Naisia, miehiä ja lapsia yhteen tuonut unisex-pukeutuminen oli muodissa länsimaissa 1960–70-luvuilla. Pukeutumisen unisex-ideoihin vaikuttivat muun muassa yhteiskunnallinen liikehdintä ja feminismi. Unisex-muodin synty kertoi myös kapinoinnista vanhoja sukupuolirooleja ja konservatiivisia arvoja kohtaan. Unisex-muoti muutti aiempaa, varsinkin valmisvaateteollisuuden voimistamaa vaatteiden sukupuolittamista.

Vaatteiden nähtiin osallistuvan sukupuoliroolien ylläpitämiseen, mutta myös niiden muuttamiseen. Kriittisyys muotia ja sukupuolen esittämisen tapoja kohtaan korostui 1960–70-luvuilla. Naiseuteen ja feminiinisyyteen suhtauduttiin kuitenkin kriittisemmin, ja perinteisiä naisten vaatteita kritisoitiin rajoittavuudesta sekä esineellistämisestä. Sukupuolia yhdistävä unisex-pukeutuminen mukailikin perinteisiä miesten vaatteita ja unisex-pukeutumisessa yhdenmukaistaminen tapahtui mieheyden suuntaan.

Tarkastelin väitöskirjassani Marimekon vaatteille vuosina 1956–79 luotuja unisex-ideoiden visuaalisia ja tekstuaalisia representaatioita: representaatioilla tarkoitetaan (uudelleen) esittämistä, edustamista tai kuvaamista. Unisex-ideat ilmenivät vaatteiden lisäksi esimerkiksi keskustelussa sukupuolineutraalista lasten kasvatuksesta.

Sukupuolien esitystavat muutoksessa

Marimekon mainoksissa ja aikakauslehtien Marimekon vaatteita esittelevissä valokuvissa visualisoitiin muuttuvia sukupuolirooleja. Marimekko kiinnitti 1950-luvulla huomionsa naisten muodin uudistamiseen ja pyrki vaatesuunnittelussaan tarjoamaan esimerkiksi väljempiä leikkauksia sekä liikkumisen vapautta. Armi Ratian (1912–1979) mukaan, joka oli yksi Marimekon perustajista, vaatteita suunnattiin naisille, jotka halusivat unohtaa vaatteensa.

Vaatteiden visuaaliset esitykset toimivat käyttöehdotuksina vaatteille. Mainoskuvastoissa oli yleistä, että naiset mainostivat lasten kanssa unisex-vaatemallistojen eri ikäluokille suunnattuja kokoja. Yksi erityinen tarkastelemissani mainoksissa ilmennyt esitystapa oli miesten kuvaaminen yksin lasten kanssa. Miehiä ja lapsia esittävät mainoskuvat kertoivat muuttuneista sukupuolirooleista, kuten osallistuvasta isästä ja jaetusta lasten hoitovastuusta.

Väitöskirjassani tutkin myös ruotsalaista Polarn O. Pyretiä, joka alun perin valmisti vain lastenvaatteita. Tässä artikkelissa tarkastelen uudistunutta isänroolia ja sen visualisointia Marimekon sekä Polarn O. Pyretin sanomalehdissä julkaistuissa mainoskuvissa.

Uudistunut isänrooli Pohjoismaissa

Pohjoismaissa radikaalia sukupuolirooli-ideologiaa edustaneelle 1960–70-lukujen tasa-arvokeskustelulle oli ominaista naisten ja miesten roolien tarkastelu. Roolikeskustelu keskittyi etenkin sukupuolittuneen työnjaon ja tasa-arvopolitiikan kysymyksiin. Keskustelu korosti myös miesten roolin uudelleentarkastelua ja että roolien muuttamisesta hyötyisivät sekä naiset että miehet.

Helsingin Sanomissa vuonna 1970 julkaistussa artikkelissa huomioitiin, että unisexin edustama “yhtäläinen pukeutuminen” miellettiin sukupuolieroja tasoittavaksi. Unisex-ideat kytkeytyivät siten ajatukseen sukupuolten välisten erojen hälventämisestä, vaikkakin unisex-pukeutumisen pohjana toimivat usein perinteiset miesten vaatteet eikä yhtäläisesti maskuliinisia ja feminiinisiä pukeutumisen piirteitä yhdistävä vaatetarjonta. Myös väitöskirjani tutkimusaineistossa näkyi, että unisex-vaatteiden muotokieli ja kuviomaailma oli luonteeltaan sukupuolineutraalia tai muistutti perinteisten miesten vaatteiden muotokieltä ja kuviomaailmaa.

Unisex-ideat kytkeytyivät siten ajatukseen sukupuolten välisten erojen hälventämisestä, vaikkakin unisex-pukeutumisen pohjana toimivat usein perinteiset miesten vaatteet eikä yhtäläisesti maskuliinisia ja feminiinisiä pukeutumisen piirteitä yhdistävä vaatetarjonta.

Sukupuolten tasa-arvoa koskeva keskustelu oli rantautunut Suomeen pitkälti Ruotsista 1960-luvulla. Esimerkiksi Suomessa vuosina 1966–70 toiminut, radikaalia sukupuolirooli-ideologiaa ajanut Yhdistys 9 pyrki purkamaan kaksijakoisuutta ja korostamaan, että yksilöillä oli samanaikaisesti työn ansiorooli sekä perherooli. Visiona oli yhteiskunta, jossa miehillä ja naisilla olisi tasa-arvoiset mahdollisuudet. Yksi aihe, johon huomio kiinnittyi, oli vanhemmuuden epäsymmetria.

Pohjoismaat on nähty sukupuolten välisen tasa-arvon ja siihen liittyvän lainsäädännön edelläkävijöinä. Isyysvapaa otettiin ensimmäisenä maailmassa käyttöön Ruotsissa vuonna 1974 ja Suomessa vuotta myöhemmin. Isyyslaki, samoin kuin esimerkiksi Suomessa vuonna 1973 säädetty päivähoitolaki, vaikuttivat vanhempien ja lasten elämään. Äitien siirtyessä enemmissä määrin työelämään tarve lasten päivähoidolle lisääntyi.

Marimekko ja Polarn O. Pyret: unisex-vaatteita aikuisille ja lapsille

Vuonna 1951 perustettu Marimekko loi unisex-vaatteiden prototyyppejä jo ennen kansainvälistä unisex-muodin aikaa. Vuokko Nurmesniemen (1930–2026) suunnittelemaa, alun perin miehille suunnattua Jokapoika-kauluspaitaa (1956) kuvattiin varhain naistenkin yllä.

Jokapoika-paitaan pukeutui myös Armi Ratia, joka oli edelläkävijä suomalaisessa, miesvaltaisessa yritysmaailmassa. Nurmesniemi oli keskeinen suomalaisen vaateteollisuuden uudistaja. Hän inspiroitui suunnittelussaan tasa-arvosta ja naisten aseman muutoksista 1950-luvulla.

Marimekon ohjelmallisen unisex-suunnittelun aloittajaksi olen määritellyt Annika Rimalan (1936–2014) suunnitteleman Tasaraita-malliston (1968), jota suunnattiin alusta asti aikuisille ja lapsille sekä eri sukupuolille. Etenkin 1970-luku oli Marimekossa unisex-vaatteiden aikaa, mikä mukaili kansainvälistä unisex-muodin kehitystä. Rimalan lisäksi keskeinen yrityksen unisex-vaatteiden suunnittelija oli Pentti Rinta (s. 1946).

Lastenvaatteet kertovat myös vanhemmuudesta: lastenvaatteiden kehitys on vaikuttanut etenkin naisten työtaakkaan, sillä vaatteiden huolto on usein ollut naisille jäänyt tehtävä.

Ruotsalainen Polarn O. Pyret perustui vuonna 1909 aloittaneelle A.B. Nils Adamssons Sjukvårdaffär -yritykselle, joka oli myynyt muun muassa Pyret-merkin lastenvaatteita. Palkattuaan Katarina af Klintbergin (s. 1941) toimitusjohtajaksi ja Gunila Axénin (s. 1941) vaatesuunnittelijaksi, yritys lanseerattiin vuonna 1976 nimellä Polarn O. Pyret. Alun perin Polarn O. Pyret keskittyi lastenvaatteisiin.

Lastenvaatteet kertovat myös vanhemmuudesta: lastenvaatteiden kehitys on vaikuttanut etenkin naisten työtaakkaan, sillä vaatteiden huolto on usein ollut naisille jäänyt tehtävä. Polarn O. Pyret huomioi suunnittelussa myös vanhempien sekä lapsia hoitavien ammattilaisten tarpeet. Ajateltiin, että vaatteiden tulisi olla muun muassa helppohoitoisia ja helposti saatavilla: niitä myytiinkin 1970-luvulla myös postimyyntikatalogien välityksellä.

Vuonna 1977 yritys toi markkinoille vaatteita aikuisten kokoluokituksissa. Toivomus aikuisten vaatteista oli yrityksen mukaan tullut vanhemmilta, jotka halusivat pukeutua samanlaisiin vaatteisiin kuin lapsensa. Käytännölliset lastenvaatteet skaalattiin siten myös aikuisille sopiviksi.

Isät ja lapset mainoskuvissa

Marimekon 1970-luvun sanomalehtimainoksissa oli tyypillistä esitellä useita eri vaatteita samassa valokuvakollaasissa. Helsingin Sanomissa julkaistussa Marimekon mainoksessa (1970) esitellään useita unisex-vaatteita, joista kahta mainostetaan heteronormatiivisen pariskunnan yllä (Kuva 1). Kolmatta vaatetta – Annika Rimalan suunnittelemaa Akseli-haalaria (1970) – esittelevät isähahmo ja hänen ympärilleen ryhmittyneet lapset.

Yhtenevä haalarimuoti korostaa valokuvassa yhteenkuuluvuutta. Valokuvassa mies esiintyy vanhemman roolissa yksin. Ilman kuvaan sisällytettyä äitihahmoa, se kertoo naisen irrottautumisesta kiinteästä perheyhteydestä. Jo vuonna 1970, ennen isyyslain säätämistä julkaistu mainoskuva osoittaa vaikuttumisen varhaisesta sukupuoliroolikeskustelusta.

Mainoskuvaa voi tulkita uudistuneen isänroolin ja tasa-arvoistuvan vanhemmuuden representaationa. Mainoksesta käy ilmi, että Akseli-haalarilla oli eri hinnat miehille ja naisille. Mainos ei kuitenkaan kerro, onko vaatteissa sukupuolittuneita eroavaisuuksia. Visuaalisina tuotteina haalarit näyttäytyvät samanlaisina, unisex-ideaa viestivinä vaatteina.

Polarn O. Pyretin Svenska Dagbladet -sanomalehdessä julkaistussa mainoksessa (1977) yrityksen vaatteita mainostavat mies ja kaksi eri ikäistä lasta (Kuva 2). Toisin kuin Marimekon mainoskuvassa, Polarn O. Pyretin mainos esittelee yhdessä valokuvassa useita eri vaatteita. Mainostekstissä käy kuitenkin ilmi, että miehen ja vanhemman lapsen yllä esiteltyjä vaatteita suunnataan niin lapsille kuin aikuisillekin. Mainoksessa esitellään yhdenmukaistavaa unisex-pukeutumista koko perheelle.

Unisex-vaatteita mainostaviin valokuviin luotiin uudenlaisia sukupuolten esitystapoja. Sukupuoliroolien muutoksiin suhtauduttiin myös varauksella, sillä ne purkivat mieskeskeistä kulttuuria ja miesten valtaa: naisten roolimuutoksiin suhtauduttiin kuitenkin suopeammin.

Miesten hoivaroolia representoineet mainosvalokuvat visualisoivat sukupuoliroolien ja vanhemmuuden muutosta. Mainosvalokuvat näyttävät, keitä sisällytettiin 1970-luvulla perheen tai aikuisten ja lasten välisen suhteen kuvaamiseen. Ne toimivat kommentteina tasa-arvoisemman vanhemmuuden puolesta, jossa myös isälle esitettiin lasten kanssa yksin toimivan hoivaajan roolia.

FT Anna A. Parviainen on unisex-pukeutumisen historiaan erikoistunut taidehistorioitsija. Tammikuussa 2026 julkaistu artikkelimuotoinen väitöskirja Unisex-ideat Marimekon vuosien 1956–1979 vaatteiden visuaalisissa ja tekstuaalisissa representaatioissa on luettavissa Helsingin yliopiston avoimessa julkaisuarkistossa.

Artikkelin pääkuva: Median museo ja arkisto Merkki.

Julkaisu Isät ja lapset unisex-vaatteissa 1970-luvun mainoskuvissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vaihdevuodet ovat myöhemmän aikuisuuden merkittävä virstanpylväs. Ne koskettavat puolta väestöstä jossain vaiheessa elämää – lähestymistavasta riippuen välillisesti jopa kaikkia. Vaihdevuosissa munasarjojen toiminta hiljalleen heikkenee ja lopulta lakkaa. Hormonaaliset muutokset voivat aiheuttaa erilaisia oireita. Hoitamattomina tai puutteellisesti diagnosoituina ne voivat heikentää hyvinvointia merkittävästi.

Aiemmin vähätellystä ja stigmatisoidusta eli negatiivisesti leimatusta teemasta puhuvat nyt gynekologien ohella muun muassa psykologit, toimittajat, poliitikot, taiteilijat, some-vaikuttajat ja kokemusasiantuntijat.

Kasvavasta huomiosta huolimatta vaihdevuosista keskustellaan globaalissa lännessä edelleen sairauksiin ja vaivoihin keskittyen. Vilkastuneen keskustelun myötä kuluneet vitsit ja loputtomat oirekuvaukset ovat nähdäksemme saavuttaneet lakipisteensä, käynnistäen vaihdevuosien vallankumouksellisen potentiaalin.

Uusliberalismi dominoi vaihdevuosikeskustelua

Oulun yliopiston viimeaikaisessa lääketieteellisessä tutkimuksessa on todettu yhteys varhaisten vaihdevuosien ja työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymisen välillä. Vaihdevuodet on kuluvana vuonna kirjattu ensimmäistä kertaa hallitusohjelmaan, joskin mainiten ainoastaan työterveyshuollon rooli niiden hoidossa. Yksityiset lääkäriasemat mainostavat näkyvästi räätälöityjä palveluitaan esi-, jälki- ja vaihdevuosia parhaillaan kokeville naisille. Kuitenkaan esimerkiksi gynekologipalvelut eivät edelleenkään pääasiassa kuulu työnantajien tarjoamiin yksityisen terveydenhuollon sopimuksiin.

Vuoden 2025 kesäkuussa pikkuparlamentissa järjestetyssä, vaihdevuosiin keskittyvässä Nyt puhutaan! -kansalaisinfossa toistui yritysmaailmasta tuttu sijoitetun pääoman tuotto -termi. Tuttavallisemmin ROI:na tunnettua kriteeriä pidettiin keskeisenä, koska sen katsottiin auttavan ottamaan vaihdevuodet vakavasti ja mahdollistavan uskottavan poliittisen vaikuttamistyön niiden puolesta. Huomion rajaaminen kapitalistisen ansaintalogiikan kriteereihin vinouttaa vaihdevuosikeskustelua ja syventää eriarvoisuutta vaihdevuosia läpikäyvien välillä.

Huomion rajaaminen kapitalistisen ansaintalogiikan kriteereihin vinouttaa vaihdevuosikeskustelua ja syventää eriarvoisuutta vaihdevuosia läpikäyvien välillä.

Myös TV-sarjat ja elokuvat ovat tarttuneet vaihdevuosiin – joskin lähes poikkeuksetta joko huumorin tai huolen sävyin. Esimerkiksi Yle:n Hormonit! -sarjassa seurataan keski-ikäisen Elenan arjen ”hormonihuuruisia hetkiä”. Elenan tavoin myös Sinkkuelämää 2 -elokuvan Samantha nähdään hieromassa pakonomaisesti hormonivoidetta iholleen. Tekoälykin tarjoaa vaihdevuosista kuvaa hakevalle kavalkadin pääasiassa valkoisia, ärtyisiä, punoittavia ja hikoilevia naistyypillisiä kehoja.

Keskustelun yksiäänisyys on herättänyt myös vastarintaa. Tietokirjailija ja toimittaja Aino-Mari Tuuri painottaa teoksessaan Menologeja – Tutkimusmatka esivaihdevuosiin sekä samannimisessä podcastissaan, kuinka vaihdevuodet ovat biopsykososiaalinen kokonaisuus, jota ympäröivä kieli palvelee lääketiedettä ja kaupallisia intressejä.

Räjähdysmäisesti kasvanut keskustelu vaihdevuosista ilmentää sitä, että vaihdevuosissa on kyse laajasta yhteiskunnallisesta ilmiöstä.

Historiallisesti ja kulttuurisesti muotoutuvat vaihdevuodet

Vaihdevuodet kantavat sosiaalisia ja kulttuurisia sekä ajallisesti vaihtuvia merkityksiä. Näiden prosessien tarkasteleminen paljastaa vaihdevuosiin liitettyjä narratiiveja ylläpitävät normit ja niitä tukevat yhteiskunnalliset rakenteet.

Tutkija Aija Lullen mukaan vaihdevuodet ja niitä seuraava muutos määritellään edelleen erityisesti länsimaissa medikalisoiduksi, sukupuolitetuksi ja stigmatisoiduksi ilmiöksi. Määritelmä rajoittaa erityisesti vaihevuosia kokevien toimijuutta, ja estää näkemästä vaihdevuosien mahdollisuuksia.

Historiallisestikin katsoen vaihdevuodet ovat tarjonneet paitsi henkilökohtaisen, myös yhteiskunnallisen vapautumisen mahdollisuuden.

Historiallisestikin katsoen vaihdevuodet ovat tarjonneet paitsi henkilökohtaisen, myös yhteiskunnallisen vapautumisen mahdollisuuden. Ennen länsimaalaista patriarkaalista eli miesvaltaista yhteiskuntamallia ne ovat voineet laajentaa naisten sosiaalisia oikeuksia, sillä vaihdevuosien myötä naiset loittonivat heille aiemmin määritellyistä rooleista. 1800-luvun lopulla länsimaisen lääketieteen läpimurron ja viktoriaanisen aikakauden huippuvuosina, naisten vaihdevuosien vakavimpina oireina diagnosoitiin hysterian ja masennuksen ohella ”moraaliton” käytös sekä vaimon ja äidin velvollisuuksien täyttämättä jättäminen.

Myös maantieteellinen sijainti vaikuttaa vaihdevuosikokemuksiin. Japanissa vaihdevuosiin viitataan termillä konenki, joka vapaasti käännettynä viittaa uudistumisen vuosiin. Tutkimusten mukaan siellä vaihdevuosioireista kertoi kärsivänsä noin 25–50 %:a kohdullisista ihmisistä verrattuna länsimaiden noin 75 %:iin. Samaten tutkimukset sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen vaihdevuosikokemuksista ilmentävät, kuinka asenteet vaihdevuosia kohtaan voivat muokata itse kokemusta.

Vaihdevuodet laajentavat ymmärrystä sukupuolesta

Yhteiskuntatieteilijä Doreen Masseyn mukaan patriarkaatin vaikutus eriyttää tilan ja sukupuolen toisistaan ja typistää sukupuolen biologiseksi sukupuoleksi. Esimerkiksi lääketieteellisessä kirjallisuudessa korostuu ‘biologinen naiseus’. Lisäksi eri oireita rajataan ja visualisoidaan kansallisvaltiorajojen perusteella, vaikka todenmukaisempaa olisi huomioida esimerkiksi vaihdevuosiin liittyviä kulttuurisia eroja.    

Projektimme Vaihdevuosien uusi tuleminen – monimuotoisuutta, tietoisuutta ja aktivismia haastaa vallitsevat näkemykset vaihdevuosista tuomalla esiin vaihdevuosikokemusten laajan kirjon historiallisesti, kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti muuttuvana ilmiönä. Tähän tartumme keskittymällä erityisesti marginalisoituihin ryhmiin.

Intersektionaalisuuteen ja yhteisöllisyyteen pyrkivä keskustelu tarjoaa väylän kohti osallistavampaa yhteiskuntaa ja arvostavampaa kieltä, josta hyötyvät kaikki. Ilmiön teoreettinen ja yhteiskunnallinen muutosvoima piilee aktivismista ponnistaneissa queer-tutkimuksessa ja kriittisessä vammaistutkimuksessa. Ne kannustavat suhtautumaan kriittisesti sairaan ja terveen, vähemmistön ja enemmistön sekä normatiivisuuden ja kapinallisuuden rajoihin. Näemme rajat liikkuvina sekä jatkuvasti muotoutuvina. Tämä olisi tärkeää huomioida myös yhteiskunnassa heränneessä vaihdevuosikeskustelussa.  

Muita oivalluksia vaihdevuosista

Vaihdevuodet tuovat mukanaan muutoksen suhteessa sukupuoleen, ja muistuttavat siitä, kuinka sukupuolta ei voi määritellä tyhjentävästi. Vaihdevuosissa piilee siten myös laajempi potentiaali. Feministi Betty Friedan on haastanut vallitsevan käsityksen vaihdevuosista rappeutumisen alkuna. Friedanin mukaan elämän myöhemmät vaiheet voivat olla henkilökohtaisen kasvun ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen aikaa.

Muun muassa tutkija Brooke Brady painottaa, kuinka vaihdevuodet voivat tarjota kaikille niitä kokeville uusia oivalluksia sukupuolen jatkuvasta muuntautumiskyvystä ja erilaisia identifioitumisen mahdollisuuksia. Toimittaja, tutkija Vaula Helin kuvaa artikkelissaan, kuinka vaihdevuodet ovat jännittävää aikaa: “En tiedä, millainen ihminen minusta tulee ilman aktiivisesti toimivia munasarjoja.”

Populaarit feministit puhuvat ajallisesti rajattujen oirekuvausten sijaan pitkäkestoisesta elämää vavisuttavasta ja useista vaiheista koostuvasta prosessista, “vaihdevuosimisesta”.

Myös termistö ja vaihdevuosiin liitetty kieli ovat murroksessa. Populaarit feministit puhuvat ajallisesti rajattujen oirekuvausten sijaan pitkäkestoisesta elämää vavisuttavasta ja useista vaiheista koostuvasta prosessista, “vaihdevuosimisesta”(menopausing, kirjoittajien vapaa käännös). Erityisesti Britanniassa ja sosiaalisessa mediassa trans- ja queer-yhteisöissä vaihdevuosia kokevat ihmiset (menopausing people), eivät siis vain cis-sukupuoliset naiset – henkilöt, joiden syntymässä naiseksi määritelty biologinen sukupuoli vastaa heidän sukupuoli-identiteettiään.

Inklusiivinen sukupuolinäkökulma on ratkaisevan tärkeää myös valkoihoisille, taloudellisesti turvatussa asemassa oleville ja toistaiseksi toimintakykyisille keski-ikäisille cis-heteronaisille, jotka yhtäkkiä vaihdevuosien myötä kokevat, miltä tuntuu tulla marginalisoiduksi patriarkaatin voimasta.

Vaihdevuosiaktivismin moniääniset yhteisöt

Vaihdevuosien odotetaan lähes poikkeuksetta liittyvän ikääntymiseen ja herättävän voimakkaita tunteita riippumatta toisistaan merkittävästikin poikkeavista fyysisistä ja psyykkisistä muutoksista. Vaihdevuosioireita voi esiintyä myös muuten kuin ikääntymisen seurauksena ja muillakin kuin kohdullisilla henkilöillä. Transmaskuliinisilla henkilöillä, eli muun- sekä transsukupuolisilla, joiden sukupuoli-identiteetti on enemmän maskuliininen kuin feminiininen niitä voi ilmetä testosteronihoitojen aikana.

Vaihdevuosikokemuksia tutkineiden Michael Tozen ja Sue Westwoodin mukaan voimakkaan sukupuolittuneet vaihdevuosikertomukset voivat tuntua etäisiltä ja aiheuttaa jopa kehodysforiaa – vierauden, ahdistuksen ja inhon tunteita sukupuolitettuja kehon piirteitä kohtaan – sukupuoleltaan moninaisissa ja transsukupuolisissa henkilöissä.

Vaihdevuosien uusi tuleminen kutsuu pohtimaan kriittisesti, minkälaisia merkityksiä vaihdevuosiin liitetään, kuka puhuu vaihdevuosista ja minkälaista todellisuutta vaihdevuosiin liitetty kieli rakentaa.

Patriarkaalisesta cis- ja heteronormatiivisesta kulttuurista usein kivuliaan tietoiset queer- ja transyhteisöt ovat käynnistäneet vaihdevuosien kulttuurisen vallankumouksen erityisesti englanninkielisissä verkkokeskusteluissa. Näiden yhteisöjen näkökulma painottaa kaikkia arvostavaa keskustelua vaihdevuosista. Yhteisöt myös kertovat jaetun tiedon, vertaistuen ja yhteisöllisen hoivan olennaisesta merkityksestä. Vaihdevuosia ei tarvitse enää kokea yksin ja kokemuksista vaieten.

Vaihdevuosien uusi tuleminen kutsuu pohtimaan kriittisesti, minkälaisia merkityksiä vaihdevuosiin liitetään, kuka puhuu vaihdevuosista ja minkälaista todellisuutta vaihdevuosiin liitetty kieli rakentaa. Vaihdevuosien vallankumous tarjoaa tilaa erilaisille keskustelun avauksille, kokeiluille ja uuden löytämiselle. Kuten sukupuoli, ovat myös vaihdevuodet ilmiö, joka ei ole tarkasti määriteltävissä eikä käsiteltävissä tiukkojen kategorioiden kautta. Epävarmuus uuden edessä ja yhteisön kaipuun myöntäminen vaihdevuosien tuoman muutoksen yhteydessä ovat radikaali askel kohti osallistavaa keskustelua vaihdevuosista.

FT Pauliina Lukinmaa on kulttuurin- ja sukupuolentutkimuksen tutkijatohtori. Hänen tutkimusintressejään ovat ylirajaisuuteen ja solidaarisuuteen liittyvät teemat LHBTIQ+-aktivismissa. Hän tarkastelee vaihdevuosiaktivismin muotoutumisen prosesseja Suomessa ja ylirajaisissa LHBTIQ+-verkkoyhteisöissä.

FM Meeri Ott on yhteiskuntamaantiedon väitöskirjatutkija. Projektissa hän tutkii uusliberalistisen yhteiskunnan yksilöille asettamien tuottavuuden vaateiden, vaihdevuosikokemusten ja itsetunnon välisiä yhteyksiä, keskittyen queer- ja vammaisyhteisöihin Suomessa ja Virossa.

FT Aija Lulle on yhteiskuntamaantiedon apulaisprofessori. Hän on Suomen Akatemian rahoittaman hankkeen ”Vaihdevuosien uusi tuleminen – monimuotoisuutta, tietoisuutta ja aktivismia” johtava tutkija.

Kirjoittajat työskentelevät Itä-Suomen yliopistossa syksyllä 2024 käynnistyneessä tutkimusprojektissa Vaihdevuosien uusi tuleminen – monimuotoisuutta, tietoisuutta ja aktivismia. Nojaamalla kriittisen ja feministisen tiedontuotannon näkökulmiin, projektin monitieteinen ja –paikkainen tutkimusryhmä analysoi marginalisoitujen yhteisöjen toimintaa ja roolia vaihdevuosien uudessa tulemisessa.

Artikkelin kuvituskuva: Sarah Sheedy / Unsplash

Julkaisu Häpeästä kohti moninaisia vaihdevuosia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viime vuosina myös Pohjoismaissa voimistunut anti-gender-liikehdintä kiistää ajatuksen sukupuolen moninaisuudesta väittäessään, että sukupuoli voidaan ja tulee määritellä tyhjentävästi. Anti-gender-liike pyrkii rajoittamaan sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ja uhkakuvia hyödyntämällä tuo yhteen erilaisia toimijoita, kuten transvastaisia feministejä, oikeistolaisia uskonnollisia järjestöjä, tavallisia kansalaisia sekä autoritäärisiä ja kansallismielisiä populistisia puolueita.

Yleistajuisessa teoksessaan Kuka pelkää sukupuolta? (2024) filosofi ja feminismin teoreetikko Judith Butler tarttuu tähän liikehdintään ja tuo esiin sen epäjohdonmukaisuuksia. Teos on herättänyt keskustelua Suomessakin. Vähemmistötutkimuksen tutkijatohtori, sukupuolentutkimuksen dosentti Salla Aldrin Salskov pitää arviossaan teoksen ansiona sitä, että se osoittaa, miten sukupuoleen yhtäältä kiinnitetään turvallisuuden ja järjestyksen kaipuuta ja toisaalta ahdistuksia ja pelkoja, mikä mobilisoi vihaa. Aldrin Salskov kuitenkin huomauttaa, että ansioistaan huolimatta teos ei onnistu purkamaan jaottelua ”meihin” ja ”muihin” ja päätyy näin myös vahvistamaan jakolinjoja.

Gender-kriittisyyden ja anti-gender-ajattelun yleistymiseen liittyykin kipeä kysymys siitä, miten voidaan rakentaa luottamusta ja vähentää polarisaatiota, jos lähtökohta on transihmisyyden ulossulkeva. Miten voidaan keskustella sukupuolesta ja siihen liittyvistä monista eriarvoisuuksista, jos ei lähtökohtaisesti hyväksytä mahdollisuutta, että transnaiset voivat olla naisia ja transmiehet miehiä, ja edellytetään, että transnaista tulisi kohdella miehenä, transmiestä naisena?  

Totuus sukupuolesta ei ole kaksinapainen, muuttumaton ja otettavissa hallintaan. Tämän hyväksyminen on edellytys luottamuksen rakentumiselle. Luottamus puolestaan on edellytys niin nuorten kuin aikuistenkin turvallisuudelle, hyvinvoinnille ja oikeuksien toteutumiselle. Tässä kirjoituksessa pohdin, osin omien kokemusteni kautta, mitä esteitä sukupuolen ymmärtämiseen ilmiönä liittyy ja mitä sukupuolen moninaisuuden kohtaaminen edellyttäisi.

Sukupuolen binäärisyydestä yhteisrakentumiseen

Butlerin ja muiden sukupuolen moninaisuudesta puhuvien ”teoria” sukupuolesta esitetään valitettavan usein virheellisesti, ikään kuin sukupuolen moninaisuuden hyväksyminen edellyttäisi irtaantumista materiaalisesta ja ruumiillisesta sukupuolen kokemisesta. Butler ei väitä, että sukupuolessa olisi kysymys vain identiteetistä, kulttuurista tai kielestä, tai että biologialla ei olisi merkitystä. Kysymys on siitä, miten materiaalinen ruumiillisuus kehystetään, minkä välittäjän kautta se esitetään ja vakiinnutetaan sekä miten tämä esittäminen vaikuttaa siihen, miten ymmärrämme ruumiillisuuden.

Butlerin ajatus ei ole sinänsä uusi, vaan ”naisen” ja ”miehen” kategorioiden ongelmallisuudesta keskusteltiin jo 1980-luvulla. Tuolloin historioitsija Joan W. Scott esitti teoksessaan Gender and the Politics of History (1988), että ”nainen” ja ”mies” ovat kategorioina samaan aikaan tyhjiä, koska niillä ei ole lopullista, transsendentaalista merkitystä, ja ylitsevuotavia, koska vakaimmillaankin ne pitävät sisällään vaihtoehtoisia määritelmiä.

Väite ”sukupuolia on kaksi ja ero perustuu biologiaan” on yksinkertaistava ja sellaisena usein virheellinen, mutta lisäksi sen aikaperspektiivi on nimenomaan biologian näkökulmasta väärä. Biologi, dosentti Atte Komonen toteaa, että biologinen sukupuoli on ilmiönä monitahoinen, ja lisääntymisbiologian näkökulma sukupuoleen on evolutiivinen, siis ylisukupolvinen. Komosen mukaan biologista määritelmää tiukasti tulkiten esimerkiksi yksilö, joka ei tuota sukusoluja, on sukupuoleton. Nainen, jonka munasarjat eivät tuota munasoluja ei siis tällaiseen sukusoluihin kiinnittyvän biologisen määritelmän mukaan olisi nainen, eikä mies, jonka siemenneste ei sisällä siittiöitä, olisi mies.

Sukusoluihin perustuvan (lisääntymis)biologisen sukupuolen käsitteen avulla ei ole mahdollista eikä pidä ottaa kantaa siihen, miten eri tavoin sukupuoli ilmenee yhteiskunnassa ja sosiaalisissa suhteissamme. Komonen korostaakin, että ”biologiasta ei voi johtaa sitä, miten yhteiskunnan tulisi kohdella sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöjä (tai enemmistöjä).” Lisäksi fysiologisesti sukupuolen muotoutumiseen vaikuttavat useat systeemit, minkä vuoksi sukupuoleen liittyy myös anatomisessa mielessä monimuotoisuutta.

Kysymykset siitä, miten yhteiskunnalliset valtasuhteet, kulttuuri ja esimerkiksi biologiset tekijät tuottavat erilaisia materiaalisia todellisuuksia ja miten eri tavoin sukupuoli eletään ja tulee ymmärrettäväksi, eivät kuitenkaan ole yksinkertaisia eikä niihin ole vain yhtä vastausta.

Butlerin alkujaan teoksessa Hankala sukupuoli (1990, suom. 2006) esittämä ja sittemmin kehittämä ajatus sukupuolen performatiivisuudesta ei tarkoita sitä, että sukupuolessa olisi kysymys ainoastaan sukupuolen esittämisestä tai näyttelemisestä. Performatiivisuus tarkoittaa sitä, että kielen ja nimeämisen avulla luodaan todellisuutta, saadaan aikaan tietynlaisia todellisuuksia ja pyyhitään pois joitakin muita olemisen tapoja. Juuri performatiivisuuden voiman vuoksi anti-gender-liikehdintä pyrkii kiistämään sukupuolen moninaisuuden eikä ratkaisemaan niitä ongelmiksi kuvaamiaan asioita, joita se käyttää keppihevosina. Kysymys on hallinnasta, pakonomaisesta järjestyksen kaipuusta, jonka avulla todellisuutta taivutetaan sellaiseksi, kuin sen anti-gender-ajattelun omaksuneiden mielestä tulisi olla.

Yhteisrakentumisella tarkoitetaan materiaalisuuden monien prosessien ja niiden välisten suhteiden tunnistamista ja tarkastelua sekä niihin liittyvien eettisten kysymysten ymmärtämistä. Transihmisyytttä vastaan hyökkäävät feministit väittävät usein lähestyvänsä kysymystä sukupuolesta materiaalisen todellisuuden kautta, mutta lähemmässä tarkastelussa heidän analyysinsa paljastuu metafyysiseksi pohdinnaksi, jossa todellisuus materiaalisine ilmentymineen kehystetään sangen valikoivasti. Hyvä esimerkki tästä on filosofi Kathleen Stockin teos Material Girls: Why Reality Matters for Feminism (2021). 

Filosofi, professori ja transnuoren isä Adam Briggle esittää Stockin teoksen arviossaan, että juuri todellisuuden kehystämistä koskevat valinnat tekevät teoksesta transfobisen. Stock väittää puhuvansa materiaalisen todellisuuden merkityksestä feminismille. Hän kuitenkin jättää määrittelemättä, mitkä elementit tuossa todellisuudessa ovat ulottuvillamme ja minkälaista kehystämistä niiden näkyväksi tuleminen edellyttää.

Stock esimerkiksi valitsee kehystää transnaiset naista teeskenteleviksi miehiksi, seksuaalisiksi saalistajiksi. Hän ei kuitenkaan kerro – eikä tarjoa lukijalle mahdollisuutta arvioida – millaisen punninnan kautta on hän on päätynyt painottamaan yksittäisten seksuaalirikollisten muodostamaa uhkaa eikä tavallisten transnaisten hyvinvointia, yhdenvertaisuutta ja turvallisuutta. Esimerkiksi feministisen oikeustieteen merkittävä vaikuttaja, professori Catharine MacKinnon on puhunut vankilan miesten osastoille sijoitettujen transnaisten hirvittävästä tilanteesta, ja Suomessa Rikosseuraamuslaitos on kommentoinut transsukupuolisten henkilöiden turvallisuusarvioihin liittyvää harkintaa.

Briggle huomauttaa myös, että Stock tekee oletuksia hataralta pohjalta liittyen esimerkiksi transnuorten hoitoihin, joista Stockilla itsellään ei ole kokemusta tieteenharjoittajana eikä esimerkiksi transnuorten kanssa vietetyn ajan perusteella. Lisäksi Stockin teosta on kritisoitu historiattomaksi ja argumentaatioltaan kömpelöksi. Filosofian professori Talia Mae Bettcher osoittaa, että Stockin ja muiden gender-kriitikoiden perustiedot kritiikin kohteena olevasta ajattelusta ovat hämmästyttävän puutteelliset, argumentaatiovirheet ilmeisiä ja lähtökohdat epäeettiset.

Epävarmoina aikoina toivomus tarkasti ja aukottomasti paikannettavasta sukupuolierosta on sinänsä ymmärrettävä. Kysymykset siitä, miten yhteiskunnalliset valtasuhteet, kulttuuri ja esimerkiksi biologiset tekijät tuottavat erilaisia materiaalisia todellisuuksia ja miten eri tavoin sukupuoli eletään ja tulee ymmärrettäväksi, eivät kuitenkaan ole yksinkertaisia eikä niihin ole vain yhtä vastausta.

Fantasmat ja oikeistoradikaalit vaikuttamisstrategiat gender-kriittisyyden työkaluina

Gender-kriittisyys rakentuu Butlerin mukaan fantasmoille eli pelkojen ilmentymille, joissa erilaisia uhkakuvia esitetään maalailevasti ja liitetään yhteen vihjaillen ja perustelematta, tarkoituksena torjua esimerkiksi transihmisyys. Politiikassa tämä näkyy huolestuttavin tavoin. Esimerkiksi Yhdysvalloissa presidentti Donald Trump on toisella virkakaudellaan päättänyt ajaa voimakkaasti transeksklusiivista politiikkaa julistamalla, että jatkossa USA:n virallinen linja on, että sukupuolia on vain kaksi ja antamalla tähän liittyviä toimeenpanomääräyksiä.

Suomessa perussuomalaiset ovat ratsastaneet samoilla perusteettomilla uhkakuvilla vaatiessaan ”pervoiluksi” ja ”sekoiluksi” leimaamansa sukupuolen moninaisuutta koskevan puheen kieltämistä kouluissa. Eurooppalainen radikaalioikeisto on suurelta osin omaksunut seksuaalivähemmistöihin pintatasolla myönteisesti suhtautuvan ”pro-LGB -puheen”, sillä sen katsotaan legitimoivan islamvastaisuutta. Samalla oikeistopopulistien huomio on kuitenkin kääntynyt juuri transihmisten oikeuksien kieltämiseen.

Gender-kriittisten keskusteluissa kiertävät uhkakuvat ovat liioiteltuja ja usein päättelyltään nurinkurisia. Esimerkiksi urheilu nostetaan jatkuvasti esiin, vaikka väitteellä, että transurheilijoiden suoritukset vaikeuttaisivat esimerkiksi tulosten mittaamista, ei pitäisi olla yhteiskunnallisessa keskustelussa painoarvoa. Kilpaurheilu ja siihen liittyvä vedonlyöntibisnes on merkittävä taloudellisen toiminnan alue, jolla esiintyy monia yhdenvertaisuuden ongelmia, mutta transurheilijoiden asema tulee järjestää yhdenvertaisuuden ja reilun kilpailun toteutumisen lähtökohdista, ei transihmisten asema yhteiskunnassa (kilpa)urheilun toteutumisen näkökulmasta. Lisäksi gender-kriittinen urheilua koskeva argumentointi perustuu yksinkertaistuksiin ja liioitteluihin sekä sen seikan sivuuttamiseen, että urheilun kentällä on monia muitakin kehoon perustuvia ja sopimuksenvaraisia luokitteluita kuin jako mies- ja naisurheilijoihin.

Toinen keskustelu liittyy sukupuolierityisiin tiloihin, joihin anti-gender-aktivistien mielestä transihmiset tuovat turvattomuutta. On kuitenkin tärkeää ymmärtää, että sorto ja siihen liittyvä häirintä ja väkivallan riski luovat tarpeen sukupuolierityisille tiloille, eivät nais- tai miestyypilliset sukupuolipiirteet tai minkäänlainen kehollisuus itsessään. Häiritsevään käytökseen voidaan puuttua, eikä se edellytä toisten ihmisten sukupuolipiirteiden kyttäämistä. On hyvä muistaa, että toisen ihmisen sukupuolipiirteiden tarkastelu esimerkiksi uimahallin pukuhuoneessa tarkoituksena määritellä hänen sukupuoltaan voi olla häirintää. Sukupuolivalvonta (gender policing) rajaa niiden henkilöiden, joiden kehon piirteet, olemus tai tyyli eivät vastaa cis-normatiivisia oletuksia, mahdollisuuksia käyttää esimerkiksi yhteisiä liikuntatiloja.

Transeksklusiivisen feminismin juuret ovat rajussa transvastaisessa vihapuheessa, ja historiallinen jatkumo nykypäivän salonkikelpoisena esittäytyvään gender-kriittisyyteen tekee asiasta elämän ja kuoleman kysymyksen.

Anti-gender-liikehdintä on järjestelmällistä ja hyödyntää oikeistoradikaaleja vaikuttamisstrategioita, tyypillisesti ”woken” ja kulttuurisodan käsitteitä ja uhriutumista väitetystä hiljentämisestä. Väitetään esimerkiksi, että anti-gender-näkemyksiä ilmaisseiden tutkijoiden sananvapautta rajoitetaan. Stock on tässäkin oiva esimerkki, sillä hänen kirjaansa seurannut myrskyisä keskustelu ja ilmeisesti opiskelijoiden tekemä kiusaaminen johti lopulta siihen, että Stock irtisanoutui itse yliopistotyöstään. Tämän anti-gender-aktivistit tuovat esille esimerkkinä sensuurista. Kiusaaminen ja muu epäasiallinen kohtelu on tietenkin yksiselitteisesti väärin. Kysymys siitä, milloin esimerkiksi yliopiston tulee sanan- ja tutkimuksenvapauden valossa mahdollistaa tai estää syrjivien mielipiteiden esittäminen (ns.  no platform policies) ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen kuin anti-gender-liike haluaa uskotella.

Tutkimuksen-, sanan- ja mielipiteenvapauden nimissä esitetty syrjintään kannustava puhe tai vihapuhe voi olla sellaista syrjintää, johon instituutiolla kuten yliopistolla on velvollisuus puuttua. Oikeudellisesti kysymys on suhteellisuusharkinnasta, kuten ihmisoikeuksiin erikoistunut asianajaja Claudia Hyde huomauttaa. Britanniassa oikeistokonservatiivit ovat reagoineet no platform -kiistoihin säätämällä lain, joka parantaa syrjiviä mielipiteitä esittävien asemaa.

Sosiologian apulaisprofessori Jana Bacevic toteaa, että aihepiirin sääntely ei ole ongelmatonta. Rajoittamalla esimerkiksi transvastaista puhetta tapahtumissaan yliopisto rajoittaa joidenkin mahdollisuuksia, mutta niin se tekee myös tarjoamalla transvastaiselle puheelle alustan. Sananvapauden nimissä uhriutuva anti-gender-liike jättää mainitsematta, että yliopistoissa tapahtuvaa anti-gender-liikehdintää tuetaan populististen ryhmien taholta. Tämä on huolestuttava trendi myös pohjoismaisissa yliopistoissa, kuten sukupuolen tutkimuksen professorit Lena Martinsson ja Diana Mulinara osoittavat.

Räikeimmillään anti-gender-liikkeen omaksuman näkökulman reflektoimaton tunnepitoisuus ja subjektiivisuus näkyy juuri haluttomuudessa määritellä omaa suhdetta transoikeuksiin ja -sukupuolisten henkilöiden ihmisyyteen. Näkökulma kiinnitetään sen sijaan ”naiseuden” ja ”mieheyden” määrittelyyn ja näiden kategorioiden välisen rajan herkeämättömään vartiointiin.  On kuitenkin syytä tiedostaa, että transeksklusiivisen feminismin juuret ovat rajussa transvastaisessa vihapuheessa, ja historiallinen jatkumo nykypäivän salonkikelpoisena esittäytyvään gender-kriittisyyteen tekee asiasta elämän ja kuoleman kysymyksen.

Lääketiede ja sukupuolta vahvistavat hoidot

Kuten sukupuolten välistä sekä sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen tasa-arvoa ajavat järjestöt ovat todenneet, sukupuolen moninaisuus on jo vuosikymmeniä tunnistettu myös kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa. On selvää, että osa trans- ja muunsukupuolisista ihmisistä tarvitsee sukupuolta vahvistavaa lääketieteellistä hoitoa. Suurimmalle osalle nämä hoidot vahvistavat terveyttä ja hyvinvointia. Hoitojen heikko saatavuus on ongelma. Viivästykset ja vaikeudet hoitoon pääsyssä altistavat hakemaan hormoneja ei-lääketieteellisiltä tai kaupallisilta tahoilta. Lisäksi hoitopolun aikana yksilölle pitäisi syntyä luottamus siihen, että prosessissa ajatellaan asioita hänen näkökulmastaan.

Luottamuksen rakentumista edistäisi, että voisimme luottaa translääketieteellisen tutkimuksen puolueettomuuteen. Tältä osin joidenkin translääketieteeseen erikoistuneiden lääkäreiden yhteydet konservatiivisiin liikkeisiin tai asenteelliset näkemykset ovat ikävä kyllä olleet omiaan heikentämään luottamusta lääketieteen auktoriteetilla esitettyjen kannanottojen tieteelliseen kestävyyteen. Esimerkiksi Esa Kalliomäki on koonnut perustamalleen sukupuolidystopia-sivustolle lähteitä, joissa tutkimukseen liittyviä ongelmia tuodaan esiin.

Anti-gender-aktivistit väittävät tutkimuksiin viitaten, ettei lääketieteellistä sukupuolta vahvistavaa hoitoa tule antaa, koska lääketieteellisten hoitojen vaikuttavuudesta ei ole vielä tarpeeksi tieteellistä, yksiselitteistä näyttöä. He eivät kuitenkaan ole kiinnostuneita tutkimustuloksista, jos ne eivät vastaa heidän lähtökohtaoletuksiaan, ja ohittavat selvityksiä kohtaan esitetyn kritiikin. Esimerkiksi Max Planck -Instituutin aivotutkimusyksikön postdoc -tutkija Dori Grijseels on tuonut esiin Britannian julkisen terveydenhuollon NHS:n tilaaman Cass Review -selvityksen ongelmia.

Heikommissa valta-asemissa oleviin ryhmiin kohdistuvan lääketieteellisen tutkimuksen objektiivisuus on kautta aikojen ollut haavoittuvaa konservatiivisten arvojen edessä.

Tieteellisesti asianmukainen ja tutkimuseettisesti kestävä transkysymysten käsittely edellyttäisi lisäksi, ettei esimerkiksi detransitiota – siis sitä, että henkilö palaa elämään syntymässä määritellyssä sukupuolessa – käytettäisi tarkoitushakuisesti transihmisten oikeuksien kaventamiseen. Valitettavasti tämä ei toteudu, vaan esimerkiksi Lääkärilehdessä julkaistussa artikkelissa epävakaasta persoonallisuushäiriöstä kärsivän henkilön detransition varjolla on syytetty ihmisoikeuksia ajavaa transaktivismia potilaan ongelmista. Artikkelissa ei ole minkäänlaista eettistä pohdintaa siitä, millä edellytyksillä tapausta voidaan (tai ei voida) käyttää esimerkkinä hoidon epäonnistumisten syistä tai syyllisistä. Potilasta kohdellaan artikkelissa hänen taustansa ja diagnoosinsa vuoksi ensin epäluotettavana tietolähteenä, mutta kirjoittajien käsityksiä tukiessaan potilas yhtäkkiä onkin kirjoittajien mielestä luotettava lähde.

Tutkimuksen luotettavuutta koskevat ongelmat valuvat asenteellisen tiedeviestinnän kautta myös julkiseen keskusteluun. Journalismin etiikasta on esitetty huolta, kun erityisesti Helsingin Sanomissa kirjoittava tiedetoimittaja kirjoittaa transsukupuolisuudesta toistuvasti yksipuolisiin ja jopa virheelliseksi osoitettuihin lähteisiin nojaten.

Kysymys ei ole siitä, etteikö lääketieteellinen tieto olisi tärkeää. Se on monella tavalla välttämätöntä hoidon takaamiseksi. Samalla on kuitenkin syytä muistaa, että juuri heikommissa valta-asemissa oleviin ryhmiin kohdistuvan lääketieteellisen tutkimuksen objektiivisuus on kautta aikojen ollut haavoittuvaa konservatiivisten arvojen edessä. Esimerkkejä on monia: anatomian oppikirjat unohtivat klitoriksen surutta moneksi kymmeneksi vuodeksi arvatenkin sopivaisuussyistä, ja homoseksuaalisuus poistui sairausluokituksesta myöhään. Luottamuksen rakentuminen edellyttää, että terveydenhuollon ammattihenkilöt ymmärtävät mikä vaikutus hoidossa väistämättä kiertävillä normatiivisilla oletuksilla voi olla sukupuolikokemukseen ja pystyvät konkreettisessa potilassuhteessa tunnistamaan omia oletuksiaan ja suhtautumaan niihin kriittisesti.

Julkisen terveydenhuollon tilauksesta laadittuja selvityksiä käytetään usein tarkoitushakuisesti perustelemaan transvastaisia kantoja. Tämä perustuu tulkintavirheeseen, sillä tällä hetkellä selvityksissä painotetaan yksilökohtaista harkintaa ja huolellisuutta. Gender-kriittisessä keskustelussa kauhistellaan erityisesti mahdollisuutta, että sukupuolta vahvistavaa hoitoa olisi tarjolla alaikäisille. Tarvitsemme lisää tutkimusta siitä, miten vastata transihmisten tarpeisiin ja miten tukea perheitä elämään sukupuolen moninaisuuden kanssa.

On kuitenkin ongelmallista, jos lähtökohtaisesti tällä perusteella hoito evätään tilanteissa, joissa sitä tarvitaan ja sen antamiselle on perusteet. Murrosiän mukanaan tuomat muutokset ovat suuria. Päätöksellä olla antamatta hormonihoitoja niitä tarvitsevalle henkilölle voi olla tälle henkilölle merkittäviä seurauksia. Yhdysvalloissa transihmisten oikeudet ovat tällä hetkellä ennennäkemättömän hyökkäyksen kohteena, ja maan keskeiset lääketieteelliset järjestöt ovat olleet rajoituksista erittäin huolissaan.

Patologisoinnista ja binäärisistä oletuksista luottamukseen ja kohtaamiseen

Oma kokemukseni transnuoren äitinä on, että nuorisopsykiatrialla oli hyvin vähän tarjottavaa sukupuolivähemmistöön kuuluville nuorille ja perheille. Cis-naisena ja pääsääntöisesti hyvää lääketieteellistä hoitoa saaneena keskiluokkaisena ihmisenä luotin lähtökohtaisesti siihen, että saisimme nuorisopsykiatrisella asiallista hoitoa ja kohtelua, eikä minulla ollut voimakkaita mielipiteitä hoidon suhteen. Toivoin vain, että lapseni saisi asianmukaista hoitoa, joka tukisi häntä voimaan paremmin.

Valitettavasti hoito oli kokonaisuutena arvioiden varsin surkeaa. Vastaanotoilla esimerkiksi kierrätettiin omituisia, vanhanaikaisia ja binäärisiä oletuksia sukupuolesta esimerkiksi kyseenalaistamalla sitä, että lapseni ei meikannut, vaikka koki olevansa nainen. Pitkään odotettuja aikoja peruttiin paria päivää ennen eikä uusia aikoja annettu kuukausiin, nuorta syyllistettiin pettymyksen ilmaisemisesta, hänen kokemaansa väkivaltaa ei käsitelty, emmekä me vanhemmat saaneet minkäänlaista ohjausta esimerkiksi siihen, miten toimia mahdollisen itsetuhoisuuden tilanteessa. Valitettavasti tutkimukset kertovat, että kohtaamamme ongelmat eivät ole yksittäinen esimerkki.

Oma kantani on, että esimerkiksi hormonihoitojen aloittaminen edellyttää lääkärin arviota ja huolellista perehtymistä yksilön tilanteeseen. En usko, että kovinkaan moni nuori, vanhempi tai nuoresta vastuussa oleva aikuinen suhtautuu hormonihoitoihin kevyesti. Ajattelen myös, että yksilö saattaa tarvita apua mahdollisen ahdistuksen käsittelemiseen. Tämä näkemys ei tue transvastaista eheytyshoitoretoriikkaa, mistä sanoudun irti.

Judith Butler korostaa teoksessaan, että voidaksemme käsitellä monimutkaisia ilmiöitä eettisesti kestävällä tavalla, meidän on oltava avoimia ja uskallettava olla myös väärässä.

Transsukupuolisuuden patologisoinnin eli sairaudeksi ja poikkeavuudeksi tulkitsemisen historia on pitkä, ja tiedostan, että mahdollisesti itsekin tahattomasti uusinnan patologisoivaa puhetapaa. Judith Butler korostaa teoksessaan, että voidaksemme käsitellä monimutkaisia ilmiöitä eettisesti kestävällä tavalla, meidän on oltava avoimia ja uskallettava olla myös väärässä. Totuus sukupuolesta – varsinkaan toisen ihmisen sukupuolesta – ei ole otettavissa haltuun ja hallintaan.

Ainoa keino eteenpäin on luottamuksen rakentaminen. Emme voi tukea nuoria, jos emme onnistu rakentamaan luottamusta. Luottamusta ei tietenkään voi rakentua ympäristössä, jossa asenne on transvihamielinen. Se on yksi niistä mekanismeista, joilla anti-gender-liikehdintä konkreettisesti rajoittaa transihmisten elämän elettävyyttä ja lasten ja nuorten oikeuksia.

Lopuksi

Unesco-professori Arto Kallioniemi totesi Nike Sandelinista kertovassa Satakunnan Museon näyttelyssä 26.1.2025 pitämässään puheessa, että sukupuolien kirjo ja moninaisuus ovat elävä osa ihmiskunnan historiaa ja muistia. Transihmiset ovat eri aikoina, eri kulttuureissa ja eri alueilla eläneet myös pitkiä, arkisia ja onnellisia elämiä yhdessä muiden kanssa. Aikoina, jolloin asenteet erilaisuutta kohtaan kiristyvät, on Kallioniemen mukaan tärkeää tuoda esille moninaisuuden ääntä.

Transvastaiset toimijat, joihin ikävä kyllä kuuluu myös feministeinä itseään pitäviä henkilöitä, jakavat maailman ”meihin” ja ”muihin”, mutta todellisuudessa trans- ja cis-elämät kietoutuvat yhteen. Esimerkiksi oman tyttäreni elämä transnaisena ei ollut elettävää. Hänen kärsimyksensä ja kuolemansa myötä myös minun ja muiden tyttäreni läheisten elämän elettävyys kapeni.

Ei ole mahdollista jälkikäteen osoittaa, mikä puutteellisen hoidon ja tuen tai muiden elämänkokemusten vaikutus oli tyttäreni mielenterveyteen ja lopulta hänen itsemurhaansa, mutta hoidon puutteet ja tyttäreni kokema väkivalta ovat dokumentoitua todellisuutta. Tein itsekin paljon virheellisiä oletuksia sukupuolesta ja uusinsin omassa vanhemmuudessani sekä kunniallisuuteen, tuottavuuteen, suorittamiseen että sukupuoleen liittyviä normeja toisinaan ehkä harmillisilla tavoilla. Tätä suren. Näin ei tarvitsisi olla, ja aikuisina meidän tulisi kohdata sukupuolen moninaisuus luokittelematta ja ratkaisematta asioita lasten ja nuorten puolesta.

Feminismin historia esitetään usein aaltoina ja progressiivisena oikeuksien etenemisen marssina, mutta feminismin kaikki kehityskulut eivät ole olleet naisten (tai miesten tai muunsukupuolisten) asemaa parantavia. Emme voi ankkuroitua käsitykseen muuttumattomasta sukupuolesta, vaikka se toisikin joillekuille turvaa tai mielenrauhaa. Butlerin ja monien muiden tavoin olen huolissani myös uusfasismin noususta, jota anti-gender-liikehdintä palvelee. Fasismin tavoitteena on autoritäärinen yhteiskunta tiukasti vartioituine nais- ja mieskarsinoineen, mutta naiseus ja mieheys ovat aina olleet muuttuvia ja moninaisia sukupuolen elämisen tiloja.

OTT, dosentti Sanna Mustasaari on apulaisprofessori Itä-Suomen yliopistossa.

Jos sinulla on itsetuhoisia ajatuksia tai olet huolissasi läheisestäsi, voit soittaa Kriisipuhelimeen 09 2525 0111 (auki 24/7) tai kirjoittaa Tukinettiin. Nuorille suunnattu Sekasin-chat päivystää ma–pe klo 9–24 ja viikonloppuisin klo 15–24. Jos tilanne on edennyt hengenvaaralliseksi, soita 112 tai hakeudu lähimpään päivystykseen.

Artikkelin kuvituskuva: Claudio Schwarz / Unsplash

Päivitys 9.2.2025: Salla Aldrin Salskovin nimen kirjoitusasu korjattu oikein.

Julkaisu Sukupuoli ja kaipuu järjestykseen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Pitkään tasa-arvopoliittisen keskustelun aiheena ollut perhevapaauudistus astui voimaan elokuun alussa. Uudistuksen tavoitteena on lisätä työ- ja perhe-elämän tasa-arvoa, ottaa huomioon erilaiset perhemuodot sekä joustavoittaa perhevapaajärjestelmää.

Uudistuksen myötä ansiosidonnaisten perhevapaiden määrä kasvaa ja vanhemmille kiintiöidään niistä yhtä suuri osuus. Kotihoidontuki säilyy ennallaan, eli sitä voi saada lapsen kolmanteen ikävuoteen asti.

Uudistus ei ole ollut helppo. Etenkin nais- ja tasa-arvojärjestöt ovat ajaneet perusteellista perhevapaauudistusta, ja sellainen onkin ollut tasa-arvopolitiikan agendalla koko 2000-luvun ajan. Isien perhevapaiden käytön lisäämistä ja naisten työmarkkina-aseman parantamista tavoittelevat uudistuspyrkimykset ovat kuitenkin aina kaatuneet perheiden valinnanvapautta ja ”lasten etua” painottavien konservatiivipuolueiden vastustukseen. Miksi siis uudistus tapahtui nyt?

Tässä kirjoituksessa tarkastelen perhevapaauudistusta ja sitä koskevaa julkista keskustelua sukupuolipolitiikkana, jossa määritellään lastenhoitoratkaisujen lisäksi sukupuolten asemaa yhteiskunnassa. Asetan perhevapaauudistuksen sukupuolipolitiikan laajempaan hyvinvointivaltion muutoksen kontekstiin. Sille on leimallista pyrkimys parantaa kilpailukykyä lisäämällä työn tarjontaa ja leikkaamalla ja tehostamalla julkisia palveluja sekä sosiaaliturvaa.

Miksi uudistus tapahtui juuri nyt?

Väitän, että perhevapaauudistuksen – ja laajemmin hyvinvointivaltion muutoksen – sukupuolipolitiikan ytimessä on naisten työn tehostaminen, joka koskee niin palkallista kuin palkatontakin työtä.

Tarkastelen naisten työn tehostamispyrkimysten liittämistä tasa-arvoon ja feminismiin. Perhevapaauudistuksesta käydyssä keskustelussa naisten palkallisen ja palkattoman työn yhteiskunnallista merkitystä perustellaan tasa-arvopolitiikalle ja feminismille keskeisten tavoitteiden avulla. Molempien merkitystä perustellaan sen hyödyllisyydellä sekä kansalliselle kilpailukyvylle että naisten omalle vapaudelle ja arvokkuudelle.

Naisten työ hyvinvointivaltion muutoksessa

1990-luvun lamaa on pidetty lähtölaukauksena hyvinvointivaltion suunnanmuutokselle kohti kilpailuvaltiota. Kilpailuvaltioparadigmalle keskeistä on työn tarjonnan lisääminen, mitä on tavoiteltu kiristämällä sosiaali- ja työttömyysturvan ehtoja sekä aktivoimalla työttömiä töihin erilaisten sanktioiden uhalla. 2000-luvulla aktivointipolitiikka on ulottanut työllistämistoimet yhä uusiin väestöryhmiin – myös niihin, joita on aiemmin suojeltu työnteolta hyvinvointipolitiikalla.

Tällaisia ryhmiä ovat esimerkiksi osatyökykyiset, ikääntyvät ja pienten lasten äidit. Ne muodostavat joustavan, mukautuvan ja halvan työvoimaresurssin kilpailukykyisten työmarkkinoiden tarpeisiin.

Kilpailuvaltioparadigmalle tyypillistä on myös julkisen talouden menokuri, johon pyritään leikkaamalla, yksityistämällä ja tehostamalla julkista sektoria sekä siirtämällä valtion tehtäviä kotitalouksien ja yksilöiden vastuulle. Naiset ovat julkisista palveluista ja tulonsiirroista miehiä riippuvaisempia ja työskentelevät miehiä useammin julkisella sektorilla. Siksi nämä toimet heikentävät sukupuolten tasa-arvoa.

Julkisen talouden menokuri lisää naisten palkatonta työtä.

Niillä on kuitenkin myös toinen sukupuolittunut ulottuvuus: ne lisäävät naisten palkatonta työtä. Esimerkiksi omaishoivan lisääminen on valtiolle edullista, mutta lisää naisille kasautuvaa palkatonta työtä.

Naisten palkallinen ja palkaton työ ovat tärkeitä hyvinvointivaltion muutokselle. Kilpailuvaltion kannalta ei olekaan mielekästä ylläpitää sellaista epätasa-arvoista järjestelmää, jossa naiset suljetaan talouden ja yhteiskunnan ulkopuolelle. Naisten työ on kuitenkin kilpailuvaltiolle hyödyllisintä silloin, kun se maksaa mahdollisimman vähän, jos ollenkaan. Hyvinvointivaltion muutoksen sukupuolipolitiikassa etenkin taloudellisesti haavoittuvassa asemassa olevia naisia suostutellaan tällaiseen järjestykseen korostamalla palkallisen ja palkattoman työn tasa-arvovaikutuksia.

Työssäkäyvä äiti tasa-arvoisen yhteiskunnan ihanteena

Suomalaisen tasa-arvopolitiikan kulmakivi on kahden elättäjän ja kahden huoltajan malli, jossa sukupuolten roolit ovat mahdollisimman samankaltaiset. Malli toteutuu vain osittain: naisten työllisyysaste on lähellä miesten työllisyysastetta, mutta naiset käyttävät valtaosan perhevapaista.

Naisten pitkien perhevapaiden on katsottu myötävaikuttaneen työelämän tasa-arvo-ongelmiin, kuten sukupuolten palkkaeroihin, naisten uralla etenemisen ongelmiin, nuorten naisten syrjintään ja epätyypillisiin työsuhteisiin. Etenkin kotihoidontukea on pidetty naisten köyhyysansana, joka laskee ansiotasoa läpi elinkaaren. Tasa-arvopolitiikassa perhevapaauudistuksen on ajateltu ratkaisevan monet näistä ongelmista, ja tasa-arvotoimijat ovat ajaneet perhevapaauudistusta pitkään.

Uudistus on kuitenkin ollut poliittisesti vaikea keskustan, kristillisdemokraattien ja perussuomalaisten vastustuksesta johtuen. Uudistusta kannattavilla vasemmistopuolueilla, vihreillä ja kokoomuksella ei ole ollut vastaavaa paloa uudistuksen ajamiseen. Tasa-arvotoimijoilla ei puolestaan ole ollut riittävästi vaikutusvaltaa.

Keväällä 2016 työmarkkinajärjestöt aloittivat keskustelun perhevapaauudistuksesta esitellessään kannanottoja ja malleja perhevapaauudistukselle. Keskeinen tavoite oli naisten työmarkkina-aseman ja työllisyyden parantaminen. Esimerkiksi Elinkeinoelämän Keskusliiton blogissa puolustettiin EK:n perhevapaamallia: ”Suomen etu on saada työllisyysastetta ylös ja se ei onnistu ilman naisten työmarkkina-asemaa parantavaa perhevapaauudistusta.” Naisten työllisyys kytkettiin tasa-arvoon väittämällä, että EK:n malli on esillä olleista malleista ”tasa-arvoisin”.

Perhevapaauudistuksen sukupuolipolitiikka hyödyntää feminististä eetosta painottaessaan palkkatyön ja tasa-arvon kytköksiä. Samanaikaisesti sivuutetaan työelämän sukupuolittuneet ja rodullistuneet rakenteet.

Työmarkkinajärjestöjen esitykset herättivät välitöntä vastakaikua ja johtivat Sipilän hallituksen yritykseen uudistaa perhevapaajärjestelmä. Yritys epäonnistui, mutta perhevapaajärjestelmän uudistaminen kirjattiin Rinteen/Marinin hallitusohjelmaan. Uudistus toteutui elokuussa vuonna 2022.

Perhevapaauudistuksen kehystäminen naisten työllisyysreformiksi oli siis tärkeää, jotta se pääsi politiikan agendalle. Vaikka uudistus on tasa-arvopolitiikan pitkäaikainen tavoite, on syytä pohtia, mitä seurauksia työllisyys- ja tasa-arvopoliittisten tavoitteiden liittoutumisella voi olla.

Työllisyyspuhe puhuttelee etenkin korkeakoulutettuja äitejä, joilla on kiinnostava työ, johon palata, sekä puoliso, joka on halukas jakamaan ainakin osan perhevapaista heidän kanssaan. Todellisuudessa nämä äidit kuitenkin palaavat perhevapailta työelämään verrattain nopeasti jo nyt – heidän työllisyytensä ei ole se ”ongelma”, mitä perhevapaauudistuksella pyritään ratkaisemaan.

Perhevapaita käyttävät pisimpään matalasti koulutetut, työttömät tai epätyypillisissä työsuhteissa olevat naiset, usein maahanmuuttajat. Nämä samat väestöryhmät määritellään aktivointipolitiikan keskeisiksi ”ongelmaryhmiksi”, joihin työllistämistoimet erityisesti kohdistetaan. Pienten lasten äitien työllisyyden parantamista tulisikin tarkastella osana laajempaa aktivointipolitiikkaan sisältyvää pyrkimystä lisätä joustavan, mukautuvan ja halvan työvoiman tarjontaa kilpailukykyisen talouden tarpeisiin.

Perhevapaauudistuksen sukupuolipolitiikka hyödyntää feminististä eetosta painottaessaan palkkatyön ja tasa-arvon kytköksiä. Osallistuminen palkkatyöhön näyttää tarjoavan mahdollisuutta tasa-arvoon ja kunniallisuuteen etenkin taloudellisesti vähäosaisille naisille. Samanaikaisesti sivuutetaan työelämän sukupuolittuneet ja rodullistuneet rakenteet, jotka tarjoavat monille naisille vain matalapalkkatyötä epätyypillisissä työsuhteissa.

Onko perhepolitiikka työllisyyspolitiikkaa?

Keskustelu perhevapaauudistuksesta työllisyysreformina herätti myös runsaasti vastustusta. Sekä perhevapaauudistusta vastustaneet konservatiivipuolueet kristillisdemokraatit ja perussuomalaiset että sitä puolustaneet vasemmistopuolueet asettuivat työmarkkinajärjestöjen ja kokoomuksen työllisyyspuhetta vastaan, tosin eri syistä.

Konservatiivit vastustivat työllisyyspuhetta puolustaessaan työ- ja perhe-elämän sukupuolittunutta järjestystä, jota ne pitävät seurauksena vanhempien vapaista valinnoista. Perussuomalaisten perhepoliittisessa ohjelmassa todetaan, ettei perhepolitiikan tule olla työllisyyspolitiikkaa, ja jatketaan: ”Äitien pakottaminen pois kotoa ei lisää työpaikkojen määrää kuin korkeintaan päiväkoteihin.”

Konservatiivit taas korostavat naisten palkkatyön sijaan naisten palkattoman lastenhoitotyön merkitystä yhteiskunnan vauraudelle. Perhevapaat nähdään investointina tulevaan talouskasvuun: syntyvyyden lisäämiseen ja lapsiin tulevana työvoimana. Perussuomalaisten perhepoliittisessa ohjelmassa todetaan, että ”ilman kakuntekijöiden määrän lisääntymistä meillä ei ole tarpeeksi kakkua jaettavaksi”. Kristillisdemokraattien perhepoliittisessa ohjelmassa puolestaan sanotaan, että ”panostukset lapsiperheisiin tuottavat vaurautta ja säästöä pitkällä tähtäimellä”.

Naisten palkkatyön sijaan konservatiivit korostavat naisten palkattoman lastenhoitotyön merkitystä yhteiskunnan vauraudelle.

Myös vasemmistopuolueet vastustivat ajatusta uudistuksesta työllisyysreformina. Hallituksen perhevapaauudistuksen ei arvioida lisäävän naisten työllisyyttä. Uudistuksesta vastannut sosiaali- ja terveysministeri Aino-Kaisa Pekonen (vas.) totesi, että ”tämä ei ole hallituksen työllisyystoimi” vaan ”investointi perheeseen”. Hän esitti uudistuksen ”rakkaustekona”, joka ”liittyy isän ja lapsen väliseen suhteeseen, jota hallitus haluaa parantaa, mutta myös äidin ja isän parisuhteeseen.”

Sekä konservatiivi- että vasemmistopuolueet puolustivat ”perhearvoja”, vaikkakin eri syistä ja eri seurauksin. Perhearvoilla on tärkeä tehtävä hyvinvointivaltion purkutalkoissa, joissa perheistä on tullut valtion vetäytyessä tärkeä vaurauden, terveyden, koulutuksen ja hyvinvoinnin välittäjä seuraaville sukupolville. Vasemmistopuolueet kuitenkin puolustavat julkisia palveluita ja sosiaaliturvaa sekä tavoittelevat sukupuolittuneen työnjaon purkamista. Puolustaessaan työnjakoa ja naisten palkattoman lastenhoitotyön tärkeyttä konservatiivipuolueet kohtelevat sitä ilmaisena, vaikkakin moraalisesti arvokkaana lahjana.

Tasa-arvo valinnanvapautena

Kuten naisten palkkatyöstä edellä, myös naisten palkattomasta työstä puhuttiin tasa-arvona. Tämä näkyy esimerkiksi Annika Saarikon (kesk.) kohua herättäneessä puheessa, jossa hän sanoi puheiden siitä, että ”suomalaisen naisen tulisi tehdä enemmän työtä” suututtavan häntä.

Saarikon mukaan suomalainen nainen tekee tilastojen valossa jo nyt ”älyttömän paljon työtä”: ”Rakennat tätä maata, rakastat lähimmäistä. Hoidat työn, hoidat lapset, hoidat lapsenlapset, omat vanhempasi, appivanhempasi. Harrastat, teet vapaaehtois- ja talkoohommia ja istutat poisnukkuneiden haudoille kevään tullen kukat.” Lopuksi Saarikko nimitti ahkeria naisia kotimaan sankareiksi.

Saarikon puhe herätti runsaasti kritiikkiä sen konservatiiviseksi mielletyn naiskuvan vuoksi. Saarikko puolustautui kirjoituksellaan, jossa hän totesi: ”Minulle tasa-arvoa on se, että nainen saa toteuttaa omannäköisiään elämänvalintoja. Tasa-arvo on totta vasta silloin, kun emme naisina määrittele toisillemme hyvän elämän kaavaa.”

Tällainen tasa-arvo ei analysoi tai kritisoi sukupuolten erottelua ja hierarkiaa, vaan nostaa naisten palkattoman työn ei-rahallisen arvostuksen kohteeksi. Tasa-arvoa siitä tekee naisten valinnanvapaus. Julkisten palvelujen yksityistämiselle tärkeä valinnanvapauden retoriikka on keskeistä myös suomalaiselle perhevapaapolitiikalle: vaikka äiti voisi käydä töissä ja isä hoitaa lapsia kotona, perheet valitsevat toisin.

Perhevapaauudistuksen sukupuolipolitiikka sivuuttaa yhteiskunnan ja talouden sukupuolittuneet rakenteet, jotka tekevät koti- ja lastenhoitotyöstä näkymätöntä, ilmaista tai alipalkattua sekä aliarvostettua.

Kilpailuvaltion emansipoitu – vapautettu – nainen on itsenäisiä, vapaita valintoja tekevä yksilö, joka on irrallaan niistä yhteiskunnan sukupuolittuneista rakenteista, jotka estävät, mahdollistavat tai kannustavat naisia tekemään – tai olemaan tekemättä – valintoja. Valinnanvapaus onkin tärkeä työkalu sellaisen sukupuolipolitiikan juurruttamiseen, jossa naiset palkattomalla työllä ja perheet varallisuudellaan paikkaavat hyvinvointivaltion yhä reikäisemmiksi käyviä turvaverkkoja.

Perhevapaauudistuksen sukupuolipolitiikka esittää naisten palkattoman koti- ja lastenhoitotyön hyödyllisenä, nautinnollisena ja tärkeänä yhteiskunnallisena tehtävänä. Se ylistää äitejä pyyteettömästä palkattomasta työstä lastensa tulevan keskiluokkaisen aseman ja yhteiskunnan hyväksi, tarjoten moraalista hyvitystä heidän omista menetetyistä työtuloistaan ja yhteiskunnallisesta asemastaan. Samanaikaisesti se sivuuttaa yhteiskunnan ja talouden sukupuolittuneet rakenteet, jotka tekevät koti- ja lastenhoitotyöstä näkymätöntä, ilmaista tai alipalkattua sekä aliarvostettua.

Feministiset vaihtoehdot

Talouden ja yhteiskunnan muuttuvia suhteita ymmärtääkseen on tarpeellista kiinnittää huomiota niiden sukupuolipolitiikkaan – ja sukupuolten suhteita ymmärtääkseen on tarpeellista kiinnittää huomiota talouspolitiikkaan. Tasa-arvon esteenä on usein pidetty naisten ulossulkemista talouden ja yhteiskunnan toiminnoista, kuten palkkatyöstä.

Saattaa kuitenkin olla niin, että hyvinvointivaltion muutoksen sukupuolipolitiikassa juuri naisten kutsuminen mukaan hyvinvointivaltion muutostalkoisiin ylläpitää sukupuolittunutta, rodullistunutta ja yhteiskuntaluokkien eriarvoisuutta.

Hyvinvointivaltion muutoksen sukupuolipolitiikan ytimessä on naisten palkkatyön ja palkattoman työn tehostaminen. Molemmat pyrkimykset löytävät jalansijaa tasa-arvopolitiikasta ja feminismistä. Sukupuolipolitiikan käyttövoimana on naisten ulossulkemisen sijaan heidän vapautensa: vapaus tehdä palkkatyötä, vapaus tehdä palkatonta työtä – kilpailuvaltio hyötyy molemmista.

Tässä sukupuolipolitiikassa feminismi muotoutuu uusliberaaliksi feminismiksi, joka juhlistaa naisten itse hankittua taloudellista itsenäisyyttä yhteiskunnan tarjoaman turvan sijaan. Se muotoutuu myös konservatiiviseksi feminismiksi, joka juhlistaa naisten palkatonta työtä yhteiskunnan tuen korvaajana.

Tässä sukupuolipolitiikassa feminismi muotoutuu uusliberaaliksi feminismiksi, joka juhlistaa naisten itse hankittua taloudellista itsenäisyyttä yhteiskunnan tarjoaman turvan sijaan.

Feminismi on monimuotoinen yhteiskunnallinen liike, joka ei tyhjene uusliberaaleihin ja konservatiivisiin muotoihin. Feminismit tarjoavat monenlaisia reittejä ja päämääriä tasa-arvoiselle ja hyvälle elämälle. Feminismin kytkeminen naisten palkalliseen ja palkattomaan työhön herättää kuitenkin kysymään: millaista on tai olisi feminismi, joka ei kiinnity työhön? Työn monet muodothan kytkeytyvät globaalin yhteiskunnan eroihin ja hierarkioihin, ihmisten ja ympäristön riistoon.

Voisiko yksi feminismin tavoitteista olla työn avulla vapautumisen sijaan vapautuminen riistävästä työstä?

YTT, dosentti Hanna Ylöstalo on sosiologian yliopistonlehtori Turun yliopistossa.

Artikkeli perustuu kirjoittajan Social Politics -tiedelehdessä toukokuussa 2022 julkaistuun tutkimusartikkeliin.

Julkaisu Perhevapaauudistus määrittelee sukupuolten asemaa yhteiskunnassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Prince of Dreams on katsottavissa verkossa DocPoint-dokumenttielokuvafestivaalien ajan 31.1.-6.2.2022.

Jessica Nettelbladtin ohjaama ”Prince of Dreams (alkup. ”Drömprins”) seuraa Malmösta kotoisin olevan, ruotsalais-puolalaisen Erikin elämää kymmenen vuoden ajan. Elokuvan tarina alkaa 130 kilometrin pituisesta pyhiinvaellusmatkasta Ranskan Pyreneiden halki kohti Espanjan Santiago de Compostelaa. 27-vuotiaan Erikin sukupuolenkorjausprosessista, sen lääketieteellisistä vaiheista ja lopulta juridisesta sukupuolen vahvistamisesta on jo useita vuosia aikaa, mutta Erikiä kuormittavat ahdistuneisuus, masentuneisuus sekä itsetuhoiset ajatukset. Erik joutuu sairauslomalle työstään kirkon siivoojana.

Trauman ajallisuus

Vaikka Erikin sukupuolenkorjausprosessin representaatio on Nettelbladtin dokumentissa melko tyypillinen, lapsuudenkuvista ensimmäiseen testosteronipistokseen ja kirurgisiin hoitoihin keskittyvä tarina, elokuvan tarinankaari ei kuitenkaan ole lineaarinen, kuten tyypillisissä transihmisistä kertovissa valtamediarepresentaatioissa. Nettelbladtin ohjauksessa Erikin elämässä siirrytään menneeseen, takaisin nykyaikaan ja muistoihin, joita Erik ei kykene sanallistamaan.

Elokuvan päätarinankaaren rinnalla kulkee repaleinen, Erikin varhaisessa teini-iässä tapahtuneen seksuaalisen hyväksikäytön aiheuttaman trauman ajallisuus, jossa menneet asiat palaavat päähenkilön mieleen uudelleen ja uudelleen. Menneisiin muistoihin liittyy myös koulukiusaaminen ja ulossulkeminen poikaporukoista. Juuri tästä johtuen elokuva onnistuu kuvaamaan sukupuolenkorjausprosessin täysin luonnollisena, joidenkin ihmisten elämään kuuluvana asiana.

Menneisiin muistoihin liittyy myös koulukiusaaminen ja ulossulkeminen poikaporukoista.

Korjausprosessi on tavallaan dokumentin sivujuonne ja pääaiheeksi nousee käsittelemättömän trauman kohtaaminen ja sureminen. Elokuva myös oikaisee onnistuneesti stereotyyppiset uskomukset, joiden mukaan transsukupuolisuuteen löytyisi jokin etiologinen, traumaperäinen syy. Osoittelemisen tai selittämisen sijaan elokuvan pääaiheet nousevat esille päähenkilöiden välisissä keskusteluissa.

Naisten hoiva- ja tunnetyön merkitys Erikin trauman kohtaamisessa

Nettelbladtin ohjauksen vahvuus on Erikin ja hänen ihmissuhteidensa kuvauksessa. Koko kymmenen vuoden ajan trauman haavoittaneen Erikin elämää kannattelee kolmen naisen antama hoiva ja tunnetyö. Elokuvassa nähdään useita herkkiä ja psykologisesti intiimejä kohtauksia, joissa Erikin puolalaistaustainen äiti tukee ja kannattelee poikaansa tämän pohtiessa elämäänsä ja sukupuolenkorjausprosessin eri vaiheita. Äiti on myös tukena Erikin yrittäessä löytää tapoja ilmaista kärsimystä, jolle ei löydy sanoja.

Äidin lisäksi Erikin elämässä on isoäiti, jota Erikin sukupuolenkorjaus ei hätkähdytä, sisko, sekä tyttöystävä ja myöhemmin aviopuoliso Martyna. Martynan ja Erikin äidin välille syntyy intohimoinen riita Erikin muuttaessa tyttöystävänsä kanssa uuteen kotiin ja äidin käsitellessä ristiriitaisia ja kipeitä, poikansa itsenäistymiseen liittyviä tunteita. Martyna taas kokee joutuvansa vetämään terveitä rajoja Erikin äidille, jotta äiti ei liikaa sekaantuisi poikansa ja tämän tyttöystävän yhteiseen elämään ja päätöksiin. Pariskunta ei esimerkiksi heti halua kertoa mitään Erikin transtaustasta Martynan perheelle, vaan sanovat Erikin olevan umpisuolen tulehduksen takia sairaalahoidossa, kun tosiasiassa Erik käy läpi genitaalikirurgisen prosessin. Erikin äiti taas on huolissaan Erikin turvallisuudesta jos transtausta tulee esiin jollain yllättävällä tavalla ja päättää ottaa yhteyttä Martynan äitiin. Lopulta Martynan perhe kuitenkin tukevat hekin Erikiä ja Martynaa. Herkässä kohtauksessa Erikin äiti ja Martyna sopivat riitansa.

Äiti on tukena Erikin yrittäessä löytää tapoja ilmaista kärsimystä, jolle ei löydy sanoja.

Martyna on myös keskeisessä asemassa tukiessaan Erikin pyrkimyksiä kuvata traumaan liittyviä tunteita kuvanveiston ja savimuovailun keinoin. Dokumenttielokuvan lopussa Martyna odottaa Erikiä Santiago de Compostelassa tämän saatua pyhiinvaellusmatkansa päätökseen. Erikin isä esiintyy dokumentissa vain lyhyesti, mutta isääkin kuvaavissa kohtauksissa fokus on henkilön pyrkimyksessä ymmärtää ja tukea lastaan – omista, sukupuoleen liittyvistä ennakkoluuloista ja epätietoisuudestaan huolimatta.

Yhteisöllisyys ja ihmissuhdeverkostot kannattelevat

Dokumentti kuvaa onnistuneesti läheisen ihmisen sairastumista masennukseen ja sairauden vaikutusta perheen elämään. Ennen pyhiinvaellusmatkalle lähtöään Martyna kuvailee avuttomuuden, uupumuksen ja riittämättömyyden tunteitaan liittyen Erikin tukemiseen ja auttamiseen. Lopulta Martyna itsekin uupuu ja masentuu.

Erik hakee katolilaisen uskonnollisen yhteisön ja oman henkilökohtaisen jumalasuhteensa avulla vastauksia kärsimykseen liittyviin kysymyksiin. Dokumenttielokuvassa kristillinen kärsimyksen ja ylösnousemuksen symboliikka rinnastetaan trauman kohtaamiseen ja suremattoman surun suremiseen. Pyhiinvaellusmatkalla Erik kävelee useita kymmeniä kilometrejä päivässä ja ystävystyy muiden, ympäri maailmaa vaellukselle tulleiden nuorten aikuisten kanssa.

Jälleen Nettelbladt kuvaa yhteisöllisyyden ja ihmissuhdeverkostojen merkitystä traumasta toipumisessa. Vaikka Erik lähtee matkalle yksin, hän tulee uusien ystävien kannattelemaksi ja löytää lopulta avaimia oman kärsimyksen läpikulkemiseen menettämättä itseään.

Transihmisten ja heidän läheisten jaksamisen turvaamiseksi tarvitaan ammatillista psykologista tukea

Elokuvan vahvuus on ristiriitaisella tavalla osittain myös dokumentin heikkous tai akilleen kantapää. Keskittymällä hyvin tiiviisti kymmenen vuoden ajan yksinomaan Erikin kärsimykseen sekä läheisimpien perheenjäsenten ja Erikin välisiin suhteisiin, elokuvasta jää pimentoon sateenkaariyhteisö. Esimerkiksi mielenterveysapua ja vertaistukea antavien kansalaisjärjestöjen yhteiskunnallinen merkitys puuttuu dokumentista. Dokumenttielokuvassa on vain yksi lyhyt kohtaus, jossa näytetään pakkosterilisaatiota vastustava, poliittinen protesti Malmön keskustassa.

Elokuvasta jää pimentoon sateenkaariyhteisö.

Kaikki transihmiset eivät toki halua olla tekemisissä toisten transihmisten kanssa tai olla osa laajempaa sateenkaariyhteisöä, mutta yhteisön näkymättömyys dokumentissa herättää kysymyksiä ohjaajan mahdollisesta sokeasta pisteestä tai normatiivisuudesta. Elokuva päättyy Erikin ja Martynan avioliittoon, jolloin heteronormatiivisuus ja avioliittoinstituutio näyttäytyvät sekä ulospääsynä masennuksesta että sisäänpääsynä yhteiskunnan hyväksymien yhteisöjen pariin.

Kuvaamalla niin intensiivisesti Erikin ahdistusta ja kärsimystä dokumenttielokuva toistaa ja vahvistaa stereotyyppistä representaatiota, jossa transihminen on aina onneton, yksinäinen ja ahdistunut. Ajatus siitä, että nuori aikuinen voisi kohdata teini-iän seksuaalisen hyväksikäytön aiheuttaman trauman yksin ja uskonnollisen uskon avulla, ilman ammatillista traumapsykoterapiaa on suorastaan vaarallinen.

Transihmisten läheiset tarvitsisivat hekin matalan kynnyksen psykologista ammattiapua.

Elokuva nostaa kuitenkin esille yhteiskunnallisesti ja poliittisesti merkittäviä asioita, joista yksi on transihmisten ja heidän läheistensä ammatillisen, psykologisen tuen puute. Stigmatisoidun ihmisryhmän vähemmistöstressi, syrjintä sekä hoitamattomat mielenterveysongelmat johtavat tilastoidusti transihmisten korkeampiin itsemurhatilastoihin. Tässäkin dokumenttielokuvassa kerrotaan, että Erik on yrittänyt itsemurhaa kahdesti.

Transihmisille tukea ja hoivaa antavat läheiset tekevät usein raskasta hoivatyötä ja tarvitsisivat hekin matalan kynnyksen sosiaalista ja psykologista ammattiapua, sekä tutkittuun tietoon perustuvaa ohjausta, jota esimerkiksi uskonnollisilla yhteisöillä ei välttämättä ole. Muuten läheisilläkin on suuri riski sairastua vakavaan uupumukseen.

”Drömprins” on ristiriitainen, hyvin raskas, mutta samalla kaunis kuvaus trauman kohtaamisesta, sen läpikulkemisesta ja pitkästä matkasta kohti toipumista.

Julian Honkasalo on Suomen Akatemian tutkijatohtori ja sukupuolentutkimuksen dosentti Helsingin yliopistossa sekä Politiikasta-toimituskunnan jäsen.

Julkaisu DocPoint-arvio: Läheisten hoivatyö kannattelee transmiehen suruprosessia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomalaisille sotakirjallisuus on ollut merkittävä areena, jossa maskuliinisuuden ideaalia on esitelty ja pidetty elossa.

Arto Jokisen (1964–2016) postuumisti julkaistu teos maskuliinisuudesta ja väkivallasta, josta oli tarkoitus tulla hänen väitöskirjansa, on tervetullut lisä kirjallisuuteen suomalaisesta maskuliinisuudesta.

Teoksen ovat Jokisen käsikirjoitusten pohjalta toimittaneet kaksi hänen läheistä kollegaansa, kirjallisuuden tutkija Markku Soikkeli ja historioitsija Ville Kivimäki. Molemmat tuntevat maskuliinisuuden tutkimuksen hyvin myös oman työnsä kautta.

Jokisen tutkimuksen kohteena olevaa suomalaista sotakirjallisuutta on aiemmin tutkittu lähinnä kirjallisuudentutkimuksen näkökulmasta. Jokinen oli yhteiskuntatieteilijä, ja hänen näkökulmansa on hieman erilainen.

Suomalainen sotakirjallisuus

Erityisen ilahduttavaa teoksessa on, että se kattaa pitkän ajanjakson 1800-luvun puolivälistä Johan Ludvig Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoista aina 2000-luvun puolella ilmestyneisiin toista maailmansotaa kuvaaviin kirjoihin.

Uusimmasta kirjallisuudesta mainitaan kuitenkin vain muutama teos, ja painopiste on Vänrikki Stoolin tarinoissa, sisällissotaan liittyvissä kuvauksissa ja toista maailmansotaa käsittelevässä kirjallisuudessa. Määrällisesti eniten kirjallisuutta on ilmestynyt toisesta maailmansodasta, erityisesti jatkosodasta.

Jokinen tarkastelee sotakirjallisuutta yhteiskuntatieteen ja kulttuurientutkimuksen näkökulmasta.

Yksi Jokisen työn ansioista onkin mielestäni se, että hän on käynyt läpi suurin piirtein kaiken toisesta maailmansodasta Suomessa julkaistun fiktiivisen materiaalin sekä lisäksi paljon omaelämäkertoja ja muuta toiseen maailmansotaan liittyvää kirjallisuutta.

Kirjallisuudentutkimus analysoi sotakirjallisuutta genrenä pohtien esimerkiksi, mitä tyylilajeja siinä on käytetty tai miten suomalainen sotakirjallisuus eroaa muiden maiden sotakirjallisuudesta. Jokinen tuo esille myös tätä kirjallisuudentutkimuksen näkökulmaa tukeutuen erityisesti Juhani Niemen (esimerkiksi Kullervosta rauhan erakkoon. Sota ja rauha suomalaisessa kirjallisuudessa kansanrunoudesta realismin sukupolveen ja Viime sotien kirjat) ja Jyrki Nummen (esimerkiksi Jalon kansan parhaat voimat. Kansalliset kuvat ja Väinö Linnan romaanit Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla) tutkimuksiin. Tämä näkökulma on kuitenkin jo entuudestaan hyvin tunnettu.

Jokinen tarkasteleekin sotakirjallisuutta yhteiskuntatieteen ja kulttuurientutkimuksen näkökulmasta. Tutkimuskohteeksi on valikoitunut sotakirjallisuus, koska se on ollut yksi merkittävä paikka, missä suomalaisen maskuliinisuuden diskurssit ovat olleet läsnä ja mistä lukeva yleisö on voinut niitä ammentaa.

Hän on kiinnostunut siitä, mitä sotakirjallisuuden rakentama diskurssi suomalaisesta maskuliinisuudesta merkitsee laajemmalle yleisölle, miten yleisö on ottanut sen käyttöönsä ja uusintanut sitä vuosikymmenten kuluessa.

Toisin sanoen Jokinen kysyy, mikä merkitys sotakirjallisuuden rakentamilla maskuliinisuuden ideaaleilla on ajassa eläville ihmisille, mitä he ovat kirjallisuudesta ammentaneet ja miten sitä työstäneet sekä miten kirjallisuus on pitänyt elossa tiettyjä maskuliinisuuden ideaaleja esittelemällä ne aina uudelle sukupolvelle.

Väkivallan luonnollistaminen

Sotatarinoiden filmatisointien myötä nämä samat diskurssit ovat siirtyneet myös vielä laajemman yleisön tietoisuuteen ja niistä on tullut osa suomalaista kulttuuria. Suomessa olemme niin tottuneita ajatukseen sodasta itsenäisyytemme hintana, että toisen maailmansodan palauttaminen mieliin aina itsenäisyyspäivänä Tuntematonta sotilasta katselemalla ei erityisesti hätkäytä.

Mutta jos sotakirjallisuus nähdäänkin osana niin sanottua väkivallan kulttuuria, kuten Jokinen tekee, se saa meidät ehkä miettimään asiaa uudelleen. Jokinen painottaa, että väkivallan kulttuurin

”näkyvin ja tunnetuin osa eivät suinkaan ole väkivaltaiset teot vaan väkivaltaa kuvaavat kulttuurituotteet, kuten sotakirjallisuus…. Väkivallan representaatiot tekevät väkivallasta osan ihmisten arkipäivää sekä sen kuvastoa ja tekstejä…. Representaatiot vaikuttavat ihmisten asenteisiin, uskomuksiin ja käsityksiin esimerkiksi siitä, mikä on väkivaltaa ja kenellä on oikeus tai jopa velvollisuus toimia väkivaltaisesti ja missä tilanteessa”.

Kirjan ehkä tärkein sanoma maskuliinisuuden tutkimuksen kannalta on sen korostaminen, miten näkemys väkivallasta osana maskuliinisuutta luonnollistuu – eli siitä tulee itsestään selvää ja hyväksyttyä –, kun kulttuurissa eläviä representaatioita maskuliinisuudesta ja väkivallasta toistetaan tarpeeksi usein. ”Lopulta toisto luo vaikutelman, että väkivaltaisuus kuuluu jo sellaisenaan miehen biologiseen perimään”.

Näkemys väkivallasta osana maskuliinisuutta luonnollistuu, kun kulttuurissa eläviä representaatioita maskuliinisuudesta ja väkivallasta toistetaan tarpeeksi usein.

Suomessa, ja ehkä myös muissa maissa, joissa on vain miehiä koskeva pakollinen asevelvollisuus, maskuliinisuus ja väkivaltaisuus saavat myös kansallisen ulottuvuuden. Jokisen mukaan

”koska velvoite on sukupuolistunut, siitä on tullut osa suomalaisten miesten tapaa olla miehiä. Se on osa suomalaista maskuliinisuutta ja miessubjektia. Tähän projektiin osallistuu myös osaltaan sotakirjallisuus, joka ylläpitää kyseistä ideologista konstruktiota”.

Siksipä se, että Suomessa jokin versio Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan filmatisoinneista esitetään aina itsenäisyyspäivänä, ei ole merkityksetön perinne. Se on osa mekanismia, joka luonnollistaa liiton maskuliinisuuden, väkivallan ja suomalaisuuden välillä.

Suomalainen sotilas

Aivan kuten jo antiikin Kreikan sankaritaruissa, myös suomalaisessa sotakirjallisuudessa ”ideaalimaskuliinisuus on yhtä soturiin liitettävien attribuuttien kanssa”. Vaikka yhtäältä suomalaisesta sotakirjallisuudesta löytyy eri variaatioita sankareista, niin toisaalta suomalaisen sotilaan, suomalaisen sankarin, kuva on säilynyt aika samanlaisena Vänrikki Stoolin tarinoista lähtien.

Jokisen mukaan: ”Runebergiläiseen myyttiin olennaisesti kuuluu ajatus, että jokainen sukupolvi osoittaa kuntoisuutensa ja oikeutensa isänmaahan taistelun avulla”.

Suomalainen soturi on vaatimaton ja käytännöllinen, ei mikään seikkailija, joka tavoittelee omaa kunniaa ja sotasaalista. Hän taistelee velvollisuudesta maataan kohtaan. Tämä on myös se versio suomalaisesta sotilaasta, joka korostuu Tuntemattomassa sotilaassa, vaikka samoja piirteitä esiintyi jo Runebergin kuvauksissa suomalaisista rivisotilaista. Linna rakensi tälle, niin kuin hänen esikuvaansa seuraten monet muutkin sotakirjojen kirjoittajat ovat rakentaneet.

Vaikka punaiset ja valkoiset näkivät sodan rintamalinjat eri lailla, olivat heidän sankarikuvansa kuitenkin lähellä toisiaan.

Itselleni ehkä mielenkiintoisin osuus Jokisen kirjasta on sisällissodan kirjallisuudesta kertova luku. Sisällissota on Suomen historiassa episodi, joka tuntuisi tarjoavan mahdollisuuden erilaisten sankarikuvien rakentamiseen. Yllättävää ei ole, että voittajat ja voitetut kuvasivat sotaa eri näkökulmista. Jokisen mukaan muodostui ”kaksi eri sodankuvauksen perinnettä, kaksi eri tapaa merkityksellistää mennyttä”.

Valkoisten puolella luotiin niin sanottu vapaussoturimyytti, joka ammensi runebergiläisestä traditiosta:

”Sodan voittaneet valkoiset kansalaissoturit edustivat suomalaista maskuliinisuutta. He olivat elämäntapasotureita, jotka omaksuivat taistelutaidot suomalaisessa talonpoikaisessa elämäntavassa läheisessä suhteessa luontoon”.

Vaikka punaiset ja valkoiset näkivät sodan rintamalinjat eri lailla, olivat heidän sankarikuvansa kuitenkin lähellä toisiaan:

”Punaisten luokkasotakirjallisuus palvoo samalla tavoin miessankaria, joka yksilöllisyytensä tai yksilölliset velvollisuutensa sivuuttaen asettuu itseään suuremman ihanteen palvelukseen ja osoittaa sille rakkautensa kuolemalla sen puolesta. Kun valkoisilla itseä suurempi idea on isänmaa ja kansakunta, punaisilla se on aate ja työväenluokka”.

Molemmat puolet siis rakentavat sankarikuvaa, joka oli tuttu jo edellisen vuosisadan kirjallisuudesta, sekä Runebergin että Zachris Topeliuksen tuotannosta, ja jonka fennomaanit olivat omineet.

Loppujen lopuksi kuvaukset sisällissodan sankareista sovitettiin mahtumaan runebergiläis-topeliaaniseen traditioon. Kuva suomalaisesta sotilaasta vaatimattomana, perheensä ja maansa eteen työtä tekevänä miehenä säilyi samana sodan kummankin osapuolen tuottamassa kirjallisuudessa.

Kollegojen kunnianosoitus Jokisen työlle

Kirjan toimittajat ovat tietoisesti lähteneet tekemään teoksesta tietokirjaa ja jättäneet pois väitöskirjaan tarkoitetun teoreettisen johdannon. Koska Jokinen oli jo aiemmin julkaissut aiheesta runsaasti teoreettisia kirjoituksia, johdannon poisjättäminen on puolustettavissa.

Lukijan näkökulmasta tämä on myös hyvä ratkaisu, sillä teoreettiset johdannot ovat usein hidaslukuisia ja kiinnostavat lähinnä vain akateemista yleisöä. Nyt lukija pääsee itse sotakirjallisuutta käsittelevien lukujen pariin vain lyhyen johdannon jälkeen.

Toimitustyön jäljet eivät myöskään näy teoksessa häiritsevästi, vaan päinvastoin kirjan teksti tuntuu varsin sujuvalta. Luultavasti lopputuloksen kannalta on vain hyvä, että sitä on ollut toimittamassa kaksi ylimääräistä silmäparia.

Joitain toistoja teokseen on kuitenkin vielä jäänyt. Lisäksi varsin yksityiskohtaisten lukujen jälkeen kirjan lyhyt loppuluku tuntuu hieman töksähtävältä, mutta toisaalta se toimii hyvänä yhteenvetona kiireiselle lukijalle.

Nykymuodossaan kirja palvelee niin akateemista kuin suurempaa tietokirjallisuutta lukevaa yleisöä. Kaiken kaikkiaan kirjan aineisto on niin runsasta, että useammankin lukukerran jälkeen siitä löytyy aina jotain uutta.

Ph.D. Eira Juntti on väitellyt tohtoriksi Binghamton Universityn (SUNY) sosiologian laitokselta. Viime vuosina hän on toiminut tuntiopettajana Jyväskylän yliopiston sukupuolentutkimuksen oppiaineessa.

Julkaisu Jokinen: Sotakirjallisuus maskuliinisuuden areenana ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tasa-arvotoimijoiden odotukset Juha Sipilän hallitukselle eivät koskaan olleet korkealla: yhdistyihän hallituskokoonpanossa oikeistolaiset, konservatiiviset ja populistiset arvot, jotka ovat perinteisesti vaikeuttaneet sukupuolten tasa-arvon edistämistä.

Näiden arvojen merkitys hallituksen toiminnalle näkyikin heti: kolmen S:n trio (Sipilä, Timo Soini ja Alexander Stubb) päätyi Suomen lähihistorian miesvaltaisimpaan hallitukseen ja poikkesi tavaksi muodostuneesta periaatteesta nimittää vähintään 40 prosenttia naisia ministereiksi. Sipilän hallituksen kokoonpano on vaihdellut, mutta naisministerien määrä on ollut ylimmillään vain 36 prosenttia (2015) ja alimmillaan 29 prosenttia (vuonna 2017).

Naisministerit ovat olleet erityisen heikosti edustettuina neljässä ministerivaliokunnassa. Jopa tasapuolisen poliittisen edustuksen periaatteita oltiin siten panemassa uusiksi tai niiden merkitystä ei nähty.

Hallituksen aloittaessa kautensa ja hallitusohjelmaa kirjoitettaessa talouden asettamat reunaehdot – ja tulkittu vaatimus talouskuripolitiikasta – olivat ensisijaisia. Tasa-arvo ei tällöin ollut itseisarvo ja alkoi määrittyä paitsi alisteisena myös vastakohtana taloudelle.

Olemme Anna Elomäen, Anu Koivusen ja Hanna Ylöstalon kanssa hallituksen tasa-arvopolitiikkaa käsitelleessä tutkimuksessamme lainanneet silloista tasa-arvoministeriä Juha Rehulaa, joka totesi, että tasa-arvo ja talous ovat kuin tuli ja vesi, ne eivät sovi yhteen.

Vahva tasa-arvopolitiikka ei missään vaiheessa ollut prioriteetti hallitukselle.

Hallituksen ajamalla politiikalla on siitä huolimatta ollut merkittäviä vaikutuksia sukupuolten tasa-arvoon – useimmiten sitä heikentäviä. Näitä vaikutuksia olisi voinut tehdä näkyväksi ja ehkä jopa lieventää vahvalla tasa-arvopolitiikalla. Tämä ei missään vaiheessa ollut prioriteetti hallitukselle.

Sipilän hallituksen tasa-arvopolitiikan kompastukseksi muodostui siten paitsi ikuinen resurssien puute myös ennen kaikkea arvot, joissa sukupuolten tasa-arvoa ei nähty keskeisenä itseisarvona.

Tasa-arvopolitiikan asema heikkeni strategisessa hallitusohjelmassa

Toimittajat pyytävät usein tasa-arvotutkijaa tiivistämään Suomen keskeisimmät tasa-arvo-ongelmat. Valinnanvaraa on ja tutkija voi valita, painottaako sitkeitä palkkaeroja ja naisvaltaisten alojen matalaa palkkatasoa ja uuvuttavia työolosuhteita (esimerkiksi lastentarhanopettajat ja -hoitajat ja sairaanhoitajat), raskaussyrjinnän yleisyyttä, työmarkkinoiden horisontaalista ja vertikaalista segregaatiota, voimakkaita sukupuolistuneita käytäntöjä kouluissa ja varhaiskasvatuksessa, sukupuolistunutta väkivaltaa, rasismia ja vihapuhetta vai transoikeuksien puutteita (sterilisointipakkoa ihmisoikeusloukkauksena).

Sukupuolten epätasa-arvon keskeisin haaste mille tahansa hallitukselle on yhtäältä epätasa-arvon ilmeneminen laajasti yhteiskunnan eri osa-aluilla, näiden osa-alueiden tuki epätasa-arvon pysyvyydelle yhteiskunnan valtarakenteissa, siitä seuraava valtarakenteiden purkamisen vaikeus ja siihen tarvittavat taloudelliset resurssit – ja näiden haasteiden lisäksi epätasa-arvon ja syrjinnän muuttuvat muodot ja uudet ulottuvuudet.

Nämä – tai muut tasa-arvopolitiikan kestoteemat – mahtuivat huonosti Sipilän hallituksen ”strategiseen” hallitusohjelmaan, johon otettiin vain olennaisin. Sipilän hallitus joutuikin heti alkumetreillään tasa-arvotoimijoiden kritiikin kohteeksi. Lukuisissa sosiaalisen median päivityksissä ja keskusteluissa, kuten myöhemmin myös eri tutkimuksissa, mainittiin hallitusohjelman onneton lause: ”Naiset ja miehet ovat tasa-arvoisia Suomessa”. Samaan aikaan hallitusohjelma piti sisällään sukupuolten tasa-arvoa heikentävää politiikkaa.

Pienen mediamyrskyn nosti tekemämme alustava sukupuolivaikutusten arviointi hallitusohjelmasta kesällä 2015, jonka allekirjoitti lähes 90 professoria ja tutkimusjohtajaa Suomen eri yliopistoista. Arviomme oli, että hallitusohjelman toimenpiteet heikentäisivät enemmän naisten kuin miesten asemaa yhteiskunnassa, ja arviointiin sisältyi vaatimus arvioida hallitusohjelman vaikutukset tasa-arvoon.

Hallituksen alkutaipaleella ei ollut mitenkään itsestäänselvää, että hallitus olisi edes suunnitellut tekevänsä hallituksen tasa-arvo-ohjelmaa. Lupaus siitä kuitenkin saatiin ja ohjelma valmistui vuosi hallitusohjelman jälkeen, vuonna 2016. Analyysissamme kuvasimme sitä näin: ”Ohjelma tarjoaa tasa-arvolle vähemmän, halvempaa ja huonompaa paketoituna näennäiseen toimeliaisuuteen. Tasa-arvo jää abstraktiksi arvoksi, jolla on merkitystä vain suhteessa kansallisiin päämääriin.”

Verrattuna aiempiin hallituksen tasa-arvo-ohjelmiin Sipilän hallituksen (jälleen ”strategisessa”) tasa-arvo-ohjelmassa keskeisiä tasa-aropolitiikan osa-alueita oli lähes puolet vähemmän.

Hallituksen tasa-arvopolitiikan toteutuminen

Hallituksen tasa-arvopolitiikan tavoitteet eivät siis tasa-arvotutkijoiden mukaan olleet kunnianhimoisia, mutta niitä kuitenkin oli. Kuinka siis arvioida toteutunutta hallituksen tasa-arvopolitiikkaa?

Tätä arviointityötä on tehnyt paitsi hallituksen tasa-arvo-ohjelmaa toimeenpanevan sosiaali- ja terveysministeriön tasa-arvoyksikkö mutta myös itsenäisesti ja laajemman aikaperspektiivin ja kontekstin huomioiden tutkijat ja tasa-arvovaltuutettu. Viitteitä tieteellisiin artikkeleihimme aiheesta löytyy tämän kirjoituksen lopusta. Kirjoitimme myös Elomäen, Paula Koskinen Sandbergin ja Ylöstalon kanssa taustapaperin tasa-arvopolitiikan toteuttamisesta Suomessa 2010-luvulla tasa-arvovaltuutetun eduskunnalle antamaan ensimmäiseen kertomukseen tasa-arvon tilasta Suomessa.

Työnsarkaa seuraavalla hallituksella siis riittää.

Seuraavassa on muutamia huomioitamme Sipilän hallituksen tasa-arvopolitiikan toteuttamisesta.

Talouskriisi ja talouskuripolitiikka ovat heikentäneet sukupuolten tasa-arvoa Suomessa. Esimerkiksi kilpailukykysopimus heikensi etenkin julkisen sektorin ja naisten työmarkkina-asemaa ja ansiotasoa. Tämän johdosta olisi kaivattu vahvaa tasa-arvopolitiikkaa, mutta trendi on ollut päinvastainen ja tasa-arvopolitiikkaa heikentävä.

Hallituspolitiikan muutokset, etenkin siirtymä kohti strategista, tiivistä hallitusohjelmaa, ovat kaventaneet tasa-arvopolitiikan roolia ja vähentäneet tasa-arvopolitiikan näkyvyyttä hallituspolitiikan kokonaisuudessa.

Perhevapaisiin on 2010-luvulla tehty vain pieniä korjauksia, jotka eivät ole onnistuneet korjaamaan perhevapaajärjestelmän suurinta tasa-arvo-ongelmaa – isien vähäistä vapaiden käyttöä. Hallituksen epäonnistuminen perhevapaauudistuksessa siirsi sukupuolten tasa-arvon edistämistä tällä saralla.

Varhaiskasvatuspolitiikka on ollut tasa-arvonäkökulmasta poukkoilevaa, ja varhaiskasvatukseen on tehty sukupuolinäkökulmasta ongelmallisia heikennyksiä. Subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaus on heikentänyt vanhempien mahdollisuuksia työntekoon, työnhakuun ja koulutukseen.

Tasa-arvoviranomaisten ja tasa-arvopolitiikan resurssit ovat riittämättömät, eikä niitä ole 2010-luvulla juuri lisätty. Muutokset julkisen talouden hallinnassa ovat saattaneet vaikeuttaa tasa-arvopolitiikan resursointia.

Työnsarkaa seuraavalla hallituksella siis riittää.

Tasa-arvopolitiikan kriisiytymisellä on kuitenkin ollut myös positiivinen vaikutus siten, että se on synnyttänyt uusia toimijoita tasa-arvon kentälle. Suomessa on muiden Euroopan maiden tapaan perustettu feministinen puolue, eduskunnassa kansanedustajat ovat järjestäytyneet feministiverkostoksi ja on syntynyt uusia, esimerkiksi antirasistisia, ruohonjuuritason liikkeitä.

Tasa-arvopolitiikan kriisiytymisellä on kuitenkin ollut myös positiivinen vaikutus siten, että se on synnyttänyt uusia toimijoita tasa-arvon kentälle.

Työmarkkinajärjestöt ovat ottaneet uuden aktiivisen roolin tasa-arvopolitiikan muotoilijana ja asettuneet täyttämään hallituksen synnyttämää tyhjiötä. Myös me tasa-arvotutkijat olemme pysyneet kiireisinä ja inspiroituneina pyrkiessämme tutkimaan ja analysoimaan ”tasa-arvopolitiikan suunnanmuutoksen” moninaisia syitä ja vaikutuksia.

Tasa-arvotoimijoiden – niin tutkijoiden, järjestöjen, kuin viranomaistenkin – terveiset seuraavalle hallitukselle ovat yhteneväiset: sukupuolten tasa-arvoon tähtäävillä toimilla tulee olla hallitusohjelmaa läpileikkavaa asema ja lisäksi tasa-arvopolitiikan tavoitteiden tulee näkyä paitsi hallitusohjelmassa myös erillisessä vahvassa hallituksen tasa-arvo-ohjelmassa. Tietopohja ja keinovalikoima tasa-arvo-ongelmien ratkaisemiseksi on laaja, se pitää ottaa käyttöön.

Kirjoitus on osa Haasteita hallituksesta -sarjaa.

PhD Johanna Kantola on sukupuolentutkimuksen professori Tampereen yliopistossa.

Teksti pohjaa seuraaviin tieteellisiin tutkimuksiin, joissa on käsitelty Sipilän hallituksen politiikkaa sukupuolten tasa-arvon ja tasa-arvopolitiikan näkökulmasta:

Elomäki, Anna, Johanna Kantola, Anu Koivunen ja Hanna Ylöstalo (2016) ”Kamppailu tasa-arvosta: tunne, asiantuntijuus ja vastarinta strategisessa valtiossa”, Sosiologia 53 (4), 257–275.

Elomäki, Anna, Johanna Kantola, Anu Koivunen ja Hanna Ylöstalo (2018) ”Affective Virtuosity: Challenges for Governance Feminism in the Context of the Economic Crisis’. Gender, Work & Organization.

Elomäki, Anna, Johanna Kantola, Anu Koivunen ja Hanna Ylöstalo (2020) ”Feministisen toiminnan uudet ehdot”. Teoksessa Johanna Kantola, Paula Koskinen Sandberg ja Hanna Ylöstalo (toim.) (2020) Tasa-arvopolitiikan suunnanmuutos? Helsinki: Gaudeamus. Ilmestyy.

Elomäki, Anna ja Johanna Kantola (2018) ”Theorizing feminist struggles in the triangle of neoliberalism, conservatism, and nationalism”,  Social Politics 25 (3), 337–360. 

Elomäki, Anna ja Johanna Kantola (2017) ”Austerity and feminist resistance in Finland: Between established women’s organisations and new movements”. Teoksessa Johanna Kantola ja Emanuela Lombardo (toim.) Gender and the Economic Crisis in Europe. Basingstoke: Palgrave. 231–255.

Elomäki, Anna, Johanna Kantola, Paula Koskinen Sandberg ja Hanna Ylöstalo (2018) ”Tasa-arvopolitiikan toteuttaminen 2010-luvun Suomessa.” Tutkijoiden taustapaperi tasa-arvovaltuutetun kertomukseen Suomen eduskunnalle.

Elomäki, Anna, Paula Koskinen Sandberg, Johanna Kantola ja Milja Saari (2019) ”Työmarkkinajärjestöt valtiollisen tasa-arvopolitiikan tyhjiötä täyttämässä? Työmarkkinakeskusjärjestöjen tasa-arvoulostulot vuosina 2010–2016″. Sosiologia. 2/19.

Kantola, Johanna (2018) ”Gender and the Economic Crisis: Political Parties as Sites of Feminist Struggles”, Social Politics: International Studies in Gender, State & Society 25 (3), 361–382.

Kantola, Johanna, Paula Koskinen Sandberg ja Hanna Ylöstalo (toim.) (2020) Tasa-arvopolitiikan suunnanmuutos? Helsinki: Gaudeamus. Ilmestyy.

Kantola, Johanna ja Emanuela Lombardo (2019) ”Populism and feminist politics: The cases of Finland and Spain”, European Journal of Political Research (EJPR).

Katso myös Koneen Säätiön rahoittaman hankkeemme Tasa-arvovajeen sivun blogikirjoitukset, analyysit ja asiantuntijakirjoitukset.

Julkaisu Tasa-arvopolitiikan purkutalkoot ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA julkaisi 16.1.2019 analyysin Lasikaton paradoksit. Analyysin tavoitteena on keskustella siitä, miksi naisten korkeasta työllisyysasteesta huolimatta naisten uralla eteneminen takkuilee Pohjoismaissa.

EVAn johtaja Matti Apunen haastatteli analyysissa ruotsalaista tutkijaa ja kirjailijaa Nima Sanandajia siitä, miksi Suomessa on vähemmän naisjohtajia kuin monissa muissa Euroopan maissa.

EVAn analyysissa esitetään pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakenteiden hidastavan naisten urakehitystä.

Julkaisusta ehdittiin uutisoida otsikoilla kuten ”Nyt löytyi syyllinen naisten heikkoon urakehitykseen: Suomen hyvinvointivaltio”, ”Enemmän naisia huipulle? Näillä keinoilla se onnistuu, eikä sukupuolikiintiö kuuluu listaan” ja ”Tutkija: Hyvinvointivaltion avokätiset tuet passivoivat naisia – hidastaa johtajaksi etenemistä”.

EVAn analyysissa esitetään pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakenteiden hidastavan naisten urakehitystä. Uran hidasteita ovat perhevapaat, palveluiden ostovoimaa heikentävä verotus sekä yrittäjyyttä ja palkkakehitystä vaikeuttava julkisen sektorin monopoli.

EVAn analyysissa esitetään myös vapaan markkinatalouden mukaisia ratkaisuja tähän lasikaton paradoksiksi nimettyyn ongelmaan.

Tässä tekstissä tarkastelemme EVA-analyysin kolmea pääväitettä sekä ratkaisuehdotuksiin liittyviä ongelmia. Kysymme, edistävätkö markkinaliberaalit uudistukset sukupuolten tasa-arvoa suomalaisilla työmarkkinoilla.

Pohjoismainen hyvinvointivaltio – naisystävällinen hyvinvointivaltio?

EVAn analyysissa esille nostettu kysymys siitä, toimiiko naisystävälliseksi tarkoitettu hyvinvointivaltio itse asiassa naisten uraa haittaavana tekijänä, ei ole uusi.

Tutkijat Hadas Mandel ja Moshe Semyonov ovat tulkinneet, että Pohjoismaissa naiset osallistuvat aktiivisesti työmarkkinoille, mutta eivät työskentele hyvin palkatuissa johtavissa asemissa yhtä usein kuin naiset liberaaleissa talouksissa, kuten Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa. Tätä mekanismia he kutsuvat naisystävällisen hyvinvointivaltion paradoksiksi.

Näihin tutkimuksiin, joista sekä teoreettiset ideat että analyysitapa on omaksuttu, ei kuitenkaan viitata EVA-analyysissa. Analyysi pohjaa Sanandajin kirjaan The Nordic Gender Equality Paradox, jossa ei myöskään viitata alan aiempaan tutkimuskirjallisuuteen.

Naisystävällisen hyvinvointivaltion paradoksia käsittelevään kirjallisuuteen tutustuminen ja viittaaminen veisi myös sen kritiikin lähteille. Aiemmassa tutkimuksessa on käyty kiivasta keskustelua maiden välisistä naisten työhön osallistumisen eroista ja niiden syistä. Tutkijat eivät suinkaan ole yksimielisiä siitä, että pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakenteet vähentäisivät naisten työssäkäyntiä tai vaikeuttaisivat uria.

Seuraavaksi käsittelemme EVAn raportin kolmea pääväitettä.

Perhevapaat vaikeuttavat uranaisten asemaa työelämässä -väite

EVAn analyysin mukaan naiset työskentelevät perhevapaiden vuoksi miehiä vähemmän. Tämä puolestaan vaikeuttaa naisten etenemistä johtaviin asemiin ja vaikuttaa täten negatiivisesti naisten urakehitykseen.

Myös aiemmassa tutkimuskirjallisuudessa on käsitelty sitä, vaikuttavatko perhepoliittiset etuudet ja irtisanomissuoja korkeasti koulutettujen naisten uralla etenemiseen. Hypoteesin mukaan työnantajat välttelisivät naisten palkkaamista erityisosaamista vaativiin tehtäviin sekä esimies- ja johtamisasemiin, sillä heillä on perhevapaajärjestelmän ansiosta mahdollisuus jäädä pitkille perhevapaille ja osa-aikatyöhön tai muuten panostaa vähemmän uraansa.

Perhevapaajärjestelmän olemassaolo ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki naiset käyttäisivät sitä täysimääräisesti ja samalla tavoin. Suomessa naiset, erityisesti korkeakoulutetut, tekevät hyvin usein kokoaikatyötä, eivätkä korkeakoulutetut naiset pidä pitkiä perhevapaita. Pitkiä perhevapaita pitävät useammin matalammin koulutetut naiset.

Huomioon on syytä ottaa myös laajemmat sosiaaliset ja kulttuuriset muutokset perheissä. Korkeakoulutettujen naisten puolisot käyttävät aktiivisimmin perhevapaita. Miehistä juuri korkeakoulutetut ovat kuluneina vuosikymmeninä lisänneet eniten osallistumistaan lastenhoitoon ja kotitöihin.

Korkeasti koulutettujen naisten työhön osallistumisessa ei ole suuria eroja liberaalien markkinatalouksien ja Pohjoismaiden välillä.

Vertaileva tutkimus on myös havainnut, että korkeasti koulutettujen naisten työhön osallistumisessa ei ole suuria eroja liberaalien markkinatalouksien ja Pohjoismaiden välillä: työllisyysasteet ovat korkeita ja kokoaikatyö yleistä. Myöskään eroja naisten ja miesten johtavissa asemissa työskentelyssä ei pidetä johdonmukaisina tai merkittävinä.

EVAn analyysissakin tehdään vahvoja johtopäätöksiä hieman epäjohdonmukaisista tuloksista. EVAn lasikattomittarin mukaan runsaiden perhevapaiden Ruotsissa on lähes yhtä paljon naisjohtajia kuin Yhdysvalloissa, jossa palkallista äitiyslomaa ei ole.

Lisäksi Baltian maissa on vertailun pisimmät palkalliset vapaat tuoreille äideille, mutta silti vertailun mukaan eniten naisjohtajia on juuri Latviassa. Toisin kuin yllä mainituissa tutkimusartikkeleissa, EVAn analyysissa ei varsinaisesti tutkita asioiden yhteyttä korrelaationa ja kausaliteettina.

Huomionarvoista on sekin paradoksin kritiikki, joka analyysissa on sivuutettu: Pohjoismaisen mallin on nähty tukevan erityisesti matalammin koulutettuja naisia. Julkisesti tuettu, laadukas päivähoito, hyvinvointivaltion tarjoamat työpaikat ja työntekijän oikeus palata työpaikkaansa perhevapaalta (irtisanomissuoja) tukevat kaikkien naisten mutta erityisesti matalammin koulutettujen työllisyyttä, työurien jatkuvuutta ja toimeentuloa.

Pohjoismaisen mallin on nähty tukevan erityisesti matalammin koulutettuja naisia.

Myös yksinhuoltajien köyhyys ja lapsiköyhyys ovat olleet Pohjoismaissa huomattavasti liberaaleja maita vähäisempää. Näin luokkaerot naisryhmien välillä ovat pienemmät Pohjoismaissa ja suuremmat liberaaleissa markkinatalouksissa.

Lasikaton paradoksi keskittyykin siis argumentteihin, joiden mukaan korkeasti koulutetut naiset ovat liberaaleissa markkinatalouksissa saavuttaneet paremman tasa-arvon ”oman vertaisryhmänsä” eli korkeasti koulutettujen miesten kanssa. Vertaileva tutkimuskirjallisuus on huomauttanut, että tämä ”harvojen tasa-arvo” on saavutettu luokkaeroja kasvattamalla.

Kotitaloustyötä tulisi saada ostaa helpommin markkinoilta -väite

EVAn raportissa esitetään toisena väitteenä, että korkean verotuksen vuoksi suomalaisten naisten ei ole useinkaan mahdollista ostaa kotitöitä korvaavia palveluita markkinoilta.

EVAn analyysissa esitetäänkin, että sukupuolten välistä epätasa-arvoa työmarkkinoilla voitaisiin kuroa umpeen kotitalouspalveluiden verokiilan vähentämisen avulla, esimerkiksi kotitalousvähennystä laajentamalla. Samalla nämä naiset työllistävät oletettuja matalammin koulutettuja (maahanmuuttajataustaisia) naisia kotitalouspalvelutalouden kasvaessa suuremmaksi.

Kotitalousvähennys otettiin käyttöön vuonna 1997 tukikokeiluna muutamissa kunnissa ja muualla Suomessa kokeiltiin suoran yritystuen mallia. Valtakunnalliseen verovähennysmallin päädyttiin vuoden 2001 alusta koko maahan, ja suorasta tuesta luovuttiin. Mallia on laajennettu niin, että vuodesta 2005 alkaen vähennyksen saa työstä, joka on tehty esimerkiksi omien, puolison vanhempien asunnossa.

Vaikka suomalaiset naiset ovat osallistuneet palkkatyömarkkinoille jo pitkään, nähdään edelleen ulkopuolisen kotiavun hankinta nimenomaan naisia koskevana asiana. Tämän sukupuolittuneen työnjaon vuoksi kotitalousvähennyksen voidaan katsoa siirtävän eriarvoistavia rakenteita yhä enemmän naisten välille.

Halutaanko edistää korkeasti koulutettujen naisten ja miesten keskinäistä tasa-arvoa naisten keskinäisen epätasa-arvon kustannuksella?

Tämä herättää jälleen kysymyksen siitä, kenen tasa-arvoa ajetaan ja keiden tasa-arvo koetaan tärkeäksi. Halutaanko edistää korkeasti koulutettujen naisten ja miesten keskinäistä tasa-arvoa naisten keskinäisen epätasa-arvon kustannuksella?

Voidaan sanoa, että kotitalousvähennyksestä tulee väylä, jolla tehdä valintoja kotiäitiyteen ”pakottavan” diskurssin ja uraan panostavan naiseuden välillä. Tällainen valinnanmahdollisuus koskettaa usein kuitenkin vain hyvin toimeentulevia naisia.

Kotitalousvähennyksen tuottama käsitys tasa-arvosta jättää marginaaliin esimerkiksi siirtolaistyöntekijät ja vähätuloiset. Ihmiset, joiden tulot ovat liian pienet tai jotka saavat tukea ostettuun palveluun, eivät voi tehdä verovähennystä.

Suomessa SDP ja Sitra ovat esittäneet tähän ratkaisuksi negatiivista tuloveron kaltaista kotitalousvähennysmallia. Siinä kotitalousvähennys olisi pienituloisille suoran tuen ja verohuojennuksen yhdistelmä.

Kotitalousvähennys voi toimia kannustimena esimerkiksi maahanmuuttajataustaisille naisille perustaa omia yrityksiään ja edistää näin omaa taloudellista tilannettaan. Kuitenkin EVAn analyysin oletus siitä, että kotipalveluita tulevat tarjoamaan yhä kasvavissa määrin maahanmuuttajataustaiset naiset, uusintaa paitsi sukupuoleen myös rodullistettuihin ryhmiin ja työntekijöihin liittyviä oletuksia ja saattaa syventää työmarkkinoiden yhä enemmän etnisyyden mukaan hiearkisoituvia rakenteita.

Yksityistäminen parantaa naisten asemaa työmarkkinoilla -väite

Kolmantena pääväitteenä EVAn analyysissa esitetään, että naisvaltaisten alojen yksityistäminen nostaisi naisten palkkoja. Siinä pyritään tuomaan Suomeen Ruotsissa käytyä keskustelua siitä, miten julkisen monopolin purkaminen madaltaisi erityisesti naisyrittäjyyden esteitä.

Yksityistämisen työntekijävaikutuksiin tulee kuitenkin suhtautua kriittisesti ja sukupuolivaikutuksiakin olisi syytä tutkia enemmän. Ruotsissakaan markkinaistumisen vaikutukset eivät ole olleet naisyrittäjien asemaa edistäviä – pikemminkin päinvastoin.

Ruotsalaisessa kunnassa toteutettu valinnanvapausmallin tuominen vanhuspalveluihin osoitti, että suurin osa kunnan kilpailutuksen voittaneista yrityksistä oli suuria ja miesten omistamia ja johtamia yrityksiä. Analyysin mukaan miesten omistamat yritykset tarjosivat kunnassa jopa 97 prosenttia palveluista.

Suomessakin julkisen sektorin palveluita, esimerkiksi siivoustyötä ja muita niin kutsuttuja tukipalveluita, on yhtiöitetty, ulkoistettu ja altistettu kilpailulle 1990-luvun jälkeen. Puhtaanapitotyö on muuttunut tehostamistalouden paineessa yhä vaativammaksi.

Alan tapaustutkimuksen mukaan yhtiöittämisen kaltaiset julkisen sektorin purkamiseen pyrkivät käytännöt voivat johtaa työntekijöiden työehtojen heikkenemiseen. Siinä missä kunta on taannut henkilöstölleen kohtuulliset työehdot ja toimeentulon, voi yhtiömuotoinen voittoa tavoitteleva liiketoiminta luoda painetta työehtojen heikentämiseen.

Koska kunnat tavoittelevat säästöjä, hintakilpailu on kovaa eikä toisin kuin EVAn selvityksessä esitetään johda palkkojen kasvuun vaan saattaa heikentää työehtosopimuksia. Myös työvoimavaltaisilla aloilla yritysten keskeinen kilpailuetu saadaan yleensä palkkakustannusten minimoinnista.

Julkisessa terveydenhuollossa on käytössä kunnallinen yleinen virka- ja työehtosopimus (KVTES), kun taas yksityiset hoivayritykset käyttävät pääosin yksityisen sosiaalipalvelualan työehtosopimusta.

Suomessa yksityistäminen saattaa alentaa naisten palkkatasoa myös terveydenhuollossa ja varhaiskasvatuksessa.

Yksityisen sosiaalipalvelualan työehtosopimuksessa on kohtia, jotka selkeästi heikentävät työntekijän asemaa. Palkat ovat alempia ja vuosilomaoikeudet lyhyempiä. Siksi Suomessa yksityistäminen saattaakin alentaa naisten palkkatasoa myös terveydenhuollossa ja varhaiskasvatuksessa, kuten Suomen lähi- ja perushoitajaliitto SuPerin lakimies Mari Leisti on todennut.

Julkisten palveluiden purkaminen monopoli-argumentilla ei myöskään ota huomioon, että yrityksetkin voivat saavuttaa yritysmonopoliaseman markkinoilla.

Hyvinvointivaltion heikentämisestä työn sukupuolittuneisuuden purkamiseen

Vaikka voinemme olla yhtä mieltä siitä, että naisten urien ja naisjohtajuuden edistäminen ovat tärkeitä tasa-arvotavoitteita, syistä, tulkinnoista ja keinoista vallitsee erimielisyyttä.

Naisystävällistä hyvinvointivaltiota sekä sen paradoksia koskevat keskustelut ovat tärkeitä, sillä ne nostavat esiin monia poliittisia kysymyksiä koskien työn sukupuolittuneisuutta.

EVAn analyysi on kuitenkin hiljainen miesten roolin suhteen. Hoivan kysymyksiä pallotellaan naisryhmältä toiselle, vaikka hoivan kysymykset ovat osa meidän jokaisen elämänkaartamme. Kaikki meistä tarvitsevat intensiivistä hoivaa elämänkaaren alkupäässä ja monet myös loppupäässä sekä muissakin elämänkaaren vaiheissa.

Voitaisiinko miesten ja naisten tasa-arvoa työmarkkinoilla lisätä ilman, että lisätään epätasa-arvoa eri naisryhmien välillä?

Teesi naisystävällisen hyvinvointivaltion paradoksista muistuttaa myös siitä, että naisten uria eivät hidasta perhevapaat sinänsä vaan naisten hoivarooliin liittyvä syrjintä. Syrjintää puolestaan aiheuttaa oletus miesnormin mukaisesta ideaalityyppisestä työntekijästä, jolla ei ole hoivavelvollisuuksia.

Voitaisiinko syrjintää ehkäistä esimerkiksi uudistamalla perhevapaita sekä jakamalla vanhempainvapaiden kustannuksia tasaisemmin miesten ja naisten työpaikkojen välillä? Onko tasa-arvo nollasummapeliä, vai voitaisiinko miesten ja naisten tasa-arvoa työmarkkinoilla lisätä ilman, että lisätään epätasa-arvoa eri naisryhmien välillä? Onko matalasti koulutetun (maahanmuuttaja)naistyövoimareservin luominen siis ainoa tie kohti korkeissa positioissa olevien naisten ja miesten tasa-arvoa, vai löytyisikö tasa-arvoon muitakin reittejä?

YTT, KTM Armi Mustosmäki on yhteiskuntapolitiikan tutkijatohtori Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella.

YTM Laura Mankki on sukupuolentutkimuksen väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistossa, yhteiskuntapolitiikan yliopistonopettaja Itä-Suomen yliopistossa ja tutkija Suomen Akatemian rahoittamassa Lean, Work, Gender -hankkeessa

YTM Tiina Sihto työskentelee projektitutkijana Ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksikössä (CoE AgeCare, 2018–2025) sekä yhteiskuntapolitiikan väitöskirjatutkijana Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella.

Julkaisu Pohjoismainen hyvinvointivaltio: (ura)naisen ystävä vai vihollinen? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Verkon sukupuolittunutta naisvihaa käsittelevä haastatteluni kirvoitti mielipiteitä. Kommenttipalstalla minua nimitetään ”hutkija Tuija Saresmaksi” ja todetaan ”ko ’tutkijan’” olevan sekaisin. Näkemykseni ovat kuulemma ”saman arvoisia ja tasoisia” kuin ”tavallisen sossu pummin”.

Toksista maskuliinisuutta käsitellyt juttu herätti sekin kommentteja: ”Ei jumalauta mitä feminatsipaskaa tää juttu on!” ja ”Miksi en ole lainkaan yllättynyt että Jyväskylän yliopisto edustaa, ei sieltä taida yhtään pätevää ihmistä tulla”.

Sähköpostissa minua verrataan Adolf Hitleriin, ”niin vahvaa on vihasi”. Allekirjoittajana on ”Diplomi-insinööri ja sinua älykkäämpi mies!”.

Asiantuntemustani on Twitterissä kyseenalaistanut toistuvasti @miestentasaarvo. Hufvudstadsbladetissa ilmestyneen jutun jälkeen käyttäjä twiittasi: ”Miksi ääneen on taas päästetty Tuija Saresma, joka ei ole mikään asiantuntija, vaan miesasialiikkeen vastustaja?”

Kommentit ovat varsin maltillisia. Raflaavampia esimerkkejä tutkijoihin kohdistuvasta vihapuheesta löytyy Emmi Niemisen ja Johanna Vehkoon teoksesta Vihan ja inhon internet tai Mikko E. Sovijärven ja Ilona Pajarin kirjasta Kansa raivostui. Some-raivon uhrit kertovat.

Miksi miehiä koskeva kommentointi herättää vihaa? Miksi erityisesti naistutkijat saavat päälleen lokaa?

Haen syitä internetin ja populistisen retoriikan yleistymisestä. Ensin määrittelen vihapuhetta.

Viha leviää netissä

Vihapuhe-käsitettä käytetään eri merkityksissä. Yleensä sillä viitataan vähemmistöryhmiä leimaavaan ja halventavaan puheeseen ja näihin ryhmiin kohdistuvaan väkivaltaan yllyttämiseen. Rikoslaissa vihapuheelle ei ole selkeää määritelmää.

Vihapuhe-sanaa käytetään yleensä rikoslakia laajemmassa merkityksessä, tarkoittamaan ”aggressiivisesti värittynyttä puhetta, jossa suhtaudutaan kielteisesti johonkin ryhmään tai yksittäiseen henkilöön”.

Vihapuhe ilmiönä ei ole uusi. Sanana se on kuitenkin yleistynyt vasta 2010-luvun Suomessa. Vihapuheen käsite lisääntyi vuoden 2015 niin kutsutun pakolaiskriisin yhteydessä. Ehkä populistinen puhe ja muukalaisviha osaltaan loivat ”kriisiä”.

Ilmapiirin muututtua vihapuhetta sallivammaksi uhkailijat esiintyvät häpeilemättä omalla nimellään sosiaalisessa mediassa.

Myös tappo- ja raiskausuhkausten esittäminen on lisääntynyt internetin aikakaudella. Uhkailut olivat aluksi usein nimettömiä, mutta ilmapiirin muututtua vihapuhetta sallivammaksi uhkailijat esiintyvät häpeilemättä omalla nimellään sosiaalisessa mediassa.

Vihapuheen aggressiivisesti latautunut sävy liittyy populistisen, mustavalkoisen retoriikan yleistymiseen. Esimerkeiksi uhkilla ja peloilla pelaavasta logiikasta käy tapa, jolla populistiset käsitteet ”maahanmuuttokriittinen” tai ”haittamaahanmuutto” ovat levinneet netin maahanmuuttovastaisilta sivustoilta yleiseen keskusteluun.

Vihapuhe on teko

Erotan toisistaan vihapuheen kaksi eri muotoa. Yhtäältä se on yleinen, netistä muualle mediaan ja arkielämään tihkunut puhetapa. Toisaalta vihapuhe tarkoittaa yksilöön kohdistuvia viestejä.

Vihaviestejä voidaan lähettää sähköpostitse, Messengerin välityksellä ja tekstiviesteinä, mutta myös käsin kirjoitettuina kirjeinä. Konkreettista vihapostia on rotan raadon lähettäminen ”vastustajalle” tai tämän läheisille.

Yhdenvertaisuusvaltuutetun mukaan ”vihapuhe käsittää kaikki ilmaisun muodot, jotka levittävät, yllyttävät, edistävät tai oikeuttavat suvaitsemattomuuteen perustuvaa vihaa”. Se liittyy ”ihonväriin, syntyperään, kansalliseen tai etniseen alkuperään, uskontoon tai vakaumukseen, seksuaaliseen suuntautumiseen tai vammaisuuteen”.

Vihapuhe voi vahingoittaa jo itsessään, mutta sen tarkoitus on saada aikaan asioita. Ääriliikkeet käyttävät vihapuhetta ja siihen usein liittyvää väkivallan lietsontaa yksilöiden radikalisoimiseen ja yhteiskunnallisen vastakkainasettelun lisäämiseen. Vihapuheen pelätään jo uhkaavan liberaaleja demokraattisia yhteiskuntia ja sananvapautta.

Vihapuhe voi vahingoittaa jo itsessään, mutta sen tarkoitus on saada aikaan asioita.

Verkon vihapuhe kattaa ”rasismin ja antisemitismin lisäksi myös homofobian, uskonnollisen kiihkoilun, naisvihan ja poliittisen vihapuheen”. Netissä on myös varta vasten pystytettyjä vihasivustoja (hate sites), esimerkiksi manosfäärin (manosphere) sivustoja, joiden päätarkoitus on lietsoa naisvihaa.

Akat hiljaa!

Tutkijat ovat saaneet osakseen uhkauksia Spinozasta alkaen. Nykyaika on moninkertaistanut mahdollisuuden levittää vihaa. Ennen huudeltiin haukut tutkijalle ikkunasta. Nykyisin voidaan sosiaalisessa mediassa ”maalittaa” vastustaja niin, että kuuliainen seuraajajoukko lähtee mukaan netissä tapahtuvaan kimppakiusaamiseen.

Tutkijoita ei viime vuosisatoina ole poltettu roviolla tai mestattu. Sukupuolentutkimuksen professori Andrea Petö kuitenkin varoittaa, että akateeminen ympäristö ei takaa tutkijoille turvaa.

Tutkijoihin kohdistuu hiljentämisyrityksiä oikeistopopulismin noustessa myös Euroopassa. Kiinan kaltaisten keskitettyjen valtajärjestelmien ongelmana pidettyjä kriittisen tutkimuksen vaientamispyrkimyksiä on myös demokratioina tunnetuissa maissa.

Erityisen uhatussa asemassa ovat Petön mukaan naiset.

Vihapuhe on naispuolisiin tutkijoihin kohdistuessaan sukupuolittunutta kolmella tavalla. Ensinnäkin se kohdistuu ennen kaikkea naisiin. Miehetkin joutuvat vihapuheen kohteiksi, mutta naisiin kohdistuva vihapuhe on erilaista.

Naisiin kohdistuva vihapuhe on jo onnistunut pyrkimyksessään.

Toinen vihapuheen sukupuolittumisen tapa on se, että naisiin kohdistuva vihapuhe yhdistyy seksuaaliväkivaltaan: siinä esimerkiksi uhkaillaan raiskauksilla. Kolmanneksi huomattava enemmistö vihapostin lähettäjistä on miehiä.

Toimittaja ja tietokirjailija Vehkoo kuvaa vihapuheen sukupuolittumista niin, että ”naisten kokema viha ja häirintä on erilaista: seksualisoivaa ja identiteettiin kohdistuvaa”. Vehkoo muistuttaa, että naisiin kohdistuva verkkoviha on jo kaventanut sanavapautta, sillä ”naiset pelkäävät ottaa kantaa mielipiteitä jyrkästi jakaviin aiheisiin”.

Naisiin kohdistuva vihapuhe on siis jo onnistunut pyrkimyksessään.

Valkoinen heteromies ja saavutetut edut

Tasa-arvo, naisten oikeudet ja feminismi kyseenalaistavat valkoisten heteromiesten yhteiskunnassa tähän asti pitämää valtaa. Kollektiivinen usko siihen, että paikka valta-aseman huipulla kuuluu heille, on vahva. Valtansa menetystä pelkäävät taistelevat etuoikeuksiensa puolesta.

”Valkoinen heteromies” on mediakeskusteluissa toistuva figuuri, jota yhdet puolustavat, toiset purkavat. Intersektionaalinen eli eroja, niiden risteämistä ja yhteisvaikutusta korostava näkökulma korostaa, että ei ole olemassa yhtä valkoista heteromiestä. Moninaisuutta ei kuitenkaan tunnusteta verkkovihassa, jossa ”naiset” tai ”feministit” ovat ”valkoisen heteromiehen” vastustaja.

Populistisessa puheessa syyllinen on korruptoitunut eliitti, joka asetetaan aitoa ja rehellistä ”kansaa” vastaan. Naistutkijoihin kohdistuvassa vihassa akateemisesti koulutetut naiset ja feministit kuvataan eliitiksi.

Valkoisen heteromiehen figuurissa yhdistyvät vallan neutraaleilta näyttävät kategoriat – valkoisuus, heterous ja mieheys. Oman valta-aseman ja itsestään selvänä pidettyjen etuoikeuksien tiedostamista, saati niistä luopumista, helpompaa on kuitenkin etsiä muualta syntipukki ja syyllinen ongelmille. Populistisessa puheessa syyllinen on korruptoitunut eliitti, joka asetetaan aitoa ja rehellistä ”kansaa” vastaan.

Naistutkijoihin kohdistuvassa vihassa akateemisesti koulutetut naiset ja feministit kuvataan eliitiksi. Sukupuolentutkimuksen ymmärrys sukupuolesta moninaisena ja kulttuurisesti tuotettuna on etäällä monien itsestään selvänä pitämästä sukupuolikäsityksestä. Itsestään selvänä pidetty käsitys perustuu kyseenalaistamattomaan mutu-tuntumaan ja arkihavaintoon kaksinapaisesta sukupuolijärjestyksestä. Sitä ei haluta kyseenalaistaa.

Naisen paikka

Feministifilosofi Iris Marion Young tarkastelee sukupuolittunutta logiikkaa, jossa miehen omaksuma suojelijan rooli perheessä ja yhteiskunnassa edellyttää naisilta ja lapsilta tottelevaisuutta ja uskollisuutta. Patriarkaalisen logiikan mukaan miehisen suojelijan rooli asettaa suojeltavat alisteiseen asemaan.

Ydinperhe on kansakunnan pienoismalli. Molempiin liittyy oletus valkoisesta miehestä oikeutettuna hallitsijana. Nainen nöyränä suojattina maksaa suojelunsa uskollisuudella ja kuuliaisuudella.

Paitsi silloin, jos nainen uskaltautuu pois paikaltaan, julkiseen tilaan. Perinteistä sukupuolijärjestystä mediassa kommentoivat tottelemattomat, vikuroivat naiset ansaitsevat rangaistuksen!

Naisen ei kuulu olla äänessä, ei ainakaan miehiin liittyvissä asioissa, kuten alussa lainaamassani twiitissä todettiin. Saamissani kommenteissa haluttiin tehdä selväksi, että miehet ylipäätään ja insinöörit erityisesti ovat älykkäämpiä kuin epätiedettä tekevät feministit.

(Nais)tutkijoihin kohdistettu viha on naisen paikan osoittamista tilanteessa, jossa perinteinen sukupuolijärjestys on murenemassa.

”Miesten reviirille” pyrkiviä naisia yrittävät pitävät kurissa sekä yksittäisten vihapostien lähettäjät että masinoitujen hyökkäysten järjestäjät. Masinoinnissa ja maalittamisessa on kyse organisoidusta toiminnasta. Niissä usutetaan ”aatetovereita” yksittäisten henkilöiden kimppuun sosiaalisessa mediassa.

Emme vaikene

Saamiani vihaviestejä yhdistää omaan kokemukseen vetoaminen, mustavalkoisuus, vihollisen luominen ja eliitin leimaaminen. Näiden retoristen keinojen taustalla on oikeistopopulistinen traditionalismi. Siinä maalataan ihannekuvaa menneisyydestä, jota ei todellisuudessa ole ollut, ja nostalgisoidaan kuvitteellista aikaa, jona miehet olivat miehiä ja naiselliset naiset olivat heidän alamaisiaan.

Naisten tulo mukaan julkiseen keskusteluun todistaa, että tuohon kuvitteelliseen menneisyyteen ei ole paluuta. Naistutkijoihin kohdistuva vihapuhe on yritys näyttää naisille paikka, palauttaa heidät nyrkin ja hellan väliin.

Yhteiskunnassa on herätty huomaamaan, että vihapuheelle on tehtävä jotakin. Esimerkiksi MV-lehden päätoimittajan Ilja Janitskinin lokakuussa saama tuomio ”loukkaavien ja rasististen kirjoitusten” julkaisemisesta, valheellisten tietojen levittämisestä sekä halventavista vihjailuista on tärkeä askel.

Vaikka monia (nais)tutkijoita on saatu vaikenemaan, viime vuosina vihapuheen kohteet ovat alkaneet tulla esiin.

Meitä ei vaienneta, kuten todetaan verkkoviha.fi-sivustolla. Se on vapaaehtoisuuteen perustuva tukisivusto verkkovihan uhreille. Meitä ei vaienneta ry:n puheenjohtaja Hanna Huumonen ja varapuheenjohtaja Saara Särmä tunnetaan siitä, että he ovat joutuneet verkkovihan kohteiksi, mutta eivät ole suostuneet uhreiksi.

Mahdolliset tätäkin juttua kommentoivat vihapostit päätyvät aineistoksi tutkimukseeni. Vihapuheen kohteeksi joutuminen myös vahvistaa vihapuheen ja sen sukupuolittumisen tutkimusta.

FT, dosentti Tuija Saresma on nykykulttuurin tutkija Jyväskylän yliopistossa ja valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan rahoittamassa hankkeessa ”Viha vallassa: yhteiskunnan päätöksentekoon vaikuttamaan pyrkivä vihapuhe”.

Kirjoitus on osa Siitä viis -hankkeen toteuttamaa Kun tutkija kohtaa vihaa -sarjaa.

Julkaisu Naistutkijat netissä nyrkin ja hellan väliin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viime vuosina julkisuudessa on käyty keskustelua erilaisista sukupuolikiintiöistä niin yritys-, koulu– kuin tutkimusmaailman parissa, ja hallitus on tehnyt periaatepäätöksen naisten määrän lisäämiseksi suomalaisissa pörssiyhtiöissä. Eduskuntavaalien sukupuolikiintiöt eivät ole samalla lailla nousseet keskustelunaiheeksi, vaikka maailmalla kiintiöt yleistyvät nopeaa tahtia.

Ensimmäiset lainsäädännölliset sukupuolikiintiöt otettiin käyttöön Argentiinan parlamenttivaaleissa vuonna 1991. Kiintiöitä kutsutaankin niin sanotuiksi pikakaistoiksi, sillä niiden ansiosta naisparlamentaarikkojen määrä on osassa maita kasvanut merkittävästikin lyhyen ajan sisällä.

Mitä ehdokaskiintiöt ovat ja olisiko niitä syytä harkita myös Suomessa?

Kiintiöiden kirjo

Tänä päivänä jo yli sadassa maassa on käytössä jonkinlaisia sukupuolikiintiöitä. Tutkimuksien mukaan kiintiöt ovat lisänneet naisparlamentaarikkojen määrää ympäri maailman.

Kiintiöt voidaan jakaa kolmeen päätyyppiin. Osassa maita naisille on suoraan kiintiöity tietty osuus maan parlamenttipaikoista. Näiden 23 maan joukossa on pääosin vain epädemokraattisia valtioita, kuten Kiina ja Saudi-Arabia.

Toisaalla lainsäädäntö velvoittaa, että tietty osuus ehdokkaista on naisia tai vähemmistössä olevaa sukupuolta. Näitä pakollisia puoluekohtaisia ehdokaskiintiöitä on käytössä 26 maassa ympäri maailman.

Yli 50 maassa puolueet ovat vapaaehtoisesti ottaneet käyttöönsä sukupuolikiintiöitä. Vapaaehtoisia kiintiöitä löytyy muun muassa Ruotsista, Norjasta ja Islannista.

Vaikka kiintiöillä on pystytty nostamaan naisparlamentaarikkojen määrää useissa maissa, eivät kaikki kiintiöt toimi yhtä tehokkaasti. Politiikan tutkija Leslie A. Schwindt-Bayerin mukaan kiintiöiden teho riippuu kolmesta tekijästä ja niiden yhteisvaikutuksesta.

Ensinnäkin kiintiöiden suuruus vaihtelee aina muutamasta prosentista puoleen kaikista ehdokaspaikoista. Pelkkä naisehdokkaiden nimittäminen ei kuitenkaan riitä, vaan naisilla täytyy myös olla tosiasialliset mahdollisuudet tulla valituiksi.

Pelkkä naisehdokkaiden nimittäminen ei kuitenkaan riitä, vaan naisilla täytyy myös olla tosiasialliset mahdollisuudet tulla valituiksi.

Kiintiöiden vaikutusta lisäävätkin erilaiset sijoitusmandaatit, joilla varmistetaan, ettei naisehdokkaita aseteta yksinomaan vaalilistojen häntäpäähän tai ainoastaan sellaisiin vaalipiireihin, joista puolueella ei ole toivoakaan saada edustajaa. Esimerkiksi Ruotsin sosiaalidemokraattinen puolue käyttää niin sanottua vetoketjusysteemiä, jossa joka toinen vaalilistan ehdokas on mies ja joka toinen nainen.

Kiintiöiden tehoon vaikuttaa myös se, miten niiden toimeenpanoa valvotaan. Schwindt-Bayerin tutkimus koski vain niitä maita, joissa on lainsäädännölliset ehdokaskiintiöt. Hänen johtopäätöksensä oli, että voimakkaat toimet kiintiöiden toimeenpanon varmistamiseksi lisäävät kiintiöiden vaikutusta.

Voimakkain valvontatoimi on kiintiösäännöksiä vastaamattomien ehdokaslistojen hylkääminen ja astetta maltillisempia sakkorangaistukset ja ehdokaspaikkojen jättäminen tyhjiksi – ja lievin seuraamusten puuttuminen.

Lainsäädännölliset kiintiöt ylipäätänsä on todettu vapaaehtoisia kiintiöjärjestelmiä toimivammiksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö puolueiden vapaaehtoisesti käyttöönottamat kiintiöjärjestelmät voisi toimia, mikäli puoluejohto on aidosti sitoutunut niihin päämääriin, joita kiintiöillä tavoitellaan.

Esimerkiksi Espanjassa vasemmistopuolueiden vapaaehtoisesti omaksumat kiintiöt levisivät ympäri puoluekentän ja nostivat naisparlamentaarikkojen määrää jo ennen kuin maa otti käyttöön lainsäädännölliset ehdokaskiintiöt vuonna 2007.

Sopisivatko kiintiöt Suomeen?

Kiintiöiden soveltamisessa on otettava huomioon kaksi asiaa. Ensinnäkin Suomi lukeutuu jo nyt maailman kärkikaartiin naisparlamentaarikkojen määrässä. Naiset ovat muodostaneet noin 40 prosenttia sekä ehdokkaista että valituista koko 2000-luvun.

Useimmissa kiintiöitä käyttävissä maissa ehdokaskiintiöt ovat Suomen lukuja pienempiä, keskimäärin noin 30 prosenttia.  Mikäli kiintiöillä haluttaisiin aitoa muutosta nykytilanteeseen nähden, pitäisi Suomessa ottaa käyttöön kansainvälisestä katsannosta kunnianhimoinen 50–50-kiintiö. Vastaavanlaisia kiintiöitä löytyy esimerkiksi naapurimaamme Ruotsin vasemmisto- ja ympäristöpuolueista.

Naiset saavat ääniä samassa suhteessa kuin heitä on asetettu ehdolle.

Toinen huomion arvoinen asia on Suomen poikkeuksellinen vaalijärjestelmä eli avoin listavaali. Suomessa puolueet eivät ennakolta aseta ehdokkaitansa paremmuusjärjestykseen, minkä vuoksi kiintiöihin ei olisi mahdollista liittää erillisiä sijoitusmandaatteja.

Kiintiöjärjestelmä ei siis automaattisesti johda siihen, että eduskuntaan valittaisiin sen enempää naisia kuin siellä on nytkään. Aikaisemmasta tutkimuksesta ei löydy suoraa referenssimaata Suomelle, mutta maailmalta löytyy sekä myönteisiä että kielteisempiä esimerkkejä siitä, miten kiintiöt toimivat avoimien listavaalien kontekstissa.

Suomalaisen vaalijärjestelmän aiheuttamista rajoitteista huolimatta kiintiöjärjestelmällä voisi olla positiivisia vaikutuksia sukupuolten väliseen tasa-arvoon politiikassa. Kiintiöt pakottaisivat puolueet panostamaan entistä aktiivisemmin naispuolisten ehdokkaiden etsimiseen.

Aiemmista tutkimuksista on saatu viitteitä siitä, että ehdokasrekrytointi voi olla hyvin sukupuolittunutta – myös tiedostamatta. Kiintiöt voisivat myös nostaa naiskansanedustajien määrää, sillä naispuolisten ehdokkaiden ja valittujen määrän välillä on kiinteä yhteys.

Tuore selvitys vuoden kuntavaaleista 2017 osoittaa, että naiset saavat ääniä samassa suhteessa kuin heitä on asetettu ehdolle. Niissä vaalipiireissä, joissa on eniten miesehdokkaita, sekä miehet että naiset äänestävät useammin miehiä kuin vaalipiireissä, joissa ehdokkaiden sukupuolijakauma on tasaisempi.

Suomalaisen vaalijärjestelmän aiheuttamista rajoitteista huolimatta kiintiöjärjestelmällä voisi olla positiivisia vaikutuksia sukupuolten väliseen tasa-arvoon politiikassa.

Valtaosassa maailman maita kiintiöt on otettu käyttöön hyvin erilaisessa tilanteessa kuin missä Suomi on tällä hetkellä. Esimerkiksi Etelä-Amerikassa, joka on noussut eräänlaiseksi sukupuolikiintiöiden edelläkävijämaaosaksi, naisten määrä kansallisissa parlamenteissa oli hyvin vaatimaton ennen kiintiöiden käyttöönottoa. Tänä päivänä Etelä-Amerikan kansallisissa parlamenteissa on kuitenkin enemmän naisia kuin missään muualla maailmassa Pohjoismaita lukuun ottamatta.

Mikäli Suomi ottaisi käyttöön jonkinlaisen kiintiöjärjestelmän, pitäisi Suomen kunnianhimon olla korkeammalla kuin muualla, sillä Suomi lukeutuu jo tänä päivänä maailman kärkikaartiin naisparlamentaarikkojen määrässä.

YTM Annu Perälä on tohtorikoulutettava Turun yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskuksessa. Perälän väitöstutkimus käsittelee poliittisia nuoriso- ja opiskelijajärjestöjä poliittisen rekrytoinnin näkökulmasta.

Julkaisu Sukupuolikiintiöt Suomeen? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.