Mantila, Markku ja Mölsä, Jouni. 2024. Valehtelua, vakoilua ja valtiollista vaikuttamista. Docendo. 268 s.

Informaatiovaikuttaminen on muodostunut osaksi nykyistä informaatioympäristöä. Se tulee toistuvasti noteeratuksi Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan linjauksissa. Samalla ilmiöstä on muodostunut jokaisen suomalaisen sivistykseen liittyvä asia, koska viime kädessä jokainen joutuu punnitsemaan kohtaamaansa informaatiota ja sen arvoa todellisuuden kuvaajana. Näissä olosuhteissa ei olekaan ihme, että aihepiiriä on viime vuosina sivuttu erilaisissa suomenkielisissä teoksissa ja ilmiö on tärkeä kansainvälinen tutkimuskohde.

Markku Mantilan ja Jouni Mölsän Valehtelua, vakoilua ja valtiollista vaikuttamista (Docendo) on kiinnostava, koska kirjoittajat ovat olleet ammatillisesti ilmiön kanssa tekemisissä oman työtaustansa vuoksi, ja voivat siksi käsitellä ilmiötä niin valikoitujen henkilökohtaisten kokemusten kuin aiheeseen liittyvien teorioiden ja tutkimuksen kautta. Lopputuloksena on syntynyt kiinnostava yleisteos melko synkkään – ja mitä ilmeisemmin synkkenevään – aiheeseen, tarkoituksena antaa lukijalle eväitä ymmärtää uuden viestintäteknologian mahdollisuuksia ja saattaa lukija kärryille ”informaatiovaikuttamisen syvästä tasosta”.

Teoksen otsikko tarttuu jo teemaan: Kirjoittajat eivät, yllättävää kyllä, tarjoa informaatiovaikuttamiselle yksiselitteistä määritelmää. TEPA-termipankin määritelmässä kyseessä on ”kohteelle epäedullinen toiminta, jolla informaatiota tuottamalla, muokkaamalla tai sen saatavuutta rajoittamalla pyritään vaikuttamaan kohteen käsityksiin tai toimintaan”.

Informaatiovaikuttamisessa on ennen kaikkea kyse tarkoituksella tehdyn ja usein laajamittaisen valehtelun hyödyntämisestä, faktojen hämärtämisestä tai korvaamisesta muulla. Lisäksi kyseessä on nimenomaan valtioiden tasolla ja välillä tapahtuva, kansalliset rajat ylittävä ilmiö, jolla on vaikutusta kansalliselle turvallisuudelle – kirjoittajat viittaavat valtiolliseen kiinnostukseen rikkoa informaatiovaikuttamisen kohdevaltiossa väestön yhteenkuuluvuutta.

Onkin tärkeää muistaa, että Suomi on yksi valtio muiden joukossa, osa kansainvälistä informaatioympäristöä ja siihen kuuluvia sosiaalisen median alustoja, jotka kiinnostavat myös suomalaisia. Lisäksi Suomen itärajan takaa löytyy valtio, jota informaatiovaikuttaminen näyttäisi kiinnostavan erityisen paljon.

Paineistavan toimintaympäristön hankaluus

Merkittävä osa teoksesta käsittelee Venäjää ja sen toimintatapoja sekä niiden ilmeisiä perinteitä. Moni kirjoittaja on jo aikaisemmin havahtunut siihen, että Venäjä katsoo olevansa jatkuvan sodan keskellä länttä vastaan, ja Mantila ja Mölsä jatkavat samaa linjaa. Venäläinen jatkuvan sodan lähtökohta näkyy informaatioympäristössä, jossa Venäjä hakee lisääntyvää vaikutusvaltaa erityisesti lähialueellaan, mutta mahdollisuuksien mukaan myös globaalisti. Siinä toiseen valtioon kohdistuvia toimenpiteitä on mahdollista yhdistellä ja hakea tilanteeseen soveltuvia ja tehokkaaksi havaittuja toimintatapoja, joilla vaikuttaa kohdemaan poliittiseen johtamiseen.   

Valtion toiminta on teoksen keskeinen punainen lanka. Se näkyy myös siinä, että valtioiden välillä on eroja siinä, miten ne lähestyvät informaatiovaikuttamista ilmiönä.

Valtion toiminta on teoksen keskeinen punainen lanka. Se näkyy myös siinä, että valtioiden välillä on eroja siinä, miten ne lähestyvät informaatiovaikuttamista ilmiönä. Mantilan ja Mölsän mukaan ”Tämän kirjan tarkoitus on näyttää, kuinka informaatiovaikuttaminen voi viedä valtion tai kansakunnan hakoteille ja tilanteeseen, jossa päätöksiä tehdään vääristellyn tilannekuvan pohjalta ja varta vasten synnytetyssä henkisessä paineessa.”

Kirjoittajat pyörittelevät tätä teemaa useissa eri yhteyksissä ja yhdistelevät teorioita, tutkimuksia ja omaa kokemusta. Kaiken kaikkiaan he pyrkivät muistuttamaan lukijaa siitä, että valtioissa tehdyt päätökset eivät jää yksittäistapauksiksi, vaan että tietyissä tilanteissa tehtyjä ratkaisuja on mahdollista hyödyntää osana tulevaisuuden valtioiden välisiä suhteita testaavia ja koettelevia tilanteita. Kerran saatu hyöty voi tuottaa hyötyä myös jatkossa, ja antaa pohjan, jota yrittää venyttää pidemmälle jatkossa. Tämä kuvaa Venäjän toimintaa myös Suomea kohtaan ja myös siksi on tärkeää ymmärtää informaatioympäristön ja -teknologian ilmiöitä myös niiden pahantahtoisessa yhteydessä.

Yksilö ja yhteiskunta

”Me Suomessa olemme tottuneet ajattelemaan, että laajamittainen väkivalta ei kuulu tänne eikä voi saada tarttumapintaa täällä.”

Informaatiovaikuttamisen kontekstissa väkivallan uhka on eräänlainen toiminnan ääripiste, jossa informaation hyödyntäminen, muokkaaminen ja levittäminen voi ääritapauksessa edistää väkivaltaista käyttäytymistä luomalla eripuraisuutta ja jakolinjoja yhteiskuntaan. Idea ei ole kaukaa haettu ja liittyy toiseen kirjassa toistuvaan keskeiseen teemaan eli yksilön ja yhteiskunnan väliseen suhteeseen.

Kirjoittajilla näyttäisi olevan käsitys siitä, että informaatiovaikuttamisen torjumisessa riittävän vahva faktoihin perustuva historiatietoisuus ja vankka yhteiskunnan jäseniä toisiinsa sitovien jaettujen kertomusten rooli voisi yhtenäistää ja siten luoda parempaa pohjaa torjuntatoimille.

Tämä näkemys on siinä mielessä haastava, että faktatietoisuus ei välttämättä yksilössä välity tiettyyn päämäärään rationaalisen, faktoihin perustuvan ajattelun seurauksena eivätkä jaetut kertomukset ole välttämättä faktoihin perustuvia. Tästä herääkin ajatus, että informaatiovaikuttamisen kohtaamiseen liitetään usein tarve yksilöiden vankkaan medialukutaitoon ja kykyyn tunnistaa faktat valheesta, mutta onko yksilö loppujen lopuksi rationaalinen toimija, ja missä määrin yksilöä ympäröivä yhteiskunnallinen konteksti ylipäätään edistää nimenomaan faktoille perustuvaa yhteisöllistä ajattelua?

Teos onkin muistutus siihen, että niin Suomessa kuin muualla länsimaissa on syytä miettiä yhä enemmän yksilön ja yhteiskunnan välisiä sidoksia samalla kun informaatioympäristön murros jatkuu.

Kirjoittajat viittaavat sosiologi Zygmunt Baumanin ajatukseen siitä, että länsimaalaisissa yhteiskunnissa yksilöiden nauttima vapaus luo henkilökohtaista tyytymättömyyttä ja haasteita löytää valmiita normeja omalle identiteetille. Sellaisissa olosuhteissa yksilö voi etsiä tulkinnallisia kehyksiä, jopa auktoriteettia kohtaamalleen informaatiolle varsinkin oman identiteetin kannalta. Tässä asetelmassa informaation kautta tapahtuva pahantahtoinen vaikuttaminen haastaa ja rapauttaa sellaisia yksilön ja yhteiskunnan välisiä sidoksia, joita on saatettu pitää enemmän tai vähemmän itsestäänselvyyksinä.

Tässä suhteessa teos onkin muistutus siihen, että niin Suomessa kuin muualla länsimaissa on syytä miettiä yhä enemmän yksilön ja yhteiskunnan välisiä sidoksia samalla kun informaatioympäristön murros jatkuu. Mitään ei voi pitää itsestäänselvyytenä, ja informaatioon liittyvä turvallisuus vaatii yhteiskunnan eri jäseniltä määrätietoista ponnistelua yhteisen päämäärän eteen. Tämä on erityisen tärkeää informaatiovaikuttamisen torjumisen kannalta. Strateginen viestintä, valtion ehkä tärkein työkalu tarttua akuutteihin informaatioilmiöihin, tarvitsee tukea.

Tarve informaatiopuolustukselle

”Informaatiovaikuttaminen ei häviä mihinkään. Tämän vaivan kanssa on opittava elämään, ja siltä on puolustauduttava. Infopuolustautumisen pahimmat viholliset ovat välinpitämättömyys, pelko, kyynisyys ja passiivisuus”.

Teos ei ehtinyt tarttua Yhdysvaltojen presidentinvaalien 2024 tuloksiin ja Donald Trumpin uuden hallinnon toimintaan. Tässä vaiheessa Trumpin toista hallintoa tiedetään, että maassa on ryhdytty purkamaan liittovaltion toimintaa. Osa budjettisäästöistä osuu myös sellaisiin toimintoihin, joilla Yhdysvallat on edistänyt sille myönteistä kansainvälistä ilmapiiriä pehmeää valtaa hyödyntävien toimintojen avulla – eräänlaista informaatiolla vaikuttamista sekin.

Kiinnostavaa on Yhdysvaltojen tuoreen hallinnon ruokkima käsitteellinen ilmapiiri, jossa dis- ja misinformaation kaltaisten ilmiöiden merkitys kyseenalaistetaan sananvapauteen vetoamalla. Teos ammentaakin muunlaisista esimerkkitapauksista ja pohtii niiden tuottamaa kuvaa informaatiovaikuttamisesta. Esimerkkejä on löytynyt niin Suomesta kuin ulkomailta, ilmiöitä, jotka ovat liittyneet viime vuosina informaatiovaikuttamiseen tai laajemmin ajateltuna hybridivaikuttamiseen.

Kyseessä ei ole tieteellinen teos, mutta pikemminkin muistutus siitä, että valtionhallinnossa informaatiovaikuttamista on mietitty vaihtelevissa määrin jo yli vuosikymmenen.

Kaiken kaikkiaan teoksesta välittyy oppinut ja kokenut näkemys informaatiovaikuttamisesta. Se ei yritä olla strategisen viestinnän oppikirja mutta se nostaa esiin sellaisia teemoja, jotka liittyvät toisiinsa ja ennen kaikkea informaatiovaikuttamiseen, kuten eri valtioiden tulokulmia ilmiöön. Teoksessa on lyhyt lähdeluettelo mutta ei viitteitä. Kirjoittajat tuovat esiin, että osa lähteistä ei sovellu julkistettavaksi. Teksti on sujuvaa ja informatiivista, mutta rakenne on hiukan liikkuvaa – esimerkiksi teoksessa pohdittu kansallisen tarinan merkitys on kiinnostava, mutta ajatus siirtyy turhan nopeasti muihin teemoihin. Teoksen otsikoinnissa lupailtu vakoilu jää jossakin määrin suppeaan rooliin suhteessa valehteluun ja valtiolliseen vaikuttamiseen.

Toivon, että teokselle löytyy aiheesta kiinnostunut lukijakuntansa. Kyseessä ei ole tieteellinen teos, mutta pikemminkin muistutus siitä, että valtionhallinnossa informaatiovaikuttamista on mietitty vaihtelevissa määrin jo yli vuosikymmenen. Sen osalta on jo ehditty kohdata sellaisia teemoja, jotka tuskin katoavat vaan pikemminkin hakevat uusia muotoja informaatioteknologian kehityksen myötä.

Teoksesta jää ajatus, että yksilön ja yhteiskunnan välistä suhdetta nykypäivän informaatioympäristössä kannattaa miettiä jatkossakin. Samalla voi myös haastaa sitä ajatusta, missä määrin yksilönvapauksiin nojaaminen riittää ajattelutyön perustaksi. Viime kädessä kyseessä on valtioiden välisten suhteiden asia, jolla voi olla rajujakin sisäpoliittisia merkityksiä – kuten Mantila ja Mölsä muistuttavat. Samaan aikaan on pyrittävä välttämään välinpitämättömyyttä, pelkoa, kyynisyyttä ja passiivisuutta.

Informaatiovaikuttamiseen tutustuminen on hyvä tapa torjua ainakin osaa näistä.

Dosentti Teemu Häkkinen työskentelee Laurea-ammattikorkeakoulussa erikoistutkijana Yhtenäinen turvallisuus -tutkimusohjelmassa.

Artikkelin kuvituskuva: NASA / Unsplash

Julkaisu Kirja-arvio: Valehtelu ajankohtaisena valtiollisena ilmiönä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Humanitaarisen avun tavoitteena on tarjota apua ja tukea ihmisille erilaissa kriiseissä. Toiminnan ensisijainen tehtävä on pelastaa ja suojella ihmishenkiä sekä vähentää inhimillistä kärsimystä. Tämän toteuttamiseksi hädässä oleville ihmisille pyritään takaamaan pääsy välttämättömiin tarvikkeisiin, kuten lääkkeisiin, puhtaaseen veteen ja ruokaan.

Avun toimittamisessa on kuitenkin turvallisuus- ja logistiikkariskejä, jotka liittyvät avun politisoitumiseen. Tämä tarkoittaa, että konfliktialueelle apua vietäessä yksi tai useampi sodan osapuoli pyrkii käyttämään avunvientiä, tai sen rajoittamista, omien strategisten tavoitteidensa edistämiseksi.  Tämä vaikeuttaa toimitusten turvallista perille pääsyä. Avun politisoituminen on noussut esiin erityisesti Syyrian sodan yhteydessä, jossa Bašar al-Assadin johtama hallitus on estänyt humanitaarisen avun vientiä aseellisten ryhmittymien hallitsemille alueille.

Mielivaltainen vanginvartija ja väkivaltainen vanki

Humanitaarisen avun varassa on myös Gazan kaistale, jota on nimitetty maailman suurimmaksi avovankilaksi. Tällä noin Espoon kokoisella alueella, joka on yksi maailman tiheimmin asutetuista alueista, elää noin 2,2 miljoonaa ihmistä. Heistä 73 prosenttia tarvitsi viime vuonna humanitaarista apua.

Israel on vuodesta 2007 lähtien toiminut portinvartijana kaikelle sille, mitä Gazaan kuljetetaan ja ketkä sieltä saavat poistua, koska se kontrolloi alueen maa, ilma- ja merirajoja. Poikkeuksena tästä on Egyptin hallitsema Rafahin rajanylityspiste Siinain niemimaalla.

Ongelmalliseksi asian tekee se, että Gazaa hallitsee islamilainen vastarintaliike, eli Hamas, jonka tavoitteena on Israelin tuhoaminen ja teokraattisen sharia-lakia noudattavan valtion perustaminen. Tämän terroristijärjestön toimet Israelia vastaan ovat vihamielisiä ja se on vastuussa tuhoisista itsemurhaiskuista, murhista ja kidnappauksista.

Tällä noin Espoon kokoisella alueella, joka on yksi maailman tiheimmin asutetuista alueista, elää noin 2,2 miljoonaa ihmistä. Heistä 73 prosenttia tarvitsi viime vuonna humanitaarista apua.

Hamas sai Gazan alueen kontrollinsa vuonna 2007. Ennen tätä Israel oli vallannut Gazan vuoden 1967 sodassa, jonka jälkeen Israel vetäytyi Gazasta lopullisesti vuonna 2005. Israel ei suhtautunut Hamasin valtaannousuun Gazassa suopeasti, vaan asetti sen saartoon, eristäen alueen Länsirannasta ja Itä-Jerusalemista. Hamas puolestaan on siitä lähtien ampunut pääsääntöisesti Pohjois-Gazan alueelta raketteja kohti Israelin kaupunkeja ja asutuskeskuksia. 

Tämä väkivaltainen jännite Israelin ja Hamasin välillä on eskaloitunut ja johtanut Israelin sotilaallisiin operaatioihin Gazassa. Nyt käsillä oleva sota alkoi lokakuun 2023 alussa tapahtumaketjulla, jossa Hamasin taistelijat murtautuivat Israelin puolelle surmaten yli 1200 ihmistä ja ottaen yli 200 siviiliä ja sotilasta vangiksi kuljettaen nämä Gazan puolelle. Tätä kirjoittaessa marraskuun 2023 lopulla Israelin maahyökkäys on kestänyt lähes kuukauden.

Konflikti tapahtuu Israelin ja Hamasin välillä. Kuitenkin mukana on tahtomattaan myös yli kaksi miljoonaa palestiinalaista siviiliä, joiden valinnan- tai sananvapaus on lähes olematon. Heistä on tullut pelinappuloita.

Varsinaisina panttivankeina ovat Israelista viedyt ihmiset, joista nuorimmat ovat sylivauvoja. Israelin tavoitteena on vapauttaa nämä ihmiset, joita oletettavasti pidetään Hamasin maanalaisessa tunneliverkostossa. Se, miksi Hamas kidnappasi nämä ihmiset, ei ole täysin selvää ja mahdollisia syitä on monia. Järjestö on aikaisemmin kaapannut yksittäisiä ihmisiä, jotka ovat olleet aikuisia miehiä, kuten esimerkiksi Gilad Shalitin vuonna 2006. Tämä Israelin armeijan sotilas vaihdettiin myöhemmin 1000:een Israelin vankilassa olevaan Hamasin vankiin.

Nyt kaapatut ihmiset eivät ole aikuisia miehiä, vaan naisia, lapsia ja ikäihmisiä. Hamasille ne mahdollistavat propagandan käytön sekä ovat arvokkaita vaihdonvälineitä ja mahdollisesti ihmiskilpiä Israelin tuhovoiman hillitsemiseksi.

Siviilien kollektiivinen rankaiseminen on sotarikos

Aiempien vihamielisyyksien aikana Israel on sallinut polttoaineiden, sähkön ja vedenjakelun ohella myös humanitaarisen avun toimittamisen Gazaan. Kuitenkin tällä hetkellä tilanne on toinen, Israelin pääministerin Benjamin Netanjahun mukaan Israel ei salli minkäänlaista humanitaarista apua alueen siviileille.

Myös Israel on allekirjoittanut Geneven sopimuksen, joka suojaa siviilejä konfliktitilanteessa. Tämän mukaan siviilien kollektiivinen rankaiseminen on ankarasti kielletty. Niin toimiminen rikkoo kansainvälisen humanitaarisen oikeuden erottelu- ja suhteellisuusperiaatteita. Humanitaarisen avun tarkoituksellinen estäminen rikkoo näitä periaatteita ja sopimuksia. Mikäli se johtaa merkittävään siviilien kärsimykseen tai kuolemaan, kyseessä voidaan tulkita olevan sotarikos. Vastuukysymyksiä päästään arvioimaan vasta kun tilanne on rauhoittunut.

Gazaan on päässyt konfliktin alkamisen jälkeen päässyt vain hyvin vähän humanitaarista apua Egyptin puolelta, Israelista ei lainkaan.

Koska Israel käytännössä hallinnoi alueen rajoja, on sillä edelleen miehittäjälle kuuluvat velvollisuudet. Fyysinen vetäytyminen alueelta vuonna 2007 ei ole vapauttanut sitä vastuusta turvata alueen väestön perustarpeet.

Gazaan on päässyt konfliktin alkamisen jälkeen päässyt vain hyvin vähän humanitaarista apua Egyptin puolelta, Israelista ei lainkaan. Esimerkiksi marraskuun 2023 alussa kahden viikon aikana ainoastaan 400 avustusrekkaa on päässyt matkaan Rafahin ylityspaikasta. Ennen konfliktia vastaava määrä oli 500 joka päivä. Lisäksi avustustoimituksiin ei ole enää sisältynyt lainkaan polttoainetta, jota tarvitaan muun muassa sairaaloiden ja vedenpuhdistamoiden generaattoreihin.

Tarve kaikelle jokapäiväiseen elämään tarvittaville tuotteille on valtava. Terveydenhuollossa puutetta on kaikesta; niin lääkkeistä, sidontatarvikkeista kuin verituotteista. Hoitotarvikkeiden puute rajoittaa tai jopa estää hoitohenkilökunnan mahdollisuuksia pelastaa pommituksissa loukkaantuneita.

Gazasta tulossa lasten hautausmaa

Jo ennen tämänhetkistä kärjistymistä YK:n pääsihteeri Antonio Guterres vertasi vuonna 2021 gazalaisten lasten elinolosuhteita maanpäälliseksi helvetiksi. Nyt hän sanoo Gazasta tulevan lasten hautausmaa. Tässä väitteessä Guterres on luultavasti ainakin osittain oikeassa, sillä alueen väestön ikärakenne on nuori, ja lähes puolet väestöstä (47 %) on lapsia. Vaikka Israel pyrkisi välttämään siviiliuhreja, on oletettavaa, että menehtyneiden sivullisten uhrien joukossa paljon lapsia. Hamasin johtaman Gazan terveysministeriön arvioiden mukaan konfliktissa kuolee 160 lasta päivittäin. Todellinen kuolleiden ja haavoittuneiden määrä selviää vasta siinä vaiheessa, kun alueelle päästetään riippumattomia toimijoita.

Kuitenkin on erityisen huomionarvoista, että suorissa taistelutoimissa kuolleiden siviilien määrä on usein pienempi kuin niiden, jotka kuolevat konfliktista johtuvista epäsuorista haitoista. Mitä kauemmin konflikti kestää, sitä vakavammiksi ja laajemmiksi ongelmat kehittyvät. Terveydenhuollon infrastruktuurin tuhoutuminen, vesi- ja sanitaatioinfrastuktuurin hajoaminen sekä puhtaan veden puute ovat merkittäviä ongelmia. Juuri näitä puutteita humanitaarisella avulla pyritään paikkaamaan siviilien kuolleisuuden ja sairastavuuden vähentämiseksi sekä ihmisarvoisen elämän takaamiseksi.

Mikäli humanitaarista apua, kuten puhdasta juomavettä, ei pian saada toimitettua, infektiotautien, kuten koleran ja lavantaudin tartuntojen määrä kasvaa. Molemmat näistä ovat vaarallisia sairauksia etenkin pikkulapsille. Infektiotaudit uhkaavat myös lähialueiden väestön terveyttä. Tästä esimerkkinä on koleraepidemia, joka pääsi leviämään viime vuonna Syyrian hallinnon kontrollin ulkopuolisilta oppositioalueilta muun muassa Libanoniin ja Irakiin. Ellei humanitaarisen avun vieminen olisi ollut erittäin haastavaa sen politisoitumisen vuoksi, olisi epidemia mahdollisesti kyetty pysäyttämään ennen sen leviämistä muihin maihin.

Neljän päivän tulitauko ja humanitaarinen apu

Konfliktin kestäessä jo yli kuukauden kansainvälisten humanitaaristen järjestöjen, kuten Pelastakaa Lapset ja Maailman Terveysjärjestön edustajat  ovat vaatineet taisteluiden keskeyttämistä, jotta alueelle saataisiin vietyä apua ja loukkaantuneita kyettäisiin evakuoimaan. 

Humanitaaristen järjestöjen edustajat vaativat, että YK:n alaisuudessa alueelle on voitava toimittaa Egyptin lisäksi Israelin kautta kaikkia niitä perustarvikkeita, joilla voidaan lievittää siviilien kärsimystä keskellä sotaa. Yhdysvaltojen hallitus kutsuu näitä keskeytyksiä humanitaarisiksi tauoiksi, YK puolestaan humanitaarisiksi tulitauoiksi.

Israelin suurimman tukijan, Yhdysvaltojen, pääministeri Antony Blinken on vaatinut humanitaarista taukoa taisteluihin. Vaikkakaan termille ei ole hyväksyttyä oikeudellista määritelmää, tällä tauolla olisi tarkoitus toimittaa siviileille apua tietyn aikaikkunan puitteissa. Ideaa vastustavat sanovat, että kaikenlainen tauko taisteluissa antaisi Hamasille aikaa järjestäytyä ja pyrkiä parantamaan asemiaan.

Konfliktin kestäessä jo yli kuukauden kansainvälisten humanitaaristen järjestöjen, kuten Pelastakaa Lapset ja Maailman Terveysjärjestön edustajat ovat vaatineet taisteluiden keskeyttämistä.

Tulitaukoa vaativat puolestaan sanovat, että humanitaarinen tauko ei riitä avun toimittamiseen alueelle, joka on ollut nyt yli kuukauden raskaan pommituksen kohteena ja jonka siviiliväestö on erittäin vakavassa tilanteessa.

Israel on ilmoittanut, ettei se neuvottele tulitauosta ja humanitaarisen avun toimittamisesta ennen kuin panttivangit on vapautettu. Israelin armeija ei ole onnistunut vapauttamaan juurikaan panttivankeja ja konfliktin alun ehdoton kieltäytyminen neuvotteluista ilman panttivankien vapauttamista on lievittynyt.

Diplomaattisissa kulisseissa on käyty neuvotteluja Qatarissa ja 24.11. astui voimaan tulitauko Israelin ja Hamasin välille. Tämän neljäksi päiväksi tarkoitetun tulitauon aikana Gazaan on tarkoitus saada vietyä humanitaarista apua. Tämän lisäksi Israel vapauttaa 300 Israelin vankilassa olevaa ihmistä. Israelilaisen uutistoimiston mukaan näistä vangeista, jotka ovat joutuneet vankilaan kivien heittelystä ja mellakoinnista Itä-Jerusalemissa ja Länsirannalla, suurin osa on alaikäisiä.

Sopimuksen mukaisesti Hamas puolestaan luovuttaa jo kohta kaksi kuukautta sitten kidnappaamiaan ihmisiä. Alustavien tietojen mukaan 50 henkilön joukkoon kuuluu naisia ja lapsia. Tämä sopimus on ehdottomasti edistysaskel, mutta avustusten kannalta vain pisara meressä ja laiha lohtu niille, joiden rakkaat ovat edelleen Hamasin vankeja. Merkittävä kysymys myös on, pitääkö tulitauko ja mitä tapahtuu neljän päivän päästä?

Kostoon perustuva rangaistuskäytäntö ei ole nykypäivää

Siviilien kidnappaaminen tai heidän elinolosuhteiden tekeminen sietämättömäksi epäämällä perustarpeet on yksiselitteisesti väärin. Kumpikaan teko ei ole oikeutettu eikä oikeuta kostotoimiin. Aluetta aikoinaan hallinneen Babylonian kuninkaan Hammurabin lakikoodeksin ”silmä silmästä” -oikeudenjakamisperiaate ei ole eettisesti kestävä, vaikkakin se löytyy molempien taistelevien osapuolten pyhästä kirjasta.

Vaikka palestiinalaiset valitsivat Hamasin valtaan vaaleilla 17 vuotta sitten, se ei tarkoita, että tämän päivän siviilien pitäisi kärsiä järjestön toiminnasta. Israelin tulisi selkeästi retoriikassaan ilmoittaa tekevänsä ero palestiinalaisten siviilien ja Hamasin välille ja ilmaista, ettei heidän tarkoituksensa ole tuhota palestiinalaisia, ainoastaan Hamas. Valitettavasti retoriikka valtion johdon tasolla ei ole ollut tätä, vaan gazalaisia on jopa verrattu Amalekiin, muinaiseen heimoon, jonka kaikki jäsenet tuli tappaa.

Tärkein viesti kuitenkin palestiinalaisille tapahtuu konkretian avulla ja tämä tarkoittaa humanitaarisen avun viennin sallimista alueelle. Mitä pikemmin tämä tapahtuu, sitä vähäisemmäksi jäävät väestöön kohdistuvat haitat. Panttivankeja tai humanitaarisia arvoja ei tule käyttää pelinappuloina. Ihmisoikeudet ovat jakamattomia – eivät kaupan.

Agneta Kallström on väitöskirjatutkija Itä-Suomen yliopiston terveystieteiden tiedekunnassa.

Artikkelikuva: ErikaWittlieb / Pixabay

Julkaisu Siviilit ja humanitaarinen apu ovat pelinappuloita Gazan sodassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Olen aiemminkin kirjoittanut terrorismin, disinformaation ja kansallisen turvallisuuden suhteesta sananvapauteen. Huoli terrorismista ja turvallisuudesta usein joutuu nokikkain sanavapauden ja demokratian kanssa. Tätä kutsutaan usein turvallistamiseksi.

Tätäkin tekstiä kirjoittaessa terrorismin uhka Suomessa on Suojelupoliisin mukaan neliportaisella asteikolla kaksi, eli ei matala, muttei myöskään korkea. Suomen kansallinen terrorismintorjunnan strategia vuosille 2022–2025 toteaa, että todennäköisesti suurimman uhan Euroopassa muodostavat äärioikeistolaista tai radikaali-islamistista ideologiaa kannattavat yksittäiset toimijat tai pienet ryhmät. Maailmanlaajuisesti radikaali-islamistisen terrorismin uhka on merkittävä ja länsimaissa äärioikeistolaisen terrorismin uhka on aiempaa korkeampi.

Terrorismi on vakava kansallisen turvallisuuden uhka, joka haastaa valtioita maailmalaajuisesti. Toimenpiteillä, jotka pyrkivät torjumaan terrorismia ja ennalta ehkäisemään terrorismiin mahdollisesti johtavaa ekstremismiä, voi olla, ja usein onkin ollut merkittäviä seurauksia sananvapaudelle. Tämä pitäisi huomioida vastatoimien kehittämisessä ja soveltamisessa.

Väkivaltaisella ekstremismillä tarkoitetaan, että väkivaltaa käytetään, sillä uhataan, siihen yllytetään ja kannustetaan tai se oikeutetaan aatemaailmalla perustellen. Väkivaltainen ekstremismi ei kuitenkaan välttämättä ole kumouksellista. Terrorismi on kumouksellista ja terrorismirikokset ovat määriteltyjä rikoslaissa (Rikoslain luku 34a).

Tässä yhteydessä sananvapaus tulee nähdä ihmisoikeuksien jatkumossa. Terrorismin torjunnan nimissä on tapahtunut äärimmäisen vakavia ihmisoikeuksien loukkauksia. Esimerkiksi terroristijärjestö al-Qaidan syyskuussa vuonna 2001 tekemien iskujen jälkeen Yhdysvaltojen tiedustelupalvelu CIA toteutti laajan vangitsemis- ja kidutusohjelman (CIA Detention and Interrogation Program), jonka kohteena olivat terroristiepäillyt.

Uhkana on, että monet valtiot väärinkäyttävät terrorismilainsäädäntöä ja turvallisuusuhkia sisäisten, poliittisten kriitikkojen hiljentämiseksi. Lainsäädäntö voi mahdollistaa esimerkiksi henkilöiden tai järjestöjen määrittelyn turvallisuusuhiksi. Esimerkiksi Venäjällä uusi rikostutkimus terrorismin ja ekstremismin edistämiseen liittyvistä rikoksista alkoi vangittua oppositiopoliitikko Aleksei Navalnyia vastaan vuonna 2022. Muissakin maissa kansalaisjärjestöt ovat voineet huomata sananvapauden harjoittamisen johtavan haavoittuvaan asemaan.

Suomessakin on keskusteltu siitä, voiko voiko journalismi olla turvallisuusuhka.

Globaalin terrorismin torjuntakoneiston kasvu

Kansainvälinen yhteistyö on olennainen osa terrorismin vastustamista. Globaalinen terrorismin torjuntakoneisto on kasvanut merkittävästi viimeisen parinkymmenen vuoden aikana, erityisesti Yhdysvalloissa 11. syyskuuta 2001 tapahtuneiden terroristi-iskujen jälkeen. Yhdistyneet kansakunnat, kuten monet muut kansainväliset järjestöt, on perustanut uusia elimiä, hyväksynyt lukuisia päätöksiä ja toimintaohjelmia sekä ohjannut rahoitusta terrorismin torjuntaan ja ekstremismin ennalta ehkäisyyn. Väkivaltaisen ekstremismin ennalta ehkäisystä on tullut tärkeä osa kehitysyhteistyötä.

Ihmisoikeuksien ja perusvapauksien edistämistä ja suojelua terrorismia torjuttaessa käsittelevä YK:n eritysraportoija Fionnuala D. Ní Aoláin on toistuvasti ilmaissut olevansa huolissaan terrorismin torjuntaan liittyvien toimien lisääntymisen vaikutuksista. Ní Aoláin on kiinnittänyt huomiota muun muassa YK:n turvallisuusneuvoston sitoviin päätöslauselmiin, jotka edellyttävät monia toimia jäsenmaissa, mutta joista on jatkuvasti esimerkiksi puuttunut terrorismin ja väkivaltaisen ekstremismin määritelmät.

Korostettu terrorismin turvallisuusuhka voi siis itsessään uhata sananvapauden kaltaista perusoikeutta, kun turvallisuusuhka hyväksytään yhteiskunnan rakenteiden tasolla ensisijaiseksi.

Ní Aoláinin mukaan globaalisen terrorismin torjuntakoneiston kasvu on muun muassa kaventanut kansalaisyhteiskunnan toimintatilaa, minkä hän näkee maailmanlaajuisena rakenteellisena haasteena. Vuonna 2019 julkaistussa raportissa hän toi esille vakavan huolen terrorismin torjunnan ja väkivaltaisen ekstremismin ennalta ehkäisyn vaikutuksista kansalaisjärjestöihin ja ihmisoikeuspuolustajiin, esimerkiksi terrorisminvastaisen lainsäädännön väärinkäytöstä seksuaalivähemmistöjen oikeuksien puolustajien vaientamiseen.

Korostettu terrorismin turvallisuusuhka voi siis itsessään uhata sananvapauden kaltaista perusoikeutta, kun turvallisuusuhka hyväksytään yhteiskunnan rakenteiden tasolla ensisijaiseksi.

Edelleen vuonna 2020 julkaistussa raportissa Ní Aoláin totesi, että väkivaltaisen ekstremismin määritelmä on syvästi kiistelty ja varoitti, että sen torjunnalla perusteltuihin toimiin liittyy vakavia riskejä ihmisoikeuksille. Hän ilmaisi huolensa lisääntyvästä sääntelystä, joka kohdistuu ”esi-rikolliseen” toimintaan, jolla ei ole läheistä yhteyttä terroristitekoihin. Ní Aoláin painotti, että tällä hetkellä ei ole riittävästi tutkittua tietoa tekijöistä, jotka aiheuttavat väkivaltaisen radikalisoitumisen, minkä vuoksi radikalisoitumisen merkkien tunnistaminen on hyvin vaikeaa.

Hän kiinnitti myös huomiota ekstremismin ennalta ehkäisyyn ja torjuntaan liittyvien toimenpiteiden vähäiseen vaikutusarviointiin, joka hänen raporttinsa mukaan koskee myös YK:n tukemia projekteja.

Ennalta ehkäisyn haasteita

Ekstremismin ennalta ehkäisyllä pyritään puuttumaan radikalisoitumiseen, joka voi johtaa henkilön ryhtymiseen terroristiksi. Ennalta ehkäisevät toimenpiteet ulottavat terrorismin torjunnan kauas terroristirikoksista ja väkivaltaisesta toiminnasta. Turvallisuusuhka heijastuu siis ajallisesti laajalle.

Radikalisoitumisen ennalta ehkäisyn etulinjassa ovat usein nuorisotyöntekijät, opettajat ja terveysalan työntekijät. Heidän odotetaan tunnistavan radikalisoinnin merkit ja varmistavan, että henkilö ohjataan ajoissa ennalta ehkäisevien toimenpiteiden piiriin.

Tutkija Annemarie de Weert totesi vuonna 2021 ilmestyneessä oikeistoekstremismiä ja sananvapautta käsittelevässä julkaisussa, että ei ole paljon tietoa siitä, miten työntekijät, joiden odotetaan tunnistavan radikalisoitumisen merkit, toimivat ja miten he tunnistavat mahdollisen radikalisoitumisen. Hän varoitti, että siihen voi liittyä syrjintää.

Paineet tunnistaa radikalisoitumisen käsitetyt merkit aikaisessa vaiheessa voivat johtaa ylireagointeihin, jos terrorismin pelon katsotaan ohittavan perustellusti perusoikeudet.

Ennalta ehkäisyyn liittyvät odotukset ovat herättäneet esimerkiksi Isossa-Britanniassa huolia ilmiantokulttuurin kehittymisestä ja ilmapiiristä, jossa pitää varoa mitä sanoo tai tekee. Joskus tahattomatkin asiat voidaan tulkita pahanenteisesti: paljon huomiota saaneessa tapauksessa vuonna 2016 poliisi saapui kouluun Britanniassa kuulustelemaan 5- ja 7-vuotiaita veljeksiä, koska koulu epäili, että lapset olivat alttiita radikalisoitumiselle. Epäily perustui siihen, että lapset olivat saaneet leikkipyssyt lahjoina ja muun muassa väitteisiin, että yksi lapsista oli puhunut arabiaa luokassa ja sanonut käyneensä moskeijassa.

Todellisuudessa lapsi ei osannut arabiaa eikä perheen mukaan käynyt moskeijassa. Viranomaiset arvioivat myöhemmin, että tapaus täytti syrjinnän tunnusmerkit. Paineet tunnistaa radikalisoitumisen käsitetyt merkit aikaisessa vaiheessa voivat johtaa ylireagointeihin, jos terrorismin pelon katsotaan ohittavan perustellusti perusoikeudet.

YK:n erityisraportoijan sananvapauden kannalta tärkeä analyysi

Ní Aoláinin edellä mainittu vuonna 2020 julkaistu raportti sisältää sananvapauden kannalta tärkeän analyysin. Sananvapautta puolustavat järjestöt ja asiantuntijat yleensä painottavat avointa keskustelua sananvapauden rajoittamista parempana vaihtoehtona. Vasta-argumenttien esittäminen ja positiivisten vaihtoehtojen esille tuominen nähdään toivottuna lähestymistapana ja esimerkiksi kansalliset ekstremismiä torjuvat viestintästrategiat ja kampanjat saattavat sopia tähän.

Ekstremismin ennalta ehkäisyn kontekstissa vasta-argumentteihin ja vaihtoehtoihin perustuva viestintä voi kuitenkin kostautua, jos sitä ei muotoilla hyvin tarkasti harkiten. Esimerkiksi kehitysyhteistyössä monet avunantajamaat ovat suosineet ekstremismin vastaviestintää eri muodoissa kohdemaissa, mutta tutkijat ovat kyseenalaistaneet tämäntyyppisten viestintästrategioiden toimivuuden ekstremismin ehkäisyssä.

Ekstremismin ennalta ehkäisyn kontekstissa vasta-argumentteihin ja vaihtoehtoihin perustuva viestintä voi kuitenkin kostautua, jos sitä ei muotoilla hyvin tarkasti harkiten.

Ní Aoláin toteaa raportissa, että monet kansainväliset ja kansalliset tahot keskittyvät ekstremismin vastanarratiivien kehittämiseen, mutta hänen mukaansa ei ole kuitenkaan näyttöä siitä, että vastanarratiiveilla pystyttäisin torjumaan ekstremististä viestintää, myyttejä ja houkuttelua.

Ní Aoláin kyseenalaistaa myös YK:n oman vastanarratiiveja painottavan toiminnan, jossa valtioiden odotetaan toteuttavan kansallisia viestintästrategioita, jotka haastavat väkivaltaisen ekstremismin narratiiveja. Hän esittää, että tällä lähestymistavalla voi olla kielteisiä vaikutuksia, jos se esiintyy oikeutettuja muutosehdotuksia vastustavana status quon puolustamisena. Pahimmillaan tämä vähentää kansalaisten luottamusta sekä valtioon että kansalaisjärjestöihin.  

Suosituksissaan Ní Aoláin korostaa, että valtioiden on huomioitava olosuhteet, jotka voivat vaikuttaa ekstremismin leviämiseen. Tällaisia olosuhteita ovat muun muassa ihmisoikeusloukkaukset, heikko valtionhallinto ja korruptio. Sananvapauden rajoittaminen sopii siis huonosti työkaluksi.

Z.B. vastaan Ranska: Vitsi vai terrorismin ihannoiminen?

Terrorismin torjuntaan ja ekstremismin ehkäisyyn liittyy monia kysymyksiä oikean tasapainon löytämisestä eri yhteiskunnallisten tavoitteiden välillä. Missä vaiheessa mielipide on niin ekstremistinen, että sen pitäisi johtaa toimenpiteisiin henkilöä kohtaan tai ilmaisun rajoittamiseen? Ovatko esimerkiksi vitsit terrorismista sallittuja? Missä menee yhteiskunnallisen provosoinnin hyvän maun rajat, ja kuka niistä päättää?

Euroopan ihmisoikeussopimuksen turvaama oikeus sananvapauteen suojaa lähtökohtaisesti myös loukkaavia, järkyttäviä ja häiritseviä ilmaisuja joihin voivat kuulua muun muassa vitsit.

Vuonna 2021 Euroopan ihmisoikeustuomioistuin käsitteli tapausta, joka koski vitsiä ja Jihad-nimistä lasta. Lapsen setä oli antanut lapselle t-paidan, jossa luki ranskaksi: ”Olen pommi! Jihad, syntynyt 11. syyskuuta”. Tapaus oli johtanut syytteeseen ja tuomioon väkivallan ihannoinnista.

Euroopan ihmisoikeussopimuksen turvaama oikeus sananvapauteen suojaa lähtökohtaisesti myös loukkaavia, järkyttäviä ja häiritseviä ilmaisuja, joihin voivat kuulua muun muassa vitsit.

Jihad on yleinen etunimi monessa maassa. Lapsi oli syntynyt 11. syyskuuta 2009, samana päivänä, kun terroristijärjestö al-Qaida iski Yhdysvalloissa vuonna 2001. Sana pommi (bombe) voi ranskaksi tarkoittaa sekä pommia että viehättävää henkilöä. Lapsen setä, joka valitti ihmisoikeustuomioistuimeen, oli tuomittu sakkoihin ja ehdolliseen vankeuteen Ranskassa. Hänen mukaansa t-paita oli vitsi, eikä hänen tarkoituksensa ollut ihannoida terrorismia.

Vaikka sananvapaus suojaa myös huonoja ja mauttomia vitsejä, tässä tapauksessa ihmisoikeustuomioistuin katsoi, että ihmisoikeussopimuksen sananvapautta suojaavaa 10:ttä artiklaa ei oltu rikottu. Tuomioistuin huomioi muun muassa, että muutama kuukausi aikaisemmin kolme lasta olivat kuolleet koulussa tehdyssä terroristi-iskussa Ranskassa. Asiayhteydellä ja ajoituksella katsottiin siis olevan merkitystä.

Sananvapausjärjestöt ovat kuitenkin arvostelleet tuomioistuimen päätöstä, muun muassa siksi, koska oli epätodennäköistä, että t-paidan teksti yllyttäisi ketään väkivaltaan.

Sananvapausjärjestöt suhtautuvatkin sananvapauteen usein oikeutena, joka on olennainen demokraattiselle yhteiskunnalle, ja turvallisuusuhkien kyllästämässä maailmassa jatkuvasti uhattuna. Siksi sananvapaus tulisi priorisoida käsitettyjen turvallisuusuhkien yli.

Joy Hyvärinen on sananvapauspolitiikan asiantuntija ja Suomen PEN:in johtokunnan jäsen. Mielipiteet artikkelissa ovat kirjoittajan omia.

Artikkelin kuva: günter / pixabay.com

Julkaisu Terrorismi ja sananvapaus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.