Maailmaa on vaikea pelastaa, koska laitamme rahamme väkivaltaan

Kuva: Benjamin Sloth Lindgreen / Unsplash (CC0)
Lukuaika: 3 min. 

Konfliktit ja väkivalta toimivat laajasti globaalien ongelmien katalysaattorina, kumppanina, aiheuttajana ja kiihdyttäjänä. Väkivalta haaskaa resurssejamme, aikaamme, osaamistamme ja kykyjämme, tarkastellaan asiaa sitten yksilön tai valtion tasolla.

Vuonna 2017 väkivalta nieli maailmanlaajuisesti noin 13 biljoonaa euroa eli 12,4 prosenttia globaalista bruttokansantuotteesta, noin 1 800 euroa jokaista maailman asukasta kohden. Rahalla kustannamme sekä väkivallan koneistoa että siltä suojautumista.

Turvattomuuden tunteen lisääntyessä luvut tuskin ovat ainakaan pienenemään päin. Rahan lisäksi väkivaltaan liittyvät tuotteet ja palvelut nielevät aikaa, energiaa ja luonnonvaroja.

Sotateollisuuden kerrannaisvaikutukset ovat mittavia. Esimerkiksi sotatoimissa käytetyt polttoainemäärät ovat valtavia. Yhdysvaltojen puolustusministeriö on maailman suurin yksittäinen polttoaineen käyttäjä, joka käyttää noin 16 miljardia litraa polttoainetta vuosittain.

Verrokkilukuna Suomen koko kevyen polttoöljyn ja lentopetrolin kulutus vuonna 2017 oli 2,9 miljardia litraa. Näillä litroilla lämmitettiin rakennuksia, tuotettiin suomalaiset teollisuustuotteet ja tankattiin suomalaiset lentokoneet.

Konfliktit tuhoavat ympäristöä sekä suoraan että heikentämällä rakenteita, jotka voisivat suojella ympäristöä. Jotkut konflikteihin liittyvät ympäristötuhot, kuten vaikka Agent Orange -kasvimyrkyn käyttö Vietnamissa, ovat hyvin tunnettuja, kun taas toiset ovat jääneet vähemmälle huomiolle.

Itämeressä on esimerkiksi kymmeniä tuhansia tonneja kemiallisia aseita, jotka upotettiin sinne toisen maailmansodan jälkeen. Kemiallisten aseiden metalliset säilytysastiat ovat vuosien myötä hapertuneet tai troolareiden mukana kulkeutuneet sinne tänne vaikuttaen meriympäristöön. Jo 2013 puolalainen tutkija Stanislaw Popiel ennusti, että muutaman vuoden päästä Itämeren kemialliset aseet voivat aiheuttaa Tšernobylia suuremman ympäristökatastrofin.

Monimutkainen maailma vaatii uusia keinoja ja yhteistyötä

Sotilaskoneiston ekseptionalismi, eli usko sotilaskoneiston erityislaatuisuuteen, on mahdollistanut sen, ettemme syynää sotilastuotteiden päästöjä ennen hankintaa tai vaadi tuottajia vastuuseen sotilastuotteiden koko elinkaaresta.

Ekseptionalismin myötä myös autonomisten aseiden, eli niin sanottujen tappajarobottien, kehittämisen rajoittaminen tai niihin liittyvän kansainvälisen lainsäädännön luominen on tahmaista.

Ekseptionalismi ulottuu myös sotilashankintoihin. Esimerkiksi päätös kymmeniä miljardeja euroja maksavien hävittäjien hankinnasta voidaan tehdä ilman julkisia kustannustehokkuus- ja riskianalyysejä. Tällaiset analyysit auttaisivat suhteuttamaan hankinnat kokonaisvaltaisiin turvallisuustarpeisiin. Kustannustehokkuus- ja riskianalyyseissa arvioitaisiin sekä ulkoisia uhkia, kuten sotilaallista hyökkäystä ja ilmastonmuutosta. että sisäisiä uhkia, kuten nuorten syrjäytymistä. Näin voitaisiin varmistaa maanpuolustuksen ohella toimiva yhteiskunta, jota puolustaa.

Heiluri on heilumassa yhä enemmän kovan turvallisuuden suuntaan, vaikka vuosikymmenien kokemus on tuonut selvästi esiin siviilien roolin tärkeyden.

Heiluri on heilumassa yhä enemmän kovan turvallisuuden suuntaan, vaikka vuosikymmenien kokemus on tuonut selvästi esiin siviilien roolin tärkeyden. Ensin puhuttiin kokonaisturvallisuudesta, sitten integraatiosta, siviili–sotilasyhteistyöstä ja rauhanrakentamisesta. Puhetta riittää vieläkin – ainakin silloin tällöin – mutta budjetteja katsomalla syntyvä kuva on toisenlainen.

Vuosien investoinnin puutteen tuloksena siviiliosaajien joukko on niin pirstaloitunutta, että edes uuden EU:n sotilastoimia tukevan 10 miljardin euron rahaston nimi Peace Facility, ”rauhan fasiliteetti”, ei ole aiheuttanut suurempaa kritiikkiä.

Siviilitoimijoiden heikkenemisestä kärsivät sotilastoimijatkin, koska yhteistyö sakkaa ja osaamista joudutaan paikkaamaan. Suomessakin, joka voisi olla integroidun kriisinhallinnan mallimaa, epätasaisuus budjeteissa on huima. Vuonna 2019 sotilaallisen kriisinhallinnan budjetti oli noin 110 miljoonaa euroa vuodessa, kun siviilikriisinhallintaan tullaan käyttämään noin 15 miljoonaa euroa.

Kukaan ei itse asiassa edes tiedä, miten tuo integroitu kriisinhallinta käytännössä toimisi, koska toimivaa yhteistä strategisen suunnittelun mekanismia tai yhteisiä budjetteja ei ole. Suomessa on kuitenkin kansainvälisesti harvinainen siviili–sotilas-yhteistoiminnanmalli Kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan osaamiskeskuksessa.

Erityisen paljon taloudellisten resurssien puute on rajoittanut tietoon pohjautuvien innovaatioiden syntymistä. Oikeastaan tietoon pohjautuvia innovaatioita ei ole, koska tietoakin on vähän. Entistä monimutkaisempi maailmamme tarvitsee uusia keinoja ja uutta yhteistyöhön perustuvaa ajattelua.

Oikoteitä onneen ei kuitenkaan ole. Vaikka opiskelijat ja start-upit saavat aikaan hyvää pöhinää, varsinkin rauhanteknologioiden kehittämisessä tarvitsemme asiantuntijoita, kenttätoimijoita ja toimijoiden välisiä synergioita. Nykyinen toimintaympäristö kun on nimenomaan kompleksinen ja vaatii yhteistyötä ja monia osaratkaisuja.

Lyhytnäköiset ja kauaskantoiset seuraukset

Kansainvälisen yhteisön rapautuessa oman edun tavoittelusta tulee hyväksyttävämpää. Harmaalla alueella oman edun ja kansainvälisten sääntöjen välissä raha – joskus hyvinkin lyhytnäköisesti – ratkaisee. Nopeahkosti toteutetun kaupan mukana tulevat kuitenkin pitkät vaikutukset.

Käsiaseen elinkaari on helposti yli 40 vuotta, jonka aikana ase ehtii vaihtaa omistajaa lukuisia kertoja. Muun muassa Jugoslavian ja Neuvostoliiton hajotessa kiertoon lähteneitä aseita on yhä käytössä ja suhteellisen helposti ostettavina.

Koska laittomia aseita on laajasti saatavilla, kiinnostus 3D-printtauksen mahdollisuuksiin ja siihen liittyvän lainsäädännön tarpeellisuuteen vaikuttaa vähentyneen. Miksi tehdä hutera ase, kun halvemmalla ja helpommalla saa ihan kunnollisen Kalashnikovin?

Pitkään on puhuttu siitä, että rauhantekemisen tuomien kustannussäästöjen mittaaminen ja kustannustehokkuuden esittäminen toisi lisää tukea rauhanprosesseille. Ongelman on ajateltu olevan juuri numeroiden ja konkretian puute. Rauha vaikuttaa vaikealta ja monimutkaiselta ja on sopinut huonosti excel-taulukoihin.

Numeroittaminen onkin ollut viime aikoina rauhantekemisen trendinä. Taustalla on ajatus siitä, että jos rauhaa voisi mitata, kiinnostuskin siihen voisi lisääntyä. Esimerkiksi Maailmanpankin ja YK:n hiljattain julkaiseman raportin Pathways to Peacen mukaan konfliktin ennaltaehkäisyyn kunnolla panostaminen voisi säästää 4–61 miljardia euroa vuodessa. Kerrannaissäästöt olisivat vielä suurempia.

Kun kurjuus on todella syvää, pienikin muutos voi olla merkittävä.

Konfliktit ja väkivalta toimivat usein muiden globaalien ongelmien katalysaattorina, kumppanina, aiheuttajana ja kiihdyttäjänä. Väkivalta haaskaa resurssejamme, aikaamme, osaamistamme ja kykyjämme, tarkastellaan asiaa sitten yksilön tai valtion tasolla. Meillä ei kuitenkaan olisi varaa haaskata enää itseämme, toisiamme tai maailmaa.

Konfliktialueilla oppii, että kun kurjuus on todella syvää, pienikin muutos voi olla merkittävä. Prosentin poikkeama linjasta voi olla alkuna suurelle muutokselle. Hieman enemmän resursseja ja vähän enemmän tilaa tiedolle toisi lisää synergioita ja uusia osaajia; vähän enemmän panostusta kansainväliseen lainsäädännön kehittämiseen ehkäisisi tulevaisuuden uhkia; himpun verran kriittisempi suhtautuminen väkivaltaan vähentäisi resurssien haaskaamista; kehittämisen keskeisyyden painottaminen rauhantekemisessä raottaisi ovea.

Ehkä pienillä askelilla heilurinkin saisi liikahtamaan takaisin kovasta turvallisuudesta, jotta voisimme puhua unelmistamme ja paremman tulevaisuuden rakentamisesta emmekä vain kauhukuvista ja tuhon rajoittamisesta.

Maria Mekri on SaferGloben toiminnanjohtaja.

Kirjoitus on osa Miksi maailma on niin vaikea pelastaa -sarjaa.

Lisää aiheesta

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*