Amerikan kuninkaan raastupareissu avaa ironisen ikkunan myös suomalaiseen valtaan

”Minä taistelin kuningas Yrjöä vastaan. Nyt sinun tulee haastaa Obama”. Tällaisia T-paitoja myy nettikauppa Sons of Liberty. "Vapauden poikien" nimi on otettu ryhmittymältä, joka järjesti vuonna 1773 Yhdysvaltojen itsenäisyystaistelua edeltäneen, Bostonin teekutsuina historiaan jääneen mielenosoituksen. Kuva: Sons of Liberty.
Lukuaika: 5 min. 

Maailman vaikutusvaltaisimman ihmisen vallankäytön rajoista käydään kiivasta kamppailua Yhdysvalloissa. Lassi Jyrkkiö analysoi näennäisesti oikeudellisten tapahtumien poliittisia ulottuvuuksia.

”Jo riittää vuosikausien rääkkäys. Tämä on viimeinen pisara, jonka jälkeen hakattu vaimo vihdoin toteaa: ’Ei enää’.” Sarah Palinin käyttämä metafora kuvaa hyvin Yhdysvaltain poliittisen ilmapiirin viimeaikaista kärjistymistä. Se liittyy tuoreisiin tapahtumiin, joiden seurauksena kongressin republikaanienemmistöinen edustajainhuone on sitoutunut haastamaan maan presidentin oikeuteen.

Kongressi valmistautuu parhaillaan marraskuun alun vaaleihin. Kaksikamarinen ’Amerikan eduskunta’ on viime vuodet ollut lainsäädännöllisessä lamaannustilassa. Republikaanit eivät tunnu pääsevän mistään sopuun senaatissa enemmistönä olevien demokraattien kanssa. Vuoden alussa Valkoinen talo julisti kamelin selän taittuneen. ”Amerikka ei kynnä paikallaan – enkä minä,” Barack Obama julisti. “Missä ja koska vain voin lakeja säätämättä edistää amerikkalaisperheiden mahdollisuuksia, niin myös teen.”

Mielipidejohtaja Palin viittasi “viimeisellä pisarallaan” näistä hankkeista kiistanalaisimpaan. Jo vuonna 2012 kongressissa laitettiin vireille säädöspaketti, jonka tarkoituksena oli laillistaa monien paperittomien maahanmuuttajien työnteko ja eläminen Yhdysvalloissa. Vaikka hankkeella oli alun perin tukijoita molemmissa puolueissa, se kuitenkin tyssäsi republikaanien koottua rivinsä. Lopulta Obama toteutti tosiasiallisen massa-armahduksen itse niin sanotulla toimeenpanomääräyksellä eli executive orderilla. Operaatiolle on luvassa jatkoa ennen vuoden loppua, kunhan ne vaalit on saatu pois alta.

Vallanjaon vahingoittajat vastuuseen – myös Suomessa?

Edustajainhuoneen oikeusjuttu on vastaisku tällaiselle takaoven lainsäädännölle, johon viimeisellä kaudellaan oleva Obama on voinut turvautua ilman huolta uudelleenvalintansa vaarantamisesta. Käsitteellisesti vastarinta sen käyttämistä kohtaan on linkittynyt jokaiselle suomalaisellekin yhteiskuntaopin tunneilta tuttuihin vallanjakokysymyksiin. Niin sanottu toimeenpano- eli hallitusvalta kuuluu Yhdysvalloissa presidentille. Nyt republikaanit katsovat Obaman toistuvasti kurottaneen kongressin reviirille lainsäätäjänä.

Vastapuolen uudistusten kampeaminen oikeussalissa on muutenkin vakiintunut Yhdysvalloissa yhä tyypillisemmäksi viimeiseksi oljenkorreksi. Obaman kausien dramaattisin esimerkki liittyy viime vuosien tärkeimpään ja kiistellyimpään sisäpoliittiseen hankkeeseen. Republikaanit nimittäin pyrkivät saamaan vuoden 2010 terveydenhuoltouudistuksen eli ObamaCaren pääkohdat kumottua perustuslain vastaisina. Lopulta korkein oikeus jätti avainpykälät voimaan äänin 5-4, jotka jakautuivat miltei poikkeuksetta sen mukaan, kumpaa puoluetta edustanut presidentti oli kunkin tuomarin tehtävään nimittänyt.

Ironista kyllä, republikaanit ovat nyt nostaneet oikeusjuttunsa juuri ObamaCaren lepsusta noudattamisesta. Obaman hallinto on myöntänyt yrityksille lisäaikaa eräiden uusien sairausvakuutusvelvoitteiden noudattamiseen. Tämä on sinänsä tapahtunut selkeästi vastoin lain sanamuotoja. Tapauksen valinnalla onkin pyritty maksimoimaan kanteen menestysmahdollisuudet.

Onko tällainen presidentillinen vallankäyttö uusi poliittinen villitys? Lukumääräisesti Obama on itse asiassa jaellut toimeenpanomääräyksiä huomattavasti vähemmän kuin useimmat edeltäjänsä. Republikaaniedustajat kuitenkin julistivat kanteesta äänestettäessä kilpaa, ettei kyse ole puoluepolitiikasta vaan tärkeästä yleisperiaatteesta. Silti George W. Bushin moninaiset variaatiot toimeenpanomääräyksistä eivät olleet herättäneet heissä vastaavia käräjöintihaluja. Tuolloin hälytyskelloja helisti eräs akateeminen asiantuntija: ”Olen ollut valtiosääntöoikeuden professori kymmenen vuotta ja otan perustuslain vakavasti. Eräät suurimmista ongelmistamme liittyvät Bushin kasvavaan vallankahmintaan toimeenpanovallalle.” Arvion esitti silloinen senaattori Barack Obama.

Vaikka syyllisyys tässä asiassa jakautuisi kumpaankin leiriin, valittu toimintamalli tuntuu epäeettiseltä, jos ei suoranaisesti korruptoituneelta. Kirjoittihan vallan kolmijako-opin kantaisäksi mielletty paroni Montesquieukin, että vapaus loppuu, kun lakien säätämis- ja toimeenpanovalta yhdistyy samassa henkilössä. Kukaan tuskin haluaa, että Yhdysvallat liittyisi arvatenkin synkkään joukkoon mielivallan maita, joiden valtiosäännöissä tämä ydinihanne ei toteudu.

Tähän joukkoon kylläkin kuuluu valtaosa Eurooppaa, mukaan lukien Suomi. Kun presidentin valtaoikeuksia on Urho Kekkosen ajoista kavennettu, meillä vallitsee nykyään varsin klassinen parlamentarismi, jossa eduskunnalle kuuluva lainsäädäntövalta ja hallituksen toimeenpanovalta ovat monin tavoin yhteen kietoutuneita. Kansanedustaja-pääministeri Aleksander Stubbin nykyhallitus siis elää hallituspuolueiden eduskunnan äänienemmistöstä – niin niukka kuin se tällä erää onkin.

Sääntöjen sanelemaa vajaatoimintaa

Yhdysvalloissa taas nimenomaan sikäläisen vallan kolmijaon ”puhtauden” on katsottu mahdollistaneen nykyisen sisäpoliittisen umpikujan. Vuonna 2012 julkaistussa kirjassa It’s Even Worse Than It Looks: How the American Constitutional System Collided with the New Politics of Extremism arvostetut konkaritutkijat Thomas E. Mann ja Norman Ornstein arvioivat, ettei maan valtiosääntö ole kestänyt puolueiden yltynyttä vastakkainasettelua, erityisesti republikaanien ideologista taipumista oikealle. Kehitys on johtanut parlamentarismille tyypilliseen tiukkaan puoluekuriin ja tribalismiin, jossa vastapuolen ideoita vastustetaan pelkän vastustamisen vuoksi.

Tämä on umpikujaan johtava resepti, sillä yhdysvaltalaisessa järjestelmässä lakien säätäminen edellyttää hyväksyntää niin kongressin molempien kamarien enemmistöltä kuin presidentiltäkin, jolle kuuluu Montesquieun mallia mukaillen veto-oikeus. Kun vielä kuhunkin elimeen äänestetään edustajia eri aikoihin, kaksipuoluejärjestelmän kummallakaan osapuolella on harvoin ’puhdasta pöytää’ toteuttaa haluamansa uudistukset.

Asetelmaa monimutkaistaa entisestään se, että filibuster-säännön takia puolueille riittää senaatin tosiasialliseen jäädyttämiseen vain 40 prosentin osuus edustajista. Alun perin tämä poikkeuspykälä laadittiin riittävän väittelyajan varmistamiseksi, mutta sitä hyväksikäytetään nykyään rutiinilla. Korkeimman oikeuden jo 81-vuotias tuomari Ruth Bader Ginsburg viittasi siihen Elle-lehden tuoreessa haastattelussa perustellessaan ratkaisua jatkaa tehtävässään edelleen. Presidentin valinnat korkeimpaan oikeuteen edellyttävät senaatin hyväksyntää, ja Bill Clintonin nimittämän Ginsburgin kaltainen, naisten oikeuksien ajamisella profiloitunut ehdokas päätyisi tänään auttamatta ”filibusteroiduksi”.

Vielä filibuster-reformia tehokkaampana täsmälääkkeenä tilanteeseen Mann ja Ornstein väläyttävät tietä parlamentarismiin. Samaan aikaan he myöntävät ajatuksen epärealistisuuden. Useimpia amerikkalaisia eivät periaatteelliset argumentit vallanjaon suhteellisuudesta kiinnosta, muun maailman valtavirrasta puhumattakaan. Samaten maassa, jossa presidenttiehdokkaankin kannattaa salata puhuvansa ranskaa, vallanjakopuheenvuoroista puuttuvat viittaukset vaikkapa Montesquieu’hun. Sen sijaan kaikki tiivistyy tulkintaan maan myyttisestä vuoden 1790 perustuslaista, jonka laatijoista moni oli kyllä valistusfilosofinsa lukenut. Kyse on perustajaisien jälkipolville jättämästä ikiaikaisesta, virheettömästä perinnöstä, jota jokainen presidentti on käsi Raamatulla vannonut suojelevansa. Eihän sellaiseen käy kajoaminen!

“Ovi on tuolla, Teidän Majesteettinne”

Nostalgia on erityisen luontevaa Obaman vuosina paisuneelle Teekutsuliikkeelle, joka edustaa republikaanipuolueen uutta ja vaikutusvaltaista oikeaa laitaa. Vanhanaikaisiin kolmikulmahattuihin ja huilumusiikkiin viehtynyt liike on napannut nimensä siirtomaa-ajan amerikkalaiskapinallisten brittihallintoon kohdistamalta operaatiolta. Tuo lopulta itsenäisyyteen johtanut ponnistelu muuntautui valistusaatteista inspiroituneissa amerikkalaistajunnoissa juhlalliseksi kamppailuksi tyrannia, Englannin kuningas Yrjö III:ta vastaan.

Juhlittu Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus, jonka legendaarisen lauseen mukaan “kaikki ihmiset on luotu samanarvoisiksi”, on itse asiassa suurimmalta osaltaan lista brittidespootin amerikkalaisalamaisiinsa suuntaamista julmuuksista. Nykynäkökulmasta ne tosin hieman kalpenevat sille, että julistuksen laatija Thomas Jefferson ja monet muut itsenäisyyssankarit pitivät Afrikasta pakolla tuotuja miehiä, naisia ja lapsia orjinaan. Tuolloista ’vapaustaistelun kulta-aikaa’ joka tapauksessa ihannoivat teekutsuilijat ovat nyt samaistaneet itsenäisyyttä edeltäneen hallitsijasuhteen omaan ’Kuningas Barack I:een’ kohdistettuun vastarintaansa. Kuten Palin argumentoi, “meillä oli vallankumous vuonna 1776, koska emme pidä kuninkaista.”

Ja kun vapautta vihaavaa itsevaltiasta kammetaan valtaistuimelta, edustajainhuoneen kanne on näennäistä näpertelyä. Palinin sanoin ”juristeja ei taistelukentällä kaivata!” Teekutsuliikkeen mielestä Obama tulisikin asettaa välittömästi virkasyytteeseen. Vakiintunut suomenkielinen käännös ei tosin tavoita menettelyn erikoislaatuisuutta. Virkasyyte eli impeachment on kongressissa käytävä oikeudenkäynti, jossa ei kuitenkaan jaella esimerkiksi rikostuomioita. Se on ainoa työkalu, jolla presidentti tai korkeimman oikeuden tuomari voidaan erottaa. Perustuslaki mahdollistaa menettelyn kuitenkin pelkästään ”vakavista rikoksista ja väärinkäytöksistä”.

Kuten koko perustuslaki, tämä ilmaus on monimerkityksellinen. Palin on muiden joukossa pyrkinyt alleviivaamaan, ettei sanamuoto edellytä syyllistymistä tavanomaisiin rikoksiin. Tällöin impeachment voisi tulla kyseeseen poliittisena sanktiona samaan tapaan kuin eduskunnan epäluottamuslause pääministerille Suomessa. Vastaavaa pykälää hyväksikäytettiin juuri näin esimerkiksi vallankumouksen ajan Ranskassa.

Virkasyytteiden historiasta Palin on kuitenkin ollut hiljaa. Jo ensimmäinen “impeachaus” vuonna 1868 ehti nimittäin luoda kauaskantoisen, mutta päinvastaisen ennakkotapauksen. Virkasyyte tuolloista demokraattipresidentti Andrew Johnsonia vastaan liittyi nykynäkökulmasta katsottuna varsin arkipäiväiseen nimityskiistaan. Kun näennäisesti oikeudellisen operaation taustalta tuntui pilkistävän perinteisen poliittinen ajojahti, kongressista löytyi lopulta riittävästi republikaaniedustajia vastustamaan puolueensa valtavirtaa.

Sen jälkeen virkasyytteeseen on edetty kahdessa hivenen tunnetummassa tapauksessa. Kun paljastui, että Richard Nixon oli yrittänyt suojella Watergate-hotellille murtautuneita alaisiaan rikossyytteiltä, jopa ‘omat’ republikaaniedustajat kääntyivät häntä vastaan. Kongressi olisi erottanut Nixonin vuonna 1974, ellei hän olisi ehtinyt erota ennen lopullista äänestystä. 25 vuotta myöhemmin edustajainhuoneen republikaanit haistoivat puolestaan verta Bill Clintonin valheista Lewinsky-skandaalin virallisemmissa sivujuonteissa. Tuolloinkin yleinen mielipide ja suuri osa republikaaneista katsoivat syytteen liioitelluksi, eikä erottamiselle kertynyt riittävää kannatusta.

Luovaa lainluentaa vaalien alla 

Kampanjointi Clintonin virkasyytteellä oli ehtinyt kostautua republikaaneille jo tappiollisissa vuoden 1998 kongressivaaleissa. Juuri poliittisten riskien takia edustajainhuoneen republikaanien johtaja John Boehner on nyt alleviivannut, ettei oikeusjuttu ole mikään esinäytös virkasyytteelle. Maltillisempia äänestäjäryhmiä ei haluta vieraannuttaa. Boehnerin mukaan virkasyytteestä tuntuvatkin jauhavan lähinnä demokraatit, joiden vaalirahoitusta uhkakuva onkin kartuttanut.

Edustajainhuoneen juttu ei ratkea ennen vaaleja. Vaikka kanteen virittelyyn uhrataankin parhaillaan professoritason panoksia, useimmat asiantuntijat eivät usko sen läpimenoon oikeusteknisistä syistä. Edustajainhuoneen on vaikea todistaa kärsineensä ‘vahinkoa’ asiaankuuluvan juridisen jargonin tarkoittamalla tavalla. Ja vaikka tämä este ylitettäisiin, tapaus on kaukana läpihuutojutusta. Korkeimman oikeuden konservatiivituomari Antonin Scalia on muistuttanut aiemmissa ratkaisuissaan ylikansallisesta yleistotuudesta, joka liittyy niin toimeenpano- kuin tuomiovallankin käyttöön: molempiin on usein sisäänrakennettu väistämätön annos tosiasiallista lainsäätämistä – oli kyse sitten Yhdysvaltain presidentistä tai suomalaisesta poliisista.

Joka tapauksessa kanteen perimmäiset päämäärät ovat PR-puolella. Samoista syistä kongressissa ei heilauteltu vastaavalla kiihkolla perustuslakia Obaman ilmoitettua syyskuussa, ettei hän katso tarvitsevansa kongressin valtuutusta ilmaiskuihin Isis-järjestöä vastaan Irakissa ja Syyriassa. Sen sijaan monet valtiosääntöoikeuden asiantuntijat älähtivät tulkinnan laittomuudesta. Republikaanien valtavirralle ero on siinä, että amerikkalaiskaulojen katkomiset ovat vakuuttaneet iskujen kannalle myös heidän kantaäänestäjänsä, jotka ovat muutenkin tavanneet toivoa ‘vapaan maailman johtajalta’ haukkamaista ulkopolitiikkaa.

Kun maailman mahtavimman ihmisen vallankäytölle määritetään rajoja, ratkaiseva mittatikku ei lopulta piile ruumisvuorten korkeuksissa tai lakikirjojen pykälissä, vaan keskivertoamerikkalaisen korvien välissä.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*