Poliittinen korrektius – Sisäpiirin vitsistä lyömäaseeksi

Volodymyr Hryshchenko / Unsplash
Lukuaika: 6 min.

Tasa-arvonäkökulmaa korostava kielenkäyttö mielletään uudeksi asiaksi, mutta kamppailua hyväksyttävän kielenkäytön rajoista on käyty jo pitkään. Viime vuosina kuohuntaa on aiheuttanut niin kutsuttu poliittinen korrektius. Käsite esitetään samanaikaisesti sekä vapautta uhkaava vaikutusvaltaisena liikkeenä että triviaalina puuhasteluna, joka voi kuluttaa kallisarvoisia resursseja turhaan.

Poliittisen korrektiuden käsite on noussut esiin jo vuosikymmeniä sitten, ensin Yhdysvalloissa ja sittemmin myös muualla maailmassa. Alkujaan 1960- ja 70-luvuilla käsitettä käyttivät itseironisesti vasemmistoaktiivit, jotka poliittisesta korrektiudesta puhuessaan piikittelivät tietynlaisen vasemmistolaisuuden puhdasoppisuutta ja dogmatismia.

Nykyään poliittisesta korrektiudesta puhuvat lähinnä arvokonservatiiviset tahot, jotka näkevät siinä ideologisen pyrkimyksen hiljentää epämukaviksi koettuja näkemyksiä. Koska käsitettä käyttävät ja sen sisältöä määrittelevät pitkälti sen vastustajat, on aiheellista kysyä, onko poliittisessa korrektiudessa kyse niin kutsutusta olkinukesta, jossa vastustettavasta näkemyksestä ja sen kannattajista esitetään yksioikoinen karikatyyri.

 

Olkinukke vai todellinen ilmiö?

Poliittiseksi korrektiudeksi kutsuttu liikehdintä ja sen aiheuttamat vastareaktiot kytkeytyvät laajempiin kehityskulkuihin, joiden myötä yhteiskunta on moninaistunut väestöltään ja arvoiltaan. Oxford Dictionary of English -sanakirjan määritelmän mukaan poliittisessa korrektiudessa vapaasti käännettynä vältetään ilmauksia ja toimintaa, jotka marginalisoivat tai loukkaavat syrjittyjä tai heikossa yhteiskunnallisessa asemassa olevia ihmisryhmiä. Näin määriteltynä poliittisen korrektiuden voi mieltää tasa-arvoon tähtääväksi viestintästrategiaksi, jolla pyritään kitkemään syrjivää kielenkäyttöä ja käytäntöjä.

Usein poliittinen korrektius yhdistetään erilaisiin ”edistyksellisiin” tai vasemmistolaisiksi miellettyihin ryhmittymiin ja instituutioihin. Yhdysvalloissa poliittisen korrektiuden kulttuuri on paikannettu erityisesti sosiaalisen median aktivistipiireihin ja yliopistokampuksille sekä laajemmin akateemiseen maailmaan. Määrittely on myös oleellinen osa sitä vastustavien liikkeiden identiteettiä.

Poliittisessa korrektiudessa vapaasti käännettynä vältetään ilmauksia ja toimintaa, jotka marginalisoivat tai loukkaavat syrjittyjä tai heikossa yhteiskunnallisessa asemassa olevia ihmisryhmiä.

Juuri kukaan ei kuitenkaan tunnustaudu poliittisen korrektiuden kannattajaksi. Jotkut ovat kyseenalaistaneet, onko ylipäätään olemassa mitään kielenkäyttöä ohjaavaa koodistoa, jota olisi mielekästä nimittää poliittiseksi korrektiudeksi. Tutkimuskirjallisuudessa onkin korostettu poliittisen korrektiuden määrittelemisen vaikeutta.

Yleisenä lähtökohtana voi kuitenkin pitää ajatusta siitä, että kieli muovaa ja tuottaa käsityksiä esimerkiksi erilaisista ihmisryhmistä. Kamppailua käydään siitä, millaisia arvoja kielenkäytön halutaan heijastavan ja tuottavan. Taustalla on käsitys kieleen ja yhteiskuntaan sosiaalistuneesta kielenkäyttäjästä, jonka puheessa kaikuu henkilökohtaisten näkemysten ohella myös ympäröivä sosiokulttuurinen konteksti arvoineen ja asenteineen.

Kieli muovaa ja tuottaa käsityksiä esimerkiksi erilaisista ihmisryhmistä.

Huomiota on kiinnitetty erityisesti vähemmistöryhmiin, jotka jäävät jokapäiväisessä kielenkäytössä näkymättömiksi tai joihin kohdistuu kielessä ilmeneviä kielteisiä asenteita. Toiset huomioon ottavaan ja kunnioittavaan kielenkäyttöön on pyritty muun muassa laatimalla ohjeistuksia esimerkiksi sukupuolta ja seksuaalista suuntautumista sekä vammaisuutta koskevaa viestintää varten.

 

Kamppailu julkisen keskustelun hallinnasta

Keskustelu poliittisesta korrektiudesta on usein siinä mielessä historiatonta, että tasa-arvonäkökulmaa korostava kielenkäyttö mielletään uudeksi asiaksi. Samankaltaista kamppailua hyväksyttävän kielenkäytön rajoista on kuitenkin käyty jo pitkään. Kielentutkija Deborah Cameron nostaa alan pioneereiksi 1970-luvun feministit, joiden vanavedessä monet muut liikkeet alkoivat korostaa kielen roolia yhteiskunnallisen muutoksen ajamisessa.

Poliittisesti korrekti kielenkäyttö yhdistetään usein hienotunteisuuteen tai loukkaamisen välttämiseen. Historiallisesti tarkasteltuna kyse ei kuitenkaan ole ollut korrektiudesta, vaan kapinasta vallitsevia arvoja ja normeja kohtaan.

Sytyke toimintaan on usein kummunnut henkilökohtaisista syrjinnän ja sorron kokemuksista. Pyrkimyksenä on ollut tehdä näkyväksi usein piiloon jäävä konflikti, joka ilmenee kielessä. Kielellisten valintojen lisäksi on kyseenalaistettu myös niiden taustaoletuksia.

Historiallisesti tarkasteltuna kyse ei ole ollut korrektiudesta, vaan kapinasta vallitsevia arvoja ja normeja kohtaan.

Cameron ehdottaakin, että poliittisen korrektiuden sijaan tietyissä tapauksissa olisi aiheellista puhua “poliittisesti motivoituneesta kielenohjailusta”, tunnistaen ”normaalin” julkisen kielenkäytön olevan jo itsessään poliittisesti latautunutta.

Tavoitteena on ollut tehdä näkyväksi valta-asetelmia, jotka ovat muovanneet käsitteiden merkityksiä ja käyttöä. Esimerkiksi edellä mainitut feministit saattoivat korvata kielenkäytössään yleispäteväksi mielletyn maskuliini-ilmauksen (engl. he) vastaavalla feminiinisellä muodolla (she) ja siten kyseenalaistaa kielenkäytön taustalla vaikuttavan yhteiskunnallisen järjestyksen, jossa mies on normi.

Jos nykytilannetta pitää luonnollisen kehityksen tuloksena, yritykset muuttaa kielenkäytön ja julkisen keskustelun normeja näyttäytyvät herkästi tuota keskustelua häiritsevinä. Konservatiivit kokevat usein vakiintuneisiin kielellisiin ilmauksiin ja puhetapoihin kajoamisen kielen keinotekoisena manipulointina.

Osa poliittisen korrektiuden herättämästä epämukavuudesta voi johtua siitä, että keskusteluun osallistuvat aiemmin sivuun jääneet tahot.

Osa poliittisen korrektiuden herättämästä epämukavuudesta voi johtua siitä, että keskusteluun osallistuvat aiemmin sivuun jääneet tahot. Ennen lähinnä keskustelun kohteena olleet yksilöt ja ryhmät pyrkivät nyt aktiivisesti määrittelemään keskustelun agendaa ja ehtoja.

Marginalisoiduilla ihmisryhmillä on yleensä ollut heikot mahdollisuudet vaikuttaa siihen, millä ehdoilla julkista keskustelua käydään. Kuten Cameron painottaa, kamppailua ei käydäkään vain keskustelun säännöistä vaan myös siitä, kuka säännöistä saa päättää.

 

”Saako mitään enää sanoa?”

Poliittisesta korrektiudesta piirtyy huomattavan kielteinen kuva, kun käsitteen merkitystä kartoittaa nykykeskustelun perusteella. Esimerkiksi nykyisessä suomalaisessa julkisessa keskustelussa poliittisen korrektiuden on väitetty tuhoavan järkevän keskustelun ja aiheuttaneen asteittaisen demokratian rapautumisen.

Poliittinen korrektius on myös herättänyt huolta siitä, saako mitään enää sanoa. Silloinkin, kun poliittista korrektiutta käsitellään myönteisessä valossa, käsitteen kielteinen kaiku tunnistetaan.

Poliittisen korrektiuden on väitetty estävän maahanmuuttoa koskevan kriittisen keskustelun ja uhkaavan muutoinkin sananvapautta.

Myös poliitikot ovat omaksuneet käsitteen. Eduskunnan täysistunnoissa perussuomalaisten puheenvuoroissa poliittisen korrektiuden on väitetty estävän maahanmuuttoa koskevan kriittisen keskustelun ja uhkaavan muutoinkin sananvapautta. Käsitteen käyttö ei rajoitu yksinomaan perussuomalaisiin: esimerkiksi keskustan Antti Kurvisen mukaan poliittinen korrektius on osa amerikkalaista identiteettipolitiikkaa, joka edustaa “arkijärjelle vierasta kehitystä”.

Poliittista korrektiutta on moitittu myös tehottomaksi, sillä poliittisesti korrektien ilmausten käyttö ei ole poistanut syrjivän kielenkäytön taustalla vaikuttavia asenteita. Kun halventavassa merkityksessä käytettyjä nimityksiä tai käsitteitä korvataan uusilla, kielteisillä konnotaatioilla on tapana seurata mukana. Jotkut ovatkin sitä mieltä, että kielenkäyttöön keskittyminen vie energiaa todellisten ongelmien ratkaisemiselta. Tätä näkemystä heijastelee esimerkiksi toteamus siitä, ettei tasa-arvo lisäänny, vaikka eduskunnan puhemiehen nimike korvattaisiin puheenjohtajalla.

Jotkut ovatkin sitä mieltä, että kielenkäyttöön keskittyminen vie energiaa todellisten ongelmien ratkaisemiselta.

Esimerkit nykykeskustelusta paljastavat mielenkiintoisen jännitteen poliittista korrektiutta koskevassa keskustelussa: poliittinen korrektius esitetään samanaikaisesti sekä vapautta uhkaava vaikutusvaltaisena liikkeenä että triviaalina puuhasteluna, pahimmillaan häiriötekijänä, jolla ei ole konkreettista vaikutusta ympäröivään yhteiskuntaan, mutta joka voi kuluttaa kallisarvoisia resursseja turhaan.

 

Sananvapauden turvaamista vai rajoittamista?

Arvojen liberalisoitumisen ja tasa-arvonäkökulman korostumisen myötä jyrkän syrjivä kielenkäyttö ja käytännöt ovat muuttuneet vähemmän hyväksytyiksi. Jos tämän seurauksena yhä useampi voi ja uskaltaa osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun, kehityksen voisi nähdä demokratisoineen julkista keskustelua.

Poliittisen korrektiuden on ounasteltu johtavan itsesensuuriin ja sananvapauden kaventumiseen, kun pelko sosiaalisista sanktioista ohjaa karttamaan mahdollisesti epäsopivaksi tulkittavaa kielenkäyttöä.

Useissa puheenvuoroissa ja analyyseissa poliittisen korrektiuden on kuitenkin ounasteltu johtavan itsesensuuriin ja sananvapauden kaventumiseen, kun pelko sosiaalisista sanktioista ohjaa karttamaan mahdollisesti epäsopivaksi tulkittavaa kielenkäyttöä. Esimerkiksi Cato-instituutin vuonna 2017 toteuttamassa mielipidemittauksessa 71 % kyselyyn vastanneista amerikkalaista oli sitä mieltä, että poliittinen korrektius on estänyt käymästä tarpeellisia yhteiskunnallisia keskusteluja. Samassa kyselyssä erityisesti konservatiiviset vastaajat kokivat poliittisen ilmapiirin rajoittavan ilmaisunvapauttaan. Poliittisen korrektiuden on syytetty johtaneen jopa ”orwellilaiseen” tilanteeseen.

Samaan aikaan vihapuhe on noussut yhteiskunnalliseksi keskustelunaiheeksi. Tutkimushankkeissa sekä kansainvälisessä että kotimaisessa kontekstissa on kiinnitetty huomiota keskusteluilmapiirin koventumiseen sekä uhkaavan ja halventavan palautteen yleistymiseen etenkin sosiaalisen median alustoilla.

Samaan aikaan vihapuhe on noussut yhteiskunnalliseksi keskustelunaiheeksi.

Usein viesteissä korostuu rasistinen ja seksistinen sisältö, ja vihapuhe kohdistuukin korostetusti naisiin sekä eri vähemmistöihin kuuluviin henkilöihin. Tätä taustaa vasten väite poliittisen korrektiuden vaikutusvallasta ja sananvapautta kaventavasta voimasta vaikuttaa yliampuvalta.

 

Syventyvätkö jakolinjat?

Vihapuhe vaikuttaa osoittavan, ettei poliittinen korrektius estä ilmaisemasta hyvän tavan vastaisina pidettyjä näkemyksiä. Kovenevaa kielenkäyttöä voidaan kuitenkin pitää myös reaktiona poliittisen korrektiuden mahdollisesti polarisoivaan vaikutukseen. Poliittisen korrektiuden kulttuurin on pelätty syventävän poliittisia jakolinjoja ja provosoivan ihmisiä entistä rajumpaan kielenkäyttöön. Tällaisessa skenaariossa poliittisen korrektiuden normi vaikuttaisi tasa-arvoa ajavien ja heitä sympatisoivien toimintaan mutta vieraannuttaisi sisäpiirin ulkopuoliset yhä kauemmas.

Tällainen analyysi ei ota huomioon, että hyökkäys poliittista korrektiutta vastaan on tietoinen – ja tehokkaaksi osoittautunut – strategia, joka saa voimansa vastakkainasettelusta. Samalla jää huomioimatta, että myös poliittisen korrektiuden kritisoinnissa on yhtä lailla kyse yrityksestä määritellä keskustelun normeja.

Hyökkäys poliittista korrektiutta vastaan on tietoinen – ja tehokkaaksi osoittautunut – strategia, joka saa voimansa vastakkainasettelusta.

Politiikan retoriikassa on taitavasti hyödynnetty ajatusta, jonka mukaan poliittisen korrektiuden ”tyranniaan” on vastattava kielenkäyttöä koventamalla. Esimerkiksi presidentti Donald Trump hyökkäsi toistuvasti vuoden 2016 presidentinvaalikampanjassaan poliittista korrektiutta vastaan ja venytti hyväksytyn kielenkäytön rajoja muun muassa nimittelemällä halventavasti naisia, maahanmuuttajia sekä median edustajia. Yhdeksi Trumpin kannatuksen syyksi on esitetty kyllästymistä poliittisen korrektiuden kulttuuriin.

Suomessa eduskunta äänesti perussuomalaisten kansanedustaja Juha Mäenpään syytesuojan poistamisesta sen jälkeen, kun tämä oli täysistunnossa rinnastanut maahanmuuttajat vieraslajeihin. Syytesuojaa ei kumottu, mutta äänestyksen jälkeen perussuomalaisten kansanedustaja Sebastian Tynkkynen ilmoitti reagoivansa ”sananvapauden rajoittamiseen” koventamalla eduskuntapuheitaan ja alkavansa siten ”tarkoituksellisesti tehdä tilaa sananvapaudelle”.

Poliittisesta korrektiudesta onkin tullut hyvä vihollinen erityisesti oikeistopopulisteille, jotka voivat asemoida itsensä liian pitkälle menneen poliittisen korrektiuden vastavoimaksi.

 

Poliittista vai politisoitua kieltä?

Poliittinen erimielisyys ei ole ainoa syy, miksi poliittinen korrektius herättää vastustusta. Kielitieteilijä Cameronin mukaan taustalla voi vaikuttaa myös käsitys arvovapaasta ja neutraalista kielestä, jota ei ole mitään syytä muuttaa. Vastustus ei siis välttämättä kohdistu tasa-arvoon sinänsä, vaan käsitykseen kielen politisoimisesta.

Kieli ei kuitenkaan ole sen käyttäjistä ja ympäröivästä yhteiskunnasta erillinen järjestelmä.  Kuten Kotimaisten kielten keskuksen erityisasiantuntija Ulla Tiililä toteaa, ehdotukset kehittää kielenkäyttöä tuskin herättäisivät niin paljon intohimoja, jos kielellä ei olisi väliä.

Kielenkäytön korostuneen roolin voi nähdä osana laajempaa trendiä, jossa kulttuuri on noussut keskeiseksi poliittisen kamppailun areenaksi. Kiistat kielenkäytöstä eivät koske vain kieltä, vaan ne kytkeytyvät myös laajempiin sosiaalisiin, poliittisiin ja moraalisiin kysymyksiin.

Ehdotukset kehittää kielenkäyttöä tuskin herättäisivät niin paljon intohimoja, jos kielellä ei olisi väliä.

Väheksyvät viittaukset poliittiseen korrektiuteen ovat osa tätä kamppailua: käsitettä käytetään, kun tavoitteena on korostaa poliittisen vastustajan naurunalaisuutta ja mobilisoida ja tiivistää omia rivejä. Sanapari on omiaan herättämään voimakkaita mielikuvia ilman, että on tarpeen sen tarkemmin artikuloida, mistä ilmiössä ajatellaan olevan kyse ja miksi sitä on syytä vastustaa.

Mediassa näkyvintä huomiota saavat tapaukset, joissa yksittäisiä nimityksiä pyritään vaihtamaan neutraalimmiksi. Usein uudistukset myötäilevät laajempia yhteiskunnallisia trendejä. Tämä koskee esimerkiksi yrityksiä, jotka päätyvät uudistamaan tuotenimiä tai -pakkauksia kielteisen palautteen ja taloudellisten tappioiden pelossa.

Kulttuuri on noussut keskeiseksi poliittisen kamppailun areenaksi.

Tämäntyyppisissä uudistuksissa kyse onkin ennen kaikkea kaupallisesta intressistä ja maineenhallinnasta. Motiivit voivat olla myös selkeämmin poliittiset, jolloin muutosten halutaan edistävän tasa-arvoa ja tekevän näkyväksi tietynlaisia identiteettejä.

Kielellä on kuitenkin poliittinen ulottuvuutensa myös silloin, kun puolustetaan vakiintuneita käytäntöjä, sillä kieltä käytettäessä neuvotellaan aina siitä, mitä pidetään arvostettavana ja hyväksyttävänä. Tämän lähtökohdan hyväksyminen veisi keskustelua eteenpäin ja auttaisi jäsentämään, millä perustein kielenkäyttöä arvotetaan ja millaisista yhteiskunnallisista kysymyksistä samaan aikaan keskustellaan.

FM Irina Herneaho on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston kielentutkimuksen tohtoriohjelmassa.

1 kommentti

  1. Kiitos hyvästä yleiskatsauksesta poliittisen korrektiuden problematiikkaan. Harmillisesti tässä jää kuitenkin käsittelemättä ajankohtainen vasemmiston keskuudessa käyty keskustelu cancel-kulttuurista, joka on saanut myös monet progressiivisesti ajattelevat huolestumaan oikeudenmukaisen yhteiskunnan puolesta käytäviin kamppailuihin viime vuosina hiipineistä dogmaattisista ja sensuroivista piirteistä (esim. https://harpers.org/a-letter-on-justice-and-open-debate/). Jättämällä tämän vasemmiston sisäisen keskustelun pitkälti huomioimatta teksti antaakin ehkä turhan vahvasti sen vaikutelman, että poliittisen korrektiuden näkevät nykyään ongelmana lähinnä oikeistokonservatiivit.

1 Trackback / Pingback

  1. Gender-ideologia ja sivilisaation romahtamisen kuvitteellinen uhka – Politiikasta

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*