Kesäkuussa 2021 Liettuaan tuli Valko-Venäjän kautta tavallista enemmän turvapaikanhakijoita. Kesän edetessä huomio siirtyi Puolaan, jonka raportoitiin pakottaneen maaperälleen päässeitä ihmisiä takaisin Valko-Venäjälle. Toiset jäivät yksinkertaisesti jumiin maiden väliselle raja-alueelle. Väläyteltiinpä raja-aidan mahdollisuutta Suomessakin.

Valtioiden näkökulmasta kyse voikin olla hybridisodasta, mutta mikä sitten on elävien ihmisten näkökulma? Turvapaikanhaku nimittäin on perustavanlaatuinen ihmisoikeus. Sen tarkoitus on varmistaa, että jos valtio vakavasti polkee ihmisoikeuksia, sen uhreilla on mahdollisuus suojeluun toisessa maassa. Perustuslain mukaan tarkoitus on varmistaa, että ketään ei lähetetä paikkaan, jossa häntä uhkaa kuolemanrangaistus, kidutus tai muu ihmisarvoa loukkaava kohtelu.

Turvapaikanhaku on perustavanlaatuinen ihmisoikeus.

Paljon epävarmuutta tuntuu kuitenkin vallitsevan siitä, mitkä ovat turvapaikanhakijan oikeudet ja vastaanottavan valtion vastuut. Mistä valtiosta ihminen saa turvapaikkaa hakea? Jos ihminen saapuu Valko-Venäjän kautta, saako hän hakea turvapaikka Puolasta vai pitäisikö hänen hakea sitä Valko-Venäjältä? Jos hän pääsee Puolaan, saako hän jatkaa matkaansa esimerkiksi Saksaan tai Suomeen ja hakea turvapaikkaa sieltä? Mille maalle näissä tapauksissa kuuluu vastuu turvapaikkaa hakeneesta ihmisestä ja hänen turvapaikkakäsittelystään? Tämä teksti käsittelee näitä asioita.

Kuka on turvapaikanhakija?

Turvapaikanhakija on ihminen, joka jättää turvapaikkahakemuksen. Turvapaikka myönnetään ihmiselle, joka ei esimerkiksi etnisyyteen, uskontoon tai poliittiseen mielipiteeseen liittyvän vainon vuoksi voi palata kotimaahansa.

Pelkästään ihmisen ulkoasun, varallisuuden tai lähtömaan perusteella ei pääasiallisesti voi päätellä, onko hän oikeutettu turvapaikkaan. Puolaan tulleiden tai aikoneiden ihmisten mediahaastatteluja on tulkittu siten, että he lähinnä etsivät parempaa elämää. Mediahaastattelujen perusteella on kuitenkin mahdoton sanoa varmasti, ovatko ihmiset pakolaisia vai esimerkiksi taloudellisista syistä liikkuvia.

Aidosti vainoa kohdanneet ihmiset eivät välttämättä ole halukkaita kertomaan medialle kokemastaan vainosta, esimerkiksi kidutuksesta tai raiskauksesta, eikä heillä ole mitään velvollisuutta siihen. Medialle puhuminen voi myös asettaa heidät vaaraan, jos he joutuvat palaamaan. Heillä on velvollisuus kertoa kokemastaan vainosta vain ja ainoastaan turvapaikkakäsittelystä vastaaville viranomaisille.

Mediahaastattelujen perusteella on mahdoton sanoa varmasti, ovatko ihmiset pakolaisia vai esimerkiksi taloudellisista syistä liikkuvia.

Puolan rajalla on raportoitu olevan ainakin Irakin, Syyrian, Afganistanin ja Jemenin kansalaisia. Nämä ovat kaikki maita, joiden kansalaisille on viime vuosina myönnetty kansainvälistä suojelua EU-maissa.

Turvapaikan tarve selvitetään turvapaikka-arvioinnissa, mutta turvapaikan saamisen kriteerit ovat tiukat. On siis myös mahdollista, että ihminen on paennut hätää, mutta hän ei siitä huolimatta täytä turvapaikan saamisen kriteerejä. Ihmisten jakaminen selkeästi pakolaisiin ja taloudellisiin siirtolaisiin onkin vaikeaa, sillä todellisuus on huomattavasti moninaisempi.

Valtion vastuu ja Dublin-asetus

Vastuu turvapaikka-arvioinnista on pääsääntöisesti sillä maalla, josta ihminen turvapaikkaa hakee. Vaikka ihminen tulisi esimerkiksi Suomeen hakemaan turvapaikkaa niin sanotusta turvallisesta maasta – esimerkiksi Ruotsista, josta hän ei kuitenkaan syystä tai toisesta turvapaikkaa hakenut – ei häntä voida automaattisesti palauttaa sinne, koska tällä turvallisella maalla ei ole mitään velvollisuutta ottaa häntä vastaan. Sama pätee Valko-Venäjän kautta Puolaan saapuneisiin turvapaikanhakijoihin, eli vaikka Valko-Venäjää pidettäisiin turvallisena maana, ei turvapaikkaa hakevia ihmisiä voida – tai pitäisi – automaattisesti palauttaa sinne.

Poikkeus tähän sääntöön on Dublin-asetus, joka on lähinnä EU-maiden välinen sopimus, ja joka siis sitoo vain sen solmineita maita, esimerkiksi Suomea ja Ruotsia. Suomi siis voi palauttaa turvapaikanhakijan Ruotsiin, jos asetuksen edellytykset täyttyvät. Suomi on myös käyttänyt tätä mahdollisuutta ja palauttanut Dublin-asetuksen mukaisesti noin 100–200 ihmistä vuosittain.

Valko-Venäjä sen sijaan ei kuulu EU:iin eikä näin ollen ole osa myöskään Dublin-asetusta, joten ihmisiä ei voida sen nojalla palauttaa Valko-Venäjälle. Sama pätee myös vuoden alussa EU:sta ja samalla Dublin-asetuksesta eronneeseen Iso-Britanniaan, joka ei pääsääntöisesti enää voi palauttaa turvapaikanhakijoita muualle Eurooppaan.

Dublin-asetuksen mukaan ihmisen turvapaikkahakemus tutkitaan vain yhdessä sopimusvaltiossa. Jos hän hakee uudelleen turvapaikkaa toisessa valtiossa, hakemus on otettava vastaan, mutta toinen valtio voi pyytää ensimmäiseltä lupaa palauttaa hänet takaisin ensimmäiseen valtioon, eikä uutta hakemusta silloin välttämättä tarvitse tutkia.

Dublin-asetuksen mukaan ihmisen turvapaikkahakemus tutkitaan vain yhdessä sopimusvaltiossa.

Asetuksessa määritellään, millä perustein vastuu hakijasta määräytyy. Mahdollisia perusteita on useita ja asetus määrittelee ne etusijajärjestyksessä. Yksinkertaistetusti järjestys voidaan esittää seuraavasti.

Ensisijaisesti vastuussa hakijasta on se valtio, jossa tällä on jo valmiiksi pakolaisena tai turvapaikanhakijana oleva perheenjäsen eli puoliso, alaikäinen lapsi tai alaikäisen huoltaja. Toissijaisesti hakijasta on vastuussa se valtio, johon hakijalla on oleskelulupa tai viisumi.

Kolmantena tulee se valtio, johon hakijan voidaan todistetusti näyttää saapuneen sopimusalueella ensimmäisenä. Saapuminen pitää pystyä todistamaan eikä sitä voida vain olettaa esimerkiksi vallitsevan tilanteen valossa. Jos mikään näistä ei toteudu, vastuussa on ensimmäinen valtio, johon turvapaikkahakemus on jätetty.

Asetus toimii pitkälti sormenjälkien perusteella. Turvapaikkaa mutta myös esimerkiksi viisumia hakevien sormenjäljet tallennetaan yhteiseen tietokantaan. Turvapaikkahakemusta jätettäessä tietokanta tarkastetaan, ja jos hakijan sormenjäljet löytyvät jostain toisesta maasta, aletaan selvittää, onko toinen maa vastuussa turvapaikkatutkinnasta ja voidaanko hänet lähettää tähän maahan.

Turvapaikanhakijaa ei siis voida vain sysätä lentokoneeseen tai rajan yli, vaan ensin valtion tulee varmistaa, minkä maan vastuulle turvapaikka-asia kuuluu sekä onko tämä maa myös tosiasiallisesti valmis ottamaan hakijan vastaan ja huolehtimaan turvapaikka-arvioinnista.

Dublin-asetus on epäoikeudenmukainen EU:n rajamaille, joihin monet ihmiset ensimmäisenä saapuvat. EU onkin yrittänyt sopia uutta oikeudenmukaisempaa vastuunjaon mallia solidaarisen vastuunkannon hengessä, mutta muun muassa Puola on vastustanut sen etenemistä.

Sopimus ei kuitenkaan velvoita valtiota lähettämään turvapaikanhakija toiseen maahan, vaan valtio voi myös päättää hoitaa turvapaikkakäsittelyn itse. Näin toimivat monet Euroopan maat, myös Suomi, vuoden 2015 niin kutsutun pakolaiskriisin aikaan.

Käytännössä Dublin-asetus on epäoikeudenmukainen EU:n rajamaille, joihin monet ihmiset ensimmäisenä saapuvat. EU onkin yrittänyt sopia uutta oikeudenmukaisempaa vastuunjaon mallia solidaarisen vastuunkannon hengessä, mutta muun muassa Puola on vastustanut sen etenemistä. Puola ei – Unkarin, Tšekin ja Itävallan ohella – halua ottaa mitään osaa näihin järjestelyihin, joita Puolan pääministeri kutsui ”solidaarisuuspakoksi” vielä vuonna 2020.

Aiemmin nykyisen järjestelmän epäoikeudenmukaisuus on näkynyt erityisesti Välimeren maissa, varsinkin Italiassa ja Kreikassa, mutta tämän vuoden myötä entistä selvemmin myös EU:n itärajalla Liettuassa ja Puolassa. Syksyn 2021 vaikutus Puolan kantaan jää nähtäväksi.

Turvapaikanhakijan oikeudet ja ”turvalliset maat”

Jotkut ajattelevat, että ihminen, joka tulee ”monien turvallisten maiden läpi” Saksaan tai vaikka Suomeen asti on väkisinkin taloudellinen siirtolainen, ei pakolainen. Nämä asiat eivät kuitenkaan liity toisiinsa. Vainoa paenneet ihmiset joutuvat aloittamaan elämän rakentamisen uudessa maasta lähes nollasta. Onnekkaimmat ovat ehtineet myydä omaisuutensa ennen lähtöä, vähemmän onnekkaat ovat paenneet niine hyvineen.

Tästä näkökulmasta on ymmärrettävää, että kotimaastaan pakosta lähteneet ihmiset haluavat hakeutua maihin, joissa he uskovat olevan mahdollisuuksia uuden elämän rakentamiseen. Turvapaikanhakijoiden kanssa käymieni keskustelujen perusteella uuden elämän rakennuspalikoita ovat verkostot, kuten esimerkiksi Suomessa jo asuvat sukulaiset, tuttavat ja maanmiehet, yleinen ihmisoikeus- ja turvallisuustilanne, mahdollisuus tehdä töitä ja lapsille käydä koulua sekä naisten ja tyttöjen tasavertaiset mahdollisuudet. Nämä voidaan siis nähdä turvapaikanhakijoiden nimeäminä ”vetovoimatekijöitä”.

On ymmärrettävää, että kotimaastaan pakosta lähteneet ihmiset haluavat hakeutua maihin, joissa he uskovat olevan mahdollisuuksia uuden elämän rakentamiseen.

Ei ole olemassa mitään sopimusta, joka määrittelisi, mistä maasta turvapaikkaa tulee hakea. Ihmisellä on siis oikeus valita se maa, josta hän turvapaikkaa hakee, eikä tämä tee hänestä taloudellista siirtolaista. Koska oikeus hakea turvapaikkaa perustuu kansainvälisiin sopimuksiin, käytännössä turvapaikkaa voi hakea vain niistä maista, jotka ovat näihin sopimuksiin sitoutuneet. Näitä maita ovat yhtä lailla Valko-Venäjä, Puola kuin Suomi.

Myöskään Dublin-asetus ei sido yksilöitä vaan valtioita. Se ei siis velvoita ihmistä hakemaan turvapaikkaa jostain tietystä maasta. Sen sijaan se velvoittaa sopimusvaltioita ottamaan turvapaikanhakijan vastaan ja käsittelemään hänen turvapaikkahakemuksensa, jos vastuu turvapaikkakäsittelystä on valtiolla.

Ihmisellä on oikeus valita se maa, josta hän turvapaikkaa hakee, eikä tämä tee hänestä taloudellista siirtolaista.

Puhe ”ensimmäisestä turvallisesta maasta” sekä oletus, että ihminen olisi velvoitettu hakemaan turvapaikkaa juuri tuosta maasta, on siis yleinen väärinkäsitys. Vaikka ihminen tulisi EU:n alueelle Valko-Venäjän kautta, hänellä ei ole mitään velvollisuutta hakea turvapaikkaa juuri Valko-Venäjältä.

Tämä on pääsääntö, mutta käytännössä tilanne ei ole näin yksinkertainen. Turvapaikanhaku vaatii nimittäin yleensä, että ihminen hakeutuu fyysisesti siihen maahan, josta aikoo turvapaikkaa hakea. Turvapaikkaa ei siis voi hakea ulkomailla esimerkiksi suurlähetystöstä.

Rajojen ylitys ja rajatilat

Monet maat rajoittavat turvapaikan hakemisen vaatimaa fyysistä maahantuloa esimerkiksi viisumijärjestelyillä. Viisumeita ei välttämättä myönnetä niiden maiden kansalaisille, joista monet turvapaikanhakijat tulevat. Siksi he joutuvat rajoja ylittääkseen turvautumaan salakuljettajiin ja mahdollisesti hengenvaarallisiin epävirallisiin reitteihin, joihin kuuluvat esimerkiksi pitkät päivät Välimerellä tai syksyiset Puolan metsät.

Puolan tilanne näyttää olevan jonkinlainen rajatila. Tämä johtuu siitä, että ihmiset, jotka haluavat hakea turvapaikkaa, eivät ole välttämättä päässeet fyysisesti rajan yli, koska Puolan sotilaat ovat tukkineet heidän tiensä ja tällä tavoin fyysisesti estäneet heitä hakemasta turvapaikkaa. Koska medialla ja kansalaisjärjestöillä ei ole pääsyä rajalle, on kuitenkin tulkinnanvaraista ja raportoinnin puutteessa myös jossain määrin epäselvää, onko Puola rikkonut ihmisoikeuksia.

Monet maat rajoittavat turvapaikan hakemisen vaatimaa fyysistä maahantuloa esimerkiksi viisumijärjestelyillä.

YK:n pakolaisjärjestö UNHCR ja Kansainvälinen siirtolaisuusjärjestö ovat kuitenkin jo syyskuussa ilmaisseet huolensa rajan tapahtumista ja muistuttaneet ihmisarvon loukkaamattomuudesta.

Ihmisoikeuksia kunnioittava lähestymistapa olisi sallia ihmisten jättää turvapaikkahakemuksensa ja taata heille luotettava ja oikeudenmukainen turvapaikkakäsittely. Tässä odotellessa Puolan rajalla raportoidaan virallisesti kuolleen jo 12 ihmistä, mutta luku voi olla korkeampikin.

Näitä asioita eivät raja-aidat ratkaise. Kun silloinen Yhdysvaltain presidentti Donald Trump ehdotti raja-aidan rakentamista Meksikon rajalle, Euroopassa ilkuttiin suunnitelmille, vaikka raja-aitoja on noussut tasaisesti myös EU:n rajoille erityisesti vuoden 2015 tapahtumiin liittyen.

Tämän jälkeenkin Välimeren yli Eurooppaan on saapunut vähintään noin 100 000 ihmistä vuosittain. Puolan kohdalla sen sijaan puhutaan selvästi pienemmistä määristä, lokakuuhun 2021 mennessä noin 8000:sta ihmisestä.

Puolan rajalla raportoidaan virallisesti kuolleen jo 12 ihmistä, mutta luku voi olla korkeampikin.

Aitakeskustelussa lieneekin kyse EU:n viestistä turvapaikanhakua harkitseville ihmisille: älkää tulko tänne. Se on itse – ehkä tahattomasti – viestinyt naapurimaille kuten Valko-Venäjälle, että turvapaikanhakijat ovat toimiva ase EU:n painostamiseksi.

Euroopan unionin alueella asuu noin 2,8 miljoonaa pakolaista, miljoona vähemmän kuin pelkästään Turkissa. Koko maailmassa on kodeistaan muuttamaan pakotettuja ihmisiä peräti 84 miljoonaa. Ei siis voida väittää, että EU kantaisi kohtuuttoman vastuun maailman pakolaisista, päinvastoin.

Aitakeskustelussa lieneekin kyse EU:n viestistä turvapaikanhakua harkitseville ihmisille: älkää tulko tänne.

Ihmisoikeuksia ei kannata ottaa itsestäänselvyytenä, sillä niiden tarkoitus on suojalla jokaista meistä valtion mielivallalta. Turvapaikanhaku on ihmisoikeus, joiden kunnioittamiseen EU-maat ovat sitoutuneet vähintäänkin kansainvälisissä sopimuksissa, kansallisessa lainsäädännössä ja juhlapuheissa. EU:n toimet erityisesti raja-alueillaan eivät kuitenkaan tätä heijasta.

On myös tärkeää ymmärtää, että järjestelmä, jossa turvapaikkaa hakeakseen on käytettävä usein turvattomia reittejä päästäkseen turvaa mahdollisesti tarjoavaan maahan ei ole turvapaikanhakijoiden rakentama tai toivoma ratkaisu. Sen sijaan kyseessä on EU-maiden rakentama järjestelmä, johon turvapaikanhakijoiden on pakko mukautua, jotta he voisivat harjoittaa ihmisoikeuksiaan.

VTT Erna Bodström on post doc -tutkija Helsingin yliopiston Etnisten suhteiden ja nationalismin tutkimusyksikkö CERENissä. Hän on tutkinut Suomen turvapaikkajärjestelmää vuodesta 2016.

Julkaisu Turvapaikanhakijat, valtioiden vastuu ja Puolan rajatila ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kansainvälinen politiikka on varautumista uhkiin, mutta kovin usein myös spekulointia, uhkien vähättelyä sekä niiden maalaamista. Kun kysymyksessä ovat marraskuun alusta 2021 kärjistyneet tapahtumat Puolan ja Valko-Venäjän rajalla, taustalla kummittelee myös vuoden 2015 ”pakolaiskriisi”, joka on jäänyt elämään vahvasti poliittiseen muistiin.

Historialliset rinnastukset ovat hyvin tyypillisiä historian käytön muotoja, mutta väitämme, että niihin liittyy myös ongelmia. Esimerkiksi Thukydideen Peloponnesolaissodan klassista poliittista realismia ja liberalismia luotaavaa Melos-dialogia on usein käytetty kansainvälisen politiikan turvallisuusdilemman toistuvuuden perusteluun ajasta riippumatta. Kriitikot ovat jopa arvioineet, että kansainvälisen politiikan valtavirtatutkimus on takertunut ajatukseen kansainvälisten suhteiden toistuvuudesta, ajattomuudesta ja syklisyydestä.

Historialliset rinnastukset ovat hyvin tyypillisiä historian käytön muotoja, mutta väitämme, että niihin liittyy myös ongelmia.

Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että asioita muistamaton olisi pakotettu toistamaan samat virheet. Sen sijaan viisas politiikka purkaa ja pilkkoo historialliset rinnastukset kysymällä, miten samaltakin näyttävä tilanne eroaa aiemmasta.

Tässä artikkelissa tarkastelemme Valko-Venäjän hybridihyökkäyksenä tunnettua tapahtumasarjaa ja suhteutamme sen vuoden 2015 tapahtumiin. Aluksi tarkastelemme, mitä Euroopan unionin ja Valko-Venäjän konfliktista tiedetään nyt ja sen jälkeen pohdimme sille sekä sopivaa vertailukohdetta että toimijoita.

Nykyisen rajakriisin taustaa

Vuonna 2016 Valko-Venäjän ja Euroopan unionin suhteet olivat lämpenemässä. Valko-Venäjän presidentti Aljaksandr Lukašenka vapautti maan viimeiset poliittiset vangit, ja EU:n neuvosto poisti helmikuussa suurimman osan Valko-Venäjää koskevista pakotteista. Vaikka syksyn parlamenttivaalit olivat räikeän vilpilliset, EU:ssa arvostettiin Lukašenkan hallinnon vakautta ja presidentin pyrkimystä ottaa etäisyyttä liittolaisestaan Venäjästä, joka oli juuri vallannut Krimin ja kävi sotaa Itä-Ukrainassa.

Lokakuussa 2016 EU solmi Valko-Venäjän kanssa liikkuvuuskumppanuuden, joita EU on solminut naapurimaidensa kanssa muuttoliikkeen hallitsemiseksi. EU:n muuttoliike-, sisä- ja kansalaisasioista vastaava komissaari Dimitris Avramopoulos luonnehti kumppanuutta tärkeäksi askeleeksi EU:n ja Valko-Venäjän välisen yhteistyön vahvistamisessa muuttoliike-, turvapaikka- ja rajahallinnon alalla korostaen kuinka tärkeää EU:n olisi tehdä yhteistyötä Valko-Venäjän kanssa.

Vaikka syksyn 2016 parlamenttivaalit olivat räikeän vilpilliset, EU:ssa arvostettiin Lukašenkan hallinnon vakautta ja presidentin pyrkimystä ottaa etäisyyttä liittolaisestaan Venäjästä, joka oli juuri vallannut Krimin ja kävi sotaa Itä-Ukrainassa.

EU-komissaari Avramopoulosin kommentti kertoo tilanteesta vuoden 2015 kriisin jälkeen: potentiaalinen ongelma ei ollut vain lähtö- tai määränpäämaissa, vaan myös EU:n rajanaapureissa ja niiden reaktioissa. EU:n alueelle oli tullut 1,26 miljoonaa turvapaikanhakijaa vuonna 2015, eli kyse oli siitä, miten unioni valmistautuisi vastaaviin liikkeisiin tulevaisuudessa.

Tilanteen moninaisuudesta kertoo jo se, että tällä aiemmalla tapahtumasarjalla on monta nimeä, kuten turvapaikka-, pakolais- siirtolais- tai maahanmuuttokriisi. Kokonaisuutena kysymys oli todennäköisesti Euroopan merkittävimmästä muuttoaallosta sitten toisen maailmansodan, sodanjälkeiset väestönsiirrot itäisessä Keski-Euroopassa mukaan luettuina.

Kokonaisuutena kysymys oli todennäköisesti Euroopan merkittävimmästä muuttoaallosta sitten toisen maailmansodan, sodanjälkeiset väestönsiirrot itäisessä Keski-Euroopassa mukaan luettuina.

Suhtautuminen kriisiin jakoi sekä yksittäisiä EU-kansalaisia että valtioita, joista erityisesti Italia, Kreikka ja Unkari nousivat otsikoihin liikkuvuutta rajoittavien poliittisten toimien vuoksi. Lähtömaista tärkein oli sisällissotaan ajautunut Syyria jopa siinä määrin, että tutkimuksessa se määriteltiin Syyrian kriisiksi.

Suomeen turvapaikanhakijoita tuli vajaa 32 500 pääosin Ruotsin ja Pohjois-Suomen kautta. Oman sivujuonensa toivat 1756 maahantulijaa, jotka saapuivat Suomeen Venäjältä loka-helmikuussa 2015–2016, kun Venäjä höllensi hetkellisesti rajanylityksen vaatimuksia.

Rajapolitiikka kiristyksenä?

EU solmi Turkin kanssa kiireessä sopimuksen, joka vähensi maan läpi kulkevaa liikettä. Näin Euroopan rajoille saapuvien turvapaikanhakijoiden määrät saatiin romahtamaan. EU ei siis ratkaissut kriisiä sinällään, vaan ainoastaan osti itselleen lisäaikaa.

On hyvin mahdollista, että Turkin kanssa solmittu sopimus, joka paransi autoritaarisen presidentti Recep Erdoğanin asemaa Euroopan johtajien keskuudessa, toimi esikuvana Lukašenkan toimille.

Lukašenka pyrkii painostamaan EU:ta poistamaan maansa vastaiset pakotteet, jotka asetettiin vastauksena Valko-Venäjän vilpillisille presidentinvaaleille ja laajoille ihmisoikeusrikkomuksille. Kesäkuussa 2021 asetetut uusimmat pakotteet oppositioaktivisti Raman Pratasevitšin erittäin julkisesta pidätyksestä tulevat voimaan täysimittaisesti vasta ensi vuoden loppuun mennessä, ja niillä tulee olemaan kauaskantoisia vaikutuksia Valko-Venäjän taloudelle. Pakotteita oli asetettu jo tätä ennen, mutta niiden vaikutus oli henkilöpakotteina rajattu.

On hyvin mahdollista, että Turkin kanssa solmittu sopimus, joka paransi autoritaarisen presidentti Recep Erdoğanin asemaa Euroopan johtajien keskuudessa, toimi esikuvana Lukašenkan toimille.

Toinen aiempi esimerkki EU:n haastamisesta voidaan löytää yhä autoritaarisemman Unkarin toiminnasta, jonka hallitseva Fidesz-puolue ei vuonna 2015 yhtäältä noudattanut Dublinin sopimusta ja toisaalta rakennutti raja-aidan Serbian vastaiselle rajalleen. Tarkasteltaessa Viktor Orbánin ja Angela Merkelin reaktioita kriisin aikana esiin nousi kaksi erilaista toimintatapaa, joista edellinen painotti kansallista ja jälkimmäinen eurooppalaista toimintatapaa.

Unkarin johto halusi toimia yksin, syytti Brysseliä maahanmuuton suosimisesta ja sulki yksipuolisesti rajansa siirtolaisilta ja turvapaikan hakijoilta, ilmenee Heino Nyyssösen kirjoittamasta Unkaria käsittelevästä artikkelista Clarke Rountreen ja Jouni Tillin toimittamassa National Rhetorics in the Syrian Immigration Crisis (2019).

Euroopan itäraja hahmotetaan nyt Puolassa ja Liettuassa, mutta myös Suomessa vuoden 2015 tapahtumiin peilaten, haavoittuvana.

Unkari 2015 ja Puola 2021 ovat siinä mielessä verrattavissa, että kriisi tuli molemmille kuin tilauksesta helpottamaan kummankin juuri meneillään olevaa oikeusvaltiokiistaa EU:n kanssa.

Euroopan itäraja hahmotetaan nyt Puolassa ja Liettuassa, mutta myös Suomessa vuoden 2015 tapahtumiin peilaten, haavoittuvana. Vuonna 2015 sisäministerinä toiminut Petteri Orpo arvioi jälkikäteen, että Venäjä toimi organisoidusti ja hallitusti, kun Suomen Venäjän-vastainen raja alkoi vuotaa yllättäen vuoden 2015 lopulla. Pyrkimyksenä oli neuvotella poliittisia myönnytyksiä, joita Orpon mukaan Venäjä ei tuolloin kuitenkaan saavuttanut.

Välit viilenevät jälleen

Vain kuukausi ennen Valko-Venäjän elokuun 2020 presidentinvaaleja EU:n ja Valko-Venäjän välinen viisumihelpotussopimus ja takaisinottosopimus astuivat voimaan. Pienen särön rauhalliselle rajalle loivat vuoden 2016 jälkeen ainoastaan tsetseenipakolaiset, jotka pyrkivät säännöllisesti paikallisjunalla rajan yli Puolaan. Ihmisoikeusjärjestöt syyttivät Puolan rajaviranomaisia jo silloin siitä, että ne rikkoivat kansainvälistä pakolaissopimusta kieltäytyessään turvapaikkapyynnöistä ja kyyditsemällä pakolaiset takaisin Valko-Venäjän puolelle, mutta aihe ei noussut kiistakapulaksi koko EU:n tasolla.

Pakettimatkan ostaneille myönnettiin turistiviisumit ja heidät lennätettiin suoraan Minskiin.

Valko-Venäjän presidentinvaalien ja niitä seuranneiden ihmisoikeusrikkomusten jälkeen Valko-Venäjän ja EU:n lämmenneet välit viilenivät jälleen. Myös Valko-Venäjän rajalla kuohui, kun maa päätti sulkea maarajansa joulukuussa 2020. Päätös tulkittiin neuvostohenkisenä yrityksenä tukahduttaa maata ravistuttava protestiliike ja aivovuoto, jota hallinnon sorto oli kiihdyttänyt.

Lukašenkan hallinnon sortoa paenneille valkovenäläisille myönnettiin runsaasti turvapaikkoja Euroopasta, etenkin Liettuasta ja Puolasta. Vaikka Puola on ollut jo aiemmin kriittinen EU:n turvapaikkapolitiikkaan kohtaan, vähemmän tunnettua on, että Puolaan on saapunut joko opiskelemaan tai työskentelemään jopa miljoona tulijaa entisen Neuvostoliiton alueelta, lähinnä Ukrainasta. Tämä käy ilmi Jarosław Jańzakin kirjoittamasta Puolaa koskevasta artikkelista edellä mainitussa Rountreen ja Tillin toimittamassa kirjassa.

Lukašenka kutsui hallintonsa autoritaarisia toimia seuranneita, etenkin Pratasevitšin pidätyksen jälkeisiä EU:n pakotteita hybridihyökkäykseksi ja uhkasi päästävänsä ”huumeet ja siirtolaiset valloilleen” Euroopassa.

Saksalaisen Der Spiegel-lehden mukaan turvapaikanhakijoiden rekrytointi Irakissa alkoi heti toukokuussa 2021. Valko-Venäjän valtion omistama matkailuyritys Tsentrkurort alkoi markkinoida maassa pakettimatkoja, joiden tarkoituksena oli nostaa Valko-Venäjän profiilia turvallisena, nopeana ja helppona reittinä Eurooppaan. Pakettimatkan ostaneille myönnettiin turistiviisumit ja heidät lennätettiin suoraan Minskiin.

Puola ja Liettua etulinjassa

Valko-Venäjän viranomaiset ohjasivat turvapaikanhakijoita etenkin Liettuaan, joka syytti Valko-Venäjää laittomien rajanylitysten organisoimisesta. Liettua ja Latvia pyysivät Frontexilta tukea rajavalvontaan, johon vastattiin myöntävästi heinäkuun alussa.

Frontexin saapuminen rajalle ei kuitenkaan tarkoittanut turvapaikanhakijoiden toivottamista tervetulleiksi. Frontexin perusoikeusvalvoja syytti Liettuaa turvapaikanhakijoiden joukkopakkopalautuksista Valko-Venäjän puolelle, ja maan parlamentti hyväksyi kiireessä uuden lain, jonka perusteella maahan laittomasti tulleen siirtolaisen voi pidättää jopa kuuden kuukauden ajaksi. Käytännössä rajan ylittäneet suljettiin aidatuille telttaleireille ja heidän turvapaikkahakemuksensa evättiin. Marraskuun alussa uutisoitiin, että 4200 turvapaikkahakemuksesta vain kuudelle oli tarjottu turvapaikkaa.

Rajan ylittäneet suljettiin aidatuille telttaleireille ja heidän turvapaikkahakemuksensa evättiin.

Turvapaikanhakijoiden ilmestyessä Puolan vastaiselle rajalle Puola julisti raja-alueelle hätätilan syyskuun alussa. Hätätila esti myös kansalaisjärjestöjen ja median pääsyn rajalle. Toisin kuin Latvia ja Liettua, Puola toimi kuten Unkari vuonna 2015 eikä pyytänyt tukea Frontexilta.

Liettuan tavoin myös Puolassa kiirehdittiin lainmuutos vastauksena kriisiin. Uusi laki sallii turvapaikanhakijoiden välittömän käännyttämisen maan rajojen ulkopuolelle EU:n ja kansainvälisen pakolaissopimuksen vastaisesti.

Ihmisoikeusjärjestöt sekä YK arvostelivat Puolaa Valko-Venäjän ja Puolan väliselle rajalle loukkuun jääneiden ihmisten jättämisestä oman onnensa nojaan. Jopa Puolan konservatiivisen katolisen kirkon johto vetosi maan hallitukseen, jotta turvapaikanhakijoita kohdeltaisiin inhimillisesti. Turvapaikanhakijat ovat syyttäneet sekä Valko-Venäjän että Puolan hallituksen joukkoja siitä, että heitä työnnettiin kerta toisensa jälkeen rajan yli.

Jopa Puolan konservatiivisen katolisen kirkon johto vetosi maan hallitukseen, jotta turvapaikanhakijoita kohdeltaisiin inhimillisesti.

Toisin kuin Unkarin kohdalla vuonna 2015, EU on nyt ollut yhtenäisempi: sen sijaan, että EU olisi tuominnut Puolan toimet, se vahvisti Puolalla olevan oikeus rajojensa turvaamiseen. Kun Valko-Venäjä hylkäsi EU:n kanssa aiemmin solmitun takaisottosopimuksen, Euroopan komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen arvioi Valko-Venäjän tavoitteena olevan horjuttaa Eurooppaa. Hybridihyökkäyksen syytös esitettiin nyt Euroopasta Valko-Venäjää vastaan.

Mitä seuraavaksi?

Vaikka EU ja jopa Valko-Venäjä itsekin ovat pyrkineet hidastamaan tulijoiden virtaa, sana avoimesta ovesta Eurooppaan on jo kirinyt.

Lukašenka on ilmaissut voivansa päättää kriisin, jos EU tunnustaa hänen hallintonsa sekä lopettaa talouspakotteet. EU vaikuttaa tällä hetkellä vastaavan Lukašenkan valtapoliittiseen neuvotteluun, jonka voisi myös rinnastaa kiristykseen, sekä viestimällä kiinnostuksesta myönnytyksiin että koventamalla pakotteita.

EU vaikuttaa tällä hetkellä vastaavan Lukašenkan valtapoliittiseen neuvotteluun sekä viestimällä kiinnostuksesta myönnytyksiin että koventamalla pakotteita.

Kriisiin aikana on myös spekuloitu sillä, missä määrin Venäjän presidentti Vladimir Putin on koko kriisin takana tai Lukashenka ja Putin osoittautuneet kriisin ”voittajiksi”. Vaikka Merkelin ja Lukashenkan keskustelujen lopputuloksesta ei ole kerrottu julkisuuteen, jonkinlainen sopimus näyttää olevan tekeillä, sillä Valko-Venäjä on siirtänyt osan turvapaikanhakijoista rajan läheisyydessä sijaitsevaan hätämajoitukseen ja jopa sallinut palautuslennot Irakiin.

Olisi kuitenkin ennenaikaista väittää kriisin olevan ohi. Valko-Venäjällä on edelleen arviolta jopa 10 000 turvapaikanhakijaa, mikä on kaukana vuoden 2015 lukemista, mutta ennennäkemätöntä Valko-Venäjällä. Puolan viranomaisten mukaan joka yö sadat turvapaikanhakijat yrittävät edelleen ylittää rajan Valko-Venäjän joukkojen avustuksella.

Historian tragediaa on siinä, että Valko-Venäjän reitti Eurooppaan esitettiin helppona ja turvallisena, ja matkaan lähti paljon erityisesti haavoittuvassa asemassa olevia ihmisiä. Viimeisin kuolonuhri olikin sikiö, joka menehtyi viimeisillään raskaana olleen naisen pyrkiessä rajan yli mitä ilmeisimmin tiistain vastaisena yönä.

Haavoittuvassa asemassa olevia ihmisiä käytetään valtapoliittisina pelinappuloina, eivätkä EU:n arvot näytä kestävän.

Traagista on myös se, että turvapaikanhakijat ovat Valko-Venäjällä täysin hallinnon armoilla, sillä maan poliittinen oppositio ja kansalaisyhteiskunta on kukistettu syksyn 2020 mielenosoituksien jälkimainingeissa, eivätkä ihmiset uskalla auttaa maahan saapuneita rangaistuksen pelossa.

Nykyinen kriisi kuvaa hätkähdyttävästi, kuinka rajapolitiikka on onnistunut kaappaamaan niin poliittisen mielikuvituksen kuin julkisen keskustelummekin. Haavoittuvassa asemassa olevia ihmisiä käytetään valtapoliittisina pelinappuloina, eivätkä EU:n arvot näytä kestävän. Historian klassikoiden mukaan maailmanhistorian tapahtumat monesti toistuvat farssina, mutta tilannetta Puolan, Liettuan ja Valko-Venäjän rajalla on vaikea nähdä nyt minään muuna kuin tragediana.

Kristiina Silvan on tutkija Ulkopoliittisen instituution Venäjä ja EU:n itäinen naapurusto -ohjelmassa ja poliittisen historian tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa. Hän tutkii autoritääristä hallintoa ja yhteiskunnallisia liikkeitä entisen Neuvostoliiton alueella.

YTT, dosentti Heino Nyyssönen on politiikan tutkija ja Turun yliopiston valtio-opin yliopistonlehtori. Hänen tutkimuksiinsa kuuluvat muun muassa sekä kansainvälinen politiikka että historian käyttö erityisesti itäisessä Euroopassa.

Silvan, Kristiina ja Nyyssönen, Heino 2021. ”Vuoden 2015 ”pakolaiskriisistä” vuoden 2021 ”hybridihyökkäykseen”” Politiikasta, 26.11.2021, https://politiikasta.fi/vuoden-2015-pakolaiskriisista-vuoden-2021-hybridihyokkaykseen

Julkaisu Vuoden 2015 ”pakolaiskriisistä” vuoden 2021 ”hybridihyökkäykseen” ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomalainen ja kansainvälinen media ovat seuranneet Puolan kehitystä viimeisen kahden vuoden ajan huolestuneina. Maan johtoon 2015 siirtynyt konservatiivinen Laki ja oikeus -puolue on ajautunut pahasti poikkiteloin Euroopan unionin kanssa. Kitkaa ovat aiheuttaneet muun muassa Puolan oikeusvaltioperiaate, pakolaispolitiikka ja maailmanperintökohteeksi julistetun Białowieża-kansallispuiston metsähakkuut.

Puolalaiset ovat järjestäneet laajoja hallituksen vastaisia mielenosoituksia Varsovassa ja muiden suurten kaupunkien kaduilla. Aiheina ovat olleet tuomioistuinten riippumattomuus, oikeusvaltioperiaate ja demokratiakehitys, mutta myös naisten oikeudet ja suunnitelmat aborttilain edelleen tiukentamisesta.

Euroopan änkyrä

Puolan ulkopuolella Laki ja oikeus -puolue on saanut maansa näyttämään Euroopan unionin vastahankaiselta jäseneltä, joka yhdessä Unkarin kanssa haluaa muuttaa unionin kulkusuunnan taaksepäin. Puolan hallitus riitelee erityisesti saksalaisten kanssa ja vaatii muun muassa sotakorvauksia Saksalta samalla, kun maa on pitkään kuulunut EU:n nettosaajiin.

Suhteet Venäjään ovat kireät. Syitä ovat Ukrainan kriisi sekä vuoden 2010 lentoturma, jossa Venäjän Smolenskiin laskeutumassa ollut puolalaiskone syöksyi maahan. Turma johti 96 ihmisen kuolemaan. Heidän joukossaan olivat presidentti Lech Kaczyński vaimoineen sekä muita puolalaisia johtohenkilöitä.

Nykyhallituksen aloittama uusi tutkinta Smolenskin turmasta on osoittanut, että alkuperäisessä turmatutkinnassa oltiin monin tavoin huolimattomia. Laki ja oikeus kannattajineen syyttää maan edellistä, Donald Tuskin johtamaa hallitusta tietojen pimittämisestä sekä Venäjän liiallisesta myötäilystä. Venäjä on syyttänyt turmasta puolalaisen lentäjän huonoissa sääolosuhteissa tekemää virhettä, kun taas Laki ja oikeus -puolueen piirissä epäillään, että turman syynä olisi ollut räjähde.

Ukrainan kriisin yhteydessä Puola on kuulunut itäisen naapurinsa vahvoihin tukijoihin Venäjää vastaan. Silti myös Puolalla ja Ukrainalla on omat historiasta kumpuavat riitansa, jotka ovat viime aikoina jälleen hiertäneet maiden välejä. Nykytilanteen ulkopoliittisista ongelmista huolimatta Puolan hallitus pitää Euroopan unionin itäistä kumppanuusohjelmaa tärkeänä ja toimii itse aktiivisesti sen edistäjänä.

Puolalaiset riitelevät myös keskenään.

Puolalaiset riitelevät myös keskenään: alkuvuoden 2017 erikoisessa episodissa Puolan hallitus ei asettunut tukemaan puolalaisen Tuskin uudelleenvalintaa Eurooppa-neuvoston puheenjohtajaksi, vaan asetti oman vastaehdokkaansa. Entinen pääministeri Tusk kuuluu Laki ja oikeus -puolueen ja sen johtajan Jarosław Kaczyńskin arkkivihollisiin, eikä Puolan nykyhallitus yksinkertaisesti kykene tukemaan Tuskia mihinkään tehtävään.

Yksi syy tähänkin on Smolenskin turma. Kun presidentti Lech Kaczyński kuoli 2010, hänen kannattajansa alkoivat pian syyttää silloista pääministeriä ja tämän hallitusta tapahtuneesta sekä tutkinnan huonosta hoidosta. Uudessa turmatutkinnassa myös Tuskia on kuultu Varsovassa.

Menestyksen salaisuus

Kaiken tämän seurauksena voisi kuvitella, että Puolan hallituksen kannatus olisi romahtamispisteessä. Asia on kuitenkin aivan päinvastoin. Hallituksen kannatusluvut ovat nousussa ja viimeisimmät galluplukemat antavat noin 40 prosentin kannatuksen. Mikä tätä selittää?

Laki ja oikeus -puolueen vaalikampanjat vuoden 2015 presidentin- ja parlamenttivaaleissa keskittyivät erityisesti sosiaalipolitiikkaan, jolla hyökättiin elitistiseksi moitittua Kansalaisfoorumi-puoluetta vastaan. Puolan talouskasvun hedelmät oli saatava kaikkien hyödyksi, eikä Puola kansainvälisesti saisi kyykistellä sen enempää Moskovan kuin Brysselin suuntaan.

Sanoma vetosi äänestäjiin. Presidentiksi nousi Lain ja oikeuden aiempi europarlamentaarikko Andrzej Duda, ja hallitus järjestäytyi Dudan vaalikampanjan menestyksellä hoitaneen Beata Szydłon johdolla.

Maan vaikutusvaltaisin poliitikko on Lain ja oikeuden puheenjohtaja, edesmenneen Lech Kaczyńskin kaksoisveli Jarosław.

Silti julkinen salaisuus on, että maan vaikutusvaltaisin poliitikko on Lain ja oikeuden puheenjohtaja, edesmenneen Lech Kaczyńskin kaksoisveli Jarosław. Hän on kuitenkin kotimaassaan ristiriitainen hahmo, joten vuoden 2015 kampanjoissa oli tärkeää uudistaa konservatiivipuolueen kasvoja. Nykyisin Kaczyńskille ominaisempaa onkin pysytellä Varsovassa kulissien takana ja antaa muiden hoitaa asioita hallituksessa, Brysselissä ja maailmalla.

Kuluneena syksynä Puolan hallitus kävi tyytyväisenä omaan puoliväliriiheensä. Vuoden 2015 vaalilupaukset on toimeenpantu onnistuneesti: 500+-lapsilisäohjelma on tuonut merkittävän tuen etenkin vähävaraisemmille sekä useamman lapsen perheille. Eläkeikä on laskettu takaisin aiemmalle tasolle, naisten 60:een ja miesten 65 ikävuoteen. Lisäksi talous on vahvassa nousussa ja työttömyysluvut ennätyksellisen alhaalla.

Erityisesti sosiaalipolitiikka on nostanut hallituksen kannatuslukuja. Sosialismin murtumisen jälkeen Puola leikkasi rajusti perhetuista sekä käytännössä lakkautti alle kouluikäisten lasten päivähoidon. Sittemmin alkanut talouskasvu ei pitkään aikaan tuonut merkittäviä muutoksia maan perhepolitiikkaan, mikä on osaltaan johtanut hälyttävän alhaiseen syntyvyyteen.

Hallituksen huomattavat korotukset lapsilisiin ovat nostaneet hallituksen kannatusta sen perinteisen äänestäjäkunnan ylitse.

Tätä taustaa vasten onkin ymmärrettävää, miksi nykyisen hallituksen huomattavat korotukset lapsilisiin ovat nostaneet hallituksen kannatusta sen perinteisen äänestäjäkunnan ylitse. Perhepolitiikkaa korostaneen pääministeri Szydłon kannatusluvut ovat olleet vankat, vaikka maan suosituimmaksi poliitikoksi onkin noussut saman puoluetaustan omaava presidentti Duda.

Opposition ahdinko

Puolan oppositio on tässä asetelmassa melko hampaaton. Suurin oppositiopuolue Kansalaisfoorumi kritisoi hallitusta ahkerasti, mutta on kyennyt tarjoamaan vain vähän vaihtoehtoja.

Oppositio on esillä kansalaisten mielenosoituksissa, mutta vahvemmin ne ovat osoitus Demokratian puolustuskomitea -nimisen kansalaisjärjestön (Komitet Obrony Demokracji, KOD) aktiivisuudesta ja kyvystä saada kansalaiset liikkeelle.

KOD:n suosio ja opposition ahdinko osoittavat, miten laajaa puolalaisten epäluottamus poliitikkoja ja poliittista järjestelmää kohtaan on. Puolan vaaleissa äänestysprosentti kipuaa vain vaivoin 50 prosentin yli. Sosialismin perintö ja toistuvat korruptioskandaalit ovat tehneet tehtävänsä.

Puolan vaaleissa äänestysprosentti kipuaa vain vaivoin 50 prosentin yli.

Hallitukseen kohdistuva kritiikki ei sada oppositiopuolueiden laariin, vaan oppositiopuolueiden kannatusluvut jatkavat laskuaan. Puolan sisältä katsottuna kovin hyvältä ei näytä sekään, että oppositiopoliitikot näyttävät lokaavan Puolan kansainvälistä mainetta tahallisesti, kun he vetoavat Euroopan unioniin kotimaan hallitusta vastaan.

Syksyinen saippuaooppera

Syksyn aikana mediassa alettiin puhua hallituksen tulevasta ministerikierrätyksestä. Etenkin huhut suositun pääministeri Szydłon vaihtamisesta herättivät laajaa ihmetystä.

Alkoi syksyinen saippuaooppera, jossa uudeksi pääministeriksi alettiin ehdottaa puolustusministeri Antoni Macierewiczia, valtiovarainministeri Mateusz Morawieckia sekä itse Lain ja oikeuden johtajaa, Jarosław Kaczyńskia. Milloin kaikki vakuuttivat tukeaan istuvalle pääministerille, milloin taas eri nimiä tiputeltiin median maisteltaviksi. Oppositio syytti, että ministerikierrätystä koskevat spekulaatiot peittivät alleen muut tärkeät puheenaiheet, kuten hallituksen suunnitelmat vaalilain uudistamisesta.

Milloin kaikki vakuuttivat tukeaan istuvalle pääministerille, milloin taas eri nimiä tiputeltiin median maisteltaviksi.

Szydło itse kielsi huhut siirtymisestä syrjään ja sanoi, ettei maan poliittinen tilanne edellyttänyt suuria muutoksia hallituksessa. Tämä ei kuitenkaan auttanut, kun mediaan vuosi tietoja, ettei pääministerin kalenteria oltu suunniteltu marraskuuta pidemmälle. Kulisseista osattiin myös kertoa, että Kaczyński oli tympääntynyt Szydłon hitaaseen päätöksentekokykyyn ja jahkailevaan tapaan tehdä politiikkaa. Ilmeisesti Szydło ei siis seurannut tarpeeksi nopeasti oppi-isänsä ohjeita.

Joulukuun 7. päivänä Puolan parlamentissa äänestettiin hallituksen luottamuksesta. Aloitteen epäluottamusäänestyksestä oli tehnyt oppositiopuolue Kansalaisfoorumi. Äänestyksen syynä olivat Puolan itsenäisyyspäivän 11.11. juhlien yhteydessä esiintyneet äärioikeiston marssit sekä hallituksen kyvyttömyys tuomita jyrkästi äärioikeiston toiminta ja tehdä pesäeroa ääriliikkeiden edustamaan kansallismielisyyteen.

On täysin selvää, ettei opposition edustajien määrä riitä kaatamaan nykyistä hallitusta. Pääministeri Szydło voittikin epäluottamusäänestyksen, ja totuttuun tapaan herrasmiehenä esiintyvä Kaczyński oli valmiina onnittelemaan ”upeaa pääministeriään” kukkakimpun kanssa.

Samaan aikaan oli kuitenkin julkistettu, että hallituspuolue kokoontuisi päivän aikana päättämään uuden pääministerin nimestä. Szydło ei voittaisi kahdesti päivässä.

Pankkiirista ministeriksi

Illalla Szydło jätti eroanomuksensa ja hallituspuolue ehdotti uudeksi pääministeriksi valtiovarainministeri Morawieckia. Hänen nimensä oli viime aikoina nostettu todennäköisimmäksi Szydłon seuraajaksi, mutta silti hänen valintansa on jonkinlainen yllätys.

Monessa suhteessa Morawiecki on hyvin epätodennäköinen Lain ja oikeuden edustaja: hän on opiskellut laajalti taloustieteitä Puolassa, Saksassa, Sveitsissä ja Yhdysvalloissa. Hän on toiminut menestyneenä pankkiirina ja liikemiehenä. Ennen omaa poliittista uraansa hän otti osaa neuvotteluihin Puolan EU-jäsenyysehdoista ja toimi aiemman pääministeri Tuskin taloudellisena neuvonantajana.

Vuonna 2015 Morawiecki kutsuttiin Laki ja oikeus -puolueen ulkopuolelta hallituksen kehitysministeriksi, ja pian hänet ylennettiin valtiovarainministeriksi. Mikä yhdistää pankkiiri Morawieckia ja Jarosław Kaczyńskia?

Mikä yhdistää pankkiiri Morawieckia ja Jarosław Kaczyńskia?

Yksi vastaus on miesten maailmankuvassa, jota on hallinnut vankka kommunismin vastaisuus. Kuten moni Puolan nykypoliitikko, Morawiecki ja Kaczyński ovat kasvaneet 1980-luvulta tunnetun Solidaarisuus-liikkeen riveissä. Morawieckin isä Kornel Morawiecki perusti 1982 Taistelevan Solidaarisuuden (Solidarność Walcząca). Sen mukana myös poika Mateusz osallistui kommunismin vastaiseen toimintaan.

Tämä taistelu ei ole jäänyt vain Puolan menneisyyteen, vaan vielä nykypolitiikassa on tyypillistä tuomita omat poliittiset vastustajat kommunistien kätyreiksi ja siten herättää epäluuloa kansalaisissa. Samoin Puolan vallitsevaa oikeusjärjestelmää on hallituksen piirissä haukuttu sosialismin kaudelta peräisin olevan eliitin hallitsemaksi, korruptoituneeksi, tehottomaksi ja kipeästi uudistusta tarvitsevaksi.

Talouspolitiikka ei kuulu Kaczyńskin omiin vahvuusalueisiin, ja hänen kerrotaan olevan hyvin vaikuttunut Morawieckin taloudellisista näkemyksistä ja uudistusehdotuksista. 49-vuotias Morawiecki onkin hämmästyttänyt monet sillä, miten nopeasti hän on liikkunut puolueen keskiöön. Joidenkin mielestä miehen nousu Kaczyńskin aisapariksi onkin ollut liian nopeaa, kun moni muu puolueaktiivi on joutunut samalla syrjään.

Morawieckin ja Kaczyńskin Puola?

Szydłon syrjäyttämistä perustellaan julkisesti sillä, että nyt on aika siirtää hallituksen painopiste sosiaalipolitiikasta talouteen. Lisäksi monimutkainen kansainvälinen tilanne sekä edessä oleva vaalivuosien suma edellyttivät hallitukselle ”vahvaa johtajaa”.

Ensi vuonna on edessä aluevaalit, 2019 uudet parlamenttivaalit ja 2020 presidentinvaalit. Morawieckin valinta osoittaa Kaczyńskilta suurta itsevarmuutta tai riskinottoa: Morawiecki ei ole koskaan ollut ehdolla yksissäkään demokraattisissa vaaleissa, joten hänen vaalikuntonsa jää nähtäväksi.

Morawiecki ei ole koskaan ollut ehdolla yksissäkään demokraattisissa vaaleissa.

Szydłon maine on kansainvälisesti huono, mikä johtuu erityisesti Puolan asemoinnista EU:n sisällä. Tässä pääministeri on kuitenkin seurannut puolueensa johdon linjaa ja saanut siitä vastineeksi kukkakimppuja.

Pääministerin vaihtamisen syyt ovatkin edelleen epäselvät. On mahdollista, että Kaczyński valmistelee jo itselleen seuraajaa puoluejohdossa ja katsoo, ettei ainakaan Szydłosta tähän rooliin ole.

Viimeisen kahden vuoden aikana on näyttänyt, ettei Laki ja oikeus kuuntele siihen kohdistuvaa kritiikkiä vaan porskuttaa eteenpäin oman ohjelmansa mukaisesti. Pääministerin vaihdoksen on kuitenkin arveltu tarkoittavan sitä, että puolue pyrkisi jatkossa edistämään parempia suhteita muihin EU-maihin. Tämä pyrkimys on todennäköistä etenkin, jos myös ulkoministeri Witold Waszczykowski menee ministerikierrätyksessä vaihtoon.

Kaczyński tavoittelee kuitenkin edelleen oikeuslaitoksen ja vaalijärjestelmän uudistuksia, Puolan nostamista alueelliseksi johtajaksi itäisessä Keski-Euroopassa ja maan perustuslain uudistamista. Oppositio ja EU pelkäävät, mihin suuntaan tämä ohjelma Puolaa vie.

Nähtäväksi jää, millaiseksi Morawieckin ja Kaczyńskin yhteistyö kehittyy ja aiheuttaako tämä yllättävä kumppanuus puolueessa sisäisiä ristiriitoja. Tämän välttämiseksi hallituspuolueesta on vakuuteltu sisäistä yhtenäisyyttä ja sitä, että oman puolueen piirissä suosittu Szydło jatkaa mukana hallituksessa. Hänen tarkempi roolinsa on kuitenkin vielä auki. Se on varmaa, että yllätyksiä Puolan politiikasta ei puutu.

Kirjoitus kuuluu Euroopan keskellä, Euroopan reunalla -sarjaan.

FT Miia Ijäs on historiantutkija Tampereen yliopistossa.

Julkaisu Puolan ministerikierrätys ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Euroopan unionissa on herätty ihmettelemään, kun huolestuttavat uutiset lisääntyvät itäryhmän suunnalta. Päänvaivaa eivät aiheuta pelkästään median päähuomion kohteena olevat Unkari ja Puola vaan myös Romania, Bulgaria ja hiljattain jopa Tšekki ja Slovakia.

Voidaan väittää, että mikään, mitä nyt tapahtuu, ei ole yllättävää eikä edusta käännettä, vaan on johdonmukaisen kehityksen tulos. Ongelmien taustat on kuitenkin hankala nähdä, koska ymmärrystä haittaavat median, poliitikkojen ja usein myös tutkijoiden mantrat.

Nämä mantrat tarjoavat rajoitetun tulkintakehyksen, koska ne paitsi ohjaavat vahvasti tulkintaa, niitä myös toistetaan riittävän usein, jotta mantrojen uskottavuus korostuisi.

Mantra 1: EU:n suuri kertomus onnistuneesta itälaajentumisesta

Eurooppalaisen projektin tärkeimpänä saavutuksena pidetään itälaajentumista, joka edesauttoi demokratisaatiota entisissä kommunistimaissa ja varmisti rauhan maanosassa.

Onnistuneen itälaajenemisen myytti johtuu yhtäältä siitä, että vaivalla markkinoitu eurooppalainen identiteetti nojaa demokraattiseen arvomaailmaan, jota yhteisön jäsenien sanotaan jakavan. Toisaalta se johtuu siitä, että ongelmista puhuttaessa esiin tuodaan usein vain niitä itä-Euroopan maita, jotka eivät päässeet unioniin. Ukrainan, Valko-Venäjän ja Moldovan pitää tarjota riittävän selkeä kontrasti itäisille EU-maille ja painava vasta-argumentti epäilijöille.

Tällaisen mustavalkoisen mielikuvan viljely tuuditti eurooppalaiset poliitikot ja byrokraatit pitkäksi aikaa uskoon siitä, että vaikka ongelmia ilmaantuisikin, uudet jäsenmaat olivat kyllä riittävän demokraattisia liittyessään unioniin vuosina 2004 ja 2007 – loput sitten oppivat unionin länsiryhmältä kanssakäymisen kautta.

Liittyminen tapahtui kuitenkin paradoksaalisesti sekä liian myöhään että liian aikaisin, mikä kävi kalliiksi kaikille osapuolille.

Liittyminen tapahtui kuitenkin paradoksaalisesti sekä liian myöhään että liian aikaisin, mikä kävi kalliiksi kaikille osapuolille.

Neuvostojärjestelmän romahduksen jälkeen alueen maissa yleistyi iskulause ”takaisin Eurooppaan”. Eurooppa tarkoitti Länsi-Eurooppaa, sitä kylmän sodan aikaisen länsipropagandan ideaalikuvaa vapaudesta, demokratiasta, ihmisoikeuksista ja ennen muuta hyvinvoinnista. Mielikuva eli vahvana idän kansojen mielissä.

”Takaisin” vastaavasti viittasi siihen lännelle suunnattuun todisteluun, että länsi oli se oikea koti, johon alue on aina kuulunut ennen kuin kommunistit suistivat maat ”luonnolliselta” kehitysraiteeltaan. Entisen itäblokin maiden pyrkimys liittyä nopeasti unioniin oli kuitenkin ongelma lännessä. Edessä oli joukko maita, joissa elettiin euforiassa ja otaksuttiin, että länsi propagandan mukaisesti toivottaa idän tervetulleeksi.

Suurin dilemma EU:ssa olikin, miten ylläpitää sekä näiden maiden demokratiakehitys että lännen auktoriteettiasema, mutta samalla jarruttaa liittymistä siitä yksinkertaisesta syystä, että länsi ei ollut valmis siihen vielä 1990-luvulla. Piti ratkaista ensin käytännön ongelmat, kuten kuka maksaa liittymisen kustannukset tai millaisia rakenteellisia muutoksia tarvitaan EU:n päätöksentekojärjestelmässä.

Eikä vähäinen ollut sekään huoli, että suurin osa idän ehdokasmaista oli maataloustuottajavaltioita, joiden mukaantulo heikentäisi ennen muuta Ranskan, Espanjan ja Italian maataloustuottajien asemaa EU:n markkinoilla. EU siis alkoi pelata aikaa.

Idän maille tuli nöyryyttävänä yllätyksenä, ettei länsi tahtonutkaan näitä maita osaksi yhteisöä vaan asetti tiukat vaatimukset.

Idän maille tuli nöyryyttävänä yllätyksenä, ettei länsi tahtonutkaan näitä maita osaksi yhteisöä vaan asetti tiukat vaatimukset. Kööpenhaminan kriteerit vuodelta 1993 työnsivät liittymisen mahdollisuutta vuosien päähän. Pitkän odotuksen aikana ja EU:n paternalististen asenteiden takia euforia kuihtui.

Samalla kuihtui myös euforian siivittämä keskustelu eurooppalaisista arvoista, demokratian ja oikeusvaltion luonteesta sekä ihmisoikeuskysymysten merkityksestä. Euforia olisi mahdollistanut avoimuutta ja herkkyyttä uusille vaikutteille.

Euforian tilalle astuivat hyötynäkökulmat. Tavoitteiksi nousivat kansalaisten elintason nousu, nopea talouskehitys EU-tukia hyödyntäen ja länsimarkkinoille pääsy. Hyötynäkökulma muutti myös asennoitumista Kööpenhaminan kriteereihin eli määrittelyyn siitä, mitä demokratisaatiolla tarkoitettiin.

Ulkoapäin tulleisiin vaatimuksiin suhtauduttiin samalla tavalla kuin itäblokin aikana eli näennäisesti. Syntyi Pygmalion-efekti: länsi mieltyi näyteikkunademokratioihin, joita se kiirehti luomaan kiinnittämällä huomiota pääasiassa demokratian ulkoisten rakenteiden pystyttämiseen.

Demokratia ei ulottunut poliittiseen kulttuuriin ja ajattelutapaan, vaan nopeasti parsitut rakenteet täytettiin vanhoilla käytänteillä.

Demokratia oli kosmeettista, mutta se riitti jäsenyyteen. Demokratia ei ulottunut poliittiseen kulttuuriin ja ajattelutapaan, vaan nopeasti parsitut rakenteet täytettiin vanhoilla käytänteillä.

Mantra 2: Demokratiavaje on hetkellinen toimintahäiriö, populististen politiikkojen manipulaation ja putinismin leviämisen tulos

Edellä mainitusta mantrasta johtuen EU:n länsivaltiot suhtautuvat itäisten maiden demokratiaongelmiin ohimenevänä ilmiönä ja jokseenkin yllättyneinä. Erityisesti mediassa populismi nostetaan kehityksen keskeiseksi syyksi.

Tällaisessa ajattelussa on edellään läsnä ajatus ”historian lopusta” eli siitä, että länsimainen liberaali demokratia on ainoa tavoiteltava päämäärä yhteiskunnissa. Silloin on vaikea kuvitella, että kansan tahdon ilmentymä olisi autoritäärinen järjestelmä.

Ajattelussa on edellään läsnä ajatus siitä, että länsimainen liberaali demokratia on ainoa tavoiteltava päämäärä yhteiskunnissa.

Unkarin ja Puolan tilanteet kertovat kuitenkin juuri tästä. Unkarin itsevaltias Fidesz-puolue on voittanut vuodesta 2010 lähtien kaikki maassa järjestetyt kuusi vaalia. Puolassa ensimmäistä kertaa valtiososialismin romahduksen jälkeen yksi puolue, Laki ja oikeus, sai äänten ylivoimaisen enemmistön vuonna 2015.

Voidaan väittää, että länsimainen liberaali demokratia on Tšekkiä lukuun ottamatta vieras tuontitavara itäisessä Keski- ja Kaakkois-Euroopassa. Maat, jotka syntyivät vuonna 1918 alueella vaikuttaneiden valtakuntien romahdettua, eivät olleet länsityyppisiä demokratioita vaan autoritääriseen suuntaan kehittyviä valtioita, jotka sittemmin joutuivat Neuvostoliiton vaikutuspiiriin.

Kommunistijärjestelmän romahdettua maita askarrutti, mitä tietä kannattaisi edetä demokratisoitumisessa. Piti kuroa umpeen kuilu idän ja lännen kehityksen välillä. Keskeinen debatti käytiin siitä, pitäisikö kopioida lännen malli vai kehittää omaehtoista järjestelmää.

Keskeinen debatti käytiin siitä, pitäisikö kopioida lännen malli vai kehittää omaehtoista järjestelmää.

Länsimieliset todistelivat, että kansallisen kehitystien keksiminen vie liikaa aikaa. Pitää vain yksinkertaisesti omaksua se, mitä länsi on niin halukas opettamaan. Kansallisen ratkaisun puolestapuhujat väittivät, ettei yhteiskunnallisessa kehityksessä ole isoa harppausta, vaan jokaisen on kuljettava sitä tietä, joka pohjaa omaan poliittiseen ja kulttuuriseen perinteiseen.

1990-luvun puoliväliin mennessä kävi selväksi, että EU:n tarjoama runsas talousapu oli tarjolla vain niille, jotka hyväksyivät nopean etenemisen länsimaista kehitysmallia kohti. EU-jäsenyys syväjäädytti keskustelun omaehtoisesta kehitystiestä. Keskustelu heräsi uudestaan 2010-luvulla pettymysten siivittäminä.

Schengenin alueen ja sisämarkkinoiden asteittainen avautuminen uusien jäsenmaiden edessä oli osoitus kahden kerroksen kansalaisista yhteisön sisällä. Korruptio, josta EU jaksoi muistuttaa, oli yhtä merkittävää Italiassa ja Kreikassa. Elintaso ei noussutkaan odotetusti ja idän siirtotyöläisille maksettiin edelleen vain murto-osa länsimaisista palkoista.

Monet väliinputoajat kokivat markkinatalouden tulon kipeällä tavalla ilman riittävää sosiaaliverkkoa. Eriarvoisuus sekä näkyvän köyhyyden ja pitkäaikaistyöttömyyden vakiintuminen lisäsivät epävarmuutta.

Toivottomalta vaikuttava tilanne edesauttoi sitä, että entisiä aikoja alettiin nostalgisoida. Nostalgia kohdistuu valtiososialismin aikaan, jolloin vahvat johtajat kykenivät takaamaan minimielintason ja elämä oli ennalta arvattavaa.

Toivottomalta vaikuttava tilanne edesauttoi sitä, että entisiä valtiososialismin aikoja alettiin nostalgisoida.

EU-kriittisyyden kasvun myötä palautui mieliin omaehtoisten ratkaisujen merkitys. Visegrád-maat eli Tšekki, Unkari, Puola ja Slovakia ovat vastustaneet EU:n integraation syventämistä, Venäjä-pakotteita ja pakolaiskiintiöitä. EU:n puuttumista sisäisiksi asioiksi miellettyihin kysymyksiin on vertailtu Moskovan toimintatapoihin itäblokin aikaan.

Kansallismielisten poliittisten piirien voimistuminen on ollut reaktio myös talouden rakenteiden muutostarpeille. EU:n itälaajenemisen yksi tärkein aspekti oli lännen yritysten pääsy idän valtaville markkinoille ja idän halpa, koulutettu työvoima.

Pääomarikkaiden ja monikansallisten yritysten saapuminen loi epäreilun kilpailutilanteen kommunistivallan jälkeen vasta-aloitteleville yrittäjille. Näin yritysrakenne vinoutui, eikä kehitykseltä voinut suojautua valtiollisin keinoin.

Uusi nationalistinen suuntaus pyrkii nyt autoritäärisin keinoin puuttumaan markkinatilanteeseen ja kanavoimaan talousasemia kansallisille yrittäjille. Kun otetaan huomioon sosiaalipoliittiset myönnytykset eläkeläisille ja lapsiperheille niin Puolassa kuin Unkarissakin, on selvää, että kyse on jostain laajemmasta kuin pelkästä populismista. Autoritääriset eliitit nauttivat kansan suosiota, koska hyötyjien määrä on huomattava.

Autoritääriset eliitit nauttivat kansan suosiota, koska hyötyjien määrä on huomattava.

Kilpailutilanteen muuttaminen näkyy muillakin yhteiskunnallisen ja poliittisen elämän osa-alueilla. Poliittista kilpailua rajoitetaan median vapautta rajoittamalla ja uusilla vaalilaeilla sekä kansalaisjärjestöjen kontrollilla. Usein väitetään, että uusi autoritäärinen trendi on osittain putinismin leviämisen tulos.

Vladimir Putinin hallintotapaa ei voi siirtoistuttaa yhtään sen paremmin kuin lännen liberaalia demokratiamalliakaan. Putinismin vetovoima perustuu juuri siihen, että se puhuttelee omaa poliittista perimää. Se muistuttaa sotien välisen ajan järjestelmää.

Uusi Zeitgeist

Euroopan unionin itäryhmän maissa näkyvä ”demokratian toimintahäiriö” on näköharha, joka johtuu normatiivisen lähestymistavan sumentamasta katseesta. Nykyinen tilanne ei välttämättä osoita vakiintunutta ja kestävää kehityskaarta.

Näköharha johtuu normatiivisen lähestymistavan sumentamasta katseesta.

Se on ilmiö, joka on pulpahtanut esiin yhtäältä sen takia, että siirtymäkauden alun yhteiskunnallista keskustelua omaehtoisen kehityksen mahdollisuudesta pyrittiin vaientamaan paimentamalla tietään etsiviä maita EU-mallin suuntaan.

Toisaalta kansallismielisten voimien esiinmarssi on vastareaktio EU:n pitkälliseen kriisiin ja pettymyksiin ylisuurista odotuksista jäsenyyden annista. Nämä ylisuuret odotukset pohjasivat mielikuviin ja lupauksiin, joita EU itse on ruokkinut.

EU:n itäryhmässä on vallalla konservatiivinen Zeitgeist, jota kannattavat niin oikeistolaiseksi kuin vasemmistolaiseksi identifioituvat ryhmät. Se tulee määräämään ainakin jonkin aikaa yhteiskunnallisen ja poliittisen kehityksen suuntaa jo senkin takia, että ajan henki mukailee alueen poliittista DNA:ta.

Kirjoittaja on myös mukana tänään järjestettävässä Demokratian kriisi -tilaisuudessa.

Katalin Miklóssy on poliittisen historian dosentti ja vanhempi tutkija Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutissa.

Artikkeli on osa Demokratian haasteet -kirjoitussarjaa.

Julkaisu EU:n mantrat estävät ymmärtämästä idän demokratian kehityshäiriötä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Liittolaisista vihollisiksi

Tusk nousi Puolan pääministeriksi vonna 2007, kun keskustaoikeistolainen, markkinaliberalistinen ja EU-myönteinen Kansalaisfoorumi (Platform Obywatelska, PO) päihitti vaaleissa aiemman pääministeripuolueen ja pahimman poliittisen kilpailijansa, Laki ja Oikeus -puolueen (Prawo i Sprawiedliwość, PiS).

Kansalaisfoorumi ja sitä konservatiivisempi Laki ja Oikeus ponnistivat molemmat sosialismin vastaisesta Solidaarisuus-liikkeestä ja kuuluivat jonkin aikaa samaan oikeistokoalitioon. Ne kuitenkin erosivat toisistaan ja riitaantuivat 2005, kun silloisissa presidentinvaaleissa vastakkain olivat Kansalaisfoorumin Tusk sekä Lain ja Oikeuden Lech Kaczyński.

Kyseinen vaalikampanja oli todella likainen. Henkilöön kohdistuvia syytöksiä oli erilaisia: esimerkkinä mainittakoon syytökset Tuskin suvun saksalaisyhteyksistä toisen maailmansodan aikana.

Hetken Puolaa hallitsivat kaksoisveljekset Lech ja Jarosław Kaczyński.

Kaczyński voitti vaalit, ja hetken Puolaa hallitsivat kaksoisveljekset Lech ja Jarosław Kaczyński, joista jälkimmäinen toimi pääministerinä 2006–2007.

Tilanne muuttui 2007 Kansalaisfoorumin voittaessa parlamenttivaalit ohi Lain ja Oikeuden. Myös presidentti Lech Kaczyńskin suosio oli matalalla, joidenkin kannatusmittausten mukaan vain noin 20 prosentissa, ja hänen uudelleenvalintansa toiselle kaudelle vaikutti epätodennäköiseltä.

Smolenskin trauma

Nyky-Puolan poliittinen elämä muuttui huhtikuussa 2010. Presidentti Lech Kaczyński, hänen vaimonsa ja 94 muuta saivat surmansa Smolenskin lentoturmassa. Puolalainen delegaatio oli matkalla Venäjälle muistamaan toisen maailmansodan aikaista Katynin joukkomurhaa, mutta heidän koneensa putosi sankassa sumussa kesken laskeutumisen.

Myöhemmin samana vuonna Jarosław Kaczyński asettui ehdolle presidentinvaaleissa, mutta hävisi virkaa tekevälle presidentille, Kansalaisfoorumin Bronisław Komorowskille.

Kaczyński kannattajineen vieritti syyn veljensä kuolemasta pääministeri Tuskille.

Kaczyński kannattajineen vieritti syyn veljensä kuolemasta pääministeri Tuskille, jonka Kaczyński katsoi olevan poliittisesti vastuussa presidentin kuolemasta. Pääministeriä myös syytettiin turman tutkinnan huonosta hoidosta sekä venäläisten myötäilemisestä tutkinnan johtopäätöksissä.

Venäläinen turmatutkinta syytti turmasta puolalaisia lentäjiä, jotka tekivät virheen laskeutuessaan huonossa kelissä – mahdollisesti muiden koneessa olleiden henkilöiden painostamana. Venäjä on kieltäytynyt luovuttamasta turmakonetta puolalaisille.

Alhaisten kannatuslukujen Lech Kaczyńskista tehtiin kansallissankari.

Alhaisten kannatuslukujen Lech Kaczyńskista tehtiin kansallissankari. Hänet haudattiin katolisen kirkon tuella Krakovaan Wawelin katedraaliin yhdessä puolalaisten kuninkaallisten sekä muiden historiallisten merkkihenkilöiden kanssa. Hänen veljensä Jarosław pitää yhä muistotilaisuuksia yhdessä Laki ja Oikeus -puolueen kannattajien kanssa jokaisen kuun 10. päivänä.

Erilaiset salaliittoteoriat ja huhut turman taustalla ovat liikkuneet villeinä vuosien ajan ja takaisin valtaan noustuaan Laki ja Oikeus -puolue on avannut Smolenskin lentoturman tutkinnan uudelleen. Uusissa tutkimuksissa uhreista etsitään muun muassa jäämiä räjähdeaineista.

Kiistat Euroopan unionin kanssa

Vuonna 2015 Laki ja Oikeus -puolue voitti sekä presidentti- että parlamenttivaalit. Puolueen puheenjohtaja Jarosław Kaczyński pyrki uudistamaan puolueensa kasvoja ja nosti presidentiksi nuorehkon europarlamentaarikon Andrzej Dudan sekä pääministeriksi Beata Szydłon.

Kaczyński itse on viralliselta asemaltaan vain tavallinen rivikansanedustaja. Yleisesti tunnustettu asia kuitenkin on, että Kaczyński on tällä hetkellä Puolan vaikutusvaltaisin mies ja todellinen vallanpitäjä niin presidentin kuin hallituksenkin taustalla.

Kaczyński on Puolan vaikutusvaltaisin mies ja todellinen vallanpitäjä.

Laki ja Oikeuden yksipuoluehallitus on toimikautensa alusta alkaen ajautunut erimielisyyksiin Euroopan unionin kanssa. Suurin osa kiistoista koskee Puolan oikeusvaltioperiaatetta sekä perustuslakituomioistuimen asemaa.

Nykyhallitus on aktiivisesti kumonnut tai jättänyt toimeenpanematta niitä määräyksiä, joita Kansalaisfoorumi-johtoinen hallitus sekä presidentti Komorowski antoivat kiireellisellä aikataululla ennen toimikausiensa päättymistä vuonna 2015.

Puolan sisäiset riidat ovat jatkuvasti Euroopan unionin asialistalla. EU-myönteinen Kansalaisfoorumi hakee tukea itselleen Euroopan parlamentista ja komissiosta, kun taas EU-kriittinen Laki ja Oikeus katsoo EU:n puuttuvan maan sisäisiin asioihin tarpeettomasti ja puolueellisesti.

EU-myönteinen Kansalaisfoorumi hakee tukea Euroopan parlamentista ja komissiosta, EU-kriittinen Laki ja Oikeus katsoo EU:n puuttuvan maan sisäisiin asioihin.

Euroopan komission tutkimus Puolan demokratian tilasta ja oikeusvaltioperiaatteen kunnioittamisesta on tulehduttanut välejä erityisesti Puolan hallituksen sekä EU:n komission varapuheenjohtaja Frans Timmermansin kesken.

Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja Tusk on näissä kiistoissa ottanut taustapuolueensa Kansalaisfoorumin sekä EU:n komission kannan ja kehottanut Laki ja Oikeus -puolueen hallitusta muuttamaan politiikkaansa. Kaczyński ja hänen kannattajansa ovat ärsyyntyneet suuresti siitä, että Tusk EU:n keskeisenä vaikuttajana ottaa puolalaisen opposition kannan demokraattisilla vaaleilla valittua hallitusta vastaan.

Tuskin suosiota Puolassa on laskenut myös Euroopan unionin suunnittelemat sanktiot niitä jäsenmaita kohtaan, jotka eivät ota vastaan pakolaisia sovitun kiintiön mukaisesti.

Eurooppa-neuvoston puheenjohtajan toimikauden jatkaminen piti olla helppo ratkaisu etenkin, kun Tusk ilmaisi selkeästi halunsa jatkaa tehtävässään. Häntä vastaan ei muualla EU:ssa ole noussut kritiikkiä, ja hänen katsotaan omaavan erityisen hyvät välit Saksan liittokansleri Angela Merkeliin.

Jarosław Kaczyński ja Puolan hallitus ovat kuitenkin viikkojen ajan esittäneet kannanottoja, ettei Puolan hallitus voi antaa tukeaan Tuskin uudelleenvalinnalle.

Kaczyńskin yllätyskortti

Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja valitaan määräenemmistöllä, mutta erityisen tärkeäksi katsotaan, että ehdokkaalla on oman kotimaansa tuki. Viime viikonloppuna Puolan hallitus ilmoitti asettavansa ehdolle toisen puolalaisen ehdokkaan, europarlamentaarikko Jacek Saryusz-Wolskin. Ulkoministeri Witold Waszczykowskin mukaan Saryusz-Wolski on sekä kokenut että puolueeton ehdokas.

Viime viikonloppuna Puolan hallitus ilmoitti asettavansa ehdolle toisen puolalaisen ehdokkaan.

Tässä lienee Kaczyńskin suunnitelman nerokkuus: Saryusz-Wolski on Tuskin puoluetoveri niin Kansalaisfoorumissa kuin Euroopan parlamentin Euroopan kansanpuolueen ryhmä EPP:ssä. Näin Puolan hallituksen esitys näyttäytyy kompromissina ja kädenojennuksena poliittiselle vastustajalle, mutta se on jo aiheuttanut ristiriitoja sekä Kansalaisfoorumin että EPP:n sisällä.

Ehdokkuuden julistamisen jälkeen Saryusz-Wolski on erotettu sekä Kansalaisfoorumista että EPP:stä. Puolassa etenkin sosiaalisessa mediassa Kaczyńskia on syytetty henkilökohtaisen koston lietsomisesta Tuskia vastaan.

Kaczyńskin hajota ja hallitse -politiikka kohdistunee ennen kaikkea Puolan sisäiseen valtataisteluun.

Kaczyńskin hajota ja hallitse -politiikka kohdistunee ennen kaikkea Puolan sisäiseen valtataisteluun ja Kansalaisfoorumin heikentämiseen. Vaikka Kaczyńskin oma puolue on EU-kriittinen, he eivät ole ainakaan tietoisesti hajottamassa Euroopan unionia. Päinvastoin, vuoden 2017 poliittisiksi tavoitteiksi on asetettu unionin vahvistaminen, mutta vahvojen kansallisvaltioiden yhteistyön kautta.

Toinen merkittävä pyrkimys Puolalle on vahvistaa sen omaa asemaa alueellisena toimijana Euroopassa. Kaczyńskin oma mies Eurooppa-neuvoston johdossa tukisi Puolan nykyhallituksen politiikkaa, mutta Saryusz-Wolski tuskin saa laajaa kannatusta EU-maiden johtajien keskuudessa.

Peli uusiksi Brysselissä

Puolan esitys Tuskin vastaehdokkaasta tuli myöhään, vain vajaa viikko ennen Eurooppa-neuvoston kokouksen alkua Brysselissä, missä neuvoston puheenjohtajan valinnan on ennakoitu tapahtuvan. Vaikka Tuskin uudelleenvalinta ei ole yksin Puolan tuesta kiinni, on Puolan hallituksen linja paha kolaus Tuskin asemalle.

Tuskin uudelleenvalinta vastoin Puolan hallituksen tukea voisi edelleen vaikeuttaa EU:n ja Puolan hankalaa suhdetta. Viime hetkillä onkin alettu puhua muistakin mahdollisista ehdokkaista, kuten Ranskan François Hollandesta tai Irlannin Enda Kennystä.

On täysin auki, mitä torstaina alkava Eurooppa-neuvoston kokous päättää seuraavasta puheenjohtajansta. Viime hetken neuvotteluja ennen kokouksen alkua käydään erityisesti Puolan ja Saksan kesken. Erilaisille yllätyksille on runsaasti tilaa, eikä kiusallisilta tilanteilta luultavastikaan vältytä.

Tuskin uudelleenvalinta hämmentää soppaa niin Euroopan unionin sisällä kuin myös EU:n ja Puolan välillä.

Sekin on mahdollista, että vaikeaksi muuttunut puheenjohtajan valinta siirtyy myöhempään ajankohtaan keväälle. Joka tapauksessa Tuskin uudelleenvalinta hämmentää soppaa niin Euroopan unionin sisällä kuin myös EU:n ja Puolan välillä.

Jos Tusk häviää äänestyksen, hän palannee takaisin kotimaansa politiikkaan. Hänen tulevaisuutensa Puolassa on kuitenkin epävarma: Tuskia saattaa odottaa jopa oikeuskäsittely, mikäli uudelleen avatussa Smolenskin lentoturman tutkinnassa ilmenee aiemman hallituksen ja turmatutkinnan väärinkäytöksiä tai huolimattomuutta. Varsovassa epäilyjä ja huhuja ainakin riittää.

FT Miia Ijäs on historiantutkija Tampereen yliopistossa.

Julkaisu Puola järjesti jälleen yllätyksen Euroopan unionille ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Maanantaina 3. lokakuuta 2016 puolalaiset naiset menivät lakkoon. He jättivät työnsä ja koulunsa ja lähtivät ulos osoittamaan mieltään.

Syynä oli parlamentissa käsittelyssä oleva lakialoite, joka kieltää abortit ankarien rangaistusten uhalla. Abortin tehnyt nainen voitaisiin tuomita jopa viiden vuoden vankeuteen.

Naisten oikeuksien ajajat vaativat maahan uudenaikaista – voisi sanoa ajanmukaista – perhesuunnittelua.

Myös abortteja suorittavat lääkärit joutuisivat tuomiolle. Lakialoitetta kritisoivien pahimpana pelkona on, että myös keskenmenon saanut nainen voisi joutua epäilyksen alaiseksi. Lääkärit voisivat olla kykenemättömiä antamaan tarvittavaa hoitoa raskauden riskitapauksissa.

Ensimmäisten arvioiden mukaan mielenilmaukseen osallistui kymmeniätuhansia, ellei miljoonia naisia – sekä myös miehiä. Naiset pukeutuivat mustaan ja mielenilmaukselle annettiin nimeksi ”musta mielenilmaus”, czarny protest.

Mielenilmauksen järjestäjänä toiminut Pelastakaa Naiset -järjestö vaati, että Puolan parlamentti luopuu käsittelyssä olevasta aborttioikeuksia tiukentavasta aloitteesta. Vaatimuksena oli, että parlamentti turvaa naisten elämän ja terveyden, takaa puolueettoman seksuaalikasvatuksen ja mahdollistaa tehokkaat ehkäisyvälineet maassa. Myös oikeus koeputkihedelmöityksiin ja hedelmöityshoitoihin vaadittiin.

Yksinkertaisesti ilmaistuna naisten oikeuksien ajajat vaativat maahan uudenaikaista – voisi sanoa ajanmukaista – perhesuunnittelua. Siinä seksuaalisuus ja suvun jatkaminen nähtäisiin enemmän yksilöiden terveyden ja valinnanvapauden kannalta, ei moraalisena kysymyksenä.

Abortin vastustajat sen sijaan puolustavat kantaansa kaiken ihmiselämän suojelemisella hedelmöityksestä luonnolliseen kuolemaan. Heidän ohjenuoranaan ovat katolisen kirkon linjaukset.

Puolan parlamentissa on viime aikoina ollut käsittelyssä peräti kaksi lakiehdotusta aborttiin liittyen. Ensimmäisessä abortin vastustajat ajavat abortin täyskieltoa. Vastakkaisessa ehdotuksessa Pelastakaa Naiset -järjestö vaatii abortin vapauttamista, kunhan keskeytys tehtään ensimmäisen 12 raskausviikon aikana.

Parlamentissa on ollut käsittelyssä peräti kaksi lakiehdotusta aborttiin liittyen.

Ensimmäisellä lakiehdotuksella on takanaan 450 000 puolalaisen allekirjoittajan sekä hallituspuolueen tuki. Jälkimmäinen esitys keräsi sekin 250 000 allekirjoitusta, mutta tyrmättiin parlamentissa nopeasti.

Puolan tämänhetkinen aborttilaki on peräisin vuodelta 1993. Sellaisenaan laki on yksi Euroopan tiukimpia. Puolassa abortti on laillinen vain, jos raskaus on insestin tai raiskauksen seurausta, naisen henki on vaarassa tai sikiö on vakavasti epämuodostunut.

Abortin vastustajien ehdotus sallisi jatkossa abortin vain siinä tapauksessa, että naisen henki on raskauden takia vakavasti uhattuna. Käytännössä abortit tulisivat kuitenkin lähes mahdottomaksi, sillä lääkärit ja sairaalat ovat jo nyt riskialttiissa tilanteessa. Ne voivat menettää oikeutensa ammatinharjoittamiseen, mikäli abortti todetaan laittomaksi.

Lisäksi raskaudesta naiselle koituvan terveysuhan toteaminen voi kestää niin kauan, että abortin tekeminen tulee mahdottomaksi. Tässä ilmapiirissä lääkäreiden on helpompi kieltäytyä kokonaan aborteista.

Laillisia abortteja tehdään 38 miljoonan asukkaan maassa vuosittain noin 1 000–2 000, laittomia eri arvioiden mukaan 10 000–150 000.

Naiset kääntyvät silloin puoskareiden puoleen tai kukkaron salliessa matkustavat ulkomaille saamaan hoitoa. Luvut kertovat omaa karua kieltään. Tällä hetkellä laillisia abortteja tehdään 38 miljoonan asukkaan maassa vuosittain noin 1 000–2 000, kun taas laittomia abortteja tehdään eri arvioiden mukaan 10 000–150 000 vuodessa.

Puolassa vallitseva abortinvastaisuus on helppo yhdistää maan vahvan katolisen kirkon vaikutukseen. Puolassa noin 87 prosenttia väestöstä kuuluu katoliseen kirkkoon ja Vatikaanin ääni kaikuu maassa kirkkaasti.

Poliittiset puolueet eivät ole avoimen tunnustuksellisia, mutta silti useat konservatiiviset puolueet nojaavat kirkon kantoihin. Vuoden 2015 presidentin- ja parlamenttivaalit voittaneen Laki ja oikeudenmukaisuus -puolueen puheenjohtaja Jarosław Kaczyński on sanonut, ettei Puolaa ole ilman kirkkoa: ”Puolalla ei ole mitään muuta moraalista ohjeistusta kuin se, minkä kirkko asettaa.”

Puolan vahvassa Maria-kultissa Neitsyt Maria on sekä Puolaa ulkoisilta uhilta suojeleva taistelija Hetmanka että kaikille uskovaisille ja etenkin naisille esimerkin tarjoava hyvä ja nöyrä kristitty, joka kärsien kantaa osansa.

Katolisen kirkon vaikutus maan politiikkaan ja yhteiskunnalliseen ilmapiiriin on ilmeinen, mutta Puolan naisten oikeuksilla on myös toinen merkittävä historiallinen taakkansa: kommunismi.

Puolan naisten oikeuksilla on myös toinen merkittävä historiallinen taakkansa: kommunismi.

Vaikka toisen maailmansodan jälkeinen sosialismin aika ei ollut kovin auvoista ja kansalaisten toimintaa rajoitettiin monin tavoin, Puolan naisilla oli tämän kontrollin sisällä verrattain laaja valinnanvapaus ja tasa-arvo miehiin nähden.

Abortit laillistettiin vuonna 1956, jolloin naisille myönnettiin vapaus päättää omasta kehostaan. Seksuaalikasvatus kuului kouluille ja ehkäisy oli osa seksuaaliterveyttä.

Sosialistinen hallinto korosti valtion maallisuutta, mutta sosialismi oli samalla ulkoa tullut uhka. Näissä olosuhteissa Puolan katolinen kirkko oli taho, joka puolusti puolalaista kansallista identiteettiä ja sen perinteitä.

Solidaarisuus-liikkeen poliitikot ryhtyivät demokratisoimaan Puolaa käsikynkässä katolisen kirkon kanssa.

Sosialismin murtuessa Solidaarisuus-liikkeen poliitikot ryhtyivät demokratisoimaan Puolaa käsikynkässä katolisen kirkon kanssa. Vuoden 1993 kiristetty aborttilaki kuului uuden demokraattisen Puolan ensimmäisiin lakihankkeisiin.

Naiset saivat todeta demokratiakehityksen rajoittavan heidän oikeuksiaan. Naisten oikeuksia puolustavat vasemmistolaiset puolueet heikkenivät vähitellen olemattomiin vaikean historiallisen taustansa ja 1990-luvun korruptioskandaalien rasittamana.

Puolassa puhe sukupuolten välisestä tasa-arvosta on kommunismin kokemuksen ja siitä vapautumisen vääristämä. Meille neutraali termi sukupuoli mielletään Puolassa luonnottomaksi marxilaisuuden ohjelmaksi, mikä vaikeuttaa ratkaisevasti naisten ja myös seksuaalivähemmistöjen oikeuksien ajamista maassa.

Pelastakaa Naiset -järjestön esittämät vaatimukset tarkoittaisivat paluuta sosialismin aikaiseen seksuaalikasvatukseen ja terveydenhuoltoon. Siksi se on monelle Puolan nykypoliitikolle mahdoton ajatus.

Euroopan parlamentti keskustelee Puolan tilanteesta ja naisten oikeuksista keskiviikkona 5.10.2016. Kovin lupaavaa ei ole, että Puolan pääministeri Beata Szydło tuomitsi EU:n puuttumisen tilanteeseen tuoreeltaan.

Puolan kanssa onkin vaikea neuvotella pelkästään kritisoimalla. Sen sijaan olisi tärkeää päästä kunnolliseen vuoropuheluun puolalaisten poliitikkojen ja kansalaisten kanssa. Puolan sisällä toimivia kansalaisjärjestöjä tukemalla voidaan vaikuttaa maan kehitykseen kenties paremmin kuin kulloisenkin hallituksen kanssa riitelemällä.

Osa Puolan poliittista ongelmaa on, että kansalaisilla on yleisesti hyvin heikko luottamus politiikkaan ja poliittisiin puolueisiin. Viime vuoden parlamenttivaaleissa äänestysprosentti oli vain hieman yli 50 prosenttia.

Kansalaisilla on yleisesti hyvin heikko luottamus politiikkaan ja poliittisiin puolueisiin.

Lähes puolet äänioikeutetuista ei kiinnostu vaaleista tai ei löydä omaa ehdokastaan. Tämä ei olekaan sinänsä ihme, sillä 2000-luvulla poliittinen taisto on käyty pääasiassa kahden oikeistokonservatiivisen puolueen, Laki ja oikeudenmukaisuuden sekä Kansalaisfoorumin, välillä.

Maan vahva kahtiajako näkyy myös EU:n kannattajien ja skeptikkojen välillä. Naisten ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia puolustavat hakevat tukea EU:sta ja sen arvoista.

Hallituspuolue puolestaan perustelee kantojaan ”perinteisillä arvoilla”, joilla on kansan tuki. Tässä tapauksessa kansaa edustaa 37,6 prosenttia puolalaisista, jotka äänestivät hallituspuoluetta viime vaaleissa.

Puolan poliittisen järjestelmän eheyttämiseksi tarvittaisiin valistunutta kansalaiskeskustelua. Ajallemme tyypillistä on kuitenkin vahva vastakkainasettelu, kärjistykset ja päälle huutaminen.

Mustan maanantain mielenosoittajia ei haluttu kuunnella. Heitä vastaan koottiin ”valkoinen mielenilmaus”, jonka osallistujat kannattavat abortin täyskieltoa rukousnauhat käsissään.

Ulkoministeri Witold Waszczykowski käytti mustan mielenilmauksen naisista tyypillistä lannistavaa kieltä: antaa heidän pitää hauskaa, jos he tosissaan luulevat, ettei Puolassa ole vakavampiakin ongelmia.

Asetelma on sananmukaisesti mustavalkoinen, mutta osallistujien määrää tarkastellessa maanantain pääväri Puolassa oli musta.

FT Miia Ijäs on historiantutkija Tampereen yliopistossa.

Kuvat ovat maanantaina Helsingissä järjestetystä Polish Women on strike! Helsinki -mielenilmauksesta.

Julkaisu Puolan musta maanantai ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Puolan uusi hallitus, jonka muodostaa lokakuun vaalit voittanut Laki ja Oikeus -puolue (puolaksi Prawo i Sprawiedliwość, PiS), on puuttunut maan yleisradioyhtiön sekä oikeuslaitoksen toimintaan korvaamalla epämiellyttäväksi katsomansa johtajat ja tuomarit. Nyt Euroopan komissio on ryhtynyt tarkkailemaan Puolan tilannetta tarkoituksenaan arvioida, onko maan hallitus loukannut eurooppalaisia oikeusvaltioperiaatteita.

Osaltaan Puolan uuden hallituksen toimet ovat vastavetoja sille, että vuoden 2015 vaalit hävinneet presidentti Bronisław Komorowski ja Kansalaisfoorumi-puolueen johtama hallitus pyrkivät allekirjoittamaan lakeja ja tekemään nimityksiä pikavauhtia ennen vallan virallista vaihtumista. Silti Puolan uusilta johtajilta on kuultu muutakin kummallista, kuten ulkoministeri Witold Waszczykowskin kommentti, jossa hän yhdisti monikulttuurisuuden, pyöräilyn ja kasvissyönnin vasemmistolaisuuteen ja marxilaisuuteen.

Puola on noin 38 miljoonan asukkaan maa, joka on ollut Euroopan unionin jäsen vuodesta 2004 ja jonka talous on ollut jatkuvassa kasvussa. Missä siis mättää? Miksi maan demokratiakehitys ei etene eurooppalaisen mallin mukaisesti, vaan maa näyttää kääntyvän Euroopasta poispäin?

Demokratiakehitystä kirkon suojissa

Puola vapautui sosialismista 1990-luvun kynnyksellä. Kommunismin vastavoimana oli koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan toiminut maan katolinen kirkko, jonka asema sai kansainvälistä vahvistusta, kun puolalainen piispa Karol Józef Wojtyła valittiin paavi Johannes Paavali II:ksi vuosiksi 1978–2005.

Toinen merkittävä vastavoima sosialismille oli ammattiyhdistysten piiristä 1980-luvulla noussut Solidaarisuus-liike, joka eri poliittisia puolueita yhdistävänä tekijänä rakensi Puolan uutta poliittista järjestelmää sosialismin murtumisen jälkeen. Nämä kaksi voimatekijää, katolinen kirkko ja Solidaarisuus-liike, määrittelivät yhdessä, mihin suuntaan sosialismin jälkeinen Puola ryhtyisi etenemään 1990-luvulla.

Kristinusko takaa eurooppalaisen yhteyden ja Puolan katolinen kirkko erityisesti toimii Euroopan puolustuslinjana ulkoista vihollista vastaan, oli tämä vihollinen sitten ottomaanien sulttaani, bolshevikki tai pyöräilevä vapaa-ajattelija.

Kritiikin kohteena ei ollut vain vanha kommunistinen hallinto, vaan myös muut vasemmistopuolueet sekä naisasialiike. Sosialismin ajalla nainen oli voinut saada abortin muillakin kuin terveydellisillä syillä, kun taas vuonna 1993 voimaan astuneet kiristykset saivat aikaan Irlannin rinnalla yhden Euroopan tiukimmista aborttilaeista.

Naisen valinnanvapaus ja sukupuolten välinen tasa-arvo nähtiin vaarallisena, epäluonnollisena ja Puolalle vieraana marxismina. Puhe sukupuolesta on edelleen vahvasti politisoitunutta, koska käsitteellä ”sukupuoli” on vasemmistolainen leima.

2000-luvulla negatiivisen konnotaation saanut sukupuoli-termi on sisältänyt myös kritiikin seksuaalisten vähemmistöjen oikeuksia kohtaan. Naisten ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia puolustavat sen sijaan vetoavat Euroopan unioniin ja siihen, että sukupuolten ja vähemmistöjen oikeuksien turvaaminen on nähtävä osana ”Puolan paluuta Eurooppaan”.

Konservatiiviset äänenkannattajat ovat EU-kriittisiä, mutta eivät Eurooppaa vastaan. Päinvastoin, useimmat oikeistopoliitikot katsovat, että Puola on ja on aina ollut tärkeä osa Eurooppaa. Tässä katsannossa asiat, jotka tekevät Puolasta eurooppalaisen mallimaan, ovat pääasiassa kirkko ja perinteiset perhearvot.

Puolalaisten poliitikkojen historiallinen katsaus yltää kuitenkin yleensä vain toiseen maailmansotaan saakka, joten historialliset esimerkit uskonnollisesta ja etnisestä moninaisuudesta tai poliittisen järjestelmän edustuksellisuudesta jäävät menneisyyden unholaan.

Lännessä moni on tästä eri mieltä, mutta tulee ymmärtää, millaisesta historiallisesta traditiosta tällainen näkemys kumpuaa. Siinä, missä sukupuolten välinen tasa-arvo ja monitulkintainen ”monikulttuurisuus ja arvoliberalismi” ovat luonnotonta marxismia, kristinusko takaa eurooppalaisen yhteyden ja Puolan katolinen kirkko erityisesti toimii Euroopan puolustuslinjana ulkoista vihollista vastaan, oli tämä vihollinen sitten osmanien sulttaani, bolshevikki tai pyöräilevä vapaa-ajattelija.

Toisenlainen historia

Puolan historia antaisi toki muunkinlaisia esimerkkejä ja poliittisia traditioita. 1500-luvulla puolalainen ylimystö edellytti, että vaaleilla valittu kuningas antaa vakuutuksen, jolla tämä takaisi aateliston uskonnollisen vapauden ja parlamentaarisen järjestelmän.

Vaikka katolinen kirkko on aina ollut puolalaisten suurin uskonnollinen ryhmittymä, vasta toisen maailmansodan jälkeinen Puola on uskonnollisesti ja etnisesti ollut niin homogeeninen, mitä tyypillinen slogan ”polski katolik” antaa ymmärtää.

Protestanttiset liikkeet heikkenivät jo 1600-luvulla, mutta ortodoksit ja juutalaiset katosivat Puolasta vasta 1940-luvulla: toiset jäivät uuden rajan taakse Neuvostoliittoon ja toiset tuhoutuivat natsi-Saksan keskitysleireillä.

Puolalaisten poliitikkojen historiallinen katsaus yltää kuitenkin yleensä vain toiseen maailmansotaan saakka, joten historialliset esimerkit uskonnollisesta ja etnisestä moninaisuudesta tai poliittisen järjestelmän edustuksellisuudesta jäävät menneisyyden unholaan.

Vaalivuosi 2015

Puolan nykyiset kaksi pääpuoluetta, Laki ja Oikeus sekä Kansalaisfoorumi (Platforma Obywatelska, PO) nousevat molemmat Solidaarisuus-liikkeen perinteestä. 1990-luvulla puolueiden aktiivit kuuluivat samaan oikeistokoalitioon, joiden poliittinen vastus oli kommunismin perinnön ja korruptioskandaalien suossa rämpivä vasemmisto. Laki ja Oikeus sekä Kansalaisfoorumi molemmat perustettiin 2001 ja vuoden 2005 vaalien alla ne suunnittelivat muodostavansa hallituskoalition, kunnes poliittinen taktikointi vaati muutosta.

Kuten viime vuonna, myös vuonna 2005 Puolassa käytiin sekä presidentti- että parlamenttivaalit. Vasemmiston kohtalo oli sinetöity jo ennen vaaliuurnille käymistä, joten haastajien oli turha käyttää voimiaan sosiaalidemokraattien sättimiseen, jotka kuitenkin tulisivat häviämään. Entisistä liittolaisista tulikin nyt vastustajia, kun Laki ja Oikeus sekä Kansalaisfoorumi hyökkäsivät kampanjoissaan toisiaan vastaan.

Eurooppalaisittain melkoinen murros on se, että lokakuun vaaleissa koko puolalainen vasemmisto jäi parlamentin ulkopuolelle.

Huolimatta vahvasta vastakkainasettelusta, joka on hallinnut Puolan politiikkaa viimeiset kymmenen vuotta, onkin muistettava, että kahden pääpuolueen tausta on pääasiassa sama. Vain talouden osalta puolueissa on merkittävää eroa. Kansalaisfoorumi sijoittuu talouskysymysten kohdalla perinteisellä puoluekartalla enemmän oikealle markkinaliberalismia suosivalla politiikallaan, kun taas Laki ja Oikeus esiintyy tiukemman valtiokontrollin ja vähempiosaisten sosiaalietuuksien puolustajana.

Puolalaiset äänestäjät ovat perinteisesti hyvin skeptisiä poliittisia puolueita kohtaan, mikä tavallaan on melko luonnollinen reaktio sosialismin jälkeisessä tilanteessa. Samoin 1990-luvun poliittiset skandaalit ja korruptio ovat näivettäneet kansalaisten uskoa politiikkaan.

Nykytilanteessa, kun valta jakautuu pääasiassa kahden hyvin samankaltaisen puolueen kesken, äänestäjien vaihtoehdot ovat vähissä. Tämä näkyy äänestysuurnilla: vuoden 2015 presidentinvaalien äänestysprosentti oli ensimmäisellä kierroksella 48,96 prosenttia, toisella kierroksella 55,34 prosenttia. Lokakuun parlamenttivaalien äänestysprosentti oli 50,92 prosenttia.

Eurooppalaisittain melkoinen murros on se, että lokakuun vaaleissa koko puolalainen vasemmisto jäi parlamentin ulkopuolelle. Pettyneimpiä viime vuoden vaalituloksiin olivat korkeastikoulutetut, kolmikymppiset ja työpaikkansa säilyttäneet kaupunkilaiset, kun taas nuoret ja vanhat Kansalaisfoorumin kriitikot antoivat äänensä haastajalle.

Vuosi 2015 oli yhtä pitkää vaalikampanjaa Puolassa. Kannatuslukujen mukaan Kansalaisfoorumi-taustaisen presidentti Bronisław Komorowskin piti voittaa jatkokausi melko turvallisin luvuin, mutta aggressiiviseen kampanjaan ryhtynyt Laki ja Oikeus -puolueen entinen euroedustaja Andrzej Duda hyökkäsi paitsi Komorowskia, erityisesti tämän taustapuoluetta vastaan, ja voitti lopulta vaalit.

Hyvään nosteeseen päässyttä puoluetta ei syksylläkään pysäytetty. Laki ja Oikeus -puolue keskittyikin kampanjoissaan vaatimaan muutosta. Talouskasvun aikana Puolan sisäiset tuloerot ovat kasvaneet eikä vähempiosainen kansa ole päässyt nauttimaan positiivisista talousluvuista. Perinteiset alat, kuten kaivosteollisuus, ovat olleet kriisissä, eivätkä ammattiyhdistysliikkeen suhteet entiseen Kansalaisfoorumin pääministeri Ewa Kopacziin olleet helpot.

Sosiaali- ja talouspolitiikan lisäksi Laki ja Oikeus -puolue on pyrkinyt palaamaan sen vuoden 2005 suunnitelmaan ”Puolan neljännestä tasavallasta”, jonka keskiössä on moraalinen uudistus – tai siis paluu perinteisiin kristillisiin arvoihin. Onkin hämmästyttävää, miten tehokkaasti Laki ja Oikeus -puolue on kyennyt kuorruttamaan konservatiivisen ohjelmansa uudistuksia korostavalla puheella.

Kaczyńskin retoriikassa eurooppalainen liberalismi ja monikulttuurisuus ovat Puolalle yhtä vieraita ja vaarallisia kuin kommunismin sortovalta.

Tässä olennaista on ollut päätös, ettei puolueen puheenjohtaja itse asetu ehdolle, vaan puolue kävi vuoden 2015 vaaleihin uusilla kasvoilla. Näin nuorehkot mutta Kaczyńskille uskolliset poliitikot Andrzej Duda ja Beata Szydło nousivat presidentiksi ja pääministeriksi.

Puolueen ohjelman taustalla on kuitenkin Kaczyński ja vihollinen on sama kuin ennen: Puolan on taisteltava vierasta ylivaltaa vastaan ja noustava itse eurooppalaiseksi malliksi.

Vaikka Euroopan unionin ja kommunismin välille on vaikea piirtää yhtäläisyysmerkkiä, Kaczyńskin retoriikassa eurooppalainen liberalismi ja monikulttuurisuus ovat Puolalle yhtä vieraita ja vaarallisia kuin kommunismin sortovalta. Puolan kansallisen olemassaolon on perustuttava vanhoillisille kristillisille arvoille, joiden tukemana puolalainen demokratia on kehittynyt.

Nähtäväksi jää, minne Puolan nykyhallinnon uudistukset maata vievät. Valitettavasti puolalaisten äänestäjien vaihtoehdot lienevät yhtä vähissä kuin ennenkin.

Yksi lienee kuitenkin varmaa. Puolassa EU-lippuja nähdään jatkossa enemmän kansalaisten protesteissa kuin hallituksen tilaisuuksissa.

FT Miia Ijäs on historian yliopistonlehtori Tampereen yliopistossa.

Julkaisu Minne menet, Puola? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Puolassa pidettiin parlamenttivaalit lokakuun 25. päivänä. Vaalien tulos oli odotettu: arvokonservatiivinen Laki ja oikeus -puolue sai murskavoiton ja kahdeksan vuotta Puolaa hallinnut maltillinen kokoomuspuolue Kansalaisfoorumi hävisi.

Lisäksi vaaleissa menestyi kaksi uutta puoluetta, kansallismielinen vastarintapuolue Kukiz’15 ja neoliberaali Moderni.

Vaalien tulos tulee vaikuttamaan niin Puolan sisä- kuin ulkopolitiikkaan.

Suhteessa Euroopan unioniin Puola tulee ainakin retoriikan tasolla vaalimaan ”itsenäisyyttään” ja suhde Saksaan tulee viilentymään. Puola tulee myös painostamaan EU:ta tiukentamaan linjaansa Venäjää kohtaan.

En kuitenkaan usko, että käytännön virkamiestasolla mitään merkittävää tulee tapahtumaan. EU-jäsenyys on arvostettu asia Puolassa – eikä vain sen takia, että Puola saa merkittää tukea EU:n rakennerahastosta ja maataloustukibudjetista.

Laki ja oikeus -puolue on myös ollut skeptinen Puolan jäsenyyteen yhteisvaluutassa, jota aikaisemmin hallinnut Kansalaisfoorumi on ajanut. Tässä Laki ja oikeus -puolue oikeastaan saa monen taloustieteilijän tuen.

EU- ja ulkosuhteissa on siis odotettavissa muutoksia ainakin retoriikan tasolla, mutta näyttäisi siltä, että niiden käytännönvaikutukset jäävät vähäisimmiksi. Vaalien tulos heijastuneekin voimakkaammin sisäpolitiikkaan.

Keskityn tässä katsauksessa kolmeen vaalien tulokseen liittyvään aiheeseen: syihin vaalituloksen takana, vasemmiston putoamiseen parlamentista ja naisten asemaan politiikassa, joka heijastelee laajempaa ilmiötä, jota kutsun ”siirtymien politiikaksi”.

Politiikan kentällä

2000-luvun puolivälissä Laki ja oikeus -puolue sai edellisen kerran murskavoiton vaaleissa. Se pyrki uudistamaan Puolaa rakentamalla ”neljännen tasavallan”.

Ensimmäinen tasavalta viittaa Puola-Liettuaan 1500-luvun puolivälistä aina 1700-luvun loppuun, Puolan jakoihin asti. Toinen tasavalta viittaa maailmansotien väliseen (lievästi kansallismieliseen) demokratiaan. Kolmas tasavalta viittaa vuoden 1989 vanavedessä rakennettuun demokratiaan ja markkinatalouteen, joka pyrki kansalliseen yhtenäisyyteen sisällyttämällä kommunistit osaksi uutta demokraattista yhteiskuntaa.

Kolmannen tasavallan yksi merkittävistä arkkitehdeistä oli Adam Michnik, kommunismin ajan dissidentti, Solidaarisuusliikkeen aktivisti ja nyky-Puolan merkittävimmän päivälehden Gazeta Wyborczan päätoimittaja. Michnikin ajatus kolmannesta tasavallasta painotti menneisyydessä tehtyjen virheiden anteeksiantamista ja vahvoja yksilöiden oikeuksia.

Syy tähän ei ollut sokea usko neoliberalismiin, vaan kollektiivisuuden mahdollistaman fanaattisuuden pelko. Michnikin mielestä ideologioilla ja uskonnoilla on Puolassa taipumus tulla fanaattisiksi hyödyntämällä historiaa vääristämällä sitä. Tätä trendiä on vastustettava estämällä minkään ideologian tai uskonnon mahdollisuus saada yliotetta yhteiskunnasta tai historian tulkinnasta.

Yksilöiden oikeudet ja julkisen sfäärin rationalisoiminen palvelevat tätä tarkoitusta. Ne mahdollistavat kansalaisyhteiskunnan sisäisen ja moninaisen dialogin – uusimmassa kirjassaan The Trouble with History (2014) Michnik kutsuu tätä polyfoniaksi – arvoista, kulttuurista ja politiikasta. Politiikassa ainoa sallittava arvo on pluralismi; taloudessa vapaat markkinat.

Kolmannen tasavallan ajatus toimi jonkin aikaa, mutta villi talouskilpailu ja kaiken yhteisöllisyyden laiminlyönti johtivat lopulta sosiaalisten ja alueellisten eroja räjähdysmäiseen kasvuun.

Kansalaisyhteiskunta kehittyi, mutta se kehittyi valtiovaltaa vasten ja joutui siksi poliitikkojen toimenpiteiden kohteeksi eikä kumppaniksi. Historian kieltäminen ja pyrkimys ”armahtaa” vanhan kommunistihallinnon johtajat ja virkamiehet olivat omiaan lisäämään yhteiskunnassa kytevää vihaa talousuudistuksissa niin rehellisen työn kuin kepulikonstien ja vanhojen kontaktien avulla menestyvien ja häviäjien välillä.

Neljännen tasavallan tarkoituksena oli tehdä lopullisesti pesäero kommunisteihin ja kolmannen tasavallan rakentamaan yksilökeskeiseen ja neoliberaaliin yhteiskuntaan palauttamalla politiikkaan kansalliset arvot, kirkko ja yhteisöllisyys.

Neljäs tasavalta institutionalisoi Puolan politiikan merkittävimmäksi jakolinjaksi kysymyksen arvoista ja kulttuurista.

Laki ja oikeus -puolueella oli selvä vanhoillinen ja kansallismielinen arvoagenda. Vastapuolen, Kansalaisfoorumin, vastaus rakentui kuitenkin Michnikin idealle yksilönoikeuksia korostavasta ja markkinavoimiin nojaavasta pluralismista.

Käytännössä Kansalaisfoorumi on keskittynyt vain talouskysymyksiin ja jättänyt arvo- ja kulttuurikysymysten pluralismin politiikan ulkopuolelle ja siten luovuttanut ne pitkälti Laki ja oikeus -puolueen ja katolisen kirkon käsiin.

Tämä on ollut taktinen poliittinen valinta: arvo- ja kulttuurikysymykset jakavat puolalaisia; talouskysymyksissä markkinataloudella on puolestaan laaja tuki. Tämä taktiikka on pitänyt Kansalaisfoorumin Puolan hallituksessa kahdeksan vuotta. Puolan nykyistä poliittista kenttää tulee tarkastella tätä kehitystä vastaan.

Uuden vasemmiston lyhyt historia

Viimeiset kymmenen vuotta Puolan politiikkaa on leimannut kahtia-asettelu ”maltillisen kokoomuksen”, Kansalaisfoorumin, ja kansallismielisen ja konservatiivisen Laki ja oikeus -puolueen välillä.

Kansalaisfoorumi on saanut ääniä pelottelemalla Laki ja oikeus -puolueen luovan kaaosta, synnyttävän uskonnollista ja kansallismielistä fanatismia, syrjäyttävän Puolan EU:n ytimestä ja karkottavan ulkomaiset sijoittajat. Puolueen kannatus siten perustuu oleellisesti siihen, että se tunnustetaan pienemmäksi pahaksi.

Laki ja oikeus on puolestaan väittänyt Kansalaisfoorumin myyneen Puolan edut (ja itsenäisyyden) ensin Venäjälle Smolenskissa tapahtuneen lentokoneonnettomuuden jälkimainingeissa, sitten Saksalle saadakseen Puolan EU:n ytimeen ja viimeiseksi EU:lle puolueen taivuttua EU:n ehdottamiin kiintiöihin pakolaiskiistassa.

Kahtia-asettelun voimistuessa vasemmisto on hitaasti heikentynyt. Vasemmistolla viittaan tässä yhteydessä valtion osuutta taloudessa tukevaan ajatusmaailmaan sekä arvo- ja kulttuuriliberaaliin arvomaailmaan. Puolassa tämä tarkoittaa valtion ja kirkon välisen eron kasvattamista esimerkiksi kitkemällä tunnustuksellinen uskonnonopetus kouluista ja lisäämällä seksuaalikasvatusta ja naisten reproduktiivisia oikeuksia.

Tämän lisäksi arvo- ja kulttuuriliberaalit arvot puoltavat samaa sukupuolta olevien oikeutta rekisteröityyn parisuhteeseen ja seksuaalisten vähemmistöjen hyväksyntää julkisessa sfäärissä. Näiden kysymysten osalta yhteiskunta on keskimäärin paljon liberaalimpi kuin Puolan poliittinen eliitti. Silti näitä arvoja edustavien vasemmistopuolueiden kannatus on tasaisesti laskenut.

Edellinen vasemmistohallitus 2000-luvun alussa muistetaan etenkin sen liberaaleista talousreformeista – ja siitä, että se neuvotteli Puolan EU:n jäseneksi. Myös myöhempien vasemmistopuolueiden pääanti on ollut arvoliberaalilla saralla: esimerkiksi vuonna 2011 vaaleissa menestyneen Palikot-liikkeen riveistä nousivat Puolan parlamenttiin ensimmäiset avoimesti homoseksuaali Robert Biedroń ja transsukupuolinen Anna Grondzka.

Vuoden 2015 vaalien alla vasemmistopuolueet yhdistyivät vaaliliitoksi. Vaaliliitoilla on Puolassa kahdeksan prosentin äänikynnys eikä Yhdistynyt vasemmisto päässyt sen ylitse. Yhdistyneen vasemmiston kampanjassa keskeisiä arvoja olivat solidaarisuus pakolaisten kanssa, valtion ja kirkon voimakkaampi erottaminen toisistaan, aborttioikeuden vahvistaminen ja samaa sukupuolta olevien oikeus rekisteröityyn liittoon.

Kansalaisoikeuksien ajaminen Puolassa on kuitenkin hankalaa, sillä demokraattiset oikeudet käsitetään ensisijaisesti negatiivisina oikeuksina eli oikeuksina yksityisyyteen valtiosta. Samalla tavalla myös politiikka käsitetään ensisijaisesti toiminnaksi, jonka tarkoituksena on lisätä yksilön vapauksia valtiosta, ja vastavuoroiseksi prosessiksi, joka siirtää poliittisia päätöksiä markkinavoimien ratkaistaviksi.

Tällainen liberalismi kuitenkin ajautuu Puolassa ristiriitaan perinteisten sukupuoliroolien ja perhearvojen kanssa, joita ei haluta alistaa individualistiselle liberalismille.

Kansalaisfoorumin taktiikkana on ollut vaieta näistä kysymyksistä ja korvata ne talouteen liittyvillä aiheilla. Laki ja oikeus on puolestaan rummuttanut katolilaisen kirkon oppien tärkeyttä. Vain vasemmisto on pyrkinyt edistämään yksilön positiivisia oikeuksia tällä saralla.

Liberaalien perhearvojen, reproduktiivisten oikeuksien ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeudet putoavat Kansalaisfoorumin ja Laki ja oikeus -puolueen välille syntyneen kahtia-asettelun ulkopuolelle alueelle, joka on perinteisesti kuulunut kirkon moraalisen huolenpidon alle.

Vasemmiston ensimmäinen haaste onkin siis siirtää nämä arvokysymykset hengellisen moraalin alueelta maallisen yhteiskunnan alueelle, jossa niistä voidaan säätää lailla eikä uskonnollisilla doktriineilla.

Sukupuolikiintiöt ja politiikan ”siirtymät”

Brittiläinen tutkija Peggy Watson on esittänyt, että kun parlamentista tuli merkityksellinen Puolan politiikassa 1990-luvun alussa, naiset siirrettiin sieltä syrjään. Huomio oli tarkka: valta ja naiset eivät ole istuneet samoissa pöydissä Puolassa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki hyväksyvät tilanteen.

Vuonna 2009 syntyi kansanliike ajamaan 50 prosentin sukupuolikiintiöitä vaalilistoilla. Puolitoista vuotta myöhemmin 2011 kesällä 35 prosentin kiintiöt astuivat voimaan.

Kiintiöiden vaikutusta naisten määrään parlamentissa on vaikea arvioida; naisten osuus on noussut pidemmän aikaa hitaasti, mutta tasaisesti. Lokakuun 2015 vaaleissa noin 26 prosenttia paikan saaneista on naisia.

Sukupuolikiintiöiden yksi seuraus on se, että sukupuolesta tuli poliittinen kategoria: sillä voi saada poliittisia lisäpisteitä. Laki ja oikeus -puolueen Beata Szydłosta tuli puolueen puheenjohtaja juuri ennen vaaleja – mahdollisten lisäpisteiden toivossa. Samoin selittyy se, että Ewa Kopaczista tuli Donald Tuskin seuraaja Kansalaisfoorumissa. Molemmissa tapauksissa poliitikon henkilökohtainen arvo alistettiin sukupuolen oletetulle lisäarvolle.

Samanlainen lisäarvofetisismi vaivaa Puolan poliittista kenttää laajemminkin. Tämä on noussut esille erityisesti Kansalaisfoorumin puolustaessa Puolan osallistumista pakolaiskysymyksen ratkaisuun sillä, että näin taataan Puolan säilyminen EU:n ytimessä, tai sukupuolikiintiöitä sillä, että ne ”eurooppalaistavat” Puolaa.

Laki ja oikeus -puolue on puolestaan vastannut näihin käänteisellä taktiikalla: kristillisyyttä puolustetaan parhaiten estämällä ulkomaalaisten maahantulo tai perhearvoja kieltämällä homoliitot.

Poliittisessa diskurssissa esiintyvien toistuvien siirtymien yksi seuraus on se, että uudet poliittiset aiheet, kuten vasemmiston ajamat positiiviset yksilönoikeudet tai sukupuolten välinen tasa-arvo, pääsevät osaksi politiikkaa vain siirtyminä aiheisiin, jotka mahtuvat Laki ja oikeus -puolueen ja Kansalaisfoorumin dominoimaan ideologiseen kahtiajakoon: sukupuoltenvälinen tasa-arvo ”eurooppalaistumisena”, pakolaiskysymys ”Puolan paikkana EU:n ytimessä” ja homoliitot ”perheen uhkana”.

Koska politiikasta on tullut ”siirtymien politiikkaa”, voivat poliittiset puolueet melko vapaasti sanoa yhtä ja tehdä jotain muuta. Poliittisen taidon ja uskottavuuden mittari onkin osoittaa jälkikäteen siirtymien kautta, miksi juuri näin tuli tehdä.

Siirtymien politiikka johtaa siihen, ettei totuutta tarvitse kohdata, vaan totuuden paikan ottaa fantasia.

Oikeus ja laki -puolueen projekti ”neljännestä tasavallasta” täydellisesti kommunismista vapaana yhteiskuntana konkretisoitui arvaamattomana kommunistijahtina ja yksityisihmisten menneisyyden tirkistelynä ja julkisena riepotteluna. Kansalaisfoorumin fantasia Puolasta vauraana eurooppalaisena markkinataloutena on konkretisoitunut korruptioskandaaleina, sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden kasvuna ja suuryritysten suosimisena.

Ehkä paradoksaaleimman tilanteen on poikinut juuri pakolaisten vastaanottaminen. Laki ja oikeus on kategorisesti pakolaisten vastaanottamista vastaan sillä perusteella, että se vaarantaa kansallisen turvallisuuden. Kansalaisfoorumi, joka eurooppalaisen yhteistyön nimissä puoltaa vastaanottamista, on kertonut kuinka rajavartiolaitos on jo aloittanut yhteistyön muiden turvallisuusviranomaisten, armeijan ja poliisin kanssa pakolaisten vastaanottamiseksi.

Poliittisten fantasioiden maailmassa myös poliittiset toimet saavat toisinaan fantastisia mittasuhteita.

Tämä asetelma auttaa ymmärtämään, miksi uudet puolueet, jotka menestyivät vaaleissa, ovat laitojensa ääripäitä. Kukiz’15 edustaa kansallismielistä fantasiaa vahvasta ja konservatiivisesta Puolasta ja Moderni puolestaan neoliberaalia utopiaa täydellisistä markkinavoimista, jotka ohjailevat yksilöiden elämää.

Politiikka, joka ottaa ponnahduslaudakseen yhteiskunnan jokapäiväisen todellisuuden, ei pysty tarjoamaan yhtä fantastisia visioita tulevaisuudesta ja siten vääjäämättä häviää politiikan retoriikan areenalla.

Julkaisu Vaalit Puolassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.