“Intiaanit kutsuvat näitä sameita jokia Yawar mayuiksi, koska ne paljastavat auringon valossa loiston, joka muistuttaa verta. He kutsuvat Yawar mayuksi myös sotatanssien väkivaltaista aikaa, hetkeä, jolloin tanssijat taistelevat.”

Näin kuvaa Perun yhteiskunnallisia jännitteitä perulainen antropologi ja kirjailija José María Arguedas vuonna 1958 julkaistussa romaanissaan Syvät joet. 

Havainto yli kuudenkymmenen vuoden takaa on muuttunut Perun päivittäiseksi uutisvirraksi. Viime joulukuun 7. päivänä alkaneet tapahtumat sytyttivät Perussa verisen kansannousun.

Väkivallan kierre lähti liikkeelle, kun Perun entinen presidentti Pedro Castillo ilmoitti hajottavansa kongressin. Kongressi kieltäytyi hajoamasta ja erotti puolestaan presidentin. Entistä presidenttiä odottaa nyt syyte vallankaappausyrityksestä.

Perun poliittisen kriisin ymmärtämiseksi on seurattava Arguedaksen jalanjälkiä. Hänen elämäntyönsä keskittyi tarkastelemaan sitä, miten Perun eri etniset ryhmät joutuvat sovittelemaan yhteiseloaan samalla maaperällä. 

Kiehumispisteessä

Tämän päivän konfliktissa on kyse vuosikymmeniä ammottaneesta eriarvoisuudesta pääkaupunkiseudun Liman keskusvallan ja vuoristoalueiden eli Andien unohdettujen hallintoalueiden välillä. 

Perun Etelä-Andeilta maanlaajuisiksi levinneissä protesteissa vaaditaan väliaikaiseksi presidentiksi nousseen Dina Boluarten eroa, vaalien aikaistamista sekä äänestystä uudesta perustuslaista. Osa vaatii myös ex-presidentti Castillon vapauttamista.

Heikosta hallinnosta ja korruptiosyytöksistä huolimatta Perun vuoristoalueilla ihmiset tuntevat voimakasta yhteyttä ex-presidentti Castilloon. Hänen vaatimaton taustansa vuoristoseudun peruskoulun opettajana toi vuoden 2021 presidentinvaaleissa voitokkaan äänisaaliin etenkin Andien maaseuduilta.

Perun Etelä-Andeilta maanlaajuisiksi levinneissä protesteissa vaaditaan väliaikaiseksi presidentiksi nousseen Dina Boluarten eroa, vaalien aikaistamista sekä äänestystä uudesta perustuslaista.

Moni tukee Castilloa kongressin hajottamisyrityksestä huolimatta. Castillon vangitseminen ja kongressin päätös olla aikaistamatta vaaleja vuodelle 2023 oli viimeinen pisara, joka sai lasin vuotamaan yli.

Etelä-Perun suurimmissa kaupungeissa ihmiset lähtivät kaduille. Boluarte ja kongressi ohittivat mielenosoittajien vaatimukset järjettöminä, mikä löi bensaa liekkeihin. 

Mielenosoittajat lisäsivät painetta sulkemalla teitä ja valloittamalla strategisia rakennuksia kuten Cuscon ja Punon kaupunkien lentokentät. Boluarten hallinto vastasi väkivallalla.

Kuolettavat protestit

Tammikuun 31. päivään mennessä mielenosoituksissa on kuollut Perun ihmisoikeusasiamiehen raportin mukaan 58 ihmistä. Heidän joukossaan on 47 protesteissa ja 10 tiesuluissa menehtynyttä siviiliä sekä yksi poliisi. 

Kymmenet kuolleet eivät ole saaneet Boluartea taipumaan mielenosoittajien edessä. Cuscossa armeija ampui heitä tankeilla. Boluarte tai kongressi eivät ole kyseenalaistaneet poliisin ja armeijan kovia otteita, ja Boluarte kutsuu mielenosoittajia “vähemmistöksi, jotka vuodattavat isänmaan verta”.

Kongressin edustajat ovat syyttäneet levottomuuksista myös Bolivian ex-presidentti Evo Moralesia, laitonta kaivostoimintaa pyörittäviä rikollisia ja terroristijoukkoja. Viimeksi mainittu viittaa Perun 1980–90-luvuilla käytyyn veriseen sisällissotaan valtion ja kommunistisen, tarkemmin maolaisen sissijärjestö Loistavan Polun välillä.

Mielenosoituksissa menehtyneistä suurin osa on kuitenkin 15–25-vuotiaita nuoria, joilla ei ole kosketusta sisällissotaan.

Mielenosoituksissa menehtyneistä suurin osa on kuitenkin 15–25-vuotiaita nuoria, joilla ei ole kosketusta sisällissotaan. Moni heistä on kotoisin Etelä-Perun köyhistä maaseutukylistä. Joukossa oli myös koulumatkalla olleita lapsia, haavoittuneita auttamaan saapunut lääkäri sekä satunnaisia ohikulkijoita.

Amerikan ihmisoikeuskomissio on tuominnut Perun poliisivoimien ja armeijan väkivallan sekä mielenosoittajien leimaamisen etnisten piirteiden mukaan.

Tammikuun lopussa poliisi myös tunkeutui Liman San Marcosin yliopistokampukselle. Syyksi sanottiin kampuksella majoittuneiden Etelä-Perusta saapuneiden mielenosoittajien pidätys. Poliisi hajotti yliopiston rakennuksia ja pidätti lähes 200 henkilöä, joiden joukossa oli myös opiskelijoita.

Yliopistoyhteisöt eri puolilta maailmaa tuomitsivat teon yliopistojen autonomian loukkauksena.

Syvälle juurtunut rasismi

Valtion ylimitoitettu väkivalta protesteissa heijastaa Perun kahtiajakoa ja syvällä istuvaa rasismia. Sen juuret ulottuvat pitkälle maan historiaan, jossa Andien asukkaat on nähty toisarvoisina kansalaisina. 

Perun hierarkkisessa siirtomaajärjestyksessä huipulla olivat eurooppalaisten jälkeläiset ja alimpana alkuperäisväestöt ja afroperulaiset. Mestitsit eli espanjalaisten ja Perun alkuperäiskansojen jälkeläiset sijoittuivat keskivaiheille. 

Itsenäistymisen jälkeen mestismistä tuli maan kansallisidentiteetti. Eliitti niin Limassa kuin Etelä-Perussa ei voinut enää peittää tummempaa ihoaan. 

Alkuperäiskansojen kokeman syrjinnän vuoksi kaupunkeihin muuttoa seurasi mestitsi-identiteetin omaksuminen ja alkuperäiskansakielten vaihtaminen espanjaan.

Samanaikaisesti siirtomaaherrojen suurilla maatiloilla ennen työskennelleet Andien alkuperäiskansat siirtyivät matalan palkan töihin kaupunkeihin. Tämä vakiinnutti heidän asemansa luokkajärjestelmän alimmassa asteikossa. Entinen alkuperäiskansoja pilkkaava termi “intiaani” korvattiin puhekielessä sanalla “cholo”.

Alkuperäiskansojen kokeman syrjinnän vuoksi kaupunkeihin muuttoa seurasi mestitsi-identiteetin omaksuminen ja alkuperäiskansakielten vaihtaminen espanjaan. Erityisesti ketsuan kielen puhuminen Limassa on yhä pilkan aihe.

Unohdetut Andit

1900-luvun Perussa pääkaupunki Lima edusti nykyaikaista kehitystä ja Andien vuoristoalue takapajuisuutta. 

Noista ajoista lähtien valtio on loistanut Andien alueella poissaolollaan. Koulutus ja terveydenhuolto on heikkoa etenkin syrjäisissä vuoristokylissä. 

Andien asukkaat eri puolella Perua kertovat usein saman tarinan: poliitikot tulevat näyttäytymään vaalien alla alkuperäiskansojen perinneasuihin pukeutuneena ja lahjoittavat riisipusseja. Kun vaalit ovat ohi, heitä ei näy enää missään.

Perun valtiolle Andit palvelevat lähinnä kaivosteollisuuden tarpeita. Jo siirtomaa-ajalla inkojen omavaraiskaivokset valjastettiin kolonialistisen kauppajärjestelmän tarpeisiin. Näiltä ajoilta periytyvät mineraalikaivokset ovat nyt Perun talouden vetonaula. Maan viennistä yli 60 prosenttia muodostuu kaivannaisista, kuten hopeasta, kuparista ja kullasta. 

Paikallisia kuunnellaan harvoin kaivoshankkeissa. Siksi protestit ovat usein ainoa keino penätä oikeuksia valtion ja kaivosteollisuuden edessä. 

Lähes puolet Perun kaivoksista sijaitsee Andeilla alkuperäiskansojen ja pienviljelijöiden mailla. Kaivannaistuloista heille ei kuitenkaan jää käteen juuri mitään. Ne Andien maakunnat, joissa kaivosteollisuutta on eniten, kuuluvat Perun köyhimpiin. Paikallisten kontolle jäävät lähinnä saastuneet maat ja vesistöt.

Uusi kaivosbuumi alkoi Perussa 2000-luvulla. Siitä lähtien kaivosten haitalliset ympäristövaikutukset ovat aiheuttaneet lukuisia konflikteja Andien maaseuduilla. Paikallisia kuunnellaan harvoin kaivoshankkeissa. Siksi protestit ovat usein ainoa keino penätä oikeuksia valtion ja kaivosteollisuuden edessä. 

Castillo – unohdetun kansan ääni?

Kaivoskonfliktit kuvastavat Andien kansojen heikkoa poliittista edustusta Perun yhteiskunnassa. Siksi Castillon nousu presidentiksi heinäkuussa 2021 oli merkittävä hetki monille vuoristoseudun asukkaille.

Pohjois-Andien Cajamarcan maaseudulta tuleva Castillo oli maan historian ensimmäinen demokraattisesti valittu presidentti, jolla ei ollut kytköksiä Liman poliittiseen eliittiin tai armeijaan.

Castillon puolue Perú Libre edustaa vasenta laitaa ja on arvoiltaan konservatiivinen. Puolue ajaa vahvempaa valtion roolia esimerkiksi kaivosteollisuudessa, mutta korostaa perinteisiä perhearvoja ja sukupuolikäsityksiä. Tämä vetosi Andeilla, jossa katolinen kirkko on ollut valtion puutteen vuoksi vahvassa asemassa.

Castillon nousu presidentiksi heinäkuussa 2021 oli merkittävä hetki monille vuoristoseudun asukkaille.

Castillon valinta osui myös ajankohtaan, jolloin pandemian runtelemassa maassa tarvittiin sosiaalisia ja taloudellisia ohjelmia. Perussa kuolleisuus koronavirustautiin oli asukasta kohti maailman suurinta. 

Castillo oli myös monelle ainoa vaihtoehto presidenttivaalien toisella kierroksella oikeistodynastiaa edustavalle Keiko Fujimorille. Keikon isä, Alberto Fujimori johti maata autoritaarisesti kymmenen vuoden ajan. 

Toisin kuin Castillo, Fujimori sai armeijan tuen 1990-luvun vallankaappauksessaan, jolloin Perun nykyinen uusliberaali perustuslaki luotiin. Muun muassa Kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n ja Maailmanpankin tukemat rakenteelliset uudistukset yksityistivät julkisia palveluja, kuten terveys- ja koulutuslaitoksen. 

Fujimorien perintö näkyy edelleen oikeistojohteisessa kongressissa. Asetelma on vaikeuttanut neuvotteluita tämän päivän protestoijien ja maan poliittisen johdon välillä. 

Demokratian romahdus 

Fujimorin aikakausi ravisteli Perun puoluejärjestelmää ja syvensi poliittista kahtiajakoa. Pääkaupungin eliitin ja maan talouskasvun hedelmien korjuussa ulkopuolelle jääneiden provinssien väliset jännitteet kasvoivat 2000-luvulla.

Viime vuosikymmeninä jännitteet ovat hiertäneet maan demokratiaa kongressin ja presidentin vallan kilpajuoksuna sekä poliittisina skandaaleina. 

Kuuden vuoden aikana Perua on johtanut kuusi eri presidenttiä.  Vuonna 2016 paljastui Perun kärkipoliitikkojen korruptiovyyhti – he olivat saaneet mittavia lahjuksia brasilialaiselta rakennusyhtiöltä Odebrechtiltä. Mukana olivat lähes kaikki maata viime vuosikymmeninä hallinneet presidentit.

Amerikkojen barometrin mukaan vuonna 2021 perulaisten usko demokratiaan oli Latinalaisen Amerikan alhaisinta, heti Haitin jälkeen.  

Vuonna 2020 Perun kongressin 130 jäsenestä 68 syytettiin erilaisista rikoksista virka-aseman väärinkäytöstä henkirikoksiin. Castillon aikana toistakymmentä kongressinjäsentä tutkittiin korruptiosta. Myös Castillo itse sai alle kahdessa vuodessa kahdeksan syytettä rikosepäilyistä kuten lahjusten vastaanottamisesta ja osallisuudesta rikosliigaan. Hän on neljäs vankilaan tuomittu perulainen presidentti viimeisen 30 vuoden aikana. 

Perun kansa on kypsynyt poliitikkojen valtasirkukseen. Amerikkojen barometrin mukaan vuonna 2021 perulaisten usko demokratiaan oli Latinalaisen Amerikan alhaisinta, heti Haitin jälkeen.  

Syksyllä 2020 Liman kadut täyttyivät demokratiaa puolustavista mielenosoituksista, kun kongressi erotti silloisen presidentin Martin Vizcarran “moraalisen kyvyttömyyden” vuoksi. Samaa perustuslaillista kohtaa sovellettiin myös Castillon viraltapanoon. Nykyistä perustuslakia pidetään siksi demokratialle ongelmallisena. 

Perun uusi suunta?

Castillo ajoi hallituskautensa aikana plurinationaalista eli eri alkuperäiskansojen poliittisia järjestelmiä tunnustavaa perustuslakia. Se sisälsi muun muassa “Äiti maan” oikeudet ja ihmisen ja luonnon keskinäistä riippuvuutta painottavan Buen Vivir-, eli hyvän elämän filosofian.

Toisin kuin naapurivaltio Chilessä, uusi perustuslaki ei kuitenkaan saanut tuulta siipiensä alle. Kongressin hajottamisyrityksessään Castillo käytti perustuslakia uudistavan perustuslakikokouksen asettamista yhtenä perusteenaan.

Tämän hetken sekasortoisessa tunnelmassa poliittisia uudistuksia on tuskin odotettavissa. Seuraava askel on hallinnollisen järjestyksen palauttaminen. Ainut tie siihen on uusien vaalien järjestäminen. 

Helmikuun alussakongressi hylkäsi toistamiseen Boluarten esityksen aikaistaa vaalit joulukuulle 2023. Näillä näkymin vaalit järjestetään huhtikuussa 2024 – ellei Boluarte itse eroa sitä ennen, jolloin vaalit olisi järjestettävä välittömästi.

Perun kahtiajakoa syventänyt konflikti petaa alustaa myös ääripäiden ja autoritäärisyyden nousulle. 

Kansan paine Boluarten eroamiseen on suuri. Nopeasti kyhättyjen vaalien vaarana on kuitenkin, ettei varteenotettavien ehdokkaiden valmistautumiselle jää aikaa.

Perun kahtiajakoa syventänyt konflikti petaa alustaa myös ääripäiden ja autoritäärisyyden nousulle. Tätä ovat enteilleet Boluarten ja kongressin rautakouraotteet vastauksena mielenosoituksiin sekä Castillon vallankaappausyritys. 

Perun kulttuurien rikas kirjo nostetaan usein maan ylpeydeksi. Peru tarvitsee hallintoa, joka ei revi niitä erilleen, vaan lähentää. Mielenosoitukset ovat osoittaneet, ettei Andien ja Amazonin alueiden sivuuttamista voi jatkaa perulaisessa politiikassa. Unohdettu kansa ei enää suostu olemaan hiljaa. 

Anna Heikkinen on globaalin kehitystutkimuksen väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Hänen tutkimuksensa keskittyy Perun Andien luonnonvarapolitiikkaan.

Jasmin Immonen on sosiaaliantropologian tohtori. Hänen tutkimuksensa käsitteli koulunkäyntiä, kaupungistumista ja kansalaisuutta Perussa.

Artikkelin pääkuva: Anna Heikkinen.

Julkaisu Perun näkymättömän kansan nousu ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Rekrytointi nähdään usein suoraviivaisena prosessina, jossa työnantaja määrittelee osaamistarpeensa ja tekee valinnat saatavilla olevasta työvoimasta. Tutkijat korostavatkin, että tosiasiassa rekrytointi on monivaiheinen prosessi, jossa päätöksiä voivat tehdä useat henkilöt monenlaisia algoritmeja hyödyntäen.

Maahanmuuttajataustaan perustuva syrjintä rekrytoinnissa perustellaan usein vetoamalla johonkin muuhun hakijan ominaisuuteen.

Hakukanavat jaetaan muodollisiin kuten lehtiin, internetiin, sosiaaliseen mediaan sekä epämuodollisiin kuten sosiaalisiin ja ammatillisiin kontakteihin – Suomessa lähes kaikki avoimet työpaikat ilmoitetaan verkossa. Etsiessään tietoa työpaikoista työnhakijalla tulee siis olla kunnossa sekä laitteistot että digitaaliset taidot. Työnhaussa menestymistä vauhdittavat koulutuksen ja kokemuksen ohella suomen, ruotsin ja englannin kielen osaaminen, tieto työnhakualustoista sekä ammatilliset verkostot suosittelijoineen.

Syrjintä rekrytoinnissa on yleistä

Suomen lainsäädännössä (Suomen perustuslaki; Laki naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta; Työsopimuslaki; Yhdenvertaisuuslaki) määritellään työelämässä kielletyt syrjintäperusteet. Sekä kansainväliset että kansalliset tutkimukset osoittavat, että syrjintää eli henkilön tai ryhmän eriarvoista kohtelua tai erilaiseen asemaan asettamista ilman hyväksyttävää syytä kohtaavat kuitenkin erityisesti vähemmistöt myös työnhaussa.

Työ- ja elinkeinoministeriön tutkimuskatsauksessa syrjinnän todetaan olevan vaikeasti tavoitettava ilmiö, koska suuri osa syrjinnästä tapahtuu jo ennen haastattelua tai eri vaiheissa rekrytointiprosessia. Työnhakijoiden on myös vaikeaa näyttää toteen rekrytointiin sisältyvää syrjintää. Rekrytointi on hankalasti tavoitettava ilmiö myös työelämän tutkimuksessa.

Työnhakijoiden on vaikeaa näyttää toteen rekrytointiin sisältyvää syrjintää.

Tuore tutkimus osoittaa, että naiset kokevat syrjintää erityisesti hakiessaan korkean statuksen työpaikkoihin. Sukupuoleen kohdistuva syrjintä on myös alakohtaista – naisia syrjitään miesvaltaisiin tehtäviin ja miehiä naisvaltaisiin tehtäviin hakiessa. Vuonna 2019 julkaistussa kotoutumisen kokonaiskatsauksessa todetaan, että maahanmuuttaneista eniten syrjintää kohtaavat Lähi-idästä ja Afrikasta muuttavat. Maahanmuuttajataustaan perustuva syrjintä rekrytoinnissa perustellaan usein vetoamalla johonkin muuhun hakijan ominaisuuteen, kuten kulttuuriin, uskontoon tai kielitaitoon.

Myös nimellä on väliä – Suomessa tehty tutkimus osoitti, että maahanmuuttajataustaiset hakijat saivat kutsuja työhaastatteluihin merkittävästi Suomessa syntyneitä vähemmän, vaikka heidän henkilökohtaiset ominaisuutensa kuten ikä, koulutus, työkokemus ja ammatillinen tutkinto olivat täysin vastaavat. Syrjintää kohtaavat myös Suomessa syntyneet, kuten romanit sekä näkyvään vähemmistöön kuuluvat, esimerkiksi afrosuomalaiset.

Algoritmit työnantajan tukena

Algoritmit – eli sarja erityisesti tietokoneiden toteuttamia käskyjä jonkin tehtävän suorittamiseksi – ovat käytännössä monien rekrytoinnissa käytettävien tekoälysovellusten perusta. Tekoälyllä tarkoitetaan koneen kykyä käyttää perinteisesti ihmisen älyyn liitettyjä taitoja, kuten päättelyä ja oppimista.

Rekrytoijat tukeutuvat algoritmeihin esimerkiksi verkkohauissa, työnhakijoiden seulomisessa sekä soveltuvuus- ja persoonallisuustesteissä. Hakuja voi käytännössä tehdä rekrytointiportaaleissa, kuten Työmarkkinatori.fi, Valtiolle.fi, Oikotie.fi, Monster tai Duunitori, minkä lisäksi sosiaalisen median kanavilla, kuten Facebookilla, Instagramilla ja YouTubella on yhä suurempi rooli työnhaussa. Jobs in Finland -portaali edistää erityisesti englanniksi työtä tekevien kohtaamista.

Algoritmit – eli sarja erityisesti tietokoneiden toteuttamia käskyjä jonkin tehtävän suorittamiseksi – ovat monien rekrytoinnissa käytettävien tekoälysovellusten perusta.

Rekrytoijat hyödyntävät myös paljon LinkedIniä ja sisäisiä rekrytointijärjestelmiä hakijoiden vertailuun. Alkuvaiheen jälkeen varsinkin tietotyössä työnhakijoiden osaamista ja persoonaa kartoitetaan usein esimerkiksi pelien muodossa tehtävillä testeillä.

Hyvät vai pahat algoritmit?

Tutkimukset osoittavat, että työhaastatteluun kutsutaan helposti ominaisuuksiltaan rekrytoijia muistuttavia henkilöitä. Ennakkoluulojen ja stereotypioiden roolia tyypillisesti aliarvioidaan. Parhaimmillaan digitaaliset työkalut ja niiden algoritmit voivat tukea ja sujuvoittaa työnhakijan ja työnantajan yhdenvertaista kohtaamista johdonmukaisuuden ja läpinäkyvyyden ansiosta. Algoritmien päätöksentekoon eivät vaikuta yli-itsevarmuus tai valvottu yö.

Toisaalta esimerkiksi tekoälyyn pohjautuvat ehdotukset usein rajaavat jotain pois. Filosofi Marja-Liisa Ollila korostaa teoksessaan Tekoälyn etiikkaa, että tekoälyn hyvyyden tai pahuuden sijaan tulisi tarkastella, kuka tekoälyä suunnittelee sekä miten ja mihin tarkoituksiin tekoälyä käytetään. Algoritmit itsessään eivät siis syrji, mutta jos esimerkiksi koneoppivien algoritmien käyttämä opetusdata on vinoutunutta tai epäedustavaa, voi lopputulos olla syrjivä.

Epätasa-arvon sudenkuoppia

Amazon pyrki muutama vuosi sitten kehittämään rekrytointialgoritmia, joka tunnistaisi parhaat ansioluettelot. Algoritmin havaittiin kuitenkin räikeästi syrjivän naisia, mikä sai yrityksen luopumaan kokeilusta. Sveitsiläisessä tutkimuksessa puolestaan havaittiin, kuinka rekrytoijat syrjivät digitaalisella rekrytointialustalla ulkomaalaistaustaisia työnhakijoita kutsumalla heitä 6,5 prosenttia vähemmän todennäköisesti haastatteluun.

Työpaikkailmoituksessa käytetyt sanavalinnat vaikuttavat siihen, kuka työpaikasta saa informaatiota ja kiinnostuu hakemaan tehtävää. Erään tutkimuksen mukaan Google-haku on näyttänyt naisille huonommin palkattuja työpaikkailmoituksia kuin miehille. Sanavalinnat voivatkin sisältää sukupuolittuneita tai vähemmistöjä syrjiviä ilmaisuja. Suomalainen ohjelmisto- ja palveluyhtiö TietoEVRY kokeili vaihtaa työpaikkailmoitusten sukupuolittuneet ilmaisut neutraaleihin. Tämä kasvatti merkittävästi naisten määrää hakijoina.

Google-haku on näyttänyt naisille huonommin palkattuja työpaikkailmoituksia kuin miehille.

Kokeilussa konsultoitiin Inklusiivia, monimuotoisuutta työelämässä edistävää asiantuntijayhteisöä. Sukupuolittuneiden ilmaisujen vähentämiseksi työpaikkailmoituksissa voi hyödyntää tekoälyalgoritmeja.

Vaikka ansioluetteloista poistetaan hakijan nimi, sukupuoli ja kansallisuus, voi algoritmi silti oppia syrjiväksi. LinkedIniä ja Monster-työportaalia tutkittaessa havaittiin, että joidenkin työtittelien kohdalla miehet voivat olla hakutuloksissa etulyöntiasemassa, vaikka sukupuolta ei kysyttäisi suoraan. Selkeää syytä epäreiluudelle ei ole tunnistettu, mutta on arvioitu, että esimerkiksi profiilien piilotetut, heikosti sukupuolen kanssa korreloivat ominaisuudet tai profiiliklikkausten määrä voivat vaikuttaa epätasa-arvon toteutumiseen.

Joidenkin työtittelien kohdalla miehet voivat olla hakutuloksissa etulyöntiasemassa, vaikka sukupuolta ei kysyttäisi suoraan.

Myös freelance-palveluiden markkinapaikkoja tutkittaessa on huomattu, että havaittu sukupuoli ja etninen alkuperä vaikuttavat merkittävästi freelancereiden työstä annettuihin arvioihin.

Kehittämisen kohteita

EU suunnittelee parhaillaan tekoälylakia, jossa rekrytointiteknologiassa hyödynnettävä tekoäly on luokiteltu korkeaan riskiluokkaan, koska niiden algoritmeilla voi olla ratkaiseva vaikutus työuriin ja toimeentuloon. Rekrytoijilla onkin käytössään digitaalisia työkaluja, joissa hakijoiden luovuttamia tietoja hakemuksista persoonallisuustesteihin käsitellään ilman, että hakijalla on tietoa, miten hänen tuottamaansa tietoa tulkitaan.

Tekoälylain ytimessä tulisi olemaan reiluus, läpinäkyvyys ja oikeus haastaa automatisoidut päätökset. Palveluntuottajien olisi esimerkiksi kyettävä selittämään tekoälyjärjestelmän toimintalogiikka läpinäkyvästi. Yksilöllä eli työnhakijalla olisi puolestaan enemmän kontrollia siihen, kuinka tietoja säilytettäisiin ja miten niitä analysoitaisiin.

Tekoälylain ytimessä on reiluus, läpinäkyvyys ja oikeus haastaa automatisoidut päätökset.

Nykyiseen Marinin hallituksen hallitusohjelmaan on kirjattu tavoite lisätä työnantajien rekrytointi- ja monimuotoisuusosaamista. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos sekä Työterveyslaitos ovat julkaisseet konkreettisia ehdotuksia, joiden avulla yhdenvertaisuutta voi lisätä. Työpaikkailmoituksen voi julkaista useilla kielillä. Monimuotoisuuslausekkeen ja anonyymin osaamisnäytteen avulla työnantaja voi kannustaa vähemmistöihin kuuluvia hakemaan avoinna oleviin tehtäviin.

Tutkimustulokset pinnalla olevan anonyymin rekrytoinnin hyödyistä ovat toistaiseksi ristiriitaisia. Helsingin kaupungin anonyymin rekrytoinnin kokeilussa huomattiin menetelmän käytön vaativan rekrytoivan henkilöstön kouluttamista sekä tiivistä yhteistyötä henkilöstöhallinnon asiantuntijoiden kanssa koko prosessin ajan. Anonyymi rekrytointi voi ehkäistä syrjintää rekrytoinnin alkuvaiheissa, mutta riskinä on, että syrjintä kohdistuu muihin yksilön esillä oleviin ominaisuuksiin tai siirtyy rekrytoinnin myöhempiin vaiheisiin. Tutkimuksessa on huomattu, että vaikka hakijan nimi olisi anonymisoitu työhakemuksesta, rekrytoijat siirtyivät hyödyntämään muita vihjeitä saadakseen selville hakijan sukupuolen.

Kohti yhdenvertaista rekrytointia

Rekrytointi on algoritmeille haastava ympäristö sen mutkikkuuden, suhteellisen pienten tietoaineistojen, eettisyyteen liittyvän sääntelyhaasteiden ja työnhakijoiden käsityksiin liittyvien haittavaikutusten takia. Tutkimustietoa algoritmien ja yhdenvertaisuuden yhteydestä tarvitaankin lisää.

Suomessa tekoälyyn perustuvien järjestelmien käyttöönotto rekrytoinnissa on vielä maltillista. On myös huomattava, että yhdenvertaisuuslaki koskee rekrytoinnissakin hyödynnettäviä algoritmeja ja tekoälyä. Laki velvoittaa, että sovellusten vaikutuksia arvioidaan ennen käyttöönottoa, minkä lisäksi syrjinnän havaitsemiseksi ja ehkäisemiseksi tekoälyn toimintaa on monitoroitava ja testattava säännöllisesti.

Yrityksistä yli 60 prosenttia arvioi innovatiivisuuden ja luovuuden kasvaneen eri taustaisten työntekijöiden rekrytoinnin myötä ja liki 60 prosenttia arvioi monimuotoisuudesta olleen hyötyä liiketoiminnalle.

Valtioiden ja yritysten ohella kansalaisjärjestöt ja akateemiset yhteisöt ovat luoneet eettisiä ohjeistuksia erityisesti tekoälyyn perustuville algoritmeille. Tunnetuimpiin lukeutuvat Future of Life -järjestön kehittämät Asilomar-periaatteet ja akateemisessa ympäristössä kehitetty Montrealin julistus. Käytännössä ne sisältävät ratkaisukeskeisiä ja helposti ymmärrettäviä korkeamman tason arvokoodistoja eettiselle kehitykselle korostaen esimerkiksi turvallisuutta ja oikeudenmukaisuutta.

Yhdenvertainen rekrytointi on noussut keskeiseksi yhteiskunnallisen keskustelun teemaksi kasvavan työvoimapulan vuoksi. Työnhakijat ovat entistä tiedostavampia ja vaativat yrityksiltä yhdenvertaisuutta. Euroopan yrityspaneeli selvitti, miten organisaatioissa luotu monimuotoisuusstrategia vaikuttaa yritysten toimintaan. Yrityksistä yli 60 prosenttia arvioi innovatiivisuuden ja luovuuden kasvaneen ja liki 60 prosenttia arvioi monimuotoisuudesta olleen hyötyä liiketoiminnalle.

Organisaatioiden kannattaa siis panostaa yhdenvertaisuuteen jo rekrytointeja ja siihen liittyviä prosesseja työkaluineen suunniteltaessa.

Heidi Lehtovaara on Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan väitöskirjatutkija. Hän tutkii korkeasti koulutettujen maahanmuuttaneiden naisten työnhakuprosesseja sekä rekrytointivaiheessa kohdattua syrjintää ja rasismia.

Sami Koivunen on Jenny ja Antti Wihurin rahaston apurahalla työskentelevä väitöskirjatutkija Tampereen yliopistolta. Hän tutkii millaisia vaatimuksia päätöksenteon käytännöt ja haasteet henkilöstövalinnoissa asettavat tulevien järjestelmien suunnittelulle.

Lehtovaara, Heidi ja Koivunen, Sami. 2022. ”Algoritmit rekrytoinnin tukena – yhdenvertaisuutta vai epätasa-arvoa?” Politiikasta, 21.2.2022, https://politiikasta.fi/algoritmit-rekrytoinnin-tukena-yhdenvertaisuutta-vai-epatasa-arvoa

Julkaisu Algoritmit rekrytoinnin tukena – yhdenvertaisuutta vai epätasa-arvoa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kun George Floyd kuoli viime toukokuussa poliisiväkivallan seurauksena Minneapolisissa, maailmalla jo vuosia toimineet protestiliikkeet rantautuivat Eurooppaan myrskyn lailla. Floydin kuolemaa seuranneina kuukausina lukuisia poliisiväkivaltaa, rasismia ja yleistä epätasa-arvoa vastustavia mielenosoituksia järjestettiin eri puolella Eurooppaa – myös Suomessa.

Yksi keskeinen keskustelun aihe protesteissa ovat olleet kolonialistiset patsaat. Patsaiden poistamista vaativat mielenosoitukset ovat herättäneet syytöksiä kulttuuriperinnön tuhoamisesta ja historian pyyhkimisestä, mutta myös tärkeää keskustelua tavoista, joilla historian eri aikakaudet elävät yhä meitä ympäröivissä rakenteissa – niin fyysisissä kuin abstrakteissakin.

Mielenosoituksissa ei ole kyse yksittäisestä patsaasta tai menneiden kolonialistien mukaan nimetyistä puistoista tai kaduista. Kyse on rakenteellisesta rasismista ja tukahdutetuista muistoista, jotka voivat tilaa saadessaan horjuttaa olemassa olevia valtarakenteita.

Ylirajaisten liikkeiden historiaa – Rhodes Must Fall ja Black Lives Matter

Eurooppaan muualta maailmasta levinneillä protestiliikkeillä on ollut suuri vaikutus viimeaikaisiin rasismikeskusteluihin Euroopassa. Kaksi suurinta näistä liikkeistä ovat vuonna 2015 Etelä-Afrikassa perustettu Rhodes Must Fall ja vuonna 2013 Yhdysvalloissa perustettu Black Lives Matter.

Rhodes Must Fall lähti liikkeelle Cape Townin yliopistolla järjestetyistä rotusortoa ja koulutuksen epätasa-arvoa protestoineista mielenosoituksista. Protestien symboliksi muotoutui kampuksella sijainnut brittiläisen imperialistin Cecil Rhodesin patsas, jonka poistamista liike vaati.

Rhodes Must Fall –protestit levisivät nopeasti Eurooppaan – erityisesti Oxfordin yliopistolle, jossa Rhodes oli opiskellut. Vaikka Rhodesin patsas seisoo yhä Oxfordissa Oriel Collegen edustalla, ovat keskustelut sen kohtalosta sekä eurooppalaisten yliopistojen ja niissä yhä tänä päivänäkin annetun opetuksen roolista osana imperialistista järjestelmää jatkuneet nykypäivään asti.

Charlottesvillen tapahtumat voivat tuntua etäisiltä, mutta samoja kehityskulkuja on nähtävissä myös Suomessa.

Black Lives Matter –liike sen sijaan sai alkunsa afrikkalaisamerikkalaisten yhteisöjen järjestelmällisesti kohtaamasta poliisiväkivallasta. Protestien edetessä yhdeksi liikkeen symboliseksi riitakapulaksi ainakin hetkellisesti muodostuivat Yhdysvaltain sisällissodan aikaiset orjuuden puolesta taistelleiden Etelävaltioiden sotilaiden muistomerkit.

Vuonna 2017 tilanne kärjistyi Virginian osavaltion Charlottesvillessä Etelävaltioiden kuuluisimman kenraalin Robert E. Leen patsaan ympärille. Patsaan poistamisen puolesta kampanjoineiden Black Lives Matter –aktivistien ja heitä vastustaneiden äärioikeistolaisten, avoimesti valkoista ylivaltaa ajaneiden liikkeiden välinen vastakkainasettelu johti useita päiviä kestäneisiin laajoihin mellakkoihin, joissa kuoli yksi ja loukkaantui kymmeniä ihmisiä.

Charlottesvillen tapahtumat voivat tuntua etäisiltä, mutta kuten Koko Hubara totesi jo vuonna 2017, on samoja kehityskulkuja nähtävissä myös Suomessa.

Rasistiset patsaat?

Vaikka Rhodes Must Fall keskittyy kolonialismin ja Black Lives Matter orjuuden perintöön, on niiden kohde kuitenkin sama. Pohjimmiltaan molemmissa on kyse rasismista ja sen kauaskantoisista vaikutuksista.

Kun Black Lives Matter rantautui Eurooppaan kesällä 2020, ei kestänyt kauaa kun patsaat – yhtenä näkyvimmistä rasistisen historian symboleista – nousivat otsikoihin. Protestit toki käsittelivät myös rasismia, etnistä profilointia ja poliisiväkivaltaa, mutta median huomio keskittyi suurilta osilta patsaiden ympärille kerääntyneisiin mielenosoituksiin.

Patsaat luovat fyysisen kohteen abstraktille aiheelle, kuten rasismille.

Seuraavien viikkojen aikana Bristolissa orjakauppias Edward Colstonin patsas kaadettiin väkivalloin ja heitettiin Bristolin satamaan. Lontoon Museon edustalla oleva skotlantilaisen orjakauppiaan Robert Milliganin patsas töhrittiin ja lopulta poistettiin museon aloitteesta. Myös Kongoa yksinvaltiaana vallinneen Belgian entisen kuninkaan Leopold II:n patsaita vandalisoitiin ympäri Belgiaa. Antwerpenissä paikallishallinto poisti yhden patsaista. Pahasti vaurioitunut patsas tullaan kunnostamaan, jonka jälkeen se sijoitetaan osaksi paikallisen museon kokoelmia.

Patsaat ovat tärkeitä materiaalisuutensa vuoksi. Ne luovat fyysisen kohteen abstraktille aiheelle, kuten rasismille. Samalla ne antavat yhteiskunnallisille protesteille paikan, sijainnin ja konkretian: tilaan sidotun symbolin, jota vastustaa.

Muistin hauras voima

Lontoon museon kuraattorina työskentelevä Aleema Gray kuvasi patsaita protestien aikaan ”väkivallan fyysisiksi ilmentymiksi”, muistutuksiksi valkoisen ylivallan historiasta. Jamaikalaistaustaiselle Graylle museon edessä sijainnut Milliganin patsas on ollut paikka surra orjuudessa kuolleiden esivanhempiensa puolesta.

Kolonialistien ja orjakauppiaiden patsaat, heidän kunniakseen nimetyt asuinalueet ja kadunnimet ovat kuitenkin muotoutuneet vuosien saatossa näkymättömäksi osaksi meitä ympäröivää maailmaa. Valtaosa väestöstä on unohtanut, keitä patsaissa olevat henkilöt ovat ja mitä he tekivät. Tämä pätee niin Euroopan niin sanottuun valkoiseen väestöön kuin myös suureen osaan Eurooppaan kolonialismin ja orjuuden kautta saapuneita vähemmistöjä ja heidän jälkeläisiään.

Eurooppa  on toistuvasti esitetty – varsin virheellisesti – kolonialismista ja sen jälkivaikutuksista vapaana.

Tämä ei tarkoita, että kolonialismi tai orjuus itsessään olisi unohdettu, vaan että niitä koskeva keskustelu on ollut julkisuudessa varsin vaillinaista. Sitä on usein kuvastanut tietynlainen katkos, jossa Eurooppaa nykytilassaan on toistuvasti esitetty – varsin virheellisesti – kolonialismista ja sen jälkivaikutuksista vapaana.

Vaikka kolonialismin ja orjuuden jälkivaikutuksen käsittelyyn on ympäri maailmaa perustettu lukuisia kansanliikkeitä ja erillisiä oppiaineita, ei Euroopassa ole nähty samanlaista kriittistä liikehdintää. Kenties juuri siksi kolonialismin käsittely vaikuttaa juuri nyt monille turhalta. Tämä katkos ja sen aiheuttama unohdus ovat kuitenkin yksi syy, miksi patsaat ovat jääneet paikalleen niin pitkäksi aikaa.

Jälkimuisti

Tätä katkosta on vahvistanut myös aika. Kolonialismia ja orjuutta koskeva muisti on vuosien saatossa muuttunut etäiseksi, epäsuoraksi, välilliseksi tai kuten Marianne Hirsch sanoisi ”jälkimuistiksi” (postmemory).

Holokaustin selviytyjän jälkeläisenä Hirsch kehitti jälkimuistin käsitteen ymmärtääkseen tapoja, joilla hänen vanhempiensa muistot ja kokemukset ovat muodostuneet osaksi hänen omaa identiteettiään.

Myös kolonialismin ja orjuuden muistoja voidaan lähestyä jälkimuistoina – syvinä affektiivisina kokemuksina, jotka siirtyvät sukupolvelta toiselle. Nämä muistot eivät kuitenkaan siirry ainoastaan verenperintönä. Kuten Hirsch korostaa, ne siirtyvät perhesiteiden lisäksi myös yhteiskunnallisen kontekstin kautta.

Kolonialismin ja orjuuden muistoja voidaan lähestyä jälkimuistoina – syvinä affektiivisina kokemuksina, jotka siirtyvät sukupolvelta toiselle.

Niinpä on tärkeää huomioida, mitä asioita korotetaan yhteiskunnallisen muistamisen kohteeksi. Euroopassa kolonialismin ja orjuuden muistoja on nimittäin kahdenlaisia – eurooppalaista ylivaltaa yhä suoraan tai epäsuorasti tukevia ja tuon historian traumoja mukanaan kantavia.

Juuri tämä kahtiajako tiivistyy patsaiden ympärillä. Vastakkain ovat normiksi muodostunut ja monesti lähes näkymätön ja unohdettu etuoikeuksien verkosto ja sitä vasten aktiivisesti rakentunut antirasistinen vastarinta.

Rakenteellisen rasismin jäljillä

Monesti rasismia lähestytään tekojen kautta: se on kadulla huudettu n-sana, puistossa naamaan isketty nyrkki tai ennakkoluulojen vuoksi saamatta jäänyt työpaikka. Kyse ei kuitenkaan ole usein siitä mitä ”me” yksilöinä teemme. Kyse on järjestelmästä, joka toistuvasti suosii yksiä ja syrjii toisia.

Monet tutkijat, kuten David Theo Goldberg ja Fatima El-Tayeb ovat vertailleet Yhdysvaltojen ja Euroopan suhtautumista rotuun. Yleisiä käsityksiä kuvaa vastakkainasettelu, jossa Yhdysvallat nähdään rotuun pakkomielteisesti suhtautuvana yhteiskuntana ja Eurooppa puolestaan rodusta ”vapaana” yhteiskuntana.

Näkemys on kuitenkin vahvasti harhaan johtava. El-Tayeb korostaa, että eurooppalainen rasismi näkyy jokapäiväisissä puheissa Eurooppaa kohtaavasta, tai kenties uhkaavasta, ”monikulttuurisuudesta” ja tavassa määritellä useita sukupolvia Euroopassa asuneet vähemmistöt ja heidän jälkeläisensä yhä ”maahanmuuttajiksi”  – eli ihmisiksi, joiden koti on oikeasti jossain muualla.

Vaikka rasismi on Euroopassa ja Suomessa Yhdysvaltoihin verrattuna paljon piilevämpää, se on silti vahvaa.

Vaikka rasismi on Euroopassa ja Suomessa Yhdysvaltoihin verrattuna paljon piilevämpää, se on silti vahvaa. Eurooppalainen rasismi ei ole viime vuosien äärioikeiston tai ”pakolaiskriisin” seurausta. Kuten professori Suvi Keskinen on kirjoittanut: ”se on rakentunut osaksi suomalaista yhteiskuntaa useiden vuosisatojen aikana.”

Rakenteelliseen syrjintään onkin vaikeaa puuttua. Nora Repo-Saeed on huomauttanut, on tilanne Suomessa samaan aikaan sekä parantunut, vaikkapa sukupuolen kannalta, että huonontunut, kun ajatellaan etnisyyttä.

Kaatuvat patsaat

Historiallisesta näkökulmasta patsaiden kaataminen on monesti merkinnyt tietyn aikakauden loppua. Neuvostoliiton hajottua Itä-Euroopasta kaadettiin tai siirrettiin satoja Leninin patsaita. Irakin sodan aikana Bagdadissa kaadettiin Saddam Husseinin patsas.

Mohamadou Mbougar Sarr on kuitenkin todennut, että vaikka tällä hetkellä tapahtuvilla patsaiden poistamisella voi olla suuri symbolinen merkitys kolonialismia ja rasismia vastustaville liikkeille, se on vain tyhjä ele, jos emme opi tuntemaan niiden edustamaa historiaa. Sama pätee niin Mbougar Sarrin kotimaahan Senegaliin kuin Eurooppaankin.

Patsaiden poistaminen on vain laastari, jolla yritetään parantaa kolonialismin ja orjuuden aiheuttamaa avohaavaa.

Patsaiden poistaminen onkin vain laastari, jolla yritetään parantaa kolonialismin ja orjuuden aiheuttamaa avohaavaa. Haavan parantaminen vaatii laaja-alaisen, monimutkaisen ja paikoin kipeän prosessin, jossa keskiössä eivät ole Euroopassa ulkopuoliseksi rakennetut ”maahanmuuttajat”.

Rasismia ei voi purkaa keskittymällä sen uhreihin. Muutos on mahdollinen vain, jos ”me” jotka olemme, usein tiedostamattamme, osallisia rasistisen järjestelmän toimintaan, tiedostamme oman roolimme ja muutamme järjestelmää.

Diasporiset jälkimuistot

On tärkeää miettiä uudelleen, keitä ”me” olemme. Lisääntyneiden ylirajaisten kontaktien ja kulttuuristen vaikutusten kautta meistä kaikista on Olli Löytyn sanoin ”tullut enemmän tai vähemmän diasporisia”.

Löytty perustaa väitteensä Stuart Hallin, kriittisen kulttuurintutkimuksen isän, jo vuosikymmeniä sitten tekemään oivallukseen. Juuri tunnustamalla kaikkien kulttuurien diasporisuuden – eli hajaannuksen, sekoittumisen ja vuorovaikutuksen – voimme haastaa jakoa ”meidän” ja ”muiden” välillä ja tehdä tilaa uusille yhteyksille.

Tunnustamalla kaikkien kulttuurien hajaannuksen, sekoittumisen ja vuorovaikutuksen voimme haastaa jakoa ”meidän” ja ”muiden” välillä.

Olemme yhteiskuntana hajaantuneet omissa perhe-, sukulaisuus- ja ystävyyssuhteissamme laajemmalle kuin pari vuosikymmentä sitten. Näiden yhteyksien ja tunnesiteiden kautta olemme uudella tavalla myös herkkiä erilaisille jälkimuistoille. Muistoille, joita emme voi kutsua omiksemme, mutta joiden merkitys omille kulttuurisille ja poliittisille arvoillemme on kasvanut ja joita haluamme kunnioittaa. Kenties juuri siksi Black Lives Matter -protestit tapahtuivat juuri nyt.

Traumaattisten jälkimuistojen käsittely vaatii kuitenkin nöyryyttä. Se edellyttää vanhojen tapojen kyseenalaistamista ja nostaa esiin vaikeita kysymyksiä historiastamme. Se haastaa meidät oppimaan, kuinka historiamme määrittelee nykyisyyttämme ja aktiivisesti haastamaan tuon yhteyden. Se voi herättää myös syyllisyyden tunteita ja katumusta.

Patsaiden kaataminen on tuon prosessin symbolinen ensi askel. Meistä kaikista riippuu, mitä tapahtuu seuraavaksi.

Johanna Turunen (FM, YTM) on nykykulttuurin väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistosta. Hän työskentelee Suomen Akatemian rahoittamalla Crises Redefined: Historical Continuity and Societal Change -profilointialueella.

Julkaisu Black lives matter: rakenteellisen rasismin äärellä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Poliittisen korrektiuden käsite on noussut esiin jo vuosikymmeniä sitten, ensin Yhdysvalloissa ja sittemmin myös muualla maailmassa. Alkujaan 1960- ja 70-luvuilla käsitettä käyttivät itseironisesti vasemmistoaktiivit, jotka poliittisesta korrektiudesta puhuessaan piikittelivät tietynlaisen vasemmistolaisuuden puhdasoppisuutta ja dogmatismia.

Nykyään poliittisesta korrektiudesta puhuvat lähinnä arvokonservatiiviset tahot, jotka näkevät siinä ideologisen pyrkimyksen hiljentää epämukaviksi koettuja näkemyksiä. Koska käsitettä käyttävät ja sen sisältöä määrittelevät pitkälti sen vastustajat, on aiheellista kysyä, onko poliittisessa korrektiudessa kyse niin kutsutusta olkinukesta, jossa vastustettavasta näkemyksestä ja sen kannattajista esitetään yksioikoinen karikatyyri.

Olkinukke vai todellinen ilmiö?

Poliittiseksi korrektiudeksi kutsuttu liikehdintä ja sen aiheuttamat vastareaktiot kytkeytyvät laajempiin kehityskulkuihin, joiden myötä yhteiskunta on moninaistunut väestöltään ja arvoiltaan. Oxford Dictionary of English -sanakirjan määritelmän mukaan poliittisessa korrektiudessa vapaasti käännettynä vältetään ilmauksia ja toimintaa, jotka marginalisoivat tai loukkaavat syrjittyjä tai heikossa yhteiskunnallisessa asemassa olevia ihmisryhmiä. Näin määriteltynä poliittisen korrektiuden voi mieltää tasa-arvoon tähtääväksi viestintästrategiaksi, jolla pyritään kitkemään syrjivää kielenkäyttöä ja käytäntöjä.

Usein poliittinen korrektius yhdistetään erilaisiin ”edistyksellisiin” tai vasemmistolaisiksi miellettyihin ryhmittymiin ja instituutioihin. Yhdysvalloissa poliittisen korrektiuden kulttuuri on paikannettu erityisesti sosiaalisen median aktivistipiireihin ja yliopistokampuksille sekä laajemmin akateemiseen maailmaan. Määrittely on myös oleellinen osa sitä vastustavien liikkeiden identiteettiä.

Poliittisessa korrektiudessa vapaasti käännettynä vältetään ilmauksia ja toimintaa, jotka marginalisoivat tai loukkaavat syrjittyjä tai heikossa yhteiskunnallisessa asemassa olevia ihmisryhmiä.

Juuri kukaan ei kuitenkaan tunnustaudu poliittisen korrektiuden kannattajaksi. Jotkut ovat kyseenalaistaneet, onko ylipäätään olemassa mitään kielenkäyttöä ohjaavaa koodistoa, jota olisi mielekästä nimittää poliittiseksi korrektiudeksi. Tutkimuskirjallisuudessa onkin korostettu poliittisen korrektiuden määrittelemisen vaikeutta.

Yleisenä lähtökohtana voi kuitenkin pitää ajatusta siitä, että kieli muovaa ja tuottaa käsityksiä esimerkiksi erilaisista ihmisryhmistä. Kamppailua käydään siitä, millaisia arvoja kielenkäytön halutaan heijastavan ja tuottavan. Taustalla on käsitys kieleen ja yhteiskuntaan sosiaalistuneesta kielenkäyttäjästä, jonka puheessa kaikuu henkilökohtaisten näkemysten ohella myös ympäröivä sosiokulttuurinen konteksti arvoineen ja asenteineen.

Kieli muovaa ja tuottaa käsityksiä esimerkiksi erilaisista ihmisryhmistä.

Huomiota on kiinnitetty erityisesti vähemmistöryhmiin, jotka jäävät jokapäiväisessä kielenkäytössä näkymättömiksi tai joihin kohdistuu kielessä ilmeneviä kielteisiä asenteita. Toiset huomioon ottavaan ja kunnioittavaan kielenkäyttöön on pyritty muun muassa laatimalla ohjeistuksia esimerkiksi sukupuolta ja seksuaalista suuntautumista sekä vammaisuutta koskevaa viestintää varten.

Kamppailu julkisen keskustelun hallinnasta

Keskustelu poliittisesta korrektiudesta on usein siinä mielessä historiatonta, että tasa-arvonäkökulmaa korostava kielenkäyttö mielletään uudeksi asiaksi. Samankaltaista kamppailua hyväksyttävän kielenkäytön rajoista on kuitenkin käyty jo pitkään. Kielentutkija Deborah Cameron nostaa alan pioneereiksi 1970-luvun feministit, joiden vanavedessä monet muut liikkeet alkoivat korostaa kielen roolia yhteiskunnallisen muutoksen ajamisessa.

Poliittisesti korrekti kielenkäyttö yhdistetään usein hienotunteisuuteen tai loukkaamisen välttämiseen. Historiallisesti tarkasteltuna kyse ei kuitenkaan ole ollut korrektiudesta, vaan kapinasta vallitsevia arvoja ja normeja kohtaan.

Sytyke toimintaan on usein kummunnut henkilökohtaisista syrjinnän ja sorron kokemuksista. Pyrkimyksenä on ollut tehdä näkyväksi usein piiloon jäävä konflikti, joka ilmenee kielessä. Kielellisten valintojen lisäksi on kyseenalaistettu myös niiden taustaoletuksia.

Historiallisesti tarkasteltuna kyse ei ole ollut korrektiudesta, vaan kapinasta vallitsevia arvoja ja normeja kohtaan.

Cameron ehdottaakin, että poliittisen korrektiuden sijaan tietyissä tapauksissa olisi aiheellista puhua “poliittisesti motivoituneesta kielenohjailusta”, tunnistaen ”normaalin” julkisen kielenkäytön olevan jo itsessään poliittisesti latautunutta.

Tavoitteena on ollut tehdä näkyväksi valta-asetelmia, jotka ovat muovanneet käsitteiden merkityksiä ja käyttöä. Esimerkiksi edellä mainitut feministit saattoivat korvata kielenkäytössään yleispäteväksi mielletyn maskuliini-ilmauksen (engl. he) vastaavalla feminiinisellä muodolla (she) ja siten kyseenalaistaa kielenkäytön taustalla vaikuttavan yhteiskunnallisen järjestyksen, jossa mies on normi.

Jos nykytilannetta pitää luonnollisen kehityksen tuloksena, yritykset muuttaa kielenkäytön ja julkisen keskustelun normeja näyttäytyvät herkästi tuota keskustelua häiritsevinä. Konservatiivit kokevat usein vakiintuneisiin kielellisiin ilmauksiin ja puhetapoihin kajoamisen kielen keinotekoisena manipulointina.

Osa poliittisen korrektiuden herättämästä epämukavuudesta voi johtua siitä, että keskusteluun osallistuvat aiemmin sivuun jääneet tahot.

Osa poliittisen korrektiuden herättämästä epämukavuudesta voi johtua siitä, että keskusteluun osallistuvat aiemmin sivuun jääneet tahot. Ennen lähinnä keskustelun kohteena olleet yksilöt ja ryhmät pyrkivät nyt aktiivisesti määrittelemään keskustelun agendaa ja ehtoja.

Marginalisoiduilla ihmisryhmillä on yleensä ollut heikot mahdollisuudet vaikuttaa siihen, millä ehdoilla julkista keskustelua käydään. Kuten Cameron painottaa, kamppailua ei käydäkään vain keskustelun säännöistä vaan myös siitä, kuka säännöistä saa päättää.

”Saako mitään enää sanoa?”

Poliittisesta korrektiudesta piirtyy huomattavan kielteinen kuva, kun käsitteen merkitystä kartoittaa nykykeskustelun perusteella. Esimerkiksi nykyisessä suomalaisessa julkisessa keskustelussa poliittisen korrektiuden on väitetty tuhoavan järkevän keskustelun ja aiheuttaneen asteittaisen demokratian rapautumisen.

Poliittinen korrektius on myös herättänyt huolta siitä, saako mitään enää sanoa. Silloinkin, kun poliittista korrektiutta käsitellään myönteisessä valossa, käsitteen kielteinen kaiku tunnistetaan.

Poliittisen korrektiuden on väitetty estävän maahanmuuttoa koskevan kriittisen keskustelun ja uhkaavan muutoinkin sananvapautta.

Myös poliitikot ovat omaksuneet käsitteen. Eduskunnan täysistunnoissa perussuomalaisten puheenvuoroissa poliittisen korrektiuden on väitetty estävän maahanmuuttoa koskevan kriittisen keskustelun ja uhkaavan muutoinkin sananvapautta. Käsitteen käyttö ei rajoitu yksinomaan perussuomalaisiin: esimerkiksi keskustan Antti Kurvisen mukaan poliittinen korrektius on osa amerikkalaista identiteettipolitiikkaa, joka edustaa “arkijärjelle vierasta kehitystä”.

Poliittista korrektiutta on moitittu myös tehottomaksi, sillä poliittisesti korrektien ilmausten käyttö ei ole poistanut syrjivän kielenkäytön taustalla vaikuttavia asenteita. Kun halventavassa merkityksessä käytettyjä nimityksiä tai käsitteitä korvataan uusilla, kielteisillä konnotaatioilla on tapana seurata mukana. Jotkut ovatkin sitä mieltä, että kielenkäyttöön keskittyminen vie energiaa todellisten ongelmien ratkaisemiselta. Tätä näkemystä heijastelee esimerkiksi toteamus siitä, ettei tasa-arvo lisäänny, vaikka eduskunnan puhemiehen nimike korvattaisiin puheenjohtajalla.

Jotkut ovatkin sitä mieltä, että kielenkäyttöön keskittyminen vie energiaa todellisten ongelmien ratkaisemiselta.

Esimerkit nykykeskustelusta paljastavat mielenkiintoisen jännitteen poliittista korrektiutta koskevassa keskustelussa: poliittinen korrektius esitetään samanaikaisesti sekä vapautta uhkaava vaikutusvaltaisena liikkeenä että triviaalina puuhasteluna, pahimmillaan häiriötekijänä, jolla ei ole konkreettista vaikutusta ympäröivään yhteiskuntaan, mutta joka voi kuluttaa kallisarvoisia resursseja turhaan.

Sananvapauden turvaamista vai rajoittamista?

Arvojen liberalisoitumisen ja tasa-arvonäkökulman korostumisen myötä jyrkän syrjivä kielenkäyttö ja käytännöt ovat muuttuneet vähemmän hyväksytyiksi. Jos tämän seurauksena yhä useampi voi ja uskaltaa osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun, kehityksen voisi nähdä demokratisoineen julkista keskustelua.

Poliittisen korrektiuden on ounasteltu johtavan itsesensuuriin ja sananvapauden kaventumiseen, kun pelko sosiaalisista sanktioista ohjaa karttamaan mahdollisesti epäsopivaksi tulkittavaa kielenkäyttöä.

Useissa puheenvuoroissa ja analyyseissa poliittisen korrektiuden on kuitenkin ounasteltu johtavan itsesensuuriin ja sananvapauden kaventumiseen, kun pelko sosiaalisista sanktioista ohjaa karttamaan mahdollisesti epäsopivaksi tulkittavaa kielenkäyttöä. Esimerkiksi Cato-instituutin vuonna 2017 toteuttamassa mielipidemittauksessa 71 % kyselyyn vastanneista amerikkalaista oli sitä mieltä, että poliittinen korrektius on estänyt käymästä tarpeellisia yhteiskunnallisia keskusteluja. Samassa kyselyssä erityisesti konservatiiviset vastaajat kokivat poliittisen ilmapiirin rajoittavan ilmaisunvapauttaan. Poliittisen korrektiuden on syytetty johtaneen jopa ”orwellilaiseen” tilanteeseen.

Samaan aikaan vihapuhe on noussut yhteiskunnalliseksi keskustelunaiheeksi. Tutkimushankkeissa sekä kansainvälisessä että kotimaisessa kontekstissa on kiinnitetty huomiota keskusteluilmapiirin koventumiseen sekä uhkaavan ja halventavan palautteen yleistymiseen etenkin sosiaalisen median alustoilla.

Samaan aikaan vihapuhe on noussut yhteiskunnalliseksi keskustelunaiheeksi.

Usein viesteissä korostuu rasistinen ja seksistinen sisältö, ja vihapuhe kohdistuukin korostetusti naisiin sekä eri vähemmistöihin kuuluviin henkilöihin. Tätä taustaa vasten väite poliittisen korrektiuden vaikutusvallasta ja sananvapautta kaventavasta voimasta vaikuttaa yliampuvalta.

Syventyvätkö jakolinjat?

Vihapuhe vaikuttaa osoittavan, ettei poliittinen korrektius estä ilmaisemasta hyvän tavan vastaisina pidettyjä näkemyksiä. Kovenevaa kielenkäyttöä voidaan kuitenkin pitää myös reaktiona poliittisen korrektiuden mahdollisesti polarisoivaan vaikutukseen. Poliittisen korrektiuden kulttuurin on pelätty syventävän poliittisia jakolinjoja ja provosoivan ihmisiä entistä rajumpaan kielenkäyttöön. Tällaisessa skenaariossa poliittisen korrektiuden normi vaikuttaisi tasa-arvoa ajavien ja heitä sympatisoivien toimintaan mutta vieraannuttaisi sisäpiirin ulkopuoliset yhä kauemmas.

Tällainen analyysi ei ota huomioon, että hyökkäys poliittista korrektiutta vastaan on tietoinen – ja tehokkaaksi osoittautunut – strategia, joka saa voimansa vastakkainasettelusta. Samalla jää huomioimatta, että myös poliittisen korrektiuden kritisoinnissa on yhtä lailla kyse yrityksestä määritellä keskustelun normeja.

Hyökkäys poliittista korrektiutta vastaan on tietoinen – ja tehokkaaksi osoittautunut – strategia, joka saa voimansa vastakkainasettelusta.

Politiikan retoriikassa on taitavasti hyödynnetty ajatusta, jonka mukaan poliittisen korrektiuden ”tyranniaan” on vastattava kielenkäyttöä koventamalla. Esimerkiksi presidentti Donald Trump hyökkäsi toistuvasti vuoden 2016 presidentinvaalikampanjassaan poliittista korrektiutta vastaan ja venytti hyväksytyn kielenkäytön rajoja muun muassa nimittelemällä halventavasti naisia, maahanmuuttajia sekä median edustajia. Yhdeksi Trumpin kannatuksen syyksi on esitetty kyllästymistä poliittisen korrektiuden kulttuuriin.

Suomessa eduskunta äänesti perussuomalaisten kansanedustaja Juha Mäenpään syytesuojan poistamisesta sen jälkeen, kun tämä oli täysistunnossa rinnastanut maahanmuuttajat vieraslajeihin. Syytesuojaa ei kumottu, mutta äänestyksen jälkeen perussuomalaisten kansanedustaja Sebastian Tynkkynen ilmoitti reagoivansa ”sananvapauden rajoittamiseen” koventamalla eduskuntapuheitaan ja alkavansa siten ”tarkoituksellisesti tehdä tilaa sananvapaudelle”.

Poliittisesta korrektiudesta onkin tullut hyvä vihollinen erityisesti oikeistopopulisteille, jotka voivat asemoida itsensä liian pitkälle menneen poliittisen korrektiuden vastavoimaksi.

Poliittista vai politisoitua kieltä?

Poliittinen erimielisyys ei ole ainoa syy, miksi poliittinen korrektius herättää vastustusta. Kielitieteilijä Cameronin mukaan taustalla voi vaikuttaa myös käsitys arvovapaasta ja neutraalista kielestä, jota ei ole mitään syytä muuttaa. Vastustus ei siis välttämättä kohdistu tasa-arvoon sinänsä, vaan käsitykseen kielen politisoimisesta.

Kieli ei kuitenkaan ole sen käyttäjistä ja ympäröivästä yhteiskunnasta erillinen järjestelmä.  Kuten Kotimaisten kielten keskuksen erityisasiantuntija Ulla Tiililä toteaa, ehdotukset kehittää kielenkäyttöä tuskin herättäisivät niin paljon intohimoja, jos kielellä ei olisi väliä.

Kielenkäytön korostuneen roolin voi nähdä osana laajempaa trendiä, jossa kulttuuri on noussut keskeiseksi poliittisen kamppailun areenaksi. Kiistat kielenkäytöstä eivät koske vain kieltä, vaan ne kytkeytyvät myös laajempiin sosiaalisiin, poliittisiin ja moraalisiin kysymyksiin.

Ehdotukset kehittää kielenkäyttöä tuskin herättäisivät niin paljon intohimoja, jos kielellä ei olisi väliä.

Väheksyvät viittaukset poliittiseen korrektiuteen ovat osa tätä kamppailua: käsitettä käytetään, kun tavoitteena on korostaa poliittisen vastustajan naurunalaisuutta ja mobilisoida ja tiivistää omia rivejä. Sanapari on omiaan herättämään voimakkaita mielikuvia ilman, että on tarpeen sen tarkemmin artikuloida, mistä ilmiössä ajatellaan olevan kyse ja miksi sitä on syytä vastustaa.

Mediassa näkyvintä huomiota saavat tapaukset, joissa yksittäisiä nimityksiä pyritään vaihtamaan neutraalimmiksi. Usein uudistukset myötäilevät laajempia yhteiskunnallisia trendejä. Tämä koskee esimerkiksi yrityksiä, jotka päätyvät uudistamaan tuotenimiä tai -pakkauksia kielteisen palautteen ja taloudellisten tappioiden pelossa.

Kulttuuri on noussut keskeiseksi poliittisen kamppailun areenaksi.

Tämäntyyppisissä uudistuksissa kyse onkin ennen kaikkea kaupallisesta intressistä ja maineenhallinnasta. Motiivit voivat olla myös selkeämmin poliittiset, jolloin muutosten halutaan edistävän tasa-arvoa ja tekevän näkyväksi tietynlaisia identiteettejä.

Kielellä on kuitenkin poliittinen ulottuvuutensa myös silloin, kun puolustetaan vakiintuneita käytäntöjä, sillä kieltä käytettäessä neuvotellaan aina siitä, mitä pidetään arvostettavana ja hyväksyttävänä. Tämän lähtökohdan hyväksyminen veisi keskustelua eteenpäin ja auttaisi jäsentämään, millä perustein kielenkäyttöä arvotetaan ja millaisista yhteiskunnallisista kysymyksistä samaan aikaan keskustellaan.

FM Irina Herneaho on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston kielentutkimuksen tohtoriohjelmassa.

Julkaisu Poliittinen korrektius – Sisäpiirin vitsistä lyömäaseeksi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Amerikkalaisen George Floydin menetettyä henkensä poliisiväkivallan seurauksena toukokuussa 2020 Yhdysvaltojen tilannetta on seurattu tarkasti ja rakenteellinen rasismi ja syrjintä ovat olleet median valokeilassa. Aiemmin näitä käsitteitä ei juuri ole näkynyt suomalaisissa tiedotusvälineissä, vaikka rakenteellista rasismia ja syrjintää löytyy myös Suomesta.

Rakenteellisella syrjinnällä tarkoitetaan esimerkiksi yhteisöissä, instituutioissa, organisaatioissa ja valtioissa ilmeneviä syrjiviä käytänteitä, joiden vaikutukset ovat tarkoituksellisesti tai tahattomasti syrjiviä. Rasismista puhutaan silloin, kun syrjinnän motivaationa toimii ihmisryhmien rodullistaminen. Rodullistaminen on stereotypioiden ja ennakkoluulojen liittämistä ihmisiin perustuen esimerkiksi heidän taustaansa, ihonväriinsä tai uskontoonsa. Yhdenvertaisuuden ja syrjimättömyyden ihanteet ja lakisääteisyyskin tähtäävät siihen, että kaikki ihmiset tulisi ymmärtää samanarvoisina eikä heihin kohdisteta syrjintää.

Eriarvoisuus on kuitenkin Suomessa 2010-luvulla kasvanut ja yhteiskunnassa on ollut havaittavissa arvojen kovenemista. Monenlaisia toimia on käynnistetty eriarvoisuutta ja vastakkainasetteluja ruokkivaan tilanteeseen puuttumiseksi. Nämä toimet kuitenkin usein painottuvat tekemään korjaavia liikkeitä esimerkiksi puuttumalla radikalisaatioon tai tarjoamalla apua akuuttiin hätään, sen sijaan että toiminta suunnattaisiin ennakoivasti eriarvoisuutta synnyttäviin rakenteisiin, jotka tekevät eriarvoisuudesta yleisesti hyväksytyn normin.

Eriarvoisuuteen puuttuminen painottuu korjaaviin liikkeisiin sen sijaan, että toiminta suunnattaisiin ennakoivasti eriarvoisuutta synnyttäviin rakenteisiin.

Eriarvoisuutta tuottavia rakenteita ovat kaikki sellaiset, jotka mahdollistavat syrjityksi tulemisen jonkin yksilöön liittyvän ominaisuuden perusteella. Esimerkkeinä tästä voivat toimia vaikka eri äidinkieliä puhuville järjestettyjen palvelujen saatavuus valtion ja kuntien instituutioissa tai oleskelulupia myöntävä järjestelmä, joka kohtelee ihmisiä eri tavoin riippuen muun muassa siitä, mistä he ovat kotoisin ja kuinka paljon kuukausituloja heillä on.

Myös Suomessa rakenteelliset ongelmat sivuuttamalla on taipumus tuottaa monikulttuurisuuspolitiikkaa, jossa vahvistetaan eri ryhmien identiteettejä ja erilaisuuden kokemuksia, sen sijaan että pyrittäisiin ymmärtämään ryhmän jäsen ensisijaisesti yksilönä ja ihmisenä.

Syrjintä on osa yhteiskunnan rakenteita

Syrjinnästä ilmiönä tuntuu olevan vaikea saada kiinni. Osa syrjinnän indikaattoreista ja barometreistä kertoo, että asiat ovat Suomessa menneet parempaan suuntaan viime vuosina, kun taas toisia tarkasteltaessa tilanne näyttää synkältä. Tämän vuoksi on vaikeaa vastata kysymykseen, onko syrjintä Suomessa lisääntynyt vai vähentynyt. Esimerkiksi sukupuoleen liittyvän syrjinnän kannalta tilanne vaikuttaa verrattain hyvältä, kun taas etnisyyteen perustuva syrjintä on korkealla tasolla.

Syrjinnän vakavampien seurausten eli viharikosten – joihin usein liittyy väkivaltaa – suurin motiivi Suomessa on poliisin viimeisten tilastojen mukaan etninen ja kansallinen tausta (69,7%). Seuraavaksi eniten tehdään ilmoituksia viharikoksista, joiden motivaatio liittyy uskontoon tai muuhun vakaumukseen (17%). Jäljempänä listassa tulevat seksuaalinen suuntautuminen (6,7%), vammaisuus (5,3%) ja sukupuoli-identiteetti tai tapa ilmaista sukupuolta (1,3%).

Rakenteellinen syrjintä on ainakin joiltain osin näkymätöntä.

Sama on tulkittavissa Sisäministeriön vuonna 2018 laatimasta selvityksestä, jonka mukaan esimerkiksi vihapuhetta kertoivat kokeneensa maahanmuuttajat, vammaiset, romanit, saamelaiset, uskonnollisiin ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat henkilöt. Vihapuheen lisäksi turvattomuutta ja pelkoa aiheuttivat syrjintä, rasismi ja väkivalta.

Silloin kun syrjintää esiintyy rakenteellisella tasolla, sitä on vaikeaa määritellä tarkkarajaisesti, koska se on osa yhteiskunnallista rakennetta ja näin ollen ainakin joiltain osiltaan näkymätöntä. Tällaista on muun muassa työ- tai asuntomarkkinoilla tapahtuva syrjintä, jossa toisten on helpompaa työllistyä ja löytää asunto kuin toisten johtuen esimerkiksi nimestään. Tämän kaltainen syrjintä on usein ainakin osin avoimesti hyväksyttyä, joka ilmenee esimerkiksi saamelaisten pakottamisena kulttuuriseen yhtenäisyyteen ja heidän maanomistajuusoikeuksiensa systemaattisena kieltämisenä, vaikka he ovat Euroopan ainoa alkuperäiskansa.

Väestöryhmiä leimaavaa asenteellisuutta, joka vaikuttaa tehtyihin päätöksiin ja toimintaan voi siis ilmetä melkein missä yhteydessä tahansa. Silloin kun syrjintä on osa rakennetta, on syrjintää toteuttavilla instituutioilla ja yhteisöillä ja niissä työtä tekevillä usein vaikeuksia havaita syrjintä omassa toiminnassaan. Sen sijaan syrjinnän kohteeksi joutunut yksilö havaitsee epäoikeudenmukaisen kohtelun usein verrattain helposti.

Syrjivillä yhteisöillä on usein vaikeuksia havaita syrjintä omassa toiminnassaan. Sen sijaan syrjinnän kohteeksi joutunut havaitsee epäoikeudenmukaisuuden helposti.

Syrjinnän kohteeksi joutuneella yksilöllä on monesti kuitenkin hyvin rajalliset keinot yrittää vaikuttaa omaan tilanteeseensa ja suuria vaikeuksia tulla kuulluksi siinä yhteisössä, jonka rakenteissa syrjintä tapahtuu. Joskus tällainen henkilö voi pitää syrjiviä menettelyitä normaaleina tapoina toimia. Näin voi olla esimerkiksi silloin, jos henkilöllä ei ole kokemusta siitä, mitä syrjimätön kohtelu tarkoittaa tai hänellä on jollain muulla tavalla puutteelliset tiedot omista oikeuksistaan.

Syrjivää kohtelua voi olla esimerkiksi se, että kansallista lainsäädäntöä ja sisäisiä ohjeistuksia sovelletaan ensisijaisina päätöksenteossa. Tämä voi tarkoittaa tilannetta, jossa päätökset ja menettelyt ovat ihmisoikeussopimusten tai perustuslain vastaisia. Lopputulokseen päädytään siksi, että ei osata sijoittaa kansallista lainsäädäntöä ja sisäisiä ohjeistuksia oikeisiin rooleihin päätöksentekoprosesseissa tai siksi, että poliittiset intressit ohjaavat päätöksentekoa.

Perustuslaki ja ihmisoikeussopimukset ajavat kansallisen lainsäädännön ja instituutioiden sisäisten ohjausten edelle.

Ihmisoikeussopimusten ja perustuslain ensisijaisuus tulisi huomioida aina, ja jos kansallinen lainsäädäntö tai instituutioiden sisäiset ohjeistukset ovat näiden vastaisia, niitä ei silloin tulisi voida soveltaa käytännössä. Toistaiseksi tätä ei kuitenkaan tehokkaasti valvota eikä Suomen oikeuskäytännössä juuri näe lain soveltamatta jättämistä näillä perusteilla.

Jos lainsäädäntö itsessään on syrjivä, tästä esimerkkinä voi tarkastella esimerkiksi nykymuotoista ulkomaalaislakia, ei tapoja puuttua sen soveltamiseen kansallisella tasolla juuri ole. Ulkomaalaislakiin on erityisesti viime vuosien aikana tehty useita muutoksia, joilla on haluttu kaventaa ulkomaalaisten oikeuksia esimerkiksi rajoittavat heidän oikeuttaan perhe-elämään. Oikeus perhe-elämään tulisi kuitenkin olla jokaisen ihmisen perusoikeus.

Oikeusvaltiosta pitäisikin löytyä tehokkaita keinoja syrjivään lainsäädäntöön puuttumisen tai syrjivään lainsäädännön soveltamiseen.

Suunta kohti syrjimättömyyttä

Yhdenvertaisuuteen ja syrjimättömyyteen liittyvät kiinteästi hyvät väestösuhteet ja niitä kannatteleva politiikka. Hyvillä väestösuhteilla tarkoitetaan yksilötasolla tapahtuvan vuorovaikutuksen, luottamuksen, positiivisten asenteiden, osallisuuden ja turvallisuuden kokemuksien tukemista. Kokemukset väestösuhteiden laadusta näyttäytyvät erilaisina eri väestöryhmille.

Kasvava yhteiskunnallinen eriarvoisuus heikentää hyviä väestösuhteita. Jos ihmiset kokevat joutuvansa taistelemaan samoista yhteiskunnallisista resursseista, ryhmien välinen sosiaalinen yhteenkuuluvuuden tunne eli koheesio pienenee, koska kyky hahmottaa yhteisiä päämääriä heikkenee. Samoin käy silloin, kun konkreettisia kontakteja eri väestöryhmien välillä on vähän.

Kasvava yhteiskunnallinen eriarvoisuus heikentää hyviä väestösuhteita. Luottamuksen kasvaminen lähtee siitä kokemuksesta, ettei ihmisten välillä ole suuria eroavaisuuksia.

Eriarvoisuus voi tehdä sokeaksi muiden haasteille yhteiskunnassa. Kun omat asiat ovat verrattain hyvin voi olla vaikea asettua toisten asemaan ja löytää yhtymäkohtia heidän kanssaan. Jos asiat taas ovat huonommin voi olla haasteellista yrittää jäsentää omaa tilannetta esimerkiksi poliittisten linjanvetojen tuloksena.

Sosiaalisen koheesion ja ihmisten välisen luottamuksen kasvaminen lähtee siitä kokemuksesta, ettei ihmisten välillä ole suuria eroavaisuuksia. Sosiaalisen koheesion kasvattaminen yhteiskunnassa on kaikkien etu ja moninaisen yhteiskunnan menestymisen ehto. Ja moninaisia kaikki yhteiskunnat kaikkialla väistämättä ovat, sillä ne muodostuvat ihmisistä, joilla on yksilöllisiä ominaisuuksia.

Investoimalla väestösuhdepolitiikkaan monipuolisesti ja systemaattisesti voitaisiin Suomessakin liennyttää jo syntyneitä vastakkainasetteluita eri väestöryhmien välillä ja puuttua syrjintään ennaltaehkäisevällä otteella. Tämä kuitenkin vaatisi sitä, että syrjinnän ja eriarvoisuuden aiheuttamat rakenteelliset ongelmat tunnustettaisiin olemassa oleviksi yhteiskunnallisella tasolla.

Yhdenvertaisuuden ja syrjimättömyyden toteutuminen edellyttävät toimia

Rakenteelliseen syrjintään puuttumisessa ongelman muodostaa sen olemassaolon kieltäminen. Asiaan perehtynyt ruotsalais-amerikkalainen juristi ja tutkija Paul Lappalainen arvioi vuonna 2005 laatimassaan selvityksessä Det blågula glashuset – strukturell diskriminering i Sverige, että rakenteellisen syrjinnän olemassaolon kieltäminen itsessään on yksi rakenteellisen syrjinnän muodoista.

EU-tasollakin on jo havaittu, että syrjintään ja vihaan puuttumisessa ei ole onnistuttu ja että lait ja poliittiset suunnanvedot eivät suojaa niitä ihmisiä, joita ne on tarkoitettu suojelemaan.

Lappalaisen mukaan syrjintään puuttuvan lainsäädännön kehittymättömyys Euroopassa liittyy tosiasioiden kieltämiseen ja kertoo suhtautumisesta syrjintään. Esimerkiksi siitä, että eurooppalaisesta kulttuuriperinnöstä löytyy sisäänrakennettuna rasismia ja antisemitismiä, keskustellaan harvoin. Sisäänrakennettua rasismia on muun muassa se, että ympäröivää maailmaa tarkastellaan siitä näkökulmasta, että valkoisen ihonvärin katsotaan edustavan normia.

Rakenteellisen syrjinnän olemassaolon kieltäminen itsessään on yksi rakenteellisen syrjinnän muodoista.

Esimerkiksi Ruotsissa politiikkaan ja tiedontuottamiseen ovat vaikuttaneet puutteelliset tiedot eurooppalaisen kolonialismin ja rasististen ideologioiden historiallisista vaikutuksista tämän päivän yhteiskunnalliseen kontekstiin.

Suomessakin olisi siis korkea aika muuttaa vähättelevää suhtautumista syrjintään ja tarkastella lähemmin omaa tulkintaamme historiallisista kehityskuluista ja niiden oikeuttamista ajatusmalleista. Sillä nämä heijastuvat lainsäädäntöömme ja tapaamme soveltaa lakeja. Syrjinnän mahdollistaa myös se, että kaikkia yhteiskunnassa ei tarvitse kuunnella vaan valta-asemassa olevat tekevät omien tavoitteidensa mukaisia päätöksiä.

Suomessa tarvittaisiin myös järeämpiä oikeusturvakeinoja, joilla puuttua syrjintään. Tällä hetkellä syrjintää koskevia kanteluita voi tehdä esimerkiksi tasa-arvo- ja yhdenvertaisuusvaltuutetuille. Näillä ei kuitenkaan ole tosiasiallista toimivaltaa puuttua räikeästikin syrjivään menettelyyn. Ne voivat ainoastaan antaa asiaa koskevan lausunnon tai suosituksen tai raportoida siitä edelleen.

Suomessa tarvittaisiin järeämpiä oikeusturvakeinoja, joilla puuttua syrjintään.

Jos oikeusasteissa ja valvovissa viranomaisissa sovelletaan lakia käytäntöön ensisijaisesti kansallista lainsäädäntöä painottaen, poliittisia linjauksia ja muita viranomaisia myötäillen, ei voi syntyä tilaa objektiiviselle oikeudelliselle pohdinnalle ja päätöksenteolle. Jotta syrjintään voidaan puuttua, täytyy asioita voida sanoa ääneen, myöntää järjestelmien puutteelliset menettelyt ja avata todellinen yhteiskunnallinen keskustelu aiheesta. Hyvinvointivaltion ja oikeusvaltion keskiössä tulisi olla yksilö, sen sijaan että ne ajavat instituutioiden etuja.

Yhteiskunnallisen yhdenvertaisuuden ja oikeudenmukaisuuden mahdollisuudesta voidaan puhua vasta sitten, kun kaikilla ihmisillä on lähtökohtia tavoitella asioita, vaikuttaa ja osallistua yhteiskuntaan, riippumatta siitä keitä he ovat. Sinne meillä on vielä matkaa.

Kirjoittaja Nora Repo-Saeed on uskontotieteen tohtori ja työskentelee projektisuunnittelijana ADRA Finland säätiössä. Hänen tutkimusintresseihinsä kuuluvat islam Euroopassa, islam ja sukupuoli sekä muuttoliikkeeseen ja syrjintään liittyvät teemat. ADRA Finland säätiö työstää tällä hetkellä yhteiskunnallista Tavoitteena uusi me -hanketta, joka keskittyy hyviin väestösuhteisiin, syrjimättömyyteen ja inklusiivisuuteen.

Julkaisu Rakenteellinen syrjintä tekee yhdenvertaisuudesta mahdotonta Suomessakin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.