Kansainliitto (League of Nations) perustettiin ensimmäisen maailmansodan jälkeen edistämään rauhaa, turvallisuutta ja kansainvälistä yhteistyötä. Suhteellisen lyhyen, maailmansotien väliin sijoittuvan toimintansa aikana se onnistui rakentamaan pohjan kansainväliselle sääntöpohjaiselle järjestelmälle.

Syyskuussa 2025 tuli kuluneeksi 100 vuotta Kansainliiton yleiskokouksen antamasta yksimielisestä päätöslauselmasta, joka jäi historiaan ainutlaatuisena avauksena vapaan median saattamisessa tukemaan kansainvälisen yhteisön rauhatyötä.

Aikaisemmin lehdistöä (press) oli käsitetty kansainvälisessä päätöksenteossa epämääräisenä sivutekijänä, mutta vasta Collaboration of the Press in the Organisation of Peace -päätöslauselma laajensi median merkitysen globaalin yhteisymmärryksen keskeiseksi ylläpitäjäksi.

Lehdistö ja rauha

Lehdistön rauhantyöhön mukaan kutsuvan päätöslauselman lähtökohtana oli, että ”lehdistö muodostaa tehokkaimman tavan ohjata yleistä mielipidettä kohti moraalista aseidenriisuntaa, joka on edellytys materiaaliselle aseidenriisunnalle”.

Päätöslauselmassa perustettiin asiantuntijaryhmä määrittelemään toimenpiteitä kohti rauhaa, erityisesti ”(a) varmistamaan nopeamman ja halvemman uutisvälityksen rajoittamaan kansainvälisten väärinkäsitysten riskiä ja (b) keskustelemaan teknisistä ongelmista, joiden ratkaiseminen edistäisi yleisen mielipiteen rauhoittamista” (tranquilisation of public opinion).

”Lehdistö muodostaa tehokkaimman tavan ohjata yleistä mielipidettä kohti moraalista aseidenriisuntaa, joka on edellytys materiaaliselle aseidenriisunnalle.”

Päätöslauselman pohjalta Kansainliitto järjesti asiantuntijakonferenssit Genevessä vuonna 1927, Kööpenhaminassa vuonna 1932 ja Madridissa vuonna 1933. Niissä päätöslauselmaa edistettiin monin tavoin, kunnes 1930-luvun mittaan noussut fasismi lamaannutti kehityksen.

Vuoden 1925 päätöslauselman merkitys on kahtalainen: Ensinnäkin se oli avoimesti normatiivinen asettaessaan median sisällölle selkeän tehtävän ja yhdistäessään toisiinsa kaksi poliittisesti herkkää kohdetta – lehdistön ja rauhan.

Toiseksi päätöslauselmassa lehdistö korotettiin ensimmäistä kertaa elimelliseksi osaksi kansainvälistä politiikkaa; se ei enää ollut vain politiikan reuna-alueen ilmiö, vaan merkittävä ja itsenäinen tekijä kansainvälisissä suhteissa.

Moraalinen aseidenriisunta

Kansainliiton sata vuotta sitten antaman päätöslauselman johdannossa tavoitteeksi nostettu moraalinen aseidenriisunta katsottiin yleisen aseidenriisunnan keskeiseksi osaksi. ”Moraalinen liennytys” (moral detente) katsottiin välttämättömäksi valtioiden välisten hyvien suhteiden edistämiselle. Lehdistön tehtävänä nähtiin olevan maailman yleisen mielipiteen vakuuttaminen moraalisen aseidenriisunnan välttämättömyydestä.

Puolan valtuuskunta jätti vuonna 1930 Kansainliiton tulevalle aseidenriisuntakonferenssille muistion moraalisesta aseidenriisunnasta. Muistio käsitteli erityisesti siitä, kuinka ehkäistä ja vastustaa rauhan vastaista toimintaa kuten vihapuhe, väärän informaation levittäminen toisista valtioista ja sotapropaganda sekä kuinka valtioiden yhteistyöllä voitaisiin varmistaa moraalinen liennytys.

Aseidenriisuntakonferenssia (1932–33) ryhdyttiin valmistelemaan jo vuonna 1925 kirjatun Kansainliiton peruskirjan artikla 8:n toteuttamista: Rauhan säilyttäminen vaatii kunkin kansan varustautumista ainoastaan sille vähimmäistasolle, joka tarkoittaa oman turvallisuuden takaamista ja kansainvälisten velvoitteiden toteuttamista.

Puolan valtuuskunta jätti vuonna 1930 Kansainliiton tulevalle aseidenriisuntakonferenssille muistion moraalisesta aseidenriisunnasta. Muistio käsitteli erityisesti siitä, kuinka ehkäistä ja vastustaa rauhan vastaista toimintaa kuten vihapuhe, väärän informaation levittäminen toisista valtioista ja sotapropaganda.

Konferenssin moraalisen aseidenriisunnan komitean ja sen alakomiteoiden tehtävänä oli valmistella alustava luonnos moraalisesta aseidenriisunnasta liitettäväksi aseidenrajoittamista koskevaan yleissopimukseen. Kansainvälinen tilanne oli kuitenkin jatkuvasti heikentynyt ja tällä oli merkityksensä myös aseidenriisuntakonferenssiin, joka lopulta epäonnistui.

Brittiläinen poliitikko ja aseriisunta-aktivisti Philip Noel-Baker arvioi, että jos konferenssi olisi pidetty aikaisemmin, sen onnistumisen mahdollisuudet olisivat olleet paremmat. Näin ollen epäonnistumisen syyt eivät olleet Kansainliitossa. Useissa maissa oli tahoja, jotka eivät arvostaneet Kansainliittoa ja aseidenriisuntaa erityisen korkealle. Päinvastoin, havaittavissa oli usein myös harkittua toimintaa aseidenriisuntaa vastaan ja asevarustelun puolesta. Noel-Baker esittikin aseidenriisuntakonferenssia käsittelevässä teoksessaan, kuinka rauhan puolesta puhuneet voittivat kaikki argumentit, mutta byrokraatit ja militaristit voittivat kaiken sen, millä oli merkitystä.

Uudet viestintämenetelmät rauhan puolesta

Kansainliiton aikana elokuva ja radio nousivat lehdistön rinnalle uusina viestintävälineinä, jotka kasvoivat nopeasti pienistä kokeiluista laajoja yleisöjä tavoittaviksi joukkotiedotusvälineiksi. Meilläkin Suomi-Filmi perustettiin vuonna 1919 ja Yleisradio vuonna 1926.

Elokuva ymmärrettiin Kansainliitossa osana yleisempää ”intellektuaalista yhteistyötä”, jota varten perustettiin jo vuonna 1922 pysyvä komiteansa (International Committee on Intellectual Cooperation). Sen jäseninä olivat muiden muassa Marie Curie ja Albert Einstein. Komitean alaisuuteen perustettiin Pariisissa oma instituutti, International Institute of Intellectual Cooperation, eli IICI – joka oli Yhdistyneiden kansakuntien (YK) kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö UNESCOn edeltäjä.

Radio eli yleisradiotoiminta (broadcasting), joksi sitä oli alettu kutsua 1930-luvulle mennessä, asettui niin ikään intellektuaalisen yhteistyön kontekstiin, ”modernina” välineenä kasvatuksen palveluksessa. Syyskuussa 1931 hyväksytty Kansainliiton päätöslauselma antoi IICI:n tehtäväksi laatia selvityksen, jonka tarkoitus oli kattaa ”kaikki kansainväliset kysymykset yleisradiotoiminnan käytöstä hyvissä kansainvälisissä suhteissa”.

Yleisradiosopimuksen hyväksyminen oli historiallinen merkkipaalu niin mediasääntelyä kuin Kansainliittoa ajatellen erityisesti 1930-luvun yleispoliittisessa kehityksessä, jota hallitsi natsismin nousu ja kansainvälisenkin propagandan lisääntyminen.

Näin yleisradiotoiminta päätyi Kansainliitossa moraalisen aseidenriisunnan inspiroimana politiikan kovaan ytimeen. Sama vuoden 1931 päätöslauselma käynnisti viisivuotisen prosessin, joka päätyi syyskuussa 1936 diplomaattisen konferenssin hyväksymään ja 28 maan allekirjoittamaan kansainväliseen sopimukseen (International Convention Concerning the Use of Broadcasting in the Cause of Peace) yleisradiotoiminnan käyttämisestä rauhan asiassa.

Sopimus pyrki hyväksikäyttämään tämän viestintävälineen mahdollisuuksia parempaan keskinäiseen yhteisymmärrykseen kansojen välillä. Se pyrki yhteisesti sovituin pelisäännöin estämään yleisradiotoiminnan käyttämisen vastoin hyvää kansainvälistä yhteisymmärrystä (good international understanding).

Yleisradiosopimuksen hyväksyminen oli historiallinen merkkipaalu niin mediasääntelyä kuin Kansainliittoa ajatellen erityisesti 1930-luvun yleispoliittisessa kehityksessä, jota hallitsi natsismin nousu ja kansainvälisenkin propagandan lisääntyminen. Hyvästä tarkoituksestaan huolimatta se oli liian vähän, liian myöhään. Maailmansodan puhjettua ja sen jälkeen seuranneen kylmän sodan aikana sopimus jäi unohduksiin. Sitä ei koskaan purettu, vaan useimmat sen ratifioineet valtiot – myös Suomi – pitivät sopimuksen muodollisesti voimassa edelleen.

Kansainliitto unohtuneena mahdollisuutena

Kansainliitto on jäänyt kansainvälisen politiikan tutkimuksessa ja maailmanjärjestystä koskevassa yleisessä keskustelussa lähes unohduksiin. Se muistetaan lähinnä epäonnistuneena yrityksenä luoda ensimmäisen maailmansodan jälkeen kaiken kattava valtioiden välinen järjestö, joka turvaisi rauhan. Kun se ei tähän kyennyt, se leimautui epäonnistuneeksi projektiksi, joka ei inspiroinut tutkimusta pohtimaan sen historian tarjoamia opetuksia.

Nyt kun Kansainliiton jälkeen perustettu YK on menettänyt arvovaltaansa ja koko sääntöpohjainen kansainvälinen järjestys rakoilee, Kansainliiton historiasta olisi paljon oppimista. Kuten Kansainliiton historian kirjoittanut Heikki Mikkeli kertaa kirjassaan Geneven henki, Kansainliitosta lähtivät liikkeelle paitsi Kansainvälinen työjärjestö ILO, myös ajatukset kansallisesta itsemääräämisoikeudesta, kollektiivisesta turvallisuudesta, aseidenriisunnasta, terveysolojen kohentamisesta ja monista muista kansainvälisen yhteistyön erityiskysymyksistä, jotka sittemmin ovat vakiintuneet YK-järjestelmän osaksi.

Kaiken kaikkiaan Kansainliitto ei ollut historiallinen epäonnistuminen. Koko sodan jälkeinen kansainvälinen sääntöpohjainen järjestelmä alkaen YK:n peruskirjasta rakentui sen varaan. Nyt tuo järjestelmä on keskustelun kohteena. Kansainliiton tarina on kuin kaleidoskooppi, joka houkuttelee kriittisesti tarkastelemaan tämän päivän tilannetta. Militarisoituva ja yhä syvemmälle konflikteihinsa vaipuva maailma on tällä hetkellä kauempana sekä YK:n että Kansainliiton tavoitteista kuin koskaan toisen maailmansodan jälkeen.

Kansainliitolla on annettavaa nykyajalle

Kansainliiton lopun alkuna voidaan pitää marraskuussa 1939 tapahtunutta Neuvostoliiton hyökkäystä Suomeen, mikä johti 105 päivän mittaiseen talvisotaan. Kaksi viikkoa myöhemmin Kansainliiton yleiskokous päätti erottaa Neuvostoliiton järjestön jäsenyydestä. Kansainliiton neuvoston 15 jäsenestä 11 osallistui äänestykseen ja seitsemän äänesti erottamisen puolesta.

Helmikuun lopulla 2022 Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, mikä johti suurimpaan sotaan Euroopassa sitten toisen maailmansodan. Viikkoa myöhemmin YK:n yleiskokous piti erityisistunnon ja hyväksyi päätöslauselman, joka tuomitsi aggression. Jäsenmaista 141 äänesti puolesta, viisi vastaan ja 35 pidättäytyi äänestämästä. Lisäksi Ukraina vei Venäjän hyökkäyksen kansainväliseen tuomioistuimeen ja kansainväliseen sotarikostuomioistuimeen, joka aloitti tutkinnan siitä, oliko Venäjä syyllistynyt sotarikoksiin Ukrainassa. Euroopan unioni, Britannia ja Yhdysvallat käynnistivät ennennäkemättömät taloudelliset pakotteet Venäjää vastaan.

Tämä massiivinen vastaus Venäjälle ei johtanut sen erottamiseen YK:sta kuten tapahtui Neuvostoliitolle Kansainliitosta vuonna 1939. Maailman on kuitenkin muuttunut näiden tapahtumien välisenä yli 80 vuoden aikana. Nykyinen YK kesti sen, että yksi sen turvallisuusneuvoston viidestä pysyvästä jäsenestä rikkoi järjestön perustavimman periaatteen. YK:n jäsenyydestä erottaminen on mahdollista, mutta käytännössä lähes mahdotonta. 

Vaikka Kansainliiton seuraajasta ei ole tullut sellaista maailman järjestäytymisen ideaalista instrumenttia, joksi perustajat sen toisen maailmansodan jälkeen tarkoittivat, siitä on kasvanut valtava verkosto globaalia yhteistyötä varten moninaisilla aloilla taloudesta humanitaarisiin kysymyksiin.

Vaikka Kansainliiton seuraajasta ei ole tullut sellaista maailman järjestäytymisen ideaalista instrumenttia, joksi perustajat sen toisen maailmansodan jälkeen tarkoittivat, siitä on kasvanut valtava verkosto globaalia yhteistyötä varten moninaisilla aloilla taloudesta humanitaarisiin kysymyksiin.

Samaan aikaan YK:n rinnalle peruskirjansa mukaisesti on tullut valtioiden alueellisia yhteenliittymiä Amerikassa, Afrikassa, arabimaissa ja Euroopassa sekä alueiden välinen BRICS-koalitio globaalissa etelässä.  Maailma tänään näyttää todella erilaiselta kuin Kansainliiton aikana.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan samoin kuin Israelin toimet Gazassa ja Lähi-idässä laajemmin, puhumattakaan kehityskuluista Yhdysvalloissa, avaavat suorastaan masentavia näkymiä ja haastavat sääntöperustaisen kansainvälisen järjestelmän ja sen tärkeimmän infrastruktuurin, YK:n.

Tässä yhteydessä on hyvä muistaa YK:n toisen pääsihteerin Dag Hammarskjöldin näkemys vuodelta 1954 siitä, kuinka Yhdistyneitä kansakuntia ei perustettu viemään ihmiskuntaa taivaaseen, vaan estämään sen putoaminen helvettiin.

Samalla tämä kaikki kutsuu meidät jatkuvasti keskustelemaan paitsi YK:n perusteista myös Kansainliiton perinnöstä. Lehdistöä ja rauhaa koskeva päätöslauselma sadan vuoden takaa ei ole vain kuriositeetti vaan antoisa panos keskusteluun mediasta ”totuuden jälkeisessä” ajassa.

FT Kaarle Nordenstreng on tiedotusopin emeritusprofessori Informaatioteknologian ja viestinnän tiedekunnassa Tampereen yliopistossa.

YTT Tarja Seppä on kansainvälisen politiikan ja rauhantutkimuksen lehtori (emerita) ja vieraileva tutkija Politiikan tutkimuksen yksikössä, Johtamisen ja talouden tiedekunnassa Tampereen yliopistossa.

Yhdistyneiden kansakuntien kirjasto Genevessä juhlistaa päätöslauselman hyväksymispäivää 25.9.2025, jolloin julkaistavassa The Next Page -podcastissa Kaarle Nordenstreng kertoo päätöslauselman taustasta ja merkityksestä.

Kirjoitus perustuu Nordenstrengin ja Sepän julkaisuun “Collaboration of the press in the organisation of peace” The League of Nations as a catalyst for important intellectual trends” teoksessa: Erik Koenen (ed.) Communicating the League of Nations: Contributions to a Transnational History of the League of Nations in the Inter-war Period (1920-1938). Geneva: United Nations, 2024. (Historical Series No 4).

Artikkelin kuvituskuva: Kansainliiton 4. yleiskokouksen avajaiset Genevessä syyskuussa 1923. Ensimmäisellä rivillä keskikäytävästä oikealle Suomen edustajat: Rafael Erich, Carl Enckell, Rudolf Holsti ja Urho Toivola. / Suomen Kuvalehti, anonyymi uutiskuva / Wikimedia Commons CC0

Artikkelia päivitetty 25.9.2025 klo 10.30: Korjattu vuosiluku podcastista kertovaan kappaleeseen.

Julkaisu Media ja rauha liitettiin yhteen sata vuotta sitten ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Loka-marraskuussa 2024 järjestettiin valtakunnallinen maanpuolustuskurssi numero 250. Kurssille osallistui perinteiseen tapaan yhteiskunnallista eliittiä, jolle tarjoiltiin syväluotaus Suomen kansallisen turvallisuuden teemoihin. Vaikka kurssin tarkemmat sisällöt pidetään piilossa julkisuudelta, on kurssilaisten tunnelmia päässyt seuraamaan reaaliaikaisesti sosiaalisesta mediasta.

Maanpuolustuskurssia voi pitää kansainvälisestikin jopa ainutlaatuisena PR:nä – miksei propagandanakin – jonka tavoitteena on vahvistaa eliitin maanpuolustustahtoa, ymmärrystä eri toimijoiden roolista kokonaisturvallisuuden näkökulmasta ja siinä sivussa varmistaa tuki tuleville puolustusvoimien hankinnoille.

Kursseille on perinteisesti kutsuttu yritysjohtajia, poliitikkoja ja professoreita sekä viestinnän ammattilaisia ja toimittajia. Tänä vuonna maanpuolustuskurssilla nähtiin myös kiinnostavaa uudenlaista eliittiä: muun muassa somesta tuttu vaikuttaja Julia Thurén jakoi aktiivisesti sisältöä kansanedustaja Fatim Diarran kanssa.

Somevaikuttajien osallistumista turvallisuuspoliittiseen keskusteluun on odoteltu. Pääsy osaksi “johtavassa asemassa olevien suomalaisten” verkostoa kertoo muutoksesta mediassa ja yhteiskunnassa.

Turvallisuuspoliittista keskustelua käydään Suomessa perinteisesti muusta yhteiskunnallisesta keskustelusta irrallaan. Konsensushenkisessä ja kenraalivetoisessa keskustelussa kuullaan harvoin soraääniä. Kaupallisten somevaikuttajien rooli ja vaikutusvalta julkisen keskustelun areenoilla on vasta hahmottumassa, ja onkin kiinnostavaa seurata, miten vaikuttajat asemoituvat eliittivetoiseen ja teknokraattiseen turvallisuuspoliittiseen keskusteluun.

Tässä artikkelissa tarkastelen somevaikuttajien mahdollisia rooleja ja asemoitumista turvallisuuspoliittiseen keskusteluun osallistavan sodan aikakaudella. Osallistavuudella digitaalisen median ja sodan tutkija William Merrin viittaa konflikteihin, joihin nykyisessä mediaekosysteemissä jokainen internet-käyttäjä voi osallistua, ei pelkästään passiivisena yleisönä vaan aktiivisesti, esimerkeiksi jakamalla tietoa ja kommentoimalla yhtä lailla kotisohvaltaan käsin kuin konfliktialueilta.

Digiajan ilmatilanhallintaa muuttuvassa mediaympäristössä

Suomessa on useampiakin oivaltavasta someviestinnästään tunnettuja viranomaistoimijoita, kuten Verohallinto ja Poliisi, mutta kansallisen turvallisuuden ja etenkin maanpuolustuksen parissa meillä on totuttu vaalimaan tiettyä vakavuutta, arvokkuutta, maltillisuutta – ja usein myös miehisyyttä.

Puolustusvoimien kaltaiset instituutiot avaavat harvoin julkisesti viestinnän taktista tasoa. Toimittaja Kaarina Vainion artikkeli Ulkopolitiikka-lehdessä olikin ilahduttava poikkeus. Artikkelissa sekä entiset että nykyiset puolustusvoimien ja puolustusministeriön viestinnän vastuuhenkilöt kuvaavat viestinnän modernisoitumista ja tuoreita onnistumisia. Tällä hetkellä tiedolle on otollinen maaperä: Venäjän hyökkäyssodan ja Nato-jäsenyyden myötä Suomi kiinnostaa maailmalla ja myös viestintään kohdistuu uudenlaisia paineita.

Osallistavan sodan aikakaudella sodasta viestivien toimijoiden määrä laajenee ja julkisen keskustelun dynamiikka muuttuu: merkittävä osa yhteiskunnallista keskustelua käydään sosiaalisen median alustoilla.

Osallistavan sodan aikakaudella sodasta viestivien toimijoiden määrä laajenee ja julkisen keskustelun dynamiikka muuttuu: merkittävä osa yhteiskunnallista keskustelua käydään sosiaalisen median alustoilla. Alustoilta myös nousee perinteisten asiantuntijan rinnalle uusia vaikutusvaltaisia toimijoita, jotka vaikuttavat julkiseen mielipiteeseen.

Muuttuvassa ympäristössä perinteistenkään toimijoiden viestinnän keskiössä ei voi olla pelkästään organisaatioiden oma viestintä, ja somevaikuttajat ovat tässä ilmeinen hyödynnettävä sidosryhmä. Tästä saatiin esimakua maanpuolustuskurssin yhteydessä.

Vaikuttajat strategisina kumppaneina

Seurasimme Vaikuttavat poliitikot ja poliittiset vaikuttajat INFLUPOL -hankkeessa suomalaisten somevaikuttajien osallistumista poliittiseen keskusteluun vuoden 2023 eduskuntavaalien alla. Vaikuttajat käsittelivät varsin vähän ulko- ja turvallisuuspoliittisia aiheita, mikä voi kertoa paitsi Suomessa vallitsevasta vahvasta konsensuksesta, mutta myös vaikuttajien omasta osaamisesta sekä seuraajien kiinnostuksen kohteista.

Strategisen viestinnän näkökulmasta somevaikuttajat ovat tärkeitä kumppaneita, sillä he voivat tavoittaa sellaisia yleisöjä, jotka eivät seuraa A-studion keskusteluja tai X:n rintamalinjapäivityksiä ja selittää turvallisuusasioita tavalla, jota seuraajajoukot kuuntelevat.

Somevaikuttajien hyödyntämisestä turvallisuuspoliittisessa viestinnässä ja markkinoinnissa voi hakea esimerkkiä läntisiltä kumppaneilta, esimerkiksi puolustusliitto NATOsta. Yhdysvalloissa keskustellaan parhaillaan sekä sotilastaustaisten vaikuttajien mahdollisuuksista tehdä kaupallisia yhteistöitä että armeijan tarpeesta toimia kaupallisten somevaikuttajien kanssa. Jonkin verran tutkimusta somevaikuttajien rooleista kriisiaikana on jo saatu koronapandemian ja Ukrainan sodan yhteydessä.

Poikkeustilanteen iskiessä kyky valjastaa vaikuttajaverkostot yhteisiin ponnisteluihin voi olla ratkaisevan tärkeää.

Poikkeustilanteen iskiessä kyky valjastaa vaikuttajaverkostot yhteisiin ponnisteluihin voi olla ratkaisevan tärkeää. Ukrainalaisilla somevaikuttajilla on ollut osansa konkreettisissa sotaponnistuksissa, he ovat välittäneet tietoa sotatapahtumista ja keränneet humanitäärisen avun ohella sievoisia summia rahaa aseapuun. Koronapandemian aikana moni somevaikuttaja koki velvollisuudekseen osallistua jakamalla tutkittua tietoa, joskin moni myös asemoitui vastatiedon levittäjäksi.

Vaikuttajien merkitys ei kuitenkaan liity pelkästään tiedonjakoon, vaan myös kansan yhtenäisyyden ja kriisinkestävyyden ylläpitoon. Ukrainalaisvaikuttajien tuottama patrioottinen inspiraatiosisältö on ollut tärkeää kotimaisessa hengennostattamisessa. Narratiivien kamppailussa someammattilaisten etuna on vaikuttajia kohtaan koettu luottamus, aitouden tuntu ja samastuttavuus.

Somevaikuttajien välittämä pehmeä arkinen isänmaallisuus voi olla tehokas keino vaalia kansan yhtenäisyyttä sekä vahvistaa myönteistä kuvaa puolustusvoimista. Vaikuttajien sitouttamista rauhan aikana voi pitää ennakoivana toimena.

Somevaikuttajat kriittisen median ja PR-koneiston välissä

Vaikuttajien valjastamiseen yhteiskunnalliseen viestintään liittyy joitakin huomioitavia seikkoja. Sosiaalisen median alustoilla suosioon nousseet kaupalliset vaikuttajat poikkeavat perinteisistä eliiteistä sikäli, että heitä eivät sido perinteiset institutionaaliset roolit tai journalismin eettiset koodistot. Yhteiskunnallisessa keskustelussa he ohittavat perinteiset portinvartijat ja viestivät omatoimisesti – myös arvaamattomasti.

Vaikuttajien toiminnan ytimessä oleva kaupallinen logiikka ja uskottavuus edellyttävät, että myös kansallisen turvallisuuden teemat sopivat luontevasti yhteen vaikuttajan brändin kanssa.  

Kriisin aikana media asemoituu usein ilman sensuuriakin yhteisön yhteisen päämäärän taakse, ja tarvittaessa se voidaan myös velvoittaa asettumaan. Akuuteissa kriiseissä tuki puolustusvoimille ja sotilaallisille hankinnoille on vahvimmillaan, mutta sotaväsymyksen iskiessä muut huolet nousevat takaisin agendalle.

Sosiaalisen median alustoilla suosioon nousseet kaupalliset vaikuttajat poikkeavat perinteisistä eliiteistä sikäli, että heitä eivät sido perinteiset institutionaaliset roolit tai journalismin eettiset koodistot. Yhteiskunnallisessa keskustelussa he ohittavat perinteiset portinvartijat ja viestivät omatoimisesti – myös arvaamattomasti.

Etenkin pitkäkestoisen kriisin aikana vaikuttajien punnittavaksi jää oman toimeentulon turvaaminen ja sovittaminen yhteiskunnalliseen rooliin median ja virallisen viestinnän välimaastossa. Koronapandemian kestäessä vaikuttajien parista nousi myös vastaääniä ja tutkittua tietoa myös kyseenalaistettiin. Myös Ukrainassa erittäin vahvasta yhteishengestä ja koordinoiduista viestintätoimista huolimatta sodan aikana vaikuttajat ovat pitäneet esillä myös yhteiskunnan sisäisiä kipukohtia kuten veteraanien oloja ja korruptiota ainakin suomalaista mediaa aktiivisemmin.

Jos perinteinen media käsitteleekin puolustusasioita silkkihansikkain, somevaikuttajat ja vapaat toimittajat eivät välttämättä asemoidu yhtä kivuttomasti isänmaan palvelukseen.

Vaikuttajat ovat moninainen joukko ja onkin kuvaavaa, että jopa “saman kuplan” sisällä Julia Thurén poseeraa tankkien rinnalla Instagramissa, samalla kun vapaa toimittaja ja vaikuttaja Emmi Nuorgam kritisoi median kritiikitöntä suhtautumista puolustusvoimien lobbauskoneistoon ja kantaa huolta lisääntyvästä militarismista Kerhotalo-podcastissa.

Noora Kotilainen ja Susanna Hast ovat käsitelleet kriittisessä teoksessaan Sodan pauloissa: Militarismi suomalaisessa yhteiskunnassa yhteiskunnan militarisoitumista, sotilaallisen kielen, arvojen, asenteiden ja näkökulmien vahvistumisesta, joka huomaamatta vahvistuu ja ui meihin, yhteiskuntaamme, ajatuksiimme ja puheisiimme.

Somevaikuttajien osallistuminen turvallisuuspoliittiseen keskusteluun on demokratiassa tervetullutta. Paitsi että vaikuttajat voivat laventaa mielikuvaa siitä, kuka saa puhua kansallisesta turvallisuudesta, he voivat myös edistää demokraattiselle oikeusvaltiolle tärkeää moniäänisyyttä ja auttaa välttämään liiallista konsensusta. Kiinnostavaa pohdintaa tullaan varmasti käymään vaikuttajien asemasta uudenlaisessa mediaekosysteemissä, tärkeinä sidosryhminä tai kumppaneina, joiden toiminnassa kietoutuvat yhteen kaupallisen logiikan mukainen vaikuttaminen ja yhteiskunnallisuus.

VTM Nuppu Pelevina on projektitutkija Vaasan yliopistossa ja väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa.

Artikkelikuva: Swello / Unsplash

Julkaisu Pehmeää militarismia ja moniäänisyyttä turpo-keskusteluun – Somevaikuttajat kansallisen turvallisuuden ytimessä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Europarlamentaarikko Pekka Toveri totesi taannoin, että Suomi käy jo sotaa Venäjää vastaan. Hän kertoi tahtoneensa oikaista niiden käsityksiä, jotka ”eivät näytä ymmärtävän aikaa, jossa nyt eletään”. Ohimennen esitettyä arvioita seurasi kiivas mielipiteidenvaihto. Oliko merkittävää poliittista valtaa käyttävä kenraalimajuri evp. tarkoittanut, mitä oli sanonut?

Toverin kannanotto ei ollut merkityksetön edustamalleen valtionhoitajapuolueelle; kokoomus pitää hallussaan kaikkia ulkosuhteita linjaavia toimielimiä sekä edustaa Suomea suurimmalla paikkamäärällä ulko- ja turvallisuuspolitiikalle raamit asettavassa Euroopan parlamentissa. Vastikään Toveri nimitettiin Euroopan parlamentin Ukraina-valtuuskunnan johtoon.

Sotatila-kannanottoa seuranneesta keskustelusta muodostui kiinnostava kuvaaja mediamaisemasta sodanomaisissa olosuhteissa. Selittely oli kommentoinnin pääsisältöä: luotetun asiantuntijan katsottiin kyllä olevan kartalla siitä mitä sanoi, mutta poliittinen kokemattomuus sai puhumaan sivu suun.

Arvostelijoiden mielestä heppoinen puhe sodassa olemisesta taas oli vastuutonta uhoa. Pisteen sotapuheille laittoi lopulta tasavallan presidentti Alexander Stubb kieltämällä väitteen yksiselitteisesti. Myös ulkoministeri Elina Valtonen katsoi tarpeelliseksi todeta yksikantaan: ”Suomi ei ole sodassa.”

Sotatilaväitteen oikeellisuutta voimakkaimmin puolustanut everstiluutnatti evp. Juhani Pihlajamaa kantoi huolta ”puhumisen pelosta”. Hänen mielestään suomalaiset eivät uskalla nimittää ”Venäjän sotatomia sodaksi”. Myös Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksen tutkimusjohtaja Marko Lehti ilmoitti allekirjoittavansa Toverin käsityksen. Hän silti kyseenalaisti tarpeen lausua asiaa ääneen, koska ”tilanteen julkinen kutsuminen sodaksi tavallaan pelaa Venäjän pussiin”.

Jännite totuudenmukaisuuden ja tarkoituksenmukaisuuden välillä tuli esille myös Helsingin Sanomien toimittajan otaksuessa, että ”Venäjällä on varmaankin otettu Toverin lausunto myhäillen vastaan”. Toverin ei sentään odotettu vetävän takaisin totena mutta epätarkoituksenmukaisena pidettyä kannanottoaan.

Toverin sotatilaväite vahvisti siihen asti julkilausumattoman säännön: sijaissotaa käyvä ei saisi tunnustaa olevansa sodassa. Hallitulla viestinnällä sammutettu skandaali paljasti yhden samankaltaisuuden sijaissodan muutoin täysin erilaisten osapuolten välillä: poliitikkojen on myös muualla kuin Venäjällä vältettävä puhumasta sodassa olemisesta.

Lähimmäksi sijaissodan myöntämistä tuli Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola kutsuessaan Ukrainan tilannetta ”historiallisesti melko tyypilliseksi epäsuoraksi konfliktiksi”. Aaltola tosin väisti tarkentamasta Suomen roolia konfliktissa ja kiirehti korostamaan läntisen strategian onnistumista.

Ei sodassa, vaan sijaissodassa

Sotatilakannanoton käsittely julkisuudessa oli eufemistista eli kiertoilmaisuin käytävää: Suomen rooli Ukrainan puolustustaistelun tukemisessa jäi siinä hahmottumatta. Niin Toverin puoltajat kuin arvostelijat onnistuivat välttämään konfliktia kuvaavaa neutraalia sanaa, joka on ollut käytössä arvostettujen kansainvälisen politiikan tutkijoiden ja turvallisuuspolitiikan vaikuttajien keskuudessa niin Britanniassa, Ranskassa kuin Saksassakin: sijaissota.

Yhdysvaltojen liittolaisena Suomi on mukana sodassa, joka on luonteeltaan sijaissota. Siinä Ukraina on taistelutanner ja vihollinen on Venäjä, jonka lietsoma sisällissota Itä-Ukrainassa ymmärrettiin Suomessa jo vuonna 2014 sijaissotana. Kentin yliopiston emeritusprofessori Richard Sakwan mukaan Ukrainan sota on ”klassinen sijaissota”, jonka juurisyynä ovat kylmän sodan päättämisen jälkeen luodun eurooppalaisen turvallisuusjärjestelmän ongelmat. Nykyään Venäjä on tosin konfliktin välitön osapuoli, kun taas länsi osallistuu rintamataisteluihin välillisesti.

Sijaissodan idea piilee sen tarjoamassa peitteessä, jonka avulla sotilaallista toimintaa voi harjoittaa osapuoleksi joutumatta. Väite sodassa olemisesta ei siksi ole pelkkää dramatisointia, vaan myös vahingollista siihen osallistuvien sotaponnisteluille. Sijaissodasta seuraa tiettyjä operatiivisia rajoitteita, kuten komentaja evp. Juha-Antero Puistola tiivistää: ”kukaan ei voi marssia Moskovaan sanelemaan uutta valtiosääntöä.”

Sijaissodan idea piilee sen tarjoamassa peitteessä, jonka avulla sotilaallista toimintaa voi harjoittaa osapuoleksi joutumatta. Väite sodassa olemisesta ei siksi ole pelkkää dramatisointia, vaan myös vahingollista siihen osallistuvien sotaponnisteluille.

Täysimittaisen ydinasevaltioiden välisen sodan välttäminen on sijaissodan tarkoitus. ”Emme tule sotkeutumaan sotaan”, linjasi Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg ja vahvisti liittokunnan kannan vastikään: ”emme tule olemaan sodan osapuoli.” Samaan tapaan totesi Yhdysvaltain presidentti Joe Biden: ”Emme tule käymään kolmatta maailmansotaa Ukrainassa”.

Ukrainassa käytävän sodan ymmärtäminen sijaissotana saattaa vaikuttaa vieraalta, koska ilmaisu kuului jo varhain neuvotteluratkaisua kannatteiden sanavarastoon. Lisäksi se on ollut keskeinen osa Venäjän narratiivia, jolle on luonteenomaista yhdistää ”lännen sijaissota” ydinsodan lietsomiseen.

Kun hyökkäystä edeltäneet neuvottelut Yhdysvaltojen ja Venäjän välillä olivat päättyneet tuloksetta, Venäjän presidentti Vladimir Putin oli luonnehtinut Ukrainan tukea ”pelkäksi välineeksi” maansa heikentämiseksi. Sijaissodan ideaa mukaillen hän oli jo vuonna 2014 nimittänyt konfliktia ”maailman tilannetta heijastavaksi peiliksi” ja arvostellut länttä valmiudesta ”uhrata Ukrainan yhtenäisyys omien poliittisten päämäärien saavuttamiseksi”.

Ennen sodanjulistustaan Putin oli tarkentanut Naton sotilaallisen läsnäolon kulkevan rinnan yhtenäisyyttä rikkovan ”alkuperäiskansojen” puolustamisen kanssa. Hyökkäyksen kehystäminen ”alueellisena konfliktina” yleistyi Venäjän virallisissa syötteissä vasta helmikuun 2022 hyökkäyksen jälkeen.

Sijaisodan tukijat ja taistelijat

Ukrainan itsemääräämisoikeuden turvaaminen ja kansallisen olemassaolon takaaminen olivat puolustustaistelun välittömiä tarkoituksia. Sijaissodalle luonteenomaiset piirteet ovat konfliktin pitkittyessä tulleet selvemmin esiin. Se antaa aiheen kysyä, onko sotaponnistelujen päämäärä pysynyt ennallaan. Ukrainan tukemisen pääasiallinen tarkoitus ei ehkä enää olekaan kolonisointiyrityksen torjuminen, vaan hyökkääjävaltion saattaminen romahduspisteeseen.

Yhdysvallat on linjannut Venäjän vallanpitäjän vaihtumisen olevan välttämätöntä rauhanneuvottelujen käynnistämiseksi. Suhteita Venäjään ei näin normalisoitaisi ennen ylimmän johdon syrjäänvetämistä. Suomalaisessa keskustelussa palatsivallankaappausta ovat pitäneet todennäköisenä – ja kukaties toivottavana – everstiluutnantti evp. Martti J. Kari ja Jyväskylän yliopiston professori Antero Holmila.

Myös toisenlaiseen muutokseen viittavia muotoiluja on esiintynyt aina Saksan ulkoministerin lausunnosta ”Venäjän tuhoamisesta” Ukrainan ulkoministerin viimeaikaiseen ennusteeseen: ”Sodan päätyttyä vain yksi osapuoli tulee selviytymään”. Suomen vastikään isännöimässä ulkoministerikokouksessa Helsingin Sanomien mukaan taas ”korostui yhteisen toiminnan merkitys Venäjän jyräämiselle”, jonka yhteys ”Ukrainan tukemiseen” jäi etäiseksi. 

Yhdysvallat on linjannut Venäjän vallanpitäjän vaihtumisen olevan välttämätöntä rauhanneuvottelujen käynnistämiseksi. Suhteita Venäjään ei näin normalisoitaisi ennen ylimmän johdon syrjäänvetämistä.

Länsi on alleviivannut toimivansa saumattomassa yhteistyössä tukemansa maan kanssa. Periaatteesta ”nothing about Ukraine without Ukraine” on silti joustettu. Yhdysvallat on käynyt korkean tason neuvotteluja tiettävästi salassa niin liittolaisiltaan kuin Ukrainaltakin. Ukrainan toimivaltaa sisäisten asioidensa hoitamisessa voitaneen pitää kyseenalaisena sen aseman johdosta, johon pitkittynyt kulutussota on sen saattanut.

Periaatetta ”nothing about Ukraine without Ukraine” rasittaakin maan riippuvuus lännen tuesta. Nollasummapelin asetelma häivyttää vaihtoehdot ja välietapit, mikä on haitaksi strategiselle ajattelulle. Aseviennille asetettuihin odotuksiin varauksellisesti suhtautuvia on tältä kannalta jopa syytetty Ukrainan epäonnistuneista rintamasuorituksista.

Sijaissodan vaikutusta puolustukseen kaikki voimansa keskittävän valtion kykyyn toimia suvereenina voi nähdä asettuneen uuteen valoon, kun Britannia kariutti molemminpuolisiin myönnytyksiin perustuneen neuvotteluratkaisun pian sodan syttymisen jälkeen. Sodan loppu ehdollistettin Venäjälle rintamataistelun tuloksena tuotetusta täydellisestä sotilaallisesta tappiosta. Helsingin yliopiston professori Timo Vihavainen piti tällaista ”non possumus -kantaa” vahingollisena rauhanrakentamiselle.

Sijaiskärsijöitä sijaissodassa?

Kompromissirauhan torjumisen jälkeinen asetelma on vahvistanut sijaissodille ominaista riskitekijää: sodassa tuettavasta valtiosta saattaakin muodostua välikappale sellaisten intressien ajamiselle, jotka eivät kiinteästi kosketa, saati välittömästi yhtene tuettavan omien intressien kanssa. Huoli tuettavan valtion ajautumisesta suurvaltapoliitiseksi pelinappulaksi ei siksi ole liioiteltu.

Tähän oli viitannut Yhdysvaltojen sotilastiedustelun entinen asiantuntija ja Center for Strategic Research and International Studies -tutkimuskeskuksen emeritusprofessori Anthony Cordesmann. Hänen mukaansa ”Venäjän hyökkäys antoi verukkeen sen vastaiselle sijaissodalle, joka tarjoaa Yhdysvalloille mahdollisuuden heikentää huomattavasti Venäjän asemaa sille itselleen vähäisin kustannuksin”.

Historioitsija Tony Wood piti todennäköisenä sijaissodan tämän suuntaista käännettä jo kuukausi Venäjän hyökkäyksen jälkeen. Hän arvioi sen seurausten ”tekevän pilkkaa väitetystä läntisten hallitusten kiinnostuksesta ukrainalaisten hyvinvointia kohtaan”.

Odotuksen asussa esitetty vaatimus on ongelmallinen, koska päämäärän kannatuksesta ukrainalaisten ja länsimaiden väestöjen keskuudessa on hankalaa, ellei jopa mahdotonta saada sotaolosuhteissa riittävää varmuutta.

Komentaja evp. Juha-Antero Puistola on alleviivannut, että lännen voitto ”vaatii verta, hikeä ja kyyneleitä vielä pitkään”. Puistola katsoo kohtuulliseksi erittäin korkean materiaalisen ja inhimillisen hinnan maksamisen Ukrainan puolustustaistelulle asetetun päämäärän saavuttamisesta. Odotuksen asussa esitetty vaatimus on ongelmallinen, koska päämäärän kannatuksesta ukrainalaisten ja länsimaiden väestöjen keskuudessa on hankalaa, ellei jopa mahdotonta saada sotaolosuhteissa riittävää varmuutta.

Ukrainalaisten osaksi näin mahdollisesti koituva sijaiskärsijän rooli on moraalisesti kyseenalainen. Tragediaa etäältä Yhdysvalloissa seuraavat ovat hyötyneet suunnattomasti sijaissodan nostattamasta puolustustarvike- ja fossiilienergiateollisuuden kysynnästä. Euroopan unionin ottama suunta kohti sotataloutta on institutionalisoinut jakoa voittajiin ja häviäjiin – sijaissodan tukijoihin ja taistelijoihin.

Sijaissota on neutraali nimitys

Ukrainan sodan ymmärtäminen sijaissotana auttaisi löytämään konfliktiin ratkaisun, joka kunnioittaisi ukrainalaisten tahtoa. 72 prosenttia ukrainalaista suhtautuu avoimesti sodan päättämiseen neuvotteluteitse. Myös enemmistö eurooppalaisista pitää neuvotteluratkaisua todennäköisimpänä sodan päättymistapana.

KIIS-tutkimuslaitoksen yhdysvaltalaisen National Democratic Instituten toimeksiannosta tekemä kysely mittasi ukrainalaisten kompromissivalmiuden kasvaneen vuoden takaisesta 33 prosentista 57 prosenttiin.  Laitoksen johtaja Anton Hrushetskyi selittää mielialojen vaihtumista ukrainalaisen yhteiskunnan kärsimillä vahingoilla ja sitä seuranneella ”psykologisella uupumuksella”. Valtaosa ukrainainalaisista katsoo Venäjän hyökkäyksen kohdistuvan nimenomaan heidän valtioonsa, ei läntiseen maailmaan yleensä.

Asioilla on aina kaksi puolta

Sijaissota on sotaa ilman tappiota muille paitsi taisteleville osapuolille. Vaikka veretön sota on käsitteellinen ristiriita, arkiajattelumme ei tätä hahmota, kuten Slavoj Žižek on esittänyt. Sotaan määritelmällisesti kuuluvan vaarallisuuden ja väkivallan rajautuminen taistelevalle osapuolelle tekee siitä taas joillekin toisille hyväksyttävämmän. Semanttisesti kesytettynäkin sota on yhä sotaa.

Jos halutaan Toverin tapaan ”ymmärtää aikaa, jossa nyt eletään”, käytettyjä määritelmiä ei saisi ratkaista poliittinen tarkoituksenmukaisuus, vaan intressivertailun ja puolueettoman näytön pohjalta muodostettu tilannekuva. Jos Ukraina taistelee puolestamme, olemme sijaissodassa.

Sijaissodan lietsoma uusi kylmä sota ei ole kenenkään edun mukainen. Toivon laskeminen autokraattiseen vallanpitäjien vaihdokseen Venäjällä sisältää itsepetoksen vaaran.

Korean niemimaan kaltainen aselepo ilman rauhansopimusta -tilanteen muodostuminen Eurooppaan epävakauttaisi alueen pysyvästi ja johtaisi siviiliyhteiskuntien militarisoitumiseen. Sijaissodan lietsoma uusi kylmä sota ei ole kenenkään edun mukainen. Toivon laskeminen autokraattiseen vallanpitäjien vaihdokseen Venäjällä sisältää itsepetoksen vaaran.

Ero ukrainalaisten sankarillisen uhrivalmiuden ja heidän halpahintaisen uhraamisensa välillä tulisi pitää kristallinkirkkaana. Näin vältetään Ukrainan joutuminen suurvaltapoliitikan välikappaleeksi. Arvopohjainen realismi jää tyhjiksi sanoiksi, jos päätöksentekoa ohjaavat käsitykset meillä ja muualla muodostetaan yksinomaan sen perusteella, kenen pussiin ne pelaavat.

YTM Aleksi Okkonen on Sadankomitean hallituksen jäsen.

Artikkelikuva: wal_172619 / Pixabay

Julkaisu Jos Ukraina taistelee puolestamme ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Syksyllä 2023 Suomen hallitus teki historiallisen päätöksen sulkea Suomen ja Venäjän välinen maaraja. Päätöksen perusteena oli aluetta jo kuukausien ajan vaivannut “sääntöjenvastainen” maahantulo. Rajaliikenne vilkastui elokuun aikana, ja marraskuun loppuun mennessä Suomeen oli saapunut itärajan kautta jo lähes tuhat kolmannen maan kansalaista.

Tilannetta hankaloitti se, että maahantulijoiden kasvaneen määrän katsottiin olevan Venäjän hallituksen tietoisesti masinoima ilmiö. Monet rajalle saapuneista henkilöistä olivat kotoisin maantieteellisesti kaukaisista valtioista, ja heidän arvioitiin käyttäneen Venäjää läpikulkumaana matkalla Suomeen. Huolta herätti erityisesti tapa, jolla venäläisviranomaisten katsottiin “ohjanneen” tulijoita rajan yli.

Analysoin tässä kaksiosaisessa artikkelisarjassa hallituksen toimia kansainvälisen politiikan tutkimuksen näkökulmasta. Sovellan teksteissä tutkijoiden Barry Buzanin, Ole Wæverin, ja Jaap de Wilden kehittämää turvallistamisteoriaa. Kyseessä on 1990-luvulla kehitetty kansainvälisen politiikan tutkimuksen teoria, joka perustuu ajatukseen turvallisuudesta sosiaalisesti rakentuvana ilmiönä.

Kuten sarjan ensimmäisessä osassa totesin, turvallistamisteoria ei ota niinkään kantaa siihen, ovatko jotkin tietyt turvallisuusuhat todellisia vaiko eivät. Huomio on ennemminkin niissä tavoissa, joilla puhujat pyrkivät vakuuttamaan yleisön näiden uhkien olemassaolosta ja oikeuttamaan niiden neutralisoimiseksi käytetyt keinot.

Keskityn tässä sarjan toisessa osassa niihin oikeudellisiin ja muihin näkökulmiin, jotka ovat jääneet Suomessa parhaillaan käytävän turvallistamiskeskustelun jalkoihin. Se on jatkoa aiemmalle keskustelulle Suomeen itärajan kautta tulleista turvapaikanhakijoista kansallisena turvallisuusuhkana.

Turvallisuutta, mutta millä hinnalla?

Turvallistaminen nojaa käsitykseen havaittujen uhkien todellisuudesta ja välittömyydestä. Niiden neutralisoimiseksi ehdotetaan usein päättäväisiä, nopeita ja jopa radikaaleja toimia, joiden toteuttaminen edellyttää normaalien päätöksentekoprosessien sivuuttamista.

Kuten tutkija Mikko Poutanen huomauttaa, lopputuloksena on paradoksaalinen tilanne, jossa uhattuina ovat juuri ne demokraattisen yhteiskunnan keskeiset piirteet, joita turvallistamisella alun perin väitettiin suojeltavan.

Itärajan kontekstissa tämä näkyy hämärtyneenä käsityksenä ei vain hallituksen toimien moraalisesta oikeutuksesta, vaan myös niiden oikeudellisuudesta.

Mediassa haastateltujen rajaviranomaisten mukaan konkreettiseksi haasteeksi itärajalla muodostui lähinnä se, että Venäjän viranomaiset olivat muuttaneet toimintaansa ja sallivat nyt pääsyn Suomen rajalle ilman passia tai viisumia. Aiemmin maasta poistuminen oli edellyttänyt asiaankuuluvien matkustusasiakirjojen esittämistä.

Hallituksen aihetta koskevissa ulostuloissa tämä tulkittiin Venäjän aggressioksi ja yhdistettiin sekaannuksen ja ristiriitojen aiheuttamiseen tähtäävään hybdiridivaikuttamiseen.

On kuitenkin tärkeää huomata, että vaikka Venäjän viranomaisten toiminta oli tavallisuudesta poikkeavaa, se ei ollut itsessään mitenkään laitonta. Kuten professori Martin Scheinin huomauttaa, “kysymys ei ole laittomista vaan laillisista rajanylityksistä.” Oikeus poistua maasta on ihmisoikeus, eikä Venäjällä ei ole mitään velvoitetta – tai edes oikeutta – estää turvapaikanhakijoiden siirtyminen Suomen rajalle.

Oikeus hakea turvapaikkaa on kirjattu niin vuoden 1951 pakolaissopimukseen kuin myös YK:n ihmisoikeusjulistukseen sekä EU:n perusoikeuskirjaan. Suomi on kaikkien näiden sopimusten jäsen ja velvoitettu niiden täysimääräiseen toimeenpanoon.

Suomella sen sijaan on velvollisuus vastanottaa ja käsitellä sille tehdyt turvapaikkahakemukset. Oikeus hakea turvapaikkaa on kirjattu niin vuoden 1951 pakolaissopimukseen kuin myös YK:n ihmisoikeusjulistukseen sekä EU:n perusoikeuskirjaan. Suomi on kaikkien näiden sopimusten jäsen ja velvoitettu niiden täysimääräiseen toimeenpanoon.

Hallituksen toimissa nämä kansainväliset sitoumukset ovat pitkälti jääneet turvallisuusnäkökulmien jalkoihin. Tällä hetkellä valmisteilla oleva niin kutsuttu “käännytyslaki” antaisi rajaviranomaisille oikeuden kieltäytyä vastaanottamasta turvapaikkahakemuksia Suomen ulkorajoilla.

Kuten hallitusneuvos Sanna Palo on todennut, kyseinen laki on “oikeudellisesti poikkeuksellisen haastava ja jännitteinen perus- ja ihmisoikeuksien kanssa.” Sitä on kritisoitu Suomen kansainvälisten velvoitteiden vesittämisestä ja väheksymisestä.

Lain on myös arvioitu loukkaavan rajavartiolaitoksen työntekijöiden oikeusturvaa. Rajavartijat ovat laillisesti velvoitettuja toimimaan tavalla, joka parhaiten edistää perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista. Nyt valmisteilla oleva “käännytyslaki” tarkoittaisi kuitenkin sitä, että he saattaisivat joutua poistamaan rajan ylittäneitä ihmisiä Suomen maaperältä tai estämään heitä hakemasta turvapaikkaa. Tämä on esimerkki tilanteesta, jossa rajavartijat joutuisivat toimimaan rajavartiolain vastaisella tavalla ja näin ollen rikkomaan virkavelvollisuuttaan.

Itärajan totaalisulku heikentää haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten oikeuksia

Toinen itärajan sulkemisen aiheuttama oikeudellinen haaste liittyy perheoikeuksien toteutumiseen. Aiheesta ovat kirjoittaneet Itä-Suomen yliopiston professori Olga Davydova-Minguet ja yliopistotutkija Pirjo Pöllänen.

He kiinnittävät huomiota niihin erilaisiin inhimillisiin, sosiaalisiin ja kulttuurisiin sidonnaisuuksiin, jotka määrittävät Suomessa asuvan venäjänkielisen väestön jokapäiväistä elämää, ja jotka sitovat itärajan molemmin puolin asuvat ihmiset toisiinsa.

Kirjoittajien mukaan esimerkiksi ylirajaiset hoivasuhteet ovat yleisiä, sillä monet Suomessa asuvista venäjänkielisistä naisista huolehtivat rajaa taa jääneistä vanhemmistaan. Maiden välisen maarajan sulkeminen hankaloitti tätä arkista toimintaa ja teki fyysisistä vierailuista käytännössä mahdottomia.

Davydova-Minguet ja Pöllänen arvostelevatkin tapaa, jolla hallituksen toimet itärajalla ovat “koskettaneet kaikkein kipeimmin juuri tavallisia ihmisiä” ja lisänneet kaikkein heikoimmassa asemassa olevien henkilöiden haavoittuvuutta.

Tämänkaltaiset kriittiset huomiot ovat yleisiä turvallistamisteorian piirissä. Teorian kehittäneet tutkijat pyrkivät jo alunperinkin varoittamaan ihmisiä turvallistamispuheen vaikeasti ennakoitavista seurauksista. Näihin lukeutuvat turvallisuuspoliittinen vaihtoehdottomuus sekä sen johdosta tapahtuneet sotilaalliset ylilyönnit. Yhdysvaltain terrorismin vastaista sotaa on usein käytetty esimerkkinä jälkimmäisestä.

Turvallistamispuheelle ominaiset uhkakuvat ruokkivat erityisesti toiseuden pelkoa, eli tuntemattomien ihmisten ja kansojen näkeminen vaaroina tai vihollisina. Lopputuloksena on usein muukalaisvihan ja poliittisen vastakkainasettelun lisääntyminen.

Erityisesti populististen puolueiden on todettu soveltavan turvallistamisteorian oppeja omassa vaikuttamistyössään. Turvallisuuskysymyksiin vetoaminen on tehokas keino sulkea tiettyjä ryhmiä yhteiskunnan ulkopuolelle ja vahvistaa mielikuvia maan kansalaisiin kohdistuvasta uhasta.

Turvallistamispuheelle ominaiset uhkakuvat ruokkivat erityisesti toiseuden pelkoa, eli tuntemattomien ihmisten ja kansojen näkeminen vaaroina tai vihollisina. Lopputuloksena on usein muukalaisvihan ja poliittisen vastakkainasettelun lisääntyminen.

Kriisipuhe muodostaa itseään ruokkivan noidankehän

Turvapaikanhakijoiden ja muiden siirtolaisten turvallistaminen on ilmiö, josta puhutaan vuosi vuodelta enemmän. Siihen liittyy aivan oma, perinteisestä kansallisen turvallisuuden logiikasta eriävä uhkakuvastonsa ja toimintamallinsa.

Itärajan kontekstissa turvallistaminen on näkynyt erilaisten – ja tähän asti pääasiallisesti toteutumattomien – riskien korostamisena. Poliitikkojen viittaukset Venäjän hallituksen “hybridihyökkäykseen” sekä paperittomien maahantulijoiden aiheuttamaan potentiaaliseen turvallisuusuhkaan ovat herättäneet pelkoa kansalaisten keskuudessa.

Ne ovat myös naamioineet sen tosiasian, että hallituksen toimet itärajalla ovat olleet pitkälti epäsuhtaisia verrattuna maahan pyrkineiden ihmisten määrään. Kuten Pakolaisneuvonnan toiminnanjohtaja Pia Lindfors osuvasti totesi: “Kyseessä on varsin onnistunut hybridioperaatio, […] kun muutama sata suojelua hakevaa ihmistä saa aiemmin ihmisoikeuksien puolesta kansainvälisesti vahvasti puhuneen oikeusvaltion taipumaan ja rajoittamaan itse perustavanlaatuisia ihmisoikeuksia.”

Mahdollisia jatkotoimenpiteitä harkittaessa tulee pitää mielessä, että tilanne Suomessa ei ole mitenkään uusi tai ainutlaatuinen.

Mahdollisia jatkotoimenpiteitä harkittaessa tulee pitää mielessä, että tilanne Suomessa ei ole mitenkään uusi tai ainutlaatuinen. Monella on tuoreessa muistissa vuoden 2015 “pakolaiskriisi” sekä vuoden 2021 “rajakriisi”, jolloin Valko-Venäjän katsottiin tieten tahtoen lähettäneen tuhansia turvapaikanhakijoita Puolaan EU:n ulkorajalle.

Molemmissa tapauksissa turvapaikanhakijoiden yllättäen kasvaneeseen määrään vastattiin koventamalla maiden sisäisiä turvallisuustoimia ja leimaamalla maahantulijat kansalliseksi turvallisuusuhaksi.

Tämänkaltaiset toimet ovat omiaan lisäämään hybridihyökkäyksen houkuttelevuutta. Ne paljastavat läntisen yhteiskunnan heikot kohdat ja haavoittuvuuden sekä sen, kuinka helppoa sisäisen eripuran kylväminen on.

Sen sijaan että Venäjän toimintaan vastataan ottamalla etäisyyttä historiallisiin arvoihin ja kansainvälisiin sitoumuksiin, tulisi Suomen hallituksen takertua niihin entistä vahvemmin.

VTT Iida-Maria Tammi on vieraileva tutkija saksalaisessa  Centre for Humanitarian Action-ajatushautomossa, jossa hän työskentelee Alfred Kordelinin Säätiön rahoittaman Humanitarian Climate Politics-tutkimusprojektin parissa. Tammi on yksi Politiikasta-lehden päätoimittajista.

Artikkelikuva: Pexels / Pixabay

Artikkelia muokattu 12.6.2024: Artikkelin otsikkoa tarkennettu lisäämällä siihen osan järjestysnumero.

Julkaisu Rajat kii! Osa 2: Oikeudelliset näkökulmat ovat jääneet kriisipuheen jalkoihin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Keskustelu Suomen hallituksen rajaturvallisuuteen liittyvistä toimista on käynyt viime kuukausien aikana vilkkaana. Erityisesti poliitikkojen keskuudessa kiitosta ovat keränneet hallituksen nopea ja päättäväinen vastaus itärajan muuttuneeseen tilanteeseen sekä tapa, jolla kansallisesta turvallisuudesta tehtiin ykkösprioriteetti epävakaassa ja vaikeasti ennakoitavassa tilanteessa.

Samalla monet asiantuntijat ovat kritisoineet hallituksen toimien perus- ja ihmisoikeusvaikutuksia. Huomiota on kiinnitetty erityisesti siihen, että valtaosa syksyn 2023 aikana Suomeen itärajan kautta tulleista henkilöistä on turvapaikanhakijoita.

Ihmisoikeusjärjestö Amnesty International on huomauttanut, että hallituksen päätös rajanylityspaikkojen sulkemisesta ja turvapaikkamenettelyn keskittämisestä on heikentänyt pakolaisten oikeuksia ja aiheuttanut “vakavien ihmisoikeusloukkausten vaaran.”

Analysoin tässä kaksiosaisessa artikkelissa hallituksen toimia kansainvälisen politiikan tutkimuksen näkökulmasta. Sovellan teksteissä tutkijoiden Barry Buzanin, Ole Wæverin, ja Jaap de Wilden kehittämää turvallistamisteoriaa. Kyseessä on 1990-luvulla kehitetty kansainvälisen politiikan tutkimuksen teoria, joka perustuu ajatukseen turvallisuudesta sosiaalisesti rakentuvana ilmiönä.

Keskityn tässä sarjan ensimmäisessä osassa tapaan, jolla hallituksen turvallisuuspoliittisiin kysymyksiin painottuva retoriikka on muokannut itärajan tilannetta koskevaa julkista keskustelua. Sarjan toisessa osassa erittelen turvallistamispuheen luomia analyyttisia aukkoja, ja niiden vaikutuksia ihmis- ja yksilönoikeuksien toteutumiselle.

Turvallistaminen oikeuttaa radikaalit ja epädemokraattiset toimenpiteet

Akateemisessa tutkimuksessa turvallistamisteoriaa on käytetty ensisijaisesti keinona selittää tapaa, jolla tiettyjä yhteiskunnallisia aiheita tarkastellaan pääasiallisesti turvallisuusnäkökulmien kautta, ja niitä koskeva päätöksenteko niin sanotusti “kohotetaan” päivänpolitiikan yläpuolelle.

Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että puhuja, joka on usein poliitikko tai muu päätöksentekijä, pyrkii vakuuttamaan yleisön, kuten vaikkapa äänestäjät, jonkin ilmiön tai toimijan aiheuttamasta turvallisuusuhasta. Puhujan retoriseen keinovalikoimaan kuuluvat usein pelkoa herättävät kielikuvat, liioittelu sekä tarkkaan valitut, tilanteen kiireellisyyttä ja esitettyjen toimien vaihtoehdottomuutta alleviivaavat “faktat”.

Onnistuneesta turvallistamisesta puhutaan silloin, kun yleisö hyväksyy uhan olemassaolon ja sen neutralisoimiseksi tehdyt toimet. Termillä ei siis oteta kantaa siihen, onko uhka torjuttu vaiko ei.

Onnistuneesta turvallistamisesta puhutaan silloin, kun yleisö hyväksyy uhan olemassaolon ja sen neutralisoimiseksi tehdyt toimet. Termillä ei siis oteta kantaa siihen, onko uhka torjuttu vaiko ei. Ennemminkin on kyse onnistuneesta poliittisesta vaikuttamisesta, joka muokkaa kuulijan käsitystä sillä hetkellä vallitsevasta turvallisuustilanteesta.

Aiemmassa tutkimuksessa turvallistamisteorian avulla onkin usein pyritty ymmärtämään, kuinka jostakin näennäisen vaarattomasta toimijasta tai ilmiöstä on muodostettu turvallisuusuhka. Turvallistamisteoriaa on sovellettu onnistuneesti esimerkiksi journalismiin, terveyteen ja ilmastonmuutokseen liittyviin kysymyksiin, teoria on myös yksi tapa hahmottaa kansallisia ja kansainvälisiä kriisejä.

Kuinka turvapaikanhakijoista tuli uhka Suomen valtiolle

Ensimmäinen päätös Suomen ja Venäjän välisen rajan sulkemisesta tehtiin 16. marraskuuta 2023. Sulkupäätös koski Vaalimaan, Nuijamaan, Imatran ja Niiralan raja-asemia. Vainikkalan rautatieliikenteelle omistetun raja-aseman lisäksi nämä ovat neljä eteläisintä itärajan ylityspaikkaa. Niistä on hyvät kulkuyhteydet niin Pietariin kuin Moskovaankin.

Vajaa viikko tämän jälkeen valtioneuvosto päätti sulkea myös Kuusamon, Sallan ja Vartiuksen raja-asemat. Tämä tarkoitti sitä, että Suomen ja Venäjän väliselle henkilöliikenteelle oli avoinna enää kaikkein pohjoisin rajanylityspaikka, nimeltään Raja-Jooseppi. Marraskuun lopussa myös tämä suljettiin.

Raja-Joosepin sulkemisen myötä koko Suomen ja Venäjän välinen maaraja oli kiinni, eikä minkäänlainen henkilöliikenne ollut enää mahdollista. Nämä jyrkät ja tavanomaisesta poikkeavat toimet pyrittiin oikeuttamaan vetoamalla turvallisuusnäkökulmiin.

Pääministeri Petteri Orpo viittasi marraskuussa 2023 itärajan muuttuneeseen tilanteeseen Venäjän Suomeen kohdistamana “hybridioperaationa”, jolla pyritään aiheuttamaan sekaannusta ja ristiriitoja Suomen ja EU:n sisällä. Orpo on sittemmin koventanut retoriikkaansa, ja kuvannut itärajan tilannetta “hybridihyökkäyksenä” Suomen ja EU:n itsemääräämisoikeutta vastaan.

Hallituksen kirjelmissä itärajan totaalisulkua on niin ikään perusteltu vetoamalla turvapaikanhakijoiden aiheuttamaan turvallisuusuhkaan.

Hallituksen kirjelmissä itärajan totaalisulkua on niin ikään perusteltu vetoamalla turvapaikanhakijoiden aiheuttamaan turvallisuusuhkaan. Valtioneuvoston päätöksen mukaan “sääntöjenvastainen maahantulo” Suomen itärajalla aiheuttaa “vakavan uhan kansalliselle turvallisuudelle sekä yleiselle järjestykselle Suomessa ja muualla Schengen-alueella.”

Päätöksessä kiinnitettiin erityistä huomiota “vieraan valtion viranomaisten” ja “muiden toimijoiden” rooliin Suomeen kohdistuvan maahantulon edesauttamisessa. Myös kansainvälisen rikollisuuden arveltiin liittyvän itärajan muuttuneeseen tilanteeseen.

Jotkut poliitikot ovat myös epäilleet, että Suomeen voisi itärajan kautta saapua turvapaikanhakijoiksi naamioituneita sotilaita. Tutkijat ovat sittemmin torpanneet tämän huolen. Kuten väitöskirjatutkija Mikko Räkköläinen toteaa, “Venäjällä on jo käytössä paljon parempia tapoja tällaiseen kuin joukkojen naamioiminen turvapaikanhakijoiksi.”

Tätä mahdollisuutta vastaan puhuu myös se, että kyseiset henkilöt kirjataan ja otetaan talteen heti heidän ylitettyään rajan. Näin ollen heidän mahdollisuuteensa mihinkään sotilaalliseen toimintaan Suomen sisällä ovat heikot.

Itärajaa koskeva julkinen keskustelu tarvitsee lisää kriittisiä äänenpainoja

Hallituksen itärajaa koskeva narratiivi on malliesimerkki onnistuneesta turvallistamisesta. Yllä olevista esimerkeistä käy ilmi, kuinka puhujat, kuten Orpon hallituksen jäsenet ja muut poliitikot, ovat systemaattisesti pyrkineet vakuuttamaan kuulijat (Suomen kansalaiset) itärajan muuttuneen tilanteen aiheuttamasta turvallisuusuhasta ja oikeuttamaan rajaturvallisuuden takaamiseksi tehdyt toimet.

Puhujien ilmaisut ja heidän käyttämänsä esimerkit ammentavat kansalaisten historiallisesti muodostuneesta –ja Ukrainan sodan uudelleenaktivoimasta – pelosta Venäjää kohtaan. Hallituksen kriisipuheen keskiössä on ajatus itärajasta vaarallisena alueena, jonka hallitseminen vaatii epätavanomaisia ja radikaaleja turvallisuustoimia.

Se, että kuulijat hyväksyvät tämän väitteen on olennaista ei vain hallituksen esittämien toimien hyväksyttävyyden, vaan myös niiden toimeenpanijoiden poliittisen uran jatkuvuuden kannalta.

Avoin ja ennakkosensuurista vapaa keskustelukulttuuri on tärkeä vastavoima pelkoa herättävälle kriisiretoriikalle. Se monipuolistaa itärajan tilanteesta käytävää julkista keskustelua ja tarjoaa vaihtoehtoisia tapoja käsitteellistää tilannetta.

Turvallistamispuhetta kuunnellessa on kuitenkin tärkeää pitää mielessä, että puhujat usein korostavat tai jopa liioittelevat uhan laatua hakiessaan kuulijoiden hyväksyntää. Tämän seurauksena maan sisäpoliittinen ilmapiiri muuttuu helposti jännittyneeksi, ja aihetta koskeva julkinen keskustelu kärjistyy ja yksipuolistuu. Usein keskeisiä toimijoita on enemmän kuin yksi, ja myös media ja erilaiset asiantuntijat voivat omalla toiminnallaan vaikuttaa aiheesta käytävän keskustelun laatuun.  

Tämä ilmiö on näkynyt myös Suomessa. Kun esimerkiksi apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalainen kyseenalaisti itärajan totaalisulun laillisuuden viime syksynä, häntä arvosteltiin kovin sanakääntein. Myös monia tutkijoita, ihmisoikeusjärjestöjä ja muita asiantuntijoita on kritisoitu heidän tuotuaan esille vaihtoehtoisia tai marginaaliin jääneitä näkökulmia.

Tästä kriisipuheen vaihtoehtoisia ääniä poissulkevasta luonteesta huolimatta – tai siitä johtuen – on ensiarvoisen tärkeää, että hallituksen rajaturvallisuuteen liittyviä toimia seurataan yhä edelleen kriittisesti ja moniäänisesti.

Viimeisimpien tietojen mukaan Suomen ja Venäjän välinen maaraja pysyy toistaiseksi suljettuna. On tärkeää, että tulevia toimenpiteitä koskevassa keskustelussa annetaan enemmän tilaa myös hallituksen toimia vastustaville tai niitä kyseenalaistaville mielipiteille.

Avoin ja ennakkosensuurista vapaa keskustelukulttuuri on tärkeä vastavoima pelkoa herättävälle kriisiretoriikalle. Se monipuolistaa itärajan tilanteesta käytävää julkista keskustelua ja tarjoaa vaihtoehtoisia tapoja käsitteellistää tilannetta.

Vaihtoehtoiset kannanotot myös haastavat kriisipuheelle ominaisen “vaihtoehdottomuuden” ja auttavat kuulijoita tunnistamaan, milloin kriisin ratkaisemiseksi ehdotetut keinot kääntyvät itseään vastaan. 

VTT Iida-Maria Tammi on vieraileva tutkija saksalaisessa Centre for Humanitarian Action-ajatushautomossa, jossa hän työskentelee Alfred Kordelinin Säätiön rahoittaman Humanitarian Climate Politics-tutkimusprojektin parissa. Tammi on yksi Politiikasta-lehden päätoimittajista.

Artikkelikuva: Pexels / Pixabay

Artikkelia muokattu 12.6.2024: Artikkelin otsikkoa tarkennettu lisäämällä siihen osan järjestysnumero.

Julkaisu Rajat kii! Osa 1: Eksistentiaalinen pelko ajaa hallituksen rajapolitiikkaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vain kolme viikkoa oli kulunut Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan helmikuussa 2022, kun optimistiset ennusteet sodan ilmastovaikutuksista alkoivat levitä lännessä: ilmastotoimet vauhdittuvat sotatoimien myötä ja fossiilienergiasta vapaudutaan kuin varkain. Ennuste oli suurisuuntainen, ja sen vaikutusta sodan tilanne- ja mielikuvaan on vaikea yliarvioida. Jos ilmastovaikutusargumentti ei olisi lyönyt läpi, laajamittainen asevienti Ukrainaan olisi voinut varsinkin Saksassa jäädä ilman tarvitsemaansa tukea.

Sodan pitkittyessä sodan ilmastovaikutusarvioiden toiveikkuus kasvoi. Ilmastotoimia maailmanlaajuisesti vauhdittava Euroopan energiasiirtymä oli yhdysvaltalaisen Politico-lehden siteeraamien asiantuntijalausuntojen mukaan ”rakenteellinen, pysyvä ja historiallinen”. Ironisesti presidentti Vladimir Putin nimettiin ”valloittajaksi, joka tekee EU:sta vihreän”. Yhdysvaltalaisen ulkopoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisussa hänet taas ristittiin ”Putin vihreäksi”: hyökkäyssodan aloittaneen Venäjän katsottiin antaneen ratkaisevan sysäyksen RePowerEU-ohjelman tavoitteelle uusiutuvien energialähteiden osuuden kasvattamiseksi 45 prosenttiin vuosikymmenen loppuun mennessä.

Ukrainan puolustussodan varhaisten onnistumisten nostattama sotaoptimismi oli tarttuvaa, ja vielä syksyllä 2022 myrskypilvien hopeareunus hohti kirkkaana. ”Ilmastonäkökulmasta Ukrainan sota voitaneen nähdä siunauksellisena”, tiivisti Maailman ilmatieteen järjestö WMO:n pääsihteeri Petteri Taalas.

Arvioita Venäjän hyökkäyssodan suotuisista vaikutuksista vihreälle siirtymälle esitettiin laajalti myös yliopistoyhteisöissä halki tieteenalarajojen. Fyysikko Amory Lovins ennakoi ”fossiilienergian aikakauden” päättymistä. Antropologi Pierre Charbonnier ylisti ”sotaekologiaa” samaan tapaan kuin filosofi Slavoj Žižek revitteli ”sotakommunismilla”, kriisin avaamilla myönteisillä mahdollisuuksilla. Vielä vastikään aktivistikonsultti Leo Stranius kirjoitti Jos tahdot rauhaa -artikkelikokoelmassa yksikantaan: ”Venäjän hyökkäys Ukrainaan nopeuttaa pitkän päälle ilmastotoimia Suomessa, Euroopassa ja maailmalla.”

Arvovaltaisimman arvion fossiilienergiariippuvuuden taittumisesta esitti Kansainvälinen energiajärjestö IEA, joka ennusti fossiilienergian kysyntähuipun koittavan jo lähivuosina. Ennusteen tulkinta kuitenkin kysyy suhteellisuudentajua: sama ennuste kertoi, että vuoteen 2050 mennessä fossiilienergian osuus tuotantopaletissa kyllä vähenee nykyisestä 80 prosentista – mutta vain 60 prosenttiin. Päästövähennyskehitykselle asetettuihin tavoitteisiin nähden se ei tunnu riittävän. Sittemmin IEA on tuoreemmassa raportissaan arvioinut, että mahdollisuudet ilmaston lämpenemisen pysäyttämiseksi 1,5 celsiusasteeseen ovat kaventuneet. Oliko ilmastovaikutuspuhe siis toiveajattelua?

Ennustaminen on vaikeaa

Rajut yhteiskunnalliset muutokset tarjoavat tilaisuuksia linjamuutoksiin, koska yhteiskunnallista kehitystä määrittävät polkuriippuvuudet katkeavat. Viime vuosisadan maailmansodat muodostivat äärimmäisiä taitekohtia, joissa porvarillisten yhteiskuntien pidäkkeet sosiaali- ja verovaltion rakentamiseksi pettivät: warfare muuttui welfareksi palattaessa siviiliyhteiskuntiin. Kun energiamarkkinat joutuivat Ukrainan sodan seurauksena myllerrykseen, vertailukohtia haettiin viidenkymmenen vuoden takaisesta öljykriisistä, joka johti vallanpitäjien vaihdoksiin ympäri maailman.

Yhteiskunnallisten kehityssuuntien ja murroskohtien tunnistaminen on silti vakainakin aikoina hankalaa, ellei jopa mahdotonta, puhumattakaan megatrendien ennakoimisesta monikriisien ja kilpailullisen keskinäisriippuvuuden maailmassa. Ennusteita sävyttää kansainvälinen järjestelmä, jota ohjaavat vaikeasti yhteensovitettavat intressit ja poliittiset tarkoituksenmukaisuudet. Geopolitiikan skenaariot ovat siksi tosipohjaisuudesta tinkimättöminäkin aina ideologisia. Vahvaan näyttöön perustuvinakin ne heijastavat valikoituneiden väestöryhmien ja tiettyjen luokkien toiveita ja pelkoja, mutta ennen kaikkea ne ovat ilmaisuja tietyistä suurvaltasuhteisiin kiinnittyneistä aineellisista eduista.

Venäjän hyökkäyssota saattoi muuttaa monessa maassa kansalaismielipiteitä vihreälle energisiirtymälle suopeammiksi. Sodan varjossa valmius ilmastotoimiin kasvoi.

Epävarmuuden ja ehdollisuuden ilmaisut putosivatkin tuon tuosta pois, kun Euroopan irtaantumisesta idän tuontienergiasta viestittiin suurelle yleisölle. Sekalaisesti käytetyt vaikutusten aikaväliarviot jäävät usein ilmaan – varsinkin kun niillä ei ole vakiintuneita määritelmiä. Tulevaisuutta koskevien kehityskulkuennusteiden leväperäisyys söi vakuuttavuutta, kuten oli ilmeistä eräässä tyypillisessä korkean tason asiantuntijalausunnossa sotaa seuranneesta energiakriisistä: ”Sillä tulee luultavasti olemaan kielteinen vaikutus päästöihin lyhyellä aikavälillä mutta myönteinen vaikutus pidemmällä aikavälillä.”

Venäjän hyökkäyssota saattoi muuttaa monessa maassa kansalaismielipiteitä vihreälle energisiirtymälle suopeammiksi. Sodan varjossa valmius ilmastotoimiin kasvoi: suomalaisille tärkeimmäksi syyksi fossiilisista polttoaineista luopumiselle havaittiin halu pienentää riippuvuutta Venäjän tuontienergiasta. Syynä tähän eivät tosin olleet ilmastohätätilan uhkakuvat vaan reaktiot sodan aiheuttamaan turvallisuusympäristön muutokseen.

Fossiiliriippuvuudesta toiseen

Eurooppalainen elämänmeno on pitkälti entisensä, vaikka energiatuonti Venäjältä on vähentynyt. Riippumattomuutta, saati energiaomavaraisuutta, se ei silti ole synnyttänyt – päinvastoin.

Sodan jälkeiset ulkopoliittiset valinnat ovat tehneet EU:sta entistä riippuvaisemman Yhdysvalloista, mikä uhkaa viedä pohjan pyrkimyksiltä strategiseen autonomiaan. Näin siitäkin huolimatta, että komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen luonnehti vähähiilistä energiasiirtymää ”parhaaksi keinoksi saavuttaa itsenäisyys ja taata energiaturvallisuus”. Vielä hiljattain hän linjasi, että sota on tehnyt Euroopasta ”riippumattomamman ja suvereenimman energiapolitiikassa”.

Sotaa edeltäneeseen aikaan verrattuna eurooppalainen teollisuus maksaa energiastaan 3–4 kertaa suuremman hinnan kuin yhdysvaltalaiset kilpailijansa, minkä on arveltu johtavan teollisuustuotannon supistamisiin. Energiariippumattomuutta tuskin tulee lisäämään turvautuminen vihreäksi määriteltyyn ydinvoimaan, jonka käytön kolminkertaistamista vuoteen 2050 mennessä myös monet EU-maat ajoivat YK:n COP28-ilmastohuippukokouksessa. Turvaaminen ydinvoimaan – joka vastikään nimettiin ”strategisen tärkeäksi vihreälle siirtymälle” – saattaisi vain kytkeä Euroopan entistä kiinteämmin venäläiseen rikastettuun uraaniin ja ydinteknologiaan. Ydinsektori jätettiin pakotteiden ulkopuolelle.

Korvatakseen energiatuontia Venäjältä Eurooppa on kääntynyt Yhdysvaltojen ja Qatarin puoleen.

Korvatakseen energiatuontia Venäjältä – joka maakaasun osalta kattoi 40 prosenttia tarpeesta – Eurooppa on kääntynyt Yhdysvaltojen ja Qatarin puoleen. Euroopan maakaasutuonti Yhdysvalloista kasvoi 140 prosentilla vuonna 2022, ja pitkäaikaisia tuontisopimuksia solmittiin ennätykselliset 17 kappaletta. EU-valtioiden solmimat maakaasun tuontisopimukset puolestaan ovat Qatarille maan merkittävimmät. Kestoltaan liki 30-vuotisina niiden voi nähdä sotivan EU:n hiilidioksidipäästöjen vuoden 2050 nettonollatavoitteen kanssa. Arabiemiirikunnat on linjannut tuottavansa fossiilisia polttoaineita energiakäyttöön ”niin kauan kuin markkinoilla on kysyntää”.

G7-maaryhmä oli aiemmin sitoutunut kivihiilen energiakäytöstä luopumiseen vuoteen 2030 mennessä. Sodan myötä kanta muuttui: kivihiili palasi esimerkiksi Saksan energiapalettiin, ja talousmahti perui aiemmat sitoumuksena siitä luopumiseksi. Lisäksi fossiilienergiahankkeisiin osallistumisesta globaalissa etelässä oli katsottu parhaaksi pidättyä.

Sittemmin EU-maiden tukea energiankäytön aiheuttamien hiilidioksidipäästöjen vähentämiseen kehittyvissä maissa ei voi enää pitää kiistattomana. Saksa on sopinut maakaasun tuonnista Senegalista ja vastaavanlainen sopimus on tekeillä myös mantereen suurimman öljynvientimaa Nigerian kanssa. Samaan tapaan Ranskan valtionyhtiö TotalEnergies on käynnistänyt nesteytetyn maakaasun tuotantolaitoksen Mosambikissa: hanke on kaiken kaikkiaan suurin ulkomainen investointi Afrikkaan.

Fossiilienergian käyttö laajenee, vaikka vihreät ratkaisut lisääntyvät     

Ilmastotoimien vauhdittuminen Ukrainan sodan seurauksena ei siis näytä lainkaan itsestään selvältä ainakaan lyhyellä aikavälillä. Merkittävät investoinnit puhtaaseen energiantuotantoon ovat yli kaksikymmenkertaistuneet vuodesta 2019. Lisäksi siirtymisen pilviteknologiaan perustuviin alustatalouksiin on katsottu suosivan vihreitä energiaratkaisuja. Fossiilienergian käyttöä silti laajennetaan käytännössä kaikkialla.

Venäjän hyökkäyssota on lisäksi tarjonnut uusia energiapolitiikan mahdollisuuksia Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten yhteistoiminnalle. Natoa lähellä olevan Atlantic Council -järjestön johto hahmottelee Euroopan kehityssuunnan selvin sanoin: ”Yhdysvaltojen on jatkettava puhtaan maakaasutuotannon edistämistä ja toimittava yhdessä eurooppalaisten liittolaistensa kanssa uusien nesteytetyn maakaasulähteiden löytämiseksi.”

Siirtymisen pilviteknologiaan perustuviin alustatalouksiin on katsottu suosivan vihreitä energiaratkaisuja. Fossiilienergian käyttöä silti laajennetaan käytännössä kaikkialla.

Kiinnostavasti Atlantic Council esittää, ettei ”fossiilienergiantuotannon tarvitse olla ristiriidassa energiasiirtymän kanssa”. Yhdysvaltojen tuontienergialla ja yhteisellä energiapolitiikalla ajatellaan myös edistettävän poliittista vakautta: ilmastotoimille vihamielisiä ”populistisia vallankaappauksia” estetään ”lisäämällä öljyn ja maakaasun tuotantoa lyhyellä aikavälillä” Atlantin molemmin puolin.

Poliittisen ja diplomaattisen johdon suunnitelmista huolimatta fossiilienergia-alan yritysten johdossa yleensä uskotaan energiasiirtymän alkaneen. Kankeaa alkua selitetään ”töyssyisellä tiellä”.  Soraääniäkin on tosin kuulunut: Yhdysvaltojen suurimman öljy- ja maakaasuyhtiö ExxonMobilin toimitusjohtaja Darren Woods totesi hiljattain, että fossiilisten energialähteiden rooli ”saattaa vähentyä ajan myötä”, mutta ne ”tulevat olemaan kuvioissa vielä pitkään”.

Sotaoptimismia ja ilmastopessimismiä

Venäjän hyökkäyssodan ilmastovaikutusennusteiden merkitystä ulko- ja turvallisuuspoliittisiin linjauksiin Euroopassa on vaikea aliarvioida. Sotaa ja rauhaa koskeneet linjavalinnat asettuvat uuteen valoon viimeistään, kun selviää osoittautuvatko niitä perustelleet ennusteet oikeiksi tai vääriksi.

Talouspoliittiset vastaukset Venäjän hyökkäyssotaa seuranneeseen inflaatioon ja energiakriisiin eivät näytä lievittäneen Euroopan talouksien riippuvuutta fossiilienergiasta. Huoli energiaturvallisuudesta on mennyt ilmastoturvallisuuden edelle. Transatlanttinen suhde näyttää lujittuneen strategisen autonomian kustannuksella, mikä on saanut unohtamaan olennaisen: Yhdysvaltojen etu ei aina vääjäämättä ole sama kuin Euroopan etu, Naton uuden itärajamaan kansallisesta edusta puhumattakaan.

Epärealistisista toiveista seuraa vain kohtalokkaita virhearvioita. Sodan viherpesu vaarantaa ilmastopolitiikan, eikä pitkittyneen sodan inhimillistä hintaa juuri kysytä. Neuvotteluratkaisulle annettu painoarvo olisi voinut olla suurempi.

Monenkeskinen yhteistyö on ainoa keino asettaa ja saavuttaa kipeästi kaivatut päästövähennystavoitteet. Viimeisimmän ilmastokokouksen epäonnistuminen fossiilienergian asteittaisen alasajon aikatauluttamisessa vain alleviivaa tarvetta vahvistaa rauhanomaiseen rinnakkaiseloon perustuvan yhteistyön rakenteita. Ilmastotoimien saattaminen ajan tasalle esimerkiksi fossiilienergian sulkusopimusneuvottelujen käynnistämisellä vaatisi vastakkainasettelun kärjistymisen kierteen katkaisemista. Ilmastotoimille elintärkeän tutkimusyhteistyön tyrehtyminen ei ennusta hyvää.

YTM Aleksi Okkonen on Sadankomitean hallituksen jäsen

Artikkelikuva: Gustavo Quepon / Unsplash

Julkaisu Fossiiliriippuvuudesta toiseen – Euroopan valmius vihreään siirtymään on yhä selkiytymätön ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Asevelvollisuutta, kuten muutakin Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa, on historiallisesti johdettu eliittilähtöisesti. Venäjän helmikuussa 2022 käynnistämä hyökkäys Ukrainaan on kiristänyt turvallisuuspoliittista ympäristöä ja keskustelua Suomessa ja koko Euroopassa. Tässä artikkelissa luodaan katsaus lähimenneisyydessä tapahtuneeseen keskusteluun Suomen maanpuolustuksen kivijalasta eli asevelvollisuudesta Helsingin Sanomien mielipidekirjoituspalstalla vuosien 2008–18 välillä. 

Mielipidekirjoitusten kirjoittajien taustoja on hankala, jopa mahdotonta luokitella, mutta enemmistö kirjoittajista edustaa joka tapauksessa tavallisia kansalaisia. Ammattipoliitikkojen, -sotilaiden tai asevelvollisuuden asiantuntijoina esiintyvien kirjoittajien mielipidekirjoitukset muodostivat tarkasteluaineistossa vähemmistön.

Asevelvollisuudella on edelleen Suomessa eräänlainen kaksoisrooli politiikan eli kansakunnan rakentamisen välikappaleena sekä sotilaallisen maanpuolustuksen kivijalkana. Helsingin Sanomien mielipidekirjoituspalsta on oiva paikka todentaa erilaisia, karkeasti määriteltynä sosiaalisia ja sotilaallisia näkökulmia asevelvollisuuteen.

Asevelvollisuus ja nationalismi

Suomalaisissa ja kansainvälisissä tutkimuksissa jaetaan verrattain laajasti ajatus asevelvollisuuden kansallisuusaatteeseen kytkeytyvistä juurista. 

Nationalismiin perustuva lähestymistapa asevelvollisuuteen on aiemman tutkimuksen valossa helposti perusteltavissa, kansallisvaltioiden hajoamiskehityksestä huolimatta tai kenties juuri siksi. Nationalismin tutkimuskenttä on erittäin laaja, mutta 1960-luvulta eteenpäin voimakkaimman jalansijan ovat saavuttaneet nationalismia sosiaalisen konstruktivismin viitekehyksen kautta lähestyvät tutkijat. Kyseisistä tutkijoista erityisesti kansainvälisen politiikan professori Benedict Anderson (1936–2015) on noussut suureen maineeseen.

Anderson määrittelee vuonna 1983 julkaistussa “Kuvitellut yhteisöt – Nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua” -teoksessaan kansakunnan kuviteltuna ja rajattuna poliittisena yhteisönä. Kaikki kansakunnan jäsenet, kuten suomalaiset Suomessa, eivät voi tuntea kansakuntansa suurikokoisella alueellaan toisiansa, mutta heidän välillään silti vallitsee rakennettu yhteisöllisyyden tunne. Nationalismin keskeisten tuotoksien eli kansakuntien analyysin pitääkin Anderson mukaan pureutua siihen, miten kansakunta rakennetaan eli kuvitellaan. Asevelvollisuus on andersonilaisittain ajateltuna ja lyhyesti todettuna yksi keino muiden keinojen joukossa kuvitella Suomen kuvitteellista yhteisöä.

Sosiaalisia näkökulmia asevelvollisuuteen

Andersonia ja muitakin nationalismia tutkineita on kritisoitu sukupuolen merkityksen sivuuttamisesta nationalismin analyysissa. Tämä Andersonin teorian heikkous ilmenee asevelvollisuuden tutkimisessa nopeasti, sillä sukupuolten välinen tasa-arvo nousi usein esille mielipidekirjoitusaineistossa. 

Tasa-arvonäkökulman voidaan todeta olleen Helsingin Sanomien mielipidekirjoituspalstalla vuosina 2008–18 merkittävin kielteinen tapa tarkastella asevelvollisuutta. Vain miehiä koskeva asevelvollisuus koetaan kasvavassa määrin epätasa-arvoiseksi. Tasa-arvoon perustuva asevelvollisuuskritiikki nousee aineistossa esille niin poliitikkojen kuin kansalaisten mielipidekirjoituksissa. 

Tasa-arvoon perustuva asevelvollisuuskritiikki nousee aineistossa esille niin poliitikkojen kuin kansalaisten mielipidekirjoituksissa. 

Anderson korostaa aina jonkinlaista tasa-arvoa kansakunnan jäsenten välillä kansakunnan kaikesta muusta mahdollisesta eriarvoisuudesta huolimatta. Iäkäs rikas helsinkiläinen ja nuori köyhä kemiläinen voivat kokea olevansa silti samaa kansaa esimerkiksi saman yhteisen äidinkielen perusteella. Asepalvelus jaettuna yhteisenä kokemuksena luo tasa-arvoa esimerkiksi suurituloisen toimitusjohtajan ja pienipalkkaisen työläisen välille, eli kuvittelee andersonilaisittain tasa-arvoista kansakuntaa. Nykyaikana voi toisaalta helposti unohtua, miten sosiaalisesti radikaali tasa-arvoisesti kaikkia miehiä koskeva asevelvollisuus oli 1700-luvun lopun ja 1800-luvun maailmassa.

Vain miehiä koskevan asevelvollisuuden kritisoiminen epätasa-arvoisena palautuu vääjäämättä erilaisiin tapoihin tulkita kansakunta luotuna sosiaalisena yhteisönä tämän päivän Suomessa.  Sukupuolten väliseen tasa-arvoon perustuvan asevelvollisuuskritiikin voi tulkita siten, että nykyajan ymmärrys kansakunnan jäsenten, miesten ja naisten, tasa-arvoisuudesta heikentää asevelvollisuuden roolia kuvitteellisen yhteisön rakentajana. Näkökulman mukaan kaikki ovat tasa-arvoisia, mutta jotkut toiset silti aina tasa-arvoisempia kuin toiset.

Tasa-arvon, yhteisöllisyyden ja yksilöllisyyden näkökulma asevelvollisuuteen

Mielipidekirjoituksissa väitetään Andersonin teorian mukaisesti asepalveluksen olevan jaettu yhteinen kokemus, joka yhdistää suomalaisia kansakuntana heidän etnisistä tai muista taustoistaan huolimatta. Asevelvollisten kansalaiskasvatus tarkoittaa yksilöiden kiinnittymistä heidän taustoistansa riippumatta osaksi suomalaisten kansallista yhteisöä.

Todennäköisesti jokaisella kansakunnalla on omat sodissa kaatuneet sankarivainajansa, joiden puolesta on Andersonin ja muidenkin tutkijoiden mukaan helppoa puhua. Sodassa kaatuneet eivät ole välttämättä pitäneet itseään ollenkaan sankareina tai olleet sotatoimiin henkilökohtaisesti lainkaan motivoituneita. Yhtä lailla mielipidekirjoituksien argumentaatiossa väitetään Suomen armeijassa palvelleen toisen maailmansodan aikana sotilaita eri taustoista saman yhteisen asian puolesta, riippumatta siitä, toimivatko yksilöt todellisuudessa sota-aikana nykyaikana heidän puolestaan puhuvan kirjoittajan kuvailemalla tavalla.

Anderson on korostanut monen muun nationalismin tutkijan tavoin historian politiikan merkitystä kansakunnan rakentamisessa. Historialliset jatkuvuudet ja historian kehityskulkujen poliittisesti motivoitunut kuvailu on niin ikään läsnä asevelvollisuutta kielteisesti tarkastelevissa mielipidekirjoituksissa. 

Historialliset jatkuvuudet ja historian kehityskulkujen poliittisesti motivoitunut kuvailu on niin ikään läsnä asevelvollisuutta kielteisesti tarkastelevissa mielipidekirjoituksissa. 

Yksilönvapauden nimeen vannovat liberaalit kritisoivat 1800-luvulla asevelvollisuutta yksilönvapautta loukkaavana instituutiona, samaan tapaan kuin 2010-luvun Helsingin sanomissa julkaistaan asevelvollisuutta yksilönvapauden näkökulmasta kritisoivia mielipidekirjoituksia. Kirjoituksessa kuvaillaan poliittisista motiiveista deterministinen historiallinen kaari asevelvollisuuteen tukeutuvista yksinvaltaisista diktatuureista asevelvollisuudesta luopuneisiin yksilönvapauden nimiin vannoviin länsimaihin.

Suomen asevelvollisuutta tarkastellaan useassa mielipidekirjoituksessa kansainvälisen vertailun kautta. Kansainvälisen tarkastelun voi myös tulkita kyseisessä, ja useissa muissa aineiston mielipidekirjoituksissa eräänlaiseksi Suomen määrittelyksi kansakunnaksi kansakuntien joukossa. Mielipidekirjoituksissa kuvaillaan Suomea länsivaltiona muiden länsivaltioiden joukoissa, joille ei ole luonteista ylläpitää yksilönvapautta loukkaavaa asevelvollisuusjärjestelmää.

Sotilaallinen näkökulma asevelvollisuuteen

2010-luvun alussa ajan henki oli asevelvollisuuden kritiikille todennäköisesti vielä optimaalisempi, kuin mitä kymmenen vuotta myöhemmin 2020-luvulla. Eräänlainen heijastuma tästä oli kesällä 2013 Maavoimien tiedotuspäällikön asevelvollisuutta puolustava mielipidekirjoitus, jossa muuan muassa perustellaan Suomen eroavan geopoliittisesti useasta Euroopan maasta.

Tässä mielipidekirjoituksessa, kuten aineiston muissakin ammattisotilaiden mielipidekirjoituksissa lähestytään asevelvollisuutta ymmärrettävästi ennen kaikkea sotilaallisen näkökulman kautta. Asevelvollisuuden väitetään edelleen olevan koulutusjärjestelmänä kyvykäs tuottamaan nykyajan sodankäyntiin soveltuvia joukkoja.

Ammattisotilaan mielipidekirjoitus vahvistaa laajempienkin aineistojen perusteella tehtyjä havaintoja siitä, että suomalainen asevelvollisuusarmeija saa ammattiarmeijan kaltaisia piirteitä. Asevelvollisuusarmeijaa on kehitetty pienemmäksi, ketterämmäksi ja suorituskykyisemmäksi.

Sotilaallisen valmiuden ylläpitäminen kytkeytyy mielipidekirjoituksen väitteissä eräänlaiseen tulevaisuuden tapahtumien varovaisuusperiaatteeseen. Lyhyelläkin aikavälillä voi tapahtua jotain hyvin odottamatonta – kuten on tapahtunut ennenkin – joten puolustuskyvyn alasajo voi kostautua nopeasti. Ammattiarmeijaan siirtyminen ei olisi myöskään kirjoittajan mielestä Suomelle taloudellisista syistä mahdollista. Ammattisotilas perustelee asevelvollisuuden säilyttämistä sotilaallisilla, taloudellisilla ja geopoliittisilla syillä eikä monen siviilin mielipidekirjoituksen tavoin kansakunnan rakentamisella.

Asevelvollisuus ikkunana kansakunnan moninaisiin arvoihin

Jokainen kirjoittaja puhuu asevelvollisuudesta omista lähtökohdistaan ja omalla kielellään, esimerkiksi tasa-arvon, sotilaallisen tai kansantaloudellisen kielen kautta. Milloin mikäkin valittu näkökulma asevelvollisuuteen kuvaa kirjoittajalle itselleen tärkeitä arvoja tai tekijöitä. Sotilaat lähestyvät asevelvollisuutta sotilaspolitiikan kautta ja siviilit rauhanajan yhteiskunnan teemojen kautta. Tutkimusta asevelvollisuudesta on kuvattu tutkimukseksi kansallisesta mielentilasta. Mielipidekirjoitukset asevelvollisuudesta näyttäytyvät samanhenkisesti ikkunana kansakunnan eri arvoihin.

Useassa mielipidekirjoituksessa oli havaittavissa Andersonin kansakunnan kuvittelun teoriaan liittyviä olettamuksia asevelvollisuuden kansalaisia kasvattavasta ja kansakuntaa yhdistävästä vaikutuksesta. Tällaiset havainnot eivät ole sellaisenaan yllättäviä, vaan osa asevelvollisuuden vahvana säilynyttä historiallista jatkuvuutta. Sukupuolten välisen tasa-arvon merkittävyys asevelvollisuuteen kohdistuvana muutospaineena on asevelvollisuuskeskustelun uusista näkökulmista huomattavin.

Mielipidekirjoitukset asevelvollisuudesta näyttäytyvät ikkunana kansakunnan eri arvoihin.

Puolustuskyvyn ylläpitäminen on pitkäjänteisestä työtä. Asevelvollisuus varmasti säilyy Suomessa 2020-luvun ja todennäköisesti vielä 2030-luvunkin. Parlamentaarisen asevelvollisuuskomitean mietintö ehdotti lähinnä kosmeettisia muutoksia mm. tasa-arvon kohentamiseksi suomalaisessa asevelvollisuusjärjestlemässä, kuten kutsuntojen laajentamista naisiin. 

Turvallisuuspolitiikka on voimakkaasti hallinnut Suomen julkista poliittista keskustelua Venäjän helmikuussa 2022 Ukrainassa aloittamista sotatoimista lähtien. Helsingin Sanomien mielipidekirjoituspalsta tarjoaa toisin sanoen myös jatkossakin potentiaalista tutkimusaineistoa asevelvollisuuden tutkimiseen. 

YTT Hannu Salomaa väitteli vuonna 2022 Tampereen yliopistosta valtio-opista ja työskentelee nykyisin Jyväskylän yliopistossa projektitutkijana.

Artikkelikuva: Joan Greenman / Pixabay

Julkaisu Asevelvollisuus ikkunana kansakunnan mielenmaisemaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomen ulkopolitiikan juurisyihin voi tuskin yrittää perehtyä syvemmin kuin Tampereen yliopiston kansainvälisen politiikan professori emeritus Osmo Apusen kuoleman jälkeen vuonna 2023 ilmestyneessä hänen viimeisessä teoksessaan Paasikiven pitkä linja – Talvisodan aika.

Tutkijaperintönsä huipentavalla viimeisellä teoksellaan Apunen avaa suomalaisen valtiopäämiehen Juho Kusti Paasikiven ulkopoliittista ajattelua suomalaiskansallisen liikkeen eli fennomanian ajan menneisyydestä sotien yli nykyisyyteen. Nato-ratkaisu, arvaamaton Venäjä ja Ukrainan sota määrittävät suomalaisen ulkopoliittisen toimintalinjan tulevaisuutta. Tässä artikkelissa nojataan Apusen viimeiseen teokseen ja kerrotaan, mitä ovat ja olivat J.K. Paasikiven pitkä ja lyhyt linja.

Lukija kuulee historian havinaa, kun tutkija tapaa kohteensa Apusen teoksen sivuilla. Apunen ehti tulkitsemaan teoksessa ja muissa puheenvuoroissa, kuten blogissaan, Paasikiven toimintaohjelman soveltumista paitsi kylmän sodan jälkeiseen aikaan myös Venäjän käynnistämän eurooppalaisen suursodan kärjistämään maailmantilanteeseen.

Artikkeli perustuu kirjoittajan Ulkopoliittisessa instituutissa Apusen muistoseminaarissa Suomen ulkopolitiikan pitkä linja 28.4.2023 pitämään puheenvuoroon. Artikkeli seuraa sitä intellektuaalista reittiä, jota pitkin Apunen on hakenut Paasikiven pitkän linjan tuolta puolen eurooppalaisen fennomanian ohjelmaa.

Tutkijanpolku historian ja politiikan saralla

Osmo Apunen kasvoi tutkijaksi 1960-luvulla aikakautena, jolloin ulkopolitiikan tutkimusta ja keskustelua hallitsivat poliittisen historian taustaiset nimet valtiotieteen ja kansainvälisen politiikan vasta vallatessa alaa tieteenaloina. Tämän vuoksi oli luonnollista, että vuosien 1939–1944 sotien kokemukset ja niiden jälkivaikutusten arvioiminen J.K. Paasikiven ja kumppaneiden tulkintoina palvelivat paitsi historian tutkimusta myös siitä Suomen kansainväliseen toimijuuteen tehtäviä geopoliittisia johtopäätöksiä.

Apusen ensimmäinen Paasikiven linjaa käsittelevä tutkimusraportti, vuonna 1972 julkaistu Kansallinen realismi ja puolueettomuus Suomen ulkopoliittisina valintoina, Tutkimus Suomen ulkopoliittisen toimintaohjelman rakenteesta ja funktiosta, oli käsiteanalyysi Suomen sodanjälkeisen ulkopoliittisen toimintaohjelman rakentumisesta. Erityisesti YYA-sopimuksen, eli Suomen ja Neuvostoliiton välisen sopimuksen ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta analyysinä ja myöhemmän tutkimuksen perustana toiminut raportti oli tarkoitettu professoriksi pätevöitymiseen.

Apusella oli kunnianhimoa liennytyksen teoreettiseen ja käsitteelliseen tutkimiseen periaatteiden, rakenteiden ja toimintamuotojen näkökulmasta. Suurvaltojen keskinäisen sotilaallisen kilpailun luoman epäluulon ja globaalin jännityksen vähentämisen soveltaminen rinnakkaisina poliittisina ilmiöinä vei kuitenkin tutkimuskohteelta uskottavuutta ja kysyntää kylmän sodan vaihteluissa.

Käytännön merkitystä oli suurvaltojen välisten jännitteiden liennytyksen tuomalla liikkumavaran kasvulla, jota Suomi käytti hyväksi tekemällä ulko- ja turvallisuuspoliittisia aloitteita. Niiden analyysissä ja kehittelyssä Apunen tuotti 1970–80-luvuilla uransa merkittävintä käytännön politiikkaan sovellettavaa työtä. Ulkopolitiikka sai hänen analyyseissään toiminnan kautta rakennetta ja sisältöä Paasikiven-Kekkosen linjana, mitä käsittelevän saman nimisen kirjan Apunen julkaisi vuonna 1977. Teosta voidaan syystä pitää suomalaisen ulkopolitiikantutkimuksen klassikkona.

Apunen tuotti 1970–80-luvuilla uransa merkittävintä käytännön politiikkaan sovellettavaa työtä. Ulkopolitiikka sai hänen analyyseissään toiminnan kautta rakennetta ja sisältöä Paasikiven-Kekkosen linjana.

Kylmän sodan jälkeisen turvallisuusjärjestyksen arvioinnissa Suomen ulkopolitiikan käänteenä Apunen kulki tutkijayhteisön valtavirtaa vastaan. Apunen ei luottanut liberaalin tai demokraattisen rauhan teoriaan kestävänä strategisena kehyksenä. Apusen ajattelu kanavoitui myös vuoropuheluun muiden ulkopolitiikan tutkijoiden kanssa. Tästä esimerkkinä Apusen rauhan-, konfliktin- ja maailmanpolitiikan tutkimuksen aikakauslehti Kosmopoliksessa vuonna 1994 julkaisema kirja-arvio Aika muuttuu, entä ajattelu?. Harmillisesti näitä tekstejä ei ole vielä digitalisoitu, vaan ne täytyy löytää arkistoista.

Apunen epäili periaatteiden ja instituutioiden voimaan nojaavan uusnormativismin toimivuutta pitkällä aikavälillä yhtäältä Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön Etyjin kehikossa ja Euroopan unionin johdolla rakentuvan monenkeskisen arvoyhteisön yllä pitämisessä tai toisaalta Venäjän muodostaman turvallisuusongelman ratkaisemisessa. Vastineissa katsottiin poliittisen ja taloudellisen siirtymän tuovan kestävää vakautta Euroopan turvallisuuteen, kuten tein omassa uusnormativismia ja siihen liitettävää optimismia käsitellessä vuonna 1994 – niin ikään Kosmopoliksessa – julkaistussa tutkimusartikkelissani.

Liberaalin institutionaalisen politiikan kriisi johtaisi Apusen mukaan parokiaalisten eli ahdasmielisten voimien paluuseen niin laajan Euroopan tasolla kuin EU:n sisällä. Vastaliike ei olisi pelkästään perinteistä makrotason geopoliittista realismia. Tutkimus on johdettava mikrotasolle operatiivisen työn tuntumaan, minkä kautta järjestyksen moninaisuutta päästään hallitsemaan yksityiskohdista – kuten Paasikiven ajattelusta – käsin.

Tulevaisuuden tavoittelua

Apunen kirjoitti seuraavasti sähköpostissa minulle vuonna 2013, avaten sitä, miten uusnormativismia koskeva keskustelu tutkimusalalla oli suunnannut hänen työtään:

”Yritän kehitellä pragmaattista ja analyyttistä orientaatiota revisioimalla Paasikiven ajattelua kylmän sodan jälkeiseen aikaan sopivaksi. Se on eräänlaisen eurooppalaisen fennomanian projekti, jota olen pitkään hautonut ja nyt saanut työn alle.”

Apunen oli ulkopoliittisen perinteen tutkija, joka tavoitteli tulevaisuuden ymmärtämistä. Poliittisessa historiassa akateemisen koulutuksensa saanut ja ensimmäiset laakerinsa voittanut Apunen palasi emeritusvuosinaan kansainvälisen politiikan teorioiden maailmasta katsomaan uudelleen Paasikiven linjan syntyä ja Urho Kekkosen siihen tekemiä sovelluksia.

Apunen lähestyi tutkimustehtävää mikrotasolla perkaamalla vaikuttajaverkostoja. Paasikiven pitkä linja osoittaa likipitäen jännityskertomuksena, miten politiikkaa tehdään hallituksen sivussa ja ulkopuolelta. Apusen vuonna 2009 julkaistu Pettureita ja patriootteja kyntää samaa arkistoa. Paasikiven-Kekkosen linjan synty on keskeistä myös vuonna 2005 julkaistussa Linjamiehissä.

Vuonna 1984 julkaistu Tilinteko Kekkosen aikaan kytkee historialliseen jatkumoon idänpoliittisen kamppailun ohella ulkopolitiikan laajenevan toimintalinjan verkostot. Vuonna 2012 julkaistu Silmän politiikkaa – Ulkopoliittinen instituutti 1961–2006 jatkaa suomalaisen ulkopolitiikan sisäisten tekijöiden analyysiä.

Pitkän linjan Nato-ratkaisu lyhyen linjan korvaajaksi

Suomen Nato-ratkaisussa– ja rinnakkaisessa Ruotsin polussa – on Apusen päättelyssä nähtävissä Paasikiven mallin pelimerkit merkitykseltään ja sisällöltään uudessa asennossa pitkän linjan muokkautumisena ja lyhyen linjan väistymisenä kansalliskeskeisen fennomanian palatessa asialistalle ja Venäjän suurvalta-aseman sortumisessa.

Erimuotoisen ”kiinteän poliittisen yhteyden” – olivatpa nämä sitten YYA-sopimuksen tai sotilaallisen liittoutumattomuuden – kautta annetut Suomen valtioalueen käyttöä koskevat vakuutukset ovat korvautuneet Pohjois-Atlantin sopimuksen yhteisessä puolustuksessa toteutuvalla turvallisuustakuulla.

Apusen sanoin Venäjän presidentti Vladimir Putin on ”hukannut Stalinin perinnön”, kun Natolle on avautunut luoteisrajoille hyökkäysura, jonka estäminen oli Neuvosto-Venäjän keskeinen geopoliittinen ja strateginen tavoite aina vuoden 1938 Jartsev-keskusteluista alkaen talvisotaan ryhtymisessä ja jatkosodan rauhan pohjustamassa YYA-sopimuksessa vuodesta 1948 eteenpäin.

Talvisodan ajan ja puuttumaan jäänyttä sen jatko-osaa korvaavien tutkimusten, The End-game 1943–44 ja Pettureita ja patriootteja kertomat osoittavat, miten historiallisesti ainutlaatuista ja geopoliittisesti keskeistä on Ruotsin sitoutuminen Naton jäsenenä Suomen syväpuolustukseen diplomaattisen neuvon ja aineellisen tuen lisäksi.

Eurooppalainen fennomania avasi Paasikiven välittämänä näkymän ”kauniimman järjestyksen mahdollisuuteen ja ihmiskunnan edistymiseen” tsaarinvallan ja yhtä lailla sen jälkeisen maailmantilanteen vaihteluissa.  

Uuden puolustusratkaisun historiallisuutta arvioitaessa on muistettava, että marsalkka C.G.E. Mannerheimin 1930-luvulla kehittämän viivyttävän puolustuksen strategiaan kuului pyrkimys ulkoisen avun tai tuen turvaamiseen aina suurvaltaliittoutumiseen asti. Suomi ei ehdoin tahdoin jäänyt kahdenvälisen konfliktin hallintaan ja kylmän sodan aikaan kehitetyn Paasikiven lyhyen linjan ratkaisun varaan.

Suomi on hyödyntänyt sukupolvikokemuksiaan fennomanian ajoista lähtien soveltaessaan Paasikiven keskeistä periaatetta, jonka mukaan suhde itäiseen naapuriin on ulkopolitiikan hallitseva ongelma. Sen ratkaisemisesta riippuu samalla kansan tulevaisuus.

Paasikiven suomettarelaisten oppi-isien Y.S. Yrjö-Koskisen ja J.R. Danielson-Kalmarin sekä aikaisemmin J.V. Snellmanin linjanvedot tarjosivat alustan poliittiselle joustavuudelle aktiivisen ja myöntyvyyslinjan välillä. Yhtä olennaista on, että eurooppalainen fennomania avasi Paasikiven välittämänä näkymän ”kauniimman järjestyksen mahdollisuuteen ja ihmiskunnan edistymiseen” tsaarinvallan ja yhtä lailla sen jälkeisen maailmantilanteen vaihteluissa.  

Venäjän arvaamattomuus – pitkän linjan uusi koetus

Vaikka Paasikiven periaatteen sisältämä kahdenvälisyys on liudentunut, siihen on kuulunut Putinin esittämiin etupiirivaatimuksiin ja hyökkäyssodan syttymiseen asti Suomen valtiojohdon tuntuma Venäjän johtajiin Josif Stalinin kaltaisina historian tekijöinä. Tosin talvisotaa edeltäneissä neuvotteluissa usko Stalinin suopeuteen osoittautui harhaksi.

Apunen asettaa kysymyksen, voiko erityissuhde säilyä EU/Nato-Suomen ja Ukrainan sodan Euroopassa. Puhuuko Suomi itään päin jäsenjoukon mukana vai onko se Venäjän yhteyksien hoitamisessa samassa kategoriassa suurten eurooppalaisten liittolaismaiden kanssa?

Suomi on tekemisissä epävarman ja arvaamattoman sekä riskeihin valmiin Venäjän kanssa. Putinin Venäjää ei hallita normatiivisen arvoyhteisön vastuisiin tai sitoumuksiin vetoamalla.

Nato-Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa ideologisena ajurina toimii lännen yhteinen demokraattinen identiteetti, joka asettuu yhteen valtioiden itsenäisyyttä korostavan Snellmanin ja Paasikiven realistisen poliittisen tradition kanssa. Liberalismi ja realismi voivat sittenkin yhdistyä – Apusen epäilyt voittaen.

Suomi kohtaa tsaarinvallan tavoin taaksepäin historiaan katsovan Venäjän, mutta se ei tapahdu yksin. Paasikiven pitkässä linjassa Osmo Apusen etsimä fennomanian eurooppalainen hanke on kulkenut ympyrän, josta Suomen on lähdettävä uudelle kierrokselle.

Professori Kari Möttölä on vieraileva tutkija Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa. Möttölä on toiminut ulkoministeriön erikoistutkijana ja Ulkopoliittisen instituutin johtajana.

Artikkelikuva: Gerd Altmann / Pixabay

Julkaisu Osmo Apunen – Suomen ulkopolitiikan juurisyiden etsijä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vielä muutama vuosi sitten Suomessa suhtauduttiin Kiinan pyrkimyksiin laajentaa Vyö ja tie -hankkeensa (engl. Belt and Road) arktiseksi ”jääsilkkitieksi” suurella innostuksella. Toiveissa oli saada mittavia investointeja etenkin infrastruktuuri- ja tehdashankkeisiin Lapissa sekä lujittaa kahdenvälisiä ystävällisiä suhteita kulttuurisen ja poliittisen yhteistyön merkeissä.

Myös Kiinan kannalta ”puolueeton” Suomi näyttäytyi optimaalisena kumppanina maan arktiselle laajentumiselle. Valtiovierailullaan Suomessa vuonna 2017 Kiinan presidentti ja kommunistisen puolueen pääsihteeri Xi Jinping jopa kehui Kiinan ja Suomen välistä suhdetta ”esimerkkinä rauhanomaisesta rinnakkaiselosta ja ystävällisestä vaihdosta kahden kooltaan, kulttuuriltaan ja kehitystasoltaan erilaisen maan välillä”.

Vierailun yhteydessä maiden väliset suhteet sinetöitiin pandoin, ja yhteisjulistuksessa sovittiin “uudenlaisen tulevaisuuteen suuntaavan yhteistyökumppanuuden perustamisesta ja edistämisestä” sekä taloudellisen ja teknisen yhteistyön lisäämisestä arktisen meriteollisuuden, geologian sekä meri- ja napa-alueiden tutkimuksen alalla. Yhteistyöhankkeita käynnistettiin myös teollisuuden, infrastruktuurin, matkailun, kulttuurin ja talviurheilun saralla.

Julkisessa keskustelussa ei kuitenkaan tuolloin nostettu puheeksi näiden hankkeiden mahdollisia turvallisuusulottuvuuksia.

Venäjän hyökättyä viime vuonna Ukrainaan myös Suomessa on herätty keskustelemaan Kiina-riippuvuuksiemme kytköksistä huoltovarmuuteen ja ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Arktinen alue on keskeinen näyttämö näille turvallisuushaasteille.

Kiinan turvallisuusstrategia arktisella alueella

Tuoreessa Maanpuolustuskorkeakoulun julkaisemassa Arktinen harppaus: Kiinan turvallisuusstrategia ja arktisen alueen geopolitiikka -tutkimusraportissa osoitamme, että arktinen alue on viime vuosikymmenen aikana noussut Kiinan viralliseen turvallisuuspoliittiseen keskusteluun osana kokonaisvaltaisen kansallisen turvallisuuden ja uusien turvallisuusympäristöjen käsitteistöä.

Kiina on vuodesta 2014 alkaen rakentanut itsestään pohjoisnavalle yltävää polaarista suurvaltaa. Vuonna 2015 maa hyväksyi kansallisen turvallisuuden lain, joka esitti ensimmäistä kertaa napa-alueiden kuuluvan virallisesti Kiinan turvallisuusintressien piiriin.

Myös Kiinan vuonna 2018 julkaisema Arktinen strategia mainitsi lyhyesti ”lähellä arktista olevan valtion” alueelliset turvallisuusintressit, mutta keskittyi muutoin ensisijaisesti taloudellisiin ja ympäristöllisiin kysymyksiin. Vaikka Kiinan tavoitteet arktisen turvallisuusroolinsa suhteen ovat toistaiseksi hämärän peitossa, on selvää, että maa hyödyntää moninaista keinovalikoimaa alueellisten intressiensä edistämiseksi.

Vaikka virallisesti Kiina on vaitonainen arktisen politiikkansa turvallisuusulottuvuuksista, kiinalainen tutkijakeskustelu tarjoaa kiinnostavia näkökulmia maan turvallisuusstrategian tulevaisuuskuvien haarukointiin. Esimerkiksi Kiinan Maanpuolustuskorkeakoulun vuonna 2020 julkaiseman Strategian tiede -oppikirjan voidaan katsoa edustavan varsin hyvin Kiinan sotilasjohdossa vallitsevia näkemyksiä. Vähintäänkin se heijastelee Kiinan asevoimien virallisten, mutta salaisten ”sotilasstrategisten ohjenuorien” sisältöä.

Vaikka Kiinan tavoitteet arktisen turvallisuusroolinsa suhteen ovat toistaiseksi hämärän peitossa, on selvää, että maa hyödyntää moninaista keinovalikoimaa alueellisten intressiensä edistämiseksi.

Oppikirjan mukaan napa-alueet muodostavat Kiinan merentakaisten intressien laajentumisen pääsuunnan, mikä tuo uusia tehtäviä myös maan asevoimille. Kirja näkee Jäämeren alueen tulevaisuuden meri- ja ilmaliikenteen kriittisenä solmukohtana, mutta korostaa myös alueen merkitystä ydinpelotteen näkökulmasta. Pohjoiselta napa-alueelta on vain 8000 kilometrin etäisyys kaikkien tärkeimpien suurvaltojen, eli Yhdysvaltojen, Euroopan unionin, Venäjän ja Kiinan strategisiin kohteisiin, ja paksu jääpeite luo ihanteelliset puitteet ydinaseistettujen sukellusveneiden piiloleikeille.

Vaikka Strategian tiede kannustaa Kiinan valtiojohtoa panostamaan nopeasti arktiseen läsnäoloon, kehottaa teos samalla äärimmäiseen varovaisuuteen. Kiinan laajentumispyrkimykset arktiselle alueelle eivät saa vahingoittaa valtion laajempia strategisia etuja ja diplomaattisia suhteita. Näkemys on yleinen, sillä liian hyökkäävän asenteen tai sotilaallisen voiman tarpeettoman esittelemisen arvellaan kiinalaisessa tutkijakeskustelussa vain ruokkivan jo nyt näkyvästi esillä olevia ”Kiinan uhkateorioita”. Kiina onkin arktisessa diplomatiassaan pyrkinyt ennen kaikkea hälventämään alueellisten sidosryhmien epäluuloja sitä kohtaan.

Kiina rakentaa taloudellisia yhteyksiä alueelle Jääsilkkitiensä kautta, ja tieteissä vasta selvitetään arktisen operoinnin teknologisia vaatimuksia.

Tällä hetkellä Kiinan arktinen strategia vaikuttaa olevan vielä pohjustamisen vaiheessa. Maa luo perustaa tulevalle läsnäololle Arktiksella – vaikka se todellisuudessa voi konkretisoitua vasta vuosikymmenien päästä. Esimerkiksi taloudessa Kiina rakentaa taloudellisia yhteyksiä alueelle Jääsilkkitiensä kautta, ja tieteissä vasta selvitetään arktisen operoinnin teknologisia vaatimuksia.

Politiikassa ja diplomatiassa Kiina luo perustaa sen legitiimille läsnäololle osallistumalla aktiivisesti arktiseen hallintaan, rakentamalla diskurssia Arktiksesta globaalina alueena sekä huoltamalla suhteitaan siihen myötämielisesti suhtautuviin arktisiin toimijoihin.

Kokonaisvaltaisen laajentumisen tavoitteena on rakentaa Kiinalle merkittävä ja alueen muihin toimijoihin tiiviisti linkittynyt arktinen läsnäolo, jonka turvin voitaisiin pitkällä aikavälillä oikeuttaa myös syvempi osallistuminen arktiseen turvallisuuteen jopa asevoimia avoimesti käyttäen.

Kiinan arktinen laajentuminen Suomen kautta

Suomi tarjoaa mielenkiintoisen ikkunan Kiinan pyrkimyksiin laajentua kohti arktista aluetta ja vakiinnuttaa asemansa polaarisena suurvaltana. Vielä 2010-luvulla Suomi näyttäytyi Kiinalle ystävällismielisenä väylänä idän ja lännen välillä.

Diplomaattiset suhteet maiden välillä ovat olleet varsin ongelmattomat, koska Suomi on perinteisesti pysynyt herkkänä Kiinan sisäpoliittisesti herkille, esimerkiksi Taiwania, Tiibetiä ja Xinjiangin uiguureita koskeville ”ydinintresseille”. Samaan aikaan Kiinan politiikka Suomea kohtaan on osoittanut vastavuoroista maltillisuutta, eikä Kiina ole kohdistanut Suomeen esimerkiksi Ruotsissa nähdyn kaltaista painostusta.

Kiinan arktisten taloustavoitteiden kannalta Suomen rooli olikin keskeinen vielä muutama vuosi sitten. Merkittävin ja kunnianhimoisin näistä arktisista taloushankkeista oli epäilemättä Jäämeren rata, joka olisi yhdessä Helsingin ja Tallinnan välisen tunnelin kanssa yhdistänyt Venäjän aluevesillä kulkevan Jääsilkkitien Keski-Euroopan markkinoille. Hanke kuitenkin kohtasi voimakasta paikallista vastustusta, ja ratavaraus päätettiin poistaa Lapin maakuntakaavasta vuonna 2021. Myös biotaloussektorilla suunniteltiin kiinalais-suomalaista yhteistyötä Kemissä ja Kemijärvellä, mutta nämäkin hankkeet jäivät toteutumatta.

Kiinan arktisten taloustavoitteiden kannalta Suomen rooli olikin keskeinen vielä muutama vuosi sitten.

Tieteen saralla on myös yritetty käynnistää kiinalais-suomalaisia arktisia hankkeita. Vuonna 2018 kiinalainen valtuuskunta pyrki tiettävästi ostamaan tai vuokraamaan Kemijärven lentokentän Rovajärven ampuma-alueen naapurista toteuttaakseen tutkimusretkiä pohjoisnavalle. Valtuuskunta, johon kuului myös Kiinan Helsingin suurlähetystön apulaissotilasasiamies, suunnitteli laajentavansa Kemijärven nykyistä kiitorataa suurempien lentokoneiden kuljettamiseen ja rakentavansa uusia lentokenttärakennuksia sekä tutkimustiloja. Puolustusviranomaiset kuitenkin estivät nämä suunnitelmat.

Lisäksi Ilmatieteen laitos ja Kiinan kaukokartoitukseen keskittynyt laitos sopivat vuonna 2018 yhteisen avaruustutkimuskeskuksen perustamisesta Sodankylään. Tutkimuskeskus olisi tarjonnut maa-asemapalveluita kiinalaisille kaukokartoitus- ja navigointisatelliiteille samaan tapaan kuin Kiinan ensimmäinen ulkomailla sijaitseva satelliittien vastaanottoasema, joka perustettiin Ruotsin Kiirunaan vuonna 2016.

Samoihin aikoihin yksityinen suomalainen yritys North Base pyrki kehittämään satelliittien maa-asemia ilmeisesti pääasiassa kiinalaiselle asiakaskunnalle, toisen yhtiökumppanin ollessa Kiinan asevoimissa aiemmin työskennellyt kiinalaistaustainen henkilö. Molemmat Kiinaan kytkeytyvät hankkeet on sittemmin laitettu jäihin turvallisuussyistä.

Arktinen turvallisuus tulevaisuudessa

Arktisen alueen tulevaisuuteen liittyy monenlaisia epävarmuuksia, eikä vähiten ilmaston lämpenemisen vuoksi. Arktisen alueen tärkeimmän yhteistyöfoorumin, Arktisen Neuvoston toiminnan pysähdyttyä kestävän kehityksen haasteiden ratkaiseminen on entistä vaikeampaa.

Vaikka Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan ei ole levinnyt Arktikselle, on se muuttanut alueen turvallisuusdynamiikkaa pysyvästi. Jatkossa kaikki arktiset valtiot Venäjää lukuun ottamatta tulevat todennäköisesti olemaan puolustusliitto Naton jäseniä ja suhtautumaan Kiinaan yhä penseämmin. Nato-jäsenyyden myötä voidaan myös olettaa, että Suomesta tulee Kiinalle entistä kiinnostavampi tiedustelun, kybervakoilun ja informaatiovaikuttamisen kohde. Rauhan ja yhteistyön Arktis vaikuttaa blokkiutuvan uuden kylmän sodan rintamalinjoja myötäillen.

Vielä koronapandemiaa edeltävänä aikana Kiinan arktiset pyrkimykset edistyivät suhteellisen hyvin, ja valtio onnistui tasapainoilemaan arktisen laajentumisen ja uhkateorioiden vahvistumisen välisellä harmaalla alueella.

Viime aikoina poliittinen ilmapiiri on kuitenkin muuttunut radikaalisti ja myös suomalaispoliitikot, pääministeri Sanna Marin (sd.) mukaan lukien, ovat kritisoineet Kiinaan liittyviä turvallisuusriskejä aiempaa äänekkäämmin. 2010-luvun positiivinen pöhinä arktisen yhteistyön mahdollisuuksista on korvautunut voimistuvilla uhkadiskursseilla, ja Kiinan kokonaisvaltaisen laajentumisstrategian näkymät ainakin “läntiselle Arktikselle” ovat muuttumassa epävarmoiksi.

Rauhan ja yhteistyön Arktis vaikuttaa blokkiutuvan uuden kylmän sodan rintamalinjoja myötäillen.

Tämä jättää Kiinan ainoaksi arktiseksi laajentumisvektoriksi Venäjä-yhteistyön tiivistämisen. Ukrainan sodan jatkuessa Venäjä heikkenee ja ajautuu syvempään eristykseen kansainvälisestä yhteisöstä. Venäjän taloudelliseksi, teknologiseksi ja kenties jopa sotilaalliseksi elämänlangaksi vaikuttaa jäävän Kiina, ja maiden välisen tiivistyvän yhteistyön voidaan olettaa ajavan Venäjän riippuvuussuhteen Kiinasta aivan uusiin mittasuhteisiin.

Vaikka Kiinan arktinen laajentumisstrategia törmää Nato-maiden vastustukseen, saattaa Kiina pyrkiä käyttämään Venäjä-yhteyttään arktisen läsnäolonsa vahvistamiseksi esimerkiksi vaatimalla oikeutta käyttää alueen merireittejä vapaammin tai jopa tukeutua Venäjän arktiseen infrastruktuuriin sotilaallista läsnäoloa laajentaakseen. Esimakua tästä nähtiin, kun Venäjän presidentti Vladimir Putin kertoi maaliskuun lopussa olevansa valmis perustamaan uuden venäläis-kiinalaisen yhteistyöelimen Koillisväylän kehittämiseksi.

Arktisen alueen muotoutuminen Neuvostoliiton viimeisen johtajan Mihail Gorbatšovin toivomaksi rauhan tyyssijaksi vaikuttaa siis kaukaisemmalta kuin koskaan.

Sanna Kopra, YTT, on yliopistotutkija Lapin yliopiston Arktisessa keskuksessa.
Matti Puranen, YTT, on erikoistutkija Maanpuolustuskorkeakoulussa.

Kuva: Bernd Hildebrandt / pixabay.com

Julkaisu Suunnitelmat jäissä: Kiinan Jääsilkkitie törmää arktisen Naton vastustukseen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Harle, Vilho (2022): Moniulotteinen ulkopolitiikka. Johdatus ulkopolitiikan tutkimukseen ja pohdintaan. Books on Demand.  280 s.

Kansainvälisen politiikan tutkimuksen emeritusprofessori Vilho Harlen vuonna 2022 julkaistu tuore teos käsittelee ulkopolitiikan tutkimusta sekä erityisesti Suomen ulkopolitiikkaa. 

Teos on tervetullut lisä niin kansainvälisen politiikan kuin ulkopolitiikankin tutkimukseen aikana, jolloin Suomen ulkopolitiikka on muuttumassa ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin yli sadan vuoden itsenäisyyden aikana. 

Harlen lähtökohtana on perusteltu toteamus, jonka mukaan tutkijoita ei ole erityisemmin kiinnostanut Suomen ulkopolitiikan tutkimus 2000-luvulla. Niinpä kirjan tavoitteena on houkutella uusia nuoria tutkijoita ja toisaalta haastaa tutkijoita keskustelemaan, mitä Suomen ulkopolitiikalle on tapahtumassa juuri nyt. Alaotsikon ”johdatus” viittaa lähinnä tähän, sillä perinteisessä mielessä kirja ei ole ulkopolitiikan tutkimukseen johdatteleva perusteos.

Houkutellakseen niin uusia kuin jo urautuneita tutkijoitakin ulkopolitiikan tutkimuksen pariin Harle ottaa kirjassaan lähtökohdaksi englantilaisena koulukuntana tunnetun kansainvälisen politiikan teorian. Koulukunnan mielenkiinto kohdistuu valtioiden muodostamaan kansainväliseen järjestelmään ja sen luonteeseen. 

Tämä on kiintoisa avaus siksi, että koulukunnalla ei ole varsinaista ulkopolitiikan teoriaa. Harle tuo tämän esiin, mutta ehdottaa, että sellainen voisi olla. Teos tuo tämän mahdollisen teorian rakentamiseen erilaisia palikoita yllättäviltäkin suunnilta.

Yli englantilaisen koulukunnan

Harle ei tyydy vain englantilaisen koulukunnan esittelyyn, vaan arvioi myös kriittisesti sen heikkouksia ja vahvuuksia. Ulkopolitiikan tutkimuksen näkökulmasta Harle nostaa keskiöön koulukunnan hahmottamat kolme erilaista tasoa: kansainvälinen järjestelmä, kansainvälinen yhteisö ja maailmanyhteisö. 

Ulkopolitiikan tutkimuksen kannalta kysymys on, mille noista tasoista valtion ulkopolitiikka asettuu ja minkä tason realisoitumista valtio ulkopolitiikallaan pyrkii edistämään. Yksilöidymmin kysymys on siitä, mille tasoista Suomen ulkopolitiikka asemoituu.

Kehittäessään englantilaisen koulukunnan pohjalle välineitä moniulotteisen ulkopolitiikan tutkimukseen Harle hakee eväitä kahdelta suunnalta, ajalta ennen koulukunnan varsinaista syntyä. Näistä ensimmäinen on Harlen nimeämä Westermarckin koulukunta, jonka tutkijoista hän nostaa Edward Westermarckin lisäksi tarkasteluun Rudolf Holstinja Ragnar Numelinin. Heistä jokainen tarkasteli esivaltiollisten yhteisöjen kansainvälisiä suhteita.

Ensivaiheen ulkopolitiikan rajanvedossa eräänlaisena vedenjakajana Harle pitää Ståhlbergin ja Mannerheimin erilaista suhtautumista Suomen mahdolliseen osallistumiseen ulkovaltojen interventioon kommunistihallinnon kaatamiseksi Venäjän sisällissodassa 1918. 

Westermarckin koulukunnan kautta Harle avaa näkökulman valtiokeskeisen kansainvälisen järjestelmän taakse tai yli. Tämä avaus mahdollistaa näkökulman kääntämisen valtioiden välisten ristiriitaisten etujen suhteista yhteisöjen väliseen yhteistyöhön ja yhdessä selviämiseen. Vaikka laajennuksessa on kysymys kolmen suomalaisen tutkijan työstä, niin Harle pysyy vielä ulkopolitiikan yleisellä tasolla.

Harlen toinen laajennus kohdistuukin suoraan Suomen ulkopolitiikkaan. Myös tämä on yllättävä avaus.  Harle nostaa esiin itsenäisen Suomen ensiaskelilta Juhani Ahon, K.J. Ståhlbergin ja Carl Gustaf Mannerheimin. Heidän kauttaan hän hahmottaa, mille englantilaisen koulukunnan tasoista vasta itsenäistynyt Suomi pyrki pienenä valtiona asemoimaan itsensä. 

Harlen mukaan Aho ja Ståhlberg katsoivat, että kansainvälinen järjestelmä ei ollut pienelle valtiolle hyvä foorumi. Westermarckin koulukuntaa myötäillen he tähysivät kansainvälisen yhteisön suuntaan ja jopa sen yli maailmanyhteisöön.

Ensivaiheen ulkopolitiikan rajanvedossa eräänlaisena vedenjakajana Harle pitää Ståhlbergin ja Mannerheimin erilaista suhtautumista Suomen mahdolliseen osallistumiseen ulkovaltojen interventioon kommunistihallinnon kaatamiseksi Venäjän sisällissodassa 1918. 

Ståhlbergin näkökulmasta Suomi ei interventiota tarvinnut, mutta muut enemmän tai vähemmän innokkaat toimijat puolestaan tarvitsivat Suomea interventioon. Ståhlberg painotti olennaisena Suomen toimivaa suhdetta Venäjään myös levottomuuksien jälkeen.    

Toimintaa kansainvälisessä yhteisössä

Rakennettuaan laajennusten kautta englantilaisesta koulukunnasta välineen ulkopolitiikan analyysiin Harle hyppää ajassa eteenpäin ja soveltaa teoriakehystään Suomen ulkopolitiikan tarkasteluun. Sitä Harle tekee analysoimalla presidentti Tarja Halosen ja presidentti Sauli Niinistön puheita. 

Vaikka presidenttien puheet eivät ole yksi yhteen Suomen ulkopolitiikkaa, ne kuitenkin kertovat jotain siitä, miten presidentit asemoivat Suomea ja Suomen toimintaa noilla englantilaisen koulukunnan kolmella tasolla.

Harlen mukaan molemmat ovat katsoneet operoivansa ensisijaisesti kansainvälisen yhteisön tasolla. Tosin niin, että Niinistön asemointi kallistuu poliittisen realismin ja siten kansainvälisen järjestelmän suuntaan. Halosen puheet taas avautuvat enemmän maailman yhteisön suuntaan. 

Erot ilmenevät muun muassa siinä, että Halonen nostaa jatkuvasti esiin koko ihmiskunnan kannalta keskeisiä ongelmia, kun taas Niinistö korostaa Euroopan turvallisuutta ja Euroopan keskeisiä arvoja. Olennaista on kuitenkin se, että kummankin puheissa sotilaallisen voiman merkitys jää taka-alalle ainakin vielä ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan.

Suuralueiden maailmassa suurvallat eivät välttämättä sodi keskenään, mutta välialueet ovat lähes jatkuvien sotilaallisten toimien näyttämöitä. Puolustusliitto Naton jäsenmaiden muodostaman alueen Harle näkee eräänlaisena Yhdysvaltain suuralueena.

Kirjan viimeinen osa laajenee jälleen yleiselle tasolle. Englantilaisen koulukunnan lähtökohdista Harle päätyy arvioimaan, mihin suuntaan maailma on kehittymässä. Harle nostaa esiin kolme erilaista näköpiirissä olevaa vaihtoehtoa. Niistä ensimmäisenä on eteneminen kohti maailmanyhteisöä. Tämän kehityksen välineenä Harle näkee Yhdistyneet kansakunnat, jonka pitäisi toimia suursotia ehkäisevänä tekijänä. 

Tarkastellessaan mahdollista kehitystä kohti maailmanyhteisöä Harle nostaa esiin Helsingin yliopiston edesmenneen professori Göran von Bonsdorffin (1918–2009) ja hänen teoksensa Maailman politiikkaa tekniikan aikakaudella vuodelta 1964. Harle katsoo, että Bonsdorffin näkökulma tarjoaa mahdollisuuden nousta englantilaisen koulukunnan keskittyneisyydestä kansainväliseen yhteisöön kohti maailmanyhteisö-keskeisyyttä. Harle on kuitenkin varsin pessimistinen tämän kehityssuunnan suhteen. Hänen mukaansa YK on pitkälle epäonnistunut keskeisessä tehtävässään eli sotien ehkäisyssä, eikä eteneminen kohti maailmanhallitusta näytä kovinkaan todennäköiseltä. 

Toisena mahdollisena kehityssuuntana Harle nostaa esiin kulkeutumisen kohti suuralueita. Tämän vaihtoehdon perustaksi hän esittelee tiiviisti useampia suuralueteorioita, kirjailija George Orwellin merkkiteoksessa 1984 ilmenevää suuralueiden jatkuvaa kamppailua myöten. 

Lopulta Harle päätyy esittämään, että maailma on parhaillaan kulkemassa kohti suuralueita. Tässä kehityksessä keskeiset suurvallat pyrkivät määrittelemään omia turvallisuusrajoja, joiden ylittäminen jonkun toisen suurvallan toimesta ei ole sallittua. Suuralueiden maailmassa suurvallat eivät välttämättä sodi keskenään, mutta välialueet ovat lähes jatkuvien sotilaallisten toimien näyttämöitä. Puolustusliitto Naton jäsenmaiden muodostaman alueen Harle näkee eräänlaisena Yhdysvaltain suuralueena.

Laput silmillä Natoon

Kolmantena mahdollisuutena Harle tarkastelee valtioista irtautuvan tai niiden yläpuolelle nousevan sotilaallisen voiman mahdollisuutta. Tässä yhteydessä Harle viittaa pienen hetken eläneeseen ajatukseen, että Nato irtautuisi valtioista ja muuntuisi YK:n sotilaalliseksi voimaksi. Valtiot eivät kuitenkaan näytä olevan halukkaita luopumaan omasta sotilaallisesta voimastaan. Siksi tämäkään kehityssuunta ei näytä todennäköiseltä.

Monimuotoisuus kirjan otsikossa on ehkä harkiten – tai sattumalta – kirjan sisältöä vahvasti ilmentävä käsite. Kyse ei ole vain moniulotteisesta ulkopolitiikasta, vaan kirja itsessään on moniulotteinen. Lukijan on vaikea välttää ajatusta siitä, että kirjan rivien väliin piiloutuu joskus suoremmin ja joskus piilotetummin kritiikkiä Suomen muuttuvaa ulkopolitiikkaa kohtaan. Erityisesti tämä kritiikki kohdistuu Naton jäsenyyden hakemiseen ja jäsenyydestä todennäköisesti seuraaviin muutoksiin Suomen ulkopolitiikassa.

Heti kirjan alussa Harle esittää, että ulkopolitiikan tavoitteena on rauha ja rauhanomainen kanssakäyminen ristiriitojen maailmassa. Läpi kirjan ilmenee Harlen ajatus siitä, että itsenäisyyden ensi metreiltä lähtien Suomen ulkopolitiikka on pyrkinyt edistämään tuota tavoitetta. 

Lukijan on vaikea välttää ajatusta siitä, että kirjan rivien väliin piiloutuu joskus suoremmin ja joskus piilotetummin kritiikkiä Suomen muuttuvaa ulkopolitiikkaa kohtaan.

Nyt Suomi mitä ilmeisimmin on irtautumassa tuosta tavoitteesta. Natoon pyrkivä Suomi on asemoimassa itsensä Yhdysvaltain suuralueen osaksi pohtimatta perusteellisesti sitä, mitä merkitsee liittyminen yhteisöön, joka ei Harlen mukaan koskaan toimi vastoin Yhdysvaltain intressejä.

Lukijan ja tutkijan näkökulmasta kirjan tekee kiintoisaksi myös se, että Harle lähtee kehittämään englantilaisesta koulukunnasta teoriaa ulkopolitiikan tutkimukseen. Sitä kohti pyrkiessään hän kuitenkin päätyy koulukunnan kriittiseen arvioon. Samalla hän nostaa esiin, että ulkopolitiikka on myös ihmisten politiikkaa, eikä turvallisuus voi Bonsdorffia myötäillen olla vain kansallista turvallisuutta, vaan sen tulisi olla ihmisten eli kaikkien yhteistä turvallisuutta.

Harlen kriittistä luentaa ilmentää hyvin kirjan viimeinen lause: ”Myös harkintakykynsä säilyttävä kansalainen voi puhua ’totuutta’ vallanpitäjille, tutkijat ja media ovat tuosta tehtävästä jo luopuneet”.

Jyrki Käkönen on Tampereen ja Tallinnan yliopistojen emeritusprofessori.

Artikkelin pääkuva: Kat Juska/Unsplash

Julkaisu Kirja-arvio: Uusi näkökulma ulkopolitiikan tutkimukseen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.