvaa perustuslakituomioistuinta, joka tulkitsisi lakien perustuslainmukaisuutta. Vastuu valvoa sitä, että lakiesitykset ovat perustuslain mukaisia, on Suomessa ennen kaikkea eduskunnan perustuslakivaliokunnan hartioilla.

Perustuslakivaliokunnan tehtävä on tulkita, ovatko lakiesitykset ja muut sen käsittelyyn tulevat asiat yhteensopivia Suomen perustuslain ja kansainvälisten ihmisoikeussopimusten kanssa.

Perus- ja ihmisoikeuksien merkitys ja sitä mukaa myös eduskunnan perustuslakivaliokunnan yhteiskunnallinen asema alkoi kasvaa 1990-luvulla. Suomessa perus- ja ihmisoikeuksien asemaa ovat tukeneet vuonna 1995 voimaan tullut kokonaisvaltainen perusoikeusuudistus, sitoutuminen kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin sekä EU-jäsenyys.

Huolta politiikan oikeudellistumisesta

Vuonna 2000 voimaan tullut perustuslakiuudistus vahvisti perus- ja ihmisoikeuksien asemaa tuomalla perustuslakivaliokunnan agendalle uusia tulkintaa kaipaavia perustuslain säännöksiä.

Perus- ja ihmisoikeuksien kirjo on laajentunut, ja niistä on tullut elimellinen osa suomalaista oikeusjärjestystä. Perus- ja ihmisoikeuksien ja niitä tulkitsevan perustuslakivaliokunnan korostuneesta asemasta kielii muun muassa se, että hallitusten esityksistä aiempaa useampi päätyy perustuslakivaliokunnan syyniin.

Perus- ja ihmisoikeuksien vahvistumista on tulkittu jopa merkkinä politiikan “oikeudellistumisesta”. Huolena on, että politiikan oikeudellistuessa päättäjien liikkumatilaa rajoittava oikeudellinen kehikko tiivistyy niin ahtaaksi, että demokratiaan kuuluvat ideologiset kiistat korvautuvat valtiosääntöoppineiden juridisella puntaroinnilla.

Perustuslakivaliokunnan suhde politiikkaan onkin väistämättä jännitteinen. Kitkaa luo tietysti jo se, että valiokunnan jäsenet ovat poliittisia puolueita edustavia kansanedustajia.

Perus- ja ihmisoikeuksien merkitys ja sitä mukaa myös eduskunnan perustuslakivaliokunnan yhteiskunnallinen asema alkoi kasvaa 1990-luvulla.

Samalla valiokunnan keskeisiin periaatteisiin kuitenkin lukeutuu päivän- ja puoluepoliittisten kiistojen sivuuttaminen ja pyrkimys yksimieliseen, ennen kaikkea oikeudelliseen harkintaan pohjautuvaan päätöksentekoon.

Käytännössä valiokunta on työskentelyssään tavoitellut tuomioistuimelle ominaista, puolueetonta ja riippumatonta asemaa. Päätöksissään valiokunta tukeutuu kuulemiensa oikeudellisten asiantuntijoiden lausuntoihin, valiokuntaneuvosten asiantuntemukseen sekä valiokunnan aiempaan tulkintakäytäntöön.

Valiokunta kohujen keskellä

Puolueettomuusperiaatteestaan huolimatta perustuslakivaliokunta on viime vuosina ollut erilaisten poliittisten kohujen ja kiistojen keskiössä. Perustuslakivaliokunnasta julkisuuteen päätyneet vuodot sekä epäilyt valiokunnan jäsenten taipumuksesta puoluepolitikointiin ovat kiihdyttäneet julkista keskustelua valiokunnan politisoitumisesta.

Viime vuosina perustuslakivaliokunnalla on ollut elimellinen rooli kiistanalaisissa poliittisissa hankkeissa, kuten sosiaali- ja terveyspalvelu- eli sote-uudistuksessa, eurooppalaisen talousintegraation syventämisessä ja koronapandemiaan liittyvissä rajoitustoimenpiteissä.

Valiokunnan tulkinnat ovat määrittäneet Suomen poliittista liikkumatilaa. Runsaasti mediajulkisuutta keränneiden päätösten vuoksi perustuslain tulkinta on vaikuttanut jopa korosteisen jännitteiseltä ja riitaisalta.

Perustuslakivaliokunnasta julkisuuteen päätyneet vuodot sekä epäilyt valiokunnan jäsenten taipumuksesta puoluepolitikointiin ovat kiihdyttäneet julkista keskustelua valiokunnan politisoitumisesta.

Helsingin Sanomain Säätiön ja Suomen Akatemian rahoittamissa tutkimushankkeissa olemme analysoineet perustuslakivaliokunnan suhdetta politiikan mediajulkisuuteen.

Keväällä 2021 haastattelimme 15:ä suomalaista politiikan toimittajaa. Valikoimme haastateltaviksemme politiikan toimittajia, jotka ovat seuranneet eduskunnan perustuslakivaliokunnan työskentelyä. Valtaosa haastattelemistamme toimittajista työskenteli haastatteluja tehtäessä suurille suomalaisille uutismedioille. Haastateltavien joukossa oli sekä kokeneita, valiokuntaa jo useamman vuosikymmenen ajan seuranneita toimittajia että nuorempia politiikan journalisteja.

Olimme kiinnostuneita politiikan journalismin ja perustuslakivaliokunnan suhteesta. Tutkimuksemme selvitti, heijastuuko valiokunnan lisääntyvä painoarvo politiikan toimittajien kasvavaksi kiinnostukseksi valiokuntaa kohtaan. Lisäksi selvitimme, miten toimittajat hankkivat tietoa valiokunnan työskentelystä ja minkälaisissa tilanteissa valiokunnasta vuodetaan tietoa toimittajille.

Politiikan kuninkaantekijä

Haastatteluissamme korostuu näkemys, jonka mukaan perus- ja ihmisoikeuksien yhteiskunnallinen merkitys on kasvanut. Entistä useampi poliittinen kysymys näyttäytyy nimenomaan perustuslaillisena ja perusoikeudellisena kysymyksenä.

Tämä heijastuu politiikan journalistien työhön niin, että perustuslakivaliokunnan seuraamisesta on tullut entistä tärkeämpää ja arkipäiväisempää. Haastatteluissamme toimittajat kertovat, että perus- ja ihmisoikeudet ovat tulleet vahvasti politiikan agendalle 2000-luvulla.

Eräs toimittaja muistelee havahtuneensa työurallaan siihen, että päivystää yhä useammin perustuslakivaliokunnan kokoushuoneen oven edessä. Hän sanoo haastattelussa:

“Ja oikeastaan en silloin reflektoinut sitä, että miksi näin on, mutta siinähän oli se perustuslakiuudistus silloin 2000 – – mutta siitä vaan tuli sellainen paikka, että mä yhtäkkiä huomasin seisovani siellä oven takana entistä useammin, koska joku asia oli siellä käsittelyssä.”

Useimmiten lakialoitteet etenevät eduskunnan valiokuntien läpi kulloisenkin enemmistöhallituksen toivomalla tavalla. Lakihankkeiden – ja hallituksen toimintakyvyn – kannalta keskeiseksi kysymykseksi nouseekin usein juuri perustuslakivaliokunnan kanta.

Entistä useampi poliittinen kysymys näyttäytyy nimenomaan perustuslaillisena ja perusoikeudellisena kysymyksenä.

Jos asia kaatuu perustuslakivaliokunnan käsittelyssä, hallitus voi jopa kaatua, kuten kävi Juha Sipilän hallitukselle loppuvuodesta 2019, kun silloinen sote-uudistus kariutui lopullisesti.

Juuri tämän vuoksi valiokunta on journalistisesti tärkeä ja kiinnostava, kuten eräs toimittaja kuvaa haastattelussa:

“Ja minun näkemyksen mukaan kysymys on nimenomaan siitä, että se [valiokunta] on näiden sote-uudistusten yhteydessä noussut niin keskeiseen rooliin ja tämmöisen niin sanotun kuninkaantekijän asemaan.”

Vuodot palvelevat poliittisia tarkoitusperiä

Hyvien, luottamuksellisten lähdesuhteiden rakentaminen ja vaaliminen on keskeinen osa politiikan journalistin työtä. Haastatteluistamme ilmenee, että perustuslakivaliokuntaa seuraaville toimittajille tärkeitä lähteitä ovat niin valiokunnan jäsenet ja virkamiehet kuin valiokunnan kuulemat oikeudelliset asiantuntijatkin.

Perustuslakivaliokunnan kohdalla luottamuksellisuus korostuu, sillä valiokunnan julkisuuslinja on perinteisesti ollut varsin tiukka. Eräs toimittaja kertoo, että perustuslakivaliokunnan jäsenten kohdalla “vuototulppa” on tiukemmalla kuin muiden valiokuntien.

Valiokunnan pidättyväinen suhtautuminen julkisuuteen palvelee sen tavoitetta pysytellä puoluepolitiikan konfliktien yläpuolella. Valiokunnan toimintatapoihin kuuluu se, että keskeneräisiä asioita ei käsitellä mediajulkisuudessa.

Jäsenet saattavat kuitenkin suostua taustoittamaan esimerkiksi valiokuntakäsittelyn taustoja, jos he voivat luottaa siihen, että toimittaja käsittelee tietoja luottamuksellisesti. Luottamus syntyy ajan kanssa, kuten eräs politiikan toimittaja kuvaa:

“Sitten kun ne on pari kertaa nähnyt, että okei, tähän voi luottaa, että sille voi vähän kertoa, vaikka että missä mennään ja tälleen taustaksi ja se ei kirjoita mitään siitä ennen kuin se [valiokunnan] käsittely on valmis. Niin näin se [luottamus] syntyy.”

Paikoin valiokunnasta kuitenkin myös vuodetaan tietoja politiikan toimittajille. Toimittajat arvioivat, että valiokunnassa istuvat kansanedustajat tai näiden avustajat saattavat vuotaa medialle esimerkiksi valiokunnan lausuntoluonnoksen silloin, kun lakiesitystä pyritään kampeamaan julkisen paineen avulla johonkin suuntaan.

Valiokunnan pidättyväinen suhtautuminen julkisuuteen palvelee sen tavoitetta pysytellä puoluepolitiikan konfliktien yläpuolella.

Sote-uudistus nousee haastatteluissamme esiin esimerkkinä vuotojen poliittisista motiiveista. Vuotamalla perustuslakivaliokunnan sote-lausunnon luonnoksen oppositiopuolueet pyrkivät kaatamaan Sipilän hallituksen sote-esityksen, kuten eräs journalisti kuvaa:

“Silloin kun se sote-lausunto [vuosi], ja sehän oli kaikkein graavein vuoto, jolla on nyt sitten ollut näitä heijastusvaikutuksia. Niin silloin kun se vuodettiin, niin sehän vuodettiin poliittisista syistä, ja henkilökohtaisesti epäilen, että se tuli [puolueen nimi poistettu] avustajakunnasta se vuoto medialle.”

Oikeuden ja politiikan rajapinnalla

Eduskunnan perustuslakivaliokunnalla on keskeinen rooli suomalaisessa perustuslainmukaisuuden valvonnassa. Valiokunta on pyrkinyt toimimaan oikeudellisen instituution tavoin. Onkin tärkeää, että valiokunnan päätöksenteko ei mukaile eduskunnan hallitus-oppositio-linjaa.

Toisaalta oikeudellisen harkinnan ja poliittisten tavoitteiden välinen jännite on kansanedustajista koostuvan valiokunnan kohdalla ilmeinen.

Mediajulkisuutta ja esimerkiksi vuotoja voidaan käyttää politiikan työvälineinä. Paikoin valiokunnan toiminta näyttäytyykin toimittajien arvioissa silkkana politikointina.

Suomalaiseen oikeusjärjestykseen vaikuttaneet muutokset – perusoikeusuudistus, Euroopan neuvoston ja EU:n jäsenyys sekä vuoden 2000 perustuslain kokonaisuudistus – ovat vahvistaneet perus- ja ihmisoikeuksien ja niitä tulkitsevan perustuslakivaliokunnan asemaa. Valiokunnan rooli poliittisen liikkumatilan sääntelijänä korostuu, mikä on omiaan vaikeuttamaan poliittisten ja oikeudellisten tavoitteiden välistä nuorallatanssia.

Jännitteet heijastuvat myös tutkimusaineistoomme. Mediajulkisuutta ja esimerkiksi vuotoja voidaan käyttää politiikan työvälineinä. Paikoin valiokunnan toiminta näyttäytyykin toimittajien arvioissa silkkana politikointina.

Puoluepolitiikka lienee aina ollut jossain määrin läsnä perustuslakivaliokunnassa, kuten myös haastattelemamme politiikan toimittajat kuvaavat. Voi kuitenkin olla, että valiokunnalle tärkeän konsensus- ja puolueettomuuskulttuurin vaaliminen käy entistä vaikeammaksi, kun entistä useampi politiikan kysymys ratkaistaan oikeudellisin keinoin.

Perustuslain tulkitsijat tulevat myös vastaisuudessa ratkaisemaan ainakin välillisesti monia merkittäviä suomalaisen yhteiskunnan kysymyksiä. Perustuslakivaliokunnan tehtäväksi tulee lausua myös Suomen Nato-jäsenyyteen liittyvistä perustuslain tulkintakysymyksistä.

On siis ymmärrettävää, että perustuslakitulkintojen legitiimiys ja läpinäkyvyys kiinnostavat niin suurta yleisöä, toimittajia kuin tutkijoitakin.

VTT Timo Harjuniemi on vieraileva tutkija Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Kevään ja alkukesän 2022 hän työskentelee tutkijana Demos Research Institutella.

OTT Maija Dahlberg työskentelee Suomen Akatemian tutkijatohtorina Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksella.

Kirjoitus perustuu kirjoittajien Lakimies 2/2022-lehdessä julkaistuun vertaisarvioituun artikkeliin Politiikan ”kuninkaantekijä” – Politiikan journalismin suhde eduskunnan perustuslakivaliokuntaan.

Artikkelin siteerausohje: Harjuniemi, Timo ja Dahlberg, Maija. 2022. ”Perus- ja ihmisoikeuksien vahti ja politiikan kuninkaantekijä.” Politiikasta, 19.5.2022. https://politiikasta.fi/perus-ja-ihmisoikeuksien-vahti-ja-politiikan-kuninkaantekija/

Julkaisu Perus- ja ihmisoikeuksien vahti ja politiikan kuninkaantekijä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Pääministeri Juha Sipilän hallituksen strateginen ohjelma ”Ratkaisujen Suomi” julkistettiin 29.5.2015. Myöhemmin hallitus antoi neljä uutta tarkistettua toimintasuunnitelmaa. Hallitus arvioi säännöllisesti kärkihankkeiden ja reformien toteutumista ja päätti tarvittaessa uusista toimista tavoitteiden saavuttamiseksi.

Tämä oli pääministeri Sipilän omaksuma uusi toimintatapa. Yhtäältä se auttoi joidenkin keskeisten tavoitteiden, kuten työllisyyden parantamisen, saavuttamista. Toisaalta se merkitsi jatkuvasti uusia, nopeasti toteuttavia lainsäädäntöhankkeita, jotka koskivat esimerkiksi toimia, joiden avulla pyrittiin purkamaan työn vastaanottamista estäviä kannustinloukkuja.

Uudenlainen toimintatapa merkitsi jatkuvasti uusia, nopeasti toteuttavia lainsäädäntöhankkeita.

Näiden lakiehdotusten perustuslainmukaisuutta ei välttämättä ehditty selvittämään kunnolla siinä ajassa, kun uudistus piti tehdä. Tähän liittyvät ongelmat olivat esillä esimerkiksi loppuvuodesta 2016 valtioneuvoston oikeuskanslerin puheenvuoroissa.

Sipilän hallituskaudelle oli tyypillistä perustuslain nouseminen esiin ja julkisen keskustelun kohteeksi aiempaa useammin. Keskustelua käytiin aktiivisesti myös sosiaalisessa mediassa.

Vaikka sama ilmiö oli ollut havaittavissa jo edellisellä vaalikaudella, vuosina 2015–2019 perustuslakikeskustelu kävi aiempaa kiihkeämpänä. Keskeisiä puheenvuoroja olivat Juha Lavapuron ja Tuomas Ojasen kirjoitus ”Hallitusohjelma ja perustuslaki – tippuiko perustuslaki pois prosessikaaviosta?”, jossa he arvostelivat perusoikeuksien unohtumista hallitusohjelman laatijoilta, ja tiedustelulakien säätämiseen liittyvä Martin Scheininin kirjoitus ”Avoin kirje Sosialidemokraattiselle eduskuntaryhmälle, Vihreälle eduskuntaryhmälle, Vasemmistoliiton eduskuntaryhmälle ja Ruotsalaiselle eduskuntaryhmälle”.

Julkisuudessa molemmat kirjoitukset saivat aikaan vilkasta keskustelua ja myös runsaasti kritiikkiä. Joidenkin kriitikoiden mielestä kyse oli enemmän poliittisista mielipiteistä kuin oikeudellisista asiantuntija-arvioista. Muun muassa entinen perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja Kimmo Sasi jatkoi aiempaa kritiikkiään. Toki myös toisenlaisia mielipiteitä esitettiin.

Soten perustuslakiongelmat

Sipilän hallituksen ohjelmaa lukiessa näin jälkikäteen on helppo arvata, että eräät sen kohdat tulisivat aiheuttamaan valtiosääntöoikeudellisia ongelmia, varsinkin mitä tulee sote-uudistukseen ja verkkovalvontaan.

Ongelmana ehkä kaiken kaikkiaan oli se, että hallitus oli asettanut itselleen niin suuria uudistustavoitteita. Joissakin se onnistuikin, mutta epäonnistui etenkin sote-uudistuksessa, kuten oli käynyt jo Jyrki Kataisen hallitukselle.

Kataisen hallituksen sote-malli kaatui perustuslaillisiin ongelmiin. Malli, jossa peruskunnille jäi vain rahoitusvastuu, ei täyttänyt perustuslakivaliokunnan mukaan perustuslain 121 §:n vaatimuksia, sillä kuntalaisten itsehallinto ei toteutunut.

Ongelmana ehkä kaiken kaikkiaan oli se, että hallitus oli asettanut itselleen niin suuria uudistustavoitteita.

Valiokunta piti sen sijaan mahdollisena sosiaali- ja terveydenhuollon tehtävien antamista kuntaa suuremmille itsehallintoalueille, joilla kansanvaltaisuus toteutuu välittömien vaalien kautta ja joilla on myös verotusoikeus. Valiokunta toisti kantansa siitä, että asian valmistelu oli perustelluinta antaa valtioneuvoston ja mahdollisesti myös laajapohjaisen parlamentaarisen elimen tehtäväksi.

Sipilän hallitus päätyi kuitenkin sotessa uudenlaiseen hallintoon, maakuntahallintoon ilman verotusoikeutta, ja niin sanottuun valinnanvapausmalliin, mikä tarkoittaa julkisen hallintotehtävän antamista yksityiselle.

Tässä tilanteessa jouduttiin perustuslain tulkinnassa aloittamaan ikään kuin alusta. Ongelmana oli muun muassa yhtiöittämisvelvollisuus; maakunnan tulee voida kuitenkin voida itse tuottaa sote-palveluja. Kyseessä oli kahden päähallituspuolueen tekemä valinta, jonka perustuslainmukaisuuden ongelmat olivat ainakin valtiosääntöasiantuntijoiden tiedossa alusta alkaen.

Jokainen asiaa seurannut on saattanut huomata, miten hallituspuolueiden edustajien mukaan syyllisiä siihen, että uudistusta ei saatu aikaan, ovat toisinaan olleet asiantuntijat, toisinaan virkamiehet. Harvemmin vika on ollut hallituksessa itsessään, joka kuitenkin teki heti taipaleensa alussa kompromissiin perustuvan päätöksen ajamastaan sote-mallista.

Eduskunnan perustuslakivaliokunnan asema

”Syyllisiä on kuitenkin turha etsiä. Sen sijaan jokaisen demokraattisten instituutioidemme toiminnasta aidosti välittävän pitäisi nyt laittaa käsi sydämelle ja luvata, ettei enää koskaan ryhdy sellaiseen toimintaan, joka on leimannut käsillä olevien esitysten valmistelua ja käsittelyä”, totesi yksi asiantuntija sosiaali- ja terveysvaliokunnalle antamassaan lausunnossa 7.3.2019 – siinä vaiheessa, kun hanke oli tosiasiassa hallituksessa jo haudattu.

Valitettavinta tässä prosessissa on perustuslakivaliokunnan kärsimä arvostuksen alennus. Julkisessa keskustelussa tulkittiin, että valiokunta toimii asiantuntijoiden ehdoilla ja twiittaamalla vaikutetaan valiokunnan tulkintoihin. Tällaisia puheenvuoroja esitettiin paitsi sosiaalisessa mediassa myös muussa poliittisessa keskustelussa tiedotusvälineissä.

Valitettavinta prosessissa on perustuslakivaliokunnan kärsimä arvostuksen alennus.

Valiokunnan on vaikea saavuttaa takaisin aiempi arvostettu asemansa ainakaan kovin nopeasti. Kuten valiokunnan asemasta jo pitkään huolensa esittänyt Kaarlo Tuori on todennut Lakimies-lehdessä vuonna 2018 julkaisemassaan ”Perustuslakivalvonta ja oikeuden kehittäminen – ylin lainkäyttö valtiovallan kolmijaon rajoilla” -artikkelissa, eräät entiset puheenjohtajatkin ovat kommenteillaan pyrkineet vahingoittamaan valiokuntaa.

Perustuslakivaliokunnasta on tehty syntipukki siihen, että hallitus ei ole saanut uudistuksiaan valmiiksi. Sellainen aina tarvitaan. Voidaan tosin kritisoida myös eräiden asiantuntijoina usein esiintyneiden juristien hyvin aktiivista twiittaamista ja omien lausuntojen levittämistä somessa avoimuuden nimissä.

Kriitikoiden mukaan ”asiantuntijatyö oli someajan hengessä kinastelua, kapea-alaisuutta ja oman osaamisen korostamista”. Ehkä ei osattu aavistaa, miten nopeasti twiitit levisivät ja miten ne hallitsivat jonkin aikaa julkista keskustelua. Tosin tilanne ei ehkä ollut loppujen lopuksi niin dramaattinen, minä jotkut tiedotusvälineet sen näkivät.

Perustuslakivaliokunta on ollut muutenkin haasteiden edessä. Sen työmäärä on lisääntynyt viime vuosikymmenien aikana ja etenkin perusoikeusuudistuksen voimaantulon jälkeen. Esimerkiksi vuoden 1989 valtiopäivillä se antoi 21 lausuntoa ja vuoden 2018 valtiopäivillä peräti 79 lausuntoa. Myös sihteerien määrä on samassa ajassa kolminkertaistunut.

Joskus on esitetty sellainen käsitys, että perustuslakivaliokunnan käsittelyyn tulee ”varmuuden vuoksi” lakiesityksiä. Näin tuskin kuitenkaan on, sillä valiokunta on harvemmin päätynyt lausunnossaan siihen, että mitään huomautettavaa ei ole.

Valiokunnan työmäärä vähenisi, jos lainvalmisteluvaiheessa olisi mahdollista keskittyä nykyistä enemmän valtiosääntökysymyksiin ja ministeriöissä olisi runsaasti alan asiantuntemusta.

Perustuslakivaliokunnan nykyistä roolia ei kuitenkaan ole syytä muuttaa, ja vain vähemmistö haluaa panostaa jälkikontrolliin uuden perustuslakituomioistuimen avulla. Suomen järjestelmä on täysin poikkeuksellinen, eikä samanlaista järjestelmää tunneta edes muissa Pohjoismaissa, kuten Jaakko Husa on todennut tuoreessa artikkelissaan ”Constitutional Mentality”.

Perustuslakivaliokunnan työmäärän kasvu on heijastunut asiantuntijayhteisöönkin.

Perustuslakivaliokunnan työmäärän kasvu on heijastunut asiantuntijayhteisöönkin. Tämä on ongelmallista myös yliopistotyönantajan näkökulmasta. Vaikka yhteiskunnallinen vuorovaikutus on yksi professorin tehtävistä, ei siitä saa tulla lähes ainoa tehtävä.

Asiantuntijan tehtävä alkaa joidenkin henkilöiden kohdalla näyttää jo päätoimelta tieteellisen julkaisutoiminnan kustannuksella. Näin saattaa joissakin tapauksissa käydä, jos kuulemisia on 2–3 kertaa viikossa, ja monet lakiesitykset ovat hyvinkin laajoja.

Lainvalmistelun ongelmat

Itse asiassa hyvin harva Sipilän hallituksen lakiehdotus kaatui eduskunnassa perustuslaillisiin ongelmiin. Jos ongelmat olivat suuria, hallituksen esitys yleensä peruutettiin perustuslakivaliokunnan lausunnon valmistuttua. Näin kävi hallituksen esitykselle 169/2016 vp, joka tarkoitti työttömyysturvan järjestämistä maahanmuuttajille muita työttömiä huonompana, ja hallituksen esitykselle 1/2016 vp, joka koski sakkorangaistusten korottamista, jotta valtio saisi enemmän tuloja.

Itse asiassa hyvin harva Sipilän hallituksen lakiehdotus kaatui eduskunnassa perustuslaillisiin ongelmiin.

Sen sijaan hallituksen esityksen 32/2015 vp, joka koski syytesuojaa hyvin pienelle joukolle, hallitus perui ennen kuin perustuslakivaliokunta oli antanut lausuntonsa, koska ongelmat olivat niin suuria.

Tosiasiassa taustalla on laajemmat lainvalmistelun ongelmat. Enää ei tunneta komitealaitosta, joka aiemmin valmisteli kaikki suuret uudistukset (valtiosääntökomitea, perusoikeuskomitea ym.). Niissä oli edustajat kaikista eikä vain hallituspuolueista ja lisäksi asiantuntijajäseniä ja päätoiminen sihteeri tai useampiakin.

Sote-uudistus on juuri sellainen laaja-alainen uudistus, joka olisi vaatinut kunnon valmistelun. Nyt uudistus kestää, kun monta hallitusta kokeilee oman mallinsa läpimenoa.

Jotain hallituksen kyvyttömyydestä hoitaa uudistuksia, joilla on suuri tuki äänestäjien parissa, kertoo sekin, että äitiyslaki, toinen eduskunnan hyväksymä kansalaisaloite, perustui ministeriössä edellisen hallituksen aikana valmisteltuun lakiehdotukseen, jota ei kuitenkaan voitu saattaa eduskuntaan yhden hallituspuolueen, perussuomalaisten, torjuessa asian hallitusneuvotteluissa.

Tasa-arvoista avioliittolakia koskevalla kansalaisaloitteella, joka oli ensimmäinen eduskunnan hyväksymä kansalaisaloite, oli samanlainen historia. Silloin kristillisdemokraatit torjuivat asian ottamisen hallitusohjelmaan.

Tulevan hallituksen lähtötilanne ei ole helppo

Vaikka vaalikauden ja Sipilän hallituksen viime vaiheita leimasi tiedustelu- ja sote-lait, se kuitenkin muistetaan ensi sijassa hallituksena, joka joutui yhtäkkiä hoitamaan maahanmuuttajavirran. Myöhemmin suomalainen oikeusvaltio oli uhattuna moneen kertaan, kun turvapaikanhakijoiden oikeusturvaa heikennettiin valitusoikeutta rajoittamalla ja vaikeuttamalla perheiden yhdistämistä.

Kuka seuraavaa hallitusta sitten johtaakaan, lähtötilanne ei ole helppo. Lainvalmistelulle pitää antaa aikaa ja resursseja. Ehdottoman tärkeää on myös palauttaa usko perustuslakivaliokuntaan ensi sijassa oikeudellisena, ei poliittisena elimenä. Siinä on peiliin katsomisen paikka sekä poliitikoilla että myös meillä tutkijoilla.

Tutkimusten mukaan perustuslakivaliokunnan jäsenyys oli muutama vuosikymmen sitten halutuimpia kansanedustajien keskuudessa, ja jäseniksi valittiin kokeneita edustajia ja mielellään vielä juristeja. Eduskuntaryhmien toivoisi tekevän valiokuntien jäsenvalinnat viisaasti. Toivottavasti valiokunnan suuri työtaakka ei vaikuta perustuslakivaliokunnan houkuttelevuuteen kielteisesti.

Kirjoitus on osa Haasteita hallituksesta -sarjaa.

OTT, VTM Liisa Nieminen on valtiosääntöoikeuden dosentti ja yliopistonlehtori Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa.

Julkaisu Sipilän hallituksen ohjelma ja sen toteuttaminen valtiosääntöoikeuden valossa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viime aikoina on esitetty moninaisia syytöksiä perustuslain kanssa toimivia ihmisiä vastaan. Perustuslakivaliokunnan on väitetty sabotoivan hallituksen työtä ja ”perustuslakitalebanien” vaarantavan kansallisen turvallisuuden sekä myrkyttävän poliittisen prosessin ja kansan haluaman suunnanmuutoksen ”stalinistisilla ajatuksillaan”.

Perustuslaki on ihmisten välinen sopimus, jota kansalaiset voivat edustajiensa välityksellä päivittää.

Samanlaista valitusta kuulee myös Atlantin toiselta puolen, jossa presidentti Donald Trump on useasti ihmetellyt, kuinka kansan luottamusta vailla olevat tuomarit perustuslakiin vedoten torppaavat muun muassa siirtolaislasten erottamisen vanhemmistaan ja sulkemisen häkkeihin.

Mutta mikä onkaan tämä perustuslaki, jonka kerta toisensa jälkeen väitetään estävän kansan tahdon toteutumisen?

Länsimaisen oikeusvaltion ydin

Lyhyesti sanottuna perustuslaki on eräänlainen valtion käyttöjärjestelmä. Se kertoo, mitä eri toimielimet kuten hallitus tai eduskunta voivat tehdä ja miten. Perustuslaki myös kertoo, mitä oikeuksia ja velvollisuuksia yksilöllä on valtioon nähden.

Onkin paljastavaa, että perustuslaki nähdään tietyissä piireissä politiikan esteenä. Perustuslaki kun on läpikotaisin poliittinen.

Jotta kulloinenkin enemmistö ei pystyisi valtaan päästyään muuttamaan poliittisen pelin sääntöjä edukseen, useimmissa maissa kuten myös Suomessa perustuslain muuttaminen on tehty tarkoituksellisen vaikeaksi. Nykyisen perustuslain mukaan sen nopea muuttaminen vaatii jopa 5/6-osan enemmistön.

Perustuslaki on läpikotaisin poliittinen.

Perustuslaki on siten ajateltavissa sopimuksena, jonka tueksi halutaan mahdollisimman suuri enemmistö kansasta.

Diktatuureissa perustuslaeista ei piitata. Adolf Hitler lopetti Saksan perustuslain voimassaolon heti valtaan noustuaan. Josif Stalinin edistyksellinen vuoden 1936 perustuslaki jäi pääosin kuolleeksi kirjaimeksi.

Molemmissa maissa, kuten nykyisissä diktatuureissa ja autoritäärisissä maissa ja niiden ihailijoissa oli lakimiehiä ja maallikoita, jotka puolustavat ”kansan” tahdon toteutumista perustuslain säännösten estämättä. Tarkoituksenmukaisuus, jota kriisi tai muu hätätila edellyttää, vaatii että kansan tai sen johtajan tahto on toteutettava ilman rajoituksia.

Jopa moderneissa demokratioissa epämääräiset viittaukset ulkoisiin uhkiin ja terroristeihin oikeuttavat turvautumaan perustuslain poikkeuspykäliin, joiden nojalla esimerkiksi uhkaksi koettavia ihmisiä saatetaan pitää pidätettyinä ilman oikeudenkäyntiä.

Ajatus perustuslaista on länsimaisen oikeusvaltion ydin, jonka historia ulottuu antiikin Roomaan asti. Roomassa perustuslaki oli kirjoittamatonta tapaoikeutta, mutta sitä muutettiin koko ajan yhteisestä sopimuksesta kriisien ratkaisemiseksi.

Vasta Rooman tasavallan loppuaika toi erilaiset perustuslain kiertävät hätätilasäännöt poliittisiksi lyömäaseiksi. Siitä lähtien perustuslain muuttaminen ja kiertäminen hätätilan nojalla on saanut huonon maineen. Nykyaikaisen perustuslakiajattelun syntyessä Ranskan ja Yhdysvaltain vallankumousten aikana näitä antiikin esimerkkejä luettiin tarkasti.

Suomessa perustuslain puolustamisella ja siihen vetoamisella on pitkä historia. Venäjän vallan aikana perustuslaki – suomalaisen tulkinnan mukaan Ruotsin vuoden 1772 hallitusmuoto ja vuoden 1789 Yhdistys- ja vakuuskirja – oli autonomisen aseman ainoa suoja.

Sortokausien aikana syntyi kokonainen perustuslaillinen ryhmittymä (Perustuslaillis-Suomenmielinen Puolue eli aikalaisten kielessä Nuorsuomalainen Puolue), nykyisen kokoomuksen edeltäjä, joka ajoi passiivista vastarintaa perustuslakiin nojaten.

Perustuslain muuttaminen on vaikeaa syystä

Perustuslait ovat useimmissa länsimaissa keskeisessä asemassa. Niitä on suojattu erilaisin menettelysäännöksin, jotka vaikeuttavat niiden muuttamista.

Erityisesti maissa, joiden historiassa on diktatuureja, sortoa ja mielivaltaa, perustuslaki on ollut tärkeä väline demokratiaan siirryttäessä. Poikkeuksiakin on. Esimerkiksi Britanniassa perustuslaki on yhä suurelta osin kirjoittamaton ja nojaa perinnäistapaan ja käytäntöön.

Koska perustuslakia kiertämällä on historiassa usein pyritty sortamaan kulloisen hallituksen poliittisia vastustajia, on perustuslain tulkinta haluttu jättää asiantuntijoille.

Saksassa Hitlerin jälkeen perustuslaki on nostettu demokratian ytimeksi. Sitä tulkitsee perustuslakituomioistuin, ja poliittinen poliisi on nimeltään perustuslainpuolustusvirasto. Yhdysvalloissa tämä perustuslain tulkinta on tavallisten tuomioistuinten tehtävä, jota hoidetaan kaikissa asteissa.

Poliitikkojen toimintaa sääntelevän lain tulkinnan on haluttu olevan demokraattisesti valittujen edustajien käsissä.

Suomessa ajatus perustuslakituomioistuimesta nostetaan esiin aika ajoin. Onkin lähinnä valintakysymys, että perustuslakia tulkitsee poliitikoista koostuva perustuslakivaliokunta eikä esimerkiksi perustuslakituomioistuin tai muut tuomioistuimet.

Tämä on perustunut aikanaan lain poliittisen luonteeseen. Poliitikkojen toimintaa sääntelevän lain tulkinnan on haluttu olevan demokraattisesti valittujen edustajien käsissä. Lisäksi tässäkin vaikuttaa sortokausien perintö, sillä eduskunnan perustuslakivaliokunta oli silloin autonomian tärkeä puolustaja.

Jos perustuslakituomioistuin perustettaisiin, samat joidenkin kiroamat asiantuntijat voisivat istua pysyvinä tuomareina ilman poliittista kontrollia. Mahdollisesti kaavuissa, peruukeissa ja hörhelökauluksissa.

Fanaattisuus ja laki

Perustuslain yhteydessä viittaukset talebaneihin ja profeettoihin ovat varsin outoja, sillä kyse on perustavanlaatuisesti erilaisesta järjestelmästä.

Uskontoon perustuvat sääntöjärjestelmät kuten talebanien Afganistaniin halajama hallitusmuoto lähtevät siitä, että on olemassa jokin ihmisten päätösten yläpuolella oleva hyve tai arvo, jonka perusteella lakia tai sen hyvyyttä voidaan arvioida.

Näihin niin sanottuihin luonnonoikeusjärjestelmiin kuuluu myös vaikkapa ajatus ihmisoikeuksista, jotka nekin perustuvat universaaleihin arvoihin, jotka ovat riippumattomia valtiosta ja sen päätöksistä.

Sen sijaan perustuslaki on ihmisten välinen sopimus, jota kansalaiset voivat edustajiensa välityksellä päivittää.

Kuten kaikkiin käyttöjärjestelmiin, perustuslakiin on rakennettu erilaisia turvajärjestelmiä, jotka estävät sen väärinkäytön, vaikka hyvässäkin tarkoituksessa. Samalla perustuslain ja sen ympärille tehdyn järjestelmän tulee puolustaa yhteiskuntaa myös sen liian innokkaiden puolustajien ylilyönneiltä.

Kaius Tuori on Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian huippuyksikön johtaja Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Perustuslaista ja talebaneista ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Pankkiiri Björn Wahlroos esittää tuoreessa pamfletissaan Hiljainen vallankumous – tekikö uusi perustuslaki Suomen hallitseminen mahdottomaksi?, että uusi perustuslaki on vaikeuttanut Suomen poliittisen järjestelmän toimintaa.

”Entistä hajanaisemmassa poliittisessa kentässämme parlamentarisointi ei ole luonut toimivaa uutta hallitusmuotoa, vaan eräänlaisen toimeenpanovallan tyhjiön. Kuten kaikki tyhjiöt, se on alkanut täyttyä, mutta täyttäjinä eivät ole olleet valtioneuvosto ja parlamentti, vaan niin sanottu kansalaisyhteiskunta – järjestöt, aktivistit, asiantuntijat, lobbarit ja varsinkin ammattiyhdistysliike. Tämä on ollut hiljainen vallankumous”, Wahlroos kirjoittaa.

Wahlroos ehdottaa yhteensä kymmentä toimenpidettä perustuslain kehittämiseksi. Käsittelen tässä kommenttipuheenvuorossa sekä pamfletin keskeisiä argumentteja että joitakin kehittämisehdotuksia erityisesti perustuslakiin kirjattujen demokratian peruskäsitteiden eli kansanvaltaisuuden, parlamentarismin ja kansalaisten osallistumisoikeuksien näkökulmasta.

Onko perustuslaki ongelma Suomen poliittisen järjestelmän toiminnalle?

Demokratia on lähtökohtaisesti ”sotkuinen” järjestelmä, johon poliittiset jännitteet ja konfliktit kuuluvat vääjäämättömästi. Kuten valtiosääntöoikeuden dosentti Liisa Nieminen on todennut, perustuslailla säännellään poliittista päätöksentekoa, joten sen tulkinta tapahtuu lähellä poliittista päätöksentekoa. Näin oikeuden ja politiikan välillä ei ole aina mahdollista tehdä tarkkaa rajanvetoa.

Demokratia on lähtökohtaisesti ”sotkuinen” järjestelmä, johon poliittiset jännitteet ja konfliktit kuuluvat vääjäämättömästi.

Suomalainen järjestelmä on varsin ainutlaatuinen siltä osin, että perustuslain ja politiikan väliset jännitteet pyritään ratkaisemaan etukäteisvalvonnalla parlamentaarisen järjestelmän sisällä. Yhteensä seitsemästätoista kansanedustajasta muodostuva perustuslakivaliokunta antaa lausuntonsa sen käsittelyyn tulevista lakiehdotusten ja muiden asioiden perustuslainmukaisuudesta ja niiden suhteesta kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin. Merkittävän osan perustuslakivaliokunnan työskentelystä muodostaa pääasiassa valtiosääntöoikeuden professorien ja dosenttien kuuleminen asiantuntijoina.

Perustuslakivaliokunnan roolia lainsäädäntötyössä on kritisoitu erityisesti siitä näkökulmasta, että se rajoittaa politiikan alaa ja estää eduskuntaa tekemästä demokraattisia päätöksiä. Myös Wahlroos on samoilla linjoilla todetessaan, että ”epätäsmällinen kieliasu yhdistettynä heikosti määriteltyyn ja vielä heikommin miehitettyyn tulkintamenettelyyn eivät tee uudesta perustuslaistamme ainoastaan epäselvää, ne tekevät siitä oikeusvaltion kannalta jopa vaarallisen”.

Kyseisen kritiikin voisi tiivistää näkemykseksi, että perustuslaki on muuttunut tulkitsijoiden käsissä ”peruutuslaiksi”, kilveksi, johon poliittinen päätöksenteko törmää. Politiikan oikeudellistumiskehitys, siirtymä kohti ”tuomarivaltiota”, on demokratian näkökulmasta todellinen riski.

Politiikan oikeudellistumiskehitys on demokratian näkökulmasta todellinen riski.

Tässä kehityskulussa on kyse siitä, että ideologiset, poliittisen päätöksenteon alaan kuuluvat kysymykset aletaan hahmottaa lisääntyvässä määrin perusoikeuskysymyksiksi. Tällöin perustuslailliset näkökohdat ja perusoikeudet asettavat rajoituksia lainsäätäjän riippumattomalle, poliittiselle harkintavallalle.

Olennainen kysymys on, mikä on johtanut politiikan oikeudellistumiskehitykseen. Tästä ei voi syyttää nykyistä perustuslakia, sillä perusoikeussäännökset muutettiin kokonaisuudessaan jo vuonna 1995. Taustalla olivat kansainväliset ihmisoikeussopimukset ja perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien tulkinnallinen harmonisointi. Lisäksi vuonna 1995 voimaan astuneen EU-jäsenyyden ehtona oli sitoutuminen Euroopan ihmisoikeussopimukseen.

Yksi merkki perustuslakivaliokunnan roolin vahvistumisesta on sen ruuhkautuminen. Kun vielä 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa valiokunta käsitteli kaksi tai kolme asiaa vuodessa, lausuntojen määrä on nykyisellään noussut yli kuuteenkymmeneen. Tämä ei kuitenkaan johdu siitä, että perustuslakivaliokunta omatoimisesti haalisi lakialoitteita käsiteltäväkseen.

Yksi merkki perustuslakivaliokunnan roolin vahvistumisesta on sen ruuhkautuminen.

Viime kädessä eduskunnan täysistunto päättää siitä, mitkä lakiesitykset lähetetään perustuslakivaliokuntaan. Entinen oikeuskansleri Jaakko Jonkka onkin esittänyt, että ministeriöistä ja valtioneuvostosta tunnutaan lähetettävän nykyisin ikään kuin koepalloja eduskuntaan.

SuomiAreenalla heinäkuussa 2017 perustuslaista käydyssä keskustelussa perustuslakivaliokunnan jäsen Leena Meri puolestaan piti ongelmallisena, että valiokunnan käsittelyyn tuodaan poliittisesti vaikeita asioita tekemällä niistä näennäisesti perustuslakikysymyksiä. Tällöin perustuslakivaliokunnalle siirretään tavallaan hallitukselle kuuluvia töitä ja perustuslaki saa syntipukin roolin. Hallitus voi todeta, että poliittista tahtoa olisi kyllä riittänyt, mutta peruslakivaliokunta veti jarrukytkimestä: ”se ei johdu meistä – syynä on perustuslaki!”.

Ratkaisuna parlamentaarisen käsittelyn kehittäminen

Wahlroos esittää yhtenä ratkaisuna, että painopistettä on siirrettävä etukäteisvalvonnasta jälkivalvonnan suuntaan joko erillisen tuomioistuimen tai korkeimman oikeuden kautta. Samaa mieltä on Kunnallisalan kehittämissäätiön tuoreen kyselyn mukaan myös puolet suomalaisista.

Tämä näyttää epäloogiselta suhteessa alkuperäiseen kritiikkiin: miten perustuslain tulkinnan keskittäminen parlamentaarisen järjestelmän ulkopuolelle ja kansanvaltaan olennaisesti kuuluvien vastuumekanismien ulottumattomuuteen lisäisi politiikan liikkumavaraa ja edistäisi demokratian toteutumista?

Kuten Kaarlo Tuori on esittänyt, perustuslain tulkintaan tehtävien linjausten muuttaminen on helpompi toteuttaa ennakkovalvontajärjestelmässä. Tässä suhteessa nykyinen järjestelmä mahdollistaa itse asiassa politiikalle suuremman liikkumatilan.

On myös vaikea hahmottaa, kuinka jälkikäteisvalvonta kykenisi edistämään demokratian vahvuutena pidettyjä vakautta ja ennakoitavuutta, kun tulkinta tapahtuu jälkikäteen, jolloin laki on jo voimassa. Sote on tästä kuvaava esimerkki: olisiko jälkikäteen peruttu alkuperäinen säädös valinnanvapaudesta perustuslain vastaisena?

Kuinka jälkikäteisvalvonta kykenisi edistämään demokratian vahvuutena pidettyjä vakautta ja ennakoitavuutta?

Erillinen perustuslakituomioistuin ei myöskään olisi ratkaisu muiden kuin vaaleilla valittujen toimijoiden, siis ulkopuolisten asiantuntijoiden, vaikutusvallan kasvuun. Perustuslakituomioistuinten kokoonpanossa on aina mukana korkeimman oikeuden presidentti ja professoreita sivutoimisina jäseninä. Suomen tilanteessa siis käytännössä samat asiantuntijat olisivat edelleenkin tulkitsemassa perustuslakia.

Mielekkäämpää olisikin pyrkiä kehittämään toimintamalleja, joilla ennakoitavuutta voisi lisätä ja konflikteja ratkoa parlamentaarisen järjestelmän sisällä – sen sijaan, että samat riidat siirretään sen ulkopuoliseen elimeen kansanvallan ulottumattomiin.

SuomiAreenassa käydyn keskustelun yhteydessä Markku Fredman esitti, että perustuslaissa tulisi lisätä substanssiasiantuntijoiden kuulemisia, kuten soten yhteydessä meneteltiin. Toinen tapa olisi kehittää käytäntö, jossa asiantuntijat pääsevät tutustumaan toistensa lausuntoihin jo etukäteen ja voivat ottaa niitä huomioon suullisten kuulemisten yhteydessä.

Mielekkäämpää olisikin pyrkiä kehittämään toimintamalleja, joilla ennakoitavuutta voisi lisätä ja konflikteja ratkoa parlamentaarisen järjestelmän sisällä

Erinomainen aloite ratkoa oikeuden ja politiikan välisiä jännitteitä parlamentaarisen järjestelmän sisäpuolella olisi elvyttää komitealaitos. 1990-luvulla valtion komitealaitos on lähes kokonaan menettänyt merkityksensä ministeriötason ad hoc -valmistelussa. Sen tilalle ovat tulleet ministeriöiden asettamat työryhmät ja selvityshenkilöt tai pitäytyminen normaalissa virkavalmistelussa.

Vaikka komiteapohjaista työskentelymallia pidettiin jähmeänä ja hitaana, se mahdollisti eri tahojen näkemysten laajan kartoituksen jo lainvalmistelun alkuvaiheessa ja sitoutumisen itse prosessiin.

Sote on tässäkin yhteydessä kuvaava esimerkki: valmistelu huomattavasti nykyistä laajemmalla pohjalla olisi voinut estää törmäämistä moneen karikkoon. Vihreiden puheenjohtaja Touko Aalto on ottanut kantaa komitealaitoksen palauttamisen puolesta viittaamalla pitkittyneeseen sote-valmisteluun.

Vahvan johtajan malli ei edistä kansanvallan toteutumista 

Suomen poliittisen järjestelmän ja kansanvallan näkökulmasta Wahlroosin esittämistä kehittämisehdotuksista ehkä huomiota herättävin kohta liittyy presidentin valtaoikeuksien vahvistamiseen etenkin ulkopolitiikassa, mutta myös hallituksen muodostamisessa.

Pamfletissa Wahlroos esittää, että toimeenpanovallan keskittäminen uudessa perustuslaissa pääministerille on vaikeuttanut suomalaisen poliittisen järjestelmän toimivuutta, koska presidentille aiemmin kuulunut valta ei ole siirtynyt pääministerille. Pääministeri on koalitiohallituksensa vanki eikä pysty puuttumaan sisäpoliittiseen tai taloudelliseen kriisin ilman sen yksimielistä tukea.

Kuten tuoreessa teoksessa Poliittinen valta Suomessa kuvataan, vahvan presidentin mallilla on Suomessa pitkä perinne. Presidentin valtaa on kuitenkin kavennettu jo 1980-luvulta lähtien, eli parlamentarisoitumiskehitys lähinnä vain huipentui perustuslakiuudistukseen.

Presidentin valtaoikeuksien vähentyminen on osa yleistä eurooppalaista trendiä, sillä EU-maista ainoastaan Ranskassa on presidenttivetoinen järjestelmä. Suomi herätti myös 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä hämmennystä ”kahden lautasen” politiikallaan eikä siihen paluu vaikuta toimivalta ratkaisulta.

Ongelmallisin seikka presidentin aseman vahvistamisessa liittyy demokratiaan olennaisesti kuuluvan vastuumekanismien toteutumiseen.

Ongelmallisin seikka presidentin aseman vahvistamisessa liittyy kuitenkin demokratiaan olennaisesti kuuluvan vastuumekanismien toteutumiseen. Montesquieun vallan kolmiopin, johon myös Wahlroos viittaa, ydin on havainto siitä, että myös toimeenpanovaltaa tulee rajoittaa.

Toisella kaudella presidentiltä puuttuu kuitenkin vaalien kautta tapahtuva vastuullisuus, sillä häntä ei voida valita enää uudelleen. Hallituksen tulee sen sijaan nauttia eduskunnan luottamusta, ja edustakunta on aina vastuussa kansalaisille seuraavissa eduskuntavaaleissa.

Presidentinvalta ei myöskään edistä järjestelmän vakautta ja jatkuvuutta, sillä esimerkiksi Yhdysvaltojen poliittisessa järjestelmässä koko hallinto virkamiehiä myöten menee uusiksi presidentinvaihdoksen myötä.

Pamfletin julkistamistilaisuudessa 23.10. Wahlroos painotti, että presidentinvallan lisääminen ei kuitenkaan ole päämäärä itsessään, vaan tärkeintä olisi saada vahvistettua toimeenpanovallan asemaa. Toinen vaihtoehto olisi tehdä päämisterin roolista voimakkaampi vaalitapauudistuksen kautta. Wahlroosin mukaan eduskuntavaalijärjestelmää tulisi korjata suurempia puolueita suosivaksi.

Vahvan johtajan malli ei ylipäänsä sovi nykyisen kaltaiseen yhteiskuntaan.

Myös tämä esitys on ongelmallinen siltä osin, että se edistäisi ”sidostesukkapolitikointia”, jossa uusi hallitus pyrkii tekemään tyhjiksi edeltäjänsä saavutukset. Se ei myöskään edistäisi suomalaisen järjestelmän vahvuutena pidettyä sopimusyhteiskunnan perinnettä, vaan johtaisi pikemminkin yhä voimakkaaseen siirtymään konsensuksen aikakaudesta ”dissensukseen”.

Vahvan johtajan malli ei ylipäänsä sovi nykyisen kaltaiseen yhteiskuntaan, jossa on pikemminkin paineita vahvistaa kansalaisten poliittista osallisuutta ja hyödyntää paremmin kansalaisyhteiskunnassa vallitsevaa tieto- ja osaamispääomaa lainvalmistelun ja päätöksenteon pohjana. Innovatiiviset ratkaisut tulevaisuuden tarpeisiin löytyvät harvoin peräpeiliin katsomalla.

Nykyinen perustuslaki on kansalaisten poliittisen osallistumisen näkökulmasta edistyksellinen. Sinne on kirjattu niin kansalaisaloite kuin säädökset lähidemokratian toteutumisesta.

Osallisuusnäkökulmasta Walhroos esittää kuitenkin tärkeän havainnon: perustuslaki on arvokas asia eikä sitä koskevaa keskustelua pidä rajata vain juristien tehtäväksi. Demokratianäkökulma on olennainen osa tätä kokonaisuutta. Moniäänisellä, äänekkäällä ja riittävästi resursoidulla demokratialla on kyky vastata siihen kohdistuviin uhkiin ja nujertaa niin ulkoiset kuin sisäiset hiljaiset vallankumoukset.

Hanna Wass on akatemiatutkija politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella Helsingin yliopistossa ja Valtiotieteellisen yhdistyksen johtokunnan jäsen. Hän on toiminut asiantuntijana perustuslakivaliokunnassa sotea ja hallituksen demokratiapolitiikkaa koskevissa kuulemisissa. Kirjoittaja kiittää Anu Koivusta ja Liisa Niemistä arvokkaista kommenteista.

Julkaisu Äänekäs demokratia nujertaa hiljaisen vallankumouksen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Sunnuntaina 18. joulukuuta 2016 some lähes räjähti valtioneuvoston oikeuskansleri Jaakko Jonkan Helsingin Sanomille antaman haastattelun johdosta. Keskusteluun osallistuivat myös monet tutkijat sekä oikeustieteen että valtio-opin alalta.

Myöhemmin samana päivänä Jonkka lähetti Ylelle sähköpostiviestin, jolla rauhoitteli syntynyttä kohua, mutta myönsi lainvalmistelun ongelmat.

Kysymys onkin sekä oikeudellisesti että politiikan kannalta äärimmäisen kiinnostava ja monimutkainen. Kuka tulkitsee viime kädessä perustuslakia, tässä tapauksessa sen turvaamia perusoikeuksia?

Kuka tulkitsee viime kädessä perustuslakia?

Esimerkkinä HS:n jutussa mainitaan hallituksen esitys (169/2016 vp), jonka mukaan oleskeluluvan saaneille työttömille turvapaikanhakijoille maksettaisiin pienempää työttömyyskorvausta kuin muille. Eduskunnan perustuslakivaliokunnan katsottua sen lausunnossaan (55/2016 vp) perustuslain yhdenvertaisuussäännöksen vastaiseksi hallitus peruutti lakiesityksen.

Mainitut tapahtumat eivät ole sinänsä poikkeuksellisia. Useimmiten kuitenkin hallitus vetää esityksensä pois ennen kuin perustuslakivaliokunta ehtii antaa kielteisen lausuntonsa. Näin kävi esimerkiksi 1990-luvun puolivälissä, kun uutta perusoikeussäännöstöä tulkittiin lama-ajan säästölakeja säädettäessä.

Toimimalla noin ei saatu perustuslakivaliokunnan tulkintakäytäntöä, johon voitaisiin myöhemmin vedota. Hallitus osoitti näin varovaisuutta asiassa.

Perustuslailla säännellään poliittista päätöksentekoa, joten sen tulkinta tapahtuu hyvin lähellä poliittista päätöksentekoa. Oikeuden ja politiikan välillä ei ole aina mahdollista tehdä tarkkaa eroa.

Oikeuden ja politiikan välillä ei ole aina mahdollista tehdä tarkkaa eroa.

Kenelle kuuluu perustuslain ylin tulkinta? Suomen järjestelmä eroaa osin muissa maissa omaksutusta mallista, sillä täällä ennakkovalvonta on perinteisesti vahvaa. Jälkikontrolli luotiin muiden Pohjoismaiden mallin mukaisesti vasta vuonna 2000 voimaan tulleen perustuslain myötä.

Valtioneuvoston oikeuskanslerilla on merkittävä rooli valtioneuvostovaiheessa: hän tarkastaa lakiesitysten perustuslainmukaisuuden, mutta ei voi estää esityksen antamista vastoin hallituksen tahtoa, mihin Jonkkakin viittasi.

Yleensä oikeuskanslerin auktoriteetti on ollut vahva ja hänen tulkintaansa on luotettu. Merkittävä osa tästä valvonnasta on epävirallista, eikä siitä jää dokumentteja valtioneuvoston pöytäkirjoihin.

Joskus on jopa kritisoitu oikeuskanslerin suurta valtaa ja hänen on katsottu olevan tosiasiassa yksi hallituksen ministereistä. Tämä näkyy siinäkin, että uuden hallituksen valokuvassa on aina mukana myös oikeuskansleri.

1970-luvulla oikeuskirjallisuudessa jopa katsottiin oikeuskanslerin tulkinnoillaan hidastaneen yhteiskunnallisia uudistuksia.

Uuden hallituksen valokuvassa on aina mukana myös oikeuskansleri.

Julkisuuteen oikeuskanslerin ja hallituksen väliset tulkintaerimielisyydet ovat tulleet vain harvoin. Näin tapahtui kuitenkin ainakin vuonna 1977 niin sanotun maapaketin yhteydessä.

Tuolloin oikeuskansleri Risto Leskinen oli valtioneuvoston esittelyn jälkeen sitä mieltä, että ennen lunastuslain vahvistamista siitä olisi tullut pyytää korkeimman oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden lausunnot, koska lakiesitys olisi hänen mukaansa tullut säätää perustuslainsäätämisjärjestyksessä eli niin sanottuna poikkeuslakina, ja siihen sisältyi hänen mukaansa eräitä tulkinnanvaraisuuksia. Tasavallan presidentti kuitenkin vahvisti lain pyytämättä ehdotettua lausuntoa.

Perustuslakivaliokunnasta perustuslakituomioistuimeen?

Toinen vahva toimija perustuslain tulkinnassa on eduskunnan perustuslakivaliokunta, johon menevät lakiesitykset, joiden katsotaan koskevan perus- ja ihmisoikeuksia (PeL 74 §). Kaikki lakiesitykset eivät sinne mene.

Nykyään valiokunta antaa vuosittain jopa 60–70 lausuntoa, eli työtahti on kova. Perustuslakivaliokunnan jäseniksi valikoitui aiemmin etenkin juristikansanedustajia, ja lähdettiin siitä, että puoluejohto ei voi toimia perustuslakivaliokunnassa, koska kyse on laintulkinnasta, ei poliittisesta päätöksenteosta.

Julkisessa keskustelussa nousee toisinaan esille kritiikki sitä kohtaan, että poliittinen elin on ylin perustuslain tulkitsija

Tästä on kuitenkin viime aikoina luovuttu, ja nyt perustuslakivaliokunnassa istuu kaksi puoluejohtajaa ja yksi puolueen varapuheenjohtaja. Lisäksi juristijäsenten määrä on koko ajan laskenut.

Valiokunta kuulee kuitenkin joka asiassa suuren määrän valtiosääntöasiantuntijoita, joiden lausuntoja se useimmiten noudattaa.  Useimmin asiantuntijat ovat varsin yksimielisiä asioista, vaikka kukin erikseen lausuukin.

Perustuslakivaliokunnan lausunnot ovat useimmiten yksimielisiä, mutta tässä on usein kyse kompromisseista. On saatettu tehdä myös koeäänestyksiä ennen näennäisesti yksimielistä lausuntoa.

Julkisessa keskustelussa nousee toisinaan esille kritiikki sitä kohtaan, että poliittinen elin on ylin perustuslain tulkitsija. Muualla ei samanlaista käytäntöä ole: perustuslakivaliokunnan rooli on ainutlaatuinen.

Esimerkiksi Timo Soini uudisti taas ehdotuksensa erillisen perustuslakituomioistuimen perustamisesta Suomeenkin. Niitä on perustettu lähinnä liittovaltioihin (Saksa) ja niin sanottuihin uusiin demokratioihin, kuten Viro ja Puola. Suomessa perustuslain jälkikontrolli kuuluu yleisille tuomioistuimille kuten muissakin Pohjoismaissa.

Perustuslain tulkinta on aina jossain määrin poliittista. Siksi poliittisen vallan luovuttamista tuomareille on arvosteltu. Tämä oli pääkritiikki vastustettaessa Suomessa pitkään nykyistä jälkikontrollia (PeL 106 §).  Kiista jakoi pitkään vasemmistoa ja oikeistoa.

Perustuslakituomioistuimen perustaminen Suomeen ei ratkaisisi perustuslakivaliokunnan asemaa.

Perustuslakituomioistuimen perustaminen Suomeen ei ratkaisisi perustuslakivaliokunnan asemaa, koska tuomioistuimen harjoittama valvonta olisi jälkikäteistä – joko abstraktia tai konkreettista. Etukäteiskontrollia ei voida jättää valtioneuvoston valvonnan varaan.

Tietenkin olisi toivottavaa, että lainvalmistelulle olisi enemmän resursseja, mutta jos poliittinen asiakirja, hallitusohjelma, menee perustuslainkin edelle, kuten nykyään näyttää toisinaan käyvän, ei lainvalmistelijan asiantuntemukselle ole juuri tilaa.

Oikeuden ja politiikan tasapaino

Mielestäni kyse on ikuisuuskysymyksestä oikeuden ja politiikan välillä. Uutta viime vuosina on ollut se, että perustuslakivaliokunnan kuulemat asiantuntijat – tai osa heistä – ovat astuneet julkisuuteen, toisinaan jo ennen kuin asia on ehtinyt eduskuntaan. Jälkikäteen esitetty kritiikki on tullut kyseeseen, jos valiokunta on poikennut asiantuntijoiden näkemyksistä.

Aiemmin vain suppean piirin tiedossa olevat asiat ovat tulleet julkisiksi. En tiedä, onko tämä välttämättä hyvä asia, koska noin helposti luullaan, että asiantuntijat käyttävät myös poliittista valtaa. Asiat kärjistyvät toisinaan liikaa.   Lausunnot sinänsä ovat julkisia ja ovat saatavissa valiokunnan sivulta sen jälkeen, kun lausunto on annettu.

Ei perustuslakikaan täysin muuttumaton ole, mutta sen tulkinta ei saa vaihdella tapauksittain.

Mielestäni perustuslain osin poliittista luonnetta ei voida kiistää, ja vastaisuudessakin varmaan nousee julkisuuteen konkreettisia tapauksia, joissa poliittiset toimijat ovat erimielisiä asioista.

Juridiset tulkinnat ovat toisaalta usein jo varsin vakiintuneita, joten jos niistä yksittäistapauksissa poiketaan perusteetta, ollaan jo lähellä juridiikan politisointia. Ei perustuslakikaan tosin täysin muuttumaton ole, mutta sen tulkinta ei saa vaihdella tapauksittain.

OTT, VTM Liisa Nieminen on valtiosääntöoikeuden dosentti ja yliopistonlehtori Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa.

Julkaisu Oikeutta ja politiikkaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Jo riittää vuosikausien rääkkäys. Tämä on viimeinen pisara, jonka jälkeen hakattu vaimo vihdoin toteaa: ’Ei enää’.” Sarah Palinin käyttämä metafora kuvaa hyvin Yhdysvaltain poliittisen ilmapiirin viimeaikaista kärjistymistä. Se liittyy tuoreisiin tapahtumiin, joiden seurauksena kongressin republikaanienemmistöinen edustajainhuone on sitoutunut haastamaan maan presidentin oikeuteen.

Kongressi valmistautuu parhaillaan marraskuun alun vaaleihin. Kaksikamarinen ’Amerikan eduskunta’ on viime vuodet ollut lainsäädännöllisessä lamaannustilassa. Republikaanit eivät tunnu pääsevän mistään sopuun senaatissa enemmistönä olevien demokraattien kanssa. Vuoden alussa Valkoinen talo julisti kamelin selän taittuneen. ”Amerikka ei kynnä paikallaan – enkä minä,” Barack Obama julisti. “Missä ja koska vain voin lakeja säätämättä edistää amerikkalaisperheiden mahdollisuuksia, niin myös teen.”

Mielipidejohtaja Palin viittasi “viimeisellä pisarallaan” näistä hankkeista kiistanalaisimpaan. Jo vuonna 2012 kongressissa laitettiin vireille säädöspaketti, jonka tarkoituksena oli laillistaa monien paperittomien maahanmuuttajien työnteko ja eläminen Yhdysvalloissa. Vaikka hankkeella oli alun perin tukijoita molemmissa puolueissa, se kuitenkin tyssäsi republikaanien koottua rivinsä. Lopulta Obama toteutti tosiasiallisen massa-armahduksen itse niin sanotulla toimeenpanomääräyksellä eli executive orderilla. Operaatiolle on luvassa jatkoa ennen vuoden loppua, kunhan ne vaalit on saatu pois alta.

Vallanjaon vahingoittajat vastuuseen – myös Suomessa?

Edustajainhuoneen oikeusjuttu on vastaisku tällaiselle takaoven lainsäädännölle, johon viimeisellä kaudellaan oleva Obama on voinut turvautua ilman huolta uudelleenvalintansa vaarantamisesta. Käsitteellisesti vastarinta sen käyttämistä kohtaan on linkittynyt jokaiselle suomalaisellekin yhteiskuntaopin tunneilta tuttuihin vallanjakokysymyksiin. Niin sanottu toimeenpano- eli hallitusvalta kuuluu Yhdysvalloissa presidentille. Nyt republikaanit katsovat Obaman toistuvasti kurottaneen kongressin reviirille lainsäätäjänä.

Vastapuolen uudistusten kampeaminen oikeussalissa on muutenkin vakiintunut Yhdysvalloissa yhä tyypillisemmäksi viimeiseksi oljenkorreksi. Obaman kausien dramaattisin esimerkki liittyy viime vuosien tärkeimpään ja kiistellyimpään sisäpoliittiseen hankkeeseen. Republikaanit nimittäin pyrkivät saamaan vuoden 2010 terveydenhuoltouudistuksen eli ObamaCaren pääkohdat kumottua perustuslain vastaisina. Lopulta korkein oikeus jätti avainpykälät voimaan äänin 5-4, jotka jakautuivat miltei poikkeuksetta sen mukaan, kumpaa puoluetta edustanut presidentti oli kunkin tuomarin tehtävään nimittänyt.

Ironista kyllä, republikaanit ovat nyt nostaneet oikeusjuttunsa juuri ObamaCaren lepsusta noudattamisesta. Obaman hallinto on myöntänyt yrityksille lisäaikaa eräiden uusien sairausvakuutusvelvoitteiden noudattamiseen. Tämä on sinänsä tapahtunut selkeästi vastoin lain sanamuotoja. Tapauksen valinnalla onkin pyritty maksimoimaan kanteen menestysmahdollisuudet.

Onko tällainen presidentillinen vallankäyttö uusi poliittinen villitys? Lukumääräisesti Obama on itse asiassa jaellut toimeenpanomääräyksiä huomattavasti vähemmän kuin useimmat edeltäjänsä. Republikaaniedustajat kuitenkin julistivat kanteesta äänestettäessä kilpaa, ettei kyse ole puoluepolitiikasta vaan tärkeästä yleisperiaatteesta. Silti George W. Bushin moninaiset variaatiot toimeenpanomääräyksistä eivät olleet herättäneet heissä vastaavia käräjöintihaluja. Tuolloin hälytyskelloja helisti eräs akateeminen asiantuntija: ”Olen ollut valtiosääntöoikeuden professori kymmenen vuotta ja otan perustuslain vakavasti. Eräät suurimmista ongelmistamme liittyvät Bushin kasvavaan vallankahmintaan toimeenpanovallalle.” Arvion esitti silloinen senaattori Barack Obama.

Vaikka syyllisyys tässä asiassa jakautuisi kumpaankin leiriin, valittu toimintamalli tuntuu epäeettiseltä, jos ei suoranaisesti korruptoituneelta. Kirjoittihan vallan kolmijako-opin kantaisäksi mielletty paroni Montesquieukin, että vapaus loppuu, kun lakien säätämis- ja toimeenpanovalta yhdistyy samassa henkilössä. Kukaan tuskin haluaa, että Yhdysvallat liittyisi arvatenkin synkkään joukkoon mielivallan maita, joiden valtiosäännöissä tämä ydinihanne ei toteudu.

Tähän joukkoon kylläkin kuuluu valtaosa Eurooppaa, mukaan lukien Suomi. Kun presidentin valtaoikeuksia on Urho Kekkosen ajoista kavennettu, meillä vallitsee nykyään varsin klassinen parlamentarismi, jossa eduskunnalle kuuluva lainsäädäntövalta ja hallituksen toimeenpanovalta ovat monin tavoin yhteen kietoutuneita. Kansanedustaja-pääministeri Aleksander Stubbin nykyhallitus siis elää hallituspuolueiden eduskunnan äänienemmistöstä – niin niukka kuin se tällä erää onkin.

Sääntöjen sanelemaa vajaatoimintaa

Yhdysvalloissa taas nimenomaan sikäläisen vallan kolmijaon ”puhtauden” on katsottu mahdollistaneen nykyisen sisäpoliittisen umpikujan. Vuonna 2012 julkaistussa kirjassa It’s Even Worse Than It Looks: How the American Constitutional System Collided with the New Politics of Extremism arvostetut konkaritutkijat Thomas E. Mann ja Norman Ornstein arvioivat, ettei maan valtiosääntö ole kestänyt puolueiden yltynyttä vastakkainasettelua, erityisesti republikaanien ideologista taipumista oikealle. Kehitys on johtanut parlamentarismille tyypilliseen tiukkaan puoluekuriin ja tribalismiin, jossa vastapuolen ideoita vastustetaan pelkän vastustamisen vuoksi.

Tämä on umpikujaan johtava resepti, sillä yhdysvaltalaisessa järjestelmässä lakien säätäminen edellyttää hyväksyntää niin kongressin molempien kamarien enemmistöltä kuin presidentiltäkin, jolle kuuluu Montesquieun mallia mukaillen veto-oikeus. Kun vielä kuhunkin elimeen äänestetään edustajia eri aikoihin, kaksipuoluejärjestelmän kummallakaan osapuolella on harvoin ’puhdasta pöytää’ toteuttaa haluamansa uudistukset.

Asetelmaa monimutkaistaa entisestään se, että filibuster-säännön takia puolueille riittää senaatin tosiasialliseen jäädyttämiseen vain 40 prosentin osuus edustajista. Alun perin tämä poikkeuspykälä laadittiin riittävän väittelyajan varmistamiseksi, mutta sitä hyväksikäytetään nykyään rutiinilla. Korkeimman oikeuden jo 81-vuotias tuomari Ruth Bader Ginsburg viittasi siihen Elle-lehden tuoreessa haastattelussa perustellessaan ratkaisua jatkaa tehtävässään edelleen. Presidentin valinnat korkeimpaan oikeuteen edellyttävät senaatin hyväksyntää, ja Bill Clintonin nimittämän Ginsburgin kaltainen, naisten oikeuksien ajamisella profiloitunut ehdokas päätyisi tänään auttamatta ”filibusteroiduksi”.

Vielä filibuster-reformia tehokkaampana täsmälääkkeenä tilanteeseen Mann ja Ornstein väläyttävät tietä parlamentarismiin. Samaan aikaan he myöntävät ajatuksen epärealistisuuden. Useimpia amerikkalaisia eivät periaatteelliset argumentit vallanjaon suhteellisuudesta kiinnosta, muun maailman valtavirrasta puhumattakaan. Samaten maassa, jossa presidenttiehdokkaankin kannattaa salata puhuvansa ranskaa, vallanjakopuheenvuoroista puuttuvat viittaukset vaikkapa Montesquieu’hun. Sen sijaan kaikki tiivistyy tulkintaan maan myyttisestä vuoden 1790 perustuslaista, jonka laatijoista moni oli kyllä valistusfilosofinsa lukenut. Kyse on perustajaisien jälkipolville jättämästä ikiaikaisesta, virheettömästä perinnöstä, jota jokainen presidentti on käsi Raamatulla vannonut suojelevansa. Eihän sellaiseen käy kajoaminen!

“Ovi on tuolla, Teidän Majesteettinne”

Nostalgia on erityisen luontevaa Obaman vuosina paisuneelle Teekutsuliikkeelle, joka edustaa republikaanipuolueen uutta ja vaikutusvaltaista oikeaa laitaa. Vanhanaikaisiin kolmikulmahattuihin ja huilumusiikkiin viehtynyt liike on napannut nimensä siirtomaa-ajan amerikkalaiskapinallisten brittihallintoon kohdistamalta operaatiolta. Tuo lopulta itsenäisyyteen johtanut ponnistelu muuntautui valistusaatteista inspiroituneissa amerikkalaistajunnoissa juhlalliseksi kamppailuksi tyrannia, Englannin kuningas Yrjö III:ta vastaan.

Juhlittu Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus, jonka legendaarisen lauseen mukaan “kaikki ihmiset on luotu samanarvoisiksi”, on itse asiassa suurimmalta osaltaan lista brittidespootin amerikkalaisalamaisiinsa suuntaamista julmuuksista. Nykynäkökulmasta ne tosin hieman kalpenevat sille, että julistuksen laatija Thomas Jefferson ja monet muut itsenäisyyssankarit pitivät Afrikasta pakolla tuotuja miehiä, naisia ja lapsia orjinaan. Tuolloista ’vapaustaistelun kulta-aikaa’ joka tapauksessa ihannoivat teekutsuilijat ovat nyt samaistaneet itsenäisyyttä edeltäneen hallitsijasuhteen omaan ’Kuningas Barack I:een’ kohdistettuun vastarintaansa. Kuten Palin argumentoi, “meillä oli vallankumous vuonna 1776, koska emme pidä kuninkaista.”

Ja kun vapautta vihaavaa itsevaltiasta kammetaan valtaistuimelta, edustajainhuoneen kanne on näennäistä näpertelyä. Palinin sanoin ”juristeja ei taistelukentällä kaivata!” Teekutsuliikkeen mielestä Obama tulisikin asettaa välittömästi virkasyytteeseen. Vakiintunut suomenkielinen käännös ei tosin tavoita menettelyn erikoislaatuisuutta. Virkasyyte eli impeachment on kongressissa käytävä oikeudenkäynti, jossa ei kuitenkaan jaella esimerkiksi rikostuomioita. Se on ainoa työkalu, jolla presidentti tai korkeimman oikeuden tuomari voidaan erottaa. Perustuslaki mahdollistaa menettelyn kuitenkin pelkästään ”vakavista rikoksista ja väärinkäytöksistä”.

Kuten koko perustuslaki, tämä ilmaus on monimerkityksellinen. Palin on muiden joukossa pyrkinyt alleviivaamaan, ettei sanamuoto edellytä syyllistymistä tavanomaisiin rikoksiin. Tällöin impeachment voisi tulla kyseeseen poliittisena sanktiona samaan tapaan kuin eduskunnan epäluottamuslause pääministerille Suomessa. Vastaavaa pykälää hyväksikäytettiin juuri näin esimerkiksi vallankumouksen ajan Ranskassa.

Virkasyytteiden historiasta Palin on kuitenkin ollut hiljaa. Jo ensimmäinen “impeachaus” vuonna 1868 ehti nimittäin luoda kauaskantoisen, mutta päinvastaisen ennakkotapauksen. Virkasyyte tuolloista demokraattipresidentti Andrew Johnsonia vastaan liittyi nykynäkökulmasta katsottuna varsin arkipäiväiseen nimityskiistaan. Kun näennäisesti oikeudellisen operaation taustalta tuntui pilkistävän perinteisen poliittinen ajojahti, kongressista löytyi lopulta riittävästi republikaaniedustajia vastustamaan puolueensa valtavirtaa.

Sen jälkeen virkasyytteeseen on edetty kahdessa hivenen tunnetummassa tapauksessa. Kun paljastui, että Richard Nixon oli yrittänyt suojella Watergate-hotellille murtautuneita alaisiaan rikossyytteiltä, jopa ’omat’ republikaaniedustajat kääntyivät häntä vastaan. Kongressi olisi erottanut Nixonin vuonna 1974, ellei hän olisi ehtinyt erota ennen lopullista äänestystä. 25 vuotta myöhemmin edustajainhuoneen republikaanit haistoivat puolestaan verta Bill Clintonin valheista Lewinsky-skandaalin virallisemmissa sivujuonteissa. Tuolloinkin yleinen mielipide ja suuri osa republikaaneista katsoivat syytteen liioitelluksi, eikä erottamiselle kertynyt riittävää kannatusta.

Luovaa lainluentaa vaalien alla 

Kampanjointi Clintonin virkasyytteellä oli ehtinyt kostautua republikaaneille jo tappiollisissa vuoden 1998 kongressivaaleissa. Juuri poliittisten riskien takia edustajainhuoneen republikaanien johtaja John Boehner on nyt alleviivannut, ettei oikeusjuttu ole mikään esinäytös virkasyytteelle. Maltillisempia äänestäjäryhmiä ei haluta vieraannuttaa. Boehnerin mukaan virkasyytteestä tuntuvatkin jauhavan lähinnä demokraatit, joiden vaalirahoitusta uhkakuva onkin kartuttanut.

Edustajainhuoneen juttu ei ratkea ennen vaaleja. Vaikka kanteen virittelyyn uhrataankin parhaillaan professoritason panoksia, useimmat asiantuntijat eivät usko sen läpimenoon oikeusteknisistä syistä. Edustajainhuoneen on vaikea todistaa kärsineensä ’vahinkoa’ asiaankuuluvan juridisen jargonin tarkoittamalla tavalla. Ja vaikka tämä este ylitettäisiin, tapaus on kaukana läpihuutojutusta. Korkeimman oikeuden konservatiivituomari Antonin Scalia on muistuttanut aiemmissa ratkaisuissaan ylikansallisesta yleistotuudesta, joka liittyy niin toimeenpano- kuin tuomiovallankin käyttöön: molempiin on usein sisäänrakennettu väistämätön annos tosiasiallista lainsäätämistä – oli kyse sitten Yhdysvaltain presidentistä tai suomalaisesta poliisista.

Joka tapauksessa kanteen perimmäiset päämäärät ovat PR-puolella. Samoista syistä kongressissa ei heilauteltu vastaavalla kiihkolla perustuslakia Obaman ilmoitettua syyskuussa, ettei hän katso tarvitsevansa kongressin valtuutusta ilmaiskuihin Isis-järjestöä vastaan Irakissa ja Syyriassa. Sen sijaan monet valtiosääntöoikeuden asiantuntijat älähtivät tulkinnan laittomuudesta. Republikaanien valtavirralle ero on siinä, että amerikkalaiskaulojen katkomiset ovat vakuuttaneet iskujen kannalle myös heidän kantaäänestäjänsä, jotka ovat muutenkin tavanneet toivoa ’vapaan maailman johtajalta’ haukkamaista ulkopolitiikkaa.

Kun maailman mahtavimman ihmisen vallankäytölle määritetään rajoja, ratkaiseva mittatikku ei lopulta piile ruumisvuorten korkeuksissa tai lakikirjojen pykälissä, vaan keskivertoamerikkalaisen korvien välissä.

Artikkelikuva: JamesDeMers / Pixabay

Julkaisu Amerikan kuninkaan raastupareissu avaa ironisen ikkunan myös suomalaiseen valtaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.