Kirjoituksessaan Saksalainen ideologia (1846) parikymppiset Karl Marx ja Friedrich Engels pohtivat saksalaisen poliittisen ajattelun erityisluonnetta. Kirja oli hyökkäys niin sanottua nuorhegeliläistä filosofiaa kohtaan, joka korosti ideoiden ja aatteiden merkitystä poliittisen muutoksen lähteenä.

Marxin ja Engelsin mukaan todellisen muutoksen lähteenä olivat yhteiskunnan materiaaliset tekijät. Kun maailma muuttuu, ideat kyllä seuraavat perässä.

Saksa oli 1800-luvun puolivälissä 39 osavaltion löyhä valtioliitto. Suhteessa modernin ajan poliittista murrosta johtaneeseen Ranskaan Saksa oli poliittis-taloudellinen takapajula, jossa talouden modernisointi ja hallinnon uudistukset olivat törmänneet konservatiivisten voimien vastustukseen. Marxin ja Engelsin mukaan yksi selitys tälle oli saksalaiseen ajatteluun kuuluva periaatteellisuus, maailman näkeminen ylhäältä käsin asetettujen ideoiden valossa.

”Saksalainen filosofia laskeutuu taivaasta maahan–”, Marx kirjoitti, ”mutta meidän on noustava pikemminkin maasta taivaaseen.”

Onko Saksa hylännyt vanhat oppinsa tiukasta taloudenpidosta ja yhteisvastuun välttämisestä?

Kysymys saksalaisen poliittisen ajattelun luonteesta on herättänyt keskustelua myös viime aikoina. Saksan päätöstä tukea 750 miljardin suuruista eurooppalaista elpymisrahastoa on pidetty suunnanmuutoksena suhteessa sen perinteiseen linjaan, jota on usein luonnehdittu periaatteelliseksi ja sääntöperustaiseksi. On kysytty, onko Saksa hylännyt vanhat oppinsa tiukasta taloudenpidosta ja yhteisvastuun välttämisestä.

Kyse ei ole vain elpymisrahastosta. Saksa on jo pitkään lähestynyt Ranskan näkemyksiä euroalueen kehittämisestä sekä ”eurooppalaisesta suvereniteetista”, esimerkiksi kilpailupolitiikan kytkemisestä laajempiin geopoliittisiin tavoitteisiin. Saksa on hyväksynyt mukisematta kasvu- ja vakaussopimuksen hyllyttämisen koronakriisin aikana. Yli puolet EU-komission hyväksymistä poikkeuksellisista valtiontukimenettelyistä on kohdistunut saksalaiseen teollisuuteen.

Onko Saksa siis luopunut periaatteellisuudestaan? Vai edustaako se kompromissien taitoa muuttuvassa ympäristössä?

Vakauskulttuuri ja pyrkimys järjestykseen

Saksan talouspolitiikan tunnusomaisia piirteitä ovat historiallisesti olleet tiukka budjettikuri, sääntöperustaisuus sekä tiukka ero raha- ja finanssipolitiikkaan. EU:n tasolla tämä on tarkoittanut sisämarkkinoiden ankkuroimista vahvaan kilpailulainsäädäntöön, mutta myös velka- ja budjettisääntöihin perustuvan “talouskonstituution” puolustamista. Saksa on korostanut jokaisen maan vastuuta omasta taloudestaan ja suhtautunut kielteisesti yhteisvastuullisten mekanismien, kuten yhteisten joukkovelkakirjojen, eurobondien, käyttöönottoon.

Tätä periaatteiden kokonaisuutta kutsutaan usein ”vakauskulttuuriksi” ja sen taustalla olevaa ajattelutapaa ordoliberalismiksi. Sen älylliset juuret ovat maailmansotien välisellä ajalla, jolloin joukko talous- ja oikeustieteilijöitä ryhtyi pohtimaan liberalismin tulevaisuutta tilanteessa, jossa markkinatalous näytti häviävän taistelun fasismille ja kommunismille.

Monien ordoliberaalien mielestä klassinen liberalismi oli epäonnistunut, sillä se oli sivuuttanut poliittisen järjestelmän roolin toimivan markkinatalouden kehityksessä. Markkinat eivät synny luonnostaan, vaan ne tarvitsevat turvakseen vahvan valtion, joka pystyy huolehtimaan esimerkiksi hintavakaudesta ja toimivasta kilpailuympäristöstä. Jos markkinat jätetään oman onnensa nojaan, lopputuloksena on usein vahvimpien valta, markkinoiden keskittyminen ja tehottomuus.

Monien ordoliberaalien mielestä klassinen liberalismi oli epäonnistunut, sillä se oli sivuuttanut poliittisen järjestelmän roolin toimivan markkinatalouden kehityksessä.

Ordoliberaalit tunnistivat poliittisessa järjestelmässä samantyyppisen ominaisuuden. Demokratia on luonnollisesti liberaalin yhteiskuntajärjestelmän keskeinen periaate, mutta myös se pitää sisällään vaarallisen taipumuksen vallan keskittymiseen.

Demokraattinen järjestelmä tulee helposti eri intressiryhmien kuten korporaatioiden kaappaamaksi. Valtiolla näytti olevan hyvin vähän keinoja reagoida sellaiseen tilanteeseen, jossa pohjimmiltaan autoritääriset liikkeet nousevat valtaan demokraattisen järjestelmän turvin. Siksi valtion on suojauduttava myös itseään vastaan toimeenpanevien instituutioiden keinoin.

Parhaiten tätä suojaustehtävää toteuttavat ennalta sovitut säännöt, jotka rajoittavat poliittisten päätöksentekijöiden valtaa.

EU-politiikan linja

Poliittiseen suosioon ordoliberalismi nousi Saksassa vasta toisen maailmansodan jälkeen. Ordoliberaaleilla oli keskeinen rooli varsinkin kristillisdemokraattisen CDU:n uudistumisessa, joka nojasi irtiottoon katolisen sosiaalietiikan painotuksista kohti markkinamyönteisempää lähestymistapaa. Ordoliberaalien kädenjälki näkyi Saksan keskuspankin uudistuksissa, sääntöperustaisen budjettipolitiikan kehityksessä sekä aktivoivan sosiaalipolitiikan edistämisessä.

Ordoliberaalien suhtautuminen eurooppalaiseen yhteistyöhön oli kahtalaista. Monet heistä kavahtivat ranskalaisen teollisuuspolitiikan mallia, joka nojasi keskusjohtoisuuteen ja vahvoihin valtionyhtiöihin. Alkuperäinen hiili- ja teräsyhteisö (1949) oli sekin yhdenlainen kartelli, joka ei varsinaisesti edistänyt kilpailullisen markkinatalouden juurruttamista.

Silti monet keskeiset ordoliberaalit, kuten Wilhelm Röpke, näkivät Euroopassa mahdollisuuden toteuttaa ajatus ”valtiosta ilman suvereniteettia”, eli puhdas sääntöihin ja toimeenpanevaan valtaan nojaava poliittinen järjestys.

Kyse oli tasapainoilusta. Kun Euroopan talousyhteisö EEC:tä luotiin 1950-luvun puolivälissä, Saksan oli myönnyttävä ranskalaisen protektionismin vaatimuksiin erityisesti maatalouspolitiikassa. Yleinen kilpailupolitiikka pyrittiin silti pitämään tiukasti saksalaisten käsissä. Talousyhteisön ensimmäinen puheenjohtaja Walter Hallstein oli tunnettu ordoliberaali ja niin sanotusta kilpailukomissiosta tuli EEC:n keskeisimpiä instituutioita.

Kyse oli tasapainoilusta.

Sama kompromissien taito näkyi Maastrichtin sopimuksen yhteydessä. Yhteisvaluutta-alue oli aina ollut enemmän Ranskan kuin Saksan projekti. 1970–80-lukujen epäonnistuneet kokeilut kiinteiden valuuttakurssien järjestelmästä olivat herättäneet paljon epäluuloa myös Saksassa. Saksa saatiin kuitenkin mukaan liittokansleri Helmut Kohlin johdolla ankkuroimalla Euroopan talous- ja raha-alueen (EMU) yhteinen finanssipolitiikka vahvasti yhteisiin sääntöihin sekä muokkaamalla Euroopan keskuspankki EKP:n mandaatti Saksan Bundesbankin mukaisesti.

Kun nykyään puhumme Maastrichtin sopimuksen hengestä, viittaamme usein juuri saksalaisiin periaatteisiin säännöistä ja yhteisvastuun välttämisestä. Todellisuudessa Maastrichtin henkeä ruokki kuitenkin Saksan ja Ranskan välinen jännite staattisen ja dynaamisen integraatiokäsityksen välillä.

Saksa luotti sääntöihin, kun taas Ranska näki eurooppalaisen yhteistyön prosessina, jonka luonne on olennaisesti avoin. Ajatus “yhä tiivistyvästä unionista” (ever-closer union) on edelleen yksi EU:n perussopimusten keskeisiä periaatteita.

Ideologinen pragmatismi

Saksan ja Ranskan jännitteet purkautuivat mielenkiintoisella tavalla eurokriisin aikana. Euroalueen jakautuminen pohjoisen “nuukaan” blokkiin ja etelän “yhteisvastuulliseen” rintamaan heijasteli pitkälti Saksan ja Ranskan ideologisten lähestymistapojen eroa. Monista aloitteista sovittiin kuitenkin yhteistyössä juuri Saksan liittokansleri Angela Merkelin ja Ranskan presidentti Nicolas Sarkozyn kesken.

Yleisellä tasolla eurokriisin hoito noudatti kuitenkin saksalaista linjaa. Euroalueen sääntöperustaa vahvistettiin ja komission valtaa kasvatettiin esimerkiksi eurooppalaisen ohjausjakson keinoin. Saksa myöntyi, osin vastentahtoisesti, euromaiden pelastuspaketteihin ja EKP:n osto-ohjelmiin. Samalla sen vientiteollisuus hyötyi merkittävästi euron heikkoudesta.

Eurokriisin aikana Saksan linjaksi vakiintui ideologinen pragmatismi. Saksa oli periaatteellinen, mutta se pystyi myös joustamaan kaikkein tiukimmista opinkappaleistaan suuremman tavoitteen, euroalueen koossapysymisen, vuoksi. Saksa ei lähtenyt haastamaan poliittisella tasolla kriisinhoitoa, mutta torjui silti johdonmukaisesti esimerkiksi Ranskan ehdotukset euroalueen yhteisistä velkakirjoista.

Saksa oli periaatteellinen, mutta se pystyi myös joustamaan kaikkein tiukimmista opinkappaleistaan suuremman tavoitteen, euroalueen koossapysymisen, vuoksi.

Saksan jonkinasteisesta linjanmuutoksesta oli kuitenkin havaittavissa merkkejä jo pari vuotta sitten. Ranskan presidentti Emmanuel Macronin reformikeskeinen agenda ja brexitin synnyttämä huoli EU:n yhtenäisyydestä johtivat myös Saksassa uuteen keskusteluun talousyhteistyön tulevaisuudesta. Saksa suhtautui suopeasti komission esityksiin “talous- ja rahaliiton viimeistelystä”, jossa muun muassa ehdotettiin finanssipoliittisen toimintakyvyn lisäämistä EU:n tasolla.

Huoli Saksan muuttuneesta linjasta johtikin helmikuussa 2018 kahdeksan pohjoisen euromaan – Suomi mukaan lukien – vetoomukseen sääntöperustaisen talousunionin puolesta. Yleinen näkemys oli, että tämä Hansa-liitoksi nimetty epävirallinen koordinaatioelin pyrki pitämään kiinni saksalaisista periaatteista tilanteessa, jossa Saksa itse oli luisumassa niistä poispäin.

Saksan sisäpolitiikan uudet jännitteet

Todellisuudessa kyse oli kuitenkin myös sisäpoliittisesta kehityskulusta. Vuoden 2017 liittopäivävaaleissa Saksan sosiaalidemokraattien (SPD) puheenjohtaja Martin Schulz kampanjoi EU-tason solidaarisuutta korostavalla agendalla, jota monet pitivät Macronin ohjelman kopiointina.

SPD:n vaalimenestys ei ollut huimaa – se menetti valtakunnallisesti 5,2 prosenttia äänimäärästään – mutta se nousi hallitukseen tasapainottamaan niin ikään vaaleissa hävinneen CDU:n tiukan budjettikurin politiikkaa. SPD otti muun muassa valtionvarainministerin paikan.

Schulzin seuraaja, Saksan nykyinen valtionvarainministeri Olaf Scholz oli keskeisessä asemassa elpymisrahaston muodostamisessa. Scholz oli jo aiemmin puhunut eurooppalaisen yhteistyön tärkeydestä. Monia yllätti, ettei Saksan linjan keskiössä ollutkaan raha vaan macronilainen puhe “eurooppalaisesta suvereenisuudesta”.

Varsinainen pommi jysähti kuitenkin Funke-mediatalon haastattelussa elokuussa 2020, noin kuukausi EU:n elpymisrahastoa käsitelleen huippukokouksen jälkeen. Haastattelussa Scholz totesi koronaelvytyksen olevan “peruuttamaton askel” koko Euroopalle – historiallinen tapahtuma, joka muuttaa unionin luonnetta peruuttamattomasti. Lausuntoa siteerattiin laajasti ja sitä tulkittiin vihreänä valona yhteisvelan otolle myös tulevaisuudessa.

Haastattelussa Scholz totesi koronaelvytyksen olevan “peruuttamaton askel” koko Euroopalle – historiallinen tapahtuma, joka muuttaa unionin luonnetta peruuttamattomasti.

Tämä on kuitenkin väärinkäsitys Scholzin viestistä. Todellisuudessa myös Saksassa elpymisrahaston oikeutus julkisessa keskustelussa nojasi vahvasti sen kertaluonteisuuteen ja kytkeytymiseen nimenomaan koronakriisin hoitoon.

Saksan hallitus ja suurin osa asiantuntijoista käytti huomattavasti aikaa tehdäkseen eron pysyvien ja kertaluonteisten velkakirjojen välillä. Jo maaliskuussa Scholz oli tyrmännyt Ranskan kipparoiman ehdotuksen euroalueen yhteisistä velkakirjoista, jotka olisivat korvanneet osan kansallisesta velasta ja helpottaneet näin kansallista elvytystä. Koronabondit haluttiin pitää erillään eurobondeista.

Scholz avasi kommenttejaan myöhemmin muun muassa Bruegel-ajatushautomon esitelmässään. Hänen mukaansa EU:n elpymisrahaston oikeutus kytkeytyi juuri Saksan pitkästä linjasta kumpuaviin näkemyksiin eurooppalaisten sisämarkkinoiden yhtenäisyydestä.

Kyse oli kahdesta asiasta: eurooppalaiset sisämarkkinat ovat kytkeytyneempiä ja siksi haavoittuvaisempia kuin vaikkapa 20 vuotta sitten. Jos elvytys jätetään vain kansallisille hallituksille, se johtaa osaoptimointiin ja luultavasti myös kilpailuympäristön merkittäviin häiriöihin.

Entäpä puheet “peruuttamattomasta askeleesta”? Funken haastattelussa elpymisrahaston peruuttamattomuus liittyi velanoton sijaan niin sanottuun omien varojen järjestelmään. Scholzin mukaan puhtaasti jäsenmaksuihin perustuva budjettipolitiikka on auttamattomasti liian heikko vastatakseen EU:n tuleviin rahoitustarpeisiin ja strategisen autonomian vahvistamiseen. Siksi unionin on kehitettävä niin sanottua omien varojen järjestelmää, kuten digi- ja ympäristöveroja.

Saksa voi puolustaa tulevaisuudessa yhteistä velanottoa, mutta sen laajemmat tavoitteet liittyvät koko budjettipolitiikan ja talousohjauksen uudistamiseen.

Onko Saksasta on siis tullut fiskaaliunionin eli järjestäytyneen eurooppalaisen finanssipolitiikan kannattaja? Kyllä, mutta hyvin tarkkaan rajatussa mielessä. Saksa voi puolustaa tulevaisuudessa yhteistä velanottoa, mutta sen laajemmat tavoitteet liittyvät koko budjettipolitiikan ja talousohjauksen uudistamiseen. Bruegel-puheessaan Scholz painotti omien varojen lisäksi eurooppalaisen verotuksen harmonisointia, joka nykyisellään muodostaa keskeisen uhan myös eurooppalaiselle kilpailuympäristölle.

Kyse ei siis ole ”tulonsiirtounionin” puolustamisesta. Sisämarkkinoiden näkökulmasta esimerkiksi merkittävästi toisistaan poikkeavat yritysverotuksen tasot luovat epäreilun asetelman ja kohdentavat tuotantoa tai arvonlisäystä usein tehottomalla tavalla. Saksa ja Ranska ovatkin löytäneet toisensa yritysverotuksen harmonisointiin liittyvissä aloitteissa kuten niin sanotussa CCCTB-standardissa.

Vakauskulttuuri on voimissaan

On siis selvää, että periaatteellisuudestaan huolimatta Saksan politiikkaa on mahdotonta ymmärtää Marxin tavoin laskeutumisena “taivaasta maan päälle”. Saksan talouspolitiikka on edelleen ordoliberaalia tai periaatteellista, mutta eri mielessä kuin usein esitetään. Kyse ei ole sääntöuskovaisuudesta, vaan Saksan keskeisimmät huolet liittyvät sisämarkkinoiden yhtenäisyyteen ja kilpailuympäristön säilyttämiseen.

Saksassa ymmärretään hyvin, että kasvu- ja vakaussopimuksen nykyinen pohja on murentunut. Suurin osa EU-maista ei tule saavuttamaan 1990-luvun lopulla sovittuja velka-asteita koronakriisin jälkeen. Säännöillä voi toki olla rooli tulevaisuudessa, mutta ratkaisuja haetaan myös muilla keinoin.

Kyse ei ole sääntöuskovaisuudesta, vaan Saksan keskeisimmät huolet liittyvät sisämarkkinoiden yhtenäisyyteen ja kilpailuympäristön säilyttämiseen.

Onko kyse liittovaltiokehityksestä? Kyllä, jos sillä tarkoitetaan aiempaa selkeämpää työnjakoa EU-tason ja kansallisvaltioiden välillä. Saksa suhtautuu edelleen epäillen kaikenlaisiin hätäratkaisuihin, joiden se näkee murentavan valtioiden vastuuta omasta talouspolitiikastaan.

Sen toiveissa on myös arvolähtöinen EU, joka pystyy puolustamaan geopoliittisia intressejään. Venäjän oppositiojohtaja Aleksei Navalyin myrkytyksestä käynnistynyt keskustelu Saksan ja Venäjän välisen Nord Stream 2 -kaasuputken tulevaisuudesta osoittaa, etteivät taloudelliset argumentit ole Saksalle kaikki kaikessa.

Toisaalta on selvää, että euroalueen nykyiset rakenteet palvelevat parhaiten juuri Saksaa. Tämä selittää osittain Saksan ”vastentahtoista johtajuutta”, haluttomuutta suuriin linjanmuutoksiin. Vaikka ikääntyvän väestön haasteet ja globaalin protektionismin aallot huojuttavatkin Saksaa, sen oma tulevaisuus näyttää pääosin vakaalta.

Juuri tätä vakautta Saksa haluaa edistää myös EU:n tasolla.

Timo Miettinen on yliopistotutkija ja dosentti Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa.

Julkaisu Mitä Saksa haluaa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuonna 2008 toden teolla käynnistynyt finanssikriisi ja maailmantalouden romahduksen uhka saivat myös eurooppalaisen päätöksentekoeliitin elvytyspolitiikan kannalle. Samoin kuin Yhdysvallat ja Kiina myös Eurooppa tuki taloudellista toimeliaisuutta pumppaamalla rahaa julkiseen kulutukseen.

Jopa julkiseen velkaantumiseen perinteisesti pidättyväisesti suhtautuva Saksa suostui menoelvytykseen – joskin vastentahtoisesti. Julkista kulutusta lisäämällä poliitikot pyrkivät patoamaan työttömyyden nousua ja estämään rahoitusmarkkinoilla puhjenneen kriisin täysimittaisen kärjistymisen kurjuutta ja politiikan ääri-ilmiöitä ruokkivaksi sosiaaliseksi hädäksi.

Kukaan ei halunnut elää uudelleen 1930-luvun suurta lamaa, jota aikoinaan syvennettiin ja pitkitettiin tiukalla talouskurilinjalla.

Ääni talouspolitiikan kellossa kuitenkin muuttui pian. Poliittisen talouden tutkija Mark Blyth kirjoittaa, että vuonna 2010 erityisesti suurin EU-talous Saksa samoin kuin Euroopan keskuspankin EKP:n silloinen pääjohtaja Jean-Claude Trichet vaativat stoppia elvytykselle.

Talouskurin kannattajien mukaan menoelvytys oli vaarassa viedä eurooppalaisten kansantalouksien julkisen velkaantumisen kestämättömälle uralle. Finanssikriisin eurooppalainen jatko-osa eurokriisi pyöri vasta alkutekstivaiheessa. Poliittinen eliitti koki, että julkisten menojen lisäämiselle ei enää ollut tilaa ja talouspolitiikan keihäänkärki tulisi suunnata vyönkiristyspolitiikkaan ja rakenteellisiin uudistuksiin.

Eurooppa siirtyi talouskurin aikaan. Eurokriisin kovimmin koettelemilta mailta, kuten Kreikalta ja Irlannilta, vaadittiin mittavia menoleikkauksia pankkijärjestelmää pystyssä pitäneiden tukipakettien vastineeksi. Poliitikot vannoivat talouskurin nimiin myös Suomen ja Britannian kaltaisissa maissa, jotka säästyivät rahoitusmarkkinoiden raa’alta puristukselta.

Populismin nousun ja politiikan liberaalin keskustan kriisin syitä pohdittaessa talouskuripolitiikkaa ei voi sivuuttaa.

Populismin nousun ja politiikan liberaalin keskustan kriisin syitä pohdittaessa talouskuripolitiikkaa ei voi sivuuttaa. Historioitsija Adam Tooze kirjoittaa finanssikriisin syitä ja seurauksia valottavassa teoksessaan Crashed, miten työttömyyttä ja muita sosiaalisia ongelmia lietsonut talouskuripolitiikka osaltaan kiihdytti äänestäjien pakoa poliittisen keskustan helmasta.

Talouskuri hajotti eurooppalaisen puoluepolitiikan perustan, joka oli rakentunut maltillisten keskustaoikeistolaisten ja -vasemmistolaisten puolueiden sopuisalle vuorottelulle vallan kahvassa, ja sysäsi mantereen epävarmuuden aikaan. Tätä aikaa leimaavat niin Britannian brexit-prosessi kuin liberalismin periaatteita avoimesti haastavien voimien nousukin.

Talouskuri journalismissa

Entä miten eurooppalainen journalismi käsitteli talouskuripolitiikkaa? Onnistuiko journalismin avata erilaisia näkökulmia talouskuriin ja eurooppalaiseen talouspolitiikkaan, vai asettuiko journalismi lähelle valtaapitävien näkemyksiä, kuten kriittisellä journalismintutkimuksella on jo pitkään ollut tapana huomauttaa?

Tutkijoiden mukaan poliittisen eliitin tulkinta talouskurin väistämättömyydestä valui nopeasti myös journalismiin. Brittitutkija Laura Basu puhuu ”median muistinmenetyksestä” kuvatessaan talouskurista käytyä julkista keskustelua Britanniassa.

Basu kirjoittaa, miten talouskriisin juurisyy – massiiviseen velkavipuamiseen nojanneiden rahoitusmarkkinoiden romahdus – alkoi painua taka-alalle, kun poliittinen eliitti alkoi pääministeri David Cameronin ja valtiovarainministeri George Osbornen johdolla puhua kestämättömästä julkisesta velkaantumisesta ja menoleikkauksien tarpeellisuudesta.

Sävy oli samanlainen myös Britannian ulkopuolella. Yleisesti ottaen eurooppalainen journalismi myötäili saksalaista tulkintaa eurokriisistä ja sen edellyttämistä ratkaisuista.

Eurooppalainen journalismi myötäili saksalaista tulkintaa eurokriisistä ja sen edellyttämistä ratkaisuista.

Liittokansleri Angela Merkelin johdolla Saksa on johdonmukaisesti ajanut tiukkaa talouskuria eurokriisin kurimuksessa kärvisteleviin maihin. Saksalaisessa tulkinnassa eurokriisi oli seurausta holtittomasta julkisesta velkaantumisesta ja menetetystä kilpailukyvystä.

Saksan mukaan kriisiä vastaan tuli kamppailla ennen kaikkea talouskuripolitiikalla ja rakenteellisilla uudistuksilla, joiden toivottiin joustavoittavan työmarkkinoita ja kohentavan kriisimaiden kansainvälistä kilpailukykyä.

Merkeliläinen linja oli vahvoilla myös eurooppalaisessa talouskriisijournalismissa, jota hallitsivat vaatimukset menoleikkauksista ja rakennereformeista. Vaihtoehtoiset ratkaisut, kuten esimerkiksi laajat julkiset investoinnit talouden elvyttämiseksi, jäivät keskustelun marginaaleihin.

Täydellisen yksituumaista ei eurooppalainen kriisijournalismi tietenkään ollut: esimerkiksi ranskalaisessa keskustelussa kiinnitettiin huomiota myös eurojärjestelmän niin sanottuihin valuvikoihin, kun taas esimerkiksi suomalaisessa keskustelussa talouskurivaatimukset olivat etualalla.

Kansainvälinen talouslehdistö toi talouskurikeskusteluun oman panoksensa. Markkinaliberaali The Economist oli toki huolissaan Euroopan velkaurasta mutta kritisoi toisaalta vahvasti eritoten Saksaa ja liittokansleria Merkeliä talouskuripakkomielteestä ja Euroopan talouskurimuksen syventämisestä.

Lehti vaati useaan otteeseen eurooppalaiseen talouspolitiikkaan pragmaattista otetta, joka yhdistäisi maltillisemman talouskurin talouskasvua tukeviin rakenneuudistuksiin.

Eliittiääni kuuluu

Talouskuria vaatineiden äänenpainojen korostuminen journalismissa ei ole yllättävää. Journalistit ovat virittäytyneet seuraamaan poliittisen päätöksentekoeliitin tekoja ja näkemyksiä, joten päättäjien agenda heijastuu ymmärrettävästi myös journalismiin.

Nicolas Hubén, Susana Salgadon ja Liina Puustisen mukaan Merkel oli eurooppalaisen kriisijulkisuuden näkyvin poliitikko. Saksalainen tulkinta kriisistä sirottui siis journalismiin ennen kaikkea journalismia hallitsevien lähteiden kautta.

Konsensus talouskurista patosi vaihtoehtoisten äänten pääsyä journalismiin.

Konsensus talouskurista patosi vaihtoehtoisten äänten pääsyä journalismiin. Daniel Hallinin mukaan journalismissa esiintyvä mielipiteiden kirjo heijastelee poliittisten eliittien yksituumaisuutta tai vaihtoehtoisesti sen puutetta.

Jos esimerkiksi talous- tai ulkopolitiikkaan liittyvä kysymys ei politisoidu päätöksentekijöiden piirissä, on myös journalistien hankala löytää aiheeseen vaihtoehtoisia näkökulmia.

Hallin puhuu ”legitiimin erimielisyyden” alueesta, joka syntyy eliitin sisäisen eripuran myötä. Talouskurikysymyksessä erimielisyydelle oli vain niukalti tilaa, kun myös eurooppalainen keskustavasemmisto tarkkaili mantereen tilannetta talouskurilasien läpi.

Suomessa talouspoliittinen keskustelu siirtyi nopeasti talouskurin ja rakenneuudistusten linjalle, jota kannattivat niin keskustaoikeisto ja -vasemmisto kuin täkäläisessä talouspolitiikassa perinteisesti merkittävää valtaa käyttänyt valtiovarainministeriökin.

Ajatus kipeistä mutta välttämättömistä leikkauksista oli siis ymmärrettävästi arkijärkeä myös journalismissa. Historiallisesti talousjournalismissa on ollut tapana kritisoida talouskuriin tai rakenneuudistuksiin kriittisesti suhtautuvia poliitikkoja lyhytnäköisestä eturyhmäpolitikoinnista tai talouden kovien tosiasioiden populistisesta kieltämisestä.

Talouskuri on ollut tarpeen hyvinvointivaltioiden modernisoinnissa ja globalisaatioon sopeutumisessa.

Moniäänisyydestä vastaus journalismin kriisiin?

Huoli populismista, valeuutisista ja totuudenjälkeisyydestä horjuttaa monien muiden liberaalien instituutioiden ohella myös journalismia.

Journalismin asema totuuden ja faktojen puolestapuhujana on uhattuna, kun se keskustaliberaali maailmankuva, josta journalismikin kumpuaa, on puolustuskannalla vasemmisto- ja oikeistopopulismin puristuksessa.

Journalismin ongelmat oireilevat paitsi kansalaisten rapautuvana medialuottamuksena myös presidentti Donald Trumpin kaltaisten poliitikkojen puheenvuoroina, joissa vallan vahtikoiriksi itsensä mieltävät journalistit ovat kansan vihollisia ja osa kammoksuttua eliittiä.

Kenties journalismin talouskuriesitysten tarkastelu auttaa meitä ymmärtämään journalismin legitimiteettikriisiä. Esittäessään leikkaukset talousfaktojen edellyttämänä pakkorakona journalismi sivuutti monien eurooppalaisten hädän samoin kuin mahdollisuuden rakentaa moniäänistä keskustelua eurooppalaisesta talouspolitiikasta.

Vaarana on, että yhä useampi kokee populismia kauhistelevan journalismin pikemminkin status quon vaalijaksi kuin moniarvoiseksi julkisen keskustelun kentäksi.

Vuorenraskaiden arkirutiinien ja kiihtyvän julkaisupaineen keskellä on toki usein liki mahdotonta tavoitella niitä kirjavan keskustelun ihanteita, joita muun muassa tutkijat journalismille asettavat. Vaarana kuitenkin on, että yhä useampi kokee populismia kauhistelevan journalismin pikemminkin status quon vaalijaksi kuin moniarvoiseksi julkisen keskustelun kentäksi.

Avoimempi suhtautuminen poikkeaviin politiikkaideoihin – vaikka ne populistisilta näyttäisivätkin – voisi kohentaa journalismiin kykyä toimia liberaaleille demokratioille elintärkeänä julkisen keskustelun kenttänä.

Timo Harjuniemi on viestinnän tutkija Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.

Julkaisu Talouskuri hallitsi eurokriisi­journalismia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Markkinakurilla on läheinen suhde niin sanottuun talouskurin (austerity) politiikkaan, joka pitää euroalueen keskeisimpänä ongelmana jäsenmaiden liiallista julkista velkaantumista. Velkaantuminen on sen mukaan merkki kurittomasta taloudenpidosta.

Viime vuosina markkinakuri on saanut yhä näkyvämmän roolin pyrkimyksissä vahvistaa talouskuria. Etenkin saksalaiset poliitikot ja ekonomistit ovat toistuvasti tarjonneet markkinakuria ratkaisuksi talous- ja rahaliiton (EMU) ongelmiin.

Myös Juha Sipilän hallitus linjasi vuonna 2017, että ”talous- ja rahaliiton kehittämisessä on välttämätöntä huomioida markkinakurin merkitys entistä paremmin”. Muutamaa vuotta aiemmin valtiovarainministeriön selvitys tiivisti linjan visiossaan ”markkinakuri-EMUsta”.

Markkinakurin idean näkyvyydestä huolimatta suomalaisessa keskustelussa avataan harvoin sitä, mitä markkinakurilla oikeastaan tarkoitetaan.

Markkinakurin idean näkyvyydestä huolimatta suomalaisessa keskustelussa avataan harvoin sitä, mitä markkinakurilla oikeastaan tarkoitetaan ja miksi sillä on niin tärkeä asema euroalueen talouden hallinnassa ja ohjauksessa.

Avoimeksi on jäänyt myös se, miksi markkinakuria halutaan vahvistaa juuri nyt ja millaisia ongelmia siihen liittyy talousohjauksen mekanismina.

Pohdin näitä kysymyksiä kertaamalla markkinakuriin liittyviä tapahtumia eurokriisin aikana ja sen jälkeen. Esitän lopuksi kriittisesti, että markkinakurin vahvistamisesta on tullut sisäisesti ristiriitainen ja siten käytännössä saavuttamaton tavoite sen pääasiallisille ajureille – Suomi mukaan lukien.

Markkinakuri euroalueen talousohjauksessa

Markkinakuri tarkoittaa yleisesti markkinatoimijoiden velvollisuutta ottaa huomioon rahoittajiinsa kohdistuvat riskit toiminnassaan. Euroalueen kontekstissa markkinakurista puhutaan kuitenkin usein rajatummin jäsenmaiden hallituksiin kohdistuvana velvoitteena, joka heijastuu niiden harjoittamaan talouspolitiikkaan ja erityisesti finanssipolitiikkaan.

Markkinakurilla viitataan tällöin sijoittajien jäsenmaita kurinalaistavaan vaikutukseen, joka välittyy ensi sijassa valtioiden velkakirjamarkkinoiden kautta.

Oletuksena on, että sijoittajat reagoivat euromaan hallituksen politiikkaan arvioiden politiikkatoimien vaikutusta velan takaisinmaksukykyyn, mikä sitten heijastuu valtionvelan korkoon. Taatakseen kohtuulliset velanhoitokustannukset ja viime kädessä maksuvalmiutensa hallituksella on tarve hillitä julkisten menojensa kasvua.

Markkinakuri takaa näin sen, että jäsenmaiden finanssi- ja talouspolitiikka säilyttää sijoittajien luottamuksen.

Markkinakurin toteutumisen tärkein edellytys on, että euroalueen jäsenmaat ovat pakotettuja kattamaan alijäämänsä ottamalla velkaa markkinoilta, sillä suora keskuspankkirahoitus on niiltä kielletty. Tällöin sijoittajat sanelevat sen hinnan (koron), jota valtio maksaa alijäämistään ja velastaan.

Markkinakurille uskottiin euroaluetta muodostettaessa tärkeä tehtävä järjestelmän vakauden ylläpitäjänä.

Markkinakurille uskottiin euroaluetta muodostettaessa tärkeä tehtävä järjestelmän vakauden ylläpitäjänä. Koska euroalueelle ei perustettu ylikansallista finanssipoliittista auktoriteettia, jäsenmaat säilyttivät valuuttaunioniin liittyessään asemansa ylivoimaisesti tärkeimpinä finanssipoliittisina toimijoina.

EMUn arkkitehdit tunnistivatkin, että jäsenmaiden harjoittamasta mahdollisesti hyvinkin erisuuntaisesta tulo- ja menopolitiikasta muodostui potentiaalinen uhka valuutan vakaudelle.

Siksi euron pitkäaikainen vakaus näytti edellyttävän jäsenmaiden pysyvää talouskuria. Sen takaamiseksi Maastrichtin sopimukseen laadittiin julkisia alijäämiä ja velkaantumista koskevat rajoitukset, jotka jäsenmaat myöhemmin vahvistivat vakaus- ja kasvusopimuksessa.

Lisäksi kiellettiin muita maita avustamasta velkaongelmiin ajautuneita valtioita (niin sanottu no bailout -lauseke), minkä oli tarkoitus rohkaista markkinat kurinalaistamaan valtioita. Euroalueen talousohjaus nojasi siten sääntöihin ja markkinakuriin.

Markkinakurin toimiminen euroalueen talousohjauksen mekanismina edellytti, ettei euroalueelle voitu luoda niin sanottua viimekätistä lainaajaa (lender of last resort), johon hallitukset tai sen lainoittajat voisivat hädän hetkellä turvautua. Euromaiden ajautumisesta maksukyvyttömyyteen täytyi tulla aito mahdollisuus ja uhka niiden lainoittajille.

Tällöin niin hallitukset kuin niiden velkojatkin joutuisivat toimimaan vastuullisesti, minkä toivottiin ohjaavan jäsenmaita yhtenevään talouspolitiikkaan ja takaavan euroalueen suotuisan kehityksen.

Markkinakurin kriisi

Globaalin finanssikriisin jälkitautina puhjennut euroalueen velkakriisi näytti vuosikymmenen vaihteessa koituvan markkinakurin kohtaloksi. Markkinoiden uhatessa koko euroalueen olemassaoloa valtiojohtajat ja Euroopan keskuspankki (EKP) joutuivat etsimään keinoja heikkojen jäsenmaiden velkakirjoihin kohdistuvan spekulaation hillitsemiseksi.

Kriisin selättämiseksi johtajat tekivät päätöksiä, joiden myötä markkinakurimekanismin toimintaedellytykset heikkenivät oleellisesti. Euroopan vakausmekanismista (EVM) tuli pysyvä rahoitusväline velkaongelmiin joutuville jäsenmaille. EKP käynnisti kriisimaiden velkakirjojen tukiostot.

Lopulta alkusyksystä 2012 EKP ilmoitti olevansa valmis ostamaan tarvittaessa rajattomasti markkinahyökkäyksen kohteeksi joutuvan jäsenmaan velkakirjoja. Siten jäsenmaille oli kriisin seurauksena ilmaantunut jopa kaksi ”viimekätistä lainaajaa”. Se heikensi oleellisesti jäsenmaiden joukkovelkakirjoihin liittyvää riskiä.

Eurokriisin synty ja sen aikaiset tapahtumat osoittivat, miten aiemmat oletukset markkinakurin luonteesta ja sen toteutumisesta euroalueella olivat menneet harhaan.

Samaan aikaan, kun markkinakurin toimintaedellytyksiä heikennettiin, myös ajatus markkinakurista valuutta-alueen ohjausmekanismina koki yleisen uskottavuuskriisin. Eurokriisin synty ja sen aikaiset tapahtumat osoittivat, miten aiemmat oletukset markkinakurin luonteesta ja sen toteutumisesta euroalueella olivat menneet harhaan.

Ensinnäkin tuli selväksi, että talouden yleiset suhdanteet vaikuttavat sijoittajien käyttäytymiseen. Nousukaudella sijoittajilla on taipumus aliarvioida riskejä ja antaa lainaa halvalla. Taantumassa taas riskejä helposti yliarvioidaan ja lainarahan hinta nousee.

Markkinoilla on siten taipumus painostaa hallituksia suhdanteen kannalta vääränlaiseen politiikkaan. Vakauden sijaan markkinat olivatkin osaltaan olleet rakentamassa eurokriisin edellytyksiä.

Talouskriisin oloissa markkinakuri osoittautui erityisen ongelmalliseksi. Kun sijoittajat toimivat paniikissa, niiden arvioille alistetut hallitukset ajautuvat pahimmillaan rahoitusongelmiin eivätkä kykene toteuttamaan politiikkaa, jota tarvittaisiin talouden syöksykierteen oikaisemiseksi.

Talouskriisin oloissa markkinakuri osoittautui erityisen ongelmalliseksi.

Lisäksi eurokriisin tapahtumat osoittivat, että sijoittajien suhtautumiseen yksittäisen euromaan velkaan vaikuttivat myös monet muut tekijät kuin kyseisen maan politiikka. Esimerkiksi institutionaaliset muutokset euroalueen rakenteessa, keskuspankin rahapoliittiset toimenpiteet ja jopa muiden valtiojohtajien lausunnot heijastuivat sijoittajien käyttäytymiseen ja näkemyksiin yksittäisen jäsenmaan joukkovelkakirjoihin sisältyvistä riskeistä.

Tällöin vaikeuksiin joutuneen jäsenmaan “oikeaoppinenkaan” politiikka velkakestävyytensä parantamiseksi ei välttämättä heijastunut luotottajien alempina korkovaatimuksina.

Yksittäisen hallituksen ja sen lainoittajien välisen vuorovaikutuksen sijaan markkinakuri paljastuikin monin tavoin ulkopuolisilla päätöksillä säädellyksi ilmiöksi. Kuten Brookings-instituutin tutkija Carlo Bastasin osoittaa teoksessaan Saving Europe, kriisin keskellä erityisesti EKP ja Saksa viivyttivät toistuvasti toimenpiteitä markkinaspekulaation rauhoittamiseksi. Näin ne painostivat Italiaa, Espanjaa ja muita velkaongelmiin joutuneita hallituksia toimeenpanemaan yhä rajumpia menoleikkauksia ja rakenteellisia uudistuksia.

Kriisin tapahtumat heikensivätkin entisestään markkinakuriperiaatteen uskottavuutta euroalueen epäpoliittisena ja tasapuolisena ohjausmekanismina. Markkinapaniikin hyödyntäminen poliittisena strategiana osana eurokriisin aikaisista ratkaisuista käytyä kamppailua herätti kysymyksiä markkinoiden neutraalisuudesta ja niiden käytön oikeutuksesta hallinnan välineenä.

Markkinakuri tekee paluun

Velkakriisin tiimellyksessä johtajat päivittivät pikavauhdilla euroalueen ongelmalliseksi osoittautunutta arkkitehtuuria.

Saksan johdolla velkojamaat ajoivat läpi sopimukset, joilla menetetty markkinakuri pyrittiin korvaamaan entistä vahvemmalla alijäämiä ja velkaantumista rajoittavalla säännöstöllä. Se alisti jäsenmaiden finanssipolitiikan komission tiiviin valvonnan ja muiden maiden vertaisarvioinnin kohteeksi.

Uusista sopimuksista huolimatta useat jäsenmaat jatkoivat vakaus- ja kasvusopimuksen sääntöjen rikkomista pitkin 2010-lukua. Alijäämät ja velkaantuneisuus eivät pienentyneet odotetulla tavalla.

Julkisesta velkaantumisesta huolestuneet joutuivat toteamaan, ettei uudistettukaan sääntökehikko ollut riittävän vahva. Mikäli jäsenmaa ei itse hakeudu EVM-ohjelmaan ja luovuta talouspoliittista päätösvaltaansa apua hallinnoivalle “troikalle” – EKP:lle, Euroopan komissiolle ja Kansainväliselle valuuttarahastolle –, EU:lla on vain vähän keinoja taivutella sitä noudattamaan tahtoaan.

Kovan finanssikurin kannattajat ovat arvostelleet sääntöjen valvontaa myös liian poliittiseksi, sillä EU-komissio käyttää harkintaa sääntöjen tulkitsemisessa. Lisäksi valvonnan tärkein käytäntö, liiallisen alijäämän menettely, johtaa helposti ristiriitoihin jäsenmaan hallituksen ja komission välillä ja nostattaa EU-vastaisia mielialoja kansalaisten keskuudessa.

Sääntöperäisen talousohjauksen koetut heikkoudet ovatkin saaneet euroalueen talouskurileirin kääntymään jälleen markkinakurin puoleen keinona taata EMUn vakaus. Viime vuosina Suomen ja muiden velkojamaiden poliitikkojen ja ekonomistien esityslistalla on ollut useampia euroalueen arkkitehtuuriin kohdistuvia uudistuksia, joiden päämääränä on markkinakurin vahvistaminen.

Tällaisia ovat esimerkiksi monet pankkisääntelyä koskevat esitykset, jotka muuttaisivat euromaiden velkakirjojen kohtelua pankkien vakavaraisuussäännöksissä.

Toistaiseksi pisimmälle on kuitenkin edennyt Euroopan komission esitys, joka sallisi pankeille uudenlaisten velkakirjajohdannaisten paketoinnin euromaiden joukkovelkakirjojen pohjalta. Nämä SBBS-johdannaiset (sovereign bond backed securities) toimisivat samalla logiikalla kuin pahamaineiset asuntolainajohdannaiset, jotka näyttelivät keskeistä roolia Yhdysvalloista alkaneessa globaalissa finanssikriisissä.

Markkinakurin vahvistamiseksi on myös esitetty ylivelkaantuneiden jäsenmaiden velkojen uudelleenjärjestelyjä sekä aiempaa vahvempaa automaatiota sijoittajavastuun toteutumiseen osana EVM-ohjelmia.

Yhteistä viimeaikaisille aloitteille on pyrkimys, että niin sääntelijät ja valvojat kuin luottoluokittajat ja sijoittajatkin kohtelisivat jatkossa euromaiden velkakirjoja entistä epävarmempina ja riskipitoisempina sijoituskohteina. Ajatuksena on, että tällöin sijoittajat painostaisivat ylivelkaantuneet hallitukset sellaiselle vyönkiristys- ja uudistuslinjalle, johon EU-instituutiot eivät niitä pysty pakottamaan.

Markkinakurin utopia

EMUn arkkitehtuuriin tehdyistä muutoksista huolimatta euroalueen perusluonne on pysynyt varsin muuttumattomana. Jäsenmaat ovat edelleen pääasiallisia finanssipoliittisia vallankäyttäjiä. Edes mahdollinen euroalueen oma budjetti, josta jäsenmaat sopivat periaatteen tasolla joulukuussa 2018, ei pienuutensa vuoksi muuta tilannetta oleellisesti. Siksi tarve säädellä jäsenmaiden finanssipolitiikkaa säilyy jatkossakin keskeisenä euroalueen talousohjauksen prioriteettina.

Euroalueen fundamenttien pysyvyys selittää osaltaan sitä ristiriitaa, että markkinoiden ilmeisestä epävakaudesta huolimatta etenkin velkojamaissa ne nähdään edelleen tärkeässä roolissa euroalueen vakauttajina. Vain markkinoiden uskotaan kykenevän tuottamaan riittävää vastuullisuutta yhteistä valuuttaa käyttävien hallitusten politiikkaan.

Markkinakurin vahvistamisen tiellä on kuitenkin merkittäviä esteitä. Ensinnäkin jäsenmaiden erisuuntaiset edut tekevät markkinakurin voimistamisesta vaikeaa. Heikkoja ja velkaantuneita jäsenmaita on vaikea saada puoltamaan uudistuksia, jotka todennäköisesti lisäisivät niiden velanhoitokustannuksia.

Markkinakurin edellytykset ovat kriisitoimien seurauksena oleellisesti heikenneet.

Perustavampi ongelma on, että markkinakurin edellytykset ovat kriisitoimien seurauksena oleellisesti heikenneet. Nykytilanteessa jäsenmaiden maksamat korkotasot ovat pikemminkin EKP:n poliittisten päätösten määrittämiä kuin yksityisten sijoittajien asettamia.

Markkinakurin aito palauttaminen edellyttäisikin käytännössä EKP:n vetäytymistä valtioiden joukkovelkakirjamarkkinoilta.

Nykyisen keskuspankkivetoisen finanssikapitalismin aikakaudella tämä on epäuskottava kehityskulku. Rahoitusmarkkinat eivät tule toimeen ilman luottamusta eri toimijoiden maksukykyyn ylläpitävän keskuspankin aktiivisuutta lainamarkkinoilla. EKP:sta on siten tullut omien osto-ohjelmiensa vanki.

Markkinakurin varassa toimivaa EMUa voidaan tässä valossa pitää epärealistisena ja jopa utopistisena hankkeena. Se voisi toteutua ainoastaan, mikäli euroalueelle perustettaisiin oma ”valtiovarainministeriö” eli vahva yhteinen finanssipoliittinen toimintakyky. Tällöin EKP vapautuisi jäsenmaiden epäsuorasta rahoittamisesta.

Markkinakurin innokkaimpina ajureina esiintyvät Saksa ja Suomi ovat kuitenkin toistuvasti torpanneet yritykset kehittää euroaluetta täyden fiskaaliunionin suuntaan. Ne katsovat euroalueen valtiovarainministeriön edustavan vaarallista ”yhteisvastuun” ja ”tulonsiirtounionin” tietä ja uskovat sen siksi pikemminkin rapauttavan markkinakuria. Visio markkinakurin EMUsta kaatuu näin sisäiseen ristiriitaisuuteensa.

VTT Markus Ojala tutkii mediaa ja poliittista viestintää Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Markkinakurin Eurooppa on saavuttamaton utopia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomi on ainoita euromaita, joilla on selkeä kanta rahaliiton kehittämisestä. Suomen ihanteena on ”markkinakurin EMU”, joka perustuu pankkiunionin viimeistelyyn ja yhteisvastuun vastustamiseen.

Suomen päätavoite EMUn kehittämisessä on saattaa pankkiunioni loppuun ja edistää pääomamarkkinaunionia. Toinen tärkeä tavoite on luoda valtioiden velkajärjestelymenettely, joka mahdollistaisi tulevissa kriiseissä velkojen alaskirjaukset ja sijoittajavastuun nykyistä laajemmassa mielessä.

Suomen päätavoite EMUn kehittämisessä on saattaa pankkiunioni loppuun ja edistää pääomamarkkinaunionia.

Molemmat ovat tärkeitä tavoitteita valtioiden ja pankkien välisen kohtalonyhteyden toteutumiseksi. Pankkiunioni viittaa pankkien ja valtioiden keskinäisriippuvuuteen, joka on seurausta liiallisesta luotonannosta ja puutteellisesta riskinhallinnasta, vakavaraisuussääntelystä ja pankkivalvonnasta.

Pankkiunioni, pääomamarkkinaunioni ja velkajärjestelymekanismi ovat siten tärkeitä uudistuksia, sillä eurokriisissä oli suurelta osin kyse näiden mekanismien puutteesta. Rahaliitto perustui oletukseen, etteivät valtiot ajautuisi maksukyvyttömyyteen, eikä tarvittavia instituutioita luotu valtioiden velkajärjestelyjen, pankkien hallitun alasajon tai sijoittajavastuun toteutumiseksi.

Kriisimaille jouduttiin antamaan tukipaketit, sillä valtioiden velkojen laiminlyönnit olisivat heijastuneet suuremmiksi ongelmiksi euroalueen pankkisektorille. Epäluottamus euroalueen valtioihin ja pankkeihin olisi puolestaan voinut hajottaa koko rahaliiton.

Kohtalonyhteyden poistamiselle selkeämpi aikataulu

Suomen kannan puute on, ettei se aseta näille tavoitteille selkeää aikataulua. Suomen kannan voi tulkita niin, että pankkiunionin, pääomamarkkinaunionin ja velkajärjestelyiden suhteen voidaan edetä vasta, kun jäsenmaat ovat itsenäisesti poistaneet kohtalonyhteyden.

Kun Suomi lisäksi vaatii, että vakavaraisuussääntelyssä valtionlainojen riskittömyydestä ja sijoittajavastuuseen kohdistuvista poikkeussäännöistä luovutaan, on epärealistista odottaa, että suurimmissa ongelmissa olevat maat saisivat hoidettua pankkisektorinsa itsenäisesti kuntoon lähitulevaisuudessa. Arvioiden mukaan euroalueella on noin 1 000 miljardin euron edestä järjestämättömiä lainoja, minkä lisäksi joidenkin euromaiden pankit ovat riippuvaisia vakavaraisuussääntelyn ja sijoittajavastuun poikkeussäännöistä.

Petteri Orpo on vaatinut EU-mailta tiekarttaa pankkisektorin riskien vähentämisestä, jonka jälkeen kohti talletussuojaa voidaan edetä. Valtioneuvoston tulisi selventää myös omia prioriteettejaan uudistusten suhteen. Ennen kaikkea sen tulee tarkentaa, missä järjestyksessä ja millä aikataululla pankkiunionia, pääomaunionia ja velkajärjestelyitä kohti voidaan edetä.

Käytännössä Suomen ja euromaiden tulee valita kahden asian väliltä.

Käytännössä Suomen ja euromaiden tulee valita kahden asian väliltä. Joko pankkien ongelmaluotoista pyritään mahdollisimman nopeasti eroon, mikä voi tyrehdyttää vihdoinkin alkaneen nousukauden. Toisaalta hidastelemalla pankkiunionin kanssa otetaan se riski, että seuraava kriisi ehtii iskeä ennen kuin tarvittavat kriisinhallintamekanismit on saatu toimintaan.

Kun EMUn kehittämisestä päätetään, Suomi voi joutua myös taipumaan kantaan, jossa reformien suhteen edetään jo ennen kuin kaikkien jäsenmaiden pankkisektorin riskit ovat kokonaan hoidossa. Tämä tarkoittaisi todennäköisesti monitahtista EMUn syventymistä, kun euromaiden ydinjoukko etenisi pankkiunionin viimeistelyssä ja Italian kaltaiset ongelmamaat tulisivat perässä.

Jos velkajärjestelyihin ja talletussuojaan edetään vasta, kun eri maiden pankkisektorit on puhdistettu, velkajärjestelyitä voitaisiin suorittaa ennemmin hyvässä taloudellisessa tilanteessa oleville euromaille, eikä niille, jotka velkajärjestelyitä kaikkein kipeimmin tarvitsisivat.

Rahaliitto on suurissa ongelmissa, jos tarvittavia kriisinhallintamekanismeja ei saada toimintavalmiuteen ennen seuraavan kriisin puhkeamista.

Mikäli pankkiunionin, pääomamarkkinaunionin ja velkajärjestelyiden luominen ja viimeistely sitä vaativat, Suomen on järkevää antaa pankkiunionin sääntöjen ja budjettikuria koskevien sääntöjen joustaa, jotta pankkiunioni ja kriisinhallintamekanismit saadaan mahdollisimman nopeasti käyttöön.

Vaikka Suomen kanta yhteisvastuun vastustamisesta saattaa olla budjettikurin vaalimisen kannalta perusteltua, Suomen linja saattaa edistää monitahtisen Euroopan lisäksi eriarvoista kehitystä rahaliiton maiden välillä. Rahaliitto on suurissa ongelmissa, mikäli tarvittavia kriisinhallintamekanismeja ei saada toimintavalmiuteen ennen seuraavan kriisin puhkeamista.

Kapea käsitys markkinakurista ei huomioi rahapoliittista yhteisvastuuta

Yhteisvastuun vastustamisen hengessä Suomi vastustaa euroalueen valtiovarainministerin, valtiovarainministeriön, budjetin sekä uusien makrotaloudellisten järjestelyiden perustamista. Sen sijaan Suomi kannattaa Euroopan vakausmekanismin (EVM) kehittämistä, jotta se voisi jatkossa hallinnoida velkajärjestelyitä sekä ottaa vastuun tukipakettien sisällöistä ja velkakestävyysanalyyseistä.

Suomi kannattaa Euroopan vakausmekanismin (EVM) kehittämistä.

Käytännössä tarkoituksena on kehittää EVM eräänlaiseksi Euroopan valuuttarahastoksi, joka mahdollistaa Euroopan komission, Euroopan keskuspankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) muodostaman troikan hajottamisen. IMF:n korvaaminen Euroopan omalla valuuttarahastolla on ymmärrettävää, sillä IMF on ollut erimielinen esimerkiksi Kreikan velkakestävyydestä.

EVM ei ole virallinen EU-instituutio, vaan se on jäsenmaiden EU-lainsäädännön ulkopuolelle perustama rahasto. Suomi vastustaa EVM:n tuomista EU-lainsäädännön alaiseksi, joten vakausmekanismia kehitettäneen todennäköisesti muokkaamalla hallitustenvälisiä sopimuksia EVM:stä ja budjettikurisopimuksesta.

Vakausmekanismin kehittäminen valuuttarahastoksi tarkoittanee vallansiirtoa EMU-instituutioilta euromaille, minkä lisäksi vahvojen maiden valta kriisimaiden asioihin vahvistuu tulevissa kriiseissä. Tässä mielessä markkinakurista puhuminen on harhaanjohtavaa, sillä kyseessä on markkinakurin sijaan vahvojen valtioiden valta yli heikkojen.

Koska valuuttarahasto merkitsee vahvojen vallan kasvattamista, se tarkoittaa keskittymistä ongelmamaiden alijäämiin. Vahvojen vallan kasvattaminen on taloudellisesti ja poliittisesti euroalueen vakauden kannalta epäsymmetristä, sillä kurittamalla kriisimaita keskitytään ainoastaan liiallisiin alijäämiin samalla, kun suuria ylijäämiä lähinnä ihaillaan.

Markkinakurista puhuminen on harhaanjohtavaa, sillä kyseessä on markkinakurin sijaan vahvojen valtioiden valta yli heikkojen.

Vaihtotaseiden epätasapaino on perimmäisimpiä eurokriisin taustalla olevia tekijöitä, johon Suomi ei tällä hetkellä ota lainkaan kantaa. Kun EVM:ää koskevaa sopimusta ja budjettikurisopimusta ollaan muokkaamassa, Suomen tulisikin vaatia näihin laaja-alaisia muutoksia niin, että alijäämien lisäksi puututtaisiin konkreettisesti myös liiallisiin ylijäämiin.

Liialliset ylijäämät pitävät rahaliittoa myös epätasapainossa. Ilman huomion kiinnittämistä euromaiden välisten vaihtotaseiden epätasapainoon kokonaisuudessaan Suomi ennemminkin ylläpitää euroalueen taloudellista epätasapainoa. Suomen jyrkkä linja alijäämien suhteen on omiaan ruokkimaan rahaliiton taloudellisia ja poliittisia jännitteitä sekä kasvattamaan jäsenmaiden välisiä intressiristiriitoja.

Velkajärjestelyiden lisäksi sääntöjoustot ja euroero mahdolliseksi

Suomen tulisi varautua myös siihen, että tarvittavia uudistuksia ei syystä tai toisesta ehditä saada aikaiseksi ennen seuraavan kriisin alkamista. Mikäli Suomi haluaa pitää kiinni yhteisvastuun vastustamisesta, tulisi sen tarjota kaikkein suurimmissa ongelmissa oleville maille mahdollisuus joustaa budjettikurisäännöistä ja vakavimmassa tapauksessa poistua yhteisvaluutasta.

Kun euromailla ei näytä olevan poliittista tahtoa tulonsiirtoihin ja liittovaltion kehittämiseen, tulisikin kansallisella tasolla sallia tietyin perustein suurempi talouspoliittinen jousto nykyisistä budjettikurisäännöistä. Tämä lisäisi jäsenmaiden kykyä vastata taloudellisiin ongelmiinsa itsenäisemmin, mihin Suomen EMU-linjaus perustuu.

Rahaliiton keskeisimpiä ongelmia on, ettei siitä voi erota.

Rahaliiton keskeisimpiä ongelmia on, ettei siitä voi erota. Tämän myötä kriisimaat joudutaan pitämään väkisin mukana. Esimerkiksi Kreikka on seuraavat vuosikymmenet velkavankeudessa.

Ideana tulisi olla, että euroalueelle luodaan exit-mekanismi, jonka avulla rahaliitosta voidaan poistua ilman eroamista Euroopan unionista. Hallitustenväliset sopimukset mahdollistivat perussopimusten luovan tulkinnan EVM:n perustamiseksi, ja hallitustenvälisesti voidaan myös luoda mekanismi eurosta eroamiseksi. Wolfgang Schäuble tarjosi Kreikan väliaikaista euroeroa yhdeksi ratkaisuksi Kreikan ja euromaiden välisissä neuvotteluissa kesällä 2015.

Exit-mekanismin luominen on välttämätöntä myös rahaliiton poliittisen hyväksynnän kannalta. Esimerkiksi Suomen eurojäsenyyttä on pidetty vakavana taloudellisena erehdyksenä, jota on kuitenkin vaikea peruuttaa poliittisesti. Eromekanismin luominen lisäisi rahaliiton legitimiteettiä, kun mahdollisista eroista voitaisiin järjestää kansanäänestyksiä.

Suomen linja finanssipoliittisen yhteisvastuun vastustamisesta perustuu rahapoliittisen yhteisvastuun hiljaiseen hyväksymiseen

Eurokriisin keskeinen opetus on, että säilyttääkseen yhteisvaluutan Euroopan talous- ja rahaliiton toimijat joutuivat uudelleentulkitsemaan ja rikkomaan rahaliiton keskeisiä perussopimuksiin kirjattuja periaatteita markkinakurista ja no-bailout-periaatteesta.

No-bailout-periaatteen mukaan euromaiden velkoja ei saa siirtää toisten euromaiden tai instituutioiden vastuulle eikä Euroopan keskuspankki (EKP) saa rahoittaa jäsenmaita. Tällä haluttiin varmistaa markkinakuri, jossa rahoitusmarkkinat ”rankaisisivat” korkeammilla koroilla jäsenmaita, joiden finanssipolitiikka ei ole linjassa Euroopan vakaus- ja kasvusopimuksen kanssa.

Eurokriisin myötä näistä periaatteista jouduttiin luopumaan puutteellisen institutionaalisen kehikon sekä pankkien ja valtioiden välisen kohtalonyhteyden vuoksi. Tukipaketeilla on estetty valtioiden maksukyvyttömyys, mikä tarkoittaa no-bailout-periaatteen radikaalia uudelleentulkintaa.

Lisäksi EKP:n johtaja Mario Draghi lupasi heinäkuussa 2012 ostaa rajattomasti euromaiden velkakirjoja sen jälkeen, kun euromaat eivät saaneet aikaiseksi vakausmekanismia, joka olisi kyennyt pelastamaan pienten kriisimaiden lisäksi suuremmat ongelmamaat Italian ja Espanjan. Lupaus rajattomasta interventiosta poisti käytännössä markkinakurin.

Mikäli EKP peruisi lupauksensa ja antaisi markkinakurin toteutua, taloudellisissa ongelmissa olevien euromaiden valtionlainojen korot nousisivat. Koska EVM:n varat eivät riitä Italian tai Espanjan saati molempien pelastamiseen, jäsenmaat joutuisivat kasvattamaan vakausmekanismin kapasiteettia, mikä johtaisi finanssipoliittisen yhteisvastuun merkittävään kasvuun.

Suomen kanta yhteisvastuuta lisäävien uudistusten vastustamisesta perustuukin EKP:n poikkeuksellisten toimien hiljaiselle hyväksynnälle. Eurokriisi ilmentää, kuinka jäsenmaat ovat antaneet eurokriisin myötä lisää taloudellista ja poliittista vastuuta EKP:lle.

EMUn kehittämisen suhteen tulisi finanssipoliittisen yhteisvastuun lisäksi kiinnittää huomio rahapoliittiseen yhteisvastuuseen sekä arvioida tarkemmin, kuinka EKP:n kasvaneet vastuut vaikuttavat sen rahapolitiikan riippumattomuuteen.

Rahaliiton keskeinen ongelma on kansallisen finanssipolitiikan ja ylikansallisen rahapolitiikan erottaminen.

Epätasainen vastuunjako jäsenmaiden ja keskuspankin välillä alleviivaa, kuinka rahaliiton keskeinen ongelma on kansallisen finanssipolitiikan ja ylikansallisen rahapolitiikan erottaminen. Asetelman purkaminen edellyttäisi euroalueen valtiovarainministeriön luomista EKP:n vastinpariksi, mutta perussopimusten avaamiseen ei tällä hetkellä ole poliittista tahtoa. Mikäli federalistinen ratkaisu ei ole mahdollinen, tulisi tietyissä tapauksissa luoda edellytykset myös yksittäisten maiden euroeroille ilman eroamista Euroopan unionista.

Toimimattomista säännöistä luovuttava

Eurokriisi näyttää muuttaneen käsityksiä markkinakurista. Kun markkinakuri ymmärrettiin ennen eurokriisiä talouspolitiikan vastuullisuutta ylläpitäväksi tekijäksi, se on eurokriisin myötä alkanut tarkoittaa mekanismien luomista, joilla kyettäisiin jatkossa mahdollistamaan euroalueen valtioiden velkajärjestelyt ja pankkien konkurssit markkinatalouden hengen mukaisesti. Näillä uudistuksilla on kiire, ja Suomen tulisi tarkentaa prioriteettejaan ja aikataulujaan niiden toteutumisesta.

Suomi ajaa linjaa, jossa vahvat jäsenmaat ottavat tulevissa kriiseissä itselleen roolia, jossa pyritään varmistamaan kriisimaiden budjettikuri ja rakenteelliset uudistukset. Näiden vahvojen maiden yhteisvastuun vastustus näyttää perustuvan EKP:n roolin kasvattamiseen. Puhe ”markkinakurin EMUsta” häivyttää poliittisten voimasuhteiden muutokset vahvojen ja heikkojen jäsenmaiden kuten myös jäsenmaiden ja Euroopan keskuspankin välillä.

Eurokriisi on osoittanut, että rahaliitto on selvinnyt uudelleentulkitsemalla ja rikkomalla omia sääntöjään.

Lisäksi on mahdollista, että Suomi joutuu luopumaan joistain tiukoista kannoistaan. EMUn kehittämistä käsitellään tänään alkavassa huippukokouksessa. Euroopan komissio on esittänyt esimerkiksi Euroopan valtiovarainministeriä ja EVM:n tuomista EU-lainsäädännön piiriin. Niin kauan kuin Saksassa ei ole toimivaa hallitusta, on kuitenkaan turha odottaa selkeyttä prioriteettien ja aikataulun suhteen.

Saksan sosiaalidemokraatit ovat vaatineet enemmän federalismia ja tukeneet Ranskan presidentti Emmanuel Macronin vaatimuksia yhteisvastuun lisäämisestä. Mikäli Angela Merkel ja kristillisdemokraatit taipuvat joihinkin näistä vaatimuksista, on oletettavaa, että Suomen linja joustaa.

Eurokriisi on osoittanut, että rahaliitto on selvinnyt uudelleentulkitsemalla ja rikkomalla omia sääntöjään, joten toimimattomimmista periaatteista ja säännöistä on ainoastaan järkevää päästää irti. Olen tässä tekstissä maininnut budjettikurisääntöjen joustamisen sekä exit-mekanismin luomisen. Lyhyen aikavälin tavoitteiden lisäksi olisi myös aloitettava periaatteellisempi keskustelu perussopimusten ongelmista, mikä toimisi alustana Suomen kannanmuodostukselle perussopimusten muuttamiseksi.

Antti Ronkainen (@anttironkainen) on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Teksti perustuu Ronkaisen lausuntoon valtioneuvoston selvityksestä EMUn kehittämiseksi.

Julkaisu Euroopan talous- ja rahaliiton säännöt eivät toimi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kuuntele artikkeli Marianne Sandelinin lukemana:

Eurooppalaiset toimijat vasemmistosta oikeistoon kritisoivat Euroopan talous- ja rahaliitto Emua ja vaativat yhä vahvemmin palauttamaan talouspoliittisen määräysvallan jäsenvaltioille.

Esimerkiksi Ranskan kevään presidentinvaaleissa sekä laitaoikeiston että -vasemmiston ehdokkaat, Marine Le Pen ja Jean-Luc Mélenchon, esittivät, että maan olisi syytä luopua Euroopan komission vaatiman ankaran talouskurin noudattamisesta. Molemmat ilmoittivat myös olevansa tarvittaessa valmiita irtautumaan eurosta.

Vaatimukset omaan valuuttaan palaamisesta lisäävät suosiotaan osin hyvin ymmärrettävistä syistä. Lähes kymmenen vuotta kestänyt eurokriisi on ollut muutamalle Emu-maalle suoranainen sosiaalinen ja taloudellinen katastrofi. Euroalueella voidaan perustellusti puhua menetetystä vuosikymmenestä. Euromaiden yhteenlaskettu bruttokansantuote saavutti vasta hiljattain taantumaa edeltäneen tason.

Euroalueella voidaan perustellusti puhua eurokriisin menetetystä vuosikymmenestä.

Mutta mitä eurosta luopumisella oikeastaan tavoitellaan? Minkälaisia lupauksia valtiollinen makrotalouspolitiikka voi realistisesti lunastaa?

Valtiolliset valuutat oikealla ja vasemmalle

Siinä missä Euroopan markkinaliberaali oikeisto on jo pitkään nähnyt rinnakkain käytössä olevat valtiolliset valuutat lähinnä kaupankäyntiä hankaloittavina tekijöinä, kansallismielinen oikeisto vaatii paluuta kansallisiin rahajärjestelmiin.

Tämä ei ole yllättävää, sillä monopolioikeus oman valuutan luomiseen on yksi valtiollisen suvereniteetin perinteisistä tunnusmerkeistä. Esimerkiksi Le Penin mielestä valtiosuvereniteetilla on neljä aspektia: ”rahapoliittinen, lainsäädännöllinen, alueellinen ja taloudellinen”.

Kansallinen oikeisto näkeekin kansalliset valuutat tärkeänä ensisijaisesti symbolisessa tai identiteettipoliittisessa mielessä. Se tosin vetoaa usein myös taloudellisiin perusteluihin, vaikkei tarjoakaan systemaattista arviota oman valuutan varsinaisesta makrotaloudellisesta merkityksestä.

Kansallinen oikeisto näkee kansalliset valuutat tärkeänä ensisijaisesti symbolisessa tai identiteettipoliittisessa mielessä.

Vasemmistokaan ei suhtaudu valtiollisiin valuuttoihin yksiselitteisesti. Koska nykyvasemmisto yleisesti ottaen kiinnittää vain vähän huomiota omaehtoiseen poliittisen talouden analyysiin, monet keskeiset eurooppalaiset vasemmistopuolueet sivuuttavat makrotalouden hallintaan liittyvät perustavat kysymykset.

Osalle vasemmistoa vaatimus kansallisten valuuttojen palauttamisesta näyttäytyy pelkkänä nostalgisointina – tai juuri epäilyttävänä nationalismina.

Osa vasemmistosta uskoo, että rahapoliittinen suvereniteetti voi antaa valtioille tärkeitä välineitä haastaa talouskuripolitiikka.

Modernia jälkikeynesiläistä talousteoriaa tunteva osa vasemmistosta sen sijaan uskoo, että rahapoliittinen suvereniteetti voi antaa valtioille tärkeitä välineitä haastaa talouskuripolitiikka ja poiketa vallitsevasta makrotalouspolitiikan ”uudesta konsensuksesta”.

Jälkikeynesiläinen uuschartalismi on pisimmälle kehittynyt teoria kansallisten valuuttojen poliittisesta taloudesta. Esittelen ja arvioin seuraavaksi sen lupauksia ja puutteita hiukan tarkemmin.

Rahapoliittisen suvereniteetin makrotaloudelliset lupaukset

Verrattuna vaikka juuri Emu-valtioiden nykyiseen rahoitukselliseen ahdinkoon omat kelluvat valuutat lisäävät uuschartalistien mukaan valtioiden makrotaloudellista pelivaraa kahdessa pääasiallisessa mielessä.

Ensinnäkin tällaisten rahapoliittisesti suvereenien valtioiden keskuspankit voivat asettaa ohjauskoron harkinnanvaraisesti parhaaksi katsomalleen tasolle. Keskuspankit voivat omaksua jonkin rahapolitiikkasäännön, reagoida taloudellisiin indikaattoreihin tilannekohtaisesti tai yksinkertaisesti ”jäädyttää” ohjauskoron haluamalleen tasolle vaikka pidemmäksikin aikaa.

Toiseksi rahapoliittisesti suvereeneilla valtioilla ei uuschartalistisen teorian mukaan ole pakottavaa tarvetta tasapainottaa budjettiaan edes pitkällä aikavälillä. Rahoituksellisesti periaatteessa riippumaton valtio pystyy kontrolloimaan korkomenojaan ja hoitamaan suuren osan maksusitoumuksistaan omassa valuutassaan. Siksi sen ei ole tarkoituksenmukaista määrittää julkiselle kulutukselleen sellaisia velkaantumis- tai alijäämärajoitteita, jotka voivat estää sitä esimerkiksi harjoittamasta aktiivista suhdannepolitiikkaa taantumaolosuhteissa.

Kirjaimellisen julkisen budjettirajoitteen puuttumisesta ei seuraa, etteikö rahankäyttökohteita olisi syytä valikoida huolella.

Kirjaimellisen julkisen budjettirajoitteen puuttumisesta ei tietenkään seuraa, etteikö rahankäyttökohteita olisi syytä valikoida huolella. Rahankäyttöä voidaan hedelmällisesti arvioida makrotaloudellisin, ekologisin ja sosiaalisin kriteerein.

Rahapoliittinen suvereniteetti voisi näin kohentaa valtioiden mahdollisuuksia harjoittaa omaehtoista ja kokeilevaa raha- ja finanssipolitiikkaa. Myös perinteisehköllä pohjoismaisella talous- ja yhteiskuntapolitiikalla vaikuttaisi sittenkin olevan tulevaisuutta kestävyysvajelaskelmista ja yleisestä hyvinvointivaltiopessimismistä huolimatta. Kriittisetkin poliittisen talouden tutkijat ovat sortuneet kohtuuttomaan synkkyyteen eurooppalaisen hyvinvointivaltion tulevaisuuden näkymiä arvioidessaan.

Hyvinvointivaltiomallia on tietysti syytä päivittää ja kehittää monin tavoin. Vaadittavien reformien luonteesta voitaisiin kuitenkin rahapoliittisen suvereniteetin turvin käydä huomattavastikin nykyistä idearikkaampaa ja demokraattisempaa keskustelua – ainakin jos uuschartalisteja on uskominen.

Onko lupauksilla katetta?

Uushartalistit kiinnittävät huomiota olennaiseen asiaan, kun he kyseenalaistavat perinteisen ajatuksen siitä, että kaikilla taloudellisilla toimijoilla on ehdoton budjettirajoite. Tähänastiset yritykset muotoilla julkisvallan budjettirajoite ovat nimittäin perusteetta sivuuttaneet keskeisen erottelun valuutan liikkeellelaskijoiden ja valuutan käyttäjien välillä.

Huolellinen institutionaalinen analyysi osoittaa, ettei valuutan liikkeellelaskija, siis omalla keskuspankilla varustettu valtio, usein ole tiukassa rahoituksellisessa mielessä riippuvainen verotuloista tai yksityisistä lainoittajista kulutuspäätöksiä tehdessään.

Tämä ei ole pelkkää abstraktia teoriaa. Useat empiiriset tapaukset osoittavat, ettei ainakaan kaikilla rahapoliittisesti suvereeneilla valtioilla ole ehdotonta rahoitusrajoitetta edes pidemmällä aikavälillä. Esimerkiksi Yhdysvaltojen ja Japanin rahoituksen lähihistoria tukee tätä arviota.

Yritykset muotoilla julkisvallan budjettirajoite ovat perusteetta sivuuttaneet keskeisen erottelun valuutan liikkeellelaskijoiden ja valuutan käyttäjien välillä.

Maksukyvyttömiksi julistautuneiden rahapoliittisesti suvereenien valtioiden lista jää hyvin lyhyeksi – Venäjän vuoden 1998 konkurssipäätös on ainoita tapauksia. Rahapoliittisesta suvereniteetistaan luopuneiden valtioiden konkursseista löytyy historiasta sitä vastoin lukemattomia esimerkkejä.

Keskuspankkien kyvystä määrittää ohjauskorko harkinnanvaraisesti vallitsee jo varsin laaja konsensus. Useimmat keskuspankit ovat julkisesti luopuneet vielä 1980-luvulla muodikkaista monetaristisista rahamäärätavoitteista.

Keskuspankkien tällä hetkellä laajalti hyödyntämät rahapolitiikkasäännöt perustuvat ymmärrykseen siitä, että keskuspankki on periaatteessa vapaa seuraamaan itse itselleen asettamaansa sääntöä, vaikka käytännössä ne ovatkin tietysti alttiita vaikutteille ja korkopoliittisia päätöksiä ohjaa aina suuri joukko tekijöitä.

Keskuspankeilla kuitenkin on todellisia vaihtoehtoja. On siis potentiaalisesti kiistanalainen poliittinen kysymys, minkälaista korkopolitiikkaa niiden tulisi harjoittaa.

Valtiokeskeisen makrotalouspolitiikan tosiasiallisia reunaehtoja

Rahapoliittisesti suvereenit valtiot vaikuttavat siis nauttivan varsin olennaisista etuoikeuksista. Mutta miten merkittäviä niiden poliittiset ja taloudelliset toimintamahdollisuudet kaikki olennaiset tekijät huomioiden lopulta ovat?

Miten merkittäviä rahapoliittisesti suvereenien valtioiden poliittiset ja taloudelliset toimintamahdollisuudet lopulta ovat?

Vähättelemättä edellä käsiteltyjä oman valuutan tuomia makrotaloudellisia hyötyjä myös rahapoliittisesti suvereenien valtioiden talouspoliittisella autonomialla vaikuttaa olevan ainakin kolmentyyppisiä reunaehtoja, jotka monin tavoin kytkeytyvät toisiinsa.

Perimmäisin rajoite talouspolitiikalle on tuotannontekijöiden saatavuus. Vaikka kapitalistiset rahataloudet toimivatkin pääsääntöisesti jonkinasteisella vajaakapasiteetilla, eritoten nousukaudella syntyy varsin herkästi tarjontapuolen pullonkauloja, jotka lisäävät myös inflaatiopaineita.

Monia tuotannontekijöitä voidaan usein jollakin aikataululla lisätä vastauksena kasvavaan kysyntään, mutta materia ja energia maapallolla ovat viime kädessä rajallisia, kuten on myös esimerkiksi hiilinielujen kyky sitoa hiilidioksidia.

Ekologinen rajoite itsessään estää ainoastaan pidemmän päälle ympäristösyistä kestämättömien talouspoliittisten tavoitteiden toteuttamisen. Huomio ei silti valitettavasti ole triviaali, sillä ekologiasta piittaamaton tuotannon maksimointi on kaikkien perinteisten talouspolitiikan koulukuntien jakama päämäärä.

Reaalisten rajoitteiden lisäksi rahapoliittisesti suvereenitkin valtiot kohtaavat rahataloudellisia haasteita, vaikka niillä yleisesti onkin varsin hyvät eväät raha- ja finanssipolitiikkaan.

Edellä käsitellystä uuschartalistista argumentaatiosta itsestään seuraa, että niillä valtioilla, joiden omilla valuutoilla ei ole merkittävää kysyntää kansainvälisessä kaupassa, voi olla vaikeuksia hankkia käyttöönsä sellaisia tuotannontekijöitä, joiden ostamiseksi ne tarvitsisivat ulkomaista valuuttaa.

Omavaraisuuteen pyrkiminen lieventäisi ongelmaa, mutta samalla se sulkisi pois osan globaalin työnjaon mahdollistamista talouspoliittisista vaihtoehdoista. Luonnonvaroiltaan rikkailla talousalueille pulma ei välttämättä ole yhtä polttava.

Varsinkin makrotalousteorian kaldorilainen suuntaus painottaa lisäksi maksutaserajoitteiden merkitystä. Maksutaseongelmat ovatkin historiallisesti usein muodostuneet valtioille kasvurajoitteeksi. Erityisesti monilla pienillä avotalouksilla on näiden ongelmien välttämiseksi monesti strateginen intressi turvautua talouskuriin, palkkaleikkauksiin, vientipainotukseen ja yleisesti voittovetoisiin kasvustrategioihin.

Kansallisvaltioilta odotettavissa oleva itsekäs käyttäytyminen on monesti lopulta haitallista niiden omienkin tavoitteiden saavuttamisen kannalta.

Tällainen kansallisvaltioilta odotettavissa oleva itsekäs käyttäytyminen on monesti lopulta haitallista niiden omienkin tavoitteiden saavuttamisen kannalta, sillä ilman riittävää panostusta kysyntään vaikuttaviin tekijöihin maailmantalouden kasvu tyrehtyy.

Juridiset ja institutionaaliset käytänteet asettavat kolmannen tyypin reunaehtoja. Niitä on toki mahdotonta tarkkarajaisesti erottaa varsinkaan rahataloudellisista rajoitteista.

Esimerkkejä ovat viime vuosikymmeninä yleistyneet kansalliset ja ylikansalliset pyrkimykset asettaa lainsäädännöllisiä rajoituksia julkiselle velkaantumiselle tai merkittäviin uusiin kansainvälisiin kauppasopimuksiin neuvotellut investointisuojasopimukset. Nämä kehityskulut ovat supistaneet demokraattisen talouspolitiikan tilaa.

Kohti kosmopoliittista makrotalouden hallintaa – vaikka ilman euroa

Varsinkin uuschartalistit itse painottavat, kuinka rahapoliittinen suvereniteetti kansallisvaltiotasolla avaa talouspolitiikalle mahdollisuuksia. Tästä tulokulmasta Emu-jäsenmaissa voimistuvat pyrkimykset kansallisiin valuuttoihin palaamisesta vaikuttavat myös demokratiasyistä ensisilmäyksellä yksiselitteisen kannatettavilta.

Politiikan tutkijoiden ja kansalaisyhteiskunnan toimijoiden keskuudessa kasvavaa suosiota saavuttavan kosmopolitanistisen demokratiateorian mukaan autenttinen demokratia tarvitsee kuitenkin tuekseen ylikansallisia globaalin hallinnan instituutioita – myös makrotalouden hallinnan saralla. Maailmantalouden haasteet ovat tunnetusti vahvassa kytköksessä muun muassa globaaleihin köyhyys-, turvallisuus- ja ympäristöongelmiin.

Autenttinen demokratia tarvitsee kuitenkin tuekseen ylikansallisia globaalin hallinnan instituutioita.

Jos valtioiden talouspoliittisia mahdollisuuksia eivät millään merkittävällä tavalla rajaisi sellaiset ”ulkoiset” tekijät kuin rahoitusmarkkinat, toisten valtioiden politiikkalinjaukset tai alueelliset ja kansainväliset sopimukset, syyt kehittää demokraattista makrotalouden globaalia hallintaa jäisivät melko vähäisiksi.

Ei siten ole yllätys, että uuschartalistisen rahateorian kehittäjät ovat pitkälti sivuuttaneet globaalin ulottuvuuden – teorian mukaanhan omaehtoisen valtiollisen talouspolitiikan toteuttamisen esteet ovat varsin helposti ylitettävissä.

Kokonaisvaltainen poliittisen talouden analyysi kuitenkin paljastaa joukon valtiollista talouspolitiikkaa eri tavoin ehdollistavia tekijöitä. Siksi keskittyminen yksinomaan kansallisen tason politiikkavaihtoehtojen kehittämiseen alkaa näyttää ongelmalliselta.

Pitää paikkansa, etteivät suositut mekaaniset käsitykset nykymuotoisen globalisaation asettamista ehdottomista rajoista kansallisvaltioiden päätöksenteolle kestä lähempää tarkastelua. Silti myös Emu-kriitikoiden on syytä huomata, ettei paluu entistäkin valtiokeskeisempään makrotalouden hallintaan ole pidemmän päälle toivottava kehityskulku.

Pelkästään eurosta luopumisella ei saavuteta demokratianäkökulmasta paljoa.

On täysin mahdollista, että pyrkimykset demokratisoida ja reformoida Emu toimivaksi rahaliitoksi etenevät liian hitaasti, jotta liiton hajoaminen olisi niiden avulla enää vältettävissä. Vaikka jäsenvaltiot päätyisivät euroalueen uudistumiskyvyttömyyden huomioiden hyvin perustein palaamaan kansallisiin valuuttoihin, suunnitelmia ja liikehdintää kosmopoliittisen makrotalouden hallinnan instituutioiden kehittämiseksi tarvitaan enemmän kuin koskaan ennen. Pelkästään eurosta luopumisella ei saavuteta demokratianäkökulmasta paljoa.

VTM Konsta Kotilainen on tohtorikoulutettava Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella. Kotilaisen pro gradu -tutkielma The Political Economy of Monetary Sovereignty in the Era of Modern Money: Moving towards a Flexible Synthesis of Post Keynesian Economics and Critical GPE voitti Valtiotieteellisen yhdistyksen vuoden gradu -palkinnon 2017.

Julkaisu Mitä eurosta luopumisella tavoitellaan? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Politiikka on ongelman määrittelyä

Eurokriisiin ei ole automaattista, oikeaa tai rationaalista ratkaisua. Jokainen ehdotus ja politiikka lähtee ongelman määrittelystä ja perustuu siksi tulkinnalle.

Feministitutkija Carol Bacchi on korostanut alkuperäisen ongelman määrittelyn merkitystä politiikkaprosessissa, mutta tämä pätee oikeastaan kaikkeen poliittiseen retoriikkaan ja tulkintaan.

Tulkinnat tehdään aina erilaisista aatteellisista tai kokemuksellisista lähtökohdista. Tämä pätee myös tutkimukseen, mutta tutkijan tehtävä on olla vastaanottavainen erilaisille näkökulmille, etsiä uusia ja tuoda niitä esille.

Kun kirjoitan tätä tekstiä Brysselin koneessa matkalla Suomeen, on hyvä kertoa matkani päätarkoituksena olleen tulkinnalliseen politiikantutkimuksen konferenssiin osallistuminen Lillessä samaan aikaan, kun EU:ta tutkivat kollegat kuuntelivat Thomas Pikettyä Pariisissa. Eurooppa on kuitenkin myös politiikantutkimuksen tutkimuskohde, ja EU- ja kansalliset prosessit liittyvät toisiinsa.

Politiikalle tunnusomaista on artikulaatioprosessi, jossa irrallisia elementtejä liitetään yhteen ja erotetaan toisistaan. Tällainen prosessi on tietenkin ongelman ja ratkaisun määrittelyssä keskeistä, mutta sillä on merkitystä myös poliittiselle mobilisaatiolle ja liikehdinnälle, kannatuksen hakemiselle ja samaistumiselle. Yhteisyyttä luodaan tuottamalla retorisia kiinnekohtia, yhteisiä nimittäjiä ja vastapuolta.

Politiikan teoreetikko Ernesto Laclaun ajattelua jatkaen voidaan todeta, että juuri tällainen poliittinen retoriikka ja mobilisaatio voi johtaa tilanteeseen, jossa kaksi ryhmää taistelee sokeasti toisiaan vastaan. Näin on käynyt myös tässä kriisissä.

Polarisaatio Kreikassa

Aiemmin kirjoitin, kuinka Kreikan politiikalle tyypillistä on ollut kahden ison puolueen välinen kamppailu ja klientelismi. Syrizan vaalivoitto oli vastaus kriisiytyneeseen tilanteeseen, jossa tavalliset kreikkalaiset katsoivat tulleensa edellisen poliittisen eliitin ja Euroopan unionin, euroryhmän ja IMF:n pettämiksi.

Syrizan ei tarvinut juurikaan argumentoida, mitä muuta tekisivät hallituksessa, paitsi haastaisivat euroryhmän heille kirjoittamaa talousohjelmaa, jolla oli laaja kurjistava vaikutus kreikkalaisiin, vaikka suurin osa rahoituksesta olikin jäänyt Kreikassa toimiville ulkomaalaisille pankeille. Koalitiohallituspartneri Anelia (Itsenäiset kreikkalaiset) ja Syrizaa yhdistää poliittinen analyysi tilanteesta ja Troikka-kritiikki.

Euroryhmän kantavien voimien näkökulmasta Syriza oli heihin kohdistuvan protestiin ilmentymä, jolla ei ollut aikomustakaan toteuttaa talouspakettia. Ja näin heidät vastaanotettiin kylmästi velkaneuvotteluissa. Samoin heidät nähtiin jälleen uutena poliittisena ryhmänä, joka vain tahtoisi toteuttaa klientelismiä omille ryhmilleen.

Epäilemättä hallituskoalitiolla on yhä merkitystä sille, mitä valtio vähillä rahoillaan rahoittaa, mutta tilanne ei kuitenkaan ole samankaltainen kuin kahden vakiintuneen eliitin tilanteessa – kuten esimerkiksi Unkarissa, Fideszin noustessa valtaan kahdeksan oppositiovuoden jälkeen vuonna 2010.

Syriza, löyhä poliittinen yhteenliittymä, jossa oltiin tehty pitkään työtä uudenlaisen yhteistyön muodostamiseksi, muuttui poliittiseksi toimijaksi vuonna 2012, kun kävi ilmi, että vanhojen puolueiden klientelismi jatkuu yhä ja talouspolitiikka ajaa maata entistä syvemmälle kriisiin.

Kun huomioidaan yhteenliittymän poliittisten ryhmien väliset erilaiset taustat marxilais-leninistisestä ideologiasta blairilaiseenkin eurokommunismiin, on merkittävää, kuinka hyvin Syriza ja koalitio ovat toimineet tähän saakka.

Syrizasta tuli kuitenkin protestin symboli, johon moni kreikkalainen pisti toivonsa vaaleissa. Kun se ei pysty pitämään lupaustaan, yhteenliittymä itse on vaikeuksissa.

Kansainvälisestikin Syrizasta on tullut yhteinen nimittäjä euroryhmän hegemonian kyseenalaistamiselle ja eurokritiikille. Euroopassa unohdetaan, että Syrizan kantava voima ja Tsiprasin taustaryhmä, eurokommunistit, ovat kuitenkin lojaaleimpia integraatioprojektille.

Ristiriidoista huolimatta Tsiprasin päätavoitteena ei ollut koskaan kyseenalaistaa Euroopan unionia itseään. Siksi oxi-ääni ei ollut ääni erolle eurosta vaan paketin hylkäämiselle. Kansanäänestyksellä haettiin aikaa ja sen tuomalla Grexit-vaihtoehdolla näytettiin, että Euroopassa on muitakin voimia kuin EU ja Nato.

Kansanäänestyksellä Syriza ajoi itsensä entistä tiiviimmin puun ja kuoren väliin: he tietävät, että heillä ei ole mandaattia toteuttaa kiristettyä kriisipakettia. Kreikassa moni näkee Tsiprasin myyneen sielunsa ja Kreikan kansan sielun Euroopalle – halvalla.

Koska Syriza on yhteenliittymä aiemmista pienistä toimijoista, moni myös korostaa, ettei eurokommunisteihin voinut ennenkään luottaa. Tsipras puolestaan joutunee etsimään uusia yhteisiä nimittäjiä laajasta Syrizan ryhmästä, ja jopa kutistamaan sitä pysyäkseen vallassa. Pääministerin eroamisella voisi olla symbolista voimaa, mutta onko hänelle korvaajaa?

Euroopassa epäluulo Syrizaa kohtaan näyttäytyy epäluulona Kreikkaa ja kreikkalaisia kohtaan. Euroryhmän päätös tiukentaa Kreikka-paketin ehtoja kansanäänestyksen jälkeen ja siihen liittyvät rehvakkaat vastaukset maanantaiaamuisessa tiedotustilaisuudessa korostavat tätä kreikkalaisiin henkilöityvää epäluuloa.

Kreikassa oli muitakin EU-kriittisiä voimia. Kun Syrizalta katkaistaan siivet, heidän on entistä vaikeampi vastata Kultaiselle aamunkoitolle ja oikeistopopulisteille.

Vaikka euroeliitti ehkä tahtoi perinteisempiä puolueita neuvottelupöytään, on epätodennäköistä, että heitä pitkään aikaan nähdään, sillä heillä on kytkös klientelismiin ja entiseen politiikkaan, jossa laitetaan puoluerakenteet pikemminkin kuin kansalaiset keskiöön. Tämä on uusi Kreikan politiikan jakolinja.

Kun väitetään, että Kreikka on demokratian kehto, on hyvä muistaa, että se ei ole sitä ollut aina ja automaattisesti. Kreikkalaiset ovat kuitenkin pyrkineet uudistamaan politiikkaansa demokraattisemmaksi uusien puolueiden kautta kyseenalaistamalla klientelismin ja tuomalla politiikan lähemmäksi kansalaisia.

Kansallisvaltiopolitiikka ratkaisun taustalla Euroopassa

Katsotaan vielä toisesta näkökulmasta, miksi tiukkaan, Euroopan tulevaisuuden haastavaan tulokseen päädyttiin. Kreikassa on tarve uudistuksille, mutta oliko politiikka ajettava näin kylmästi läpi?

Vastakkainasettelun perusteella on siis ymmärrettävää, miksi euroryhmä rehenteli ja pyrki tiukkaan ratkaisuun. Kuitenkin sen euroopanlaajuiset seuraukset imagotappioina #ThisIsACoup-tulkintaa tukemalla eli Kreikan suvereenisuuden avoimella kyseenalaistamisella tulivat luultavasti yllätyksenä.

Analyysini ensimmäisessä osassa kerroin, kuinka Luxemburgin Eurooppa-aukion keskellä on kansallinen instituutio, Philharmonie.

Samalla tavalla Eurooppa-politiikka ja kansallinen politiikka ovat keskenään erottamattomia. Euroryhmän päättäjät tekevät omaa kansallista politiikkaansa ja pyrkivät samalla vaikuttamaan muihin euromaihin.

Kreikka on toiminut Suomessa EU:n ongelmien symbolina. Kreikka on laclaulaisittain tyhjä merkitsijä (alkuperäisestä merkityksestään höllentynyt käsite), joka toimii kiinnekohtana erilaisissa kansallisissa poliittisissa diskursseissa.

Perussuomalaisetkin ovat tyytyneet unionin vastustamisen sijaan vastustamaan sitä, että Kreikkaan lähetetään suomalaisten rahoja. Vakuuksia vaadittiin Urpilaisen aikaan SDP:ssä, ja demariedustajat Tuppurainen ja Myller nostivat ne esiin suuren valiokunnan äänestyksessäkin sunnuntaina.

Sunnuntaina Facebook-analyysinani esitin:

”Eurokriisin ratkaisuehdotuksessa kyse on siitä, että näin oikeistohallitukset voivat 1) normalisoida tai muuttaa rationaalisiksi omat leikkauksensa, 2) viestiä, että Syrizan kaltaisille liikkeille käy kalpaten omissa maissa, 3) ja että Ranskalle ja muille ’alisuorittajille’ käy myös kalpaten elleivät usko tähän malliin, ja 4) näyttää, että se, jolla valta on, sitä käyttäköön, ettei nenille hypitä ylipäänsä, 5) sekä lopulta tulla ’sankareina’ kotiin. Samalla usko yhteisvaluuttaan ja EU:hun heikkenee, mutta sitähän Eurolojaaleissa maissa ei ymmärretä ja euroepäluuloisissa maissa siitä ei välitetä.”

Avataan tätä hieman. Koska yllämainitusti EU-demokratia toteutuu euroryhmässä kansallisvaltioedustuksen mukaan, on väliä sillä, ketkä ovat vallassa kansallisvaltiossa.

Saksassa ja Suomessa, muiden maiden muassa, ovat vallalla oikeistohallitukset. Kuten tunnettua, europarlamentin merkitys näkyy siinä, että politiikat siirtyvät sisarpuolueiden välillä ja vaikuttavat myös kotimaan politiikkaan.

Esimerkit tästä ansaitsisivat oman analyysinsa, mutta nykyisenkin hallituksemme ohjelmasta löytyy ideologisia ja käytännöllisiä kopioita muualta. Sipilä ja Stubb kumppaneineen eivät ole niitä keksineet tyhjästä. Tällainen tulkinta ongelmista perustelee leikkaukset ja tuo esiin uhan, että jos valtion velkaantuminen kasvaa, seuraamukset ovat samanlaisia itsemääräämisoikeuden menettämisiä.

Leikkauksia on jo tehty monissa maissa ja niitä on legitimoitu europolitiikalla välttämättömiksi. Jos niitä alettaisiin nyt kyseenalaistaa euromaiden tasolla, syntyisi uusia kansanliikkeitä, jotka vaatisivat samankaltaista kohtelua. Esimerkiksi Ranskassa on ilmassa vahvaa kritiikkiä, jolta pyrittiin tiukalla linjalla leikkaamaan siivet.

Vastakkainasettelu, jota Kreikka pyrki EU:ta kohtaan ottamaan, toistui tiukkana linjana. Siinä näkyi loukkaantuminen, jonka kansanäänestyksellä vetoaminen aiheutti – Tsiprashan oli nimenomaan vedonnut kansaa hylkäämään ehdotuksen. Hän olikin saanut tuen vetoomukselleen.

Saksa ja muut maat kokevat, että he vain pyrkivät auttamaan Kreikkaa – ja samalla itseään ja Eurooppaa. Kreikan kansanäänestys oli Grexit-kortin vetämistä varten, vaikka kukaan ei voisi taata tai edes yrittää taloudellisesti vakuuttaa, että ero eurosta ei aiheuttaisi kreikkalaista tragediaa.

Lopulta pitää katsoa kotimaahan, jonne neuvottelijat tahtoivat palata sankareina. He puolustivat kansalaisiaan kreikkalaisten keksintöjä vastaan.

Saksalainen ja vahvasti eurooppalainen filosofi Jürgen Habermas tuoreessa eurokriisi-kirjoituksessaan väittää, että eliitit ovat eristäytyneet kansasta ja medialla on tässä ollut rooli. Emme kuitenkaan voi tietää, miten kävisi, jos Saksassa tai Suomessa äänestettäisiin samankaltaisista asioista.

EU:ssa on uskottu siihen, että massat voidaan kouluttaa ymmärtämään, että juuri valittu tie on oikea. Eetos on samankaltainen kuin Itä-Euroopassa muutama vuosikymmen sitten vallalla olleissa järjestelmissä, mutta Euroopan unionihan on perustettu Itä-Euroopan kontekstissa fasismin ja kommunismin uhkaa torjumaan. Nyt euroryhmä toteuttaa myös polarisoivaa periaatetta itseään kohdistuvaan kritiikkiin: jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan.

Siinä, missä Neuvostoliitto jäi jälkeen teknologisessa ja humaanissa kehityksessä, olisi hyvä, että Euroopan unioni pystyisi muuttumaan maailman ja demokratiakäsitteidenkin mukana.

Demokratia ja kuinka päästä euroskeptikkojen ansasta

Voidaan sanoa, että euroryhmä ajoi itsensä ansaan, jonka sille asettivat Soinin kaltaiset EU-kriitikot. Samalla, kun pohditaan Kreikan ja Syrizan merkitystä eurolle ja sen kriisille, voidaan ihmetellä, kuinka suuri valta pienen maan 17,7 prosentilla äänestäjistä voikaan olla, vaikka Suomi ei ollut ainoa kriitikko.

Vaikka euroalue pysyisi yhtenäisenä, Euroopan unionin diskursiivinen perusta demokratian tukijana kyseenalaistui.

Amerikkalaisen talousnobelistin Paul Krugmanin mukaan Eurooppa käy perusideaansa vastaan.

Mutta Euroopan unionin perustalla on ajatus siitä, että taloudellisesta yhteistyöstä ja kansallisvaltiotalouksien interaation kautta syntyy rauhaa. Demokratia on ollut se, mitä EU puolustaa ja jopa väittää omakseen, mutta ei välttämättä itse kehitä eteenpäin. Demokratia voidaan nähdä abstraktina ideaalina, joka pyrkii lähinnä oikeusvaltioiden toteuttamiseen.

Jean Monnet’n idea, että uudet instituutiot tulisivat parlamentaarisen päätöksenteon piiriin ja demos olisi Eurooppa, ei heti ja kaikkialla saanut tuulta alleen. Maastrichtin sopimuksesta alkaen on pyritty luomaan demosta Eurooppaan ja antamaan valtaa parlamentille, mutta euroryhmässä demokratia toteutuu ainoastaan kansallisen edustuksen kautta. Keskeistä on, mikä nähdään demokseksi. Kansallisilla ”demoksilla” on valtaa unionin tason päätöksissä.

Eurooppalaisen demokratian kannalta paradoksaalista on, että vaalit tai kansanäänestys Kreikassa vaikuttaa vähemmän kuin se, millainen tulkinta taloudesta Saksan hallituksella on.

Pari viikkoa sitten Thessalonikissa tapaamallani taksikuskilla olisi siis kenties enemmän valtaa kuin tavallisella kreikkalaisella: hän oli lähdössä Saksaan vuodenvaihteessa ja paikallispolitiikan kautta pystyisi hiljalleen vaikuttamaan saksalaiseen politiikkaan.

Eikö siis tässä jo olisi perusteita laajemmalle federaatiolle? Pikkiriikkisen kahvilan pitäjä Lillessä puolestaan analysoi, että euron ongelmat johtuvat juuri siitä, että poliittinen integraatio ei ole edennyt parlamentaarisesti.

Edustuksellisen ja institutionalisoituneen demokratian kannattajille demokratiavaje euroryhmän ytimessä alkaa näyttäytyä ongelmana – oli taustalla sitten hallitusten välinen yhteistyö tai eurooppalainen parlamentarismi – jos deliberaatio ja valtasuhteet toteutuivat euroryhmässä, kuten Varoufakis niitä kuvasi ensimmäisessä ministeriytensä jälkeisessä haastattelussa.

Uudemmassa demokratiateoriassa deliberaation merkitys on korostunut niin parlamenteissa, komiteoissa kuin vakiintuneiden politiikan paikkojen ulkopuolella. Demokratiaa ei enää nähdä pelkkänä institutionaalisena tilana vaan jatkuvasti kehittyvänä eetoksena.

Jos tämä on ”tyypillinen eurooppalainen järjestely”, kuten komission presidentti Juncker maanantaiaamuisessa pressitilaisuudessa väitti, kuka tahtoo tällaista Eurooppaa tai mihin olemmekaan tottuneet?

Unionin demokratiakäsitys korostaa kansallisvaltioiden politiikkaa, mutta ei välttämättä ole responsiivinen kaikille demokratiavaatimuksille, kuten Kreikan kansanäänestykselle – tai kritiikille, joka sille esitetään suoran vastakkainasettelun kautta. Pikemminkin käy helposti niin, että luodaan uutta jakolinjaa Syrizan kannattajien ja EU:n välille.

Jokainen kriisi on kuitenkin uuden alku ja antaa mahdollisuuden sen pohtimiseen, millaista EU:ta tai demokratiaa tahtomme.

Kriisi nostatti EU-kriittisyyttä monissa niissäkin, jotka ovat olleet tyytyväisiä integraatioprojektiin. Nyt olisi aika aktivoitua nostamaan tämä kysymys esiin. Kuten alussa kirjoitin, ongelmanmäärittely on politiikkaa ja valmiita vastauksia ei ole.

Analyysisarjan ensimmäinen osa Monumenttien kummituskaupunki Euroopan symbolina? julkaistiin 13.7.2015.

Julkaisu Demokratia, Eurooppa ja poliittinen polarisaatio? Eurokriisianalyysia, osa II ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Autenttisuuden vuoksi kerrottakoon, että tämä teksti syntyi junassa Luxemburgista Brysseliin. Olin juuri käynyt tekemässä monumenttietnografista politiikan tutkimusta (uusi termi kaupunkikuvan politiikan tälle ulottuvuudelle) Luxemburgissa, ja sitä ennen konferenssimatkalla Ranskassa Lillessä, josta matka nopealla junalla kestää 35 minuuttia ja hitaalla kaksi tuntia.

Eurooppa-aukio

Toinen paikka, jossa Euroopan ydin avautuu, on Luxemburgin ”Eurooppa-kaupunginosassa” Kirchbergissä. Sen Eurooppa-aukiolla ovat Parlamentin arkisto, Schuman-rakennus ja konferenssikeskus, mutta myös luksushotelli ja kansallinen konserttitalo Philharmonie. Sen kulmalta pääsee vielä sankariarkkitehti I. M. Pein suunnittelemaan modernin taiteen museoon (MUDAM) ja linnoitusmuseoon (Trois Glands/Trei Eichlen), jonka tarkoituksena on kertoa Luxemburgin identiteetistä linnakkeena.

Aukiota on uudistettu 2000-luvun puolivälistä, josta alkaen olen sitä tutkinut. Sen merkittävää symbolista arvoa korostetaan suunnitteludokumenteissa. Schumania lukuunottamatta muut rakennukset ovat saaneet kasvojen kohotuksen tai ovat uusia.

Vaikka kulttuuri-instituutiot tuovat myös kävijöitä, ihmisiä on kuitenkin yleisesti ottaen vähemmän kuin siististi leikattuja EU-integraation viimeisimmän vaiheen jälkeen istutettuja lehtipuita.

Kirchbergin rakennuksia on korjattu, niiden julkisivut on uudistettu. Aluetta on tiivistetty ja sinne on rakennettu ja rakennetaan uusia instituutioita ja monumentteja kansallisiin ja eurooppalaisiin tarpeisiin.

Pankkibuumin aikaan 1980-luvulla pitkulaisen alueen vastakkaiseen päätyyn nousi pankkeja ja finanssialan yrityksiä, joita kevyesti verottava Luxemburg sinne houkutteli. Alueen alkuperäisestä perinteestä poiketen sinne on rakennettu asuntoja kymmenelle tuhannelle asukkaalle ja ostoskeskus.

Nyt Europpa-aukion läheisyyteen suunnitellaan uutta asuinaluetta. Pyörämatka ympäri alueen todisti, että rakennusprojektit ovat käynnissä ja että Kirchbergissä on myös hieman elämää kesäsunnuntaina.

Myös hotellikapasiteetti on kasvanut: Novotel, jossa yövyin, oli ylpeä osuudestaan Kirchbergin kehittämiseen.

Ennen kun Kirchbergiin rakennettiin 60-luvulla eurooppalaisia instituutioita, alue oli peltoa, jolla paikalliset kävivät retkillä. Se lunastettiin Luxemburgille, joka on rakentanut, ylläpitänyt ja vuokrannut maata EU:lle Fonds du Kirchberg -rahaston kautta.

Monumenteista eläväksi kaupungiksi

Alun perin modernismin periaatteiden mukaan instituutiot olivat irrallisia monumentteja, joihin saavuttiin autolla. Alueen halki kulkee nelisen kilometriä pitkä Avenue John F. Kennedy. Siis kyllä: Schumanilta Jean Monnet’lle tai Konrad Adenauerille ajetaan Kennedyä.

Kennedyn merkitys valtaväylänä on säilynyt, mutta sen ylittämistä on helpotettu ja joukkoliikennekaistoja ja kevyenliikenteenväyliä on rakennettu. Monen muun eurooppalaisen kaupungin tavoin Luxemburg puuhaa myös raitiovaunua, joka tietenkin veisi eurokraatit ja -edustajat asemalta Kirchbergiin ja takaisin.

Projektia esiteltiin kontissa Philharmonien vieressä. Kreikkalaisia pylväitä ja lipputankoja julkisivullaan toistavan rakennuksen edessä – kuin jalustalla portaiden päällä – oli iltaisin valaistu, uudenkiiltävä luksusmersu. Euroopan sydämessä?

Menomatkallani junalukemisenani oli Mark Mazowerin Salonica: City of Ghosts (2004). Se kertoo Thessalonikista, joka aikojen saatossa on ollut eri tahojen valtaama ja asuttama.

Vallanpitäjät loivat uusia rakenteita, niin fyysisiä kuin taloudellisia. Heidän vaikutuksensa näkyy vilkkaassa kaupungissa, jossa itsekin vierailin pari viikkoa sitten populismia käsitelleessä konferenssissa.

Mazower, Yhdysvalloissa Columbian yliopistossa työskentelevä historian professori, joka on myös kirjoittanut keskeisen kirjan Euroopan historian pimeistä puolista, muistutti Kreikan historiasta ja Osmaanien valtakunnan hallinnosta, joka päättyi Salonikassa vasta vuonna 1913, myös sunnuntaisessa kolumnissaan.

Maanantaiaamupäivällä hotellihuoneista kömpi väsyneen näköisiä ihmisiä. Olimme valvoneet pitkään seuraten, mikä on sen yhteistyön, politiikan ja valuutan tulevaisuus, joka tätä kaupunkia ja nimenomaan sen Eurooppa-kaupunginosaa on muokannut.

Systemaattisella yhdyskuntasuunnittelulla Kirchberg on muuttumassa hiljalleen erillään seisovien instituutioiden monumentaalisesta tilasta elävämmäksi kaupunginosaksi. Eurolla on kiistatta ollut tähän kehitykseen osuutensa.

Eurokriisillä on luultavasti pitkät vaikutukset Euroopan unionin ja yhteisvaluutan tulevaisuuteen. Saa nähdä, muuttuuko Luxemburg tai Kirchberg kummituskaupungiksi.

Julkaisu Monumenttien kummituskaupunki Euroopan symbolina? Eurokriisianalyysia, osa I ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Syriza ja demokratia

Syriza ja muut uudet puolueet eroavat perinteisistä kreikalaispuolueista siinä, että ne kannattavat kansalaisten poliittisen osallistumisen lisäämistä poliittisten eliittien sijaan, kävi ilmi Thessalonikissa Aristoteles-yliopiston Populismus-konferenssissa kesäkuun lopussa.

Syriza on siis tyypillinen haastajapuolue nyky-Kreikassa, eikä sen demokratian laajentamisen vaatimus ole poikkeuksellista.

Parlamentarismi on oiva demokratian muoto, mutta järjestelmän olemassaolo sinänsä ei tarkoita, että se toimisi mahdollisimman demokraattisesti. sen demokraattisuus on kyseenalaista, kun puolueet ovat vakiintuneet ja klientelisoituneet – eli tuottavat suoria ja epäsuoria taloudellisia etuja kannattajilleen ja tukijoilleen, kuten Kreikassa.

Politiikan teoreetikko Ernesto Laclaun mukaan demokratia ei ole pelkkiä instituutioita vaan eetos, eli sitä voidaan jatkuvasti parantaa. Populismi on olennaista demokratialle, sillä se haastaa muutamaan puolueeseen ja poliittiseen identiteettiin tai ryhmään institutionalisoituneen politiikan. Laclaun ajatukset ovat inspiroineet Syrizaa ja Podemosta Espanjassa.

Syriza-vetoisen hallituksen mandaatti oli kohtuullisen kevyt, mutta heidän vaalilupauksensa oli saada paremmat ehdot ja piste kurjistamispolitiikalle. Siksi kansanäänestys oli looginen ratkaisu. Kansanäänestys symboloi uutta aikaa Kreikassa sekä haastamalla aiemman tavan tehdä politiikkaa että mittaamalla kansan tukea Syrizalle tehtävässään.

Äänestyksen on nähty olevan harhaanjohtava: EU-johtajat ovat ilmaisseet, että ”ei” tarkoittaa eroa eurosta, kun taas Syriza juhlii voittoaan demokratian ja EU:n voittona. Määrittelyt ovat politiikkaa.

Kreikkalaiset määrittelivät äänestyksensä joksikin muuksi kuin eroksi EU:sta. Muut EU-maat voivat toki tulkita, että kyse on nimenomaan erosta eurosta, mutta onko tämä tulkinta äänestäjien tahdon toteutumista?

Onko vaihtoehdoton ”ottakaa tai jättäkää” -tukipaketti neuvotteluissa demokraattista? Periaatteessa kyllä, mutta entistä enemmän demokratian teoriassa on korostettu massademokratian ja enemmistöpäätöksen sijaan toisten kuuntelemista. Kreikkalaiset ovat hylätessään paketin myös äänestäneet demokratian eli vaikutusmahdollisuuksiensa puolesta.

Kreikassa ja muissakin, etenkin diktatuurin jälkeisissä, EU-maissa on vaikeuksia maksaa veroja. Kulttuuriin kuuluu pikemminkin veronkierto.

Valtion käsite on erilainen kuin meillä hyvinvointivaltioihin tottuneissa maissa. Perinteisten puolueiden harjoittama klientelismi on myös luonut kulttuurin, jossa valtion rahoja puljataan omien taskuun. Tämä myönnetään Kreikassa, mutta sitä ja sen taustoja ei ymmärretä Euroopassa.

Ylhäältä alas suuntautuva tukimalli, joka suosii pankkeja mutta rankaisee tavallisia ihmisiä viemällä heiltä taloudellisen selviytymisen mahdollisuuksia omassa maassaan, ei haasta tätä poliittista kulttuuria vaan pikemminkin tukee sitä. Sen sijaan uudet puolueet haastavat sitä – vaikka monilta osin ne voivatkin olla pelottavia. Kuitenkin esimerkiksi tässä kontekstissa laajalle levinnyt pankkien valtiollistamisen vaatimus on ymmärrettävä.

Syriza ja populismi

Syriza on erilaisten poliittisten ryhmien yhteenliittymä. Populistiselle puolueelle tyypillistä on, että puoluerakenne ei ole hierarkkinen, vaan suhde äänestäjiin ja kannattajiin on suorempi kuin perinteisissä puolueissa.

Vaikka Tsiprasilla on keskeinen rooli puolueen keulakuvana, Syrizan diskurssi koostuu erilaisista vastapareista, joissa troikka ja kriisi muodostavat haastettavan poolin. Löyhästä liittymästä puolueeksi järjestäytyminen ja sanoman kiteyttäminen on johtunut nimenomaan kriisistä.

Osin ei-ääni on toki myös kansallisen itsemääräämisoikeuden korostamista. Kun katsoo aiempia EU-kansanäänestyksiä, olisi ollut outoa, jos kyllä-äänet olisivat voittaneet.

Syrizaa on onniteltu eri laidoilta perinteistä puoluekarttaa (kuten Ranskan Front Nationale ja Britannian vihreät), sillä he ovat onnistuneet esittämään kritiikkiä vaihtoehdottomalle EU-politiikalle.

Populismiteorioita on useita, ja yleensä termi Euroopassa yhdistetään oikeistoon tai jopa maahanmuuttajakriittiseen äärioikeistoon. Populismi ei kuitenkaan välttämättä viittaa oikeistolaisuuteen tai maahanmuuttajakriittisyyteen. Perinteisesti se on ymmärretty kolmantena tienä (amerikkalainen ja sotienvälisen ajan itäeurooppalainen maaseutupopulismi) ja eliitin vastaisuutena. Vaikka ei-äänessä kuului myös kreikkalainen itsenäisyys ja nationalismi, Syriza on lähtökohtaisesti populistinen puolue, joka hastaa poliittista eliittiä ja systeemiä.

Miten Syrizan käy, kun kansanäänestyksen myötä se vahvistaa asemaansa? Latinalaisamerikkalaiset populistipuolueet tai vaikkapa Fidesz Unkarissa ovat suurelta osin institutionalisoituneet ja luoneet oman klientilistisen verkostonsa – eli jättäneet populismin tässä mielessä. Voidaan sanoa, että populismi on oikeastaan vain mobilisointia ja hetkittäinen ominaisuus puolueessa.

Demokratia on avoin tila, joka täytetään hetkittäin. Kun populistit pyrkivät valtaan, vallan ei tulisi olla heillä absoluuttisesti.

Usein kysellään, mitä populistipuolueet tekevät hallituksessa. Sama pätee perussuomalaisiin. Koalitiohallitus haastaa tai rajoittaa Syrizan toimintamahdollisuuksia – toisaalta se voi tuoda riittävästi avoimuutta ja keskustelua, jotta erityisesti sen avoimista lähtökohdista oleva populismi voisi kukoistaa.

Puoluejohdon vaihdokset ovat yksi tapa välttää institutionalisoitumista. Suomessa vihreiden vaihtuva puheenjohtajuus ylläpitää politiikan avoimuutta. Gianis Varoufakisin siirtyminen syrjään osaltaan tukee tätä ideaa.

Varoufakisin eron taustalla on myös häneen kohdistua EU:n talousministerien epäluottamus. Oxi-äänestys kertoi myös epäluottamuksesta troikkaa ja EU:n talousministerejä kohtaan. Keskeinen kysymys onkin, mitä äänestys tekee Euroopalle.

EU ylösalaisin

EU on eliittivetoinen kansallisvaltioiden välinen talous- ja rauhan unioni, jossa talouden ja rauhan on nähty valuvan kansalle. Kansaa ei kuitenkaan olla alun perinkään nähty päätöksenteolle merkittävinä. Eurooppa on alkanut demokratisoitua vasta viime aikoina.

Euroopan unionin merkityksistä ja symboleista on käyty keskustelua, jossa on erilaisia lähtökohtia: yksi lähtee oletuksesta, että olemme kaikki samanlaisia ja Eurooppa koostuu tietyistä sisällöistä; toinen näkee yhteisyyden pikemminkin syntyvän erilaisuuksista (unity in diversity), jotka usein nähdään keskenään tasavertaisina vaikkei samanlaisina.

Näissä kahdessa lähtökohdassa tapahtui diskursiivinen siirtymä 1980- ja 1990-luvulta 2000-luvulle, mikä näkyy muun muassa kulttuuripääkaupunkihankkeissa. Näkemys yhdestä ja yhtenäisestä Euroopasta korvautui moniarvoisella Euroopalla.

Kaikki lähti Kreikasta: vuonna 1985 Ateena oli ensimmäinen Euroopan kulttuuripääkaupunki ja kulttuuriministeri Melina Mercourilla oli tärkeä rooli kulttuurisen eurooppalaisuuden kehittämisessä.

Perinteisten kulttuuripääkaupunkien, kuten Firenzen ja Pariisin, jälkeen siirryttiin uuteen aikaan. Vallalle nousi moninaisuus – hyvistäkin syistä, sillä laajentuminen on hajauttanut yhteistä kulttuurista pohjaa – mutta myös kulttuuritalous. Vuodesta 1990 ja Glasgow’sta alkaen kulttuurista on tuotettu teollisen massatuotannon jälkeistä talouden veturia.

Kulttuuripääkaupunkitutkimuksessani konkretisoituu myös se, kuinka EU tukee alueita ja kaupunkeja kansalaisvaltioiden vastapoolina. Kuitenkin kulttuurinen tuki EU:n budjetista on pientä, mikä näkyy siinä, että vaikkapa kulttuuripääkaupungit joutuvat keräämään rahoitusta valtiolta, kunnalta ja sponsoreilta. Niiltä vaaditaan erilaisia asioita, mutta maksumiehiksi EU:sta ei ole.

Kulttuuri- ja muulla politiikallaan Eurooppa myös profiloituu maailmanlaajuisesti. Se pyrkii omimaan demokratian – jonka kehtona tietenkin näyttäytyy Kreikka. Eurooppa on kuitenkin epätasa-arvoinen lähtökohdiltaan hiili- ja teräsyhteisönä, sillä keskeistä Benelux-maille oli saada työvoimaa: työtä italialaisille esimerkiksi luxemburgilaisilla kaivoksilla.

Unionin lähtökohta oli aina kahtalainen: välttää uusi sota Euroopassa ja luoda taloudellista yhteistyötä ja menestystä, jolla tämä voitaisiin toteuttaa. Taloutta ja rauhaa, tasa-arvoa ja kulttuuria laajassa mielessä ei siis voi sivuuttaa, kun pohditaan Euroopan unionia.

Samaan aikaan vuosikausia on puhuttu demokratiavajeesta ja byrokratisoituvasta Euroopasta. Syriza on tämän kritiikin ruumiillistuma. Mitä nyt tapahtuu?

Eurooppa rauhan ja talousunionina tai demokratian kehtona on saanut kolauksen Kreikan kriisin myötä. Jos kansanäänestys monitulkintaisine seurauksineen ei ollut suoraan demokratian oppikirjasta, eivät sitä olleet myöskään neuvottelut. Tiukka talouspoliittinen linja ja vakaa konsensus johtuvat myös siitä, että Euroopan poliittiset puolueet pelkäävät populistien hastetta vasemmalta tai oikealta omissa maissaan. Syrizan kaltainen liike voi nousta muuallakin.

Kun puhutaan Euroopan unionin tasalla, kritiikki iskee hitaasti. Pahimmassa tapauksessa Kreikan kritiikki voi vain vahvistaa käsitystä, jonka mukaan euromaiden konsensuksen vastaista näkemystä ei oteta vastaan. Toisaalta, jos johtavat virkamiehet katsovat peiliin, kreikkalaiset ovat vaikuttaneet unionin demokratisoitumiseen.

Seuraamukset riippuvat paljon siitä, kuinka paljon tukea Kreikka saa vai keskitettäänkö keskustelu vain Kreikkaan ja sen ongelmiin.

Julkaisu Kreikan oxi on ohi, entä EU? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Eurokriisi sai jälleen tuulta purjeisiin vuoden alussa Kreikan parlamenttivaalien aiheuttaman kohun sekä Eurooopan keskuspankin (EKP) uuden elvytysohjelman myötä.

Syrizan vaalivoitto aiheutti huolestuneita reaktioita pohjoisissa eurovaltioissa. Hämmentyneisyyttä lisäsi Kreikan uuden pääministerin, Alexis Tsipraksen, ilmoitus, että Kreikka haluaa lopettaa yhteistyön Euroopan komissiosta, EKP:sta ja IMF:sta koostuvan troikan kanssa.

Syriza lupasi neuvotella Kreikan lainaehdot uusiksi ja vaatia velkojen osittaista anteeksiantoa. Euroryhmä vastustaa velkojen anteeksiantamista, koska pelkää, että muut kriisivaltiot saattaisivat noudattaa Kreikan esimerkkiä. Lainaajavaltiot haluavat saada rahansa takaisin.

Saksan ajamat rakenneuudistukset ja säästökuuripolitiikka ovat Kreikan tammikuisten vaalien ja EKP:n elvytysohjelman myötä yhä epäsuositumpia. Samalla myös Saksaa tukevan Suomen poliittinen asema euromaiden pohjoisessa rintamassa heikkenee. Nämä kaksi tiukkaa talouskuria kannattavaa valtiota eivät kuitenkaan ole yksin. Niin ikään Alankomaat tukee samansuuntaista politiikkaa.

Alankomaat Saksan linjan kannattajana ja esimerkkinä

Eurokriisi on jättänyt jälkensä Alankomaiden talouteen ja politiikkaan. Maa ei pystynyt täyttämään Maastrichtin sopimuksen kriteeriä budjettialijäämän (enintään 3 % BKT:sta) suhteen. Vuosina 2009–2012 budjettialijäämä vaihteli 4 ja 5,5 prosentin välillä.

Keväällä 2012 maan hallitus kaatui Alankomaiden talousongelmien vuoksi, kun Partij voor de Vrijheid  (PVV – Vapauspuolue) irtisanoi tukensa hallitukselle. Vapauspuolue ja hallituspuolueet Volkspartij voor Vrijheid en Democratie (VVD – Kansanpuolue Vapaus ja Demokratia) ja Christen-Democratisch Appèl (CDA – Kristillisdemokraattinen puolue) eivät olleet yksimielisiä tarvittavista säästötoimenpiteistä.

Vapauspuolue on Alankomaiden EU-kriittisin puolue ja vastustaa Kreikan lisälainoja ja lainaehtojen muuttamista. Vuoden 2012 vaalit johtivat VVD:n ja PvdA:n muodostamaan enemmistöhallitukseen, joka esitti 16 miljardin euron säästöpaketin. Vuosien 2010 ja 2017 välillä kokonaissäästöt tulevat olemaan 46 miljardia euroa.

Seuraavana vuonna hallitus päätti kuuden miljardin lisäsäästöistä vuodelle 2014. Toimenpiteet ovat onnistuneet, sillä budjettialijäämä laski 2,3 prosenttiin jo vuonna 2013. Alankomaat ei siis tue Saksan ja Suomen tiukkaa linjaa vain puheiden tasolla vaan on näyttänyt konkreettisesti noudattavansa juuri niitä toimenpiteitä, joita se vaatii kriisimailta.

Kansallinen yksimielisyys rakoilee

Alankomaiden hallitus on tukenut Saksan ja Suomen kantaa velkahelpotusten suhteen läpi eurokriisin. Kreikan vaalien jälkeen Alankomaiden kanta ei kuitenkaan näytä yksimieliseltä. Puolueiden välillä on entistä enemmän hajontaa etenkin Kreikan lainojen suhteen.

Syrizan vaalivoiton jälkeen valtiovarainministeri Jeroen Dijsselbloem painotti, että Kreikan täytyy noudattaa jo tehtyjä sopimuksia. Hänen edustamansa puolue, Partij voor de Arbeid (PvdA – Työväenpuolue), on ilmaissut olevansa avoin keskustelulle. PvdA pitää Kreikan lainaehtojen muutosta mahdollisena, kun taas toinen hallituspuolue, VVD, painottaa Dijsselbloemin tapaan, että sopimuksista on pidettävä kiinni. Hallituksen ulkopuolisista puolueista Democraten 66 (D66 – Demokraatit 66) ja Staatkundig Gereformeerde Partij (SGP – Reformoitu puolue) vaativat VVD:n tavoin Kreikkaa pitämään sopimuksista kiinni.

ChristenUnie (CU – Kristillinen liitto) kannattaa Kreikan eroamista euroalueesta. Puolue ei myöskään luota Kreikan takaisinmaksukykyyn. CU:n mielestä Kreikka tarvitsee liikkumavaraa, joka voidaan saavuttaa vain oman valuutan devalvaatiolla

Geert Wildersin Vapauspuolue vastustaa lainaehdoista keskustelua Kreikan kanssa. Heidän mukaansa lainaehtoja ei tule muuttaa eikä Kreikalle pidä antaa enempää rahaa. CDA vaatii Kreikkaa maksamaan velat takaisin. Socialistische Partij (SP – Sosialistinen puolue) on puolestaan valmis keskustelemaan laina-ajan jatkamisesta ja korkojen madaltamisesta. Puoluekannat vaihtelevat siis laidasta laitaan, mutta huomattavaa on, ettei yksikään puolue kannata velkojen anteeksiantamista.

Alankomaiden ja Suomen hallituksien suhtautumistavat ovat siis hyvin lähellä sekä toisiaan että Saksan kantaa. Myös molempien maiden populistipuolueiden PVV:n ja Perussuomalaisten kannat ovat samansuuntaisia: Molemmat ajavat Kreikan eroamista eurosta. Toisin kuin Suomessa, Alankomaissa yksikään puolue ei kuitenkaan kannata velkojen anteeksiantamista.

Julkaisu Eurokriisin pohjoinen rintama – Alankomaat tukee Saksan ja Suomen poliittista linjaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Antiikin tragedian ytimessä oli usein sovittamaton ristiriita kahden ihanteen välillä. Filosofi Hegelin mukaan tätä konfliktia edusti puhtaimmillaan Antigone, tragediakirjailija Sofokleen tarina Theban kuningas Oidipuksen tyttärestä. Antigone tahtoo haudata veljensä, Polyneikeen, kuningas Kreonin kiellosta huolimatta. Maallista esivaltaa uhmaten Antigone toteuttaa teon, joutuu vangiksi ja päätyy riistämään henkensä yhdessä puolisonsa, Kreonin pojan Haimonin kanssa. Järkytyksen voimasta hautaan vie itsensä myös Eurydike, Kreonin puoliso ja Haimonin äiti.

Tragedia muodostuu siis kilpailevien ideaalien, kuten lain ja armon tai valtion ja perheen, yhteentörmäyksestä.  Sen viesti on: ehdoton ihanteista kiinni pitäminen – se, mitä arkijärjen mukaan pidämme kunniallisena – johtaa ihmisten maailmassa väistämättä katastrofiin.

Syrizan murskaava vaalivoitto toteuttaa tämän tragedian Euroopan tasolla. Sen ytimessä ei ole ainoastaan protesti vanhaa valtaeliittiä kohtaan, vaan syvempi kiista niistä ihanteista, joilla Eurooppa rakennetaan. Perustuuko Eurooppa solidaarisuudelle vai sellaiselle idealismille, joka viimeiseen asti vaatii velkojen takaisinmaksua ”moraalikadon” pelossa? Nojaako euroalue yhteistyölle vai ”yhteisesti sovituille pelisäännöille”, esimerkiksi talousunionia koskevien sopimusten ehdottomaan tulkintaan?

Euroopan nykyinen tragedia on juuri siinä, että molemmat kannat ovat omista lähtökohdistaan ymmärrettäviä. On ilmiselvää, että kreikkalaiset ovat oman poliittisen järjestelmänsä ohella kyllästyneitä eurooppalaisen talouskuripolitiikan kammottaviin seurauksiin. Euroopan pitäisi olla helpottunut, etteivät Ateenan kaduilla juhli Kultaisen aamunkoiton Horst-Wessel-Liediä hoilaavat uusnatsit.

Toisaalta protestanttisen moralismin hengessä on samalla ymmärrettävää, etteivät Kreikan velkajärjestelyyn osallistuneet poliitikot voi antaa senttiäkään periksi, kun keskustellaan lainamääristä tai -ehdoista. Vaalit ovat tulossa ja – kuten Kreonin tapauksessa – perääntyminen ideaaleista tulkittaisiin heikkoudeksi.

Hybris: ihanteista kiinni pitäminen

Tässä yhteydessä on syytä muistaa, ettei Euroopalla ole aina ollut varaa tällaiseen idealismiin. Toisen maailmansodan jälkeinen Saksa sai vuoden 1953 Lontoon velkakokouksen myötä veloistaan anteeksi noin puolet ja jäljelle jäävän osuuden maksu sidottiin maan vientiteollisuuden kehitykseen (maa sai käyttää enintään 5 prosenttia vientituloistaan velkojen maksuun). Motiivi oli merkittävältä osin taloudellinen: Yhdysvallat ja eurooppalaiset velkojamaat ymmärsivät, että Saksan velanhoitokyky riippuu kokonaistuotannon kehityksestä – ja että saksalaisia tuotteita hankkimalla velkojat itse myös hyötyvät välillisesti. Yhdistettynä Marshall-apuun järjestely oli menestys: Länsi-Saksan kokonaistuotanto kaksinkertaistui vuosien 1953–1963 aikana, poliittinen järjestelmä vakiintui ja maa säästyi Versailles’n rauhansopimusta seuranneelta katastrofilta.

Tässä suhteessa ei olekaan yllätys, että Syrizan puheenjohtaja Alexis Tsipras on pitänyt Saksan mallia ratkaisuna Kreikan ja Euroopan ongelmiin. ”Käännettäköön päälaelleen pienet Versailles’n sopimukset, joihin Saksan liittokansleri Angela Merkel ja valtiovarainministeri Wolfgang Schäuble ovat velkaantuneet maat pakottaneet”, Tsipras kirjoitti helmikuun 2013 Le Monde Diplomatique -lehden artikkelissaan. ”Otettakoon mallia tuosta hetkestä, joka kuuluu sodanjälkeisen Euroopan tarkkanäköisimpiin” (suom. Tapani Kilpeläinen).

Kyse on ennen kaikkea historiallisesta muistista. Vuonna 1953 eurooppalaiset kenties ymmärsivät paremmin, mihin taloudellisen kurjuuden ja kehittymättömän oikeusvaltion yhdistelmä voi johtaa. Weimarin tasavallan (1919–1933) kokonaisvaltainen henkinen ja taloudellinen romahdus, jota vauhdittivat nykyisen eurokriisin tavoin Euroopan ulkopuolelta alkunsa saanut suuri lama, oli tarpeeksi lähellä toisen maailmansodan jälkeistä sukupolvea. Euroopan hiili- ja teräsyhteisön keskeinen ideoija, Ranskan ulkoministerinä vuosina 1948–1952 toiminut Robert Schuman pelastui täpärästi Dachaun keskitysleiriltä vuonna 1942 – osittain sattumalta, erään hyväntahtoisen saksalaisen lakimiehen ansiosta.

Luxemburgissa syntynyt Schuman, joka peri isältään Saksan kansalaisuuden ja sai Ranskan kansalaisuuden vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen, ymmärsi hyvin, ettei Saksan 1930-luvun kehityksen taustalla ollut pahuus tai kansansielun korruptoituneisuus vaan henkinen ja taloudellinen ahdinko. Siksi Schuman painotti tunnetussa julistuksessaan vuodelta 1950, ettei Eurooppaa rakenneta ”kerralla tai yhden suunnitelman mukaan. Eurooppa rakennetaan ensin sellaisten konkreettisten askeleiden kautta, jotka tuovat todellista solidaarisuutta” – siis solidaarisuutta de facto (une solidarité de fait), ei ainoastaan yhteiseen oikeudelliseen perustaan tai ”yhteisiin pelisääntöihin” perustuvaa yhteistyötä de jure.

Tässä suhteessa EU-komission puheenjohtajan Jean-Claude Junckerin lausunto, jonka mukaan kreikkalaisten tulisi ainoastaan hyväksyä ”eurooppalaisten prosessien välttämättömyys”, on vailla historiallista ymmärrystä. Hänen institutionaalinen asemansa on seurausta siitä toisen maailmansodan jälkeisestä kehityksestä, jossa Eurooppa nimenomaan hylkäsi monet keskeisistä maailmanpolitiikan doktriineista – esimerkiksi ajatuksen yksinomaan kansainväliseen oikeuteen perustuvasta valtiojärjestyksestä, jonka rakentamisessa Kansainliitto oli kohtalokkaasti epäonnistunut. Rauha oli tehtävä kannattavaksi myös konkreettisesta, taloudellisten suhteiden näkökulmasta.

Ennen kaikkea maailmansodan jälkeinen Eurooppa irrottautui siitä filosofien ja poliitikkojen vaalimasta kertomuksesta, jonka mukaan kansallisvaltiot muodostavat Euroopan kohtalon – ja koko maailmanhistorian välttämättömän päämäärän. Kenties nämä sodanjälkeiset ylikansallisen yhteistyön muodot estivät uuden maailmansodan, ehkä ne tähtäsivät ainoastaan kapitalismin vahvistamiseen Euroopassa. Oli miten oli: Euroopan historia on olennaisesti myös nurinkääntämisen historiaa.

Hamartia eli traaginen erehdys

Tästä huolimatta on tärkeää ymmärtää, mitkä ihanteet itse asiassa ovat Euroopan tragediassa vastakkain. Ennen vaaleja erityisesti pohjoisen Euroopan poliitikot ja media leimasivat Syrizan häirikköpuolueeksi, jonka valtaannousu merkitsisi kolausta euroalueen tulevaisuudelle, kenties koko Euroopan poliittiselle järjestykselle. Helsingin Sanomien toimittaja Heikki Aittokosken mukaan ”äärivasemmistolaisessa” puolueessa on mukana myös ”piinkovia kommunisteja” – siitä huolimatta, että maahan mahtuu myös parlamenttivaaleissa 5,5 prosenttia äänistä saanut Kreikan kommunistinen puolue, KKE.

Merkille pantava oli myös Aittokosken havainto, jonka mukaan Syrizan puolueohjelmassa on ”kaikuja menneiltä ajoilta, Karl Marxia myöten: ’Kultakin kykyjensä, kaikille tarpeidensa mukaan’”. Tätä viisautta, kuten muitakaan Marxin ajatuksia, ei kuitenkaan löydy Syrizan ”puolueohjelmaksi” kutsutusta Thessalonikin julistuksesta. Muutenkin tämä lausahdus voisi kuvata yhtä hyvin julkista terveydenhuoltoa, keskimääräistä luomupiiriä tai Uuden Suomen keskustelupalstoja. Erään yhdysvaltalaisen selvityksen mukaan yli 50 prosenttia ihmisistä piti lainausta joko George Washingtonin, Thomas Painen tai Barack Obaman lausumana.

Syriza ei kuitenkaan ole kommunistinen puolue. Se ei aja Kreikan eroa Euroopan unionista, ei edes eurojärjestelmästä. Sen hyvinvointipoliittinen ohjelma tähtää lyhyen tähtäimen humanitäärisen kriisin estämiseen, ei yksityisomaisuuden kollektivisointiin. Se on ”ääriliike” vain siten, jos poliittinen keskusta ymmärretään sitoutumisena EKP:n, EU-komission ja IMF:n ajamaan talouskuripolitiikkaan, joka vuosi toisensa jälkeen epäonnistui julkistalouden leikkausten kerrannaisvaikutusten arvioinnissa.

Anagnorisis eli tunnistaminen

Mitä siis on Syrizan marxilaisuus? Useat Syrizan talouspoliittiset neuvonantajat, kuten Costas Lapavitsas ja John Milios, ovat taustaltaan marxilaisia taloustietelijöitä. Myös Kreikan uusi valtionvarainministeri – ja kenties Euroopan kiinnostavin poliitikko – Gíanis Varoufakis on todennut Marxin ajattelun vaikuttaneen merkittävästi hänen intellektuaaliseen kehitykseensä, vaikka Varoufakisin akateeminen tausta onkin ekonometrisessä tutkimuksessa, ennen kaikkea peliteoriassa.

Marx itse oli tunnetusti kriittinen 1800-luvun utopiasosialismia kohtaan ja piti Charles Fourier’n ja Robert Owenin ihanneyhteiskuntia tyhjänpäiväisenä idealismina. Marxin keskenjääneen pääteoksen Pääoman alaotsikko oli Poliittisen taloustieteen arvostelua, ja se pyrki ymmärtämään kapitalismia yhteiskunnallisena tuotantojärjestelmänä, jota luonnehtivat jatkuva epävarmuus, kriisiytyminen ja sisäiset ristiriidat – mutta myös teknologiset innovaatiot, alueellinen levittäytyminen ja vimmainen uudistumiskyky. Muutamaa sivuhuomautusta lukuun ottamatta teos ei sisällä luonnehdintaa kommunistisesta yhteiskunnasta eikä Marx yksiselitteisesti ennustanut kapitalismin tuhoa.

Syrizan marxilaisuus on ymmärrettävä ennen kaikkea tästä näkökulmasta. Kyse ei ole niinkään poliittisesta tavoiteohjelmasta tai normatiivisesta kannasta, vaan ennen kaikkea kuvauksen ja analyysin muodosta, tavasta suhtautua aikamme kapitalismin erityispiirteisiin.

Lontoon The School of Oriental and African Studies -yliopistossa (SOAS) toimiva Lapavitsas on käsitellyt eurokriisiä kahdessa edellisessä kirjassaan Profiting Without Producing: How Finance Exploits Us All (2013) ja Crisis in the Eurozone (2012). Teoksissaan Lapavitsas on noussut vastustamaan kantaa, jonka mukaan nykyisen eurokriisin taustalla olisi yksinomaan ylivelkaantuneiden maiden vastuuttomuus tai korruptoituneisuus. Kyse on sitä vastoin euroalueen rakenteellisesta epätasapainosta, joka on nojannut sen kilpailukykyisimmän talouden, Saksan, mittavaan vaihtotaseen ylijäämään. Tätä ylijäämää pankit ovat kierrättäneet kriisimaihin rahoittamalla niiden yksityistä kulutusta ja julkisen talouden alijäämää. Finanssipoliittisten tasausmekanismien puuttuessa epätasapaino purkautuu aluksi rahoitusmarkkinoilla ja johtaa lopulta kokonaistalouden kriisiin.

Lapavitsasin analyysista marxilaisen tekee se, että maailmantalouden prosesseja analysoidaan pääomavirtojen lisäksi voittoasteen ja lisäarvon muodostumisen näkökulmista. Hän kuitenkin hylkää monille marxilaisille teoreetikoille ominaisen oletuksen, jonka mukaan nykykapitalismin kriisit voitaisiin selittää ainoastaan voittoasteen supistumisen avulla, siis tuotanto- ja investointikriiseinä. Analyysin taustalla on sitä vastoin laajempi teoria Bretton Woods -järjestelmän romahdusta seuranneesta finansialisaatiosta eli maailmantalouden pääomavirtojen suuntautumisesta perinteisten investointien sijaan entistä enemmän rahoitussektorille.

Finansialisaatiossa on kyse laajasta systeemisestä muutoksesta, joka käytännössä syntyi vastauksena 1970-luvun taloustaantumaan, pääoman tuottoasteen alenemiseen ja palkankorotusvaatimuksia nostaneisiin inflaatiopaineisiin – ja tietenkin julkisen ja yksityisen velan räjähdysmäiseen kasvuun. Koska prosessissa on kyse laajasta siirtymästä asuntovelallisen työväenluokan ja rahapolitiikasta irrallisen valtion rooleissa, ei siihen voida vastata ainoastaan parempaa sääntelyä kehittämällä. Tarvitaan julkisia mekanismeja, jotka edistävät kokonaiskysyntää ja kanavoivat investointeja sosiaalisesti ja ekologisesti kestävällä tavalla.

Vastaavaa ajattelua edustaa myös Kreikan uusi valtiovarainministeri Varoufakis. Hänen parhaiten tunnettu teoksensa Maailmantalouden Minotauros (2011, suom. 2014) kuvaa finansialisaatiota eräänlaisena kompensaatiomekanismina, joka syntyi 1970-luvun alussa paikkaamaan Yhdysvaltojen julkisen talouden ja vaihtotaseen kaksoisalijäämää. Varoufakisin kertomuksen mukaan muualla syntyneet ylijäämät löysivät tiensä takaisin Yhdysvaltojen rahoitusmarkkinoille, Wall Streetin investointirahastoihin ja valtion velkakirjoihin, mikä alijäämistä huolimatta suojasi dollarin arvoa muita valuuttoja vastaan.

Tämän tarinan mukaan Euroopan nykyisen taantuman syyt ovat kahtaalla. Yhtäältä sen taustalla on Yhdysvaltojen ylläpitämän globaalin kierrätysjärjestelmän murtuminen, jonka Lehman Brothersin konkurssia seurannut talouskriisi (2008–) käynnisti. Vaikka Yhdysvaltojen talous kasvaa, velkavetoisuuteen perustuva kierrätysjärjestelmä ei ole Varoufakisin mukaan palannut ennalleen. Toisaalta eurokriisin pitkittymistä edesauttaa Euroopan sisäisten kierrätysmekanismien puuttuminen (asia, josta myös EU-komissio ja kansainvälinen valuuttarahasto IMF ovat viime aikoina olleet huolissaan).

Katharsis eli puhdistautuminen

Syrizan keskeisten talouspoliittisten ajattelijoiden ratkaisut eurokriisiin ovat siis lähempänä keynesiläisyyttä kuin marxismia – mikäli jälkimmäinen ymmärretään ainoastaan historiallisen painolastinsa valossa, sosialisointeina tai keskusjohtoisuutena. Eurooppa tarvitsee sellaisia finanssipoliittisia toimia, jotka kasvattaisivat kulutuskysyntää ja jotka vauhdittaisivat ylijäämien tasaamista euroalueella: siis aitoja investointeja, ei ainoastaan rahapoliittista elvytystä.

Varoufakis itse on aiemmin puhunut mahdollisuudesta kanavoida keskuspankin elvytystoimia jälkimarkkinoilta ostettavien valtionlainojen sijaan Euroopan investointipankin liikkeelle laskemiin velkakirjoihin, joilla rahoitettaisiin eurooppalaisia investointeja – yhdessä yksityisten sijoittajien kanssa. Viime päivinä esillä on ollut järjestely, jossa Kreikka sitoutuisi pitämään budjettinsa ylijäämäisenä ja jossa velanmaksu sidottaisiin Lontoon velkasopimuksen tavoin maan talouskehitykseen.

Ei kuulosta Neuvostoliitolta eikä edes Gothan ohjelmalta.

Viime kädessä kyse on koko Euroopan poliittisen unionin uudistamisesta. Ja tässä suhteessa Syrizan viesti on ehdottomasti Eurooppa-myönteinen: EU:n on nimenomaan syvennettävä talouspoliittista integraatiota vahvistamalla talous- ja rahaliiton institutionaalisia rakenteita ja finanssipolitiikan koordinaatiota.

Tulevat viikot näyttävät, millaisen vastaanoton Syrizan konkreettiset ehdotukset saavat eurooppalaisissa pöydissä. Varsinkin kehonkielen perusteella Varoufakisin ensimmäinen tapaaminen euroryhmän puheenjohtaja Jeroen Dijsselbloemin kanssa muistutti viileydessään Antigonen ja Kreonin kohtaamista.

Julkaisu Syrizan voitto ja eurooppalainen idealismi – tragedia neljässä osassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.