Susanna Hastin esikoisromaani Ruumis/huoneet on tärkeä koetun avaus ja monitasoinen kertomus, jossa tieto saa uuden muodon. Kirja yhdistää rohkeasti kokemuksellisuutta ja seksuaalisen väkivallan ja trauman tutkimuksesta kumpuavaa tutkimusta.
Hast, Susanna (2022): Ruumis/huoneet. Kustantamo S&S. 268 s.
Tutkija ja taiteilija Susanna Hastin kirja, Ruumis/huoneet on monitasoinen romaani. Se avaa koetun, muistetun ja kulttuurissa merkityksellistetyn kohtaamista osana elettyä elämää. Teoksen ytimessä on tietoisesta muistamisesta torjuttu seksuaalisen hyväksikäytön kokemus. Mutta unohtamisella on rajansa.
Kirjan alussa, sivulla 11 Hast kirjoittaa seuraavasti:
”En halua enää unohtaa. Olen teeskennellyt olevani menneisyydestäni vapaa mutta nyt pelkään, että tätä menoa unohdan loputkin. Sydämeni hakkaa kun painan näppäintä toisen perään.”
Kirjassa on kertoja/kirjoittaja, joka pyrkii selvittämään mitä oikein tapahtui omituisissa kohtaamisissa poikaporukan kanssa. Tuolloin, vuosina 1994, 1995 ja 1996, kertoja on ollut varhaisessa murrosiässä. Mitä hänelle oikein tehtiin, miksi hän voi niin pahoin ja miksi muistaminen sattuu, kaatuu päälle ja häviää. Teos kuljettaa mukanaan väkivallan kokemuksen tutkimustietoa, feministisiä seksuaalisuuteen liittyviä radikaaleja tekstejä sekä niiden tarjoamia sanoja ja ajattelutapoja.
Teos kuljettaa mukanaan väkivallan kokemuksen tutkimustietoa, feministisiä seksuaalisuuteen liittyviä radikaaleja tekstejä sekä niiden tarjoamia sanoja ja ajattelutapoja.
Teksti rakentuu narratiivisena, omaelämäkerrallisena selvittämisen ja selviytymisen kertomuksena. Siinä käsitellään suhdetta vanhempiin ja isovanhempiin, kerrotaan työssä ja tutkimuksessa etenemisestä sekä oman perheen hetkistä. Kerrontaa ohjaa kuitenkin kertojan yhä vahvemmaksi tuleva vakaumus: hänelle on tehty seksuaalista väkivaltaa. Hän on traumatisoitunut.
Mutta kuinka vahvasti? Onko kyse oireistosta, joka täyttäisi post-traumaattisen stressin oireyhtymän kriteerit? Vaiko jostain muusta? Kertoja linkittää itsensä diagnostiikkaan samalla kun koetusta tulee yksi erilaisiin valintoihin kiinnittyvä – tai niissä elävä – elementti. Ja valintoja on useita.
Ruumiilliset esitysmuodot
Kirjan lukujen nimikkeisiin Paikka, Sota, Hysteria, Aukko, Kynnys kiteytyy hyvin se ydintarina, joka post-traumaattisen stressin oireyhtymään liitetään. Sanat myös johdattavat metaforiseen ajatteluun linkittäen seksuaalisen väkivallan ja sodankäynnin toisiinsa. En pidä tätä sattumana.
Sodan ja seksuaalisuuden kokemusmaailmassa erittäin konkreettiset, joskus myös pieniltä vaikuttavat sekä tilanteessa lähes tavanomaiseksi luonnehdittavat teot ja haavoittuvuus tulevat kohdattaviksi. Traumatisoitumiseen liittyvä tutkimusteoria tulee sotaa ja erityisesti sotilaiden kokemusta käsittelevästä tutkimuksesta osana varsin laajaa Vietnamin sodan seurauksien käsittelyä.
Ruumis/huoneet -kirjassa kertojan isä on toiminut rauhanturvaajana. Hän ei palaa kokemuksestaan täysin eheänä. Sodankäynnin toimintakenttä, johon myös kaupallinen seksi sekä raiskaukset kuuluvat, voi myös muuttaa kummajaiseksi. Sotaan liittyvissä raiskauksissa kyse on ryhmätoiminnasta, kuten myös kirjassa kuvatussa tapahtumassa.
Kirjan toimija on selviytyjä, joka käsittelee ja rakentaa itseään sekä muistojaan. Teksti on kehollisen, ruumiillisen kokijan elämän eri ulottuvuuksien kuvaus.
Kirja avaa vahvasti tapaa, jolla seksuaalisen väkivallan kokemus vie monitasoiseen, kulttuuristen representaatioiden maailmaan. Siinä ruumiille tehtyjen asioiden hahmottaminen kokemuksena ristiriitaistuu osana sosiaalista keskustelukenttää. Tappaminen ja raiskaus ovat kokemuksia, joista ei puhuta suoraan vakiintuneessa keskustelukulttuurissa.
Eettisesti oikeutetut uhrikuvat ja seksuaalisuuteen liittyvät merkitykset vaikuttavat asettuvan retorisesti aivan toisenlaisiin ympäristöihin. Samalla ne edustavat myös aluetta, jota mediassa visualisoidaan ja esitetään vahvasti tunteita nostattavalla tavalla. Tapahtumille ja teoille tarjolla olevat merkitykset ovat vahvasti symbolisia, eikä niitä ole helppoa erottaa julkisesta mielikuvastosta omallakaan kohdalla.
Tähän tilaan ei kuitenkaan mahdu se, että uhri on myös osa tapahtumaketjua. Kirjan kertoja kamppaileekin itsensä, väkivaltaan liitettyjen hahmojen sekä omien, elettyjen kokemusten merkityksien avaamiseksi.
Kirjan toimija on kuitenkin selviytyjä, joka käsittelee ja rakentaa itseään sekä muistojaan. Teksti on kehollisen, ruumiillisen kokijan elämän eri ulottuvuuksien kuvaus. Kirja on tarina monitasoisesta kamppailusta, jota käydään yritettäessä palauttaa mieleen oman elämän tapahtumia, joilla on ollut traumatisoivaa voimaa.
Traumatisoivat muistot
Vai luinko kirjaa vain osana omaa ajatteluani? Kuulun nimittäin siihen sukupolveen, joka nosti tutkimuksellisesti esiin seksuaalisen väkivallan traumatisoivuutta ja analysoi siihen liittyvää muistamisen dynamiikkaa. Tutkimuskenttä on jatkunut vahvana psykologiassa. Psykologinen, traumatisoitumista käsittelevä tutkimus on analysoinut sekä seksuaalisen hyväksikäytön erityistä satuttavuutta että sukupuolen merkitystä osana tätä ilmiötä.
Seksuaalisen väkivallan yhteydessä kyse ei ole vain muistamisesta tai unohtamisesta, vaan myös narratiivisen muistamisen ongelmasta. Kyse ei siis ole vain siitä, että hyväksikäyttävä suhde satuttaa, vaan myös siitä, että muistaminen ja tapahtumaan liittyvät muistikuvat seksualisoivat, loukkaavat ja häpäisevät minäkuvaa pitkään tapahtuman jälkeen.
Seksuaalisen väkivallan yhteydessä kyse ei ole vain muistamisesta tai unohtamisesta, vaan myös narratiivisen muistamisen ongelmasta.
Olen tutkimuksissani kutsunut tätä viipyilevää vaikutusta aikanaan tarinalliseksi traumatisoitumiseksi. Kyse on eletyn elämän, muistin ja sille kerronnalla annettujen merkitysten dynamiikasta. Narratiivinen tutkimus toteaa kerronnan rakentuvan pitkälti ajassa mahdollisten tarinoiden ohjaamana, osana sosiaalisia vuorovaikutuskenttiä.
Esitin seksuaalista väkivaltaa ja pornografisoivia narratiiveja sekä intiimiä haavoittuvaisuutta käsitelleessä artikkelissani, että seksuaaliseen riistoon liittyy harvoja kulttuurisia narratiiveja, jotka tekisivät muistamisen mahdolliseksi tavalla, joka sekä tuntuu todelta että pystyy selittämään tapahtuneen siten, että minuus säilyy arvostettavana. Siksi ajattelin – ehdottoman positiivisesti – että väkivaltaan liittyvän tutkimuksen yksi tehtävä on avata ilmiötä tavalla, joka mahdollistaa toisenlaisia merkityksellistämisen tapoja.
Tieto kokemuksissa
Kirjan tekstiä voi pitää esimerkkinä autoteoreettisesta kirjoittamisesta: vaikka kirjoittaja on päähenkilö ja tekstissä puhuva kokija, kuten autofiktiivisessä kirjallisuudessa, tutkimustieto merkityksellistää tekstin juonta.
Kyse ei ole perinteisestä lähteiden käytöstä, saati kokemusten selittämisestä tietoa käyttämällä. Tekstissä erilaiset kriittistä feminismiä edustavat kirjailijat, traumatisoitumiseen liittyvät ja liitettävät tutkijat, tietoa käyttävät podcastissa keskustelevat kokemusasiantuntijat, TV-sarjojen poliisit sekä traumatyön ammattilaiset, ystävät ja sattumalta tavatut henkilöt saavat paikan osana kertomusta.
Nimiä mainitaan ja havaintoja nähdystä tai luetusta esitetään, mutta vain osana monitasoista kokemuksen ja ajattelun reflektointia.
Teos on selviytymisen tarina – sellaisella tavalla, jossa koetun merkityksellistäminen voimaannuttaa.
Teos oli itselleni ilahduttava, vakuuttava ja monitasoisuudessaan kaunis. Kirja on myös kokemuksellinen, tietopoliittinen teksti. Se tuntuu todelta ja avaa ilmiötä, mutta ei ryhdy argumentoimaan. Kerronta kutsuu lukijan asettumaan erilaisiin horisontteihin. Teksti myös pakottaa tunnistamaan seksuaalisen hyväksikäytön musertavaa voimaa.
Kerronta ei kuitenkaan syyllistä tai pelota ketään. Sen sijaan lukija kohtaa asioita, jotka elävät myös hänen ruumiillisessa todellisuudessaan. Teos on selviytymisen tarina – sellaisella tavalla, jossa koetun merkityksellistäminen voimaannuttaa.
Suvi Ronkainen on tutkimusmenetelmien professori Lapin yliopistossa. Hän on myös vetänyt Valta, väkivalta ja sukupuoli – teemaan linkittyvää Suomen Akatemian rahoittamaa tutkimushanketta 2000–2004.
Artikkelin pääkuva: Kustantamo S&S.
