Kansallispeli on hankalasti tavoitettavissa oleva kategoria. Yhtäältä kansallispelillä on ainakin puheen tasolla oma asemansa. Pesäpalloa seuraavat tuovat mielellään esille tämän erityisaseman, mutta myös ne, jotka eivät pelistä pidä, saattavat harmitella, että Suomella on tällainen kummallinen kansallispeli, jota ei juurikaan pelata maan ulkopuolella. Toisaalta kansallispelin asema perustuu vain teksteissä ja puheessa esiintyvään toistoon. Pesäpalloa ei ole virallisesti määritelty kansallispeliksi, se ei saa erityisiä kansallispelitukia, eikä sen harrastajia noteerata erityisellä tavalla suhteessa muihin peleihin. Se on peli muiden joukossa.

Kansallispelin asema perustuu vain teksteissä ja puheessa esiintyvään toistoon.

Kansallissymboleja onkin tavallaan kahta lajia. On virallisia symboleja kuten lippu, vaakuna, itsenäisyyspäivä tai erilaiset liputuspäivät, ja sitten on kansallissymboleja, jotka ovat muodostuneet sellaiseksi kielenkäytön kautta. Tällaisia ovat Maamme-laulu tai Kalevala. Sekä virallisiin että epävirallisin symboleihin liittyy kulttuurihistoriallinen muutos. Ne on tietoisesti luotu kansallissymboleiksi ja niiden historiaan liittyy kaikenlaista poliittista kamppailua. Niihin liittyvät tunteet ja merkitykset ovat vaihdelleet aikakaudesta toiseen, ja eri poliittiset ryhmittymät ovat suhtautuneet niihin eri tavoin.

Monelle ei varmaankaan ole selvää, mitkä asiat ovat virallisia kansallissymboleja ja mitkä ovat muodostuneet sellaisiksi ilman kodifikaatiota. Itse asiassa kansallis-etuliite mielletään usein jonkinlaisena virallisuuden asteena. On oletettavissa, että kansallissymboleja on vain yksi ja että niiden asema ei helposti horju.

Kansallis-etuliitettä voidaan käyttää jonkin asian nostamiseen ikään kuin jalustalle.

Siksi onkin niin, että kansallis-etuliitettä voidaan käyttää ja on usein käytettykin jonkin asian nostamiseen ikään kuin jalustalle. J. L. Runebergin kutsuminen kansallisrunoilijaksi on ollut keskeinen osa Runebergin kirjailijaroolin rakentumista, kun taas laulujoutsenen kutsuminen kansallislinnuksi on ollut keskeinen osa laulujoutsenkannan suojelupyrkimyksiä. Kun Aku Ankka -lehti vuonna 2021 julistautui Suomen kansallislehdeksi, oli pyrkimyksenä ironisoida kansallis-etuliitteen tuomaa virallisuutta, mutta samalla tuoda esille sitä kiistatonta vaikutusta, joka lehdellä on 70 vuoden aikana ollut suomalaiselle kulttuurille.

Lauri Pihkala ja kansallispeli projektina

Pesäpallo on tunnetusti Lauri ”Tahko” Pihkalan kehittämä laji. Ei kuitenkaan ole niin, että pesäpallo olisi ensin luotu ja sitten vähitellen suosionsa myötä muodostunut kansallispeliksi. Pikemminkin oli niin, että Pihkala pyrki alun perinkin kehittämään kansallispelin. Pesäpallo oli vasta toinen vaihtoehto täksi peliksi.

Lauri Pihkalan kansallispelin etsintä käy parhaiten ilmi teoksesta Pitkäpallo. Pallonlyönnin merkitys. Säännöt. Opetusohjeita ja harjoitusneuvoja (1917). Kirja sisältää lähes 70 sivun esseen, jossa käydään läpi kansallispelin merkitystä kansakunnalle. Siinä hän päätyy lopulta toteamaan, että pallonlyönti olisi sopivin kansallispeli Suomelle.

Kansallispelin olemassaolo ilmensi kansakunnan kehityksen astetta.

Tämän jälkeen Pihkala esittää pitkäpallon säännöt sellaisina, kuin hän oli kehittänyt ne rakentamalla amerikkalaisen baseballin ja saksalaisen Schlagballin päälle. Kun Pihkala vuonna 1922 julkaisi pesäpallon säännöt, ei säännöissä enää mainita kansallispeliä, mutta jatkumo on selvä, sillä Pihkala esittää pesäpallon pitkäpallon uutena versiona.

Kansallispelin tai -urheilun tarkoitus oli Pihkalan ajattelussa kahtalainen. Yhtäältä kansallispelin olemassaolo ilmensi kansakunnan kehityksen astetta. Pihkala mainitsee, miten erityisesti Englannissa on luotu monia kansallispelejä. Ne kertovat englantilaisten erityiskyvyistä ja -ominaisuuksista. Samalla hän toteaa, kuinka monissa muissa maissa tällainen kehitystyö ei ole lähtenyt käyntiin.

Hän ajattelee, että monet englantilaiset pelit eivät olisi voineet kehittyä Saksassa, koska siellä ne olisi teoretisoitu pilalle. Englantilaiset olivat osanneet kehittää pelinsä juuri oikealle tasolle. Jalkapallon paitsiosääntö oli Pihkalalle esimerkki siitä, miten lajista oli kehitetty jalostettu muoto, mikä teki siitä yleisölle kiinnostavan ja urheilullisesti toimivan.

Kansallispeli on tapa kehittää kansakuntaa, se on tapa edistää koko kansakunnan fyysistä hyvinvointia ja jalostaa väestöä.

Toisaalta kansallispeli on tapa kehittää kansakuntaa, se on tapa edistää koko kansakunnan fyysistä hyvinvointia ja jalostaa väestöä. Siksi on tärkeää, että kansallispeli on sellainen, joka vetoaa laajoihin joukkoihin, on riittävän monipuolinen niin että se kehittää monia eri ominaisuuksia, ja istuu kansakunnan luonteeseen. Yhteinen kansallispeli oli Pihkalalle myös tapa luoda yksimielisyyttä.

Ei ole vaikea nähdä, kuinka Pihkalan ajattelu on reaktio suomalaisen yhteiskunnan vahvaan polarisoitumiseen sisällissodan kynnyksellä sekä osa orastavaa eugeenista ajattelua 1900-luvun alkupuolella. Pihkala kirjoittaakin tarpeesta edistää rotuterveyttä kansallispelin avulla.

Kansallispeli ja tulevaisuus

Pihkalalle kansallispeli ei ollut asia, joka juonsi juurensa kansanperinteestä. Se piti luoda, ja sen hyöty oli tulevaisuudessa. Hän kirjoittaa, että ”Kansallisen normaaliohjelman laatiminen ja varsinkin toteuttaminen leikin ja urheilun alalla ei ole ainoastaan suuritöinen, vaan myöskin kiireellinen tehtävä” (Pihkala 1917, s. 12).

Suomessa tähän aikaan pelatut kuningaspallo, neljälyönti, lukkaripallo tai neljämaali eivät kelvanneet Pihkalalle. Ne eivät ”koskaan olleet kansallispelejämme siinä merkityksessä kuin nykyään on välttämätöntä. Ne ovat olleet vain etnografisia kansallispelejämme, jos sitäkään.” (Pihkala 1917, s. 52–53). Pihkala piti niitä yleisinä peleinä, joita pelattiin ympäri maailman, mutta ilman, että ne olivat merkittäviä. Sen vuoksi pelejä piti kehittää hakemalla inspiraatiota eri puolilta maailma.

Pihkalan kansallispelifilosofiaan kuului ajatus pyhästä kansakunnasta, johon kyseinen peli kuului.

Ottaen huomioon Pihkalan vahvan isänmaallisen ja oikeistolaisen profiilin, on ehkä hieman yllättävää, että hänen projektinsa oli hänen omin sanojensa mukaan kosmopoliittinen. Pihkala oli itse matkustanut Yhdysvalloissa hakemassa ideoita ja toteaa myös esseessään, että ”meidän ei tarvitse välittää etnografisista ja muinaistieteellisistä näkökohdista”. On vältettävä ”tuijottamasta vangitsevaan menneisyyteen” (Pihkala 1917, s 53). Sen sijaan voimme ”yhdistellä lähisukulaisten pelien ja eri lajien parhaimpia aineksia sellaiseksi kokonaisuudeksi kuin haluamme” (Pihkala 1917, s. 54).

Pitkäpallo ja sen jälkeen pesäpallo olivat siis alun alkaen eklektisesti yhdistelemällä luotuja, kansallispeleiksi tarkoitettuja pelejä. Pihkala itse kutsui pitkäpalloa ”sekasikiöksi”, mutta piti juuri sitä sen parhaana ominaisuutena.

Kansallispelin luomisella oli siis taustalla samanlainen pyrkimys rakentaa kansakuntaa kuin esimerkiksi Kalevalalla oli ollut reilu 80 vuotta aiemmin.

Tästä huolimatta Pihkalan kansallispelifilosofiaan kuului ajatus pyhästä kansakunnasta, johon kyseinen peli kuului. Hän totesi, että minne englantilainen kulkeekin, hän pystyttää sinne kriketti- ja jalkapallomaalin ja että amerikkalainen vallattuaan uusia alueita käynnistää baseball-pelin. Koska Suomi ei ollut siirtomaavalta, vaan pikemminkin pyrki ylipäänsä varmistamaan oman maansa olemassaolon, ajatteli Pihkala Suomen tarvitsevan krikettiä tai baseballia vastaavan ”pyhän kansallispelin, joka pyhittää lapsemme tätä maata varten” ja että ”Yleisesti levinnyt kansallinen urheiluleikki on pyhä perustuslaki”. (Pihkala 1917, s. 73–74)

Kansallispelin luomisella oli siis taustalla samanlainen pyrkimys rakentaa kansakuntaa kuin esimerkiksi Kalevalalla oli ollut reilu 80 vuotta aiemmin. Jo Kalevalan markkinoinnissa todettiin Elias Lönnrotin löytäneen täysipainoisen kansalliseepoksen, josta tulee lahja suomalaiselle kirjallisuudelle.

Kun Suomalaisen Kirjallisuuden Seura rakensi kansakuntaa 1830-luvulla, huomion kohteena oli kirjallisuus. Silloin oli mahdotonta ajatella, että kansakuntaa pitäisi kehittää urheilun tai liikunnan alueella, mutta Pihkalan aikana kansallinen näkökulma oli lyönyt läpi laajemmin. Yhä useampi elämän osa-alue oli tullut kansallisen kehittämistyön kohteeksi.

Kansallispelin vaihtoehdot

Pitkäpalloa pelattiin kesällä 1917 ja sitä esiteltiin ajan sanomalehdissä mahdollisena uutena kansallispelinä, mutta sille ei lopulta löytynyt kovinkaan paljon vastakaikua. Säännöistä otettiin uusi painos vuonna 1920, mutta jo seuraavana vuonna kokeiltiin uutta kehitelmää, pesäpalloa.

Pesäpallon näytösottelusta elokuussa 1921 osattiin ajan sanomalehdissä povata uudelle lajille valoisaa tulevaisuutta: Aamulehti ennusti, että pesäpallo noussee pitkäpallon sijaan Suomen kansallispeliksi. Puhe pesäpallosta kansallispelinä oli aluksi hieman hapuilevaa. Sana ”kansallispeli” saattoi esiintyä lainausmerkeissä, lajiin viitattiin tulevana kansallispelinä tai toivottiin suomalaisen yleisön ottavan pelin omakseen. Tultaessa 1920-luvun lopulle oli puhe pesäpallosta kansallispelinä kuitenkin jo täysin vakiintunutta.

 Hiihdon asema kansallisurheiluna ei vain ottanut vakiintuakseen.

Kansallispelin tai -urheilun status oli kuitenkin sellainen, mitä saatettiin tavoitella myös muille lajeille. 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun lehdet sisältävät paljon keskustelua eri maiden kansallispeleistä ja -urheiluista. Suomen osalta kansallisurheiluna mainittiin useimmiten hiihto, mutta monesti mainittiin myös soutu, uinti tai paini. Hiihto mainittiin näistä kaikkein useimmin, mutta senkään asema ei ollut kiistaton. Useasti lehdet kirjoittivat hiihdosta ikään kuin potentiaalisena kansallisurheiluna, kunhan sen harrastajamäärä kasvaisi.

Vaikka pesäpallosta puhuttiin useammin kansallispelinä kuin kansallisurheiluna, alettiin sitä 1920-luvulla kutsua välillä myös kansallisurheiluksi. Samalla hiihdon asema kansallisurheiluna ei vain ottanut vakiintuakseen. Vaikka se usein mainittiin kansallisurheiluna, löytyy lehdistä esimerkkejä läpi 1920- ja 1930-luvun, joissa hiihdosta puhutaan pikemminkin potentiaalisena kansallisurheiluna.

Se, että kansallispeli- ja kansallisurheiluehdokkaita oli monia, ei sinänsä ole yllättävää. On ymmärrettävää, että toisille joku laji oli arvokkaampi kuin toinen, ja kansallis-etuliitteellä haettiin statusta. Toisille taas oli kyse siitä, mitkä lajit kehittäisivät parhaiten kansakuntaa.

Tulevaisuudesta menneisyyteen

Kun pesäpallo vakiintui julkisessa keskustelussa kansallispeliksi, muuttui sen orientaatio tulevaisuudesta menneisyyteen. Lauri Pihkalan visiossa kansallispeli oli tapa rakentaa kansakuntaa tulevaa varten, kun taas nykypuheessa kansallispeli on jotain pysyvää, kenties jopa jotain menneeseen kuuluvaa, jota pyritään säilyttämään. Pesäpallon kansallispelistatus ei perustu tämän päivän suosioon vaan johonkin, mikä on menneisyydessä ansaittu.

Aikaorientaation muutos kytkeytyy historioitsija François Hartogin ajatukseen historiallisuuden regiimeistä. Kirjassaan Régimes d’historicité (Regimes of historicity) vuodelta 2003 hän esittää, että eri ajanjaksot, mutta myös yksittäiset puheaktit tasapainoilevat kolmen eri aikaorientaation välillä. Niissä on aina ripaus menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaa. Presentismiksi hän kutsuu aikaa, jossa nykyorientaatio on tullut kaikkein tärkeimmäksi ja politiikan tulevaisuus sekä menneisyyden ohjaus ovat marginalisoituneet.

Lauri Pihkalan visiossa kansallispeli oli tapa rakentaa kansakuntaa tulevaa varten, kun taas nykypuheessa kansallispeli on jotain pysyvää, kenties jopa jotain menneeseen kuuluvaa, jota pyritään säilyttämään.

Kansakunnan rakentumisessa on tapahtunut tällainen muutos. Kun 1800-luvulla luotiin Suomessa kansakuntaa esimerkiksi Kalevalan avulla, oli orientaatio selvästi kohti tulevaisuutta. Sama koskee Pihkalan projektia kansallispelin luomiseksi 1900-luvun alussa, mutta tuohon aikaan Kalevala edusti jo mennyttä, se oli korkeintaan menneisyyden voimavara uusille projekteille. Ei myöskään ollut mielekästä ajatella, että pesäpallo voisi olla virallinen kansallispeli siinä mielessä, että sen asema olisi jotenkin laissa suojeltu. Tarkoitus oli, että peliä pelaamalla kehitettiin jotain suurempaa.

Tänä päivänä ei ole näköpiirissä, että uusia asioita alettaisiin kutsumaan kansallisasioiksi, muutoin kuin ehkä huumorin välineenä. On toki mahdollista, että Suomessa määritellään uusia kansallismaisemia, kansallispuistoja tai muulla tavalla huomioidaan perinteitä, mutta näissä kaikissa orientaatio on vahvasti menneisyydessä.

Nykyajan vahvin tulevaisuuteen orientoitunut kansakuntaan liittyvä puhetapa on kansallisen kilpailukyvyn diskurssi.

Oikeastaan nykyajan vahvin tulevaisuuteen orientoitunut kansakuntaan liittyvä puhetapa on kansallisen kilpailukyvyn diskurssi. Vaikka Pihkalan kansallispeliprojekti liittyi tavallaan kansalliseen kilpailukykyyn, jopa niin, että kansainvälisiä malleja seuraamalla saatettiin luoda oma kansaa fyysisesti ja sotilaallisesti kehittävä kansallispeli, on kyseenalaista, voisiko kansallispeliä tänä päivänä valjastaa jonkinlaisen kansallisen kilpailukyvyn edistämiseksi.

Ajatus yhtenäisestä kansasta on kenties vieras ja Pihkalan edustama suojeluskuntahenkinen ajattelu, joka korosti kansakunnan jalostamista fyysisen kasvatuksen kautta, näyttäytyy vähintäänkin vanhentuneelta, ellei jopa poliittisesti arveluttavalta. Siksi tämän päivän pesäpalloliike voi toki puhua kansallispelistä, mutta sen kannattaa hakea oma tulevaisuusorientaationsa muualta.

Jani Marjanen (FT, dos.) on poliittisen kielen historiaan erikoistunut historioitsija, joka työskentelee Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Kansallispelin politiikkaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Neuvostoliiton raunioille syntynyt Venäjä haki 1990-luvulla paikkaansa kansainvälisessä yhteisössä ja pyrki luomaan uudenlaista kansallista identiteettiä monikansallisen, sosialistisen neuvostoimperiumin perillisenä. 2000-luvulla yksi näkyvimmistä keinoista maan uuden identiteetin ja kansainvälisen roolin rakentamisessa on ollut lisääntynyt halu isännöidä erilaisia kansainvälisiä tapahtumia.

Neuvostoliiton ja sosialistisen järjestelmän romahtaminen 30 vuotta sitten vaikutti monin tavoin itänaapurimme kansainväliseen asemaan, identiteettiin ja yhteiskunnalliseen kehitykseen. Keskeinen muutos neuvostoaikaan verrattuna oli avoimempi suhtautuminen kansainväliseen liikkuvuuteen ja yhteistyöhön aiemmin vihollisena näyttäytyneen lännen kanssa. Suhde ei edelleenkään ollut mutkaton, mutta tilanne oli silti avoimempi ja vähemmän kontrolloitu kuin Neuvostoliiton aikoina.

Kasvanut kiinnostus tapahtumien isännöintiin

Venäjällä on järjestetty 2000-luvulta lähtien enemmän kansainvälisiä tapahtumia kuin koskaan aiemmin. Parhaiten esillä ovat olleet megatapahtumat: Sotšin talviolympialaiset helmikuussa 2014 ja jalkapallon MM-kisat kesällä 2018.

Näiden lisäksi Venäjä on isännöinyt Euroviisut Moskovassa vuonna 2009, järjestänyt opiskelijoiden monilajisen urheilutapahtuman, universiadit, Kazanissa (2013) ja Krasnojarskissa (2019), paralympialaiset Sotšissa 2014, Maailman nuorisofestivaalit Sotšissa 2017 ja toiminut yhtenä jalkapallon EM-kisojen monista isännistä vuonna 2021.

Venäjällä on järjestetty 2000-luvulta lähtien enemmän kansainvälisiä tapahtumia kuin koskaan aiemmin.

2000-luvulle on mahtunut myös useampi poliittinen huippukokous: G8-maiden kokous Pietarissa 2006, Aasian ja Tyynenmeren maiden talousjärjestön APEC:n kokous Vladivostokissa 2012, Shanghain yhteistyöjärjestön kokoukset (2002, 2003, 2009 ja 2015) sekä BRICS-maiden huippukokoukset (2009, 2015 ja 2020).

Myös monet MM-kilpailut on pidetty ensimmäistä kertaa Venäjällä 2000-luvulla. Näihin lukeutuvat esimerkiksi yleisurheilun MM-kisat (2013), uinnin MM-kisat (2015) ja ampumahiihdon MM-kisat (2003, 2005, 2010 ja 2011). Kiinnostavaa on myös se, että Venäjällä erittäin suositun rytmisen voimistelun MM-kilpailut pidettiin lajin emämaassa ensimmäistä kertaa vasta vuonna 2010.

Kylmän sodan varovainen tapahtumaisäntä

Nyky-Venäjän into isännöidä erilaisia kansainvälisiä megatapahtumia on merkinnyt valtavaa muutosta verrattuna neuvostoaikaan. Neuvostoliiton suhde ulkomaailmaan ja ylirajaiseen vuorovaikutukseen oli värittynyt pitkälti tiukan kontrollin kautta.

Maan sulkeutuneisuus ja muukalaisvihamielisyys saavuttivat huippunsa myöhäisellä Stalinin ajalla toisen maailmansodan jälkeen. Täysin vapaata liikkuvuus Neuvostoliiton rajojen yli ei ollut myöhemminkään, vaikka suhtautuminen muuta maailmaa kohtaan muuttui myönteisemmäksi diktaattorin kuoleman jälkeen vuonna 1953.

Neuvostoaikana maassa järjestettiin vain yksi länsimaissa syntynyt megatapahtuma: olympialaiset vuonna 1980. Moskovan kesäolympialaiset muistetaan lännessä etenkin Yhdysvaltain johdolla toteutetusta boikotista. Boikottikisojen maine ei ollut otollinen perintö Sotšia ajatellen eikä olekaan ihme, ettei Moskovan olympialaisiin Putinin talvikisoissa juuri viitattu.

1950-luvun Neuvostoliittoon verrattuna 2000-luvun Venäjällä on ollut aivan toisella tavalla taloudellisia resursseja järjestää megaluokan spektaakkeleita eivätkä kohtaamiset ulkomaalaisten kanssa ole aiheuttaneet samanlaista epäröintiä kuin kylmän sodan vuosina.

Kesäolympialaisten lisäksi Neuvostoliitto järjesti vuonna 1973 universiadit Moskovassa ja isännöi MM-kisoja kylmän sodan vuosina vain muutamassa urheilulajissa: jääkiekossa (1957, 1973, 1979), lentopallossa (1952, 1962, 1978, 1986) ja telinevoimistelussa (1958, 1981).

Mahdollisuudet toiseenkin megatapahtumaan olivat neuvostojohdon käsissä. Moskovalle nimittäin myönnettiin vuoden 1967 maailmannäyttelyn eli World Expon isännyys toukokuussa 1960. Pääsihteeri Nikita Hruštšov päätyi kuitenkin vetäytymään hankkeesta kahden vuoden valmistelujen jälkeen, sillä kulut alkoivat nousta liian suuriksi. Tieto Neuvostoliiton isännyydestä on vaipunut unholaan, Montrealin menestyksekäs expo-67 sen sijaan ei.

Vetäytymisen taustalla kummitteli valtavien kustannusten ohella pelko vastaanottaa kerralla tuhansia, jopa miljoonia ulkomaalaisia vieraita, joita maailmannäyttelyyn oli odotettavissa. 1950-luvun Neuvostoliittoon verrattuna 2000-luvun Venäjällä on ollut aivan toisella tavalla taloudellisia resursseja järjestää megaluokan spektaakkeleita eivätkä kohtaamiset ulkomaalaisten kanssa ole aiheuttaneet samanlaista epäröintiä kuin kylmän sodan vuosina.

Megatapahtumat Putinin ulkopolitiikan välineenä

Megatapahtumien isännöinnin lisääntyminen 2000-luvulla voidaan nähdä osana Putinin Venäjän pehmeää vallankäyttöä, soft poweria, joka täydentää valtioiden sotilaallista ja taloudellista vallankäyttöä. Pyrkimyksenä on tapahtuman ja sen saaman globaalin mediahuomion avulla vaikuttaa muiden maiden kansalaisten käsityksiin isäntämaasta.

Tapahtumilla on myös sisäpoliittista merkitystä. Olympialaiset kotimaassa voivat lisätä patriotismia ja vahvistaa kansallista identiteettiä. Esimerkiksi Suomessa Helsingin 1952 olympialaiset nähdään usein tärkeänä kansakunnan muotoutumisen merkkipaaluna.

Toisaalta resurssien ohjaaminen lyhytaikaisiin spektaakkeleihin voi nakertaa kansalaisten luottamusta vallanpitäjiin. Megatapahtumat ovat viime aikoina kasvaneet ennätyksellisiin mittasuhteisiin, mikä on tarkoittanut uusien, yhä isompien stadioneiden ja urheilukompleksien rakentamista. Muutamat kaupungit ovatkin vetäytyneet kisojen hakuprosesseista, kun kansalaismielipide on kääntynyt niitä vastaan.

Tapahtumilla on myös sisäpoliittista merkitystä.

Sotšin talviolympialaiset olivat jo suunnitteluvaiheessa massiiviset kuluiltaan. Budjetin ylitysten ja tuhlailevan rahankäytön myötä niistä tuli historian kalleimmat olympiakisat koko tapahtumaan kohdistuneilla kuluilla mitattuna. Lopullinen hintalappu oli tutkija Martin Müllerin arvion mukaan yli 55 miljardia dollaria.

Sotšin kisojen jälkivaikutuksia tutkineista osa näkee kisojen vahvistaneen kansallistunnetta. Toiset taas pitävät Krimin valtausta merkittävämpänä patriotismia lisänneenä tapahtumana.

Toisaalta, kuten mediatutkija Vitaly Kazakov on todennut, on vielä aikaista arvioida Sotšin olympialaisten lopullista perintöä. Kisojen kansallinen merkitys on vielä muotoutumassa ja olympialaisten käyttö esimerkiksi kansallisen identiteetin elementtinä voi muuttua merkittävästi poliittisen vallan muutosten myötä. [Kazakov, Vitaly (2019) Representations of ‘New Russia’ Through a 21st Century Mega-Event: The Political Aims, Informational Means, and Popular Reception of the Sochi 2014 Winter Olympic Games. University of Manchester.]

Megatapahtumat aluepolitiikan ja turismin kehittäjinä

Kansainvälisten tapahtumien määrällisen kasvun ohella myös niiden maantieteellinen laajuus on muuttunut. Neuvostoaikana moni kaupunki oli suljettu ulkomaalaisilta ja käytännössä suurin osa kansainvälisistä tapahtumista ja kokoontumisista pidettiin Moskovassa tai Leningradissa.

2000-luvulla Moskovan ja Pietarin rinnalle uusiksi tapahtumaisänniksi ovat nousseet etenkin Sotši, Kazan ja Jekaterinburg, joista on pyritty luomaan vetovoimaisia alueellisia keskuksia.

Alueellisen kehittämisen taustalla on ollut myös tavoite kasvattaa turismia ja tehdä uusia kaupunkeja tunnetuiksi ulkomailla.

Megatapahtumia tutkineen Elena Trubinan mukaan tapahtumien jakaminen pääkaupunkiseudun ulkopuolelle on ollut keskusvallan tapa palkita kaupunkeja luottamuksesta ja yhteistyöstä. Kiitokseksi megatapahtumien järjestämisestä valitut kaupungit ovat saaneet muita enemmän valtion tukea infrastruktuurin ja talouden kehittämiseen. Epätasaisesti jakaantuneita resursseja on voitu perustella megatapahtumien koko yhteiskunnalle tuomilla hyödyillä.

Alueellisen kehittämisen taustalla on ollut myös tavoite kasvattaa turismia ja tehdä uusia kaupunkeja tunnetuiksi ulkomailla. Tunnetuin esimerkki lienee Putinin haave luoda Sotšista ympärivuotinen turistikeskus rantoineen ja talviurheilumahdollisuuksineen.

Olympialaisten myötä hiihtokeskukset, hotellit ja muut palvelut ovatkin kohdillaan. Ulkomaisten turistien virrat ovat sen sijaan olleet vaatimattomia. Syynä ovat ennen kaikkea Krimin miehitys ja Itä-Ukrainan sota, jotka ovat vähentäneet turismia tuntuvasti jo ennen vuonna 2020 puhjennutta koronapandemiaa.

Putinin megatapahtumien perintö

Kuten Sotšin olympialaiset ja sen jälkeinen Krimin miehitys ovat osoittaneet, megatapahtumien hyödyntäminen imagon kohentamisessa on riskialtista ja aina alisteista maan ulkopolitiikalle ja sen edustamille arvoille. Imagon rakentamisessa Venäjän isännöimät megatapahtumat ovatkin lyhyellä aikavälillä epäonnistuneet.

Toisaalta Venäjän rooli tapahtumien järjestäjänä on vahvistunut. Se on osoittanut pystyvänsä järjestämään suuria kansainvälisiä tapahtumia ja on valmis myös allokoimaan resursseja niihin. Megatapahtumista ja pienemmistä kansainvälisistä tapahtumista onkin muovautunut Venäjälle kommunikaation väline, jolla se tavoittaa erilaisia ja erisuuruisia ulkomaisia ja kotimaisia yleisöjä.

Imagon rakentamisessa Venäjän isännöimät megatapahtumat ovat lyhyellä aikavälillä epäonnistuneet.

Vuonna 2015 paljastunut valtiollinen doping-ohjelma on sysännyt Venäjän umpikujaan paitsi urheilumenestyksen myös tapahtumien isännöinnin näkökulmasta. Maailman antidopingkomitean WADA:n viimeisimmän päätöksen mukaan Venäjä ei saa osallistua korkeimman tason kansainvälisiin urheilukilpailuihin, muttei myöskään isännöidä vastaavan tasoisia kilpailuja.

Tämä tarkoittaa, että Putinin haaveet kesäolympialaisista saattavat jäädä toteutumatta, ellei Venäjä onnistu puhdistamaan mainettaan doping-sotkussa. Mainehaitan vuoksi haaveeksi saattavat jäädä myös maailmannäyttelyt, joita Moskova (2010) ja Jekaterinburg (2020 ja 2025) ovat hakeneet, toistaiseksi ilman toivottua tulosta.

Venäjän isännöintikalenteriin on seuraavaksi merkittynä opiskelijoiden kesäuniversiaadit Jekaterinburgissa 2023. Niitä tullaan arvioimaan aiempien kriteerien lisäksi myös terveysturvallisuuden onnistumisen näkökulmasta, mikäli koronapandemiaa ei ole tuolloin kokonaan selätetty.

Nähtäväksi jää, kuuluuko kansainvälisten tapahtumien isännöinti myös jatkossa Venäjän vallanpitäjien valikoimiin vai olemmeko jo nähneet trendin päätepisteen.

FT Pia Koivunen on yleisen historian yliopistonlehtori Turun yliopistossa.

Artikkeli on osa 30 vuotta Neuvostoliiton hajoamisesta -juttusarjaa.

Julkaisu Kun megatapahtumat saapuivat Venäjälle ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Pohjois-Amerikan koripallon miesten ammattilaisliiga NBA:n kasvoina toimivat sen pelaajat. He ovat juuri niitä näkyviä hahmoja, joita kuunnellaan ja joihin yleisö voi samaistua.

Aiemmassa artikkelissa käsiteltiin liigaa poliittisena toimijana. Tämä artikkeli siirtää katseen pelaajiin ja valmentajiin, jotka näyttelevät liigan itsensä ohella merkittävää poliittista roolia yhdysvaltalaisessa yhteiskunnassa.

Käyn läpi esimerkkejä viime vuosien poliittisuudesta sekä esittelen kolme nykyisen NBA:n pelaajaa, jotka ovat profiloituneet pelaamisensa lisäksi poliittisina toimijoina. Lopuksi pohdin urheilutähtien poliittisuutta, sen laajempaa merkitystä sekä niitä rajoitteita, joita kaupallisuus ja julkisuus mahdollisesti heille asettavat.

NBA:n pelaajien ja valmentajien suhde Donald Trumpiin

Viime vuosien yhteiskunnallinen kehitys on aktivoinut useita NBA:n pelaajia kommentoimaan Yhdysvaltojen sisäistä poliittista tilannetta. Presidentti Donald Trumpin hallinnon aikana on nähty useita eri tilanteita, joissa pelaajat ovat ottaneet kantaa Trumpin politiikkaan.

NBA-pelaajat eivät toki ole olleet yksin Trump-kritiikkinsä kanssa. Esimerkiksi syksyllä 2017 alkoivat paljon julkisuutta saaneet Trumpin ja NFL-pelaajien väliset kiistat, joissa Trump syytti kansallislaulun aikana polvistuneita ja näin afroamerikkalaiseen yhteisöön suhteettomasti kohdistuvaa poliisiväkivaltaa protestoivia pelaajia epäisänmaallisiksi.

Toinen näkyvä ja konkreettinen muutos ammattilaisurheilijoiden ja Yhdysvaltain hallinnon välillä on ollut perinteisten Valkoisen talon tervehdyskäyntien loppuminen.

Näkyvä muutos ammattilaisurheilijoiden ja Yhdysvaltain hallinnon välillä on ollut perinteisten Valkoisen talon tervehdyskäyntien loppuminen.

Vuosikymmeniä kestäneenä perinteenä on ollut, että lähes kaikki suurten ammattilais- ja yliopistosarjojen mestarijoukkueet kutsutaan tapaamaan istuvaa presidenttiä hänen virka-asunnolleen Valkoiseen taloon.

Trumpin aikakaudella tämä perinne on kuitenkin yleisesti muuttunut, sillä Valkoisessa talossa on vieraillut enää vain noin puolet eri lajien mestaruusjoukkueista. Näidenkin joukkueiden pelaajista monet ovat boikotoineet vierailuja.

Osa joukkueista on kieltäytynyt itse vierailusta kun taas osan kohdalla presidentti Trump on julkisesti ilmoittanut, ettei aio edes kutsua heitä vierailemaan.

NBA:n ja Trumpin tulehtuneista suhteista kertookin paljon se, että mestarijoukkueen ja presidentin välille on muodostunut viime vuosina jopa eräänlainen kilpailu siitä, ehtiikö presidentti ilmoittaa julkisesti ettei aio kutsua joukkuetta Valkoiseen taloon ennen kuin joukkue kieltäytyy sinne menemästä.

Vuosien 2017 ja 2018 NBA-mestarijoukkue Golden State Warriors kieltäytyi, eikä Trump heitä kutsunutkaan. Joukkue korvasi vierailut Valkoisessa talossa vierailemalla vuonna 2018 kansallisessa afroamerikkalaisen historian museossa ja vuonna 2019 tapaamassa entistä presidenttiä Barack Obamaa.

Näiden ratkaisujen kautta joukkue asemoi itseään Trumpin hallinnon edustamaa politiikkaa ja amerikkalaisuutta vastaan.

Pelaajien lisäksi myös useat valmentajat ovat olleet kriittisiä Trumpia ja hänen politiikkaansa kohtaan.

Pelaajien lisäksi myös useat valmentajat ovat olleet kriittisiä Trumpia ja hänen politiikkaansa kohtaan. Tunnetuimmat tämän hetken NBA:n poliittiset valmentajat ovat Golden State Warriorsin Steve Kerr ja San Antonio Spursin Greg ”Pop” Popovich.

Molemmat heistä ovat useaan otteeseen kommentoineet huoltaan Yhdysvaltojen nykyisestä yhteiskunnallisesta kehityksestä ja kohdistaneet kritiikkiään myös suoraan presidentti Trumpia vastaan.

Molemmat valmentajat ovatkin nousseet viime vuosina juuri Trumpiin kohdistuvan kritiikin takia sellaisten poliittisten vaikuttajien asemaan, joiden puheita siteerataan laajalti.

Lokakuussa 2019 NBA:n ja Kiinan välille puhkesi konflikti, joka sai alkunsa Houston Rocketsin toimitusjohtaja Daryl Moreyn Hongkongia puolustavasta twiitistä. Konfliktin aikana sekä Popovich että Kerr kieltäytyivät kommentoimasta tapahtumia.

Molemmat vetosivat siihen, ettei heillä ollut tarpeeksi kattavaa tietoa aiheesta eivätkä he siksi halunneet sekaantua asiaan. Tämä kirvoittikin presidentti Trumpilta kritiikkiä molempia valmentajia kohtaan.

Trumpin kommentit, joissa sekä Popovich että Kerr mainittiin nimeltä, ovat hyviä osoituksia siitä, miten merkittäviksi poliittisiksi hahmoiksi kyseiset valmentajat ovat nousseet yhdysvaltalaisen politiikan vastakkainasettelussa.

Pelaajat roolimalleina

Nykyisin Los Angeles Lakersia edustava LeBron James on kiistatta tämän vuosikymmenen NBA:n suurin supertähti.

Sen lisäksi, että James on saavuttanut supertähden aseman pelitaitojensa avulla kentällä, on hän monilla mittareilla mitattuna kaikkein suurin ja suosituin hahmo myös kentän ulkopuolella.

Hän on kasvattanut omaa brändiään muun muassa hankkimalla monenlaista koripallon ulkopuolista yritystoimintaa, joiden kautta hänen merkityksensä on kasvanut entisestään.

Hyväntekeväisyystoiminnassaan James on profiloitunut erityisesti kotikaupungissaan Akronissa Ohion osavaltiossa, jonne hän on muun muassa perustanut peruskoulun sekä lahjoittanut opiskelustipendejä tuhansille nuorille säätiönsä kautta.

LeBron Jamesin itsensä mukaan hänellä on yhteiskunnallisesti liian merkittävä rooli, jotta hän voisi vain olla hiljaa ja keskittyä pelkästään pelaamaan koripalloa.

Näiden hyväntekeväisyystoimien ohessa hän on myös luonut itselleen roolia äänekkäänä sosiaalisiin ja yhteiskunnallisiin ongelmiin kantaa ottavana hahmona. James on viime vuosina muun muassa osallistunut poliisiväkivaltaa vastustaviin protesteihin, tukenut Hillary Clintonia vuoden 2016 presidentinvaaleissa sekä erityisesti kritisoinut toistuvasti Trumpia ja hänen politiikkaansa.

Jamesin itsensä mukaan hänellä onkin yhteiskunnallisesti liian merkittävä rooli, jotta hän voisi vain olla hiljaa ja keskittyä pelkästään pelaamaan koripalloa.

Osin juuri tämän roolin takia James joutuikin lokakuussa 2019 myrskyn silmään kritisoituaan osaltaan NBA:n ja Kiinan välisen kiistan aloittanutta Houston Rocketsin toimitusjohtaja Moreyta.

Jamesin mielestä Morey ei ollut riittävän informoitu aiheesta ja asetti ajattelemattomuudellaan monet ihmiset sekä taloudelliseen että jopa fyysiseen vaaraan. James ilmoitti samalla, ettei itse halunnut kommentoida NBA:n ja Kiinan tai Kiinan ja Hongkongin kiistoja juuri siksi, ettei tiennyt aiheesta tarpeeksi.

James selvensi heti seuraavana päivänä, ettei hän ottanut kantaa itse asiaan, vaan ainoastaan piti Moreyn twiittiä ajattelemattomana nimenomaan siltä kantilta, mitä seurauksia sillä oli muille. Silti hän sai osakseen valtaisan määrän kritiikkiä. Jopa Suomen Yleisradio uutisoi Jamesin kommenteista.

Kriittisten äänien näkökulmasta Jamesin aiempi arvostettu yhteiskunnallisen kommentoijan rooli oli alisteinen hänen ”brändinsä” varjelulle.

Kommenttien saama kritiikki on samalla hyvä osoitus siitä, miten hankalaa jopa maailman suurimman koripallotähden kaltaisten toimijoiden on yhdistää poliittinen uskottavuus markkinavoimien logiikalla toimivaan henkilöbrändiin.

Jopa maailman suurimman koripallotähden kaltaisten toimijoiden on hankalaa yhdistää poliittinen uskottavuus markkinavoimien logiikalla toimivaan henkilöbrändiin.

Golden State Warriorsin takamies Stephen Currya pidetään eräänlaisena NBA:n uuden aallon supertähtenä, johon katsojien on helppo samaistua.

Curry tunnetaan myös laajasta hyväntekeväisyystyöstä, jota hän tekee muun muassa yhdessä vaimonsa kanssa. Trumpin valinta presidentiksi vaikuttaa aktivoineen Curryn myös poliittisesti.

Aiemmin mainittu kieltäytyminen mestaruuden jälkeisestä tervehdyskäynnistä Valkoiseen taloon oli Curryn itsensä mukaan tietoisesti poliittinen teko koko joukkueelta. Sillä oli tarkoitus herättää keskustelua siitä, millainen toiminta oli presidentille hyväksyttävää sekä mihin suuntaan amerikkalainen yhteiskunta oli menossa.

Peruessaan kutsun presidentti Trump viittasi erityisesti Curryn lausahduksiin. Tällä tavoin joukkueen kieltäytyminen henkilöityi Curryyn. Curry on jatkanut Trumpin kritisointia tämän jälkeenkin useaan eri otteeseen

Edellä mainittuja kahta supertähteä ehkä vielä kiinnostavampi poliittinen pelaaja tämän hetken NBA:ssa on Boston Celticsin turkkilainen Enes Kanter.

Hän on tullut peliuransa lisäksi tunnetuksi äänekkäänä Turkin nykyisen presidentin Recep Tayyip Erdoğanin vastustajana, minkä takia Turkin nykyhallinto on muun muassa mitätöinyt hänen passinsa ja pitänyt aiemmin hänen isäänsä vangittuna.

Koska Kanter on Yhdysvalloissa maanpaossa elävän Erdoğanin keskeisen kriitikon Fethullah Gülenin äänekäs tukija, Turkin nykyhallinto on julistanut myös Kanterin Gülenin tavoin terroristiksi, josta on annettu kansainvälinen pidätysmääräys.

Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että Kanter itse ei voi eikä toisaalta halua lähteä Yhdysvalloista pois Erdoğanin ja hänen tukijoidensa takia – ei edes Lontooseen tai Torontoon.

Kanter on tästä syystä saanut kohdata myös huutelua yleisöstä sekä sensuuria liigan virallisessa turkinkielisessä sosiaalisessa mediassa. Molemmissa tapauksissa liiga toimi nopeasti antaen huutelevalle katsojalle porttikiellon sekä poistamalla turkkilaiselta yhteistyökumppaniltaan Twitter-tilin oikeudet.

Kanterin häiriköinti on kuitenkin jatkunut: lokakuussa 2019 hän kuvasi Twitteriin videon kahdesta miehestä, jotka Kanterin mukaan olivat Erdoganin tukijoita ja tulleet uhkailemaan ja nimittelemään häntä bostonilaisen moskeijan edustalle.

Kanter ottaa kuitenkin yhä poliittisesti kantaa Twitterissä sekä Turkin tilanteeseen että moniin muihin poliittisiin tapahtumiin. NBA:n ja Kiinan kiistaan liittyen hän kritisoi nimenomaan Jamesin kommentteja.

Kanterin omat kokemukset rajoitetusta vapaudesta kirvoittivat muistutuksen ”vapaus ei ole ilmaista!”

NBA-pelaajat poliittisina toimijoina

Koripalloliiga NBA:n pelaajat ja valmentajat ovat edellä esitellyn perusteella vahvoja ja merkittäviä poliittisia toimijoita erityisesti osana nykyistä yhdysvaltalaista yhteiskuntaa. Heitä seurataan ja heiltä kysytään näkemyksiä poliittisiin tapahtumiin.

Samalla nykyisellä sosiaalisen median aikakaudella pelaajilla ja muilla toimijoilla on muun muassa Twitterin kautta väline saada ajatuksiaan ja näkemyksiään laajasti esiin.

Pelaajat ja valmentajat tiedostavat oman roolinsa ja asemansa, koska poliittisuus on nykyisin Trumpin aikakaudella ikään kuin koko ajan läsnä kaikessa. Trumpin presidenttiys on aktivoinut afroamerikkalaisia urheilijoita kautta linjan, mutta NBA:ssa hänen politiikkaansa seuraukset ja reaktiot ovat näkyvillä ehkä kaikkein selvimmin.

Pelaajien vaikuttavuudesta puhuttaessa Trump ja hänen politiikkansa ei ole kuitenkaan ollut ainut merkittävä kehityskulku viime vuosien aikana. Pelaajat ovat omalla toiminnallaan muun muassa vaikuttaneet yleiseen ymmärrykseen ja suhtautumiseen mielenterveysongelmia kohtaan.

Pelaajat ovat omalla toiminnallaan vaikuttaneet yleiseen ymmärrykseen ja suhtautumiseen mielenterveysongelmia kohtaan.

Tämä nähtiin maaliskuussa 2018, kun Cleveland Cavaliersin tähti Kevin Love kertoi laajasti omista paniikkihäiriö- ja mielenterveysongelmistaan. Kesällä 2018 Toronto Raptorsissa tuolloin pelannut DeMar DeRozan avautui omasta taistelustaan masennusta vastaan.

Kyseisten menestyneiden pelaajien avautuminen koettiin pelaajia inhimillistävänä ja mielenterveysongelmiin liittyviä tabuja rikkovana.

Urheilusankareiden poliittista toimijuutta tarkasteltaessa on tärkeää myös tiedostaa, miten menestys urheilussa kulkee usein käsi kädessä poliittisen vaikuttavuuden kanssa. Tämä on täysin luonnollista, sillä urheilumenestyksen kautta pelaajat saavat samalla näkyvyyttä ja tilaa kertoa omia näkemyksiään.

Myös tähtipelaajat itse tiedostavat roolinsa ja asemansa, ja se onkin ikään kuin koko ajan kaikessa heidän toiminnassaan mukana. Toiset tähtipelaajat ovat profiloituneet erityisen yhteiskunnallisina toimijoina, kun taas toiset käyttävät vaikuttavuuttaan ja näkyvyyttään enemmänkin perinteiseen hyväntekeväisyystoimintaan.

Tähtiasema NBA:ssa ja poliittinen aktiivisuus eivät kuitenkaan ole historiallisesti aina kulkeneet käsi kädessä.

Eräs kaikkein tunnetuimmista koripallotähdistä on NBA-joukkue Charlotte Hornetsin nykyinen omistaja Michael Jordan, joka ei peliuransa aikana tullut tunnetuksi poliittisesta aktivismistaan, vaan enemmänkin omasta brändistään – erityisesti valtavan suosituista Air Jordan -urheilutossuista.

Jordanin väitetään lohkaisseen vuonna 1990 ystävälleen ”myös republikaanit ostavat tossuja” perusteluna sille, että hän oli kieltäytynyt julkisesti tukemasta afroamerikkalaista demokraattien kuvernööriehdokasta kotiosavaltionsa Pohjois-Carolinan vaaleissa.

Viime vuosina tilanne on kuitenkin muuttunut myös Jordanin osalta, ja hän onkin profiloitunut sosiaalisten ja yhteiskunnallisten ongelmien korjaajana niin toimiensa kuin puheidensakin kautta.

Jordan muun muassa otti kantaa vuonna 2016 Yhdysvaltojen poliisiväkivaltaa vastaan, ja vuonna 2019 hän ilmoitti rahoittavansa kotikaupunkiinsa Charlotteen kaksi vähävaraisille tarkoitettua terveysasemaa.

Toisaalta vähemmän mairittelevana esimerkkinä on mahdollista käyttää Cleveland Cavaliers -joukkueen tähtipelaajan Kyrie Irwingin lausuntoja litteän maapallon (flat Earth) puolesta. Irwingin lausahdusta pidettiin ajattelemattomana ja vastuuttomana nimenomaan Irwingin kaltaiselta seuratulta urheilutähdeltä.

Oppilaat uskoivat maapallon olevan litteä, sillä heidän idolinsa oli näin sanonut.

Kritiikki laajeni entisestään, kun peruskoulujen opettajat kertoivat Irwingin lausuntojen tehneen heidän työstään aiempaa raskaampaa: oppilaat uskoivat maapallon olevan litteä, sillä heidän idolinsa oli näin sanonut.

Irwing lopulta pahoitteli lausuntoaan, mutta reaktio osoitti hyvin sen, miten suuri merkitys koripallotähtien kaltaisilla urheilijoilla on heidän faneilleen ja näitä ympäröivälle yhteiskunnalle.

NBA ja politiikka

On selvää, että NBA:n tai minkä tahansa urheiluliigan poliittisuus on moniulotteinen mutta kiinnostava aihepiiri. Tässä ja aiemmassa artikkelissa esitetyt esimerkit ja havainnot toimivat eräänlaisina kausioppaina aiheesta ja liigan nykytilanteesta kiinnostuneille.

Käsittelemättä tässä yhteydessä jäävät esimerkiksi 1990-luvun tähtipelaajan Dennis Rodmanin nykyiset läheiset suhteet Pohjois-Korean johtaja Kim Jong-uniin, NBA:n työ naisten aseman vahvistamiseksi muun muassa naisten WNBA-liigan kautta tai esimerkiksi Earwin ”Magic” Johnsonin rooli HIV-tartunnan saaneiden puolestapuhujana 1990-luvun Yhdysvalloissa.

Ymmärrys liigaa ympäröivistä poliittisista ja yhteiskunnallisista latauksista on väistämätön osa laajempaa ja syvällisempää NBA:n seuraamista. Toki sarjaa voi seurata myös pelkästään laadukkaana koripallona, mitä se eittämättä kaudella 2019–2020 onkin – kiitos muuttuneiden voimasuhteiden.

Tällöin kuitenkin helposti menettää jotain olennaista itse kokemuksesta. Urheilu on väistämättä osa yhteiskuntaa ja politiikkaa.

Aki Luoto on Tampereen yliopistossa toimiva politiikan tutkimuksen väitöskirjatutkija, joka on viimeiset 25 vuotta seurannut mielestään huolestuttavan paljon NBA-koripalloa.

Julkaisu NBA-liigan pelaajat poliittisina toimijoina ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

NBA eli Pohjois-Amerikan miesten koripallon ammattilaisliiga on merkittävä areena poliittisuudelle monessakin suhteessa. Se on Pohjois-Amerikan urheilusarjoista amerikkalaisen jalkapallon ammattilaisliiga NFL:n jälkeen toiseksi seuratuin.

Liiga koostuu kaikkiaan 30 joukkueesta, joiden keskimääräinen arvo on 1,9 miljardia dollaria. NBA:n liikevaihto olikin esimerkiksi kaudella 2018–2019 kaikkiaan yli kahdeksan miljardia dollaria. Niinpä NBA:n poliittisuus on väistämättä aika ajoin ristiriidassa liigan taloudellisten tavoitteiden kanssa.

Viime vuosina liiga on itse tietoisesti asemoinut itsensä poliittiseksi toimijaksi. Liigan poliittiset lataukset ovat muokanneet NBA:ta ja sitä ympäröivää yhteiskuntaa.

NBA ja rotupolitiikka

Yhdysvaltalainen urheilu itsessään on politisoitunut viime vuosina erityisesti rodulliseen tasa-arvoon liittyvissä kysymyksissä. Esimerkki tällaisesta politisoitumisesta ovat olleet laajaa julkisuutta saaneet NFL:n kansallislauluprotestit.

NBA on profiloitunut vuosien saatossa Pohjois-Amerikan ammattilaissarjoista kaikkein poliittisimmaksi. Tämä poliittisuus näkyy toki useissa erilaisissa konteksteissa, mutta lähes aina NBA:sta puhuttaessa juuri rodulliseen tasa-arvoon ja Yhdysvaltojen afroamerikkalaisten identiteettipolitiikkaan liittyvät teemat nousevat muiden yläpuolelle.

Muihin amerikkalaisiin urheilun ammattilaissarjoihin verrattuna NBA on monilla tavoin erityinen. NBA on esimerkiksi ainut Pohjois-Amerikan ammattilaissarja, jolla on enemmän afroamerikkalaisia kuin valkoihoisia katsojia. Myös pelaajien ihonvärin osalta NBA erottuu muista Pohjois-Amerikan sarjoista. Pelaajista 74 prosenttia on afroamerikkalaisia, mikä on enemmän kuin yhdessäkään muussa sarjassa.

Yhä vuonna 2019 sarjan 30 joukkueesta 27:ssä on kuitenkin valkoihoinen omistaja.

Yhä vuonna 2019 sarjan 30 joukkueesta 27:ssä on kuitenkin valkoihoinen omistaja. Juuri omistajuuteen liittyvä ongelmallisuus onkin noussut nyky-NBA:ssa niin merkittäväksi, ettei liiga itse eivätkä monet sen joukkueista enää haluakaan kutsua omistajiaan omistajiksi termin historiallisen latautuneisuuden takia.

Yksi viime vuosien merkittävimmistä rotupolitiikkaan ja omistajiin liittyvistä kohuista nähtiin huhtikuussa 2014, kun nauhoitteet Los Angeles Clippersin omistajan Donald Sterlingin rasistisista puheista tulivat julkisuuteen.

Nauhoitteilla Sterling totesi silloiselle rakastajattarelleen, miten häntä häiritsee naisen halu näyttäytyä afroamerikkalaisten miesten kanssa julkisesti ja ettei hän halunnut tämän tuovan heitä Clippersin otteluihin.

Kyseiset nauhoitteet aiheuttivat suuren kohun. Monet julkisuuden henkilöt presidentti Barack Obamaa myöten tuomitsivatkin ne rasistisiksi.

NBA reagoi Sterlingin puheisiin nopeasti langettamalla neljä päivää kohun alkamisen jälkeen rasistisista puheista Sterlingille 2,5 miljoonan dollarin sakon sekä elinikäisen toimintakiellon, mikä pakotti hänet käytännössä myymään joukkueensa.

Martin Luther Kingin päivä

Erilaisiin tilanteisiin reagoinnin lisäksi NBA pyrkii tietoisesti korostamaan omaa ja pelaajiensa roolia afroamerikkalaisten edustajana ja äänenä. Esimerkiksi vuosittain tammikuussa edesmenneen kansalaisoikeustaistelija Martin Luther King Juniorin kunniaksi vietettävä päivä on yksi NBA-kauden merkittävimmistä juhlapäivistä.

Päivän tapoihin kuuluu, että jokaisessa liigan ottelussa yksi kotijoukkueen afroamerikkalaisista pelaajista pitää ottelun aluksi puheen yleisölle kertoen omista ajatuksistaan Kingiin ja hänen merkitykseensä liittyen. Tämän lisäksi Atlantan ja Memphisin  joukkueet – kaupunkien, jotka olivat Kingin elämälle merkityksellisiä – järjestävät erityisiä juhlallisuuksia päivään liittyen.

Kingiä ja hänen merkitystään kunnioitetaan NBA:ssa myös laajemmin. Esimerkiksi vuonna 2018 Martin Luther Kingin päivää edeltävällä viikolla NBA:n joukkueet lämmittelivät otteluiden alussa paidoissa, joihin oli painettu kuuluisan ”Minulla on unelma” –puheen lauseita.

Martin Luther Kingin päivän ja Black History Monthin kaltaiset juhlallisuudet ovat osoituksia siitä, miten NBA asemoi itseään afroamerikkalaisten äänenä ja puolestapuhujana

Afroamerikkalaisen historian korostaminen osana NBA-otteluita ja niiden tv-lähetyksiä jatkuu Martin Luther Kingin päivän jälkeen, kun helmikuussa vietetään Yhdysvaltojen afroamerikkalaista historiaa korostavaa Black History Month -kuukautta. Tuolloin rodulliseen tasa-arvoon liittyvät kysymykset näkyvät ottelulähetyksissä muun muassa erilaisina aiheeseen liittyvinä insertteinä.

Martin Luther Kingin päivän ja Black History Monthin kaltaiset juhlallisuudet ovat osoituksia siitä, miten NBA asemoi itseään afroamerikkalaisten äänenä ja puolestapuhujana nostamalla aihepiiriä keskiöön sekä tarjoamalla laajemman areenan keskustelulle.

Tämä asemointi on kuitenkin samalla omiaan vahvistamaan rotupoliittisia latauksia liigan ympärillä. Nämä lataukset konkretisoituvatkin ajoittain erilaisina rasistisina tapahtumina.

Välikohtaus Utah Jazzin ottelussa maaliskuussa 2019

Kaudella 2018–2019 NBA:ssa nähtiin useita esimerkkejä rotupoliittisista latauksista. Eniten julkisuutta saanut tapaus koettiin maaliskuussa 2019 Salt Lake Cityssä Utahissa, jossa kotijoukkue Utah Jazzin kannattaja ja vastustajajoukkue Oklahoma City Thunderin tähtipelaaja Russell Westbrook ottivat sanallisesti yhteen.

Afroamerikkalainen Westbrook, joka on tullut uransa aikana tunnetuksi äänekkäänä keskustelijana yleisön jäsenten kanssa, istui Thunderin vaihtopenkillä, kun yleisössä ollut valkoihoinen katsoja alkoi huudella hänelle. Westbrookin mukaan katsoja huusi hänelle orjuuteen viittaavasti ”polvillesi siitä, kuten olet tottunutkin!”

Huudon seurauksena Westbrook uhkaili äänekkäästi sekä hänelle huutanutta katsojaa että tämän vaimoa. Kyseisen välikohtauksen jälkeen Utah Jazzin henkilökunta poisti häiriköineen katsojan ja hänen vaimonsa pois katsomosta.

Tapaus sai paljon julkisuutta yhdysvaltalaisessa mediassa juuri rasistisen latauksensa takia. Liiga reagoi tapahtuneeseen langettamalla Westbrookille tilanteesta 25 000 dollarin sakon katsojalle esitetyistä uhkailuista.

Utah Jazz puolestaan antoi huudelleelle katsojalle elinikäisen porttikiellon otteluihin. Kyseinen tapahtuma oli erityisen kiusallinen Utah Jazzille – jonka kotikaupungin Salt Lake Cityn asukkaista ainoastaan kaksi prosenttia on afroamerikkalaisia – sillä joukkueen faneilla oli jo valmiiksi maine koko liigan vihamielisimpinä.

Niinpä seuraavan kotiottelun aluksi Jazzin omistaja Gail Miller piti kentällä puheen koko yleisölle. Miller kertoi olevansa äärimmäisen pettynyt kyseisen ”fanin” käytökseen, sillä se oli hänen mukaansa loukkaus Westbrookin lisäksi myös häntä, hänen perhettään, koko organisaatiota, yhteisöä ja pelaajia kohtaan eikä sellaista olisi saanut koskaan tapahtua.

Millerin mukaan Jazz ja sen fanit eivät ole rasistisia, eikä tämänkaltaiselle toiminnalle ollut näin ollen tilaa heidän otteluissaan. Millerin puhetta kiiteltiinkin laajalti ja sitä pidettiin tiukkana ja arvokkaana kannanottona rasistisia yleisöhuutoja vastaan.

Kaudelle 2019–2020 NBA ilmoittikin ottavansa käyttöön nollatoleranssin kaikenlaiselle katsojien häiritsevälle käytökselle pelaajia kohtaan. Aika näyttää, miten tämä uusi tiukempi linja toteutuu käytännössä ja onko sillä niin rauhoittava vaikutus kuin liiga toivoo.

NBA vähemmistöjen puolustajana

Afroamerikkalaisten oikeuksien lisäksi NBA on profiloitunut puolustamaan myös muiden vähemmistöjen oikeuksia. Tämä näkyy muun muassa liigan kommenteissa ja reaktioissa erilaisiin poliittisiin tilanteisiin.

Yksi tunnetuimmista tämänkaltaisista reagoinneista viime vuosien osalta on vuoden 2017 tähdistöotteluun ja sen siirtoon liittynyt kuohunta.

NBA:n tähdistöottelu ja sen ympärille rakentunut viikonloppu on vuosittainen runkosarjan keskellä helmikuussa pidettävä tapahtuma. Se kerää yhteen liigan parhaat pelaajat mittelemään taidoistaan sekä itse ottelussa että erilaisissa leikkimielisissä kisoissa.

Tapahtuma annetaan vuosittain yhdelle NBA-kaupungille, ja koska kyseessä on taloudellisesti valtavan suuri tapahtuma, on joka vuodelle tarjolla useita kiinnostuneita järjestäjiä.

Vuoden 2017 NBA:n tähdistöottelun isännöinti oli myönnetty Pohjois-Carolinan Charlotteen. NBA kuitenkin ilmoitti heinäkuussa 2016 ottavansa isännyyden pois Charlottesta reaktiona osavaltion maaliskuussa 2016 hyväksymälle niin sanotulle HB2-laille. Kyseinen laajalti kritisoitu laki nosti suuren kohun, sillä se syrji sukupuolivähemmistöjä.

Tämä johtui lakiin sisällytetystä kohdasta, jonka mukaan kansalaiset saivat käyttää ainoastaan syntymätodistukseensa merkityn sukupuolen wc-tiloja. Lain nähtiin lisäävän transihmisten kohtaamaa syrjintää ja turvattomuutta, ja se saikin paljon kritiikkiä niin poliitikoilta, liike-elämältä kuin urheilumaailmastakin.

CNN laski tähtiottelun siirron rahallisten tappioiden olleen noin sata miljoonaa dollaria.

Tähdistöottelun siirto sai valtavasti näkyvyyttä sekä Yhdysvalloissa että kansainvälisesti, ja sitä pidettiin yleisesti vahvana osoituksena NBA:n kyvystä reagoida poliittisiin tapahtumiin.

Tähdistöottelun siirto olikin merkittävä sekä näkyvyyden että talouden takia. Yhdysvaltalainen uutiskanava CNN laski siirron rahallisten tappioiden olleen noin sata miljoonaa dollaria samalla, kun lain hyväksymisestä Pohjois-Carolinalle koituneet muut taloudelliset tappiot olivat vuoden aikana jo useita satoja miljoonia dollareita.

Tähdistöottelun siirron yhteydessä NBA lupasi tuoda tapahtuman uudelleen Charlotteen, mikäli osavaltio poistaa syrjiviksi todetut pykälät lainsäädännöstään. Niinpä toukokuussa 2017, kun Pohjois-Carolinan uusi kuvernööri oli kumonnut kyseiset syrjivät pykälät, myönsi NBA Charlottelle isännöintioikeudet vuoden 2019 tähdistöotteluun.

NBA hyväntekijänä

Poliittisempien diskurssien lisäksi NBA on perinteisesti ollut näkyvä toimija erilaisissa hyväntekeväisyysasioissa. Liigan NBA Cares -toiminnalla on pitkät perinteet, ja liiga onkin järjestänyt kyseisen brändin alla valtavan määrän erilaisia tapahtumia ja keräyksiä.

NBA Cares on mukana muun muassa auttamassa hurrikaanien uhreja, järjestämässä sodan uhreja auttavia koripalloleirejä, tukemassa Yhdysvaltojen armeijaa ja veteraaneja sekä puhumassa julkisesti esimerkiksi mielenterveysongelmista ja ilmastonmuutoksesta.

Näiden lisäksi NBA toimii laajasti monilla muillakin yhteiskunnan osa-alueilla. Yksi esimerkki näistä on NBA Voices -ohjelma, jonka kautta liiga pyrkii koripallon keinoin puuttumaan laajempaan yhteiskunnan eriarvoistumiskehitykseen.

NBA on perinteisesti ollut näkyvä toimija erilaisissa hyväntekeväisyysasioissa.

NBA profiloikin hyväntekeväisyyshankkeiden kautta itseään myös vahvana sosiaalipoliittisena vaikuttajana yhdysvaltalaisessa yhteiskunnassa. Itse ottelulähetyksissä tämä näkyy muun muassa erilaisina toiminnasta kertovina mainoksina.

Tämän lisäksi sekä miesten NBA että naisten WNBA kannustavat pelaajiaan hyväntekeväisyystoimiin muun muassa jakamalla vuosittain Community Assist Award -palkinnon pelaajalle, joka tekee ”eniten työtä yhteisönsä eteen”.

NBA:n ja Manner-Kiinan kiista lokakuussa 2019

Huolimatta NBA:n tietoisesta ja laaja-alaisesta poliittisesta toimijuudesta se saattaa joskus ajautua poliittisten tapahtumien keskiöön yllättäen ja sattumalta. Tämänkaltaiset tilanteet saattavatkin tuoda esiin toimijan kannalta epäedullisia tavoitteita, koska tapahtumat eivät ole täysin sen kontrollissa.

Nämä tilanteet ja tapahtumat eivät myöskään ole rajoitettuja Yhdysvaltain sisäpoliittisiin kysymyksiin, vaan kansainvälisesti seuratulla liigalla on myös merkitystä kansainvälisessä politiikassa.

Viimeisin tällainen tapaus nähtiin lokakuun 2019 alussa, kun NBA ja Kiinan ajautuivat kiistoihin, jotka ylittivät maailmanlaajuisen uutiskynnyksen.

Tuolloin kiinalainen NBA:n lähetysoikeudet omistava yritys kieltäytyi lähettämästä kanavillaan Houston Rocketsin otteluita (tai edes uutisoimaan niistä) sen jälkeen, kun Rocketsin toimitusjohtaja Daryl Morey twiittasi tukensa Hongkongin protestoijille.

Kyseinen twiitti, jonka Morey poisti hyvin nopeasti, johti laajempaan selkkaukseen, jossa erilaiset kiinalaiset toimijat valtiontelevisiosta lähtien kritisoivat Moreyta ja NBA:ta samalla, kun itse liiga pyrki tasapainottelemaan kohun keskellä.

Kiinan ja NBA:n välistä kohua sekä siihen liittyvää reagointia ymmärtääkseen pitää tiedostaa Kiinan markkinoiden merkitys NBA:lle. Kiina on NBA:lle valtava ja jatkuvasti kasvava markkina-alue. Time-lehden esittämän arvion mukaan jopa 800 miljoonaa kiinalaista seuraa NBA:ta, joten liiga näkee maassa ymmärrettävästi massiivisen (taloudellisen) kasvupotentiaalin.

NBA onkin Pohjois-Amerikan ammattilaissarjoista Kiinassa kaikkein suosituin. Tämän suosion taustalla on erityisesti nykyinen Kiinan koripalloliiton puheenjohtaja Yao Ming, joka pelasi Houston Rocketsissa vuosina 2002–2011 ollen tuolloin yksi liigan suurimmista ja seuratuimmista tähdistä.

Koripallon ja NBA:n suosio kasvoi Mingin peliuran aikana Kiinassa suuriin mittoihin, ja hänen takiaan Houston Rockets onkin ollut yksittäisistä joukkueista Kiinassa se kaikkein suosituin.

Huomionarvoista tässä kaikessa samalla on, että NBA:n kiinalaiset fanit sijaitsevat nimenomaan Manner-Kiinassa, missä Hong Kongin protestointeihin suhtaudutaan kriittisesti.

Tapahtumasarja oli ajanut NBA:n kahden tulen väliin, jossa toisella puolella olivat Kiina ja sen valtavat markkinat ja toisella puolella yhdysvaltalaiset kotimarkkinat ja lehdistö.

Lähetysoikeudet omistaneen yhtiön reaktion jälkeen NBA reagoi julkisesti tapahtumiin sekä englannin- että mandariinikiinankielisillä tiedotteilla.

Kiusalliseksi tilanteen teki NBA:n kannalta se, että siinä missä englanninkielisessä tiedotteessa sinänsä pahoiteltiin Moreyn twiitin aiheuttamia reaktioita, mutta korostettiin liigan puolustavan toimijoidensa sananvapautta, oli kiinankielisen tiedotteen sävy erilainen. Siinä Moreyn twiitti tuomittiin ajattelemattomaksi. Tämän jälkeen NBA oli entistä syvemmissä ongelmissa.

NBA:n tiedotteiden eri kieliversioiden erot sekä englanninkielisen tiedotteet osittain Moreyn toimia pahoitteleva sävy herättivät Yhdysvalloissa välittömästi suuren kriittisten kommenttien aallon, jossa sekä poliitikot että tiedotusvälineet kyseenalaistivat liigan tavoitteet ja periaatteet.

Olikin selvää, että kyseinen poliittinen tapahtumasarja oli ajanut NBA:n niin sanotusti kahden tulen väliin, jossa toisella puolella olivat Kiina ja sen valtavat markkinat ja toisella puolella yhdysvaltalaiset kotimarkkinat ja lehdistö.

NBA oli pakotettu seuraavana päivänä määrittämään julkisesti kantansa tapahtumiin. Se ilmoittikin englanninkielisen sananvapautta korostaneen tiedotteen olevan liigan virallinen kanta asettuen näin Kiinan kanssa osin vastatusten puolustamaan omaa mainettaan kotimarkkinoillaan.

Tilanteen aiheuttama lataus näkyi vahvasti NBA:n Kiinassa järjestämissä vuosittaisissa harjoitusotteluissa, jotka pelattiin Shanghaissa ja Shengzenissä kohun alkua seuranneella viikolla. Otteluiden oheistapahtumat ja otteluiden televisiointi Kiinan televisiossa peruutettiin, jonka lisäksi otteluita mainostavat jättimäiset mainoslakanat riisuttiin Shanghaissa alas.

Tapahtumat levisivät myös laajemmin NBA:n sisällä, ja Hongkongia tukevia protesteja nähtiin myös useiden muiden joukkueiden harjoitusotteluissa.

Samalla monet tähtipelaajat pysyivät tiukasti vaiti tapahtumista ja kieltäytyivät kommentoimasta. Eräässä Houston Rocketsin lehdistötilaisuudessa CNN:n toimittajaa jopa kiellettiin kysymästä aiheeseen liittyvää kysymystä.

Tätä kieltoa pahoiteltiin myöhemmin virheeksi, mutta se oli kuitenkin osoitus tilanteen arkaluontoisuudesta liigassa, joka perinteisesti oli profiloitunut avoimena ja poliittiseen kommentointiin kannustavana.

Vaikka konflikti rauhoittui tapahtumia seuranneen viikon jälkeen, ei tilanne ollut vielä ohi uuden NBA-kauden alkaessa 22.10.2019. Kiinan kansallinen televisiokanava CCTV ei perinteistä poiketen lähettänyt avausillan otteluita, ja tuolloin pelatun Los Angelesin paikallisottelun yhteydessä aktivistit jakoivat katsojille areenan ulkopuolella yhteensä 13 000 Moreyn twiitistä tutulla ”Taistele vapaudesta – ole Hong Kongin puolella”  -tekstillä varustettua t-paitaa.

Muissa liigoissa ei vastaavia korkean profiilin protesteja ole nähty.

Myös Houston Rocketsin ensimmäisessä kotiottelussa nähtiin katsomossa Hongkongin protestoijia puolustanut mielenilmaus. Nämä protestit itsessään kertovat paljon NBA:n poliittisuudesta, sillä muissa liigoissa ei vastaavia korkean profiilin protesteja ole nähty.

Onkin selvää, että viimeistä sanaa Kiinan ja NBA:n välisessä riidassa ei vielä marraskuussa 2019 ole sanottu. Kiinan tilanne tulee varmasti varjostamaan alkanutta kautta.

NBA poliittisena toimijana

Millainen poliittinen toimija NBA siis on, ja millainen on sen politiikan vaikutus?

Ensiksi on helppo todeta, että koripallon ammattilaisliiga NBA itsessään on poliittinen toimija. Se ottaa kantaa itseään koskeviin kysymyksiin, toimii aktiivisesti erilaisten poliittisten päämäärien hyväksi ja samalla kannustaa monessa tilanteessa myös pelaajiaan ottamaan kantaa.

NBA:ta pidetäänkin monilla tavoin urheilusarjojen yhteiskunnallisen tietoisuuden ja aktivismin edelläkävijänä.

NBA on toki aina ollut poliittisena tapahtumapaikkana esimerkiksi jo pelkästään aiemmin mainitun omistajien ja pelaajien välisten rotupoliittisten latausten kautta, mutta erityisesti vuonna 2014 valitun komissaari Adam Silverin johdolla poliittisesta toimijuudesta on tullut olennainen osa NBA:n profiilia.

Juuri tämä NBA:n aiempi profiloituminen aktiivisena sananvapauden puolustajana olikin yksi suurimmista syistä siihen, miksi liigan kommentoinnin varovaisuus nosti lokakuussa 2019 niin laajan kritiikin pintaan. NBA oltiin totuttu näkemään sarjana, joka kannusti pelaajiaan ja toimijoitaan sananvapauden nimissä äänekkääseen ja kantaaottavaan kommentointiin, mutta nyt liiga olikin varpaillaan suuren markkina-alueen edessä.

Loppujen lopuksi NBA:kin on kuitenkin yritys, joka toimii markkinatalouden lainalaisuuksien pohjalta.

NBA:n reagointi osoitti samalla, miten haastavaa urheilusarjojen ja supertähtien on olla uskottavia poliittisia toimijoita nykyaikaisissa moniäänisissä yhteiskunnissa – loppujen lopuksihan NBA:kin on kuitenkin yritys, joka toimii markkinatalouden lainalaisuuksien pohjalta.

Tämä tarkoittaa käytännössä samalla sitä, että poliittisista ja yhteiskunnallisista tavoitteista voidaan tarvittaessa joustaa silloin, kun pelissä ovat liian isot rahat ja markkinaosuudet.

NBA:n reagoiminen Kiinan tilanteeseen muistuttaakin monilta osin amerikkalaisen jalkapallon ammattilaissarja NFL:n reagointia pelaajien mielenilmauksiin kausilla 2016 ja 2017. Tuolloin joukkueiden omistajat kannustivat pelaajien mielenilmauksia siihen asti, kunnes nämä johtivat taloudellisiin haasteisiin. Tämän jälkeen omistajat pyrkivät estämään pelaajien mielenilmaukset

Urheilusarjan on huomattavasti helpompaa näyttäytyä poliittisena asioissa, jotka ovat yleisesti ja laajasti hyväksyttäviä. Tällaisia ovat NBA:n tapauksessa ovat esimerkiksi yhdenvertaisuuteen tai rasismiin liittyvät asiat kotimaassa, kun taas Hongkongin levottomuuksien kaltaiset aiheet jakavat heti mielipiteitä huomattavasti enemmän.

Ruotimista jatketaan kirjoituksen toisessa, myöhemmin julkaistavassa osassa, jossa paneudutaan NBA:n poliittisuuteen liigan pelaajien ja valmentajien kautta.

Tässä kirjoituksessa käytiin läpi NBA-liigaan liittyviä poliittisia latauksia ja tapahtumia, joissa nämä lataukset ovat viime kausien aikana ilmenneet. Ruotimista jatketaan kirjoituksen toisessa, myöhemmin julkaistavassa osassa, jossa paneudutaan NBA:n poliittisuuteen liigan pelaajien ja valmentajien kautta.

Aki Luoto on Tampereen yliopistossa toimiva politiikan tutkimuksen väitöskirjatutkija, joka on viimeiset 25 vuotta seurannut mielestään huolestuttavan paljon NBA-koripalloa.

Julkaisu NBA:n poliittinen kausiopas ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Venäjän jalkapallon MM-kisat olivat ilmeisen onnistunut megatapahtuma – ainakin jos tv-kuviin, lehtijuttuihin ja silminnäkijähavaintoihin on uskominen. MM-kisojen jälkeen FIFAn puheenjohtaja Gianni Infantino kehui vuolaasti niin Vladimir Putinia, MM-kisapaikkoja, pelejä kuin paikallisia ihmisiäkin.

Kisahurmoksen ja mediahehkutuksen rinnalla on kuitenkin syytä tarkastella myös sitä, millaisten ehtojen – vaatimusten ja sopimusten – varassa nämä monien toimittajien ja asiantuntijoiden mukaan kaikkien aikojen parhaat futiskisat tuotettiin. Venäjän MM-kisojen järjestämistä ehdollistavilla tekijöillä voi nähdä poliittisia merkitysulottuvuuksia.

Tapahtumaformaatti ja positiivinen medianäkyvyys  

Jalkapallon MM-kisojen kaltainen megatapahtuma on kisaisännälle tilaisuus imagonrakennustyöhön. Niin Etelä-Afrikan, Brasilian kuin Venäjän jalkapallon MM-kisojen aattona lehdissä kirjoitettiin näytön paikasta. Puhetapa antaa ymmärtää, että kisaisäntä asetetaan kuukauden mittaiseen testiin, jonka aikana se näyttää muulle maailmalle organisointikykyään ja oikeaoppisen tunnelman luomisen taitojaan.

On totta, että venäläiset kisajärjestäjät onnistuivat heille annetussa tehtävässään. Näin myös Putinin Venäjän suurvaltapoliittiset tavoitteet täyttyivät: sisäinen yhtenäisyys ja hallitsevan valtablokin asema vahvistui – ainakin hetkellisesti – myönteisen ulkoisen kuvan kautta.

Olennaista on huomata, että ei vain paikallinen kisaorganisaatio vaan myös FIFA ja sen läheiset tukijat vaativat kisatapahtumaa, joka etenee ilman häiriötekijöitä odotetulla tavalla. Kyse on tapahtumaformaatista, jossa tilanteet ja tilat on tarkoin suunniteltu etukäteen positiivista globaalia medianäkyvyyttä silmällä pitäen.

Kyse on tapahtumaformaatista, jossa tilanteet ja tilat on tarkoin suunniteltu etukäteen positiivista globaalia medianäkyvyyttä silmällä pitäen.

Kaupunkitilojen organisointia ja esillepanoa sekä ihmisten käyttäytymistä määrittävät hakukirja ja muut sopimusperäiset asiakirjat lakisääteisine velvoitteineen. Asiakirjojen perusteella vain FIFAn logot ja sloganit sekä yhtiöt, jotka on määritelty virallisiksi sponsoreiksi, saivat näkyä ja kuulua niin kutsutuilla FIFA-alueilla.

Näitä FIFAn kontrolloimia kaupunkitiloja olivat paitsi MM-kisoihin osallistuvien maiden harjoituskentät ja hotellit, VIP-vieraiden hotellit, FIFAn edustajien ja tuomareiden majapaikat sekä kansainvälinen mediakeskus, myös ennen muuta tapahtumastadionit sekä niiden ympärillä kilometrin säteellä rajattu turvallisuusvyöhyke ja aidatut Fan Fest -alueet.

Miliiseille, mellakkapoliiseille, turvamiehille ja OMON-erikoisjoukoille sekä brändipoliiseille oli poikkeuslakien turvin annettu oikeus sulkea tiloista ulos FIFAn, sen partnerien ja kansakunnan maineen pilaajiksi luokitellut ei-toivotut ihmiset ja symbolit.

Näihin ei-toivottuihin ihmisiin kuuluivat paitsi kansalaisaktivistit ja kriittiset fanit myös kaikki ”epäsosiaalisesti käyttäytyvät”, jotka hengailivat rautatie- ja metroasemilla, kerjäsivät tai pyysivät rahaa, vetelehtivät näkyvällä paikalla tai muulla tavalla häiritsivät kaupunkielämän perusrytmiä.

Ulossulkemisessa ja aitaamisessa voi nähdä identiteettipoliittisia päämääriä.

Kuvatussa ulossulkemisessa ja aitaamisessa voi nähdä identiteettipoliittisia päämääriä: FIFA ja kisaisäntä toivoivat, että kisapaikat täyttyisivät vain ja ainoastaan ihanteellisesti käyttäytyvistä karnevaalihenkisistä ja maksukykyisistä fanikuluttajista.

Faneja siis rohkaistiin tunteiden ilmaisemiseen ja nationalistisen symboliikan käyttöön sillä ehdolla, etteivät esitykset ja symbolit sisällä FIFAn ja sen yhteistyökumppaneiden kannalta ei-toivottuja viestejä. Kreml pyrki hiljentämään kriitikot ja opposition hinnalla millä hyvänsä.

Siinä, missä kansallisissa sarjoissa fanit voivat kritisoida seurajohtajia vaikkapa banderollien avulla, jalkapallon MM-kisoissa kriittiset mielenilmaukset pyritään kitkemään pois. Fanien ilmaisuvapauden kontrollointia perustellaan yleensä turvallisuustekijöillä.

Tässä puhetavassa ei ole jalkapallon MM-kisojen kontekstissa sinänsä mitään outoa, sillä turvallisuuteen liittyviksi asioiksi määritellään hyvin monentyyppisiä toimia, kuten terrorismin torjuminen, laittomien eli epävirallisten tuotteiden myyminen kaduilla ja rauhanomaisten protestimarssien estäminen.

Säröt ja soraäänten tukahduttaminen

Tapahtumaformaatin toteuttaminen kuitenkin harvoin onnistuu täydellisesti. Venäjän MM-kisoissa Pussy Riot -aktivistiryhmän jäseniä pääsi livahtamaan kentälle kesken loppuottelun. Poliisiasuihin pukeutuneet aktivistit kertoivat tempauksensa jälkeen, että he vaativat poliittisten vankien vapauttamista ja mielenosoittajien laittomien pidätyksien lopettamista.

Toisena särönä voi mainita Kroatian keskuspuolustajan ja entisen Kiovan Dynamon pelaajan Domagoj Vidan Youtubeen lataaman videon, jossa hän huudahti ukrainalaisille nationalisteille tutun tunnuslauseen ”kunniaa Ukrainalle”.

Sen sijaan kisakaupungeissa protestimarsseja ei esiintynyt. Tai toisin muotoillen: soraäänet eivät välittyneet ainakaan läntisen Euroopan toimittajien ulottuville. On vaikea uskoa, että paikalliset ihmiset ja erityisesti Putinin hallinnon vastustajat olisivat täysin hiljentyneet MM-kisojen ajaksi.

Soraäänet eivät välittyneet ainakaan läntisen Euroopan toimittajien ulottuville.

Brasilian MM-kisoissa neljä vuotta aiemmin, joissa mielenosoituksia oli ennennäkemättömän runsaasti jokaisessa kisakaupungissa ennen kisoja, soraäänet pyrittiin kisojen aikana tukahduttamaan. Brasilian kisojen alkaessa ”Kuolema jalkapallon MM-kisoille” ja ”FIFA painukoon helvettiin” -bannereita kantavia ihmisiä ei päästetty lähellekään keskeisiä tapahtumapaikkoja eli alueita, joissa turistit ja toimittajat parveilivat.

Tapahtumapaikkoja Brasiliassa kiertänyt toimittaja Dave Zirin kirjoittaa:

”On varmasti totta, että miljoonia ihmisiä koonneita protesteja ei esiintynyt jalkapallon MM-kisojen aikana, kuten niitä esiintyi vuonna 2013 Konfederaatio-cupin aikana. Tästä ei voi kuitenkaan tehdä sellaista johtopäätöstä, että nyt kaikki on mahtavaa ja ”juhlat ovat korvanneet protestit”. Tämä ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Näin syvästi toisenlaisen todellisuuden. Totuus on, että kisakaupungeissa esiintyi protesteja, lakkoja ja taisteluja poliisien vastaan, jotka ottivat kaupunkitiloja haltuun – protesteja esiintyi etenkin kun poliisi ampui lapsia osana favelojen rauhoittamisprojektia. Jos protestit olivat pienempiä kuin vuotta aiemmin, se johtui siitä, että kadut oli militarisoitu jokaista senttiä myöten. Sotilaspoliisit hallinnoivat katuja ja kyynelkaasuttivat tai ampuivat ketä tahansa, joka yritti koota ihmisiä yhteen ja nostaa esiin poliittisia vaatimuksia.”

Siirtotyöläisten riisto ja korruptio  

Kun puhutaan brändipoliiseista ja kaupunkitilan militarisoimisesta, huomio kiinnittyy useimmiten julkisivujen säätelemiseen kisojen aikana. Valkoisista elefanteista puhuttaessa kyse on puolestaan megatapahtumien jättämästä perinnöstä.

Megatapahtumien yhteydessä valkoisella elefantilla on viitattu ensisijaisesti stadioneihin, joille ei löydy riittävästi käyttöä kisojen jälkeen. Niiden käyttö- ja ylläpitokustannukset kasautuvat veronmaksajien harteille. Venäjällä tällaisia ovat erityisesti Kaliningradiin, Volgogradiin ja Saranskiin rakennetut uudet stadionit, jotka ovat aivan liian suuria paikallisille joukkueille.

Tapahtumaformaatin ehtoja tarkastellessa olennaisempaa on kuitenkin kiinnittää katse rakennetun ympäristön poliittisuuteen eli siihen, millä tavoin suorituspaikkoja ja niihin liittyvää infrastruktuuria rakennetaan kisakaupungeissa.

Megatapahtumien yhteydessä valkoisella elefantilla on viitattu ensisijaisesti stadioneihin, joille ei löydy riittävästi käyttöä kisojen jälkeen. Niiden käyttö- ja ylläpitokustannukset kasautuvat veronmaksajien harteille.

Rakennustyöt aloitetaan useita vuosia ennen varsinaista megatapahtumaa. Näin huomion keskipisteeseen nousee siirtotyöläisten hyväksikäyttö ja kaltoin kohtelu. Ennen Venäjän jalkapallon MM-kisoja Human Rights Watchin tutkijat syyttivät Venäjän valtiota ja FIFAa siitä, etteivät ne puuttuneet työntekijöiden epäinhimilliseen kohteluun. Venäjän viranomaiset pikemminkin salailivat epäkohtia ja painostivat työntekijöitä vaikenemaan väärinkäytöksistä – mukaan lukien joidenkin ihmisten kuolemantapaukset stadionalueilla.

Kaikkein surullisin esimerkki Venäjän jalkapallon MM-kisojen valmisteluissa oli Pietarin uuden jalkapallostadionin rakentaminen Krestovskin saarelle eli Ristisaareen. Sitä on kutsuttu vuosisadan rakennusprojektiksi ja korruption kehdoksi.

Hulppea, käsittämättömät 1,5 miljardia dollaria maksanut megastadion valmistui yli kymmenen vuoden rakentamisen jälkeen joitakin kuukausia ennen maanosaliittojen välistä mestaruusturnausta vuonna 2017. Kun megastadionin hintaan lisätään uudet tiet ja metrolinjat sekä muu infrastruktuuri, nousee hintalappu yli kolmen miljardin.

Näin kallista stadionia ei voi selittää muuten kuin massiivisella korruptiolla – alihankkijaketjuilla ja välistä vetäjillä sekä mafiahenkisellä suojelurahalla. Yksi stadionia pystyttäneistä rakentajista oli Transstroj-yhtiö, jonka vielä joitakin vuosia sitten omisti Putinin lähipiiriin kuuluva Oleg Deripaska.

Korruption laajuudesta kertoo se, että vyyhtiin on sotkeutunut Pietarin varakuvernööri Marat Oganesjan. Häntä syytetään keinottelusta stadionin uuden jättinäytön hankinnassa. Pietarin kaupungin päättäjien sotkeutuminen korruptioon ei ole miellyttänyt paikallisia ihmisiä – semminkin, kun kaupunki päätti suunnata koulujen ja päiväkotien rakentamiseen tarkoitettuja rahoja megastadioniin.

Ikävin korruptioon liittyvä asia oli siirtotyöläisten kohtelu. Pietarin uudella stadionilla heitä työskenteli joka päivä noin 1 500. Stadionia rakensivat Valko-Venäjältä, Ukrainasta, Uzbekistanista, Tadžikistanista, Moldovasta ja monista muista Itä-Euroopan maista sekä ennen kaikkea Pohjois-Koreasta tulleet siirtotyöläiset.

Pohjoiskorealaisten palkoista suurin osa päätyi Pohjois-Korean hallinnolle.

Viimeksi mainittujen asemasta ei voi puhua muuna kuin orjatyövoimana tai panttivankeina. Työlait ja -sopimukset oli tehty rikottaviksi, ja siirtotyöläiset oli alistettu Pohjois-Korean valtionydinaseohjelman rahoittajiksi.

Norjalainen Josimar-lehti kertoi, että pohjoiskorealaisten palkoista 90 prosenttia kulkeutui välikäsien kautta muualle kuin itse työntekijöille. Suurin osa rahoista päätyi Pohjois-Korean hallinnolle.

Pohjois-Korean vientitulot ovat huvenneet ydinkokeiden aiheuttamien pakotteiden vuoksi. Jatkaakseen sotavarusteluaan ja tähän liittyvää uhitteluaan diktaattori Kim Jong-Un ja muu valtionjohto tarvitsevat rahaa. Siksi he ovat lähettäneet ulkomaille työntekijöitä, joiden palkoista ison osa ”verottaa” valtio.

Panttivankeja pohjoiskorealaisista rakennustyöläisistä tekee se, että heillä on kymmenen vuoden ”sopimus” työskentelemisestä ulkomailla. Näin urheilun megastadioneiden rakentamisen avulla tehdään kansainvälistä politiikkaa ja edistetään globaaleja orjatyömarkkinoita.

Reilun rakentamisen sertifikaatti

Kun hulppeat stadionit, hotellit ja muut uudet tilat ovat valmiita ja karnevaalihenkiset ihmiset täyttävät kaupunkien kadut ja aukiot, harvat enää muistavat ympäröiviin rakennuksiin liittyviä työn ja tuotannon historioita.

Thomas Gieryn kirjoittaa artikkelissaan What Buildings Do: ”Tultuaan valmiiksi rakennukset piilottavat ne monet mahdollisuudet, joita ei rakennettu, samalla tapaa kuin ne hautaavat intressit, vallan ja politikoinnin, jotka antoivat muodon toteutetulle suunnittelulle.”

Rakennukset ja muut kaupungin elementit myös vaikuttavat kulkureitteihin ja rutiineihin. Nämä uudet reitit ja tilat voivat syrjiä ihmisiä ja tuottaa epätasa-arvoa. Ehkäpä rakennuksiin tulisi reilun kaupan tuotteiden tapaan liittää sertifikaatti, joka kertoo siitä, onko esimerkiksi kyseinen futistemppeli reilujen vai epäreilujen periaatteiden mukaan rakennettu.

Valtiopropagandan paluu

”Putin käyttää jalkapallon MM-kisoja propagandan välineenä. Tällä tavoin hän näyttää, että me olemme suurin ja paras. Samaan aikaan kisat ovat keino, jolla monet venäläisen yhteiskunnan vaikeat ja ratkaisemattomat ongelmat kätketään näkyvistä. Urheilu on paras tapa kääntää huomio pois todellisista ongelmista, kuten he [valtion johtajat] tekivät jo Neuvostoliiton aikana. Tuolloin oli tärkeintä olla paras shakissa ja jääkiekossa. Shakissa siksi, koska me olemme maailman välkyimpiä. Jääkiekossa siksi, koska me olemme maailman vahvimpia.”

Yllä oppositiojohtaja Maxim Reznik viittaa ”venäläisen yhteiskunnan vaikeisiin ja ratkaisemattomiin ongelmiin”, kuten ihmisoikeusloukkauksiin, ympäristötuhoihin ja korruptioon, jotka jäivät MM-kisahehkuttamisen jalkoihin. Tällaisessa huomion kääntämisessä on vaikea välttyä ajatukselta, että Putinin Venäjällä imagonrakennuksen tai maabrändäyksen sijaan voi yhtä lailla puhua valtiopropagandasta.

Urheilun megatapahtumissa kaupunkitilat esittäytyvät hetkellisinä näyttämöinä, joihin globaalin kapitalismin megayhtiöt tuovat tavaransa ja tuotemerkkinsä.

Valtiopropagandististen megatapahtumien tarkoituksena on siirtää huomio pintaan, julkisivuun. Siksi soraäänet vaiennetaan hyvissä ajoin ja kaupunkitiloja siistitään edustuskelpoiseen asuun. Kun kisaturistit saapuvat, paikalliset ihmiset on koulutettu vieraanvaraisiksi ja ystävällisiksi.

Propagandassa ei siedetä ihanneyleisöydestä poikkeavia osallistumistapoja. Aktivistit, jotka taistelevat oman kaupunkinsa käyttöoikeudesta ja kyseenalaistavat vallanpitäjien toimintatavat, sysätään keskeisiltä tapahtumapaikoilta kameroiden ulottumattomiin.

Urheilun megatapahtumissa kaupunkitilat esittäytyvät lähinnä hetkellisinä näyttämöinä, joihin globaalin kapitalismin megayhtiöt tuovat tavaransa ja tuotemerkkinsä.

MM-kisojen sponsoreiden immateriaalioikeuksien ja positiivisen medianäkyvyyden turvaaminen on yksi tärkeimmistä seikoista, joka on kirjattu FIFAn ja kisaisännän välisiin sopimuksiin. Siksi olisi ollut toivottavaa, että MM-kisakarnevaalin ylistämisen rinnalla valtamediassa olisi avattu yksityiskohtaisesti myös näitä taustaehtoja, jotka vaikuttivat sekä kaupunkiympäristöjen että ihmisten käyttäytymisen säätelyyn.

Kirjoitus on osa Kentän laidalta -sarjaa.

YTT, FM Sami Kolamo on mediakulttuurin tutkija ja maantieteen, biologian, filosofian, elämänkatsomustiedon sekä terveystiedon aineenopettaja. Kolamolta on tänä vuonna julkaistu kaksi kirjaa: Mediaurheilu – Tunnetalouden dynamo ja Urheilun mammuttitauti.

Julkaisu Venäjän jalkapallon MM-kisojen poliittisuudet ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Meidän urheiluelämämme on potenut ja potee jatkuvasti mielikuvituksen ja kritiikin puutetta”, toteaa Tahko Pihkala Kauko Kareen kirjassa Tahko Pihkala – Legenda jo eläessään (1975).

Liikunta ei ole leikkiä vaan tavoitteellista toimintaa kunnon ylläpitämiseksi. Eurooppalaisten asennetutkimusten mukaan suomalainen poikkeaa muista eurooppalaisista totisessa suhtautumisessaan urheiluun. Tämä on ehkä jatkoa pitkälle linjalle, jota Pihkala edisti jo 1900-luvun alussa ollessaan perustamassa muun muassa Suomen Latua (1938) ja Suomen Urheiluopistoa (1927). Koko kansakunta piti saada liikkeelle ja liikekannalle.

Pihkalalle urheilussa oli kyse kolmesta hyvin erilaisesta asiasta. Ensin­näkin urheilu ja kilpaileminen on biologiaperusteista vaistotoimintaa, joka palvelee menestystä yksilöiden välisessä taistelussa. Nykypäivän kielellä: yhä koveneva työelämä vaatii kykyä ponnistella ja olla tavoitteellinen.

Toiseksi urheilulla on yhteisöllinen tehtävä (sota)joukkojen voiman kasvattajana. Nykyään puhuttaisiin integroitumisesta kansalaisyhteiskuntaan tai bisneskielessä strategian jalkauttamisesta.

Kolmanneksi urheilu on yksilön taistelua ikääntymistä vastaan. Viime vuosikymmeninä urheilulajien synnyssä on nähtävissä neljäs ja viideskin aalto. Liikunnan ilo, jaetut elämykset ja haasteet ovat luoneet tilaa kuluttajavetoiselle elämäntapaurheilulle. Samalla huippu-urheilu on muuntunut yhä selvemmin osaksi viihdeteollisuutta ja meistä on tullut sen seuraajia.

Huippu-urheilu on muuntunut yhä selvemmin osaksi viihdeteollisuutta ja meistä on tullut sen seuraajia.

Jouduin tai pääsin seuraamaan osana Olympiakomitean ”työnyrkkiä” mittavaa joukkoistamisprosessia, jonka tarkoitus oli kiteyttää huippu-urheilun yhteiskunnallinen merkitys nykypäivän Suomessa. Muut jäsenet olivat urheilujohtamisen aktivisteja. Ryhmää täydensi journalisti, Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksen liikuntatutkija ja kulutustutkimuksen professori eli minä.

Puolen vuoden aikana käytiin 21 ryhmäkeskustelua erilaisissa urheilua lähellä olevissa yhteisöissä. Yli 500 ihmisen keskusteluiden tulokset kirjattiin ja niiden pohjalta toimittaja Saska Saarikoski sai tehtäväkseen sanoittaa huippu-urheilun yhteiskunnallista roolia uusiksi: ”Heikäläinen on meikäläinen, kun pelaamme samaan maaliin… Huippu-urheilu opettaa hyvää kilpailua”.

Loppuraportissa oli mukana myös tiivistelmä aihetta sivuavasta kansainvälisestä tutkimuksesta, joka kyseenalaistaa monia perinteisiä näkemyksiä esimerkiksi siitä, että huippu-urheilu saisi ihmiset liikkumaan enemmän. Seuraavassa keskityn omiin tuntemuksiini ja havaintoihin tästä prosessista.

Luovaa laskentatointa ja muita huonoja perusteluja

Työnyrkin ensimmäisessä kokouksessa ilmaisin omat kriittiset epäilykseni hyvin avoimesti. En pidä huippu-urheilusta, jos sen myötä nuoria houkutellaan puoliammattilaisiksi ilman, että heille samalla tarjotaan muuta koulutusta tulevaisuuden varalta. Äärimmäisen harvalle harrastuksesta voi tulla ammatti.

Toiseksi korostin ja ihmettelin, miksi työpajoihin otetaan erilaisia aktivistiryhmiä ja marginaaleja mukaan, mutta itseni kaltaiset tavalliset televisiopenkkiurheilijat jäävät joukkoistamisen ulkopuolelle. Miksi vähemmistöistä ollaan enemmän kiinnostuneita kuin suuresta enemmistöstä?

Miksi huippu-urheilussa pitää keksiä usein varsin mielikuvituksellisia tai vääränlaisiakin perusteluja puhuttaessa sen taloudellisista oikeutuksista?

Kolmas seikka, jonka toin esiin, oli huippu-urheilun itsetunnon heikkous. Miksei urheilun itseisarvoa voisi korostaa toteamalla, että se on osa mukavaa elämää ja viihdeteollisuutta, tai korkeakulttuuria siinä, missä ooppera tai tanssitaide? Miksi huippu-urheilussa pitää keksiä usein varsin mielikuvituksellisia tai vääränlaisiakin perusteluja puhuttaessa sen taloudellisista oikeutuksista?

Kulut ja kulutus muuntuvat urheiluorganisaatioiden retoriikassa investoinneiksi, jotka ”tuottavat rahat takaisin noin x-kertaisesti”. Suurien urheilutapahtumien järjestämistä perustellaan luovalla laskentatoimella ja taloudellisilla kriteereillä. Äärimmäisen harvoin ne kuitenkaan kykenevät Lontoon olympialaisten tavoin hyödyttämään pysyvästi koko kansakuntaa.

Jospa vain tapahtumapaikkojen ”nakkikioskit” ovatkin ainoita oikeita hyötyjiä? Miksei voisi tunnustaa, että olympialaiset tai vaikkapa hiihdon MM-kisat tuottavat väistämättä taloudellista tappiota? Voittopuolella ovat viihde ja kokemukset, joita sekä urheilijat että katsojat saavat.

Yksi toistuva perustelu huippu-urheilun tukemiseen on suomalaisten vähäisen liikunnan aiheuttamat kansanterveydelliset haitat. Tarinaan kuuluu ajatus, että Suomi kuuluu lokaluokkaan kansan liikkumisessa. Euroopan unionin liikuntatilastot kertovat päinvastaista.

Tarinaan kuuluu ajatus, että Suomi kuuluu lokaluokkaan kansan liikkumisessa. Euroopan unionin liikuntatilastot kertovat päinvastaista.

Totisen liikuntakulttuurin ohella toinen seikka, jossa suomalainen poikkeaa muista eurooppalaisista, on merkittävä liikunnallinen aktiivisuus. Suomi on Ruotsin ja Norjan ohella liikunnan suurvalta, kun tarkastellaan tavallisen kansalaisten liikunnan määrää. Suomea leimaa erityisesti se, että meillä, kaikista muista maista poiketen, liikunnallinen aktiivisuus ei juuri vähene ikääntymisen myötä.

Työryhmässä sain myönteisen vastaanoton poikkipuolisesta ajattelustani huolimatta ja myös hyväksynnän, että kirjoitan aiheesta sekä kolumnin että arvion itse joukkoistamisprosessista. Kauppalehden kolumnissa ihmettelin liikunnan vapaaehtoistyön suurta määrää ja huippu-urheilun vähäistä rahoitusta.

Geneerinen huippu-urheilupuhe

Sidosryhmäkeskusteluiden koontiraportit olivat kiinnostavaa luettavaa, vaikka huippu-urheilun yhteiskunnallista merkitystä perusteltiinkin niissä varsin yksituumaisesti ja geneerisillä argumenteilla. Ryhmäkeskusteluissa painotettiin huippu-urheilun välineellisiä hyötyä, esimerkiksi sitä, että urheilu opettaa tavoitteelliseen toimintaan tai saa kansanjoukot liikkumaan.

Liikunnan itseisarvoisuudesta tai huippu-urheilun erityispiirteistä, esimerkiksi kehon tai mielen hallinnan esteettisistä puolista, ei koosteraporteissa puhuttu. Geneerisyys näkyi siinä, kuinka ”huippu-urheilun” olisi voinut korvata teksteissä vaikkapa sanoilla ”peruskoulu” tai ”lukemisharrastus”.

Kuten oli odotettavissa, huippu-urheilun positiiviset puolet saivat ison painon. Tosin ”suurten kaupunkien johtajat” toivat esiin kilpailevia rahankäytön kohteita. Kirkon urheilu- ja liikuntaneuvosto puolestaan korosti, että huippu-urheilu voi olla jopa vastenmielisyyden lähde niille, jotka eivät ole omaksuneet liikunnallista elämäntapaa.

Geneerisyys näkyi siinä, kuinka ”huippu-urheilun” olisi voinut korvata teksteissä vaikkapa sanoilla ”peruskoulu” tai ”lukemisharrastus”.

Kaikkein kriittisimmin huippu-urheiluun suhtautuivat urheilutoimittajien ryhmä ja varsinkin naisista koostuva niin kutsuttu kulttuurihenkilöiden ryhmä: ”Huippu-urheilu on passiivisten penkkiurheilijoiden kansanliikettä. Se on myös harhaanjohdettujen lasten ja nuorten ja heidän harhaanjohdettujen vanhempiensa hyväksikäyttämistä”.

Keskusteluiden koonnit korostivat problematisoimatta erilaisia myönteisiä yhteiskunnallisia vaikutuksia. Huippu-urheilu tuottaa paikkakuntien yrityksille enemmän kuin siihen sijoitetaan, huippu-urheilu vahvistaa kansallista identiteettiä ja brändiarvoa, huippu-urheilu saa nuoret kiinnostumaan lajeista ja niin edelleen.

Huippu-urheilija nähtiin yksinäisenä taistelijana, jota valmennus tukee. Valmentajien ryhmä totesi, että huippu-urheilun suurin arvo syntyy oppimisesta – ei lopputuloksista. Siis matka on tärkeintä.

Vaikka kulttuurivaikuttajien ryhmä oli kaikkein kriittisin, sekin toi esiin sen, kuinka tärkeää on karttaa keskinkertaisuutta ja helposti saavutettavaa. Tosin he näkivät huippujen hehkuttamisen koomisessakin valossa: ”Tämä huippu-sana on kyllä kiintoisan hupaisa”.

Urheiluopistovaikuttajissa (kolme eri ryhmää) usko huippu-urheilun kaiken puoliseen sivistävään vaikutukseen näyttäytyi vahvimmillaan:

”Urheilu kasvattaa hyvää ainesta yhteiskuntaan… Tämä pitäisi osata avata: millaisiin asemiin suomalaiset urheiluihmiset ovat nousseet, koska he ovat päämäärätietoisia. sitoutuneita, aikataulusuunnittelukykyisiä… Sitä kautta saattaa kasvaa esim. hienoja johtajia, suomalaiseen yhteiskuntaan ohjaamaan meitä monessa muussakin asiassa. Tämän asian urheilukulttuurin kanssa tekemisissä olevat itse tietävät, mutta tämä pitää osata sanoittaa myös muille.”

Kuten odottaa saattoi, myös liikkeenjohtajista ja talousvaikuttajista koostuva ryhmä korosti ”tavoitteellisen toiminnan oppimista”. Tämä ryhmä kuitenkin epäili huippu-urheilun johtamisosaamista.

Tärkeää olisi kehittää urheilunjohtamisen kyvykkyyttä ja uudenlaisia toimivia johtamisjärjestelmiä: ”Sisäpiirin sijaan tarvitaan puolueeton elin arvioimaan huippu-urheilun arvoa ja tietenkin dataa joka tukee huippu-urheilun merkitystä”. Toivottiin, että esimerkiksi valtiovarainministeriö voisi tehdä tällaisen arvion.

Myös urheilutoimittajat toivat esiin huippu-urheilun johtamisen ja sisäpiirien ongelmat ja tarpeen kehittää huippu-urheilun vaikuttavuusarviointeja. Varsin yksituumaisesti kaikissa ryhmissä nostettiinkin esiin dataan perustuvan kustannushyötyanalyysin tarpeellisuus: rekordiurheilun yhteiskunnallisen merkityksen arvioimiseksi tarvitaan yhteiskunnallisia rekordeja ja dataa. Yksituumaisesti oletettiin tällaisten arvioiden johtavan suurempiin tukisummiin.

Tiedolla johtaminen ja kustannushyötyanalyysin tarve

Paralympiakomitean hallitus kertoi liikunnan ja urheilun olevan Suomessa runsaan viiden miljardin euron bisnes. Tämän luvun kerrottiin perustuvan työ- ja elinkeinoministeriön laskelmiin.

Urheilutapahtumajärjestäjät korostivat muiden ryhmien tavoin, että tulevaisuudessa päätökset eivät saa perustua arvailuihin vaan dataan. Usko siihen, että data osoittaisi huippu-urheilun hyödyt, oli melkein jakamatonta: ”Huippu-urheilu tuottaa enemmän kuin kuluttaa lähes kaikilla mittareilla – ongelma vain se, että riittävän selkeät mittarit puuttuvat”, todettiin valmentajien ryhmässä. Liikkeenjohtajien mielestä ”ei haittaisi löytää dataa, miten huippu-urheilu liikuttaa laajoja massoja”.  

Ekonomistina ihmettelen esimerkiksi käsitystä, jonka mukaan huippu-urheilun tukeen pitäisi suhtautua yhtä ongelmattomasti kuin yritystukeen.

Vaikka Olympiakomitean jäsenjärjestöjen toimitusjohtajat kirjasivat ongelmia, he eivät näyttäneen uskovan niihin, vaan pikemminkin vaikkapa siihen, että urheilutapahtumat tuottavat vuosittain miljoonien eurojen taloushyödyt.

Urheiluopistojen hallintopäivillä usko oli kaikkein vankinta: ”Isoin juttu: huippu-urheilu tuottaa valtiolle selvästi enemmän tuloja kuin se ottaa tukea vastaan”. Kirkon urheilu- ja liikuntaneuvosto kertoi samaa: ”Urheilu elättää paitsi itse itseään niin myös muita”.

Yksi teema, joka tuli vahvasti esiin muun muassa eduskunnan ryhmässä, valtion liikuntaneuvostossa ja Suomen nuorisoyhteistyö – Allianssin ryhmäkeskusteluissa oli huippu-urheilu kansallisen integraation välineenä erityisesti maahanmuuttajien ja syrjäytyneiden osalta. Urheilu on keino välttää kansainvälisiä konflikteja ja se korostaa yhteisöllisyyden arvoa.

Aiheellisesti tosin kysyttiin, missä vaiheessa huippu-urheilijasta tulee vaikkapa integraatio- tai elinkeinopolitiikan puhdas väline. Allianssin mukaan yksi ongelma on huippu-urheilun liika maskuliinisuus, johon viitattiin sanalla toksinen maskuliinisuus. 

Kriittiseksi lopuksi

Olympialiikkeeseen ja myös huippu-urheilun organisoimiseen kohdistuu kriittinen katse epädemokraattisten ja korruptoituneiden prosessien takia. Erilaisten toimijoiden osallistaminen olikin Olympiakomitealta oiva tapa purkaa paineita ja kuunnella laajemmin suomalaisen kentän ääniä.

Edellä poimin kiinnostavimpia kommentteja keskusteluista. Ekonomistina ihmettelen esimerkiksi käsitystä, jonka mukaan huippu-urheilun tukeen pitäisi suhtautua yhtä ongelmattomasti kuin yritystukeen. En ole lainkaan varma, tarvitaanko urheilun suurtapahtumien ainoille varmoille taloudellisille voittajille, paikallisille nakkikioskiyrittäjille, valtion tukea.

En myöskään ole sitä mieltä, että huippu-urheilijaan pitäisi suhtautua kuin keneen tahansa palkansaajaan, jota tuetaan, tai että tarvitaan ammattitukea, koska se tuottaa taloudellisia ja terveydellisiä hyötyjä.

Taloustieteilijän näkökulmasta kaikki työpaikat eivät ole tukemisen arvoisia. Työtä ja työpaikkoja, joilla on ulkoisia vaikutuksia esimerkiksi koko kansakunnan tuottavuuden kasvuun, voidaan toki tukea.

Sitä vastoin koulutusta, myös ammattiurheilijoiksi, voisi mielestäni tukea entistä enemmän. Nuorten huippu-urheilutuen ehtona pitää olla muun koulutuksen kytkeminen tukeen urheiluakatemioiden tapaan.

Kiinnostavasti yksi näkökulma puuttui lähes tyystin ryhmien keskustelukoosteista. Ikään kuin huippu-urheilussa (tai korporaatioelämässä) olisi kyse vain huippuyksilöiden ominaisuuksista.

Joukkueurheilusta puhuttiin äärimmäisen vähän, ja pimentoon jäi esimerkiksi kysymys työnjaollisesta osaamisesta ja siinä huippuvalmennuksen roolista. Komplementaariseen osaamiseen perustuva huippujoukkue on enemmän kuin osiensa summa samalla tavalla kuin jazzorkesteri, jossa yksilöiden improvisaatio synnyttää kollektiivisen osaamista.

Kun puhuttiin yksilökyvykkyyksistä, puhe oli kuitenkin varsin geneeristä. Huipuille ominaiset, nopeammat tai voimakkaammat ruumiit tai äärimmäistä itsekeskeisyyttä  ja -kuria vaativa harjoittelu jäivät yleisen puheen tasolle.

Olisiko paikallaan palata vanhaan Pihkalan viljelemään retoriikkaan, jossa korostetaan huippu-urheilijan ruumiinharjoitusta, sen henkisiä ja fyysisiä edellytyksiä, mutta myös uudenlaista joukkojen voimaa?

Olen samaa mieltä kulttuurivaikuttajien kanssa siitä, että ”huippu-urheilua pitää perustella huippu-urheilun omilla komponenteilla, huippuosaamisella, viihteellä, globaalisti jaetuilla kokemuksilla, kiinnostavuudella, elämyksillä ja tunteilla”.

Pidän myös urheilutoimittajien ajatuksesta, että huippu-urheilun tuki voisi tarkoittaa ”hyvälaatuisen hulluuden” tukemista. Oleellista on korostaa sitä, että itsensä toteuttamisen myötä huippu-urheilija ei ole minkään ylemmän tahon tai tahdon väline.

Mikä tärkeintä, toimittajat huomauttivat, että ”urheilun sanomaa on vaikea uskoa, kun siitä tuodaan esiin vain se positiivinen puoli”. 

Olisiko paikallaan palata vanhaan Pihkalan viljelemään retoriikkaan, jossa korostetaan huippu-urheilijan ruumiinharjoitusta, sen henkisiä ja fyysisiä edellytyksiä, mutta myös uudenlaista joukkojen voimaa?

Itse lähestyisin huippu-urheilua korkeakulttuurin tavoin itseisarvoisena huippuosaamisen muotona. Kannatan kaikkia aivojen ja kehon huippuliikunnan muotoja. Nykyään taide ja urheilu joutuvat turhaan vastakkainasetteluun, kun rahaa jaetaan yhteisestä Veikkauksen potista.

Olisiko syytä lopettaa teeskentely, jonka mukaan Veikkaus Oy olisi jotain muuta kuin palanen valtion organisaatiota? Kymmenen vuoden päästä Suomessa ei enää ole valtion suojelemaa rahapelimonopolia. Kossu-osakkeet ovat saaneet rinnalleen Lotto-osakkeet ja huippu-urheilua tuetaan valtion budjetin kautta. Silloin toivottavasti riittävästi.

Kirjoitus on osa Kentän laidalta -juttusarjaa.

Helsingin yliopiston Kuluttajatutkimuskeskuksen professori Mika Pantzar on keskitasoinen ja intohimoinen golfaaja, sählynpelaaja, hiihtäjä ja uimari. Hän on julkaissut liikunta-aiheisia artikkeleita muun muassa urheilulajien synnystä, sauvakävelyn ja salibandyn historiasta ja toiminut Golf-lehden kolumnistina.   

Julkaisu Huippu-urheilun yhteiskunnallista tehtävää etsimässä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Urheilu ja politiikka eivät vaikuta toisiinsa.” ”Me vain pelaamme, ei politiikka kuulu meille.” Näistä fraaseista pääsevät aina liikuttavasti yksimielisyyteen niin poliitikot kuin urheilijat, ja periaatteellisella tasolla on tietenkin vaikeaa olla tästä eri mieltä.

Käytännössä se ei kuitenkaan olisi edes mahdollista. Miten voi edes kuvitella, että niin laajasti harrastettu, niin suuria massoja liikkeelle saattava, niin suuria tunteita herättävä asia kuin urheilu, ja etenkään se kaikkein levinnein ja intohimoisimmin seurattu osa eli jalkapallo, voisi olla ilmatiiviisti erillään yhteiskunnasta ja sen mukana politiikasta?

Niin taitamattomia ja kunnianhimottomia poliitikkoja ei ole olemassakaan, etteivät he huomaisi tällaista vaikutuskanavaa. Vaikka jalkapallopiirit voivat aidosti vieroksua politiikkaa, hekin tietävät, että parhaat resurssit omalle toiminnalle saadaan silloin, kun suhteet oman yhteiskunnan mahtajiin ovat mahdollisimman hyvässä kunnossa.

Jalkapallon poliittisuutta on kuitenkin usein ongelmallista tunnistaa. Politiikka on tavallaan läsnä kaikessa, mikä liittyy jalkapallon ja yhteiskunnan suhteisiin, ja samalla se ei ole läsnä tarkasti missään.

Lisäksi kansainvälisen jalkapallon politiikasta ja historiasta kirjoittavat edelleen tyypillisimmillään piirit, jotka eivät ole kovinkaan kiinnostuneita politiikasta historiallisessa tai politologisessa mielessä – eli urheilujournalistit.

Urheilujournalisteja kiinnostaa lähinnä peli tai sen ympärillä olevat sellaiset lieveilmiöt, jotka eivät ole julkipoliittisia. Arkistojen tutkimisen sijasta he pyrkivät haastattelemaan jalkapallovaikuttajia eivätkä tee akateemista tutkimusta. Lähteinä ovat haastattelujen lisäksi lähinnä jalkapallolehdet. Poliittinen saati historiallinen tietämys on niukkaa, ja teoksissa toistetaan menneisyyden osalta hyvin vanhoja myyttejä ja politiikan osalta trendikkäitä stereotypioita.

Politiikka on tavallaan läsnä kaikessa, mikä liittyy jalkapallon ja yhteiskunnan suhteisiin, ja samalla se ei ole läsnä tarkasti missään.

Kun itse lähdin kirjoittamaan Pallon herruutta, kiinnostukseni kohdistui oman ammatillisen taustani vuoksi nimenomaan pelin poliittisiin kytkentöihin.

Miten jalkapalloa oli käytetty politiikassa hyväksi, mitä mieltä siitä olivat olleet Mussolini, Hitler, Stalin, eteläamerikkalaiset ja afrikkalaiset diktaattorit, yksittäiset poliittisesti aktiiviset pelaajat, miksi MM-kisojen saaminen oli Putinille niin tärkeää ja niin edelleen? Miten jalkapallo oli synnyttänyt arkielämään vaikuttavia identiteettejä, ja missä määrin ne olivat tiedostettuja tai jopa tietoisesti tuotettuja? Mikä oli ”jalkapallon poliittinen historia”?

Toisaalta vanhan pankkiurheilufanaatikon kiinnostuksen kohteena oli myös se, mitä kentällä oli oikeasti tapahtunut. Ehkä kyseessä oli myös penkkiurheilijan surutyö, selitysten ja taustojen hakeminen sille, miksi omat suosikit eivät ole pärjänneet niin hyvin kuin olisi toivonut.

Tarve tähän on todella suuri, kun sattuu olemaan Englannin kannattaja.

Oli kuitenkin mahdotonta lähteä kirjoittamaan jalkapallosta yleisteosta alkuperäislähteiden kautta. Sellainen olisi ollut monen vuoden projekti, ja kukapa sellaisen olisi kaikkine tarpeellisine matkoineen ja kielitaitoineen maksanut ja varustanut?

Pallon herruudenkin lähteinä olivat näin ollen aluksi edellä mainitut journalistien muutamat avainteokset. Tavoitteena oli kirjoittaa vielä puuttuva alan suomenkielinen yleisteos, joka tunnustaisi velkansa sellaisille herroille kuin Simon Kuper, Jonathan Wilson, David Winner, David Downing, John Foot, Uli Hesse-Lichtenberg ja niin edelleen.

Niin Pallon herruuskin tunnustaa. Kuitenkin hyvin pian kävi ilmi, että jos halusi saada tekstiinsä mukaan myös tieteellisyyden periaatteet, oli käytettävä toisenlaisia lähestymistapoja, eli määrättävä itselleen erilainen näkökulma ja suhtauduttava kriittisesti jalkapalloon liittyviin myytteihin.

Journalistien teksteillä saattoi saada aikaan sinänsä mielenkiintoisia, mutta loppujen lopuksi jo usein toistettuja ja edelleen usein myytteihin sidottuja tarinoita ilman kunnollisia politiikkaan ja yhteiskuntaan liittyviä selityksiä.

Parin viime vuosikymmenen aikana jalkapallon historiasta on tullut oma tieteenhaaransa. Siitä on karttunut varsin rikas, etenkin saksankielinen alkuperäislähteisiin pohjautuva, akateemisen historiantutkimuksen mitat täyttävä artikkeli- ja monografiakirjallisuus.

Myös anglosaksinen vastaava tutkimuskirjallisuus on laaja, joskin se on suuntautunut enemmän omaan aikaansa ja on valtaosin sosiologista. Molempiin tutkimusperinteisiin tutustuminen antoi kuitenkin mahdollisuuden sanoa enemmän kuin tavanomaisin urheilukirjallisuus tekee.

Kansainvälinen jalkapallotutkimus on jo niin laajaa, että Saksassa ja Britanniassa voi puhua jopa koulukunnista, jotka iskevät toisiaan vastaan.

Kansainvälinen jalkapallotutkimus on jo niin laajaa, että Saksassa ja Britanniassa voi puhua jopa koulukunnista, jotka iskevät toisiaan vastaan. Saksassa polttavin teema ei yllätä ketään: jalkapallo kansallissosialismin aikana. Tämä vastaa Saksan muunkin historiantutkimuksen trendejä.

Myös jalkapallohistorian tutkimus keskittyy voimakkaasti siihen, miten sopeuduttiin diktatuurijärjestelmään ja miten toisaalta mahdollisesti kyettiin jalkapallon avulla hiljaiseen vastarintaan.

Englantilaisessa tutkimusperinteessä on oltu kiinnostuneita esimerkiksi fanikulttuurin muotoutumisesta ja takavuosina erityisesti huliganismin ilmenemismuodoista ja juurista. Linkki politiikkaan löytyi muun muassa siitä, kun kiisteltiin, missä määrin thatcherismin ajan talouspolitiikka ja sen seuraukset perinteisten yhteisöjen murenemiselle olivat tuottamassa näitä ilmiöitä.

Uusin tieteellisen jalkapallotutkimuksen suuri trendi on naisten jalkapallo ja siihen sovelletut, sukupuoligenreen ja feministisiin lähestymistapoihin liittyvät teemat.

Lopputulos oli, että allekirjoittaneen kiertomatka jalkapallon historian ja politiikan maailmaan ei ollut omakohtainen tutkimus klassisessa mielessä – mutta sen oli ainakin tarkoitus olla muutakin kuin yleisesitys ja esittää teemasta oma tulkinta.

Mutta löytyikö sitten se politiikka?

Korkean tason politiikka

Jalkapallo ei ole ollut siinä mielessä eniten urheilupolitiikan keskiössä, että sen piirissä ei ole tapahtunut konkreettista, koko maailman seuraamaa kahden supervallan yhtaikaa symbolista ja konkreettista yhteentörmäystä. Lajin valtiaat olivat muunlaisia maita. Yhdysvallat ja Neuvostoliitto eivät olleet jalkapallon kärkimaita.

Jalkapallossa ei koskaan syntynyt myöskään sellaista Daavid vastaan Goljat -asetelmaa Neuvostoliiton ja pienen, neuvostotankkien jyräämän sosialistimaan välillä kuin parissa muussa lajissa. Jääkiekossa tämä asetelma nähtiin Tšekkoslovakiaa vastaan vuoden 1968 miehityksen jälkeisenä keväänä järjestetyissä MM-kisoissa ja Unkaria vastaan vuoden 1956 Melbournen olympiakisojen ”verisessä välierässä” vesipallossa, pian Unkarin kansannousun murskaamisen jälkeen.

Tosin Helsingin olympiakisojen jalkapallossa lähdettiin Neuvostoliitto-Jugoslavia-otteluun hyvin katkerissa merkeissä, sillä maat olivat ajautuneet täydelliseen välirikkoon Stalinin ja Titon ristiriitojen vuoksi.

Dramatiikkaa seurasikin, mutta vain kentällä: Jugoslavia johti 5–1, Neuvostoliitto nousi tasapeliin, mutta hävisi sitten uusintaottelun 3–1. Jugoslavia ei kuitenkaan ollut maailman silmissä pelkkä sorrettu Daavid, koska Tito oli pitänyt hyvin puolensa myös poliittisella areenalla, eikä mitään väkivaltaista Goljatin iskua koettu.

Maailmansotien välillä poliittista asetelmaa oli syntymässä enemmänkin, kun kaksi uutta ideologiaa edustavaa suurvaltaa todella panosti menestymiseen jalkapallossa.

Maailmansotien välillä poliittista asetelmaa oli syntymässä enemmänkin, kun kaksi uutta ideologiaa edustavaa suurvaltaa todella panosti menestymiseen jalkapallossa. Toinen jopa onnistui tässä projektissa: fasistinen Italia nousi 1930-luvulla kahdesti maailmanmestariksi.

Kansallissosialistisen Saksan yritys jäi sen sijaan torsoksi, koska maalla oli tärkeämpi urheiluprojekti. Omat olympiakisat vuonna 1936 tarjosivat paljon paremman mahdollisuuden luoda näyteikkunaa maailmalle kuin yksittäinen laji. Saksalla oli tuolloin vielä pitkä takamatka kurottavana, sillä sillä oli heikot jalkapalloperinteet. Olihan peliä nimitelty vain muutama vuosikymmen aiemmin jopa ”englantilaiseksi sairaudeksi”.

Myöhemmin kaikki muuttui. Vuonna 1954 Saksan kollektiiviseen tarustoon ilmestyi ”kansakunnan synty jalkapallokentällä”, eli kaikki yllättänyt maailmanmestaruus Sveitsin järjestämissä MM-kisoissa. ”Silloin saa taas olla ylpeä saksalaisuudesta” ja ”olemme taas jotakin” ovat kuuluisia lausahduksia ja osoituksia sukupolvikokemuksesta, paluusta maailmansodan jälkeisen paarian roolista normaaliksi eurooppalaiseksi maaksi.

Tässäkään ei kuitenkaan syntynyt suurta tarinaa yhteentörmäyksestä ”pahuuden” kanssa, ei edes huolimatta siitä, että finaalissa kaatui suuri ennakkosuosikki ja vastakkaisen leirin edustaja eli kommunistinen Unkari. Ferenc Puskásin pallotaitelijoista ei ollut neuvostojätin kaltaiseksi viholliskuvaksi, etenkin kun Unkarin lopputuloksesta muodostui tavallaan myös Unkarin romantisoidun kultajoukkueen joutsenlaulu.

Iranin ja Yhdysvaltain kohtaaminen vuoden 1998 MM-kisoissa on joskus mainittu MM-historian poliittisimmaksi, mutta ei siitäkään sellaista oikeasti saa. Kentällä ei tapahtunut mitään katkeraa, eikä peli ollut toiselle osapuolelle kovinkaan tärkeä.

Iran hehkutti voittoaan, mutta Yhdysvalloille tappiosta ei ollut traumaksi, koska laji oli sen silmissä pieni ja yhdentekevä amerikkalaisuuden identiteetille.

Usein on mainittu El Salvadorin ja Hondurasin ”jalkapallosota” MM-karsinnoissa vuonna 1969. Enää tuskin kukaan edes muistaa, mitä poliittisia ristiriitoja vihamielisyyksien takana oli.

Identiteetti, sen muutos – ja pysyvyys

Jalkapallon politiikka on jopa ”poliittisempaa” kuin edellä mainitut jääkiekon ja muiden palloilulajien tai yksilölajien julkipolitisoidut yhteentörmäykset.

Se on ollut ylivoimainen mobilisoimaan suuria joukkoja ja luomaan ja kasvattamaan identiteettiä, koska sen pohja on niin säännöllinen ja massiivinen. Jalkapallo oli joka viikko toistuvan identiteettiriitin kohteena. Tuota identiteettiä luovien seurojen taustalla on nähty milloin luokka, milloin alue, milloin etninen tausta, milloin uskonto, milloin halu olla ”oppositiossa järjestelmää vastaan” – tai jotain muuta.

Identiteetti saa usein iskuja, mutta se saa mahdollisuuden elpyä aina uudestaan seuraavalla viikolla. Oikeastaan edes pitkällinen tappiosarja ei kykene kaatamaan tätä identiteettitehtävää.

Tappioiden hetkellä voi tuntea, kuinka oma ryhmä on joutunut epäoikeudenmukaisuuksien ja koettelemuksien kohteeksi. Ryhmästä saa tukea ja kanssakärsijöitä, ja on mahdollista asettua entistä tiukempaan siilipuolustukseen oman ryhmäidentiteettinsä taakse.

Ilmiöistä ei tule hakea historian havinaa ja poliittista vaikutusta vain niiden kriiseistä ja draamoista: arki ja sopeutuminen muovaavat elämää yhtä paljon.

Mielenkiintoinen nykyajan ilmiö on, että tuota identiteettiä ei tunnu haittaavan edes se, että sen luojat ovat nyt vallan toisenlaisia kuin silloin, kun nuo identiteetit syntyivät. Vuosikymmenten ajan identiteetti ja ryhmäsolidaarisuus, ”me vastaan ne” -henki, syntyi siitä, että kentällä palloa jahtasivat miehet, jotka olivat hyvin pitkälti katsojiensa kaltaisia.

He tulivat samoista sosiaaliryhmistä, usein samoista työpaikoista, tunnustivat usein samaa poliittista näkemystä tai ainakin samaa ryhmäsolidaarisuutta, eivätkä he edes viettäneet faniensa elämästä irtautunutta luksuselämää.

Englannin liigassa oli vielä 1960-luvun alussa viikkopalkoille 20 punnan katto. Saksa roikkui todella pitkään ja jukuripäisesti amatöörimääräyksissä. Fanituksen kohteet elivät hyvin samanlaista elämää kuin fanittajansa. Palkinnoiksi saatettiin saada kodinkoneita, ja niillä oli todella merkitystä pelaajien taloudessa.

Nyt palkkiot ja pelaajien siirtosummat ovat irtautuneet kaiken järjellisyyden rajoista, mutta faneja tämä ei tunnu häiritsevän. Suuri osa heistä on syntynytkin aivan eri maailmaan kuin vanhan ryhmäsolidaarisuuden haikailijat. Monikulttuurinen, joka hetki tavoitettavissa oleva globaali maailma on heille ”uusi normaali”, ja identiteetti rakentuu elämysten metsästämiseen eikä ”kerran lauantaina porukan mukana katsomoon” -jurruttamiseen.

Vanhakantainen identiteetin luominen on nähty usein myös lokeroiden luomisena, kiihkonationalismina, huliganismin kasvualustana ja niin edelleen. Samaten on mahdollista luoda historiallisten esimerkkien kautta linja siitä, miten vallanpitäjät, totalitaristiset järjestelmät tai muutoin autoritaariset johtajat ovat pönkittäneet valta-asemaansa jalkapallon kautta käyttäen myös MM-kisoja hyväkseen.

MM-kisojen järjestämisellä on todistettu ulospäin omaa mahtia ja taattu sisäänpäin sirkushuveja, joilla viedä huomio oman maan oloista, ihmisoikeusrikkomuksista ja vapauden puutteesta. Tässä mielessä on helppoa tehdä listaa: Mussolinin kisat vuonna 1934, Argentiinan sotilasjuntan kisat vuonna 1982 – ja Putinin kisat vuonna 2018. Tässä yhteydessä ei tarvitse nähdä näiden hallitsijoiden välillä muuta yhteistä kuin halu todistaa valtaansa maailmalle ja omalle kansalleen sekä osoittaa yhteiskuntansa tehokkuus.

Identiteettiä voi luoda tai ainakin yrittää luoda myös demokratian ja vapautumisen linjojen puolesta.

Mutta identiteettiä voi luoda tai ainakin yrittää luoda myös demokratian ja vapautumisen linjojen puolesta. Tällaisia kisajärjestäjiä ovat olleet MM-kisojen historiassa esimerkiksi diktatuurista vapautuneet Brasilia ja Espanja vuosina 1950 ja 1982 ja apartheidista vapautunut Etelä-Afrikka vuonna 2006.

Samoin Etelä-Korean ja Japanin yhteiset kisat vuonna 2002 merkitsivät muutakin omanarvontunnon nostatusta ja pääsyä tasa-arvoon kuin vain poliittisesti röyhistelevää valtaa.

Ja ylimalkaan tulisi muistaa, että ilmiöistä ei tule hakea historian havinaa ja poliittista vaikutusta vain niiden kriiseistä ja draamoista: arki ja sopeutuminen muovaavat elämää yhtä paljon.

Vain arjen ja mukautumisen kautta tulevat ne ”uudet normaalit”, joiden johdosta esimerkiksi naisten jalkapallo ja monikulttuuriset joukkueet ovat pian toivottavasti niin itsestään selviä asioita, etteivät ne herätä enää edes mitään erityistä kommenttia.

Kirjoitus on osa Kentän laidalta -juttusarjaa.

Vesa Vares on poliittisen historian professori Turun yliopistossa. Varekselta on julkaistu tänä keväänä teos Pallon herruus – Kuningaslajin valta ja lumo.

Julkaisu Retki poliittiseen palloon ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Helsingin Sanomat uutisoi 20.6.2018, kuinka epäonnistumisesta toiseen tarponut Venäjän maajoukkue voitti yllättäen Egyptin selvin lukemin. Venäjällä voittoa suitsutettiin sekä sensaatiomaiseksi että historialliseksi.

Voittoa kuvattiin jopa venäläisten jalkapallouskoon kääntymiseksi. Suomessa urheilutoimittajat taas kertoivat sokaistuneensa kisatunnelmasta, paikallisten vieraanvaraisuudesta ja ”kisatunnelman uhreina” unohtaneensa poliittiset asiat kuten ihmisoikeudet.

Venäjän valtion ihmisoikeuksia polkevasta politiikasta on kuitenkin keskusteltu etenkin viime vuosien aikana. Esimerkiksi valtiovetoinen homofobia on ollut otsikoissa erityisesti vuodesta 2013 lähtien. Venäjällä astui tällöin kansallisesti voimaan lainsäädäntö, joka kieltää puhumasta julkisesti seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä, edes neutraaliin sävyyn. Myös jalkapallon MM-kisoja ennen on ilmennyt vakavia ihmisoikeusrikkomuksia.

Venäjällä erityisesti rasistinen ja homofobinen syrjintä on vakavaa ja systemaattista, myös jalkapallon parissa. Tulokset käyvät ilmi muun muassa kansalaisjärjestö Football Against Racism in Europe (FARE) vuosia 2015–2017 tarkastelleesta tutkimusraportista.

Raportissa ennustetaan, että syrjintä lisääntyisi Venäjällä jalkapallon maailmancupin yhteydessä. Ulkomaalaiset seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt kertovatkin kohtaamistaan vakavista uhkauksista kisojen aikana ja niitä ennen.

Lehtitietojen mukaan MM-kisojen avajaispäivänä ranskalainen homopariskunta hakattiin Pietarissa ja toinen heistä sai iskuista aivovammoja. Kisat näyttävät kuitenkin muilta osin sujuneen tähän saakka pääasiassa rauhallisesti.

Huomio ihmisoikeusrikkomuksiin myös kisojen ulkopuolelle

Megatapahtumien seuraukset ovat ristiriitaisia erityisesti valtioissa, joiden oikeusjärjestelmät ovat heikkoja tai puutteellisia. Sotšin talviolympialaisten rakennusprojekteja tutkineen Martin Müllerin mukaan megatapahtumat pönkittävätkin erityisesti valtion suurvaltastatusta.

Samalla kun ne parantavat esimerkiksi kisakaupunkien infrastruktuuria, sulkevat kisaisännät ajoittain väkivaltaisestikin näkymättömiin näkökulmastaan ei-toivottuja tekijöitä. Venäjälläkin kodittomat, kansalaisaktivistit, mielenilmaukset ja kulkukoirat pyritään pitämään poissa silmistä, jopa hiljentämään kisojen ajaksi.

Megatapahtumien seuraukset ovat ristiriitaisia erityisesti valtioissa, joiden oikeusjärjestelmät ovat heikkoja tai puutteellisia.

Pietarissa pitkään ihmisoikeustyön parissa työskennellyt Alfred Miniakhmetov kertoo tutkimustani varten tekemässä haastattelussa, että Venäjän valtio pyrkii parhaansa mukaan esittämään, että se on turvallinen maa, jossa ei esiinny ksenofobiaa. Samaan aikaan kuitenkin Venäjällä tapahtuu viharikoksia ja niiden yrityksiä. ”Kisojen aikaan kansalaisia opastetaan käyttäytymään asiallisesti ja kerrankin poliisi toimii kuten sen pitäisi aina toimia”, huomauttaa Miniakhmetov.

Olennaista onkin keskittyä ihmisoikeusrikkomuksiin ja vähemmistöjen tilanteeseen Venäjällä myös kisojen ulkopuolella. Esimerkiksi kisoihin valmistautuminen on sekä aiheuttanut että paljastanut paitsi ihmisoikeusrikkomuksia myös useita korruptioskandaaleja.

Pietarin viime hetkellä valmistuneen ja lukuisissa korruptiovyyhdeissä ryvettyneen Zenit-areenan rakennushanke kesti yhteensä 10 vuotta. Samalla se on yksi maailman kalleimmista areenoista.

17 työntekijän kerrotaan kuolleen rakennusprojektissa. Nämä viestivät Venäjän vaikeuksista hallinnoida suurhankkeita ihmis- ja kansalaisoikeuksia kunnioittavalla tavalla.

Samalla kun maailma jännittää muita välieriin selviäviä joukkueita, ukrainalainen elokuvaohjaaja Oleg Sentsov istuu tuomittuna venäläisessä vankilassa poliittisista syistä. Hän käy epätoivoista kamppailua venäläisissä vankiloissa viruvien ukrainalaisten poliittisten vankien vapauttamisen puolesta.

Sentsov on ollut tämän jutun julkaisuhetkellä 45 päivää nälkälakossa. Sekä venäläiset että kansainväliset kansalaisjärjestöt ovat kampanjoineet Sentsovin vapauttamisensa puolesta samalla, kun hänen yksinäinen taistelunsa lähenee kuolemaa.

Ihmisoikeusjärjestö Memorialin Tšetšenian aluetoimiston johtaja Ojub Titiev on istunut tammikuusta lähtien vankilassa ja kärsii poliittisena vankina 10 vuoden tuomiotaan. Muun muassa Amnesty International kampanjoi Titievin vapauttamisen puolesta. Molemmat vangeista ovat vain jäävuoren huippu poliittisen vainon kohteeksi joutuneista ihmisoikeusaktivisteista.

FIFAn vastuu ei pääty syrjinnänvastaiseen työhön kisojen aikana

FIFA ilmoitti julkisesti huolestuneensa mahdollisista ihmisoikeusrikkomuksista Venäjällä ja ilmoitti, että se hyödyntää syrjinnänvastaista monitorointijärjestelmäänsä kaikkien otteluiden yhteydessä. Tämä on ensimmäinen kerta, kun FIFA tarttuu näin konkreettisella tasolla syrjintään sen 88-vuotisen historiansa aikana.

Tämä on ensimmäinen kerta, kun FIFA tarttuu näin konkreettisella tasolla syrjintään.

Toisaalta sen maine on tahraantunut paljastuneissa korruptiotapauksissa. Järjestelmän kehittäminen onkin tarpeen, sillä seuraavat kisat pidetään vuonna 2022 Qatarissa, jossa ihmisoikeustilanne on erittäin huolestuttava.

Pietarilaiset aktivistit järjestävät kisojen aikana queer-kävelykierroksia

Ei ole yllättävää, että mielenilmaukset ja joukkotapahtumat ovat Venäjällä kiellettyjä kisojen aikana. Venäjän into megatapahtumien isännäksi ja kisahuuma voivat kuitenkin toimia positiivisena kannustimena kansalaisjärjestöille.

Suuren urheilutapahtuman yhteydessä on mahdollista puhua laajalle yleisölle ihmisoikeuksista, vähemmistöjen roolista, monimuotoisuudesta sekä jalkapallokentällä että koko yhteiskunnassa yhteistyössä kansainvälisten toimijoiden kanssa.

Pietarilaiset kansalaisaktivistit perustivat keväällä sosiaalisessa mediassa Cup for People -aloitteen. Se tarjoaa erilaisia tilaisuuksia ja tutustumiskierroksia kaupunkilaisten elämään ja historiaan paikalliselta paikalliselle -ajatuksella MM-kisojen aikana.

Muun muassa ihmisoikeuksiin, ympäristöön tai LHBTQ (lesbo, homo, bi, trans ja queer) -aiheisiin liittyvät kaupunkikierrokset ovat hyvä keino tutustua venäläisten arkeen, kuulla ihmisoikeustilanteesta ja sen historiasta, tukea paikallisia aktivisteja ja samalla kokea venäläisten tarjoamaa vieraanvaraisuutta.

Syrjinnänvastaista toimintaa paikallisten ja kansainvälisten toimijoiden yhteistyönä

Fare Network -järjestö on perustanut yhteistyössä paikallisten kansalaistoimijoiden kanssa erilaisia hankkeita. Niiden tavoitteena on mahdollistaa, että jokainen voisi nauttia kisoista Venäjällä. Jalkapalloon keskittyvä Fare hyödyntääkin urheilua yhteiskunnallisen muutoksen keinona.

Venäjälle Fare on avannut puhelinlinjan, joka auttaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä sekä etnisiä vähemmistöjä MM-kisojen aikana. Lisäksi järjestön palkkaamat tarkkailijat seuraavat molempien joukkueiden fanien toimintaa kaikissa 64 ottelussa. Mikäli havaittu syrjivä käytös antaa riittävät syyt, ottelu voidaan hylätä.

Fare on myös perustanut yhteistyössä paikallisten kansalaisjärjestöjen kanssa Moskovaan ja Pietariin inklusiiviset, kansalaisten ja luonnon monimuotoisuutta esiintuovat tapahtumakeskukset, niin kutsutut diversity houset.

Pietariin diversity house perustettiin Cup for People -aloitteen toiminnan kannustamana. Kisojen fanialueen lähellä sijaitsevan diversity housen koordinaattori Miniakhmetov kertoo, että he tarjoavat kaikille jalkapallosta kiinnostuneille turvallisen tilan seurata kisoja. Samalla vierailla on mahdollisuus kuulla ja keskustella ihmisoikeuksista sekä saada esimerkiksi tietoa paikallisten kansalaisjärjestöjen toiminnasta. Ohjelma laajentaa näkökulmaa tarpeellisesti kisojen ulkopuolelle.

Kaikille avoimen tilan avulla on onnistuttu lisäämään nopeasti tietoa paikallisista kansalaistoimijoista ja tuomaan yhteen yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta kiinnostuneita kansalaisia.

Pietarin diversity housen avajaispäivää edeltävänä iltana järjestäjät joutuivat hankalaan tilanteeseen, sillä tilan omistaja jäädytti yllättäen vuokrasopimuksen. ”Jouduimme löytämään uuden tilan vuorokauden varoitusajalla. Samalla projektimme budjetti kasvoi 90 000 ruplalla (noin 1 220 eurolla). Osan näistä kuluista maksoimme itse”, kertoo Miniakhmetov.

Tapaus muistuttaa haasteita, joihin erityisesti seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksiin keskittyvät järjestöt törmäävät valitettavan usein Venäjällä. Ne viestivät pelon ilmapiiristä.

Miniakhmetov kertoo, kuinka kansalaiset katsovat usein parhaakseen irtisanoutua täysin laillisista hankkeista, jotka voisivat herättää äärioikeiston tai viranomaisten negatiivista huomiota – huolimatta siitä, että he suhtautuisivat hankkeen teemoihin positiivisesti.

Venäjän kansalaistoimijat tähyävät kisojen jälkeiseen aikaan

Venäjällä kiinnostus kansalaisvaikuttamiseen on kasvanut, mutta samanaikaisesti järjestöihin suhtaudutaan ristiriitaisesti. Vuonna 2012 voimaan tullut kansallinen laki ulkomaisista agenteista stigmatisoi ja epätasa-arvoistaa erityisesti kansalaisyhteiskunnan toimijoita.

Lisäksi se on merkittävästi heikentänyt Venäjän kansalaisjärjestöjen toimintamahdollisuuksia. Laki on epämääräinen ja siksi sitä voidaan myös soveltaa käytäntöön hyvin kirjavasti.

Yhtenä olennaisena piirteenä voidaan kuitenkin pitää sitä, että sen avulla valtio voi määritellä järjestön tai yksittäisen henkilön poliittiseksi toimijaksi, jonka toimet voisivat sen näkökulmasta mahdollisesti olla valtion edun vastaisia. Venäjän ulkoministeriö pitää lisäksi nettisivuillaan julkista listaa kutsumistaan ulkomaisista agenteista.

Karkeiden arvioiden mukaan Venäjällä vierailee 1,5 miljoonaa kisaturistia ja kisoja seurataan globaalisti. Paikalliset kansalaisjärjestöt voivat parhaimmillaan vahvistaa vaikuttamistyötään ja saada myönteistä näkyvyyttä sekä paikallistasolla että kansainvälisesti.

Paikalliset kansalaisjärjestöt voivat parhaimmillaan vahvistaa vaikuttamistyötään ja saada myönteistä näkyvyyttä sekä paikallistasolla että kansainvälisesti.

Diversity house kerää jalkapalloaiheisella taidenäyttelyllään varoja Naisten kriisikeskukselle ja kehitysvammaisten lasten oikeuksia ajavalle Askel eteenpäin (Shag navstrechu) -järjestölle. Huolimatta siitä, että kyseiset pitkään toimineet järjestöt toimivat Venäjän valtion tyypillisesti priorisoimien teemojen parissa, ne eivät saa siltä avustusta.

Yksittäiset varainkeruut ovat kuitenkin vain väliaikainen kannustus järjestöjen toiminnalle. Paikalliset kansalaisaktivistit etsivätkin pysyvämpiä ratkaisuja muun muassa lainsäädännön seurauksena segregoituneelle ja jopa stigmatisoidulle järjestökentälle.

Miniakhmetov toivoo, että he voisivat jatkaa toimintaansa myös kisojen jälkeen, sillä kaikille avoimen tilan avulla on onnistuttu lisäämään nopeasti tietoa paikallisista kansalaistoimijoista ja tuomaan yhteen yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta kiinnostuneita kansalaisia.

Venäjän heikko ihmisoikeustilanne vaatii huomiota. Kisat ovat hyvä hetki toimia, sillä Venäjällä arki koittaa kisahuuman jälkeen.

Pauliina Lukinmaa työskentelee nuorempana tutkijana Itä-Suomen yliopiston Sosiaalisten ja kulttuuristen kohtaamisten tohtoriohjelmassa. Hänen väitöskirjatyönsä käsittelee ylirajaisten ihmisoikeusverkostojen vaikutuksia pietarilaisessa HLBTQI-liikkeessä.

Julkaisu Jäävätkö Venäjän ihmisoikeusrikkomukset jalkapallohulinan jalkoihin? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yksi kuluvan vuoden jalkapallosensaatioista on FC Liverpooliin täksi kaudeksi pelaamaan siirtynyt 26-vuotias egyptiläishyökkääjä Mohammed ”Mo” Salah, joka voitti Englannin Valioliigan maalikuninkuuden rikkomalla yhden kauden maaliennätyksen.

Salah johdatti seurajoukkueensa Mestarien liigan finaaliin ja Egyptin maajoukkueen kesän maailmanmestaruuskilpailuihin, minkä lisäksi hän on kauden aikana voittanut useita henkilökohtaisia palkintoja.

Salahin valitsivat Valioliigan vuoden parhaaksi pelaajaksi niin kanssapelaajat kuin urheilutoimittajatkin. Yhtenä hänen suurimmista saavutuksistaan voi kuitenkin pitää paatuneiden brittikannattajien voittamista puolelleen.

Brittifutiksen islamofobinen perinne

Salah on islaminuskoinen eikä peittele sitä jalkapallokentälläkään. Hän polvistuu jokaisen tekemänsä maalin jälkeen huomiota herättävään rukoukseen juhlittuaan osumaansa ensin kanssapelaajiensa kanssa.

Katsomoyleisö kunnioittaa Salahin hengellistä hetkeä ja palkitsee lopuksi pelaajan raikuvin suosionosoituksin ja huudoin. Liverpool-fanit ovat tehneet Salahille myös oman kannatuslaulun paljon puhuvine sanoituksineen:

Mo Salah, la, la, la, la,
La, la, la, la, la, la,
If he’s good enough for you,
He’s good enough for me,
If he scores another few
then I’ll be Muslim too,
If he’s good enough for you,
He’s good enough for me,
Then sitting in a mosque is where I wanna be.

Salahin uskonnollisen taustan positiivisessa valossa esiin nostava kannatuslaulu on siinä mielessä erittäin merkityksellinen, että vielä kymmenisen vuotta sitten brittifanien sanoituksissa muslimeihin suhtauduttiin täysin päinvastaisella tavalla.

Vuonna 2007 katsomo raikasi Newcastle Unitedin kannattajien laulusta, jossa toisteltiin egyptiläissyntyisen, Middlesbroughia edustaneen Midon olevan terroristipommittaja. Enää vastaavia, avoimen rasistisia kannatuslauluja ei ole mahdollista esittää jalkapallokatsomoissa ilman tuntuvia sanktioita.

Englantilaisella jalkapallokannattamisella on taustansa valkoisten, työväenluokkaisten miesten toimintana, jossa rasismi on sisäänrakentunutta.

Lajin yhteydessä toimii useita yhdenvertaisuuden puolesta taistelevia järjestöjä, joiden kautta puuttuminen rasistisiin välikohtauksiin on tehostunut. Kansalliset ja kansainväliset jalkapalloliitot ovat sitoutuneet rasisminvastaiseen toimintaan ja langettavat kannattajien epäasiallisista edesottamuksista rangaistuksia.

Englantilaisella jalkapallokannattamisella on taustansa valkoisten, työväenluokkaisten miesten toimintana, jossa rasismi on sisäänrakentunutta.

Asenteet juontavat 1970- ja 80-lukujen taitteeseen, jolloin Englantiin alkoi siirtyä enemmän etniseltä taustaltaan erilaisia pelaajia. Jalkapallokulttuuri on aina kiinnittynyt vahvasti kulloiseenkin yhteiskunnalliseen tilanteeseen ja heijastanut vallitsevan arvomaailman mukaisia suhtautumistapoja.

Rasististen loukkausten kohteeksi joutuivat Englannissa ensin tummaihoiset pelaajat. Vuosituhannen vaihteen 9/11-terroristi-iskun jälkeen valtaa on saanut myös islamofobinen eetos.

Vuosina 2011–2012 toteutettuun, kannattajien asenteita selvittäneeseen kyselytutkimukseen osallistuneista 83 prosenttia näki rasismin olevan englantilaisessa jalkapallossa kulttuurisesti rakentunutta. Osa vastaajista oli kuitenkin varovaisen toiveikkaita nuorempien sukupolvien asenteiden muuttumisesta suvaitsevammiksi.

Positiivinen muslimirepresentaatio

Kuluneen kauden aikana suurta mediahuomiota nauttinut Salah edustaa positiivista muslimirepresentaatiota, jollaiset ovat länsimaalaisessa mediassa harvassa. Brittikannattajilta lempinimen ”Egyptin kuningas” saanut Salah keräsi useita tuhansia ääniä Egyptin presidentinvaaleissa olematta edes ehdolla.

Salah on lahjoittanut rahaa projekteihin ja hyväntekeväisyyskohteisiin kotimaassaan ja toiminut keulakuvana esimerkiksi huumeiden vastaisessa kampanjassa. Salahin tähdittämä, sosiaalisessa mediassa levinnyt Egyptin ministeriön ja huumeiden vastaisen järjestön yhteinen kampanjavideo aiheutti Egyptin viranomaisten mukaan vieroitukseen hakeutuvien ennennäkemättömän ruuhkan.

Muslimiyhteisön keskuudessa Salah on niin ihailtu sankari kuin kannustava esikuvakin, joka rohkaisee esimerkillään Lähi-idän nuoria tavoittelemaan unelmiaan.

Urheilutähdet ovat some-maailmassa tiiviisti seurattuja henkilöitä, joilla on halutessaan mahdollisuus vaikuttaa kannattajiensa arvomaailmaan.

Salah on noussut valtamedian otsikoihin kuluneella kaudella myös sosiaalisen median sisältöjensä ansiosta – nokittelemalla esimerkiksi Manchester Unitedin pelaaja Ashley Youngin kanssa, kun Liverpool hävisi joukkueiden keskinäisen kamppailun ja ManU putosi Mestarien liigan jatkopeleistä.

Kun Salah solmi sopimuksen FC Liverpoolin kanssa kaudeksi 2017–2018, brittimedia julisti uuden ”sosiaalisen median kuninkaan” saapuneen seuraan. Salahilla on Instagramissa 17,2 miljoonaa ja Twitterissä yli 6 miljoonaa seuraajaa. Hän julkaisee enimmäkseen omaa urheilu-uraansa koskevia päivityksiä, mutta ottaa kantaa myös esimerkiksi naisten asemaan muslimimaissa jakamalla tasa-arvokampanjaa koskevaa julkaisua.

Kansainväliset urheilutähdet ovat some-maailmassa tiiviisti seurattuja henkilöitä, joilla on halutessaan mahdollisuus yrittää vaikuttaa kannattajiensa arvomaailmaan osallistumalla yhteiskunnalliseen keskusteluun. Toistaiseksi tapana on ollut tehdä voimakkaampia kannanottoja vasta aktiivisen urheilu-uran jälkeen, mihin saattavat omilla säädöksillään olla vaikuttamassa myös urheiluseurat, lajiliitot, sponsorit ja FIFAn ja Olympiakomitean kaltaiset katto-organisaatiot.

Salah on tietysti myös kannattajien laatimien sosiaalisen median sisältöjen kohde. Hänestä on laadittu lukuisia ylistäviä meemejä, jotka verkossa levitettäessä toimivat paitsi humoristisena leikkinä myös kommunikaation ja yhteisöllisyyden rakentamisen välineinä.

Yhdessä suosituista kuvameemeistä Salah on nostettu pyramidien ja Gizan Sfinksin rinnalle yhdeksi Egyptin ihmeistä.

Infografiikat kertovat Salahin olleen kevään aikana sosiaalisen median puheenaihe Englannin ja Egyptin lisäksi erityisesti GCC-maissa (Arabiemiirikunnat, Bahrain, Kuwait, Oman, Qatar ja Saudi-Arabia), joissa aihetunniste #TheLegendMohamedSalah on ollut ahkerassa käytössä. Salah tuntuukin olevan arabimaiden yhteinen ylpeyden aihe.

Sosiaalinen media avaa mahdollisuuksia myös uudenlaisille rasistisille ulostuloille.

Ei pidä silti unohtaa, että sosiaalinen media avaa mahdollisuuksia niin ikään uudenlaisille rasistisille ulostuloille, joista julkisuudessa esiintyvät jalkapalloilijat ovat viime vuosina saaneet osansa. Monikulttuurisuutta hylkivä islamofobinen diskurssi on tutkitusti vallannut alaa jalkapalloaiheisessa verkkokommunikaatiossakin.

Kansallissankaruudesta (jalkapallo)kansakuntien koalitioon

Liverpool hävisi toukokuun lopussa Mestarien liigan finaalin. Ottelun jälkimainingeissa Salah-fanit ottivat some-raivonsa kohteeksi madridilaispuolustaja Sergio Ramosin, jonka kanssa käydyn kaksinkamppailun seurauksena Salah satutti olkapäänsä ja joutui jättämään ottelun kesken jo puolen tunnin pelaamisen jälkeen.

Egyptiin laskeutui maansuru, koska loukkaantumisen pelättiin estävän Salahin osallistuminen jalkapallon MM-kisoihin. Egyptiläisen lakimiehen väitetään kertoneen paikallisessa televisiolähetyksessä haastavansa Ramosin oikeuteen ja vaativan miljardin suuruista korvausta Egyptin kansakunnalle aiheutuneesta harmista.

Tapaus päätyi myös syyrialaisten oikeustieteen opiskelijoiden tenttikysymykseksi, kun Damaskoksen yliopistossa ensimmäistä vuotta lakia opiskelevien tehtävänä oli esittää neljä perustetta sille, miksei Ramos joutunut rikosoikeudelliseen vastuuseen teostaan. Joidenkin egyptiläisten taas kerrotaan pitävän Ramosia jopa israelilaisten kätyrinä.

Pettymyksen laajuuden ymmärtää, sillä Salahin menestys ja Egyptin selviytyminen arvokisoihin 28 vuoden tauon jälkeen ovat tuoneet iloa ja yhteenkuuluvuuden tunnetta egyptiläisten epävakaan arjen keskelle. Salah itse totesi kuitenkin heti loukkaantumisensa jälkeen Twitterissä olevansa toiveikas MM-kisoissa pelaamisen suhteen ja julkaisi 3.6. kuvan kätensä kuntoutuksen etenemisestä, mistä riemuitsee egyptiläisten lisäksi varmasti koko kansainvälinen jalkapalloyleisö.

Nyt katseet ovat kääntyneet Venäjälle. Jalkapallon MM-kisojen ympärillä on jälleen kerran käyty polemiikkia monien tahojen ollessa sitä mieltä, ettei kisoja olisi alun perinkään pitänyt myöntää ihmisoikeuksia polkevalle ja kyseenalaista ulkopolitiikka harjoittavalle valtiolle.

Venäjän jalkapalloliittoa on sakotettu kuluneen kevään aikana maajoukkueen fanien rasistisen käytöksen takia. Toukokuussa ilmestyneen FARE-järjestön raportin mukaan Venäjän jalkapalloliigassa esiintyy runsaasti rasismia.

Jännitteitä liittyy myös brittifanien ja venäläiskannattajien välisiin kohtaamisiin. Valtioiden tulehtuneiden välien vuoksi Englanti uhkaili jopa boikotoida kisoja kokonaan.

Britannian ministerit ja kuninkaalliset ovat muutamien muiden maiden delegaatioiden ohella ilmoittaneet, etteivät aio matkustaa kisoihin, mutta 32 maan joukkueet tullaan stadioneilla näkemään – toivottavasti myös kansakuntia yhdistävän sankarin viittaa vaatimattomasti harteillaan kantava Salah.

Joidenkin näkemysten mukaan Englantia ja koko kansainvälistä jalkapallomaailmaa sykähdyttänyt Mo Salah -ilmiö vahvistaa stereotyyppistä hyvän ja huonon maahanmuuttajan välistä erottelua, jossa Salahin kaltaiset sankarit lunastavat paikkansa yhteiskuntakelpoisina, hyvinä yksilöinä, kun samalla muut muslimit kuuluvat edelleen työt, tyttöystävät ja etuudet varastavien pahojen maahanmuuttajien kategoriaan.

Kyynisesti – tai ehkä ennemminkin realistisesti – ajateltuna Salahilla on mahdollisuus käyttää asemaansa hyväkseen vaikuttamisen välineenä ainoastaan niin kauan kuin hänen maalivireensä kansainvälisillä jalkapallokentillä jatkuu.

Yksi Anfield Roadin fanikatsomossa oluttuoppi kourassa rallateltu muslimimyönteinen kannatuslaulu ei siis poista islamvihamielisyyttä maailmasta tai muuta jalkapallokulttuuria kerralla antirasistiseksi, mutta tarjoaa toivoa herättävän valonpilkahduksen oikeistopopulistisen liikehdinnän keskellä.

Kirjoitus on osa Kentän laidalta -juttusarjaa.

Riikka Turtiainen työskentelee digitaalisen kulttuurin yliopistonlehtorina Turun yliopiston Porin yksikössä. Hän tutkii mediaurheilukulttuuria erityisenä kiinnostuksen kohteenaan urheilun tasa-arvo ja yhdenvertaisuus sekä sosiaalinen media.

Julkaisu Mo Salah – Egyptin ja sosiaalisen median kuningas ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Venäjä on ahkeroinut 2000-luvulla megatapahtumien parissa ennätystahtiin. Vladimir Putinin presidentti- ja pääministerikausilla se on järjestänyt enemmän kansainvälisiä tapahtumia kuin koskaan aiemmin historiansa aikana. Megatapahtumien isännöinnistä on tullut Venäjälle keskeinen julkisen diplomatian väline.

Maurice Rochen tunnetuksi tekemällä megatapahtuma-käsitteellä viitataan globaalin mediahuomion saavuttaviin kansainvälisiin tapahtumiin, jotka ovat mittavan kokoisia sekä osallistujamääriltään että hintalapultaan. Ensimmäisenä megatapahtumana pidetään Lontoon maailmannäyttelyä vuonna 1851. Sen jälkeen tapahtumien kirjo on laajentunut ja 1900-luvun lopulta lähtien painopiste vaihtunut kulttuurista urheiluun.

Megatapahtumien isännöinnistä on tullut Venäjälle keskeinen julkisen diplomatian väline.

Keisariajalla ei Rochen määritelmän mukaisia tapahtumia nähty ja Neuvostoliittokin järjesti niitä vain kaksi: Moskovan kesäolympialaiset kesällä 1980 ja opiskelijoiden kansainväliset urheilukilpailut eli universiadit vuonna 1973.

Venäjän federaatio on puolestaan 2000-luvulla isännöinyt euroviisut (2009), universiadit (2013) sekä talviolympialaiset ja paralympialaiset (2014). Tällä viikolla alkavia jalkapallon MM-kisoja (2018) seuraavat talviuniversiadit Kazanissa vuonna 2019 ja senkin jälkeen näemme todennäköisesti lisää kansainvälisiä tapahtumia Venäjällä.

Jos mukaan lasketaan vielä eri urheilulajien MM-kilpailut sekä poliittiset huippukokoukset, erilaisten kansainvälisten tapahtumien määrän kasvu näkyy vieläkin selkeämmin.

Venäjän into järjestää megatapahtumia on osa globaalia trendiä, jossa tapahtumat ovat siirtyneet Pohjois-Amerikasta ja Euroopasta BRICS-maihin, Euraasiaan ja globaaliin etelään. Toisaalta kansainvälisten tapahtumien haaliminen Venäjälle on tapahtunut niin systemaattisesti, että näyttää siltä kuin Putin pyrkisi keräämään ansioluetteloonsa mahdollisimman monta globaalisti tunnettua tapahtumaa.

Listalta puuttuvat enää kesäolympialaiset ja expo eli maailmannäyttely. Niitäkin Venäjä on Putinin vuosina hakenut, ja parhaillaan Jekaterinburgia kampanjoidaan vuoden 2025 expon isännäksi.

Megatapahtumien lumo

Useat tutkijat ovat todenneet, että megatapahtumien isännöinti on ollut Venäjälle tapa todistaa paluutaan suurvallaksi. Venäjä on investoinut tapahtumiin mittavia summia valtion ja valtionyhtiöiden budjeteista ja on onnistuneilla järjestelyillä pyrkinyt viestittämään taloudellista ja poliittista vahvuuttaan ulkomaille.

Buumiin on myös sisäpoliittisia syitä. Yksi tavoite on ollut maan alueellinen kehittäminen. Moskovan ohella Pietari, Sotshi, Kazan ja Jekaterinburg ovat isännöineet useita kansainvälisiä tapahtumia.

Elena Trubinan mukaan megatapahtumien sijoittaminen eri puolille Venäjää on ollut tapa sitouttaa kaupunkeja keskusvallan tavoitteisiin ja se on toiminut myös perusteluna resurssien alueelliselle jakamiselle.

Megatapahtumien vallankäyttöön liittyy piirteitä, jotka ovat ristiriidassa Venäjän itsestään välittämän kuvan kanssa.

Maakuvan näkökulmasta megatapahtumien hajauttaminen voidaan nähdä pyrkimykseksi tehdä Moskovan ja Pietarin ulkopuolista Venäjää tunnetuksi ulkomaalaisille ja näin luoda puitteita turismin laajenemiselle.

Jalkapallon MM-kisat tarjoavat tähän oivan tilaisuuden 11 isäntäkaupungillaan. Kisat levittäytyvät etelän Sotshista, Donin Rostovista ja Volkogradista idän Jekaterinburgiin, Kazaniin, Saranskiin ja Samaraan, pohjoisen Pietarista Itämeren rannalle Kaliningradiin ja lopulta Euroopan puoleisen Venäjän keskiosiin Nizhni Novgorodiin ja Moskovaan.

Megatapahtumien järjestämistä on perusteltu myös kansallisen yhtenäisyyden lujittamisella, työpaikkojen luomisella sekä kansanterveyden ja nuorisotyön kehittämisellä. Vuonna 2012 antamassaan haastattelussa Putin perusteli jalkapallon MM-kisojen tuomista Venäjälle kansallisen liikuntakulttuurin vahvistamisella ja nuorten innostamisella urheilun pariin.

Megatapahtumien vallankäyttöön liittyy kuitenkin piirteitä, jotka ovat ristiriidassa Venäjän itsestään välittämän kuvan kanssa. Vahva, itseriittoinen valtio, joka ei kysele muilta lupia tekemisiinsä joutuu megatapahtumia isännöidessään luovuttamaan talouteen, kaupunkitilaan ja infrastruktuuriin liittyvää valtaa ylikansallisille organisaatioille.

Jalkapallon MM-kisat ovat olympialaisten tapaan franchise eli katto-organisaation omistama tuote, jonka isännöintiä haetaan ja tarjotaan pitkälti katto-organisaation ehdoilla. Jalkapallon tapauksessa FIFA tuo mukanaan viralliset yhteistyökumppaninsa, joilla on oikeus tarjota palvelujaan tarkoin määritellyillä kisa-alueilla.

Tämä vähentää paikallisten toimijoiden mahdollisuuksia hyödyntää tapahtuman mukanaan tuomia turistivirtoja. Venäläisissä jalkapallokisoissa mätetään blinien tai kaviaarileipien sijaan yhdysvaltalaisfirman burgereita ja huuhdotaan ne alas sponsorin virvoitusjuomalla tai oluella.

Kisajuliste ammentaa neuvostonostalgiasta

Jalkapallo on Venäjällä suosituin penkkiurheilulaji ja maassa on laaja fanikulttuuri. Urheilumenestyksellä mitattuna jalkapallo ei kuitenkaan kuulu maan vahvimpien lajien joukkoon. Tuoreimmalla FIFAn ranking-listalla Venäjä on sijalla 70 eli MM-turnaukseen osallistuvista maista heikoimmin sijoittunut.

Jalkapallon kultakausi sijoittuu kylmän sodan aikaan 1950–60-luvuille. Tuolloin Neuvostoliitto voitti kultaa Melbournen olympialaisissa vuonna 1956, Euroopan mestaruuden vuonna 1960 ja oli maailmanmestaruuskisojen neljäs vuonna 1966. Kuluvan vuosituhannen paras saavutus on pääsy välieriin vuoden 2008 EM-kilpailuissa.

Ottaen huomioon venäläisen jalkapallon viime vuosien vaatimattoman menestyksen ei ole ihme, että tulevien jalkapallon MM-kisojen markkinoinnissa venäläinen jalkapallo on ollut sivuroolissa. FIFAn virallisella kisasivustolla todetaan optimistisesti Venäjän olevan tunnetun kova urheilumaa, jossa jalkapallokin on lajina nousussa.

Virallinen kisajuliste puolestaan ammentaa sieltä, mistä ammennettavaa on eli neuvostomenneisyydestä. Taiteilija Igor Gurevitshin suunnitteleman julisteen visuaalinen ilme on kuin neuvostoajan fyysisistä kulttuuria propagoivista julisteista.

Tekijän mukaan muotokieli jäljittelee 1920–30-lukujen postkonstruktivismia ja on valittu siksi, että se on helposti tunnistettavissa juuri venäläiseksi visuaaliseksi kieleksi.

Julisteen tärkein elementti edustaa myös globaalisti tunnettua neuvostoperinnettä. Vanhan ajan nahkapallon ja maapallon sekoitusta tavoitteleva maalivahti Lev Jashin (1929–1990) on neuvostojalkapallon ikoni. Jashin on paitsi maan tunnetuin jalkapalloilija, myös monen ulkomaalaisen fanin mielestä kaikkien aikojen paras maalivahti.

Kisajuliste kiinnittää huomion myönteiseen neuvostomenneisyyteen, mutta samalla se korostaa nykyhetken ongelmia. Julisteen visuaaliset valinnat kertovat siitä, että kansainvälisesti tunnistettavimmat ja myönteisimmät venäläisen kulttuurin piirteet löytyvät menneisyydestä, eivät tästä hetkestä.

Neuvostoliiton urheilumaineen korostaminen sopii nykytilanteeseen hyvin myös siksi, että vuonna 2015 alkanut laajamittainen doping-skandaali on syönyt Venäjän urheilulta ja urheilujärjestelmältä uskottavuutta. Viimeisimpänä on vihjailtu dopingin käytön ulottumisesta myös venäläiseen jalkapalloon.

Kenen kisat, kenen hyöty?

Megatapahtumien mukanaan tuoma globaali mediahuomio houkuttelee, mutta kuka siitä lopulta hyötyy?

Venäjän keskeinen haaste on kielteinen imago ulkomailla. Kun pienet ja vähemmän tunnetut maat pyrkivät tekemään olemassaolonsa tunnetuksi maailmalle, Venäjä joutuu kamppailemaan syvään juurtuneita negatiivisia stereotypioita vastaan.

Tässä tilanteessa Venäjälle on itse asiassa eräänlainen voitto jo se, ettei jalkapallokisoja ole toistaiseksi boikotoitu laajamittaisesti.

Lähtötilanne jalkapallon MM-kisojen aattona onkin katastrofaalinen Sotshin talviolympialaisiin verrattuna. Tilanne ennen talviolympialaisiakaan ei ollut helppo. Muun muassa kisojen alla hyväksytty laki, jolla kiellettiin homoseksuaalisuuden edistäminen alaikäisten keskuudessa, verotti pisteitä lännessä, mutta toisaalta Mihail Hodorkovskin ja Pussy Riotin jäsenten armahtaminen tasoittivat tilannetta Venäjän hyväksi.

Nyt pohjalla on neljä vuotta jatkunut Ukrainan kriisi, Krimin valtaus ja siitä aiheutuneet talouspakotteet, syytökset informaatiovaikuttamisesta Yhdysvaltain presidentinvaaleissa ja kaksoisagentti Sergei Skripalin ja hänen tyttärensä Julian myrkytystapaus.

Näitä täydentävät FIFAn sisäinen korruptioskandaali ja juuri ennen kisojen alkua venäläisten urheilujohtajien viimein myöntämä laaja dopingin käyttö, jonka seurauksena Venäjä suljettiin sekä Rion 2016 että Pyeongchangin 2018 olympialaisista.

Tässä tilanteessa Venäjälle on itse asiassa eräänlainen voitto jo se, ettei jalkapallokisoja ole toistaiseksi boikotoitu laajamittaisesti. Britannian ulkoministeri Boris Johnson ehti Skripalien myrkytystapauksen yhteydessä verrata Venäjän futiskisoja Hitlerin vuoden 1936 olympialaisiin ja useiden maiden poliittiset johtajat jättävät mitä todennäköisimmin saapumatta kisakatsomoihin. Yksikään joukkue ei kuitenkaan ole ollut aikeissa vetäytyä kisoista eikä vaatimuksia isännyyden peruuttamisesta ole enää hetkeen vakavasti esitetty.

Tilanne on oleellisesti erilainen kuin kylmän sodan aikana, jolloin 60 maata Yhdysvaltain johdolla boikotoi Moskovan kesäolympialaisia Neuvostoliiton hyökättyä Afganistaniin puolta vuotta aiemmin. Venäjä on lännen asettamista talouspakotteista huolimatta integroitunut maailmantalouteen aivan toisella tavalla kuin Neuvostoliitto aikoinaan. Etenkin FIFAn, sen sponsoreiden ja Venäjän väliset taloudelliset kytkökset tekevät kisojen boikotoinnista todella hankalaa.

Niin kauan kuin Itä-Ukrainan tilanne on selvittämättä eikä Krimin asema muutu, on vaikea nähdä, että jalkapallokisat kykenisivät vaikuttamaan Venäjän imagoon ulkomailla kovin myönteisesti.

Potentiaalisimpia vaikutuksen kohteita lienevät kisaturistit, jotka pääsevät kosketukseen venäläisen yhteiskunnan ja paikallisten ihmisten kanssa. Onnistuminen kisajärjestelyissä, konfliktien välttäminen venäläisten ja muiden maiden fanien välillä sekä yleisen turvallisuuden ylläpitäminen voivat jättää myönteisiä kokemuksia kisaturisteille ja vaikuttaa myönteisesti mielikuviin Venäjästä pitkän ajan kuluessa.

Nähtäväksi jää, jätetäänkö politiikka sivuun pelien ajaksi ja annetaanko urheilun ottaa spektaakkelissa päärooli. Tuleeko jalkapallon MM-kisoista todella Putinin megatapahtumabuumin huipennus?

Kävi miten kävi, Venäjän ensimmäiset jalkapallon MM-kisat jättävät jonkinlaisen jäljen historiaan. Ne päätyvät MM-kisojen kronologiaan, fanien ja urheilutietäjien muistiin ja tarinoihin. Se, millainen kuva kisoista jää lopulta elämään, määrittyy kuitenkin vasta tapahtuman jälkeen.

Kirjoitus on osa Kentän laidalta -juttusarjaa.

Pia Koivunen, FT, on tutkijatohtori ja yliopistonlehtori yleisen historian oppiaineessa Turun yliopistossa. Koivusen tutkijatohtoriprojekti The Politics of Hosting Mega-Events. A Study on Soviet Cultural Diplomacy, 1960s–1980s tarkastelee megatapahtumien isännöintiä Neuvostoliitossa ja Venäjällä.

Artikkelia päivitetty 7.11.2025: Päivitetty videon linkkaus Youtube-alustalle.

Julkaisu Jalkapallon MM-kisat 2018 – Putinin megatapahtumien huipennus? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.