Hast, Susanna (2022): Ruumis/huoneet. Kustantamo S&S. 268 s.

Tutkija ja taiteilija Susanna Hastin kirja, Ruumis/huoneet on monitasoinen romaani. Se avaa koetun, muistetun ja kulttuurissa merkityksellistetyn kohtaamista osana elettyä elämää. Teoksen ytimessä on tietoisesta muistamisesta torjuttu seksuaalisen hyväksikäytön kokemus. Mutta unohtamisella on rajansa. 

Kirjan alussa, sivulla 11 Hast kirjoittaa seuraavasti: 

”En halua enää unohtaa. Olen teeskennellyt olevani menneisyydestäni vapaa mutta nyt pelkään, että tätä menoa unohdan loputkin. Sydämeni hakkaa kun painan näppäintä toisen perään.”

Kirjassa on kertoja/kirjoittaja, joka pyrkii selvittämään mitä oikein tapahtui omituisissa kohtaamisissa poikaporukan kanssa. Tuolloin, vuosina 1994, 1995 ja 1996, kertoja on ollut varhaisessa murrosiässä.  Mitä hänelle oikein tehtiin, miksi hän voi niin pahoin ja miksi muistaminen sattuu, kaatuu päälle ja häviää. Teos kuljettaa mukanaan väkivallan kokemuksen tutkimustietoa, feministisiä seksuaalisuuteen liittyviä radikaaleja tekstejä sekä niiden tarjoamia sanoja ja ajattelutapoja. 

Teos kuljettaa mukanaan väkivallan kokemuksen tutkimustietoa, feministisiä seksuaalisuuteen liittyviä radikaaleja tekstejä sekä niiden tarjoamia sanoja ja ajattelutapoja. 

Teksti rakentuu narratiivisena, omaelämäkerrallisena selvittämisen ja selviytymisen kertomuksena. Siinä käsitellään suhdetta vanhempiin ja isovanhempiin, kerrotaan työssä ja tutkimuksessa etenemisestä sekä oman perheen hetkistä. Kerrontaa ohjaa kuitenkin kertojan yhä vahvemmaksi tuleva vakaumus: hänelle on tehty seksuaalista väkivaltaa. Hän on traumatisoitunut. 

Mutta kuinka vahvasti? Onko kyse oireistosta, joka täyttäisi post-traumaattisen stressin oireyhtymän kriteerit? Vaiko jostain muusta? Kertoja linkittää itsensä diagnostiikkaan samalla kun koetusta tulee yksi erilaisiin valintoihin kiinnittyvä – tai niissä elävä – elementti. Ja valintoja on useita.

Ruumiilliset esitysmuodot

Kirjan lukujen nimikkeisiin Paikka, Sota, Hysteria, Aukko, Kynnys kiteytyy hyvin se ydintarina, joka post-traumaattisen stressin oireyhtymään liitetään. Sanat myös johdattavat metaforiseen ajatteluun linkittäen seksuaalisen väkivallan ja sodankäynnin toisiinsa. En pidä tätä sattumana. 

Sodan ja seksuaalisuuden kokemusmaailmassa erittäin konkreettiset, joskus myös pieniltä vaikuttavat sekä tilanteessa lähes tavanomaiseksi luonnehdittavat teot ja haavoittuvuus tulevat kohdattaviksi. Traumatisoitumiseen liittyvä tutkimusteoria tulee sotaa ja erityisesti sotilaiden kokemusta käsittelevästä tutkimuksesta osana varsin laajaa Vietnamin sodan seurauksien käsittelyä. 

Ruumis/huoneet -kirjassa kertojan isä on toiminut rauhanturvaajana. Hän ei palaa kokemuksestaan täysin eheänä. Sodankäynnin toimintakenttä, johon myös kaupallinen seksi sekä raiskaukset kuuluvat, voi myös muuttaa kummajaiseksi. Sotaan liittyvissä raiskauksissa kyse on ryhmätoiminnasta, kuten myös kirjassa kuvatussa tapahtumassa. 

Kirjan toimija on selviytyjä, joka käsittelee ja rakentaa itseään sekä muistojaan. Teksti on kehollisen, ruumiillisen kokijan elämän eri ulottuvuuksien kuvaus.

Kirja avaa vahvasti tapaa, jolla seksuaalisen väkivallan kokemus vie monitasoiseen, kulttuuristen representaatioiden maailmaan. Siinä ruumiille tehtyjen asioiden hahmottaminen kokemuksena ristiriitaistuu osana sosiaalista keskustelukenttää. Tappaminen ja raiskaus ovat kokemuksia, joista ei puhuta suoraan vakiintuneessa keskustelukulttuurissa.  

Eettisesti oikeutetut uhrikuvat ja seksuaalisuuteen liittyvät merkitykset vaikuttavat asettuvan retorisesti aivan toisenlaisiin ympäristöihin. Samalla ne edustavat myös aluetta, jota mediassa visualisoidaan ja esitetään vahvasti tunteita nostattavalla tavalla. Tapahtumille ja teoille tarjolla olevat merkitykset ovat vahvasti symbolisia, eikä niitä ole helppoa erottaa julkisesta mielikuvastosta omallakaan kohdalla. 

Tähän tilaan ei kuitenkaan mahdu se, että uhri on myös osa tapahtumaketjua. Kirjan kertoja kamppaileekin itsensä, väkivaltaan liitettyjen hahmojen sekä omien, elettyjen kokemusten merkityksien avaamiseksi.

Kirjan toimija on kuitenkin selviytyjä, joka käsittelee ja rakentaa itseään sekä muistojaan. Teksti on kehollisen, ruumiillisen kokijan elämän eri ulottuvuuksien kuvaus. Kirja on tarina monitasoisesta kamppailusta, jota käydään yritettäessä palauttaa mieleen oman elämän tapahtumia, joilla on ollut traumatisoivaa voimaa. 

 Traumatisoivat muistot

Vai luinko kirjaa vain osana omaa ajatteluani? Kuulun nimittäin siihen sukupolveen, joka nosti tutkimuksellisesti esiin seksuaalisen väkivallan traumatisoivuutta ja analysoi siihen liittyvää muistamisen dynamiikkaa. Tutkimuskenttä on jatkunut vahvana psykologiassa. Psykologinen, traumatisoitumista käsittelevä tutkimus on analysoinut sekä seksuaalisen hyväksikäytön erityistä satuttavuutta että sukupuolen merkitystä osana tätä ilmiötä.

Seksuaalisen väkivallan yhteydessä kyse ei ole vain muistamisesta tai unohtamisesta, vaan myös narratiivisen muistamisen ongelmasta. Kyse ei siis ole vain siitä, että hyväksikäyttävä suhde satuttaa, vaan myös siitä, että muistaminen ja tapahtumaan liittyvät muistikuvat seksualisoivat, loukkaavat ja häpäisevät minäkuvaa pitkään tapahtuman jälkeen. 

Seksuaalisen väkivallan yhteydessä kyse ei ole vain muistamisesta tai unohtamisesta, vaan myös narratiivisen muistamisen ongelmasta.

Olen tutkimuksissani kutsunut tätä viipyilevää vaikutusta aikanaan tarinalliseksi traumatisoitumiseksi. Kyse on eletyn elämän, muistin ja sille kerronnalla annettujen merkitysten dynamiikasta. Narratiivinen tutkimus toteaa kerronnan rakentuvan pitkälti ajassa mahdollisten tarinoiden ohjaamana, osana sosiaalisia vuorovaikutuskenttiä.  

Esitin seksuaalista väkivaltaa ja pornografisoivia narratiiveja sekä intiimiä haavoittuvaisuutta käsitelleessä artikkelissani, että seksuaaliseen riistoon liittyy harvoja kulttuurisia narratiiveja, jotka tekisivät muistamisen mahdolliseksi tavalla, joka sekä tuntuu todelta että pystyy selittämään tapahtuneen siten, että minuus säilyy arvostettavana. Siksi ajattelin – ehdottoman positiivisesti – että väkivaltaan liittyvän tutkimuksen yksi tehtävä on avata ilmiötä tavalla, joka mahdollistaa toisenlaisia merkityksellistämisen tapoja. 

Tieto kokemuksissa

Kirjan tekstiä voi pitää esimerkkinä autoteoreettisesta kirjoittamisesta: vaikka kirjoittaja on päähenkilö ja tekstissä puhuva kokija, kuten autofiktiivisessä kirjallisuudessa, tutkimustieto merkityksellistää tekstin juonta. 

Kyse ei ole perinteisestä lähteiden käytöstä, saati kokemusten selittämisestä tietoa käyttämällä. Tekstissä erilaiset kriittistä feminismiä edustavat kirjailijat, traumatisoitumiseen liittyvät ja liitettävät tutkijat, tietoa käyttävät podcastissa keskustelevat kokemusasiantuntijat, TV-sarjojen poliisit sekä traumatyön ammattilaiset, ystävät ja sattumalta tavatut henkilöt saavat paikan osana kertomusta. 

Nimiä mainitaan ja havaintoja nähdystä tai luetusta esitetään, mutta vain osana monitasoista kokemuksen ja ajattelun reflektointia.

Teos on selviytymisen tarina – sellaisella tavalla, jossa koetun merkityksellistäminen voimaannuttaa. 

Teos oli itselleni ilahduttava, vakuuttava ja monitasoisuudessaan kaunis. Kirja on myös kokemuksellinen, tietopoliittinen teksti. Se tuntuu todelta ja avaa ilmiötä, mutta ei ryhdy argumentoimaan. Kerronta kutsuu lukijan asettumaan erilaisiin horisontteihin. Teksti myös pakottaa tunnistamaan seksuaalisen hyväksikäytön musertavaa voimaa.

Kerronta ei kuitenkaan syyllistä tai pelota ketään. Sen sijaan lukija kohtaa asioita, jotka elävät myös hänen ruumiillisessa todellisuudessaan. Teos on selviytymisen tarina – sellaisella tavalla, jossa koetun merkityksellistäminen voimaannuttaa. 

Suvi Ronkainen on tutkimusmenetelmien professori Lapin yliopistossa. Hän on myös vetänyt Valta, väkivalta ja sukupuoli – teemaan linkittyvää Suomen Akatemian rahoittamaa tutkimushanketta 2000–2004.

Artikkelin pääkuva: Kustantamo S&S.

Julkaisu Kirja-arvio: Hauraus ja haureus – seksuaalisen hyväksikäytön väkivalta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Mitä tunteita ja ajatuksia väkivaltaiset kuvat meissä herättävät? Miksi katselemme väkivaltaviihdettä, mutta käännämme katseemme pois sodan uhrien kärsimyksestä kertovista kuvista? Mikä saa taiteilijan tai tutkijan keskittymään väkivaltaan omassa työssään?

Näitä ja muita kysymyksiä käsiteltiin paneelikeskustelussa “Me väkivallan suurkuluttajat: väkivalta taiteessa ja popkulttuurissa”. Puhujina olivat tutkijatohtori Noora Kotilainen, kuvataiteilija Pekka Niskanen ja valokuvataiteilija Harri Pälviranta. Keskustelua moderoi väitöskirjatutkija Iida-Maria Tammi. Tilaisuus järjestettiin verkossa keskiviikkona 16.3.2022.

Sisältövaroitus: Artikkeli sisältää väkivaltaista kuvastoa.

Miksi väkivalta kiinnostaa?

Vaikka väkivaltaisten kuvien katselu saattaa ahdistaa, moni meistä huomaa palaavansa tämän kuvamaailman äärelle yhä uudelleen. Katselemme väkivaltaisia kuvia television ruudulta jopa pakonomaisesti: väkivallan uhrien veren ja kärsimyksen näkeminen aiheuttaa inhon väristyksiä, mutta emme kuitenkaan voi kääntää katsettamme pois. Silmiä peittävien käsien sormet raottuvat juuri sen verran, että niiden välistä voi tirkistää ruudulla tapahtuvaa toimintaa. Miksi toimimme näin?

Tähän kysymykseen ei ole yksinkertaista vastausta. Pälvirannan mukaan väkivaltaiset kuvat kiehtovat meitä osittain juuri niiden moniselitteisyyden takia. Yhtäältä ajatellemme, että erilaisten väkivallan kuvausten katseleminen auttaa meitä ymmärtämään väkivallan olemusta ja sen juurisyitä. Toisaalta näitä kuvia kuitenkin leimaa ”toiseus”: niissä kuvattu väkivalta ikään kuin pakenee katselijaa.

Tapa, jolla reagoimme väkivaltaisiin kuviin, on kaikessa monimutkaisuudessaan syvästi inhimillinen.

Tapa, jolla reagoimme väkivaltaisiin kuviin, on kaikessa monimutkaisuudessaan syvästi inhimillinen. Niskanen kertoi, kuinka vieraillessaan Firenzen Gallerie degli Uffizissa hän huomasi nuoren lapsen pysähtyvän kahden maalauksen äärelle. Kyseessä olivat italialaisten barokkitaiteilijoiden Caravaggion ja Battistellon vaikuttavat kuvaukset Iisakin ja Johannes Kastajan mestauksesta. Lapsi kuvasi matkapuhelimellaan maalauksista kaksi kohtaa, ennen kuin seurasi vanhempiaan näyttelyn seuraavaan huoneeseen.

Tilanteesta kiinnostunut Niskanen lähestyi maalauksia ja nappasi niistä kuvat mahdollisimman samoilla rajauksilla kuin lapsi hetkeä aiemmin. Hänen ottamissaan valokuvissa näkyy mestausta odottavan Iisakin kauhistunut ilme veitsen lähestyessä hänen kaulaansa ja jo kuolleen Johannes Kastajan irti leikattu pää.

Yksityiskohdat Caravaggion maalauksesta “Sacrifice of Isaac” (1603-1604, vas.) ja Battistellon “Salome with the Head of John the Baptist” (1615-1625, oik.). Kuvat: Pekka Niskanen

Vaikka emme voi tietää syitä, mitkä saivat lapsen ikuistamaan juuri nämä kohdat maalauksista, tilanne kuvaa hyvin sitä inhimillistä kiinnostusta, jota tunnemme väkivaltaa kohtaan. Kotilainen huomauttaakin, että väkivallan uhrin kärsimys voi herättää meissä empatian tunteita. Kun todistamme hänen tuskaansa, tulemme tietoisiksi oman haavoittuvan ruumiimme ja väkivallan uhrin jo haavoittuneen ruumiin samankaltaisuudesta.

Tieteellisessä tutkimuksessa puhutaan tämän lisäksi kärsimyksen pornografisuudesta, eli tavasta, jolla toisen kivun todistamiseen saattaa liittyä myös seksuaalisia tai eroottisia tuntemuksia. Väkivaltaisen tapahtuman todistaja on tilanteessa ikään kuin salakatselijan roolissa: läsnä, mutta väkivallan uhrille ja hänen kärsimyksensä aiheuttajalle näkymättömänä.

Dokumentaarinen väkivallan kuvaus on poliittista

Kun katsomme väkivaltaisia kuvia, tilanteessa on mukana aina vähintään kolme osapuolta. Kuvan katsoja, väkivallan uhri ja väkivallan tekijä. Jälkimmäinen hahmo voi olla jo kuvassa mukana tai sitten hänen läsnäolonsa niin sanotusti “piirtyy” kuvaan väkivallan uhrin ruumiiseen jättämien jälkien kautta.

Näiden kolmen osapuolen lisäksi tilanteessa voi olla mukana jokin näkymätön, usein poliittinen voima tai tekijä. Kotilainen on esimerkiksi perehtynyt väitöskirjassaan tapaan, jolla kärsimyksen kuvastoa on käytetty erilaisten poliittisten tai sotilaallisten kampanjoiden osana. Kuvaamalla esimerkiksi sodan uhrien kärsimystä voidaan pyrkiä oikeuttamaan humanitaarinen väliintulo tai lisäämään sodan kannatusta kotimaisen yleisön keskuudessa.

Kotilainen huomauttaa, että väkivallan todistaminen kuvan kautta voi olla myös pasifistinen teko, sillä se voi motivoida meitä vastustamaan esimerkiksi sotaa tai aseellista väkivaltaa.

Enemmän tai vähemmän poliittisia ovat myös tilanteet, joissa väkivallan tekijä ikuistaa tekonsa ja uhrin kärsimyksen joko videolle tai valokuvaksi. Muun muassa Uudessa Seelannissa vuonna 2019 tapahtuneen Christchurchin terrori-iskun tekijä live-striimasi iskun, jossa kuoli 51 ihmistä.

Väkivallan todistaminen kuvan kautta voi olla myös pasifistinen teko, sillä se voi motivoida meitä vastustamaan esimerkiksi sotaa tai aseellista väkivaltaa.

Paljon keskustelua ovat herättäneet myös amerikkalaisten vartijoiden Abu Ghraibin sotilasvankilassa ottamat valokuvat. Vartijat olivat ottaneet yli 2000 valokuvaa vangeista ja heidän runnelluista ruumiistaan. Monet kuvat esittivät tilanteita, joissa vankeja kidutettiin tai heihin kohdistettiin muuta epäinhimillistä kohtelua. Myös Suomessa vuonna 2020 tapahtuneen Koskelan teinisurman tekijät kuvasivat puhelimillaan väkivaltaa, joka johti 16-vuotiaan uhrin menehtymiseen.

Keskeistä yllä mainituissa tapauksissa on kuvien dokumentaarinen luonne. Ne todistavat oikeita, jo tapahtuneita väkivallan tekoja. Siinä missä fiktiivisten väkivallan kuvausten katselu tuntuu turvalliselta — tiedämme, että tilanne ei ole todellinen ja uhrit ovat näyttelijöitä — dokumentaarinen väkivallan kuvasto tulee iholle. Puhujat totesivat, että vaikka mediassa käytetyt väkivaltaiset kuvat ovat usein arkisempia kuin viihdeteollisuuden väkivaltakuvasto, juuri kuvien banaalius ja arkipäiväisyys tekevät niistä vaikuttavia.

Dokumentaariset väkivallan kuvaukset voivat myös auttaa väkivallan uhreja työstämään traumaattisia kokemuksia. Niskanen kertoo, kuinka Pariisin vuoden 2015 terrori-iskujen jälkeen hän ystävineen katsoi useaan otteeseen Bataclan-teatteriin tehdystä iskusta otettua videota. Kuvamateriaali auttoi käsittelemään Niskasen kotikadulla tapahtuneen iskun aiheuttamaa shokkia ja sitä seuranneita tunteita.

Taide rikkoo tabuja ja luo uutta ymmärrystä väkivallasta

Kun katsomme väkivaltaviihdettä, törmäämme usein karikatyrisoituihin tai kuluneisiin kuvauksiin väkivallasta ja sen tekijöistä. Kuten Pälviranta huomauttaa, väkivallan kuvaus on pääasiallisesti pahan kuvausta. Väkivallan tekijät ovat pääasiallisesti miehiä ja heidän tekonsa joko kylmän laskelmoituja tai silmittömän vihan vallassa toteutettuja. Uhreiksi valikoituvat heikot ja hauraat yksilöt, joiden pääasiallisena määrittävänä tekijä on heidän viattomuutensa.

Suhteemme väkivaltaan on kuitenkin monimutkaisempi kuin tällainen kaksinapainen diskurssi antaa ymmärtää. Pälvirannan mukaan väkivaltaa sisältävissä viihde-esityksissä on episteemistä voimaa, joka voi auttaa meitä käsittelemään väkivallan kokemusta ja omia väkivaltaisia halujamme. Ne toimivat ikään kuin venttiilinä, jonka kautta voimme kokea aggressioita turvallisesti.

Ongelmalliseksi väkivallan kuvaus muodostuu siinä vaiheessa, kun se tehdään kritiikittömästi tai väkivallan uhrin oikeuksia loukaten. Puhujat toteavat, että tämä ongelma ei liity vain mediaan tai viihdeteollisuuteen vaan myös taiteeseen. Niskasen mukaan on oletettavaa, että on olemassa sekä taidetta, joka viihteellistää väkivaltaa, että taidetta, joka analysoi ja kritisoi sitä. Näin ollen on virheellistä olettaa, että taide on aina pasifistista tai niin sanotusti ”hyvän puolella”.

Väkivaltaa sisältävissä viihde-esityksissä on episteemistä voimaa, joka voi auttaa meitä käsittelemään väkivallan kokemusta ja omia väkivaltaisia halujamme.

Vaikka taiteellinen työ kuuluisi jälkimmäiseen kategoriaan, saattaa taiteilija silti kohdata syytöksiä väkivallan trivialisoimisesta tai sen kierteen jatkamisesta. Muun muassa Pälviranta kertoi saaneensa kritiikkiä väkivaltaisten kuvien tekemisestä. Hän kuitenkin painotti, että taiteellinen työskentely on yksi keino analysoida suhdettamme väkivaltaan ja tuoda näkyväksi sen eri puolia.

Tapa, jolla taide voi auttaa purkamaan väkivallan kokemuksia tuli esille myös Pariisin terrori-iskujen jälkimainingeissa. Niskanen kertoo, kuinka pariisilaiset purkivat tuntemuksiaan sanalliseen muotoon esimerkiksi runoina tai graffiteina. Hän viittaa näihin teksteihin ”väkivallan ei-kuvallisina representaatioina”, jotka auttoivat ihmisiä kontekstualisoimaan ja käsittelemään kokemiaan järkyttäviä tapahtumia.

Niskanen nostaa esille erityisesti runon, jonka joku pariisilainen oli spraymaalannut tapahtumapaikan läheisyyteen. Siinä luki ranskaksi “Menimme ulos 13… rakkaani ja minä…tänään me rakastamme… vielä enemmän…” Näiden lyhyiden säkeiden avulla kirjoittaja sanoitti monen ranskalaisen kokeman tyrmistyksen ja ikuisti Pariisin katukuvaan perjantaina 13.11.2015 tapahtuneen terrori-iskun muiston.

VTT Noora Kotilainen työskentelee postdoc-tutkijana Suomen Akatemian Demeso: karkotus mediavälitteisessä yhteiskunnassa -hankkeessa Jyväskylän yliopistossa.

Pekka Niskanen on kuvataiteilija ja kuvataiteen tohtori.

Harri Pälviranta on valokuvataiteilija ja taiteen tohtori.

MSc Iida-Maria Tammi on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa ja Politiikasta taidetta -sarjan kuraattori.

Julkaisu Me väkivallan suurkuluttajat: väkivallan merkitys taiteessa ja popkulttuurissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kuudes tammikuuta 2021 joukko presidentti Donald Trumpin kannattajia murtautui Yhdysvaltain kongressin Capitol-rakennukseen kongressin ollessa kokoontuneena vahvistamaan Joe Bidenin valintaa maan seuraavaksi presidentiksi. Hyökkääjät onnistuivat keskeyttämään kongressin istunnon ja edustajat jouduttiin evakuoimaan, kunnes tilanne saatiin rauhoitettua. Lopulta kongressi kokoontui uudelleen ja vahvisti Bidenin valinnan.

Tapahtumien jälkeen on keskusteltu siitä, millä nimellä niitä tulisi kuvata sekä siitä, mikä merkitys hyökkäyksellä lopulta oli. Osa paikalla olleista vaikuttaisi olleen etukäteen valmistautunut väkivaltaan ja kongressiin hyökkäämiseen. Osa kenties lähti mukaan hetken mielijohteesta.

Osa taas oli tullut paikalle vain osoittamaan mieltään, olkoonkin että laillisen vaalituloksen kumoamisen puolesta. Tapausta on kutsuttu niin mellakaksi, vallankaappausyritykseksi kuin terrorismiksikin. Jotkut hyökkäykseen osallistuneista nimittivät sitä vallankumoukseksi.

Etsiessämme apua Capitolin tapahtumien ja niiden merkityksen ymmärtämiseen voimme kääntyä politiikan teoreetikko Hannah Arendtin puoleen.

Oli huomattavaa, miten helposti hyökkääjät pääsivät sisään yhteen maan tärkeimmistä hallintorakennuksista ja miten vähän vastustusta he kohtasivat hyökätessään väkivaltaisesti maan keskeisiä instituutioita vastaan ja häiritessään demokraattista prosessia. Samoin huomattavaa oli se, miten nopeasti järjestys saatiin palautettua ja vaalitulos vahvistettua.

Etsiessämme apua Capitolin tapahtumien ja niiden merkityksen ymmärtämiseen voimme kääntyä politiikan teoreetikko Hannah Arendtin puoleen. Tässä kirjoituksessa esittelen lyhyesti Arendtin ajatuksia vallasta, väkivallasta, auktoriteetista ja vallankumouksista ja pohdin, miten nämä voisivat auttaa ymmärtämään tapahtumia. Kirjoituksen pohjana ovat erityisesti Arendtin teokset Vita activa – ihmisenä olemisen ehdot ja On Revolution sekä esseet On Violence ja What is Authority.

Valta ja auktoriteetti

Ymmärtääkseen Arendtin tapaa hahmottaa kapinoita ja vallankumouksia poliittisina ilmiöinä on ensin ymmärrettävä, mitä hän tarkoittaa vallalla, väkivallalla ja auktoriteetilla. Näiden käsitteiden avulla voi puolestaan löytää erään mahdollisen näkökulman, josta tarkastella loppiaisen tapahtumia Capitolilla.

Siinä missä valta usein ymmärretään kyvyksi hallita muita, Arendtille valta on ennen muuta ihmisten mahdollisuutta toimia yhdessä. Arendtin mukaan valta yhtäältä syntyy yhteisestä toiminnasta ja toisaalta sitoo ihmiset toimimaan ”yksissä tuumin”. Sen lähde on järjestäytyminen, joka pitää ihmiset yhdessä myös yhteisen toiminnan hetkien ulkopuolella. Paitsi että valta mahdollistaa ihmisille yhteisten päämäärien tavoittelun, se myös on ylipäätään edellytys sille, että ihmiset voivat elää yhdessä poliittisissa yhteisöissä ja muodostaa yhteisiä tavoitteita.

Siinä missä valta usein ymmärretään kyvyksi hallita muita, Arendtille valta on ennen muuta ihmisten mahdollisuutta toimia yhdessä.

Arendtin mukaan vallan syntymisen edellytys on, että ihmiset elävät osana poliittisia yhteisöjä, joissa heillä on mahdollisuuksia yhteiseen poliittiseen toimintaan. Samalla juuri ihmisten toiminnasta syntyvä valta ylläpitää poliittista yhteisöä, joka hajoaisi ilman valtaa. Arendtilaisittain ymmärrettynä poliittisen yhteisön, kuten valtion, valta syntyy, kun yhteisössä elävät osoittavat toiminnallaan tukensa sen instituutioille.

Tavat, joilla ihmiset antavat tukensa poliittisen yhteisönsä instituutioille voivat olla enemmän tai vähemmän aktiivisia tai passiivisia. Yhteisöissä valtaa käyttävät tarvitsevat kuitenkin aina jonkinlaista tukea. Jopa itsevaltaisimmat diktaattorit tarvitsevat tukijoita, jotka ovat valmiit toimimaan heidän puolestaan, eivätkä valtioiden lait merkitsisi mitään, jos kaikki ihmiset kieltäytyisivät noudattamasta niitä.

Jopa itsevaltaisimmat diktaattorit tarvitsevat tukijoita, jotka ovat valmiit toimimaan heidän puolestaan, eivätkä valtioiden lait merkitsisi mitään, jos kaikki ihmiset kieltäytyisivät noudattamasta niitä.

Mikä sitten saa ihmiset toiminnallaan ja siitä syntyvällä vallalla tukemaan poliittisten yhteisöjensä instituutioita ja niissä valtaa käyttäviä? Arendtin vastaus tähän on auktoriteetti. Auktoriteetti saa ihmiset tukemaan ja tottelemaan auktoriteettiasemassa olevaa ihmistä tai instituutiota.

Esimerkiksi valtion viranomaiset saavat valtansa ihmisten toiminnallaan heille antamasta tuesta. Ihmiset kuitenkin useimmiten toimivat viranomaisten käskyjen mukaan siksi, että ovat sisäistäneet ajatuksen lain ja viranomaisten auktoriteetista, eivät siksi että tietoisesti haluaisivat osoittaa tukeaan niille.

Väkivalta ja vallankumous

Jos vallankäyttäjät tai instituutiot menettävät yleisesti hyväksytyn auktoriteettinsa, ne tarvitsevat asemansa säilyttääkseen riittävästi tukijoita, jotka ovat valmiita puolustamaan niitä toiminnallaan ja siitä syntyvällä vallalla. Jos ne kuitenkin menettävät vallan, joka syntyy yhteisön jäsenten tuesta, niiden toimintakyky vaarantuu ja jopa vallankumous on mahdollinen. Pelkkä väkivaltainen kapina valtaapitäviä tai instituutioita vastaan ei kuitenkaan ole Arendtin mukaan vielä vallankumous, ei edes siinä tapauksessa, että se onnistuu tavoitteessaan.

Varsinainen vallankumous tapahtuu vasta uuden poliittisen järjestyksen perustamisen myötä. Tämä on mahdollista vasta, kun uusi valta on saatu muodostettua vanhan tilalle. Vallankumous kuitenkin vaatii joukon ihmisiä, jotka kykenevät järjestäytymään ja kokoamaan käsiinsä vallan, joka on hajonnut ja menetetty. Mikäli aiemmat valtaapitävät ovat jo menettäneet valtansa, tämän joukon ei tarvitse olla suuri, kunhan tarpeeksi moni on valmis antamaan sille edes passiivisen tukensa.

Varsinainen vallankumous tapahtuu vasta uuden poliittisen järjestyksen perustamisen myötä.

Jos valtaapitävien menettävät auktoriteettinsa ja valtansa, he voivat asemansa säilyttääkseen turvautua ainoastaan väkivaltaan. Toisin kuin valta, kyky käyttää väkivaltaa riippuu ennen kaikkea välineistä, joiden avulla pienikin aseistautunut ryhmä voi hallita paljon suurempaa ihmisjoukkoa. Väkivallan ongelma on Arendtin mukaan kuitenkin siinä, että se voi vain tuhota vallan, ei koskaan luoda sitä tai tarjota sille vaihtoehtoa.

Valtiot kyllä käyttävät väkivaltaa lakeja rikkovia ja ulkopuolisia hyökkääjiä vastaan, mutta valtio ja sen instituutiot eivät koskaan voi nojata pelkkään väkivaltaan. Valtiolla on ylipäätään mahdollisuus käyttää väkivaltaa vain niin kauan kuin sillä on valtaa.

Vaikka diktaattorit voivatkin pysyä vallassa väkivallan turvin myös ilman kansalaisten tukea, hekin tarvitsevat vallassa pysyäkseen valtion turvallisuusorganisaatioita, jotka ovat valmiita käyttämään väkivaltaa heidän puolestaan. Yritys korvata valta väkivallalla merkitsee Arendtille tyranniaa, joka on hänen mukaansa tuomittu rappeutumaan ja tuhoutumaan vallan puutteeseen.

Väkivallan ongelma on Arendtin mukaan siinä, että se voi vain tuhota vallan, ei koskaan luoda sitä tai tarjota sille vaihtoehtoa.

Arendt valaisee tätä passiivisen vastarinnan esimerkillä: jos valtaapitävät pyrkivät nujertamaan päättäväisen ja järjestäytyneen passiivisen vastarinnan väkivalloin, he joutuvat maksamaan siitä valtansa ja sen legitimiteetin vähenemisenä.  Tämä pätee erityisesti demokraattisissa valtioissa, joissa laajamittainen väkivalta väkivallatonta vastarintaa vastaan lopulta murentaa valtaapitävien vallan kansalaisten tuelle rakennettua perustaa.

Samasta syystä kuin valtaapitävät eivät voi pysyä vallassa pelkän väkivallan turvin, pelkkä kapina ei vielä tarkoita vallankumousta. Väkivaltainen hyökkäys valtiota ja sen instituutioita vastaan voi kyllä onnistuessaan hetkellisesti tuhota vallan, mutta tämä ei vielä tarkoita, että hyökkääjät saisivat vallan automaattisesti omiin käsiinsä. Vallan vakiinnuttaminen edellyttää järjestäytyneisyyttä, auktoriteettia ja kykyä saada kansalaisilta riittävästi tukea ja luottamusta.

Vallan vakiinnuttaminen edellyttää järjestäytyneisyyttä, auktoriteettia ja kykyä saada kansalaisilta riittävästi tukea ja luottamusta.

Jos kapinaan ryhtyneet eivät saa perustettua kestävää uutta poliittista järjestystä, jolla on sekä auktoriteetin tuomaa legitiimiyttä eli oikeutusta vallalle, että kansalaisten tuesta ja toiminnasta nousevaa valtaa, on vaarana, että päädytään jatkuvaan väkivallan tilaan. Näin kävi Arendtin mukaan Ranskan vallankumoukselle, joka ajautui lopulta mielivaltaan ja terroriin.

Valtaa ja väkivaltaa Capitolilla

Mitä siis oikeastaan tapahtui, kun Donald Trumpin kannattajat hyökkäsivät kongressiin kesken sen istunnon? Ensinnäkin vaikutti siltä, että kongressi instituutiona olisi menettänyt auktoriteettinsa osan yhdysvaltalaisista silmissä. Yksittäisen tapahtuman perusteella on kuitenkin mahdotonta sanoa, kuinka laajaa tämän keskeisen instituution auktoriteetin rapautuminen on ja onko siinä kyse ohimenevästä ilmiöstä vai uudesta pysyvämmästä asiaintilasta.

Sen sijaan tapaus on erinomainen esimerkki arendtilaisen vallan ja väkivallan kohtaamisesta. Hyökkääjien väkivalta todella onnistui hetkeksi hajottamaan kongressin vallan estämällä sen toiminnan. Viranomaisten hämmästyttävä kyvyttömyys suojella kongressia hyökkäykseltä oli arendtilaisittain tarkasteltuna nimenomaan vallan epäonnistuminen.

Vaikka Capitolin poliisin kyky käyttää väkivaltaa oli ylivertaisen varustuksen vuoksi hyökkääjiin nähden moninkertainen, se ei riittänyt pitämään mellakoitsijoita poissa kongressista. Tämä johtui ennen kaikkea johtamisen ja varautumisen ongelmista.

Hyökkäys Capitolille on erinomainen esimerkki arendtilaisen vallan ja väkivallan kohtaamisesta.

Väkivallan uhkaa ei osattu yhdysvaltalaiseen poliisiin juurtuneiden vinoutuneiden asenteiden vuoksi ottaa riittävän vakavasti. Poliisi ei mediatietojen mukaan ollut tehnyt riittäviä suunnitelmia tapahtuneen kaltaisen hyökkäyksen varalle eikä varustanut ja valmistanut paikalla ollutta henkilöstöä sellaiseen. Hyökkäyksen alettua poliisin johto menetti tilanteen hallinnan, eikä eri viranomaisten välinen koordinaatio toiminut. Vaikka osa poliiseista pyrki pysäyttämään hyökkääjiä, osa poliiseista oli hajallaan ja neuvottomia, kun taas osa velvollisuuksiensa vastaisesti jopa passiivisesti avusti hyökkääjiä katsomalla näiden toimintaa vierestä.

Valtion hallussa olevat väkivallan käytön välineet ovat yhtä tyhjän kanssa, jos niitä käyttävä organisaatio ei kykene toimimaan järjestäytyneesti ja koordinoidusti. Ilman valtaa organisaatio hajoaa eivätkä sen jäsenet pysty toimimaan yhdessä. Vaikkeivat mellakoitsijat olleet juuri paremmin valmistautuneita, heitä oli enemmän. Järjestäytymisen tuoman vallan hajotessa määrä ratkaisee.

Valta ei loju kongressin käytävillä

Hyökkääjien väkivalta siis todella hetkellisesti hajotti sekä kongressin että sitä suojelleen poliisiorganisaation vallan hajottamalla nämä. Valta kuitenkin palautui nopeasti, eivätkä hyökkääjät onnistuneet lopulta saavuttamaan mitään, demokratian kannalta onneksi. Saapuessaan kongressiin nämä eivät kyenneet kuin riehumaan, ryöstelemään ja ottamaan itsestään valokuvia. Näiden valokuvien vuoksi heidät oli myös helppo tunnistaa jälkeenpäin. Minkäänlaista yhteistä organisaatiota, johtoa tai suunnitelmaa heillä ei ollut.

Vaikka tunkeutujat kutsuivatkin toimintaansa vallankumoukseksi ja osa osallistujista oli ennakolta suunnitellut esimerkiksi väkivaltaa poliitikkoja kohtaan, kun väkivalta oli purkautunut ja sitä vastassa ollut valta oli hetkellisesti hajonnut, joukko ei kyennyt ottamaan valtaa haltuunsa tai edes yrittämään sitä. Valta ei lojunut kongressin käytävillä tai ollut piilossa kellarihuoneen kassakaapissa, mistä sen olisi voinut vain käydä väkivalloin poimimassa.

Kun väkivalta oli purkautunut ja sitä vastassa ollut valta oli hetkellisesti hajonnut, joukko ei kyennyt ottamaan valtaa haltuunsa tai edes yrittämään sitä.

Voidaan vain arvailla, miten tilanne olisi kehittynyt, jos vallankaappausta ei olisi yrittänyt Trumpin yllyttämä sekalainen väkijoukko, vaan hyvin organisoitu ja johdettu ryhmä. Todennäköisesti vallankaappaus olisi tuolloinkin epäonnistunut, sillä valtaosa yhdysvaltalaisista tuomitsi hyökkäyksen, eikä hiljaista hyväksyntää ollut niin merkittävissä määrin, että se olisi voinut muodostua uhaksi.

Kongressin vallan palauttaminen hyökkäyksen jälkeen olisi kuitenkin luultavasti ollut vaikeampaa. Järjestäytynyt, hyvin johdettu ja yksissä tuumin toimiva kapina, siis kapina, jolla on valtaa, on Arendtin mukaan vahvempi vastus kuin sekalainen ja organisoimaton. Sillä on myös paremmat mahdollisuudet kehittyä vallankumoukseksi. Siihen se kuitenkin tarvitsee tarpeeksi tukea, tai ainakin hiljaista hyväksyntää kansalaisilta. Nyt väkijoukon voima mureni nopeasti, kun siihen vastasi hyvin järjestäytynyt ja suurempaa demokraattista legitimiteettiä nauttiva valta.

Vaikka Hannah Arendtin omaperäistä käsitteistöä voikin perustellusti pitää varsin abstraktina, sen avulla on mahdollista edelleen analysoida ajankohtaisia poliittisia ilmiöitä ja tapahtumia. Käskemiseen perustuvat valtakäsitykset, esimerkiksi Max Weberin ajatus vallasta ihmisen kykynä saada tahtonsa läpi muiden vastustuksesta huolimatta, kiinnittävät huomion käskemisen hetkeen, jossa käskyn antaja joko voittaa vastustuksen tai ei.

Arendtin valtakäsitys sen sijaan mahdollistaa vallan tarkastelemisen erillään käskemisestä ja pakottamisesta. Se menee ikään kuin käskemisen taakse ja näyttää, mistä poliittisten johtajien kyky määrätä ja pakottaa syntyy.

Arrendtin valtakäsitys menee ikään kuin käskemisen taakse ja näyttää, mistä poliittisten johtajien kyky määrätä ja pakottaa syntyy.

Capitolia suojanneet turvallisuusjoukot menettivät hallintansa, koska niillä ei ollut kykyä toimia tarpeeksi tehokkaasti yhdessä. Kongressiin hyökännyt väkijoukko puolestaan sai kyllä haltuunsa rakennuksen, muttei kyennyt lopulta kyennyt horjuttamaan kongressia instituutiona. Se ei saanut riittävästi tukea haastaakseen instituution legitimiteettiä ja vallankumousyritys epäonnistui nopeasti.

Arendtin vallan käsitteen ydin, ajatus että valtaa voi olla vain järjestäytyneesti yhdessä toimivilla ihmisillä, kiinnittää huomiota siihen, että vallanpitäjät ja instituutiot eivät omista valtaansa, vaan se syntyy ihmisten tuesta. Kun ihmiset vetävät niiltä tukensa, niiden valta alkaa rappeutua ja hajota. Arendtilainen valta ei virtaa ylhäältä alas kuten käskyt, vaan alhaalta ylös pitäen yllä koko poliittista järjestelmää ja sen instituutioita.

Vallanpitäjät ja instituutiot eivät omista valtaansa, vaan se syntyy ihmisten tuesta. Kun ihmiset vetävät niiltä tukensa, niiden valta alkaa rappeutua ja hajota

Tästä on nähdäkseni johdettavissa kaksi opetusta. Ensinnäkin poliittista valtaa käyttävät saavat valtansa ihmisten tuesta. On näiden ihmisten oikeus ja velvollisuus arvioida jatkuvasti, haluavatko he antaa sen vallankäyttäjille. Toiseksi demokraattiset instituutiot eivät pysy pystyssä itsestään. Jos kansalaiset haluavat pitää ne, heidän tulee aktiivisesti tukea niitä toiminnallaan ja olla tarvittaessa valmis puolustamaan niitä, jos joku taho yrittää ne kumota.

Ville Tynkkynen (YTM) on jatko-opiskelija Tampereen yliopistossa. Hänen väitöskirjansa käsittelee Hannah Arendtin vallan käsitettä.

Julkaisu Arendt Capitolilla: Valta, väkivalta ja vallankumous Hannah Arendtin ajattelussa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomalaisille sotakirjallisuus on ollut merkittävä areena, jossa maskuliinisuuden ideaalia on esitelty ja pidetty elossa.

Arto Jokisen (1964–2016) postuumisti julkaistu teos maskuliinisuudesta ja väkivallasta, josta oli tarkoitus tulla hänen väitöskirjansa, on tervetullut lisä kirjallisuuteen suomalaisesta maskuliinisuudesta.

Teoksen ovat Jokisen käsikirjoitusten pohjalta toimittaneet kaksi hänen läheistä kollegaansa, kirjallisuuden tutkija Markku Soikkeli ja historioitsija Ville Kivimäki. Molemmat tuntevat maskuliinisuuden tutkimuksen hyvin myös oman työnsä kautta.

Jokisen tutkimuksen kohteena olevaa suomalaista sotakirjallisuutta on aiemmin tutkittu lähinnä kirjallisuudentutkimuksen näkökulmasta. Jokinen oli yhteiskuntatieteilijä, ja hänen näkökulmansa on hieman erilainen.

Suomalainen sotakirjallisuus

Erityisen ilahduttavaa teoksessa on, että se kattaa pitkän ajanjakson 1800-luvun puolivälistä Johan Ludvig Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoista aina 2000-luvun puolella ilmestyneisiin toista maailmansotaa kuvaaviin kirjoihin.

Uusimmasta kirjallisuudesta mainitaan kuitenkin vain muutama teos, ja painopiste on Vänrikki Stoolin tarinoissa, sisällissotaan liittyvissä kuvauksissa ja toista maailmansotaa käsittelevässä kirjallisuudessa. Määrällisesti eniten kirjallisuutta on ilmestynyt toisesta maailmansodasta, erityisesti jatkosodasta.

Jokinen tarkastelee sotakirjallisuutta yhteiskuntatieteen ja kulttuurientutkimuksen näkökulmasta.

Yksi Jokisen työn ansioista onkin mielestäni se, että hän on käynyt läpi suurin piirtein kaiken toisesta maailmansodasta Suomessa julkaistun fiktiivisen materiaalin sekä lisäksi paljon omaelämäkertoja ja muuta toiseen maailmansotaan liittyvää kirjallisuutta.

Kirjallisuudentutkimus analysoi sotakirjallisuutta genrenä pohtien esimerkiksi, mitä tyylilajeja siinä on käytetty tai miten suomalainen sotakirjallisuus eroaa muiden maiden sotakirjallisuudesta. Jokinen tuo esille myös tätä kirjallisuudentutkimuksen näkökulmaa tukeutuen erityisesti Juhani Niemen (esimerkiksi Kullervosta rauhan erakkoon. Sota ja rauha suomalaisessa kirjallisuudessa kansanrunoudesta realismin sukupolveen ja Viime sotien kirjat) ja Jyrki Nummen (esimerkiksi Jalon kansan parhaat voimat. Kansalliset kuvat ja Väinö Linnan romaanit Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla) tutkimuksiin. Tämä näkökulma on kuitenkin jo entuudestaan hyvin tunnettu.

Jokinen tarkasteleekin sotakirjallisuutta yhteiskuntatieteen ja kulttuurientutkimuksen näkökulmasta. Tutkimuskohteeksi on valikoitunut sotakirjallisuus, koska se on ollut yksi merkittävä paikka, missä suomalaisen maskuliinisuuden diskurssit ovat olleet läsnä ja mistä lukeva yleisö on voinut niitä ammentaa.

Hän on kiinnostunut siitä, mitä sotakirjallisuuden rakentama diskurssi suomalaisesta maskuliinisuudesta merkitsee laajemmalle yleisölle, miten yleisö on ottanut sen käyttöönsä ja uusintanut sitä vuosikymmenten kuluessa.

Toisin sanoen Jokinen kysyy, mikä merkitys sotakirjallisuuden rakentamilla maskuliinisuuden ideaaleilla on ajassa eläville ihmisille, mitä he ovat kirjallisuudesta ammentaneet ja miten sitä työstäneet sekä miten kirjallisuus on pitänyt elossa tiettyjä maskuliinisuuden ideaaleja esittelemällä ne aina uudelle sukupolvelle.

Väkivallan luonnollistaminen

Sotatarinoiden filmatisointien myötä nämä samat diskurssit ovat siirtyneet myös vielä laajemman yleisön tietoisuuteen ja niistä on tullut osa suomalaista kulttuuria. Suomessa olemme niin tottuneita ajatukseen sodasta itsenäisyytemme hintana, että toisen maailmansodan palauttaminen mieliin aina itsenäisyyspäivänä Tuntematonta sotilasta katselemalla ei erityisesti hätkäytä.

Mutta jos sotakirjallisuus nähdäänkin osana niin sanottua väkivallan kulttuuria, kuten Jokinen tekee, se saa meidät ehkä miettimään asiaa uudelleen. Jokinen painottaa, että väkivallan kulttuurin

”näkyvin ja tunnetuin osa eivät suinkaan ole väkivaltaiset teot vaan väkivaltaa kuvaavat kulttuurituotteet, kuten sotakirjallisuus…. Väkivallan representaatiot tekevät väkivallasta osan ihmisten arkipäivää sekä sen kuvastoa ja tekstejä…. Representaatiot vaikuttavat ihmisten asenteisiin, uskomuksiin ja käsityksiin esimerkiksi siitä, mikä on väkivaltaa ja kenellä on oikeus tai jopa velvollisuus toimia väkivaltaisesti ja missä tilanteessa”.

Kirjan ehkä tärkein sanoma maskuliinisuuden tutkimuksen kannalta on sen korostaminen, miten näkemys väkivallasta osana maskuliinisuutta luonnollistuu – eli siitä tulee itsestään selvää ja hyväksyttyä –, kun kulttuurissa eläviä representaatioita maskuliinisuudesta ja väkivallasta toistetaan tarpeeksi usein. ”Lopulta toisto luo vaikutelman, että väkivaltaisuus kuuluu jo sellaisenaan miehen biologiseen perimään”.

Näkemys väkivallasta osana maskuliinisuutta luonnollistuu, kun kulttuurissa eläviä representaatioita maskuliinisuudesta ja väkivallasta toistetaan tarpeeksi usein.

Suomessa, ja ehkä myös muissa maissa, joissa on vain miehiä koskeva pakollinen asevelvollisuus, maskuliinisuus ja väkivaltaisuus saavat myös kansallisen ulottuvuuden. Jokisen mukaan

”koska velvoite on sukupuolistunut, siitä on tullut osa suomalaisten miesten tapaa olla miehiä. Se on osa suomalaista maskuliinisuutta ja miessubjektia. Tähän projektiin osallistuu myös osaltaan sotakirjallisuus, joka ylläpitää kyseistä ideologista konstruktiota”.

Siksipä se, että Suomessa jokin versio Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan filmatisoinneista esitetään aina itsenäisyyspäivänä, ei ole merkityksetön perinne. Se on osa mekanismia, joka luonnollistaa liiton maskuliinisuuden, väkivallan ja suomalaisuuden välillä.

Suomalainen sotilas

Aivan kuten jo antiikin Kreikan sankaritaruissa, myös suomalaisessa sotakirjallisuudessa ”ideaalimaskuliinisuus on yhtä soturiin liitettävien attribuuttien kanssa”. Vaikka yhtäältä suomalaisesta sotakirjallisuudesta löytyy eri variaatioita sankareista, niin toisaalta suomalaisen sotilaan, suomalaisen sankarin, kuva on säilynyt aika samanlaisena Vänrikki Stoolin tarinoista lähtien.

Jokisen mukaan: ”Runebergiläiseen myyttiin olennaisesti kuuluu ajatus, että jokainen sukupolvi osoittaa kuntoisuutensa ja oikeutensa isänmaahan taistelun avulla”.

Suomalainen soturi on vaatimaton ja käytännöllinen, ei mikään seikkailija, joka tavoittelee omaa kunniaa ja sotasaalista. Hän taistelee velvollisuudesta maataan kohtaan. Tämä on myös se versio suomalaisesta sotilaasta, joka korostuu Tuntemattomassa sotilaassa, vaikka samoja piirteitä esiintyi jo Runebergin kuvauksissa suomalaisista rivisotilaista. Linna rakensi tälle, niin kuin hänen esikuvaansa seuraten monet muutkin sotakirjojen kirjoittajat ovat rakentaneet.

Vaikka punaiset ja valkoiset näkivät sodan rintamalinjat eri lailla, olivat heidän sankarikuvansa kuitenkin lähellä toisiaan.

Itselleni ehkä mielenkiintoisin osuus Jokisen kirjasta on sisällissodan kirjallisuudesta kertova luku. Sisällissota on Suomen historiassa episodi, joka tuntuisi tarjoavan mahdollisuuden erilaisten sankarikuvien rakentamiseen. Yllättävää ei ole, että voittajat ja voitetut kuvasivat sotaa eri näkökulmista. Jokisen mukaan muodostui ”kaksi eri sodankuvauksen perinnettä, kaksi eri tapaa merkityksellistää mennyttä”.

Valkoisten puolella luotiin niin sanottu vapaussoturimyytti, joka ammensi runebergiläisestä traditiosta:

”Sodan voittaneet valkoiset kansalaissoturit edustivat suomalaista maskuliinisuutta. He olivat elämäntapasotureita, jotka omaksuivat taistelutaidot suomalaisessa talonpoikaisessa elämäntavassa läheisessä suhteessa luontoon”.

Vaikka punaiset ja valkoiset näkivät sodan rintamalinjat eri lailla, olivat heidän sankarikuvansa kuitenkin lähellä toisiaan:

”Punaisten luokkasotakirjallisuus palvoo samalla tavoin miessankaria, joka yksilöllisyytensä tai yksilölliset velvollisuutensa sivuuttaen asettuu itseään suuremman ihanteen palvelukseen ja osoittaa sille rakkautensa kuolemalla sen puolesta. Kun valkoisilla itseä suurempi idea on isänmaa ja kansakunta, punaisilla se on aate ja työväenluokka”.

Molemmat puolet siis rakentavat sankarikuvaa, joka oli tuttu jo edellisen vuosisadan kirjallisuudesta, sekä Runebergin että Zachris Topeliuksen tuotannosta, ja jonka fennomaanit olivat omineet.

Loppujen lopuksi kuvaukset sisällissodan sankareista sovitettiin mahtumaan runebergiläis-topeliaaniseen traditioon. Kuva suomalaisesta sotilaasta vaatimattomana, perheensä ja maansa eteen työtä tekevänä miehenä säilyi samana sodan kummankin osapuolen tuottamassa kirjallisuudessa.

Kollegojen kunnianosoitus Jokisen työlle

Kirjan toimittajat ovat tietoisesti lähteneet tekemään teoksesta tietokirjaa ja jättäneet pois väitöskirjaan tarkoitetun teoreettisen johdannon. Koska Jokinen oli jo aiemmin julkaissut aiheesta runsaasti teoreettisia kirjoituksia, johdannon poisjättäminen on puolustettavissa.

Lukijan näkökulmasta tämä on myös hyvä ratkaisu, sillä teoreettiset johdannot ovat usein hidaslukuisia ja kiinnostavat lähinnä vain akateemista yleisöä. Nyt lukija pääsee itse sotakirjallisuutta käsittelevien lukujen pariin vain lyhyen johdannon jälkeen.

Toimitustyön jäljet eivät myöskään näy teoksessa häiritsevästi, vaan päinvastoin kirjan teksti tuntuu varsin sujuvalta. Luultavasti lopputuloksen kannalta on vain hyvä, että sitä on ollut toimittamassa kaksi ylimääräistä silmäparia.

Joitain toistoja teokseen on kuitenkin vielä jäänyt. Lisäksi varsin yksityiskohtaisten lukujen jälkeen kirjan lyhyt loppuluku tuntuu hieman töksähtävältä, mutta toisaalta se toimii hyvänä yhteenvetona kiireiselle lukijalle.

Nykymuodossaan kirja palvelee niin akateemista kuin suurempaa tietokirjallisuutta lukevaa yleisöä. Kaiken kaikkiaan kirjan aineisto on niin runsasta, että useammankin lukukerran jälkeen siitä löytyy aina jotain uutta.

Ph.D. Eira Juntti on väitellyt tohtoriksi Binghamton Universityn (SUNY) sosiologian laitokselta. Viime vuosina hän on toiminut tuntiopettajana Jyväskylän yliopiston sukupuolentutkimuksen oppiaineessa.

Julkaisu Jokinen: Sotakirjallisuus maskuliinisuuden areenana ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuonna 2017 väkivalta nieli maailmanlaajuisesti noin 13 biljoonaa euroa eli 12,4 prosenttia globaalista bruttokansantuotteesta, noin 1 800 euroa jokaista maailman asukasta kohden. Rahalla kustannamme sekä väkivallan koneistoa että siltä suojautumista.

Turvattomuuden tunteen lisääntyessä luvut tuskin ovat ainakaan pienenemään päin. Rahan lisäksi väkivaltaan liittyvät tuotteet ja palvelut nielevät aikaa, energiaa ja luonnonvaroja.

Sotateollisuuden kerrannaisvaikutukset ovat mittavia. Esimerkiksi sotatoimissa käytetyt polttoainemäärät ovat valtavia. Yhdysvaltojen puolustusministeriö on maailman suurin yksittäinen polttoaineen käyttäjä, joka käyttää noin 16 miljardia litraa polttoainetta vuosittain.

Verrokkilukuna Suomen koko kevyen polttoöljyn ja lentopetrolin kulutus vuonna 2017 oli 2,9 miljardia litraa. Näillä litroilla lämmitettiin rakennuksia, tuotettiin suomalaiset teollisuustuotteet ja tankattiin suomalaiset lentokoneet.

Konfliktit tuhoavat ympäristöä sekä suoraan että heikentämällä rakenteita, jotka voisivat suojella ympäristöä. Jotkut konflikteihin liittyvät ympäristötuhot, kuten vaikka Agent Orange -kasvimyrkyn käyttö Vietnamissa, ovat hyvin tunnettuja, kun taas toiset ovat jääneet vähemmälle huomiolle.

Itämeressä on esimerkiksi kymmeniä tuhansia tonneja kemiallisia aseita, jotka upotettiin sinne toisen maailmansodan jälkeen. Kemiallisten aseiden metalliset säilytysastiat ovat vuosien myötä hapertuneet tai troolareiden mukana kulkeutuneet sinne tänne vaikuttaen meriympäristöön. Jo 2013 puolalainen tutkija Stanislaw Popiel ennusti, että muutaman vuoden päästä Itämeren kemialliset aseet voivat aiheuttaa Tšernobylia suuremman ympäristökatastrofin.

Monimutkainen maailma vaatii uusia keinoja ja yhteistyötä

Sotilaskoneiston ekseptionalismi, eli usko sotilaskoneiston erityislaatuisuuteen, on mahdollistanut sen, ettemme syynää sotilastuotteiden päästöjä ennen hankintaa tai vaadi tuottajia vastuuseen sotilastuotteiden koko elinkaaresta.

Ekseptionalismin myötä myös autonomisten aseiden, eli niin sanottujen tappajarobottien, kehittämisen rajoittaminen tai niihin liittyvän kansainvälisen lainsäädännön luominen on tahmaista.

Ekseptionalismi ulottuu myös sotilashankintoihin. Esimerkiksi päätös kymmeniä miljardeja euroja maksavien hävittäjien hankinnasta voidaan tehdä ilman julkisia kustannustehokkuus- ja riskianalyysejä. Tällaiset analyysit auttaisivat suhteuttamaan hankinnat kokonaisvaltaisiin turvallisuustarpeisiin. Kustannustehokkuus- ja riskianalyyseissa arvioitaisiin sekä ulkoisia uhkia, kuten sotilaallista hyökkäystä ja ilmastonmuutosta. että sisäisiä uhkia, kuten nuorten syrjäytymistä. Näin voitaisiin varmistaa maanpuolustuksen ohella toimiva yhteiskunta, jota puolustaa.

Heiluri on heilumassa yhä enemmän kovan turvallisuuden suuntaan, vaikka vuosikymmenien kokemus on tuonut selvästi esiin siviilien roolin tärkeyden.

Heiluri on heilumassa yhä enemmän kovan turvallisuuden suuntaan, vaikka vuosikymmenien kokemus on tuonut selvästi esiin siviilien roolin tärkeyden. Ensin puhuttiin kokonaisturvallisuudesta, sitten integraatiosta, siviili–sotilasyhteistyöstä ja rauhanrakentamisesta. Puhetta riittää vieläkin – ainakin silloin tällöin – mutta budjetteja katsomalla syntyvä kuva on toisenlainen.

Vuosien investoinnin puutteen tuloksena siviiliosaajien joukko on niin pirstaloitunutta, että edes uuden EU:n sotilastoimia tukevan 10 miljardin euron rahaston nimi Peace Facility, ”rauhan fasiliteetti”, ei ole aiheuttanut suurempaa kritiikkiä.

Siviilitoimijoiden heikkenemisestä kärsivät sotilastoimijatkin, koska yhteistyö sakkaa ja osaamista joudutaan paikkaamaan. Suomessakin, joka voisi olla integroidun kriisinhallinnan mallimaa, epätasaisuus budjeteissa on huima. Vuonna 2019 sotilaallisen kriisinhallinnan budjetti oli noin 110 miljoonaa euroa vuodessa, kun siviilikriisinhallintaan tullaan käyttämään noin 15 miljoonaa euroa.

Kukaan ei itse asiassa edes tiedä, miten tuo integroitu kriisinhallinta käytännössä toimisi, koska toimivaa yhteistä strategisen suunnittelun mekanismia tai yhteisiä budjetteja ei ole. Suomessa on kuitenkin kansainvälisesti harvinainen siviili–sotilas-yhteistoiminnanmalli Kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan osaamiskeskuksessa.

Erityisen paljon taloudellisten resurssien puute on rajoittanut tietoon pohjautuvien innovaatioiden syntymistä. Oikeastaan tietoon pohjautuvia innovaatioita ei ole, koska tietoakin on vähän. Entistä monimutkaisempi maailmamme tarvitsee uusia keinoja ja uutta yhteistyöhön perustuvaa ajattelua.

Oikoteitä onneen ei kuitenkaan ole. Vaikka opiskelijat ja start-upit saavat aikaan hyvää pöhinää, varsinkin rauhanteknologioiden kehittämisessä tarvitsemme asiantuntijoita, kenttätoimijoita ja toimijoiden välisiä synergioita. Nykyinen toimintaympäristö kun on nimenomaan kompleksinen ja vaatii yhteistyötä ja monia osaratkaisuja.

Lyhytnäköiset ja kauaskantoiset seuraukset

Kansainvälisen yhteisön rapautuessa oman edun tavoittelusta tulee hyväksyttävämpää. Harmaalla alueella oman edun ja kansainvälisten sääntöjen välissä raha – joskus hyvinkin lyhytnäköisesti – ratkaisee. Nopeahkosti toteutetun kaupan mukana tulevat kuitenkin pitkät vaikutukset.

Käsiaseen elinkaari on helposti yli 40 vuotta, jonka aikana ase ehtii vaihtaa omistajaa lukuisia kertoja. Muun muassa Jugoslavian ja Neuvostoliiton hajotessa kiertoon lähteneitä aseita on yhä käytössä ja suhteellisen helposti ostettavina.

Koska laittomia aseita on laajasti saatavilla, kiinnostus 3D-printtauksen mahdollisuuksiin ja siihen liittyvän lainsäädännön tarpeellisuuteen vaikuttaa vähentyneen. Miksi tehdä hutera ase, kun halvemmalla ja helpommalla saa ihan kunnollisen Kalashnikovin?

Pitkään on puhuttu siitä, että rauhantekemisen tuomien kustannussäästöjen mittaaminen ja kustannustehokkuuden esittäminen toisi lisää tukea rauhanprosesseille. Ongelman on ajateltu olevan juuri numeroiden ja konkretian puute. Rauha vaikuttaa vaikealta ja monimutkaiselta ja on sopinut huonosti excel-taulukoihin.

Numeroittaminen onkin ollut viime aikoina rauhantekemisen trendinä. Taustalla on ajatus siitä, että jos rauhaa voisi mitata, kiinnostuskin siihen voisi lisääntyä. Esimerkiksi Maailmanpankin ja YK:n hiljattain julkaiseman raportin Pathways to Peacen mukaan konfliktin ennaltaehkäisyyn kunnolla panostaminen voisi säästää 4–61 miljardia euroa vuodessa. Kerrannaissäästöt olisivat vielä suurempia.

Kun kurjuus on todella syvää, pienikin muutos voi olla merkittävä.

Konfliktit ja väkivalta toimivat usein muiden globaalien ongelmien katalysaattorina, kumppanina, aiheuttajana ja kiihdyttäjänä. Väkivalta haaskaa resurssejamme, aikaamme, osaamistamme ja kykyjämme, tarkastellaan asiaa sitten yksilön tai valtion tasolla. Meillä ei kuitenkaan olisi varaa haaskata enää itseämme, toisiamme tai maailmaa.

Konfliktialueilla oppii, että kun kurjuus on todella syvää, pienikin muutos voi olla merkittävä. Prosentin poikkeama linjasta voi olla alkuna suurelle muutokselle. Hieman enemmän resursseja ja vähän enemmän tilaa tiedolle toisi lisää synergioita ja uusia osaajia; vähän enemmän panostusta kansainväliseen lainsäädännön kehittämiseen ehkäisisi tulevaisuuden uhkia; himpun verran kriittisempi suhtautuminen väkivaltaan vähentäisi resurssien haaskaamista; kehittämisen keskeisyyden painottaminen rauhantekemisessä raottaisi ovea.

Ehkä pienillä askelilla heilurinkin saisi liikahtamaan takaisin kovasta turvallisuudesta, jotta voisimme puhua unelmistamme ja paremman tulevaisuuden rakentamisesta emmekä vain kauhukuvista ja tuhon rajoittamisesta.

Maria Mekri on SaferGloben toiminnanjohtaja.

Kirjoitus on osa Miksi maailma on niin vaikea pelastaa -sarjaa.

Julkaisu Maailmaa on vaikea pelastaa, koska laitamme rahamme väkivaltaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Salmisen teos on Siitä viis -kollektiivin ja Politiikasta taidetta -sarjan yhteisesti tuottama. Se julkistettiin 11.5.2018 järjestetyssä ”Patriarkaatin kopeloiva koura” -tapahtumassa Helsingissä Bar Loosessa.

Lataa koko sarjakuva pdf-muotoisena täältä. Sammakkoteoriaa on myös jaossa tapahtumissamme.

Julkaisu Sammakkoteoria ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Jos olisin tiennyt, että voin lähteä, kunhan vain lakkaan hengittämästä, olisinko tehnyt niin?
En tiedä, kun lapsen mieleen ei pääse sisään.
Hän on minulle vieras, en tiedä mitä tyttö poloinen ajatteli.
Miksi piti olla heikko?
En edes uskoisi, että se olen minä, ellei rintakehässäni edelleen edelleen puristaisi.
Lukemattomia kertoja olen epäillyt.
Kun kukaan muu ei näe, asioita ei ole olemassa.
Jos minä yksin kannan asiaa, ei se ole muille olemassa, ja lopulta,
mistä minä enää tiedän, oliko sitä ollenkaan olemassa. 

Kappale ”Chased”, tanssiteos ja niistä syntyvä videoteos kommentoivat seksualisoidun kehon kokemusta maailmassa, jossa turvallisuus edellyttää jatkuvaa varovaisuutta, varuillaan oloa ja vaikenemista.

”Onko se hänen kuvitelmaansa”, kysyy ääni, joka haluaa kyseenalaistaa väkivallan tai sillä pelottelun kohteeksi joutuneen kokemuksen todenperäisyyden ja aitouden. Vaikka #metoo on nostanut esiin naisten kokeman ahdistelun laajuuden ja rakenteellisuuden, joutuu nainen edelleen todistelemaan kohtaamaansa väkivaltaa vähättelijöille ja samalla kantamaan väkivallan kokemuksen aiheuttamaa häpeää.

Naisten vaientaminen internetajassa tapahtuu usein kehoon kohdistuvien uhkausten ja solvausten kautta. Naisen keho tai feminisoitu keho on maalitaulu, johon projisoidaan haluja ja pelkoja joka päivä.

Epäkohtia esiin tuova nainen on inhottava ja vaarallinen. Koska hän todennäköisesti kokee jo valmiiksi olonsa turvattomaksi eläessään naiseksi tunnistetussa kehossa, on hän houkutteleva kohde ihmisille, jotka pelkäävät oman patriarkaalisen valta-asemansa heikentyvän.

Tanssija Iina Taijonlahti kuvaa koreografiaansa kollaasina ja montaasina: se on intertekstuaalisista viittauksista kierrätetty ja monistettu vyyhti, vähän niin kuin aikamme, jossa elämme. Tanssi ei kerro yhtä tarinaa eikä sille ole yhtä tulkintaa vaan se rakentuu erilaisista aistien liikahduksista.

”Chased” on Susanna Hastin kirjoittama ja Timo Rehtosen sovittama. Rumpuja soittaa Sami Enbuska ja kosketinsoittimista ja taustalaulusta vastaa Jari Karjalainen. Kappale löytyy myös Spotifystä.

Videon on kuvannut ja leikannut Susanna Hast.

Teos on osa Siitä viis -kollektiivin Sinulle on vihapostia -hanketta. Politiikasta taidetta -sarjassa kutsumme taiteilijoita tulkitsemaan politiikkaa kriittisestä näkökulmasta: kuinka politiikasta ja yhteiskunnasta tehdään näkyvää taiteen keinoin?

YTT Susanna Hast on Suomen Akatemian tutkijatohtori Taideyliopiston teatterikorkeakoulussa hankkeessaan Kehot sodassa, kehot tanssissa (2017–2020). Hän tutkii liiketekniikoiden vaikutusta sosiaalisiin tunteisiin. Hast on myös laulaja-lauluntekijä, tanssii yhdessä maahanmuuttajanaisten kanssa ja on yksi Siitä viis -kollektiivin Sinulle on vihapostia -hankkeen jäsenistä.

Artikkelia päivitetty 7.11.2025: Päivitetty videon linkkaus Youtube-alustalle.

Julkaisu Chased ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Lokakuussa Yhdysvalloista alkunsa saanut #MeToo-kampanja nosti esiin naisiin kohdistuvan seksuaalisen häirinnän, ahdistelun, vallankäytön ja väkivallan kulttuurin. #MeToo paljasti vaietun, mutta vallitsevan käytännön: lähes kaikki naiset ovat kokeneet jonkin asteista seksuaalista häirintää, ahdistelua tai usein jopa väkivaltaa.

Kun naiset alkoivat kertoa tarinoitaan, pato murtui. Seksuaalisen häirinnän ja väkivallan piilotettu maailma räjähti silmille ja nousi keskustelun aiheeksi. Hiljaisuuden rikkominen paljasti laajan arkisen käytännön, jonka olemassaolosta ovat olleet hyvin tietoisia niin sen uhrit kuin sen ylläpitäjätkin. Moni onkin yllättänyt siitä, kuinka niin monen ihmisen arkinen kokemus nousee keskusteluun vasta nyt.

Suomeen rantautuminen

Suomeen seksuaalisen ahdistelun ja väkivallan purkaminen rantautui aluksi kevyesti. Kun Ruotsissa kampanja sai aikaan poliisitutkintoja ja on vaikuttanut lainsäädäntötyöhön, Suomessa nimettiin muutamia yksittäisiä tapauksia. Suomalainen media tyytyi lähinnä referoimaan muiden maiden keskusteluja. Tuntui kuin Suomi, tasa-arvon mallimaa, vaikenisi ja käyttäytyisi kuin meillä ei tällaista ongelmaa liiemmin olisi.

Lopulta ruotsinkielinen #dammenbrister rikkoi yllättävän pitkään kestäneen suhteellisen hiljaisuuden maassamme. Sen innoittamana perustimme viime viikon lopulla Facebookiin suomenkielisen #MeMyös-ryhmän. Hieman yli viikossa ryhmään on kertynyt jo pitkästi yli 12 000 jäsentä.

Itsenäisyysjuhlahumun jälkeisenä päivänä, 7. joulukuuta, aukesi #MeMyös-vetoomus, jonka toivomme kaikkien sukupuolten allekirjoittavan ja näin joukkovoimalla kertovan, että on tullut aika laittaa loppu hiljaisuudelle ja seksuaalisen häirinnän, ahdistelun ja väkivallan rakenteelle.

Tarkoitus on paitsi sanoa, että nyt saa riittää, myös: et ole yksin, se ei ole sinun syysi, sinun ei tarvitse hävetä, sinun ei pitäisi joutua pelkäämään – tämän käytännön voi muuttaa!

Paljastavat tarinat

#MeToosta liikkeelle lähtenyt vyöry perustuu ihmisten kertomiin ja toisilleen jakamiin tarinoihin, omien kokemusten julkiseksi ja näkyväksi tekemiseen. Koostamme naisten kokemuksia, jotka jaamme nimettöminä, kertoaksemme myös laajemmalle yleisölle, miten vallitseva ilmiö on kyseessä. Tarinat paljastavat viiltävällä tavalla arkipäiväisen häirinnän ja seksuaalisen väkivallan taustalla olevan yhteiskunnallisen rakenteen, johon häirintä pohjaa ja joka mahdollistaa sen jatkumisen.

Liikkeelle lähtenyt vyöry perustuu ihmisten kertomiin ja toisilleen jakamiin tarinoihin, omien kokemusten julkiseksi ja näkyväksi tekemiseen.

Kertomusten jakaminen on ilmiön hahmottamista, sen laajuuden ja piirteiden kartoittamista, näkyväksi tekemistä ja tunnistamista. Se on vastarintaa liian pitkään vallinneelle hiljaisuudelle.

Kertomukset tuovat esille sen, miten ahdistelun ja häirinnän käytäntö on syvällä kodeissa. Se tunkeutuu meidän makuuhuoneisiimme, se vallitsee kouluissamme, sen kohtaa baareissa, urheilu- ja kulttuuriharrastuksissa, kesämökillä ja opiskeluelämässä, sitä esiintyy työelämässä ja armeijassa, se näyttäytyy ravintoloissa, festareilla, vapaa-ajan vietossa, se käy kimppuun katutilassa, sitä esiintyy virastoissa ja juna-asemilla, siltä ei pääse pakoon hisseissä eikä vessoissa. Siltä ei ole turvassa missään.

Tämä osoittaa, miten naisten itsemääräämisen riistämisen ja kehon häirinnän ja vahingoittamisen kulttuuri on kietoutunut kaikkiin elämän osa-alueisiin: se on kaikkialla läsnä oleva systeemi, joka kertoo yhteiskuntiemme vallitsevista valtasuhteista sekä asennoitumisesta naisiin.

Myötätunnon voima

Tarinat paljastavat järjestelmän ja häirinnän mittakaavaa ja arkista esiintymistä. Niiden teho on myös siinä, että ne kutsuvat kuuntelemaan, eläytymään, kokemaan toisen tilanteen, tuntemaan toisen tuskaa: ne kutsuvat tuntemaan myötätuntoa.

Myötätunto on vahva poliittinen voima. Tarinat, niiden jakaminen ja niihin eläytyminen luovat yhteisön ja synnyttävät solidaarisuutta.

Eläytyminen toisen tuskaan on historiallisesti usein muodostunut poliittiseksi voimaksi.

Eläytyminen toisen tuskaan on historiallisesti usein muodostunut poliittiseksi voimaksi, väkivallan ja sorron järjestelmän kaatamiseen tähtääväksi liikkeeksi. Väkivaltaa, nöyryytystä, vääryyden tuntoa uhkuvat ja häpeän ja sorron järjestelmää suomivat tarinat ovat poliittinen ase.

Tällaisista lähtökohdista syntyneet liikkeet ovat aikanaan murtaneet orjuuden järjestelmän, ne ovat hankkineet kansalaisoikeudet naisille, saaneet aikaan työsuojelulainsäädännön kuin laittaneet pisteen lailliselle rotusorrollekin.

Vaikka tarinat naisten kokemuksista ovat nimettömiä ja kokemuksellisia, eikä niissä ole tarkoitus tuoda esiin tekijöiden identiteettiä, tässä mittakaavassa ne muodostavat valtavan aineiston. Ne tuottavat tietoa, jota meillä ei ole aiheesta ennen ollut. Niiden huomioon ottamista lainsäädännössä, valistuksessa, kasvatuksessa ja tutkimuksessa ei pidä ohittaa.

Välinpitämättömyyden järjestelmä

Naisten tarinat osoittavat myös laajan väkivaltaa kohdanneiden naisten epäluulon viranomaisia kohtaan ja luottamuspulan siihen, että seksuaalisesta häirinnästä tai väkivallasta kannattaisi ilmoittaa viranomaisille tai että tekijää rangaistaisiin. Seksuaalisen väkivallan uhrien epäluottamus järjestelmään sekä se, että uhri jää usein vaille oikeutta, on osoitettu tutkimuksessakin. Tilanne, jossa lainsäädäntö ei suojele suurta osaa kansasta, on kestämätön.

Raiskausta koskevan rikoslainsäädännön muuttamisesta maassamme, suostumusperustaisuuteen siirtymisestä, on puhuttu pitkään tuloksetta. Nykyinen tilanne kertoo siitä, kuinka uhrin sana tai kokemus ei edelleenkään paina, vaan häneltä odotetaan sitä, että hän aktiivisesti estäisi väkivallan.

Jos sama tilanne vallitsisi ”normaalissa väkivallassa”, väkivallan kohde nähtäisiin rikoksen uhrina vain, jos hän olisi väkivaltaisessa tilanteessa aktiivisesti pyrkinyt estämään lyönnin osumisen itseensä. Kun tilannetta tarkastelee näin, se näyttäytyy absurdina. Näin vahvasti sukupuolittunut seksuaalinen väkivalta näyttäytyy toisarvoisena ”oikealle väkivallalle”.

Lainsäädännön kautta yhteiskunnan asenteita ja arvotuksia voi tarkastella.

Lainsäädäntö on peli, jonka kautta yhteiskunnan asenteita ja arvotuksia voi tarkastella. Kun ristiinvalottaa ihmisten kokemuksia ja lainsäädäntöä, näyttää kuva suomalaisesta järjestelmästä seksuaalisen häirinnän ja seksuaalirikosten suhteen lohduttomalta.

Kun kokonaisuutta tarkastelee ja peilaa yksittäisten ihmisten kertomuksia vasten lainsäädännöllistä sekä institutionaalista linjaa, tulee kirkkaasti esiin, kuinka yhteiskuntamme sallii ja mahdollistaa seksuaalisen häirinnän kulttuurin katsomalla pois, vähättelyllä, vallitsevilla käytännöillä, löyhillä laeilla ja uhreja syyllistämällä.

Seksuaalisen ahdistelun politiikka

Lainsäädännöllinen käytäntö on poliittisen prosessin tuotos, ja poliittisella päätöksenteolla voidaan vaikuttaa ilmiöön myös asenteiden tasolla. Tämä olisi syytä pitää mielessä, kun eduskunnassa käydään tiistaina 12.12. aiheesta ajankohtaiskeskustelu, johon myös #MeMyös-vetoomus ja materiaali lähetetään.

Traagisimmatkaan tarinat eivät ole ainoastaan yksilöille tapahtuneita yksittäisiä, erillisiä tapauksia, vaan ne paljastavat yhteneväisiä kokemuksia, toistuvia juonia, pinnan alla olevan rakenteen ja sen toiminnan logiikan. Henkilökohtainen on poliittista ja yksittäisestä nousee yleinen.

On selvää, että naisten ja tyttöjen kohtaama seksuaalinen häirintä ja jopa väkivalta on valtava virtahepo keskellä yhteiskuntaa, epämääräinen ja iljettävä mörkö, jota ei ole haluttu nähdä. Mutta tarinoiden kautta piirtyy myös kuva siitä, miten naisten ahdinkoon ei ole nähty tarpeelliseksi puuttua, sitä ei ole otettu tosissaan, nähty vakavana, tarpeeksi tärkeänä.

Henkilökohtainen on poliittista ja yksittäisestä nousee yleinen.

Se, että kähmintä, ahdistelu, pelottelu, seksualisoiva vallankäyttö ja väkivalta ovat meillä normi, asioiden vallitseva tila, kumpuaa yhteiskuntiemme valtarakenteista: patriarkaatista, miesten valta-asemasta, sukupuolten epätasa-arvon järjestelmästä. Naisen kehon jatkuva seksualisointi ja vahingoittaminen on poliittista.

Häirintä osoittaa naiselle tämän paikan, se on vallankäyttöä, joka paljastaa naisen aseman yhteiskunnassa. Koura, joka kopeloi ja koskee naiseen ilman lupaa, joka alistaa ja ottaa kysymättä, on patriarkaatin väkivaltainen käsi.

Maassa, jossa on totuttu korostamaan pitkälle kehittynyttä tasa-arvoamme, valtiollisten toimijoiden voi olla hankalaa ottaa vastaan viestiä naisten laajasti kohtaamasta nurjasta todellisuudesta. Tasa-arvoasioissa vallitsevien asenteiden muutos ja lainsäädännöllinen, institutionaalinen muutos kiertyvät toisiinsa.

Maassa, jossa on totuttu korostamaan pitkälle kehittynyttä tasa-arvoamme, voi olla hankalaa ottaa vastaan viestiä naisten laajasti kohtaamasta nurjasta todellisuudesta.

Kyse onkin paitsi lainsäädännöstä ja piintyneistä asenteista naisten itsemääräämistä kohtaan myös patriarkaattia pönkittävästä poliittisesta ilmapiiristä.

Häpeän ja pelon politiikkaa

Kampanjan myötä jaetuista tarinoista rakentuu kuva siitä, miten patriarkaatin koura arjessa naista koskettaa. Nämä jaetut piirteet kertovat siitä, miten järjestelmää pidetään yllä. Naisten tarinoista ehkä päällimmäiseksi yhteiseksi kokemukseksi jäävät häpeä ja pelko, vaientamisen, syyllistämisen perinne sekä vähättelyn ja hiljaisuuden kulttuuri.

Hiljaisuus mahdollistaa teot. Se on käyttövoimaa, joka palvelee järjestelmää, turvaa sen jatkumisen ja suojelee tekijöitä, pönkittää patriarkaattia. Hiljaisuutta on pitänyt yllä juuri häpeä.

Häpeä ei ole vain yksilön tunne, vaan se on laadultaan kollektiivista.

Häpeä ei ole vain yksilön tunne, vaan se on laadultaan kollektiivista. Häpeä on opittu, se kumpuaa kulttuurista, jossa naisen kunnian menetys liittyy seksuaalisuuteen ja jossa naisen seksuaalisuus on paitsi nähty häpeällisenä, myös miehisen vallan alaisena.

Vanhempien hiljaisuus, lamaantuminen ja häveliäs suhtautuminen seksuaalisen ahdistelun ja naisen kehon rajojen rikkomusten edessä antaa ymmärtää, että ilmiöön tulee suhtautua häveten, perinteen mukaisesti itseään syytellen ja hiljaa kestäen. Perinne, pelko ja häpeä ovat vahvoja voimia, joita ilman yksikään väkivaltainen, sortoon ja alistukseen perustuva yhteiskunnallinen rakenne ei pysy pystyssä.

#MeMyös kutsuu kuulemaan naisten hädän ja kollektiivisen kokemuksen. Se pyrkii rikkomaan hiljaisuuden, häpeän ja pelon noidankehän.

VTT Noora Kotilainen on tutkijatohtori Helsingin yliopistossa poliittisen historian oppiaineessa.

Julkaisu Seksuaalisen häirinnän ja väkivallan politiikkaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Poliittisten yhteisöjen suhtautuminen väkivaltaan on yhteiskunnallisen ajattelun keskeisiä kysymyksiä. Jo antiikissa pohdittiin, missä tilanteissa väkivallalla voisi olla moraalinen oikeutus. 1500-luvulla filosofi Thomas Hobbesin yhteiskunnallinen ajattelu kumpusi pyrkimyksestä löytää ratkaisu väkivaltaisen ihmisluonnon hallitsemiseen.

Ranskalaisessa uskonnonsosiologiassa väkivallan ongelma on keskeisessä roolissa. Yhteiskuntateoreetikko Max Weberin klassinen määritelmä valtiosta kiinnittyy kysymykseen siitä, kenellä on oikeus väkivaltaan rajatun hallinnollisella alueella.

Kun puhumme väkivallasta, puhumme perustavanlaatuisista kysymyksistä liittyen yhteisöllisyyteen ja yhteiskunnallisiin moraalikäsityksiin. Väkivalta ei ole ikinä vain fyysisen voiman käyttöä. Se saa erilaisia merkityksiä, joiden taustalla on pitkiä moraalisia, poliittisia ja oikeudellisia perinteitä.

Väkivalta on teko, mutta annamme sille merkityksen kielen avulla. Pelkästään jo laissa on useita kielellisiä määritelmiä väkivallan teoille. Kieli määrää sen, millaista politiikkaa väkivallan uhan ympärille rakentuu. Puhe väkivallasta on politiikan ydintä.

Filosofi Richard Rorty kirjoittaa: ”Maailma ei puhu. Vain me puhumme. Maailma voi kuitenkin aiheuttaa meissä uskomuksia, kun olemme sisäistäneet kielen.”

Kun tarinaa rakennetaan väkivaltaisen teon ympärille, sen moraalinen ulottuvuus on erityisen vahva.

Kun yhteisön sisällä tapahtuu väkivaltainen teko, tulkinnat teosta kumpuavat aluksi uskomuksista. Meillä on ennakko-oletuksia siitä, miksi ja millaisia väkivaltaisia tekoja tehdään missäkin tilanteessa.

Kun media uutisoi väkivallan teosta, pienikin ennakko-oletuksia vahvistava tieto saattaa vahvistaa uskomuksen. Alamme hetkessä rakentaa tarinaa teon ympärille.

Historianfilosofi Hayden White painottaa, että moraaliset ja esteettiset mieltymykset ohjaavat sitä, minkälaisen muodon tarinamme saavat. Kun tarinaa rakennetaan väkivaltaisen teon ympärille, sen moraalinen ulottuvuus on erityisen vahva.

Väkivallan kieli

Tarinat väkivallasta seuraavat samanlaista muotoa kuin muutkin tarinat politiikassa. Niissä on yleensä arvolatautunut loppu, jota selitetään relevanteina pidetyillä ja tiettyyn järjestykseen asetetuilla tapahtumilla. Tämän lisäksi tarinassa on kausaalisia yhteyksiä, syy–seuraus-suhteita.

Ympärillämme on lukematon määrä fiktiivisiä ja faktapohjaisia tarinoita väkivallasta. Väkivallan kuvaaminen on yksi taiteen merkittävimpiä teemoja. Mediassa väkivaltaa kuvaavat tarinat ovat keskeistä sisältöä.

Pihtiputaalla tapahtunut väkivallan teko vuonna 1969 saa tarinan muodon Mikko Niskasen klassikkoelokuvassa Kahdeksan surmanluotia. Elokuvassa kerrotaan neljä poliisia ampuneen pienviljelijä Tauno Pasasen tarina, joka kuvaa ”puutetta, syrjäytymistä sekä herrojen ja unohdetun kansan välistä kuilua”. Jokelan koulusurmia käsittelevässä dokumentissa painotetaan koulukiusaamisen vaikutusta teon taustalla.

Vain pari päivää Imatran joulukuisen väkivallan teon jälkeen poliisi kertoi pitävänsä todennäköisenä, että kolme naista surmannen miehen ”tekojen taustalla on syrjäytymistä ja mielenterveysongelmia”. Heinäkuussa Helsingissä tapahtuneesta väkivaltaisesta teosta kirjoitettiin pari päivää teon jälkeen: ”Vakavista mielenterveysongelmista 1980-luvulta asti kärsinyt 51-vuotias mies ajoi viime viikon perjantaina kuuden ihmisen päälle Helsingin keskustassa. Mies kertoi poliisille, ettei hän välittänyt siitä, jääkö joku alle.”

Yhteisön omakuvan kannalta on keskeistä, tulkintaanko teko yksittäisen ihmisen tekemäksi vääryydeksi, yhteisön sisäisistä ongelmien ilmentymäksi vai ulkoa tulevaksi uhaksi.

Väkivaltaa kuvaava selitys rakentuu tarinan muotoon. Yhteisön omakuvan kannalta on keskeistä, tulkintaanko teko yksittäisen ihmisen tekemäksi vääryydeksi, yhteisön sisäisten ongelmien ilmentymäksi vai ulkoa tulevaksi uhaksi.

Mielenterveysongelmien nostaminen esiin ei horjuta yhteisön omakuvaa vaan eristää ongelman yksilötasolle tai kohdistaa kritiikin julkisten palvelujen resursseihin. Syrjäytymisestä puhuminen suuntaa katseen niin ikään kysymykseen sosiaali- ja terveyspalveluiden riittävyydestä.

Terrorismi erityisenä uhkana

Yhteisön ulkopuolelta tuleva väkivallan uhka liittyy etupäässä sotiin. Vuoden 2001 New Yorkin terrori-iskun jälkeen yhteisön ulkopuolelta tulevan uhkakuvat ovat länsimaissa kiinnittyneet enenevässä määrin myös terrorismin ilmiöön.

1970–1980-luvuilla eurooppalainen terrorismi oli väkivaltaa, joka nähtiin monelta osin sisäpoliittisena, yhteisön sisältä kumpuavana kysymyksenä, oli kyseessä sitten itsenäisyyspyrkimyksiin tähtäävä kamppailu tai laajempi ideologinen taistelu valtiota vastaan.

Vaikka 2000-luvulla useat Euroopassa iskeneet terroristit ovat olleet niin ikään maan kansalaisia ja osa valtion muodostaa yhteisöä, kysymys on kiinnittynyt vahvasti enemmistöstä poikkeavaan uskontoon ja etnisyyteen – oletukseen ulkoa tulevasta uhasta. Kun väkivallan uhka tulkitaan yhteisön ulkopuolelta tulevaksi pahaksi, puheessa hyödynnetään retoriikan tutkija Kenneth Burken kuvailemaa syntipukkiretoriikkaa, jonka avulla yhteisö voi eristää itsestään ”epäpuhtauden” syntipukkiin.

Kysymys siitä, miksi ”yksi meistä” hyökkää väkivaltaisesti yhteisöään vastaan, jää helposti käsittelemättä, kun uhka joko ulkoistetaan yhteisön ulkopuolelle tai eristetään yksilötason ongelmaksi.

Näin toimitaan sodan aikana, kun vastustajasta rakennetaan kokonaisvaltaisia viholliskuvia kielen avulla. Samalla tavalla tehdään myös terrorismia kuvaavassa puheessa, kun puhutaan terroristien ”maihinnoususta” Eurooppaan, meidän puhtaan yhteisömme pariin. Tulkinta on ristiriidassa sen kanssa, että suuri osa iskun tehneistä ovat osa yhteisöä, eivät sen ulkopuolelta tulevia.

Tämä tarkoittaa sitä, että syntipukkiretoriikka kohdistuu helposti yhteisön jäseniin pelkän etnisyyden tai uskonnon perusteella. Ei ole sattumaa, että vihapuhe ja väkivalta muslimeja kohtaan on noussut merkittävästi viime vuosien aikana eri puolilla länsimaita.

Kysymys siitä, miksi ”yksi meistä” hyökkää väkivaltaisesti yhteisöään vastaan, jää helposti käsittelemättä, kun uhka joko ulkoistetaan yhteisön ulkopuolelle tai eristetään yksilötason ongelmaksi. Vaarana on, että politiikkatoimet väkivallan ehkäisemiseksi päinvastoin lisäävät yhteisön sisäisiä jännitteitä ja väkivaltaa.

Keskustelu Turun puukotuksista

Turussa tapahtunutta puukotusta seurannut julkinen keskustelu on liittynyt suurelta osin juuri siihen, millä tavalla teko pitäisi asemoida suhteessa yhteisöön. Keskustelussa hahmoteltiin samalla meidän yhteisömme rajoja.

Helsingin Sanomissa isku liitettiin hetkessä osaksi eurooppalaista jatkumoa, minkä avulla piirrettiin eurooppalaisen yhteisön rajat: Suomi on osa eurooppalaista perhettä, jolla on yhteinen vihollinen ja yhteinen tahtotila ”olla pelkäämättä”. Tarina oli valmis ennen kuin iskun tekijää oli ehditty edes kuulla: ensin Barcelona, sitten Turku. Kuvaan ei mahtunut samaan aikaan tapahtunut väkivallan teko Siperiassa Venäjällä eivätkä myöskään aiemmin tapahtuneet Helsingin, Imatran tai edes Turun teot.

Pari päivää myöhemmin toimittaja Tommi Niemisen esseessä Helsingin Sanomissa painotettiin, että nyt pitää keskittyä nimenomaan islamistisen terrorismin uhkaan, josta ei ole puhuttu tarpeeksi. Lehden toisessa kolumnissa todettiin, että ”jihadistit ovat sodassa meitä vastaan, halusimmepa uskoa tätä tai emme”.

Väitettä siitä, ettei islamistisen terrorismin uhassa ole puhuttu tarpeeksi, on vaikea hahmottaa.

Väitettä siitä, ettei islamistisen terrorismin uhassa ole puhuttu tarpeeksi, on vaikea hahmottaa. Aihe on hallinnut länsimaista mediatilaa poikkeuksellisen vahvasti jo vuosien ajan. Tutkimuksen mukaan vuosina 2011–2015 muslimin tekemä terrori-isku sai Yhdysvaltojen mediassa yli viisi kertaa enemmän näkyvyyttä kuin ei-muslimien tekemät terrori-iskut.

Presidentti Donald Trump esitti alkuvuonna saman väitteen siitä, että media ei uutisoi tarpeeksi islamistisesta terrorismista. Asiantuntijat varsin yksimielisesti tyrmäsivät väitteen ja esittivät, että sen takana on pyrkimys oikeuttaa politiikkatoimia, erityisesti muslimienemmistöisiä maita kohtaan säädettyä maahantulokieltoa.

Suoran puheen vaatimus

Niemisen esseessä vaaditaan, että islamistisesta terrorismista pitää ”puhua suoraan tai Suomi on entistä haavoittuvampi”. Toisin sanoen puheen ja turvallisuuden välille rakentuu syys–seuraus-suhde: ilman ”suoraa puhetta” yhteisömme on haavoittuva.

”Suoran puheen” vaatimus on sekin Trumpille tyypillistä kieltä, jonka pyrkimyksenä on osoittaa, että toisin kuin poliittisesti korrekti ja todellisuudesta vieraantunut eliitti, hän sanoo asiat niin kuin ne oikeasti ovat. Suomessa samanlaista retoriikkaa on kuultu politiikassa erityisesti perussuomalaisten edustajilta, joiden mukaan maahanmuutosta ja siihen liittyvistä ongelmista ei puhuta suoraan.

Epäselväksi jää, kuinka Turun puukotusten seurauksena syntynyt vaatimus ”suorasta puheesta” tekisi Suomesta turvallisemman maan.

Epäselväksi jää, kuinka Turun puukotusten seurauksena syntynyt vaatimus ”suorasta puheesta” tekisi Suomesta turvallisemman maan. Suojelupoliisi on jo määritellyt terrorismin uhan Suomessa kohonneeksi ja tiedottanut tarkkailevansa noin 350 kohdehenkilöä.

Tiedustelulainsäädäntö on ollut jo pidempään valmistelussa lausuntokierrosta myöten. Turun puukotuksen motiivi ei ole vielä selvillä, mutta terrorismin torjunta on otettu Suomessa tosissaan muun Euroopan tavoin.

Vaatimus suorasta puheesta on julistuksellista kieltä, jolla on yleensä suuntansa. Trumpin kohdalla suunta on jäljitettävissä tiettyihin politiikkatoimiin, mutta Turun iskun jälkeen esitetty vaatimus jää leijumaan ilmaan. Mihin politiikkatoimiin suoran puheen pitäisi johtaa? Kuinka paljon uhkapuhetta islamistisesta terrorismista on tarpeeksi?

Väkivaltaa kuvaavan kielen voima on siinä, miten vahvasti sen avulla voidaan rakentaa yhteisöllisyyttä ja yhteiskunnallisia moraalikäsityksiä. Tarinat väkivallasta kuvaavat hyvin sitä, minkälaisia jakolinjoja eri aikakausina piirretään. Kysymys siitä, miksi terrorismin käsite liitetään tänä päivänä juuri islamistiseen väkivaltaan, avaa laajempia horisontteja politiikan ytimeen.

Johanna Vuorelma, PhD, on toiminut Politiikasta-lehden päätoimittajana vuodesta 2014 saakka. Vuorelma väitteli filosofian tohtoriksi Turkin ulkopolitiikan länsimaisista tulkintaperinteistä Warwickin yliopiston politiikan ja kansainvälisten suhteiden laitokselta tammikuussa 2017.

Julkaisu Puhe väkivallasta on politiikan ydintä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Charlestonin tapahtumista voidaan kuitenkin vetää myös universaalimpia johtopäätöksiä, jotka ylittävät ne yhdysvaltalaiset olosuhteet, jotka johtivat juuri tähän veritekoon.

Tällaisessa luennassa Charlestonin ampuja Dylann Roofin toiminta rinnastuu esimerkiksi Anders Breivikin toimintaan. Tässä näkemyksessä kyse on yksilön ja yhteisön suhteesta, jonka turmeltuminen johtaa väkivaltaan.

Tässä kirjoituksessa tarkastelen ensin Roofin tekoa universaalina ideologisena väkivaltana ja sitten kiinnitän huomioni seikkoihin, jotka ovat olennaisia teon ymmärtämiseksi yhdysvaltalaisessa viitekehyksessä.

Anders Breivik ja Dylann Roof

Ainekset Roofin teon yleisempään analyysiin löytyvät norjalaisen, Ruotsissa asuvan kirjailija Karl Ove Knausgårdin toukokuussa 2015 julkaistusta esseestä, jossa hän käsittelee ystävänsä Åsne Seierstadin kirjoittamaa kirjaa Breivikistä ja Utøyan verilöylystä. Knausgård käyttää esseessään Hannah Arendtin tunnettua tulkintaa Adolf Eichmannista rinnastaessaan Breivikin Eichmannin kaltaiseksi banaalin pahuuden ilmentymäksi.

Esseessään Knausgård kuvaa, kuinka Breivikissä itsessään ei ole mitään erityistä. Hän on voimakkaasti narsistinen erakkoluonne, jonka sekava kirjallinen manifesti Eurooppaa uhkaavasta monikulttuurisuuden turmiosta ei osoita kirjallista tai ideologista kyvykkyyttä.

Myös Charlestonin tappaja Roofin voi nähdä samankaltaisena hahmona. Roof on lukion kesken jättänyt työtön, joka piti vodkasta ja oli viime aikoina alkanut eristäytyä vanhoista tuttavistaan yhä enemmän ja enemmän. Breivikin lailla myös Roof kirjoitti monikulttuurisuuden vaaroista.

Breivikin ja Roofin radikalisoitumisessa on kuitenkin eroja, jotka tulevat esiin, kun tarkastellaan aikaa, jonka he tarvitsivat kypsyäkseen tekoonsa. Aika on tekijä, joka tuo analyyttiseen valoon näitä kahta tapahtumaa yhdistävät ja erottavat tekijät. Aika myös paljastaa, miten toisistaan poikkeavat yhteiskunnalliset rakenteet hidastivat tai nopeuttivat Breivikin ja Roofin radikalisoitumista.

Ideologiset tappajat?

Sekä Breivikin että Roofin rikoksen toteutukseen vaikutti ideologia. Molemmat tappajat vastustivat monikulttuurisuutta, mutta heidän vakaumuksensa ilmeni lapsekkaana, roolipelin kaltaisena toimintana, kuten keksittyihin univormuihin pukeutumisena ja kadonneiden valtioiden lippujen kantamisena.

Breivik kuvitteli harhaisesti edustavansa olemassa olematonta Temppeliritarit-järjestöä, jonka johtajana hän itseään piti. Todellisuudessa hän toimi yksin, vaikka saikin vertaistukea internetistä.

Breivik piti yhteyttä samojen amerikkalaisten valkoista ylivaltaa kannattavien ääriliikkeiden edustajiin kuin Roof. Lisäksi Breivik piti yhtenä tekonsa esikuvana Oklahoma Cityn pommi-iskua, jonka valkoista ylivaltaa kannattanut Timothy McVeigh teki vuonna 1995.

Roofilla sen sijaan oli todennäköisesti myös fyysisessä toimintaympäristössään hänen ajatuksensa jakavia tovereita. Yhdysvaltalaisessa yhteiskunnassa edelleen vallitsevat rasistiset ajattelu- ja toimintamallit muodostivatkin kehdon sille, miten nopeasti Roof pystyi radikalisoitumaan.

Breivik puolestaan tarvitsi paljon aikaa saavuttaakseen yhteisöllisen etäisyyden, jota joukkosurma vaatii. Knausgård kuvaa, kuinka Breivik vietti vuosia käytännössä katsoen yhdessä huoneessa erakkomaisesti videopelejä pelaten.

Kuten Knausgård kirjoittaa, Norjassa on voimakas yhtenäiskulttuuri, jossa ihmisten välinen sosiaalinen välimatka on pieni. Tämä ei tarkoita yksilön ulos- tai sisäänpäinkääntyneisyyttä, vaan sitä, että yhteiskunnan eliitin ja valtaväestön etäisyys toisistaan on esimerkiksi Knausgårdin asuinmaahan Ruotsiin verrattuna lyhyt.

Jotta yksilö voi hyökätä yhteisöään vastaan, on hänen kasvatettava sosiaalista välimatkaansa suhteessa yhteisöönsä niin, että hänen uhriensa ihmisyys on tuhottu jo ennen tekoa itseään. Knausgårdin mukaan prosessi on sama kuin armeijoissa, joissa alokkaat opetetaan ampumaan ihmisen muotoisiin tauluihin, jotta sotilas ei lopulta taistelukentälläkään näkisi ihmistä, vaan ainoastaan maalitaulun.

Breivik kulki tätä tietä videopelien ja harhaisten fantasioidensa avulla. Roofista tiedämme vasta varsin vähän, mutta on todennäköistä, että hän kävi läpi samanlaisen prosessin, joko oma-aloitteisesti tai osana vihan täyttämää yhteisöä.

Molemmissa yksilöissä tapahtui sama muutos, joka Arendtin mukaan muutti Saksan eichmannien valtakunnaksi. Yhteisön sisäänkirjoitettu eettinen ohje ”älä tapa” vaihtui käskyksi ”tapa”.

Kuvitellut sotilaat

Etäännyttämisprosessin tapahduttua sekä Breivik että Roof pystyivät toimimaan täysin kylmästi ja vailla tunteita uhrejaan kohtaan.

Knausgård kuvaa, kuinka tutkintapöytäkirjoissa kerrotaan Breivikin hämmästelleen vielä veritekonsa jälkeenkin sitä, miten uhrit toimivat eri lailla kuin videopeleissä. Katumuksen tai ideologiansa kyseenalaistamisen sijasta Breivik kiinnitti huomiota ainoastaan toimintansa tekniseen toteuttamiseen.

Roof taas keskusteli tulevien uhriensa kanssa raamatuntulkinnasta tunnin ajan ennen tulen avaamista. Tämä keskustelu tapahtui pienessä, intiimissä tilassa kirkossa. Lopulta kiihkeäksi käyneen keskustelun jälkeen Roof syytti seurakunnan jäseniä valkoisten naisten raiskaamisesta ja Amerikan anastamisesta.

Etäisyys, jonka Roof oli saavuttanut uhreihinsa nähden, oli niin suuri, että edes kohtuullisen pitkäkestoinen inhimillinen kohtaaminen, joka surmia edelsi, ei pystynyt palauttamaan seurakuntalaisten ihmisyyttä Roofin silmissä, vaan hän näki edelleen heidät pelkästään vihollisina sotatilanteessa.

Tällaisen irtonaisuuden toteuttava vihapuheen ja sosiaalisen eristäytymisen prosessi on sekä Breivikin että Roofin toiminnan ytimessä. Oleellista on ymmärtää, että tämä prosessi on yleistettävissä ja toteutettavissa kaikkialla, eikä Breivikiä tai Roofiakaan voida pitää ainutkertaisina tekojensa tai ajatuksiensa suhteen. Tässä mielessä he ovat esimerkkejä universaalista kyvystä tuottaa Arendtin kuvaamaa  banaalia pahuutta.

Kun ymmärretään Roofin ja Breivikin toiminnan taustalla vaikuttavia prosesseja, niin esimerkiksi presidentti Barack Obaman lausunto siitä, kuinka jossain vaiheessa Yhdysvaltojen on tajuttava, että Charlestonin kaltaista ei tapahdu muualla, näyttäytyy vaarallisesti virheellisenä. Täsmälleen samanlaista tapahtuu kaikkialla.

Joukkomurhan edellytyksenä oleva sosiaalisen etäisyyden kasvattaminen voi tapahtua niin Yhdysvalloissa, Norjassa kuin Suomessakin. Oleellista on analysoida niitä rakenteita, jotka mahdollistavat tämän etäisyyden luomisen.

Presidentti Obama totesi myöhemmin, että Roofin teon taustalla on ”orjuuden pitkä varjo”. Tämä pitää varmasti paikkansa, mikäli tarkastellaan Roofin tapauksen erityispiirteitä. Obaman analyysi ei ole kuitenkaan kannanottona tarpeeksi voimakas johtaakseen siihen, että joukkomurhaa edesauttaneita rakenteita ryhdyttäisiin todella purkamaan.

Knausgårdin esittämä kritiikki yhteisön rapautumisen vaaroista on saanut osakseen myös arvostelua. Knausgårdia on väitetty kirjoitustensa perusteella monikulttuurisuuden vastustajaksi ja jopa Breivikin hengenheimolaiseksi siinä, että hänen on tulkittu ihailevan norjalaista etnistä yhtenäiskulttuuria varoittaessaan yhteisöjä eriytymisen vaaroista.

Knausgårdin saamassa kritiikissä on kuitenkin unohdettu, että joukkomurhan mahdollistavan tilan ja ajan synty on paljon laajempi kysymys eikä pelkisty tiettyyn yhteiskuntaan tai partikulaarisiin toiminnan laukaisijoihin, kuten lippuihin tai videopeleihin.

Yhdysvaltain tragedia

Mitä sitten ovat ne yhdysvaltalaiselle yhteiskunnalle ominaiset patologiset tendenssit, jotka Roofin teon taustalla vaikuttavat?

Yhdysvallat ei monikulttuurisena maahanmuuttajayhteiskuntana ole koskaan tuottanut kansallisvaltiolle tyypillistä etnistä kansalaisuutta, eli sellaista norjalaisuutta, jonka perään Breivik haikaili. Yhdysvaltalainen kuviteltu yhteisö onkin perustuslakipatrioottinen, eli yhdysvaltalainen lojaliteetti yhteisöä kohtaan nojautuu jaetun etnisyyden sijasta perustuslakiin ja uskollisuuteen abstraktia amerikkalaista ideaalia kohtaan.

Charlestonin tapahtumien käsittely on amerikkalaisessa mediassa kääntynyt nopeasti keskusteluksi symboleista, kuten Etelä-Carolinan kansanedustuslaitoksen edessä liehuvasta etelävaltioiden sisällissodassa muodostamasta Konfederaation sotalipusta.

Yhdysvaltalaisessa yhteisössä symbolit ja niiden kulttuuriarvo korostuvat, mikä ilmenee esimerkiksi Yhdysvaltain lipun käyttötavoissa. Voidaankin ajatella, että valtiovallan tapa siunata Konfederaation lipun, eli kansanomaisesti kapinalipun (rebel flag), mastossa pitäminen on erityisen vaarallista, koska ääriryhmien on helppo mieltää tämä oman toimintansa jonkinasteiseksi legitimoinniksi.

Monissa etelävaltioiden perintöä vaativissa yhdistyksissä uskollisuus monikulttuuriselle yhdysvaltalaisuudelle kyseenalaistetaan. Valkoista ylivaltaa vaativien keskuudessa Yhdysvaltain sisällissota muistetaan sankarillisena yrityksenä pelastaa etelävaltioiden kulttuuri nyky-Yhdysvaltain tasa-arvoisuudelta, jossa kaikki ovat nimellisesti tasa-arvoisia, mutta harva on sitä oikeasti.

Valtavien tuloerojen yhteiskunnassa sosiaalinen epätasa-arvo ruokkiikin etenkin oikeistopopulistista radikalisoitumista. Valkoista ylivaltaa kannattava valkoinen köyhälistö haikailee Yhdysvaltain perustuslain sijasta Konfederaation perustuslain perään, jossa mustan rodun alisteisuus valkoiselle kirjattiin luonnonlaiksi.

Tässä ääriliikkeiden vaihtoehtoisessa todellisuudessa valkoisen köyhälistön ei tarvitsisi tuntea itseään yhteiskunnan pohjasakaksi. Etenkin etelävaltioissa oikeisto onkin onnistunut hyötymään tästä katkeruudesta ja käyttämään sitä hyväkseen voittamalla kilvan työväenluokkaisten valkoisten äänistä.

Etelävaltioissa poliittinen keskustelu on pelkistetty polarisoivien moraalisten väitteiden sekä valkoisen ja mustan kulttuurin vastakkainasettelun ympärille. Niukasti toimeentuleva valkoinen työväenluokka äänestääkin etenkin etelävaltioissa oman etunsa vastaisesti republikaaneja, jotka vastustavat sosiaalista oikeudenmukaisuutta lisääviä uudistuksia. (Frank 2004; Bartels 2006.)

Omaa etua ei osata nähdä, sillä oikeisto on onnistunut leimaamaan demokraattien ajamat sosiaaliset ohjelmat mustien tukemiseksi. Tämä on toteutettu siten, että Yhdysvaltain poliittisessa kulttuurissa keskeistä vapauden käsitettä käytetään taitavasti manipuloinnin välineenä. Oikeistovoimat ovat onnistuneet vakuuttamaan valkoisen työväenluokan siitä, ettävahvempi, sosiaaliturvaa tarjoava valtio tarkoittaa samalla vapauden vähentymistä.

Etelävaltioiden valkoiselle köyhälistölle vapaus on ainut asia, jonka he kokevat omistavansa. Niinpä he kaatavat äänillään systemaattisesti omaa asemaansa parantavat poliittiset ohjelmat.

Tästä paradoksista on kirjoittanut muun muassa Jonathan Franzen romaanissaan Freedom (2010) (julkaistu suomeksi nimellä Vapaus, Siltala 2011). Akateemisesti sitä ovat tutkineet esimerkiksi taloustieteilijät Alberto Alesina, Edward Glaeser ja Bruce Sacerdote (2001) sekä politiikan tutkija Michael Mandelbaum (2010), joka on varoittanut sosiaalisten tulonsiirtojen puutteen aiheuttamasta yhteiskunnallisesta epävakaudesta.

Tämä opportunistinen rakennelma toimii yhdessä institutionalisoidun rasismin jäänteiden kanssa, mutta näistä jäänteistä poiketen se ei ole vuosisatojen perua, vaan itse asiassa vasta viime vuosikymmeninä käyttöön otettu tietoinen strategia, jonka avulla republikaanit pyrkivät kompensoimaan pohjoisessa tapahtuvaa kannatuksensa laskua.

Toisaalta sosiaalisten ongelmien vaikeus ja epämuodikkuus ovat kuitenkin johtaneet siihen, että tällä hetkellä edes demokraatit eivät enää ole kiinnostuneita ajamaan sosiaalista oikeudenmukaisuutta, vaan laskevat etelän valkoisten äänet menetetyiksi ääniksi.

Lopuksi

Roofin radikalisoituminen ja hänen hirmutekonsa eivät siis ole esimerkki yksilöllisestä, erityislaatuisesta pahuudesta, vaan tietyn patologisen prosessin päätepiste, jonka juuret kumpuavat syvältä yhdysvaltalaisen yhteiskunnan rakenteista.

Oireet yhdysvaltalaisen järjestelmän ongelmista näkyvät myös etelävaltioiden ulkopuolella, tilanteissa, joissa täysin erillään olevat kulttuurit kohtaavat. Tällaisesta asetelmasta ovat kärsineet viime vuonna esimerkiksi useat poliisiväkivallan uhrit muun muassa Detroitissa, New Yorkissa ja Baltimoressa.

Yhdysvaltalaisen yhteiskunnan kudos on jo lähtökohtaisesti hauras. Epäinhimillistäminen ja sotatilanteen logiikkaan laskeutuminen tapahtuvat yhdysvaltalaisessa kulttuurissa helposti, esimerkiksi silloin, kun poliisi kohtaa sellaisen yhteisön jäsenen, jonka kanssa hän ei normaalisti ole tekemisissä.

Erityisen traagisen tilanteesta tekee se, että kehitys ei ole välttämättä kulkemassa positiiviseen suuntaan, vaikka esimerkiksi tällä hetkellä käynnissä oleva etelävaltioiden symboleiden karsiminen saattaakin tuudittaa tähän ajatukseen. Jos muutos todella haluttaisiin tehdä, olisi käytettävien symbolien karsimisen lisäksi perustettava merkittäviä eriarvoisuuden poistamiseen tähtääviä ohjelmia, joita ei ole näköpiirissä.

Vaikka Roof kulki polkua, jonka askeleet ovat yhdysvaltalaisen yhteiskunnan asettamat, voi samanlainen polku muodostua missä tahansa, missä olosuhteet mahdollistavat yksilön etääntymisen laajemmasta yhteisöstään.

Knausgårdin oivallus oli tarkastella Breivikin tekoa yhteisöllisyyden ongelmana, erillään ideologioista. Sama perspektiivi selkeyttää näkemään myös ne prosessit, jotka vaikuttivat Roofin toiminnan taustalla. Tämä tarkastelu tarjoaa oivalluksen siitä, että Breivikin ja Roofin teot ovat fundamentaalilla tavalla samankaltaiset.

Lähteet

Alessina, Alberto, Glaeser, Edward ja Sacerdote, Bruce. 2001. ”Why doesn’t the United States have a European-style Welfare State?” Brookings Papers on Economic Activity2: 2001.

Bartels, Larry M. 2006. “What’s the Matter with What’s the Matter with Kansas?” Quarterly Journal of Political Science 1:201–226.

Frank, Thomas. 2004. What’s the Matter with Kansas. How Conservatives Won the Heart of America. Henry Holt and Co.

Franzen, Jonathan. 2010. Freedom. Farrah, Straus & Giroux.

Mandelbaum, Michael. 2010. The Frugal Superpower. America’s Global Leadership in a Cash Stripped Era. Public Affairs.

Julkaisu Vihan tilat – Charlestonin kirkkosurma sekä universaalina että amerikkalaisena tekona ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.